Toisen sanoin
Missä menevät lainaamisen rajat? Kirjailijoiden tapa käyttää toisten kirjoittamia tekstejä herättää kysymyksiä ja kohuja.
Kirjoittanut: Sanna Nyqvist
Menestysromaanissaan Sovitus Ian McEwan kuvaa lontoolaisen sotilassairaalan arkea toisen maailmansodan aikana. Sairaalan ankara kuri ja järjestys vaihtuvat kaaokseen, kun uusi lasti pahoin haavoittuneita sotilaita tuodaan rintamalta. Nuoret sairaanhoitajat puhdistavat mätäneviä haavoja, irrottavat kranaatinsirpaleita ja kohtaavat kuolevien miesten epätoivon. Kuvaus on piinallisen tarkkaa, kirjaimellisesti ihon alle menevää. Mutta kenen tekstiä se on?
Sovitus ilmestyi vuonna 2001, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin kävi ilmi, että McEwan on romaaninsa pitkässä sairaalajaksossa lainannut useissa kohdin sanatarkasti erään sairaanhoitajan sotamuistelmaa. McEwan mainitsee muistelman romaaninsa lopussa lyhyessä ”kiitokset” -osastossa, mutta maininnasta ei käy ilmi, miten ja kuinka laajasti hän on teosta käyttänyt.
Lainausten oikeutuksesta kehkeytyi brittilehdistössä useita viikkoja kestänyt sapekas debatti, jonka tuoksinassa McEwania syytettiin plagioinnista.
Kirjailija puolusti lähteiden käyttöään vetoamalla siihen, ettei hän muuten olisi pystynyt luomaan autenttisuuden tuntua historialliseen romaaniinsa. Nimekkäät kirjailijakollegat, jopa erakkoelämästään tunnettu Thomas Pynchon, riensivät puolustamaan McEwania. He korostivat sitä, miten kaunokirjailija luo dokumentaarisesta aineistosta jotakin suurempaa.
McEwanin lainauksia puolustettiin myös sillä, että kirjailijan olisi ollut mahdotonta keksiä yli puolen vuosisadan takaisten lääketieteellisten operaatioiden yksityiskohtia.
Kyse oli kuitenkin monimutkaisemmasta asiasta. McEwanin lainaaman muistelman kirjoittaja ei ollut kuka hyvänsä, vaan yli kolmekymmentä romanttista viihderomaania julkaissut Lucilla Andrews. McEwan ei siis lainannut pelkkää aikalaistodistajan dokumenttia, vaan tekstiä, jonka kirjoittajalla oli kaunokirjailijan taito välittää kokemuksensa tarkasti ja koskettavasti. McEwan ei poiminut Andrewsin muistelmasta vain lääketieteellisiä kuvauksia, vaan kokonaisten kohtausten rakenteita ja yksityiskohtia aina dialogia myöten.
Onko tällainen toisten tekstien käyttö osa normaalia kirjailijantyötä vai epäilyttävää vilunkia? Olisiko McEwanin pitänyt tarkemmin tuoda ilmi lainaustensa laajuus tai pyytää niihin Lucilla Andrewsin lupa? Sovituksen herättämässä keskustelussa oli kyse kirjailijanammatin käytännöistä ja etiikasta.
* * *
Nykyään yleisesti hyväksytyn kirjallisuuskäsityksen mukaan kirjallisuus on aina jossakin mitassa moniaineksista ja intertekstuaalista. Kukaan kirjailija ei kirjoita umpiossa, kaikkien vaikutteiden ulottumattomissa. Silti kirjallisten teosten vastaanottoa ohjaa vahvasti ajatus, että lukemamme teksti on sen kirjoittajaksi merkityn yksilön oman työn tulosta ja heijastus hänen persoonastaan ja kokemusmaailmastaan. Sanomme “luen Kiveä”, kun tarkoitamme Seitsemää veljestä.
Oletettu kytkös kirjailijan ja tekstin välillä horjuu, jos käykin ilmi, että teoksessa on runsaasti aineistoa, jonka alkuperä on toisaalla. Toisin kuin vaikkapa perinteisissä kuvataiteen kollaaseissa, kirjallisuudessa moniaineksisuus ei välttämättä näy päällepäin.
Kaunokirjallisuudessa harvemmin siteerataan lainausmerkkejä käyttäen. Lainauksen rajat voivat olla hämärät, eikä lukija välttämättä tunnista sitä, ellei ole itse lukenut alkutekstiä. Kirjailija on myös saattanut muokata lainaamaansa aineistoa voimakkaasti. Ei siis ole yksikäsitteistä, mitä lainaaminen kaunokirjallisuuden yhteydessä tarkoittaa.
* * *
Kysymys siteeraamisen oikeutuksesta on ollut esillä erityisesti elämäkerrallisten romaanien yhteydessä. Suomessa on viime vuosikymmeninä julkaistu useita taiteilijaromaaneja, jotka valottavat (lähi)historian merkkimiesten ja -naisten sisäistä maailmaa.
Moni tällainen teos on syntynyt syystä tai toisesta hylätyn elämäkerta- tai tutkimusprojektin perustuksille, joten lähdepohja on vahva. Lainausten avulla historialliset henkilöt ovat konkreettisesti läsnä kirjailijan luomassa fiktiivisessä kehyksessä.
Eino Leinon viime vaiheista kertovan Mestarin (1995) jälkisanoissa Hannu Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti romaaninsa syntyä ja painottaa sen todentuntua: ”Leinon ajatukset ja mietteet ovat hänen omiaan niin pitkälle kuin mahdollista: kirjeet ja proosateokset ovat olleet monen ajatuskuvion pohjana.”
Topelius-romaanissaan Ei kaipuuta, ei surua (2009) Merete Mazzarella on puolestaan merkinnyt tekstiin tähdellä ne lauseet tai kappaleet, jotka ovat suoraa lainausta Topeliuksen kirjeistä tai päiväkirjoista, kuitenkaan täsmentämättä lainausten tarkempia lähteitä. Tällainen lainausten osoittaminen tekstin sisällä on verraten harvinaista. Lukijan uppoutumista Topeliuksen elämään ja aikakauteen tällainen faktan ja fiktion rajapinnan korostaminen saattaa jopa häiritä.
Kuten Mäkeläkin, Mazzarella on varustanut romaaninsa laajalla jälkisanalla, joka valottaa romaanin taustoja, lähteitä ja kirjoitusprosessia. Tällainen selvitys puuttuu Panu Rajalan Intoilijasta (2015), jonka lähteiden käyttö herätti keskustelua sen jälkeen, kun teos oli valittu yhdeksi syksyn 2015 Finlandia-ehdokkaista. Intoilijaa lukiessa huomiota kiinnittää epätasainen lainausten ilmoittaminen.
Osan sitaateista Rajala on laittanut lainausmerkkeihin, esimerkiksi Inhan kirjeet ihastukselleen Aino Krohnille. Osa tekstistä paljastuu sitaatiksi, kun minäkertoja Inha viittaa kirjoituksiinsa, mutta saumoja Inhan oman tekstin ja Rajalan Inhan tyyliä tapailevan tekstin välillä on mahdotonta määrittää tarkasti ilman pikkutarkkaa vertailua alkutekstien kanssa.
Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen mukaan Rajalan 400-sivuisessa romaanissa on ainakin sadan sivun verran lainausta Inhan teoksista. Vaikka Inhan teoksia oli mainittu Intoilijan lopusta löytyvässä lähdeluettelossa, lainausten laajuus ja merkitsemättä jättäminen herätti keskustelua.
Ylen haastattelussa (Aamun kirja 12.11.2015) Rajala sanoi, ettei ole laskenut lainauksia sivumääräisesti, mutta romaanissa ”melkein puolet on Inhan ansiota”. Alkujakson Rajala kertoi laatineensa itse samoin kuin ”tilkkeitä” matkakuvausten lomaan. Elämäkertaromaanin lajinkin huomioiden lainaukset ovat mittavia. Paradoksaalisesti juuri epäreiluiksi koettujen Inha-lainausten ansiosta romaani onnistui pyrkimyksessään herättää laajempaa kiinnostusta Inhan kirjailijantyötä kohtaan.
* * *
Finlandia-ehdokkaista löytyy myös toisenlainen lähestymistapa lainaamiseen. Palkinnon voittanut Laura Lindstedt on Oneironissaan merkinnyt sitaatit tekstiin asiayhteydestä riippuen joko kursiivilla tai lainausmerkeillä, jolloin ne erottuvat romaanin kertojan tai henkilöhahmojen puheesta. Sitaattien lähteet löytyvät tarkasti lueteltuina romaanin lopusta, missä on myös sisällysluettelo, kiitokset asiantuntija-avusta sekä erillinen lähdeluettelo.
Paratekstejä eli varsinaista romaania kehystäviä aputekstejä on Oneironissa jo poikkeuksellisen runsaasti. Niiden tehtävä on sama kuin Mazzarellan ja Mäkelän jälkisanoilla: niiden kautta lukijalle hahmottuu luovan prosessin moniulotteisuus. Kirjailija ei vain keksi omasta päästään, vaan hyödyntää monien muiden tekstejä ja asiantuntemusta luodakseen moniulotteisen ja uskottavan taideteoksen.
Lähdeluettelot ja sitaattilistat ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet romaanien ja runoteostenkin lopussa. Yhtäältä siihen vaikuttaa lisääntynyt tietoisuus tekijänoikeuksista, toisaalta kirjailijakunnan saama tieteellinen koulutus. Yliopisto iskostaa kasvatteihinsa velvollisuudentunnon tuoda julki hyödynnetyt lähteet.
Käytäntö ei kuitenkaan aina istu yksiin kaunokirjallisen luomisprosessin ehtojen kanssa, kuten on pääteltävissä Robert Åsbackan jälkisanasta Urkujenrakentajassa. ”Romaanikirjailija lainailee mielin määrin lähteistä jotka ovat hänen ulottuvissaan. Niin on tapahtunut myös tässä kirjassa. Listasta tulisi hyvin pitkä, joten tyydyn kahteen tärkeimpään”, Åsbacka kirjoittaa ja mainitsee taiteilija Sophie Callen teoksen sekä Samuel Beckettin näytelmän käännöksen.
Kyse ei varmaankaan ole siitä, että Åsbacka pyrkisi peittelemään muita käyttämiään aineistoja, vaan siitä, että hän kokee tärkeäksi tuoda esille ne kaksi, jotka ovat keskeisesti vaikuttaneet Urkujenrakentajan syntyyn ja teemoihin.
* * *
Julkisuuteen pulpahtavissa lainauskiistoissa vedotaan nopeasti tekijänoikeuslakiin, mutta usein keskustelijoille on epäselvää, mitä laki suojaa ja mitä se kieltää. Laki onkin hyvin väljäksi muotoiltu. Toisten teosten lainaaminen on turvattu niin kutsutulla sitaattioikeudella (Tekijänoikeuslain 22§), joka sallii siteeraamisen ”hyvän tavan mukaisesti ja tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”.
Mihin rajat piirretään, on tapauskohtaista. Ei ole olemassa edes suuntaa antavaa sallitun sitaatin mittaa. Laki ei liioin sano mitään siitä, miten sitaatti tulisi ilmoittaa.
Suomen oikeushistorian ehkä kuuluisimmassa kirjallisuuden sitaatteja koskevassa kiistassa Korkein oikeus päätti, että Arvo Salo sai Lapualaisoopperassa lainata 150 rivin verran Artturi Vuorimaan muistelmateosta Kolme kuukautta Kosolassa mainitsematta lähdettä.
Määrällisesti lainattua tekstiä oli vajaa yhdeksän prosenttia Lapualaisoopperan kokonaislaajuudesta. Päätös kertoo siitä, että sitaattioikeuden rajat on juridisesti jätetty varsin väljiksi. Kyse on nimenomaan oikeudesta siteerata, ei pyrkimyksestä rajoittaa sitaatteja.
Tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan ongelmitta sovi kaikkiin kirjallisuuden muotoihin. ”Pelkästään sitaateista koostuva kirja ei ole sallittu”, kirjoittaa tekijänoikeusasiantuntija Pirkko-Liisa Haarmann lakikommentaarissaan, mutta sitaattikoosteet ovat jo antiikista tuttu kirjallisuudenlaji, cento. Nykyään sitaattipohjaisia teoksia tapaa erityisesti runoudessa.
Esimerkiksi Virpi Alasen samannimiseen blogiin perustuva Löytöretkue on kokoelma valikoituja ja osin muokattuja otteita vanhentuneesta tietokirjallisuudesta. Tällaisissa tapauksissa kirjailijan taito ei ole uuden luomisessa vaan runouden näkemisessä siellä, missä tavallinen lukija ei sitä näkisi.
Postmodernin estetiikan mukaisesti tekijä ei ole omaperäinen luoja vaan bricoleur, keräilijä, joka muokkaa löytämistään kappaleista uuden kokonaisuuden. Alasen teoksessa merkityksensä menettänyt tietoteksti saa uuden elämän kaunokirjallisuutena.
Laki ei myöskään tarjoa absoluuttisia raameja senkään takia, että tekijänoikeus vanhenee. Tekijän oikeudet raukeavat 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin hänen tekstejään voi vapaasti uudelleenjulkaista ja hyödyntää.
Tätä monet kustantajat käyttävät hyväkseen: klassikoista tulee yleensä lukuisia uusintapainoksia ja uudelleenkäännöksiä juuri tekijänoikeuksien rauettua. Muut kirjailijat eivät sen sijaan yleensä riennä työstämään uusia versioista vapautuneista klassikoista, sillä pitkä ajallinen etäisyys on siirtänyt taiteenteon painopisteet muualle.
* * *
Lakiin vedottaessa kyse on oikeastaan moraalista. Yleisesti ajatellaan, että on moraalitonta lainata tai laajemmin hyödyntää toisen kirjoittajan tekstiä ilman, että antaa kunniaa sille, jolle se kuuluu. Tämä arkijärkinen normi soveltuu kuitenkin vain osaan kirjallisuudesta.
Metatasoilla leikkivässä postmodernissa kirjallisuudessa tai muutoin kokeilevassa kirjallisuudessa kirjailijalle käytännössä suodaan suurempi vapaus lainata, eikä kirjailijan oleteta tekevän tarkkaa selkoa lähteistään.
Postmoderni kirjallisuus on lähtökohtaisesti uudelleenkirjoittamista. Muiden tekstien hyödyntämiseen liittyy kapinallinen ele: se on aiemman perinteen kannibalisointia. Toisaalta postmodernia lainaamisvimmaa voi perustella realismilla: elämme jatkuvassa tekstien virrassa, jossa yksittäiset lausahdukset ja katkelmat ovat jo irronneet alkuperästään.
Olisi mieletöntä vaatia esimerkiksi Kari Aronpuroa lisäämään sitaattipohjaisiin teoksiinsa tarkat lähdeviitteet. Lukija kyllä ymmärtää teoksen luonteen ilmankin niitä. Sitaattiaineksen hämmentävyys ja irrallisuus mistään täsmennettävästä lähteestä ovat olennainen osa lukukokemusta.
Toisin on perinteisemmässä proosassa. Sen yhteydessä laajaa lainaamista pidetään poikkeuksena, kuten vaikkapa McEwanin Sovituksen ja Rajalan Intoilijan herättämät keskustelut osoittavat. Ehkä odotustenvastaisesti vaatimus omaäänisyydestä on kaikkein suurin populaarikirjallisuudessa: viime vuosina markkinoilta liiallisen lainaamisen takia vedetyt teokset ovat liki poikkeuksetta olleet viihdekirjoja. Tätä selittää viihdekirjallisuuden kilpailuasetelma: kun teokset noudattavat pitkälti samanlaisia lajikonventioita, lainaamalla kirjailija saa suoraa hyötyä kilpailijansa kustannuksella.
* * *
Kun tarkkoja, yleistettäviä sääntöjä lainaamiselle ei ole, kirjailijalta ja häntä avustavalta kustannustoimittajalta vaaditaan hyvää tilannetajua plagiaattisyytösten torjumiseksi ennalta.
McEwan ja Rajala olisivat pienin muutoksin todennäköisesti voineet välttää plagiointikohut.
Lainatessaan suurelle yleisölle tuntematonta kirjailijaa McEwan ei voinut olettaa, että lukijat tunnistaisivat lainausten laajuuden ja merkityksen. Ilmoittamalla lähteensä epämääräisesti hän tuli lisäksi asettaneeksi itsensä siihen kiusalliseen seuraan kirjallisuushistorian merkkimiehiä, jotka ovat hyötyneet kopioimalla tuntemattomaksi jääneiden naiskirjailijoiden teoksia.
Näin ei olisi käynyt, jos hän olisi jälkisanassaan tarkentanut, mitä ”kiitollisuudenvelka” Lucilla Andrewsille konkreettisemmin tarkoitti. Koska Andrews oli Sovituksen kirjoittamisen aikaan vielä elossa, mikään ei myöskään olisi estänyt kohteliasta kollegiaalista elettä, luvan pyytämistä Andrewsin muistelmateoksen käyttöön.
Rajala olisi niin ikään voinut liittää Intoilijaan jälkisanan, joka selventäisi lukijalle teoksen rakennetta ja Rajalan syitä ammentaa laajasti kohdehenkilön omista kirjoituksista. Jälkisanan puuttuessa nimittäin jää huomaamatta se, miten taitavasti Rajala on sitaattien välejä ”tilkitessään” omaksunut Inhan oman kielenparren.
Tuomalla julki pitkät lainauksensa Rajala olisi samalla voinut korostaa oman kirjailijantyönsä kiistattomia tyylillisiä ansioita, jotka nyt jäivät plagiaattikohun jalkoihin.
Teksti on ilmestynyt kirjallisuuslehti Parnasson numerossa 1/2016.
