Viimeinen päivä Madridissa alkoi tunteita herättäneellä vierailulla Museo de Américaan.
Museo pitää sisällään arkeologista, kulttuurista ja etnografista esineistöä Amerikan mantereilta (pääasiallisesti espanjalaisten valloittamilta alueilta).
Kuva: Harri Kettunen
Odotin innolla pääseväni näkemään upeaa esineistöä eri puolilta Latinalaista Amerikkaa. Näin kävikin, mutta museon esillepano herätti runsaasti hämmennystä. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa museossa, joten yllätyin tunteista, joita esineiden näkeminen espanjalaisessa museossa minussa herätti. Ensinnäkin siinä, missä Pradon taidemuseon maalaukset ovat saaneet viereensä teosten taustoja avaavat kyltit, löytyi näiden kiehtovien muinaisesineiden vierestä vain pikkuruiset laatat, joissa kerrottiin muutamalla sanalla, mitä teos esittää, mistä materiaalista se on tehty, löytömaa sekä kulttuuri, jonka esineistöön se kuuluu. Muutamaa vaivaista poikkeusta lukuun ottamatta esineiden käyttötarkoitusta tai muita niistä tiedettäviä asioita ei selitetty. Joidenkin esineiden kohdalla juuri mitään ei varmasti tiedetäkään, mutta kaikkien esineiden kohdalla tämä tuskin pitää paikkansa.
Chimú-kulttuurin kalanmuotoinen ruukku Perun Andeilta.
Andeilta peräisin olevia Nazca-kulttuurin ruukkuja.
Niinikään Andeilta peräisin olevia Moche-kulttuurin ruukkuja.
Kuva: Harri Kettunen
Joihinkin vitriineihin oli asetettu eri kulttuurien esineistöä sekaisin, jonkin löyhän otsikon alle.
Ylimystöä.
Sotureita.
Museon esillepanossa näkyi voimakkaasti espanjalaisen konkistadorin näkökulma valloitukseen. Itselleni tuli jopa fyysisesti huono olo katsoessani esimerkiksi vaatepartta, joka jostakin päin mannerta oli Espanjaan tuotu, ja joka nyt roikkuu museon seinällä lasivitriinissä. Kuin eläimen talja. Olen ehkä hiukan sentimentaalinen, mutta minkäs teet. Ruukut ja veistokset tuntuivat osittain olevan yhä vain pelkkää saalista, hienon näköistä mutta oudoksi ja vieraaksi jäänyttä. Toki suuremmat kulttuurit, kuten mayat ja inkat, olivat saaneet enemmän esittelyä osakseen.
Argentiinan ja Paraguayn alueelta on museossa kuvaavasti vain gauchojen hattuja ja lassoja. Alkuperäisasukkaista ei jälkeäkään.
Inkojen taidonnäytteitä.
Khipu, inkojen solmukirjoitusta.
Maya-ruukkuja. Kuva: Harri Kettunen
Omituista oli myös se, kuinka valloituksesta museon informaatiokylteissä puhuttiin.
Niissä kerrottiin ensin alueen valloitusta edeltäneen historian pääpointit, ja tämän jälkeen yhdellä lauseella espanjalaisten tulo. Valloituksen jälkeen saattoi kylttien mukaan alkaa ”kulttuurienvälinen vuorovaikutus”. Tapahtumien ikävämmät puolet on jätetty kokonaan mainitsematta, mikä on aihetta kuitenkin lähestulkoon yksinomaan käsittelevälle museolle kummallinen lähtökohta. Museo antaa ymmärtää, että tämä ”kulttuurienvälinen vuorovaikutus” tapahtui hyvin harmonisesti; intiaaniesineistön joukkoon on kuin vaivihkaa sijoiteltu valloituksen aikaista kristillistä esineistöä, pyhimyksen muotokuvia intiaanijumalten joukkoon. Onhan totta, että Latinalaisen Amerikan kulttuurit pohjautuvat tähän sekoittumiseen, mutta 1500-luvulta peräisin olevan Neitsyt Maria-patsaan sijoittaminen näennäisen satunnaiseen kohtaan ajalta ennen ajanlaskun alkua peräisin olevien intiaaniruukkujen keskelle tuntui häiritsevältä. Ehkä vähemmän kömpelösti sijoitettuna se olisi sulautunut esineistöön paremmin.
Tässä hieman heikkolaatuisessa kuvassa näkyy espanjalaisia maalauksia maya-esineistön taustalla.
Santa Rosa de Lima, Uuden Espanjan suojelupyhimys.
Museon salit on omistettu erilaisille teemoille, kuten esimerkiksi uskonnolle, ja näin ollen on tavallaan perusteltuakin sijoittaa katolisen uskon esineistöä muiden joukkoon. Museon olisi kuitenkin ehkä kannattanut esitellä alkuperäiskulttuurit ja valloituksen aika selkeästi erillään toisistaan. Osa teemoista oli jopa naurettavan päälle liimatusti esitetty, kuten osio aikuistumisriiteistä, jossa vierekkäin oli aseteltu kolme kuvaa länsimaisesta kulttuurista (joista eräässä punk-henkisesti pukeutuneet nuoret tappelevat), ja kuva epämääräisesti ”intiaaninuorukaiseksi” nimetystä henkilöstä valmistautumassa aikuistumisriittiinsä.
Amerikan alkuperäisasukkaat nähdään museossa hyvin etäisinä ja vieraina, Toisina, joihin länsimaista kulttuuriperintöä peilataan. Heidän kulttuuriaan ei edes yritetä selittää tai ymmärtää. Aivan oma lukunsa ovat museossa olevat, 1700-luvulta peräisin olevat espanjalaismaalaukset, jotka on tietysti myös sijoiteltu pitkin museota alkuperäiskansojen esineistön keskelle. Maalaukset kuvaavat ”kulttuurien kohtaamista” harmonisena sekoittumisena.
Kuva: Harri Kettunen
Kuva: Harri Kettunen
Kuva: Harri Kettunen
“Indio” viidakossa. Kuva: Harri Kettunen
Nykypäivän alkuperäiskansojen kulttuureita kuvaamaan oli puolestaan (ovelasti) valittu valokuvasarja Perun Andeilta, joissa vietetään fiesta patronal de san salvador -juhlaa. Sen aikana kylän asukkaat näyttelevät konkistadorien tulon uudelleen melko humoristisissa ja harmittoman oloisissa tunnelmissa. Atahualpa häviää taistelun Pizarrolle, ja luovuttaa. Asut ovat värikkäät, eikä tunnelma kuvien perusteella vaikuta kovin synkältä. Kylteissä juhlan selitetään liittyvän sadekauteen, vanhan ajan loppumiseen ja uuden ajan alkuun.
Illemmalla siirryimme jälleen kevyempiin tunnelmiin. Eräs Latinalaista Amerikkaa ja Espanjaa ehdottomasti yhdistävä seikka on intohimoinen suhtautuminen kuningas jalkapalloon. Matkamme saikin arvoisensa päätöksen, kun Madridissa tapahtui viimeisenä iltana El Clásico- Real Madrid vastaan FC Barcelona-ottelu. Molemmissa El Clásico-joukkueissa pelaa nousevia latinalaisamerikkalaisia tähtiä, FC Barcelonan riveissä mm. brasilialainen Neymar, argentiinalainen Lionel Messi ja uruguaylainen Luis Suárez, Real Madridin riveissä puolestaan mm. niin ikään brasilialainen Marcelo sekä kolumbialainen James Rodríguez. Stadionlippujen ollessa kukkarollemme turhan tyyriitä seurasimme peliä baarista käsin, ja illan aikana kuulin mielenkiintoisia tarinoita jalkapalloon liittyen. Jalkapallo tosiaan on muutakin kuin urheilua monille ihmisille ympäri maailman, sen taustakulisseissa kiehuu ja tunteet myllertävät.
Matka oli kaiken kaikkiaan omalla kohdallani varsin onnistunut. Opin paljon matkatovereiltani, jotka ovat kaikki itseäni pidemmälle opinnoissaan ehtineitä. Vanhempien opiskelutovereiden näkemykset ovat aina kullanarvoisia opintojensa alussa kammertavalle. Kuten mainitsin, en ole vielä itse käynyt Latinalaisessa Amerikassa (onneksi asia korjaantuu joulukuun koittaessa), joten oli erittäin miellyttävää kuulla muiden kokemuksia alueelta, erityisesti Meksiko-asiantuntemusta oli joukossamme runsaasti.
Kuva: Ville Virtanen
Marraskuun 13. päivänä, muutama viikko matkamme jälkeen, ryhmämme piti pienen esittelyn matkamme annista Alue- ja kulttuurintutkimuksen henkilökunnalle ja opiskelijoille (jotka eivät harmi kyllä tilaisuuteen tietään löytäneet). Itse päätin jättäytyä esitelmästä sivuun, ja koota sen sijaan illan antia kirjoitustani varten. Ryhmätovereillani oli kullakin erityinen, oma näkökulmansa matkaan heidän omiin tutkimuskysymyksiinsä liittyen. Itse kuljin Madridissa lähinnä monta kuvainnollista kysymysmerkkiä pääni päällä, kyseessä kun oli ensimmäinen opintomatkani kuunaan. Toisen vuoden opiskelijan oma näkökulma on tietysti vielä hakusessa, joten kuuntelin kiinnostuneena, mihin asioihin kokeneemmat kollegani olivat kiinnittäneet huomiota.
Suurimmaksi keskustelunaiheeksi nousi, ei kovin yllättäen, Museo de America. Olimme jo matkan aikana puineet museon ristiriitaisuuksia, mutta ajatukset olivat matkan jälkeen hautuneet ja uusia kysymyksiä heräsi yhä. En itse ollut kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että Brasilian osuus museon annista oli jätetty oikeastaan olemattomaksi, ja näin ollen myös orjuuskysymys oli ohitettu siististi. Mustien ilmestyminen mantereelle olikin kuitattu lähinnä huvitusta herättäneellä ”informatiivisella” kyltillä, jossa mantereen väestö oli jaettu yksioikoisesti kolmeen etniseen ryhmään: valkoiset, mustat, intiaanit.
Kuva: Ville Virtanen
Myöskään valloittajien mukanaan tuomasta karjasta tai ruokakasveista ja niiden vaikutuksesta uuden mantereen luontoon, väestöön ja eläimistöön ei ollut mainintaa. Alueen alkuperäiskulttuurit tunnuttiin nähtävän lähinnä objekteina. Voitaisiinkin sanoa, että tämä vuonna 1941 perustettu museo on valloittajan museo. Luonnollisesti se onkin sitä, sillä tänä päivänä olemassa olevat alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmisryhmät eivät ilmeisesti ole sen perustamiseen osallistuneet. Espanjan taloudellisesta tilanteesta johtuen museot tuskin saavat kovin kummoista rahoitusta, jolloin kylttien vaihtaminen informatiivisempiin tai ylipäänsä minkään muuttaminen lienee hankalaa. Näkeekö valtaosa espanjalaisista valloituksen yhä näin silotellusta ja ”konkistadoorisesta” näkökulmasta, tällaistako heille koulussa opetetaan? Eivätpä meidänkään peruskoulun kirjamme tosin asiaa sen paremmin kuvaile, itsekin olen saanut kuullakseni tuolloin vain tarinan Cortésista, joka löysi ja valloitti, sen enempiin yksityiskohtiin paneutumista ei nähty ilmeisesti suomalaisessakaan koulussa tarpeelliseksi. Onko aihe yhä espanjalaisille jossain määrin tabu? Valloituksesta on niin monta sataa vuotta, että luulisi kansakunnan tähän päivään mennessä kykenevän puhumaan siitä avoimesti. Toisaalta, löytyyhän niitä tabuaiheita muidenkin kansakuntien historiasta.
Itselleni oli yllättävää, että Latinalaisen Amerikan ja Espanjan yhteisen historian alkuvaiheet on esitetty aiheelle pyhitetyssä museossa näin kummallisella tavalla. Amerikan mantereen omat kulttuurit nähdään yhä vieraina ja outoina, vaikka niistä on olemassa runsaasti tutkimustietoa, ja osa perinteistä elää yhä. Museo ei tätä tietoa kuitenkaan tarjonnut. Tämä on herättänyt mietteitä vielä matkan ja esitelmäillan jälkeenkin.
Ylipäätään vaikutti siltä, että matkatoverini olivat kokeneet matkan omia projektejaan edistäväksi, ja uutta mietittävää oli löytynyt paljon. Itsekin sain huomata, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus ilmenee mitä vaivihkaisimmissa muodoissa.
Suloiset pikku sankarit, Cortés ja Pizarro museon yhteydessä olevassa kaupassa.
Haluan kiittää kaikkia matkatovereitani antoisasta matkasta. Muille opiskelijoille haluan sanoa, että lähtekää ehdottomasti opintomatkalle, mikäli mahdollisuus vain eteen tulee! Reissaaminen ja opiskelijoiden kesken verkostoituminen kannattaa aina.
