Kukaan ei tunne lepakoita

Viimeisin uhanalaisuusarviointi kohautti listaamalla jopa yleisiä ja useimmille tuttuja lintulajeja erittäin uhanalaisiksi. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi varpunen, hömötiainen ja tervapääsky. Huoleen on todellakin aihetta, sillä vuosikymmenten mittaisissa seuranta-aineistoissa on havaittavissa kantojen selkeä romahdus.

Lintujen lisäksi vaara vaanii muitakin eläimiä. Suomessa tiedetään lisääntyvän seitsemän lepakkolajia, joista kaksi arvioitiin uhanalaisiksi: pikkulepakko on vaarantunut ja ripsisiippa erittäin uhanalainen. Niiden populaatiot ovat arvion mukaan niin pienet, että kantojen luonnollinen vaihtelu saattaa pyyhkäistä lajit pois Suomen kartalta.

Todellisuudessa kukaan ei tiedä lepakoiden populaatiokokoja Suomessa.

Miten voimme tietää, että elinvoimaiseksi määritellyt lepakkolajimme eivät ole vastaavan romahduksen kourissa? Emme mitenkään, sillä kattavia ja pitkäaikaisia seuranta-aineistoja ei ole. Jopa yleisten lajien levinneisyyden rajat ovat epäselviä.

Lepakoiden havainnointi voi olla vaikeaa ilman apuvälineitä, ne ovat aktiivisia öisin ja niihin ei ole kohdistunut samanlaista taloudellista mielenkiintoa kuin riistalajeihin tai metsätuhoja aiheuttaviin jyrsijöihin. Lisäksi lepakoilta puuttuu samanlainen laaja harrastajakunta kuin linnuilta. Tässä muutamia syitä selittämään, miksi lepakot ovat Suomen nisäkkäistä huonoiten tunnettu ryhmä.

Kipeä tarve havaintojen tekijöistä ja hyvät mahdollisuudet tuottaa uutta tietoa ovat sen sijaan erinomaisia syitä aloittaa lepakkoharrastus. Alkuun pääsee vaikkapa Suomen lepakkotieteellisen yhdistyksen nettisivuilta (www.lepakko.fi/harrastus). Oman panoksensa lepakkotutkimukselle voi antaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon Papanapankki-projektissa (https://blogs.helsinki.fi/batscience/papanapankki/), joka kerää lepakkotietoa ulosteiden muodossa.

Suomen kokoisessa maassa kansalaisten panos luonnon tarkkailussa on elintärkeä. Onneksi kuka tahansa voi edesauttaa, että lepakkomme pysyvät jatkossakin elinvoimaisina.

Miika Kotila

Talvehtimispaikkalaskenta Salpalinjalla

Maamme talvehtivista lepakoista on vain vähän tietoa. Suomessa, toisin kuin muualla Euroopassa ja maailmalla, ei juurikaan ole suuria luolia tai kaivoksia, joihin lepakkomme voisivat vetäytyä talvihorrokseen ja muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta emme tiedä, missä valtaosa lepakoista talvehtii. Ihmisten kyhäämät maanalaiset rakennelmat, kuten maakellarit ja bunkkerit, tarjoavat kuitenkin suojaa ja hyvät talvehtimisolosuhteet joillekin lepakoillemme.

Pohjanlepakko talvehtii bunkkerissa betoniseinällä.

Salpalinjan eteläpäässä Virolahden bunkkereissa on seurattu talvehtivia lepakoita Luonnontieteellisen keskusmuseon seurantatiimin toimesta jo kymmenkunta vuotta. Salpalinja on marsalkka Mannerheimin käskystä sodan jälkeen vuosina 1940-1941 ja 1944 rakennettu 1200 kilometrin bunkkerilinjasto, joku kulkee Suomen kaakkoiskulmalta Virolahdelta itärajan läheisyydessä maamme koilliskulmaan Savukoskelle saakka. Betonisia tai kallioon louhittuja bunkkereita on linjastossa reilu 700, etelässä tiheämpään harventuen pohjoista kohti. Bunkkerilinja on Suomen suurin työmaa, jota on ollut rakentamassa 35 000 henkilöä.

Lepakot voivat talvehtia ihmisrakennelmissa. Pohjanlepakko viihtyy lautojen lomassa tai betonilla, siipat (oik) ja korvayökön tapaa useammin kiviseinältä.

Olin tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana laskemassa  tätä Luomuksen organisoimaa Salpalinjan eteläpään laskentaa seitsemän innokkaan lepakkoharrastajan kanssa. Tarkoituksenamme oli laskea kaikki talvehtivat lepakot noin sadasta bunkkereista Ahdassalmelta Takamaalle, lähelle Etelä-Savon rajaa. Lisäksi mittasimme bunkkereiden lämpötilat ja kosteusolosuhteet. Osa kohteista oli kuitenkin lukittu, veden vallassa tai muuten saavuttamattomissa, joten aivan kaikkia kohteita emme voineet laskea.

Joihinkin bunkkereihin oli rakennettu portaat ja opaskyltit.

Saavuimme Virolahdelle Katarinan ja Niclaksen kanssa jo torstai-iltana, jotta ehtisimme laskea eteläpään bunkkerit jo perjantaina eikä viikonlopusta tulisi liian työntäyteinen. Aamu avautuikin aurinkoisena ja pakkasta oli juuri sopivasti, jotta hanki kantoi ja pystyimme kulkemaan maastossa bunkkerilta toiselle. Yhden bunkkerin portaat olivat aivan jään vallassa, ja sisälle piti mennä pyllymäkeä (katso video alla). Päivän aikana kiersimme yhteensä 12 bunkkeria, joista löytyi 21 lepakkoa. Näistä lepakoista neljä oli viiksisiippa/isoviiksisiippoja, yksi korvayökkö ja 16 pohjanlepakkoa. Pari yksilöä oli niin korkealla ja kastepisaroiden kyllästämänä, että ne tunnistettiin vasta valokuvasta myöhemmin majoituspaikalla muiden tullessa paikalle.

 

Seuraavana aamuna kolmen hengen ryhmämme jakautui, kun Nicke lähti Rasmuksen kanssa Kylmälään ja Riihimäelle, Kata ja minä jatkoimme Saarasjärvelle ja Lakiasuolle. Konkarilaskijat Nina ja Ralf suuntasivat vakibunkkereilleen pohjoiseen ja Ville ja Saku jäivät etelään keräämään näytteitä Annan valkokuonosyndrooma-tutkimukseen.

Moottoritie jakoi Saarasjärven ja Lakiasuon kohteet pohjois-eteläsuunnassa. Ajoimme auton ensin Saarasjärvelle ja kartoitimme pohjoispuolen kohteet. Yhden bunkkerin sisäänkäynti oli täysin hautautunut lumikinoksen alle, joten emme päässeet sisälle lainkaan. Erään toisen bunkkerin sisällä oli vettä ja jäätä yli puolen välin korkeudelle, joten siellä konttasimme varovaisesti niin pitkälle, kunnes alkoi kuulua uhkaavaa ritinää. Muuten saimme Saarasjärven kohteet hyvin laskettua ja niistä löytyi yhteensä neljä pohjanlepakkoa. Emme kuitenkaan päässeet heti jatkamaan laskentaa, sillä aurinko oli sulattanut lunta, ja näppärästi sivuun parkkeerattu auto ei lähtenytkään lumipenkasta liikkeelle. Parin tunnin aherruksen jälkeen soitimme Villen ja Sakun nykäisemään meidät penkasta ja pääsimme jatkamaan kartoitusta.

Auton irti saaminen vaati yritystä. Kati lapioi ja Katarina työntää.

Pikaisen palaverin jälkeen päätimme jättää Lakiasuon viisi kohdetta huomiselle ja sen sijaan laskea kolme kohdetta Säkäjärveltä. Näistä yksi oli suljettu, joten emme päässeet sisään, mutta kahdessa muussa oli yhteensä kolme pohjanlepakkoa. Lämpötila oli noussut aamusta sen verran, että hanki ei enää kunnolla kantanut ja loppumatka viimeiseltä bunkkerilta autolle oli lähinnä lumihankiuintia.

Hanki ei enää kantanut loppupäivästä.

Muutkin ryhmät olivat ylittäneet päivätavoitteensa ja sunnuntain laskentaan jäi suunniteltua vähemmän kohteita. Kiersimme Katan kanssa Lakiasuon eiliseltä jääneet viisi kohdetta, tällä kertaa lumikenkien ja suksien kera. Pari ensimmäistä bunkkeria löytyikin helposti auraamattomien teiden läheltä, mutta viimeiset kohteet vaativat metsän puolella suunnistusta. Tässä lumikengistä oli kyllä apua, mutta sukset olivat liian pitkät umpimetsään ja jäivät ikävästi kiinni risuihin. Löysimme viimeisen päivän bunkkereista kolme pohjanlepakkoa.

Suksista oli apua auraamattomilla teillä, mutta metsässä ne jäivät kiinni risukoihin.

Koko reissun aikana lepakoita laskettiin 83:sta bunkkerista yhteensä 277, joista pohjanlepakoita oli 105, viiksisiippoja seitsemän, isoviiksisiippoja 146, vesisiippoja kymmenen, korvayökköjä 14 ja lajilleen määrittämättömiä siippalajeja kaksi. Edellisenä vuonna lepakoita oli tasan 300. Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja mahtava kokemus. Aion ehdottomasti lähteä mukaan myös tulevina vuosina.

Pohjanlepakko talvehtii bunkkerissa. ©Katarina Meramo

Suuri kiitos vielä kaikille laskijoille!

CAATINGAN LEPAKKOTUTKIMUS: INTRO

Caatingan kuivan metsän biomi sijaitsee Koillis-Brasiliassa ja on yksi Brasilian kuudesta suur-kasvillisuustyypistä. Alueen monimuotoisuus on ainutlaatuinen, mutta sitä uhkaa nopeasti kasvava ihmisen aiheuttama paine. Caatinga tropiikin tavoin tarjoaa suuret lepakkomäärät tutkimiselle, mutta lisäksi alueen monimuotoisuutta on tärkeää tutkia, sillä se on vähiten tutkittuja brasilialaisia elinympäristöjä huolimatta sen valtavasta monimuotoisuudesta ja lisääntyvästä ihmisen aiheuttamasta häiriöstä.

Haluan tutkia, kuinka erilaiset lepakkolajit reagoivat ihmisperäiseen häiriöön Caatingassa keräämällä havaintoaineistoa bioakustisin menetelmin ja kiinnittämällä erityistä huomiota toiminnallisiin piirteisiin. Sen lisäksi, että haluan ymmärtää ja arvioida ihmisvaikutusta lepakoiden toiminnalliseen monimuotoisuuteen, haluan myös selvittää, mitkä lajit ovat uhatuimmat niiden toiminnallisten piirteiden pohjalta.

Catimbaun kansallispuisto, Pernambuco, Brasilia

Toteutan tutkimuksen Catimbaun kansallispuistossa, jossa paikallisen väestön läsnäolo nykyisestä suojelustatuksesta huolimatta on johtanut laajaperäiseen maankäyttöön ja ihmisperäiseen paineeseen. Puisto perustettiin vuonna 2002, mutta alkuperäinen väestö jäi alueelle. Heidän historiallinen ja nykyinen läsnäolo on aiheuttanut suuren paineen paikalliselle lajistolle, ja Catimbaun kansallispuisto tarjoaakin loistavan mahdollisuuden tutkia ihmisperäisen häiriön (mm. maanviljely, karjatalous, polttopuun keruu ja metsästys) vaikutusta Caatingan alkuperäiseen lajistoon.

Näkymä tutkimusmajoituksen pihalta, Catimbaun kansallispuistossa

Caatingassa on ainakin 96 lepakkolajia 48 eri suvusta ja kahdeksasta eri heimosta. Kaksi näistä lajeista on kotoperäisiä ja neljä on uhanalaisia.  Caatingan lepakoilla on useita tärkeitä toiminnallisia rooleja esimerkiksi pölytyksessä ja siementen levittämisessä. Yli 47 % Caatingan biomin kasvillisuudesta on jo otettu ihmisen käyttöön tai muutoin hävitetty. Jäljelle jäänyt alue on hyvin pirstaloitunutta, ja kaikista Brasilian kuudesta biomista Caatingaa on sekä määrällisesti (suojelualueiden lukumäärä) että prosentuaalisesti (pinta-ala) vähiten suojeltu. Ottaen huomioon lepakoiden keskeiset roolit ekosysteemissä, tutkimus niiden runsaudesta, levinneisyydestä ja toiminnallisista piirteistä suhteessa ihmisperäiseen häiriöön on hyödyllistä selvitettäessä ihmisen aiheuttaman häiriön vaikutusta paikalliseen lepakkolajistoon.

Caatingan lepakkolajit tunnetaan suhteellisen heikosti, ja ihmistoimien vaikutusten arviointi perinteisin seurantamenetelmin on vaikeaa ja liian hidasta. Trooppiset kuivat metsät ovat maailmanlaajuisestikin uhattuina, ja tämä tutkimusprojekti hyödyttää lepakkolajistoa muillakin kuivien metsien biomeilla. Näitä runsaan lepakkolajiston kohteissa tehtyjä tutkimuksia voidaan hyödyntää myös Suomessa, jossa lajien runsaus on vähäisempää, mutta samat toiminnalliset piirteet saattavat olla tärkeitä.

Lyhytkuonohankko (Artibeus planirostris) tutkijan käsittelyssä lajitunnistamista ja mittojen ottamista varten

Toteutan tämän tutkimuksen yhdessä professori Enrico Bernardin ja hänen tutkimusryhmänsä kanssa (Laboratório de Ciência Aplicada à Conservação da Biodiversidade Departamento de Zoologia, Universidade Federal de Pernambuco). Vietin viime syksynä seitsemän viikkoa Koillis-Brasiliassa keräten lepakoiden kaikuluotaisääniin perustuvaa akustista aineistoa kahdella maastoreissulla Catimbaun kansallispuistossa sekä hyödyntäen paikallisen yliopiston lepakkonäyteitä saadakseni morfologisia mittoja (esim. kyynärvarren pituus) eri lajeista. Morfologiset mitat ovat erittäin hyödyllisiä, sillä vaihtelu näissä piirteissä on yhteyksissä esimerkiksi moniin elinympäristöllisiin, ekologisiin ja ravinnonhankintaan liittyviin piirteisiin. Morfologisten mittojen lisäksi hyödynnän kirjallisuutta ja avointa tiedettä muiden toiminnallisten piirteiden selvittämiseksi. Muut kiinnostuksen kohteena olevat piirteet ovat muuan muassa liikkuvuuteen ja kaikuluotausääniin liittyviä.

Pyydystysverkko luolan suulla

Aineistoa lajeista ja lajien yksilömääristä keräsin asettamalla maastoon passiividetektoreita, jotka tallentavat lepakoiden kaikuluotaisääniä niiden lentäessä ja saalistaessa pimeässä. Ihmiskorva ei kuule näitä hyvin korkeita kaikuluotasääniä, mutta ne voidaan tietokoneella eri ohjelmilla muokata kuunneltavaan muotoon ja niitä voidaan havainnoida ohjelmien tuottamista kuvista. Eri lajeilla on erilaiset kaikuluotaukset, ja lajin voi näin ollen tunnistaa.

AudioMoth-passiividetektori valmiina nauhoittamaan öisiä ääniä