Hiirimakit retrospektiivissa

|

Maanantainen jouluviikon aamu Biotekniikan instituutissa vie ajatukset takaisin tropiikkiin. Käyn ohjaajieni kanssa läpi kenttäkauden saldoa: onnistumisia, kantapään kautta opittuja käytännön taitoja ja ennen kaikkea uusia ideoita.

Hyvän tutkimusaiheen tunnistaa siitä, että jatkuvasti keksii uusia asioita, joita voisi kokeilla. Kun kenttäkausi on kerran vuodessa ja monen tuhannen kilometrin päässä, tämä tosin vaatii tarkkaa suunnittelua. Niinpä nyt on aika pohtia, mitä mittauksista ja näytteistä voi jättää ensi vuonna pois ja mitä vapautuneella ajalla, tilalla tai rahoilla voi tehdä. Väitöskirjan tekijällä on krooninen pula sekä ajasta että rahasta, ja erityisesti Madagaskarilla lisäongelmia tuottaa logistiset vaikeudet: mitä mahtuu mukaan ja mikä pysyy ehjänä riittävän pitkään. Continue reading →

Paluu pimeyteen

|

Suomessa on kylmä, mutta se ei ole ollut vaikein osa takaisin kinosten keskelle sopeutumista. Pahinta on ollut pimeys, joka ei koskaan lopu. Vaikka sää on aurinkoinen, eivätkä pilvet haittaa, ero tropiikin auringonpaisteen ja suomalaisen talven keskipäivän välillä on lähes kuin yöllä ja päivällä.

Tauteja ei vielä ole ilmennyt, ja veikkaan, ettei tämänhetkinen nuhakaan ole malarian oire. Pienet vallankumousyritelmät eivät häirinneet paluumatkaani, vaikka Antananarivon kaduilla poliisit ja sotilaat partioivatkin. Ensi keväällähän on parlamentti- ja presidentinvaalit, joten silloin voi tilanne olla vakavampi. Onneksi seuraava kenttäkausi kutsuu vasta elo-syyskuussa. Continue reading →

Suomalaista seuraa

|

Torstai-iltana asemalle saapui bussilastillinen – eli tässä maassa seitsemäntoista – Respect-kurssilaista. Kurssi on sama, jolla itse olin kaksi vuotta sitten (ja jonka taannoisista seikkailuista voi lukea myös tämän blogin arkistosta) ja ohjelmakin on pääpiirteittään sama.

Suomalainen seura sai miettimään, että olisi sittenkin mukava jäädä pidemmäksi aikaa. Eräs asia kuitenkin helpottaa merkittävästi kotiinlähtöä. Suomalaisten mukana tuli myös sade: lähes täysin kuivan marraskuun vastapainoksi on viimeiset neljä päivää satanut ja ollut kylmä. Hiirimakit ovat myös jääneet koloihinsa, koska keskiviikon jälkeen en enää saanut niitä kiinni.

Lisäksi lienee syytä mainita, että aseman vesijärjestelmä rikkoutui ja vessan viemäri vuoti lattialle. Korkeammat voimat kertovat, että on aika palata kotiin. Continue reading →

Ja mukaan lähti…

|

Kun mietin, mitä kenttäkokemuksesta jäi käteen, epäämäisen tuhruisien haastattelulomakkeiden ja rapaisten karttojen lisäksi, on yhtä asiaa vaikeaa nostaa toisten yläpuolelle tai yhtä kokemusta arvottaa toisen ohi. Paljon, kuuluu kuitenkin vastaus.

En tosin tiedä, kumpaa reissusta kertyi enemmän: ns. ammatillista tietoa vai elämänkokemuksia. Opin, ettei kaikkea voi aina ennakolta suunnitella tai ei ehkä kannatakkaan, joskus voi joutua soveltamaan ja se plan B on ihan hyvä pitää varuilta takataskussa. Tietynlaista epämukavuutta on matkalla paikoin jouduttava sietämään ja välillä voi tuntea itsensä melkoisen pieneksi ja ympäröivät asiat aikamoisen vieraiksi. Toisaalta tajusin, että monet asiat yhdistävät meitä pallonpuoliskosta riippumatta ja, että yhteenkuuluvuutta voi löytyä yllättävistäkin paikoista (esimerkiksi naisten kanssa astioita pihahiekalla tiskatessa, voi yhteiset naurut saada, vaikkei kommunikaatio välttämättä tapahdukkaan sujuvasti samalla kielellä).Totta on myös se, että reissussa rähjääntyy ja lämmin suihku tuntuu ylellisyydeltä. Matkustamine syö myös rahavaroja, mutta kaikkea, ei myöskään voi varmastikaan mitata rahassa, ja toisaalta huomaa, kuinka paljon turhaa ympärilleen on kotinurkkiinsa haalinut.

Nopeasti summattuna voisikin sanoa (tuhruisten lomakkeiden ja rapaisten karttojen lisäksi) matkaan tarttuneen paljon ja, että reilusti plussan puolelle jäätiin. Viivan alle summaantuu uusien ystävien lisäksi monet makeat naurut sekä monipuoliset kokemukset. Ja kyllä kipinä on syttynyt….eli suosittelen 🙂

Ekoturismi

|

”Sifakoita nähty B200:n lähellä!”

Oppaamme valpastuu heti, kun kuulee vastaantulevalta oppaalta uutisen. Kävimme Study Abroad –koordinaattorin Sylvia Atsaliksen kanssa viime lauantaina ”viimeisellä metsäreissulla”. Amerikkalaiset lähtivät maanantaiaamulla ja Sylvia halusi käydä metsässä.

Edellisenä päivänä kurssilaiset olivat pitäneet esitelmiä viimeisinä viikkoinaan tekemistään itsenäisistä projekteista. Pari projekteista käsitteli turistien vaikutuksia puiston eläimiin. Toinen tutkituista eläimistä Ranomafanan kansallispuisto on Madagaskarin kolmanneksi vierailluin puisto. Tämä tarkoittaa vuodessa noin kolmeakymmentätuhatta turistia, ja vuosittaiseksi kasvutavoitteeksi on asetettu 15-20 prosenttia. Suurin osa tästä väkimassasta menee puistoon sisään yhden sillan kautta.

”Tulkaa tähän, tästä näkee paremmin!”

Kun viimein tavoitamme sifakalauman, koiran, naaraan ja pienokaisen, emme ole ainoita paikalla. Laskin pikaisesti 32 turistia pyörimässä muutaman makin ympärillä. Turistit olivat poissa polulta ja oppaat taittoivat pieniä oksia sekä puuntaimia pois tieltä, jotta kameroilla on parempi näkyvyys. Oppaat ja turistit huutelivat toisilleen ja pian mäessä olevan sifakaperhe oli saarrettu joka puolelta.

Sifakat ovat tottuneet katseisiin – näitä ryhmiä on seurattu tiivisti neljännesvuosisadan. Tutkijoiden totuttamat laumat ovat olleet eduksi turisteille, koska ne eivät säiky ihmisiä. Kaiken metelin keskellä en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, ovatko sifakat todella tottuneet ihmisiin.

Puiston ohjeet sanovat, että yhdessä saa liikkua korkeintaan 6 ihmistä, poluilta ei saa poiketa, metelöinti on kielletty ja puita ei saa katkoa. Theresa, joka oli tutkinut turistien vaikutusta juuri tähän laumaan, oli parhaimmillaan havainnut 87 ihmistä perheen puuhia seuraamassa.

Tällä hetkellä tiedetään, että turistien läsnäolo muuttaa sifakojen käyttäytymistä. Ne käyttävät enemmän aikaa matkaamiseen (vai olisiko oikea termi ’pakenemiseen’) ja vähemmän toistensa sukimiseen. Vielä ei tiedetä mitä tämä tarkoittaa sifakojen hyvinvoinnin kannalta. Toisaalta, sekä sifakoiden ja bokombalien määrä on puiston turistien käyttämällä alueella vähentynyt. En ihmettelisi, jos turistien ja makien vähenemisen välillä löytyisi syy-seuraus –suhde.

Ekoturismi on syy, miksi kansallispuisto on perustettu. Se tuo rahaa seudulle, ja metsää ei näin ollen tarvitse käyttää muuten hyödyksi. Turistit ovat siksi kaksiteräinen miekka. Monet turistit tulevat metsään kuin olisivat tulossa eläintarhaan. He haluavat nähdä makeja ja oppaat tekevät parhaansa eläinten löytämiseksi. Jos maki näkyy lähistöllä, kaikki oppaat tietävät siitä kännykkäverkon välityksellä.

Tärkeimmän muutoksen on lähdettävä turistien asenteista. Metsä on metsä, ei eläintarha. Jos itse olette vierailemassa luonnonvaraisten eläinten kotona, käyttäytykää kunnioittavasti. Välttäkää houkutusta siihen vähän parempaan valokuvaan. Ja kysykää oppailta, miten he huomioivat työssään eläinten hyvinvoinnin.

Viikon kuvissa italialainen turisti ja sifaka (Propithecus edwardsii).

* * *

Maanantaina koin taivaan ja helvetin, melko lailla peräkkäin. Turistit olivat osallisena yllättäen ainoastaan jälkimmäiseen.

Maanantaina oli Catherinen, villaindritutkijan syntymäpäivä, ja aseman väki oli päättänyt juhlistaa sitä illallisella Domaine Naturessa. Olen aina ollut iloinen, etteivät vanhempani vieneet minua perhelomille Välimerelle ja olinkin elänyt tähän asti suojattua elämää. Kohtasin kuitenkin oman alanyani, vai pitäisikö sanoa Waterloon, kun ensimmäinen näky ravintolassa oli lihava keski-ikäinen belginainen, joka lauloi karaokessa Waterloota (ja teki selväksi että hän oli kotoisin sieltä!).

Ilta karaokeravintolassa, joka oli pääosin keski-ikäisten ranskalaisten täyttämä, oli – miten sen nyt sanoisi – kärsimystä alusta loppuun. Malagassit ovat musikaalista kansaa, joten tietenkin kaikki pöydästämme olivat jo esittäneet yhden tai kaksi kappaletta ennen alkuruuan saapumista. Onneksi sain uskoteltua heille, että meille suomalaisille on fady laulaa karaokessa ilman että on umpihumalassa.

Ja olisin epäilemättä ollut alle tunnissa umpihumalassa ja käynyt laulamassa Britney Spearsin Oops I did it againin, ellei samana iltana olisi pitänyt mennä hiirimakeja tutkimaan.

Liian myöhään suuntasin oppaani kanssa tarkastamaan ansoja. Illan saldo oli – tietenkin – huikea. Kuusi naarasta, joista kaksi kokonaan uusia. Kokonaan uusi tarkoittaa hiirimakia, jolla ei ole mikrosirua, ja jolle täytyy siis antaa koko käsittely hammasvaloksista täydelliseen ulkoiseen tarkasteluun. Toinen naaraista, nimeltään Susa, oli paisunut kuin pullataikina. Pikainen masun palpatointi kertoi, että ainakin kaksi pienokaista oli aluillaan. Vuoden ensimmäiset vauvat!

Päädyin lopulta nukkumaan noin neljän aikaan. Kuluneena, mutta onnellisena.

Juotikkaan puremia: 18

Hiipuva tahti

|

Kiihkein parittelukausi on takana ja saan enää kourallisen hiirimakeja päivässä. Vauhdikkaimpana päivänä kuukausi sitten 28 ansaa tuotti 18 hiirimakia, nyt loukutan 52 ansalla ja saan kiinni kahdesta neljään yksilöä. Kivekset painuvat kasaan ja naarailla alkaa masu pullistua, joten kuukauden päästä sademetsässä kuuluu vielä pienempien jalkojen tepsutusta. Olenkin täällä enää tämän ja ensi viikon ja suuntaan sitten takaisin kohti Suomea.

Hiirimakien ulkopuoliset asiat tuovat tehtävää päiviin. Viime viikon perjantaina seurasimme tuntien ajan parittelevia fossia (Cryptoprocta ferox). Edellisenä yönä olin nähnyt rengashäntämangustin (Galidia elegans) ja fanalokan (Fossa fossana), joten tein hattutempun Ranomafanan nisäkäspetojen suhteen.

Fossilla on oma parittelupuunsa, johon naaras parkkeeraa joksikin aikaa, parista päivästä viikkoon. Muuten yöaktiiviset eläimet vaikuttivat mielellään parittelevan päivälläkin. Fossat oli nähty parittelemassa heti aamulla ja kun kahden jälkeen iltapäivällä näimme ne, aktia jatkui vielä kolmatta tuntia. Puun ympärillä kiersi kaksi koirasta, jotka välillä nahistelivat toisen keskeyttäessä aktin. Parittelu ei myöskään ole turvallista, toinen koiraista tippui reilun kymmenen metrin matkan maahan, kun alla ollut naaras hieman kohensi asentoaan.

Viime viikolla tänne saapui nukutustiimi, joka käy nukuttamassa muutamia villaindrejä ja sifakoita. Villaindrilaumojen urokset nukutetaan ja heille laitetaan sateliittipannat. Eräänä yönä kun palasin laboratorioon, siellä oli nukkumassa nuori villaindri, noin kolmevuotias koiras. En ole ikinä nähnyt eläintä jolla on niin pyöreä pää. Tennispalloon oli kiinnitetty hellyttävimmän näköiset nappisilmät, jotka olen ikinä nähnyt. Kahden päivän ja kahden yön (yhtäjaksoisen) metsästyksen tuloksena oli kaksi villaindriä ja kuusi sifakaa.

(Tietenkin sain uuden kameran, varastetun tilalle lainaksi vasta kaiken tämän jälkeen. Korvaukseksi menetetyistä fossista saatte parittelevat torakat.)

Teemme lähiaikoina ruumiinavauksen ”julmasti murhatulle” sifakalle. Patricia Wright on vuodesta 1986 asti seurannut sifakoita (Propithecus edwardsii – ei suomenkielistä nimeä, kuten monilla muillakaan malagassinisäkkäillä). Erään ryhmän johtajauros syrjäytettiin sangen väkivaltaisella tavalla pari kuukautta sitten ja on siitä asti odottanut aseman pakastimessa. Tätä odotan innolla sikäli, että saan tehtäväkseni tutkia loiset useampimetrisestä suolesta. Kunnia sikäli, että tämä oli tiettävästi toinen tämän lajin villinä eläneen ja kuolleen yksilön ruumiinavaus.

Olen myös öisillä reissuilla höristänyt korviani. Kuulin (tai niin minulle aamiaispöydässä myöhemmin kerrottiin) ruuanhakureissulla olevan aiain eräänä yönä. Aiain näkeminen on ranomafanankävijöiden erityinen tavoite: ne, jotka ovat sen nähneet, toistavat tarinoita siitä yhdestä kohtaamisesta. Koska en ole lintuharrastaja, äänihavainto ei riitä minulle. Vielä on pari viikkoa aikaa nähdä kädellismaailman kummajainen.

Marraskuinen palaveri konservointilaitoksella

|
Elina on ehtinyt taas ahertaa alkusyksyn Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän kaivauslöytöjen kanssa. Menneen kesän löydöt on nyt luetteloitu ja numeroitu. Tämän jälkeen metallilöydöt on voitu toimittaa konservoitaviksi Kansallismuseoon. Konservoinnin ensimmäisiä työvaiheita on röntgenkuvaus. Vasta sen jälkeen on mielekästä lopullisesti päättää, mitkä löydöt konservoidaan. Kaikkien konservointiin ei valitettavasti ole resursseja. Esimerkiksi valtaosan nauloja kohdalla konservointiin ei juuri ole mahdollisuuksia. Sääli – mutta valintoja on pakko tehdä.

Marraskuinen tiistaiaamu oli Mankbyn vuoden 2009 löytöjen kannalta siis tärkeä hetki. Löydöt oli edellisellä viikolla röntgenkuvattu. Nyt oli aika istua alas ja käydä ne yksitellen läpi konservoinnista vastaavien Leenan ja Pauliinan kanssa. Mielenkiintoisimmilta näyttävät esineet ja löydöt Elina oli jo etukäteen valinnut konservoitavien joukkoon, mutta loppujen kohtalosta oli syytä pohtia löytö kerrallaan. Monet mitättömiltä näyttävät raudanpalat saattavat esimerkiksi liittyä rautaesineiden valmistukseen ja työstöön. Nytkin löytyi pieniä rautakatkelmia ja luultavasti ahjossa sulanutta rautaa, jotka viittaavat kuonalöytöjen tavoin sepän työskentelyyn Mankbyssä. Kenties jo ensi kesänä löydämme myös raudanvalmistusjätteen ”emäsuonen” eli itse pajan jäännökset.

Röntgenkuvaus kertoo paljon ruosteen alla piilevästä esineestä. Tälläkin kertaa yksi paksu rautalevy osoittautui keskiaikaisen hevosenkengän puolikkaaksi. Vastaavasti näimme nyt ensi kertaa kunnolla kesällä löytyneen putkilukonavaimen. Haurasta esinettä emme uskaltaneet löytöhetkellä yhtään puhdistaa. Nyt kärsivällisyys palkittiin: röntgenkuvassa esine näkyi yksityiskohtineen. Samalla varmistui, että vuotta aiemmin Mankbystä oli löytynyt aivan samanlainen avain.

Kesällä 2009 löytynyt putkilukonavain konservoinnin jälkeen. Kuva: Pia Klaavu/Suomen kansallismuseo.

Pitkän aamupalaverin jälkeen konservoitavat löydöt on jälleen valittu. Pauliinalla on edessä pitkä urakka ”parhaiden” metallien kanssa. Parin kuukauden päästä kokoonnumme samalla joukolla uudelleen löytöjen ääreen. Tuolloin esineet on konservoitu ja ne paljastavat jälleen hieman enemmän itsestään – sekä Mankbyn vaiheista ja mankbyläisten elämästä.

Haastatteluja

|

Haastattelujen tekemiseen liittynee aina jonkinlainen jännitys, onhan kyse kommunikoinnista ja tietojen hankkimisesta toiselta ihmiseltä. Oman lisänsä tilanteeseen tuo vielä se, mikäli henkilö on ennalta tuntematon eikä yhteistä kieltä ole olemassa. Vieraassa paikassa ja kulttuurissa toimiessa on mentävä pitkälti toisten ehdoilla, muuten vastaanotto saattaa jäädä nuivaksi. Onneksi Taita vuorilla ulkomaaneläjiin suhtauduttiin positiiviisesti ja vastaanotto oli yleensä uteliaan ystävällistä, vaikka haastattelut tapahtuivatkin usein ilman suurempia etukäteisvaroitteluita.

Suomalainen tehokkuusajattelu oli kuitenkin jätettävä, ainakin osin, taka-alalle ja ymmärrettävä, että viemässä oltiin usein hetki ihmisten tärkeästä työajasta, eli suoraan asiaan ei pitänyt hypätä, (tulkki hoiti onneksi alkukohteiliaisuudet, jolloin pystyin keskikttymään alkeellisiin swahili-tervehdyksiini ja kuulumisten vaihtoon sekä hymyilemiseen – upea tulkkinini olikin ensiarvoisen tärkeä) ja haastattelu tehtiin siellä, missä ihmiset sattuivat olemaan. Jos peltotyöt olivat kesken, niin papereiden kanssa seistiin terassin reunalla, ja jos ruoka-aika oli käsillä, niin siirryttiin tulipesän vierelle.

Vaikka kysymysten kanssa pihaan tupsadettiinkin yht’äkkiä, päästivät ihmiset koitehinsa avoimesti, mikä Suomessa olisi saattanut jäädä useammin tapahtumatta. Mikäli pääsin vaikuttamaan haastattelupaikan valintaan, suosin yleensä ulkoilmaa. Varjoisalla seinänvierustalla oli lämpöisellä ilmalla mukava istua, ja paikka tarjosi sisätilojen hämäryyttä enenmmän valoa muistiinpanojen tekoon.

Kenialaisella pihalla tosin tapahtuu suomalaista lähiöpuutarhaa enemmän, eli oman lisänsä toivat jaloissa pyörivät kotieläimet (yleensä kanat ja koirat) sekä perheen ja muut kylän lapset (jotka seurasivat joukolla outoa ilmestystä). Ihmispaljous vaikutti myös siihen, että harvoin vastauksia sai vain yksin siltä henkilöltä, jota oli tullut haastattelemaan. Oman mielipitteensä antoivat ympärillä oleskelijat, mikä toi joko lisätietoa tai jota sitten täytyi yrittää suodattaa pois (eli näitä tutkimuksen toteuttamisen haasteita).

Yhtäkaikki, uusissa paikoissa vieraileminen oli mielenkiintoinen ja mukava kokemus, ja varsinkin, se, että toisessa kulttuurissa pääsi kurkistamaan ihmisten arkielämään ja koteihin antoi uutta näkökulmaa ja laajensi omaa katsontakantaa, ja vahvisti näkemystä siitä, että paikasta huolimatta, elämän perusasiat ja toiveet, ovat pitkälti samankaltaisia. Eli suupielet ylöspäin, polkupyörän selkään ja kohti uutta pihapiiriä.

Vanhuus ei tule yksin

|

Vanheneminen on hämmentävä ilmiö. Se että kuolemme – elämämme on rajallinen – on luonnollista ja seurausta siitä, kuinka eliön toiminta on aina vaihtokauppaa. Lisääntyäkö nopeasti vai kehittyäkö pidempään ennen lisääntymistä? Paljon huonosti elämään varusteltuja jälkeläisiä vai panostusta pienempään määrään, mutta parempaan laatuun?

Vanhenemisesta tekee omituista sen vääjämättömyys. Kaikki mevanhenemme hyvin samanlaisin merkein. Vaikka naaman iho kummasti kiristyisi viidenkympin kriisin jälkeen, viimeistään kämmenselän iho kertoo totuuden. Monet eläimet vanhenevat ja hyvin samalla tavoin: väritys haalenee, muisti pätkii, lämmönsäätely on vaikeampaa, kuulo heikkenee.

Jotkut eläimet vanhenevat hämmentävän samalla tavoin ihmisen kanssa. Hiirimakit ovat tiettävästi ainoita eläimiä, joilla on samankaltaisia oireita kuin ihmisen Alzheimerin taudissa. Vankeudessa on havaittu, että vanhemmanpuoleiset makit saattavat saada aivoihinsa samanlaisia plakkeja kuin Alzheimerin taudista kärsivät ihmiset. Vanhoilla makeilla on myös selvästi heikentynyt motorinen toimintakyky ja ongelmia sekä lyhyt- että pitkäaikaisessa muistissa.

Tämä on tietenkin erityinen syy kiinnostua hiirimakista. Voisiko pikkuserkkumme tutkiminen auttaa ymmärtämään omia tautejamme? Useammassa tutkimusryhmässä selvitellään, kuinka samanlaisia hiirimakialzheimer ja oma tautimme ovat, joten aika kertoo.

Yleisiä syitä olen toistellut jo useammassa postauksessa: pitkä ikä verrattuna ruumiinkokoon, saattaa olla esikädellisen kaltainen, ajoittainen horrostaja ja tietenkin lukuisat ja hyvin tutkitut vanhenemisen oireet vankeudessa.

Paljon siitä, mitä tiedämme eläimistä, on seurausta laboratoriotutkimuksista. Esimerkiksi kädellisten käyttäytymispiirteistä suuri osa on havaittu ensin eläintarhoissa. Käytännössä oppimiskokeiden tai muiden aivotoimintaa kuvaavien tutkimusten tekeminen villeillä eläimillä on hyvin vaikeaa. Yleensä villiys tarkoittaa sitä eläimet on otettu luonnosta, mutta muutamankin kuukauden vankeuden ja toistuvien kokeiden jälkeen ei varmaankaan voida enää puhua villistä yksilöstä. Sanomattakin lienee selvää, että se mitä tapahtuu laboratoriossa, ei välttämättä tapahdu luonnossa, tai päinvastoin

Lueskelin juuri Cindy Canalen Pierre ja Marie Curien yliopistossa, Pariisissa, tehtyä väitöskirjaa, jossa hän oli selvittänyt ilmastonmuutoksen vaikutusta hiirimakien lisääntymis- ja horrostamisrytmiin. Tutkimuksessa laboratoriossa olevien hiirimakien ravinnon määrää ja päivän pituutta (eli valoisan ja pimeän jakson suhdetta) oli säädelty ja lopputuloksena oli, että horrostamaan kykenevät eläimet saattavat sopeutua tasalämpöisiä paremmin muuttuneisiin olosuhteisiin. Itsestään selvää on, että tällaisesta tutkimuksesta on todella pitkä matka siihen, mitä oikeasti tulee tapahtumaan. Toisaalta, vastaavaa tutkimusta ei pystytä luonnossa tekemään, joten siihen on tyytyminen.

Tietenkään vapaanakaan elävät tutkimuseläimet eivät koskaan voi olla täysin luonnonmukaisia: banaanisyöttimme ja muutaman tunnin vankeus vaikuttavat ilman muuta elukoihin. Tavoitteena on kuitenkin pitää tilanne mahdollisimman luomuna, jotta häiritsevät vaikutukset olisivat mahdollisimman pieniä.

Illalla katsoimme Study Abroad –ryhmän kanssa Madagaskar-piirretyn. Animaation tekijät ovat tehneet hyvin läksynsä: jokaisen makilajin erottaa helposti. Jos hiirimakit puhuisivat, ne olisivat aivan kuten piirretyt toverinsa.

Patricia Wright, puiston ja aseman impetus,  on tullut vierailemaan kuukaudeksi.  Hänen (englanninkielinen) bloginsa on osoitteessa: http://patriciacwright.wordpress.com/

Juotikkaiden puremia tähän mennessä: 15

Ranomafana

|

Sunnuntaisin on toripäivä, jolloin tiettömiltä taipaleilta pakataan ylimääräiset ja myytäväksi kelpaavat tavarat koreihin ja pään päälle, ja tullaan tekemään kauppaa. Oma suosikkini on sokeriruoko, jota on mukava järsiä. Se on vähän kuin purkan korvike, makea ja kuitumainen. Metri muutaman sentin paksuista ruokoa maksaa 50 ariaria, eli noin 2 senttiä. (Vertailun vuoksi: Nettiyhteys maksaa 100 ariaria minuutilta, lähdevesikylpy  10000 ariaria ulkomaalaiselta ja banaanikilo 400 ariaria.)

Ranomafana on suhteellisen vauras kylä, jossa asuu joitain satoja ihmisiä ja ympäröivällä alueella joitain tuhansia. Vauraus syntyy turisteista. Ranomafana antaa nimensä ympärillään sijaitsevalle kansallispuistolle. Turistivirrat, jotka ovat erityisen runsaita nyt lokakuussa, tuovat rahaa itse puistolle, mutta myös hotelliryppäälle, joka ulottuu puiston sisäänkäynniltä alas kylään asti.

Oma tutkimusalueeni on heti puiston sisääntulon jälkeen polun vieressä. Turistimassat (ja ne oikeasti ovat pienillä poluilla vellovia massoja!) puskevat loukutuspaikkojeni ohi. Onneksi hiirimakit eivät tunnu häirintyyvän. Monet muut eläimet, esimerkiksi linnut sen sijaan häiriintyvät. Kanssani pari vuotta sitten RESPECT-kurssilla ollut Eric tekee täällä diplome-työtään lintujen pesimisen onnistumisesta ja alustavat tulokset näyttävät kertovan suorasta riippuvuudesta turistimäärien ja pesimisen epäonnistumisen kanssa.

Yöllä turistit eivät saa mennä puistoon, mutta heidän, tai erityisesti oppaiden toimintansa, saattaa kiusata yöaktiivisten eläintenkin tutkijoita. Villaindritutkija Catherine käy päivisin etsimässä makien nukkumapuita ja hakeutuu illan suussa noiden puiden lähistölle, jotta voi seurata makilauman öisiä liikkeitä. Aina laumaa ei kuitenkaan löydy – turistioppaat heiluttelevat nukkumapuita, jotta makit lähtisivät liikkeelle ja turistit saisivat ”enemmän irti” kierroksestaan.

Viime aikoina lähes jokaisessa kansallispuistossa on ollut metsäpaloja, niin myös Ranomafanassa. Viime viikolla tuli pääsi irti kahdessa eri paikassa, puiston sisällä paikallisten ravustajien leiritulesta ja puiston ulkopuolelta tuntemattomasta lähteestä. Tilannetta on pahentanut viime aikojen kuivuus.

Haluaisin myös kertoa sille ihmiselle, joka sanoi minulle, ettei hiirimakin purema saa ihoa rikki, että ei, väärässä olit. Toissa päivänä sain ensimmäisen vertavuotavan haavan, kun ilkeähköluonteinen Borat pääsi näykkäisemään kunnolla.

Kunhan pääsen kotiin ja onnistun saamaan jonkun mielenkiintoisen taudin täältä, pystyn kuvittelemaan lääkärin ilmeen Auroran trooppisten tautien osastolla, kun annan taustatietoja: ”No siis, tutkin Madagaskarin sademetsässä kädellisten loisia, joten olin päivittäin tekemisissä ulosteiden kanssa. Ja välillä niitä käsitellessä, ne sai purtua ihon rikki. Mutta onneksi malariaestolääkkeiksi kolme ja puoli kuukautta ottamani antibiootit varmaan piti suurimman osan mikrobeista ojennuksessa.”

Keskiviikkona sain pitkästä aikaa uusia naaraita. Uusilta yksilöiltä otetaan aina hammasvalokset iän määritystä varten. Tämä toimii niin, että maki avaa suunsa, laitan muotin sisään, maki puree muottia ja jonkun ajan kuluttua avaa suunsa ja saan muotin pois. Toinen keskiviikon uutuuksista oli vaikeampi tapaus: hän piti suutaan kiinni. Ei mitenkään normaalisti, kuten suuta pidetään kiinni, vaan hän puri leukansa tiukasti yhteen. Pienen maanittelun ja uhkailun jälkeen suu aukesi ja sain muotin suuhun. Seuraava ongelma oli, ettei hän halunnut sulkea suutaan, vaan piti suutaan auki. Eikä suu ollut normaalisti auki, vaan sepposen selällään – enemmän kuin tiesin hiirimakien leukaperien antavan periksi. Tämä käytös muistutti niin paljon erästä ystävääni, että makin nimeksi tuli Krisse.

Juotikkaiden puremia tähän mennessä: 5