Vaiteliaasti valloittavat valkovenäläiset
Euroopan maantieteellisestä keskipisteestä hiemaan itään päin sijaitseva Valko-Venäjän tasavalta ei ole viime vuosina ollut median lemmikki julkista sanankäyttöä koskevissa asioissa. Suomessa kiinnostuksen ylläpitäminen tätä vähän tunnettua maata kohtaan on jäänyt pitkälti yksityisten tahojen aktiivisuuden varaan. Maailmansotien jäljiltä pahoin kärsineestä Valko-Venäjästä on muodostunut myös kielellisessä mielessä eräänlainen maanosamme kipupiste.
Valko-Venäjän alue on vuosituhantisen kirjoitetun historiansa aikana kuulunut lukuisiin valtiollisiin muodostelmiin. Köyhähköstä maaperästään huolimatta se on keskeisen sijaintinsa vuoksi ollut useiden hallitsijoiden kiihkeän tavoittelun kohteena. Monien eri kansallisuuksien asuttamalla alueella itäslaavilaisen kantaväestön osana on ollut mukautuminen lukuisten itseään voimakkaampien kansallisuuksien kulttuurisiin vaikutteisiin, mikä on ollut omiaan hidastamaan selväpiirteisen valkovenäläisen kielellisen ja kulttuurillisen identiteetin muodostumista. Vaikka valkovenäläinen kirjakieli elikin loistonsa päiviä keskiajalla Liettuan suuriruhtinaskunnan kansliakielenä, se on väistyttyään 1600-luvun lopussa virallisesta asemastaan joutunut taistelemaan paikastaan kahden suuren slaavilaisen kielimonoliitin, ensin puolan ja sittemmin venäjän, puristuksessa. Edelleen yhä tänä päivänä virallisesti kaksikielisessä maassa valkovenäjän äidinkieliset puhujat ovat vahvasti siirtymässä käyttämään venäjää paitsi julkisessa kanssakäymisessä, myös kotikielenä.
Hiljaa hyvä tulee…
Moderni valkovenäjän kirjakieli syntyi 1800-luvun kansallisten herätysten aallon innoittamana, joskin viimeisimpien uusien kirjakielten joukossa. Vaikka kansallinen herätys olikin hengeltään lähinnä länsimielistä, merkittävimpänä yksittäisenä kulttuurillisena saavutuksena kielitieteen kannalta pidetään kuitenkin valkovenäläissyntyisen Jauhim Karskin (1861–1931) venäjäksi julkaisemaa elämäntyötä. Tämä tuon ajan valkovenäläisväestön puhuman kielen ja sen välittämän suullisen kansanperinteen täydellinen kieli- ja kansatieteellistä kuvaus on laajuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan harvinaisuus jopa koko slaavilaisessa kielentutkimuksessa. Karskin laatimat murrekartastot toimivat eräänlaisena kehyksenä puhekielen kehitykselle valkovenäläismurteiden ryppäästä oikeaksi itsenäiseksi valkovenäjän kirjakieleksi. Minskin seudun keskivalkovenäläisiin murteisiin perustuvan kirjakielen perusperiaatteeksi tuli kuvata kansan todellista puhekieltä mahdollisimman tarkasti, mikä kaikessa käytännönläheisyydessään on jossakin määrin stigmatisoinut sitä ”kulttuurittomaksi” rahvaan kieleksi perusluonteeltaan idealistisempien puolalaisen ja venäläisen kielikulttuurien rinnalla. Venäjän keisarikunnan julkaisurajoitukset lakkautettiin vuonna 1906 ja valkovenäjän kirjakielen kehittämiseksi pelkästä taidekirjallisuuden kielestä täysipainoiseksi yhteiskunnalliseksi kieleksi tehtiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ahkeraa työtä. Branislau Taraškevitšin (1892–1938) vuonna 1918 julkaiseman koulukieliopin tarjoama malli toimikin kansansivistystyössä kielen normina Puolan ja Neuvostoliiton jakamalla valkovenäläisalueella valtiorajan molemmilla puolilla.
Hyvin alkanut valkovenäläiskansallinen henkinen rakennustyö päättyi maailmansotien välisen ajan poliittisesti epävarmoissa oloissa, kun vuonna 1933 Valko-Venäjän neuvostotasavallan tiedeakatemia radikaalisti puhdisti kirjakielen puolalaisesta aineksesta tai muuten väärinä pidetyistä elementeistä. Samalla kielenhuolto kytkettiin tiukasti oikeammiksi käsitettyihin venäläisiin malleihin. Vähän tämän jälkeen Puolan tasavallan puolella maan etnisesti erittäin monimuotoista koillisosaa alettiin tietoisesti puolalaistaa ja Vilnan seudulle keskittyneitä valkovenäläisiä kulttuurillisia ja yhteiskunnallisia instituutioita järjestelmällisesti lakkauttaa. 1930-luvun lopussa myös Valko-Venäjän neuvostotasavallassa suoritetuissa poliittisissa puhdistuksissa tuhottiin käytännössä miltei koko valkovenäläinen sivistyneistö. Neuvostoliiton vallattua vuonna 1939 Puolan itäosat valkovenäläiset kielimuodot olivat kehittyneet valtakuntien rajan eri puolilla siinä määrin erilleen, että muistitiedon mukaan ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana valkovenäläisalueilla jaettiin jopa sakkoja ”väärin” puhumisesta. Sittemmin natsimiehitys tuki avoimesti valkovenäjän kielen käyttöä, mikä edelleen joidenkin kansalaisten keskuudessa lisäsi vanhastaan porvarillisen nationalismin ilmentymänä pidettyä kieltä kohtaan koettua vastenmielisyyttä.
Sodan jälkeen demografisesti ja kulttuurillisesti lähes alkutekijöihinsä tuhottu ”paljon kärsinyt Valko-Venäjä” tarjosi työnsarkaa jälleenrakennukselle ja maasta tuli Neuvostoliitossa suosittu muuttokohde. Puolan itäosien valkovenäläinen alue yhdistettiin Valko-Venäjän neuvostotasavaltaan ja venäjän kieli vakiintui laajentuneen neuvostotasavallan etniseltä taustaltaan monenkirjavan väestön julkisen elämän poliittisesti neutraaliksi yleiskieleksi. Kiusallinen valkovenäjän kieli jäi lähinnä maaseudun puhekieleksi ja valtion visuaalisen kulttuurin elementiksi. Myös kielellisessä mielessä Valko-Venäjä sai maineen Neuvostoliiton osatasavalloista ”neuvostoliittolaisimpana”. Tämän lisäksi, toisin kuin Ukrainassa, jossa ukrainan ja venäjän kielten perinteiset kannatusalueet ovat jakautuneet maan itä- ja länsiosien välillä, Valko-Venäjällä kielellinen vastakkainasettelu on pikemminkin muodostunut valkovenäjänkielisen maaseudun ja venäjänkielisen kaupunkiympäristön välille. Paradoksaalisesti yhä edelleen muuttoliikkeen suuntautuminen maaseudulta kaupunkeihin on ylläpitänyt valkovenäjän äidinkielisten puhujien venäjänkielistymistä, kun vastaavasti valkovenäjän kieltä kannattava kansallismielinen älymystö sekä virallinen kielenhuolto ovat vahvasti keskittyneet maan suurkaupunkeihin.
…ajatellen aivan kaunis!
Maan nykyinen kielitilanne muistuttaa monessa suhteessa neuvostoaikaista. Neuvostoliiton hajottua äidinkieltä, maaseudun kyläympäristöä ja Vilnan valkovenäläistä kulttuuriperintöä korostanut kansallinen uudelleensyntyminen ei tarmokkaasta elvytystyöstä huolimatta onnistunut lyömään itseään läpi vasta itsenäistyneessä kansallisvaltiossa. Vuonna 1995 venäjän kieli sai kansanäänestyksen turvin takaisin asemansa valtion toisena virallisena kielenä. Valko-Venäjä on monin tavoin riippuvainen suuresta itäisestä naapurimaastaan ja nykyoloissa hyvä venäjäntaito on Valko-Venäjällä arvossaan. Maan koulutuspolitiikan linja on lasten kasvattaminen pois itäslaavilaisessa maailmassa yleisesti häpeälliseksi koetusta sekakielisyydestä täydelliseen kaksikielisyyteen ja valkovenäläistä kielipolitiikkaa ja puhekulttuuria leimaa ankarahko kielten eriyttäminen. Läheisten sukukielten keinotekoisella kontrolloimisella voidaan tietyssä mielessä säilyttää uhanalaisemmassa asemassa oleva kieli ja oletettujen äidinkielisten puhujien kosketuspinta sen erityisyyteen, mutta toisaalta vaarana on – ainakin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta – kielimassiivin ylikulttuuristuminen ja elävän kielimaailman latistuminen hengettömäksi liturgiaksi, mikä ei Valko-Venäjän tapauksessa ole eduksi sen enempää valkovenäjän kuin venäjänkään kielelle. Toisaalta Valko-Venäjällä on myös kehittynyt omanlaisensa venäjänkielinen kulttuurikenttä, jossa venäjän kieltä käytetään omaehtoisesti Venäjän federaation kielenhuoltomalleista piittaamatta.
Viime vuosikymmenten aikana julkaistu Valko-Venäjän traumaattista menneisyyttä ja monimutkaisia nykyoloja koskeva kirjallisuus on käsitellyt maan erityispiirteitä arvokkaassa hengessä. Kevytmielisyydelle ei lukuisten ongelmien vaivaamassa maassa ole löytynyt sijaa. Vuonna 2008 Ukrainassa, jonka asujaimiston kielihistoria monella tapaa muistuttaa pohjoisen naapurinsa asukkaiden kielihistoriaa, julkaistiin suuri tieteellisellä selvityksellä varustettu kirosanakirja, johon on koottu maan tiedeakatemian suotuisalla avustuksella suoraan elävästä elämästä noin viisi tuhatta erilaista rahvaanomaista ilmaisua variaatioineen ja käyttötapoineen. On siis suotavaa jäädä odottamaan, millaisen sana-aarteiston vakavaluontoiset ja vaitonaiset valkovenäläiset ja maan muiden kansallisuuksien edustajat ovat slaavilaisten kielten ystäville jättävät.
Riku-Artturi Lilja (HuK)
29.1.2012
Artikkelin kirjoittaja opiskelee pääaineenaan venäjän kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopiston nykykielten laitoksella. Kirjoittajan pro gradu -tutkielma käsittelee Valko-Venäjän valkovenäläis-venäläistä kaksikielisyyttä.
Kirjallisuutta:
Hryhorjeva, L. Sučasnaja belaruskaja mova. Minsk, 2007.
Kryvitski, A.A. Dyjalektalohija belaruskaj movy. Minsk, 2003.
Luukkanen, A. (toim.) Tuntematon Valko-Venäjä. Helsinki, 2009.
Mahouskaja, I., Ramanava, I. Mir: Historyja mjastetška, što raskazali jaho žyhary. Vilna, 2009.
Mironowicz, E. Białoruś. Varsova, 2007.
Netbajeva, T. Belarus’: Postkolonial’nye aspekty jazykovoj real’nosti. Perekrëstki Nr. 2-4. Vilna, 2008.
NTsPIRB: Pravily belaruskaj arfahrafii i punktuatsyi. Minsk, 2008.
Stavyts’ka, L. Ukrajins’ka mova bez tabu. Slovnyk netsenzurnoji leksyky ta jiji vidpovidnikiv. Kiova, 2008.
Topolski, I. (toim.) Białoruś w stosunkach międzynarodowych. Lublin, 2009.
Usmanova, A. (toim.) Belformat. Vilna, 2008.