Tapahtui saunassa perjantaina: 9-vuotias poika kysyy opettajaharjoittelijaäidiltään: ”Äiti, koska ne, siis millä luokalla koulussa opetetaan englannissa ne kirosanat?” Äiti vastaa nauruaan pidätellen, että ei niitä kyllä koskaan, eikä millään luokalla koulussa opeteta. ”No mistä ne sitten oppii?”, kysyy poika hämmästyneenä. Äiti vastaa: ”Kavereilta ja esimerkiks leffoista.” Johon poika toteaa epätoivoissaan: ”Ihan epäreilua!”. Continue reading
Category Archives: Ei aihetta
Harjoitus tekee maisterin – opetusharjoittelijan arkea
Olen helsinkiläinen luokanopettajaopiskelija, josta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Ympäristöalan korkeakoulututkinto, seitsemän vuoden kotiäitiys sekä kolmen vuoden opettajansijaisuudet saivat kuitenkin mielen muuttumaan. Nyt olen kolmannen vuoden opiskelijana suorittamassa opetusharjoitteluani Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa toisella luokalla ja kerron blogissani opettajaopiskelijan haastavasta arjen- ja ajatustenhallinnasta luokassa sekä luokan ulkopuolella. Continue reading
Saviastian palasia kahden vuosituhannen takaa
Georg Haggrén, Mankbyn keskiaikainen kylätontti
Mankbyn kylätontti sijaitsee kaakkoon viettävässä lämpimässä rinteessä. Kesäkuun alkupuolella rinteeseen ei tänä vuonna juuri aurinko paistanut, mutta samaa voi sanoa koko Suomesta. Alkukesä on ollut märkä ja erityisen kylmä.
Harmaasta ilmasta huolimatta kaivauskohteemme on ollut suojainen. Jäätävä viima ei sinne hevin yllä, kiitos tontin lounaispuolella olevan hevosen säkää muistuttavan kallion. On paljon mahdollista, että kylä on nimetty juuri tämän kallion mukaan, tarkoittaahan ruotsin sana ”manke” juuri hevosen säkää. Continue reading
Kannon kaatajat
Georg Haggrén, Espoon Mankbyn kaivaukset
Kolmas viikko Mankbyn kaivauksilla kääntyi lopuilleen. Viime vuonna aloitetun kaivausalueen 8 sisälle onnistuttiin heti alussa rajaamaan kokonaisen keskiaikaisen rakennuksen perustukset, mutta nyt vuotta myöhemmin kaivaus on yhä kesken. Suurin syy tähän on kaksi kantoa. Continue reading
Shokki, innostus, väsymys ja paranoia – eli miltä aineistonkeruu tuntuu?
Parin vuoden kirjastossa istumisen jälkeen oli aika kohdata todellisuus. Lähdin kolme viikkoa sitten Norjaan keräämään aineistoa kirjallisesta konfliktista, jolle väitöskirjani pohjaa. Yllättäen väitöskirjani onkin lihaa ja verta.
Continue reading
Kuiluista ja kurottautumisista akatemian vapaudessa
Syksyn pyrähdys Maastrichtissa on ohi. Moni kollega hämmästeli, kuinka lyhyen aikaan Jan van Eyck -akatemialla lopulta olin. Sitä ihmettelen näin jälkikäteen minäkin. Pari kuukautta humahti nopeasti, ja Hollannista lähettämäni paperitkin ovat löytäneet tutulle työhuoneelle. Sainko matkasta sen mitä hain? Kyllä vain. Luulisin. Continue reading
Monet ovat gradun vaiheet – Ryhtymisen vaikeudesta
Samanlainen jännitys jyskyttää aivoissa, kuin ensimmäistä gradua kirjoittaessa. Kaiken lisäksi nyt käytössäni on ihan itse kerätty aineisto, josta seuraavien kuukausien aikana muovatuu jotakin hienoa, toivottavasti. Tämä on nyt se toinen vaihe, se kun pitäisi aloittaa jostakin, jotta edessä olisi se hieno kokonaisuus, jota tavoittelen. Continue reading
Tavarataivas ja veroparatiisi
Äkkiä katu loppuu kuin seinään: ensimmäiset myyntikojut muodostavat muurin, jonka ohi selvittyään on totuteltava verkkaiseen kävelyrytmiin, tuulettomaan ilmaan ja värikkäiden muovipressujen läpi siilautuvaan kirjavaan hämärään. Ajantaju häviää huomaamatta ja suuntavaisto katoaa viimeistään kolmannen kadunristeyksen ihmispyörteessä. Santa Teresan viikottainen tianguis (náhuatlin sanasta “tianquiztli”, markkinat) on säilyttänyt asemansa yhtenä Guadalajaran suosituimmista. Tavaramäärä aiheuttaa yksissä hienoista hengenahdistusta, toisissa euforiaa. Continue reading
Ei-missään keskellä Eurooppaa?
Kun kerroin lähteväni syksyksi Maastrichtiin Jan van Eyck Akatemiaan, sain kuulla hyvän syksyn toivotuksia sekä Belgiaan että Hollantiin. Harvempi jaksoi muistaa, että Maastricht sijaitsee Alankomaissa. Joku arveli minun viettävän syksyä Saksassa.
Toivotusten kirjo ei niinkään kerro ystävien ja kollegoiden huonosta muistista, vaan päinvastoin tavoittaa Maastrichtin olemuksesta jotain hyvin tärkeää: Kaupunki on keskellä Belgia–Hollanti–Saksa sekamelskaa.
Vajaan 120 000 asukkaan Maastricht sijaitsee Maasin varrella, Hollannin kaukaisimmassa nurkassa, aivan Saksan ja Belgian välissä. Kaupunki tuntuu olevan monella tapaa lähempänä Belgiaa tai Saksaa: Täältä pääsee nopeammin Liègeen ja Brysseliin, Aacheniin ja Kölniin kuin Amsterdamiin, Haagiin tai Rotterdamiin. Vapaamielisen Hollannin katolisista valtaosa asuu juuri etelässä. Myös Maastrichtia ympäröivää maisemaa voisi kuvata epähollantilaiseksi. Kaupungin eteläpuolella kohoaa Sint Pietersberg, kukkula, jossa on linnake sekä hiekkakivikaivoksen käytäviä.
Rotterdamissa asuvat hollantilaiset tuttuni toivottavat vinosti hymyillen hyvää oleskelua siellä Maastrichtissa, ikään kuin kaupunki olisi jossain toisessa todellisuudessa. Välillä siltä tuntuukin. Tätä vaikutelmaa tavallaan tukee kaupungin kaksi näkyvää väestöryhmää, muualta Hollannista tänne muuttaneet eläkeläiset ja Maastrichtin yliopiston kansainvälisestä opinto-ohjelmasta nauttivat opiskelijat. Kummankin ryhmän suhdetta kaupunkiin kuvaa tietty tilapäisyys.
Matkaoppaan mukaan Maastrichtin tunnelma on ”mannermainen”, joka johtuu mm. ”läpi vuoden auki olevista terasseista”. Ilmeisesti juuri mannermaisen eli ”ulkomaalaisen” tunnelman takia kaupunki onkin suosittu päivämatkakohde lähiseudun asukkaiden keskuudessa: lauantaisin akatemian viereinen parkkipaikka on täynnä saksalaisia, belgialaisia ja hollantilaisia autoja, joiden omistajat ovat haalimassa uusia ostoskasseja.
Maastrichtin mannermaisuus kuulostaa suomalaisen korvaan kiehtovalta: voisiko myös hollantilaisilla, belgeillä ja saksalaisilla olla alemmuuskompleksi suhteessa ”mannermaisuuteen”? Voisiko kyse voi olla Euroopan unionin synnyttämästä aistiharhasta, jossa ”eurooppalainen” tai ”mannermainen” on aina jossain toisaalla? Ehkä Maastrichtin salaisuus piilee kaupungin joustavassa identiteetissä: kaupunki näyttäytyy sopivasti hieman eksoottisena, katsoi sitä Alankomaiden, Belgian tai Saksan näkökulmasta?
Terveisiä Antananarivosta
Tällä hetkellä olen kirjoittamassa blogiin St. Laurent -hotellin aulatiloista. Kurssin viralliseen alkuun on vielä viikko aikaa, mutta kurssilaisten kesken lähdemme loppuviikoksi Mahajangaan ja Ankarafantsikan kansallispuistoon. Mahajangassa näemme merenrannan ja Ankarafantsika on monipuolinen lintu- ja makiparatiisi. Kyyhkyräähkiäisiä olisi hauska nähdä.
Ensimmäinen päivä on ollut väsynyt ja hektinen, vaikka lämpötila on ollut miellyttävä, lähes vuorokauden matkaaminen lentokoneella on vienyt veronsa. Prepaid-liittymät on hankittu ja rahaa on vaihdettu, joten kaikki oleellinen on hoidossa. Tuntuu omituiselta matkustaa paikasta toiseen taksilla, mutta koska se ei käytännössä maksa mitään, se on kätevin tapa liikkua kaupungissa.
Ensivaikutelmat eivät ole yllättäneet. Madagaskar on selvästi kehitysmaa. Ihmiset heräävät samaan aikaan auringon kanssa ja nukahtavat sen myötä, koska monessa asunnossa (tai sen puoleen työpaikassa) ei ole sähkövaloja. Mihin tahansa kulkeekin, useamman valkoihoisen seurue houkuttaa heti peräänsä kerjääjiä ja kaupustelijoita. Itselleni oli ainakin yllätys, että vaikka Antananarivo on miljoonakaupunki, varsinaista keskustaa ei kaupungilla ole. On yksi isompi avenue, mutta siihen keskustamaisuus jääkin. Se, että ranskalla pärjää hyvin, on iloinen yllätys.
Joukkoliikennettä ei ole vielä testattu, mutta huomenaamulla kello kahdeksalta lähtee taxibrousse, jonka kyydissä olemme kymmenisen tuntia. Matkustustavan autenttisuus tuntunee ainakin takapuolessa.