Hyvä työ

Idea on muuttanut muotoaan mutta eiköhän sieltä tällä hiomisella timantti paljastu.  Ryhmäkin alkaa saamaan nyt muotonsa, kun saatiin loistavaa lisävahvistusta.

Idea: Nuoret  (yläaste – lukioikäiset) keksivät itse itselleen työn, jolla ei ole vielä tekijää. Työ voi olla siis mitä tahansa, mitä tahansa, joka hyödyttää alueen asukkaita/ympäristöä.  Idea toimii niin, että nuori paikantaa jonkin asian, jota hän haluaa parantaa/kehittää. Täten nuorella on myös motivaatioita tehdä asia, kun se on itse keksitty ja vastaa sitä, mitä hän osaa (oman osaamisen jalostaminen työksi).

Vaiheet nuorelle:  Hakja/ryhmä tekee apurahahenkisen työsuunnitelman (mitä, milloin, missä, kuka tekee, työn kesto) ja lähettää sen Hyvä työ –yhdistykseen, jossa hakemus käsitellään ja tarvittaessa sen muotoilussa/toteustapa yms. autetaan.  Koska rahaa on todennäköisesti vähemmän kuin hakijoita niin toteutettavista työehdotuksista äänestetään (alueella, internetissä, tapa vielä auki)  ja eniten ääniä saaneet saavat rahoituksen.  Nuoret tekevät työn ja, kun se on tehty niin työstä raportoidaan. Nuoret myös saavat työstä työtodistuksen.

Skaalaus: Aloitamme pilotoinnin Vuosaaresta, joka on maantieteellisesti selkeä alue ja, jonka väestörakenne sopii hyvin kokeiluun.  Tarkoitus on saada mukaan alueen toimijoita.  Jatkossa idea on helppo monistaa muihin kaupunginosiin ja kaupunkeihin.

Rahoitus: Yritykset, yhdistykset ja säätiöt, jotka haluavat tukea nuorten työllistymistä ja parantaa alueella asuvien ihmisten hyvinvointia, turvallisuutta, ympäristöä… Raportointi rahojen käytöstä rahoittaville tahoille yhdistyksen internet-sivuilla (rahojen käyttö on hyvin läpinäkyvää). Nuorilla on myös vapaamuotoinen dokumentointivelvollisuus haluamallaan tyylillä  (video, kuvat, teksti).

Idean testaus: Ensi viikolla pääsemme toivottavasti Vuosaaren lukioon kysymään nuorilta ideoita ja mielipiteitä. Jos se ei onnistu, niin kokeilemme toisia kouluja, internettiä yms.

Epäselvää:

• Tällä hetkellä kyseessä on yhdistys (olisiko säätiö tai yritys parempi?),

• Palkkaus (kesätyösetelihenkinen palkkaus, pitäisikö summavaihtoehtoja olla tietty määrä vai avoin?)

•  Toteutettavien ideoiden äänestys (internet/alueen toimijoilla,  riippuu myös siitä, onko kiinteät hakuajat vai otammeko hakemuksia vastaan joustavasti).

•  Ideoista riippuen joudumme todennäköisesti selvittämään kaupungilta, mitä lähiympäristössä saa tehdä (lupa-asiat).

Tässä yhteenvetoa Hyvinvointineuvola-proton prooffauksen ensimmäisistä tuloksista. Vastaanotto oli todella positiivinen – tällaiselle palvelukonseptille on selvästi tarvetta.

Vastaajat
Potentiaalisilta asiakkailta tuli vastauksia neljältä henkilöltä, joista oli kolme naista ja yksi mies, ikäluokka 31-62 v. Kolme vastaajaa on pk-seudulta ja yksi Turusta. Vastaajilla on erilaiset elämäntilanteet: yksinhuoltaja, leski, lapsiperheellinen ja sinkku. Jokaisella ollut muutaman vuoden sisällä (kriittinen) elämäntilanne, jossa tarvinnut hyvinvointiin liittyviä palveluita useasta paikasta.
Viidentenä vastaajana oli Kelan asiakaspalveluyksiköstä vastaava johtaja.

Yleistä
Prooffauksessa käytettiin palvelun protoa ja pyydettiin arvioimaan sen toimivuutta erityoisesti omasta näkökulmasta sekä antamaan kehitysehdotuksia. Tässä yhteydessä ei kysytty muita hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä.

Yhteenveto palautteista
Kaikkien mielestä idea on erinomainen ja tällainen palvelu ehdottomasti tarpellinen. Mahdollisuus keskustella jonkun kanssa, joka kuuntelee, korostui useassa vastauksessa.
” Tässä tilanteessa me ei oikeen tiedetä, mistä lähteä hakemaan apuja”
“Vaikeassa elämäntilanteessa tuntuis, et olis helpottavaa päästä yhteen paikkaan juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, että mitä voimme tehdä. Sossulle ei pääse tapaamaan ketään ja Kelan päätöksissä kestää.”
“Huonossa jamassa ollessa voi kynnys hakea apua nousta korkealle, kun ei tiedä, mihin mennä, minkälaista apua olisi mahdollisuus saada, tuleeko avun hakemisesta vaikeuksia ym ja edellyttääkö kaikki hirveetä paperirumbaa ilman oikeiden ihmisten tapaamista. Ehkä jättää mielummin väliin ja seuraukset voivat olla ikävät.”
“Tuommoinen palveluneuvonta, yksi luukku, paikkakunnan kootut tiedot ym on ajatuksena oiva.”
“Pirstaleisuus on tosiaankin pulmallinen asia. Erityisesti silloin, kun asiakkaan näkökulmasta pitäisi yhdistää kunnan, Kelan ja yksityisen sektorin palveluista järkevä kokonaisuus. Yksinkertaisin tilanne lienee silloin, kun asiakas käyttää omaa varallisuuttaan palvelujen hankkimiseen ja oman hyvinvointinsa ylläpitämiseen ja kohentamiseen. Silloinkin palveluiden laatukriteerit pitäisi jotenkin pystyä määrittelemään. Miten asiakas voi valita itselleen sopivimmat palvelut, palvelukokonaisuuden ja palveluntuottajan? Löytyykö kaikki tarvittava yhdeltä palveluntuottajalta/yritykseltä vai pitääkö muokata kombinaatio? Entä silloin, kun asiakas saa kenties jotain kunnan palveluja käyttöönsä ja ehkä etuutta Kelasta? Miten silloin yhdistellään? Entä täydennetään? Jne. Tästä se idea varmaankin lähti…? Jos tätä ajattelee kuluttajan näkökulmasta, tällainen yhdistävä toiminto mahdollistaisi asiakkaalle tämän kokonaisuuden hahmottamisen. ”

Puhelinpalvelua ja nettipalvelua pidettiin tärkeänä face-to-face palvelun rinnalla
“Matalan kynnyksen ajatus on hyvä, mutta autoton yksinhuoltaja ei noin vain lähde täältä lähiöstä kilometrien päähän ostoskeskukseen; siksi rinnalle tarvittaisiin mun mielestä ehdottomasti puhelinpalvelu tai netti, esim. chat-mahdollisuus voisi olla hyvä”.

Rahoitus pohditutti erityisesti iäkkäämpiä vastaajia
“rahaa saa Sitrasta ja Veikkaukselta kyllä. Vaan mistä Kuntaliiton rahat tulevat?”
“Täytyy hakea “win-win” -ratkaisua. Mitä saa palvelun tuottaja, miksi joku antaa tai luopuu omastaan. Miksi kunta sallisi jonkun neuvovan lisää käyttöä ja kayttäjiä kalliisiin palveluihin. Voi vaikka verot nousta. ”
“Kuka kokoavan palvelun tuottaisi? Kunnan resurssit todennäköisesti eivät riitä ja Kelankaan intressissä asia ei lopulta taida olla. Täältä katsottuna puhutaan monen asiakkaan kohdalla vähimmäisturvasta ja kunnan tarjoamista palveluista. ”
“Kunnan kannalta tämä olisi ihanteellista: kolmas sektori hoitaisi itse omat palvelunsa. Ja mitä huonommin he asiansa hoitaisivat, sitä harvempi tietää kysyä ao palvelua ja näin kunta taas säästäisi, ties vaikka voisi lakkauttaa koko serviisin. Vaarana saattaa olla, että vastuu jonkun yksittäisen palvelun olemassaolosta koetetaan sysätä hyvinvointineuvolalle. Vastuukysymyksiä pitää miettiä sanoisinko “laaja-alaisesti!””

Muuta kehitettävää/mietittävää
“Teidän täytyy segmentoida kohderyhmät”
“Miten aiotte varmistaa, että tästä palvelusta ei tule leimaava, jos se on keskeisellä paikalla ostarissa”?
Toisaalta: “Hädässä olevat eivät häpeä hätäänsä. Käykääpä Hesarilla katsomassa ihmisiä leipäjonossa! Paljain kasvoin, omana tunnistettavana itsenään, he jonottavat nälkäänsä leipää. Toisaalta Hyvinvointineuvolan palvelut ovat niin moninaiset, että mistäpä kukaan tietää haetko huumeruiskua vai ehkäisyneuvontaa, toimeentulotukea vai torillamyyntilupaa.”
“Benchmarkia voisi hakea työkykyneuvojan ja henkilökohtaisen Kela-neuvojan palveluista? Molemmilla tärkeä työmenetelmä on asiakashaastattelu.”
 Jatkokehitysehdotuksia:
“Yhteistyö sairaaloiden ja sosiaalitoimistojen kanssa voisi olla hedelmällistä niin, että erilleenjääneet saisivat yhden kontaktin esim. kotiutumiseen liittyviä asioita pohtiessaan tms. Kuitenkaan sekaantumatta hallinnollisesti julkiseen puoleen. Ainakin siten, että palvelusta olisi tietoa laitoksessa.”

Y5 tapasi tänään mentoreita ja saimme arvokasta palautetta ideastamme.

Niin mikä Y5?
Lyhyesti Y5 on on ongelmanratkaisupartio, joka selvittää yhteiskunnallisia haasteita. Ongelmatapauksissa otamme sovittelijan roolin nopeasti ja tuomme kaikki sidosryhmät keskustelemaan aiheesta tasapuolisesti. Y5 yhdistää yksilöt, yhteisöt, yritykset, yhteiskunnan ja yliopiston ja avustaa löytämään yhteisen kielen ja määrittelemään ongelman jota aletaan ratkomaan. Y5 tarkoituksena on auttaa osapuolia kehittämään ratkaisuja ja myös kokeilla niitä. Y5 pyrkii kestäviin ratkaisuihin ja seuraa myös ratkaisumallien toimivuutta.

Mikko Routin kommentit ideaamme:
Y5 on kuin CMI:n toimintaa paikallistasolla. Yksi mahdollisuus on lähteä kehittämään eri toimijoiden/tilanteiden riskianalyysien kautta. Kriittisiä resursseja/taitoja tämänlaiselle liiketoiminnalle ovat verkostot ja välittäjän neutraalius.

Kristiina Kumpulaisen palaute ideastamme:
Uutta tämänlaisessa ideassa on osallistaa aidosti eri tahoja, eli tuoda mukaan haasteiden ratkaisuun ne ihmiset jotka ovat yleensä hiljaa. Hyvää ideassa on reagointinopeus ja kokeilukulttuuri. Yksi mahdollisuus havaita mahdollisia caseja on tarkkailla hiljaisia signaaleja.

Laajempi esittely ideastamme tulee blogiin lähipäivinä, pysy kuulolla!

Alkuidea: Hyvinvointia kaikille

Ongelma & Tavoite: Haasteena hyvinvointipalvelujärjestelmän pirstaleisuus; ihmiset ja palvelut eivät kohtaa. On valtavasti eri sektoreilla tuotettuja hyvinvointipalveluja, mutta käyttäjien on vaikea löytää niitä, mikä johtaa siihen ettei palveluja käytetä ja se taas siihen, ettei palveluja kohta enää ole, vaikka niille olisi tarve. Tulevaisuudessa hyvinvointipalveluja tuotetaan yhä enemmän eri sektoreilla, varsinkin yksityisesti ja järjestöjen toimesta,  ja tarvitaan niitä kokoavaa, yhdistävää ja ohjaavaa toimintoa.

Arvo: Tuo yhteen paikallisia ihmisiä, yrityksiä, yhteisöjä ja julkisia toimijoita. Yksilöt löytävät tarvitsemansa ennaltaehkäisevät ja korjaavat hyinvointipalvelut ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa alueensa hyvinvointipalveluihin. Paikallisille yrityksille ja järjestöille mahdollisuus kehittää olemassaolevia ja uusia palveluja alueen tarpeista käsin. Paikallisten yritysten ja järjestöjen hyvinvointiverkoston luominen. Parantaa hyvinvointipalveluiden tuottavuutta ja vaikuttavuutta. Säästöjä syntyy, kun hyvinvointipalvelut saadaan tehokkaammin käyttöön, ja ennaltaehkäisevien palveluiden käyttö korostuu.

Muutos: Sektoririippumattomasti eri toimijoiden tuottamat hyvinvointipalvelut ”samasta luukusta”. Eri toimijoiden välinen yhteistyö enemmän sääntö kuin poikkeus. Hyvinvointitoimijat toimivat tehokkaasti ja asiakaslähtöisesti yhteistyössä ja uusia palveluita on syntynyt.

Avaintoiminnot ja –kanavat: Hyvinvointineuvola koostuu moniosaavasta tiimistä, joka tuntee alueen hyvinvointipalvelut ja niitä tuottavat tahot. Hyvinvointineuvola toimii paikallisesti matalan kynnyksen –periaatteella. Toiminta on henkilökohtaista ja tapahtuu face-to-face-tyyppisesti konkreettisessa keskeisellä julkisella paikalla sijaitsevassa hyvinvointineuvolassa sekä netissä, myös mobiilisti, ”ravintolapäivä-tyyppisellä” sovelluksella. Hyvinvointineuvola myös kerää käyttäjien kokemuksia palveluista ja välittää niitä eteen päin toimijoille, jotka voivat taas kehittää palveluitaan asiakkaiden tarpeita paremmin vastaaviksi.

Käyttäjät: Käyttäjiä ovat kaikki, jotka hyötyisivät olemassaolevista palveluista, mutta eivät niitä löydä.

Kumppanit ja vetäjät: Kunnat, paikalliset yritykset ja järjestöt, asukasyhdistykset, kaupunginosayhdistykset, koulut. Toimijoina sosiaali- ja terveysalan osaajat, järjestöosaajat, kansalaiset vertaistoimijoina

Normatiiviset puitteet: Tietyt hyvinvointipalvelut, varsinkin julkiset, voivat olla käyttäjää leimaavia, esimerkiksi sosiaalitoimiston tai lastensuojelun palvelut.  Jo pelkästään siksi kynnys niistä tiedusteluun ja niihin hakeutumiseen voi olla korkea. Koska hyvinvointineuvola ei ole julkisen sektorin toimija, sillä ei myöskään ole samanlaista viranomaisen ilmoitusvelvollisuutta, jolloin asiakkaat uskaltavat tulla kysymään apua ongelmiinsa. Myöskään sosiaali- tai terveydenhuollon laeissa ei ole estettä tämäntyyppiselle palveluvälitykselle.

Levittämissuunnitelma: Kokeilukulttuurin hengessä pieniä kokeiluja hyvinvointineuvolapisteillä. Kahden viikon kokeilulla Arabian kauppakeskuksessa Helsingissä, jossa edelleen kartoitetaan tarvetta  ja kehitetään ideaa yhdessä käyttäjien kanssa, mutta toteutetaan myös ns ”kevyt välitystä”.  Kokeilujen jälkeen vuoden hanke Arabian kauppakeskuksessa, jossa täkeää on jatkuva kokeilu ja toiminnan kehittäminen yhdessä alueen toimijoiden kanssa.  Samaan aikaan Arabian hyvinvointineuvolan kanssa järjestetään kokeiluja ja pilotointeja muilla alueilla ja paikkakunnilla, erityisesti pienillä paikkakunnilla, jossa testataan palvelun toimivuutta eri väestörakenteen ja palvelut omaavissa paikoissa.

Kulut ja rahoitus: Hyvinvointineuvoiden rahoitus saadaan jäsenyhteisöiltä, julkiselta sektorilta sekä kansalaistoiminnasta. Käyttäjille palvelu on ilmainen. Rahoitusta haetaan Kolmannen lähteen kehittämisohjelmasta. Mahdollisesti myöhempää rahoitusta voi hakea Sitran Kestävän hyvinvoinnin ohjelmasta tai esimerkiksi Kuntaliitolta.

Benchmarking: Etsivä nuorisotyö, Ne-rå

Master Class -kurssilla on keskusteltu hyvinvoinnin uudelleen järjestämisestä ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kuten on nähtävissä, meillä on huolestuttavia signaaleja eriarvoisuuden lisääntymisestä: tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan ja sosioekonomiset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvussa. Ihmisten luottamus omiin mahdollisuuksiin on heikentynyt samalla kun yleinen epävarmuus on lisääntynyt.

Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen rapauttaa epäilemättä luottamusta julkisiin palveluihin ja hyvinvointivaltioon. Se syö myös luottamusta demokratiaa ja päätöksentekoa kohtaan. Hyvinvointivaltion legitimiteetti säilytetään vain, jos hyvinvointierojen repeäminen voidaan estää.

Tutkijat ja poliitikotkin ovat pitkälti samaa mieltä siitä, että hyvinvoinnin edellytyksiä turvaavia rakenteita ja julkisia instituutioita on kehitettävä ja uudistettava vastaamaan nykyhaasteita. Hyvinvointivaltion pelastamiseksi tarvitaan poliittinen tahtotila ja yhteinen tavoite: halutaanko universaali hyvinvoinnin idea säilyttää vai siirtää vastuu hyvinvoinnin tuottamisesta yksityiselle ja kolmannelle sektorille?

Kysymys ei mielestäni aseta vastakkain eri toimijoita. Yhtä ratkaisua ei tietystikään ole ja on selvää, että uusia hyvinvoinnin toteuttamisen ja tuottamisen tapoja tarvitaan täydentämään olemassa olevaa palvelujärjestelmää. Hyvinvoinnin sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta on pidettävä kiinni hyvinvointiyhteiskuntamme vahvuuksista kuten maksuttomasta koulutuksesta sekä perusterveydenhuollosta. Toimiessaan hyvinvointijärjestelmämme on tehokas sosiaalisen tasa-arvon tuottaja.

Yksi merkittävä uhka suomalaiselle hyvinvoinnille on nykyinen epätasa-arvo terveydenhuoltojärjestelmässä, joka on muuten yksi OECD-maiden eriarvoisimmista. Kuten työelämä myös terveydenhuolto on polarisoitunut: työssäkäyvien terveydenhuolto on sidottu maksuttomaan työterveyshuoltoon kun työttömät jäävät perusterveydenhuollon varaan. Epäoikeudenmukaisuus näivettää hyvinvointia, sillä valmiiksi heikossa asemassa olevat kärsivät eniten. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta väärin on myös se, että kustannuspaineissa kunnat hakevat säästöjä ulkoistamalla sosiaali- ja terveyspalveluitaan kansainvälisille yrityksille, jotka pumppaavat rahaa itselleen veronkierron ja veroparatiisien avulla.

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistamisprosessi on parhaillaan käynnissä. Lopputulos on vielä suuri kysymysmerkki, mutta erityisen tärkeää olisi selkiyttää ja yksinkertaistaa nykyistä pirstaleista ja monikanavaista järjestelmää ja sen rahoitusta. Suuria uudistuksia on saatu ennenkin aikaan. Agraariyhteiskunnassa 8-tuntinen työpäivä koettiin absurdina, mutta nyt se on arkipäivää. Tänä päivänä radikaalilta tuntuva ajatus esimerkiksi perustulosta voi jonain päivänä olla todellisuutta. Uudistusten eteen on kuitenkin tehtävä pitkäjänteistä politiikkaa ja katsottava yhden kehyskauden ylitse tulevaisuuteen. Pohjoismainen hyvinvointi on saavutettu nimenomaan pitkänäköisyydellä takertumatta sen hetkisiin taloudellisiin tilanteisiin.

Sosiaaliturva pitää päivittää 2000-luvulle niin, että myös pätkä- ja silpputyöntekijät, itsensä työllistäjät, freelancerit, apurahansaajat ja pienyrittäjät saavat työntekoon ja yrittämiseen kannustavan sosiaaliturvan. Hallintokuluissa voitaisiin säästää sen sijaan, että apua tarvitsevia ihmisiä pompotellaan eri luukkujen väliä. Muutos vaatisi kokonaisvaltaista suunnittelua, joka vain yhden kehyskauden yli ulottuvassa suunnittelussa ei ole mahdollista. Jos tuijotetaan vain yhtä kehyskautta, ei myöskään saada näkyviin ennaltaehkäisevän työn merkitystä yksilöiden hyvinvoinnille ja kulusäästöinä koko yhteiskunnalle.

Olemme suurien haasteiden äärellä ja niihin vastaaminen vaatii rohkeutta sekä uusia visioita. Sosiaalipolitiikkaan tarvitaan myös realismia. Nykyään on mahdollista laskea hinta ilmastonlämpenemiselle päästökaupan ansiosta. Europarlamentin tämän viikkoisen surullisen äänestyksen tuloksena yhden päästötonnin hinta sukelsi alle kolmen euron. Samaan tapaan hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kustannukset pitäisi olla laskettavissa. Tiedämme, että yhden syrjäytyneen nuoren kustannukset yhteiskunnalle ovat jopa miljoona euroa. Meidän on huomioitava se hinta, joka jää tulevien sukupolvien maksettavaksi, jos emme muista sosiaalista kestävyyttä hyvinvointia rakentaessa ja päätöksiä tehtäessä.

Yksi Master Class -haasteistamme on kehittää uusia ratkaisuja siihen, miten mahdollisimman monet työikäiset saataisiin Suomessa töihin. Vaikka uskonkin, että työllisyysasteen kohottaminen on hyvä tavoite ja osa ratkaisua muun muassa hyvinvointivaltion säilyttämisessä, liittyy tavoitteeseen mielestäni myös ongelmia.

Viime viikolla järjestetystä Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarista mieleeni jäivät erityisesti professori Pauli Kettusen sanat kilpailukyvyn korostamisen ongelmallisuudesta. Kettusen mukaan hyvätkään ratkaisut kansallisen kilpailukyvyn ongelmiin eivät riitä vastauksiksi viimeaikoina yhä nopeammin kärjistyneisiin globaaleihin kysymyksiin demokratiasta, sosiaalisesta tasa-arvosta ja planeettamme ekologisen kantokyvyn rajoista.

Koska kuulumme planeettamme hyväosaisiin, Kettusen huomio tarkoittaa mielestäni sitä, että globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden nimissä joudumme pohtimaan, onko meillä suomalaisilla oikeus nykyisen kaltaiseen kulutustasoon. Tämän vuoksi talouskasvu ja sen nimissä tehtävä työllisyyden lisääminen ovat jossain määrin ristiriidassa kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa.

Kuten Ilkka Kärrylä kirjoituksessaan mainitsi, nykytilannetta kestävämpi tapa päättää hyödykkeiden tuotannosta olisi siirtyä arvioimaan tuotantoa sen markkinaperusteisen arvon sijaan yhteiskunnallisten hyötyjen ja kustannusten perusteella. Arvioon tulisivat mukaan ulkoisvaikutukset, kuten ympäristölle koituneet haitat ja käytetyt resurssit, jotka ovat pois muiden hyödykkeiden tuottamisesta. Tällainen järjestelmä ohjaisi yrityksiä myös jaetun arvon tuottamiseen. Yritykset joutuisivat kannattavuuden nimissä minimoimaan haitalliset sosiaaliset ja ekologiset vaikutuksensa ja saattaisivat motivoitua ottamaan yhä enemmän yhteiskunnallisia tehtäviä hoitaakseen.

Myös työn käsitettä ja työnteon tarkoitusta tulisi pohtia uudelleen. Kestävän kehityksen mallissa työn tekemistä ja teollista tuotantoa ei voi perustella pelkästään niiden tuomilla verotuloilla, jos itse työ aiheuttaa ekologisesti ja sosiaalisesti haitallisia ulkoisvaikutuksia. Lisääntyvä työn tekeminen ja ammattiliittojen edelleen sitkeästi ajama vuosittain nouseva palkkataso lisäävät väistämättä myös kulutusta.

Osmo Soininvaara on osoittanut teoksessaan Vauraus ja aika, ettei talouskasvu ole välttämätöntä hyvinvointivaltion ylläpitämiseen. Hyvinvointivaltio kestäisi talouskasvun pysähtymisen, mutta se tarkoittaisi jonkin verran korkeampia veroja ja tyytymistä hieman alhaisempaan elintasoon. Se tarkoittaisi myös lyhyempää työaikaa. Soininvaaran mukaan Suomeen sopisi paremmin Ruotsin kaltainen malli, jossa vuosittainen työaika olisi lyhyempi, mutta työurat pidempiä. Työ jakautuisi silloin pidemmälle työuralle. Ihmiset myös väsyisivät työssä vähemmän, mikä jo itsessään todennäköisesti pidentäisi työuria niiden loppupäästä.

Lisäksi uuden työn mallissa suosittaisiin yhteiskunnallisesti hyödyllisiä töitä esimerkiksi verotuksellisesti. Yhteiskunnalisesti hyödyllisen työn piiristä löytyisi mielekkäitä tehtäviä myös niille, jotka eivät pysty osallistumaan palkkatyöhön esimerkiksi vajaakuntoisuuden vuoksi. Myös vapaaehtoistyön ja muun palkattoman, yhteikunnan kannalta hyödyllisen toimeliaisuuden arvostusta pitäisi nostaa.

Hyväksymällä uudenlaisia tehtäviä yhteiskunnallisesti arvostettavan työn piiriin työ jakaantuisi aikaisempaa useammille. Silloin tulonsiirtoja tarvittaisiin vähemmän ja entistä useampi pääsisi osalliseksi työelämästä, mikä torjuisi syrjäytymistä. Lyhyempi työaika jättäisi ihmisille myös enemmän aikaa apua tarvitseville läheisilleen. Tällöin ihmiset todennäköisesti voisivat paremmin ja sosiaalipalveluita tarvittaisiin vähemmän.

Moniko muistaa, kun meni ensimmäisen kerran internetiin..?

Kuka muistaa, mitä internetissä pystyi silloin tekemään..? Tai miksi sinne mentiin..?

Netin alkuaikojen ns. palvelut olivat tyypillisesti sitä, että sivuille mentiin ja haettiin tietoa, esim. opiskeluihin liittyen. Käyttäjät hakivat eri sivuilta tietoa ja sisältöä, jonka joku toinen oli tuottanut. Voisi sanoa, että ne olivat Web 1.0.-palveluita, käyttäjä hyödyntää palvelukokonaisuutta.

Kun nykynuori Helsingissä tai Singaporessa tai Miamissa kaivaa taskustaan älypuhelimensa ja alkaa käyttää sitä – monet palvelut, joissa  surffataan, ovat erittäinkin vuorovaikutteisia, esim. pelit tai sovellukset, kuten ’Sports Tracker’, jossa käyttäjä luo sisältöä samalla, kun käyttää palveluita. Näitä voisi kuvata Web 2.0. –palveluiksi. Käyttäjä on kiinteä osa palvelukokonaisuutta.

Mutta miten tämä liittyy terveyteen…- tai  hyvinvointiin..?

Perinteisesti terveydenhuolto, myös Suomessa, on nähty erittäin asiantuntija-keskeisenä toimintana: pitkälle koulutetut ammattilaiset ovat ohjanneet potilaita läpi toimenpiteiden ja prosessien ja potilaat ovat olleet palveluiden hyödyntäjiä, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa on ollut erittäin vähäistä. Siis Terveys ja Hyvinvointi 1.0.

 Nyt monet sovellukset mahdollistavat sen, että henkilö itse tuottaa sisältöä hyvinvointiinsa ja terveyteensä; esim. interaktiiviset omahoidon ratkaisut, joilla seurataan vaikkapa verensokeria tai juostuja lenkkejä tai uituja kilometrejä – tai henkilökohtaisten potilastietojen näkyvyys vahvan tunnistautumisen kautta.

Ruotsissa voi arvioida terveyskeskuksia, niiden palveluiden laatua etc. ja arvetenkin moni tekee muiden arvioinnin pohjalta päätöksensä, minkä terveyskeskuksen – yksityisen tai julkisen, jotka ovat muuten samalla viivalla palveluntuottajina –asiakkaaksi menee seuraavan vuoden aikana. Siis aidosti asiakkaaksi, eikä vain potilaaksi. Kuulostaa melkein TripAdvisorilta..Olisiko meillä Suomessa jotain opittavaa sieltä lahden toiselta puolelta?

Yhdysvalloissa – jonka terveydenhuollon rakenteesta ja kustannuksista voi olla montaa mieltä – on erittäin mielenkiintoinen toimija, Kaiser Permanente – vakuutusyhtiö, joka on itse myös perus- ja erikoissairaanhoidon palveluiden tuottaja mm. Kaliforniassa. Kaiser on mielenkiintoinen mm. siinä mielessä, että Obaman hallinto nostaa Kaiserin mallin usein esiin esimerkkicasena, kuinka terveydenhoitoa tulisi kustannustehokkaammin ja vaikuttavammin operoida Yhdysvalloissa. Ehkä parhaita oppeja Kaiserilta Suomen vinkkelistä voisi olla HealthConnect-ohjelmisto, joka on samalla potilastietojärjestelmä (siis kaikki henkilön potilastiedot koottuna sinne, toisin kuin Suomessa, jossa KANTA-hanketta on yritetty kasata vuosien ajan satojen miljoonien budjetilla) sekä myös kommunikaatiojärjestelmä. Henkilö, siis asiakas, voi olla sähköisesti yhteydessä omaan lääkäriinsä ja jopa kymmeniä prosentteja perusterveydenhuollon käynneistä hoidetaan tällä hetkellä sähköisesti heidän systeeminsä kautta, mikä lienee kustannustehokkain – ja aika usein asiakkaiden vinkkelistä myös asiakasystävällisin – tapa toimia. Toki, kun tarvitsee nähdä kasvotusten terveydenhuollon ammattilainen, se onnistuu joustavasti. Kaiserin asiakastyytyväisyys ja hoitotulokset ovat erinomaisia.

Hollannissa päätettiin 2006, että terveydenhuollon toteutusmalli on muutettava, koska kustannukset olivat kasvaneet jopa +10% vuositasolla usean vuoden ajan. Koko rahoitusmalli muutettiin vakuutuspohjaiseksi ja jokainen hollantilainen onkin nykyisin jonkin vakuutusyhtiön asiakas ja kaikki terveydenhuollon palvelut rahoitetaan niiden kautta. Lähes kaikki palveluntuottajat terveysvakuuttamisessa ovat keskinäisiä, siis asiakkaiden omistamia vakuutusyhtiöitä. Asiakkaat voivat vaihtaa kerran vuodessa vakuutusyhtiötä ja vakuutusyhtiöt kilpailevat asiakkaista mm. asiakaseduilla sekä palveluilla – ennen kaikkea yksilön terveyttä ja hyvinvointia ylläpitävillä palveluilla.

Yhteistä kaikille näille malleille on se, että asiakas päättää itse merkittävästi enemmän (kuin Suomessa) – ja osallistuu myös itse prosesseihin merkittävästi enemmän (kuin Suomessa). Voisiko näissä olla elementtejä seuraavaan aaltoon terveys- ja hyvinvointipalveluissa (Suomessa)?

Terveys ja Hyvinvointi 2.0. – jokaisen oma mahdollisuus vaikuttaa merkittävästi enemmän omaan terveyteensä  ja sen hoitamiseen – sekä hyvinvointiinsa ja sen ylläpitämiseen & turvaamiseen.

Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarissa 10.4. pidettiin useita ajatuksia herättäviä puheenvuoroja, joita yhdisti selvä punainen lanka siitä, että hyvinvointiyhteiskuntamme voidaan pelastaa vain julkisen-, yksityisen- ja kolmannen sektorin yhteistyöllä. Tämä onkin Master Class –ohjelman viitekehyksenä toimivan jaetun arvon (shared value) mallin pääajatus (tosin viitaten alkuperäisessä käytössään liiketoiminnallisen arvon pelastamiseen). Anu Pylkkänen LähiTapiolasta kokosi viimeisessä puheenvuorossaan hyvin yhteen päivän teeman ja sanoi mielestäni päivän osuvimman kommentin: ”Eiks me sitten voitais ruveta tekemään, kun kaikki tätä kuitenkin halutaan?”. Tätä odotan itse eniten myös Master Class –ohjelmalta: konkreettisia ehdotuksia ja ajatuksia siitä, mitä nyt pitäisi sitten tehdä.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on voimakkaasti julkisen sektorin vetämä, eli se koostuu pitkälti valtion ja kuntien erilaisista ja eri tavoin hoidettavista tehtävistä. Poliittisesti arka aihe siitä, mitkä tehtävät todella olisi tarpeen säilyttää lakisääteisesti julkisen sektorin hoidettavana, on myös loistava pähkinä meille Master Class –osallistujille purtavaksi. Yleisempi keskustelunaihe on kuitenkin se, miten ja kenen näitä tehtäviä ja palveluja pitäisi tuottaa. Tällä hetkellä julkisen sektorin tehtävistä ja ns. monimuotoisesta palvelutuotannosta ei juurikaan voida puhua ilman, että esiin nousee kuuma peruna julkisista hankinnoista ja kilpailuttamisesta.

Sosiaalisten ja ekologisten näkökulmien ottaminen huomioon julkisissa hankinnoissa on ollut viime päivinä tapetilla monissa yhteyksissä. Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan (HS 15.4.2013) kantaa siihen, että julkisissa hankinnoissa pitää ottaa huomioon muutkin kriteerit kuin hinta. Hankintaosaamisen kehittäminen, hankintojen pilkkominen pienten yritysten aseman parantamiseksi ja erillisen valvontaelimen perustaminen ovat keskeisiä ehdotuksia kansallisen hankintalainsäädännön kehittämiseksi. Huomion aiheeseen saattoi herättää samassa julkaisussa päivää ennen julkaistu uutinen siitä, että Helsingin kaupunki on hankkinut keskustan kävelykadun katukivet Kiinasta, jossa alan työoloissa on Finnwatchin mukaan paljon puutteita (HS 14.4.2013). Julkisilla hankinnoilla voidaankin haluttaessa tukea esimerkiksi eettistä tuotantoketjua, puhtaan ruuan tuotantoa, työllistymistä, yritysten perustamista ja erityisesti niiden vakiintumista.

Julkisten hankintojen tulee sääntöjen mukaan valita tarjouksista joko hinnaltaan halvin tai kokonaistaloudellisesti kannattavin. Kokonaistaloudellisesti edullisimman valintaan vaikuttavat hinnan lisäksi myös muut tilaajan etukäteen ilmoittamat kriteerit. Kuten Porterin ja Kramerin (2011) jaetun arvon mallin esittelyssä sanotaan, lyhyen tähtäimen taloudelliset tavoitteet eivät välttämättä ole pitkällä tähtäimellä kannattavia. Tämä pätee yhtä hyvin niin yritysten toimintaan kuin julkisiin hankintoihin ja muun julkisen sektorin toiminnan järjestämiseen.

Julkisten hankintojen kehittäminen käytännössä kokonaistaloudellisesti kannattavaan suuntaan on mielestäni yksi esimerkki, jossa sektorien yhteistyö voi tuottaa jaettua arvoa yhteiskunnalle. Master Class –ohjelman tulevissa työpajoissa nousee varmasti esiin monia hyviä ideoita siitä, mitä voisimme seuraavaksi tehdä, kun kerran kaikki sitä kuitenkin haluamme.

LÄHTEET

HS 14.4.2013: http://www.hs.fi/kaupunki/Kivet+Helsingin+keskustan+k%C3%A4velykatuun+tuotiin+Kiinasta/a1365826273989

HS 15.4.2013: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Julkiset+hankinnat+suosivat+liian+halpaa/a1365958884155

Porter, Michael E. & Kramer, Mark R. (2011): “Creating Shared Value. How to reinvent capitalism – and unleash the wave of innovation and growth.” Harvard business review. January/February.

Hyvinvointivaltio pohjautuu ajatukseen siitä, että poliittisella päätöksenteolla voidaan vaikuttaa kansalaisten hyvinvointiin ja valtion politiikalla on avainrooli sosiaalisessa suojelussa ja kansalaisten hyvinvoinnin järjestämisessä. Kapeasta näkökulmasta hyvinvointipolitiikka käsittää tulonsiirrot, sosiaalipalvelut ja kysymyksen asumisesta. Laajassa näkökulmasta hyvinvointivaltion käsitteen piiriin kuuluuvat eläkejärjestelyt, työtapaturma- ja sairausvakuus järjestelmä, terveydenhuolto, työttömyys vakuutus, perhe-etuudet ja palvelut, koulutus, vammaispalvelut, aktiivinen työmarkkina politiikka ja sosiaaliturvajärjestelmä. Laajimillaan hyvinvointivaltion käsitteeseen voidaan sisällyttää myös taloudellinen viitekehys ja valtion rooli talouden ohjauksessa (Esping-Andersen 1990).

Suomi on perinteisesti katsonut kuuluvansa pohjoismaisten hyvinvointivaltion malliin, tosin useat tahot ovat kritisoineet Suomen valitsemia hyvinvointivaltion leikkauksia ja kyseenalaistaneet Suomen sitoumuksen universaaliin hyvinvointivaltioon.

Master Class – ohjelma käsittelee hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta vastuullisuuden ja jaetun arvon näkökulmasta. Ohjelman sisällöllisenä päätavoitteina on ymmärtää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden haasteet ja palvelujen järjestämisen problematiikkaa sekä ymmärtää mistä shared value – ajattelussa on kyse. Omasta näkökannastani tärkeimpiä esiin nostettuja kysymyksiä kurssilla ovat olleet professori Pauli Kettusen kysymys, kestääkö hyvinvointivaltio ne toimenpiteet, joilla sitä pelastetaan sekä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kysymys ja tulevaisuuden haaste, miten hyvinvointierojen kasvu voidaan pysäyttää?

Sekä Suomen sisällä että ulkopuolella on yleisesti hyväksytty käsitys siitä, että hyvinvointivaltiot ovat uhattuina ja suurten haasteiden edessä. Hyvinvointivaltion haasteet voidaan karkeasti jakaa sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin. Sisäisiä tekijöitä ovat mm. Väestön ikääntyminen ja hyvinvointivaltion ”ylikasvu” pitkälllä aikavälillä. Ulkoisiksi tekijöiksi taas voidaan katsoa muuttunut toimintaympäristö, talouden muutos sekä globalisaation tuomat haasteet. Ehdotetut keinot hyvinvointivaltion pelastamiseksi tai toivottavaksi suunnanmuutokseksi riippuvat pitkälti tulkinnasta siitä, mikä tai mitkä tekijät tekevät tämän hetkisestä tilanteesta kestämättömän ja mihin suuntaan hyvinvointivaltiota halutaan kehittää.

Uudistusmielisten näkökulmasta perinteinen hyvinvointivaltio on harmittavankin suosittu Suomessa. Seminaarissa olemme usein saaneet kuulla moitteita siitä, miten vaikea Suomea on muuttaa ja miten jähmeät ovat hyvinvointivaltion rakenteet uudistuksia ajatellen. Kaikki tietävät myös, että Suomessa on poliittisesti mahdotonta olla avoimesti hyvinvointivaltiota vastaan.

Käytännössä hyvinvointivaltion malli perustuu insitutionaaliseen järjestelmään, joka määrittää valtion markkionoiden ja yksilön (/perheen) roolia. (Esping-Andersen 1990). Nämä insitutionaaliset rakenteet istuvat syvällä ja ovat hitaasti muutettavissa. Osassa seminaaripuheita on noussut selvästi esiin ajatus yritysten kyvystä tuottaa parhaat mahdolliset hyvinvointiratkaisut. Neo klassista ajattelutapaa tuki myös kurssilukemistoon kuuluva Michael E. Porterin ja Mark R. Kramer artikkeli ”Creating shared Value”. Artikkelissa kapitalismi määriteltiin seuraavasti: ”Capitalism is an unparalleled vehicle for meeting human needs, improving efficiency, creating jobs and building wealth.”

Itse sosiaalitieteiden edustajana olen törmännyt myös hieman erilaisiin määritelmiin kapitalismista. Ohjelman viitekehys etsii vastauksia hyvinvointivaltion tulevaisuuteen shared value ajattelun kautta. Keskeisiä ajatuksia on uudelleen miettiä hyvinvointivaltion vastuunjako sekä palvelujen järjestäminen, jotta hyvinvointipalvelut voidaan turvata myös pitkällä aikavälillä. Olen miettinyt kurssin aikana, miten paljon shared value – ajattelussa, kuten Porterin ja Kramerin artikkelissa todetaan,  on kyse yritysten tarpeesta jälleen legitimoida itsensä ja toimintatapansa? Miten paljon kyseessä on yritysten keino lisätä uskottavuuttaan hyvinvoinnin rakentajana ja sitä kautta päästä luomaan hyvinvointimarkkinoita? Mihin muuhun kuin taloustieteilijöiden luomiin teorioihin/uskomuksiin perustuu ajatus, että markkinat toimivat myös terveys- ja sosiaalialalla julksisia palveluja paremmin ja tehokkaammin ja sen lisäksi myös tuovat säästöjä? Mistä säästöt pitkällä aikavälillä syntyvät? Joustavammasta työvoimapolitiikasta? Monet tuntuvat myös unohtavan, että kaikki eivät halua olla yrittäjiä ja että käyttäjille ilmaisilla terveys- ja sosiaalipalveluilla (sosiaalisilla investoinneilla) luodaan säästöjä, jotka tosin näkyvät pitkällä aikavälillä ja ovat vaikeasti mitattavissa.

Kurssilla kaikki tuntuivat tunnustautumaan hyvinvointivaltion kannattajiksi. Siihen nähden oli melkein hämmentävää, miten nopeasti, ainakin omassa pöydässäni – itseni mukaan lukien, päädyttiin pohtimaan, miten hyvinvointivaltion raskasta organisaatiota päästäsiin mahdollismman pian eroon, koska se selvästi haittaa yhteiskunnallisten yritysten pääsyä pelastamaan hyvinvointiyhteiskunta, sitä ilman palveluiden yksityistämistä odottavalta tuholta. Tähän ei tarvittu kuin muutama innostava esimerkki yritysmaailmasta.