Month: January 2016

Kuluneella viikolla Kielikeskuksen henkilöstökokouksessa esiteltiin Helsingin yliopiston uutta strategiaa. Esittelijä totesi, että tämän strategian suuntaan olemme toiminnassamme jo vuosia kulkeneet. Huomautus liittyi ehkä opiskelijakeskeisyyteen, joka on ainakin terminä ollut pitkään tavoiteohjelmissamme, mutta osin se liittyi varmasti kansainvälisen oppimisympäristön tavoitteeseen. Kielikeskuksen eräänä tehtävänä on aina ollut opiskelijan kansainvälistymisen tukeminen. Tavoite on luonnollinen, auttaahan hyvä viestintä- ja kielitaito esimerkiksi opiskelijavaihtoon osallistumista, mutta kansainvälistymisen eteen tehdään monenlaista työtä.

Miten kansainvälisyys Kielikeskuksen arjessa näkyy? Ensinnäkin erikielisten opettajien ansiosta työyhteisömme on monikielinen, ja esimerkiksi kokouksia pidetään suomeksi, ruotsiksi, englanniksi tai jollakin muulla kielellä, ja kieltä vaihdetaan luontevasti vaikka kesken kokousten. Toiseksi opettajavaihto on vilkasta: meillä vierailee useita ulkomaisten yliopistojen opettajia ja oma henkilöstömme hyödyntää ahkerasti mahdollisuutta vierailla muissa oppilaitoksissa. Osa vierailevista opettajista kouluttaa henkilöstöämme, osa opettaa meillä tai seuraa opetustamme, jolloin näemme uusia tapoja opettaa ja saamme arvokasta palautetta omasta opetuksestamme – itselleni nimenomaan erilainen palaute on ollut erittäin antoisaa. Opettajamme osallistuvat tietenkin myös kansainvälisiin konferensseihin ja muiden verkostojen toimintaan. Tuemme koko yliopistoa kielikoulutuksella, kielentarkastuksella ja kaksikielisten tutkintojen tuella ja tutkimuksella.

Mitä teemme erityisesti opiskelijan kansainvälistymisen eteen? Tullessaan kielikeskukseen opiskelija kohtaa monikielisen yhteisön, jossa eri kielten – muidenkin kuin yliopiston kieliohjelmassa mainittujen – käyttö on arkipäivää. Tavoitteemme on, että opiskelija pystyisi kehittämään sellaisen vieraiden kielten taidon, joka mahdollistaisi osallistumaan opiskelijavaihtoon tai vieraskieliseen opetukseen. Tuemme toisaalta suomalaisten opiskelijoiden äidinkielen ja samalla oman kulttuurin hallintaa. Ryhmät ovat usein kaikille avoimia, jolloin opiskelija saa Kielikeskuksessa opiskellessaan kokemusta toiminnasta eri maista tulleiden opiskelijoiden kanssa. Opetuksessa ovat mukana kohdekieltä puhuvat vaihto- ja tutkinto-opiskelijat, jotka paitsi tukevat kurssilaisten oppimista edustavat omaa kulttuuriaan. Opetuksessa kiinnitetäänkin huomiota myös kulttuurienväliseen viestintätaitoon. Opetuksen lisäksi järjestämme kieliklubeja sekä kielikaveritoimintaa, tilaisuuksia harjoitella kieltä ja kulttuurienvälistä viestintää ilman opintosuorituspaineita.

Mitä voisimme sitten tehdä vieläkin paremmin? Ensinnäkin voisimme avata kaikki opinnot kaikille opiskelijoille. Tällä hetkellä monen kielen alemman tason opetuksessa käytetään suomea apukielenä esim. oppimateriaaleissa, jolloin suomea osaamattoman osallistumismahdollisuudet ovat heikot. Itse toivoisin, että yliopiston opiskelijat voisivat opiskella kursseillamme kielitaidostaan riippumatta. Tämä voi tarkoittaa esim. englannin käyttämistä tukikielenä, mutta sallin mieluusti koko kielitaitovarannon käytön uuden kielen opiskelussa. Voisimme myös reflektoida monikulttuurista työskentelyä paremmin, tehdä kokemuksia tietoisiksi ja oppia niistä. Lisäksi voisimme tehdä ulkomaisten yhteistyöoppilaitostemme kanssa enemmän esim. opetussuunnitelma- ja erityisesti opetusyhteistyötä. Ilomme ja haasteemme ovat hyvin samankaltaisia ja niukkoja resursseja voisi hyödyntää tälläkin tavalla.

Kun toiminta kuitenkin on jo luontevasti kansainvälistä, puhummeko arjessa paljon kansainvälisyydestä, kansainvälisistä opettajista tai opiskelijoista? Yleensä emme. Meille opettaja on opettaja, oli hänen nimensä sitten Janne tai Jean, ja että opiskelija on opiskelija, vaikka hän ei suomea tai ruotsia niin kovin hyvin osaisikaan. Kansainvälisyys – tai ehkä pikemminkin monikielisyys ja -kulttuurisuus – on osa toimintaa, eikä sitä tarvitse korostaa. Usein tuntuu, että opiskelijoille tämä on oikeastaan ollut pitkään arkipäivää – yksikielisyys ja -kulttuurisuushan ovat nykymaailmassa pikemminkin poikkeus kuin normi.

Lisääntyvän kansainvälistymisen ymmärretään tuovan yliopisto-opetukseen uudenlaisia haasteita. Koska myös omilla kursseillani yleensä yli puolet opiskelijoista on kotoisin jostakin muualta kuin Suomesta, lähdin pohtimaan sitä, millaisia nämä haasteet ovat tosiasiassa omalla kohdallani olleet.

Heti aluksi on vaikea olla takertumatta siihen ilmeiseen haasteeseen, että kansainvälisiä opiskelijoita opetettaessa opetuksesta ja opiskelijoiden kanssa keskustelemisesta pitää suoriutua englannin kielellä. Keskustelupainotteisia opetusmenetelmiä käyttäessäni usein suurin huolenaiheeni on, saanko tämän tai toisen maapallon toiselta puolelta tulevan opiskelijan englannin aksentista selvää. Mitä teen, jos en ymmärrä opiskelijan kysymystä vielä kolmannenkaan selvennyspyynnön jälkeen? Olisiko liian noloa pyytää tätä lähettämään minulle kysymyksensä kirjallisena sähköpostissa – vaikka ihan saman tien? Pitäisikö suosiolla jättää keskustelupainotteisen opetusmenetelmät näillä kursseilla väliin? Vai voisiko kieliongelman nostaa opiskelijoiden kanssa yhteiseksi metatason keskustelunaiheeksi ilman, että tilanne kävisi kenenkään yksittäisen opiskelijan kasvoja uhkaavaksi?

Edellä mainittua ongelmaa lukuun ottamatta yliopistomaailman lisääntyvä kansainvälistyminen ei tunnu radikaalisti muuttavan paljoakaan: opiskelijoiden yksilöllisten lähtökohtien ymmärtäminen on kaikkien yliopisto-opettajien jatkuva haaste, eivätkä kansainväliset toimintaympäristöt muuta tätä asiaa miksikään. Usein se tosiasia, että opiskelijat tulevat eri puolilta maailmaa, näyttäytyy pelkästään mukavana piristeenä opettajan arjessa. Kun uusi kurssi lähestyy, huomaan tämän yleensä siitä, että sähköpostiin alkaa tupsahdella toinen toistaan kohteliaammin kirjoitettuja viestejä, joissa tiedustellaan halukkuuttani armahtaa opiskelijaa, joka saapuu Suomeen vasta kurssin alkamisen jälkeen. Viesteistä välittyvä kunnioitus opettajaa kohtaan hivelee itsetuntoa siinä määrin, ettei viesteihin vastaaminen aiheuta minkäänlaisia ”haasteita”. Joku kansainvälinen opiskelija saattaa uudessa ympäristössä opiskellessaan kaivata poikkeuksellisen yksityiskohtaisia neuvoja tehtäviinsä. Näitäkin neuvoja on kiva antaa. Opettaja tuntee itsensä tarpeelliseksi ja saa lisäksi vielä kauniit kiitokset. Myös niissä tilanteissa, jolloin neuvot eivät tunnut menevän perille vielä viidennenkään sanomisen jälkeen, eri kansallisuuksia koskevat stereotypiat (kaikessa epäreiluudessaankin) tarjoavat opettajalle resursseja ymmärtää, oikeuttaa ja ottaa huomioon opiskelijoiden välisiä eroja – paremmin kuin nämä tekisivät silloin, jos vastaavanlaisia eroja ilmenisi vaikkapa pelkästään kantasuomalaisten välillä.

Kansainvälisyyden tuoman monikulttuurisuuden sijasta tieteidenvälisyyden tuoma ”monikulttuurisuus” onkin mielestäni huomattavasti kovempi pähkinä purtavaksi. Mitä eri kansallisuuksiin tulee, olemme sisäistäneet jonkinlaisen kulttuurirelativistisen ajattelutavan sekä kiinnostuksen ja avoimuuden muista kulttuureista tulevia kohtaan. Mitä taas eri tieteenalojen piiristä tulevien keskinäisiin kohtaamisiin tulee, ihmiset ovat kokemukseni mukaan yllättävän ahdasmielisiä. Kysymyksiin esimerkiksi siitä, millaista on pätevä tieteellinen tieto, ei ikään kuin ole varaa suhtautua liian kevytmielisesti – saattaisihan oman uravalintani mielekkyys joutua näissä keskusteluissa vaakalaudalle. Mutta entä sitten kun kansainvälisyyden ja tieteidenvälisyyden haasteet tuodaan yhteen ja järjestetään esimerkiksi kansainvälisiä kursseja, joiden opiskelijat tulevat eri tieteenaloilta? Ajattelen, että tällaisissa tilanteissa kansainvälisyyden haasteet ovat oikeastaan resurssi: niiden taakse voi kätevästi piilottaa kaikki ne syvemmät ongelmat, jotka liittyvät tieteidenvälisyyteen. Jotenkin on mielestäni moraalisesti paljon vähemmän latautunutta keskustella tyyliin ”meillä Ranskassa… – teillä Suomessa…” kuin tyyliin ”me luonnontieteilijät… – te humanistit…”.

Suurin osa ihmisten päätöksistä perustuu uskomukseen siitä, että heillä on käytettävissään tietoa, joka auttaa arvioimaan tekojen todennäköisiä seurauksia. Ihmisten päätöksenteossa käyttämä tieto voi olla tuotettu erilaisissa tiedonmuodostukseen erikoistuneissa instituutioissa tai se voi pohjautua heidän henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Akateemisella tiedolla on pitkään ollut erityisasema ylimpänä ja objektiivisimmin tuotettuna tiedon tuottamisen tapana yhteiskunnassa. Akateeminen tiedontuotto eroaa muista tiedontuotontavoista erityisesti siinä, että se pohjautuu vahvasti logiikkaan ja argumentaatioon sekä tiedon koettelemiseen ja kriittiseen arviointiin. Perinteisesti akateeminen tieto ja puhetapa ovat olleet kohtalaisen pienen akateemisen eliitin käytössä, vaikkakin tieto on poliittisen päätöksenteon kautta vaikuttanut kaikkien yhteiskunnan jäsenten elämään. Nykyään akateemisen puhetavan kaltainen argumentaatio näyttää kuitenkin informaatiotekniikan kehityksen myötä levittäytyneen yhä laajenevassa määrin kansalaisten käyttöön.
Amerikkalainen historian professori Sheldon Rothblatt kuvaa vuonna 1997 julkaistussa kirjoituksessaan The ”place” of knowledge in the American academic profession tiedon ”paikan” jakaantumista kahtaalle akateemisessa maailmassa. Perinteisimmin akateemisen tiedon paikka on ollut yliopistoilla, eri tieteenalojen omilla laitoksilla, jossa tutkimusta on tehty pääasiassa julkisin varoin. Tutkimus on ollut pääasiassa perustutkimusta. Sittemmin perinteisen mallin haastajaksi ovat muodostuneet loputtomat erilliset tutkimusprojektit, jotka eivät enää ole samalla tavoin sidottuja tiettyyn instituutioon ja henkilöön vaan tiimeihin, jonka jäsenet teknologisen kehityksen ansiosta voivat sijaita kuka missäkin. Tutkimusta rahoittavilla tahoilla on intressejä tiedon käytettävyyden suhteen ja soveltavan tutkimuksen merkitystä korostetaan yhä enemmän.
Rothblattin kuvaaman kahden tiedon ”paikan” lisäksi nyky-yhteiskunnassa näyttää syntyneen myös kolmas tiedontuotannon tapa, joka tuottaa akateemisen tiedon kaltaista tietoa, ja jota käytetään osin perinteisen akateemisen tiedon rinnalla. Tämä kolmas tapa tuottaa tietoa ei lähtökohtaisesti ole sidoksissa yliopistoon tai mihinkään muuhunkaan instituutioon vaan tiedon tuottaja on viimekädessä yksilö, joka tuottaa tietoa omien kiinnostustensa mukaan viimekädessä omiin tarpeisiinsa. Wikipedian kaltaiset kollektiivisesti tuotetut tietomuodot voidaan laskea kuuluvaksi tällaiseen tiedontuotannon tapaan, mutta puhtaimmillaan tällainen tieto on tietyn yksityisen henkilön tuottama blogikirjoitus tai sosiaalisen median julkaisu, joka jäljittelee akateemista puhetapaa. Usein tällaiset kirjoitukset pohjautuvat loogiseen argumentaatioon ja tilastotietojen käyttöön, mutta tuotettua tietoa ei alisteta vertaisarvioinnille eikä akateemisia viittauskäytäntöjä tyypillisesti noudateta. Kuitenkin tällainen tieto saattaa saavuttaa nopeasti suuriakin ihmisjoukkoja ja saada lähes akateemisen tiedon veroisen uskottavuuden joissakin yhteyksissä ja tietyissä ihmisryhmissä. Malliesimerkkeinä voidaan mainita Jussi Halla-Ahon ja Henry Laasosen blogit, joissa molemmissa kyseiset kirjoittajat käyttävät paljon omia tilastollisia ja meta-analyysejä argumentointinsa tukena omien päämääriensä ajamiseen. Myös vihreän liikkeen toiminnassa tällainen tiedontuotanto on ollut jo pidemmän aikaa keskeisessä asemassa.
Toisaalta on tietysti hyvin positiivista, että tieteellinen logiikkaan ja argumentaatioon perustuva tiedontuottamisen tapa on saavuttanut akateemisia piirejä laajemman aseman yhteiskunnassa. Logiikan ja argumentaation lisäksi akateemiseen tiedontuottamiseen on kuitenkin erottamattomasti kuulunut kriittinen suhtautuminen niin omaan kuin muiden tuottamaan tietoon sekä tuotetun tiedon asettaminen vertaisarvioitavaksi. Tällainen systemaattisesti kriittinen ajattelutapa ja vertaisarviointi vaikuttavat puuttuvan uudesta tiedontuotannon tavasta. Samalla akateeminen tiedontuotanto saattaa näyttäytyä tällaisen uudenlaisen tiedon levityksen rinnalla hitaana ja jäykkänä. Vaikka uusi tiedontuotannon tapa ei välttämättä pääse suoraan vaikuttamaan päätöksentekoon yhteiskunnan asiantuntijaelimissä (ainakaan samoin kuin akateeminen tieto), ruohonjuuritasolla se leviää nopeasti ja vaikuttaa haastavan akateemisen tiedon ainoana ”objektiivisena” tiedonmuodostuksen tapana yhteiskunnassa.

Nuorena perustutkinto-opiskelijana ajattelin, että kansainvälinen koulutus- tai työympäristö tarkoittaisi vieraisiin, kiinnostaviin kulttuureihin tutustumista ja niistä oppimista. Nyt tuoreena tohtorina (eikä enää kovin nuorena) lienee kiinnostavaa tarkastella, mitä kansainvälisyys on Helsingin yliopiston sosiaalitieteidenlaitoksen tohtorikoulutuksessa todellisuudessa tarkoittanut.
Kansainväliseen keskusteluun osallistuminen on tohtorikoulutuksessa tarkoittanut ennen kaikkea englannin kielellä toimimista. Tohtorikoulun seminaarit, luennot, työpajat ja kesäkoulut järjestetään pääasiassa englannin kielellä. Tohtorikoulutettava valmentautuu kansainväliseen yhteistyöhön esittelemällä tutkimustaan englanniksi. Koulutuksessa painotetaan runsaasti kansainvälisiin tutkimusverkostoihin integroitumista. Ulkomaisiin konferensseihin osallistumista suositaan. Mikäli tohtorikoulutettava haaveilee akateemisesta urasta, pidetään artikkelimuotoista englanninkielistä väitöskirjaa ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Mikäli tohtorikoulutettava ei moisesta haaveile, pidetään sitä silti erittäin suotavana.
Tältä osin hyppäys maisteriopinnoista tohtorikoulutukseen on suuri. Ainakin omalla kohdallani niin kandi- kuin maisteriopinnot tapahtuivat lähes täysin suomenkielellä. Osa tenttikirjoista ja kursseilla luettavista artikkeleista oli toki englanninkielisiä, mutta niin opetus, kirjoittaminen kuin kaikenlainen muukin kommunikointi tapahtui lähes poikkeuksetta suomeksi. Siirtyminen suurelta osin englanninkieliseen työympäristöön olikin valtava shokki ja aiheutti (ja aiheuttaa edelleen) valtavan määrän ahdistusta ja yleistä kompetenssin puutetta. Toki tällainen shokkihoito on myös oppimisen kannalta tehokasta ja itseni kaltaisetkin englantia huonosti osaavat tohtorikoulutettavat altistuvat siinä määrin englannin kielelle, että voivat loppujen lopuksi (omaksi kauhukseen) väitellä englanniksi.
Osallistuminen tieteenalojen kansainväliseen keskusteluun tarkoittaa julkaisemista englannin kielellä kansainvälisissä journaaleissa. Tohtorikoulutettavien odotetaan julkaisevan yhdessä ohjaajansa kanssa korkeatasoisissa kansainvälisissä journaaleissa. Hyvin tiedeyhteisön käytänteisiin sosiaalistettu suomenkielistä monografiaa suunnitteleva tohtorikoulutettava alkaakin hyvin pian haaveilla omasta julkaisulistasta, eikä monografia ole enää vaihtoehto. Kansainväliset julkaisut ovat se akateeminen meriitti, jolla tiedemarkkinoiden kilpailussa voi pärjätä. Näin ollen on tietysti myös tohtorikoulutettavan omaksi eduksi, että julkaisuja alkaa kertyä jo alusta alkaen. Tohtorikoulutuksen aikana julkaisujen haluamisesta ja niiden haalimisesta tulee niin sisäistetty toimintamalli, että sille on vaikea nähdä vaihtoehtoja.
Kansainvälisyys tarkoittaa myös osallisuutta kansainvälisissä tutkimusverkostoissa. Verkostoja rakennetaan osallistumalla konferensseihin, tutkijakoulun järjestämiin kesäkouluihin ja muihin kansainvälisiin aktiviteetteihin. Monet lähtevät määräajaksi vierailulle ulkomaiseen yliopistoon ja toden totta tutustuvat vieraisiin kulttuureihin. Tärkeitä ovat myös ulkomaisten akateemikkojen vierailut kotiyliopistossa. Epäsosiaalisuudelle ei ole varaa vaan tohtorikoulutettavan on aktiivisesti osoitettava kiinnostusta, hakeuduttava tärkeiden kontaktihenkilöiden juttusille ja tehtävä itseään näkyväksi merkittäville ulkomaisille professoreille.
Kaikki tämä on hyvin linjassa laitoksen yleisten linjausten kanssa. Sosiaalitieteiden laitoksen internet sivustolla laitoksen todetaan olevan ”tutkimuksellisesti vahva, maan johtava alan yksikkö, joka tuottaa tutkimustietoa kansallisesti merkittävistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ja osallistuu tieteenalojen kansainväliseen keskusteluun”. Laitoksen tohtorikoulutusohjelma vaikuttaa olevan siis varsin tehokas tuottamaan kansainvälisesti kyvykkäitä tohtorikoulutettavia (ja lopulta tohtoreita), jotka ovat sisäistäneet kansainvälisyyden vaateen niin itsestään selvänä osana yliopistoelämää ja tutkijan työtä, että oikeastaan on aika vaikeaa enää nähdä, mitä se itse asiassa tarkoittaa.