Kuukausi: syyskuu 2021

Yhdeksän viikon kenttäkurssi keskellä metsää voi kuulostaa monen mielestä raskaalta ja ehkä turhalta kokemukselta. Kuitenkin lähes kaikki Hyytiälän kesän käyneet muistavat kurssia lämmöllä. Miksi?

Hyden loputtomat kesäpäivät.

Tuota valhetta toistimme usein kurssin aikana. Jokseenkin loputtomilta päivät tuntuivatkin kesäkuun viimeisinä päivinä, kun aikamme meni metsänarvioimisen koealoilla. Kesäpäiviltä ne ainakin tuntuivat. Elohopea kipusi usein lähelle kolmeakymmentä astetta ja auringon kelpasi porottaa pilvettömältä taivaalta. Kuivajärven vesi oli lämmintä ja elämä oli loppujen lopuksi aika huoletonta. Ystäviä, miellyttävää tekemistä ja ruuankin sai valmiina kolmesti päivässä.

Totta kai tiesimme, ettei mikään voi olla loputonta. Kuitenkin tämä tuli kuin yllätyksenä sitten elokuun loppupuolella. Lähtö Impivaarasta, kesän aikana yhteiseksi kodiksemme muodostuneesta rakennuksesta, oli vaikeaa. Kurssitoverien tunteikas hyvästely saavutti jopa koomisen tason. Aivan kuin emme enää näkisi, vaikka opinnot taas jatkuvat Viikissä, ja huomattavan suuri osa asuu aivan kampuksen yhteydessä.

Nyt kun toisen lukuvuoden opinnot ovat jo alkaneet ja luontokin ryhtynyt talvivalmisteluihinsa, on hyvä hetki pohtia kesän kokemusta. Kenttäkurssi oli tietenkin opiskelua, mutta vanhemmilta opiskelijoilta olimme kuulleet vanhasta ruokalasta, pikku saunasta ja hauskanpidosta. Jokaisella kenttäkurssin jaksolla oli oppimistavoitteet, mutta taisimme kuitenkin enemmän stressata sitä, olivatko vanhan ruokalan ovet auki illanviettoa varten.

Mitä nuo Hyden loppuneet kesäpäivät sitten merkitsivät?

Ensinnäkin kun nyt mietin kasvuani alan asiantuntijaksi, metsänhoitajaksi, on Hyytiälän kesä varmastikin yksi suurimmista yksittäisistä kasvupyrähdyksistäni. Retkeilyt oman alansa huippujen kanssa maastossa ja mielekkäät harjoitustyöt ryhmissä toimivat äärimmäisen hyvin asioiden sisäistämisessä. Eikä todellakaan pidä vähätellä sitä tiedon määrää, jonka sain kurssitovereiltani. Kaikilla meillä on erilaiset taustat eri puolilta Suomea, joten kokemukset metsästä vaihtelevat suuresti. Näiden kokemusten vaihtaminen on mielestäni mitä erinomaisinta opiskelua.

Asuminen ja jatkuva yhdessäolo kymmenien ihmisten kanssa opetti meille myös paljon itsestämme ja toisistamme. Kenttäkurssi oli ainutlaatuista aikaa opetella ryhmätyötaitoja, kun käytännössä kaikki harjoitustyöt olivat vähintään paritöitä, ja iltariennotkin tapahtuivat yleensä vaihtelevan kokoisissa porukoissa. Kesän aikana varmasti jokaisen vuorovaikutustaidot kehittyivät. Luontosuhteenikin muuttui. Yhä suurempi ymmärrys ympäröivästä luonnosta ja Hyytiälässä opittu metsän kunnioitus sekä rakkaus maata kohtaan muodostavat luontosuhteeni nykyisen kivijalan.

Oleellisena pidän myös ympäristöä, jossa opimme ammattiylpeyden. Impivaaran pihapiirissä voi tuntea historian havinan. Me tutustuimme tähän historiaan, elimme sitä ja pohdimme millaisia kesiä tulevat metsäylioppilaat siellä viettävät. Rakennusten hirret ovat elinkaarensa aikana nähneet vaikka mitä: riemuntäyteiset illat ja väsyneet aamut, tunteikkaat jäähyväiset ja mitä lämpimimmät jälleennäkemiset ja tietenkin toveruuden. Niiden hirsien suojassa on nimittäin tiivistynyt se yhteisön henki, jota myös metsäläishengeksi kutsutaan. Hirsiin kirjoitetut nimet ovatkin tietynlainen viesti, kuin luolamaalaus, että ”täällä minä olin, tästä minä nautin!”

Paljon vein mukanani, mutta tuntuu kuin jotakin olisi jäänyt Hyytiälään. Luulenpa, että jokin osa itsestäni jäi sinne viettämään niitä loputtomia kesäpäiviä ja nauttimaan siitä elosta, josta sain niin mittavaa iloa kesällä 2021.

 

Kirjoittaja Albert Laukkanen (K-113) on toisen vuoden metsäylioppilas ja Metsäylioppilaat ry:n sihteeri.

Blogitekstin pääkuva: Kuivajärven kallioilla. Kuva: Albert Laukkanen

Ensimmäiset metsäylioppilaat saapuivat Hyytiälään jo vuonna 1910. Siitä lähtien joka kesä uusi kurssi opiskelijoita on osallistunut kenttäjaksolle metsäasemalla. Tänä vuonna historiallisen kenttäkurssin suoritti kurssi nro 113.

Helsingin yliopiston metsätieteiden kandiohjelman opintoihin kuuluu pakollinen kokonaisuus, joka suoritetaan kenttäopetuksena yleensä ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kesällä. Yhdeksän viikon kenttäjakso suoritetaan Hyytiälän metsäasemalla. Kurssien aikana opiskelijat majoittuvat viikot aseman rakennuksissa ja tutustuvat metsätieteiden suuntauksiin aseman lähimaastossa. Opetus alkaa Hyytiälässä yleensä kesäkuun alussa ja päättyy heinäkuun loppuun. Tänä vuonna vallitsevasta koronatilanteesta johtuen aloitimme poikkeuksellisesti kurssin vasta kesäkuun lopulla, juhannuksen jälkeisellä viikolla.

Kenttäjaksoon kuuluu neljä kurssia, joita ovat metsäekonomia ja markkinointi, metsä- ja suoekologia ja metsänhoito, metsä- ja puuteknologia, sekä metsävarojen hallinta. Metsäekonomian osuus suoritettiin keväällä ennen lähiopetuksen alkamista intensiivijaksona etäyhteyden välityksellä. Muut kolme kurssia jakautuivat muutaman viikon jaksoihin, joiden sisällä opiskelu tapahtui teemoittain.

Metsävarojen hallinnan jaksolla opiskelimme metsän mittaamisen periaatteita ja tekniikoita, tutustuimme kaukokartoituksen mahdollisuuksiin ja hyödynsimme siitä saatua dataa metsäsuunnittelussa ja inventoidessa puustoa tutkimuskäyttöön. Teimme esimerkiksi harjoituksen, jossa kuvioimme kaukokartoitusdatan avulla metsätilan ja johdimme siitä toimenpidesuunnitelman.

Metsä- ja suoekologian jaksolla opettelimme tunnistamaan soiden, turvekankaiden ja kivennäismaiden kasvupaikkoja ja niitä indikoivia kasvilajeja. Jaksolla opiskelimme myös puiden ekofysiologiaa, eli toimintaa ja rakennetta, tutustuimme luonnonmetsien tunnuspiirteisiin, maalajeihin ja erilaisiin lahottajasieniin ja tuhohyönteisiin. Kurssin päätteeksi suoritimme kasvitentin metsä- ja suokasvilajeista niiden latinankielisillä nimillä.

Metsä- ja puuteknologian jaksolla opiskelimme muun muassa puun jalostusmahdollisuuksia, arvioimme hakkuun onnistumista ja korjuujäljen laatua, sekä tutkimme ja vertailimme kuitujen pituuksia, sekä rakennetta eri puulajien välillä. Pääsimme myös kaatamaan puita moottorisahalla ensiharvennuskohteessa ja raivaamaan raivaussahalla taimikkoa.

Opintojen ohessa pääsimme myös tutustumaan Hyytiälän metsäasemalla tehtävään tutkimukseen. Tutkijat esittelivät ilmakehän mittaamiseen keskittyvää SMEAR-tutkimusasemaa ja sen mittauslaitteistoja ja tuloksia. Näimme usein tutkimukseen käytettävää välineistöä retkeillessämme metsäaseman läheisyydessä metsissä ja soilla. Oli myös hauska nähdä, kuinka kesäkuussa tekemämme kulotus näkyi aseman datassa.

Kenttäkurssin aikana opiskelijat majoittuvat arkipäivisin metsäasemalla, joten opiskelun lisäksi opiskelukavereiden kanssa vietetty vapaa-aika oli merkittävä osa Hyytiälä-kokemusta. Illat kuluivat porukalla saunoen ja uiden Kuivajärvessä, jonka rannalla metsäasema sijaitsee. Istuimme nuotion äärellä yhteislauluja laulaen akustisen kitaran säestyksellä. Osa vietti vapaa-aikaa myös kalastaen tai urheillen. Pelasimme yhdessä paljon erilaisia pelejä ulkona, sekä sisällä. Myös juhlat olivat meille kurssilaisille suurta hupia. Järjestimme kurssin kesken jopa lavatanssit talonpoikais-teemalla, joissa tanssimme valssia ikivihreiden tahtiin. Jokaisella vuosikurssilla on myös ollut tapana tehdä Hyytiälässä ollessaan kurssityö, joka jää tulevien metsäylioppilaiden iloksi. Tänä vuonna kunnostimme Kuivajärven rannalla sijaitsevalla Makkarakalliolla olevan nuotiopaikan. Uusimme yhteistyöllä tulipesän ja sitä ympäröivät penkit.

Hyytiälässä opintojaan suorittavan kurssin on ollut tapana myös järjestää kesäjuhlat, joihin kaikki nykyiset ja entiset metsäylioppilaat ovat tervetulleita. Koronapandemia muutti suunnitelmia Pirkanmaan siirtyessä leviämisvaiheeseen ja juhlat jouduttiin valitettavasti perumaan suuremmalta joukolta. Koronaviruksen vaikutukset ovat näkyneet erityisesti opiskelijaelämässä ja ensimmäinen opiskeluvuosi kuluikin pääasiassa kotisohvalta käsin. Keväällä myös kenttäkurssin toteutuminen sellaisenaan oli pitkään epävarmaa. Se, että kenttäkurssi pystyttiin järjestämään lähiopetuksessa, oli tärkeä asia meille opiskelijoille. Kenttäkurssin yhteisöllisyys tuli monelle todella tarpeeseen pitkän etäopiskeluvuoden jälkeen.

Tekstin kirjoittaja on Helsingin yliopiston metsätieteiden toisen vuoden opiskelija, metsäylioppilas Reetta Nakari (K113).