Toukokuun alussa Helsingissä järjestettiin Kielitieteen päivät. Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hanke osallistui päiville järjestämällä työpajan. Työpajaesitelmissä kerrottiin, mitä hankkeessa on tähän mennessä tehty.
Työpaja sijoittui kolmipäiväisen konferenssin toisen päivän aamuun. Se oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu varsinaisen konferenssipaikan sijaan Tieteiden talolle, kuten muutkin työpajat. Tämä verotti yleisömäärää hieman, mutta työpajasta jäi kuitenkin kokonaisuutena onnistunut tunnelma.
Työpaja kesti reilut kaksi tuntia ja siinä pidettiin viisi esitelmää. Aloituksena oli hankkeen yleisesittely, jossa kerrottiin hankkeen tausta sekä aineistonkeruun periaatteet ja tämänhetkinen tilanne. Seuraavana ääneen pääsivät hankkeessa mukana olevat opiskelijat. Outi Pajukallio ja Annina Wahlberg toimivat tällä hetkellä hankkeen tutkimusavustajina, ja he kertoivat haastattelujen ja litteroinnin etenemisestä konkreettisemmin. Anniina Asikainen taas tekee hankkeessa kerätystä aineistosta pro gradu -tutkielmaa, ja hän esitteli alustavia havaintojaan. Kaikki kolme olivat myös mukana syksyllä Helsingissä järjestetyllä kurssilla.
Kolmantena esitelmänä oli Hanna Lappalaisen esitys ”Puhutteluasenteet ja -käsitykset puntarissa”. Siinä tarkastelussa olivat 1930-, 1950-, 1970- ja 1990-luvulla syntyneiden kokemukset ja näkemykset erityisesti sinuttelusta ja teitittelystä. Alustavat havainnot osoittavat, että useimmille sinuttelu on mieluisampi vaihtoehto omalla kohdalla. Toisaalta monia hämmentää se, että mediassa myös korkea-arvoisia poliitikkoja voidaan sinutella tai puhutella etunimellä.
Tämän jälkeen Katri Priiki kertoi siitä, mikä haastatteluaineiston perusteella suomalaisia kielessä ärsyttää. Aiemmissa tutkimuksissa ärsyttävistä piirteistä ääneen ovat päässeet sellaiset ihmiset, joilla ärsyttävistä piirteistä on vahva mielipide ja halu tuoda se esiin. Aineistona on siis ollut kyselytutkimuksia, verkkokeskusteluja ja radion kieliohjelmia. Hankkeen haastatteluissa ärsyttävyyksiä pohtivat myös sellaiset ihmiset, joilla ei ole suurta intohimoa esimerkiksi kielioppivirheiden korjaamiseen. Haastatelluista on myös tiedossa monenlaisia taustamuuttujia, toisin kuin vaikkapa keskustelupalstan kirjoittajista. Vaikka haastateltujen käsityksissä nousevat esiin monet aiemmista tutkimuksista tutut oikeakielisyysideologiat, moni kuitenkin suhtautuu kielen vaihteluun ja muutokseen varsin positiivisesti. Ideologiat ja todelliset tunteet voivat myös olla ristiriitaisia: Esimerkiksi englanninkielisiä ilmauksia vilisevä radio-ohjelman kieli tai nuorison kieli voidaan kokea hauskaksi ja omaksi. Samalla kuitenkin tiedostetaan, ettei se ole ”puhtaan” kielen ihanteen mukaista.
Työpajan päätti Pirkko Nuolijärven esitys ”Suomen kielen vaihtelua: 1950-luvulla syntyneiden äänne- ja muotovariaatio”. Tarkastelun kohteena oli kahdeksan eri puolilla Suomea asuvan henkilön kielimuoto. Yksilöiden väliseen vaihteluun perehdyttiin kahdeksan kielenpiirteen valossa. Tästä alustavasta analyysista kävi ilmi, että lapsuuden ja nuoruuden murretausta tuntuu edelleen noin 60-vuotiaiden nykyisessä kielimuodossa. Ulkomailla asuminen ei hävitä murrevariantteja. Koulutuksella ja työtehtävillä on vaikutusta, mutta se ei näy kaikissa piirteissä. Eri puolella Suomea asuvilla on paljon yhteisiä äänne- ja muotovariantteja. Samalla murrealueella pysyminen vaikuttaa murteen säilymiseen, mutta tätä voi tukea myös koulutuksen vähäisempi määrä ja työtehtävien luonne.
Oman hanketyöpajan järjestämisen ohella Kielitieteen päivät oli mukava tilaisuus tavata ja päivittää kuulumisia monien kollegojen kanssa, jotka ovat olleet hankkeen aineistonkeruussa apuna eri yliopistoissa.
