Sataa sataa…

Istun laivassa Dublinin ja Holyheadin, Irlannin ja Walesin välillä. Edessäni on pitkä matka kotiin. Se odottaa kahden lauttamatkan ja kahdeksan junamatkan takana.

Olisin viisi seuraavaa päivää eräänlaisessa välitilassa, jossa arkiset rutiinit ja järjestykset eivät määritä olemistani. Olen jättänyt taakseni Galwayn, johon olin hieman jo ennättänyt kiintyä. Viiden päivän päässä odottaa koti Mikkelissä.

Minut oli alun perin vienyt kolmeksi viikoksi Irlantiin kotiseutu ja juuret, joista työstin artikkelia yhdessä Galwayn yliopistossa työskentelevän kollegan kanssa. Siitäkö lie johtui, että mobiiliverkon lakattua toimimasta Irlannin merellä laitoin puhelimeni sivuun ja aloin miettiä kotia, kotiseutua ja juurtumista.

Mieleeni juolahti bussipysäkillä Galwayssa käymäni keskustelu hieman humaltuneen miehen kanssa:

– Are you a Galway woman?
– No.
– You are now, we’re gonna keep you.

…ropisee…

Olin varsin otettu, lähes liikuttunut siitä, että pysäkkimies laski minut galwaylaiseksi muutaman hänen kanssaan vaihdetun sanan jälkeen.

Minulle annettiin mahdollisuus uuteen kotiseutuun ja statukseen, jota kenties voisi kuvata varttuneeksi versioksi ”Galway girlista”, jota Ed Sheeran laulussaan muistelee. Omassa mielessäni kahteen sanaan, Galway woman, tiivistyi ja niistä aukesi mahdollisuus tulla hyväksytyksi ja juurtua uuteen paikkaan.

Kotiseudusta on moneksi. Se voi kiinnittyä tiettyyn paikkaan tai olla Marvin Gayen ”Wherever I lay my hat, that’s my homen” sanoin siellä mihin kulkija hattunsa laskee, mihin reissunainen pysähtyy edes hetkeksi. Ja kohta hattu lasketaan jälleen uuteen paikkaan. Ehkä kotiseutu onkin se hattu!

Kiintopisteenä voi käyttää myös omaa matkalaukkuaan: Marlene Dietrich jätti omansa Berliiniin (”Ich hab’ noch einen Koffer in Berlin”). Sinne voi palata aina, kun ikävä iskee. Kaikki tarpeellinen odottaa jo siellä, matkalaukussa Berliinissä.

Matkani eteni, mutta kotiseutu ei jättänyt rauhaan. Kun Eurostar-juna syöksyi Folkestonessa Englannin kanaalin alittavaan tunneliin, ajattelin kotinsa jättäneitä siirtolaisia, jotka pyrkivät keinolla millä hyvänsä paikkaan, johon he voisivat juurtua ja joka ottaisi heidät vastaan.

…tili-tili-tom.

Mutta missä välitilaan jumiutuneiden odottajien kotiseutu on? Voiko se muodostua junaraiteiden ja rekkaparkkien laitamien telttakyliin?

Entä Hampurin päärautatieaseman lähikaduilla norkoilevat kodittomat? Onko heidän kotiseutunsa siellä, mihin he illoin makuupussinsa yöksi levittävät? Vai jääkö kotiseutu unelmaksi paremmasta tulevaisuudesta, tavoittamattomissa olevaksi ylellisyydeksi?

Kotiseudun voi kuvitella monenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Kyseessä on henkilökohtainen tunne ja kokemus, jota kuitenkin määrittävät myös yksilön hallitsemattomissa olevat asiat, politiikat ja lainsäädännöt.

Läpikulkutiloissa odottavalle kotiseututunteesta voi muodostua pelastusrengas ja keino hallita elämää, johon itsellä muutoin on niukasti välineitä vaikuttaa. Luottaen siihen, että joskus hänestäkin voi tulla Galway woman.

Entä otsikossa mainittu Nalle Puh -asenne, mikä se sitten on ja miten se liittyy kotiseutuun? Ei sen kummemmin (joskin Nalle Puh on kovin kiintynyt Puolen Hehtaarin Metsään ja sen asukkaisiin), mutta sekin on Irlannin herättelemä tunne: mitäpä sateista, niitä tulee ja menee.

Ja kun elämä heittää eteesi sadepäivän, leiki lammikoissa!

Kirjoittaja Eeva Uusitalo tutkii Ruralia-instituutin projektissa Dynamics of localities and enterprises (SA 333447) paikallisyhteisöjen ja yritysten suhdetta ja sadepäivien sattuessa leikkii lammikoissa.