Projektin seminaarissa käsiteltiin kulttuurista omimista (cultural appropriation) sekä kansanperinteen (folklore) ja perinneasujen aineettomia oikeuksia (lähinnä tekijänoikeutta), kun puhujaksi saatiin väitöskirjatutkija, OTM Heidi Härkönen 9.4.2018.

Aluksi Härkönen valotti kulttuurista omimista ja sen taustaa yleisellä tasolla. Kysymys on kulttuuristen vaikutteiden ottamisesta ja toisen kulttuurin ominaispiirteiden hyväksikäyttämisestä tavalla, joka haittaa tai loukkaa lähdekulttuuria ja sen jäseniä. Tällöin puhutaan esimerkiksi lähdekulttuurin kaupallisesta tai viihteenomaisesta käytöstä, joka vahvistaa kielteisiä stereotypioita ja valtavirtaistaa sen massatuotannon laeille. Sitten Härkönen käsitteli ilmiötä nimenomaan muodin ja muotiteollisuuden näkökulmasta. Muodissa laajasti ymmärrettynä on kautta aikojen inspiroiduttu niin alkuperäiskansojen kuin vähemmistö- ja alakulttuureista. Oma lukunsa ovat erilaiset pilailu- ja naamiaisasut. Nykyisin kulttuuriset haltuunotot voivat aiheuttaa valtaisia kohuja ja maineriskejä, etenkin sosiaalisen median syövereissä. Esimerkiksi Victoria’s Secretin nomadi- ja tribaaliteema on ollut kohujen kohteena.

Härkönen selitti myös kulttuurisen omimisen taustalla olevia ongelmia. Kulttuurien sekoittuminen ja vuorovaikutus sinänsä eivät ole paheksuttavia kehityskulkuja, vaan kysymys on kunnioituksen ja ymmärryksen puutteesta. Kulttuurisen omimisen ongelma on se, että lähdekulttuuriin ja sen ominaispiirteisiin liittyvät taustat, historia, arvot, pyhyys, merkitykset ja tapaoikeus ohitetaan ja irrotetaan yhteyksistään. Hyödyntäminen tapahtuu lainaavan kulttuurin ehdoin ja sen mieltymyksistä käsin. Harvassa ovat ne kerrat, kun ollaan kiinnostuneita selvittämään tai huomioimaan lähdekulttuurin edustajien kantaa ja mielipiteitä. Erityisen ongelmallista kulttuuriset haltuunotot ovat tilanteissa, joissa lähdekulttuuri on sorrettu, syrjitty ja alisteinen lainaavalle kulttuurille. Kulttuurinen omiminen kytkeytyy elimellisesti kulttuuri-imperialismiin ja (post)kolonialismiin. Esimerkiksi alkuperäiskansojen pakkosulauttamista koskevat kysymykset näyttäytyvät paradoksaalisilta, kun alkuperäiskansojen kulttuurien ominaispiirteet päätyvät muotitrendeiksi.

Kulttuuriseen omimiseen liittyy paitsi eettisiä ja moraalisia, myös oikeudellisia ulottuvuuksia. Härkönen esitteli joitain oikeudellisia raameja, joissa kulttuurisia haltuunottoja voidaan tarkastella. Keskiössä oli tekijänoikeus sekä perusoikeudet (ml. sananvapaus ja oikeus omaan kulttuuriin). Lisäksi Härkönen viittasi alkuperäiskansojen kansainväliseen asemaan, etenkin YK:n julistukseen alkuperäiskansojen oikeuksista (31 art.).

Aineettomien oikeuksien yhteydessä on muistettava, että kansainvälinen immateriaalioikeusjärjestelmä on kehittynyt länsimaisen kulttuurin ehdoilla ja levinnyt osaltaan kolonialismin myötä. Se soveltuu jo tästä syystä varsin huonosti kansanperinteen, perinneasujen ja muun kuin länsimaista luovuuden suojaamiseen. Itse asiassa vallalla on pikemmin ollut terra nullius -ajattelu maanvaltauksen ohella henkisen omaisuuden käytössä, ja aiemmin kansanperinne on sijoitettu automaattisesti tekijänoikeudettomalle alueelle (public domain). Myös muodin luomuksilla on ollut haasteita yltää tekijänoikeuden asettamiin vaatimuksiin (vrt. nykyinen mallisuoja). Tekijänoikeuden näkökulmasta kansanperinteeseen liittyy erityisesti kolme ongelmaa: tekijän identifiointi ja siten suoja-ajan määrittäminen sekä kysymys teoskynnyksestä. Kansanperinteessä on vaikea erottaa tarvittava yksilöllinen panos, kun kulttuuria on kartoitettu useiden henkilöiden voimalla aikojen saatossa. Kysymys on pikemmin kollektiivisesta luovuudesta, ja perinteen kertymisestä, kerrostumisesta ja kehittymisestä pitkän ajan kuluessa. Mitään nimenomaista alkuperäisteosta on mahdoton yksilöidä. Suoja-aika puolestaan on kytköksissä identifioitavissa olevan tekijän kuolemaan. Teoskynnys on perinteisesti ollut korkea juuri käyttötaiteen tuotteille – joskin omaperäisyysvaatimusta on EU-oikeudessa harmonisoitu. Esimerkiksi käyttövaatetuksesta on lähinnä suojattavissa erinäiset koristeet ja muut omaperäiset elementit, mutta ei vaate tai sen yleisilme sinänsä.

Härkönen käsitteli erikseen nk. klassikkosuojasäännöksen (Suomen tekijänoikeuslaki 53 §) roolia ja mahdollisuuksia kansanperinteen suojaamisessa viitaten asiaa koskevaan tutkimukseen. Klassikkosuojaa voi saada teos, jonka ”suhteen tekijän kuoltua menetellään julkisesti sivistyksellisiä etuja loukkaavalla tavalla”. Opetus- ja kulttuuriministeriö voi kieltää loukkaavan menettelyn, vaikka tekijänoikeussuoja olisi lakannut tai sitä ei olisi ollut lainkaan. Ei ole lainkaan itsestään selvää, mikä on suojaamisen arvoinen sivistyksellinen etu tai mikä sen loukkaamista? Ja kuka näitä arvioi? Lisäksi loukkaavuus on aina riippuvainen ajasta ja paikasta. Härkönen huomautti siitä vaarasta, jota harmittomiltakin vaikuttavat haltuunotot voivat aiheuttaa lähdekulttuurin säilymiselle. Hän korosti lähdekulttuurin näkökulman tärkeyttä loukkaavuuden arvioinnissa sekä sitä, että yhteiskunnalla on velvollisuus suojella kulttuurien monimuotoisuutta. Keskustelussa kuitenkin tuotiin ilmi säännöksen soveltamistilanne Suomessa ja sitä koskeva korkeimman oikeuden päätös (KKO:1967-II-10). Tapauksessa oli kysymys klassikkoteosten julkaisemisesta ala-arvoisina käännöksinä mukailusta ja lyhentämisestä ilmoittamatta. Teosten kirjallinen arvo katsottiin turmellun. Tapauksessa korostuivat lukevan yleisön sivistykselliset edut ja tiedonsaanti. Keskustelussa päädyttiin toteamaan, että vastaavasti voisi katsoa kulttuurisen omimisen tilanteissa olevan kysymys yleisön (esim. enemmistökulttuurin edustajien) harhaanjohtamisesta; irrotetaanhan lähdekulttuurin ominaispiirteet yhteyksistään ja jätetään kertomatta historia, arvot ja merkitykset.

Lisäksi keskustelussa päädyttiin toteamaan se monimutkaisuus, joka liittyy kulttuuriseen itsemäärittelyyn ja -määräämiseen sekä kulttuurin säilymisen turvaamiseen. Myös klassikkosuoja on osa länsimaiselle luovuudelle rakentuvaa tekijänoikeusjärjestelmää, ja sen mahdollisuudet toimia kansanperinteen suojana ovat rajalliset. Tarvittaisiin jokin suojamuoto esimerkiksi osana kansainvälistä sopimusjärjestelmää. Lopuksi Härkönen huomautti vielä, että kysymys on muustakin kuin aineettomista oikeuksista. Kysymys on etiikasta ja moraalista. Kaiken kaikkiaan kulttuurisessa vuorovaikutuksessa tulisi antaa merkitystä sille, miten lähdekulttuurin edustajat kokevat lainaamisen ja hyödyntämisen.

Anette Alén-Savikko

Projektin johtajan Sanna Nyqvistin artikkeli ”Tutkijan vastuu, taiteilijan vapaus?” on ilmestynyt Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja Tutkimuseettisen neuvottelukunnan Vastuullinen tiede -sivustolla.

Ote tekstistä: ”Niin tieteellisten kuin taiteellistenkin tekstien käyttöä suojaa lisäksi tekijänoikeuslaki. Tekijänoikeuslakiin ei kuitenkaan yleensä vedota lainaamisen oikeutusta koskevissa kiistoissa. Tieteelliset plagiaattiepäilyt käsitellään tieteen sisäisessä prosessissa, ei lakituvassa, ja tieteen säännöt ovat osin tiukemmat kuin lain vaatimukset. Kirjallisia kiistojakaan ei juuri koskaan selvitellä juristien avustuksella, vaan julkisessa keskustelussa, johon osallistuvat kirjallisuusmaailman eri toimijat kriitikoista lukijoihin ja kustantajiin.”

Koko teksti on luettavissa täältä.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan kirja Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018) on ilmestynyt. Alla poimintoja mediasta:

Sanna Nyqvist ja Outi Oja Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Outi Oja Sisuradion (Ruotsin yleisradion suomenkielinen toimitus) haastateltavana.

Sanna Nyqvist Yle Puheen haastateltavana.

Kirjailija ja toimittaja Karo Hämäläisen blogikirjoitus kirjasta (Suomen Kuvalehti, maksumuurin takana).

Kaakon median artikkeli kirjasta.

Lyhyt kirja-arvio Kirjat kertovat -blogissa.

Sanna Nyqvistin pääkirjoitus kirjallisista väärennöksistä Kiiltomadossa.

***

Sanna Nyqvist on Akateemisessa kirjakaupassa haastateltavana Kirjalliset väärennökset -teoksesta ma 23.4. klo 14.40–15.00. Haastattelijana FT Päivi Koivisto.

Alustuksen lähtökohta on se, kuinka moderni muotiteollisuus on koko satavuotisen olemassaolonsa aikana inspiroitunut eksoottisina pidetyistä kulttuureista ja tuonut folkloren piiriin kuuluvia elementtejä catwalkeille. Viimeisen vuosikymmenen aikana on kuitenkin huolestuttu kulttuurillisesta omimisesta (cultural appropriation). Etenkin syrjittyjen ja valtaväestöä huonommassa asemassa olevien vähemmistöjen, kuten alkuperäiskansojen perinneasujen ja -asusteiden kopioiminen massamuotiin nähdään ongelmallisena. Tekijänoikeutta on kuitenkin vaikea soveltaa näihin tapauksiin. Alustuksessa pohditaan muun muassa sitä, voiko esimerkiksi tekijänoikeudellisesta klassikkosuojasta olla apua näissä tilanteissa.

Tervetuloa Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia -teoksen julkaisutilaisuuteen keskiviikkona 28.2.2018 kello 17.00–18.00 Helsingin yliopiston Tiedekulman Loungeen. Osoite on Yliopistonkatu 4; sisällä portaat tai hissillä kerrosta ylöspäin. Tila on esteetön.

Kirjailijat ovat kautta aikojen lainanneet sanoja, juonenkäänteitä ja identiteettejä. Teksteissä kuuluu aina ääniä aiemmista teksteistä, mutta toisinaan lainaaminen ylittää sopivan ja sallitun rajat. Luvattomat lainaukset, plagiointi ja identiteettihuijaukset kertovat inhimillisistä heikkouksista ja pyrkimyksistä: kirjailijan halusta koskettaa, kostaa tai täyttää kirjallisen maailman suuret odotukset.

Kirjalliset väärennökset -teoksessa sukelletaan kirjallisuushistorian nurjalle puolelle. Erikoisissa tapauskertomuksissa tarkastellaan erilaisia väärennösten muotoja, huijauksiin johtaneita syitä ja niiden seurauksia. Kirjatehtailut salanimen turvin, tekaistut käsikirjoitukset, sepitetty kansalliseepos ja kuoleman lavastaminen kertovat paitsi kirjallisen maailman valtataisteluista myös kaunokirjallisuuden tekijyyden, aitouden ja kirjallisen arvon määrittelemisen vaikeudesta.

FT Päivi Koivisto haastattelee teoksen kirjoittajia tutkijatohtori Sanna Nyqvistiä ja yliopistonlehtori Outi Ojaa. Tilaisuuden järjestää Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projekti yhdessä kirjan kustantajan Gaudeamuksen kanssa.

Kirja on saatavilla kovakantisena kirjana ja sähkökirjana helmikuussa 2018. Kirjaa voi ostaa tapahtumassa tarjoushintaan.

Ilmoittaudu julkaisutilaisuuteen oheisesta linkistä 25.2.2018 mennessä e-lomakkeella.

Taiteilijat ovat ämpärissään eläviä rapuja

Helsingin yliopiston Porthanian isoon luentosaliin oli kerääntynyt noin 200 kuulijaa seminaariin taiteilijuuden taloudellisista edellytyksistä. Seminaarin pääanti perustui Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkijan, oikeustieteen professori Pauli Rautiaisen osahankkeen alustavien tulosten esittelyyn. Rautiainen on tutkinut sitä, miten taiteilijat hyötyvät olemassa olevasta tekijänoikeusjärjestelmästä ja millaisia kokemuksia heillä on tekijänoikeusjärjestelmästä ja tekijänoikeustuloista.

Seminaarin avasi Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin johtaja, FT Sanna Nyqvist johdattelemalla päivän teemaan. Nyqvist nosti esille romanttisen taiteilijamyytin, jonka mukaan taiteilijuuteen on perinteisesti liitetty köyhyys, yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Vaikka myytti on jo satoja vuosia vanha, sitä hellitään edelleen. Viimeksi julkisuudessa on ollut esillä historioitsija Teemu Keskisarja ristiriitaisen vastaanoton herättäneellä väitteellään Aleksis Kivestä tyytyväisenä nälkätaiteilijana. Nyqvistin taustoitus johdatti päivän teemaan eli siihen, millä ehdoin taiteentekijöiden luovan työn taloudelliset edellytykset taataan. Vaikka vuosikymmenet muuttuvat, romanttinen taiteilijamyytti elää edelleen.

TM Vehka Hakonen valotti esitelmässään Rautiaisen johtamaa osaprojektia, jonka tutkimusavustajana hän on toiminut. Hankkeessa on kerätty lomakkeilla ja haastatteluilla tietoa tekijänoikeustulojen merkityksestä eri alojen – kuvataiteen, musiikin ja kirjallisuuden – taiteilijoille. Hakosen tekemässä kahdessatoista tutkimushaastattelussa esillä olivat taiteilijan arki ja kokemus. Suurin osa haastatelluista taiteilijoista piti taidetyötä kutsumusammattina ja ajatteli, että taiteella sinänsä on itseisarvo. Erään haastateltavan mukaan taide on ”ainoa paikka, jossa ihminen voi ajatella vapaasti”. Koska rahan saaminen on monesti epävarmaa, taiteilijat katsoivat, että se ei voi olla tärkein motivaattori taiteen luomisessa.

Hakosen haastattelemien taiteilijoiden tulojakauma oli vaihteleva, mutta se oli painottunut pienituloisiin, koska suurin osa taiteilijoista on pienituloisia. Usea haastateltavista tunsi ristiriitaa siitä, että he olisivat halunneet tehdä taidetta kokopäiväisesti, mutta heidän oli kuitenkin tehtävä sitä muun palkkatyön ohessa vähäisten taidetulojen takia. Osalla oli työn lisäksi sivutöitä, osa eli kituuttaen hyvin pienillä tuloilla, osa puolestaan apurahojen turvin. Epävarma taloudellinen tilanne heijastui taiteen tekemisen ehtoihin ja saattoi pirstaloittaa työskentelyä. Osa taiteilijoista työskenteli projektiluonteisesti, osa säntillisin aikatauluin, kun taas osa prosessoi asioita arjen ohessa. Selväksi kävi kuitenkin se, että tulojen muodostuminen pienistä puroista vaikutti taiteen tekemiseen ja teki siitä vaikeampaa.

Taiteilijoiden omia kokemuksia taiteilijatuloista ja tekijänoikeusjärjestelmästä

Taiteilijapaneelissa keskusteltiin taiteilijuuden kokemuksista ja taiteilijatuloista. Vehka Hakosen vetämässä paneelissa mukana olivat kirjailija-dramaturgi Marjo Niemi, sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen ja musiikintekijä-näyttelijä Kaija Kärkinen. Kaikki heistä ovat monipuolisia taiteilijoita, jotka ovat tienneet kutsumuksestaan jo varhain. Kärkinen kirjoitti jo 5-vuotiaana vihkoon taiteilijahaaveistaan, kun taas Hiltunen koki jo alakouluikäisenä ensimmäiset luovat kautensa.

Tekijänoikeusjärjestelmä näyttäytyy kaikille taiteilijoista kannatettavana järjestelmänä. Niemi totesi, että vaikka hän ei kuulu tekijänoikeusjärjestelmän voittajiin, hän kannattaa järjestelmää. Kärkinen vastasi tekijänoikeustulojen olevan muusikoille tärkeitä erityisesti siksi, että ne ovat ainoa tapa saada mikrosiruina oleva taidetulo omaan taskuun. Hiltunen totesi, että hyvistä puolistaan huolimatta tekijänoikeusjärjestelmässä on parantamisen varaa. Hän viittasi Euroopan Unionin lainsäädännön puutteisiin, jotka ovat vaikeuttaneet hänen työtään esimerkiksi silloin, kun hän oli yrittänyt saada Espanjassa painetun sarjakuva-albuminsa piraattiversion pois markkinoilta.

Kaikki keskustelijat pitivät taloudellisia seikkoja ja työtaakkaa työnsä ongelmana. Niemellä on aina epävarmuutta toimeentulostaan. Hiltunen sanoi taloudellisen epävarmuuden tarkoittavan esimerkiksi sitä, ettei lomia ole mahdollista suunnitella etukäteen eikä palkallisia lomia ole. Hiukan selkänojaa hän on saanut säännöllisen stripin piirtämisestä. Kärkiselle suurimpia ongelmia on tuonut turvaverkon puuttuminen. Rahallista epävarmuutta tulee lisäksi siitä, että tekijänoikeustulo ei kerrytä eläkettä.

Vilkkaassa yleisökeskustelussa puhuttiin taiteilijoiden järjestäytymisestä edunvalvonta-asioissa ja taloudellisesta tilanteesta. Esille nousi esimerkiksi se, kuinka raha jakautuu eri taidealoilla sisäisesti epäoikeudenmukaisesti. Kärkinen nosti esimerkiksi esille sen, että musiikkibisneksessä pyörii todella paljon rahaa, mutta sieltä pitäisi tulouttaa tuloja enemmän tekijöille itselleen.

Tutkijapuheenvuoroja taiteilijoiden työnkuvasta ja yhteiskunnallisesta asemasta

Tutkijapuheenvuoroissa väitöstutkija Taija Roiha puhui taiteellisen työn yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta prekaarissa taidemaailmassa. Roiha on aiemmissa tutkimuksissaan ollut kiinnostunut esimerkiksi siitä, minkälainen sukupuolen vaikutus on taiteilijoiden tekijänoikeustuloihin. Hänen mielestään taiteilijakuntaa ei voi lähestyä yhtenäisenä ryhmänä, jonka kaikilla jäsenillä on samankaltaiset edellytykset urallaan. Eriarvoisuutta ryhmän sisällä synnyttävät esimerkiksi yhteiskunnallinen asema – taiteilijan luokkatausta, sukupuoli, ikä, asuinpaikka –, ja kaikki ne vaikuttavat taiteilijan mahdollisuuksiin toimia ammatissaan.

Roiha liitti taidemaailmaan prekaarisuuden käsitteen. Hänen mielestään taiteen kentän toimintaolosuhteet ovat monessa mielessä niin epävarmoja, että ne vaikuttavat paitsi taiteilijoiden taloudellisiin elämänedellytyksiin myös heidän kokemuksiinsa siitä, millaista on olla taiteilijana aikana, jolloin modernit instituutiot ovat kriisiytyneet. Huomionarvoisia vertailukohtia Roiha esitti Suomen ja Britannian sekä Ruotsin välillä. Britanniassa on havaittu, että kaikkein korkeimmista yhteiskunnallisista luokista tulevat taiteilijat ovat yliedustettuina luovan alojen ammattilaisissa. Ruotsalaisista tutkimuksista puolestaan tiedetään, että naistaiteilijoiden tulotaso on miestaiteilijoita matalampi.

Yliopistonopettaja Krista Kohtakangas tekee paraikaa väitöskirjaa Lapin yliopistoon siitä, millaisin strategioin itsensä työllistäjät pystyvät johtamaan itseään työelämän vastoinkäymisten keskellä. Hän keskittyi rinnastamaan taiteilijan ammatin yrittäjän ammattiin sekä pyrki etsimään yrittäjäaineistosta tekemistään havainnoistaan yleisiä päätelmiä, jotka sopivat molempiin.

Kohtakankaalle taiteilijat toimivat edelläkävijöinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa työ muuttuu. Taiteilijat ovat aina osanneet toteuttaa luovalla tavalla itseään ja rakentaa jatkuvasti identiteettiään, ja näistä näkökulmista käsin taiteilijat antavat mahdollisuuden tulkita paremmin myös elämyksellistä ja estetisoituvaa yhteiskuntaa. Kohtakankaan esitelmän jälkeen yleisökysymyksin käsiteltiin erityisesti sitä, millä ehdoin taiteilijan ammattia voi vertailla yrittäjän ammattiin ja mitä ongelmia vertailusta voi koitua.

Dosentti ja vanhempi tutkija Pia Houni nosti esityksessään esille keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Suomessa työskentelee tällä hetkellä taidealan liittojen tilastojen mukaan yli 20 000 ammattitaiteilijaa. Houni lähti liikkeelle historiallisesta katsauksesta, jossa eriteltiin taiteilijan rooleja eri aikoina ja jossa edettiin nykypäivän monimuotoisen taiteilijuuden tulkitsemiseen. Tällä hetkellä puhutaan runsaasti ns. hybriditaiteilijuudesta eli siitä, kuinka taiteilija-ammattien työnkuva on laaja-alaistunut ja sirpaloitunut eri syistä. Houni nosti keskusteluun tuoreen norjalaisen tutkimuksen, jonka mukaan taiteilijat käyttävät ajastaan vain 16 % taiteelliseen työhön, 32 % muuhun taidepohjaiseen työhön ja 32 % muuhun työhön. Hän pohti, kertooko tämä yleisistä työn muutoksista yhteiskunnassa ja taideorganisaatiossa vai ensisijaisesti taiteilijoiden tulonmuodostuksen ongelmista.

Houni antoi tarkkoja tietoja taiteilijoiden elämän- ja työnhallinnan haasteista, joita ei välttämättä tunnisteta muussa yhteiskunnassa, kuten terveydenhuollossa. Hän peräänkuulutti taiteilijakeskusteluun eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmaa. Ei hyödytä puhua yksinomaan esimerkiksi taloudellisesta hyvinvoinnista, vaan ihminen pitää ymmärtää kokonaisvaltaisena yksilönä, johon vaikuttavat myös henkisyys ja henkilökohtaiset uskomukset fyysisten ja ympäristöllisten aspektien lisäksi.

Uutta tietoa tekijänoikeustulojen merkityksestä taiteilijalle

Itä-Suomen yliopiston oikeustieteen professori ja Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkija Pauli Rautiainen esitteli esityksessään tekijänoikeustulojen talousvaikutuksia kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja musiikissa. Vaikka taiteilijoiden tulonmuodostusta on tutkittu Suomessa 1970-luvulla esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen (aik. Taiteen keskustoimikunta) julkaisuissa, tekijänoikeustuloihin ei ole kiinnitetty erityistä huomiota tai niiden merkityksestä on raportoitu vain suurpiirteisesti. Pitkälti kyse on ollut siitä, että tekijänoikeustuloja koskevaan tutkimukseen on ollut vaikea saada aineistoa.

Rautiaisen raportoima uusi hanke pohjautuu syksyllä 2016 tehtyyn kyselytutkimukseen, joka lähetettiin eri taiteilijajärjestöjen jäsenille (1 385 kappaletta lomakkeita, joista palautui täytettyinä 13,7 %), sekä kahdentoista taiteilijan teemahaastatteluihin. Rautiaisen tutkimuksessa taiteilijoiden kokonaistuloihin laskettiin myös mm. sosiaaliturvatulot ja pääomatulot. Tutkija oli sitä mieltä, että tekijänoikeustulojen merkitystä on syytä tarkastella taiteenaloittain, koska näin pystytään huomaamaan eri taiteenalojen mahdollisesti erilaiset demokratiavaikutukset.

Esityksessään Rautiainen lähti liikkelle vähän provosoivastakin väitteestä, että taiteen luominen on irrationaalista ja taiteilijat toimivat elämässään kaikin puolin taloudellisesti järjettömästi. Tekijänoikeusjärjestelmän hän näkee demokratiavaikutuksen kautta: tekijänoikeusperusteinen tulo mahdollistaa järjestelmän, jossa valtionavun, mesenaattien suosion tai perityn omaisuuden kohdentumisen ei tarvitse ainakaan täysin määrittää sitä, kuka voi ryhtyä taiteilijaksi. Näin tekijänoikeustulo demokratisoi taidemaailmaa.

Tutkimuksen perusteella tekijänoikeustulot ovat tyypillisesti pieniä summia, ja ne jakautuvat hyvin epätasaisesti. Hieman yllättäen aineistossa kirjallisuuden alalla tekijänoikeustulot jakautuivat vielä epätasaisemmin kuin musiikissa. Tekijänoikeuden demokratiavaikutus on tarkastelluista taiteenaloista suurimmillaan musiikissa ja pienimmillään kuvataiteessa. Kirjallisuudessa tekijänoikeuden demokratiavaikutus jäi suhteellisen pieneksi, mikä liittyy osin siihen, että kirjallisuuden alalla apurahajärjestelmä on poikkeuksellisen kattava. Kuvataiteessa tekijänoikeustulot eivät olleet kenellekään tärkein tulolähde, kun taas musiikissa tekijänoikeustulot olivat joilekin taloudellisesti tärkein tulolähde, mutta nämä henkilöt olivat musiikin alan pienituloisia.

Rautiaisen päätelmien mukaan kirjallisuudessa apuraha- ja sosiaaliturvatulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa. Huolestuttavaa on se, että tuloeriarvoisuus on alalla kasvanut: esimerkiksi kirjallisuudessa on vahvistettu apurahajärjestelmän sijaan Sanaston kautta jaettavia lainauskorvauksia, mikä on kasvattanut merkittävästi kirjailijoiden tuloeriarvoisuutta. Kuvataiteessa sosiaaliturvatulo ja muu kuin taiteeseen liittyvä tulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa. Musiikissa puolestaan tekijänoikeustulo ja muuhun kuin taiteeseen liittyvä tulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa.

Vaikka tekijänoikeustuloilla on kannustevaikutusta kokemuksen tasolla, lopulta erittäin harvan taiteilijan tekijänoikeustulot ovat taloudellisesti kovin merkittäviä. Silloinkin kun taiteilija saa suuria tekijänoikeustuloja, niiden suhteellinen merkitys osana hänen kokonaistulojaan ei ole usein kovin suuri.

Taiteilijat rinnastuvat ämpäriin heitettyihin rapuihin

Toimiiko taidekentällä rapuefekti? Ovatko taiteilijat verrattavissa samaan ämpäriin heitettyihin rapuihin – kun yksi rapu yrittää nousta ylöspäin reunaa pitkin, muut ravut vetävät sen saksillaan alas? Tällaisia kysymyksiä pohdittiin Pia Hounin vetämässä loppukeskustelussa, kun tutkijat Rautiainen, Kohtakangas ja Roiha olivat saaneet keskustelukumppanikseen muusikko Petri Laaksosen.

Keskustelijat pitivät rapuvertausta oivallisena. Rautiainen tulkitsi vertausta vasten taidekentällä elävää kateutta: kun apurahoja jaetaan, halutaan jakaa mahdollisimman tasa-arvoisesti, sillä jokaiseen rapuun pitää sattua yhtä paljon. Aktiivisesti esitetyissä yleisökommenteissa nostettiin esille, että kyse voi olla kateusperiaatteen sijaan pikemmin solidaarisuusperiaatteesta: jos apurahoitusta jakavan alan ihmisen eteen laitetaan summa rahaa, hän pyrkii ratkaisuun, jonka kanssa hän pystyy elämään. Tuloksena on apurahoituksen faktinen sirpaloituminen. Yhteistä mieltä tunnuttiin olevan siitä, että rohkeita poliittisia avauksia pitäisi tehdä enemmän ja että tuloeriarvoisuudesta täytyisi päästä eroon rohkeillakin päätöksillä.

Roiha näki taidekentän ongelmana lähinnä sen, että taiteilijaravut on työnnetty samaan ämpäriin, vaikka se ei ole niiden normaali ympäristö. Taiteilijoiden asemaa ei tulisikaan käsitellä muusta yhteiskunnasta erillisenä kysymyksenä, vaan heidät pitäisi ymmärtää yhteiskunnan osaksi – taiteilijoiden ongelmia pitäisi pyrkiä ratkomaan osana muuta yhteiskunnallista keskustelua, ei siitä erillään.

Keskustelua herätti myös markkinatematiikka. On kestämätöntä luokitella eri taiteilijoita ”viihdetaiteilijoiksi” ja ”apurahataiteilijoiksi”, sillä kaikki taiteilijat joutuvat elämään kuitenkin lopulta muun yhteiskunnan keskellä ja osittain sen ehdoilla. Taiteilijoiden rooleja ei saisi yhteiskunnassa rikkoa, koska muuten on vaara, että luodaan ilmaisuvapaudelle rajoitteita, joista tulee turhia pussinperiä taiteilijoiden elämässä ja työuralla. Kohtakangas puhui esimerkiksi siitä, että erilaiset urapolut täytyy sallia. Rautiainen ehdotti, että taidekentän pitäisi järjestäytyä yhdeksi isoksi järjestöksi, jolla olisi mandaatti puhua yhdellä suulla. Näin taiteilijoiden ääntä kuultaisiin paremmin.

Taiteen ja taidepolitiikan kentälle pitäisi tehdä rohkeita poliittisia avauksia enemmän. Petri Laaksosen mukaan taiteilijoiden pitäisi päästä turhasta nöyryydestään ja vaatia tarvittaessa parempia työolosuhteita ja rohkeammin tilaa omalle työlleen. Laaksonen ei nähnyt tätä pelkästään taloudellisena seikkana vaan myös koulutuksellisena kysymyksenä. Taiteilijoiden ja kulttuuripolitiikan tehtävänä on puolustaa myös ruohonjuuritasolta lähtevän koulutuksen tärkeyttä. Jos taito- ja taideaineita vähennetään koulusta, se heikentää samalla myös taiteen ymmärtämistä. Taiteilijuus vaatii aina myös yhteisöä, koska ilman sitä kukaan ei voi sanoa itseään taiteilijaksi.

Outi Oja

Kirjoittaja on Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkija.

Hän on myös Tukholman yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori.

Markus Montola vieraili luennoimassa 16.10. peleihin liittyvistä tekijänoikeuskysymyksistä ja -ongelmista.  FT Markus Montola väitteli Tampereen yliopistosta työllä, joka käsitteli mm. pelien rajoja, pelien subjektiivisuutta, ja pelaajaa luovana toimijana pelin sisällä. Nykyään hän työskentelee Reforged Studiosin mobiilipelisuunnittelijana.

Montola aloitti luentosa käsittelemällä leikin ja pelin käsitteitä. Leikille on usein määritelty olevan esimerkiksi itsetarkoituksellista, vapaaehtoista, puoleensavetävää, aikakäsitykseltään joustavaa ja improvisoitua. Pelien taas nähdään usein olevan formaalia leikkiä, jota määrittävät jonkinlaiset säännöt. Tarkkaa määritelmää on kuitenkin haastava antaa, eivätkä tutkijat ole löytäneet sellaista, josta olisivat yhtä mieltä.

Peleihin liitetään kuitenkin niin kutsuttu taikapiiri, joka määrittää sen, mitä peli sallii. Esimerkiksi jääkiekossa rajutkin taklaukset ja käsirysyt ovat oikeutettuja, vaikka samanlaisia pidettäisiin kaukalon ulkopuolella kiellettyinä. Toisaalta näitäkin käsirysyjä kontrolloidaan säännöillä, joita valvovat jääkiekko-ottelussa tuomarit. Urheiluun liittyy myös ajatus tietynlaisesta käytöksestä, ja esimerkiksi pelin häviäminen tahallaan jostakin taktisesta syystä nähdään usein epäurheilijamaisena.

Nykyään perinteisen urheilun lisäksi suosiota on keräämässä e-urheilu, eli virtuaalipelien ammattimainen pelaaminen ja niissä järjestettävät kilpailut. Ympäri maailmaa e-urheilukisojen yleisöt täyttävät jo stadioneja, ja ilmiö on rantautumassa myös Suomeen. Peleillä voidaankin nykyään katsoa olevan jopa kolme yleisöä: ulkoinen, pelin muista pelaajista koostuva ja ”minä-yleisö”, eli pelin pelaaja itse. Kaikissa peleissä näitä kolmea yleisöä ei toki ole, vaan pelin muoto määrittää sen, millaisia yleisöjä sillä on.

Virtuaalipeleissäkin on tietenkin valtavasti eroja. Vaikkapa yksinkertaista pasianssia ja massiivista moninpeliä, Eve Onlinea, on varsin haastavaa vertailla toisiinsa pelin kategorisointia käyttäen. Siinä missä pasianssi on säännöiltään hyvin yksinkertainen ja tarkkaan rajattu yksinpeli, on Eve Online jatkuvasti kehittyvä, tuhansia ja taas tuhansia pelaajia käsittävä yhteisöllinen ja strateginen keitos, jonka pelaajat ovat kehittäneet esimerkiksi omia radiokanaviaan ja oikeat pelikasinot ryhtyneet antamaan palkintoja pelin sisäisessä valuutassa.
Nykyään monien virtuaalipelien tekeminen vaatii valtavasti työtä ja työvoimaa. Osa yrityksistä onkin erikoistunut esimerkiksi mallintamaan ja suunnittelemaan pelkästään pelien puita tai rautiovaunulinjoja, ja peliyritykset ostavat palveluita useilta eri tahoilta. Siksi voikin olla vaikeaa hahmottaa kaikkia pelin tehneitä tahoja tai sitä, mikä on ollut yksittäisen tekijän panos kokonaisuudelle.

Koska pelien tekeminen vaatii valtavasti suunnittelua ja työtä, Montolan mukaan yksi varmimmista keinoista menestyä alalla on plagiointi. Monet mobiilipeleistä ovatkin suoria kopioita toisista peleistä, mutta oikeusjuttuja niistä nostetaan harvoin, koska plagiointi on alalla niin tyypillistä. Se on myös ymmärrettävää: yksikin virhe pelisuunnittelussa voi johtaa siihen, että peli on epätasapainossa tai pelattavuudeltaan kehno, ja siksi toimivien pelien kopioiminen ja pieni muokkaaminen on huomattavasti turvallisempaa.

Luentonsa loppupuolen Montola omisti erilaisten tapausesimerkkien käsittelylle ja niistä käytävälle keskustelulle. Tapausesimerkkejä olivat esimerkiksi Minecraftin avulla rakennetut, tekijänoikeuksia loukkaavat fanituotokset, journalistien oikeudet käyttää peleistä otettuja kuvien, ja kysymys siitä, missä kohtaa pelaajan tuottama materiaali on taideteos ja missä se on edelleen vain osa peliä ja siten pelin tekijänoikeuksien sisällä. Tarkkoja määritelmiä ja sääntöjä tekijänoikeuksille ja niiden soveltamiselle pelimaailmassa on hyvin vaikea luoda, koska ennakkotapauksia oikeudenkäynneistä ei juurikaan ole, sillä asiat sovitaan yleensä ennen kuin oikeusprosessit pääsevät loppuun. Lisäksi intressiristiriidat johtavat siihen, etteivät pelifirmat oikeastaan edes halua tekijänoikeuskysymyksiin selkeitä vastauksia, koska ne saattaisivat rajoittaa pelintekijöiden vapautta. Oman ongelmansa muodostavat myös eri maiden toisistaan poikkeavat käytännöt.

Lopuksi Montola summasi luentonsa toteamalla, että kukaan ei oikeastaan tiedät kysymyksiin vastauksia, eivät edes pelifirmat.

Hankkeemme tutkijalta, OTT Anette Alén-Savikolta ilmestyi syyskuussa myös sähköisessä muodossa aiemmin julkaistu artikkeli, Vakavasti otettava (va)iva – tekijänoikeudellisia huomioita parodiasta. Artikkelissa Alén-Savikko tarkastelee parodiaan liittyviä tekijänoikeudellisia kysymyksiä, kuten parodian epäitsenäistä luonnetta ja parodisen ilmaisun suhdetta tekijänkunniaan. Kirjoitus valottaa parodiaa oikeudellisesta näkökulmasta, mutta myös sen suhdetta kirjallisuuden ja taiteen tutkimuksen näkökulmiin parodiasta. Artikkeli on osan Viestintäoikeuden vuosikirjaa 2015 ja sen voi lukea täältä. (Artikkelin lukeminen vaatii Edilexin käyttöoikeudet.)

Artikkelia on käytetty lähteenä tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2017:4 (18.4.2017), jossa oli kysymys kuvataiteen tekijänoikeudesta ja parodiasta. Taiteilijan (Miina Äkkijyrkkä) teoksia oli hyödynnetty toisen taiteilijan (Bjarne Melgaard) maalauksissa vedoten parodisiin tarkoitusperiin. Neuvoston mukaan myöhemmät teokset eivät loukanneet toisen taiteilijan tekijänoikeutta. Lisää tapauksesta voi lukea täältä.

Lisäksi Alén-Savikko kirjoitti Voimaan kolumnin syyskuussa samoihin teemoihin liittyen otsikolla Parodia elää. Eläköön. Tutkimusprojektimme lokakuun uutiskirjeessä väitettiin virheellisesti, että kolumni oli julkaistu Imagessa, vaikka kyse oli Voiman verkkojulkaisusta. Pahoittelemme virhettä. Alén-Savikon kolumnin voi käydä lukemassa täällä.

Markus Montola vierailee luennoimassa 16.10. aiheesta pelin jaetusta tekijyydestä.  FT Markus Montola väitteli Tampereen yliopistosta työllä joka käsittelee mm. pelien rajoja, pelien subjektiivisuutta, ja pelaajaa luovana toimijana pelin sisällä. Nykyään hän työskentelee Reforged Studiosin mobiilipelisuunnittelijana. Montola kuvailee aihettaan seuraavasti:

”Pelit ovat poikkeuksellisen monimuotoinen kulttuurinen ilmaisumuoto, jonka skaala vaihtelee vartin kestävästä pasianssista satojen tuhansien pelaajien pysyviin virtuaalimaailmoihin. Pelaajan rooli peleissä vaihtelee fyysisestä toimijasta tai matemaattisten ongelmien ratkaisijasta luovaan toimijaan, joka voi panostaa pelinsisäisiin teoksiinsa satoja tunteja. Ja pelit luonteeltaan voivat yhdistellä kaikkia muita ilmaisumuotoja — siis paitsi kuvaa ja ääntä myös kulinarismia ja karttadataa. Tässä esityksessä Markus Montola esittelee pelien luonnetta ja monimuotoisuutta, ja avaa keskustelua harvinaisen monimutkaisista pelien tekijyyteen liittyvistä kysymyksistä.”

Luento pidetään 16.10. klo 14-16 Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 7 (Fabianinkatu 33, uusi puoli). Esteetön kulku tilaan hisseillä.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Avokadopasta-ajan runoutta

Tukholman yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden lehtori, FT ja hankkeemme tutkija, Outi Oja, piti seminaariluennon 11.9. aiheesta ”Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä”. Oja aloitti luentonsa kuvaamalla nykyaikaa ”avokadopasta-ajaksi”, ja vaikka kuvaus aluksi aiheuttikin kuulijoissa hilpeyttä, se osoittautui luennon edetessä varsin osuvaksi. Kuvauksen taustalla oli ajatus siitä, että ilmiöitä kertomuksellistetaan. Klikkiotsikot mediassa ovat yleistyneet, ja faktasisällön sijaan pyritään vetoamaan lukijoiden tunteisiin. Sosiaalinen media on myös osaltaan aiheuttanut sen, että erilaiset sisällöt leviävät valtavalla nopeudella.

Näihin ilmiöihin liittyy myös internetin myötä syntynyt laajempi mahdollisuus osallistua yleiseen keskusteluun ja saada omia tekstejä julkisiksi. On väitetty, että internet demokratisoisi tekstien tuotantoa – mutta toisaalta myös kaupallistuminen näkyy kirjailijoiden ja kirjojen brändäyksenä. Yleisökeskustelussa tästä nostettiinkin esimerkeiksi Miki Liukkosen O ja vuosittain Finlandia-voittajan ympärillä pyörivä mediahälinä.

Toisaalta lyriikka kulkee usein valtavirran trendejä vastaan, ja Ojan mukaan niin nytkin. Runoilijat eivät useinkaan brändää itseään tai kirjojaan. Koska lyriikkaa on vaikea kaupallistaa, eikä sen parissa liiku suuria rahoja, runoilijat uskaltautuvat tekemään erilaisia esimerkiksi prosaisteja useammin. Internet ja runouden digitalisaatio ovat rohkaisseet uusiin kokeiluihin.

Oja esitteli myös runouden julkaisutilannetta Suomessa 2000-luvulla. Suomessa julkaistiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vähän yli sata runokokoelmaa vuosittain, joskin määrä vaihteli jonkin verran vuositasolla. Kustantamojen julkaisujen lisäksi myös omakustanteiden julkaisu kukoisti: niitä julkaistiin 400–500, eli huomattavasti enemmän kuin kustantamoiden julkaisemia kokoelmia. Esikoisrunoilijoiden keski-ikä on kohonnut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana: 1960-luvulla debyntantit olivat noin 25-vuotiaita, 2000-luvulla noin 30-vuotiaita.

2000-luvun pienkustantamot ovat keskittyneet lyriikkaan aikaisempaa enemmän. Tällaiset pienkustantamot eivät käytä juurikaan rahaa markkinointiin tai kustannustoimittamiseen, vaan keskittyvät lähinnä julkaisemaan kirjoja yksi kerrallaan. Esimerkkejä 2000-luvun uusista pienkustantamoista ovat esimerkiksi Savukeidas, Ntamo ja Poesia.

Seuraavaksi Oja siirtyi käsittelemään nykylyriikan ominaispiirteitä sitä romantiikan ajan lyriikkakäsityksiin peilaten. Romantiikan lyriikkakäsityksessä alkuperäisen teoksen ja teoksen luojan käsitteet ovat keskeisessä asemassa. Teoksen tekijä liitetään voimakkaasti itse teokseen, ja usein teosta on myös tulkittu sen kirjoittajan elämän kautta ja sen on katsottu ilmentävän hänen näkemyksiään. Teoksen alkuperäisyys ja ainutlaatuisuus ovat myös olleet keskiössä: jokaista teosta on pidetty uutena ja tavallaan muusta taiteesta riippumattomana.

2000-luvun lyriikka eroaa paljon romantiikan ajan runoudesta. Minä- tai tekijäkeskeisyys on siirretty syrjään ja esimerkiksi flarfissa aiempaa tekstimateriaalia saatetaan kierrättää suuriakin määriä – tai koko runo saatetaan kirjoittaa muista lähteistä poimittuja lauseita yhdistellen! Runouden puolella kokeellisuus ja epäkaupallisuus ovat vallanneet tilaa ja esimerkiksi lavarunouden suosio on kasvanut. Kirjallista ilmaisua, installaatiota ja ääntä yhdistelevät kokonaisuudet ovat myös yleistyneet. Runous ei myöskään pyri vastaamaan suurten massojen toiveisiin ja tarpeisiin, vaan se nähdään usein vapaana taidemuotona.

Lainailu ja erilaiset käsitteelliset kokeilut johtavat Ojan mukaan kuitenkin monenlaisiin kysymyksiin: Mikä runoissa on tekijän omaa luovaa ilmaisua ja mikä taas yhteisomaa? Missä kulkee itsenäisen teoksen tai jäljittelyn ja plagioinnin raja? Mikä tekee taideteoksesta taideteoksen? Missä määrin kokeilut voidaan nähdä esimerkiksi kommentteina tai kritiikkinä alkuperäisteoksen/-aineiston suhteen?

Oja päätti esitelmänsä näihin kysymyksiin. Niitä seuranneessa yleisökeskustelussa pohdittiin laajemmin myös taideteoksen ainutkertaisuutta, internetin asettamia teosomistuksen ja teoskappaleiden määrittelyn haasteita sekä tekijänoikeuksien ongelmia digitalisaation ja internetin aikakautena.