SBL International Meeting / EABS Annual Conference in Helsinki, July 30 – August 3, 2018: Contributions of the Members of the Centre of Excellence

Find listed below all the sessions which involve members of the CoE. For more information and the full program, see here.

July 30 – 4 PM–6 PM
Opening Session, Great Hall – Unioninkatu 34, Päärakennus (Main Building)

  • Outi Lehtipuu, chair of the local organizing committee, words of welcome
  • Ismo Dunderberg and Siiri Toiviainen, panelists discussing “What I Would Like to See Happening in Biblical Studies

July 31 – 9 AM–11 AM
Bodies of Communication (EABS), Room 6 – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Siiri Toiviainen, Pleasure Isn’t Always about Sex: Gregory of Nyssa on Genesis 3 as a Hedonist Error

Nida Institute for Biblical Scholarship at the American Bible Society: Translating Bible for a Digital Age, Room 203 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Niko Huttunen, Cultural Gap: Translating Strange Thoughts

Open Forum for New Testament and Early Christian Studies (EABS), Room 106 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Outi Lehtipuu, presiding

July 31 – 2 PM–3:30 PM

Early Christianity (EABS), Festive Hall (Juhlasali) – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

Memorial Session in Honour of Heikki Räisänen

  • Ismo Dunderberg, presiding

July 31 – 2 PM–5:30 PM

Citizens and Aliens in Greco-Roman Antiquity (EABS), P 724 – Yliopistonkatu 3, Porthania

  • Maijastina Kahlos and Joona Salminen, presiding

Construction of Identity in the Ancient World: Intersections and Reflections (EABS), Auditorium IV – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Marika Rauhala, Negotiating the Masculine Ideal: Gender Stereotypes in Ancient Religious Discourse

July 31 – 4 PM–5:30

Feminist Interpretations: Feminist Interpretation of Family Relationships and Health Care (EABS), Room 115 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Vilja Alanko: Becoming a Subject: Mother-daughter Relationships in the Acts of Thecla

August 1 – 9 AM–11 AM
Enoch within and outside the Books of Enoch: Parabiblical Writings, Iconography and Oral Tradition (EABS), Room 15 – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Ivan Miroshnikov together with Alexey Somov, Institute for Bible Translation, The Function of Enoch and Elijah in the Eschatological Scenario of the Apocalypse of Elijah

Virtue in Biblical Literature (EABS), P 723 – Yliopistonkatu 3, Porthania

  • Anna-Liisa Tolonen, Beyond Reason? The “Manliness” of the Mother in 4 Maccabees


August 1 – 2 PM–3:30 PM

Judaica, Room 106 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Sami Yli-Karjanmaa, Philo’s Reincarnational Anthropology: A Comparison with Clement


August 1 – 2 PM–5:30 PM

Biblical Reception History and Authority in the Middle Ages and Beyond (EABS), Room 406 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Ritva Palmén, presiding
  • Mikko Posti, God’s Knowledge of Creation in Scholastic Theology: Biblical and Philosophical Perspectives
  • Sami Pihlström together with Sari Kivistö, University of Tampere, The Emergence of Antitheodicism: On the Literary and Philosophical Reception of the Book of Job
  • Heikki J. Koskinen, Textual Interpretation, Metaphysical Power, and Pathologies of Recognition


August 1 – 4 PM–5:30 PM

Status of Women in the Profession, Room 6 – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Outi Lehtipuu, panelist discussing “Teaching Gender and the Bible”


August 2 – 9 AM–11 AM

Virtue in Biblical Literature (EABS), Room 16 – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Anna-Liisa Tolonen, presiding


August 2 – 2 PM–4:30 PM

Nag Hammadi and Gnosticism, Auditorium III – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Ulla Tervahauta, presiding


August 2 – 2 PM–5:30 PM

Archaeology and the Biblical World, Room 204 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Raimo Hakola, The Ancient Synagogue at Horvat Kur, Galilee: Excavations 20102018


Construction of Identity in the Ancient World: Intersections and Reflections (EABS), Room 406 – Fabianinkatu 26, Kielikeskus

  • Marika Rauhala, presiding


Virtue in Biblical Literature (EABS), Room 16 – Fabianinkatu 33, Päärakennus

  • Anna-Liisa Tolonen, presiding
  • Siiri Toiviainen, Virtue in Abundance: Solomon as an Anti-hedonist Exemplar in Gregory of Nyssa’s Homilies on Ecclesiastes

Overview: CoE in the AAR/SBL Annual Meeting, San Antonio, Texas, USA

Text: Ritva Palmén & Anna-Liisa Tolonen

Photos: Heikki J. Koskinen

The American Academy of Religion (AAR) with the Society of Biblical Literature (SBL) co-host annual meetings, which are the largest events of the year in the fields of religious studies and theology. Some 9,500 people attended the 2016 Annual Meetings held in San Antonio, Texas, USA, in November 22–25. These events brought together thousands of professors and students, authors and publishers, religious leaders and interested laypersons from the Unites States and all over the world.

In recent years, these two events have been among the main forums for presenting and communicating the ideas and research carried out in our Centre of Excellence. In San Antonio, a group of our researchers had an opportunity to enjoy access to more than 1000 academic sessions and additional meetings, and to present their research in several formal and informal occasions. Elina Hellqvist, Minna Hietamäki, Panu Pihkala, and Anna-Liisa Tolonen gave their individual papers.


The conference was a treasure cave for scholars of religion and environment. This interdisciplinary field, which has grown rapidly in the 2000’s, consists of scholars from various countries. A new member of our CoE, Panu Pihkala (Dr.theol., postdoctoral Researcher, scholar in ecotheology) attended and gave papers both at AAR and SBL in this year San Antonio meeting.

Pihkala reports that key topics included Laudato Si, ecological hermeneutics, eco-reformation, and climate change.  Laudato Si (LS), the influential encyclical by Pope Francis (2015), has raised discussion on ecotheology on many fields. In the conference there was more papers which dealt with LS than one could possibly attend to, among these high-quality session on Pauline texts and Ecological Hermeneutics. The session included also a qualified overview by Michael Patrick Barber of recent papal teaching on ecotheology, with special emphasis on the use of Paul’s theology in that.

If LS has generated movement towards richer ecotheological reflection especially in the Roman Catholic world, many Lutherans are pushing towards a similar goal with an emphasis on the need of an “eco-reformation”. In 2017, the 500th anniversary of reformation will be celebrated.  The proponents of eco-reformation see that a major need in today’s world is reforming the human-nature-relationship to more sustainable ways. The campaign has been spearheaded by North American Lutherans (and supported by the Lutheran World Federation). Two fine new books related to the subject were on sale at the conference: the straight-out-of-the print Eco-Reformation (edited by Dahill and Martin-Schramm) and Transforming Luther: The Planetary Promise of Luther’s Theology by Vítor Westhelle (2016).  Panu Pihkala’s own AAR presentation was linked with the eco-reformation and Lutheran eco-justice theologies, and his SBL presentation dealt with use of the Bible by early 20th-century ecotheologians. For more information, see blog by Panu Pihkala.

Anna-Liisa Tolonen, a doctoral student of our CoE working in the field of biblical studies, was invited to give a paper in a session organized by Christine Helmer (Northwestern University). The session was titled “From Biblical Theology to Biblical Reception” and aimed to address the variety and vistas of the emergent and growing field of reception historical study of the Bible, as well as its impacts on the study of the Bible and biblical theology at large. Each of the five invited speakers presented case studies, providing different disciplinary perspectives into reception-historical analysis, such as those of biblical studies (Christian Eberhart, University of Houston; Marvin A. Sweeney, Claremont School of Theology; and Tolonen), study of early modern folklore (Eric Ziolkowski, Lafayette College), and of film (Rhonda Burnette-Bletsch, Eastern University).

The panel reflected on questions related to methods of the reception history of the Bible – a field taking shape at the intersection of biblical, religious, theological, cultural, and artistic concerns – and successfully represented the growing interest in the field, as well as the lively on-going debates on the appearances and authority of the Bible. The papers shall be worked into articles to be published in an edited volume in De Gruyter’s ERB monograph series.

Anna-Liisa Tolonen’s paper, “What is ‘biblical’ and what is ‘reception’?,” was based on the approach to biblical reception she develops as part of her doctoral dissertation. Its main purpose was to challenge the notion of ‘biblical’, which, as she proposed, is still too often used somewhat carelessly in contexts in which the notion of ‘reception’ is reflected upon with theoretical critical awareness. She argued that:

“The Bible is not the origin, cause, or subject of its reception; rather, receptions produce, maintain and cultivate what is considered to be authentically biblical. I therefore imagine biblical reception as comprised of the various and diverse, at times contradictory, cumulative and on-going makings-of-sense-and-use-of-scriptures; all this could be called the discursive practices that objectify the “biblical.”  This is true of the “early” receptions, including the codifications and canonizations of certain collections, which count as practices informed by the emergent notion of scriptural canon(s). But it should be no less true of the later and the much later receptions, in which we standardly presume a dichotomy of the Bible-as-subject, on the one hand, and its interpreters, on the other. As regards the present, contemporary receptions – not excluding ours – shape future conceptualizations of what counts as the “biblical” in the past, and what can be claimed “biblical” in the future.”

In her conclusions, Tolonen sketched out a more inclusive notion of reception, which could lead not only to a more flexible but also to a historically more accurate notion of the biblical. This notion, she envisioned, could better serve our contemporary historical consciousness of the shared past and the intertwined history of Jews, Christians, and Muslims.

Kelly Douglas Brown, Serene Jones (AAR president 2016), and Michelle Alexander in an interview session.

This year the current political and societal issues were strongly manifest in numerous panels and sessions. The recent presidential election of US was much debated theme in both informal gatherings as well as in organized sessions. For instance, in one of the plenary panels, ‘Love and Hate in American Religion’, explored manifestations of “the hatreds of our day,” their origins, their relation to religious thought and practice, and varied strategies available to disrupt their power. Such theologians as Cornell West and Eddie S. Glaude draw out the connections between hatred directed towards Latinos, African Americans, and Muslims. The following lively discussion included several allusions to president-elect Donald Trump and his campaign’s statements and showed clear worry about the rise of the idea of white supremacy.

These same themes reappeared in several panels. In ‘Post-Trump Election’ session participants asked what is their role as scholars of religion in this context and does this context place new demands on their work. One of the prominent black theologians, professor of religion, rev. Kelly Douglas Brown presided two sessions; on black theology and civil rights, with the special interest on current changed political milieu. Drawing on her experiences during the election cycle she pointed out that the role of religion and race played a major influence in the election and warned that the political season will be polarizing and divisive.

AAR also hosted Templeton Prize lecture with Rabbi Lord Jonathan Sacks ‘Faith in the Future: The Promise and Perils of Religion in the 21st Century. Rabbi Sacks is the former Chief Rabbi of the United Hebrew Congregations of the Commonwealth and laureate of the 2016 Templeton Prize. He is known for his pleas for appreciation and respect of all faiths, with an emphasis that recognizing the values of each is the only path to effectively combat the global rise of violence and terrorism. Sacks is also known for his defendence of compatibility of religion and science, a response to those who consider them necessarily separate and distinct. In his lecture, Sacks gave an overview of his idea of the fourfold process of secularization, which begun with the secularization of knowledge during the 17th century, was followed by the secularization of institutions and culture and has culminated in the secularization of morals in the 20th century. He then reminded the audience that modernity’s master institutions, science, technology, the market economy and the liberal democratic state, all of them together cannot answer the three questions that any reflective person will ask him or herself some time in the course of a lifetime. Who am I? Why am I here? How then shall I live? Who am I, the question of identity. Why am I here, the question of meaning. And how then shall I live, the question of morality. The lecture ended by Sacks emphasis on education and the role of academy or the idea of university. Universities should remain as central institutions of modern societies; places where “argument and disagreement can be hard harnessed to the collaborative pursuit of truth.”

Prof. Christophe Rico visits the Faculty of Theology (UH) on Friday, October 21, 2016

The programme of Rico’s visit includes a lecture on “The Hellenistic World and its Language,” as well as an introduction to the Polis method. The event is open to everyone (see In order to register, please, contact:

Read also our blog entry: Resurrecting Ancient Languages: Interview with teachers of the Polis Institute Jerusalem.

Resurrecting Ancient Languages: Interview with teachers of the Polis Institute Jerusalem

Text: Anna-Liisa Tolonen

”If languages are the key to our cultural heritage…”

”…, then it is necessary to teach them effectively and, if possible, in an appealing way. For this reason the Polis method was developed, turning Polis into one of the very few institutions in the world that teach the so-called dead languages (e.g. Koine Greek, Biblical Hebrew, and Latin) as living languages.” This is the way in wlogo-2014hich the so called ”Polis method” is introduced. But how should one teach “effectively” and “in an appealing way”? And what is meant by the resurrection of ancient languages in contemporary Western academia? This text explores the phenomenon by way of interviewing scholars and teaching faculty connected with the Polis Institute Jerusalem.


Professor Christophe Rico’s academic background is in Greek Linguistics. He defended his doctoral thesis on the suffix system of Homeric nouns and adjectives at Sorbonne University in 1992, and he is currently a professor at the University of Strasbourg. For the last twenty years or so, Rico has lived in Jerusalem.


Professor Christophe Rico

Since the early 1990s, Rico has been developing a method of teaching ancient Greek as a living language. An updated edition of his text book Polis: Speaking Ancient Greek as a Living Language (Jerusalem: Polis Institute Press) was published in 2015. Today, Rico is the director of Polis – Jerusalem Institute for Languages and Humanities, which hosts 360 local and international students annually, most of whom come to the institute to learn the languages they want to understand by way of learning to use them.


Why Jerusalem?

– Jerusalem, the city of the Bible, the cradle of monotheism, and the melting pot of the Semitic and Hellenistic heritages, is a unique place in the world for discovering the roots of our civilization through the study of languages. And the Polis Institute Jerusalem is so far the only place in the world where a student can study simultaneously ancient languages (Greek, Latin, Biblical Hebrew and Classical Syriac) and modern ones (modern Hebrew, colloquial and literary Arabic), all as living languages.

– Among many other ones, the Polis method was also inspired by a proven model of language learning: the Israeli Ulpan method for learning Modern Hebrew has enabled hundreds of thousands of recent immigrants to master in record time a language widely considered difficult. This is accomplished through total immersion and the constant involvement of the student in the learning process.

In practice, the Polis Method means that from the first day onward, the teaching and learning of the language takes place in a monolingual environment: the instructor speaks only the language which he/she is teaching and the students ought to do the same. The anticipated outcome is that the student learns the language without an inter-mediating language.

– Through various other teaching techniques (Total Physical Response, TPR Storytelling, conversational pair and small group work, etc.), Polis courses quickly develop functional spoken vocabulary and grammar through constant communicative exchange between the instructor and the students. After two years (four semesters), students can read and understand – not merely decode – simple ancient texts without needing a dictionary. They learn to think in the ancient language and understand it on its own terms, without needing a modern language to stand in between them and the text. From this unique starting point, they may proceed gradually to master the extant literature in their language of choice, Rico explains.

– I have been the first one to benefit from teaching Greek in this way, as the way I learnt to speak that language was precisely by teaching it in a living way. From the moment I started talking Greek, my reading speed in that language increased considerably, as well as the number of texts that I was able to understand without translating them.


Efforts to keep the language in use

Dr. George Kiraz, Director of Beth Mardutho–The Syriac Institute and Editor-in-Chief of Gorgias Press, teaches ancient Syriac at the Polis Institute, as well as at his own institute in New Jersey. He has also taught Syriac courses at Princeton University, Princeton Theological Seminary and Rutgers University. Kiraz is himself a syriacist, as well as Syriac Orthodox born in Bethlehem. Although Arabic is his native tongue, he regards Suryoyo as his cultural tongue and uses it on a daily basis.


George Kiraz teaches Syriac at Beth Mardutho.

In 1986, Kiraz introduced the Syriac script to the world of computing with his Alaph Beth Computer Systems. As PCs started to become popular, many scholars began to use them. In 1998, Kiraz co-authored the proposal to add Syriac to Unicode which made it possible for Syriac to be implemented in all modern devices and co-developed the Unicode-based Meltho fonts, which has made it possible to have Syriac in mobile devices. Consequently, the Syriac communities, dispersed worldwide, can communicate in Syriac online.

Kiraz is an expert of Kthobonoyo, which is the spoken for of classical Syriac as used in the twentieth and twentyfirst centuries. (For more, see Kiraz’ article ’Kthobonoyo Syriac: Some Observations and Remarks’). As regards classical Syriac, he stresses constant communication with the ancient texts as the only way to maintain high quality of research.

– It is a misconception to think that one can become a good scholar in Syriac after a couple of years of taking courses; immersion in the language takes time and effort. I think it is important for any scholar to become immersed in the language in order to better their scholarly work. Immersion can take two forms: by speaking Kthobonoyo, but also by reading classical texts continuously.


”Dead” languages and their resurrection

Dr. Mercedes Rubio, the Director of Academic Affairs at the Polis Institute, has a background in Medieval Latin and Jewish philosophy (which is mostly written in Arabic, though sometimes with the Hebrew alphabet). She is currently researching the transmission of Aristotles’ texts into the West.

– As I came to work at the Polis Institute, I wanted to experience the Polis method first hand. So I enrolled to a Latin class. You see, although I read Medieval Latin without problems, I could not compose almost anything! The way I had learnt the language never implied that I should use it; instead, I should be able to analyze it by breaking a sentence into pieces.

– In a way, ancient language instructors of the past few centuries have actually killed ancient languages by adopting a way of studying them that mirrors natural sciences, that is by “dissecting” them just as you would do to a frog. This has meant that we do no longer try to understand a text as a whole, as a meaningful unit, but by way of grammatical analysis. Knowing the grammar is essential, of course, but grammatical analysis and translation are but one aspect of the process in which we relate to texts. Languages are first and foremost a vehicle of ideas, of worldviews, and a means of communication. I feel that in a way we have lost this vehicular role of ancient languages and tend to study them as valuable museum pieces, which are out of their natural context.

– I like to think that we are presently witnessing a sort of resurrection of ancient languages, Rico says smiling. – I imagine that within twenty or thirty years, in most Classics and Religious Studies departments, ancient languages will be taught more communicative ways, and we will wonder how people could have done it otherwise before. Further, as more petolonen-jordan-detailople become able to read ancient texts directly without translation, I expect the quality of research to improve considerably and we will experience a new Renaissance.


Reactions and responses to communicative teaching of ancient languages

José Ángel Domínguez has worked as Director of Language Department at the Polis Institute Jerusalem since its beginning. He also teaches Latin by the Polis method. Domínguez has experienced that immersion in ancient languages may sometimes cause conflicts among proponents of different pedagogical views.

– We are criticized, of course. Wherever I go and talk about the method, I often hear that our approach prevents students from getting to know the grammar. Moreover, using games, for instance, as a resource of learning is considered to be fun for the students but neither serious nor effective. Thus far, our response to such criticism is the results themselves. Student following our method get a deeper knowledge of the structure of the language, not excluding grammar, even if they are capable of understanding texts without constant consultation of a dictionary or grammar. Anyone can take a chance to try how the method works. Moreover, applying the method does not mean that one should abandon other, more traditional forms of teaching ancient languages or disregard the study of grammar; in contrast, the Polis method is open and one may integrate any resource to it that could actively help at finding what we call the “key of the Library of Alexandria”: a more direct access to the ancient sources.

– Our students have, in fact, proven to be a resource for developing the method. We are glad to see that some of our former students have educated themselves to teach Ancient languages as living languages both at our institute and elsewhere. Responding to this, we have started a course on methodology for teachers in Rome every July.


Prof. Christophe Rico visits the Faculty of Theology (UH) on Friday, October 21, 2016. The programme of his visit includes a lecture on “The Hellenistic World and its Language,” as well as an introduction to the Polis method. The event is open to everyone (see; for more information and in order to register, please, contact:

Scriptural Interpretation and Research Cooperation within Helsinki’s Centres of Excellence

Text: Elisa Uusimäki (CoE in ‘Changes in Sacred Texts and Traditions’) & Anna-Liisa Tolonen

Photos: Anna-Liisa Tolonen

The two Centres of Excellence at the Faculty of Theology – Changes in Sacred Texts and Traditions and Reason and Religious Recognition – are characteristically interdisciplinary. Thus, the research conducted should not only be of high quality within specific disciplines, but also reflective of cooperation that breaks down boundaries between fields. Having both of these goals as our aims, we should strive to deepen and broaden our notions of, for example, historical phenomena, philosophical concepts, or the meanings of “holy scriptures” within ever-changing religious traditions.

While people working in these giant research centres keep themselves busy, the paths of the centres may not easily cross. Challenges of interdisciplinary cooperation are felt within both research environments. And yet, there are plenty of questions that could bind them together, not least in the field of biblical studies. As many other boundaries that have kept scholars apart, so is the one between the centres: imagined and contingent or, to say the least, well worth crossing.

abouna shm'oun the scribe

Abound Shm’oun, a living scribe who copies Syriac manuscripts at St. Mark’s Monastery in Jerusalem

Elisa’s postdoctoral project focuses on the formation and lifestyle of a wise person in Hellenistic Judaism; within the CSTT, she has primarily collaborated with the team studying various changes in late Second Temple Judaism. Anna-Liisa, in turn, interprets biblical reception and circulation of narratives from the books of the Maccabees up until early Islam; her doctoral thesis contributes to the RRR research team that attempts to re-evaluate and reinforce the importance of non-conflict driven paradigms in the study of ancient religion. Differences in respective fields or methods of research has not prevented us from searching for and formulating new questions together. Recently, this cooperation has materialised as co-authored articles, a related conference paper in EABS Leuven and, last but not least, as a course taught in the Helsinki Summer University.

We first found common grounds in the text known as 4 Maccabees. We set ourselves to find out how the author conceives of himself as an intellectual of his time. How, then, does he fashion scriptural examples? What makes these examples philosophical and exemplary as they are claimed to be? Those curious to know our answer may find it – with descriptions of some rather usable examples – in our article “Reason and Emotions: Life Management according to 4 Maccabees” (published only in Finnish “Järki ja tunteet: elämänhallintaa Neljännen makkabilaiskirjan mukaan”, Teologinen Aikakauskirja 121/1 [2016]: 6–19).

Our joint project on 4 Maccabees has increased our interest in early interpretation of scriptures in connection with ancient commentary culture(s). In August 2016, we offered a course – lecturing together, as well as to each other! – on “Holy scriptures: Interpretation and commentary in early Judaism, Christianity and Islam” (12 hours) in the Summer University. This course was offered for students of theology, religious studies, and history. In four thematically organised sessions, we shared our views and visions on the development of ancient commentary practices, the use of figures as an interpretative means, and the importance of landscape as a frame for scriptural interpretation.

excavations petra wadi

The same landscape may be transformed in the hands and minds of its occupants.

We did not abandon 4 Maccabees in the process. Instead, this particular composition has made us explore texts that seem to have functioned in multiple interpretative contexts since antiquity. These contexts represent biblical cultures that worked in inter- and multicultural ways already before the invention of the postmodern usage of such terms. To get a grasp of this phenomenon, we have written another article with due attention given to the early Jewish, Hellenistic, Roman, and early Christian identities of 4 Maccabees. Our work shall soon be published in The Journal for the Study of Judaism – please stay tuned…

The blog entry has also been published at the website of the CoE in ‘Changes in Sacred Texts and Traditions’.

Sinun silmäsi ovat kauniit: Lähi-idän uskonnot yhdessä

Uusi lukion opetussuunnitelma astuu voimaan tänä vuonna. Huippuyksikömme kaksi tutkijaa, Minna Hietamäki (TT) ja Anna-Liisa Tolonen (TM) ovat tuottamassa uutta uskonnon AAVA-oppikirjasarjaa (Edukustannus) yhdessä kouluttaja Salla Vainion kanssa. Ensi syksystä lähtien lukion ensimmäisen kurssin aihe on Uskonto ilmiönä – kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin jäljillä. Tämä teksti käsittelee kurssin aihepiiriä yleisesti sekä omakohtaisesti. Teksti on julkaistu myös Synsygus – Suomen uskonnonopettajien liiitto ry:n lehdessä (1/16).

Teksti ja kuvat: Anna-Liisa Tolonen

TyöskennellessäTolonen blogi synsygusni Jerusalemissa minulta kysyttiin usein yliopiston bussipysäkillä, mitä tutkimukseni koskee. Vastasin yleensä opiskelevani uskontojen – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – historiaa. ”No, mikä niistä on paras?” kuului jatkokysymys lähes poikkeuksetta. ”Vähän vaikea sanoa”, vastasin yleensä pilke silmäkulmassa, ”mutta kyllä oma usein tuntuu loogisimmalta.”

Lähi-idän uskonnot ovat sellaisia, että yleensä niistä yhden tunnustaminen sulkee pois muut. Siltä osin ne ovat eksklusiivisia. Näin ollen kautta historian – ja yhä tänäänkin – valtaosa juutalaisista, kristityistä ja muslimeista on ollut vain juutalaisia, kristittyjä tai muslimeja, vaikka poikkeuksia sekä käännynnäisiä toki löytyy. Eksklusiivisesta luonteesta johtunee myös, että kaikilla näillä uskonnoilla on mittavasta yhteisestä perinnöstään ja samankaltaisista piirteistään huolimatta erilliset ja omat pyhät kirjoituksensa sekä tavallaan myös omat pyhät historiansa eli käsitys siitä, miksi juuri kyseinen uskonto syntyi ja miten se on muotoutunut osana jumalallista suunnitelmaa. Näin ollen Lähi-idän uskonnot näyttävät monesti paitsi itsenäisiltä uskonperinteiltä – mitä ne tavallaan toki ovatkin – myös itseriittoisilta. On niin kuin kirkkoisät olisivat puhuneet keskenään, rabbit keskenään ja islamilaiset oppineet keskenään, eikä toisten uskontojen edustajia mainita kuin sattumalta tai esimerkkeinä siitä, mitä ”me” emme ole.

Toipuminen toisesta maailmansodasta, sen jälkeiset muuttoliikkeet sekä erityisesti viime aikoina Lähi-idästä Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta on sekoittanut eurooppalaista uskonnollista karttaa ja identiteettiä. Euroopan juutalaisten joukkomurhat järkyttivät myös kristittyjä teologeja ja uskonnonhistorioitsijoita ja motivoivat heitä arvioimaan uudelleen juutalaisten paikkaa kristillisessä maailmankuvassa sekä kristinuskon historiassa. On syntynyt runsaasti uutta tutkimusta, jossa juutalaisten ja kristittyjen välisiin suhteisiin perehdytään tietoisesti stereotypioita sekä suuria kertomuksia kyseenalaistaen. Seurauksena on laajempi ymmärrys yhteisestä juutalais-kristillisestä kulttuurista ja historiasta eurooppalaisen ja länsimaalaisen uskonnon ja sivistyksen taustalla.

Juutalais-kristillisen yhtenäiskulttuurin eteen ponnistelu on toisaalta myötävaikuttanut siihen, että islam on muodostunut yhä vieraammaksi monille eurooppalaisille. Kehitys on huolestuttava, koska samojen vuosikymmenten aikana Euroopan muslimiväestön määrä on kasvanut. Onkin niin, että kanssakäyminen ja omakohtaiset kokemukset toisesta eivät itsessään tai välttämättä lisää ymmärrystä ja kykyä samastua vaan näiden taitojen kertymisen eteen on tietoisesti tehtävä töitä. Tutkimuksessa myös tähän on herätty. Nykyisessä tieteellisessä kysymyksenasettelussa pyritään usein – samoin kuin uudessa lukion uskonnon opetussuunnitelmassa – integroidumpaan historiakuvaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Lähi-idän ja Euroopan uskonnollinen historia voidaan ymmärtää paitsi vastakkainasettelun myös vuorovaikutuksen ja jaetun perinnön historiaksi. Juutalaisten, kristittyjen ja muslimien historia on niin maantieteellisesti ja ajallisesti kuin myös ideologisesti sekä erillistä että yhteistä.

Historioitsija Edward Gibbon huomautti muistiinpanoissaan (jo vuonna 1790/91), että etelän ja pohjoisen välinen ero voidaan hahmottaa objektiivisesti – maapallon pohjoisin ja eteläisin paikka todella on jossain – siinä missä raja idän ja lännen välillä on aina ollut ideologinen, elävä ja riippuvainen siitä, missä kohtaa maapalloa havainnoitsija sattuu seisomaan. Euroopasta tarkasteltuna raja itään on tänään jälleen häilyvä ja pystymme näkemään selvästi, ettei se erottele uskontoja eikä aatesuuntauksia. Islam ei ole siellä ja kristinusko täällä. Maltillisuus ei ole eurooppalaista, ja fundamentalismi ja fanatismi luonnistuvat myös kristityiltä. Lähi-idän uskonnot ovat globaaleja uskontoja ja myös meidän uskontojamme, eivätkä eurooppalaiset voi sysätä itäisen rajan taakse ikään kuin itsensä ulkopuolelle vastuutaan niistä haasteista ja paineista, joita monikulttuurinen ja -uskonnollinen yhteiselämä luovat.

Eurooppalainen uskonnollinen kartta ja identiteetti ovat monimuotoisia – ja hyvä niin. On lohdullista huomata, että uskonnolliset perinteemme ovat lähtökohtaisesti paljon heterogeenisempia kuin vaikkapa suomalainen kristillisyys. Lähi-idän uskonnoilla – niin Lähi-idässä kuin myös Euroopassa – on sellaista yhteistä historiaa, josta voimme halutessamme myös oppia.

Sekä opinnoissani että tutkimuksessani käsittelen juutalaista, kristillistä ja islamilaista perinnettä. Olen työskennellyt ympäristöissä, missä myös eläytyminen noiden uskontojen edustajiin on tehty mahdolliseksi. On eri asia luennoida jihadista muslimiopiskelijoille kuin ryhmälle, jossa kukaan ei tunnusta islamin uskoa tai ole välttämättä ikinä edes keskustellut ei-kristittyjen ei-länsimaalaisten ihmisten kanssa. Entäpä se, kun voi väitellä juutalaisen kanssa siitä, onko juutalaisuus kansallisuutta, uskontoa vai filosofiaa. Tekisi mieli sanoa, että oppimisen paras palkinto on se, kun jää kiinni omista erheellisistä käsityksistään.

Mutta ei – vielä paremmalta tuntuu se, kun tulee ymmärretyksi. Ja se, kun saa anteeksi loukattuaan toista omilla ennakkoluuloillaan. Ja se hetki, jolloin toisen erilaisuus lakkaa ahdistamasta. Illallisella muslimikollegani kanssa minä juon viiniä ja hän vettä. Juttelemme siitä, missä mielessä kumpikin meistä tekee parhaillaan syntiä ja missä mielessä ei. Päädymme yhteisymmärryksessä toteamaan, että intentiolla on väliä. Ajatus ei ole järin uusi eikä ehkä järisytä tutkimuksen saati maailman tilaa. Silti se hymyilyttää meitä molempia.

Joskus ajatellaan, että toisiin kulttuureihin ja ehkä erityisesti toisiin uskontoihin tutustuminen voi olla vahingollista itselle ja omalle sitoutuneisuudelle. Tämän kaltaisen ajattelun mukaisesti olisi niin, että oppiessaan arvostamaan jotain muuta ihminen väistämättä alkaa arvostamaan vähemmän itseään. Keskeisin oppimista estävä pelko on näin ollen pelko siitä, että minä jotenkin muutun ja että tuo muutos on paitsi hallitsematonta myös haitallista.

Omaa oppimista arvioidessani huomaankin ennen kaikkea muuttuneeni. Kertyvä tieto ja kehittyvät taidot nostattavat esiin kysymyksiä, joita aiemmin en olisi osannut edes kysyä. Pyrkimys eläytyä toisenlaiseen kulttuuriin tai uskontoon ei kuitenkaan ole vähentänyt kiinnostustani omaa suomalaista, eurooppalaista tai kristillistä taustaani kohtaan. Päinvastoin, olen nykyisin paitsi tietoisempi myös hyvinkin ylpeä monista asioita, jotka kuuluvat taustaani, kulttuuriini ja uskontooni. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan ole voinut välttyä havaitsemasta, miten monenlaista – ja miten epäsopuista ja hankalaa – suomalaisuus, eurooppalaisuus ja kristinusko saattavat olla. Erityisesti muiden näkökulmaa lainatessani minun on mahdollista havaita, että se mikä minusta on luonnollisen, järkevän ja perustellun oloista saattaakin olla vain yksi monista ajattelu- tai toimintatavoista.

Meillä itse kullakin on arvottavia mielipiteitä ja näkemyksiä, eikä ihmisten välinen yhteistyö ilman niitä oikein edes toimisi. On myös perusteltua väittää, ettei kaikki ole kaunista, hyvää tai yhtä lailla oikein. Kokemus kertoo, että erilaisuuden ymmärtäminen voi olla vaikeaa ja sen hyväksyminen joskus ihan mahdotonta. Eivätkä monet epäkohdat – epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvo tai syrjintä – tule korjatuksi hyvillä aikeilla tai puheilla, jos niitä ei seuraa jatkuva yritys toimia toisin.

Ja kuitenkin: yksi keskeisin ja perustavin tehtävä, joka kuuluu kaikille kasvattajille ja vastuunkantajille, on näkökulmien moninaisuuden puolustaminen sekä keskusteluyhteyden mahdollistaminen. Toisin sanoen heidän tehtävänsä on luoda sellaisia olosuhteita, joiden puitteissa eri tavalla ajattelevien ihmisten on mahdollista tavoitella yhteistä hyvää ja tulla yhdessä tietoisiksi niistä asioista, joita jotkut pitävät ongelmallisina tai vahingollisina. Tällaista keskustelua tarvitaan paljon, jos halutaan päästä yhteisiin ratkaisuihin ja sopia, miten meillä on jatkossa tapana toimia.

KANNATTAA KATSOATolonen jordan detail
Se, miltä me näytämme, riippuu paljon myös siitä, miten meitä katsotaan. Yhtä lailla myös se, miten me katsomme, muokkaa omia käsityksiämme. Arabian kielellä kohteliaisuuteen on tapana vastata kohteliaisuudella: sinun silmäsi ovat kauniit. Vaikka tavan taustalla lienee vaatimattomuuden ihanne, vastaus ilmentää kauniilla tavalla tunnustuksen antamista kyseisen havainnon tekijälle. Kauneudessani ei näin ollen nähdä olevan kyse vain siitä, millainen minä olen, vaan siitä, että meidän välillämme on vuorovaikutusta.

Silmien ummistaminen peittää usein sen, mikä on syvästi inhimillistä niin meissä kuin myös muissa. Siis katso enemmän, sillä sinun silmäsi ovat kauniit.

Recognition and Aesthetics? – Recollections from the British Society of Aesthetics Annual Conference (18–20 September 2015)

Blog BSAPanel

Photo: Michalle Gal

Text: Hanne Appelqvist

Work on a theoretical concept can easily be hampered by the kinds of examples we treat as paradigm instances of that concept. This is because our intuitions, feelings, and attitudes regarding the chosen examples direct our vision, and do so for better and for worse. A concept like recognition is especially susceptible to this, as it applies to human communities, traditions, and worldviews, as well as to our friends, family, and even ourselves as members of those groups seeking or granting recognition. One countermeasure against the possible bias resulting from our personal involvement is to consider the relevant concept in a neutral context that does not carry the connotations preventing a clear view of the phenomenon under investigation. This is what Professor Jonathan Neufeld (College of Charleston), Professor Brian Soucek (UC Davies Scool of Law), and I sought to do in a panel titled Aesthetic Obedience and Disobedience, presented at the BSA Annual Conference at Homerton College, Cambridge. Focusing on philosophy of art we asked (i) what it means to recognize an object as a work of art; (ii) what role might art play in public deliberation including the recognition of under-represented groups; and (iii) whether the fact that something is recognized as art justifies its exemption from certain legal obligations including laws against the discrimination against minorities.

The panel began with my own paper “On the Quest for a Common Standard: Wittgenstein and Kant on the Rules of Art”. Drawing on the work of these two formalists, I argued that one can neither understand nor evaluate art without acknowledging and mastering the rules of the relevant tradition. However, if Kant and Wittgenstein are right, the rules of art are quite peculiar, as they cannot be couched in conceptual formulas but must be read from the works themselves. Hence, the understanding of art cannot be acquired by consulting a manual or by imitating others, but requires one’s personal and practical immersion in the aesthetic system constituted by its nonconceptual, specifically artistic rules. If there is no common standard – not even one as formal and empty of empirical content as the Kantian principle of purposiveness without purpose – then our responses to works of art are no more than random likes or dislikes in the newsfeed of social media. And the works of art, they may be “anything or nothing at all” to borrow Wittgenstein’s expression.

While the beauty of such a Kantian view lies in the pure formality of the rules of art, the view may also be criticized for its inability to pay due respect to the relation between art and society as a whole – just like the Kantian notion of respect we owe to others as rational agents has been criticized for its disregard for the historical and cultural situatedness of people. Jonathan’s paper “Aesthetic Civil Disobedience” presented powerfully the case of art’s role in public deliberation, arguing that works of art do not have to be reduced to mere didactic tools of various political agendas but can actually function as engines of societal change via their aesthetic properties. In support of this claim, Jonathan offered an analysis of aesthetic civil disobedience by discussing such cases as Pussy Riot, the (illegal) placing of a finely carved statue of Edward Snowden on a War of Independence memorial in Brooklyn NY (see picture below), and the presentation of pictures of African-American community leaders next to statues memorializing leaders of the Confederacy on Monument Avenue in Richmond, Virginia. While all instances make specific demands for political recognition, these acts of aesthetic civil disobedience are not reducible to discursive reasons that could be translated into written manifestos. Instead, the aesthetic form of the acts or artworks is an integral part of their public communicative function.

Brian’s paper “Artwork Exceptionalism” introduced the phenomenon of misrecognition to the discussion by analyzing cases where an otherwise generally applicable law is taken not to apply to art. Hence, for example, a junked car in one’s front yard may be exempt from the law prohibiting the storage of junked cars on front yards, if it happens to be, not just a junked car, but a work of art made out of one by being painted and filled with flowers. Such cases may seem innocent enough, but they force the judicial system to deliberate what counts as art and what not, and what type of art is aesthetically significant enough to warrant an exemption – a task which at the outset seems more suited for philosophers of art than a court of law. Moreover, the innocuousness of the junked car case soon fades away when we see the structural parallel between such “artwork exceptionalism” and “religious exceptionalism”, a recently hot legal topic in the US. We may well learn to live with a junked car transfigured into an artwork on our neighbor’s front yard, because we want to guard the freedom of artistic expression in our society. But what are we supposed to think of the analogous case of court granting exemption from the law prohibiting discrimination against sexual minorities for a wedding photographer who, appealing to his religious beliefs, refuses to take photos at a same sex wedding? As demonstrated by Brian’s paper, the case is tricky, “for just as any object, arguably, can become an artwork, so might any action be an exercise of religion – even filicide, as Abraham can attest”.

Blog SnowdenFor further discussion, see:

Hanne Appelqvist (2013) “Wittgenstein and the Limits of Musical Grammar”, The British Journal of Aesthetics 53 (3), pp. 299–319.

Jonathan Neufeld (2015) “Aesthetic Disobedience”, The Journal of Aesthetics and Art Criticism 73 (2), pp. 115–125.

Brian Soucek (2014) “Aesthetic Judgment in Law” and “Personification of Art”, in Michael Kelly (ed.) Oxford Encyclopedia of Aesthetics (2d ed.) (Oxford: OUP).

Monikulttuurisuudesta ja tunnustamisesta

Kirjoittaja: Elina Hellqvist

Yksi hyväksyvän tunnustamisen teorioiden (recognition) klassikko on Charles Taylorin (& al.) teos Multiculturalism: Examining the Politics of Recognition (1994). Kuluvana kesänä monikulttuurisuus on noussut Suomessa keskustelun polttopisteeseen. Mitä sanottavaa Taylorilla ja hänen kollegoillaan on tähän keskusteluun? Aluksi on toki huomattava, että kanadalaisen Taylorin konteksti on kovin erilainen kuin suomalainen, ja alkuperäisestä julkaisuajankohdastakin on kulunut kaksikymmentä vuotta – somekeskusteluista ei silloin tiedetty mitään. Huolellisen analyysin johtopäätökset eivät silti ole vanhentuneita.


Taylorin lähtökohtana on linkki (hyväksyvän) tunnustamisen ja identiteetin välillä: ihmisen identiteetti muotoutuu – tai vääristyy – toisten ihmisten tunnustuksen kautta. Ajatus on intuitiivisesti helppo ymmärtää. Taylor tuo esiin, että näin ei aina ole ollut, vaan keskustelu identiteeteistä on verrattain uusi ilmiö, jonka juuret juontuvat parin vuosisadan taakse. Taustalla on kaksi ilmiötä: luokkayhteiskunnan murtuminen ja identiteetin yksilöllistyminen. Taylorin mukaan aiemmin arvo tai kunnia (honor), perustui ihmisen asemaan, eikä se ollut kaikille sama. Tämän tilalle on tullut toinen arvon käsite (dignity), joka on kaikille ihmisellä yhtäläinen.


Aiemmissa yhteiskunnissa myös ihmisen identiteetti määrittyi pitkälti hänen asemansa perusteella. 1800-luvun lopulta asti on enenevässä määrin ajateltu, että identiteetti on jotain, joka ihmisen itsensä pitää löytää: jokaisella on oma, yksilöllinen, autenttinen, tiensä ja tapansa olla ihminen. Taylor myöntää, että sosiaaliset roolit edelleen määrittävät ihmisen identiteettiä, mutta juuri autenttisuuden vaatimus on uusi ajatus historiassa.


Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Taylor painottaa ihmisen identiteetin syntymistä dialogisissa suhteissa toisten ihmisten kanssa. Jotta voisin löytää oman, sisäisen itseni, minun täytyy käydä jatkuvaa dialogia merkityksellisten toisten kanssa, Taylor painottaa. Juuri tästä syystä identiteetti ja tunnustaminen ovat niin vahvasti kytköksissä toisiinsa. Yhteiskunnassa, jossa ihmisen identiteetti perustui olemassa oleviin sosiaalisiin kategorioihin, tunnustaminen ei noussut kysymykseksi, sillä kaikki ihmiset tunnustivat olemassa olevat identiteetit. Nykyinen, ihmisen sisimmästä nouseva yksilöllinen identiteetti ei automaattisesta saa tunnustusta toisilta, vaan se pitää hankkia dialogin kautta – ja tämä tunnustuksen hakeminen voi myös epäonnistua.


Keskustelu identiteetistä ja tunnustamisesta liikkuu siis kahdella tasolla. Toisaalta, kyse on hyvinkin intiimistä yksilön identiteetin muodostumisesta, ja toisaalta, julkisella tasolla tapahtuvasta ihmisten yhtäläisestä tunnustamisesta. Taylor keskittyy jälkimmäiseen. Hän tekee edelleen eron universalistisen ja erojen politiikan välille. Edellinen tarkoittaa jokaisen kansalaisen yhtäläisten oikeuksien ja velvollisuuksien tunnustamista. Jälkimmäinen puolestaan viittaa siihen, miten jokaisen yksilön tai ryhmän yksilöllinen, muista erottuva, identiteetti tulisi tunnustaa.


Nämä kaksi erilaista lähestymistapaa ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa, ja juuri tästä jännitteestä nousevat ne monikulttuurisuuden ongelmat, joita Taylor esseessään pohtii. Sekä universalistisen että erojen politiikan keskeisenä periaatteena on yhtäläinen kunnioitus. Jos kaikkia ihmisiä kohdellaan yhtäläisten periaatteiden valossa (universalismi), silloin tullaan pakottaneeksi kaikki ihmiset samanlaiseen muottiin, joka on vastoin heidän yksilöllistä identiteettiään. Lisäksi yhteiskunnan kaikille yhtäläisten periaatteiden neutraalius voidaan kiistää. Niidenkin voidaan nähdä edustavan yhtä valtakulttuuria, johon vähemmistöt eivät samaistu.


Taylorin käytännön esimerkit tulevat Kanadan ranskankielisestä Quebecin osavaltiosta 1990-luvulta, joten ne eivät ole suoraan sovellettavista tämänhetkiseen suomalaiseen keskusteluun. Mutta johtopäätökset ovat. Taylorin mukaan oletusarvoksi monikulttuurisuuteen tulisi ottaa ajatus siitä, että jokaisella kulttuurilla, joka on ollut valtakulttuuri jossakin yhteiskunnassa pidemmän ajan, on jotakin arvokasta annettavaa koko ihmiskunnalle. Mutta Taylor painottaa, että tämä on hypoteesi, oletusarvo, joka täytyy testata tutustumalla kulttuuriin – jo senkin vuoksi, että käsitys arvosta vaihtelee kulttuurista toiseen. Ja tämän tutustumisen myötä tapahtuu, Gadamerin käsitteen mukaan, ”horisonttien sulautuminen” (fusion of horizons): uuteen kulttuuriin tutustujan horisontti laajenee, ja samalla käsitys arvostettavasta muuttuu.


Taylorin mukaan kysymys ei ole niinkään siitä, onko toisilla oikeus vaatia oman kulttuurinsa arvon tunnustamista, vaan siitä, että meidän tulisi suhtautua toisiin kulttuureihin yllä kuvatun ennakko-oletuksen mukaisesti. Taylorin mukaan oletukselle voidaan antaa uskonnollinen perustelu, kuten esimerkiksi Herder on antanut, olettamalla ettei yksikään kulttuuri ole syntynyt sattumalta, vaan on tulos jumalallisesta pyrkimyksestä kohti suurempaa harmoniaa. Taylorin oma perustelu nousee ajatuksesta, että kulttuuri, joka on antanut tarkoituksen suurelle joukolle erilaisia ihmisiä pitkän ajan kuluessa – eli on antanut heille käsityksen hyvästä, pyhästä ja ihailtavasta – sisältää mitä todennäköisimmin asioita, jotka ansaitsevat muiden kunnioituksen. Näin on siinäkin tapauksessa, että kyseisessä kulttuurissa on myös sellaisia tekijöitä, jotka torjumme ja joita emme hyväksy.


Taylor muotoilee argumenttinsa myös kärjekkäämmin: olisi äärimmäisen ylimielistä rajata jo etukäteen pois se mahdollisuus, että toinen kulttuuri sisältää jotain arvokasta ja omaksumisen arvoista. Tämä väite ei edellytä, että ennakkoon tehtäisiin jyrkkä ja epäautenttinen arvio vieraan kulttuurin yhtäläisestä arvosta valtakulttuurin standardeilla, vaan lähtökohtana Taylorin mukaan tulisi olla halukkuus aitoon kulttuuriin perehtymiseen, joka johtaa oman tulkintahorisontin muutokseen.

Andalusia kohtaamispaikkana: huomioita uskonnollisten traditioiden tunnustamisesta

Mezquita ulkoseinä

Moskeijan ulkoseinä. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Córdoban kaupunkikuvaa hallitsee monumentaalinen rakennus, jolla on kaksi nimeä: Mezquita ja katedraali. Turistioppaiden mukaan kyseessä on entinen moskeija, johon suurimmillaan mahtui jopa 40 000 rukoilijaa. Samalla rakennus on Córdoban pääpyhättö, johon katoliset kristityt kokoontuvat messuun.

Kaupungin ja koko Andalusian historiaa luonnehtii uskontojen ja oppineisuuden monimuotoisuus. 1100-luvulla sekä juutalainen oppinut Maimonides että islamilainen filosofi Ibn Rushd (länsimaisittain Averroes) vaikuttivat Córdobassa, jossa aikanaan sijaitsi myös yksi maailman suurimmista kirjastoista.

Mezquita torni minareetti

Moskeijan minareetti muutettiin katedraalin kirkontorniksi Cordoban valloituksen v. 1236 jälkeen. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Moskeija-katedraalin kauneus ja siitä välittyvä harmonia rauhoittaa vierailijan. Samalla tila herättää levottomuutta. Ovatko uskonnolliset perinteet tässä rauhanomaisesti rinnakkain, luontevassa historiallisessa jatkumossa vai räikeästi vastakkain? Tulevatko sekä islam että kristinusko nähdyksi ja kuulluksi vai onko toinen toiselle alisteinen? Minne moneen kertaan valloitettu monumentti kätkee alueelle ominaisen juutalaisen historian?

Mezquita mihrab

Moskeija-katedraalin arkkitehtuurissa islamilainen ja kristillinen symboliikka kohtailevat ja törmäilevät. Kuva: Anna-Liisa Tolonen

Uskonnollinen suvaitsevaisuus ja hyväksyntä olivat esillä Córdobassa heinäkuussa järjestetyssä European Association of Biblical Studies (EABS) -järjestön vuosittaisessa kokouksessa. Varhaiskristillisyyttä käsittelevässä seminaarissa kuultiin yhtätoista tutkijaa, joiden joukossa huippuyksikköämme edustaneet Outi Lehtipuu, Anna-Liisa Tolonen ja Ismo Dunderberg. Lehtipuu arvioi kirkkoisien tunnustuksia siitä, missä mielessä Kristuksessa ”ei ole miestä eikä naista” (Gal. 3:28). Tolonen pohti varhaiskristillistä identiteettipolitiikkaa: voidaanko samoja hahmoja kunnioittaa sekä juutalaisina että kristillisinä marttyyreina? Dunderberg esitteli Origeneen suhdetta kilpailijaansa Heraklioniin, jonka ajatuksia tämä toistaa niin kriittisessä kuin hyväksyvässä hengessä.

Seminaarin päätöskeskustelussa suvaitsevaisuuden ja hyväksynnän rinnalle nousivat myös ideologiset kysymykset vallankäytöstä ja väkivallasta. Pohdimme ilmiöiden nimeämiseen ja niihin liittyviin käsitteisiin sisältyviä asenteita ja ongelmia. Uskontojen rinnakkainelon tutkimus ei johda yksinkertaisiin joko-tai -päätelmiin vaan haastaa ymmärtämään historiaa sen monimuotoisuudessa. Konfliktien kieltäminen on vastuutonta, mutta historian peilaaminen ainoastaan ilmeisten ristiriitojen kautta ei riitä erilaisuuden kohtaamisen kriittiseen analyysiin.

Teksti: Outi Lehtipuu & Anna-Liisa Tolonen

Meetings in Andalusia: Religious traditions and questions of recognition

Mezquita ulkoseinä

The exterior of the mosque. Photo: Anna-Liisa Tolonen

The city of Córdoba hosts a remarkable monument, which has two names: Mezquita and Cathedral. According to travel guides, the building is a former mosque which could include up to 40 000 persons. It is also the main church of Córdoba at which Christians regularly gather to celebrate the Mass.

The history of the city, as well as that of all Andalusia, is characterized by diversity of religions. In the 12th century, the Jewish scholar Maimonides as well as the Muslim philosopher Ibn Rushd (known also as Averroes) lived and worked in Córdoba, in which one of the world’s largest libraries was located.

Mezquita torni minareetti

After the conquest in 1236, the minaret of the mosque was converted to the bell tower of the cathedral. Photo: Anna-Liisa Tolonen

A visitor may find the beauty and sense of harmony of the mosque-cathedral reassuring. At the same time, the space evokes anxiety. Is this peaceful coexistence, religious traditions in smooth historical continuum or blatantly against one another? Are both Islam and Christianity presented equally or is one repressed by the other? And where does the over and over conquered site hide the Jewish history which is also characteristic of the area?

Mezquita mihrab

Fine pieces of both Muslim and Christian architecture coexist and collide in the mosque-cathedral. Photo: Anna-Liisa Tolonen

Religious tolerance and recognition were themes discussed at the annual meeting of the European Association of Biblical Studies (EABS) organized this year in Córdoba. In a seminar focused on early Christianity, eleven scholars presented their work. Among them were also Outi Lehtipuu, Anna-Liisa Tolonen, and Ismo Dunderberg, representing Reason and Religious Recognition CoE. Lehtipuu evaluated early church fathers’ recognitions of women in their comments on “no longer male and female … in Christ Jesus” (Gal 3:28). Tolonen discussed early Christian identity politics: (how) could same figures be respected both as Jews and as martyrs for Christ? Dunderberg presented Origen’s attitude toward his rival Heracleon, whose thoughts Origen transmits in critical but also approving manner.

In the concluding discussion of the seminar, themes of tolerance and recognition met with ideological-critical questions about power and violence. The participants reflected on the naming of events and phenomena, which often already involves certain positions, attitudes as well as problems. The study of encounter between different religions does not lead into simplifying either–or conclusions; rather, it may challenge us to understand history in greater diversity. While it is irresponsible to deny or belittle conflicts, a critical analysis of coexistence cannot be satisfactory if only apparent contradictions dominate our views of history.

Text: Outi Lehtipuu & Anna-Liisa Tolonen