Tutkimusavustajan päiviimme kuuluu paljon litterointia. Tämä tarkoittaa sitä, että kuuntelemme haastatteluja, kirjaamme ja liitämme äänitiedostoon sanatarkasti kaiken puheen ja minimipalautteet sekä karkeasti tauot ja intonaation. Puhujien puhetavasta ja -temposta riippuen tunnissa ehtii tällä tarkkuudella litteroida noin 5 minuuttia, eli tunnin haastattelun litterointiin kuluu aikaa noin 12 tuntia. Litterointi ei siis ole kovin nopeasti etenevää hommaa. Olemme kuitenkin jo voiton puolella, sillä suurin osa hankkeen haastatteluista on litteroitu.
Litteroitaessa puheesta poimitaan lyhyt katkelma, joka kuunnellaan tarvittaessa useamman kerran. Ensimmäisellä kuuntelukerralla huomio kiinnittyy yleensä sanotun sisältöön eikä niinkään sen muotoon. Jos katkelmassa on paljon esimerkiksi tota- tai niinku-tyyppisiä tilkesanoja, sanojen toistoa tai ylimääräisiä epäröintiäänteitä, niitä ei ensimmäisellä kuuntelukerralla kuule välttämättä lainkaan. Helposti käy niin, että ensin kirjoittamansa lausuma on yhtenäisempi ja yleiskielisempi kuin se, minkä toisella kuuntelukerralla huomaa olevan todellisuutta.
Litteroidessa toki harjaantuu, jolloin ensimmäiselläkin kuuntelukerralla pystyy puheesta poimimaan kaikenlaisia yksityiskohtia. Pääasiassa olennaisen kuitenkin kuulee ensin, mikä on järkevä sopeuma aivoilta. Tämän myös huomaa nopeasti ensimmäistä litteraattia tehdessään: Jos kuulee lausuman kerran, voi muistaa hyvinkin tarkasti, mitä puhuja sanoi. Mutta kun pitäisi kirjottaa, miten puhuja sen sanoi, ei tehtävä olekaan helppo. Joskus yhtä lausumaa joutuu kuuntelemaan todella montakin kertaa, jotta muotoilu vastaa sanottua.
Eri murrealueilta tulevia puhujia litteroidessaan tulee tietoiseksi omasta murretaustastaan, ja joskus tuntuu, että oman puhetavan mukaisesti puhuvaa on helpompi litteroida. Jos puhuja on eri murrealueelta ja käyttää sanoista eri variantteja kuin itse, joutuu puhetta kuunnellessaan olemaan tavallaan tarkkaavaisempi. Toistuvia hankaluuksia meille on aiheuttanut esimerkiksi semmonen–sellanen-sanapari, jonka joutuu usein korjaamaan oman puhetapansa mukaisesta variantista sellanen puhujan käyttämäksi variantiksi semmonen. Toisten puhetta litteroidessaan saattaa luoda itsestään mielikuvan jonkin murteen tai tietyn variantin käyttäjänä. Omaa puhetta litteroidessaan voi kuva kuitenkin yllättäen säröillä: mitä, käytänkö itse sittenkin sellanen-sanan lisäksi semmonen-variantteja!
Kun on litteroinut useampia haastatteluja, keskustelun ominaispiirteet hahmottuvat hyvin konkreettisesti: vuorottelu, päällekkäispuhunta ja ilmaisun luonnollinen sekavuus mieltyvät keskusteluun kuuluviksi yleispiirteiksi. Etenkin omaa puhetta litteroidessaan voi aluksi kauhistua toistuvia puhemaneereitaan, kesken jääviä lauseitaan ja paikoin epäselvästi kakistelemiaan kysymyksiä. On hyvä muistaa, että litteroidessa minuutti hidastuu kahteentoista ja huomio kohdentuu keskustelun yksityiskohtaisiin muotoseikkoihin, joten fokus on jopa liiankin tarkka, jotta puhetuotoksia voisi tarkastella osana kokonaista keskustelua. Muiden puhetta litteroituaan onkin pidemmän päälle lohdullista huomata, että sellaista puhe yleisesti on – sanatarkasti luettuna lähes sietämätöntä, mutta puhetilanteessa aivan luonnollista ja kuulijoille ymmärrettävää, jopa selkeääkin. Ja hämmästyttävää kyllä, omia puhemaneereitaankin oppi lopulta jopa sietämään.
Litteroijankin työ voi seurata kotiin. Ennen kuin huomaakaan, sitä alkaa litteroida myös arkielämässä kuulemaansa puhetta, kuten poliitikkojen pitämiä taukoja televisiohaastattelussa tai uusien tuttavuuksien nousevia intonaatioita. Litterointi saattaa yhdistyä mielessä englannin sanaan litter (’roska, törky; sekamelska’), mutta puhetta oppii nopeasti kuuntelemaan järkevänä ja järjestelmällisenä sekamelskana.
Teksti: Annina Wahlberg ja Outi Pajukallio