IDIOOTIN ENNAKOIMATON PUHE
Teksti: Tomi Huttunen
Klassikko-Dostojevskista on vaikea sanoa mitään mitä ei ole loputtomiin toisteltu. Siksi puhe hänen teoksistaan käy helposti ennakoitavaksi. Näin on myös Idiootin kohdalla. Se on romaani ”ihanan täydellisestä ihmisestä”, epileptisestä Kristuksesta venäläisissä seurapiireissä, eteerisestä lampaasta (tai sitten hiirestä tai leijonasta), joka paljastaa ympäröivän todellisuuden rumuuden. Samalla se on romaani intohimoisesta rakkaudesta kohtalokkaaseen naiseen, platonisesta rakkaudesta, myös miesten välisestä rakkaudesta. Romaanin päähenkilö on moneen otteeseen diagnosoitu niin kirjallisuus- kuin lääketieteessä:
Ruhtinas Myškinin taudinkuva on hyvin moniulotteinen. Ilmeisesti hän sairasti epilepsiaa. Useita grand mal -kohtauksia kuvataan, ja monet psyykkiset tuntemukset – unohtuminen jonnekin, valoaistimukset, mikseivät myös usein esiintyvät selittämättömät ahdistus- ja varmuustilat – voisivat sopia temporaaliepilepsiaan. Toisaalta ruhtinaan persoonallisuus vaikuttaa kovin hajanaiselta ja hauraalta, ja levottomuus ja kiihtymystilat sekä fiksoituminen Rogožinin silmiin sopivat hyvin psyykkisiksi oireiksi. Kuvaus päättyy skitsofreniformiseen psykoosiin. (Juva 1993: 2082.)
Kirjoitukseni johtoajatus on, että Idiootti on kaiken edellä mainitun lisäksi romaani ennakoimattomuudesta. Se on ennen muuta kirja odottamattomuudesta, yllätyksestä, sattumasta ja äkillisyydestä. Keskityn siihen, miten romaanin ennakoimattomuus heijastuu erityisesti teoksen sankarin ruhtinas Myškinin puheessa.
Dostojevskin kerronta on täynnä odotuksenvastaisuutta. Tutkija Aleksandr Slonimski määritteli jo vuonna 1922 ennakoimattomuuden Dostojevskin keskeiseksi taidekeinoksi. Myöhemmin Juri Lotmanin mukaan
Dostojevskin tekstissä se, mitä lukija vähiten odottaa (toisin sanoen niin elämänkokemuksen kuin kaunokirjallisen rakenteen kannalta epätodennäköisin), osoittautuu tekijän kannalta ainoaksi mahdolliseksi (Lotman 1992: 237).
Kerronnassaan Dostojevski minimoi tahallaan ajalliset siirtymät, mikä tekee hänen proosastaan yllätyksellistä ja hengästyttävän nopeakäänteistä. Kun lukijaa ei kädestä pitäen saatella tilanteesta toiseen, hänen osansa on olla varpaillaan ja pelästyä tämän tästä (Toporov 1995: 197–198). Suurten romaanien kohdalla yllätyksellisyys näkyy selvästi jopa sanaston tasolla. Yksi sana on kirjailijan käytössä ylitse muiden. Adverbi вдруг vdrug (äkkiä, yhtäkkiä) esiintyy Dostojevskin romaaneissa hävyttömän usein.
Useat tutkijat, niin kieli- kuin kirjallisuustieteilijät, näiden joukossa legendaariset Dostojevski-tuntijat Vladimir Toporov ja Mihail Bahtin, ovat laskeneet vdrug-sanan käyttöä joissakin Dostojevskin teoksissa luonnehtiakseen tarkemmin hänen kerrontansa äkkikäänteitä. Olen täydentänyt näitä tilastoja Dostojevskin romaanien ja pienoisromaanien osalta sekä korjannut joitakin aiempia laskuvirheitä. On syytä huomioida, että sanaesiintymät vaihtelevat huomattavasti laitoksesta riippuen. Nykyisillä välineillä voidaan tilastoida vuosina 1846–1880 ilmestyneiden Dostojevskin keskeisten teosten osalta seuraavaa:
| 1846 | Köyhää väkeä | 25 kertaa 96 sivulla | 0.26/s.* |
| 1846 | Kaksoisolento | 80 / 121 s. | 0.66/s. |
| 1848 | Valkeat yöt | 35 / 39 s. | 0.90/s. |
| 1859 | Vanhan ruhtinaan rakkaus | 42 / 102 s. | 0.41/s. |
| 1861 | Sorrettuja ja solvattuja | 199 / 273 s. | 0.73/s. |
| 1862 | Muistelmia kuolleesta talosta | 107 / 228 s. | 0.47/s. |
| 1864 | Kirjoituksia kellarista | 78 / 80 s. | 0.98/s. |
| 1866 | Peluri | 105 / 131 s. | 0.80/s. |
| 1866 | Rikos ja rangaistus | 558 / 417 s. | 1.34/s. |
| 1868-69 | Idiootti | 630 / 505 s. | 1.25/s. |
| 1870 | Ikuinen aviomies | 191 / 107 s. | 1.79/s. |
| 1871-72 | Riivaajat | 592 / 509 s. | 1.16/s. |
| 1875 | Keskenkasvuinen | 678 / 447 s. | 1.52/s. |
| 1879-80 | Karamazovin veljekset | 1165 / 694 s. | 1.68/s. |
*Sivumäärät ja sanaesiintymät perustuvat Dostojevskin 30-osaiseen akateemisen laitokseen Kootuista teoksista (Dostojevski 1972–1990). Laskelmat tarkoittavat tietenkin sanan esiintymistä alkukielisissä teoksissa, sillä eri kielialueiden kääntäjät ovat ratkoneet sanan tiuhaan esiintymiseen liittyviä ongelmia hyvin erilaisin tavoin.
Kuten näemme, sana vdrug ei ole suinkaan aina ollut Dostojevskin proosan tavaramerkki. Kirjeromaanissa Köyhää väkeä tai pietarilaiskertomuksessa Kaksoisolento sen käyttö on suorastaan varovaisen kohtuullista. Sana alkaa esiintyä kohtuuttomissa määrin hänen proosassaan oikeastaan vasta Rikoksesta ja rangaistuksesta ja Idiootista eteenpäin. Vdrug esiintyy keskimäärin useammin kuin kerran näiden romaanien joka sivulla, joskus se on eksynyt useamman kerran samaan lauseeseen. Pienoisromaani Ikuinen aviomies on sen sijaan Dostojevskin teoksista ennakoimattomuuden riemuvoitto. Teoksessa sana vdrug esiintyy tiheämmin kuin yhdessäkään laajoista eepoksista. Romaaneista Keskenkasvuisen ja Karamazovin veljesten kohdalla havaittava vdrugin esiintymistiheys on aivan omaa luokkaansa. Niiden esiintymät kielivät mielikuvituksettoman monomaanisesta pakkosanan käytöstä. Karamazovien veljesten osalta mielenkiintoinen yksityiskohta on, että vdrug esiintyy romaanin alkupuolella erityisen usein Ivanin kuvauksissa eikä niinkään räiskyvämmän Mitjan kohdalla. Aljošan osalta taas adverbi vaikuttaa viihtyvän yhteyksissä, joissa puhutaan veljesten äidistä.
Idiootti on vakioklassikko, kiistatonta kaanonia ja monien itseään kunnioittavien lukijoiden lempiteos maailmankirjallisuudessa. Ohjaaja Akira Kurosawa teki siitä elokuvan, kirjailija Anton Tammsaare käänsi sen viroksi ja ihmiskameleontti David Bowie poseerasi Idiootti käsissään mainosjulisteissa. Voisiko yksi syy romaanin jatkuvaan uusiutumiseen lukijoiden mielissä ja kestosuosikin asemaan piillä kerronnan yhtäkkisyydessä ja ennakoimattomuudessa? Kyseessähän on romaani, joka tarjoaa dramaattisia kiihdytyksiä ja odottamattomia käänteitä aiheuttaen lukijalleen tykytyksiä. Sitähän me tavallisesti pidämme aitona Dostojevskina: skandaaleja, kiihkoa, painostusta, houreilua, kuumeista ahdistusta, hämmennystä, nyrjähdyksiä, tolaltaan saattamista, purkauksia, kohtauksia, yletöntä riemua tai valtavaa murhetta, ääripäiden tunnetiloja; mutta ei normaalia, tasapainoista, jokapäiväistä, viileää, leppoisaa, asteittaista, ennakoitavaa tai harmonista.
Miksi Dostojevski nimesi teoksensa sankarin idiootiksi ja teki siitä myös romaanin nimen? ”Idiootti” on luonnehdinta, jota kirjan muut henkilöt toistuvasti käyttävät ruhtinas Myškinistä puhuessaan. Kovin usein sana ei koko romaanissa esiinny, vain 46 kertaa. On syytä epäillä Uuden testamentin vaikuttaneen Dostojevskin ideaan. Uuden testamentin kreikan kielen sana ỉδιώτης tarkoittaa oppimatonta eli poikkeaa huomattavasti sanan myöhemmin saamasta merkityksestä. Paavalin toisessa korinttilaiskirjeessä käsite esiintyy väärille apostoleille omistetussa luvussa ja seuraavassa lauseyhteydessä, joka ilmeisesti on ollut Dostojevskin romaanin lähtökohtana:
Jos olenkin oppimaton <ỉδιώτης> puheessa, en kuitenkaan tiedossa; olemmehan tuoneet sen kaikin tavoin ilmi kaikissa asioissa (2. Kor. 11: 6).
Myöskään Myškin ei ole oppimaton tiedossa tai ymmärryksessä, kuten romaanissa moneen kertaan vahvistetaan. Sen sijaan puhe on kiistatta hänen ongelmansa. Hän puhuu alinomaa sivu suunsa ja lipsauttelee. Hän päätyy puhumaan vastoin aikeitaan ja puhuu jopa tyystin eri henkilölle kuin sille, jolle oli aikeissa puhua. Hänen puhettaan voi täydellä syyllä luonnehtia ennakoimattomaksi.
Jos tarkkaillaan esimerkiksi kenraalitar Jepantšinan reaktioita Myškinin puheeseen, huomataan alusta lähtien hänen pelkonsa ja jännityksensä, kun ruhtinas alkaa puhua. Dostojevski rakentaa asetelman, jossa kenraalitar keskittyy arvioimaan ruhtinaan kykyä esittää asiansa. Kun Myškin ensimmäisen kerran vierailee Jepantšinien perheen luona, kenraalitar pyytää häntä antamaan näytteen puhetaidostaan:
No, nyt olemmekin perillä; ruhtinas, istukaa tänne takan ääreen ja kertokaa. Tahdon kuulla, kun te kerrotte jotakin. Haluan saada täyden varmuuden, ja kun tapaan ruhtinatar Belokonskajan, sen vanhan eukon, kerron hänelle teistä kaiken. Haluan, että muutkin kiinnostuvat teistä. No, puhukaa nyt.
– Maman, tuolla tavoin on kyllä vaikea kertoa, huomautti Adelaida (…)
– Minä en kertoisi mitään, jos minua käskettäisiin noin, Aglaja tokaisi.
– Miksi? Mitä omituista tässä on? Miksi hän ei kertoisi? Onhan hänellä kieli. Haluan tietää, miten hän osaa kertoa. No, mitä hyvänsä. Kertokaa, mitä piditte Sveitsistä, ensi vaikutelmanne. Kohta näette, hän aloittaa nyt, ja aloittaakin kauniisti.
– Vaikutelma oli voimakas…, ruhtinas aloitti.
– No niin, no niin, myötäili Jelizaveta Prokofjevna kärsimättömänä, osoittaen sanansa tyttärilleen. – Aloittihan hän. (Dostojevski 2010: 77–78.)
Ja ruhtinas aloittaa. Hän kertoo sairaudestaan ja ajatusten loogisen virran katkeilusta. Hän kertoo vierauden kokemuksesta, joka masensi hänet Saksassa ja Sveitsissä:
Siitä synkkyydestä minä havahduin, muistan sen vieläkin, eräänä iltana Baselissa, kun olimme juuri tulleet Sveitsiin ja minut herätti kaupungin torilta kuuluva aasin kiljunta. Aasi kummastutti minua kauheasti ja jostain syystä pidin siitä kovasti, ja samalla pääni <vdrug> ikään kuin selkeni. (Dostojevski 2010: 78.)
Ruhtinas havahtuu, mutta Lizaveta Prokofjevna ihmettelee ja tyttäret piikittelevät tästä keskustelunavauksesta, sillä aasin yhtäkkistä ilmestymistä ruhtinaan puheeseen ei kukaan tahdo ymmärtää. Se on ennakoimaton hänelle itselleen ja ennakoimaton kertomuksen kuulijoille, jotka luulevat sen olevan arvoitus. Aasimotiivi ikään kuin syntyy ruhtinaan toistaitoisen puheen voimasta. Puheen ennakoimattomuus tuntuu olevan sen aihetta tärkeämpää niin puheen yleisölle eli Jepantšinin naisille kuin kertojallekin.
Päästessään jatkamaan ruhtinas Myškin esittää koko romaanin kannalta tärkeän monologinsa. Se käsittelee valeteloitusta, jollaisen kohteeksi Dostojevski oli itse joutunut. Myškinin kuvailema valeteloitus on tärkeä Dostojevskin elämäkerran kannalta, yksi hänelle tyypillisistä prototyyppisistä motiiveista. Samalla se on oleellinen myös Idiootin kokonaisuuden kannalta, sillä kertomus kasvaa teesiksi ennakoimattomuudesta. Kuolemaantuomitun mietteet kääriytyvät ajan käsittämiseen tuomion hetkellä, ja ruhtinaan puhe päättyy näihin mietteisiin:
Entä jos en kuolisikaan! Jos voisin saada elämän takaisin – mikä loputtomuus! Ja se kaikki olisi minun. Muuttaisin silloin jokaisen hetken kokonaiseksi vuosisadaksi (…) laskisin laskemalla jokaisen minuutin enkä tuhlaisi mitään suotta!
Äkkiä <vdrug> ruhtinas vaikeni; kaikki odottivat, että hän jatkaisi ja esittäisi johtopäätöksen.
– Lopetitteko te? kysyi Aglaja
– Mitä? Lopetin, sanoi ruhtinas havahtuen ajatuksistaan.
– Minkä vuoksi te oikein kerroitte tuon?
– Muuten vain… tuli mieleeni… keskustelun vuoksi…
– Te olette kovin tempoileva, huomautti Aleksandra.
(Dostojevski 2010: 85.)
Ruhtinas ei jatka eikä esitä johtopäätöksiä. Tämä kertomus on kirvonnut hänen huuliltaan odottamatta ja niin se myös odottamatta päättyy. Se kertoo siitä, kuinka epätoivoinen ihminen haluaa äärimmäisellä hetkellä pystyä ennakoimaan elämää. Kenraalitar ja tämän tyttäret eivät ymmärrä, miksi Myškin kertoi sen, mitä hän kertoi, ja he alkavat taas ehdottaa vaihtoehtoisia tulkintoja. Toisin sanoen huomio kiinnittyy jälleen ennakoimattomaan puheeseen ja sen saamaan hämmentyneeseen vastaanottoon. Ruhtinaan puhe koetaan oppimattomaksi (ỉδιώτης), mikä on Dostojevskin tapa alleviivata, että sitä on mahdotonta ymmärtää. Vastaavia puheenvuoroja ennakoimattomuudesta Idiootti on täynnä.
Kertomus valeteloituksesta on myös keino luoda romaanin rakenteeseen epäjatkuvuutta. Se on yksi romaanin sisältämistä odottamatta esitetyistä kertomuksista, joita ei kerro romaanin kertoja. Tunnetusti Dostojevski käytti oman aikansa ajankohtaisia tapahtumia ja näiden sanomalehtiuutisointia romaaniensa lähtökohtina. Myös Idiootissa tällaiset tapahtumat ovat taustalla, mikä näkyy romaanin muuta kerrontaa (kertojan puhetta) pirstaloivina vieraina teksteinä. Muita vastaavia esimerkkejä ovat erinäiset kirjeet, joita henkilöt paljastavat toisilleen lukemalla niitä ääneen. Tärkeitä vieraita tekstejä ovat myös esimerkiksi ruhtinaan kertoma Marien tarina Sveitsissä, artikkeli Pavlištševin pojasta, nuoren keuhkotautisen Ippolitin kirjoittama tunnustusmonologi tai testamentti ”Minun välttämätön tilitykseni”. Dostojevski ei yritäkään nivoa näitä tekstejä sujuvasti muuhun romaaniin. Siksi ne aiheuttavat odottamattomia reaktioita yleisössään.
Ennakoimattomia ovat myös erityisen kohosteiset ja muusta kerronnasta poikkeavat joukkokohtaukset, kuten romaanin alussa Rogožinin joukkion ilmestyminen Ivolginien luo; Nastasja Filippovnan merkkipäivän vietto ja Ganja Ivolginille esitetty haaste sadastatuhannesta ruplasta, josta Dostojevski itsekin uskalsi innostua pitäen sitä erinomaisena ensimmäisen luvun loppuratkaisuna. Vastaavan yllättävän käänteen aiheuttavat Pavlovskiin ruhtinaan kuistille saapuvat Dostojevskin ironisesti kuvaamat nuoret, jotka ajavat Antip Burdovskin asiaa ja niin edelleen. Satunnaiset hahmot tyrkkivät toisiaan näihin kohtauksiin, ikään kuin kertojakaan ei haluaisi heitä mitenkään ottaa mukaan romaanin tapahtumiin, mutta he vain ikään kuin ilmaantuvat, yhtäkkiä ja pyytämättä.
Erityisen huomionarvoinen kohosteinen draama on kohtaus romaanin loppupuolella, jossa ruhtinas rikkoo Jepantšinien kiinalaisen vaasin. Vaikuttaa siltä, että Dostojevski on sen yhteydessä halunnut suorastaan leikkiä ennakoimattomuuden periaatteella. Ensinnäkin Aglaja Ivanovna on ennustanut edeltävänä iltana, että ruhtinas tulee rikkomaan tuon vaasin. Ja niin tapahtuukin. Romaani kertoo:
Viimeisten sanojensa aikana hän kavahti äkkiä <vdrug> ylös paikaltaan, heilautti varomattomasti kättään, liikautti olkapäätään – ja… samassa kajahti yleinen kirkaisu! Maljakko huojahti, ensin kuin empien, pudotako jonkun ukon päähän vai ei, mutta kallistuikin saman tien <vdrug> vastakkaiseen suuntaan, mistä saksalainen oli juuri hypähtänyt kauhuissaan sivuun, ja rojahti sitten alas lattialle. Jysähdys, huutoa, kallisarvoisia sirpaleita ympäri mattoa, säikähdys, hämmästys – voi miltä ruhtinaasta tuntui sillä hetkellä, sitä on vaikeaa ja suorastaan tarpeetontakin kuvata! (Dostojevski 2010: 739.)
Romaanin pirstaleinen kerronta pääsee aivan erityisiin oikeuksiin tässä sirpaleisiin päättyvässä kohtauksessa. Ennakoimattomuus nousee kuitenkin tärkeimmäksi. Dostojevskin kertoja jatkaa kuvausta:
Emme voi kuitenkaan olla mainitsematta sitä omituista tunnetta, joka yllätti hänet juuri tuossa silmänräpäyksessä ja kohosi samassa kirkkaana kaikkien sekavien ja omalaatuisten aistimusten keskeltä: häntä ei järkyttänyt niinkään häpeä, ei skandaali, ei pelko eikä liioin se että kaikki oli tapahtunut niin äkillisesti, ei, vaan se että ennustus oli käynyt toteen! (Dostojevski 2010: 739).
Aglaja oli ennustanut näin tapahtuvan – toisin sanoen hän pyrki ja onnistui ennakoimaan ruhtinaan toiminnan ennakoimattomuutta. Ruhtinas puolestaan oli edellisiltana vakuuttunut Aglajan ennustuksesta, että hän tosiaan tulisi rikkomaan maljakon ”silkasta pelosta”. Draaman ydin on siinä, että ruhtinaan ennakoimattomuus oli ennakoitavissa. Ruhtinaan puhetta maljakon putoamishetkellä Dostojevski kuvaa seuraavasti:
Mutta silloin tapahtui äkkiä <vdrug> jotakin, mikä katkaisi ruhtinaan puheen hyvin yllättävällä tavalla.
Koko tuo kuumeinen puheryöppy, koko tuo kiihkeiden, levottomien ja haltioituneiden ajatusten tulva, jossa sanat ikään kuin tuuppivat toisiaan sekavasti ja hyppivät toistensa yli, kaikki tuo enteili että jotain vaarallista, jotain erikoista oli tapahtumassa tuon niin yhtäkkiä <vnezapno> ja aivan kuin syyttä suotta kiihtyneen nuoren miehen mielessä. (Dostojevski 2010: 737.)
Tässä yhteydessä Dostojevski on päätynyt käyttämään vdrug-adverbin synonyymiä vnezapno (‘yhtäkkiä’, ‘yllättäen’), joka on huomattavan harvinainen hänen tuotannossaan. Idiootissa sana esiintyy vaivaiset 43 kertaa, ja neožidanno (‘odottamatta’) taas 55 kertaa. Lähelle tulevista adverbeistä yleisin romaanissa on ilmaisu tottšas (‘oitis’, ‘samassa’), joka esiintyy 216 kertaa.
Ennakoimattomuus toteutuu Dostojevskin romaaneissa myös siten, että asiat tai ihmiset eivät toimi kuten odottaa sopii. Rikoksessa ja rangaistuksessa vastaavaa ennakoimattomuuden roolia esittävät hyvin usein tilat: huoneet, asunnot, rakennukset tai muut paikat, kuten kadut, torit ja aukeat. Jos asunnossa on kamiina, se ei toimi. Jos Raskolnikovin huoneessa on sänky, se ei ole nukkumista varten. Dostojevskin sängyt on tehty painajaisten näkemistä varten. Seinät ovat sananmukaisesti läpikuultavia, sillä niiden läpi kuullaan ja kuunnellaan. Niinpä nekään eivät täytä seinän tehtäväänsä.
Idiootissa tätä samaa toimimattomuutta – ja samalla erityistä ennakoimattomuutta – eivät edusta tilat vaan ennen kaikkea ihmiset, romaanin henkilöt. On esimerkiksi Jepantšinin perhe, jota kirjailija itse kuvasi nimellä slutšainaja semja. Se on vaikea kääntää, mutta tarkoittaa suunnilleen sattumanvaraista perhettä. Se ei ole ydinperhe vaikka siltä näyttääkin, sillä siitä on kadonnut perheyhteyttä sitova dynamiikka. Tämä ilmenee etenkin kenraalin ja kenraalittaren suhteessa, joka on silkka muodollisuus ja sopimuksenvarainen tottumus. Siis perhe, joka ei kuitenkaan toimi kuin perhe.
Myös romaanin sankari syntyi ikään kuin sattumalta, Dostojevskin itsensä kannalta ennakoimattomasti. Kirjailija suunnitteli Idiootin ensimmäisessä, toteuttamatta jääneessä versiossa, aivan toisenlaista sankaria. Varhaisen version päähenkilö oli negatiivinen, suorastaan karkean vastenmielinen tyyppi. Hän oli elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa täysin ihmiskunnan ulkopuolella, mikä teki hänestä puhetaidottoman. Tästä ominaisuudesta kehkeytyi Myškinin ennakoimaton puhe lopullisessa romaanissa. Myškinin kyvyttömyys kommunikoida ymmärrettävällä tavalla on siis sankarin prototyypin peruja.
Varhaisversiot sisälsivät myös ajatuksen loukatusta ja kostonhaluisesta miespuolisesta tuhkimosta, joka on joutunut perheessään orjuutetuksi. Niin ikään niissä esiintyy idea jurodivy-hahmosta eli ”jumalan hullusta”, mielipuolisesta totuudenpuhujasta. Muistiinpanoissaan Dostojevski hahmotteli sankaria myös piirustuksin samoin kuin muitakin tulevan romaanin henkilöitä. Dostojevskin Myškin-piirrokset ensimmäisestä viimeiseen kuvaavat hyvin erilaista sankaria kuin miksi Idiootin ruhtinas lopulta osoittautui. Voidaan kysyä, oliko Myškin sittenkään Dostojevskin romaanin päähenkilö hänen kirjoittaessaan romaania. Entä onko Myškin edes koko romaanin päähenkilö? Kirjeessä Dostojevski kuvasi tärkeimpien sankareidensa syntyä Idiootin kohdalla seuraavasti:
Ideani oli kuvata kerrassaan täydellistä ihmistä. Tätä vaikeampaa tehtävää ei mielestäni voi olla, erityisesti meidän aikanamme (…) Tämä idea välkkyi eräänlaisessa taiteellisessa kuvauksessa, mutta vain välkkyi (…) Mutta lopulta sain suunnitelman tehtyä (…) Entä sitten sankari? Sillä kokonaisuus muodostuu minulla nimenomaan sankarin kautta. Näin se myös toteutui. Minun piti luoda tuo kuva. Saisinko sen kynäiltyä valmiiksi? Ja kuvitelkaa, millainen kauhunäytelmä siitä syntyikään: kävikin ilmi, että sankarin lisäksi tuli myös sankaritar, ja lopulta KAKSI SANKARIA!! Ja näiden sankarien lisäksi on vielä kaksi hahmoa – hyvinkin keskeisiä, toisin sanoen melkein sankareita. (Sivuhenkilöitä on loputtomasti, onhan romaanissakin 8 osaa.) Näistä neljästä sankarista kaksi on piirtyneinä sydämeeni vahvasti, yksi on vielä hyvinkin hahmottumatta, kun taas neljäs eli tärkein eli ensimmäinen sankari – on äärimmäisen heikko. Voi olla, ettei niinkään heikosti piirtyneenä sydämeeni, mutta hän on hyvin vaikea tapaus… (Dostojevski 1957: 702.)
Alkuperäinen sankari jakaantui siis kahdeksi mieheksi, lihallisen maskuliiniseksi ja demoniseksi ”sarvipääksi” eli Rogožiniksi ja hiireltä nimensä saaneeksi hauraan eteeriseksi ”jumalan hulluksi” Myškiniksi. Miespuolisen päähenkilön naisellinen vastapooli jakautui niin ikään kahdeksi, Nastasja Filippovnaksi ja Aglaja Ivanovnaksi, jotka hekin poikkeavat toisistaan kovin. Nämä neljä ovat romaanin päähenkilöt. He ovat lisäksi kaikki kytköksissä toisiinsa. Tämä henkilöiden välinen dialogisuus on voimakas side. He toimivat vain yhteydessä toisiinsa.
Myškin ja Rogožin ovat siinä mielessä kaksoisolentoja, että he ovat toistensa peilikuvat – heijastavat toistensa puuttuvia ominaisuuksia. Nastasja Filippovna rakastaa Myškiniä ja on Rogožinin intohimoisen rakkauden kohde. Myškin tunnetusti ”vain säälii” Nastasja Filippovnaa, toisin sanoen tuntee tätä kohtaan niitä tunteita, joita Rogožinilla ei ole. Aglaja Ivanovna on Myškinin rakkauden kohde ja myös rakastaa tätä. Heidän yhteen saattamisensa edellyttää kuitenkin Nastasja Filippovnaa. Dostojevski oli myös suunnitellut, että Rogožin rakastuisi Aglajaan, mutta tuo juonen käänne ei romaanissa toteutunut.
Rogožin on tässä henkilögalleriassa yleisesti ottaen varsin ennakoitava hahmo. Hetkittäin hän kuitenkin jäljittelee ennakoimattomuutta. Tämä käy ilmi Nastasja Filippovnan tokaisusta Rogožinille, joka oli ryhtynyt nälkälakkoon saadakseen Nastasja Filippovnalta anteeksi: ”Et sittenkään ole lakeija; ennen ajattelin, että sinä olet täysi lakeija”. Lakeija on Dostojevskin usein toistuva negatiivinen luonnehdinta ennalta-arvattavalle, tylsälle ihmiselle – sellaiselle, joka tekee mitä käsketään, ihmiselle vailla vapautta.
Dostojevskin aikalaiset pitivät hänen romaaniensa henkilögallerioita ylettömän runsaina. Mihail Bahtin pelasti Dostojevskin maineen keksimällä lukijoiden sekasortoisena pitämälle kompositiolle lohdulliset synonyymit – dialogisuuden periaatteen ja moniäänisen (polyfonisen) romaanin. Hän oivalsi sen, että Dostojevskilla sana on aina riippuvainen toisesta sanasta. Vastaavalla tavalla voidaan luonnehtia myös henkilöiden keskinäistä riippuvuutta Idiootissa.
Dostojevskin dialoginen periaate, jossa henkilöt muodostavat toisiaan tuuppivan ja viesteillään tartuttavan moniäänisen kuoron, on Idiootissa vahva rakenneperiaate. Jää enää kysymys, liittyykö se mitenkään romaanin ennakoimattomaan puheeseen. Liittyy kyllä, jos on formalisti ja kirjallisuudentutkija Viktor Šklovskia uskominen:
Dostojevski rakasti vdrug-sanaa. Tutkintatuomarin kanssa keskustellessaan Mitja Karamazov käyttää tuota sanaa kymmeniä kertoja. Sana kertoo elämän irrallisuudesta ja sen epätasaisista portaista. Eikä niitä portaita pysty mikään jalka ennalta arvaamaan. Sana vdrug tarkoittaa odottamattomuutta. Mutta onhan myös drugoi (toinen) vieressä seisova, ikään kuin drug (ystävä), kaikkein läheisin. Drugoi juuri tarkoittaa odottamatta viereen tullutta. (Šklovski 1983: 568.)
Šklovski ikään kuin pinnistelee yhdistääkseen vdrugin ja drugin. Uskokoon tähän yhteyteen ken tahtoo, mutta moniääninen dialogisuus tuntuu tekevän Idiootista klassikon. Kerronnan ennakoimattomuus, vdrugin mielipuolinen herruus, taas tuntuisi pitävän klassikon tuoreena. Kalle Holmberg kiteytti asian oivallisesti tätä kirjaa varten kirjoittamaansa esseehen, joka ilmeisesti jäi hänen viimeiseksi julkiseksi puheenvuorokseen: ”Dostojevskin polyfonia, moniäänisyys, tarkoittaa ilmaisun preesensiä vastakohtana Tolstoin imperfektille. Sen gestus on ‘yhtäkkiä – kuinka ollakaan’. Siinä on sen resonanssi, pyörremyrsky – mitä tahansa voi tapahtua.”
Jos Dostojevski halusi kuvata Myškinissä täydellisen positiivisen ihmisen ja Venäjälle ilmestyneen Kristus-hahmon, miksi sankarista piti tehdä puhetaidoton epileptikko? Eikö tämä juuri tee henkilöiden välisen dialogin mahdottomaksi? Ennakoimattoman puheen ongelmaa on lopuksi kiinnostavaa tarkastella Johanneksen evankeliumin aloittavan Logos-hymnin kautta. Tunnettu tosiasia on, että Johanneksen evankeliumi on vaikuttanut romaaniin vahvasti (Kjetsaa 1984). Vuoden 1938 raamatunsuomennoksessa ajatus ”valkeudesta” – joka on yhtä kuin Kristus, joka on yhtä kuin luomistapahtumaan osallistunut Sana – esitetään muodossa ”Ja valkeus loistaa pimeydessä, ja pimeys ei sitä käsittänyt.” (Joh. 1: 5). Alkutekstissä jakeen jälkiosa on muotoiltu seuraavasti: ”καὶ ἡ σκοτία αὐτὸ οὐ κατέλαβεν”. Tässä kohdin evankeliumin kirjoittaja on käyttänyt aoristimuotoa verbistä, jonka tulkinnasta eksegeetikot ovat Origeneesta lähtien kiistelleet. Monet ovat pitäneet tuota verbiä ongelmallisena. Se on tulkittu paitsi ymmärtämiseksi, myös siten, että pimeys ei voi voittaa, päihittää valoa, että valo on voittamaton. Sen vuoksi nykysuomennoksessa (1992) on päädytty muotoiluun ”pimeys ei ole saanut sitä valtaansa”. Viittausta älylliseen ymmärtämiseen on usein pidetty teologisesti ongelmallisena, sillä se tarkoittaisi, että ihmiset eivät käsittäneet lihaksi tullutta Sanaa eli Kristusta tämän elinaikana. Toisaalta juuri tätä tulkintaa vahvistavat hieman myöhemmät jakeet: ”Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1: 10–11.) Kristuksen kohtalo oli jäädä käsittämättömäksi puheeksi, jota kansa ei käsittänyt.
Jätän raamatuntulkinnan mielihyvin teologeille, mutta Dostojevskin Idiootista voimme varmuudella sanoa, että myöskään Myškiniä ei ympäröivä maailma ymmärrä. Dostojevskin romaanissa dialogi ei toimi. Myškinin puhe on vdrugin ansiosta täynnä ennakoimattomia käänteitä ja johdattelemattomia aloituksia. Se on kiihkeiden vuodatusten tulva, joka jää kuulijoilleen jatkuvasti käsittämättömäksi. Ennen päätymistään ”skitsofreniformiseen psykoosiin”, kuten lääketiede on hänen tilansa sittemmin diagnosoinut, ruhtinas ehtii oivaltaa tämän itsekin:
Uusi surun ja lohduttomuuden tunne puristi hänen sydäntään; hän käsitti äkkiä <vdrug>, että puhui sillä hetkellä ja oli jo pitkään puhunut kaikkea muuta kuin olisi pitänyt, ja että hän teki aivan muuta kuin olisi pitänyt, ja että noista korteista, joita hän piteli käsissään ja joista hän oli niin ilahtunut, ei ollut nyt mitään apua, ei yhtään mitään apua. Hän nousi ylös ja läimäytti kätensä yhteen (…) Hän alkoi jälleen vapista, ja äkkiä <vdrug> hänen jalkansa taas ikään kuin puutuivat. Jokin uusi tunne hivutti hänen sydäntään ja täytti sen äärettömällä tuskalla. Sillä välin aamu valkeni kokonaan; lopulta ruhtinas vaipui vuoteelle täysin voimattomana ja epätoivoisena ja painoi kasvonsa vasten Rogožinin kalpeita ja jähmettyneitä kasvoja; kyyneleet valuivat hänen silmistään Rogožinin poskille, mutta silloin hän ei varmaankaan enää tajunnut omia kyyneliään eikä edes tuntenut niitä… (Dostojevski 2010: 824.)
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa