14.1.2024
Runoilija ja esseisti Lev Rubinštein on kuollut, ja nyt tuntuu pahan kerran siltä kuin viimeinenkin vapauden henkäys olisi sammunut Venäjältä. Runoilija Rubinštein ei halunnut lähteä Moskovasta, vaikka ystävät ympäriltä lähtivätkin. Hän ei lähtenyt sittenkään kun ystävät, viimeisenä Boris Akunin, leimattiin ulkomaisiksi agenteiksi ja heidän kirjansa poistettiin kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyiltä. Lev Rubinštein jäi Moskovaan, kirjoittamaan viimeiseen asti kolumneja, esseitä ja runoja kielen vapaudesta ja epävapaudesta, sanojen vallasta ja mielivallasta, Venäjän valtaapitävien moukkien venäjän kieleen ja venäläiseen kulttuuriin kohdistamasta ryöstöretkestä.
Rubinštein on venäläisen nykykirjallisuuden legenda. Valmistuttuaan Moskovan yliopistosta hän sai töitä kirjastonhoitajana. Tässä mielessä häntä onnisti, sillä hänen ei tarvinnut 1970-luvulla monien undergound-ystäviensä tavoin ansaita elantoaan talonmiehenä tai vartijana pysytelläkseen loitolla neuvostosysteemistä. Hän koki olevansa etuoikeutettu saadessaan työskennellä harvinaisten kirjojen parissa kirjaston erikoislukusaleissa. Juuri kirjastossa hän keksi omaleimaisen poetiikkansa, josta hän tuli kuuluisaksi. Hän alkoi kirjoittaa runoja kirjaston kortistoluettelon tyhjille korteille. Tällainen kokeellisuus oli ehdottoman kiellettyä, poissuljettua neuvostokirjallisuudessa. On tärkeää muistaa, että 1970-luvulla, kun Rubinštein alkoi täyttää kortistokortteja mielikuvituksellaan tai ohimennen kuulemillaan lausumilla, sitaateilla tai välihuomautuksilla, hän ei kuvitellut niitä koskaan julkaistavan. Päinvastoin, hän halusi keksiä kirjallisen ilmiön, jota on mahdoton julkaista. Näin syntyneet korttipakkarunoteokset olivat kaikki tekijänsä mukaan ainutlaatuisia originaaleja, jotka päätyivät yleisön tietoon vain ääneen luettuina – tänä päivänä nuo kuluneet alkuperäiset korttipakat ovat tietenkin mittaamattoman arvokkaita harvinaisuuksia. Tilaisuudet, joissa Rubinštein näitä korttipakkojaan luki ääneen kaukaiselta Brežnevin kaudelta aina meidän päiviimme saakka, olivat unohtumattomia performansseja. Noissa tilaisuuksissa myös syntyi 1970-luvulla moskovalainen kokeellinen käsiterunous, joka oli samanaikaista ja rinnakkaista kuvataiteen konseptualismin kanssa. Rubinštein, Dmitri Prigov, Vladimir Sorokin ja Timur Kibirov olivat tämän käsiterunouden johtavia nimiä, nykyään kaikki kokeellisen kirjallisuuden kiistattomia klassikoita.
Sankarin ilmestyminen (1986) on Rubinšteinin korttipakka, johon hän on koonnut kuulemiaan tai keksimiään lausumia. Se päätyi myös Rubinšteinin vuonna 2015 ilmestyneen suomennoskokoelman otsikoksi. Erityistä on, että lausumat ovat tässä tekstissä runomitassa, nelipolvisessa jambissa. Se on venäläisen kirjallisuuden tavaramerkki, jonka vakiinnutti omassa tuotannossaan ja viimeistään runoromaanissaan Jevgeni Onegin venäläisen kirjallisuuden isä Aleksandr Puškin. Rubinšteinin jambit ovat arkipuhetta, jotka synnyttävät lukijalleen hämmentäviä viitekehyksiä tämän yrittäessä paikantaa, kuka puhuu, missä puhuu ja kenelle puhuu:
1.
Mistäs puhun tänään teille?
2.
Tiedät jotain, muttet kerro.
3.
Saatat olla oikeassa.
4.
Terveellistä, maukkaampaakin.
5.
Seitsemältä, ykkösvaunu.
6.
Jatko kertoo oppilaasta.
Jambissa paino on sanan toisella tavulla, mikä aiheuttaa suomennokselle ongelmia, koska suomen kielessä paino on sanan alussa. Jos yritetään välittää Rubinšteinin leikkiä suomeksi runomitassa pitäytyen, on siksi turvallisempaa turvautua nelipolviseen trokeeseen, kuten näissä esimerkeissä:
38.
Yhdet vielä, sitten kotiin.
39.
Muonat oli ihan OK.40.
Voimat alkaa olla loppu!41.
Minkä kanssa “kutka” rimmaa?42.
Itsepäinen niin kuin mikä.43.
Alkaa hoolla, loppuu iihin.
44.
Heippa sitten. Soitan sulle.
45.
Täytti viiskyt, mitä siitä? <…>
54.
Ehkä yhdet voisi vielä?
Jambimittainen pitkä johdanto purkautuu lopulta korteissa 93 ja 94, josta alkaa alkaa filosofinen dialogi – jakso oppilaasta ja opettajasta, ja se paljastaa myös jotain hyvin olennaista Rubinšteinin taidekäsityksestä:
99.
Oppilas kysyi opettajalta: ”Voinko lähteä kotiin? Päätäni särkee kovasti.” Opettaja sanoi: ”Mene vain. Päätäsi särkee kyllä kovin usein.” Oppilas lähti ja alkoi miettiä.
100.
Oppilas kysyi: ”Hukkua olevaiseen tai hukkua olemattomaan – eikö se ole aivan sama asia?” Opettaja sanoi: ”En tiedä.” Niinpä oppilas lähti pois ja alkoi miettiä.
101.
Opettaja kysyi: ”Oletteko lukenut Zhou-dynastian ja Shang- dynastian laulut? Oppilas vastasi: ”En ole.” Opettaja sanoi: ”Se, joka ei ole niitä lukenut, on kuin se, joka seisoo hiljaa kasvot vasten seinää.” Oppilas ei vastannut mitään. Hän lähti omille teilleen ja alkoi miettiä.
102.
Opettaja sanoi: ”Minä en halua enää puhua.” Oppilas sanoi: ”Jos opettaja ei enää puhu, mitä me sitten kerromme eteenpäin?” Opettaja sanoi: ”Puhuuko muka taivas? Silti neljä vuodenaikaa vaihtuu, ja asioita syntyy.” Oppilas lähti pois ja alkoi miettiä.
103.
Ensin hän mietti: ”Minne katsoa? Sillä kaikkiin suuntiin: eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, leveyksiin ja syvyyksiin levittäytyy rytmitajuttomien ponnistelujemme ja pyrkimystemme käsittämätön avaruus. Siis minne pitäisi katseensa suunnata?”
104.
Sitten hän mietti: ”Ympyrä sulkeutuu eikä ole ulospääsyä. Mutta jos ajatellaan kuten pitää, ainoa mahdollinen ratkaisu löytyy silloin kun muut äänet muistuttavat jatkuvasti, että et ole täällä yksin”.
105.
Sitten hän mietti: ”Riemu, joka ei tunnistanut meistä ketään, lähtee kohti kotiaan silloin, kun jokin sellainen taas ja taas muistuttaa itsestään.”
106.
Sitten hän mietti: ”Tšuu! Tuuli yrittää soittaa puiden latvoilla sellaista juttua, josta ne eivät hetkessä tokene, kun taas kaikki käy samanaikaisesti selvemmäksi ja selvemmäksi: jos jäät paikallesi, et saa luitasi kerättyä.”
107.
Sitten hän mietti: ”Tavoitellessamme vähittäin salaista ominaisuutta saavutammeko toinen toisemme samalla kun ajat joko supistuvat tai venyvät eikä enää voi ymmärtää, mitä ja milloin.”
108.
Sitten hän mietti: ”Vähittäin lähestyttäessä kiistatonta äärimmäisyyttä olisi jo aika kaiketi ottaa järki käteen samalla kun syyt ja seuraukset tuon tuostakin vaihtavat paikkaa eikä enää voi ymmärtää, missä ja mitä.”
109.
Sitten hän mietti: ”Vähittäin lähestyttäessä kuvattavaa rajaa yhtäkkiä voimat eivät riitäkään viimeiseen ponnistukseen, kun yritän saada kiinni ovatko ne nyt ajatusten vaiko muistojen poisluisuvia lankoja, enkä pysty, en pysty, en pysty.”
110.
Sitten hän jäi miettimään hyvin pitkäksi aikaa.
Sain kunnian tutustua Lev Rubinšteiniin ollessani opiskelija vuonna 1996, kun hän vieraili Helsingissä muiden venäläisten kirjailijoiden kanssa. Helsingin yliopistossa järjestetyssä tapaamisessa oli luentosali täynnä kuulijoita, jotka alkoivat ennen pitkää vaatia Rubinšteinia lukemaan korttipakkojaan. Runoilija pahoitteli, ettei ollut ymmärtänyt ottaa kortteja mukaansa – hän ei arvannut, että niistä Suomessa tiedettäisiin. Olin itse ostanut tuolloin Pietarista juuri julkaistun Rubinšteinin originaaleja jäljittelevän korttipakan nimeltä Pieni yöserenadi ja ehdotin, että hän lukisi sen. ”Mistä sinä tämän tempaisit?” kysyi 
yllättynyt Rubinštein, ja alkoi lukea. Ja kuinka hän luki! Yksittäisten korttien vaihtumisvälit aiheuttivat maagisen rytmillisen efektin, joka piti kuulijat otteessaan. Kun eteen tuli kortti, jossa luki ”(Tauko)”, runoilija vaikeni hetkeksi, samoin koko luentosali. Kun eteen tuli kortti ”(Aplodeja)”, yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Se oli performanssi, jossa vuorovaikutus oli saumatonta, kaukana tuolloin vasta haudatun neuvostokirjallisuuden pönötyksestä tai perestroikan ajan moralistisesta saarnaproosasta. Rubinšteinin runopuheessa tekijän ääni jäi taustalle. Tekijän roolin oli ottanut korttejaan järjestelevä bibliohiiri, joka antoi korttipakkansa moniäänisen kudoksen käydä vapaata keskustelua kuulijoidensa kanssa. Jokainen sai tehdä kuulemastaan tekstistä omat päätelmänsä. On selvää, että ihmiset olivat haltioissaan. Venäjänkielinen kirjallisuus oli vihdoinkin vapaata poliittisista rasitteista, riippumatonta kahlitsevista auktoriteeteista, säännöistä, kielloista ja sensuurista. Se sai meistä monet uskomaan yleisemminkin hyvään, vapaaseen Venäjään ja sen eurooppalaiseen demokraattiseen tulevaisuuteen. Minulle tuon vapaan Venäjän symboli oli juuri Lev Rubinštein ja hänen leikkivä tekstinsä.
Vuosituhannen vaihteen jälkeen asiat muuttuivat asteittain uuteen suuntaan. Rubinštein havaitsi varhain Putinin ja uusien johtajien muuttuneen retoriikan ja tunnisti, kuinka hierarkioita, uusia kieltoja ja sääntöjä alettiin taas rakentaa. Postmoderni leikki oli ohi. Runoilija luopui roolistaan ja alkoi kirjoittaa esseitä ja kolumneja – ennen muuta kielestä, sen kehityksestä, siihen kohdistuvasta kontrollista sekä uuden venäläisen kulttuurin kieliopista. Oli syttynyt sota kielestä, ja Rubinštein halusi osallistua siihen. Hänestä, entisestä underground-runoilijasta, tuli kaikkien tuntema Putinin Venäjän tarkkanäköinen diagnostikko, joka analysoi väsymättömästi uutta vastakkainasettelua ”omien” ja ”vieraiden”, ”meidän” ja ”heidän” välillä – sitä uutta yhteiskunnallista kahtiajakoa, jota alettiin pönkittää uusin symbolein. Voiton päivä, Yrjön nauha, Venäläinen maailma olivat Putinin Venäjän voimakäsitteitä, joilla yritettiin omia ja uudelleentulkita esimerkiksi Rubinšteinin lapsuutta sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa. Näiden voimakäsitteiden kannattajat alkoivat etsiä vihollisia, ulkomaisia agentteja, maanpettureita ja alkoivat jahdata tuota ”viidettä kolonnaa”. Pian jo kirjoja poltettiin roviolla ja kriittisiä kirjailijoita oltiin ajamassa ulos maasta. Oppositiovoimat yrittivät vastustaa tätä kehitystä, ja Rubinštein oli aina mielenosoituksissa mukana: tukemassa Navalnyin vastarintaa, tuomitsemassa Politkovskajan, Nemtsovin murhia, peräänkuuluttamassa oikeudenmukaisuutta. Hänestä tehtiin kanteluja, hän joutui puolustamaan sananvapauttaan oikeudessa, mutta lähtemään hän ei Moskovasta suostunut. Hän otti haltuun sosiaalisen median ja huomasi, että kirjaston luettelokorttien poetiikka sopii niille alustoille verrattomasti. “Minä vaikutin internetiin, ei internet minuun” hän tapasi vastata kysymyksiin siitä, missä määrin sosiaalinen media oli ohjannut hänen rytmikkään ytimekästä ilmaisuaan.
Aina välillä Rubinštein on kuitenkin palannut korttipakkojen poetiikkaan. Vuonna 2010 Nastamuumio-kustantaja Asmo Koste ehdotti, että julkaistaisiin Rubinšteinia suomeksikin korttipakkamuodossa. Tämä ilahdutti runoilijaa itseään kovasti, sillä hänelle alkuperäisen formaatin ja materiaalin toteutus oli aina erityiskysymys ja hän tiesi, että se oli myös kustantajalle ilmeinen taloudellinen riski. Päädyimme vuonna 1995 kirjoitettuun korttipakkaan nimeltä Tässä olen minä, joka on aina hämmentänyt minua – siinä vasta venäläisen postmodernismin arkkiteksti. Se on paitsi läpeensä intertekstuaalinen, runomitallisesti haastava, verbaalista, visuaalista ja performatiivista yhdistelevä teksti. Sanomattakin selvää, että se on kääntäjälle haaste. Teksti rakentuu alkuun kuin valokuva-albumi:
- Tässä olen minä.
- Tässäkin olen minä.
- Ja tässä olen minä.
- Tässä ovat vanhemmat. Ilmeisesti Kislovodskissa. Kirjoitus: ”1952”.
- Miša ja lentopallo.
- Minä ja kelkka.
- Galja ja kaksi kissanpoikaa. Kirjoitus: ”Eläväinen korttelimme”.
- Kolmas vasemmalta olen minä.
Valokuva-albumista löytyy pian myös ryhmäkuva, jossa on istumassa ja seisomassa ihmisiä. Nämä piirtyvät lukijan mieleen, kunnes katoavat kortissa, jossa lukee vain: ”(Poistuu)”. Loput ryhmäkuvan henkilöt taas osoittautuvat simulacrumeiksi, lähdeviitteiksi vailla originaalia. Hilpeää bibliografista leikkiä, jossa teksti ensin rakentuu kuin itsestään lukijan mielessä ja sitten pakenee kaiken inhimillisen ja tekstuaalisen aineksen dekonstruktioon. Loput rippeet pyyhkii tekstin sisään upotettu siivoojatar. Tässä olen minä on teksti, jonka luettuaan lukija tietää, mistä venäläinen postmoderni runous on tehty.
Kun Tässä olen minä –korttipakan suomennos oli lopulta valmis, se julkaistiin komeasti ensin Pasilan kirjastossa ja sitten Dubrovnik-ravintolassa, jossa esiintyivät Rubinštein ja vähintään yhtä legendaarinen amerikkalainen runoilija ja performanssitaiteilija John Giorno. Tuolloin luimme ensimmäistä kertaa korttipakkoja duettona vuorotellen venäjäksi ja suomeksi, mikä oli minulle itselleni ikimuistoinen kohokohta. Ei ole muuten lainkaan hassumpaa, että Rubinšteinin korttipakkarunous on vaikuttanut myös suomalaiseen nykymusiikkiin, sillä kotkalaissyntyinen Milla Rumi on ilmiselvästi ottanut Rubinšteinin Tässä olen minä –tekstin oman samannimisen laulunsa (2013) lähtökohdaksi, vaikka kuljettaakin aloituksen jälkeen runokerrontansa hienosti lyyrisen minänsä lapsuuteen kotiseudulleen.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, soitin Lev Rubinšteinille Moskovaan. Hän oli tyyni, kuten aina. Ei tarvinnut kysyä, kuka hänen mielestään on syyllinen, sen tiesin kyllä. Kysyin, mitä hän ajattelee siitä, että ukrainalaiset haluavat kieltää venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin tyystin. Hän vastasi: ”Tietenkin. Ymmärrän heitä hyvin. Minulla on paljon ystäviä Ukrainassa, ja olen heihin jatkuvassa yhteydessä. Nyt tekee kipeää, mutta se menee ohi. Meidän on tällä haavaa oltava vaiti.” Mutta Moskovassa, suhteessa venäläisiin lukijoihinsa, Rubinštein ei vaiennut hetkeksikään. Hän jatkoi kirjoittamista ennenkuulumattomalla tarmolla uusissa nettilehdissä, kuten story.ru ja republic.ru, sekä julkaisi kustantajansa NLO:n sivuilla koko vuoden 2023 ajan podcastia nimeltä Koko vuosi. Minun kalenterini, joka perustui hänen samannimiseen kirjaansa. Näissä kalenterimerkinnöissä yksityinen historia lomittuu kansalliseen ja yleiseen historiaan, suuret mullistukset sekoittuvat yksityiseen arkeen, henkilökohtaisiin muistoihin ja vaikutelmiin. Jälleen kerran Rubinštein oli löytänyt median, jonka kautta hän saattoi törmäyttää kuoliaaksi jähmettyneen virallisen neuvostomaailman ja elävän yksityisen ihmisen kokemusmaailman toisiinsa – kuin valtuuttaakseen sen totuuden, että eivät tavalliset ihmiset tee Venäjän valtion hirmutekoja ja että pienet ihmiset pystyvät vastustamaan niitä puhumalla asioista ääneen, ottamalla kantaa, osoittamalla mieltään. Lepää rauhassa, rakas ystävä!
Tomi Huttunen
Kirjoittaja on venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Helsingin yliopistossa ja Lev Rubinšteinin suomentaja.