Muuttuva kielielämäkerta: miten eletty elämä näkyy kielissä?

Miten eri kielet ja niiden merkitys yksilön elämässä näyttäytyvät haastatteluaineistomme perusteella? Kielielämäkerta ja kielelliset vaiheet voi nähdä jonkinlaisena matkakertomuksena (Blommaert & Backus 2011), ja tässä esittelen joitakin havaintoja eri kielistä haastateltujen kielellisen matkan varrelta.

Moni maahanmuuttajataustainen taistelee sen kanssa, kuinka säilyttää vanhemmiltaan omaksumansa ensikieli. Joku voi pakottaa itsensä ajattelemaan esimerkiksi venäjäksi. Kielten painoarvon muuttuessa voi olla vaikeaa joka tilanteessa löytää juuri tällä kielellä sanoja, jolloin suomen ilmauksia käytetään apuna. Toisaalta myös suomalaistaustaiset ovat voineet jossakin vaiheessa käyttää tiettyä kieltä enemmän, mutta sittemmin havainneet sen jääneen vähemmälle käytölle. Tällainenkin kieli voi olla tärkeä ja herättää myönteisiä tunteita.

Omien matkan varrella opittujen kielellisten resurssien käyttö samassa tilanteessa on monen haastatellun mukaan tavallista, ja se on myös muun muassa transkieleilyksi nimetty ilmiö (García & Li 2014). Tilanteen täytyy kuitenkin olla erityinen, sillä puhujien on otettava huomioon se, mitä kieliä keskustelukumppaneilla on hallussaan. Thuy kertoo puhuvansa täysin sekamelskaa vietnaminkielisten ystäviensä kanssa; sekoittaminen on tavallista myös Jalmarin mukaan ruotsinsuomalaisten kesken Ruotsissa. Nykyään Suomessa hän pyrkii tietoisesti karsimaan ruotsin kielen sanat pois. Ulpu puolestaan harmittelee, ettei tunne ketään, joka osaisi sekä pohjoissaamea että espanjaa.

Tähän hankkeeseen osallistuneet maahanmuuttajataustaiset ovat oppineet suomea monipuolisesti, sillä muuten haastattelu ei olisi ollut mahdollinen. Myös muut haastatellut kuvaavat oppineensa eri kieliä uusien haasteiden edessä, tyypillisesti työelämässä. Pekka kertoo, kuinka hänen oli pakko oppia englantia, koska pomo ei muuta puhunut. Pirkko puolestaan muistelee monikielistä työpaikkaansa satamakaupungissa, jossa hänen mukaansa olisi oppinut kieliä, jos vain olisi siellä työskentelyä jatkanut. Yksi haastatelluista ehti oppia ravintolaranskaa asuessaan Pariisissa jonkin aikaa.

Haastatellut pohtivat haastattelussa myös havaitsemiaan muutoksia ympäristössään ja yhteiskunnassa. Ericin mukaan englanti on nykyisin neutraali, eikä sen puhuminen herätä ihailua, kuten joskus ennen. Leevin mukaan puolestaan nykyään ihmiset osaavat arvostaa kiinan osaajaa, eikä lapsuuden kiusaamiskokemus ole hänestä nykypäivän valossa vakava. Karjalanpuhuja Anneli taas toteaa kiinnostuksen karjalan kieleen kasvaneen verrattuna vaikkapa hänen kouluaikoihinsa.

Kieliä vaihdellaan myös tietoisesti eri tilanteissa. Tällöin haastatellut pohtivat esimerkiksi sitä, käyttävätkö julkisella paikalla omaa kieltään. Esimerkiksi Thuy välttää vietnamin puhumista tuntemattomien vietnaminkielisten kanssa, ja Eric ei halua turistin leimaa puhumalla englantia julkisessa saunassa. Joskus toinen kieli on käytössä juuri siksi, että halutaan herättää huomiota – myös murretta voidaan käyttää tehokeinona ja oman taustan ilmaisijana.

Omia kielenkäyttötapojaan joutuu pohtimaan aivan erityisellä tavalla, kun kieliympäristö vaihtuu. Yksilölliset ratkaisut näkyvät aineiston kautta, ja huomiota on kiinnitettävä erityisesti kielenkäyttötilanteeseen, ei ainoastaan siihen, mistä kielestä on kyse.

 

Viitteet

Blommaert, J. & A. Backus 2011. Repertoires revisited: ’knowing language’ in superdiversity. Working Papers in Urban Language and Literacies 67.

García, O. & L. Wei 2014. Translanguaging: language, bilingualism and education. New York: Palgrave Macmillan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.