Helsingin yliopisto
Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Hyytiälän kenttäkurssilla on kulotus, eli hakkuuaukon maanmuokkaus polttamalla. Kulotusta harvemmin näkee, ellei vapaaehtoisesti toimintaan hakeudu. Viimeaikaiset metsäpalot maailmalla ovat kauhistuttaneet tuhoillaan, mutta kuitenkin poltimme metsää aivan tarkoituksella. Miksi?
Metsänhoitajan on hyvä tuntea historiansa, joten aloitetaan kaskeamisesta. Suomessa metsää on poltettu maanviljelykseen jo pitkään. Yleensä tässä kohdin mieleen tulee kansallisromanttisia maalauksia, kuten Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset. Kaskeamisessa metsää ei kaadettu suoranaisesti raaka-aineeksi. Paljon puuta itseasiassa jätettiin alalle tarkoituksella palamaan. Kasken polton jälkeen palaneeseen maahan kylvettiin viljaa. Palon aiheuttamat hyödyt kasvulle on siis tiedetty kauan.
Metsänhoitoon otettiin tuli työkaluksi uudistumisen, eli uuden puusukupolven syntymisen varmistamiseksi. Metsänhoidollista maan polttamista kutsutaan kulottamiseksi. Se olikin pitkään yksi pääasiallisista maanmuokkausmenetelmistä, kunnes koneellinen maanmuokkaus syrjäytti sen käytön. Nykyisin metsää kulotetaan lähinnä monimuotoisuuden ja toisinaan perinteiden takia.
Metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen kirjoitti kulotuksen vaikutuksesta näin:
”Kulotuksessa palaa valtaosa hakkuutähteistä ja pintakasvillisuudesta sekä vaihtelevassa määrin humuskerroksen pintaosaa. Kulotus vaikuttaa maan lämpö-, vesi- ja ravinneoloihin. Lämpöolot paranevat, sillä lämpöä eristävä humuskerros ohenee ja tumma maa imee tehokkaasti lämpöä. Orgaanisen aineen liiallinen palaminen voi heikentää maan vedenpidätyskykyä. Sen vuoksi kulotus sopii parhaiten moreenimaiden tuoreille ja kuivahkoille kankaille, joilla vesitalous on kunnossa. Kuivien kankaiden humuskerros on ohut, ja se voi kulotuksessa palaa lähes kokonaan heikentäen maan vedenpidätyskykyä ja ravinteisuutta.
Kulotuksessa syntyvä emäksinen tuhka vähentää maan happamuutta, mikä lisää typen mineralisaatiota ja kasveille käyttökelpoisen typen määrää. Lisäksi kulotus vähentää pintakasvillisuuden määrää, mikä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Kulotuksella voidaan saavuttaa siis samoja metsänhoidollisia tavoitteita kuin mekaanisella maanmuokkauksellakin. Tavallisesti kulotuskohteet uudistetaan männylle kylväen ja ne täytyy yleensä kevyesti muokata, jotta taimettuminen on riittävän tasaista.”
Kulotus on myös yksi kriteeri kestävän metsänhoidon FSC-sertifikaatissa, jos metsän pinta-ala on tarpeeksi suuri. Näin väitöskirjatutkija Elina Peuhu vastasi, kun kysyin palaneen puun merkityksestä monimuotoisuudelle:
”Vaikka kulotuksessa usein keskitytään saavuttamaan muutoksia maan pinnassa, on kuloalueella usein myös puustoa, joka palamisen jälkeen lisää metsän monimuotoisuutta. Eri asteisessa palaneessa puussa elää useita lajeja, joista varsinkin moni hyönteinen on erikoistunut juuri palaneeseen puuhun. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kovakuoriaisista havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linearis) ja luteista palolatikka (Aradus angularis). Palolajien toukat elävät palaneessa puussa ja syövät esimerkiksi siellä kasvavaa sienirihmastoa.
Palolajeilla on hyvä leviämiskyky ja ne voivat haistaa palaneen puun jopa sadan kilometrin päästä. Ensimmäiset hyönteislajit tulevatkin kuloalueelle liekkien vielä loimutessa. Koska palaneen puun määrä on vähentynyt metsissämme huomattavasti hyvän palon torjunnan ja vähäisen kulotuksen takia, ovat useat palolajit kuitenkin harvinaisia ja uhanalaisia. Rauhoitettuja poltetuissa metsissä viihtyviä lajeja ovat edellä mainittujen lisäksi mm. kaskikeiju (Phryganophilus ruficollis) ja mäntyhuppukuoriainen (Stephanopachys substriatus).
Paloalueista hyötyvät monet muutkin lajit, jotka tarvitsevat kuollutta ja heikentynyttä puuta elääkseen, sillä palossa osa puista kuolee heti ja osa pikkuhiljaa vuosien saatossa. Näin lahoavaa puuta muodostuu runsaasti useiden vuosien aikana. Kulotusalue voikin toimia erittäin hyvänä monimuotoisuuden keskittymänä pitkään kulotuksen jälkeenkin, jos kuolevaa puustoa jätetään alueelle. Myös muun muassa useat luonnonkasvit hyötyvät palosta, sillä maaperässä ns. siemenpankissa olevat siemenet aktivoituvat palon jälkeen.”
Kulotus Hyytiälässä oli erinomainen oppimiskokemus. Se ei pelkästään opettanut konkreettisella esimerkillä itse maanmuokkausmenetelmää, mutta sai todella ajattelemaan niitä asioita, joihin maanmuokkauksella oikeastaan pyritään. Kaikessa tuhoisuudessaan hallittu kulo oli myös kaunista katsottavaa. Kurssilaisena ollessani toissa kesänä istutimme alan, joten siitä muodostui erityinen kohde, jonka kasvua metsäksi on varmaankin hauska tarkkailla vuosien mittaan.
Kulotuksesta voi lukea lisää esimerkiksi Metsäkeskuksen kulotusoppaasta.
Kirjoittaja on kolmannen vuoden metsäylioppilas Albert Häme.
Blogitekstin pääkuva: Mikko Autere.