Teksti: Tomi Huttunen
Runoilija, prosaisti, performanssitaiteilija ja kuvataiteen moniottelija Dmitri Aleksandrovitš Prigov (1940–2007) oli moskovalaisen käsiterunouden eli konseptualismin perustajia ja niin kutsutun sots-artin kulmakiviä myöhäisen neuvostokauden kulttuurissa. Konseptualismi ymmärretään nykyään usein ja aiheesta venäläisen postmodernismin synonyymiksi. Venäläinen 2000-luvun kokeellinen runous tunnustaa konseptualistit, toisin sanoen Dmitri Prigovin, Lev Rubinšteinin, Vladimir Sorokinin ja Timur Kibirovin, lähtökohdikseen.
Dmitri Prigov syntyi Moskovassa insinööri-isän ja pianistiäidin perheeseen. Hän valmistui Moskovan taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1966 pääaineenaan kuvanveisto. Hänestä tuli Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäsen vuonna 1975, mutta aina vuoteen 1988 saakka hän ei saanut teoksiaan julkaistua kuin omakustanteina. Konseptualistit eivät muutenkaan kuvitelleet saavansa teoksiaan julki. Prigovilla oli myös kyseenalainen kunnia olla luultavasti viimeinen venäläinen runoilija, joka passitettiin neuvostoaikana mielisairaalaan. Tämä tapahtui vuonna 1986. Monet kirjailija- ja taiteilijakollegat ryhtyivät kuitenkin toimeen ja mahdollistivat pikaisen vapautuksen.
Vasta perestroikan myötä Prigov sai teoksiaan julki ”paksuissa” venäläisissä kirjallisuuslehdissä, kuten Novyi mirissä, Junostissa, Družba narodovissa ja Ogonjokissa. Yhdeksänkymmentäluvun alusta lähtien Prigov onkin sitten ollut tunnetuimpia venäläisiä nykyrunoilijoita ja esimerkiksi yhteiskunnallisesti radikaalin katutaiteen esikuva. Niin Voina-taiteilijakollektiivi, punkyhtye Pussy Riot kuin aktionisti Pjotr Pavlenski ovat pitäneet Prigovin taidetta lähtökohtanaan. Kuolemansa jälkeen Prigovista on tullut arvostettu klassikko. Prigov oli ahkera taiteilija, joka grafomaanisesti halusi myös täyttää maailman omalla tekstillään. Hän kuoli 66-vuotiaana vuonna 2007 sairaskohtaukseen, jonka sai kesken performanssin valmistelun. Runoilijan elämäntaiteen projekti sai näin arvoisensa lopun. Runoilija-kollega Lev Rubinšteinin surullinen velvollisuus oli kirjoittaa hänestä muistokirjoitus:
Tapasimme vain kolme päivää ennen kuin hänet vietiin sairaalaan. Istuimme kahvilassa, otimme oluet, vaihdoimme kuulumiset. En muista, miten se kävi, mutta yhtäkkiä keskusteluun tuli yllättävä käänne: jostain syystä aloimme arvailla, kumpi kirjoittaisi toisesta nekrologin. Olimme tottuneet tällaisiin keskustelunaiheisiin ja myös käsittelemään niitä erityisen komiikan keinoin. Emme oikeastaan koskaan käsitelleet kuolemaa ihmiselämän osana vakavasti. Jopa sellainen rikkaan tradition omaava genre kuin ”runoilijan kuolema” oli aina mielestämme epäilyttävä, jotain kitschiin viittaavaa siinä oli.
Venäläinen tekijähahmo, tuo kirjallisuushistoriallisesti vinoutunut ylikorostunut ego – ”runoilija joka on enemmän kuin runoilija” – oli konseptualistien ja myös Prigovin kritiikin kohteita. Ajatus, että kirjailijan tai tekijän pitäisi olla yhtään mitään muuta kuin oman taiteensa subjekti, oli hänelle vihamielinen. Konseptualistisessa runossa tekijä vieraantuu välttämättä tekstistä, jossa erilaisten kielen ainesten on määrä puhua keskenään moniäänisessä kudoksessa. Prigov kirjoitti vuonna 1980 tekstikollaasin nimeltä ”Nekrologeja”, joka sisälsi nekrologit venäläisen kirjallisuuden suurille nimille: Puškinille, Lermontoville, Dostojevskille ja Tolstoille. Tyylilajiksi hän oli valinnut neuvostolehdistön jargonin. Venäläisen kirjallisuuden isä Puškin oli itseoikeutetusti ensimmäisen nekrologin sankari:
NKP:n Keskuskomitea, SNTL:n Korkein Neuvosto, Neuvostohallitus ilmoittavat syvän surun vallassa, että 10. helmikuuta (29. tammikuuta) 1837 37 vuoden iässä traagisen kaksintaistelun seurauksena katkesi suuren venäläisen runoilijan Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin elämä.
Toveri A.S. Pushkinille oli aina luonteenomaista periaatteellisuus, syvä vastuuntunne, vaativaa suhtautuminen itseensä ja työtovereihin.
Kaikissa tehtävissä, jotka hänelle osoitettiin, hän osoitti rajatonta uskollisuutta hänelle uskotulle asialle, sotiaallista uljuutta ja sankaruutta, patriootin, kansalaisen ja runoilijan yleviä ominaisuuksia.
Hän tulee aina säilymään ystävien ja hänet läheisesti tunteneiden sydämissä hummaajana, pilkkakirveenä, hamesankarina ja lurjuksena.
Pushkinin nimi tulee elämään ikuisesti kansan muistissa Venäjän runouden soihtuna.
(Suom. Jukka Mallinen. Lähde: Päämäärä vie meitä ympyrää. Uuden venäläisen avantgarderunouden antologia. Tamara Press, 1989.)
Nekrologisikermän viimeinen sankari oli Prigov itse. Kuten formalisti Juri Tynjanov on todennut, jokaisen venäläisen kirjallisuuden sukupolven on käytävä taistelunsa Puškinia vastaan. Konseptualistit tekivät tätä isänmurhaa monella tapaa, mutta Prigoville Puškin oli pikemminkin pelkkä sana kuin henkilö tai kirjailija. Hänen performanssinsa, jossa hän luki Puškinin runoromaanin Jevgeni Oneginin toisen säkeistön buddhalaisena mantrana, on nerokas audiotulkinta, joka pakottaa venäläisen lukijan miettimään läpipureskellun klassikkonsa uudelleen:
Jos siis konseptualismi teki selvää klassisesta, kanonisesta, autoritäärisestä kirjailijasta venäläisen kirjallisuuden historiassa, mitä Prigovilla oli tarjota tilalle? Vastaus on yksinkertainen: suuria venäläisiä kirjailijoita korvaamaan ilmestyi Prigov itse. Tässä juuri Prigov muistuttaa Majakovskia, jonka sankari oli usein nimeltään Vladimir Majakovski – sillä erotuksella että Prigovin itsetehostuksen taustalla on aimo annos itseironiaa. Täytyy muistaa, ettei kirjailija voinut julkaista teoksiaan, ja niinpä myös hänen kuvitelmansa omasta merkityksestään venäläiselle kirjallisuudelle olivat suurta utopiaa. Prigov otti sankarikseen runoilijan nimeltä Dmitri Aleksandrovitš Prigov, jonka ylle lukija voi huoletta pukea Suuren Venäläisen Kirjailijan viitan. Prigov loi näin metarunoilijan, joka voisi ottaa tai vaihtoehtoisesti olla ottamatta vastuuta kaikista konseptualististen tekstien sisältämistä persoonattomista lausumista. Kuten Andrei Zorin on todennut, ”välttääkseen tuotantonsa tulkitsemisen ironiseksi Prigov antoi luomukselleen oman nimensä ja oman elämänsä: vaimon, pojan, ystävät, Beljajevon asunnon, tavat ja tottumukset”.
Tämä runoilijasankari sai kumppaneikseen muita jännittäviä metasankareita. Yksi heistä oli kylmän sodan muskelimies Ronald Reagan. Runonsa Ronald Reaganista Prigov kirjoitti vuonna 1983 eli hyvissä ajoin ennen Reaganin ja Mihail Gorbatšovin legendaarista tapaamista Geneven huippukokouksessa vuonna 1985. Reagan ei Prigovin teksteissä kuitenkaan ole oma itsensä, sillä hänet esitetään kylmän sodan asetelman määräämässä perusroolissaan eli neuvostokansalaisten näkökulmasta metafyysisen pahuuden voiman edustajana, joskus pidäkkeettömän kiroilun silpomana. Kolmas Prigovin tärkeimmistä ja tunnetuimmista metasankareista on Miliisi, joka edustaa neuvostojärjestelmää. Miliisi on vallan haltija, viranomaisen arkkityyppi. Prigovin runojen Miliisiä voidaan pitää Reaganin vastapoolina, siis metafyysisen hyvyyden ja neuvostoliittolaisen oikeudenmukaisuuden edustajana. Prigovin neuvostoteksteissä maailma on tehty yksinkertaisista ja stereotyyppisistä vastakkainasetteluista: hyvä vs. paha, Miliisi vs. Reagan (tai Terroristi), venäläinen vs. juutalainen. Oman metarunoilijansa hahmon Prigov loi postmoderniksi simulaatioksi Suuresta Venäläisestä Runoilijasta. Toisin sanoen Runoilija näissä teksteissä on jäljitelmä originaalista, jota ei ole olemassa. Runoilija on fiktiivinen sankari, jolla on viimeinen sana kirjallisuudessa.
Prigov, tai oikeammin hänen lyyrinen sankarinsa, päätyi itse lopulta omalaatuiseksi simulaatioksi. Dmitri Aleksandrovitš oli viimeinen Suuri Venäläinen Runoilija aikana, jolloin sellaisen olemassaolo oli mahdotonta, kuten hän itse oli pyrkinyt selkeästi runoudellaan osoittamaan. Asemaansa venäläisen nykykirjallisuuden klassikkona hän suhtautuisi luultavasti vähintäänkin kaksijakoisesti, jos eläisi. Ja eläähän hän – tekstiensä moniäänisessä kudoksessa.
***
Valikoima Dmitri Prigovin runoja
Suomentaneet Tomi Huttunen ja Riku Toivola
Japanissa olisin Catullus,
Roomassa olisin Hokusai,
mutta Venäjällä olen sama kuin
Japanissa Catullus ja Roomassa selvä Hokusai olisi ollut.
Olen hiukkasen kuolemanväsynyt
siihen varmaan että olen väsynyt,
ennen elin enkä ollut väsynyt,
jostain syystä olen taaskin väsynyt.
Juuri siihen lienen väsynyt
tai siihen että nyt vain olen väsynyt.
Tämän päälle pitää viisuja veisata,
ettei meidän maassa koskaan väsytä.
On vaikeaa meidän elää Reaganin kanssa,
hän tahtoo päihittää meidät koko ajan.
Päihitä itsesi, senkin hullu!
Mutta ellet tee sitä,
niin voi käydä että
sinun täytyy päihittää itsesi meidän avullamme.
Miksi Reagan meitä niin kiduttaa,
ei anna edes nukkua,
painu vittuun, hinttari,
sä merikkalainen huora.
Rupisena makaa paskassa,
mätänee rokonarpineen,
mitä muuta odottaa häneltä saatoimme.
Varoittava keskustelu
Reagan: Miksi te kidutatte sieluani?
Miliisi: Koska haluamme tuomita sen.
Reagan: Mutta sehän on Jumalan tehtävä, ei meidän.
Miliisi: Mutta siihen Jumala meidät loi.
Reagan: Älkää tuhotko sieluparkaani!
Miliisi: Olet tuhonnut sen itse.
Reagan: Armahtakaa! Opettakaa minua!
Miliisi: Ei. Sinut on näin suunniteltu. Me voimme vain tuomita.
(Sikermästä ”Reagan venäläisessä kirjallisuudessa”)
He eivät enää meitä rakasta
niin kuin rakasti meitä Stalin.
He eivät enää meitä teurasta
niin kuin teurasti meidät Stalin.
Ilman hänen lähes naisellista lempeyttään,
ilman miehistä julmuuttaan
emme osaa siunausta ja tympeyttä erottaa toisistaan,
olemme ihan kuin jotkut jenkit.
Kuka tuolla alastonna
seisoo oksain keskellä
ja laulaa meille primadonna
satakieli syksyllä.
Te tiedätte sen tuskin,
on runoilija tyyni
tuo Aleksandr Puškin,
Venäjän androgyyni.