Runoilija Olli Sinivaaralle promootio on ennen kaikkea eräänlainen yhdistävä rituaali, jonka kautta juhlistetaan ja vahvistetaan sitä koulutuksellista toimintaa, joka lopulta vie yhteiskuntaamme eteenpäin.
Tämänkertaisen promootiorunon kirjoittaja opiskelee itse sosiologiaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja kokee olevansa puoliksi humanisti, puoliksi yhteiskuntatieteilijä. Kolmen ylistetyn runokokoelman kirjoittamisen lisäksi Sinivaara on myös esimerkiksi toimittanut Väinö Linnaa käsittelevän esseeantologian, toiminut Nuori Voima -lehden päätoimittajana ja kääntänyt ranskalaista filosofiaa suomeksi, René Girardia ja Jean Baudrillardia.
Sinivaara koki promootiorunon kirjoittamisen haasteelliseksi kolmesta syystä. Ensinnäkin hänen tapansa kirjoittaa runoja on aina ollut enemmän itseilmaisua kuin tietylle yleisölle ja tiettyyn tilaisuuteen kirjoittamista. ”Runouden ajatteluprosessi on sellainen jossa sitä vain ajattelee tiettyjä asioita ja jossain vaiheessa siitä prosessista kiteytyy jokin siivu tai lastu tai leikkaus ja se – se on se runo.” Toiseksi Sinivaaran runoissa rytmi on ennen kaikkea visuaalista. Hän ei työstä runojaan lukemalla niitä itselleen ääneen, vaan enemmänkin ”olemalla hiljaa sen tekstin sisällä.” Tämänkaltaiselle runolle ääneen lausunta ei aina kuitenkaan tee oikeutta. Tämän vuoksi hän lähti nyt työstämään runoaan alusta lähtien promootiossa tapahtuva ääneen lukeminen mielessään ja pyrki luomaan siitä lausumisrytmillisesti toimivan.
Isoin haaste oli kuitenkin se, että juhlaruno lajityyppinä asettaa runon tiettyyn historialliseen jatkumoon. Juhlarunosta tulee Sinivaaralle ennen kaikkea mieleen kansallisromanttinen ja koskenniemeläinen militantti kulttuurinationalismi, jossa ”runoilija puhuu kansan puolesta ja lausuu kansalle mahtipontisesti kansan totuuden.” Tällaisen runon kirjoittaminen on vaikea laji nykyrunoilijalle: miten kirjoittaa ylevää tekstiä ilman että siihen väkisinkin tulee tietty ironinen taso? Sinivaara kuitenkin tarttui haasteeseen ja halusi kirjoittaa valtiotieteellisen tiedekunnan promootioon runon, jossa yhteiskunnallinen taso olisi selkeästi läsnä.
Runon filosofisena pohjateemana kulkee Walter Benjaminin historianfilosofinen ajattelu, joka yhdistää marxilaista historiallista materialismia kiinnostavalla tavalla juutalaiseen messianismiin. Benjamin on kiehtonut Sinivaaraa jo pidempään, koska hän on itse pyrkinyt löytämään tapoja luovia toisaalta yhteiskuntatieteellisen tarkastelutavan ja toisaalta romanttisen hengellisyyttä korostavan perinteen välillä. Erityisesti Sinivaara on pyrkinyt löytämään toivoa luovan vaihtoehdon sille ajattelutavalle, joka Saarnaajan ikiaikaisen pessimismin lailla tarkastelee historiaa syklisesti toistuvana väkivallan kierteenä. Hän etsii Benjaminin filosofiasta ajattelun rakennetta, jossa yhteiskunnan ristiriitojen analyysiin sisältyisi myös ajatus toivosta ja paremmasta huomisesta.
Runossa on läsnä tunne pakonomaisen muutoksen keskellä olemisesta. Benjaminille teknologian kehitys ei ole vain ainaista parantumista, vaan eräänlainen myrsky joka on temmannut meidät hallitsemattomaan liikkeeseen. Runossaan Sinivaara pyrkii tavoittamaan tätä liikkeen tuntua, jossa ”menneisyys ja tulevaisuus ovat läsnä sellaisessa tietynlaisessa huimauksen tunteessa.” Samanaikaisesti promootion teema rajattomasta yhteiskunnasta ja yhteisestä vastuusta on myös vahvasti inspiroinut sitä runollista maisemaa, jonka Sinivaara eteemme runossaan maalaa. Kaiken kaikkiaan pyrkimyksenä on ollut kirjoittaa runo, jossa yhteiskunnallisia teemoja valoitetaan runollisin keinoin.
Promootioruno saa ensiesityksensä Aktipäivän illallisilla. Runon lausuu juhlayleisölle runoilija Olli Sinivaara itse.
Teksti: Frank Martela
Kuva: Heini Lehväslaiho
