Vasemmalla vai oikealla

|

Mainitsin aiemmin, että I.33 ei käsittele jalkatyötä muuta kuin yhdessä kohdassa (liikkumiseen ylipäänsä viitataan jonkin verran kyllä muutenkin). Tämä kohta löytyy kappaleesta, jonka alkuasetelma näkyy alla olevasta kuvasta. Oppilas seisoo vasemmalla kvintissä (quinta custodia), pappi oikealla asennossa, joka esiintyy vain tässä ja sitä seuraavassa kuvassa:

Leeds, RA MS I.33 fol. 29r.

Kuvatekstissä mainitaan seuraavaa:

Hic iterum resumitur quinta custodia, de qua superius dictum est sepius, & est notandum quod sacerdos obsedit scolarem obsessione quadam rara & valde bona in exemplum suorum disciplorum & sciatur quod si scolaris ducet fixuram, que duci consueuit de consuetudine, sacerdos debet etiam ducere fixuram contra fixuram scolaris, quia sua magis valet intrando cum sinistro pede; si autem intrare nequiuerit, cedat cum dextro pede. nichilhominus non obmittatur quin etiam ipsa fixura perficiatur.

Ilmaisu ‘de qua superius dictum est sepius’ viittaa siihen, että käsikirjoituksen edelliset kolme kappaletta käsittelevät kvinttiä, joista kahdessa siitä suoritetaan pisto (foll. 27r-28v). Sekä oppilaan suorittama “tavanmukainen pisto” (ilman papin suorittamaa vastatekniikkaa; ylempi kuva) että papin vastapisto (alempi kuva) näytetään seuraavalla sivulla:

Leeds, RA MS I.33, fol. 29v.

Koska tekstissä mainitaan, että pappi voi suorittaa alemmassa kuvassa näkyvän pistonsa joko astumalla vasemmalla jalalla eteen (‘intrando cum sinistro pede’) tai oikealla jalalla taakse (‘cedat cum dextro pede’), voidaan olettaa, että alkuasennossa (ylempi kuva) oikea jalka on edessä, sillä vasen jalka voidaan muuttaa etujalaksi joko astumalla sillä eteenpäin oikean ohi tai astumalla oikealla jalalla taaksepäin vasemman jalan ohi: lopputulos olisi siis sama askeleen suunnasta huolimatta.

Käytännön kysymys kuuuu, miksi tässä nähdään tarpeelliseksi mainita, että papin pisto toimii oppilaan pistoa paremmin (‘sua magis valet’) siksi, että pappi astuu vasemmalla jalalla. Yllä näkyvässä kuvassa oppilaan ja papin pistot näyttävät olevan käytännössä symmetrisiä. Nähdäkseni riittävä selitys on, että oppilaan tekemä  pisto tapahtuu astumalla oikealla jalalla, mahdollisesti jopa ristiin vasemmalle, mikä kyllä helpottaa piston perille saamista, mutta tekee kieltämättä asennosta vähemmän voimakkaan ja siten kokonaisuudesta epäsymmetrisen, tässä tapauksessa papin eduksi.

Tässä kohden tulee mieleen Sydney Anglon mainitsema ‘visual repertoire of standardized postures […] reproduced almost as if from templates’ (2000: 45), ja millaisia ongelmia kohdataan, jos yritetään päätellä jalkatyöstä jotain I.33:n kuvituksen perusteella.

Zeck(ruor)e

|

Minulta pyydettiin tulkinta-apua sitaattiin ‘zẘ kopff zů leib / dÿe zegt nicht vermeÿd’. Kyseessä on ote Liechtenauerin muistovärssyistä, tarkemmin sanottuna prologin jälkeisestä yleisestä osuudesta. Alla kyseiset säkeet kontekstissaan (‘ain gemain lere des langen schwerts’) Wierschinin editiosta:

wer nach gät hawen
der darff [4r] sich kunst wenig fröwen
hauw nahent waß du wilt
kain wechßler kompt in dinen schilt
zů kopff zů lybe
die czecke nitt vermyde
mitt gantzem lybe
fechten waß du starck gerest tryben

Koska Liechtenauerin oppi on laadittu ‘mit verborgenen worten’, on niistä yksinään lähes mahdoton saada mitään irti, joten liechtenaueriaanisen miekkailun tutkimus nojaakin säkeille kirjoitettuihin selityksiin. Alla Wierschinin editiosta (eli käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487) löytyvä selitys (glosa) yllä siteeratuille säkeille (s. 98):

Wenn du mitt dem zůfechten zů im kumpst, so solt du vff sein hew nicht sechen; noch warten, wie er die gegen dir trybt. Wann alle fechter, die do sechen vnd warten vff aines anderen hew vnnd wellend anderß nichten thon [13v] dann versetzen, die durffen sich söllicher kunst wenig fröwen; wann sy werden do by offt geschlagen.

Item, du solt merken: alles, das du fechten wilt, das trüb mitt gantzer störck deines lybs! Vnnd haw im do mitt nahent ein zů kopff vnd zů lyb, so mag er vor dinem ort nicht durch wechslen. Vnd mitt dem haw solt du in den anbinden des schwerts der zeckrůre nicht vermyden zů der nächsten blöß, di dir hernach in den fünff hewen vnd in anderen stucken vßgericht [14r] werden.

Relevantti kohta löytyy jälkimmäisestä puoliskosta item-sanasta alkaen. Tämän perusteella ‘zů kopff zů lybe’ on itsenäinen ohje, joka muistuttaa kohdistamaan lyönnit ja pistot vastustajan päähän tai kehoon osoittamatta kärjellä poispäin vastustajasta, jotta hän ei voisi vaihtaa miekan toiselle puolelle (durch wechslen); kun miekat kohtaavat (anbinden des schwerts), ei tule välttää tekemästä otsikoitua lyöntiä (eli zeckrůre) lähimpään paljaaseen (blöß), mikä opetetaan viiden mestarilyönnin ja muiden kappaleiden yhteydessä.

Wierschin liittää tekstikohtaan seuraavan huomautuksen (s. 88, huomautus e):

Auch die czecken oder zeckruoren beeinflussen den Kampfesverlauf, weshalb man den Gegner damit nicht verschonen soll.

Wierschinin sanastossa sana zeck, zecke selitetään ‘im Nahkampf ausgeteilter leichterer Treffer mit der Waffe’. Lisäksi hän viittaa Grimmein sanakirjaan, jossa sanan zeck merkitys annetaan muodossa ‘kurzer, leichter schlag’.

Yllä sanotun perusteella juttu vaikuttaa selvältä: miekkailijan ei tule välttää (tai ylenkatsoa?) suoraan sidonnasta suoraan tehtäviä lyhyitä jatkohyökkäyksiä.

On huomionarvoista, että säkeissä käytetään yksinkertaista sanaa zecke, kun taas selityksissä on selittävämpi yhdyssana zeckrůre. Tämä selittynee sillä, että selityksen kirjoittaja on olettanut sanan zecke olevan hämärä tässä yhteydessä, minkä vuoksi sen merkitystä on katsottu tarpeelliseksi tarkentaa. Vanhimmaksi oletetussa käsikirjoituslähteessä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a) vastaava selitys kuuluu ‘vnd sal keyne czeckē ader ruren nicht vormeiden’ (19v), jossa ‘ader ruren’ nähtävästi selittää sanaa zecken. Sana růre voidaan ymmärtää osumaksi, missä merkityksessä vastaava verbi esiintyy myös valehyökkäyksen (feler) yhdessä: ‘Feler, wer wol furet, von vnden nach wunsch ruret’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487, fol. 29r; Wierschin s. 108). Itse termi (jos se sellainen on) zeckrüre esiintyy vielä Ringeckin matalia varoasentoja käsittelevässä liitteessä Liechtenauerin säkeiden selityksiin (id., foll. 50v-51r; Wierschin s. 125):

Item, wann du vß dem streychen durchwechselst vnnd kompst [51r] zů der andern sytten oben vff sin schwert, so magst du die stuck glych alß wol tryben – alß vor vff gener sytten – mitt zeckrüren vnd mit allen dingen.

On vaikea välttyä vaikutelmalta, että ‘mitt zeckrüren vnd mit allen dingen’ tarkoittaa käytännössä “ihan mitä vaan”: puolen vaihdon jälkeen voidaan tehdä kaikki se, mitä on jo aiemmin käsitelty.

‘czeckē’. Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 19v.

Sana esiintyy myös Joachim Meyerillä, joka selittää sen seuraavasti lyöntejä koskevassa luvussaan (Gründtliche Beschreibung, 1.14v):

Schneller oder Zeckrur ist fast ein ding / welche eigentlich nit häuw seindt die gehauwen / sonder geschnelt werden / die werden volbracht in mitten oder voller arbeit / wann einer fug hat / so du nemlich von Oben oder auff beiden seiten / oder von unden gegen deinem gegenpart mit der flech oder eussern theil der klingen / das wehr last schnappen oder in einem schwung oben oder under seiner klingen hinein schnellest.

Tässä siis zeckrüre on termin schneller synonyymi. Mielestäni ei ole syytä olettaa, että Meyerin tarkoittamat napautukset lappeella, joilla lienee tarkoitus voittaa ottelu saamalla vastustaja vuotamaan verta, olisi sama asia, jota tarkoitetaan Liechtenauerin säkeessä ja niiden selityksissä. Perustelen tämän sillä, että aiemmin siteeratussa glossassa annetaan ymmärtää, että zeckruore on jotain sellaista, mikä opetetaan myöhemmin viiden lyönnin yhteydessä, mutta tekstissä ei opeteta mitään Meyerin kuvaileman tapaista, vaan yksinkertaisesti erilaisia keinoja päästä lyömään tai pistämään vastustajaa siinä vaiheessa, kun miekat ovat kohdanneet. Ehkä zeckruore on alkujaan ollut jopa jonkinlainen halveksiva nimi tällaisille lyhyille ja nopeille lyönneille, joita taitamattomat miekkailijat eivät ole osanneet arvostaa, ja juuri siksi asiasta muistutetaan säkeiden yleisessä osassa?

Populäärikirjallisuutta

|

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskeistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.

Rabanus Maurus ja pistäminen

|

Rabanus Maurus (784 – 856), benediktiinimunkki ja Mainzin arkkipiispa, kirjoitti (= kokosi ja  mukaili) kaiken muun ohella kuningas Lothar II:lle osoitetun lyhyen tutkielman de anima, jonka liitteeksi hän kokosi otteita Vegetiuksen tunnetusta sotilasasioiden kokoomateoksesta.

Rabanus Maurus on mielenkiintoinen aivan erityisestä syystä, mutta ensin muutama havainto tekstitraditiosta. Mainitut kaksi osaa, de anima (Cassiodorus- ja Prosper-mukaelma) ja Vegetius-lyhennelmä, joutuivat syystä tai toisesta jossakin vaiheessa erilleen. Jälkimmäinen osa, joka tunnetaan yleensä nimellä de procinctu Romanae miliciae (jota nimeä Rabanus Maurus itse asiassa käyttää Vegetiuksen teoksesta), on suhteellisen yksinkertainen tapaus: Jakob Marx ilmoitti 1856 löytäneensä tekstin koodeksista Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, ja teksti ilmestyi 1872 Ernst Dümmlerin editoimana (Zeitschrift für deutsches Altertum 15, s. 443 – 450).

Koska yli sata vuotta vanhoissa lähteissä on omat ongelmansa, katsoin varmuuden vuoksi Raymund Kottjen ja Thomas Zieglerin toimittamasta luettelosta (Verzeichnis der Handschriften mit den Werken des Hrabanus Maurus, 2012; MGH Hilfsmittel 27), tunnetaanko de procinctu nykyään jostain toisestakin käsikirjoituksesta. Kyseistä teoksenpuolikasta ei löytynyt luettelosta suoraan lainkaan, mutta sen sijaan de animan (ja de procinctun) annetaan ymmärtävää löytyvän ainoastaan mainitusta Trierin käsikirjoituksesta. Ilmeisesti siis de procinctu ei ole tupsahtanut esille muualta, mutta varsinaisen de animan käsikirjoituslähde ei käy ilmi.

Myös Max Manitius jättää kertomatta de animan (ja sen liitteen de procinctun) käsikirjoituslähteen siitäkin huolimatta, että ‘[w]eiteres Licht auf Hrabans schriftstellerische Tätigkeit wirft ein kleines Werk über die Seele’, kun taas Rabanuksen runot eli ‘seine zahlreichen, aber meist inhaltlosen Gedichte’ käsitellän erikseen lähteineen (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters osa 1, 1911; s. 293, 300-301). Syy näille omissioille näyttäisi paljastuvan Monumenta Germaniae Historican sivuilta: ‘Codd. prioris huius epistolae partis latent, posterior extat in codice Trevirensis cathedral. 133c S. XII., de quo cf. Zeitschr. für Deutsches Altert. XV, 450′ (MGH epistolae 5,IX,57). En tiedä, onko näitä piileskeleviä koodekseja yritetty sittemmin aktiivisesti löytää.

Suhteellisen tuoreen katalogin Catalogus translationum et commentariorum: Medieval and Renaissance Latin Translations and Commentaries Josette A. Wismanin kirjoittamassa Vegetius-artikkelissa (osa 6, 1986, s. 176) sanotaan hieman harhaanjohtavasti, että käsikirjoituksessa Paris, BN, ms. lat. 7383 olisi Rabanus Mauruksen kirje, jossa hän lupaa toimittaa Vegetius-edition, mutta kyseinen kirje (MGH epistolae 5,XII,4) on Frechulph Lisieuxlaisen käsialaa, kuten käy ilmi myös kyseisessä artikkelissa viitatusta, Manitiuksen jo mainitun kirjallisuushistoriikin Frechulphia (!) koskevasta kohdasta (s. 667). Kuitenkin heti seuraavassa kappaleessa Wisman viittaa Frechulphin editioon ja kirjeeseen, joten kyseessä on ilmeisesti pelkkä kömmähdys.

Joka tapauksessa edellä viitatusta MGH:n kohdasta löytyvät vain Rabanuksen kirjeet eli “teosten” alkusanat, joten de anima/procinctu puuttuvat. Varsinainen de anima löytyy tuoreimpana “editiona” Patrologia Latinasta (nide 110, s. 1109 – 1120), johon teksti on kopioitu Georges Colvenerin editiosta (1626, 6. nide, s. 173 – 177). Molemmista laitoksista löytyy huomautus esipuheesta löytyvään kohtaan, jossa Rabanus Maurus viittaa Vegetius-lyhennelmäänsä: ‘Hoc opusculum nondum invenimus; alioqui adjunxissemus.’ Huomattavaa on, että edes Colvenerin teksti ei kuitenkaan ole ‘ex manu scriptis nunc primum in lucem editus’ vaan ‘ex impresso Coloniensi’. Tämä on sikäli hyvä asia, että hän ei nimeä käsikirjoituslähteitään lainkaan, mutta huono sikäli, että minulla ei ole toistaiseksi käsitystä, mikä tämä “impressum Coloniense” voisi olla. Jäljet katkeavat siis toistaiseksi tähän.

‘Non cesim sed punctim.’ Trier, Bistumsarchiv, Abt. 95 Nr. 133c, fol. 27v.

Tässä kohden on hyvä siirtyä itse varsinaiseen asiaan. De anima -tutkielman alkusanoissa Rabanus Maurus kertoo liittäneensä yhteen hyödyllisiä kohtia Vegetiukselta ja pyrkineensä kommentoimaan niitä lyhyesti (‘excerpsi atque compegi breviusque annotare studui’). Tässä yhteydessä kiinnostava kohta koskee pistämistä ja lyömistä. Vegetiuksen versio (1,12):

Praeterea non caesim sed punctim ferire discebant. Nam caesim pugnantes non solum facile uicere sed etiam derisere Romani. Caesa enim, quouis impetu ueniat, non frequenter interficit, cum et armis uitalia defendantur et ossibus; at contra puncta duas uncias adacta mortalis est; necesse est enim, ut uitalia penetret quicquid inmergitur. Deinde, dum caesa infertur, brachium dextrum latusque nudatur; puncta autem tecto corpore infertur et aduersarium sauciat, antequam uideat.

Vastaava kohta Rabanus Mauruksen mukailemana (7):

Docebantur etiam non cęsim sed punctim ferire: quodque ideo faciebant, quia periculosiorem infert plagam punctio quam cęsio. Simulque qui cęsim ferit non adeo ossuum duritiam uel loricę soliditatem penetrat, at uero punctio duabus untiis adacta sepe mortalis efficitur. Punctio etiam toto nisu corporis infertur, caesio uero elaeuatione solius dexterae fit et latus ferientis denudat inimicoque ad perfodiendum patescit.

Päällisin puolin tekstistä on tehty helpompi ymmärtää, luultavasti kuninkaan tarpeita silmällä pitäen. Huomio kiinnittyy kuitenkin Vegetiukselta puuttuvaan mainintaan piston voimantuotosta ja siitä, että lyönti muka saa voimansa vain oikean käden nostosta. Tämä interpolaatio voi olla peräisin Rabanuksen käytössä olleen Vegetius-käsikirjoituksen marginaalista, tai sitten kyseessä on hänen oma lisäyksensä. Tällä hetkellä vanhemmista marginaalihuomautuksista tiedossani on vain Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. Dc. 182, jossa sana caesa selitetään seuraavasti: ‘caesa est ictus caesim feriens cui contraria est puncta hoc est ictus punctim videlicet perforatim feriens’ (‘Aus dresdener Hanschriften: Scholien zu Vegetius’, Rheinisches Museum für Philologie 1902, s. 394).

Eräissä tapauksissa Rabanus Mauruksen lisäykset ovat melko selkeitä, esimerkiksi kohdissa, jotka koskevat harjoittelun aloittamisikää (‘Vnde et uulgaricum prouerbium ac nostris familiare est quod dicitur: in pube posse fieri equitem, maioris uero aetatis aut uix aut numquam.’ 3) ja vikellystä (‘quod uidelicet exercitium saliendi in Francorum populis optime uiget.’ 12), mutta toisaalta hän saattaa lisätä tekstin sekaan yksittäisiä asioita kuten karhunkaatajan Vegetiuksen mainitsemien metsästäjien jatkeeksi (4: ‘uenatores uero ceruorum aprorumque et ursorum’, vrt. Veg. 1,7: ‘ceruorum aprorumque uenatores’). Ei sinänsä olisi ihme, että Rabanuksen oma voimantuottokommentti sulautuisi saumattomasti Vegetius-parafraasiin (‘… et latus ferientis denudat’ jne.). Manitius noteeraa Rabanus mauruksen “modernisoivat laajennukset” mainitsemissani kohdissa 3, 4 ja 12 muttei piston yhteydessä (Geschichte der lateinischen Literatur des Mittelalters, s. 293).

Kiinnostavaa on se, kertooko tämä jotain Rabanuksen omista tai papiston harrastuksista yleensä, ja kertooko edellä mainittu jotain erityistä lyönnin avaavan vaikutuksen tiedostamisen levinneisyydestä Frankkien valtakunnassa. Huomio siitä, että lyönti paljastaa lähtöalueensa, löytyy myöhemmin mm. Liechtenauerin glossista (‘wann er sich vor dir verhawet, so rayse im nach mitt ainem hawe zů der obern blöß’, Wierschinin editio, rivit 662-663) ja Joachim Meyeriltä (‘dann fleissig zumercken / das allwegen das theil am Blosesten ist / von welchem theil er seine streich herführet’, Gründtliche Beschreibung, 1600, 2.15r).

Matkakertomus

|

Osallistuin kuun alussa kuunteluoppilaana Leedsin yliopistossa järjestettyyn International Medieval Congressiin. Käsittelen tässä muutamia blogin teeman kannalta relevantteja seikkoja.

Sunnuntaina olin Sara Mackin pitämässä kalligrafiatyöpajassa. Kun opiskelin paleografiaa, kopioin usein tekstiotteita ihan harjoitusmielessä, mutta oikean tekniikan oppiminen kädestä pitäen kieltämättä helpottaa jatkossa tätäkin harrastusta. (Samaan aikaan kollegani pitivät miekkailutyöpajaa, johon en katsonut mielekkääksi osallistua.)

Maanantain ensimmäinen sessio otsikolla “The Clergy and Violence in the Late Middle Ages” oli erittäin mielenkiintoinen. Gerhard Jaritz puhui tapauksista, joissa pappismies oli puolustautunut humalaista maallikkoa vastaan, mikä oli päättynyt kyseisen maallikon kuolemaan ja papin vakuutukseen siitä, että hän ei ollut syyllinen tappoon. Lawrence Duggan käsitteli sääntökuntalaisten oikeutta kantaa aseita, mikä on tietysti äärimmäisen kiinnostava aihe I.33:a ympäröivien olosuhteiden osalta. Mukaan tarttui kirjaviite Armsbearing and the Clergy in the History and Canon Law of Western Christianity (2013).

Maanantai-iltana menin Royal Armouriesiin esittelemään muutamia I.33-tulkintojani paikalliselle miekkailuseuralle (KDF Leeds). Sisällöksi olin päättänyt ottaa “kuvittamattomat” tekniikat, vaikka jälkikäteen tulin ajatelleeksi, olisiko jokin käytännöllisempi aihe ollut sittenkin mielekkäämpi. Ensimmäinen kappale oli Liegnitzerin kuudennen kappaleen kaltainen kilvenriisto, jonka kuvitus puuttuu koodeksin lehtien 16 ja 17 väliltä, vaikka tekniikka pääpiirteissään selitetään itse tekstissä (‘si scolaris dat plagam capiti, protectionem duc gladio connexoque scuto quod habetur in sinistra manu & sic frangis scutum de manibus tui aduersarij vt patet infra proximo exemplo.’). Toinen kappale oli toisen varoasennon yhteydestä sivulta 9v: sidonnasta annetaan yhteensä kolme jatkomahdollisuutta, joista vain yksi on kuvitettu (durchtrit), ja kaksi selitetään puolustuksineen itse tekstissä (‘Secundo [scolaris] potest recipere [plagam] latere dextro, tertio potest recipere plagam latere sinistro […] Contrarium illarum duarum viarum erit sacerdotis euntis cum gladio sub brach qui tunc attingit manus nudas ducentis plagas supradictas’).

Tiistaina osallistuin aamupäivän sessioiden ja lounaan jälkeen ekskursiolle Royal Armouriesiin, mikä olikin ainoa mahdollisuuteni vierailla museossa tämänkertaisen matkani aikana. Ekskursio alkoi bussikuljetuksella yliopistolta museoon, minkä jälkeen osallistujilla oli pari tuntia aikaa omaehtoiseen kiertelyyn näyttelyissä. Sulkemisaikaan tapasimme itämaisen osaston kuraattorin Natasha Bennettin, joka johdatti meidät itämaiseen galleriaan pystytetylle käsittelypisteelle. Paikalla olivat myös Bob Savage, Mark Murray-Flutter ja Stefan Mäder.

Monet näytteillä olevista aseista olivat tuttuja entuudestaan. Tikareista tuttu oli englantilainen kivestikari 1400-luvulta (X.1705), uusia saksalainen kiekkotikari 1400-luvun loppupuolelta (X.1807) ja flaamilainen kivestikari 1400-luvun lopulta (X.283).  Kiinnostava oli myös saksalainen sotavasara 1500-luvun alkupuolelta (VIII.78). Miekoista esillä oli tuttu yhden käden jokilöytö (IX.1083) 1300-luvun taitteesta. Stefan kiinnitti huomioni siihen, että veriura ei jatku kahvaan saakka ja että noin puoli senttiä juuresta on teroittamaton. Oakeshott (Records of the Medieval Sword, s. 149) mainitsee väistimen olevan taivutettu hieman taaksepäin, mihin en kiinnittänyt itse lainkaan huomiota. Toinen vanha tuttu oli suurehko messer, joka esiteltiin metsästysmiekaksi (IX.5608). Pidin tämän käyttötarkoituksen valossa hieman outona nagel-tyyppistä kädensuojusta, mutta toisaalta kärki oli messereille epätyypillistä keihäänkärkimallia. Tuttuja olivat myös saksalaismiekka kullattuine kahvoineen 1400-luvun lopulta (IX.949) ja Edvard IV omistamana pidetty salkokirves (VII.1542). Uusi tuttavuus oli kahden käden miekka satavuotisen sodan ajoilta (IX.1106). Muita uusia tuttavuuksia olivat käsikanuuna 1400-luvun lopulta (XII.10721) sekä itämaiset aseet, rengaspanssari ja kypärät. Nähtävillä oli myös krokotiilinnahkaisella kouraimella varustettu miekka (XXVIS.63), johon ei tosin saanut koskea.

Eräässä esitelmässä mainittiin ohimennen, että ratsuväkirynnäkkö kuvaillaan samalla tavalla sekä Vegetiuksen että Rabanus Mauruksen oppaissa. Koska Rabanus Mauruksen kontribuutio on, että hän kirjoitti lyhennelmän osasta Vegetiusta (joka puolestaan oli aikanaan kirjoittanut koosteen vanhemmasta kirjallisuudesta), kysyin, sanooko Rabanus Maurus asiasta jotain sellaista joka ei ole peräisin Vegetiukselta. Esitelmöitsijä vastasi, että kiinnostavaa on ensisijaisesti se, mitä Rabanus Maurus on pitänyt oleellisena nostaa esiin Vegetiuksesta: Vegetius keskittyy jalkaväkeen, Rabanus Maurus ratsuväkeen. Vaikka olen samaa mieltä siitä, että Rabanus Mauruksen lyhennelmä on juuri tästä syystä kiinnostava lähde Vegetiuksen karolingiseen reseptioon, olin tästä vastauksesta hieman hämmentynyt, sillä kyseinen lyhennelmä ei nähdäkseni käsittele ratsuväkirynnäkköä lainkaan: ainoa kohta, jossa suoraan käsittellään mitään hevosiin liittyvää, koskee puuhevosten käyttöä selkäännousun harjoittelussa. (Toisaalta ei Vegetiuskaan taida erityisemmin kuvailla ratsuväkirynnäkköä, sillä hänhän toteaa aselajin kehittyneen niin paljon, että ohjeita ei kannata etsiä vanhasta kirjallisuudesta.)

En keksi muuta syytä edellä mainittuun kuin sen, että tutkimuksessa ei ollut käytetty tämän yksityiskohdan osalta alkuperäislähteitä vaan jonkinlaista tutkimuskirjallisuuden rikkinäistä puhelinta.

Akateemisten sessioiden välillä ja jälkeen ehdin tutustua kirjamessuihin (kirjaten ahkerasti ylös kiinnostavan näköisiä kirjoja), seuraamaan historiallisia taistelunäytöksiä ja nauttimaan kongressioluesta. Tätä kirjoittaessani sain myös raapustettua esitelmäehdotukseni ensi vuotta varten, koska ajattelin kerrankin olla liikkeellä hyvissä ajoin.

Comeniuksen miekkailusanasto

|

Terminologia aiheuttaa välillä harmaita hiuksia niin autenttisten kirjallisten lähteiden kuin tutkimuskirjallisuudenkin lukijalle. Olen käsitellyt jo aiemmin tiettyjen sanojen merkityksen vaihtelua miekkailukirjallisuudessa. Tällä kertaa lisään soppaan Comeniuksen pedagogisen kuvakirjaklassikon.

Orbis sensualium pictus ilmestyi latinankielisten koepainatteiden jälkeen vuonna 1658 Nürnbergissä latinalais-saksalaisena laitoksena. Teos käsittelee kaikkia elämän aloja kuvan ja tekstin avulla, ja siitä on otettu lukuisia uusia painoksia monilla eri kielillä. Kansalliskirjaston kokoelmista löytyy vuonna 1689 ilmestynyt digitoitu ruotsinkielinen laitos (52. latinankielinen painos, 6. ruotsinkielinen). Yksityiskohtainen bibliografia löytyy Kurt Pilzin teoksesta Die Ausgaben des Orbis Sensualium Pictus: Eine Bibliographie (1967).

Palaestra - FechtschulTässä yhteydessä relevantti on miekkailukoulua (palaestra, Fechtschul) koskeva luku, joka sisältää erilaisten aseiden nimityksiä (ruotsinkielisessä laitoksessa sivut 274-275). Alla olevan taulukon sanat on poimittu vuoden 1698 latinalais-saksalaisesta laitoksesta (54. latinankielinen painos; luku cxxxii, sivut 272-273), josta myös yllä oleva kuva on peräisin.

bipennis Partisane (Helleparte)
ensis Degen
framea Rappier
gladius Schwerdt
hastile Stange
pugio Dolch
semispatha Duseck

(Sana Partisane esiintyy saksankielisessä tekstissä, Helleparte annetaan sanastossa vaihtoehtona. Kuvassa näkyvä ase nro 3 on selvästi sellainen, jota nykyään kutsuttaisiin hilpariksi.)

Kuten Günterode, myös Comenius käyttää sanoja framea ja Rappier toistensa vastineina yhden käden miekan merkityksessä (nro 6, tikarin ja hilparin välissä) ja sanaa gladius kahden käden miekan (nro 1) nimityksenä. Teksti kertoo rapiiria käytettävän yhdessä tikarin (nro 6) kanssa. Ensis (Günterodella sanan gladius synonyymi) eli Degen on kuitenkin tässä ymmärrettävä florettina, sillä ne ovat ‘mucrone obligati, ne lethaliter lædant’; kärjen pyöreys näkyykin selvästi kuvassa (nro 5).

Toinen mielenkiintoinen seikka on latinankielinen sana semispatha (‘puolimiekka’), joka annetaan sanan Duseck (tussakka) vastineena (nro 4); Günterode käytti reilut sata vuotta aiemmin sanaa Dussack latinankielisessä tekstissä selittäen sen olevan eräänlainen acinaces tai harpe (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 68r).

Lähes puolitoista vuosisataa myöhemmin vuonna 1845 Prahassa ilmestyneessä nelikielisessä laitoksessa (192. painos, Orbis pictus – swět w obrazích – Die Welt in Bildern – le monde en tableaux) on nähtävissä eräitä mielenkiintoisia muutoksia. Koska tussakat ovat aikaa sitten menettäneet tunnettuutensa, on semispatha saksaksi selittävämpi kurzer Haudegen. Lisäksi Degen annetaan sanan Schwert synonyymina, harjoitusase on Liviukselta tuttu (26,51) rudis, saksaksi yllättäen Rappier, ja yhdessä tikarin kanssa käytettävä ase onkin ensis eli Stoßdegen. Alla tämän laitoksen sanasto taulukkomuodossa laajennettuna ranskankielisillä vastineilla:

bipennis Partisane pertuisan
ensis Stoßdegen estoc
gladius Schwert, Degen espadon
hasta Picke pique
pugio Dolch poignard
rudis Rappier fleuret
semispatha kurzer Haudegen courte épée de bois

Kiinnostavaa on myös, että tämänkin laitoksen kuvan perusteella ilmiselvä sauva (vanhemman painoksen hastile, Stange, kuvan nro 2) on muuttunut tekstissä piikiksi (hasta, Picke, pique), jonka harjoitusversiona terätöntä sauvaa voidaan tietenkin pitää.

Orbis pictus käsittelee myös sotilaan varustusta, taistelua maalla ja merellä sekä kaupungin piiritystä, mutta niistä lisää toisella kertaa.

Ristiretkistä ja I.33:sta

|

Työskentelen tällä hetkellä erään ristiretkikäsikirjoituksen parissa. Mieleeni jäi aikaisemmin kytemään kysymys siitä, miten I.33 liittyy ristiretkiin, jos liittyy. On helppo heittää ilmoille spekulaatioita siitä, miten I.33:n sacerdos on saattanut olla vaikkapa viimeisten ristiretkien veteraani, mutta oleellista ei ole se, mikä on mahdollista, vaan se, mikä on lähteiden valossa perusteltua.

Jos meille olisi säilynyt ristiretkeläisten käytössä olleita miekkailuoppaita, olisi suhteellisen suoraviivaista verrata sellaisen sisältöä I.33:een. Melko läheltä liippaa Marino Sanudon (n. 1260-1338) suunnitelma Pyhän maan takaisin valtaamiseksi, Liber secretorum fidelium crucis. Teos tunnetaan kokonaisuudessaan seitsemästätoista käsikirjoituksesta, jotka edustavat kolmea eri laitosta: ensimmäinen (kirjoitettu 1319-1321) löytyy kuutena, toinen (n. 1323) neljänä ja kolmas seitsemästä käsikirjoituksena. Jacques Bongarsin editio princeps vuodelta 1611 perustuu yhteen toisen laitoksen käsikirjoituksista ja on toistaiseksi ainoa (!) editio. Teos on ilmestynyt Peter Lockin englanniksi kääntämänä nimellä Marino Sanudo Torsello, The Book of the Secrets of the Faithful to the Cross (2011).

Vaikka teos on enemmän strategista laatua, yksi luku (3,15,1) käsittelee sitä, että käytännön asetaitojen harjoittelun pitäisi olla jatkuvaa. Sanudo mainitsee, että Vegetiusta ja vastaavia auktoreita tulisi lukea kouluissa ja että Pyhän maan ja Jerusalemin kuningaskunnan asukkaiden pitäisi olla velvollisia harjoittelemaan yhdessä katapulttien käyttöä ja jousella ampumista viikoittain; on myös sopivaa, että osa harjoittelee keihäiden käyttöä. Teoksen ensimmäistä laitosta edustavan Vatikaanin kirjaston käsikirjoituksen Vat. lat. 2972 folioilla 93v-94r on tähän kohtaan liittyen kuvattuna ritareita harjoittelemassa peitsen käyttöä ratsain ja jalkaväkeä harjoittelemassa varsijousen, jousipyssyn, heittokeihään, keihään sekä miekan ja kilven (ks. kuva alla) käyttöä.

Käsikirjoituksen muut kuva-aiheet (laivoja, ritareita ym.) liittyvät graafisessa mielessä kiinteästi sivujen koristeisiin ja ovat luonteeltaan melko ikonisia (ks. foliot 7v, 11v, 14r, 15v ja 68r). Näiden ja käsikirjoituksen lopussa olevien karttojen (foliot 107r-113r) lisäksi nämä harjoituskuvat ovat käsikirjoituksen kontekstissa ainutlaatuisia. Syitä tähän voi vain arvailla: Onko aihe sattumalta kiinnostanut kirjuri-kuvittajaa, vai onko käytännön harjoituksien kuvittaminen koettu erityisen oleelliseksi? Näihin kysymyksiin vastatakseen pitäisi tarkastella kaikkia saatavilla olevia käsikirjoituksia, mutta keskityn tässä yhteydessä vain kommentoimaan tätä yhtä kuvaa:

Rooma, BAV, Vat. lat. 2972, fol. 93v.

Aiemmin mainitsemassani Konungsskuggsjássa 1200-luvun puolivälistä annetaan ohjeita samoihin aktiviteetteihin, joita on kuvattuna käsittelemilläni lehdillä. Miekan ja kilven osalta Konungsskuggsjá antaa ymmärtää, että kilvellä tehdään “vastaiskuja” ja miekalla lyödään; I.33:ssa puolestaan vastustajan miekkaa vastaan puolustaudutaan lähinnä omalla miekalla. Jonkinlainen kysymys voisikin olla, liittyykö yllä oleva kuva enemmän I.33:n edustamaan traditioon vai samaan kuin Konungsskuggsjá.

Oikeanpuoleisen hahmon asento muistuttaa I.33:sta tuttua kvarttiasemaa, mutta miekan kärki osoittaa alaviistoon. Onko kyse taiteellisesta vapaudesta vai realistisesta kuvauksesta? 1300-luvun alusta peräisin olevassa Manessen koodeksissa on myös esimerkkejä alas ja taaksepäin osoittavasta miekasta, jalan folioilla 204r ja 321v (ks. kuva alla) ja ratsain foliolla 253v. (Selän takana alaspäin osoittavaa miekkaa tavataan muuallakin, esim. Joachim Meyerin zornhut.)

Heidelberg, UB, Cod. Pal. germ. 848, fol. 321v.

Kaikki Manessen käsikirjoituksen miekat eivät ole selän takana. Hillitympiä, I.33:n kvarttiasennon kaltaisia asemia nähdään ratsain edellä mainitulla foliolla 253v sekä folioilla 17r, 18r ja 197v, jalan foliolla 188r. Koska miekka ylittää joskus kuvan kehyksen, ei vaihtelu ole kiinni siitä, mihin asentoon tila kuvassa riittää. Tämän perusteella voisi aivan varovasti olettaa, että Sanudo-käsikirjoituksessakin kuva vastaa taiteilijan käsitystä miekan todellisesta asennosta.

Vaikka oikeanpuoleinen hahmo vastaa I.33:sta tuttua asemaa, on kyseessä varsin geneerinen asento (miekka kohotettuna valmiina lyömään), eikä siitä siis voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Vasemmanpuoleisen hahmon asento puolestaan ei vastaa mitään I.33:ssa nähtävää. Kilpi näyttää olevan hieman erikoisessa asennossa sisäänpäin kohti omaa miekkakättä. (Vähemmän erikoista olisi, jos kilpi osoittaisi ulospäin tai olisi miekkakäden ulkopuolella). Kuvasta ei käy ilmi, suorittaako hahmo miekallaan piston vai lyönnin.

Tärkein seikka on se, miten hahmojen suorittamat liikkeet liittyvät toisiinsa, eli mitä kuvassa oikeastaan tapahtuu. Riippumatta siitä, pistääkö vai lyökö vasemmanpuoleinen hahmo, torjuu oikeanpuoleinen hahmo sen kilvellään. Vasemmanpuoleisen hahmon kilven asento voi selittyä sillä, että hän on aikeissa sitoa vastustajansa kilven sisäpuolelta jatkaakseen hyökkäystään. Koska kyse on harjoittelusta eikä taistelusta, voi selitys olla sekin, että hahmot on kuvattu tekemässä jonkinlaista harjoitusta, jossa vuorotellen avataan kilpikäden ulkolinja, torjutaan vastustajan kyseiseen linjaan kohdistama lyönti kilvellä ja lyödään itse. Niin tai näin, kilven käyttö miekkaa vastaan toisi kuvan lähemmäs Konungsskuggsjáa. Vielä on sekin mahdollisuus on, että kuvan on tarkoitus havainnollistaa piston ylivertaisuutta lyöntiin verrattuna, mikä seikka löytyy Sanudon viittaamasta Vegetiuksesta. Koska Konungsskuggsjássa ei ainakaan suoraan puhuta pistämisestä miekalla, sopisi tämä ajatus paremmin yhteen I.33:n kanssa.

(Pienenä verrokkina Petrus Tudeboduksen versiossa ensimmäisen ristiretken kronikasta miekan käyttöön viittaavia verbejä ovat decollare, detruncare ja percutire. Kaksi ensimmäistä viittaavat selvästi lyömiseen ja viimeksi mainittuakin käytetään ratsastajan halkaisemisesta päälaesta satulaan, mutta kerran sanaa percutire käytetään yhteisesti miekoista ja keihäistä, mikä viittaisi mahdollisesti pistämiseen myös miekkojen osalta).

Paljon spekulaatiota pitemmälle ei tässä yhteydessä varmaankaan päästä. Pitäisi myös arvioida kuvan laatijan asiantuntijuutta kuvaamansa asian suhteen: voihan olla, että hahmot on piirretty vain johonkin teemaan sopivaan asentoon ilman sen kummempaa ajatusta. Mitä tulee perspektiiviin, vasemmanpuoleisen kilven asennon ei välttämättä ole tarkoitus olla sisäänpäin vaan eteenpäin.

Gladius hispaniensis

|

Roomalaistyyppinen miekka eli gladius jaetaan alatyyppeihin, joista varhaisin malli tunnetaan teknisellä termillä gladius hispaniensis. Siteerasin edellisessä kirjoituksessa kreikaksi kirjoittanutta Polybiosta käyttäen ilmaisun μάχαιρα ἰβηρική latinankielisenä vastineena muotoa gladius hispanus. Ilmaisu esiintyy Liviuksella, kuten myös gladius hispaniensis. Liviuksen lähteenään käyttämä annalisti Quintus Claudius Quadrigarius näyttäisi käyttävän muotoa gladius hispanicus.

Periaatteessa sanat hispanus, hispaniensis ja hispanicus ovat synonyymejä, mutta (Forcellinia seuraten) ensimmäinen viittaa Hispaniassa syntyneeseen, toinen muualla syntyneeseen mutta Hispaniaan muuttaneeseen tai siellä oleskelevaan ja kolmas hispanialaisiin tai Hispaniaan liittyvään tai kuuluvaan. Näin ollen “oikein” vaihtoehto olisi gladius hispanicus.

Autenttiset aikalaisten käyttämät sanat ja nykyaikaiset erikoisalatermit eivät aina vastaa toisiaan täydellisesti. Esimerkiksi tietynlaisia arkeologisia esinelöytöjä kuvaavat termit lorica segmentata (Asterixista tuttu levyhaarniska) ja falcata (Pyreneiden niemimaalla käytetty kaareva miekka) eivät esiinny latinankielisillä auktoreilla, vaan ne on otettu käyttöön vasta uudella ajalla. Gladius hispaniensis on rajatapaus siinä mielessä, että se esiintyy Liviuksella mutta on, kuten sanottu, myös miekkatypologian tekninen termi, jolla viitataan varhaisimpaan gladius-tyyppiin, jonka terän pituus saattoi olla jopa 760 mm (Bishop & Coulston 2006, s. 56).

Legioonalainen scutuminsa takana valmiina pistämään gladiuksellaan (teoksesta Bishop & Coulston 2006).

Kuten mainitsin ylempänä, Livius käyttää sekä adjektiivia hispanus että hispaniensis viitatessaan miekkoihin. Muotoa hispanus hän käyttää kohdassa, joka kertoo Titus Manliuksen varustautumisesta kaksintaisteluun hänelle kieltä näyttävän jättiläisgallin kanssa:

Armant inde iuvenem aequales; pedestre scutum capit, Hispano cingitur gladio ad propiorem habili pugnam; armatum adornatumque adversus Gallum stolide laetum et – quoniam id quoque memoria dignum antiquis visum est – linguam etiam ab inrisu exserentem producunt. (7,10)

Kaksintaistelu käytiin n. 360 eaa., joten jos roomalaismiekan hispanialaisuus on toisen puunilaissodan (218 – 2011 eaa.) peruja, on miekan kutsuminen sellaiseksi tässä yhteydessä anakronismi. Tässä tarkoitettu “lähitaisteluun soveltuva” miekka olisi siis ehkä “varsinaisen” gladiuksen (gladius hispaniensis) ξίφος-tyyppinen edeltäjä. Vai onko pedestre (scutum) ymmärrettävä kontrastina sanalle hispanus?

Hispaniensis-tapauksia Liviuksella esiintyy kaksi. Ensimmäisessä kuvataan roomalaisen ratsuväkiosaston teurastamien makedonialaisten tiedustelijoiden vammoja (vuonna 203 eaa.):

nam qui hastis sagittisque et rara lanceis facta uolnera uidissent, cum Graecis Illyriisque pugnare adsueti, postquam gladio Hispaniensi detruncata corpora, bracchiis cum umero abscisis, aut tota ceruice desecta diuisa a corpore capita patentia que uiscera et foeditatem aliam uolnerum uiderunt, aduersus quae tela quosque uiros pugnandum foret pauidi uolgo cernebant. (31,34)

Miekan hispanialaisuuden erikseen mainitseminen katkottujen käsivarsien ja kaulojen yhteydessä voisi viitata siihen, että se soveltuu erityisesti tällaisten vammojen tuottamiseen, mikä siis ei ainakaan viittaa ensisijaisesti pistoaseeseen. Toisessa kohdassa ilmaisu viittaa roomalaisen kevyen jalkaväkisotilaan (veles) varustukseen (vuonna 189 eaa.):

hic miles tripedalem parmam habet et in dextera hastas, quibus eminus utitur; gladio Hispaniensi est cinctus; quodsi pede conlato pugnandum est, translatis in laeuam hastis stringit gladium. (38,21)

Tästä herää kysymys, onko kyse aiemmin puheena olleesta ratsuväen aseesta (gladius hispaniensis?) vai jalkaväen aseesta (gladius hispanus?), vai onko termeillä ylipäänsä mitään eroa.

Tässä kohden on syytä siteerata kohtaa, jossa Livius kuvailee gallien ja hispanialaisten varusteiden eroja:

Gallis Hispanisque scuta eiusdem formae fere erant, dispares ac dissimiles gladii, Gallis praelongi ac sine mucronibus, Hispano, punctim magis quam caesim adsueto petere hostem, brevitate habiles et cum mucronibus. (22,46)

Livius antaa ymmärtää, että hispanialaisetkin olisivat roomalaisten tapaan mieluummin pistäneet kuin lyöneet. Kuvaus sinänsä (lyhyt ja teräväkärkinen) sopii myös falcata-tyyppiin, joka kuitenkin vaikuttaisi muuten vähintäänkin sekä lyömä- että pistoaseelta. Puhuessaan tässä hispaanojen lyhyistä pistomiekoista erotuksena gallien pitkistä lyömämiekoista Livius on saattanut jotenkin sekoittaa miekkatyypin ja laadukkaan iberialaisen teräksen: jälkimmäiseen roomalaiset ilmeisesti tutustuivat toisen puunilaissodan aikana, mutta pistomiekkojaan he käyttivät Polybioksenkin mukaan jo aiemmin, kuten ylempänä mainitsin. Tätä tulkintaa hämmentää Suda, 900-luvulta peräisin oleva bysanttilainen tietosanakirja, joka hakusanan μάχαιρα kohdalla kertoo, että roomalaiset kopioivat Hannibalin sotien aikaan keltibereiltä juurikin aseen rakenteen (κατασκευή) osaamatta kuitenkaan valmistaa yhtä hyvää terästä:

ᾗ καὶ Ῥωμαῖοι τὰς πατρίους ἀποθέμενοι μαχαίρας ἐκ τῶν κατ’ Ἀννίβαν, μετέλαβον τὰς τῶν Ἰβήρων, καὶ τὴν μὲν κατασκευὴν μετέλαβον, αὐτὴν δὲ τὴν χρηστότητα τοῦ σιδήρου καὶ τὴν ἄλλην ἐπιμέλειαν οὐδαμῶς δύνανται μιμεῖσθαι.

(Hiljattain ilmestyneessä Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan Livius-suomennoksessa Ab urbe condita XXII: Karthagon Hannibal Rooman porteilla (2015) ylempänä mainittuun tekstikohtaan liittyvässä alaviitteessä lainataan vapaasti Polybiosta: “se [hispanialainen miekka] oli luja ja taipumaton, siinä oli terävä kärki, ja vihollista saattoi sivaltaa sen kummalla reunalla hyvänsä.” Kuten jo edellisessä kirjoituksessani ohimennen sanoin, ymmärrän ainakin toistaiseksi ilmaisun  ‘ἔχει δ᾽ αὕτη κέντημα διάφορον καὶ καταφορὰν ἐξ ἀμφοῖν τοῖν μεροῖν βίαιον’ viittaavan molempien särmien sijaan säilän molempien osien eli kärjen ja terän käytettävyyteen. Sivuhuomiona mainittakoon, että Polybios käyttää adjektiivia βίαιος sekä kaksi- että kolmimuotoisena, esim. βιαίοις πληγαῖς 3,16 ja βιαίας πληγῆς 27,11.)

Joka tapauksessa kaiken yllä sanotun perusteella vaikuttaa korkeintaan siltä, että pistämiseen soveltuvasta lähitaisteluaseesta Livius käyttää nimitystä gladius hispanus ja ratsuväen aseesta, joka soveltuu päiden ja raajojen katkomiseen, nimitystä gladius hispaniensis, vaikka jälkimmäinen viittaa kuitenkin ilmeisesti myös kevyen jalkaväen sivuaseeseen. Tapauksia on niin vähän, että mitään kovin tarkkoja määritelmiä ei kannata yrittää tehdä, ja on myös perusteltua epäillä Liviuksen asiantuntemusta. Mikäli ounasteluni ilmaisun pedestre scutum kohdalla pitää paikkansa, saattaisi Liviuksen gladius hispanus/hispaniensis kaikissa tapauksissa viitata ensisijaisesti ratsuväen aseeseen.

Pappi kupurakilpensä takana valmiina pistämään miekallaan (custodia sexta; Leeds, RA, MS I.33 fol. 17r.)

Palatakseni vielä nykyaikaiseen terminologiaan ja latinan kielen sanoihin, latinan gladius ja scutum eivät ole lähtökohtaisesti suomeksi gladius ja scutum vaan miekka ja kilpi. Myös I.33:ssa käytetään sanoja gladius ja scutum, jossa ne viittaavat yhden käden miekkaan ja kupurakilpeen. Von Günterode (1579) käyttää sanoja gladius (sekä machaera, xyphomachaera, romphea ja ensis) kahden käden miekasta, jonka hän otsikoi saksaksi Schlachtschwerdt, Langschwerdt, Beidenfeuster. Yhden käden miekasta, josta hän käyttää saksaksi nimitystä Rappier, hän käyttää latinaksi kirjoittaessaan ainoaa jäljelle jäävää sanaa framea, joka tarkoittaa vanhimmilla kirjailijoilla muinaisgermaanisen esikuvansa (*framja) mukaisesti keihästä, mutta jo kristillisillä auktoreilla miekkaa. Ehkä sopivana loppukaneettina mainittakoon, että Paulus Hector Mair 1500-luvun puolivälissä käyttää rapiirista (Rappier) latinaksi nimitystä ensis hispanus.

Yleistä historiaa

|

Väitöskirjani koskee kaikista vanhinta miekkailuopasta, mutta hyllystäni löytyy myös vanhin alunperin suomeksi kirjoitettu miekkailua käsittelevä kirja, Oskari Väänäsen Miekkailun käsikirja I: Lyömämiekkailu kevyellä aseella (1923). Teos alkaa miekkailun historiikilla kivikaudesta nykypäivään sisältäen muutamia historiografisesti mielenkiintoisia kohtia.

Priimiasento edestä. (Kuva 10, s. 28.)

Kertoessaan muinaisista roomalaisista Väänänen välttää sortumisen väitteeseen, että roomalaiset olisivat yksinomaan pistäneet miekoillaan (s. 11):

Roomalaiset harrastivat myös jo varhain miekkailua. Heidän miekkailunsa oli metodisesti hyvin järjestetty. Iskun lisäksi he käyttivät myös pistoa, koska se taistelussa oli tuhoisampi vastustajalle ja oli helpompi suorittaa. Sekä sotilas- että gladiaattorikouluissa harjoittelivat alokkaat puusauvoilla patsasta vastaan tai parittain, ja näin opittuaan he vasta saivat oikeat aseet. Roomalaisten sotilaiden suuri taistelukelpoisuus pohjautui epäilemättä heidän korkealle kehitettyyn miekankäyttötaitoonsa. Roomasta levisi miekkailun harrastus yltympäri silloin tunnettua maailmaa.

Roomalaisten miekkakoulutuksen historia on hämärän peitossa, mutta Valerius Maximuksen mukaan Publius Rutilius oli ensimmäinen, joka käytti opettajina gladiaattorikouluttajia (Facta et dicta memorabilia 2,3,2).

‘In die Mitte.’ Kuvitusta Wallhausenin Vegetius-käännöksestä vuodelta 1616.

Pistotekniikkaan viittaa paitsi roomalaisten miekkojen muoto (etenkin Royal Armouriesin IX.5583 vahvistettuine kärkineen), myös lukuisat maininnat kirjallisuudessa: Polybios kirjoitti toisella vuosisadalla eaa. roomalaisten pärjänneen galleja vastaan siksi, että he pistivät eivätkä lyöneet (‘οὐκ ἐκ καταφορᾶς ἀλλ᾽ ἐκ διαλήψεως’, 2,33), kun taas gallit hänen mukaansa taivuttivat miekkansa ensimmäisellä lyönnillä käyttökelvottomaksi ja tarvitsivat aikaa terän suoristamiseen. Toisaalla hän kirjoittaa, että roomalainen sotilas tarvitsi taistelujärjestyksessä tilaa sekä lyömiseen että pistämiseen (‘ἐκ καταφορᾶς καὶ διαιρέσεως’, 18,30), mihin molempiin käyttötapohin metallurgisesti laadukas gladius hispanus (μάχαιρα Ἰβηρική) oli erityisen sovelias (6,23). (Sanavalinnat διαλῆψις ja διαίρεσις ovat kiinnostavia, mutta niistä lisää toisella kertaa.)

Pistojen (yli)korostamisen kiistaton locus classicus on Vegetiuksen puolisen vuosituhatta Polybiosta myöhemmin siteeraama lähde (mahdollisesti Cato vanhempi), jonka mukaan roomalaiset alokkaat koulutettiin pistämään lyömisen sijaan (‘non caesim sed punctim ferire discebant’, 1,12). Saman teoksen kahdessa muussa kohdassa Vegetius siteeraa lähteitä, joiden mukaan sotilaiden tuli harjoitella sekä pistämistä että lyömistä (‘punctim caesimque’, 2,23 ja 3,4).

Muinaisista roomalaisista Väänänen siirtyy keskiaikaan (s. 11):

Keskiajalla tiedämme ritariston harjoittaneen miekkailua. Heidän miekkailunsa oli kuitenkin enemmän voiman ja aseen lujuuden koe kuin taitonäyte. Paksuissa rautapukineissa ei voinut liikkua nopeasti, joten miekkailussa välttämätön nopea ja kevyt liikunta jäi kokonaan pois. Miekan täytyi olla raskas ja luja, jos mieli sillä saada jotain aikaan panssarin läpi. Isku annettiinkin sentähden tavallisimmin kahdella kädellä huimaisten oikein olan takaa.

Haarniska päällä tapahtuvan miekkailun osalta on erotettava karkeasti kaksi eri asiayhteyttä, urheilu ja sota tai kaksintaistelu. Urheilussa, jota siis harrastettiin keskiajallakin, haarniskan tarkoitus on estää loukkaantumiset, eikä sitä ole tarkoituksenmukaista yrittää kiertää. Kaksintaistelussa tai taistelukentällä haarniskan tarkoitus on suojella haavoittumista vastaan, ja sitä vastaan kannattaa hyökätä esimerkiksi käyttämällä miekkaa pistoaseena haarniskan aukkoihin ja nivelkohtiin, tai käyttää erityisesti panssarin läpäisemiseen tarkoitettuja aseita.

‘Supernae intorsionis ratio’. München, BSB, Cod. icon. 393(2 fol. 262v.

On vaikea välttyä väärinkäsityksiltä, jos tarkastelee historiallisia aseita aivan eri ympäristössä käytettävän floretin, kalvan ja säilän viitekehyksen kautta. Jokseenkin hämmentävä on myös seuraava kohta (s. 12):

Miekka oli alkuaan ja sangen myöhäiseen aikaan saakka pelkkä hyökkäysase. Puolustukseen käytettiin eri aikoina kilpeä, panssaria, viittaa, tikaria, tai pelkkää toista kättä sekä hyppyä pois hyökkääjän tieltä. Vasta 1700-luvulla alettiin väistöt suorittaa miekalla.

Eräs silmiinpistävä piirre I.33:ssa on, että siinä kilpeä ei juuri käytetä vastustajan lyöntien torjumiseen: kilpi lähinnä suojaa miekkakättä ja toimii erillisenä lyömäaseena. Kiinnostavana verrokkina mainittakoon 1200-luvun puolivälistä peräisin oleva norjalainen oppikirja Konungsskuggsjá (Speculum regale), jossa kehotetaan harjoittelemaan miekalla ja kupurakilvellä lyöntejä (hogg) ja vastaiskuja (ƿiðr slog), ensiksi mainittuja otaksuttavasti miekalla, jälkimmäisiä kilvellä (59,7-9). Joka tapauksessa esimerkkejä miekan käytöstä puolustukseen löytyy runsain mitoin ennen 1700-lukua. Esimerkiksi tässäkin blogissa käsittelemäni von Günterode mainitsee vuonna 1579, että vastustajan lyönnit otetaan vastaan terän keskiosan tai tyven keskustalla (esim. ‘plagas excipere debes tuo medio veruti uel firmo medio’, Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 41v).

Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15. fol. 43r (fig. ι)

Lopuksi lainattakoon alla oleva viittaus miekkailutaidon käytännöllisiin sovelluksiin (s. 15-16):

Suoranaista käytännöllistä merkitystä ei miekkailulla nykyään juuri ole. Ennen vanhaan oli hyödylistä osata käyttää miekkaa etenkin sodassa, mutta myös rauhan aikana “välien selvittämisessä” ja itsepuolustuksessa. Eikä se viimemainitussa tarkoituksessa nykyäänkään ole haitaksi. Päällekäyvän voi miekkailutaitoinen helposti esimerkiksi kävelykepillä passittaa hammaslääkärin puheille.

Tämä kommentti saattaa kuulostaa oudolta, mutta se on tietysti nähtävä oikeassa kontekstissa. Vertailun vuoksi 1920-luvulla varusmiesten lomapukuun kuului pistin, jota ohjesäännön mukaan sai käyttää itsepuolustukseen, kunhan huolehti siitä, että taistelukyvyttömäksi saatettu hyökkääjä pääsi hoidettavaksi.

Matkakertomus

|

Tauon pitämisen sijaan lensin pitkänäperjantaina Manchesteriin ja jatkoin sieltä täpötäydessä junassa Leedsiin. Royal Armouriesin kirjasto oli pyhäpäivän vuoksi kiinni, joten vietin päivän museossa. Iltapäivän turnajaisesitys oli loppuunmyyty, mutta hotellihuoneeni ikkunasta oli sattumalta täydellinen näkymä areenalle.

Lauantaina osallistuin Royal Armouriesin, Society for Combat Archaeologyn ja KDF Internationalin järjestämään miekka ja kupurakilpi -seminaariin. Ensimmäiseksi osallistuin väkipuukkotyöpajaan. Väkipuukko eli messer on perinteinen talonpoikaisase, joka muotonsa puolesta muistuttaa veistä, mutta kokonsa ja käyttötapansa puolesta miekkaa. Keskeinen saksankielinen messer-lähde Hans Lecküchner vaikuttaakin muotoilleen oppinsa pitkälti Liechtenauerin pitkänmiekan perusteella. (Forgengin laatima Lecküchnerin englanninkielinen käännös löytyy Kansalliskirjastosta.)

Ohjattua tekstinlukua.

Ennen lounastaukoa pidin luennon käsin kirjoitettujen primäärilähteiden tutkimisen eri osa-alueista käyttäen esimerkkitapauksena yhtä I.33:ssa esiintyvää lausetta, joka on käännetty väärin englanniksi (Forgeng 2003/2013), ranskaksi (Cinato & Surprenant 2009) ja italiaksi (Morini et al. 2016). Valitsin kyseisen tekstikohdan siksi, että sen kautta oli mukava osoittaa paleografisen ja korpuslingivistisen tutkimuksen merkitys tekstin sisällön tulkinnassa. Mikä huvittavinta, puutteelliset tai väärät käännökset eivät tässä nimenomaisessa tapauksessa muuta tulkintaa kyseisestä kohdasta kokonaisuutena.

Lounaan jälkeen pidin I.33-teemaisen työpajan, jossa esittelin tämänhetkisiä näkemyksiäni siitä, miten custodiae ja obsessiones käytännössä liittyvät toisiinsa. Lopuksi osallistuin toiseen, Andre Liegnitzerin miekka- ja kupurakilpitekniikoita käsittelevään työpajaan.

Kirjastossa.

Kaiken muun lisäksi tutkin itse käsikirjoitusta Royal Armouriesin kirjastossa. Sunnuntaina käsiteltiin lisää väkipuukkoa sekä Rolf Warmingin esinekulttuuriin perustuvia johtopäätöksiä viikinkikilven käytöstä. Rolf oli edellisenä päivänä pitänyt samasta aiheesta luennon ennen omaani sekä työpajan samaan aikaan omani kanssa.

Maanantaina vietin aamupäivän museossa, iltapäivällä matkustin jälleen tupaten täynnä olevassa junassa Manchesteriin ja edelleen lentäen takaisin Helsinkiin.