Category: Poliittisen keskustelun analyysi

Pääministeri Sipilä argumenttianalyysissä

Pääministeri Juha Sipilälän viimeinen kuukausi ei juuri kateutta herätä edes paatuneimmassa huomiohaukassa. Mediahuolien ja kansainvälisen sananvapauskohun lisäksi nyt on noussut pintaan epäily lainvalmistelun perustuslaillisuudesta — joka alkoi oikeuskansleri Jaakko Jonkan haastattelusta (HS 18.12.) ja on jatkunut erilaisin kommentein.

Myös pääministeri, kuinkas muutenkaan,  vastaa kohuun blogissaan.

Ja tätä blogimerkintää ja sen argumentointia perkaan analyysissäni. Sipilän kirjoitus kuuluu puolustuspuheiden genreen, eli tarkastelee sitä, että kenen syy kun ei minun syy. Sipilä myöntää ongelman, mutta samalla hän pyrkii a) osoittamaan syyllisyyden kohteen olevan toisaalla (ts. että ongelma on alkanut jo aiempien hallitusten aikana), b) osoittamaan, että hallitus jo ratkaisee kyseistä ongelmaa ja c) että jos jokin aiheuttaa lisää ongelmia, se on kiire, joka tosin myös on edellisten hallitusten syytä.

Seuraavaksi katsotaan, miten hyvin pääministeri onnistuu retorisissa tavoitteissaan.

Blogin otsikko on toteava ja sävyltään vakava, anteeksipyyntelemätön: “LAINVALMISTELUN RESURSSIT OVAT TIUKOILLA”. Se antaa niukkasanaisen vaikutelman, johon olemme kaikki Juha Sipilän kohdalla tottuneet. Jöpäkkä, töpäkkä, mutrukulmakarvainen ja -huulinen sekä alakuloisen asiallinen.

Samaan aikaan otsikko ei ota vastuuta, vaan antaa passiivimuodon kantaa murheet. Kuten tunnettua, passiivilla on leveät hartiat joilla näitä murheita kannatella.

Sama toteava sävy jatkuu ensimmäisen kappaleen ajan:

Helsingin Sanomien jutussa oikeuskanslerin esittämät arviot lainvalmistelun puutteista ovat vakavia. Valtioneuvoston lainvalmistelun lähtökohta on luonnollisesti aina perustuslainmukaisuus. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa tai silloin, kun tulkintakäytäntöä ei ole, on perusteltua saattaa asioita perustuslakivaliokunnan punnittavaksi.

Pääministeri Sipilä siis kertoo, mitä on tapahtunut. Ja hän latelee määritelmiä siitä, mitä kuuluu tehdä.

Seuraava kappale aloittaa puolustuksen. Siinä siirretään fokus tämän hallituksen ongelmista yleiselle tasolle sanomalla: “Lainvalmisteluun liittyvä ongelma on pidempiaikainen, se on tiedossa, hallitus on niihin puuttunut ja reagoinut.” Lausetta seuraa kuvaus hallituksen toimista riippumattoman arviointineuvoston perustamisesta, ja sen toiminnasta. Sipilä esittää siis hallituksensa ratkaisuna ongelmaan, ei sen aiheuttajana. Vaikka aiemminkin on ollut ongelmia, on silti syytä muistaa, että kaksi väärää ei tee yhtä oikeaa: Omalle kohdalle tulevaa syytöstä ei voi ravistella pois pelkästään toteamalla toisten tehneen samaa.

Ja Sipilä tietää tämän. Siksi seuraava kohta perustelee sitä, miksi ongelmat ovat jatkuneet ratkaisuyrityksestä huolimatta. On nimittäin ollut kiire:

Ministeriöiden ensimmäistä 18 kuukautta on leimannut kova kiire. Hallitusohjelma on kunnianhimoinen. Suomi on ollut kauan uudistamatta ja hallitus yrittää kuroa kiinni tätä ”uudistamattomuusvelkaa” mahdollisimman paljon hallituskauden aikana. Uudistuksissa työpaine on aluksi valmistelevissa ministeriöissä, sitten se siirtyy eduskuntaan ja sieltä toteutukseen. Se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle.

Kappale on kuitenkin hieman hullunkurinen termillään “uudistumisvelka”. Erilaiset “-velka” johdannaiset ovat jo varsin kulunut klishee. Lisäksi kappale siis samalla sysää vastuuta lainvalmisteluun liittyvistä ongelmista edellisille hallituksille. Sipilän hallitus on täällä vain tekemässä muiden tekemättä jättämiä töitä.

Myös lause “se on selvä, että tämä hallitus on ottanut maksimimäärän uudistuksia työn alle” herättää minussa ihmetystä. Jos on niin kova kiire, että uudistuksia ei pystytä tekemään lainsäädännön sääntöjen puitteissa, niin eikö silloin määritelmällisesti ole haukattu liian iso pala?  Hallitus on itse määritellyt ohjelmansa, ja rivien välistä tästä kappaleesta saa kuvan, että tämä ohjelman määrittely on epäonnistunut — onko se peräti ollut suuruuden hullu?

 

Seuraava kappale kertoo lisää siitä, mitä hallitus on tehnyt ongelman ratkaisemiseksi —  ja miten näiden ratkaisujen on tarkoitus jatkua. Se on hyvä, selkeä, vähän mielikuvitukseton asiatekstin pätkä. Aivan paikallaan argumentin “kyllä me tiedetään, ja yritetään parhaamme” kannalta:

Minulla on myös sovittu tapaaminen kaikkien kansliapäälliköiden kanssa. Mielestäni kysymys on myös resurssien kohdentamisesta ja tehokkaasta käyttämisestä. Tämän kauden aikana on tullut selville, että nimenomaan lainvalmistelun resurssit ovat monissa ministeriöissä tiukoilla. Lainvalmistelun resurssit ja havaitut ongelmat on myös sovittu tammikuun toisen strategiaistunnon aiheeksi. […]

Seuraavassa kappaleessa huomio kiinnittyy tulevaan, ja päättyy vakuutteluun siitä, että asia on otettu vakavasti.

Tapaan oikeuskansleria viikottain eri istuntojen yhteydessä. Kun oikeuskansleri palaa sairauslomalta töihin, keskustelen hänen kanssaan näistä havainnoista ja niiden tuomisesta esiin myös valtioneuvoston yleisistunnossa. Valtioneuvosto suhtautuu luonnollisesti äärimmäisen vakavasti lainsäädännön perustuslaillisuuteen. Huolellinen ja luotettava lainvalmistelu on oikeusvaltiomme keskeinen elementti.

Sipilän argumentti on suoraviivainen ja retoriikka kuivaa. Hän sanoo hallituksen perineen nämä ongelmat (kuin kaikki muutkin ongelmat) aiemmilta valtioneuvostoilta. Hän syyttää näitä siitä, että eivät ole tehneet työtänsä. Käytännössä Sipilä ei myönnä hallituksen itsensä synnyttävän tai pahentavan näitä ongelmia omilla valinnoillaan. Valinnat ovat olleet pakon sanelemia, ja he ovat vain tekemässä velvollisuuttaan. Jos kiire aiheuttaa tällaista kitkaa, niin ei voi auttaa. Parhaansa tekevät.

Kuitenkin muistuttaisin Sipilää siitä, kuinka kreikkalaisessa tragediassa kun sankari saa suuren voiton vastustajistaan hän joutuu hybriksen, harhaisen ylimielisyyden valtaan. Tämän jälkeen hän joutuu kohtaamaan oman vajavaisuutensa ennen kuin hän voi oppia todelliset läksynsä. Onko Sipilän hallitus lähestymässä tätä itseoivalluksen hetkeä? Vaalien jälkeen varmasti näytti siltä, että mihin vain voidaan tarttua. Nyt maailma näyttää erilaiselta.

Ajatellaan vaikka jos autoilija ajaa mersullaan kolarin ajettuaan ylinopeutta taajama-alueella päiväkodin läheisyydessä. Sitten tämä selittää poliisille, että kun oli niin kova kiire, kun edellinen porukka oli jättänyt työt puolitiehen. Mahtaakohan poliisi leppyä ja olla antamatta sakkoja?

Tästä syystä olisi toivottavaa, jos hallitus hieman uudelleen harkitsisi tavoitteitaan ja jättäisi joitain ongelmia myös tulevien valtioneuvostojen pähkäiltäviksi.

Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta

Hyvää iltaa!

Suomen tilanne on poikkeuksellisen vakava. Siksi koen velvollisuudekseni ottaa myös uusia viestintätapoja käyttöön ja lähestyä teitä suoraan.

Kiitos Yleisradiolle tästä mahdollisuudesta.

Pääministeri Juha Sipilä piti televisiopuheen keskiviikkona 16.9. Puhe käsitteli ennen kaikkea kansakunnan tilaa (kansakunnan, joka Sipilän mukaan on jokseenkin täydellisen tuhon partaalla), hallituksen päätöksiä (jotka ovat kovia, mutta niin on pääministerin mukaan myös meidän aikakin, ja sitäpaitsi, ei näitä päätöksiä kukaan edes halunnut tehdä), yhteistyönhenkeä sekä sivuttiin pakolaiskriisiä.

Tämä kirjoitus perustuu radio YLE 1 ykkösaamua 17.9. varten tekemäni arvion muistiinpanoihin.

1. Rohkea veto — mutta iso riski. Ihailen sitä, että poliitikko puhuu suoraan kansalle. Kursailematta ja selkein sanoin. Mutta samaan aikaan Pääministeri otti  henkilökohtaisen riskin. Hän pisti arvovaltansa likoon. Joko hän on siis epätoivoinen, ja kärjistäen tämä vaikuttaa viimeiseltä keinolta — tai hän on erittäin itsevarma ja vakuuttunut omasta henkilökohtaisesta kyvystään rauhoittaa tulehtunut tilanne.

2. Haasteellisinta on, että moni kokee Sipilän yhdeksi osapuoleksi riitaantuneessa ilmapiirissä. Tällöin puhe voi helposti näyttää vain oman aseman puolustelulta. Eli hiuksen ohueksi jää se rajapinta, jolla täytyy liikkua, jotta puhe onnistuisi tässä suhteessa. Lopullinen tuomio onnistumisesta selviää seuraavien päivien ja viikkojen aikana.

3. Henkilökohtaisesti, retoriikan opettajana ja päätöksenteon tutkijana sekä konsulttina minun omaa reaktiotani puheen suhteen väritti vastaava ilmiö kuin cover-musiikkikappaleiden kuuntelua yleensä: jos esiintyjä ei pysty vähintään yhtä tiukkaan settiin kuin alkuperäinen esittäjä, on vaikutelma yleensä erittäin laimea. Kun puhe rinnastuu juuri Svinhufvudiin, Kekkoseen ja Koivistoon, sekä tietenkin Obamaan on syytä varmistaa, että tulee täyttäneeksi valitsemansa saappaat.

Sipilän puhe ei täyttänyt näitä saappaita.

Puhe oli jokseenkin yllätyksetön ja tylsä. Siinä oli hyvä aloitus, mutta se latistui loppua kohden.

Puheen kirjoittaja ei antanut ammattimaista vaikutelmaa. Puhe kuulosti tosin silti aidolta — siltä että Pääministeri olisi sen itse kirjoittanut. Se luo vaikutelmaa rehellisyydestä, mutta toisaalta myös kokemattomuudesta ja kömpelyydestä.

Kaikenkaikkiaan puhe kuulosti toimitusjohtajamaiselta (hieman yt-neuvotteluja alustavan puheen tunnelmaa). Ei siis poliitikolta. Ehkä tarvitsemme nyt toimitusjohtajaa poliitikon sijaan, ehkä emme? Ehkä tyyli vetosi kuitenkin tällaisenaan kansaan paremmin kuin jos tyyli olisi ollut teknisesti parempi ja ammattilaisemmin esitetty. Mene ja tiedä.

4. Puheen rakenne oli ns. sandwich, eli pehmeä – kova – pehmeä. Tämä rakenne on tuttu yrityspuheista. Itse varsinaisessa puheessa oli kolme osaa, jota edelsi tiivistävä intro joka kertoi mistä on puheessa tulee olemaan kyse. Nämä kolme asiaa ovat: 1) turvapaikanhakijoiden auttaminen, 2) kovat keinot koviin aikoihin ja 3) yhteishenki.

Puhe alkoi lyhyellä erittäin pelottavista asioista muistuttavalla introlla. Tämän jälkeen Sipilä aloitti varsinaisen puheen sisällön vetoamisella turvapaikanhakijoiden puolesta. Tämä myös muistutti ihmisten mieleen varmasti Sipilän omat hyvät teot turvapaikan hakijoiden majoittamisessa.

Suomesta turvapaikansaaneiden on voitava tuntea olonsa turvalliseksi ja tervetulleeksi. Suomi kantaa kansainvälisen vastuun pakolaistulvasta ja hallitus on jatkuvassa toimintavalmiudessa ja aktiivinen myös EU-tasolla.

Jos tunnet, että haluat tehdä tässä asiassa itse enemmän, ota yhteyttä esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin. Monet teistä ovat jo toimineetkin – kiitos siitä.

Tämän jälkeen siirryttiin itse pihviin, joka oli kova. Ei ole muita vaihtoehtoja. Leikata pitää. Joko tehdään näin, tai sitten näin. Te saatte päättää, mutta näissä rajoissa.

Tiedän, että valtion menoleikkaukset kohdistuvat kipeästi moniin ihmisiin. Jos emme tee niitä, muutaman vuoden päästä edessä on vieläkin kipeämmät päätökset.

Haluan kantaa vastuuni ja tehdä suunnan kääntämiseksi tarvittavat päätökset. Tasavallan presidentin sanoin tekemättä ei voi jättää.

Ja lopuksi muistutus yhtestyöstä ja suomalaisuudesta. Ja kuluneitakin kuluneempia klisheitä. “suomalaisilla on erityinen luontosuhde… hieman outo kansa… Suomalainen kädenpuristus”

5. Vaihtoehdottomuuteen liittyy paljon vastenmielisen johtopäätöksen retoriikkaa. Pääministeri esittää, että hänellä ei ole, ei tule olemaan, eikä ollut vaihtoehtoja. Että tilanne on vain näin. Että hän vain tekee.

Erityisen näkyvä esimerkki vastenmielisestä johtopäätöksestä on tämä “Myönnän, että valvoin tämän kysymyksen äärellä ennen päätöksen tekemistä. ”

Erilaiset selitysmallit on hylätty, ja pääministerillä on yksi pakottava totuus. Se on kilpailukyky joka tulkitaan kapeasti palkkakilpailuksi. Kaikki muut rakenteelliset kysymykset sivuutetaan tässä kohtaa.

6. Vertailumaiden käyttö ja “kilpailijamaista” puhuminen oli puheen ansiokkain tekniikka. Se vetoaa kansallistunteeseen ja myös antaa uskottavuutta esimerkkien kautta.

Työllisyysasteemme on kaukana kilpailijamaidemme tasosta. Ruotsin työllisyysasteella taloutemme olisi jo kunnossa.

—

Uudistamme työmarkkinoita, koska vain sillä tavalla voimme päästä takaisin kilpailijamaidemme, Saksan, Ruotsin ja Tanskan rinnalle kansainvälisillä markkinoilla.

—

Meidän on tärkeä ymmärtää, että ongelmiin joutuneissa kriisimaissa kuten Irlannissa ja Portugalissa on tehty paljon rankempia päätöksiä kuin me nyt Suomessa esitämme.

Sekä Irlannissa että Portugalissa julkisen sektorin palkkoja alennettiin noin 15 prosenttia. Irlannissa työttömyysturvaa alennettiin 40 prosenttia. Julkisista menoista nipistettiin huomattavasti enemmän kuin nyt Suomessa.

—

Oman kokemukseni mukaan saksalainen työnantaja miettii ensisijaisesti sitä, miten työ voidaan jatkossakin tehdä kotimaassa ja samoin Saksassa työntekijät tulevat oma-aloitteisesti työnantajaa vastaan vaikeassa tilanteessa.

Ongelmana on, että vertailukohteet ovat tietyt ja valitut. Yleisistä trendeistä tai taloustieteellisistä näkökulmista toki on muutama yleinen huomio puheen alkupuolella:

Suomen talouskasvu on Euroopan alhaisinta ja talous on supistunut pitkään.

Missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Suomalainen työ ja tuotanto ovat menettäneet kilpailukykynsä.

Olemme velkaantuneet nopeammin kuin muut EU-maat keskimäärin.

Valtion ja kuntien menot ovat selvästi tuloja suuremmat.

—

Kansainvälinen talous on kasvanut viimeiset vuodet, mutta emme ole päässeet tuohon kyytiin mukaan

Mutta kansantaloudesta pääministeri puhuu silti lähinnä vain esimerkein ja tietyin vertauskohdin. Ihmiset hahmottavat esimerkit hyvin — mutta ne voivat olla myös harhaanjohtavia. Pitäisi siis kysyä: miksi nämä maat ja miksi Suomen tilannetta pitää verrata niihin?

7. Talkoo- ja yhteishengen korostus oli tärkeä, ja varmasti myös vetosi moniin kuulijoihin. Siinä kuitenkin korostui se, että samalla puhuttiin johtajista ja yrittäjistä hieman erilaiseen sävyyn. Heiltä odotettiin johtajuutta, isänmaallisuutta ja kyvykkyyttä.

Yrityksiltä ja yritysjohtajilta odotamme johtajuutta ja taitavuutta sekä ripauksen lisää isänmaallisuutta.

Suomi on ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Sotien jälkeen Suomi teollistui ja nousi köyhyydestä ennennäkemättömällä ahkeruudella, sitkeydellä ja yhteen hiileen puhaltamisella. Tämän takasi ennen muuta halu mennä eteenpäin.

Lisäksi pääministeri antoi ymmärtää, että oppositio — ja kaikki jotka eivät ole samaa mieltä tai eivät hyväksy hänen tarjoamaansa tulkintaa todellisuuden pakottamista ja sitovista ainoista vaihtoehdoista — ovat yhteistyökyvyttömiä ja haluttomia käydä tekemään kovaa työtä. Nämä ihmiset ovat vastuuttomia — toisin kuin hallitus, joka kantaa vastuun, teki se vaikka kuinka kipeää heille ja koko suomen kansalle.

Hallituksen viime viikolla ilmoittamia työelämätoimenpiteitä on arvosteltu kiivaasti. Vaikka muutosturva paranee irtisanomistilanteessa merkittävästi ja vanhempainvapaan kustannuksia tasataan naisvaltaisten alojen tilanteen helpottamiseksi, ymmärrän silti hyvin ihmisten hämmennyksen.

Demokratiaan kuuluu myös oikeus mielenilmaukseen ja lailliseen lakkoon. Työelämän ulkopuolella olevat, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät kantavat jo oman taakkansa säästöpäätösten kautta.

Myös työtä tekevien on kannettava oma panoksensa työttömien hyväksi.

Vaikutelmaa pahentaa takarajan asettaminen ja vaihtoehtojen syöttäminen ammattiyhdistysliikkeelle. Eli 20 min työaikaa lisää päivään tai lomarahat pois. Kaksi päivää aikaa suostua. Hän ei odota.

Vetoan vielä kerran työmarkkinaosapuoliin. Etsikää hankaliksi koettujen keinojen, kuten sunnuntailisän, tilalle helpompia keinoja työehtosopimusten sisältä.

Aikaa on vielä muutama päivä ennen kuin eduskunta alkaa käsitellä hallituksen esittämiä toimia.

Tämä antaa vaikutelman varsin kovasta johtajasta — joka on valmis toki neuvottelemaan ja on lupsakka tarvittaessa, mutta joka on ennen kaikkea kova ja taipumaton.

8. Puheessa luotiin kuva maasta, joka on välittömän tuhon partaalla. Suomi on “taitekohdassa”:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

Jos pääministerin tarkoitus oli rauhoittaa tilannetta, hän tuskin teki sitä. Pelon ilmapiiri jatkuu.

9. Kaiken kaikkiaan pääministeri selvisi puheesta. Mutta se ei ollut erityisen hyvä puhe teknisesti. Se silti saattaa olla aivan paikallaan. Ja jo pelkästään se, että pääministeri puhuu koko kansalle antaa kovan viestin. Luo uskottavuutta — jota viimepäivien uutiset ovat Sipilältä syöneet. Mutta samaan aikaan hän otti ison henkilökohtaisen riskin.

Puheen todellinen vaikutus jäävät siis  nähtäväksi. Saako Sipilä ammattiyhdistysliikkeen säikäytettyä neuvottelupöytään vai suututtiko hän sitä entisestään? Entä kääntyykö kansa enemmän Sipilän vai AY-liikkeen puoleen? Kaikki se selviää lähipäivinä.

Tämä puhe saattaa olla se, joka tekee Sipilästä merkittävän poliitikon — tai se saattaa olla hänen uransa päätekohta, joka johtaa vain yhä nopeutuvaan arvovallan menetykseen. Tämä kaikki riippuu siitä, miten puhe otettiin vastaan, ja mitkä sen vaikutukset ovat lähipäivinä ja viikkoina. Eli pääministerin omin — hieman ontuvin — sanoin:

Olemme hieman outo kansa – teemme mieluummin kuin puhumme ilmanaikuisia.

Perk*leen politiikka, eli vihasta ja suuttumuksesta

Missä kulkee oikeutetun suuttumuksen ja vihan raja? Saska Saarikoski ja monet poliitikot näkevät vihaa tällä hetkellä vähän kaikkialla. Mutta mistä todella on kysymys?

Suomalaispoliitikkojen ja toimittajien suista on nimittäin viime päivinä kuulunut paljon puhetta ääripäistä. Erityisesti huoleksi on noussut maahanmuuttokeskustelun karkaamisesta vain ääripäiden käsiin. Ja on puhuttu vihasta.

Tähän päivittelyyn ovat osallistuneet niin valtionvarainministeri Stubb kuin pääministeri Sipilä. Ja kuoroon liittyi myös Saska Saarikoski HS:n pääkirjoituskolumnissa “Kun politiikka ei toimi, viha ottaa vallan” (30.8.2015).

(Hieman samansuuntaisen, mutta vähän syvällisemmän näkökulman tarjoaa myös Hämeen-anttila: hän puhuu toisesta ääripäästä, jossa “ymmärretään liikaakin eikä myönnetä maahanmuuttoon liittyviä ongelmia”.)

Olen aivan samaa mieltä: äärimmäisiä kantoja ja ääriliikkeitä on syytä lähtökohtaisesti kavahtaa.

Keskeinen ongelma kuitenkin on, että meillä on esimerkiksi ääriliikkeitä hyvin vähän. Myös poliittiset puolueet ovat konsensusvetoisia — varsinkin kun puhe on maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, pakolaisista ja rasismista. (Meillä on vain yksi puolue, joka poikkeaa voimakkaasti arvoiltaan muista — suhteessa maahanmuutto- ja rasismikeskusteluun. Se on perussuomalaiset.) Suomalainen poliittinen kenttä on siis paljon tylsempi, kuin mitä käydystä keskustelusta luulisi.

Silti puhutaan vihaisista ääriliikkeistä, ääriaineksista, äärikannoista. Monikossa. Onkin siis syytä katsoa hieman kannen alle, että mikä siellä oikein porisee.

Usein ajaudumme ajattelemaan, että äärimmäisyydet ovat aina huonoja, mutta onneksi niiden väliltä löytyy aina siedettävä kompromissi. Näin ei suinkaan ole.

Kun ruvetaan puhumaan ääripäistä ja maltillisesta vaihtoehdosta niiden välillä — pitää olla valmis perustelemaan, mistä ihmeestä oikein puhuu. Hämeen-anttilalla on perusteet — hieman hatarat sellaiset, mutta ne ovat. Hänelle maahanmuuttokeskustelun toisena ääripäänä ovat ymmärtäjät, jotka eivät osaa olla kriittisiä. Mutta nämä ymmärtäjät ovat siis kaikkea muuta kuin radikaaleja ääri-ihmisiä. He ovat ennemminkin epäkriittisiä nössöjä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Mutta mitään vihaista ääriliikettä näiden parista on hankala löytää.

Mutta ovatko Stubbilla ja Sipilällä perusteita kun he puhuvat ääriaineksista, jotka ovat kaapanneet keskustelun?

On mielestäni lähes täysin käsittämätöntä esimerkiksi Stubbilta, että hän maalaa itseään ja kokoomusta keskimmäiseksi vaihtoehdoksi tässä asiassa. Kokoomus kun on nimittäin linjauksiltaan, kun puhutaan rasismista tai ihmisoikeuksista, aika lailla siellä näennäisessä “liberaalissa ääripäässä” kaikkien muiden puolueide kanssa (lukuun ottamatta perussuomalaisia). Tämä selviää tutustumalla vaikka kokoomuksen periaateohjelmaan.

 

Entä se viha? Stubb twiittasi Saarikosken kirjoittaman kolumnin innoittamana, että:

Saarikoski nimittäin puhuu kirjoituksessaan vihasta, jota viimeaikaiset mielenilmaisut ja some-keskustelu ovat ilmentäneet: “Oikea ja vasen äärilaita esiintyvät mielellään toistensa vastakohtina, vaikka molempia yhdistävät viha ja vihan alla aina vaaniva väkivallan mahdollisuus.”

Tämä kuulostaa varsin hyvältä ja oivaltavalta. Mutta onko se sitä? Ei.

Saarikoski nimittäin ilmentää jotain sellaista, mikä on suomalaisen poliittisen keskustelun keskeinen ongelma. Me maltilliset pelkäämme tunteita.

Tästä syystä kaikki vähänkin äänekkäät puheenvuorot ovat meistä niin herkästi vain vihaa. Kuitenkin tunteiden kirjo on paljon laajempi.

Retorisesti tarkastellen esimerkiksi osa perussuomalisiin liittyvästä some-keskustelusta on ollut vihaista (kuten Sami Kuusela kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan). Ja on hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin osallistunut vihaisia ihmisiä. Mutta kaikki ei ole ollut vihaa — eikä mitenkään voida yleistää, että viha olisi jonkinlainen suomalaista vasemmistolaisuutta ja äärioikeistolaisuutta yhdistävä tekijä. Saarikoski vetää mutkia suoriksi niin että pelti rutisee.

 

Mitä viha oikein on? Vihassa on kyse halusta tuhota vihan kohde. Hävittää se. Vahingoittaa sitä niin, että se ei enää koskaan kykene olemaan uhka. Vihassa on kyse äärimmäisestä pelosta jonkin viholliseksi koetun suhteen. Vihassa on kyse inhosta vihan kohdetta kohtaan.

Esimerkiksi maanviljelijät ovat iän kaiken vihanneet tuhoeläimiä. Ja niitä onkin hyvin julmin keinoin hävitetty. Ja tämä on erittäin ymmärrettävää. Tuhoeläimet ovat olleet uhka elinkeinolle ja jopa elämälle.

Politiikassa kuitenkin pelko, inho ja viha ovat äärimmäisiä tunteita. Ihmisten reaktioiden kutsuminen vihaksi on usein todellisen tunteen vääristelyä ja jopa sen oikeutuksen vähättelyä.

Politiikassa nimittäin useinmiten on kyse suuttumuksesta. Suuttumus on aivan erilainen tunne kuin viha. Suuttumus on moraalisen asennoitumisen ilmaisemista. Se on sitä, että ilmaistaan jonkin teon olevan vastoin suuttuneen käsitystä oikeasta. On toimittu hänen arvojensa vastaisesti.

Suuttumus ei tähtää kenenkään tuhoamiseen. Se tähtää keskusteluun siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta otettaisiin myös suuttuneen henkilön arvot huomioon. Tai että pitääkö ne edes ottaa huomioon — voihan hän olla väärässä. Mutta silti kaikki tämä tähtää arvokeskusteluun, jossa esitetään perusteluita arvoille ja sille, miksi jotkin arvot ovat tärkeämpiä kuin toiset.

Suuttumus on poliittista, jos se on perusteltua suuttumusta. Esimerkiksi minä olen suuttunut hallituksemme kaavailemista leikkauksista opetus-, koulutus- ja tutkimussektorilla. En ole vihainen. Olen suuttunut. Näin laajat ja merkittävät leikkaukset eivät ole arvojeni mukaisia. Mielestäni leikkauskohteita olisi pitänyt etsiä muualta.

 

Mutta jos ihmisten oikeutettua suuttumusta systemaattisesti väheksytään — tai jos se leimataan vihaksi ja kieltäydytään arvokeskustelusta ääriliikkeeksi leimatun poliittisen toimijan kanssa — saattaa suuttumus muuttua vihaksi. Näin voi käydä, jos suuttuneelta ihmiseltä viedään poliittisen vaikuttamisen keinot. Ja tässä mielessä suuttumukseen liittyy riski radikalisoitumisesta — ja jopa (jos suuttunut todella ajetaan nurkkaan) riski ilki- sekä väkivallasta.

Mutta suuttuneella on kuitenkin myös itsellään velvollisuus vastata, kun häneltä kysytään, miksi olet suuttunut. Ja hänen pitää osata perustella omat arvonsa. Ei se tarkoita sitä, että keskustelun pitäisi johtaa toimintaan näiden arvojen mukaan. Tärkeintä on, että henkilölle on annettu tilaa ilmaista suuttumuksensa oikeutettuna suuttumuksena.

Poliittisesti kyseessä on siis tilanne, jossa molemmilla puolilla on vastuu dialogin ylläpidosta ja sen mielekkyydestä.

 

Painotan: On tärkeää muistaa, että ei provosoidu kun provosoidaan (trollit yrittävät saada keskustelukumppaninsa suunniltaan, kuten kirjoitan täällä “Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?“). Mutta välillä pitää suuttua ja sanoa asiat niin kuin ne on, jos se on ainoa keino ilmaista tärkeä pointti. Tässä ei ole yksinkertaista — tehdään näin ja kaikki on ruusuista — ratkaisua. Kaikkea ei pysty sanomaan loogisesti ja yksinkertaisesti argumentoiden, niin että kaikki ovat tyytyväisiä.

Sanon tämän paitsi kriisipäätöksenteon tutkijana niin myös poliittisen keskustelun asiantuntijana ja puhetaidon opettajana.

Tärkeintä on, että ei rupea trollaamaan, eli mesoamaan vaan koska itsellä on paha mieli. Jos mesoaa, sillä pitää olla tavallista kovemmat perusteet.

Mielestäni vasemmistolaisilla on aika kohtuullisen hyvät perusteet olla suuttuneita ja ilmaista suuttumustaan suorin sanoin. Vasemmistolaisten kirjoittajien näkökulmia lukiessa (esim. Panu Raatikainen) huomaa heidän vaikutelmansa olevan se, että keskusta ja kokoomus yrittävät (Sipilän ja Stubbin suilla) kiermurrella vastuusta sen suhteen, että ottivat perussuomalaiset hallitukseen. Ja he näyttävät tekevän tätä maalailemalla oppositiosta kuvaa jonkin sortin ääriaineksena. Jos vasemmistolaiset ovat tässä oikeassa, on Sipilän ja Stubbin kommentointi keskustelun valumisesta ääripäille varsin törkeää, jopa tällaisen sitoutumattoman maltillisen liberaalin mielestä — suoraan sanoen.

Sipilällä ja Stubbilla pitäisi olla siis huomattavasti paremmat perusteet sanoilleen. Heiltä pitäisi kysyä, mistä he oikein puhuvat. Miksi he ovat vakuuttuneet, että suuttuneet ihmiset ovat vihaista ääriainesta? Mistä syystä opposition puheenvuorot leimataan äärimmäiseksi kannaksi?

Olen varma, että jos todella on osoittaa, että keskusta ja kokoomus edustavat kolmatta vaihtoehtoa ääripäiden välissä, sen selventäminen auttaisi suomalaista poliittista keskustelua. Pelkkä vihjailu ei tässä kohtaa riitä. Saarikosken analyysi on jäänyt nimittäin pahasti puolitiehen.

Yhteenvetona: On jokseenkin epäselvää, mistä ääripäistä puhutaan, kun puhutaan “maahanmuuttokeskustelun valumisesta ääripäille”. Ja on korkea aika tuoda hieman ymmärrystä poliittisten tunteiden kirjoon kuin vain puhua jostain epämääräisestä vihasta.

 

Lopuksi: Jos poliittisesti maltilliset keskusta ja kokoomus heittäytyvät “äärimaltillisiksi” — on tässä riskinä se, että juuri näin tekemällä he heittävät lisää löylyä kiville. Suomessa ei nimittäin ole radikaalia populistista vasemmistoa — vielä.

Sellainen voi syntyä, jos politiikan tuulet menevät niin, että maltilliset rupeavat ymmärtämään vähän liikaakin äärioikeistoa. Jos siis keskustan ja kokoomuksen samojen vällyjen alle perussuomalaisten kanssa ajanut ja perustellulta vaikuttanut poliittinen pragmatismi rupeaa näyttämään vasemmiston silmissä kyyniseltä opportunismilta. Tällöin vasemmiston voi olla vaikea nähdä poliittista tulevaisuutta yhteistyössä porvaripuolueiden kanssa.

Oikeisto on jo radikalisoitunut — haluammeko me maltilliset todella radikalisoida myös vasemmiston.

Soini — 2018?

Lupasin olla kaksi viikkoa hiljaa perussuomalaisista.

Näin tein. Ja se teki hyvää. Kokeilkaa tekin. Huutokilpailusta ei kukaan hyödy.

Kahden viikon aikana on sattunut ja tapahtunut. Erityisesti oli perussuomalaisten puoluekokous. Sekä Matti Putkosen mediaan ja tutkijoihin kohdistama äkäinen kritiikki…

Mutta minä mietin jo vuotta 2018. Ja uskon, että moni ps-vaikuttaja miettii kanssa. Mieti sinäkin.

 

Olen nimittäen ja yllättäen siitä samaa mieltä Putkosen kanssa, että Immos-asiasta ei enempää kannata keskustella ennen kuin ps:n eduskuntaryhmä on sen käsitellyt.

Pikemminkin nyt on korkea aika keskustella Soini-Halla-aho-Putkonen -asiasta ja eritotyisesti siitä, miten taitamattoman kuvan ps antaa itsestään. Käsitellessään tätä skandaalia ja sitä kommentoivaa mediaa sekä asiantuntijoita perussuomalaiset toimijat ovat olleet paitsi epäjohdonmukaisia niin myös tarpeettoman yliampuvia.

Luulen, että tämä asia tulee olemaan paljon pahempi ongelma hallitusyhteistyön kannalta — jos ps ei saa omaa toimintaansa ja mediastrategiaansa ojennukseen.

Kaikella tällä saattaa kyllä olla pidemmän tähtäimen strategisia tavoitteita. Perussuomalaiset tietävät vallan hyvin, että kaikkein suurin uhka puolueen uskottavuudelle sen äänestäjien keskuudessa on leimautuminen takiaiseksi kokoomuksen lahkeessa.

Siksi kaikki mediahuomion toisaalle vievä ns. “irrottelu” ei ole ps:lle välttämättä pidemmällä tähtäimellä haitaksi.

 

Itse asiassa, jos sallitaan päätöksenteon- ja strategisen ajattelun tutkijalle hieman hypoteettinen pohdinta, vaikuttaa siltä, että perussuomalaisten toiminta ei ole lainkaan irrationaalista. Päin vastoin. Se vaikuttaa erittäin järkevältä.

Sillä muistakaa vuotta 2018.

Perussuomalaisten lainsäädännölliset tavoitteet ovat olleet minulle jokseenkin epäselviä. En tiedä, miten heidän puolueohjelma tai vaaliohjelma on edes yleisellä tasolla muutettavissa Suomen lakikirjaan sopiviksi. Ehkä joku hieman minua paremmin lakia tulkitseva osaa siihen vastata.

Mutta kaksi tavoitteista eivät ole lainkaan epäselviä. Perussuomalaiset aikovat olla Suomen suurin puolue. Ja Soini aikoo Suomen tasavallan presidentiksi. Nämä kaksi tavoitetta eivät kuitenkaan ole aivan yksioikoisesti yhteensopivia.

Vuonna 2018 Soini tarvitsee kahden asian toteutumista: hänen pitää tulla valituksi (1) toiselle kierrokselle ja vielä (2) voittamaan toisen kierroksen. Soinin ja perussuomalaisten strategiset taidot on usean kerran aliarvioitu viimeisen kymmenen vuoden aikana. En näkisi mitenkään mahdottomana, että heillä on jo jokin 2018-strategia käytössä.

Sillä toiselle kierrokselle päästäkseen Soini tarvitsee taakseen suuren puolueen. Mutta voittaakseen toisella kierroksella, hänen pitää vaikuttaa vakuuttavalta valtiomieheltä — sellaiselta, joka on luotettavasti ollut hallituksessa varteenotettavana ulkoministerinä. (Lisäksi asiaa auttaisi se, että vastassa olisi Pekka Haavisto — ymmärrettävistä, mutta varsinaisesti viranhoitoon liittymättömistä syistä.)

Tämä valtiomiesmäisyyden mielikuvan luominen edellyttää pysymistä hallituksessa vaikka kynsin ja hampain. Mutta kuten totesin yllä, mikään ei olisi vahingollisempaa perussuomalaisten kannatukselle, kuin mielikuva siitä, että he ovat vain yksi takiaispuolue muiden joukossa — tekemässä keskustan ja kokoomuksen sanelemaa politiikkaa.

Tästä syntyy siis ristiriita. Iso ristiriita.

 

Miten säilyttää kannattajakunta (ja jopa kasvattaa sitä) tilanteessa, jossa hallituksessa oleminen vaikuttaa olevan ps:lle ja Soinille tärkeämpää kuin oman politiikan ajaminen?

Erilaiset irtiotot ja yhteinen vihollinen olisi aika luonteva ratkaisu tähän. Väite, että kaikki ovat kateellisia ja että “vihervassarit” mediassa ja yliopistoissa yrittävät kaataa hallituksen — esimerkiksi.

Poliittisten vastustajien harjoittama vastakkainasettelun korostaminen pelaisi tällöin hyvällä tuurilla myös perussuomalaisten laariin. Varomattomasti kirjoittelevat toimittajat ja bloggailevat professorit eivät myöskään olisi haitaksi. Liberaalien poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden täytyisi ryhdistyä ja ruveta rustaamaan huomattavasti tarkemmin kirjoitettuja juttuja, jos he haluavat välttää heidän sanomisiensa ja mielipiteittensä vääristelyn ja poliittisen manipuloinnin mahdollisuuden.

Vaikuttaakin siltä, että vihjailu puoluekannasta riittää tietyissä piireissä syömään terävänkin kirjoituksen uskottavuutta. Varsinkin jos saadaan toimittajat, poliitikot ja tutkijat suunniltaan ja suuttumuksen valtaan sopivilla irtiotoilla ja ties millä hypoteettisillä keskiyön horinoilla?

Mikä arvo olisi vieläpä sellaisilla irtiotoilla, joista Soini voisi vaieta — ja delegoida toisille hoidettavaksi — niin, että hänen valtiomiesmäinen imagonsa ei siitä kärsisi?

 

No, tämä on vain hypoteettista pohdintaa ajattelun asiantuntijalta, joka kuvittelisi käyttävänsä suurinpiirtein tällaista strategiaa itse vastaavassa tilanteessa. (Jos mitenkään voisi itseään vastaavaan tilanteeseen edes kuvitella — ollen kiitollinen siitä, että en ole poliitikko, joka päivä).

Perussuomalaisten pitkän tähtäimen strategia on mikä on, ja minä en sitä voi tietää. Se selvinnee meille viimeistään vuonna 2018.

Muistakaa tuo vuosi, 2018.

Kärsivällisyyttä ja jäitä hatussa: Meillä on unelma ja perussuomalaiset

Viime viikon tapahtumat ovat kärjistyneet tavalla, joka vaatii huolellista pohtimista. Tapahtumia ei pysty selvittämään ja muodostuneita ongelmia ratkomaan hetkessä. Ja kun käytännössä koko maa muuttui yhdeksi somekeskusteluksi, puolin ja toisin on lisäksi tullut sanottua asioita, joita ei ehkä olisi pitänyt.

Kehotan kunnioitukseen eri parlamentaaristen toimijoiden sekä erilaisten kansanliikkeiden kesken. Ja malttia, kyllä aikaa riittää käydä keskustelua niin eduskunnassa, lehtien sivuilla, somessa ja mielenosoituksissa.

 

Toivon, että perussuomalaisille annetaan riittävä rauha käydä läpi isoja kysymyksiä liittyen puolueensa tulevaan linjaan. Viidessä vuodessa 15 vuotta erittäin pienenä puolueena toiminut perussuomalaiset on muuttunut ensin keskisuureksi puolueeksi ja nyt hallituspuolueeksi — joka tekee reaalipoliittisia konsensuspäätöksiä oikeistoporvarillisessa hallituksessa.

Entinen vastarannan kiiski on nyt tiukasti kiinni vallassa. Mitä tämä merkitsee puolueen arvoille, toimijoille ja kannattajille, on vielä varmasti varsin pitkälle avonainen kysymys.

Haluaako perussuomalaiset todella ruveta, niin kuin sen kehitys viimeiset viisi vuotta on näyttänyt, suomen maltilliseksi oikeistokonservatiiviseksi puolueeksi — vai haluaako se viedä kehitystään toiseen suuntaan? Suuria avoimia kysymyksiä, jotka eivät välttämättä yhdellä kokouksella ratkea. Eikä olisi mikään ihme, jos radikaalejakin irtiottoja puolueen linjasta tullaan näkemään seuraavien kuukausien ja vuosien aikana.

 

Myös vastasyntynyt Meillä on unelma -kansanliike vaikuttaa tärkeältä tulevaisuuden toimijalta. Sillä on oikeasti mahdollisuuksia nousta merkittäväksi toimijaksi Suomessa. Mutta on erittäin tärkeää, että organisoijat miettivät, mikä liike on ja mitkä sen tavoitteet ovat.

 

Mieltä saa osoittaa, mutta muistakaa pysyä nahoissanne — paitsi eritoten kaduilla — niin myös nettikirjoittelussa.

Kaikkia toimijoita ei pidä niputtaa yhteen. Tavallisista ihmisistä on kyse — puolin ja toisin —, niin tavallisista ihmisistä, että välillä sattuu. Usein hyvät aikomukset kun ovat reunustettu monilla poluilla helvettiin. Joten jäitä hatussa ja kärsivällisyyttä.

Odotan mielenkiinnolla ja pidättäydyn kommentoimasta käytyä keskustelua seuraavaan pariin viikkoon (jos nyt ei mitään erityisen polttavaa ja hälyttävää ilmene).

 

Pers’edellä puuhun — eli virhepäätelmiä Immonen-gaten ympärillä

Tapaus Immonen on nostanut esiin varsinaisen itiöpilven hämärähköjä virhepäätelmiä puolin jos toisinkin. Tässä niitä hieman availen.

Muistakaa kuitenkin, että virhepäätelmän tekeminen ei tarkoita, että sen tekijä olisi väärässä. Se tarkoittaa vasta, että hän argumentoi huonosti.

Väärässä henkilö on, jos hän on väärässä. Ja tässä ollaan nähty monta väärää. Virhepäätelmät kuitenkin sotkevat keskustelua ja vievät meitä pois olennaisesta.

Listaus on kaikkea muuta kuin täydellinen. Olen varma, että joku on jossain sanonut jotain sellaista päätellen itseään pers’edellä puuhun ja joka on minulta jäänyt huomaamatta. Laittakaa siis kommenttia.

1. Määritelmien takana kyhjöttäminen: kirjoittaja tai puhuja välttelee vastuuta omista sanoistaan sanomalla, että sananmukaisesti asia ei ole niin kuin miten muut sen lukevat.

Kirjoittajalla (tai puhujalla) on kuitenkin osavastuu niistä tulkinnoista, joita lukijat tekevät tämän teksteistä. Jos tulkinta on todennäköinen, on silloin turha väittää, että ei sitä tarkoittanut — varsinkaan, jos ei ole saman tien korjannut ilmeistä väärinkäsitystä. Immosen kohdalla tästä ovat huomauttaneet mm. Panu Raatikainen ja Kaleva-lehti.

Määritelmien takana kyhjöttäminen on erityisen noloa ja osoittaa, että kirjoittajalta puuttuu selkärankaa seistä omien mielipiteidensä takana. Hän vain tyytyy vihjailemaan ja huutelemaan, mutta piiloutuu sitten isäpapan sanakirjan helmoihin, kun muut rupeavat vaatimaan tätä tilille sanomisistaan.

2. Kalteva taso: jos sallimme tämän nyt, niin kaikki tämä hirveä seuraa — eli pelotellaan seurauksilla ilman, että millään tasolla osoitetaan niiden oikeasti seuraavan.

Kirjoittajan vastuulla on osoittaa, että seuraukset todella tapahtuvat, jos ne eivät ole ilmeisiä. Muutoin hän vain vihjailee.

3. Uhkailu eli puhua kuin nuija: Kun kirjoittaja kokee jäävänsä alakynteen, hän rupeaa uhkailemaan tai levittämään keskustelukumppaninsa yhteystietoja sekä kehottamaan kanssamielisiään käymään “keskusteluun” eli hukuttaa toinen some-ääliöiden äänivalliin. Tällöin kirjoittaja on todella osoittanut kyvyttömyytensä sivistyneeseen keskusteluun.

Esim. Immosen kohdalla uhkailuksi voidaan lukea tämän kirjoittelu tutkija Grönlundista (kts esim Kaleva).

Tässä kohtaa julkinen reaktio uhkailuun — paitsi sen laaja ja selkeä paljastaminen niin myös yleisen mielipiteen osoittaminen uhkailua vastaan — on nähdäkseni avainasemassa. Uhkailu ei ole sopivaa kenellekään, eikä varsinkaan julkisessa tehtävässä olevalle henkilölle.

4. Esimerkillä nuijiminen. Kun joku sanoo olevansa jotain mieltä, kaivetaan jokin äärimmäinen esimerkkitapaus ja sanotaan, että miten voit hyväksyä tämän.

Esimerkkejä on monia, mutta keskustelupalstoilla on varsinkin esiintynyt sitä, että monikulttuurisuuden kannattajaksi ilmoittautuneelle ruvetaan luettelemaan maahanmuuttajien tekemiä rikoksia. Vaikka tämä tuntuu relevantilta argumentilta, se ei sitä ole.

Kyseessä on nimittäin sama, jonka kuulee kuusivuotiaiden suusta hiekkalaatikoilla. Toinen kysyy: pidätsä paahtoleivästä? Kun toinen vastaa: joo mä pidän paahtoleivästä, niin toinen kysyy, miksi sä sitten syöt mitään muuta kuin paahtoleipää?

Eli kuin henkilön, jonka mielestä maahanmuuton hyödyt ovat suuremmat kuin sen haitat, pitäisi hyväksyä kaikki ne pahat teot, mitä joku on joskus sattunut tekemään. Ei tarvitse. Paahtoleipää ei tarvitse aina syödä. Se sallii poikkeukset, vaikka sitä kuinka paahtoleivästä pitäisi.

5. Ajankäytön kyseenalaistaminen. Eli esimerkiksi esitetään, että rasismin vastustaminen ja monikulttuurisuuden puolustaminen on pois muiden tärkeiden asioiden hoidosta. 

Näin ei yleensä ole, sillä usein näyttää siltä, että yhdestä asiasta aktivoituminen johtaa myös ihmistä kiinnostumaan muiden yhteisten asioiden hoidosta. Lisäksi asiansa osaavat ihmiset saavat itselleen tärkeäksi kokemiaan asioita hoidettua huomattavasti lyhyemmässä ajassa, kuin hieman vähemmän pätevät ihmiset.

Tämä argumentti on osin toki tottakin, jos poliitikon kaikki aika menee saman asian vääntämiseen uudelleen ja uudelleen — syö se tietenkin hänen aikaa ja resursseja. Mutta on syytä muistaa, että se ei ole näiden henkilöiden vika, jotka vastustaa rasismia ja puolustaa monikulttuurisuutta. Kyseessä on nimittäin:

6. Hoetaan niin että laatta lentää eli argumentum ad nauseam. Saman asian hokeminen uudelleen ja uudelleen ei ole keskustelua. Kannattaa katsoa peiliin, jos tuntuu siltä, että kaikki muut vaan käyttävät kaiken aikansa rasismin vastustamiseen ja monikulttuurisuuden puolustamiseen: kuka oikeasti pitää tätä aihetta koko ajan poliittisessa ilmakehässä?

7. Kaikki näkökulmat ovat yhtä arvokkaita -virhe.

(1.8.: Tätä kohtaa on hieman hiottu, kiitos kommentoija Archibald Bomwitzin. Muutoksen yksityiskohdista, kts. keskustelu alla.)

Vaikka kaikilla on ajattelun ja ilmaisun vapaus, niin kaikki näkökulmat eivät ole yhtäarvokkaita.

Jos joku vaatimalla vaatii, että hänen pitää saada ilmaista yleisen mielipiteen vastaisen kantansa, hän saa sen tietenkin ilmaista. Kyse on ilmaisunvapaudesta. Mutta sen sijaan, jos hän haluaa tulla kuulluksi, pitää hänellä olla kannan lisäksi hyvät perusteet sille, miksi mielipidettä pitäisi kuulla. Tämä johtuu siitä, että poikkeavalla mielipiteellä on todistuksen taakka. Mitä tahansa mielipidettä ei voi ottaa osaksi julkista keskustelua — muutoin kaikki keskustelu hukkuisi erilaisiin poikkeaviin mielipiteisiin.

Siksi jos mielipiteesi on poikkeava, varaudu perustelemaan se huolella. Muutoin muilla on oikeus olla ottamatta mielipidettäsi huomioon. Eli ihan samalla tavalla kuin voimassa olevia lakeja ei tarvitse perustella — vaan muutokset lakeihin pitää perustella, niin myös julkisessa keskustelussa poikkeavat näkökulmat vaativat hyviä perusteita. Jos niitä ei ole, on muilla ihmisillä oikeus ohittaa näkökulma.

Sen vaatiminen puolestaan, että yleistä näkökulmaa (esim mm. perustuslaissa mainittua monikulttuurisuutta) puolustavan olisi perusteltava näkökulmansa, on:

8. Taakan vieritys. Jos vaaditaan perusteita näkökulmalta, joka on enemmistön kanta tai muutoin ilmeinen, vieritetään todistuksen taakkaa väärälle puolelle. (Kohtaa on hieman muokattu 1.8. FB seinälläni käydyn keskustelun vuoksi.)

Yleisen mielipiteen puolustajat voivat buuata vapaasti. Se on toisen osapuolen velvollisuus osoittaa, että hän on varteenotettava keskustelukumppani.

Tästä näkökulmasta on outoa, että esim. Turkkilan puheenvuoroa protestoineita mielenosoittajia on arvosteltu niin rajusti kuin HS:n pääkirjoitussivun kolumnissa ja Pohjalainen.fi:n Marko Hautalan kolumnissa. Vaikka vastustan kenenkään demonisointia, niin mielestäni buuaukset Turkkilalle oli aivan normaalia ja tervettä mielen osoittamista. Se oli kahden suuntaista dialogia jos jokin: “Me ei pidetä siitä, mitä sinä ja sun kamut olette tehneet! Näe nyt miten monta meitä on, jotka ovat tätä mieltä.” (Turkkilan puhe mielenosoituksessa ja buuakset vaativat kuitenkin lisäanalyysiä. Palaan niihin toivon mukaan ensi viikolla, jos aikani vain riittää. Aihe on ongelmallinen. Turkkila osoitti rohkeutta tullessaan puhujaksi. Ja buuaksen arvosteluun on olemassa muita ja aivan päteviä syitä.)

Tämä taakan vieritys ja näkökulmavirhe on sukua vielä:

9. Totuus on jossain siltä väliltä — eli harmaannuttajat. Ihmiset luonnostaan pyrkivät ajattelemaan, että kultainen keskitie on totuus. Että äärimmäisyydet ovat aina väärässä. Samalla periaatteella kuitenkin pitäisi syödä aina haaleaa ruokaa, joka ei ole niin suolaista kuin ei makeaakaan.

Monet ovat nähneet viime päivien julkisen keskustelun kahden äärimmäisen näkökulman välisenä kamppailuna.

Tällaista puhetta ovat edustaneet esimerkiksi ne perussuomalaisten poliitikkojen kommentit, joissa on kritisoitu Immosen kirjoituksen sävyä, mutta todettu maahanmuuttokriittisyyden ja monikulturismin vastustuksen olevan kuitenkin perussuomalaisten maltillisten linja. Sitä on myös edustaneet osa heistä, jotka ovat painottaneet “dialogin” tärkeyttä.

Näin ns. vähemmän äärimmäiset näkökulmat hyväksytään julkiseen keskusteluun tervetulleina vaihtoehtoina “ääripuheelle”. Näin vaikka ne olisivat vain piirun verran vähemmän äärimmäisiä suhteessa suomalaisen enemmistön näkökantoihin.

 

Eli yhteenvetona: keskustellaan me kaikki hieman paremmin jatkossa. 

Demonisoinnin vaaroista

Demonisointi on vaarallista, ja se on vaarallista moniin suuntiin.

Mikael Jugner kirjoitti facebookissa tänään monista vääristä käsityksistä, joita julkisessa keskustelussa on ollut. Erityisesti silmiin pisti tämä:

“7. Keskustelu ei ole vaarallista. On se. Suomen sisällissota ei syntynyt itsestään. Sitä edelsi vuodesta 1910 alkanut järjestelmällinen vihapuhe, jossa puolin ja toisin demonisoitiin vastustaja. Lopputulemana äärimmäisen julma sota ja kymmeniä tuhansia kuolleita. Sama kaava on nähty viime vuosikymmeninä mm. Balkanilla ja Ruandassa. Kansanryhmän julkisesta demonisoinnista on historian valossa ollut usein yllättävän lyhyt matka väkivallantekoihin.”

 

Erityisesti demonisoijien demonisointi on vaarallista. Silloin paitsi unohdamme oman ihmisyytemme, niin annamme lisää vettä myllyyn. Osoitamme demonisoijalle tämän olevan oikeassa, kun hän hokee “Nuo ovat minua vastaan! Nuo kaikki ovat minun vihollisiani!”

Nyt kun Immos-gatea puidaan, koitetaan pitää siis jäitä hatussa. Perussuomalaiset on ihan normaali puolue. Ja sen kannattajat ja edustajat ihan normaaleja ihmisiä.

Myös Olli Immonen on ihan tavallinen ihminen — siitä huolimatta mitä ikinä hän on sanonutkaan.

Koetetaan siis pidättäytyä menemästä ihmisiin argumenteissa. Pysytään asiassa.

Ja vastustetaan väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta — hyvä niin. Ja suvaitaan ihmistä — vaikka emme voisi suvaita — ja meidän ei todellakaan tarvitse suvaita — hänen edustamaansa näkökulmaa maailmasta.

Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka

Helsingin sanomat kirjoitti 18.7. siitä, miten valtionvarainministeri Stubb oli vähintäänkin ollut epäjohdonmukainen puheissaan Suomen virallisesta linjasta Kreikka-neuvotteluissa — ellei peräti valehdellut niiden suhteen (kuten moni kommentoi somessa). Ulkoministeri Soini on puolestaan joutunut puolustelemaan perussuomalaisten mukanaoloa hallituksessa, joka syytää rahaa toisen maan tukemiseen. Pääministeri Sipilä on tyytynyt lyhyisiin kommentteihin. Samaan aikaan oppositio puhuu takinkääntämisistä ja Suomen hyvän maineen menettämisestä.

Miksi Kreikasta puhuvat poliitikot kuulostavat niin vaivaantuneilta? Miten he oikeastaan asiaa käsittelevät? Mitä erilaisilla puhetavoilla tavoitellaan? Hakevatko jotkut tästä katastrofista sisäpoliittisia irtopisteitä? Etsitäänkö syyllisiä?

Tämä kirjoitus taustoittaa eilistä vierailuani YLE:n päivän kasvo ohjelmassa. (Lue myös “Retoriikan tutkija: Hallitus onnistunut Kreikka-keskustelussa“, YLE 24.7.) YLEn ohjelmassa aika riitti vain pintaraapaisuun tästä viime viikkoina käydystä tiukkasta poliittisesta Kreikka-väännöstä. Ehdin siksi silloin jakaa vain käytännössä kiitokset (joista Suomenmaan verkkolehti (23.4.) ehti jo riemuitsemaan).

Nyt saatte lukea myös risut.

Tilanne on monimutkaisempi. Ei kannata nuolaista pelkkien sound bitejen pudottua. Kannattaa odottaa, että myös kenkä tipahtaa.

Analyysin taustaa

Edellinen kirjoitukseni tässä blogissa käsitteli sitä, miten Kreikan kriisi ilmentää radikaalia eli hallitsematonta epävarmuutta. Tällä kertaa paneudun siihen, miten epävarmuus heijastuu puheisiin ja siihen, minkälaista Kreikka-peliä poliitikot pelaavat.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, kriisiin liittyy paitsi äärimmäisen epävarmoja ulottuvuuksia, se on myös erittäin epävakaa. Toisin sanoen se edellyttää välittömiä toimia. Analyysin kohteena viimeisin kriisi onkin erityisen kiehtova, sillä se on tapahtunut hyvin lyhyen ajanjakson sisällä. Lisäksi keskustelu sisältää sekä sisäpoliittisia ongelmia kuin myös EU tason isoja kysymyksiä. Se on paitsi taloudellinen, niin myös moraalinen kriisi. Se on myös monella tavalla suomalaisen politiikan identiteettikriisi.

Lähteenä käytän ensisijaisesti YLEn uutismateriaaleja kriisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. (Mutta käytän tarpeen mukaan muita uutislähteitä ja blogikirjoituksia analyysin tukena myös.) Ajallisesti lähden liikkeelle Kreikan kansanäänestyksestä 5.7. ja sitä edeltäneistä poliitikkojen lausunnoista. Rajaus on ollut välttämätön sillä muutoin analyysi ei olisi ollut tehtävissä liiallisen materiaalien laajuuden vuoksi. Jotkin tietyt tekstit, kuten erityisesti Soinin ja Stubbin blogimerkinnät ansaitsisivat laajemman yksityiskohtaisen analyysin omina kirjoituksinaan. Ehkä palaan niihin ajan kanssa.

Käyn läpi kolmen S:n, Stubbin, Soinin ja Sipilän, puheenvuoroja aikajärjestyksessä, jotta saa kustakin pelaajasta yksilökohtaisen käsityksen. Lisäksi käyn jossakin määrin opposition puheenvuoroja läpi, joskin en yhtä yksityiskohtaisesti paneudu esim. Erkki Tuomiojan (sd) (joka on ollut ennen kaikkea sd:n sisäisen opposition ääni — siinä missä toiset puolueen voimakasvot Jutta Urpilainen ja Antti Rinne ovat antaneet tukensa hallituksen rintamalle), Paavo Arhinmäen (vas) tai Ville Niinistön (vihr) lausuntoihin — vaikka he sen olisivat ansainneet. Aika ja tila ei tällä kertaa riitä.

Stubbin maraton

Alexander Stubb (kok) on ollut monin tavoin hallituksen kasvot kreikka-asiassa. Hän on pitänyt keskeisimmät tiedotustilaisuudet sekä osallistunut siihen tiukkaan 17 tunnin neuvotteluun valtioinvarainministerien kesken. Kuten yllä todettiin, Stubb jäi kiinni silti virheellisistä puheista toimittajille puhuessaan Suomen virallisesta kannasta Kreikka-neuvottelujen suhteen. Pohdin alla sitä, mitä tämä merkitsee.

Stubbin asetelma on melkein yhtä hankala kuin Soinin — koalitiokanta tuskin vastaa hänen henkilökohtaisia arvojaan ja näkemystään tilanteesta. Stubb antaa kuitenkin paremman vaikutelman yhteispelitaidoista — onhan hänellä jo pitkä kokemus ministeriydestä haasteellisessa sixpack-halllituksessa.

 

Kriisitiedotuksen Stubb aloitti jo 30.6. Tällöin hänellä oli jo suora ja ehdoton linja puheissa. Linja pysyi samana 7.7., jolloin Stubb totesi, että Kreikan on muutettava asennettaan “tai aika loppuu.” 12.7. Stubb kävi jo hyvin pessimistiseksi tilanteen suhteen: “En usko, että Kreikalle ollaan myöntämässä tässä vaiheessa minkään näköistä lisälainaa. Ainakaan euroryhmässä ei sen tyyppistä linjausta ollut näköpiirissä.”

Tässä vaiheessa suomalaisessa mediassa oli ruvettu Suomen linjaa moittimaan kohtuuttoman kovaksi. Stubb esitti, että kyseessä ei ole poikkeuksellinen linja euromaiden parissa. Hän myös kiisti perussuomalaisten olevan kovan linjan takana — vaan että linja on koko hallituksen: “Hallituksella on oikeastaan vain yksi linja ja sitä myös valtiovarainministeri edustaa ja meidän linja oli se, että Kreikan esittämät toimet eivät tässä vaiheessa olleet riittäviä. Tämä näkemys oli myös monella muulla jäsenmaalla.”

Stubb päätyi kutsumaan neuvottelutilannetta “Kreikkalaiseksi maratoniksi” (YLE 12.7.). Hänen retoriikassaan tilanne oli siis muuttunut pessimismistisestä umpikujasta haasteeksi — jonka hän kokeneena juoksijana on valmis ottamaan vastaan. Varovaista optimismia oli myös hänen puheissaan 13.7.  kun euroryhmän neuvottelut olivat takana: “Meille on tällä hetkellä vaikea rakentaa minkäänlaista siltarahoitusta ja uskon, että tähän joukkoon kuuluu suuri enemmistö euromaista. Eiköhän siihen kuitenkin jokin lyhyen aikavälin ratkaisu löydy.”

 

Tiedotustilaisuudessa 16.7. Stubb päätyi uudelleen määrittelemään sitä, mitä eurooppamyönteisyys hänelle tarkoittaa:

“Olen itse vahvasti eurooppamyönteinen, ja pidän koko euroopan integraation projektin kulmakivinä nr 1 instituutioita, nr 2 päätöksen tekoa ja nr 3 sitoutumista. Minulle eurooppamyönteisenä kaikista tärkeintä on se, että eurooppalaiset instituutiot ja me jäsenmaat yhdessä ohjaamme päätöksentekoa ja sitoudumme niihin päätöksiin. Sen takia olen tyytyväinen siihen kokonaisratkaisuun, joka saatiin aikaiseksi.”

Monella tavalla tämä on selvästi Stubbille identiteetin miettimisen paikka: mitä erilaiset vaateet hänelle eurooppalaisena liberaali-oikeistolaisena ja toisaalta suomalaisen oikeisto-porvarihallituksen ministerinä merkitsevät. Hän selvästi on lähtenyt sovittamaan näitä yhteen.

Toimittajat  myös laittoivat Stubbin koville Kreikka-linjauksista  ja siitä, että se vaikutti koventuneen. Hän kiisti linjan koventuneen ja painotti eurooppamyönteisyytensä tarkoittavan juuri mainitsemaansa päätöksentekoa ja sitoutumista. Vaikutelma on se, että hän rationalisoi omaa sisäistä ristiriitaa, jossa kohtaavat hänen henkilökohtainen ja puolueensa kanta sekä hallituksen (ja Suomen virallisen) kanta.

Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Stubb painottaa kannan olevan sama ja muuttumaton.

 

Stubb kuitenkin oli epäjohdonmukainen siitä, mikä on ollut suomen kanta. Blogi merkinnässään hän kirjoittaa:

“Se, että Suomi olisi ajanut Kreikan eroa eurosta, on liian paljon sanottu. Sen sijaan tilanteessa, jossa Kreikan oma ehdotus oli aivan riittämätön pohja neuvottelujen aloittamiseen, oli perusteltua pitää yhtenä vaihtoehtona Kreikan väliaikaista eroa eurosta. Nimenomaan vaihtoehtona, jota Suomi ei missään vaiheessa ajanut yksin. Olemme koko ajan olleet tiiviisti yhteydessä muihin euromaihin ja olen antanut myös suurelle valiokunnalle tietoa euroryhmän jäsenten kannoista.”

Blogissa Stubb toistaa varsin oikein sen, mikä oli Suuren valiokunnan lausunto:

“Suomi katsoo, että Kreikan nyt esittämä uudistusohjelma ei vastaa lainkaan siltä edellytettyä.

Lisäksi, kun otetaan huomioon kansanäänestyksen tulos ja Kreikan tilanteen vaatimat uudistukset, on selvää, ettei ole olemassa edellytyksiä kestävälle ohjelmalle, ja siihen tarvittavalle omistajuudelle eikä riittävää poliittista tahtoa sellaisen täytäntöön panemiseksi.

Kestävä ratkaisu Kreikan talousongelmiin on löydettävissä vaihtoehdossa, jossa Kreikka on väliaikaisesti rahaliiton ulkopuolella. Tässäkin vaihtoehdossa Kreikka tulee tarvitsemaan ulkopuolista apua.

Suomi katsoo, että Kreikan ehdotus ei muodosta riittävää pohjaa periaatepäätökselle EVMohjelmaneuvottelujen aloittamiseksi.

Suomi ei voi hyväksyä neuvotteluiden aloittamista uudesta EVM-ohjelmasta. Suomi ei kuitenkaan yksinään estä neuvottelujen alkamista.

Jatkoprosessissa voidaan tarkastella eri etenemisvaihtoehtoja. “

Kuitenkin Stubb todella tiedotustilaisuudessa väitti, että:

“Suomella ei ole ollut tätä linjaa. Meidän tavoitteena on jatkuvasti ollut euroalueen vakaus ja se, että Kreikka säilyy osana euroaluetta. […] Meidän ensisijainen tavoite on se, että euroalue pysyy vakaana ja että Kreikka pysyy eurossa. Mutta olimme myös valmiita harkitsemaan Kreikan suspendointia ja väliaikaista irtaantumista euroalueesta.”

Hän siis sanoi, että Kreikan euroero ei ollut koskaan Suomen kanta. Se ei pitänyt paikkaansa. Se juuri oli Suomen kanta, josta oltiin kuitenkin valmiit joustamaan. Asia oli siis kääntynyt Stubbin puheissa päin vastoin kuin miten se oikeasti meni.

 

Huolestuttava kysymys on, onko hän käynyt neuvotteluihin tulkiten Suomen kantaa toisin, kuin mitä Suuri valiokunta sen oli ilmaissut. Tämä on kuitenkin epätodennäköisempää kuin että hän vain sekoili tiedotustilaisuudessa. Sitä on silti vaikea sanoa, kuinka paha asia pidemmällä aikavälillä Stubbin puheiden epäjohdonmukaisuus on.

Epäjohdonmukaisuus osoittaa kuitenkin ennen kaikkea sitä, miten suuressa kiireessä asiaa on rustattu. Ihan siis siinä missä nimellisesti vältettiin — ja pidättäytyen nimellisesti hallitusohjelman raameissa —  Suomen vastuiden kasvu, kun rahat Kreikalle otetaan Euroopan vakaus mekanismista.

Stubb oli 16.7. tiedotustilaisuudessa silmin nähden väsynyt. Edes Kreikka-maratonarin kunto ei kaikkeen riitä.

 

Todettakoon lopuksi, että Stubbin linja puheissa on ollut erittäin tiukka. Hän on erityisesti käynyt arvostelemaan Kreikkaa erittäin kovin sanoin. YLE raportoi euroryhmän kokouksesta 12.-13.7., että Stubb oli sanonut Kreikan olleen  “kykenemätön uudistuksiin jo 50 vuotta”.

Stubbin puheet mielestäni ilmentävät voimakasta sisäistä ristiriitaa toisaalta todellisen suomalaisen oikeistoporvarillisen tiimepelaajan ja toisaalta liberaali-oikeistolaisen eurooppalaispoliitikon välillä.

Edessä on, uskon, myös kokoomuksen sisäinen uudelleenmäärittely siitä, minkälainen puolue nyt ja tulevaisuudessa on.

Tyly mutta tymäkkä: pääministeri Sipilä

YLEn A-studiossa 29.6. pääministeri Juha Sipilä (kesk) sanoi, että mitä vain Kreikka päättää kansanäänestyksessä, sen merkitys Suomelle on vähäinen. Ääni kuitenkin muuttui varsin paljon jyrkemmäksi heti kielteiseksi osoittautuneen äänestyksen jälkeen (YLE 6.7.): Sipilä rupesi vaatimaan Kreikalta vastauksia kaikkien euromaiden nimissä. Hän sanoi suoraan (YLE 7.7.), että Suomi ei tule kasvattamaan vastuitaan ja että Suomi aikoo vaatia “sitoutumista uudistusten jatkamiseen.” Sama tiukkuus ja niukkuus on jatkunut Sipilän ilmaisussa (mm. YLE 8.7. , YLE 12.7. ja YLE 16.7.).

Hallituksen sisäisen  linjan hausta lähtivät huhut liikkeelle 12.7. Sipilä vastasi epäilyihin pitäen yllä samaa niukkaa ilmaisutapaa kuin puhuessaan Kreikka-neuvotteluista.

13.7. Sipilä kommentoi neuvotteluja, todeten mm. yksityistämisestä ja ehdoista “Kreikka saa 82–86 miljardia euroa lainaa. Se ei ole nöyryytystä.” Lisäksi hän sanoi myöhemmin samana päivänä:

“Kreikan näytöt näiden uudistusten tekemiseen ja yhdessä sovitussa pysymiseen ovat erittäin heikot. Ja koska näytöt omatoimiseen uudistusten tekemiseen ovat heikot, niin silloin täytyy ottaa suurempi ohjausvalta näiden reformien valvontaan, ja näitä elementtejä tässä uudessa ehdotuksessa on.”

Tyyli on suorasukainen, koristelematon, vakava. Hän on myös pitänyt kommenttinsa lyhyinä ja johdonmukaisina. Hän myös näissä puheenvuoroissa painotti Suomen linjan yhtenäisyyttä ja vakautta:

“Suomen kanta on pysynyt koko ajan samana, eli Kreikan esitys ei muodostanut riittävää pohjaa, emmekä missään nimessä olisi voineet hyväksyä uutta EVM-ohjelmaa sille pohjalle.”

Linjan yhtenäisyyden korostaminen luo hänestä valtiomiesmäistä vaikutelmaa — mutta vain jos tämä linjan pitäminen on uskottavaa. Sipilä ottaa riskin siitä, että saattaa joutua naurunalaiseksi, jos eripurasta tulee merkkejä. Retoriikan näkökulmasta Sipilä on toiminut täsmälleen oikein pitäessään vaikeat keskustelut kulissien takana.

Sipilä on siis toki jäänyt Stubbin ja Soinin varjoon kriisitiedotuksessa. (Lisäksi Microsoftin irtisanomisten takia vieraileminen Salossa auttoi Sipilää pysymään hieman sivussa.) Delegoimalla asian ministereilleen hän on kuitenkin voinut esiintyä sillanrakentajana hallituspuolueiden välillä, kompromissin takaajana. Oppositio ei ole kyseenalaistanut Sipilän tai keskustapuolueen kantaa suhteessa hallituksen kantaan vielä kertaakaan.

Hän pystyi keräämään pisteet kotiin.

Arvoitukseksi kuitenkin jää, mikä on Sipilän arvomaailma — millä periaatteilla hän luotsaa hallitusta. Tällä hetkellä hän vaikuttaa taitavalta ja kokeneelta toimitusjohtajalta, joka hoitaa haasteet sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan.

 

Soinin kaksi herraa

16.7. Timo Soini (ps) ja perussuomalaisten eduskunta ryhmän puheenjohtaja Sampo Terho pitivät tiedotustilaisuuden (josta raportoi esim Uusi Suomi). Oppositio ja ps:n omat kannattajat ovat suhtautuneet perussuomalaisten hallitustoimiin suurella epäluulolla. On puhuttu jopa takin kääntämisestä ja kaikkien lupausten pettämisestä. Soinin ja Terhon täytyi reagoida tilanteeseen. (Soini myös kirjoittaa aiheesta pitkällisesti blogissaan).

Takinkäännöspuheet ja vaalilupausmuistuttelut ovat lapsellisia (kuten Soini itse kirjoittaa blogimerkinnässään “Opposition johtaja” :”Karavaani kulkee, kojootit ulvoo. […] Perussuomalaisten menestys ottaa lujille.  Kun oppositiota kuuntelee, olemme epäonnistuneet kahdessa kuukaudessa kaikessa. Älkää nyt meitä noin helpolla päästäkö.”).

Soini ja ps vain osoittavat puolueen pystyvän olemaan tavallinen suomalainen keskisuuri konsensuspuolue siinä missä keskusta, demarit ja kokoomuskin. Hallituksessa on pysyttävä ja reaalipolitiikkaa on tehtävä. Ja se on ps:n äänestäjille todennäköisesti  paljon vaikeampi pala kuin minkään vaalilupauksen takaisinvetäminen tai takki — jota voi käyttää myös pyöröovena.

 

Olennaista on, että nyt ministeri Soinilla — kansanmaisterismies Soiniin verrattuna — on yksi herra enemmän kuin ennen. Soini ei voi enää tehdä politiikkaa vain populismia silmällä pitäen. Ministeri koalitiohallituksessa joutuu tekemään reaalipolitiikkaa. Ja populismi ja realismi usein ovat kuin vesi ja öljy — niiden pitää olla huoneen lämpöisiä ja tehosekottimeen laitettuja, että emulsivoituisivat yhteen.

Populismia Soinin puheissa edustaa mm. tämän blogissa Syrizan kutsuminen kommunisteiksi (jota he eivät ole). Toisaalta reaalipolitiikkaa samassa blogimerkinnässä edustaa toteamus siitä, että hallituksessa pysyäkseen ps joutuu nielemään päätöksen tukipaketista sovitussa muodossa.

 

Populisti-Soini oli tiukasti äänessä Kreikan negatiivisen kansanäänestyksen jälkeen YLEn aamutelevisiossa 6.7. :

“Se että Syriza-puolue voisi maksattaa omat epärealistiset vaalilupauksensa eurooppalaisella veronmaksajalla niin sellaista malliahan on mahdoton luoda. Sillä tämä johtaa sitten siihen, että nää muut maat lähtevät samalle tielle.”

Tällainen kalteva taso on tyypillinen virheellinen poliittinen argumentti. Sille että Kreikan kohdalla tehtäisiin erillisjärjestelyjä ei tarvitse millään tasolla johtaa toisten maiden saavan saman kohtelun. Soini tosin jatkaa vastaavalla mitalla:

“Jos tällä tavalla luodaan käytävä, että järjestetään kansanäänestys ja sitten leikataan velat ja nollataan saamisia — niin kyllä sitä sitten tulee riittämään.”

Lisäksi Soini puhuu “omista taskuista” ja “toisten rahoista”. Hän myös vihjailee euron olevan Kreikkalaisille “lypsykone”, jota käytetään kunnes heidät pakotettaisiin ulos eurosta.

Kuitenkin haastattelun lopussa tulee äänenpainoja, jotka paljastavat reaalipolitiikan olevan kuitenkin ulkoministeri-Soinin huomion kohteena: “Tässä on se ongelma, että eurosta ei voi erota eroamatta EU:sta. Siitä tulee sitten aivan toisenlainen soppa ulko- ja turvallisuuspoliittisesti.”

Soini jatkoi populistista puhetta YLE:n A-studiossa 6.7. :

“Tämä on moraalinen hasardi ja pyramidihuijaus, joka jatkuu niin kauan kuin on lypsettävää niin on lypsäjiä. […] Kreikasta loppuvat rahat. Ei Euroopan keskuspankkikaan voi maailman tappiin asti tällaista rahoittaa, koska rahaahan ei synny tyhjästä.”

 

Soini myös tulkitsee hallitusohjelmaa niin, että kolmanteen tukipakettiin ei voitaisi lähteä:

“Se on ihan selvää, että Suomen vastuut eivät enää saa kasvaa hallitusohjelman myötä, ja mitä se muuta olisi kuin vastuiden kasvattamista. Tämä on Suomen kanta pultattu hallitusohjelmassa ja ihmettelen kovasti, jos hallitus ei omaa ohjelmaansa noudattaisi.”

(— Nämä sanat Soini joutui kuitenkin syömään kymmenen päivää myöhemmin: vaikka teknisesti vastuut eivät kasva, niin ne silti reaalisesti kasvavat tehtyjen päätösten myötä.)

Reaalipolitiikan sekaan mahtuu myös toisinaan populistisia heittoja, kuten kun Soinilta kysyttiin hallituksen rakoiluhuhuista (YLE 13.7.), hän sanoi

“– Pähkähulluahan se muutenkin olisi lähteä hallituksesta ja päästää vihreät, sdp, rkp ja vasemmistoliitto, jotka olisivat hyväksyneet Kreikan sellaisenaan. Ei siinä mitään järkeä olisi ollut.”

Mitään perustetta sille ei ole, että oppositio olisi hyväksynyt kreikan esityksen. Soini haluaa kääntää kannattajiensa huomiota siihen, että mikä olisi vaihtoehto ps:n hallituksessa oloon — ja maalaa vielä lisää piruja seinille. Luoda vaikutelmaa poliittisista vastustajista pehmoina, velttoina ja tahdottomina — tämä on populismin ydintä.

 

 

16.7. pitämässään tiedotustilaisuudessa Soini joutuu ristituleen sisäpoliittisen ja ulkopoliittisen asemansa takia. Toisaalta hän toteaa Kreikan yhteiskunnallisen vakauden olevan välttämätön, sillä muutoin käsillä olisi turvallisuuspoliittinen kriisi seuraavaksi.

Kiinnostava käänne alkaa n. 27 min kohdalla videossa, jossa Soini puhuu siitä, että “olisihan perussuomalaiset voineet äänestää tätä vastaan.” Soini siirtää nyt vastuuta aiemmalle hallitukselle ja EU:lle. “Tää tilanne on eri kuin viisi vuotta sitten.”  Hän esittää, että ps:n kädet ovat sidotut — on valittu pienimmän pahan tie. Mekanismit ovat asetettuina. Niille ei enää pysty mitään.

Lisäksi hän puhuu realiteeteista: ps:n hallituksesta lähteminen merkitsisi hallituskriisiä — ja todennäköisesti uusia vaaleja. Ja vakausmekanismit ajaisivat eteenpäin, toimitusministereillä ei olisi muuta mahdollisuutta kuin ne toteuttaa. Hän painottaa, aivan oikein, että ilman toimivaa hallitusta nyt muut käsillä olevat kriisit (kuten Fennovoima ja Microsoft) saattavat kärjistyä.

Soini on tiedotustilaisuudessa poikkeuksellisen vakava. Hän ei juurikaan lauo tyypillisiä sutkautuksia, vaan on hillitty ja rauhallinen. Hän antaa vaikutelman, että nyt on tosi kyseessä.

Tämä on Soinille ja ps:lle tiukka paikka. Heillä on edessä uuden identiteetin luominen puolueena. Vaikutelma on se, että tämä identiteetti rakentuu “kovan linjan” -retoriikan varaan. Soinin puheissa ps esiintyy puolueena, joka kantaa vastuun ja on valmis vaatimaan muilta kovia ehtoja — verrattuna Soinin maalailemiin opposition pehmeisiin ja saamattomiin vätyksiin (jotka olivat edellisen hallituksen riippakivi jne. jne.)

Opposition painavista äänenpainoista

12.7. Paavo Arhinmäki, vasemmistoliiton puheenjohtaja, kirjoitti Facebook seinällään yllättävän päivityksen, joka alkoi näin:

“Tällä hetkellä on absurdi tilanne. Koko kansainvälinen ja suomalainen media kommentoi Suomen kantaa euroryhmän Kreikka-neuvotteluissa, mutta me päätöksentekoon osallistuneet emme voi vaiteliaisuusvaateen takia kommentoida asiaa.

Pyysin asiasta juridista tulkintaa. Se on seuraava: ”Juridisesti vaiteliaisuutta ei ole kumottu, joten et voi viitata suoraan suuren valiokunnassa esitettyyn valtioneuvoston kantaan tai keskusteluun. Mutta mikäli teet selväksi, että viittaat medialähteisiin…”

Minä voin siis spekuloida asialla, kunhan viittaan vain julkisuudessa olleisiin huhuihin.”

Kirjoitus ilmentää hyvin sitä, miten alakynnessä oppositio on ollut Kreikan kriisin suhteen. Salassapito esti kommentoinnin juuri silloin, kun tilanne oli polttavin. Asiaan tarttui myös suuren valiokunnan varapuheenjohtaja Tytti Tuppurainen (sd) (YLE 12.7.):

“Tämä vaitiolovelvollisuus on jossain määrin ikäväkin demokratian kannalta. Näistä asioista olisi tietysti hyvä kansalaistenkin kuullen keskustella, mutta perustuslaki velvoittaa pitämään nämä asiat salassa. Sinänsä me oppositiosta esitämme, että kun kyseessä on näin mittava asia, pääministeri tulisi ja antaisi ilmoituksen koko eduskunnalle, jotta koko eduskunta pääsisi tästä asiasta keskustelemaan.”

Ja hän jatkoi kritiikkiään salaamista kohtaan näin (YLE 13.7.): “Lähipäivät ovat ratkaisevia Suomelle ja koko Euroopalle. Näitä ratkaisuja ei saa tehdä salailemalla.”

Vaitiololle tietenkin oli neuvottelutekniset perusteet. Mutta se ei ole omiaan luomaan luottamusta valtioon, joka salaa yhteistyökumppaneiltaan neuvottelutavoitteensa. Eikä se ole omiaan luomaan kansalaisten luottamusta hallintoon. Mutta julkisuustrategiana salassapito toimi hallituksen pussiin. Se sulki opposition keskeisten pelaajien suut juuri kaikkein kuumimmalla hetkellä.

Kriisiä tullaan kuitenkin vielä puimaan pitkään — ja neuvotteluja käydään kauan. Hallituksen johtoasema tiedotuksessa ja retorisessa pelissä ei ole välttämättä kovinkaan vahvalla pohjalla — ainakaan loputtomiin.

Opposition kannalta hankalaa oli, että he joutuivat kyseenalaistamaan sekä Soinin että Stubbin asemaa hallituksessa aivan päin vastaisista syistä. Soinia syytettiin takinkääntämisestä ja vaalilupausten pettämisestä — koska tämä on valmis lähtemään pelastamaan Kreikkaa. Stubbia syytettiin siitä, että tämä puolestaan olisi ollut valmis hajottamaan euroalueen vastoin puolueen eurooppamyönteistä linjaa (esim. näin on sanonut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, YLE 12.7.).

 

Opposition asemaa syö myös se, että demarit ovat hajallaan Kreikka-kysymyksessä. Toisaalta hallituksen linja on jatkoa Urpilaisen-Rinteen valtionvarainministerikausille — ja he eivät voi poliittisista syistä takkejaan käännellä. Rinne on sanonut mm. että rahaa ei tule heittää hukkaan, ja hän on vaatinut tiukkoja ehtoja lainoille (YLE 13.7.).

Toisaalta sd:n vasen siipi on Erkki Tuomiojan johdolla  nureissaan ja varsin vihainen tilanteesta. Esimerkiksi Tuomioja on sanonut, että (YLE 13.7.) “emme ole tervetulleita Kreikkaan.” Toisin sanoen, ulkopoliittisesti Kreikkaa ei kannata enää pitää Suomen liittolaisena kansainvälisissä ja  EU-kysymyksissä nykyhetken jälkeen.

Tuomioja näki Suomen sisäpolitiikan sotkevan koko neuvotteluja — eritoten perussuomalaisten ja Soinin kohdalla. Tuomioja ei myöskään näe kreikkalaisten olevan ensisijaisia syypäitä tilanteeseensa. Blogissaan hän kirjoittaa: “On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.”

Jakolinja demareissa näyttäisi olevan hyvin pitkälle sama kuin se, joka vaikuttaa heikentäneen sd:n uskottavuutta puolueena jo vuosia. Hajaannus voi hyvinkin tehdä demareista oppositiorintaman heikomman lenkin (siitäkin huolimatta, että  Paavo Väyrynen (kesk) keväällä uumoili ongelmia siitä, että vasemmistovihreäoppositio olisi hallitukselle liian yhtenäinen vastustaja).

Kysymys opposition tulevaisuudesta seuraavana neljänä vuotena näyttää siis kiteytyvän siihen, että mikä on demarien rooli: ovatko he toinen jalka hallituksessa vai täysin rinnoin oppositiossa.

Kun Kreikan ehdotukset tulivat suuren valiokunnan käsittelyyn (YLE 10.7.), Arhinmäki olisi ollut valmis aloittamaan varsinaiset neuvottelut niiden pohjalta

Tämä ei siis tarkoita, kuten Soini esitti, että oppositio olisi ollut valmis hyväksymään Kreikan ehdotuksen. Arhinmäki oli valmis aloittamaan niiden pohjalta vain neuvottelut. Kuitenkin nämä puheet selvästi ovat se, mitä Soini on käyttänyt luodakseen oppositiosta kuvan kreikkalaisia lellivinä lepsuina. Soini sanoi (YLE 13.7.):

“Oppositio oli suuressa valiokunnassa kristillisiä lukuunottamatta valmis hyväksymään Kreikan esityksen neuvotteluiden pohjaksi.”

 

Oppositio on kuitenkin nostanut esiin sitä, mitä toivoin edellisessä kirjoituksessani — eli kysymystä niistä arvoista, joita päätöksemme ilmentävät. Tätä on kuuluttanut mm. Tuomioja blogissaan todetessaan, että demarit möivät arvonsa 2011 kun:

“… jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.”

Ennen kaikkea arvokeskustelua on nostanut vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö blogi-merkinnässään “Ihmisten ja eurooppalaisuuden kriisi“:

“Autetaanko pankkeja, mutta ei ihmisiä? Yhdestä asiasta pitäisi olla kaikilla yhteinen näkemys: Kreikan kärjistyvä humanitaarinen kriisi on torjuttava, ihmisten on saatava elämisen perusedellytykset koko EU:ssa. Se on eurooppalaisuuden ja yhteisten arvojen ytimessä. Siihen nojaa koko Euroopan unionin oikeutus.”

Tämä on parlamentaarisen oppositiopolitiikan ydinaluetta: pitää pitää vallan kahvassa olevat tietoisia tekojensa moraalisista ulottuvuuksista. Pitää kyseenalaistaa sitä, mitä päätökset kertovat meidän arvoistamme. Kysyä: keitä me olemme — minkälaisia ihmisiä — kun teemme näitä päätöksiä.

 

Lopuksi

Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.

Oletko Kr-epävarma? — mikä mättää kriisipäätöstenteossa?

Eurokriisi ja Kreikan tilanne otsikoissa jälleen. Samaa on jatkunut jo neljättä vuotta. Miksi tilannetta on niin vaikeaa päättää yhdellä ainoalla selkeällä päätöksellä?

Vastaus on, että kriisin kohdalla epävarmuus on kasvanut radikaaliksi. Tämän seurauksena päätös ei perustu faktoihin ja selkeään asiantuntijuuteen — vaan mielikuvat ja niitä luova poliittinen retoriikka on saanut vallan.

Puran tässä kirjoituksessa kysymystä: Millä tavoin epävarmuus on radikalisoitunut eurokriisissa ja erityisesti Kreikan suhteen? (Myöhemmin palaan kysymykseen siitä, miten epävarmuus näkyy suomalaisessa poliittisessa retoriikassa — eli miltä suomalaiset poliitikot kuulostavat puhuessaan kreikasta?)

Kirjoituksen lopussa arvioin sitä, miten päätöksentekoa tulisi tehdä. Lopullisia vastauksia minulla ei ole (vaikka mielipiteitä löytyy — ja niitä voi käydä katsomassa vaikka FB-seinältäni). Mutta yleisiä periaatteita osaan tarjota poliittisen keskustelun välineiksi.

Radikaali epävarmuus

Radikaali epävarmuus tarkoittaa sitä, että emme kunnolla tiedä, mistä olemme epävarmoja. — Toisin sanoen, kun olemme radikaalin epävarmoja, emme osaa sanoa, mitkä olisivat ehdot sille, että päätöksenteko olisi järkevää.

Esimerkiksi kun mietimme sataako huomenna, olemme vain epävarmoja, emme radikaalin epävarmoja. Tällöin tiedämme mitkä ovat vaihtoehdot (sataa tai ei sada) ja mitä niistä seuraa (voidaanko esim. pitää lounastapaaminen terassilla vai etsitäänkö paikka, jossa on mukavat sisätilat). Myös asiantuntijat ovat enimmäkseen samoilla linjoilla (MTV:n säätiedotus on usein varsin sama kuin YLEn) sekä olemme selvillä, että mikä vaihtoehto on meistä suotuisin (useimmille se, että ei sada).

Kreikan kriisin kohdalla näin ei ole. S.O. Hanssonia (jonka teoriasta kirjoitin keväällä “Revisiting Hansson on Great Uncertainty”) mukaillen epävarmuus radikalisoituu usein neljästä eri syystä: (a) emme tiedä, mitkä ovat relevantit vaihtoehdot, (b) emme osaa arvioida kunnolla valintojen seurauksia, (c)  asiantuntijat ovat erimielisiä, tai emme tiedä voiko heidän lausuntoihinsa luottaa ja (d) meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä, minkä arvojen nojalla päätös tulisi tehdä. Kreikan kriisiin liittyvässä epävarmuudessa on kaikkia näitä piirteitä.

 

Vaihtoehtojen vaarat ja seuraukset

Vaihtoehdot olivat kaikkea muuta kuin selvät viime viikonloppuna kun ehdotukset liikkuvat Kreikan väliaikaisesta eurosta erottamisesta aina eriasteiseen lainojen anteeksiantoihin. Tämän sorttista epävarmuutta vähennettiin neuvotteluilla, joissa suljettiin pois suuri osa vaihtoehdoista (mm. Kreikan alkuperäinen ehdotus kuin Grexitkin).

Sinällään tällainen vaihtoehtojen nopealla tahdilla ja 17-tuntisilla neuvotteluilla runttaaminen muutamaan on hyvä asia. Toisaalta se pahentaa radikaalia epävarmuutta valintojen seurauksista. Trade-off vaihtoehtoepävarmuuden ja seurausepävarmuuden välillä voi olla kohtalokas.

Seurauksien suhteen epävarmuutta on kun kuviteltavissa olevien tulevaisuuksien joukossa on ollut sotilasvallankaappauksia, sisällisotia, euron tai jopa EU:n hajoamista, ja sitten sitä, että mitään ei tapahdu — junnaamme paikallamme — olemme samassa kylmässä kriisissä vielä neljän vuoden päästäkin.

Seurausten ennustamattomuus johtuu monista tekijöistä. Ennen kaikkea siitä, että valtiontaloudet ovat monimutkaisia ja varsin ennakoimattomia — puhumattakaan sitten EU-taloudesta. Niiden ennustaminen muistuttaa lähinnä sään ennustaminsta. Voimme tilastoida erilaisia transaktioita kun tavara, työ ja raha liikkuvat paikasta toiseen ihan siinä, missä ilmamassat ja merivirrat. Ja voimme verrata näissä tilastoissa ilmeneviä samankaltaisuuksia aiempiin taloudellisiin ilmiöihin. Nämä ennusteet ovat — ihan samalla tavalla kuin sääennusteet — hyviä lyhyellä aikajänteellä mutta lähes käyttökelvottomia pidemmän ajan puitteissa.

Jokainen, joka väittää tietävänsä, että jokin Kreikka ratkaisu johtaa parempaan lopputulokseen kuin jokin muu viiden vuoden päästä, ei edes ymmärrä ongelman luennetta. Kuitenkin poliittisia päätöksiä ei nyt tehdä koskien seuraavaa viikkoa tai seuraavaa puolta vuotta — niitä tehdään vuosiksi eteenpäin.

 

Auttavatko asiantuntijat?

Tämä ennustamattomuus johtaa kolmannen sortin radikaaliin epävarmuuteen: talousasiantuntijat puhuvat täysin ristiriitaisia. EKP:n ja IMF:n asiantuntijat ovat vakuuttuneet siitä, että rakenneuudistus ja vain rakenneuudistus nostaa Kreikan lamasta, kun taas sellainen taloustieteen merkkihenkilö kuin Paul Krugman ja kumppanit puhuvat siitä, miten pitäisi vain elvyttää kreikkaa, kunnes talouskasvu on saavutettu. Sen jälkeen vasta rakenneuudistuksia — eli leikkauksia.

Lisäksi asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, mistä tämä koko tilanne johtuu: Oliko se ahneiden lainoittajien vika, jotka odottivat, että kyllä Saksa maksaa kun Kreikka osoittautuu maksukyvyttömäksi? Oliko se Kreikkalaisten populistipoliitikkojen vika, jotka nostivat kansansuosiotaan pumppaamalla velkarahaa talouteen? Oliko se Kreikkalaisen kansan vika, joka vain eleli leveästi tällä velkarahalla, eikä kyseenalaistanut poliitikkojen metkuja? Vai oliko se Saksan vika, jonka ylijäämäinen talous ja vienti/tuontisuhteen epätasapainon takia vääristää euron arvoa sekä eurotaloutta? Vai oliko peräti kyseessä rahaliiton perustajien vika, jotka elivät toivossa, että siirrymme talousliittoon ja liittovaltioon ennen kuin epätasapainoinen rahaliitto kaatuu omaan mahdottomuuteensa? Kaikkia näitä syitä on syytetty.

Jos asiantuntijat eivät pääse syistä eikä suosituksista yhteisymmärrykseen, ei ole mikään ihme, että poliittisen päätöksen teko käy vallan vaikeaksi.

 

Arvot hakusessa

Epävarmassa tilanteessa poliitikot voivat kuitenkin usein vedota arvoihin. Päätös tehdään sen mukaan, mitä pidämme tärkeimpänä. Ongelma Kreikan kriisissä on se, että poliitikot eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne arvot joita meidän pitäisi noudattaa.

Riiteleviä arvoja on ainakin ollut: 1) EU:n yhtenäisyys ja rauha, 2) solidaarisuus kreikkalaisten kärsimystä kohtaan, 3) syyllisten rankaiseminen, 4) Suomen etujen suojaaminen ja ajaminen, 5) Euron suojaaminen ja talouden vakaus, 6) oman puolueen kannatuksen suojaaminen ja irtopisteiden kerääminen.

Juuri tämä arvokeskustelun korostuminen johtaa siihen, että poliittinen kieli käy reheväksi. Retoriikkaa viljellään, koska pyritään luomaan ja vahvistamaan sen arvovalinnan asemaa, joka sopii parhaiten omaan asemaan hallituksessa, oppositiossa, puolueessa, EU-kokousessa ja kylänraitilla.

Kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat he, jotka asemansa puolesta edustavat yhtä arvoa ja poliittisen näkemyksensä puolesta toista. Erityisen selkeästi tämä arvojen ristiriita mielestäni ilmenee esimerkiksi valtionvarainministeri Stubbin ja ulkoministeri Soinin kohdalla.

Aika, epätasapaino ja mielikuvat

“Pidä tilanne ennallaan, odota ja ota selvää” on suositus yleensä tilanteissa, joissa epävarmuus käy näin hallitsemattomaksi. Kuitenkin Kreikan ja euron kriiseihin lisäepämukavuutta tuo epävakaus. Emme kunnolla tiedä, miten pitää Kreikan valtiota pystyssä sillä aikaa kun tutkimme vaihtoehtoja.

Aika tuo lisää hetki hetkeltä sekasortoa ja epävakautta. Siksi tilanteeseen pitää tarttua nopeasti. Mutta miten nopeasti ja millä keinoin? Se on vaikeampi sanoa.

Toinen seikka, joka tuo epätasapainoa tilanteeseen, on se, että kyse on ihmisistä. Ihmiset reagoivat siihen, miten heidän maatansa kohdellaan ja heidän tulevaisuuttaan muokataan. Tämä aiheuttaa ironisia seurauksia — joissa hyvät aikeet ovat reunustettu tiellä helvettiin.

Lisäksi talous on suurelta osin riippuvainen ihmisten mielikuvista. Siitä miten he uudelleen luovat taloudellisia instituutioita — kuten rahaa — päivittäisellä toiminnallaan. Rahalla on arvoa vain, jos ihmiset uskovat voivansa saada pankkitileille keräämällään rahalla ostettua jotain. Ja toisaalta työllä ja tavaralla usein on arvoa vain, jos ihminen uskoo saavansa siitä vastapainoksi rahaa, jolla on arvoa. Järjestelmä nojaa puhtaasti luottamukseen ja tottumukseen.

Jos luottamus menee, menee koko instituutio. Ihmiset eivät yritä. Ihmiset eivät sijoita. Rahan sijaan vaihdetaan tomaatteja ja kaalinpäitä.

Samalla tavalla koko sopimusyhteiskunta ja jopa Euroopan Unioini perustuu luottamukseen. Siihen, että ihmiset — enimmäkseen vapaaehtoisesti — toimivat sovitulla tavoilla.  Jos tarpeeksi monet lakkaavat uskomasta ja toimimasta kuin EU on todellinen — se lakkaa olemasta. Luottamuspula on siksi tämän kriisin suurin ongelma.

Suosituksia?

En väitä, että tietäisin, miten kriisi ratkeaa. Mutta, kyllä, voin suositella muutamaa periaatetta poliittisen keskustelun tueksi.

(1) Lähdetään liikkeelle neljännen sortin, arvoja koskevasta epävarmuudesta. Tarvitsemme laajan keskustelun niin Suomessa kuin EU-tasolla siitä, mitkä ovat ne arvot, joiden mukaan kriisiin liittyvät päätökset tulisi tehdä. Arvioida arvomme uudelleen. Näiden arvojen tulisi olla sellaiset, että ne ohjaavat päätöksen tekoa paitsi tässä kriisissä, niin myös tulevissa — mahdollisesti vielä pahemmissa ja yllättävämmissä talouden onnettomuuksissa.

Olisi siis syytä kysyä: Olisivatko nämä arvot myös lastemme ja lastenlastemme arvot? Mitä mieltä he olisivat, jos tulevaisuus päätettäisiin vain Suomen talouden ehdoilla tai vain euron suojelemisen vuoksi? Haluaisivatko he nähdä vanhempansa ja isovanhempansa tekevän minkälaisia päätöksiä?

Arvojen selvittyä voimme miettiä toisia epävarmuuksia suhteessa niihin. Miten mahdolliset seuraukset asettuvat suhteessa arvoihin? Entä miten teot ja päätökset? Ohjaavatko arvot meitä — voiko niistä muodostaa periaatteita?

(2) Toiseksi voidaan arvioida valintoja ja päätöksiä sen nojalla, miten ne vaikuttavat tuleviin päätöksiin. Kuinka ne sitovat meidän kädet? Mitä tulevia päätöksiä ne sulkevat pois?

Voidaan kysyä, että jos päätös perustuu väärään arvioon tulevaisuudesta, niin miten pahoja seurauksia tällä erehdyksellä yhdessä tämän päätöksen kanssa on? Minkälaisia suojamekanismeja päätökseen sisältyy, jos olimme väärässä? Onko päätös purettavissa tai muutettavissa — jos se osoittautuu hyväksi aikomukseksi jonkä päässä pätsi odottaa?

(3) Jotta pääsisimme arvioinnissa eteenpäin, on syytä alkaa pohdinta ja neuvottelut siitä, onko kriisiin liittyvät ongelmat jaettavissa osiin. Onko löydettävissä tapaa jaotella humanitaarinen kriisi, valtiontalodellinen kriisi, EU-pankkikriisi,  eurotaloudellinen kriisi erillisiksi kysymyksiksi? Onko niihin mahdollista löytää erillisiä ratkaisuja?

(4) Voimme yrittää arvioida, missä määrin olemme epävarmoja eri osaratkaisujen seurausten suhteen. Jos jollakin valinnalla voi olla ennakoimattomia seurauksia, ovatko nämä “alaspäin avoimia”? Eli, toisin sanoen, onko ennakoimattomien seurausten huonoudella alarajaa? Vaikka jossakin vaihtoehdossa olisi hyvän kuuloiset lupaukset — mahdollisesti paremmat kuin muissa vaihtoehdoissa — niin jos se ei ole alhaalta rajoitettu, siihen ei radikaalin epävarmuuden vallitessa pidä tarttua.

(5) Viimeiseksi — vaikka meidän pitää aika- ja epävakausrajoitteiden takia tehdä päätökset nyt ja mahdollisimman pian — voimme silti jättää optionaalisuuksia auki päätöksiin. Rakentaa positiivista ehdollisuutta päätöksiin: jos vastaan tulee parempi ratkaisu, jota ei nyt tässä hetkessä pystytty keksimään, siihen siirtymistä ei pitäisi estää nyt tehdyillä päätöksillä.

 

Yhteenveto

En väitä tietäväni muita paremmin, miten kriisi pitäisi ratkaista. Mutta tiedän yhtä ja toista radikaalista epävarmuudesta.

Epävarmuus edellyttää ennen kaikkea keskusteluja. Keskusteluja arvoista, ratkaisuista, seurauksista. Keskusteluja poliitikkojen kesken. Keskustelua mediassa. Keskustelua kansan parissa. Pitää kysyä: minkälaisia ihmisiä olemme, kun teemme näitä päätöksiä?

Seuraava kirjoitukseni käsittelee sitä, minkälaisen kuvan saa suomalaisten poliitikkojen kreikkapuheista. 

Apunen ei petä

Jos George Orwell ja Franz Kafka olisivat yhdessä saaneet lehtolapsen, tämä olisi kirjoittajana vain puolet Matti Apusesta.

Apusen kirjailijanlahjat menevät valitettavasti hukkaan hänen päivätyössään Evassa. Onneksi sentään muutaman kerran silloin tällöin hänen iso kynänsä tulee esiin Hesarin pääkirjoitussivulla. Siitä olkaamme kiitollisia.

Viimeisin kirjoitus (HS 12.5.2015) on “Suomi–Etelä-Helsinki-sanakirjassa “konservatiivi” on taantunut ja umpimielinen”. Jos en olisi yhtä valitettavan kiireinen kuin tässä ainoassa todellisessa maailmassamme olen, kävisin mieluusti kirjoituksen kaikki retoriset ja kaunokirjalliset kikat läpi samalla tavalla kuin syksyllä (Apunen argumentaatio analyysissä). Nyt voin vain hieman haukata maistiaisia pinnalta.

Apunen käy arvostelemaan yksinkertaistavaa leimaamista konservatiiviksi. Sinällään jalo tavoite, sillä konservatiivisuus ja liberaalisuus ovat catch all -termejä, joilla ei itse asiassa ole sisältöä, ilman lisämääreitä. Olen siis Apusen kanssa samaa mieltä. On yhtä laiskaa moittia kolmea S:ää konservatiiveiksi kuin sanoa, että Cyranolla on iso nenä. Käyttäkää mielikuvitusta — huudamme Apusen Matin kanssa yhdessä!

Apunen heittää kauniin reductio ad absurduminkin tähän kohtaan:

“Jos vapaakauppaa, maahanmuuttoa ja homojen oikeuksia puolustanut Alexander Stubb (kok) on jollain skaalalla kestämätön konservatiivi, tämän asteikon liberaali on sen tason tinahattu, että sellaiseen en erityisesti välitä tutustua.”

Bravo!

Seuraavana tulee liuta esimerkkejä Haglundin, Rinteen ja  (Vihreiden puheenjotaja) Niinistön tuhahduksista. Hyvä, näin pitääkin edetä. Kuitenkin sitten tulee yllätyskäänne.

“Jos tuleva hallitus rajoittaa jyrkästi esimerkiksi maahanmuuttoa tai ihmisten liikettä metropoleihin, se tekee suuren virheen. Mutta liikkuvuuden rajoittaminen ei ole mitenkään “talousoikeistolaista” politiikkaa. Voisiko siis pyytää, että edistyksen joukoissa vastustettaisiin joko nurkkakuntaisuutta tai talousoikeistolaisuutta, mutta ei molempia yhtä aikaa.”

Kappaleen alku on aivan oikein. Talousliberaali, kuten Apunen, vastustaa nurkkakuntaistumista ja haluaa lisää liikkuvuutta. Mutta miksi pyyntö siitä, että vastustus kohdistuisi joko “nurkkakuntaisuuteen tai talousoikeistolaisuuteen, mutte ei” molempiin, ei ainakaan “yhtä aikaa”? En tiedä.

(Apropoo, tästä tulee G. Batesonin kuuluisa skitsofrenian kehittymiseen liittyvä kaksoisside teoria mieleen. Kukaanhan ei voisi sitten olla oikeasti, jos Apusen nöyrään pyyntöön suostuu, tätä hallitusta vastaan, sillä (jos kolme suurta S:ää pääsevät vain sopuun ohjelmasta) hallituksessa olisi sekä talousoikeistolaisia (tässä nimike talousliberaaleille) että nurkkakuntalaisia (mikä lienee aika hyvä nimitys ns. kulttuurikonservatiiveille). Jos molempia ei voi vastustaa yhtä aikaa, ei voi vastustaa tätä hallitusta. Koska et voi hallitusta vastustaa, olet sen puolella. Daniil Harmsia lainaten: “Lukija, syvenny tähän satuun niin tunnet olosi oudon levottomaksi.”)

Tähän perään Apunen käyttää määrittelemisen tekniikkaa: hän nimeää RKP:n, Vihreiden ja SDP:n harjoittaman politiikan “väärä-konservativismiksi”:

“Edellisessä hallituksessa istuivat niin Rkp, vihreät kuin Sdp:kin. Se hallitus ei saanut aikaiseksi juuri mitään isoja päätöksiä ja yritti sote-ratkaisulla pönkittää ylikokoista julkista sektoria. Se oli todellista, väärää konservatiivisuutta.”

(Seuraavaksi Apunen lyö Filosofi Timo Airaksista. Hän puolustakoon itse itseään, emeritusprofessorit kun ovat minua kovempaa sakkia.)

Apunen tekee kirjoituksen loppupuolella upean rinnastuksen:

“Moderni ihminen tuomitsee helluntailaiset, körtit ja lestadiolaiset, koska nämä elävät naurettavan uskomusharhan vallassa. Usko new ageen ja energiavirtoihin on tietysti eri juttu. Chakrat ja homeopatia pitää hyväksyä, jos ihminen kokee tulevansa niillä autetuksi.”

Tämä on todella taitavaa. Tosin on hyvin epäselvää, mikä tämä moderni ihminen on, joka on kristinuskonvastainen mutta newagehömppääjien ystävä. Mutta rinnastus on tehoaa kyllä, se saa lukijan epäilemään. Ja epäily on taitavan retorikon työkalu. Horjutettu henkilö käy helpommin uuteen tarjottuun ideaan käsiksi. Aplodit.

Mutta mutta, mitä tapahtuu seuraavaksi? Apusen retorinen moottorikelkka tekee käännöksen keskellä ulappaa sata lasissa:

“On ylipäänsä hämmentävää, miten varsinkin vasemmalla monet julistavat itsensä arvovapauden kannattajaksi, mutta jos joku tarjoaa valintojen vapautta ratkaisuksi taloudessa, arvoliberaali torjuu ajatuksen silmää räpäyttämättä.”

Mitä hän teki, hyvät lukijat? Hän teki metamorfoosin. Kolumninsa alussa Apunen moitti poliittisia vastapelureitaan siitä, että nämä niputtavat kaiken maailman näkökulmia saman “konservatiivisuus” käsitteen alle. Nyt hän itse puolestaan tekee samanlaisen niputuksen “vapauden” eli “liberaalisuuden” käsitteelle.

Konservatiivisuuksia Apuselle siis saisi olla montaa eri sorttia, joita ei soisi sotkettavan, mutta liberaalisuuksia vain yksi: arvoliberaalin ei pitäisi vastustella talousliberaalin houkutteluja. Käyttämällä samaa ajatusvirhettä oman pointtinsa tekemiseen, Apunen tekee mielestäni täysosuman. Tämä on kaunista luettavaa.

Apunen vielä päättää kirjoituksen lainaamalla virhepäätelmää toiselta suurelta talousliberaalilta Thomas Sowellilta. Siinä vedetään yhteen ajatukset evoluution itseohjaantuvuudesta ja taloudesta. Nyt nopeasti summaten: samalla virheellisellä argumentilla jokaisen joka hyväksyy evoluution totuutena pitäisi esimerkiksi myös vastustaa kaikenlaista lajien jalostamista, sillä evoluutio voi tuottaa hyödyllisiä kasveja ja eläimiä ihan itsestään. Tai koululaitosta, joka puuttuu luonnollisiin itseohjaaviin prosesseihin ihmismielessä, sillä koulujakäymättömät voivat saada hyviä ideoita ihan ilman kouluttamistakin. Toisin sanoen, se että on mahdollista, että talous toimii hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia, ei vielä osoita että talous tulee toimimaan hyvin ja tehokkaasti ilman kontrollia.

Ei se myöskään osoita, että konrollia tarvitaan. Ainoastaan näkyy, että talousliberaalit ovat vähintäänkin yhtä pihalla kuin talouskonservatiivit ohjauksen tarpeesta kuin tarpeettomuudesta. Jos siis maan johtaviin talousliberaaleihin kuuluva Matti Apunen hyväksyy tällaisen kamelin loikan evoluutioteorian ja talouden välillä silmiään räpäyttämättä.

 

Yhteenvetona sanottakoon, että Apunen kirjoittaa hyvin. Ylioppilasesseenä tämä olisi varmasti vähintään eksimian luokkaa kielenkäytöstä ja elävyydestä johtuen. Apunen on myös oikeassa kun hän sanoo, että älkää niputtako kaikkia näitä kolmea puolueita ja puoluejohtajia “konservatiiveiksi”. Ei. Käyttäkää hieman enemmän mielikuvitusta. Kyllä niitä parempiakin nimityksiä löytyy, kun vähän vain mietitte.

Ehkä Apusellakin olisi ollut ehdotuksia, mutta valitettavasti hän ei niitä tällä kertaa kertonut.