Author: Deleted User

Jos tähän mennessä olemme saavuttaneet toimivan, älykkyyttämme ja tietoa laajentavan tavan kulttuuristen artefaktien kuten, luku- ja kirjoitustaidon, painotaidon, tietokoneiden ja internetin avulla, mikä voisi olla seuraava suuri mullistus tai edistysaskel tiedon leviämisen ja jakamisen parantamiseksi? Vai onko tämä hetki tiedon jakamisen huipentuma ja lähdemmekin nousujohteiselta tieltä harhailemaan erilaisten valemedioiden ja pseudotieteiden hämääminä, koska monenmoista tietoa on saatavilla nopeasti muutamalla hipaisulla? Voiko käsillämme oleva tiedon määrä tehdä meistä yksilöinä niin “älykkäitä”, että alamme kyseenalaistamaan kaiken saatavilla olevan tiedon ja tiedonlähteet?

Onneksi ympärillämme on muita opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita hyvänä keskustelujen ja ajatuksien heijastuspintana. Keskusteluiden ja ajatusten vaihdon yhteydessä  sopivassa asenneilmapiirissä saamme irrotettua omista resursseistamme parhaan mahdollisen tehon. Ja kuten Hakkaraisen artikkelista (2009 s.17) voimme lukea, niin yksilöiden hitsautuminen älykkäiksi verkostoiksi ei välttämättä suju aina yhteisymmärryksessä vaan vaatii ponnisteluja. Ollessamme eri mieltä asioista vaikutamme toistemme kehitykseen ja prosessi tarjoaa tukea verkostoälykkyydelle.

Pohdintaa à la

Saila/ luova verkosto

Luovan verkoston nimikkotutkijan Kai Hakkaraisen artikkelissa Verkostoälykkyys: Välittynyt näkökulma älykkyyden tutkimukseen (2009, Kirsti Lonkan ja Sami Paavolan kanssa) käsitellään muun muassa verkostoälykkyyden eri ilmenemismuotoja ja artefaktien roolia ihmisen älyllisessä toiminnassa. Artikkelissa pohditaan myös asiantuntijuutta ja sen kehittymistä.

Artikkelin mukaan asiantuntijuus kehittyy, kun yksilö pääsee kosketuksiin asiantuntijakulttuurin ja sen välittämän tiedon ja osaamisen kanssa. Vaikka monet asiat ovat vaikeita tehdä ja hallita, ne muuttuvat yksilölle suhteellisen helpoiksi ja mahdollisiksi saavuttaa tämän päästessä osallistumaan asiantuntijakulttuuriin ja saadessa kehittyvään taitotasoonsa suhteutettua ohjausta ja tukea. Tämä antanee toivoa myös tulevaa tutkijatenttiä ajatellen.

Hakkarainen kirjoittaa myös, että huippusaavutuksiin yltäminen edellyttää varhaista pääsyä asiantuntijoiden ohjaukseen. Suuri osa meistä on yliopisto-opintojensa alussa ja jo nyt tällä opintojaksolla meidät otetaan Helsingin yliopiston asiantuntijakulttuuriin mukaan. Mitä enemmän pääsemme tutustumaan tutkijoihin ja heidän työhönsä, sitä enemmän se auttaa meitä kehittämään omaa ammattitaitoamme ja asiantuntijuuttamme myöhemmin.

Hakkarainen kirjoittaa artikkelissaan, ettei yksikään ihminen voi päästä historiallisesti merkittäviin saavutuksiin omaksumatta aikaisemmin luotua tietoa ja asiantuntijuutta, joihin nämä merkittävät luovat saavutukset vahvasti pohjautuvat. Tämän aikaisemman tiedon omaksuminen tarkoittaa luovan työn tekijöille yleensä noin ”10 vuoden hiljaisuutta” ennen kuin oma tuottavuus herää.

Nyt on siis alkanut meidän 10 vuoden hiljaisuutemme, jonka aikana omaksumme tietoa, opimme taitoja ja tulemme oman alamme asiantuntijoiksi. Ennustamme, että vuonna 2027 alkaa tapahtumaan… Vai mitä?

Terhi/Luova verkosto

Kouluruokailu on Suomessa ja Ruotsissa poikkeavat huomattavasti verrattuna muiden maiden järjestelmiin; meillä sen järjestää kuntien omat yritykset tai koulu itse, ja kustannukset hoitaa julkishallinto verorahoin. Norjassa koululaiset tuovat eväät kotoa. Espanjassa ateriapalvelut ovat yksityisten yritysten järjestämiä ja koululaisten vanhemmat maksavat kustannukset. Ranskassa vanhemmat maksavat puolet ruuan hinnasta. Sveitsissä koululaiset menevät kotiin lounaalle. (Aamulehti, 11.7.2017)

Ainakin tässä kohtaa on selkeää, että Sveitsissä kouluruokailun kasvatustavoitteet eivät toteudu, koska konseptia ei ole. Espanjan ja Ranskan opetussuunnitelmaan en ole perehtynyt, joten on vaikea sanoa, olisiko ruokailuun yhdistetty kasvatuksellisia tavoitteita. Euroopan unionin tavoitteena kuitenkin on, että kouluruokailun tulee olla terveyttä ja ekologisuutta edistävää. Unioni esimerkiksi maksaa koulumaitotukea, joka on 2017 alkaen 23 senttiä per litralta luomumaitoa. Suomeen kohdistuvan tuen määrä on lähes 4 miljoonaa.

Yhteistä Espanjalle, Ranskalle, Ruotsille ja Suomelle on kuitenkin hävikin syntyvyys. Ruokaa heitetään pois erinäisistä syistä, kuten henkilön otettaessa liikaa ruokaa tai tämän heittäessä sen pois huonon laadun/maun takia. Ruokaa voidaan myös valmistaa liikaa.

Motivaatiosafkan tieteellisenä teemana on kouluruokailu ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten kasvatustavoitteet ja niiden toteutuminen ruokailussa. Kuten aikaisemmassa keskustelussa kävi ilmi, opettajien ja oppilaiden kokemukset kouluruokailusta ovat ristiriidassa. Arvostaisiko oppilaat ruokailua enemmän, jos lounaalla olisi vielä nykyistä useampia vaihtoehtoja niin ruokalajeissa kuin juomissa, tai jos se olisi maksullinen?

”Jos kouluruoka olisi maksullista, niin kouluruuan arvostus paranisi. Ilmaista ruokaa jää syömättä, ja hävikki kasvaa,” toteaa Saarioisten entinen toimitusjohtaja Ilkka Mäkelä Aamulehden artikkelissa. Mäkelä ottaa huomioon myös vähävaraiset perheet, joiden lapsilta maksu voitaisiin vapauttaa tai tulotasoon katsoen vähentää.

Näkökulma on mielenkiintoinen; kouluruuan maksuttomuus on rinnastettavissa alhaiseen arvostukseen.
Käyhän se järkeen, koska verorahoilla kustannettua ruokaa ei yksinkertaisesti voida toteuttaa parhaalla mahdollisella laadulla. Hyvä esimerkki on tästä esimerkiksi oma yläkoulumuisto ”kermaisesta” kinkkukastikkeesta, joka oli kuitenkin koostumukseltaan jauhoista vettä. Vaikka julkishallinto suosiikin kotimaisia raaka-aineita, kuten kasviksia, voidaan ruoissa käyttää puolivalmisteita ja lihatuotteita, joiden alkuperä ei välttämättä ole täysin kotimainen (alkuperämaa/alkutuotanto maa muu kuin Suomi.)

Pitäisikö kouluruoka muuttaa maksulliseksi? Olisiko sillä vaikutus oppilaiden ruokatottumuksiin ja hävikin minimoimiseen? Olisiko koululta oikeutettua sisällyttää maksulliseen kouluruokailuun ruokakasvatusta vai muuttaisiko maksullinen ruokailu tilaisuuden oppilaiden vapaa-ajaksi? Näistä kysymyksistä voisi jatkaa keskustelua.

Alpo, Motivaatiosafka

Uuden opetussuunnitelman mukaisesti kouluruokailu on ohjattu tapahtuma. Opettajan tai koulun muun henkilökunnan tulee ohjata nuoria ruokailuhetken aikana toimimaan yleisten periaatteiden mukaisesti. Näitä ovat muun muassa hyvät käytöstavat, ravitsemussuosituksien tiedostaminen ja vastuullinen kuluttajuus. Nuorien taustat ovat hyvin erilaisia, eikä kaikki välttämättä saa yhdenmukaista ravitsemuskasvatusta kotona. Vaikka ruokailu koetaan enemmänkin vapaa-aikana, on se kuitenkin kasvatustavoitteellinen tapahtuma. Yksi keskeinen käsite meidän mielestä on ruokataju. Se on omakohtaista ymmärrystä ruokavalinnoista. On tärkeää, että nuori tiedostaa ruokavalintojaan ja osaa hahmottaa ruokajärjestelmää kokonaisuutena. Ruokataju sisältyy yleisesti myös mukaan hyvinvointioppimiseen, joka on jokaisella elinikäinen prosessi. Opettajan rooli ruokailussa on näyttää malli ruokailutottumuksille omilla arvoilla ja asenteillaan.
Moni nuori kokee kouluruokailun omaksi ajakseen, ajattelematta kasvatustavoitteita. Nuoret ovat tietoisia esimerkiksi lautasmalleista, mutta eivät koe tätä ruokailua opetukseksi. Varsinkin yläasteella opettajat syövät omissa pöydissään, eikä istu nuorten seassa. Tämä luo illuusion vapaasta ajasta. Monelle tämä ruokailuhetki on kiva hengähdys opintojen välissä.
Mielenkiintoista on, loppuuko kouluruokailun tavoitteellisuus alakoulusta poistuttaessa?
Omista alakoulukokemuksista muistelimme, että ruokailussa opettajat vahtivat tarkasti kouluruokailuntavoitteiden toteutumista. Esimerkiksi opettajat pitivät huolta, että lautaset syötiin tyhjiksi tai päähineet otettiin pois ruokalaan saavuttaessa. Yläkouluun mentäessä koimme, että opettajat luottivat jo meidän osaavan ruokailunperustaidot, eikä ruokailu ollut enää niin kasvatuksellinen ja vahdittu tilanne. Enemmän opettajamme kiinnittivät huomiota siihen, että kukaan ei poistuisi koulualueelta ruokailunaikana.

Pohdimme tutkiessa kouluruokailun tavoitteita opetussuunnitelmasta sitä, mitä jos opettajan omat arvot ja asenteet eivät kohtaa kouluruokailun tavoitteiden kanssa (esim. vegaani tai etninen syy). Joutuuko hän joustamaan omissa arvoissaan täyttääkseen tavoitteet?

Sofia & Saara/ motivaatiosafka

Lähteet: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/131834/Syo%C2%A6%C3%AAda%C2%A6%C3%AAa%C2%A6%C3%AAn_ja_opitaan_yhdessa%C2%A6%C3%AA_korjattu_5.2017_WEB.pdf?sequence=1

YO!

Lähdimme tarkastelemaan ensimmäisessä oppimistehtävässä lööppiämme “Pelkkä koulutus ei riitä tekemään yliopisto-opettajasta pedagogia”. Tutkimuskysymyksemme: Onko yliopistossa opettavan pedagogisella koulutustaustalla merkitystä opiskelijoiden oppimistuloksiin ja kokemukseen omasta oppimisestaan? Voidaanko opettajalla havaita muita onnistunutta opetusta tukevia taustatekijöitä kuin pedagoginen koulutus?

Ajattelimme toteuttaa tutkimuksemme lähettämällä ensin kyselylomakkeen vapaaehtoisille yliopisto-opettajille, joilla on erilaiset pedagogiset taustat. Seuraavaksi kyselisimme opiskelijoilta heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan opetuksesta ja omasta oppimisestaan kyseisten opettajien kursseilla. Kurssien päätyttyä keräisimme vielä opiskelijoiden kurssiarvosanat, jotka yhdistäisimme opiskelijanumeroiden avulla kyselyn tuloksiin.

Toisessa oppimistehtävässä saimme vihdoinkin käsiimme nimikkotutkijamme Anne Nevgin sekä Erika Löfströmin tutkimusartikkelin The development of academics’ teacher identity: Enhancing reflection and task perception through a university teacher development programme.

Yllätyimme, kuinka erilainen oli nimikkotutkijamme lähestyminen tutkimukseen, kuin meillä. Merkittävimmät erot olivat tutkimusmenetelmässä, otoskoossa ja kohdejoukossa. Tutkimuksessa käytettiin narratiivista tutkimusmenetelmää, eli tutkimuksen kohteena olivat opettajien omat kokemukset opetuksestaan ja sen kehittymisestä yliopistopedagogisten opintojen aikana. Tutkimusmenetelmän myötä otoskoko oli pieni; vain yksitoista opettajaa, kun meidän tutkimussuunnitelmassamme olisimme tutkineet suurempaa joukkoa opettajia ja lisäksi myös heidän opiskelijoitaan.

Tapasimme nimikkotutkijamme Anne Nevgin perjantaina 22.9. Sattumalta huomasimme, että Helsingin Sanomiin oli samana aamuna kirjoitettu aiheeseen liittyvä artikkeli. Tapaaminen sujui hymyssä suin ja saimme jopa makesia. Koska artikkelimme on englannin kielinen, oli aiheen käsittely ajoittain vaikeaa. Joidenkin termien kääntäminen on tutkijallekin haastavaa, koska suomen kieli ei välttämättä mahdollista sitä. Äänitimme keskustelun tutkijan luvalla, jotta voimme tarvittaessa palata haastatteluun.

Anne Nevgillä on pitkä historia yliopistopedagogiikan parissa. Hän havaitsi opettajia ohjatessaan, että yliopiston pedagogiset opinnot eivät tukeneet kaikkien opettajuuden kehitystä, ja halusi lähteä selvittämään mahdollisia syitä. Tutkimuksen edetessä materiaalista nousi esille reflektion vaikutus kehitykseen. Tärkein löydös oli neljä erilaista opettajan identiteettityyppiä, joiden erot olivat reflektion käyttämisessä ja suhtautumisessa opetukseen.

Tutkimuksessa esitetyssä jatkotutkimusideassa on monia yhtäläisyyksiä ryhmämme ensimmäisen oppimistehtävän tutkimussunnitelman kanssa. Vaikka alku tuntui kovin hapuilevalta, löysimme kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Helsingin Sanomien juttu aiheeseemme liittyen.

To be continued…  PEDAGOGIT

Hellou!

Tänään pitämämme esityksen aikana esitetty kysymys inspiroi meitä tämän blogitekstin kirjoittamiseen. Emme olleet kyseenalaistaneet nimikkotutkijamme artikkelin englanninkielisyyttä ennen kuin saimme asiaa koskevan yleisökysymyksen eturivistä. Miksi artikkelin kieleksi on valittu juuri englanti eikä suomi, vaikka tutkimuksen kohteena on suomalainen koulujärjestelmä?

Aloimme pohtia mahdollisia taustalla olevia syitä artikkelin kielivalintaan. Saatoimme pitää itsestään selvyytenä tutkimusten nykypäiväisiä kansainvälisiä kielivaatimuksia, joilla tarkoitamme juuri englannin asemaa lingua francana. Toisaalta toisen asteen koulutuksen järjestäminen ja arviointi Suomessa kiinnostaa myös maailmalla, koska suomalainen koulujärjestelmä on aina ollut arvostettu ja maineikas hyvästä menestyksestä kansainvälisissä vertailuissa, esimerkiksi PISA-testeissä.

Näin jälkikäteen ajateltuna koimme itsekin haasteita artikkelin vieraskielisyydestä. Workshopissa huomasimme, ettei tutkimuskysymysten kääntäminen suomeksi ollutkaan aivan suoraviivaista. Englannin kielen käsitteistö on usein monipuolisempaa ja kattavampaa kuin suomen kielessä. Yhden englanninkielisen sanan selittämiseen vaaditaan usein monta suomen sanaa. Toisaalta suomen kielen suppeus ilmenee myös esimerkiksi niin, että yhdellä suomenkielisellä sanalla tai käsitteellä saattaa olla englanniksi monia tarkempia termejä, esimerkiksi politiikka tarkoittaa tarkastelukulmasta riippuen politics, policy, polity ja the political.

Tutkijamme Sirkku Kupiainen oli onneksi ajatellut ryhmäämme antaessaan artikkelin tueksi sitä avaavan suomenkielisen videon. Kieltämättä suomenkielinen materiaali auttoi itse artikkelin ja sen sanaston ymmärtämistä.

Oletteko te kohdanneet kielellisiä haasteita artikkelinne kanssa?

Best regards,

Half of Lukiotiimi

Pääsimme tapaamaan nimikkotutkijaamme, käsityötieteen professori Pirita Seitamaa-Hakkaraista hänen Bogotaan suuntautuneen konferenssimatkansa jälkeen keskiviikkona 20.9. Ryhmämme koostuu ilahduttavan monipuolisesti paitsi eri ikäisistä, myös eri tiedekunnista ja opintosuunnista tulevista opiskelijoista. Taustojen kirjavuus saa aikaan mielenkiintoisia keskusteluja, mutta käytännössä hankaloittaa usein keskinäisten aikataulujen sopimista. Onneksi keskiviikkoinen iltapäivä sopi sekä nimikkotutkijallemme että kahdeksalle ryhmäläisellemme.

Keskustelimme Seitamaa- Hakkaraisen kanssa hänen polustaan Helsingin yliopiston käsityönopettajakoulutuksen johtajaksi. Kotiteollisuuskoulun jälkeen nykyisellä professorilla oli hetken aikaa mielessään käsityöalan yrittäjäksi ryhtyminen, mutta paremman työllisyystilanteen toivossa hän päätyi opiskelemaan käsityönopettajaksi. Graduvaiheessa tieteellinen työ alkoi kiinnostaa, ja jo siinä opinnäytetyössään hän tutki ideoiden kehittelyä havainnoimalla noviisien ja eksperttien suunnitteluprosessien eroavaisuuksia. Lisensiaattityötänsä Seitamaa-Hakkarainen teki osittain Torontossa, missä hän tutustui lähemmin soveltavaan kognitiotieteeseen. 90-luvulla hän kiinnostui tulevaisuuden opiskeluympäristöistä, kuten virtuaalisesta oppimisesta. Väitöskirjatyössä ( 2000) Seitamaa-Hakkarainen selvitti ääneen ajattelu -menetelmän avulla sitä, mitä tekstiilisuunnittelijoiden mielessä liikkuu suunnitteluprosessien aikana.

Työskenneltyään Itä-Suomen yliopistossa Seitamaa-Hakkarainen siirtyi aluksi käsityötieteen didaktiikan professoriksi Helsingin yliopistoon ja sittemmin käsityötieteen professoriksi. Edellisen lisäksi hän on yhteisöllisen suunnittelun dosentti Aalto-yliopistossa ja hänellä on opettajakokemusta myös sosiaalialan oppilaitoksesta. Vaikka aikuisten oppimisen selvittäminen on nimikkotutkijallamme tieteellisissä töissä ollut keskeisessä roolissa, on hän kokenut myös erilaiset kouluprojektit tärkeiksi. Uransa aikana Seitamaa-Hakkarainen on ohjannut 18 tohtorinväitöskirjan tekijää, joista osaa muissa laitoksissa.

Ryhmällemme tullut artikkeli (Line by line, part by part: collaborative sketching for designing) on osa monitieteellistä tutkimusprojektia Ihmisen mieli (Handling Mind), jonka rahoittajana toimii Suomen akatemia. Tämä osatutkimus B tutki esineen avulla tapahtuvaa asiantuntijuuden jakamista käsityömuotoilussa. Tutkimusaiheen valintaan vaikutti Seitamaa- Hakkaraisen pitkäaikainen kiinnostus yhteisölliseen suunnitteluun. Samalla työ on osa Tellervo Härkin väitöskirjaa. Perusteluiksi valinnalle meidän kurssimme materiaaliksi Seitamaa-Pikkarainen mainitsi ensinnäkin artikkelin ajankohtaisuuden ja tuoreuden, toiseksi että se on julkaistu arvostetussa tiedejulkaisussa ja kolmanneksi sen, että se liittyy pedagogiseen maailmaan. Hän teki tutkimusta yhteistyössä miehensä Kai Hakkaraisen kanssa. Aviopari on tehnyt ennenkin tutkimuksia yhdessä, ja oli mielenkiintoista kuulla heidän välilleen vuosien aikana muodostuneesta työnjaosta.

Professori kertoi ryhmällemme sen, mitä tutkimuksessa pohjimmiltaan yritettiin selvittää, sekä miten koeasetelmat suunniteltiin ja luotiin. Keskustelimme siitä, miten työlästä videoaineistojen analysointi on ollut, vaikka tuo tarkastelu onkin ollut hänelle mieluisaa. Artikkelin näkemys on ollut aineistolähteinen, vaikka tutkijan mielestä eroa teoria- ja aineistolähtöisyyden välille on vaikeaa useinkaan tehdä. Pohdimme tutkimuksen hyödyllisyyttä ja minkälaisia muita tutkimusasetelmia on ollut tässä Ihmisen mieli -poikkitieteellisessä projektissa.

Palasimme tapaamisen loppupuolella lööppiimme ja tiedustelimme Seitamaa- Hakkaraiselta hänen käyttämäänsä luovuuden määritelmää, jonka hän lupasi jälkikäteen meille lähettää. Se, onko luovuus yhteisöissä, oli yksi niistä asioista, joihin toivoimme saavamme vastauksen. Nimikkotutkijamme mielestä yhteisö saa luovuuden usein kukkimaan ja kun yhteisölle löytyy yhteinen kohde, jota aletaan kehittämään, alkavat asiat etenemään. Ryhmän toimiessa saadaan yhdessä enemmän irti aiheesta.

Olimme ryhmässämme aikaisemmin tehtävän annon perusteella pohtineet erityisesti luovuuden ja yhteisön käsitteitä ja niiden monimutkaisuutta. Meille nimetyn artikkelin aiheeseen eli luonnosteluun yhteistyössä, oli melko haastavaa yhtäkkiä orientoitua, koska tutkimusartikkelissa ei määritelty tai käsitelty varsinaisesti kumpaakaan otsikkomme avainsanaa. Mainitsimme tämän ongelman Seitamaa- Hakkaraiselle ja totesimmekin yhdessä lööppien usein johdattavan harhaan.

Tutkimuksen aihepiiri oli hieman hankala useimmille luovaan alaan syventymättömille ryhmämme jäsenillemme käsitteiltään ja niiden ymmärtämisen osalta, mistä syystä koimme sekä tutkimuksen kokonaiskuvan hahmottamisen, että syvällisen ymmärtämisen melkoisen haastavaksi. Tämä Kohti tutkivaa työtapaa -kurssi on meidän lisäksemme myös nimikkotutkijallemme aivan uusi kokemus, joten mielenkiinnolla odottelemme seuraavia siirtoja!

Voivatko muut ryhmät samaistua kohtaamiimme vaikeuksiin esimerkiksi haastavien asiasanojen ja käsitteiden ymmärtämisessä?

– Luova yhteisö

Toisella lähitapaamiskerralla nimikkotutkijaksemme paljastui Jukka Rantala. Tutkimus, jonka saimme luettavaksi, liittyy vuoden 1918 tapahtumiin Suomessa ja erityisesti kansakoulunopettajien asemaan paikallisyhteisöissä. Luimme opettaja Hulda Salmen kohtalosta, jota punaisuussyytökset painoivat.

Tapasimme Rantalan tämän viikon perjantaina Minerva-torilla. Olimme miettineet etukäteen kysymyksiä ja meitä kiinnostavia aiheita, joista haluaisimme tutkijan kanssa keskustella. Keskustelu lähti luontevasti käyntiin ja saimme toivomiamme vastauksia. Keskustelussa nousi esille myös paljon asioita, joita meille ei olisi tullut mieleen kysyä. Siksi olikin hyvä tavata kasvotusten, jolloin keskustelu pääsi etenemään tilanteen mukaan. Kerroimme ensimmäisessä blogitekstissämme, että odotamme kurssilta yhteistyötä tutkijoiden kanssa. Koemme, että kurssi tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua tutkijaan ja kuulla hänen näkökulmiaan asioihin.

Kysymykseen vaikeimmaksi kokemastaan asiasta (tässä 1900-luvun alun opettajien tutkimuksessa) Rantala sanoi, että eettiset kysymykset. Hän mainitsi lähteneen ehkä hieman soitellen sotaan, että mitä nämä hänen tutkimuksensa edes ihmisiä kiinnostavat. Havahtuminen tapahtui, kun eräs lukija oli tiedustellut, että onko tämä meidän kirkkoherra, joka on tehnyt kaikki nämä asiat. Rantala sanoi, että erään kannan mukaan kuolleista pitää kirjoittaa itse asiassa varovaisemmin kuin elävistä, koska he eivät voi esittää omaa puoltaan. Rantala on pyrkinyt vastaamaan tähän mm. tarkalla trianguloinnilla eli varmistamalla usean lähteen tukevan tarinaansa.

Alla vielä kuva Rantalan kirjoittamista tutkimuksista sekä väitöskirjasta, jotka saimme häneltä lahjaksi. Alempi kuva on Rantalan hahmotus mallikansalaisen nelikentästä, jonne opettajan oli aiemmin sopeuduttava ja se on sovellettavissa myös nykypäivään. Nelikenttä on iso ja kuvaa sitä, että laki sallii paljon. Kuitenkin vielä nykypäivänäkin paikallisyhteisöt ja niiden kirjoittamattomat säännöt rajoittavat opettajan elämää myös työajan ulkopuolella. Pohdimmekin kysymystä siitä, onko opettaja koskaan täysin vapaa-ajalla. Onko opettajan työ sittenkin ympärivuorokautista?

Terkuin,

Vallankumoukselliset

Hei,

Saimme blogikirjoitukseemme toiveen, että kertoisimme miten skypekeskustelu nimikkotutkijamme Hanna Posti-Ahokkaan kanssa sujui. Päätimme koota keskustelusta lyhyen kirjoituksen tänne blogiin!

Hanna Posti-Ahokas on Jyväskylän yliopistossa toimiva tutkija, jonka juuret ovat kotitalousopetuksessa sekä kansainvälisessä yhteistyössä. Hän oli valinnut artikkelinsa ja samalla tukimusaiheemme kurssin nimeä hyväksi käyttäen: Posti-Ahokas teetti eräällä kurssillaan muutama vuosi sitten kaupunkiseikkailuihin liittyvän tutkimuksen, jota hän käytti hyödykseen oman työnsä kehityksessä. Tämä tutkimus on hyvä esimerkki siitä, kuinka myös kiireinen yliopistonlehtori pystyy työnsä lomassa tutkimaan omaa työtänsä eli mennä kohti tutkivaa työtapaa. Posti-Ahokkaan mielestä on tärkeää, että opettaja välillä pysähtyy tutkimaan omaa opetustaan, sillä vain pienen vaivan näkemällä on helppoa kehittää omaa toimintaansa eteenpäin. Tutkimuksen voi liittää osaksi kurssia, jolloin tutkimusmateriaalin saanti on vaivatonta.

Keskustelun lomassa saimme myös paljon hyviä vinkkejä siihen, miten meidän tulisi kehittää tutkimustamme eteenpäin. Omien kokemuksiensa kautta Posti-Ahokas osasi kertoa, että suunnittelemamme tutkimus ei luultavasti tuottaisi tulosta, sillä yksi kaupunkiseikkailu ei ihmistä paljoa muuta. Hän sai meidät innostumaan valokuvien käytöstä tutkimuksen materiaalina, ja suunnittelemme nyt muuttavamme tutkimuksen hieman toisenlaiseksi. Hänen avullaan muokkasimme myös tutkimuskysymystämme laajasta hieman tarkemmaksi. Saimme myös vinkiksi, että tutkimus kannattaisi ottaa osaksi kurssia, jolloin seikkailun jälkeen olisi mahdollista pitää ajatusten purkutilaisuus. Skypetapaaminen herätti meissä kaikissa paljon uusia ideoita, ja tästä on nyt hyvä jatkaa eteenpäin!

Terveisin,

Seikkailijat