Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Hyytiälän kenttäkurssilla on kulotus, eli hakkuuaukon maanmuokkaus polttamalla. Kulotusta harvemmin näkee, ellei vapaaehtoisesti toimintaan hakeudu. Viimeaikaiset metsäpalot maailmalla ovat kauhistuttaneet tuhoillaan, mutta kuitenkin poltimme metsää aivan tarkoituksella. Miksi?
Metsänhoitajan on hyvä tuntea historiansa, joten aloitetaan kaskeamisesta. Suomessa metsää on poltettu maanviljelykseen jo pitkään. Yleensä tässä kohdin mieleen tulee kansallisromanttisia maalauksia, kuten Eero JärnefeltinRaatajat rahanalaiset. Kaskeamisessa metsää ei kaadettu suoranaisesti raaka-aineeksi. Paljon puuta itseasiassa jätettiin alalle tarkoituksella palamaan. Kasken polton jälkeen palaneeseen maahan kylvettiin viljaa. Palon aiheuttamat hyödyt kasvulle on siis tiedetty kauan.
Metsänhoitoon otettiin tuli työkaluksi uudistumisen, eli uuden puusukupolven syntymisen varmistamiseksi. Metsänhoidollista maan polttamista kutsutaan kulottamiseksi. Se olikin pitkään yksi pääasiallisista maanmuokkausmenetelmistä, kunnes koneellinen maanmuokkaus syrjäytti sen käytön. Nykyisin metsää kulotetaan lähinnä monimuotoisuuden ja toisinaan perinteiden takia.
Kuva: Mikko Autere.
Metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen kirjoitti kulotuksen vaikutuksesta näin:
”Kulotuksessa palaa valtaosa hakkuutähteistä ja pintakasvillisuudesta sekä vaihtelevassa määrin humuskerroksen pintaosaa. Kulotus vaikuttaa maan lämpö-, vesi- ja ravinneoloihin. Lämpöolot paranevat, sillä lämpöä eristävä humuskerros ohenee ja tumma maa imee tehokkaasti lämpöä. Orgaanisen aineen liiallinen palaminen voi heikentää maan vedenpidätyskykyä. Sen vuoksi kulotus sopii parhaiten moreenimaiden tuoreille ja kuivahkoille kankaille, joilla vesitalous on kunnossa. Kuivien kankaiden humuskerros on ohut, ja se voi kulotuksessa palaa lähes kokonaan heikentäen maan vedenpidätyskykyä ja ravinteisuutta.
Kulotuksessa syntyvä emäksinen tuhka vähentää maan happamuutta, mikä lisää typen mineralisaatiota ja kasveille käyttökelpoisen typen määrää. Lisäksi kulotus vähentää pintakasvillisuuden määrää, mikä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Kulotuksella voidaan saavuttaa siis samoja metsänhoidollisia tavoitteita kuin mekaanisella maanmuokkauksellakin. Tavallisesti kulotuskohteet uudistetaan männylle kylväen ja ne täytyy yleensä kevyesti muokata, jotta taimettuminen on riittävän tasaista.”
Kuva: Juuso Helander.
Kulotus on myös yksi kriteeri kestävän metsänhoidon FSC-sertifikaatissa, jos metsän pinta-ala on tarpeeksi suuri. Näin väitöskirjatutkija Elina Peuhu vastasi, kun kysyin palaneen puun merkityksestä monimuotoisuudelle:
”Vaikka kulotuksessa usein keskitytään saavuttamaan muutoksia maan pinnassa, on kuloalueella usein myös puustoa, joka palamisen jälkeen lisää metsän monimuotoisuutta. Eri asteisessa palaneessa puussa elää useita lajeja, joista varsinkin moni hyönteinen on erikoistunut juuri palaneeseen puuhun. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kovakuoriaisista havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linearis) ja luteista palolatikka (Aradus angularis). Palolajien toukat elävät palaneessa puussa ja syövät esimerkiksi siellä kasvavaa sienirihmastoa.
Palolajeilla on hyvä leviämiskyky ja ne voivat haistaa palaneen puun jopa sadan kilometrin päästä. Ensimmäiset hyönteislajit tulevatkin kuloalueelle liekkien vielä loimutessa. Koska palaneen puun määrä on vähentynyt metsissämme huomattavasti hyvän palon torjunnan ja vähäisen kulotuksen takia, ovat useat palolajit kuitenkin harvinaisia ja uhanalaisia. Rauhoitettuja poltetuissa metsissä viihtyviä lajeja ovat edellä mainittujen lisäksi mm. kaskikeiju (Phryganophilus ruficollis) ja mäntyhuppukuoriainen (Stephanopachys substriatus).
Paloalueista hyötyvät monet muutkin lajit, jotka tarvitsevat kuollutta ja heikentynyttä puuta elääkseen, sillä palossa osa puista kuolee heti ja osa pikkuhiljaa vuosien saatossa. Näin lahoavaa puuta muodostuu runsaasti useiden vuosien aikana. Kulotusalue voikin toimia erittäin hyvänä monimuotoisuuden keskittymänä pitkään kulotuksen jälkeenkin, jos kuolevaa puustoa jätetään alueelle. Myös muun muassa useat luonnonkasvit hyötyvät palosta, sillä maaperässä ns. siemenpankissa olevat siemenet aktivoituvat palon jälkeen.”
Kuva: Juuso Helander.
Kulotus Hyytiälässä oli erinomainen oppimiskokemus. Se ei pelkästään opettanut konkreettisella esimerkillä itse maanmuokkausmenetelmää, mutta sai todella ajattelemaan niitä asioita, joihin maanmuokkauksella oikeastaan pyritään. Kaikessa tuhoisuudessaan hallittu kulo oli myös kaunista katsottavaa. Kurssilaisena ollessani toissa kesänä istutimme alan, joten siitä muodostui erityinen kohde, jonka kasvua metsäksi on varmaankin hauska tarkkailla vuosien mittaan.
Tämä teksti on julkaistu alunperin Forstihuudon numerossa 3/2022. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.
Suolta nousee illan hämärä. Se kietoutuu järven yllä leijuvaan illan sumuun ja väreilee pian nukahtavien puiden oksilla. Hämärästä voi kuulla kuisketta, suon syviä säveliä. Virvatuli. Se kutsuu laulullaan kulkijoita mukaansa maan ja veden välitilaan. Sen laulu vie maailmaan, jossa aika pysähtyy ja unet käyvät toteen. Siellä ei ole mennyttä tai tulevaa, eivätkä polut sen maailman maaperällä johda mihinkään. Siniset ja vihreät lieskat kiertyvät yhteen ja hämärä huojuu. On kuin suo eläisi, hengittäen ja tanssien. Huuhkaja istuu oksallaan katsellen liekkien ja kulkijoiden transsia. Se elää ja kulkee monessa maailmassa. Sille suo on tuttavallinen, vanha ystävä, ja hämärä sen koti.
Hyytiälään saapuvien, sieltä lähtevien ja muuten vain Pehkusuolla kuljeksivien nautittavaksi nousi tänä kesänä suon laitaan huuhkajaa esittävä teos. Teoksen avajaisina ja ihan kesäillan iloksi rakennettiin teoksen ympärille Hyytiälän taiteiden yön ensimmäinen ja ainoa performanssi. Kesän viimeisen viikon ensimmäisenä arki-iltana teoksen juurella nähtiin esitys nimeltään ”Virvatuli”.
Huuhkajaa esittävä teos on nähtävissä Pehkusuon laidalla, ja sitä kannattaa käydä ihailemassa niin aamuhämärässä kuin yön syvyydessä. Huuhkajan tekijä Mikko Autere kertoo teoksestaan seuraavaa:
”Moni jää paljosta paitsi, lähtiessään perjantaisin kotiin. Hyytiälän viikonloput ovat leppoisan verkkaisia. Ihan kuin mökillä olisi. Verkkaisuuden sekaan kaipaa kuitenkin myös jotain tekemistä. Idea jonkunlaisen ’assarityön’ tekoon oli ilmoilla jo keväällä. Pohdimme tulevien assistenttikollegoiden kanssa, että mitä voisimme noina lukuisina sydänkesän viikonloppuina tehdä. Ajatus puuveistoksesta, joka toivottaisi kulkijat tervetulleeksi metsäasemalle, syntyi ensimmäisten viikkojen aikana. Työn aloitus kuitenkin venyi ja venyi, kun sopivan järeää puupölliä ei meinannut löytyä. Onneksi sestotukkien veistelyn yhteydessä Kuivajärven luonnonhoitometsästä kaadettiin isoja näreitä, joiden tyvipölleistä sai aihion moottorisahaveistokselle.
Kyseessä oli minun kolmas moottorisahaveistokseni, joten aivan nollasta ei lähdetty liikkeelle. Huuhkajaa en kuitenkaan ollut aikaisemmin tehnyt, joten mallia piti ottaa muiden teoksista. Pöllön muoto on helppo tehdä moottorisahalla. Hankaluuksia tuottivat kuitenkin yksityiskohdat. Puumöykky tulee herättää eloon veistämällä siipisulat ja vatsahöyhenet. Hienoimpien piirteiden, kuten sarvien ja kasvohöyhenien tekoon moottorisaha ei taipunut. Tällöin piti turvautua kulmahiomakoneeseen sekä dremeliin. Silmät teinkahdesta mustaksi maalatusta pultista, jotka upotin oikeille paikoille. Lopuksi puun pinta poltettiin ja tervattiin.
Kuva: Mikko Autere
Kuva: Mikko Autere
Pöllöt tuppaavat vaanimaan ympäristöään puiden oksilta. Sopivaa puuta ei suon laidalta löytynyt, joten sellainen täytyi tuoda. Kuloaukolta löytyi sopiva hiiltynyt runko, jonka juurakko oli vielä tukevasti paikallaan. Puu juurineen aseman pihaan ja pöllö oksalleen istumaan. Oksa oli tässä tapauksessa puun juuri. Kyhäelmä oli raskas ja sitä Pehkusuolle pystyttämään tarvittiin kourallinen raavaita metsäläisiä. Lopuksi juurakko köytettiin kiinni tekopökkelöön, joka toivottavasti pysyy ainakin jokusen vuoden pystyssä.
Miksi huuhkaja? Hyytiälä tarkoittaa Hämeen murteella huuhkajaa, joten valinta oli melko helppo. Teosta veistellessä ei mielessäni oikeastaan ollut mitään sen kummempaa sanomaa tai merkitystä. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna tulee mieleeni toinenkin Huuhkaja-teosta ja Hyytiälää yhdistävä tekijä. Pöllöä pidetään saduissa metsän viisaana lintuna. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin yliopistoa ja sitä viisautta mitä forstit kesäisin Hyytiälässä saavat. Toivotaan että metsäopetus säilyy Hyytiälässä vähintäänkin yhtä kauan, kuin teoksen hiiltynyt puunrunko. Eli vähintään seuraavat parisataa vuotta.”
On myöhäinen ilta. Tai aikainen yö. Pihapiiri on hiljentynyt ja ihminen nukahtanut. Yön eläjät venyttelevät raajojaan ja aloittavat askareitaan. Järven pinta on tyyni. Kevyt sumu leijuu vielä ilmassa. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kumea ääni. Se kaikuu järven rannoilla ja kimpoilee kallioista. Ääni tavoittaa kuluneen päivän viimeiset, ohuesti puiden latvojen takaa kurottavat auringonsäteet ja matkaa niiden mukana huomiseen päivään. Sumu vavahtaa ja väistyy, kun huuhkaja lähtee lentoon rantametsästä. Se suuntaa kohti suota. Suon laidalta se on löytänyt uuden ystävän, jonka kanssa vahtia kulkijoiden unta ja seuraavan matkan taivalta.
Kirjoittajat: Ina Virtanen & Mikko Autere. Pääkuva: Jesse Nowak.
Tämä teksti on julkaistu alunperin Metsäylioppilas 2022 lehdessä. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.
”Kuinka epäreiluja onkaan puun alkuvaiheeseen vaikuttavat tekijät. Tuuli saattaa viedä yhdellä siivellä liitelevän siemenen minne vain. Joillakin liitureilla on edessään hukkuminen tuhansissa järvissä tai lammikoissa. Eipä käy kateeksi niitäkään siemeniä, jotka itävät väärässä kasvupaikassa ja kituvat koko elinkaarensa saadakseen viimeiset kosteudet kallionraoista. Toisaalta joillekin harvoista, yhdelle tuhansista, sattuu mitä erinomaisimmat olosuhteet. Palon kärventämä metsä tai myrskyssä kaatuneen kuusen paljastama kivennäismaa. Semmoisessa on sirkkataimen helppo juurtua ja orientoitua ympäröivään maailmaan. Tiedän kuusen, joka on sattunut tällaiselle paikalle, jossa kasvupaikan ominaisuudet ovat niin suotuisat, että sen latvus piirtää pilviä yli neljässäkymmenessä metrissä.”
Pitkien puiden etsiminen on tehty nykyään helpoksi. Lähes koko valtakunta on laserkeilattu, eivätkä metsien jätit pääse laserpulssia karkuun. Muuta puustoa korkeammalta kimpoavat laserkaijut taltioituvat pistepilveen ja paistavat sieltä kirkkaana metsänmittaajan silmään. Tällä tavoin löytyi myös meidän kuusemme.
Kuivajärven luonnonhoitometsän jyrkässä rinteessä kasvava metsä on 120–160-vuotiasta ja viime kesänä mitatun koealan valtapituus oli yli 30 metriä. Järeän kuusikon seasta kuitenkin kohoaa muutamia kuusenlatvoja, joihin metsäylioppilas Hämeen kanssa kiinnitimme erityistä huomiota eräällä kesäillan kalareissullamme.
”Kuivajärvellä soutelevien metsämiesten silmiin pistää järven itärannalla kasvavan luonnohoitometsän kuusten huiput. Kalaisa järvi tarjoaa saalista, mutta mieli pysyy laskevan auringon värjäämissä yksittäisissä latvoissa muun kuusikon painuessa pimeyteen. Nuo kynttilät houkuttelevat ajatukset järveltä metsään jättiläisten juurelle.”
Kalareissun jälkeen jäimme pohtimaan noita latvoja. Takasin metsäasemalle päästyämme, latasimme avoimesta metsävaratiedosta ArcGisiin Hyytiälän seudun latvusmallin. Suodatimme datasta pois alle 40 metriä korkeat pisteet ja näytölle jäi vain muutama rypäs pikseleitä. Yksi niistä oli SMEAR-mittausaseman masto. Loput olivat rykelmässä Kuivajärven rannalla, erään kalliojyrkänteen juurella. Suurimman lukeman antoi aivan jyrkänteen vieressä oleva pikseli, joka sai arvokseen 42 metriä.
Mainitsimme löydöstämme vanhemmalle yliopistonlehtori Ilkka Korpelalle (H89). Tämän mukaan Kuivajärven rannasta on tavattu ennenkin yli 40 metriä pitkiä puita, mutta ne olivat olleet jo vuosia kaatuneena. Tarkemman analyysin jälkeen Korpela löysi samaisen kalliojyrkänteen juurelta puun, joka oli hänen oman latvusmallinsa mukaan 43,8 metriä korkea. Olimme Hyytiälän uuden ennätyspuun jäljillä.
Metsäylioppilaat Mikko Autere ja Albert Häme Iso-Antin juurella. Kuva: Elias Liimatainen.
”Paikka on sellainen, jossa metsänväki pitää pitojaan kansansaduissa. Se on puolikkaan ympyrän muotoinen notkelma, jonka suora pääty rajautuu järveen ja jonka reunat ovat jyrkkää rinnettä. Katto on ihmisellekin korkealla, koska pitkät kuuset ovat aikaa sitten karistaneet alimmaiset oksansa viidentoista metrin korkeudelle. Maata peittää yhtenäinen saniaismeri, joka lainehtii silloin kun tuuli pääsee harmaiden pylväiden lomassa puhaltamaan. Maan pinta viettää länteen kohti järveä. Loriseva ääni paljastaa, että korkeammilta mailta virtaa kapeana norona pyöreiden kivien seassa vettä pitäen maan kosteana ja ravinteikkaana.”
Ennätyspitkän puun mittaus on huolellisuutta vaativaa työtä. Noloa olisi, jos väittäisimme puun olevan pidempi, kuin se oikeasti on. Ensimmäisellä kartoitusretkellä mukanamme oli vain hypsometri ja laser-etäisyysmittari, joilla saimme hyvin monenlaisia tuloksia. Selväksi kuitenkin kävi, että kalliojyrkänteen juuressa kasvava kuusi on sen naapureita selvästi pidempi. Seuraavalla viikolla palasimme rikospaikalle mukanamme Haglöf-yrityksen valmistama Vertex-korkeusmittari. Laite mittaa etäisyyden puuhun ultraäänen avulla, jolloin latvaan tähtäämällä saadaan etäisyyden ja korkeuskulman avulla laskettua puun pituus. Maastossa otettiin lukuisia mittauksia, useamman mittaajan toimesta. Mittaustulosten keskiarvoksi saatiin 44,4 metriä. Palatessa metsästä teimme tarkistusmittauksen lipputangon luona. Saimme siitä kovin vaihtelevia ja roiman yliarvoisia mittauksia. Tässä ilmennyt epätarkkuus ei antanut rauhaa, emmekä voineet julistaa tulosta lopulliseksi.
Metsänarvioinnin kenttäkurssilla olimme käyttäneet teodoliittia kohteiden tarkkaan paikantamiseen. Rakennustyömailta tuttu laite on erittäin tarkka kulmamittari, jolla saadaan mitattua vaaka- ja pystykulmia. Korpelan mukaan teodoliitin mittaus ei petä. Lähdimme siis ulkoiluttamaan laitetta maastoon. Teodoliitti aseteltiin kohtaan, josta nähtiin mitattavan puun latva ja tyvi. Vaakaetäisyys runkoon saatiin HD50 laseretäisyysmittarilla. Vaakaetäisyyteen tulee lisätä rungon säde, jolloin laskennassa käytettävä etäisyys on latvan kanssa samassa linjassa. Teodoliitilla mitattiin kulmat latvaan sekä syntypisteeseen. Trigonometrian keinoin laskettiin korkeus nollatasosta latvaan ja syntypisteestä nollatasoon. Luvut laskettiin yhteen ja tuloksena saatiin puun pituus. Etäisyyden ja kulmien mittauksia toistettiin useita kertoja ja lopullinen tulos laskettiin mittausten keskiarvoista. Teodoliitilla jyrkänteen juurella kasvavan kuusen pituudeksi saatiin 43,5 metriä.
”Ehkäpä kuusen vieressä juoksevaa vettä juotuaan voisi kasvaa tämän jättiläisen rinnalla kohti pilviä. Saavuttaa ensin latvuston alaraja ja pyrkiä yhä vain korkeammalle. Latvan tasalla sitten kurkottaa päätään muutaman sentin pidemmälle ja laskevan auringon viimeisten säteiden osuessa otsaan todeta olevansa valokilpailun voittaja.”
Tiedettävästi Suomen pisin metsäkuusi kasvaa Vesijaon luonnonpuistossa, mikä mitattiin muutama vuosi sitten 45,1 metriä pitkäksi. Meidän kuusemme tavoin sen syntypiste on naapuripuita alempana. Tällöin nuori näreen alku joutuu laittamaan kaikki panoksensa pituuskasvuun, jottei se jää muiden varjoon. Kasvupaikka on rehevässä puronotkossa, jota peittää lähes miehen mittainen alvejuuri alikasvos. Olosuhteet ovat olleet täydelliset pitkän kuusen kasvuun.
Kun nuori metsätieteilijä näkee ison puun, alkaa häntä heti kiinnostamaan sen tilavuus ja montako tukkipölliä siitä saisi katkottua. Vaikka olemme kalibroineet silmiämme tilavuuden arviointiin katsomalla Janne Seppäsen hakkuuvideoita, oli näin poikkeuksellinen kuusi liian kova pala meille. Teodoliitista löytyi kuitenkin apu tähänkin ongelmaan. Jaoimme rungon kahden metrin pituisiin pölkkyihin ja mittasimme teodoliitilla pölkyn ylä- ja alapään avauskulmat. Pystykulmasta ja vaakaetäisyydestä saatiin laskettua suoraetäisyys mittauskohtaan. Täten trigonometrian keinoin voi laskea puun läpimitan halutuilla korkeuksilla. Kun pöllin läpimitat tiedettiin, saatiin tilavuus laskettua katkaistun kartion kaavalla. Saimme mitattua läpimittoja n. 20 metrin korkeuteen asti, jonka jälkeen latvusto peitti rungon taakseen. Latvan tilavuuden laskimme kartion kaavalla. Yhteensä tilavuutta kertyi 6,1 m3. Rungon läpimitta oli 22 metrin korkeudessa 48 senttimetriä. Jos oletamme mittaamattoman latvaosan kartioksi, loppuisi kuusemme tukkiosuus 35 metrin paikkeilla. Puustamme saisi tällöin kuusi kappaletta 55 dm tukkia tai yhdeksän 37 dm tukkia. Tukkitilavuutta kertyy 5,9 m3, jolloin tukkiprosentti on huimat 97 %.
”Kuusen latvaan pysähtyneelle pääskylle puu lienee vain yksi muiden joukossa. Se saattaa levähtää siinä hetkisen ja syöksyä kohti hyönteisparvea. Puun juuressa hääräävälle metsämiehelle kuusesta tulee jotakin merkityksellistä. Sitä ihmetellään, se mitataan ja sille annetaan nimi. Kuusesta sitten puhutaan kahvipöydissä ja sen ominaisuuksia analysoidaan. Se saa oman tarinansa ja pian siitä tulee legenda.”
P.S. Nimesimme kuusen Iso-Antiksi. Nimi ei viittaa Pohjanmaalle – vaikka kovasti laulammekin puukkojunkkarista kertovaa laulua juhlissamme. Nimi tulee asemanjohtajasta, Antti Uotilasta (H79).
Kirjoittajat: Mikko Autere ja Albert Häme.
Tekstin pääkuva: Ville Rinne. Lähde: Helsingin yliopisto.
Reitti Hyytiälän metsäasemalle, tuttavallisemmin Hydeen,on tullut tutuksi tuhansille metsäopiskelijoille ja opettajille vuosikymmenten varrella. Oriveden suunnasta kantatie 66:a matkaavalle Kallenaution kestikievari on maamerkki, joka muistuttaa hiljentämään vauhtia ja kääntymään oikealle. Kohta ollaan perillä.
Viime kesänä Hyytiäläntien varteen, Pehkusuon laitaan,pystytettiin uusi teos toivottamaan tulija tervetulleeksi metsäasemalle. Kelopuun juurakon päällä istuva, puusta moottorisahalla veistetty huuhkaja on osoitus siitä, että metsäopiskelijoilta löytyy edelleen sekä taiteellista silmää että kädentaitoja. Erityiskiitostekijälle, metsäylioppilas Mikko Autereelle. Hieno oivallus!
Huuhkajateoksen juhlalliset vihkiäiset elokuussa 2022. (Kuva: Jesse Nowak)
Metsä- ja puuteknologian kenttäkurssi eli teknon kurssi päättää ensimmäisen vuoden opiskelijoiden yhdeksänviikkoisen kenttäkurssijakson elokuun alkupuolella. Meille opettajille asetelma on tuttu jo lähes 20 vuoden ajalta, mutta opiskelijoille se on tietenkin aina uusi ja ainutkertainen. Hyden kesä on se, joka viimeistään liittää saman vuosikurssin opiskelijat yhteen. Kutsumme sitä Hyytiälän hengeksi tai kurssihengeksi. Me entiset metsäopiskelijat – forstit – tiedämme, että oman Hyde-kesän sattumuksia muistellaan kurssitapaamisissa vielä vuosikymmentenkin päästä. Kenttäkurssin aikana syntyy myös elämänmittaisia ystävyyksiä, joskus jopa syvällisempiä parisuhderintamalla.
Metsäteknologia ja puuteknologia ovat kumpikin varsin käytännönläheisiä tutkimus- ja opetusaloja. Metsäteknologiassa tarkastellaan puunhankinnan (toimitusketju kannolta tehtaalle) ja puuntuotannon operaatioita, niissä käytettäviä työmenetelmiä ja teknologioita, logistiikkaa ja operaatioiden tehokkuutta. Puuteknologia tutkii yhtäältä itse puuaineen rakennetta ja ominaisuuksia sekä niiden vaikutusta valmistettavien tuotteiden ominaisuuksiin, ja toisaalta varsinaisia jalostus- ja modifiointiprosesseja.
Ensimmäisen vuoden syksyn ja kevään peruskursseilla näitä teemoja on opiskeltu teoriatasolla Viikin luentosaleissa ja poikkeuksellisesti koronapandemiasta johtuen myös videoyhteyksillä verkossa. Vaikka erilaiset virtuaaliset oppimisympäristöt ja esimerkiksi videot ovat jo luonteva osa monien metsätieteiden kurssien sisältöjä, eivät ne korvaa omakohtaista tekemistä ja kokemista autenttisessa toimintaympäristössä.
Kenttäkursseissa on kyse siis mitä suurimmassa määrin tekemällä oppimisesta, ja uskallamme väittää, että kyse on myös omakohtaisen kokemisen kautta syntyvistä oivalluksista. Kenttäkurssi on myös hyvä tapa opetella toimimaan itseohjautuvana ryhmänä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Opetellaan siis vastuunottoa sekä omasta että muiden tekemisestä ja pärjäämisestä periaatteella ”kaveria ei jätetä”. Pidämme erittäin tärkeänä myös sitä, että metsätieteistä valmistuvilla on itsellään edes pientä kokemusta niistä metsässä tehtävistä käytännön toimenpiteistä, joita he mahdollisesti tulevat suunnittelemaan ja johtamaan ”aikuisten oikeasti” käytännön työelämässä. Kenttäkurssiopetuksessa on siis kyse myös uskottavuuden ja pystyvyyden lisäämisestä.
Hyytiälässä ei valitettavasti ole käytettävissä hakkuukonetta sellukattiloista tai paperikoneista puhumattakaan. Opiskelijat eivät siis pääse nykyaikaisesti kaatamaan puita ”motolla” tai tekemään paperia tehdasmittakaavassa, mutta kaikki kahdeksan harjoituskokonaisuutta liittyvät keskeisesti kannolta tehtaalle ulottuvaan puun arvoketjuun. Tekeminen on vain pienimuotoisempaa ja ihmistyövaltaisempaa kuin tosielämässä.
Koska teknon kurssi on viimeinen osio ensimmäisen vuoden kenttäkurssilla, alkaa moni opiskelija tässä vaiheessa kesää olla jo hieman väsynyt. Kurssimme alkaakin pehmeällä laskulla siinä mielessä, että aloituspäivänä teemme retkeilyn joko puunkorjuutyömaalle tai jalostuslaitokselle, joka useimmiten on saha.
Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että Juupajoella, Hyytiälän sijaintikunnassa, toimii kaksikin teollisuussahaa: JPJ Wood Oy:n ja UPM:n tuotantoyksiköt. Tänä kesänä pääsimme kahden vuoden koronasulun jälkeen näkemään UPM:n sahalla, miten tukki muuttuu lankuiksi ja laudoiksi. Monelle opiskelijalle tämä oli ensimmäinen kosketus teollisuusmittakaavan sahaan. Hyytiälässähän on ihan omakin saha, joka on nimetty edesmenneen professori Granvikin nimen mukaan Granvikin sahaksi. Teknisessä mielessä Hyytiälän saha eroaa moderneista teollisuussahoista kuin yö päivästä, mutta periaatteen tasolla kyse on kuitenkin samasta asiasta eli pyöreän sahatukin muuntamisesta säännöllisen muotoisiksi ja mittaisiksi sahatavarakappaleiksi.
Vierailulla UPM Korkeakosken sahalla heinäkuussa 2022.
Teknon kenttäkurssi eroaa muista kurssiosioista siinä, että opiskelijat jaetaan kahdeksaan osaryhmään, joista jokainen tekee omaa erillistä harjoitustehtävää tai sen osaa yhtenä kurssipäivänä. “Karusellissa” on siis kahdeksanharjoitusta,joista jokaisesta on vastuussa oma assistenttinsa. Metsäteknologian osuus koostuu neljästä harjoituksesta: moottorisahahakkuusta (manuhakkuu), taimikonhoidosta, korjuujäljen mittaamisesta jaleimikon suunnittelusta. Puuteknologian puolella opiskelijat tutustuvat puun kuidutukseen ja kuitujen ominaisuuksiin, sahatukkirunkojen katkontaan ja sahatavaran valmistukseen ja sen arvon määrittämiseen sekä puuraaka-aineen mittaukseen. Näistä harjoituksista mieluisimpia ovat vuodesta toiseen olleet hakkuu, taimikonhoito ja sahatavaran valmistus.
Hätäensiavun taitojakin kerrattiin ennen metsään lähtöä.
Hakkuu– ja taimikonhoitoharjoitukset alkavat turvavarusteiden hakemisella ja pukemisella konehallin yläkerrassa. Varusteisiin ja työvälineisiin on tutustuttu jo ensimmäisen päivän rastikoulutuksessa, mutta vasta nyt jokainen kokee, kuinka raskailta turvahousut, -saappaat, -hanskat ja -kypärä tuntuvat päälle puettuina. Ja vielä pitäisi tehdä töitäkin, ja vieläpä kesäkelissä. Ammattimetsurit menevätkin usein aamuyöllä metsään ja palaavat sieltä jo puoliltapäivin kotiin. Näin he välttävät pahimman kuumarasituksen ja nälkäiset hyttys- ja paarmalaumat.
Mutta ei auta, Hyytiälässä on painettuhakkuutöitä helteestä piittaamatta. Hellekesänä 2010, jolloin ulkolämpötila kipusi Hyytiälänkinvirallisessa mittauspisteessä yli + 33 °C, metsäfuksit hakkasivat urhoollisesti ensiharvennusmännikköä Ala-Hyytiäläntien tuntumassa. Kukaan ei protestoinut ainakaan julkisesti, vaikka mehua kului ja paita oli märkä jo pelkästä palstalle kävelemisestä.Toisaalta monissa tropiikin maissa metsätöitä tehdään vieläkin ankarammissa lämpöolosuhteissa.
On hyvä tiedostaa myös se tosiasia, että valtaosa maailman metsänhakkuista tehdään yhä edelleen ihmistyövoimalla. Tässä mielessä pieni omakohtainen kokemus perinteisestä hakkuutyöstä ei ole ollenkaan huono lisä tulevan metsänhoitajan osaamispääomaan. Toisaalta on myös todettava, että manuhakkuu eroaa ”isossa kuvassa” vain työvälineen, tehokkuuden ja fyysisen työponnistuksen osalta nykyaikaisesta koneellisesta hakkuusta.
Rungon katkonnan opettelua.Päivän tuotosta mittaamassa.
Taimikonhoitoa ovat monet kaupunkitaustaisetkin metsäopiskelijat tehneet aikaisemmassa elämässään. Ehkä eivät omalla tai oman perheen metsätilalla, vaan esimerkiksi tädin, sedän tai jonkun muun sukulaisen metsässä. Raivaussahan lisäksi Hyytiälässä on taimikoiden varhaisperkauksessa ja harvennuksessa opeteltu myös perinteisen vesurin ja modernimman raivaveitsen käyttöä. Taimikonhoidossa, kuten ei manuhakkuussakaan, ole kysymys pelkästä työmenetelmästä ja teknologiasta, vaan mitä suurimmassa määrin myös metsänhoidosta: pitää tehdä metsän kehittymisen kannalta jatkuvasti hyviä päätöksiä siitä, minkä puun jättää ja minkä ottaa. On osattava ajatella myös riistan tarpeita ja monimuotoisuudelle tärkeitä luontoarvoja.
Taimikonhoidossa ja manuhakkuussatekijä näkee heti työnsä jäljen. Ehkäpä juuri tämä seikka yhdessä konkreettisen fyysisen tekemisen kanssa on viehättänyt opiskelijoita vuodesta toiseen. Vaikka hyttyset, kärpäset ja ampiaiset tekisivätkin parhaansa viehätyksen poistamiseksi.
Raivaussahan käytön “kuivaharjoittelua” Hyytiälän metsäaseman konehallilla.Teränhuoltoa opettelemassa perkauskohteella.
Sahatavaran valmistus on harjoituskokonaisuus, jossa opiskelija saa hyvän kuvan siitä, miten puun ulkoiset ominaisuudet, kuten oksikkuus, heijastuvat puun sisäisiin ominaisuuksiin ja sahatavaran laatuun. Oleellinen osa harjoitusta on rungon katkonta sahatukkeihin siten, että sahatavaran saanto ja arvo muodostuisivat mahdollisimman korkeiksi. Kun tukit on sahattu opiskelijoiden laatimien asetteiden mukaisesti ja sahatavara on mitattu ja laadutettu, voidaan sahatavaran saanto ja arvo laskea. Monesti opiskelijat iskevät metsässä silmänsä mahdollisimman suureen sahapuurunkoon. Totuus paljastuu sitten siinä vaiheessa, kun huomataan, että rungon koko korreloikin joka vaiheessa työmäärän kanssa. Hyvä oppi toki sekin.
Yksi kunkin ryhmän opiskelijoista pääsee sahatavararastilla toimittamaan “perämiehen” tärkeää tehtävää sahurin apuna.
Opettajakunnalle kenttäkurssi luo vaihtelua perinteiseen kampuksella tapahtuvaan lähiopetukseen nähden. Toisaalta monet opettajat eivät ole sitten vapaita opetuksesta edes kesällä. Kenttäkurssien onnistunut toteutus vaatii myös paljon valmistelua, joka alkaa hyvissä ajoin alkuvuodesta kurssiassistenttien valinnalla. Kevään kuluessa valmistelutyö kiihtyy, kun pitää löytää opetus- ja retkikohteita, kirjoittaa harjoitustyöohjeita, päivittää Moodlet, sopia ulkopuolisten asiantuntijoiden vierailuista, sopia ulkopuolisten tahojen (esim. Metsähallitus) avunannosta kurssien toteutukseen ja tilata retkibussit. To do -listat täyttyvät lukemattomista yksityiskohdista ja niiden aina kurssien alkuun saakka kestävästä hiomisesta. Vasta kun koittaa viimeisen viikon perjantai, voi huokaista helpotuksesta: se onnistui sittenkin.
Hyytiälän kesä ei edes opetuspuolella ole pelkkää tiukkaa metsäasiaa, vaan päivien lomaan on yritetty järjestää hieman muutakin maaseutuun ja Hyytiälän lähiseutuun liittyvää pienimuotoista tutustumista. Tänä kesänä yksi energiapuunmittausharjoituksen pinoista sijaitsi lähellä yhtä seutukunnan jäljellä olevista vielä toimivista maitotiloista. Niinpä mittausryhmät kävivät tervehtimässä tilan nuorta karjaa kotimatkallaan takaisin Hyytiälään. Juupajoen kunta on halunnut parina viime vuotena tarjota kahvit Kallenaution kestikievarissa ja kertoa samalla Juupajoen eduista mahdollisena asuin- ja työskentelypaikkakuntana. Valtiovallan tervehdyksen tilaisuuteen toi kansanedustaja Arto Pirttilahti, joka kertoili ajankohtaisia kuulumisia EU:n metsien käyttöön ja suojeluun liittyvistä linjauksista.
Juupajoen kunnan vieraana Kallenaution kestikievarissa.
Keskeiselle paikalle vanhalle pallokentälle on valmistumassa näyttäviä puurakennuksia, joiden on tarkoitus korvata 1970-luvulla rakennetut tiiliverhoillut ruokala-, opetus- ja majoitusrakennukset. Yli sata vuotta vanhat, suojellut hirsirakennukset palvelevat sen sijaan opiskelijoita, opettajia, tutkijoita ja muita vierailijoita myös jatkossa. Käytännön toiminnot muuttuvat joka tapauksessa suuresti uusien rakennusten myötä, mikä tarkoittaa jotain uutta opeteltavaa myös meille opettajille.
Odotamme mielenkiinnolla, miten kurssi K115 ottaa uudet rakennukset omikseen. Toivomme myös sitä, että saamme runsain määrin hakemuksia, kun ensi kesän assarihaku aukeaa taas alkuvuodesta. Jos on oma Hyde-kesä opiskelijana ikimuistoinen, voi assarikesä olla se toinen, vieläkin ikimuistoisempi.
Blogitekstin kirjoittajat Juha Rikala ja Veli-Pekka Kivinen odottelevat Wanhan ruokalan rappusilla Hyde-gaalan eli kesän kenttäkurssien päätösjuhlan alkamista. (Kuva: Mikko Autere).
Kuvat kirjoittajien (Veli-Pekka Kivinen & Juha Rikala) ottamia, ellei muuten mainita.
Hyytiälän metsäasema on perustettu noin 110 vuotta sitten metsäylioppilaiden kenttäkurssikeskukseksi. Nykyisin Hyytiälä tarjoaa paljon muutakin, kuten lähtökohdat metsien ja ilmakehän vuorovaikutuksen, metsien kaukokartoituksen, metsänhoidon sekä suometsien monipuoliselle huippututkimukselle. Tulevaisuudessa varmasti myös puurakentamiseen liittyvät tutkimukset tuovat Hyytiälälle mainetta ja kunniaa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että monenkirjavien tutkimusryhmien lisäksi metsäylioppilaat samoavat Hyytiälän metsissä vielä tänä päivänä ja toivottavasti pitkälle myös tulevaisuudessa. Seuraavaksi muutamia poimintoja omista Hyytiälä-muistoista.
Hyytiälä on kaikille Helsingin yliopistosta valmistuneille metsänhoitajille pyhä paikka. Vuodesta toiseen Metsätalon / Metsätieteiden talon teoriaoppeja on siirretty käytäntöön alueen metsissä. Hyytiälä on ennen kaikkea metsäylioppilaiden ja metsänhoitajien yhteisöllisyyden keskeinen lähtökohta.
Hyytiälän kesän 2007 metsäylioppilaat Impivaaran edustalla perinteisessä ryhmäkuvassa, valmiina kurssilounaalle.
Oma Hyytiälän kesäni ajoittui vuoteen 1988. Majoitustilojen seinillä komeilevat nimet vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Oma nimeni löytyy Impivaaran alakerran nurkkahuoneen seinältä. Jotain hataria mielikuvia kesän opinnoistakin on jäänyt mieleen, mutta kirkkaimmat muistot liittyvät kurssikavereiden kanssa vietettyihin iltoihin: sikajuhlat, rapujuhlat, rosvopaistijuhlat, Impivaaran salakapakka pubescens, kesäjuhlat, kurssityön tekeminen, kurssin lauttasauna, Hyytiälän Iso (Suomen paras) sauna ja monenlaiset urheilusuoritukset, kuten Pilkotun maraton. Osa näistä on pysynyt perinteiden joukossa vielä nykyisin, osa on korvattu uusilla.
Yksi mieleen jäänyt hauska, hieman nolokin tapahtuma liittyi kirkkovenesoutuun, joka kuuluu vanhoihin perinteisiin. Kurssi souteli Tampereen seudulla viikonlopun erinäisiin satamiin tutustuen. Ennen soutua vene piti hakea Parkanosta. Keikalla oli mukana veneen kuljetukseen varattu rekka sekä kaksi pakettiautollista metsäylioppilaita. Pysähdyimme huoltoasemalla, ja menin käymään vessassa. No, vessasta palattuani näin pakettiautojen takavalot, kun ne karauttivat rekan perässä kohden uusia seikkailuita. Molemmissa autoissa kurssikaverit luulivat, että olen siinä toisessa.
Siinäpä sitten ensimmäisenä kysymään huoltamon kassalta, että mikäköhän paikkakunta lienee kyseessä – karttaa kun ei tullut pahemmin pakettiauton kyydissä seurattua. Parkanoksi paikka paljastui. Rahaa ei ollut taskun pohjalla yhtään killinkiä ja pankkikorttikin oli väärään pankkiin – siihen aikaan automaatteja oli jokaisessa kadunkulmauksessa, mutta kaikilla pankeilla oli omansa. Eipä auttanut muu kuin nostaa peukku pystyyn maantien varressa, ja yrittää liftailla. Parin tunnin epäonnisen yrityksen jälkeen annoin periksi ja marssin taksitolpalle. Taksikuski vähän kohotteli kulmiaan, kun ilmoitin, että noin 100 km keikka pitäisi tehdä luotolla, kun rahaa ei nyt vaan ole mukana. No, kuski kuitenkin heltyi ja heitti minut Hyytiälään. Siellä pistettiin tupakavereiden kanssa kolehti pystyyn, että reissuni saatiin maksettua.
Vuonna 2001 palasin Hyytiälään opettajana. Olin metsänarviomistieteen (metsäläissanaston mukaan Marv) vt. professori, ja vastuullani oli neljän viikon kenttäkurssi. Kesä oli ikimuistoinen. Kurssi oli yksi kaikkien aikojen suurimmista, yli 80 opiskelijaa, mutta hyvin selvittiin. Opiskelijoissa oli todellakin virtaa niin opintoihin kuin kaikenlaiseen Hyytiälään kuuluvaan oheistoimintaan. Tuolloin ymmärsin, että haluan jatkossakin pysyä yliopistolla ja olla tavalla tai toisella mukana opetuksessa. Luulin tuolloin, että opettajakesäni olisi ainutkertainen. Näin ei kuitenkaan lopulta ollut, vaan vastasin Marv-peruskurssista ja samalla myös sen neljän viikon kenttäosuudesta kaikkiaan 7 vuotta. Toisin sanoen ehdin tutustumaan kokonaiseen opiskelijasukupolveen.
Puuanalyysipuista punnitaan runko ja oksat. Kuva vuodelta 2001.Lopuksi pöllit kannetaan tien varteen ja viedään Hyytiälään saunapuiksi.
Itse asiassa tuo aika oli lähtökohta myös omalle tutkimusryhmälleni: monet fuksit, myöhemmin assarit päätyivät myös jatko-opiskelijoiksi. Ensimmäiset heistä ovat jo edenneet akateemisella uralla aina professoriksi asti. Monia Hyytiälän käyneitä näkee metsänhoitajien tapahtumissa. Yksi yliopistouran hienoimpia juttuja onkin seurata entisten opiskelijoiden kehitystä ensin opiskelijoina ja myöhemmin työurillaan. Vanhoja opiskelijoita tulee usein vastaan myös kaupungilla (no korona-aikana vähemmän). Heidän kanssaan keskustelu on helppo aloittaa Hyytiälän kesän muisteluista.
Tuon intensiivisen Hyytiälä-jakson jälkeen en enää ole ollut kenttäkurssien vastuuopettaja. Olen kuitenkin pyrkinyt käymään Hydessä joka kesä metsänarvioinnin kurssiosuudella. Yksittäisistä harjoituksista perinteinen puuanalyysi on suosikkini. Harjoituksessa kyse on yksittäisen puun ominaisuuksien mittaamisesta ja tarkastelusta. Oma mielenkiintoni lähtee siitä, että pääsen minäkin kerran kesässä oikeisiin hikihommiin, eli kaatamaan, karsimaan ja pilkkomaan muutamat puut. Vastaava harjoitus on ollut ohjelmassa jo pitkään. Myös metsäylioppilaat ovat ymmärtäneet harjoituksen fyysisen ulottuvuuden: vuoden 2003 Forstihuudossa edellisen vuoden konkarit antoivat forstifukseille vinkkejä seuraavasti: ”Nosta rautaa! Hyden aloittaville järjestää Markus Holopainen heinäkuun alussa kuntotestin, sillä Marvista ei pääse läpi, ellei pysty nostamaan 70 kg:n tyvitukkia (=the lowest log of the tree).”
Markus metsurin hommissa ensimmäisenä opetuskesänä 2001 – puuanalyysipuiden karsintaa.
Tarkasteltaessa opiskelijapalautetta pitkältä ajanjaksolta (oma kokemukseni kattaa vuodet 2001-2021), Hyytiälän kenttäkurssit ovat aina saaneet osakseen ylistystä ja kiitosta. Opiskelijat ovat pitäneet kenttäkursseja tärkeimpänä yksittäisenä metsätieteiden opetuksen osa-alueena. Myös metsätieteiden opettajat ovat olleet yhdessä rintamassa säilyttämässä kenttäkurssien perinnettä: teoria on tärkeää, mutta välillä on mentävä metsään. Nykyisin ensimmäisen opiskeluvuoden Hyytiälässä suoritettavien kenttäkurssien pituus on yhteensä 10 viikkoa: syksyllä johdantojakson yhteydessä viikko ja seuraavana kesänä 9 viikkoa.
Kenttäkurssien merkitys on korona-aikana korostunut. Metsätieteet on ollut ainoa Helsingin yliopiston koulutusohjelma, joka on pystynyt pitämään kenttäkurssit suurin piirtein suunnitellusti myös korona-aikana. Näin ollen opiskelijoilla on ollut mahdollisuus koronarajoituksista huolimatta tutustua sekä kurssikavereihin että opettajiin. Myös tulevaisuudessa kenttäkursseille on tarvetta. Osittainen etäopetus tai jonkinlainen hybridimalli on tullut jäädäkseen, mutta kaikkea ei voi opettaa etänä. Ja yhteisöllisyyden merkitys tulee varmasti entisestäänkin korostumaan.
”Pää pystyyn – edellisetkin sukupolvet ovat selvinneet – eivät täysijärkisinä, mutta metsänhoitajina” (Forstihuuto, 3/2003).
Kirjoittaja: Professori Markus Holopainen on Hyytiälän veteraani, metsätieteiden osaston johtaja ja metsäylioppilaat ry:n esimies.
Hyytiälän metsäasemalla järjestetään kenttäkursseja muulloinkin kuin kesällä. ”Syyshyde” on viikon mittainen kurssi, eräänlainen harjoitus tulevan kesän yhdeksän viikon kurssia varten. Syksyn kurssilla käydään läpi perustason asioita kaikesta mitä metsätieteisiin kuuluu, puun arvon mittaamisesta luonnontilaisten metsien tarkasteluun. Tänä vuonna kurssille osallistui myös Juuso Helander, jonka kuvareportaasi vie meidät lokakuisen Hyytiälän tunnelmiin.
Aamulla lähdössä maastoon.Neliön muotoinen puukehikko, jota käytettiin mittamaan esimerkiksi mustikan peittävyyttä maastossa.Puun iän mittaus ja kairaustuote. Kyseessä on noin satavuotias kuusi.Suolla etsittiin tiettyä (rahka)sammalta.Opiskelijat tutkimassa motoa.Halaus. Harjoituksessa pyydettiin ottamaan oma hiljainen hetki metsässä ja käyttämään eri aisteja metsän tarkasteluun.
Yhdeksän viikon kenttäkurssi keskellä metsää voi kuulostaa monen mielestä raskaalta ja ehkä turhalta kokemukselta. Kuitenkin lähes kaikki Hyytiälän kesän käyneet muistavat kurssia lämmöllä. Miksi?
Hyden loputtomat kesäpäivät.
Tuota valhetta toistimme usein kurssin aikana. Jokseenkin loputtomilta päivät tuntuivatkin kesäkuun viimeisinä päivinä, kun aikamme meni metsänarvioimisen koealoilla. Kesäpäiviltä ne ainakin tuntuivat. Elohopea kipusi usein lähelle kolmeakymmentä astetta ja auringon kelpasi porottaa pilvettömältä taivaalta. Kuivajärven vesi oli lämmintä ja elämä oli loppujen lopuksi aika huoletonta. Ystäviä, miellyttävää tekemistä ja ruuankin sai valmiina kolmesti päivässä.
Totta kai tiesimme, ettei mikään voi olla loputonta. Kuitenkin tämä tuli kuin yllätyksenä sitten elokuun loppupuolella. Lähtö Impivaarasta, kesän aikana yhteiseksi kodiksemme muodostuneesta rakennuksesta, oli vaikeaa. Kurssitoverien tunteikas hyvästely saavutti jopa koomisen tason. Aivan kuin emme enää näkisi, vaikka opinnot taas jatkuvat Viikissä, ja huomattavan suuri osa asuu aivan kampuksen yhteydessä.
Musisointia makkarakalliolla. Kuva: Mikko Autere
Nyt kun toisen lukuvuoden opinnot ovat jo alkaneet ja luontokin ryhtynyt talvivalmisteluihinsa, on hyvä hetki pohtia kesän kokemusta. Kenttäkurssi oli tietenkin opiskelua, mutta vanhemmilta opiskelijoilta olimme kuulleet vanhasta ruokalasta, pikku saunasta ja hauskanpidosta. Jokaisella kenttäkurssin jaksolla oli oppimistavoitteet, mutta taisimme kuitenkin enemmän stressata sitä, olivatko vanhan ruokalan ovet auki illanviettoa varten.
Mitä nuo Hyden loppuneet kesäpäivät sitten merkitsivät?
Ensinnäkin kun nyt mietin kasvuani alan asiantuntijaksi, metsänhoitajaksi, on Hyytiälän kesä varmastikin yksi suurimmista yksittäisistä kasvupyrähdyksistäni. Retkeilyt oman alansa huippujen kanssa maastossa ja mielekkäät harjoitustyöt ryhmissä toimivat äärimmäisen hyvin asioiden sisäistämisessä. Eikä todellakaan pidä vähätellä sitä tiedon määrää, jonka sain kurssitovereiltani. Kaikilla meillä on erilaiset taustat eri puolilta Suomea, joten kokemukset metsästä vaihtelevat suuresti. Näiden kokemusten vaihtaminen on mielestäni mitä erinomaisinta opiskelua.
Pihapiirin kellotapuli ja elokuinen tähdenlento. Kuva: Mikko Autere
Asuminen ja jatkuva yhdessäolo kymmenien ihmisten kanssa opetti meille myös paljon itsestämme ja toisistamme. Kenttäkurssi oli ainutlaatuista aikaa opetella ryhmätyötaitoja, kun käytännössä kaikki harjoitustyöt olivat vähintään paritöitä, ja iltariennotkin tapahtuivat yleensä vaihtelevan kokoisissa porukoissa. Kesän aikana varmasti jokaisen vuorovaikutustaidot kehittyivät. Luontosuhteenikin muuttui. Yhä suurempi ymmärrys ympäröivästä luonnosta ja Hyytiälässä opittu metsän kunnioitus sekä rakkaus maata kohtaan muodostavat luontosuhteeni nykyisen kivijalan.
Oleellisena pidän myös ympäristöä, jossa opimme ammattiylpeyden. Impivaaran pihapiirissä voi tuntea historian havinan. Me tutustuimme tähän historiaan, elimme sitä ja pohdimme millaisia kesiä tulevat metsäylioppilaat siellä viettävät. Rakennusten hirret ovat elinkaarensa aikana nähneet vaikka mitä: riemuntäyteiset illat ja väsyneet aamut, tunteikkaat jäähyväiset ja mitä lämpimimmät jälleennäkemiset ja tietenkin toveruuden. Niiden hirsien suojassa on nimittäin tiivistynyt se yhteisön henki, jota myös metsäläishengeksi kutsutaan. Hirsiin kirjoitetut nimet ovatkin tietynlainen viesti, kuin luolamaalaus, että ”täällä minä olin, tästä minä nautin!”
Paljon vein mukanani, mutta tuntuu kuin jotakin olisi jäänyt Hyytiälään. Luulenpa, että jokin osa itsestäni jäi sinne viettämään niitä loputtomia kesäpäiviä ja nauttimaan siitä elosta, josta sain niin mittavaa iloa kesällä 2021.
Kurssilaisia lähtötunnelmissa. Kuva: Mikko Autere
Kirjoittaja Albert Laukkanen (K-113) on toisen vuoden metsäylioppilas ja Metsäylioppilaat ry:n sihteeri.
Blogitekstin pääkuva: Kuivajärven kallioilla. Kuva: Albert Laukkanen
Ensimmäiset metsäylioppilaat saapuivat Hyytiälään jo vuonna 1910. Siitä lähtien joka kesä uusi kurssi opiskelijoita on osallistunut kenttäjaksolle metsäasemalla. Tänä vuonna historiallisen kenttäkurssin suoritti kurssi nro 113.
Helsingin yliopiston metsätieteiden kandiohjelman opintoihin kuuluu pakollinen kokonaisuus, joka suoritetaan kenttäopetuksena yleensä ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kesällä. Yhdeksän viikon kenttäjakso suoritetaan Hyytiälän metsäasemalla. Kurssien aikana opiskelijat majoittuvat viikot aseman rakennuksissa ja tutustuvat metsätieteiden suuntauksiin aseman lähimaastossa. Opetus alkaa Hyytiälässä yleensä kesäkuun alussa ja päättyy heinäkuun loppuun. Tänä vuonna vallitsevasta koronatilanteesta johtuen aloitimme poikkeuksellisesti kurssin vasta kesäkuun lopulla, juhannuksen jälkeisellä viikolla.
Metsäylioppilaat kenttäopetuksessa. Kuva: Mikko Autere.
Kenttäjaksoon kuuluu neljä kurssia, joita ovat metsäekonomia ja markkinointi, metsä- ja suoekologia ja metsänhoito, metsä- ja puuteknologia, sekä metsävarojen hallinta. Metsäekonomian osuus suoritettiin keväällä ennen lähiopetuksen alkamista intensiivijaksona etäyhteyden välityksellä. Muut kolme kurssia jakautuivat muutaman viikon jaksoihin, joiden sisällä opiskelu tapahtui teemoittain.
Metsävarojen hallinnan jaksolla opiskelimme metsän mittaamisen periaatteita ja tekniikoita, tutustuimme kaukokartoituksen mahdollisuuksiin ja hyödynsimme siitä saatua dataa metsäsuunnittelussa ja inventoidessa puustoa tutkimuskäyttöön. Teimme esimerkiksi harjoituksen, jossa kuvioimme kaukokartoitusdatan avulla metsätilan ja johdimme siitä toimenpidesuunnitelman.
Metsä- ja suoekologian jaksolla opettelimme tunnistamaan soiden, turvekankaiden ja kivennäismaiden kasvupaikkoja ja niitä indikoivia kasvilajeja. Jaksolla opiskelimme myös puiden ekofysiologiaa, eli toimintaa ja rakennetta, tutustuimme luonnonmetsien tunnuspiirteisiin, maalajeihin ja erilaisiin lahottajasieniin ja tuhohyönteisiin. Kurssin päätteeksi suoritimme kasvitentin metsä- ja suokasvilajeista niiden latinankielisillä nimillä.
Metsä- ja puuteknologian jaksolla opiskelimme muun muassa puun jalostusmahdollisuuksia, arvioimme hakkuun onnistumista ja korjuujäljen laatua, sekä tutkimme ja vertailimme kuitujen pituuksia, sekä rakennetta eri puulajien välillä. Pääsimme myös kaatamaan puita moottorisahalla ensiharvennuskohteessa ja raivaamaan raivaussahalla taimikkoa.
Opintojen ohessa pääsimme myös tutustumaan Hyytiälän metsäasemalla tehtävään tutkimukseen. Tutkijat esittelivät ilmakehän mittaamiseen keskittyvää SMEAR-tutkimusasemaa ja sen mittauslaitteistoja ja tuloksia. Näimme usein tutkimukseen käytettävää välineistöä retkeillessämme metsäaseman läheisyydessä metsissä ja soilla. Oli myös hauska nähdä, kuinka kesäkuussa tekemämme kulotus näkyi aseman datassa.
Opiskelijat pääsivät osallistumaan kulotukseen. Kuva: Jemina Lehmuskoski.
Kenttäkurssin aikana opiskelijat majoittuvat arkipäivisin metsäasemalla, joten opiskelun lisäksi opiskelukavereiden kanssa vietetty vapaa-aika oli merkittävä osa Hyytiälä-kokemusta. Illat kuluivat porukalla saunoen ja uiden Kuivajärvessä, jonka rannalla metsäasema sijaitsee. Istuimme nuotion äärellä yhteislauluja laulaen akustisen kitaran säestyksellä. Osa vietti vapaa-aikaa myös kalastaen tai urheillen. Pelasimme yhdessä paljon erilaisia pelejä ulkona, sekä sisällä. Myös juhlat olivat meille kurssilaisille suurta hupia. Järjestimme kurssin kesken jopa lavatanssit talonpoikais-teemalla, joissa tanssimme valssia ikivihreiden tahtiin. Jokaisella vuosikurssilla on myös ollut tapana tehdä Hyytiälässä ollessaan kurssityö, joka jää tulevien metsäylioppilaiden iloksi. Tänä vuonna kunnostimme Kuivajärven rannalla sijaitsevalla Makkarakalliolla olevan nuotiopaikan. Uusimme yhteistyöllä tulipesän ja sitä ympäröivät penkit.
Tämän vuoden kurssityönä opiskelijat kunnostivat metsäasemalla sijaitsevan Makkarakallion nuotiopaikan. Kuva: Mikko Autere.
Hyytiälässä opintojaan suorittavan kurssin on ollut tapana myös järjestää kesäjuhlat, joihin kaikki nykyiset ja entiset metsäylioppilaat ovat tervetulleita. Koronapandemia muutti suunnitelmia Pirkanmaan siirtyessä leviämisvaiheeseen ja juhlat jouduttiin valitettavasti perumaan suuremmalta joukolta. Koronaviruksen vaikutukset ovat näkyneet erityisesti opiskelijaelämässä ja ensimmäinen opiskeluvuosi kuluikin pääasiassa kotisohvalta käsin. Keväällä myös kenttäkurssin toteutuminen sellaisenaan oli pitkään epävarmaa. Se, että kenttäkurssi pystyttiin järjestämään lähiopetuksessa, oli tärkeä asia meille opiskelijoille. Kenttäkurssin yhteisöllisyys tuli monelle todella tarpeeseen pitkän etäopiskeluvuoden jälkeen.
Tekstin kirjoittaja on Helsingin yliopiston metsätieteiden toisen vuoden opiskelija, metsäylioppilas Reetta Nakari (K113).
Helsingin yliopisto
