Aikanaan hakiessani yliopistoon tuskailin tunteja hakukohteiden järjestyksen ja jokaisen hakukohteen erilaisten valintaperusteiden ja -menettelyiden kanssa, jotta voisin maksimoida mahdollisuuteni päästä opiskelemaan. Olin haaveillut politiikan tutkimuksen opinnoista, joita on mahdollista suorittaa kuudessa eri yliopistossa: Helsingin, Turun, Tampereen, Jyväskylän ja Lapin yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Jokaisessa hakukohteessa järjestettiin hakuaikanani oma valintakoe, joista jokaisessa oli eri ennakkomateriaali. Sen lisäksi kokeet järjestettiin hyvin lähellä toisiaan tai päällekkäisinä päivinä.
Tämän yhtälön seurauksena minulla ei ollut tosiasiallista mahdollisuutta hakea jokaiseen politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmaan, sillä kuuden eri hakukohteen ennakkomateriaalien sisäistäminen ja useampaan kokeeseen osallistuminen olisivat vaatineet taloudellisia ja ajallisia resursseja, joita minulla ei ollut. Siispä minun kannatti laittaa kaikki munat yhteen koriin.
Merkittävä osa hakijoista kohtaa kuvailemani tilanteen joka kevät hakiessaan yliopistoon. Vuosittain järjestettävästä noin 130 valintakokeesta vain noin 15 prosenttia on alakohtaisia yhteisvalintakokeita. Suurin osa kokeista on hakukohdekohtaisia, eli monella alalla hakija joutuu taktikoimaan, mihin hakukohteeseen laittaa panoksensa, vaikka opiskelupaikkakunnalla ei olisikaan hakijalle merkitystä.
Valintakokeet ovat käyttöönotostaan lähtien 1960-luvulta tarjonneet laajemmalle joukolle aiemmasta opintomenestyksestä riippumattoman mahdollisuuden päästä korkeakouluun. Valintakoevalintaväylä kytkeytyy siten vahvasti koulutukselliseen tasa-arvoon. Etenkin todistusvalintaväylän laajentamisen jälkeen valintakokeiden aseman säilyttäminen ja kehittäminen on tärkeää, jotta yliopistokoulutus on jatkossakin saavutettavaa myös ammatillisen toisen asteen suorittaneille ja niille, jotka eivät tule yliopistoon suoraan toiselta asteelta sekä niille, joiden ylioppilaskokeet menivät penkin alle tai jotka valitsivat kirjoittaa alan todistusvalinnan pisteytyksen kannalta epäsuotuisia aineita.
Hakukohdekohtaiset valintakokeet ovat kuitenkin merkittävä este yliopistokoulutuksen saavutettavuudelle. Useiden kokeiden järjestäminen venyttää siirtymää toiselta asteelta korkea-asteelle, jos hakija voi panostaa vain yhteen tai korkeintaan muutamaan kokeeseen yhdellä hakukierroksella sen sijaan, että voisi hakea yhdellä kokeella hakea alan kaikkiin tutkinto-ohjelmiin. Hakukohdekohtaisia kokeita ei myöskään voida perustella tutkinto-ohjelman erityisyydellä, sillä monilla aloilla valintakokeiden sisällöt ja alalla vaaditut esitiedot ja -taidot vastaavat toisiaan.
On hakijoiden etu, että tämä este puretaan osana käynnissä olevaa opiskelijavalintahanketta. Monelle varmasti ensisijaista olisi päästä opiskelemaan haluamaansa alaa riippumatta kaupungista ja yliopistosta, jossa tutkinto-ohjelma sijaitsee. Alakohtaisiin valintakokeisiin siirtymisellä on ollut myös positiivisia yhteiskunnallisia seurauksia. Siirtymä on esimerkiksi lääketieteen ja oikeustieteen aloilla lisännyt sosiaalista ja alueellista liikkuvuutta ja tasa-arvoa, sillä useampi alalle valituista opiskelijoista on lähtöisin pienituloisesta tai matalamman koulutustason perheestä ja kotoisin kauempaa yliopistokaupungista. Yhteisvalintakokeiden myötä hakija voi hakea useampaan haluamaansa kohteeseen uhraamatta mahdollisuuksia muualla.
Valintakokeita yhdistettäessä on kuitenkin varmistettava, että kokeista ei synny ylioppilaskirjoitusten toisintoa, jotta hakutavat eivät yksipuolistu tai hakijoita ei tuplatestata. Kehittämishankkeessa tulee varmistaa, että opiskelijavalintajärjestelmässämme on jatkossakin keskenään erilaisia väyliä yliopistoon, sillä se tukee erilaisten oppijoiden ja hakijoiden mahdollisuuksia osoittaa oma soveltuvuutensa ja motivaationsa opintoihin. Kokeista ei tule myöskään muodostaa liian laajoja, alakohtaiset rajat ylittäviä kokonaisuuksia, sillä edellytykset mitata alakohtaisesti relevanttia osaamista ja soveltuvuutta voivat liian laajojen kokeiden myötä kadota.
Valintakokeiden digitalisointi, johon opiskelijavalintojen kehittämishanke valintakokeiden yhdistämisen lisäksi tähtää, on huolellisesti toteutettuna positiivinen asia. Kehittämistyössä on pidettävä mielessä, että yliopistoon hakee esimerkiksi iältään tai koulutus- ja perhetaustaltaan moninainen joukko ihmisiä, minkä vuoksi yhdenmukainen menettely ei aina takaa menettelyn yhdenvertaisuutta. On tärkeää, että tietojärjestelmien saavutettavuus pilotoidaan ominaisuuksiltaan moninaisella testiryhmällä digitaalisiin kokeisiin siirtymisen yhteydessä ja kaikilla on mahdollisuus osallistua valintakokeeseen riippumatta siitä, omistaako yhteensopivan laitteen. Hakijalle on mahdollistettava valintakoeyhteensopivan laitteen lainaaminen valintakokeen suorittamispaikasta riippumatta ja tietojärjestelmän testaaminen ja käytön harjoittelu on mahdollistettava hakijalle ennen koetta.
Kun hain ensimmäistä kertaa opiskelemaan, eivät valintakokeen pisteeni aivan riittäneet valituksi tulemiseen. Jos olisin voinut hakea samalla valintakokeella useampaan eri tutkinto-ohjelmaan, olisi tilanne voinut olla toinen. Kirjoittaessani tätä blogia tutustuin tarkemmin oman alani nykyisiin valintaperusteisiin ja ilokseni huomasin, että ensi keväänä järjestetään ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisen alan yhteisvalintakoe. Vaikka kokeessa ei ole vielä kaikki tutkinto-ohjelmat mukana, hakijan kannalta askeleita parempaan suuntaan on otettu. Kehitettävää koko valintakoelabyrintista löytyy kuitenkin vielä, minkä vuoksi valintakoekokonaisuuden selkeyttämiseen ja kokeiden yhdistelemiseen sekä määrän vähentämiseen tähtäävä kehittämishanke on hyvin ajankohtainen ja tarpeellinen.
Jenni Suutari
Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksen jäsen
