Maakiitäjäiset ja reunavaikutus

Välineet:

– purkkeja (esim. jukurttipurkki, muovituoppi, tms.
– puutarhalapio tai muu kaivausväline
– vettä johon on lisätty astianpesuainetta ja suolaa (tai jos haluaa säilöä näytteet pidemmän aikaan niin 70% glykoli-liuosta)
– vauvaharso
– pinsetit
– paperinpalasia, joihin kirjoitetaan näytteen tunnus
– lyijykynä

 

Ihmisen vaikutuksesta eliöiden elinalueet ovat merkittävästi pirstoutuneet. Erityisesti pirstoutumisesta seuraa niin sanottujen reuna-alueiden (ekotonien) merkittävä lisääntyminen. Reuna-alueiksi kutsutaan kahden erilaisen ekosysteemin välistä vaihettumisvyöhykettä, jossa on yleensä molempien alueiden piirteitä.

Suomalaisessa maisemassa tyypillisimpiä reuna-alueita ovat metsänreunat, joissa metsä rajoittuu esimerkiksi avohakkuuseen, rakennettuun alueeseen tai peltoon. Lajeille, jotka vaativat hyvin tarkasti tietynlaista elinympäristöä, reuna-alueet eivät ole yleensä soveltuvaa elinaluetta. Siksi metsien pirstoutuessa todellisen metsän määrä on vielä pienempi kuin pelkkä metsänala, koska varsinainen metsä alkaa vasta jonkun verran metsänreunasta metsään päin.

Reuna-alueella sekä bioottiset että abioottiset vaikutukset ovat hyvin erilaisia kuin kummallakaan ekosysteemillä, joiden vaihettumisesta on kyse. Esimerkiksi pellon ja metsän rajalla mikroilmasto on hyvin erilainen kuin pellolla tai metsässä. Myös lajisto on yhdistelmä kummankin ekosysteemin lajistoa, joten lajien väliset vuorovaikutukset eroavat merkittävästi kummastakin ekosysteemistä.

Tässä tutkimuksessa selvitetään miten kahden eri ekosysteemin rajalla eliömäärä vaihtelee. Helpoiten seurattavia hyönteisiä ovat maakiitäjäiset, joita löytyy hyvin erilaisia lajeja ja joiden metsä- ja avoimen maaston lajisto on hyvin erilainen. Maakiitäjäiset ovat kenttäkerroksen aktiivisia petoja, joten ne liikkuvat paljon ja osuvat todennäköisesti kuoppapyydyksiin.

1. Ensin valitaan sopiva tutkimusalue, jossa on selkeä kahden ekosysteemin välinen reuna-alue sekä molemmat ekosysteemit jatkuvat riittävän pitkälle reunasta poispäin.

2. Kuoppapyydys kaivetaan maahan niin, että sen reuna on maaperän tasolla. Jos purkki on hiemankaan ympäröivää maastoa korkeamalla, hyönteiset eivät tule niin helposti purkin sisälle. Kuoppapyydyksen pohjalle laitetaan hieman pesuaine-suola-vesi-seosta. Pesuaine poistaa pintajännityksen, jolloin eläimet hukkuvat eivätkä pääse karkuun. Suola auttaa säilömään näytteitä, eivätkä ne heti tuhoudu. Lopuksi ansan päälle voidaan laittaa iso lehti tai vastaava suoja, jotta sadevesi ei pääse ansan sisälle. Ansaa ei ole syytä myöskään asettaa paikkaan, jossa sateen sattuessa vesi virtaa.

3. Kuoppapyydyksiä asetataan aivan kahden elinympäristön rajalle siitä molempiinkin ympäristöihin esimerkiksi 1, 2, 5, 10, 25, 50 ja 100 metrin päähän reunasta. Linjastoja kannattaa tehdä ainakin kolme noin 50 metrin päähän toisistaan, jotta tulokset ovat luotettavia.

4. Pyydykset pitää kokea viikon sisällä. Pyydyksen sisältö voidaan heittää vauvaharsoon ja valuttaa neste maahan. Jokaisen harson sisälle pitää laittaa paperilappu, johon on lyijykynällä kirjoitettu näytteen tunnus. Harson voi viikata nyytiksi ja näytteet kuljettaa näin laboratorioon. Kaikki poikkeava – kuten näytteen tulviminen – on syytä merkitä muistiin!

5. Laboratoriossa kaikista näytteistä nypitään erilleen eri lajit ja lasketaan näiden määrät. Oppaista voi yrittää etsiä nimiä eri lajeille. Eri näytteiden biodiversiteetti voi arvioida esimerkiksi indeksien avulla.

Missä näytteissä on eniten eri lajeja? Entä mitkä ovat indeksien mukaan monimuotoisimpia? Mistä tämä johtuu?

Miten eri ekosysteemien lajisto eroaa? Onko näytteissä lajeja, jotka löytyvät vain toisesta elinympäristöstä? Onko lajeja jotka eivät esiinny reuna-alueella? Mistä tämä voi johtua?

Leave a Reply

Your email address will not be published.