Sosiaalinen identiteetti ja ryhmien väliset suhteet

Kirjoittanut: Teemu Pauha

Tiedät varmaan sanonnan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”? Ollessaan osa joukkoa ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin muuten. Sosiaalipsykologialla, ja erityisesti niin sanotulla sosiaalisen identiteetin lähestymistavalla, on paljon sanottavaa siihen, mitä joukossa tapahtuu. Mitä säännönmukaisuuksia ryhmäkäyttäytymisessä ilmenee? Mistä ryhmien väliset konfliktit nousevat ja miten niitä voidaan purkaa?

Sosiaalipsykologian keskeisin ryhmien välisiä suhteita selittävä teoria on sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka Henri Tajfel ja John Turner kehittivät 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Teoriaa on sittemmin laajennettu ja täydennetty. Nykyään puhutaankin usein ”sosiaalisen identiteetin lähestymistavasta” (social identity approach, SIA), jonka piiriin luetaan sekä klassinen SIT että sen perusteella kehitetyt myöhemmän teoriat, keskeisimpänä itsekategorisoinnin teoria (self-categorization theory, SCT).

Kuten nimikin sanoo, sosiaalisen identiteetin lähestymistavan keskeisin käsite on ”sosiaalinen identiteetti”. Tajfelin ja Turnerin jo klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan sosiaaliset identiteetit ovat ”niitä osia yksilön minäkäsitystä, jotka perustuvat hänen kokemiinsa ryhmäjäsenyyksiin” (oma suomennokseni). Koska meistä jokainen on jäsenenä useissa erilaisissa ryhmissä, jokaisella on myös useita erilaisia sosiaalisia identiteettejä. Näitä ovat esimerkiksi sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen identiteetti, sukupolvi-identiteetti, ammatti-identiteetti, kansallinen identiteetti, uskonnollinen identiteetti, etninen identiteetti, poliittinen identiteetti, alakulttuuri-identiteetti, harrastusidentiteetti ja niin edelleen. On tärkeää huomata, että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa koskee yleisesti kaikkea ryhmäkäyttäytymistä ja ryhmien välisiä suhteita. Seuraavat säännönmukaisuudet pätevät siis yhtä lailla urheilujoukkueisiin, uskonlahkoihin, nuorisojengeihin ja ihan mihin ryhmiin tahansa.

Sosiaalinen ja henkilökohtainen identiteetti

Sosiaalisen identiteetin vastinparina on ”henkilökohtainen identiteetti”, kokemus omasta erityislaatuisuudesta. Jos sosiaalinen identiteetti on yksilön vastaus kysymyksiin ”mihin minä kuulun” ja ”mikä yhdistää minua muihin”, henkilökohtainen identiteetti vastaa kysymyksiin ”mikä tekee minusta yksilön” ja ”mikä erottaa minut muista”. SIA:n mukaan henkilökohtainen ja sosiaalinen identiteetti ovat aktiivisina eri tilanteissa. Erilaiset vuorovaikutustilanteet voidaankin asettaa jatkumolle (ks. Kuva 1 alla) sen mukaan, missä määrin identiteetin eri puolet ovat pinnalla – eli missä määrin tilanne koetaan yksilöiden välisenä ja missä määrin taas ryhmien välisenä. Jatkumon toisessa päässä ovat pari- ja ystävyyssuhteen kaltaiset ihmissuhteet. Harva kokee olevansa parisuhteessa jonkin ryhmän edustajana, vaan yleensä parisuhde koetaan kahden yksilön liittona. Klassinen esimerkki jatkumon toisesta ääripäästä on sota. Sotiminen on korostetusti ryhmien välistä toimintaa. Sodankäynti käy jopa hieman vaikeaksi, jos vastapuolen sotilaita alkaa ajatella yksilöinä eikä vain ”vihollisarmeijana”.

KUVA 1. Vuorovaikutustilanteet jatkumolla

Useat tekijät vaikuttavat siihen, kumpaan päähän Kuvan 1 jatkumoa annettu vuorovaikutustilanne sijoittuu. Yhtäältä on tilanteita, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti mukana ryhmän jäseninä. Esimerkiksi työpaikalla ammatillinen identiteetti on luonnostaan pinnalla. Toisaalta ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka tärkeitä eri ryhmäjäsenyydet ja siten eri sosiaaliset identiteetit heille ovat. Luterilainen identiteetti on arkkipiispalle todennäköisesti keskeisempi osa minäkäsitystä kuin kirkon satunnaiselle ”rivijäsenelle” ja aktivoituu siksi ehkä helpommin vuorovaikutustilanteissa.

Sisä- ja ulkoryhmä

Kun sosiaalinen identiteetti on aktivoitunut ja vuorovaikutuksen osapuolet kokevat itsensä korostuneesti ryhmien edustajina, tällä on tiettyjä säännönmukaisia vaikutuksia heidän käyttäytymiseensä. SIA:n piirissä tehdyissä niin sanotuissa minimaalisen ryhmän kokeissa (minimal group paradigm experiment) on todettu, että ihmisillä on ryhmien välisissä tilanteissa luontainen taipumus suosia ”omaa porukkaansa” eli niin sanottua sisäryhmää (ingroup). Sisäryhmän suosimista (ingroup bias) ilmenee jopa silloin, kun ryhmät on muodostettu avoimen mielivaltaisesti. Toisin kuin usein ajatellaan, sisäryhmän suosimisesta ei välttämättä seuraa toisten, eli niin sanotun ulkoryhmän, sorsiminen (outgroup derogation). Esimerkiksi omasta kotimaastaan voi olla ylpeä ilman, että tästä seuraa aktiivista pahantahtoisuutta muita maita kohtaan.

Sisäryhmän suosiminen näyttää olevan ihmisille luontaista, kun taas aktiivinen halu tehdä hallaa ulkoryhmälle on tilannekohtaisempaa. Erityisen keskeinen ulkoryhmävastaisuutta ruokkiva tekijä on uhka; ihmiset suhtautuvat vihamielisesti ennen kaikkea ryhmiin, joiden he kokevat olevan uhka ”omalle porukalle”. Uhka voi olla konkreettinen – toisen ryhmän koetaan kilpailevan oman ryhmän kanssa samoista rajallisista resursseista tai jopa uhkaavan oman ryhmän olemassaoloa. Uhka voi kuitenkin olla myös symbolinen ja kohdistua oman ryhmän arvoihin tai maailmankuvaan.

Jännitteiden purkaminen

Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan pelkkä sosiaalisen identiteetin aktivoituminen saa siis ihmisen kohtelemaan kanssaihmisiään eriarvoisesti sen mukaan, ovatko nämä sisäryhmää vai ulkoryhmää – siis ”meitä” vai ”muita”. Eriarvoisuus ilmenee vähintään oman sisäryhmän suosimisena, mutta sisäryhmään kohdistuva uhka tai muut vastaavat tilannetekijät saavat helposti aikaan myös avointa vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan. Nämä ryhmäkäyttäytymisen yleiset lainalaisuudet huomioon ottaen ei olekaan yllättävää, että sosiaalipsykologit ovat pyrkineet purkamaan ryhmien välisiä jännitteitä ennen kaikkea häivyttämällä sisä- ja ulkoryhmän välistä rajaa. Tähän on monia mahdollisia keinoja.

Yksi vaihtoehto on saada vuorovaikutuksen osapuolet tutustumaan toisiinsa paremmin yksilöinä. Ajatuksena on, että tämä aktivoi henkilökohtaista identiteettiä sosiaalisen sijaan ja siirtää näin vuorovaikutustilannetta kohti Kuvan 1 jatkumon vasenta päätä. Tilanteessa osallisena olevat eivät aja omien ryhmiensä etuja muiden kustannuksella, jos he eivät koe edustavansa tilanteessa niinkään omaa ryhmää vaan omaa itseään. Lähestymistavan heikkoutena on kuitenkin se, että se saattaa parantaa ihmisyksilöiden keskinäisiä asenteita, mutta jättää ryhmien väliset jännitteet ennalleen; tutustuttuaan muslimiin Isto Islamofobi saattaa edelleen ajatella, että muslimit ovat terroristeja, ”mutta tää Ali on hyvä tyyppi”. Ongelmaa on yritetty korjata lähestymistavoilla, joissa ihmiset kohtaavat toisensa nimenomaan ryhmiensä edustajina. Esimerkiksi monet uskontodialogin muodot lähtevät tästä lähtökohdasta. Riskinä kuitenkin on, että epämieluisa kohtaaminen ryhmien välillä vain lisää entisestään niiden välisiä jännitteitä.

Niin kutsutun yhteisen sisäryhmäidentiteetin mallin (common ingroup identity model, CIIM) tavoitteena puolestaan on etsiä toisiinsa vihamielisesti suhtautuville ryhmille jokin yhteinen ”kattoidentiteetti”, johon samaistua. Erilliset ryhmät on toisin sanoen tarkoitus saada yhdistettyä osaksi yhtä suurta ryhmää. Yhteisen sisäryhmäidentiteetin tehosta on saatu verrattain paljon tutkimusnäyttöä: hollantilaisissa tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että itsen kokeminen hollantilaiseksi – siis identifioituminen yhteiseen hollantilaiseen kattoidentiteettiin – tuki turkkilais- ja marokkolaistaustaisten muslimien myönteisiä asenteita sekä kansallista enemmistöä että Alankomaiden yhteiskunnan muita vähemmistöryhmiä kohtaan. Haasteena on kuitenkin eri ryhmiä yhdistävän kattoidentiteetin muodostaminen: ryhmäjäsenyydet ovat ihmisille tärkeitä ja niistä ei hevin luovuta. Erityisesti vähemmistöt vastustavat usein ”ylhäältä päin tulevia” uudelleenmäärittelyjä. Ratkaisuksi on ehdotettu niin sanottua kaksoisidentiteettiä (dual identity); sen sijaan, että esimerkiksi Suomen somalien tulisi olla joko ”suomalaisia” tai ”somaleita”, he voisivatkin olla ”suomensomaleita”.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että ryhmien välisiä suhteita voi parhaiten edistää yhdistämällä eri lähestymistapoja tilanteeseen sopivalla tavalla: Jos kaksi ihmistä tuleekin tilanteeseen ryhmiensä edustajina, heitä on silti hyvä tukea tutustumaan toisiinsa myös yksilöinä. Enemmistön kohdalla on ehkä hyvä pyrkiä yhteiseen sisäryhmäidentiteettiin ja vähemmistön kohdalla puolestaan kaksoisidentiteettiin. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että enemmistösuomalaisia kannustetaan ymmärtämään suomalaisuus ihonväristä, äidinkielestä ja uskonnosta riippumattomana identiteettinä, kun taas etnisiä vähemmistöjä tuetaan samaistumaan sekä suomalaisuuteen että omaan vähemmistöryhmään.

Tutkimusta sosiaalisesta identiteetistä

Kuten yllä jo totesin, sosiaalisen identiteetin lähestymistapa pätee kaikenlaisiin ryhmiin, olivatpa ne sitten uskonnollisia, kansallisia, poliittisia tai mitä muuta tahansa. Lähestymistapa onkin osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi mitä erilaisimpien ryhmäilmiöiden ymmärtämiseen. Olen itse mukana kahdessa Helsingin yliopiston tutkimusryhmässä, joissa tehdään sosiaaliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta: Finnish Interdisciplinary Study of Social Identity Transmission (FIDSIT) toimii teologisen tiedekunnan yhteydessä ja tekee tutkimusta identiteettiprosesseista sekä historiallisessa että nykypäivän kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa. Etnisten suhteiden sosiaalipsykologit (ESSO) puolestaan kokoaa nimensä mukaisesti yhteen ennen kaikkea etnisten mutta myös muiden ryhmien keskinäisiä suhteita tutkivia sosiaalipsykologeja.

Sosiaalisen identiteetin teoriasta ja sen soveltamisesta ryhmien välisten jännitteiden purkamiseen voi lukea esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Vähemmistöjen väliset suhteet: Tutkimustuloksia ja toimintaehdotuksia (Pauha & Jasinskaja-Lahti, 2017). Julkaisu on vapaasti saatavilla.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Depolarize-hankkeen blogissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.