Tag Archives: I.33

Aika, ajoitus ja Aristoteles

|

Luin tänä aamuna Ken Mondscheinin artikkelin ‘The Medieval Experience of Time: Aristotle, Universals, and Technologies’ (teoksessa “Can These Bones Come to Life?” Insights from Reconstruction, Reenactment and Recreation, 2014). Artikkelissaan Mondschein viittaa Aristoteleen Fysiikasta löytyvään määritelmään ajalle, jonka hän antaa englanniksi muodossa “the number of the motion with respect to the before and after”.

(Tuija Jatakarin ja Kati Näätsaaren käännöksessä ‘aika on  liikkeen luku aikaisemman ja myöhemmän mukaan’; kreikaksi kohta kuuluu ‘τοῦτο γάρ ἐστιν ὁ χρόνος, ἀριθμὸς κινήσεως κατὰ τὸ πρότερον καὶ ὕστερον’, 219b.)

Konkreettisena esimerkkinä aristoteelisesta aikakäsityksestä Mondschein mainitsee käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvän miekkailutekstin (s. 34):

Making explicit use of Aristotelian terminology, Liechtenauer tells us that, “Movement, that beautiful word, is a heart and a crown to fencing” (Motus das worte schone / ist des fechtens eyn hort und krone). He then speaks of the “before”, “after,” and “during” of an action (vor, nach, indes), following the Aristotelian dictum concerning the “number of the motion.”

Koodeksista löytyy kyllä eksplisiittinen viittaus Aristoteleeseen, vaikka kyseinen (asiayhteyteen huonosti sopiva sitaatti) onkin Retoriikasta eikä Tulkinnasta, kuten anonyymi auktori itse väittää. Mutta onko motus tarpeeksi eksplisiittisen aristoteelinen termi? Jacobus Veneticuksen ja Vilhelm Moerbekeläisen keskiaikaisissa käännöksissä kohta kuuluu seuraavasti: ‘hoc enim est tempus: numerus motus secundum prius et posterius.’

‘als aristotyles spricht in libro peri armenias’ Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 22v.

On kieltämättä kiinnostavaa, että motus on annettu runosäkeessä latinaksi eikä saksaksi. Entä voidaanko vor, nach ja indes nostaa eksplisiittisesti Fysiikasta? Aristoteleen kyseisessä kohdassa pyörittelemät käsitteet ovat “aikaisempi”, “myöhempi” ja “nyt”, latinaksi prius, posterius ja nunc (kreikaksi τὸ πρότερον, τὸ ὕστερον ja τὸ νῦν; kreikaksi voi kätevästi mistä vaan tehdä substantiivin lisäämällä eteen artikkelin).

Jos liechtenaueriaaniset ajoituskäsitteet olisi nostettu suoraan aristoteliaanisesta aikakäsityksestä (tai siitä tekstistä ja kielestä, jolla sitä on opetettu), olisi outoa, että vain vähiten tärkeä sana motus olisi latinaksi, ja että indes ei vastaa latinan sanaa nunc. Fysiikasta löytyy kyllä in eodem tempore eli ‘samassa ajassa’, jolla viitataan “luvultaan samaan” liikkeeseen (erotuksena “lajiltaan” tai “suvultaan” samasta) eikä samanaikaisuuteen.

‘prius parata’. Leeds, RA, MS I.33, fol. 32v.

Mondschein viittaa myös I.33:een (s. 35):

The bulk of this 34-folio [sic] consists of exemplary “plays,” or sequences of actions, performed by a fencing master (the sacerdos, or priest) and his student (the scolaris). In other words, following the common medieval model of education, the reader is expected to follow a model. There is no theorization of time; the action-and-response format described in the manuscript could equally belong to a closed motor skill (such as a sword-dance) as an open motor skill (that is, actual fencing, with its tactical use and variation of time). Such information was probably transmitted in person.

Toisin kuin yllä sanotusta voisi ehkä ymmärtää, I.33:ssa on kuitenkin kohtia, joissa jompikumpi osapuoli päihittää toisen liikuttuaan ensin tai olemalla asemansa puolesta nopeampi (esim. ‘obsidentis prius est intrare’, fol. 6r; ‘scolaris […] cum esset in actu ducendi plagam […] sacerdos uero antequam scolaris ducat gladium suum ad terminum debitum recipit plagam’, fol. 31r; ‘Walpurgis recipit schiltslac quia erat superior et prius parata’, fol. 32v), vaikka käsitteitä vor, nach ja indes ei suoraan nimetäkään.

Kollaatio

|

Jos jotakin asiaa on tutkittu ennestään, se ei tarkoita, etteikö sitä kannattaisi edelleen tutkia. Jos uudessa tutkimuksessa saatu tulos on sama kuin aiemmassa tutkimuksessa, sitä voidaan pitää jokseenkin vahvistettuna; jos tulos on eri, on jossakin ollut jotain vikaa. Se, että jostain aiheesta on kirjoitettu jotain jo ennestään, ei tiukan tieteellisessä mielessä oikeastaan merkitse mitään.

Olen juuri kirjoittamassa artikkelikäsikirjoitusta koskien I.33:n kollaatiota eli vihkorakennetta ja siitä puuttuvia lehtiä. Koodeksi koostuu nykytilassaan viidestä vihkosta, joista vain ensimmäisessö on kahdeksan lehteä eli neljä kaksoislehteä; toisessa vihkossa on kuusi lehteä, kolmannessa viisi, neljännessä kuusi ja viidennessä seitsemän. Parittomat määrät johtuvat kolmannen vihkon loppuun ja viidennen alkuun liitetyistä yksittäisistä lehdistä. Jos oletetaan, että kukin vihko on ollut kokonainen kvaternio, puuttuu koodeksista yhteensä kahdeksan lehteä.

I.33:n keskikohta lähikuvassa.

Aihetta on käsitelty ensimmäisen kerran Cinaton ja Forgengin editiossa (2009) ja James Hesterin artikkelissa Royal Armouriesin Arms & Armour -julkaisussa (2012). Molemmat esittävät toisistaan poikkeavia tuloksia, mikä johtuu ensisijaisesti siitä, että koodeksin tuolloisesta tiukasta sidoksesta (eri kuin yllä olevassa kuvassa) johtuen vihkorakenteen päätteleminen ei ollut mahdollista.

Koodeksi sidottiin uudelleen vuonna 2012, minkä yhteydessä oli mahdollista todeta, mitkä lehdet oikeastaan kuuluvat yhteen, ja vuoden 2013 faksimile-edition yhteydessä Jeffrey Forgeng ja James Hester käsittelevät aihetta kolmannen kerran ja esittävät, että yksinäiset lehdet (19 ja 26) ovat toistensa vastakappaleita.

Vuonna 2016 ilmestyi Franck Cinaton artikkeli ‘Development, Diffusion and Reception of the Buckler plays: A Fighting Art in the Making, a case study’ Brillin History of warfare -sarjaan kuuluvassa teoksessa Late Medieval and Early Modern Fight Books (toim. Daniel Jaquet, Timothy Dawson ja Karin Verelst), jossa esitetty on käytännössä sama kuin Forgengin ja Hesterin malli, paitsi että yksinäisille lehdille oletetaan vastakappaleet.

Samana vuonna ilmestyi myös Fanny Binardin ja Daniel Jaquetin artikkeli ‘Investigation on the collation of the first Fight book (Leeds, Royal Armouries, Ms I.33)‘. Artikkeli on siitä mukava, että sivulla 20 näkyy yhdellä silmäyksellä Hesterin (2012), Forgengin (2013), Cinaton (2016) ja Binardin oma näkemys. Jos unohdetaan Hesterin itsensäkin jo 2013 hylkäämä malli, eroaa Binardin näkemys muista lähinnä siinä, että hän liittää lehden 19 kolmanteen eikä neljänteen vihkoon. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että toisen vihkon ulkopuolelta puuttuu kaksoislehti, eli lehtien 8 ja 9 sekä 14 ja 15 välistä puuttuu kummastakin yksi lehti.

Huhtikuussa tulee ilmestymään uusi laitos vuoden 2013 faksimile-editiosta, jonka voi ennakkotilata Royal Armouriesin verkkokaupasta. Uusitussa kollaatiota koskevassa luvussa  (tai ainakin sen luonnoksessa) Forgeng pitää edelleen mahdollisena, että lehdet 19 ja 26 kuuluvat yhteen, ja että lehtien 25 ja 26 välistä ei puutu mitään. Binardin hypoteesiin hän viittaa toteamalla sen perustuvan väärinkäsitykseen.

Omien tutkimusteni pohjalta voin tuoda keskusteluun jotain paitsi koskien lehtiä 19 ja 26, myös liittyen erään puuttuvaksi oletetun kaksoislehden sijaintiin. Nähtäväksi jää, miten kollegat tulevat suhtautumaan näkemyksiini reilun parin viikon päästä.

Painiotteita

|

Mainitsin edellisessä kirjoituksessa, että I.33:ssa on nähtävissä painitekniikoita neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v). Näiden lisäksi kolmessa kuvassa tartutaan vastustajan miekkaan (foll. 4r, 16v ja 22r), minkä voitaneen katsoa kuuluvan painitekniikoiden piiriin. Lisäksi tekstissä viitataan puuttuvaan lehteen, jossa riistetään vastustajan kilpi (folion 16 jälkeen).

Otteiden vähäisestä määrästä huolimatta ne voidaan jakaa kolmeen tyyppiin, jotka ovat aseellinen tekniikka (foll 4v, 12v ja 18v), aseeton tekniikka (fol. 18v) ja, kuten todettu, tarttuminen vastustajan aseeseen (foll. 4r, 16v ja 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 4v.

Aseellisia tekniikoita on kaksi erilaista, joissa ensimmäisessä sidotaan vastustajan käsivarret omalla kilpikädellä (foll. 4v ja 12v; kuvat ovat identtiset), toisessa omalla miekkakädellä kääntäen samalla selkä vastustajan suuntaan (foll. 18v, ks. alempana).

Tekstissä näistä tekniikoista käytetään nimitystä ‘recipere gladium et scutum’, kerran tarkennettuna ‘circumdatis brachijs aduersarij’ (fol. 4v). Runosäkeissä kilpikädellä tehtävään sidontaan viitataan muotoilulla ‘circumda[re] brachia’, miekkakädellä tehtävään ‘deprehendere gla[dium], scu[tum]’ (fol. 2v), mutta käsivarsien ja aseiden korostamiseen viittaavat sanamuodot ovat oletettavasti vain runomuodon motivoimia.

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Kumpaankin otteeseen näytetään puolustus, joista ensimmäinen on ennaltaehkäisevä lyönti kilvellä (fol. 5r ja tietysti myös 18r), jälkimmäinen on vapautuminen, joka luonnollisesti suoritetaan vasta vastustajan saatua otteen (fol. 18v).

Leeds, RA MS I.33, fol. 18v.

Viimeksi mainittu puolustus (‘derelinquere gladium & scutum’) johtaa ainoaan koodeksissa esiintyvään aseettomaan tekniikkaan: papin sidottua oppilaan kädet miekkakädellään oppilas pudottaa omat aseensa vapautuakseen otteesta, minkä jälkeen hän on vapaa tarttumaan pappiin takaapäin ‘volens luctare cum sacerdote’ (fol. 18v), jolloin pappi on ‘deprehensus … per scolarem in modum luctationis’ (fol. 19r). Liikkeen lienee tarkoitus jatkua maahanvientinä tai uhrautumisheittona. Samantyyppinen puolustus mainitaan tekstissä mahdollisena myös silloin, kun vastustaja on käyttänyt sitomiseen kilpikättään: ‘sacerdos non potest absolui a tali deprehensione sine amissione gladij & scuti’ (fol. 4v).

Miekkaan tarttumisista ensimmäisestä käytetään nimistystä luctatio (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r), jossa papin hidastelun vuoksi hänen miekkansa jää jumiin oppilaan käsivarsien väliin. Oletettavasti tämänkään liikkeen ei ole tarkoitus päättyä tähän vaan jatkua jonkinlaisena miekanriistona, jota ei kuitenkaan ole kuvattu sen tarkemmin tekstissä tai kuvissa.

Leeds, RA MS I.33, fol. 4r

Toisessa tapauksessa pappi siirtää miekkansa vasempaan käteen ja tarttuu oppilaan terään (‘deprehend[ere] gladium’), mistä oppilas vapautuu lyömällä pappia käteen kilvellään ja vetämällä miekkansa pois (fol. 16v). Tätä tilannetta seuraisi puuttuva kilvenryöstöä (‘frang[ere] scutum’) esittävä kuva.

Leeds, RA MS I.33, fol. 16v.

Kolmas tapaus on vidilpoge-asennosta tehtävä miekanryöstö (‘recip[ere] gladium’, fol. 22r).

Leeds, RA MS I.33, fol. 22r.

Kielellisesti kiinnostavaa on, että tarttumiseen eli sitomiseen tai ryöstämiseen viitataan paitsi värittömällä verbillä deprehendere, myös sotilaallisemmalla termillä recipere ja värikkäämmällä ilmaisulla frangere. Suoraan painiin viittaava substantiivi luctatio esiintyy kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se opetetaan ikään kuin erikoisalaterminä (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, fol. 4r). Syy tähän lienee se, että opettaja on halunnut jotenkin korostaa painin (ringen) roolia aseellisen kamppailutaidon osa-alueena, mikä on sitten välittynyt tekstiin hieman oudolla tavalla ikään kuin luctatio olisi jonkin yksittäisen liikkeen nimi.

Vastaavia otteita tavataan muissakin lähteissä. Esimerkiksi kuvittamaton kilvenryöstö löytyy Andre Liegnitzeriltä (esim.  Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487, fol. 55v) ja Paulus Kalilta (München, Bayerische Staatsbibliothek, Cgm 1507, foll. 55v – 56r). Kilpikäden käyttö vastustajan miekkakäden sitomiseen löytyy myös Paulus Kalilta (id. fol. 56v) ja mm. Hans Talhofferilta (München, BSB, cod. icon. 394 a, fol. 118r), molempien vastustajan käsien sitomiseen (tosin ilman kilpiä) Fiore dei Liberiltä (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 29r). Uhrautumisheitto edestäpäin tehtynä aseetonta vastustajaa vastaan löytyy “Wallerstein”-koodeksista (Augsburg, Universitätsbibliothek, Oettingen-Wallerstein cod. I.6.4to.2, fol. 41r, Albrecht Dürerin kopiossa nro 21). Edestäpäin olisi mahdollista myös potkaista vastustajan polvi rikki, mikäli vastustajan jalka on ojennettu suoraksi, kuten ohjeistetaan Fabian von Auerswaldin painetussa kirjassa (1539, sig. F3v).

I.33 suomenkielisessä kirjallisuudessa

|

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjahyllyn järjestelyn seurauksena käsittelen tässä kirjoituksessa aikajärjestyksessä suomenkielisessä kirjallisuudessa vastaan tulleita mainintoja I.33:sta.

Ensimmäisenä mainittava teos on Turun museokeskuksen julkaisema ja Kari Hintsalan toimittama Miekka Suomessa (2010), joka käsittelee nimensä mukaisesti miekan historiaa Suomen alueella. Rautakauden miekkoja käsittelevän luvun on kirjoittanut jo tässäkin blogissa mainittu Mikko Moilanen. Tässä yhteydessä kiinnostava on kuitenkin teoksen viimeinen, Marko Saaren kirjoittama luku “Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat”, jossa hän viittaa ohimennen myös historiallisiin lähteisiin:

Varhaisimmat lähteet löytyvät 1200-1300-luvuilta. Tower fechtbuch eli I.33 on 1200-luvun lopulta ja kuvaa kahta hengellisen säädyn edustajaa miekkailemassa miekkojen ja kupuroiden, pienien kilpien kanssa. Teksti on latinaa, miekkailutermit saksaa ja se kuvaa hyvin systemaattista ja kehittynyttä systeemiä.

Marko Saari liittyy tässä hauskasti historialliseen traditioon selittäessään kupuran merkityksen “pienenä kilpenä”. On tosin huomattava, että kaikki miekkailutermit I.33:ssa eivät ole saksaa, ja systeemin systemaattisuudesta ja kehittyneisyydestä voi olla myös eri mieltä, mutta näistä aiheista enemmän toisella kertaa.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Tampereella vaikuttavan Ivan Blagoevin kirjoittama ja Tuula Parkusjärven suomeksi kääntämä teos Attaque! Johdatus miekkailun jaloon taitoon (2011). Esipuheessa (s. 6) todetaan, että ranskan sana escremir juontaa juurensa latinan sanasta schermare sekä italian sanasta scherma ja että muinaiset skandinaavit käyttivät miekkailusta sanaa scrimen. Mainittu ranskan verbi ei oikeastaan tule italian substantiivista scherma eikä varsinaisesti periydy edes latinasta, vaan sekä ranskan että italian verbit ovat lainaa vanhoista germaanisista kielistä, eivätkä muinaisranskan escremir ja italian schermire oikein voisikaan olla peräisin a-vartaloisesta verbistä. (Voidaan tietysti ajatella, että ajoituksensa vuoksi laina on saatu myöhäislatinaan eikä muinaisranskaan tai -italiaan, mutta vertailun vuoksi olisi tuskin mielekästä sanoa, että suomen sana miekka on peräisin kantasuomesta.) Nykyranskan escrimer on sen sijaan johdettu suhteellisen myöhäisestä substantiivista escrime, joka lienee lainaa italiasta. Muinaisskandinaavinen miekkailua tai aseilla puolustautumista merkitsevä verbi on skylmask, mutta kirjoittaja lienee ajatellut muinaisyläsaksan sanaa scirmen, joka on samaa alkuperää kuin edellä mainitut lainasanat.

Varsinaiseen aiheeseen (joka siis ei ole etymologinen nysvääminen) liittyy kuitenkin seuraava kohta historiaa käsittelevässä luvussa (s. 9):

Yksi vanhimmista tunnetuista miekkailun ohjekirjoista on peräisin 1300-luvulta. Se on saksalaisen niin kutsutun Marxbrüder-veljeskunnan munkkien laatima 32-sivuinen kirjanen. Ohjekirja on latinankielinen ja kuvitettu piirroksin. Kirjasesta selviää, että miekkailussa käytettiin tuohon aikaan vielä paljon painista tuttuja otteita.

I.33:n tekijät ovat voineet olla tai olla olematta munkkeja, mutta Marxbrüder-järjestöön teosta ei ole tietääkseni mahdollista yhdistää. Kyseessä ei ole ylipäänsä sääntökunta vaan miekkailukilta, joka sai privilegionsa keisari Fredrik III:lta vuonna 1487, vaikka järjestön historia varmasti ylettyy pitemmällekin (vanhin asiakirja on vuodelta 1474). Arthur Wisen historiikki The History and Art of Personal Combat (1971) kyllä mainitsee järjestön perustetun jo 1300-luvulla mainitsematta mitään lähdettä tälle tiedolle.

Varsinaisia painista tuttuja otteita teoksessa näkyy neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v), ja vastustajan miekkaan tartutaan lisäksi kolmessa (foll. 4r, 16v ja 22r).

Mainittakoon vielä, että Attaque! liittyy historialliseen genrejatkumoon todetessaan, että “[m]iekkailua ei voi opiskella kirjoista” (s. 6).

Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton julkaisema Miekkailu Suomessa: En garde! Prêts? Allez! (2013) käsittelee odotetusti miekkailua Suomessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana teos kertoo, että Vaasan Miekkailijoissa on vuodesta 2009 harrastettu myös historiallista miekkailua, “mistä käytetään nimitystä HEMA – Historical European Martial Arts” (s. 148). Historiaa käsittelevässä luvussa “Taistelutaidosta urheilumuodoksi” on kuva I.33:n foliosta 4v, jossa “yläkuvassa oppilas väistää aseellaan opettajan hyökkäyksen ja alakuvassa sitoo kilpikädellään opettajan kädet”. Teoksesta todetaan seuraavaa (s. 13):

Ensimmäinen tunnettu ja säilynyt kirjallinen tutkielma miekkailusta on Walpurgis Fechtbuch eli Ms. 1.33 Saksasta 1320-luvulta. Se käsittelee miekkailujärjestelmää aseina miekka ja pieni kilpi.

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa sanottavaa kuin se, että koodeksin ajoitus on tässä tarkentunut 1200-luvun lopusta 1320-luvulle.

Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisema Jyrki Talosen Historialliset eurooppalaiset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) eroaa edellisistä sikäli, että se käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti historiallisia miekkailua. Teoksen pääpaino ei ole alkuperäislähteiden eikä varsinkaan tutkimuskirjallisuuden käsittelyssä vaan suomalaisen harrastustoiminnan historiassa. I.33:sta sanotaan kuitenkin seuraavaa:

[V]anhin säilynyt keskiajan kamppailuopas on Leedsin Royal Armoriesissa säilytettävä ns. Tower Fechtbuch tai Walpurgis Fechtbuch eli MS I.33. Se on kirjoitettu latinaksi ja ajoitettu 1320-luvulle. Teoksessa kuvataan kupurakilven ja miekan käyttöä kaksintaistelun omaisessa tilanteessa, ehkä silti enemmän vapaa-ajan miekkailuna. Piirroksissa esiintyy ottelijoina muun muassa munkki ja nainen.

Yllä olevan lisäksi I.33 mainitaan niiden seurojen yhteydessä, joissa sen oppeja harrastetaan. Kuvituksena on kuva folion 5r ylemmästä esimerkistä, joka siis seuraa välittömästi edellä käsitellyn teoksen kuvituskuvaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Huomion kiinnittää maininta vapaa-ajan miekkailusta. Tätä näkemystä ovat kannattaneet ainakin Timothy Dawson (2009: 70) ja Heidemarie Bodemer (2008: 101), mutta Rachel Kellett (2012: 54) katsoo teoksessa kuvatun harjoittelun valmentaneen oikeudellista kaksintaistelua varten.

Ristinmerkkejä

|

I.33:n sisällön rakentuminen näyttäytyy täydellisimmillään ensimmäisessä vihkossa, minkä jälkeen se hajoaa jokseenkin kaoottiseksi sekamelskaksi. Ensimmäinen vihko on myös ilmeisesti ainoa kokonaisena säilynyt, siis olettaen, että kaikissa vihkoissa on ollut tarkoitus olla kahdeksan lehteä. Ensimmäisellä lehdellä luetellaan miekkailutaidon seitsemän osaa, ja toisella lehdellä (johon tekstissä viitataan ensimmäisenä lehtenä, ‘in primo folio’ fol. 3r) aloitetaan näistä ensimmäisen käsittely.

Yksittäiset kappaleet on merkitty ristinmerkeillä. Kappaleisiin (frustum) viitataan tekstissä kolme kertaa (foll. 3r, 7v, 23r), ristinmerkkeihin (signum crucis) neljä kertaa, joka kerta formulalla ‘usque ad proximum signum crucis’ (foll. 13v, 14v, 15r, 17r). Ristinmerkkien joukossa esiintyy vaihtelua, ja olisi houkuttavaa ajatella, että ne muodostavat jonkinlaisen johdonmukaisen hierarkian.

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r (ylh. vas.), 9r (ylh. oik.), 5r (alh. vas.), 20r (alh. oik.).

Monimutkaisin eli nyhäympyröity apilaristi löytyy ensimmäisen varoasennon (prima custodia, priimi) ensimmäisen kappaleen alusta (fol. 2r) ja toisen varoasennon (secunda custodia, sekondi) ensimmäisen kappaleen alusta toisen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 9r). Symmetriaa korostaa se, että molemmissa tapauksissa teksti alkaa sanalla notandum, ja molempien jatkotekniikoissa puhutaan kolmesta vaihtoehdosta, joista yksi on durchtritt. Kumpaakin asentoa vastaan hyökätään eri tavalla, ja sekondin yhteydessä otetaan myös lyhyesti kantaa siihen, mitä tapahtuu, jos priimiä vastaan opetetulla tekniikalla hyökättäisiinkin sekondia vastaan (foll. 10v – 11r), minkä jälkeen lisätään vielä priimin yhteydestä unohtunut huomio (fol. 11v), joka on juuri käsitelty sekondin yhteydessä (fol. 10rv).

Kolmas tapaus, joka muistuttaa edellisten jäljitelmää, löytyy kolmannen neljännen vihkon ensimmäiseltä sivulta (fol. 20r), joka sisällön puolesta osuu kuitenkin keskelle seitsemännen eli viimeisen varoasennon käsittelyä. Neljäs, vielä huonommin tehty risti löytyy keskeltä ensimmäisen varoasennon käsittelyä (fol. 5r). Puuttuvien lehtien ja jälkikäteen korjailtujen ristien vuoksi on vaikea sanoa, miten pitkälle rakenteellinen hierarkia on ollut ehkä tarkoitus viedä, jos sellaiseen on edes pyritty.

Yllä mainitun tyypin lisäksi esiintyy ympyröityä ja pelkkää apilaristiä, nyhäympyröityä tai pelkkää Mantovan ristiä, kuularistiä ja yksi mahdollinen Jerusalemin ristin hahmotelma (fol. 25r). Ensimmäisessä vihkossa ensimmäistä kappaletta seuraa kaksi nyhäympyröityä Mantovan ristiä (foll. 3r ja 4r), ylempänä mainittu ympyröity apilaristi (fol. 5r), himmeä vinoneliössä oleva apilaristi (fol. 5v), himmeä Mantovan risti (fol. 6v), himmeä vihkiristi (ympyröity Mantovan risti, fol. 7v) ja pelkkä apilaristi (fol. 8v).

Leeds, RA MS I.33 foll. 2r, 3r, 3v (sisämarginaalissa, tarkoituksella poispyyhitty), 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v.

Kuten edellä sanotusta jo saattoi käydä ilmi, rakennetta on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti lähtien kirjan vihkorakenteesta initiaalien, ✠-, ✥-, ☩- ja ¶-merkkien kautta aina tekstissä esiintyviin eksplisiittisiin viittauksiin. J. P. Gumbertin kodikologista terminologiaa lainatakseni I.33 on ainakin sikäli nivelletty, että siinä on yksi selvä kesuura: ensimmäiseen vihkorajaan osuu myös sisällöllinen raja priimin ja sekondin välillä, joten ensimmäinen vihko muodostaa oman blokkinsa, johon myös viitataan kirjan viimeisellä foliolla: ‘ex ḥiis generantur omnia que habentur de prima custodia de quibus habetur in primo quaterno’ (fol. 32r).

Näissä merkeissä alkaa tämä työviikko ja paperi, joka käsittelee I.33:n “sisällönhallintaa” eli kaikkia niitä keinoja, joilla teoksen rakenne pyritään tekemään lukijalle näkyväksi. Olen käyttänyt dispositiossani otsikkoa “content management”, mutta se kuulostaa jotenkin liian tietotekniseltä. Vaikka aihetta on käsitelty useammassakin lukemassani artikkelissa tai kirjassa, en ole vielä törmännyt hyvään termiin, joka kattaisi sekä varsinaisen metatekstin että koodeksin fyysiset rakennepiirteet.

Rakkaalla Fechtbuchilla monta nimeä

|

Beowulfista puhutaan perinteisesti tarinan päähenkilön mukaan Beowulfina eikä viittaamalla siihen sen sisältävän käsikirjoituksen signumilla Cotton MS Vitellius A XV (foll. 132r-201v). Myös I.33 tunnetaan vain yhdestä käsikirjoituksesta, mutta toisin kuin Beowulfilla ja monilla muilla keskiaikaisilla teksteillä, sillä ei tunnu olevan mitään yleisesti hyväksyttyä järkevää nimeä.

Tavallisesti on aivan eri asia puhua fyysisestä koodeksista kuin jostain tekstistä tai teoksesta. (Nähdäkseni Fechtbuch on muuten ensisijaisesti genre eli tekstin luokittelun käsite eikä niinkään kodikologisen yksikön kategoria kuten Hausbuch. Raja on kuitenkin sumea.) I.33:n tapauksessa ei koodeksilla ja varsinaisella teoksella tietenkään ole käytännössä sellaista eroa kuin Beowulfin ja Cotton MS Vitellius A XV:n tapauksessa, koska viimeksi mainittu sisältää muitakin tekstejä.

Tekstieditioissa saman tekstin sisältäviin eri käsikirjoituksiin viitataan usein niiden sijaintipaikan perusteella, jotka apparaatissa lyhennetään alkukirjaimiksi. Tähän traditioon liittyen Wierschinin editio käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 on otsikoitu “Kommentierter Text der Handschrift D”. Samassa yhteydessä käsikirjoitukseen Nürnberg, GNM, Hs. 3227a viitataan N-kirjaimella. (Dresdenin käsikirjoituksen otsikko on sen omistavan kirjaston sivulla geneerinen “Fechtlehre”, ja koodeksin kannesta löytyy fragmentaarinen otsikko “Johan Liechtnawers Fechtbuch geschriebenn”.) Kirjaimet ja muut lyhenteet ovat kuitenkin tilapäisiä nimityksiä, ja johtuen I.33:n ainutlaatuisuudesta siitä ei ole erityistä syytä puhua missään yhteydessä “Leedsin-käsikirjoituksena” muuta kuin vaihtelun vuoksi.

Inhalt: Vier und sechszig Seiten, jede mit zwei fechtfällen. Pergament.

I.33:een on viitattu erinäisissä artikkeleissa ja monografioissa nimillä Tower Fechtbuch ja Walpurgis Fechtbuch. Ensiksi mainittu oli järkevä silloin, kun se vielä sijaitsi Lontoon Towerissa, vaikka se edellyttääkin, että kyseessä on kokoelman ainoa Fechtbuch. Jälkimmäinen taas ei ole mielestäni oikein millään tavalla perusteltu, sillä Walpurgis-hahmo esiintyy vain yhdellä lehdellä (fol. 32), eikä hänen esiintymiselleen ja merkitykselleen anneta säilyneessä tekstissä mitään syytä tai selitystä. Yleisellä tasolla parasta tietysti olisi, että vakiintunut nimi ei muuttuisi jatkuvasti riippumatta siitä, kuinka pseudoksi tai muuten vääräksi se milloinkin todetaan.

Cinaton ja Surprenantin editiossa on päädytty nimeen Liber de arte dimicatoria. Tämä on sikäli “paras” nimi, että sanaa liber käyttävät niin teksti itse (foll. 3v & 24r) kuin von Günterodekin (‘liber vetustissimus’), ja teoksen aihe on tosiaankin ars dimicatoria (fol. 1r). Nimen ongelma on, että se ei varsinaisesti yksilöi teosta: kaikenlaiset de aliqua re -otsikot vaativat lähtökohtaisesti teoksen aiheen (1) ja muodon (2) lisäksi tekijänsä nimen (3), esim. Flavi Vegetii Renati3 epitoma2 rei militaris1 ja Henrici a Gunterrodt3 de veris principiis artis dimicatoriae1 liber unus2.

Cyprianuksen katalogissa (1714, Membranacei in folio, LXXVI) käsikirjoituksen kuvaus on ‘ars dimicatoria cum figuris’, jossa siis ars dimicatoria (‘miekkailutaito- t. oppi’) voidaan ymmärtää joko sisällön kuvaukseksi tai teoksen genreksi, kuten sana kielioppi voidaan ymmärtää itse asiaksi (“latinan kielioppi on helppo oppia”) tai asiaa käsitteleväksi teokseksi (“Linkomiehen kielioppi on suppeampi kuin Strengin”). Käsikirjoituksen vanhoista kansista löytyy lappu, jossa lukee sisällönkuvauksena ‘Fechtbuch – Kunst mit dem Degen zu fechten’.

Royal Armouriesin katalogissa otsikoksi annetaan “Fencing manual known as the ‘Tower Fechtbuch'”. Nykyinen virallinen tunnus on RAR.0033, mutta käytän itse nimitystä “I.33”. Kirjastonhoitajan sanoja lainatakseni kyseinen käsikirjoitus tultaneen tuntemaan tällä nimellä “for the foreseeable future”.