Kuva: Julien Mauve

Teksti: Laura Savolainen

Tutkin tunnekeskustelun muotoja Suomi24:n BED -vertaistukipalstalla selvittääkseni, mitkä tunteen jakamiseen liittyvät dynamiikat ja käytännöt ovat luonteenomaisia nimenomaan internetin anonyymille vertaistuelle. BED eli Binge Eating Disorder on ahmintahäiriö, jossa yksilö kuluttaa suuria määriä ruokaa hallitsemattomasti ja lyhyessä ajassa. Se on yleisin syömishäiriö Suomessa (SYLI Ry).

BED-aineisto osoittaa, että vaikka anonyymilla vertaistukipalstalla kynnys paljastaa rankkoja ja arkaluontoisia tunnekokemuksia madaltuu, on emotionaalisen tuen saaminen epävarmaa ja jopa sattumanvaraista. Kommentoijat vaihtuvat nopealla tahdilla, syventyen vain ohi mennen toistensa tilanteisiin. Neuvonantoa yleisempää on vastavuoroinen jakaminen: vertaiskokemusten lukeminen toimii ikään kuin ärsykkeenä oman tunnekokemuksen tunnustamiselle. Tunteiden jakamiseen keskittyvän tutkimuksen mukaan tunteenpurkaus ilman myötätuntoista palautetta ei kuitenkaan tehokkaasti edesauta negatiivisen kokemuksen käsittelyä.

Sosiaalisen median tunneaaltojen on tyypillisesti ajateltu saavan alkunsa tunteen tarttuessa alitajuisesti käyttäjältä toiselle. Kuten huomio vastavuoroisesta jakamisesta osoittaa, tämä epidemiologinen metafora ei sovi kuvaamaan vertaistukikeskustelua: BED-foorumilla tunne ei tartu, vaan pikemminkin toistuu. Keskustelun monotonisuudella on täten kaksi ulottuvuutta: kommentoijien välille ei muodostu todellista dialogia, ja kommentoinnin tunneintensiteetti pysyy useimmiten kutakuinkin vakiona voimistumisen tai laantumisen sijaan.

Käyttäjät hakeutuvat vertaistukipalstalle negatiivisten tunteiden vallassa, ja poistuvat vähin äänin ne ilmaistuaan. Sosiaalinen järjestys ei nouse kestävistä siteistä käyttäjien välillä, vaan ennen kaikkea heidän tunnetilojensa tilapäisistä vastaavuuksista. Keskustelua leimaavan yksin yhdessä- tunnelman taustalta löytyy kuitenkin vahva vaade jaetusta kokemusmaailmasta. Johtopäätökseni on, että palstan vierailijat käyttävät kommunikaatioteknologian kannattelemaa sosiaalisuutta nimenomaan välineellisesti. Vertaistukikeskustelun tarkoitus on tarjota hetkellinen helpotus – ottaa samanaikaisesti vastaan negatiivinen tunne ja osoittaa käyttäjälle, ettei hän ole ainoa, joka kärsii.

Sherry Turkle on sanonut, että ihmiset odottavat yhä enemmän teknologioilta, yhä vähemmän toisiltaan. Tutkimani aineisto osoittaa tämän odotuksen paradoksaalisuuden suhteessa sosiaalisiin medioihin, joiden käyttöarvo määrittyy pitkälti niiden tuottaman ja välittämän vuorovaikutuksen laadun perusteella. Pelkkä kommunikointikapasiteetti itsessään ei riitä täyttämään sosiaalisia ja emotionaalisia tarpeitamme. Jos alustalle ei muodostu yhteisöllistä ja rakentavaa dialogia tukevaa käyttäjäkulttuuria, yksittäisten käyttäjien yritykset säädellä tunteitaan jäävät suuremmalla todennäköisyydellä irrallisiksi avunhuudoiksi.

Esittämiäni huomioita vertaistukikeskustelun välineellisyydestä ei voi yleistää koskemaan kaikkia vertaistukipalstoja: teknologisesti välittyneen vuorovaikutuksen erityispiirteisiin vaikuttavat tärkeiltä osin tutkittavan käyttöliittymän toiminnot ja sen mahdollistamat käyttötavat. Esimerkiksi rekisteröitymistä edellyttävällä vertaistukipalstalla tunnekeskustelu saattaisi saada yhteisöllisempiä muotoja. Erilaiset kommunikointitavat eivät siis ainoastaan välitä vuorovaikutusta vaan myös muovaavat – usein huomaamattamme – vuorovaikutuksellisia lähtökohtiamme ja odotuksiamme.

Lähteet:

• Rimé, B. 2009. Emotion Elicits the Social Sharing of Emotion: Theory and Empirical Review. Emotion Review, 1(1), 60-85.
• Syömishäiriöliitto (SYLI Ry). 2017. http://www.syomishairioliitto.fi/syomishairiot/syomishairiot8.html
• Turkle, S. (2011). Alone together: Why we expect more from technology and less from each other. New York: Basic Books.

Voimakkaat vihan ilmaukset ovat yksi Suomi24-aineiston piirteistä, joita Citizen Mindscapes -projektissakin pohditaan. Tähän liittyen on Puolassa hiljattain julkaistu kielitieteellisen aikakauslehden erikoisnumero (Lodz Papers in Pragmatics, 13: 2, 2017). Siinä käsitellään useita aiheita, joista yksi on vihapuheen samankaltaistuminen kahdessa eri Euroopan maassa, Englannissa ja Puolassa.

Sanojen hakeminen sähköisestä tekstistä on ollut jo kauan varsin yksinkertaista. Tehtävä monimutkaistuu, kun halutaan saada selville sanojen keskinäisiä suhteita. Mikäli netistä hakee vihaa tarkoittavia sanoja, saa vihapuheesta varsin vaillinaisen kuvan. Vihapuheen kirjoittaja ei välttämättä puhu suoraan vihasta. Sen sijaan hän voi käyttää esimerkiksi kirosanoja tai alatyylin sanoja. Tällaiset sanat voivat kertoa vihapuheesta jopa enemmän kuin varsinaiset vihasanat.

Liikkeelle voisi lähteä myös siitä, millaisista aiheista vihapuheen levittäjillä on tapana kirjoittaa ja millaisia sanoja niihin liittyy. Sellaisia suomen kielen sanoja saattaisivat olla vaikkapa mamu tai viherpiipertäjä.

Kielenkäyttö on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkiä sanoja. Kielitieteilijöitä kiinnostaa esimerkiksi, millä tavoin vihaista keskustelua netissä käydään. Yksi tapa tarkastella asiaa on pohtia, onko kyseessä aggressiivinen, vastustajan näkemysten kumoamiseen pyrkivä mielipiteiden vaihto, lumipallomaisesti kasautuva mielipiteiden vyöry vai vapaampi keskustelu, jossa yksittäiset puheenvuorot eivät välttämättä liity kovinkaan tiukasti toisiinsa.

Vihapuheeseen liittyvässä tutkimuksessa on havaittu aste-eroja tunneilmaisussa eri kielten puhujien välillä. Siinä missä puolalaiset nettikirjoittelijat eivät kavahda voimakkaidenkaan sanojen käyttämistä ja vastustajan persoonan halventamista, brittikirjoittelijat ovat kohteliaampia ja sävyisämpiä. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että puolalaisten ja brittien kielenkäyttö on viime aikoina lähentynyt. Molempien kohdalla voidaan puhua verkossa julkaistujen mielipiteiden radikalisoitumisesta. Viime aikoina on puhuttu paljon myös siitä, että kärjistetyn kriittiset ja negatiiviset kommentit keräävät enemmän nettihuomiota kuin asialliset ja positiiviset kommentit.

On kuitenkin hyvä muistaa, että vihapuhetta on toki tutkittu jo aikaisemminkin, esimerkiksi 1950-luvulla toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin tiettyyn ihmisryhmään kohdistuvan vihan ilmaisussa ja kasvussa tunnistettiin viisi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa tietystä ihmisryhmästä alettiin puhua ja kirjoittaa kielteisiä asioita. Toisessa vaiheessa heihin otettiin fyysistä etäisyyttä, ja kolmannessa heitä alettiin syrjiä. Neljännessä vaiheessa heihin alettiin kohdistaa väkivaltaa, ja lopulta heitä alettiin tappaa.

Olisiko kielentutkijoiden mahdollista havaintojensa pohjalta estää se, että ihmiset siirtyvät kielteisestä kielenkäytöstä syrjintään ja väkivaltaan? Todennäköisesti tämä ei ole mahdollista yksin kielentutkijoiden voimin, mutta kielentutkijat voivat tarvittaessa soittaa hälytyskelloja tiedottamalla huolestuttavista tutkimustuloksista.

Kiinnostava on myös kysymys, miten ihmisten kielenkäyttö muuttuu siirryttäessä vaiheesta toiseen. Voisi odottaa, että vihan ilmaisut muuttuvat voimakkaammiksi vihan kasvaessa ja että aikaisempia tabuja murtuu. Väkivallan lisääntyessä voidaan kuitenkin myös ottaa käyttöön kaunistelevia ilmaisuja ja asioista voidaan olla vaiti. Kielellä saa halutessaan aikaan pahaa, mutta sitä tarvitaan myös pahan paljastamiseen ja estämiseen.

Teksti: Heli Tissari, Ulla Vanhatalo ja Mari Siiroinen

Tutkimuskirjallisuus:
Kopytowska, Monika & Fabienne Baider. 2017. From stereotypes and prejudice to verbal and physical violence: Hate speech in context. Lodz Papers in Pragmatics 13: 2, 133–152.
Lewandowska-Tomaszczyk, Barbara. 2017. Incivility and confrontation in online conflict discourses. Lodz Papers in Pragmatics 13: 2, 347–367.

Koko julkaisu:
Lodz Papers in Pragmatics 13: 2.