Ekosysteemin ja ilmakehän väliset vuorovaikutukset selviävät SMEAR II -asemalla

SMEAR II –asemalla Hyytiälässä on tutkittu metsäekosysteemin ja ilmakehän välisia aineen ja energian virtoja ja niitä selittäviä tekijöitä jo lähes 30 vuoden ajan. Mittauksista saadaan tietoa mm. metsän hiilitaseesta ja sen vaihtelun syistä. SMEAR II on maailman johtava mittausasema ekosysteemien tuottamien pienhiukkasten syntyä selvittävässä tutkimuksessa.

Hyytiälän metsäasemalla sijaitsevalla Ilmakehätieteiden keskuksen (INAR) SMEAR II –tutkimusasemalla tutkitaan metsäekosysteemin ja sen osasten toimintaa ja vuorovaikutusta ilmakehän kanssa. Nimi SMEAR tulee sanoista Station for Measuring Earth surface –Atmosphere Relations ja Hyytiälän SMEAR II-asema perustettiin vuonna 1995 metsätieteilijöiden ja ilmakehätieteilijöiden yhteistyön tuloksena. Aseman mittausten perimmäisenä tarkoituksena on ymmärtää ekosysteemin ja ilmakehän sisäisiä ja välisiä aineiden ja energian virtoja, näitä virtoja ylläpitäviä prosesseja sekä prosessien välisiä takaisinkytkentöjä. Tätä varten asemalla mitataan jatkuvatoimisesti, ympäri vuoden, yli 1200 suuretta liittyen maaperän, puuston, muun kasvillisuuden ja ilmakehän toimintoihin.

Mittauksia maalla, vesillä ja ilmassa

Näkyvin kohde SMEAR II –asemalla on 128 metriin ulottuva mittausmasto, jossa mitataan eri korkeuksilla esimerkiksi meteorologisia suureita sekä ilman kaasujen, kuten hiilidioksidin, vesihöyryn, metaanin, otsonin ja VOC:ien, eli haihtuvien hiiliyhdisteiden, pitoisuuksia. Mastossa sijaitsee myös metsikön nettohiilenvaihtoa ja haihduntaa mittaava eddy-kovarianssilaitteisto ja nämä mittaukset, jotka ovat olleet käynnissä vuodesta 1996 muodostavat yhden maailman pisimmistä jatkuvista vuomittausaikasarjoista.

Kuva: Juho Aalto.

Kevät, kesä- ja syyspäivisin kasvillisuuden yhteytys on nopeaa ja metsä sitoo runsaasti hiilidioksidia ilmakehästä. Vaikka öisin ja loppusyksyisin metsästä puolestaan vapautuu hiiltä hengitys- ja hajotusprosesseissa, vuositasolla SMEAR-metsikkö on voimakas hiilen nielu eli sitoo hiiltä huomattavasti enemmän kuin vapauttaa. Poikkeus tähän on mitattu 2020 vuoden harvennuksen jälkeisinä vuosina, kun metsä muuttui vuoden ajaksi hiilen lähteeksi ja seuraavanakin vuonna hiilen nielu oli huomattavasti keskimääräistä alhaisempi. Näin asemalla saadaan mitattua myös metsänhoitotoimenpiteiden vaikutusta metsän hiilenkiertoon.

Ekosysteemin ja ilmakehän aineiden kiertoa mitataan eri skaaloissa. Siinä, missä maston vuomittaukset kuvaavat n. 50 ha metsäalaa, pienemmän skaalan mittauksia tarvitaan, jotta ison alueen kokonaisuus osataan jakaa prosesseihin ja ymmärtää näiden prosessien riippuvuuksia ympäröivistä olosuhteista. Esimerkiksi verso-, runko- ja maakammioilla saadaan mitattua yksittäisiä prosesseja, kuten yhteytystä ja hengitystä sekä niiden ympäristövastetta. Maston huippuun asti kivutessa päästään puolestaan tarkastelemaan erittäin tarkkoja kaasumittauksia, jotka kuvaavat ilman hiilidioksidipitoisuutta satojen kilometrien skaalassa.

Kuva: Juho Aalto.

Tutkimusmetsän lisäksi SMEAR II –mittauksia on myös Kuivajärvessä kelluvalla mittauslautalla sekä läheisellä Siikanevan soidensuojelualueella. Näissä kohteissa mitataan vastaavilla laitteilla järvi- ja suoekosysteemien vuorovaikutusta ilmakehän kanssa.

Monipuolisia mittauksia kattavassa verkostossa

SMEAR II:lla tutkitaan kaikkia säteilypakotteeseen vaikuttavia päätekijöitä, joita ovat hiilitase, ilmakehän pienhiukkaset ja pinnan heijastavuus. SMEAR II erityisosaamisalueena on ilmakehän biogeenisten pienhiukkasten synty ja hiukkasten vaikutus säteilypakotteeseen eli siihen, kuinka suuri osuus auringon säteilystä jää lämmittämään maapalloa. Puiden ja muun kasvillisuuden tuottamat VOCit johtavat lisääntyneeseen biogeenisten pienhiukkasten muodostumiseen ja nämä hiukkaset puolestaan vaikuttavat pilvien muodostumiseen ja auringon säteilyn kulkuun ilmakehässä. SMEAR II:lla onkin sekä mitattu maailman pisimmät aikasarjat näihin aiheisiin liittyen että selvitetty biogeenisten hiukkasten syntymekanismi.

Hiilitase-kaavio: Pasi Kolari ja Liisa Kulmala.

SMEAR II -asema on osa EU:n tutkimusinfrastruktuureja, kuten ACTRIS, jossa mitataan pienhiukkasia, pilviä ja hivenkaasuja, ICOS, jossa mitataan kasvihuonekaasujen pitoisuuksia, vaihtoa ja näihin liittyviä prosesseja sekä eLTER, jossa tutkitaan ekosysteemien tilaa ja sosio-ekologisia ilmiöitä. Näiden mittausten sijoittuminen samalle asemalle on poikkeuksellista myös Euroopan mittakaavassa.

SMEAR-asemaverkosto ulottuu läpi Suomen ja myös esimerkiksi Viroon ja Kiinaan. Hyytiälän SMEAR II on näistä asemista suurin ja monipuolisin, mutta sen ohella Suomen verkostoon kuuluvat SMEAR I Koillis-Lapissa Värriön luonnonpuistossa, SMEAR III kaupunkiolosuhteissa Helsingin Kumpulassa, SMEAR IV Kuopiossa Puijon tornissa, SMEAR-agri Helsingissä Viikin ja Haltialan pelloilla sekä uusimpana mittaukset Tvärminnen merentutkimusasemalla Hangossa.

SMEAR-asemien mittausdatat ovat avoimesti katsottavissa ja käytettävissä tutkimukseen, opetukseen, omaksi iloksi tai mihin vain sivustolla: https://smear.avaa.csc.fi/

 

Kirjoittaja: Pauliina Schiestl-Aalto, yliopistotutkija, SMEAR II-koordinaattori.

Tekstin pääkuva: Juho Aalto.

Kulotus Hyytiälässä

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Hyytiälän kenttäkurssilla on kulotus, eli hakkuuaukon maanmuokkaus polttamalla. Kulotusta harvemmin näkee, ellei vapaaehtoisesti toimintaan hakeudu. Viimeaikaiset metsäpalot maailmalla ovat kauhistuttaneet tuhoillaan, mutta kuitenkin poltimme metsää aivan tarkoituksella. Miksi?

Metsänhoitajan on hyvä tuntea historiansa, joten aloitetaan kaskeamisesta. Suomessa metsää on poltettu maanviljelykseen jo pitkään. Yleensä tässä kohdin mieleen tulee kansallisromanttisia maalauksia, kuten Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset. Kaskeamisessa metsää ei kaadettu suoranaisesti raaka-aineeksi. Paljon puuta itseasiassa jätettiin alalle tarkoituksella palamaan. Kasken polton jälkeen palaneeseen maahan kylvettiin viljaa. Palon aiheuttamat hyödyt kasvulle on siis tiedetty kauan.

Metsänhoitoon otettiin tuli työkaluksi uudistumisen, eli uuden puusukupolven syntymisen varmistamiseksi. Metsänhoidollista maan polttamista kutsutaan kulottamiseksi. Se olikin pitkään yksi pääasiallisista maanmuokkausmenetelmistä, kunnes koneellinen maanmuokkaus syrjäytti sen käytön. Nykyisin metsää kulotetaan lähinnä monimuotoisuuden ja toisinaan perinteiden takia.

Kuva: Mikko Autere.

Metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen kirjoitti kulotuksen vaikutuksesta näin:

Kulotuksessa palaa valtaosa hakkuutähteistä ja pintakasvillisuudesta sekä vaihtelevassa määrin humuskerroksen pintaosaa. Kulotus vaikuttaa maan lämpö-, vesi- ja ravinneoloihin. Lämpöolot paranevat, sillä lämpöä eristävä humuskerros ohenee ja tumma maa imee tehokkaasti lämpöä. Orgaanisen aineen liiallinen palaminen voi heikentää maan vedenpidätyskykyä. Sen vuoksi kulotus sopii parhaiten moreenimaiden tuoreille ja kuivahkoille kankaille, joilla vesitalous on kunnossa. Kuivien kankaiden humuskerros on ohut, ja se voi kulotuksessa palaa lähes kokonaan heikentäen maan vedenpidätyskykyä ja ravinteisuutta.

Kulotuksessa syntyvä emäksinen tuhka vähentää maan happamuutta, mikä lisää typen mineralisaatiota ja kasveille käyttökelpoisen typen määrää. Lisäksi kulotus vähentää pintakasvillisuuden määrää, mikä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Kulotuksella voidaan saavuttaa siis samoja metsänhoidollisia tavoitteita kuin mekaanisella maanmuokkauksellakin. Tavallisesti kulotuskohteet uudistetaan männylle kylväen ja ne täytyy yleensä kevyesti muokata, jotta taimettuminen on riittävän tasaista.”

Kuva: Juuso Helander.

Kulotus on myös yksi kriteeri kestävän metsänhoidon FSC-sertifikaatissa, jos metsän pinta-ala on tarpeeksi suuri. Näin väitöskirjatutkija Elina Peuhu vastasi, kun kysyin palaneen puun merkityksestä monimuotoisuudelle:

”Vaikka kulotuksessa usein keskitytään saavuttamaan muutoksia maan pinnassa, on kuloalueella usein myös puustoa, joka palamisen jälkeen lisää metsän monimuotoisuutta. Eri asteisessa palaneessa puussa elää useita lajeja, joista varsinkin moni hyönteinen on erikoistunut juuri palaneeseen puuhun. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kovakuoriaisista havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linearis) ja luteista palolatikka (Aradus angularis). Palolajien toukat elävät palaneessa puussa ja syövät esimerkiksi siellä kasvavaa sienirihmastoa.

Palolajeilla on hyvä leviämiskyky ja ne voivat haistaa palaneen puun jopa sadan kilometrin päästä. Ensimmäiset hyönteislajit tulevatkin kuloalueelle liekkien vielä loimutessa. Koska palaneen puun määrä on vähentynyt metsissämme huomattavasti hyvän palon torjunnan ja vähäisen kulotuksen takia, ovat useat palolajit kuitenkin harvinaisia ja uhanalaisia. Rauhoitettuja poltetuissa metsissä viihtyviä lajeja ovat edellä mainittujen lisäksi mm. kaskikeiju (Phryganophilus ruficollis) ja mäntyhuppukuoriainen (Stephanopachys substriatus).

Paloalueista hyötyvät monet muutkin lajit, jotka tarvitsevat kuollutta ja heikentynyttä puuta elääkseen, sillä palossa osa puista kuolee heti ja osa pikkuhiljaa vuosien saatossa. Näin lahoavaa puuta muodostuu runsaasti useiden vuosien aikana. Kulotusalue voikin toimia erittäin hyvänä monimuotoisuuden keskittymänä pitkään kulotuksen jälkeenkin, jos kuolevaa puustoa jätetään alueelle. Myös muun muassa useat luonnonkasvit hyötyvät palosta, sillä maaperässä ns. siemenpankissa olevat siemenet aktivoituvat palon jälkeen.”

Kuva: Juuso Helander.

Kulotus Hyytiälässä oli erinomainen oppimiskokemus. Se ei pelkästään opettanut konkreettisella esimerkillä itse maanmuokkausmenetelmää, mutta sai todella ajattelemaan niitä asioita, joihin maanmuokkauksella oikeastaan pyritään. Kaikessa tuhoisuudessaan hallittu kulo oli myös kaunista katsottavaa. Kurssilaisena ollessani toissa kesänä istutimme alan, joten siitä muodostui erityinen kohde, jonka kasvua metsäksi on varmaankin hauska tarkkailla vuosien mittaan.

Kulotuksesta voi lukea lisää esimerkiksi Metsäkeskuksen kulotusoppaasta.

 

Kirjoittaja on kolmannen vuoden metsäylioppilas Albert Häme.

Blogitekstin pääkuva: Mikko Autere.

Huuhkajan huuto Hyytiälän taiteiden yössä

Tämä teksti on julkaistu alunperin Forstihuudon numerossa 3/2022. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.

Suolta nousee illan hämärä. Se kietoutuu järven yllä leijuvaan illan sumuun ja väreilee pian nukahtavien puiden oksilla. Hämärästä voi kuulla kuisketta, suon syviä säveliä. Virvatuli. Se kutsuu laulullaan kulkijoita mukaansa maan ja veden välitilaan. Sen laulu vie maailmaan, jossa aika pysähtyy ja unet käyvät toteen. Siellä ei ole mennyttä tai tulevaa, eivätkä polut sen maailman maaperällä johda mihinkään. Siniset ja vihreät lieskat kiertyvät yhteen ja hämärä huojuu. On kuin suo eläisi, hengittäen ja tanssien. Huuhkaja istuu oksallaan katsellen liekkien ja kulkijoiden transsia. Se elää ja kulkee monessa maailmassa. Sille suo on tuttavallinen, vanha ystävä, ja hämärä sen koti.

Hyytiälään saapuvien, sieltä lähtevien ja muuten vain Pehkusuolla kuljeksivien nautittavaksi nousi tänä kesänä suon laitaan huuhkajaa esittävä teos. Teoksen avajaisina ja ihan kesäillan iloksi rakennettiin teoksen ympärille Hyytiälän taiteiden yön ensimmäinen ja ainoa performanssi. Kesän viimeisen viikon ensimmäisenä arki-iltana teoksen juurella nähtiin esitys nimeltään ”Virvatuli”.

Huuhkajaa esittävä teos on nähtävissä Pehkusuon laidalla, ja sitä kannattaa käydä ihailemassa niin aamuhämärässä kuin yön syvyydessä. Huuhkajan tekijä Mikko Autere kertoo teoksestaan seuraavaa:

Moni jää paljosta paitsi, lähtiessään perjantaisin kotiin. Hyytiälän viikonloput ovat leppoisan verkkaisia. Ihan kuin mökillä olisi. Verkkaisuuden sekaan kaipaa kuitenkin myös jotain tekemistä. Idea jonkunlaisen ’assarityön’ tekoon oli ilmoilla jo keväällä. Pohdimme tulevien assistenttikollegoiden kanssa, että mitä voisimme noina lukuisina sydänkesän viikonloppuina tehdä. Ajatus puuveistoksesta, joka toivottaisi kulkijat tervetulleeksi metsäasemalle, syntyi ensimmäisten viikkojen aikana. Työn aloitus kuitenkin venyi ja venyi, kun sopivan järeää puupölliä ei meinannut löytyä. Onneksi sestotukkien veistelyn yhteydessä Kuivajärven luonnonhoitometsästä kaadettiin isoja näreitä, joiden tyvipölleistä sai aihion moottorisahaveistokselle.

Kyseessä oli minun kolmas moottorisahaveistokseni, joten aivan nollasta ei lähdetty liikkeelle. Huuhkajaa en kuitenkaan ollut aikaisemmin tehnyt, joten mallia piti ottaa muiden teoksista. Pöllön muoto on helppo tehdä moottorisahalla. Hankaluuksia tuottivat kuitenkin yksityiskohdat. Puumöykky tulee herättää eloon veistämällä siipisulat ja vatsahöyhenet. Hienoimpien piirteiden, kuten sarvien ja kasvohöyhenien tekoon moottorisaha ei taipunut. Tällöin piti turvautua kulmahiomakoneeseen sekä dremeliin. Silmät teinkahdesta mustaksi maalatusta pultista, jotka upotin oikeille paikoille. Lopuksi puun pinta poltettiin ja tervattiin.

Pöllöt tuppaavat vaanimaan ympäristöään puiden oksilta. Sopivaa puuta ei suon laidalta löytynyt, joten sellainen täytyi tuoda. Kuloaukolta löytyi sopiva hiiltynyt runko, jonka juurakko oli vielä tukevasti paikallaan. Puu juurineen aseman pihaan ja pöllö oksalleen istumaan. Oksa oli tässä tapauksessa puun juuri. Kyhäelmä oli raskas ja sitä Pehkusuolle pystyttämään tarvittiin kourallinen raavaita metsäläisiä. Lopuksi juurakko köytettiin kiinni tekopökkelöön, joka toivottavasti pysyy ainakin jokusen vuoden pystyssä.

Miksi huuhkaja? Hyytiälä tarkoittaa Hämeen murteella huuhkajaa, joten valinta oli melko helppo. Teosta veistellessä ei mielessäni oikeastaan ollut mitään sen kummempaa sanomaa tai merkitystä. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna tulee mieleeni toinenkin Huuhkaja-teosta ja Hyytiälää yhdistävä tekijä. Pöllöä pidetään saduissa metsän viisaana lintuna. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin yliopistoa ja sitä viisautta mitä forstit kesäisin Hyytiälässä saavat. Toivotaan että metsäopetus säilyy Hyytiälässä vähintäänkin yhtä kauan, kuin teoksen hiiltynyt puunrunko. Eli vähintään seuraavat parisataa vuotta.”

On myöhäinen ilta. Tai aikainen yö. Pihapiiri on hiljentynyt ja ihminen nukahtanut. Yön eläjät venyttelevät raajojaan ja aloittavat askareitaan. Järven pinta on tyyni. Kevyt sumu leijuu vielä ilmassa. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kumea ääni. Se kaikuu järven rannoilla ja kimpoilee kallioista. Ääni tavoittaa kuluneen päivän viimeiset, ohuesti puiden latvojen takaa kurottavat auringonsäteet ja matkaa niiden mukana huomiseen päivään. Sumu vavahtaa ja väistyy, kun huuhkaja lähtee lentoon rantametsästä. Se suuntaa kohti suota. Suon laidalta se on löytänyt uuden ystävän, jonka kanssa vahtia kulkijoiden unta ja seuraavan matkan taivalta.

Kirjoittajat: Ina Virtanen & Mikko Autere. Pääkuva: Jesse Nowak.

Rakennustyömaakuvia vuodelta 2022

Toivotamme kaikille blogin seuraajille oikein hyvää joulunaikaa ja vuodenvaihdetta! Blogipostaukset jatkuvat jälleen uuden vuoden puolella.

Alla oleva kuvasarja näyttää Hyytiälän rakennustyömaan vaiheita kuluneen vuoden aikana. Kuvat saa suuremmaksi niitä klikkaamalla. Kiitokset kuvista kuuluvat tutkimuskoordinaattori Pekka Kaitaniemelle.

Iso-Antti – Hyytiälän pitkä kuusi

Tämä teksti on julkaistu alunperin Metsäylioppilas 2022 lehdessä. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.

”Kuinka epäreiluja onkaan puun alkuvaiheeseen vaikuttavat tekijät. Tuuli saattaa viedä yhdellä siivellä liitelevän siemenen minne vain. Joillakin liitureilla on edessään hukkuminen tuhansissa järvissä tai lammikoissa. Eipä käy kateeksi niitäkään siemeniä, jotka itävät väärässä kasvupaikassa ja kituvat koko elinkaarensa saadakseen viimeiset kosteudet kallionraoista. Toisaalta joillekin harvoista, yhdelle tuhansista, sattuu mitä erinomaisimmat olosuhteet. Palon kärventämä metsä tai myrskyssä kaatuneen kuusen paljastama kivennäismaa. Semmoisessa on sirkkataimen helppo juurtua ja orientoitua ympäröivään maailmaan. Tiedän kuusen, joka on sattunut tällaiselle paikalle, jossa kasvupaikan ominaisuudet ovat niin suotuisat, että sen latvus piirtää pilviä yli neljässäkymmenessä metrissä.”

Pitkien puiden etsiminen on tehty nykyään helpoksi. Lähes koko valtakunta on laserkeilattu, eivätkä metsien jätit pääse laserpulssia karkuun. Muuta puustoa korkeammalta kimpoavat laserkaijut taltioituvat pistepilveen ja paistavat sieltä kirkkaana metsänmittaajan silmään. Tällä tavoin löytyi myös meidän kuusemme.

Kuivajärven luonnonhoitometsän jyrkässä rinteessä kasvava metsä on 120–160-vuotiasta ja viime kesänä mitatun koealan valtapituus oli yli 30 metriä. Järeän kuusikon seasta kuitenkin kohoaa muutamia kuusenlatvoja, joihin metsäylioppilas Hämeen kanssa kiinnitimme erityistä huomiota eräällä kesäillan kalareissullamme.

”Kuivajärvellä soutelevien metsämiesten silmiin pistää järven itärannalla kasvavan luonnohoitometsän kuusten huiput. Kalaisa järvi tarjoaa saalista, mutta mieli pysyy laskevan auringon värjäämissä yksittäisissä latvoissa muun kuusikon painuessa pimeyteen. Nuo kynttilät houkuttelevat ajatukset järveltä metsään jättiläisten juurelle.”

Kalareissun jälkeen jäimme pohtimaan noita latvoja. Takasin metsäasemalle päästyämme, latasimme avoimesta metsävaratiedosta ArcGisiin Hyytiälän seudun latvusmallin. Suodatimme datasta pois alle 40 metriä korkeat pisteet ja näytölle jäi vain muutama rypäs pikseleitä. Yksi niistä oli SMEAR-mittausaseman masto. Loput olivat rykelmässä Kuivajärven rannalla, erään kalliojyrkänteen juurella. Suurimman lukeman antoi aivan jyrkänteen vieressä oleva pikseli, joka sai arvokseen 42 metriä.

Mainitsimme löydöstämme vanhemmalle yliopistonlehtori Ilkka Korpelalle (H89). Tämän mukaan Kuivajärven rannasta on tavattu ennenkin yli 40 metriä pitkiä puita, mutta ne olivat olleet jo vuosia kaatuneena. Tarkemman analyysin jälkeen Korpela löysi samaisen kalliojyrkänteen juurelta puun, joka oli hänen oman latvusmallinsa mukaan 43,8 metriä korkea. Olimme Hyytiälän uuden ennätyspuun jäljillä.

Metsäylioppilaat Mikko Autere ja Albert Häme Iso-Antin juurella. Kuva: Elias Liimatainen.

”Paikka on sellainen, jossa metsänväki pitää pitojaan kansansaduissa. Se on puolikkaan ympyrän muotoinen notkelma, jonka suora pääty rajautuu järveen ja jonka reunat ovat jyrkkää rinnettä. Katto on ihmisellekin korkealla, koska pitkät kuuset ovat aikaa sitten karistaneet alimmaiset oksansa viidentoista metrin korkeudelle. Maata peittää yhtenäinen saniaismeri, joka lainehtii silloin kun tuuli pääsee harmaiden pylväiden lomassa puhaltamaan. Maan pinta viettää länteen kohti järveä. Loriseva ääni paljastaa, että korkeammilta mailta virtaa kapeana norona pyöreiden kivien seassa vettä pitäen maan kosteana ja ravinteikkaana.”

Ennätyspitkän puun mittaus on huolellisuutta vaativaa työtä. Noloa olisi, jos väittäisimme puun olevan pidempi, kuin se oikeasti on. Ensimmäisellä kartoitusretkellä mukanamme oli vain hypsometri ja laser-etäisyysmittari, joilla saimme hyvin monenlaisia tuloksia. Selväksi kuitenkin kävi, että kalliojyrkänteen juuressa kasvava kuusi on sen naapureita selvästi pidempi. Seuraavalla viikolla palasimme rikospaikalle mukanamme Haglöf-yrityksen valmistama Vertex-korkeusmittari. Laite mittaa etäisyyden puuhun ultraäänen avulla, jolloin latvaan tähtäämällä saadaan etäisyyden ja korkeuskulman avulla laskettua puun pituus. Maastossa otettiin lukuisia mittauksia, useamman mittaajan toimesta. Mittaustulosten keskiarvoksi saatiin 44,4 metriä. Palatessa metsästä teimme tarkistusmittauksen lipputangon luona. Saimme siitä kovin vaihtelevia ja roiman yliarvoisia mittauksia. Tässä ilmennyt epätarkkuus ei antanut rauhaa, emmekä voineet julistaa tulosta lopulliseksi.

Metsänarvioinnin kenttäkurssilla olimme käyttäneet teodoliittia kohteiden tarkkaan paikantamiseen. Rakennustyömailta tuttu laite on erittäin tarkka kulmamittari, jolla saadaan mitattua vaaka- ja pystykulmia. Korpelan mukaan teodoliitin mittaus ei petä. Lähdimme siis ulkoiluttamaan laitetta maastoon. Teodoliitti aseteltiin kohtaan, josta nähtiin mitattavan puun latva ja tyvi. Vaakaetäisyys runkoon saatiin HD50 laseretäisyysmittarilla. Vaakaetäisyyteen tulee lisätä rungon säde, jolloin laskennassa käytettävä etäisyys on latvan kanssa samassa linjassa. Teodoliitilla mitattiin kulmat latvaan sekä syntypisteeseen. Trigonometrian keinoin laskettiin korkeus nollatasosta latvaan ja syntypisteestä nollatasoon. Luvut laskettiin yhteen ja tuloksena saatiin puun pituus. Etäisyyden ja kulmien mittauksia toistettiin useita kertoja ja lopullinen tulos laskettiin mittausten keskiarvoista. Teodoliitilla jyrkänteen juurella kasvavan kuusen pituudeksi saatiin 43,5 metriä.

”Ehkäpä kuusen vieressä juoksevaa vettä juotuaan voisi kasvaa tämän jättiläisen rinnalla kohti pilviä. Saavuttaa ensin latvuston alaraja ja pyrkiä yhä vain korkeammalle. Latvan tasalla sitten kurkottaa päätään muutaman sentin pidemmälle ja laskevan auringon viimeisten säteiden osuessa otsaan todeta olevansa valokilpailun voittaja.”

Tiedettävästi Suomen pisin metsäkuusi kasvaa Vesijaon luonnonpuistossa, mikä mitattiin muutama vuosi sitten 45,1 metriä pitkäksi. Meidän kuusemme tavoin sen syntypiste on naapuripuita alempana. Tällöin nuori näreen alku joutuu laittamaan kaikki panoksensa pituuskasvuun, jottei se jää muiden varjoon. Kasvupaikka on rehevässä puronotkossa, jota peittää lähes miehen mittainen alvejuuri alikasvos. Olosuhteet ovat olleet täydelliset pitkän kuusen kasvuun.

Kun nuori metsätieteilijä näkee ison puun, alkaa häntä heti kiinnostamaan sen tilavuus ja montako tukkipölliä siitä saisi katkottua. Vaikka olemme kalibroineet silmiämme tilavuuden arviointiin katsomalla Janne Seppäsen hakkuuvideoita, oli näin poikkeuksellinen kuusi liian kova pala meille. Teodoliitista löytyi kuitenkin apu tähänkin ongelmaan. Jaoimme rungon kahden metrin pituisiin pölkkyihin ja mittasimme teodoliitilla pölkyn ylä- ja alapään avauskulmat. Pystykulmasta ja vaakaetäisyydestä saatiin laskettua suoraetäisyys mittauskohtaan. Täten trigonometrian keinoin voi laskea puun läpimitan halutuilla korkeuksilla. Kun pöllin läpimitat tiedettiin, saatiin tilavuus laskettua katkaistun kartion kaavalla. Saimme mitattua läpimittoja n. 20 metrin korkeuteen asti, jonka jälkeen latvusto peitti rungon taakseen. Latvan tilavuuden laskimme kartion kaavalla. Yhteensä tilavuutta kertyi 6,1 m3. Rungon läpimitta oli 22 metrin korkeudessa 48 senttimetriä. Jos oletamme mittaamattoman latvaosan kartioksi, loppuisi kuusemme tukkiosuus 35 metrin paikkeilla. Puustamme saisi tällöin kuusi kappaletta 55 dm tukkia tai yhdeksän 37 dm tukkia. Tukkitilavuutta kertyy 5,9 m3, jolloin tukkiprosentti on huimat 97 %.

”Kuusen latvaan pysähtyneelle pääskylle puu lienee vain yksi muiden joukossa. Se saattaa levähtää siinä hetkisen ja syöksyä kohti hyönteisparvea. Puun juuressa hääräävälle metsämiehelle kuusesta tulee jotakin merkityksellistä. Sitä ihmetellään, se mitataan ja sille annetaan nimi. Kuusesta sitten puhutaan kahvipöydissä ja sen ominaisuuksia analysoidaan. Se saa oman tarinansa ja pian siitä tulee legenda.”

P.S. Nimesimme kuusen Iso-Antiksi. Nimi ei viittaa Pohjanmaalle – vaikka kovasti laulammekin puukkojunkkarista kertovaa laulua juhlissamme. Nimi tulee asemanjohtajasta, Antti Uotilasta (H79).

Kirjoittajat: Mikko Autere ja Albert Häme.

Tekstin pääkuva: Ville Rinne. Lähde: Helsingin yliopisto.

 

Opettaja, tule ryhmäsi kanssa tutustumaan ilmastontutkimukseen!

Hyytiälän tutkimusasema tarjoaa koululaisryhmille mahdollisuuden tutustua maailmanluokan ilmakehätutkimukseen.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset kuten helleaallot, äärimmäinen kuivuus ja tulvat, metsäpalot, monimuotoisuuden heikkeneminen, pienenevät sadot ja vaikutukset ihmisten terveyteen, näkyvät jo Euroopassa monin paikoin. Euroopan parlamentin mukaan ”nuorten ihmisten kouluttaminen on yksi merkittävimmistä keinoista hillitä ilmastonmuutosta.” Kuitenkaan ilmastonmuutos ei ole vielä tarpeeksi laajalti osana koulujen opetussuunnitelmia.

Hyytiälän tiedekasvatus vastaa omalta osaltaan Euroopan parlamentin näkemykseen nuorten kouluttamisesta tuomalla ilmastonmuutoskasvatusta kouluihin. Samalla lisätään nuorten lisäksi myös opettajien ilmastoaiheisiin liittyviä tietoja ja taitoja. Hyytiälässä on tehty systemaattista tiedekasvatusta vuodesta 2017, ja syksyllä 2022 toimintaa on pystytty vahvistamaan palkkaamalla kouluyhteistöistä vastaava henkilö.

Hyytiälän asemalla perinteikäs miljöö kohtaa nykyajan sulassa sovussa. 1910-luvulla rakennettu vanha pihapiiri rakennuksineen henkii arvokkuutta yhdessä läheisen yli 150-vuotiaan metsän kanssa. SMEAR II -tutkimusmetsässä sijaitseva mittalaitteiden verkosto viestii vahvasti nykyajasta. Lisäksi uusimmat CLT-rakenteiset puurakennukset tuottavat jatkuvasti dataa puuelementteihin sijoitetuista antureista.

Erilaiset mahdollisuudet kouluryhmille ovat listattuna alla. Sisällöt ovat räätälöitävissä alakoululaisista lukiolaisille.

Kouluyhteistyöstä vastaa projektikoordinaattori Reetta Matilainen.

Tiedepolku, kesto: 2 tuntia tai kauemmin

Tiedepolku tarjoaa viides-kuudesluokkalaisille ja sitä vanhemmille mahdollisuuden tutustua omatoimisesti Hyytiälässä tehtävään monipuoliseen tutkimukseen. Tiedepolku on noin 4 kilometrin pituinen reitti, jonka varrella on 18 tietotaulua ja tehtäviä. Tiedepolku päättyy Makkarakalliolle, jossa on nuotiopaikka ja mahdollisuus nauttia omia eväitä. Makkarakallion rantamaisemat ikimäntyineen ovat kuin suoraan Akseli Gallen-Kallelan maalauksista.

Tiedepolulle saa halutessaan mukaan välineet puuston mittaamiseen liittyvien tehtävien tekoon, kun ilmoittaa etukäteen vierailustaan. Yhteydenotot voi suunnata seuraaville henkilöille:

Reetta Matilainen, reetta.matilainen@helsinki.fi, p. 0294120745
Silja Vuorenmaa, silja.vuorenmaa@helsinki.fi, p. 0294120748
Pauliina Schiestl-Aalto, pauliina.schiestl-aalto@helsinki.fi, p. 0294120741

Kartta ja lisätietoja.

SMEAR II-aseman esittelykierros, kesto noin 2 tuntia

Tule oppilas- tai opiskelijaryhmän kanssa tutustumaan Hyytiälässä sijaitsevaan SMEAR II-asemaan, jossa mitataan ekosysteemien ja ilmakehän vuorovaikutusta. SMEAR II on maailman johtava ilmastontutkimusasema. Kierroksella pääsette näkemään, miten metsän ja ilmakehän vuorovaikutusta mitataan tutkimusta varten. SMEAR II-mittauksia on tutkimusmetsän lisäksi myös läheisellä Siikanevan suoalueella, joten mittauksiin voi tutustua myös suoretken merkeissä.

Työpajat liittyen ilmastotutkimukseen, kesto alkaen 2 tuntia

Työpajoissa oppilaat tai opiskelijat pääsevät itse kokeilemaan ja tekemään luonnontieteellisin menetelmin mittauksia liittyen ilmakehään ja ekosysteemien vuorovaikutukseen. Työpajojen sisällöt liittyvät puihin ja metsiin, metsän kasvua ohjaaviin ympäristötekijöihin tai niiden prosesseihin. Työpajoista voidaan koota sopiva kokonaisuus alakouluikäisistä aina lukiolaisille asti. Osassa työpajoista on tarpeen luokkatilan käyttö, tilavuokra on n. 50 e/vrk.

Tutkijan luento tai puheenvuoro

Hyytiälässä työskentelee jatkuvasti lukuisa joukko eri alojen tutkijoita kuten fyysikoita, metsätieteilijöitä, kemistejä, biologeja jne. Vierailuun Hyytiälässä voidaan liittää tutkijan puheenvuoro omasta tutkimustyöstään, mikäli vierailun ajankohta sopii tutkijan aikatauluun. Kurkistus tutkijan maailmaan riippuu siitä, ketkä tutkijat ovat paikalla ja tavattavissa, joten tietyn alan edustajaa ei voida taata.

Yön yli leiri

Pidempi vierailu Hyytiälän tutkimusasemalla mahdollistaa yllä mainittujen erilaisten kokonaisuuksien yhdistämisen. Hyytiälän tutkimusasema sijaitsee kauniilla paikalla Kuivajärven rannalla, ympärillä on runsaasti eri-ikäistä metsää ja myös Pehkusuo sijaitsee kävelymatkan päässä. Puitteet luonnonhelmassa tapahtuvaan opetukseen ovat siis mainiot!

Hinnat

Kierrokset ja työpajat ovat opetuksen ja välineiden osalta ryhmille ilmaisia. Osassa työpajoista on tarpeen luokkatilan käyttö, tilavuokra on n. 50 e/vrk. Majoitus- ja ruokailukuluista pyydä tarjousta.

 

Hankkeesta

Hyytiälässä toteutettava tiedekasvatus toteutetaan osana CLIMAte change teachers’ acaDEMY -hanketta (CLIMADEMY), joka on yksi yhdestätoista kesällä 2022 aloitetuista opettajien tueksi kehitetyistä Erasmus+ -hankkeista (Teacher Academies). CLIMADEMY:n tarkoituksena on luoda eurooppalainen verkosto ja kokonaisvaltainen ohjelma, jossa opettajat yhdessä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa voivat oppia kasvattamaan uusia sukupolvia ymmärtämään ilmastokysymyksiä.

CLIMADEMY:n tavoitteena on  luoda yhteisö kehittämään opettajille ja opettajiksi opiskeleville monipuolista koulutusta ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista. Yhteisö koostuu neljästä EU-maasta (Suomi, Saksa, Kreikka ja Italia) ja kun toiminta on päässyt alkuun, tarkoitus on ottaa uusia jäseniä mukaan. CLIMADEMY-hanketta koordinoi Kreetan yliopisto ja mukana ovat Helsingin yliopiston lisäksi Bolognan ja Bremenin yliopistot.

Kaikille yhteinen Ilmastoauditorio, CLAUDI, on keskeinen alusta CLIMADEMY:n ilmastonmuutoksen koulutuksessa ja verkostoitumisessa. Verkkoalusta yhdistää neljä paikallista keskusta, joita jokaisessa osallistujamaassa on yksi. Paikallisilla keskuksilla on omat alueelliset erityispiirteensä. Kaksi on vakiintuneita ilmansaasteiden ja ilmastonmuutoksen mittaukseen keskittyneitä tutkimusasemia keskenään erilaisilla alueilla Euroopassa: lähellä arktisia alueita boreaalisessa metsässä Suomessa, Hyytiälän tutkimusasemalla, ja Välimeren kuivalla subtrooppisella alueella Kreikassa. Kaksi muuta ovat tietokonemallinnukseen ja keskussatelliittihavaintoihin keskittyvä keskus Saksassa ja ympäristökasvatuksen pedagogiikkaan keskittyvä keskus Italiassa. Paikalliset keskukset tarjoavat vapaamuotoisen oppimisympäristön niin fyysisinä tiloina kuin virtuaalisella alustallakin, ja lisäksi näitä molempia yhdistäen.

Kirjoittaja: Reetta Matilainen on kouluyhteistyöstä vastaava projektikoordinaattori.

Kuvat: Pauliina Schiestl-Aalto

Metsä- ja puuteknologian kenttäkurssi kruunaa fuksien Hyde-kesän

Reitti Hyytiälän metsäasemalle, tuttavallisemmin Hydeen, on tullut tutuksi tuhansille metsäopiskelijoille ja opettajille vuosikymmenten varrella. Oriveden suunnasta kantatie 66:a matkaavalle Kallenaution kestikievari on maamerkki, joka muistuttaa hiljentämään vauhtia ja kääntymään oikealle. Kohta ollaan perillä.

Viime kesänä Hyytiäläntien varteen, Pehkusuon laitaan, pystytettiin uusi teos toivottamaan tulija tervetulleeksi metsäasemalle. Kelopuun juurakon päällä istuva, puusta moottorisahalla veistetty huuhkaja on osoitus siitä, että metsäopiskelijoilta löytyy edelleen sekä taiteellista silmää että kädentaitoja. Erityiskiitos tekijälle, metsäylioppilas Mikko Autereelle. Hieno oivallus! 

Huuhkajateoksen juhlalliset vihkiäiset elokuussa 2022. (Kuva: Jesse Nowak)

Metsä- ja puuteknologian kenttäkurssi eli teknon kurssi päättää ensimmäisen vuoden opiskelijoiden yhdeksänviikkoisen kenttäkurssijakson elokuun alkupuolella. Meille opettajille asetelma on tuttu jo lähes 20 vuoden ajalta, mutta opiskelijoille se on tietenkin aina uusi ja ainutkertainen. Hyden kesä on se, joka viimeistään liittää saman vuosikurssin opiskelijat yhteen. Kutsumme sitä Hyytiälän hengeksi tai kurssihengeksi. Me entiset metsäopiskelijat – forstit – tiedämme, että oman Hyde-kesän sattumuksia muistellaan kurssitapaamisissa vielä vuosikymmentenkin päästä. Kenttäkurssin aikana syntyy myös elämänmittaisia ystävyyksiä, joskus jopa syvällisempiä parisuhderintamalla. 

Metsäteknologia ja puuteknologia ovat kumpikin varsin käytännönläheisiä tutkimus- ja opetusaloja. Metsäteknologiassa tarkastellaan puunhankinnan (toimitusketju kannolta tehtaalle) ja puuntuotannon operaatioita, niissä käytettäviä työmenetelmiä ja teknologioita, logistiikkaa ja operaatioiden tehokkuutta. Puuteknologia tutkii yhtäältä itse puuaineen rakennetta ja ominaisuuksia sekä niiden vaikutusta valmistettavien tuotteiden ominaisuuksiin, ja toisaalta varsinaisia jalostus- ja modifiointiprosesseja. 

Ensimmäisen vuoden syksyn ja kevään peruskursseilla näitä teemoja on opiskeltu teoriatasolla Viikin luentosaleissa ja poikkeuksellisesti koronapandemiasta johtuen myös videoyhteyksillä verkossa. Vaikka erilaiset virtuaaliset oppimisympäristöt ja esimerkiksi videot ovat jo luonteva osa monien metsätieteiden kurssien sisältöjä, eivät ne korvaa omakohtaista tekemistä ja kokemista autenttisessa toimintaympäristössä.

Kenttäkursseissa on kyse siis mitä suurimmassa määrin tekemällä oppimisesta, ja uskallamme väittää, että kyse on myös omakohtaisen kokemisen kautta syntyvistä oivalluksista. Kenttäkurssi on myös hyvä tapa opetella toimimaan itseohjautuvana ryhmänä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Opetellaan siis vastuunottoa sekä omasta että muiden tekemisestä ja pärjäämisestä periaatteella ”kaveria ei jätetä”. Pidämme erittäin tärkeänä myös sitä, että metsätieteistä valmistuvilla on itsellään edes pientä kokemusta niistä metsässä tehtävistä käytännön toimenpiteistä, joita he mahdollisesti tulevat suunnittelemaan ja johtamaan ”aikuisten oikeasti” käytännön työelämässä. Kenttäkurssiopetuksessa on siis kyse myös uskottavuuden ja pystyvyyden lisäämisestä. 

Hyytiälässä ei valitettavasti ole käytettävissä hakkuukonetta sellukattiloista tai paperikoneista puhumattakaan. Opiskelijat eivät siis pääse nykyaikaisesti kaatamaan puita ”motolla” tai tekemään paperia tehdasmittakaavassa, mutta kaikki kahdeksan harjoituskokonaisuutta liittyvät keskeisesti kannolta tehtaalle ulottuvaan puun arvoketjuun. Tekeminen on vain pienimuotoisempaa ja ihmistyövaltaisempaa kuin tosielämässä. 

Koska teknon kurssi on viimeinen osio ensimmäisen vuoden kenttäkurssilla, alkaa moni opiskelija tässä vaiheessa kesää olla jo hieman väsynyt. Kurssimme alkaakin pehmeällä laskulla siinä mielessä, että aloituspäivänä teemme retkeilyn joko puunkorjuutyömaalle tai jalostuslaitokselle, joka useimmiten on saha.

Olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että Juupajoella, Hyytiälän sijaintikunnassa, toimii kaksikin teollisuussahaa: JPJ Wood Oy:n ja UPM:n tuotantoyksiköt. Tänä kesänä pääsimme kahden vuoden koronasulun jälkeen näkemään UPM:n sahalla, miten tukki muuttuu lankuiksi ja laudoiksi. Monelle opiskelijalle tämä oli ensimmäinen kosketus teollisuusmittakaavan sahaan. Hyytiälässähän on ihan omakin saha, joka on nimetty edesmenneen professori Granvikin nimen mukaan Granvikin sahaksi. Teknisessä mielessä Hyytiälän saha eroaa moderneista teollisuussahoista kuin yö päivästä, mutta periaatteen tasolla kyse on kuitenkin samasta asiasta eli pyöreän sahatukin muuntamisesta säännöllisen muotoisiksi ja mittaisiksi sahatavarakappaleiksi. 

Vierailulla UPM Korkeakosken sahalla heinäkuussa 2022.

Teknon kenttäkurssi eroaa muista kurssiosioista siinä, että opiskelijat jaetaan kahdeksaan osaryhmään, joista jokainen tekee omaa erillistä harjoitustehtävää tai sen osaa yhtenä kurssipäivänä. “Karusellissa on siis kahdeksan harjoitusta, joista jokaisesta on vastuussa oma assistenttinsa. Metsäteknologian osuus koostuu neljästä harjoituksesta: moottorisahahakkuusta (manuhakkuu), taimikonhoidosta, korjuujäljen mittaamisesta ja leimikon suunnittelusta. Puuteknologian puolella opiskelijat tutustuvat puun kuidutukseen ja kuitujen ominaisuuksiin, sahatukkirunkojen katkontaan ja sahatavaran valmistukseen ja sen arvon määrittämiseen sekä puuraaka-aineen mittaukseen. Näistä harjoituksista mieluisimpia ovat vuodesta toiseen olleet hakkuu, taimikonhoito ja sahatavaran valmistus. 

Hätäensiavun taitojakin kerrattiin ennen metsään lähtöä.

Hakkuu– ja taimikonhoitoharjoitukset alkavat turvavarusteiden hakemisella ja pukemisella konehallin yläkerrassa. Varusteisiin ja työvälineisiin on tutustuttu jo ensimmäisen päivän rastikoulutuksessa, mutta vasta nyt jokainen kokee, kuinka raskailta turvahousut, -saappaat, -hanskat ja -kypärä tuntuvat päälle puettuina. Ja vielä pitäisi tehdä töitäkin, ja vieläpä kesäkelissä. Ammattimetsurit menevätkin usein aamuyöllä metsään ja palaavat sieltä jo puoliltapäivin kotiin. Näin he välttävät pahimman kuumarasituksen ja nälkäiset hyttys- ja paarmalaumat.

Mutta ei auta, Hyytiälässä on painettu hakkuutöitä helteestä piittaamatta. Hellekesänä 2010, jolloin ulkolämpötila kipusi Hyytiälänkin virallisessa mittauspisteessä yli + 33 °C, metsäfuksit hakkasivat urhoollisesti ensiharvennusmännikköä Ala-Hyytiäläntien tuntumassa. Kukaan ei protestoinut ainakaan julkisesti, vaikka mehua kului ja paita oli märkä jo pelkästä palstalle kävelemisestä. Toisaalta monissa tropiikin maissa metsätöitä tehdään vieläkin ankarammissa lämpöolosuhteissa.

On hyvä tiedostaa myös se tosiasia, että valtaosa maailman metsänhakkuista tehdään yhä edelleen ihmistyövoimalla. Tässä mielessä pieni omakohtainen kokemus perinteisestä hakkuutyöstä ei ole ollenkaan huono lisä tulevan metsänhoitajan osaamispääomaan. Toisaalta on myös todettava, että manuhakkuu eroaa ”isossa kuvassa” vain työvälineen, tehokkuuden ja fyysisen työponnistuksen osalta nykyaikaisesta koneellisesta hakkuusta. 

Rungon katkonnan opettelua.
Päivän tuotosta mittaamassa.

Taimikonhoitoa ovat monet kaupunkitaustaisetkin metsäopiskelijat tehneet aikaisemmassa elämässään. Ehkä eivät omalla tai oman perheen metsätilalla, vaan esimerkiksi tädin, sedän tai jonkun muun sukulaisen metsässä. Raivaussahan lisäksi Hyytiälässä on taimikoiden varhaisperkauksessa ja harvennuksessa opeteltu myös perinteisen vesurin ja modernimman raivaveitsen käyttöä. Taimikonhoidossa, kuten ei manuhakkuussakaan, ole kysymys pelkästä työmenetelmästä ja teknologiasta, vaan mitä suurimmassa määrin myös metsänhoidosta: pitää tehdä metsän kehittymisen kannalta jatkuvasti hyviä päätöksiä siitä, minkä puun jättää ja minkä ottaa. On osattava ajatella myös riistan tarpeita ja monimuotoisuudelle tärkeitä luontoarvoja.

Taimikonhoidossa ja manuhakkuussa tekijä näkee heti työnsä jäljen. Ehkäpä juuri tämä seikka yhdessä konkreettisen fyysisen tekemisen kanssa on viehättänyt opiskelijoita vuodesta toiseen. Vaikka hyttyset, kärpäset ja ampiaiset tekisivätkin parhaansa viehätyksen poistamiseksi. 

Raivaussahan käytön “kuivaharjoittelua” Hyytiälän metsäaseman konehallilla.
Teränhuoltoa opettelemassa perkauskohteella.

Sahatavaran valmistus on harjoituskokonaisuus, jossa opiskelija saa hyvän kuvan siitä, miten puun ulkoiset ominaisuudet, kuten oksikkuus, heijastuvat puun sisäisiin ominaisuuksiin ja sahatavaran laatuun. Oleellinen osa harjoitusta on rungon katkonta sahatukkeihin siten, että sahatavaran saanto ja arvo muodostuisivat mahdollisimman korkeiksi. Kun tukit on sahattu opiskelijoiden laatimien asetteiden mukaisesti ja sahatavara on mitattu ja laadutettu, voidaan sahatavaran saanto ja arvo laskea. Monesti opiskelijat iskevät metsässä silmänsä mahdollisimman suureen sahapuurunkoon. Totuus paljastuu sitten siinä vaiheessa, kun huomataan, että rungon koko korreloikin joka vaiheessa työmäärän kanssa. Hyvä oppi toki sekin. 

Yksi kunkin ryhmän opiskelijoista pääsee sahatavararastilla toimittamaan “perämiehen” tärkeää tehtävää sahurin apuna.

Opettajakunnalle kenttäkurssi luo vaihtelua perinteiseen kampuksella tapahtuvaan lähiopetukseen nähden. Toisaalta monet opettajat eivät ole sitten vapaita opetuksesta edes kesällä. Kenttäkurssien onnistunut toteutus vaatii myös paljon valmistelua, joka alkaa hyvissä ajoin alkuvuodesta kurssiassistenttien valinnalla. Kevään kuluessa valmistelutyö kiihtyy, kun pitää löytää opetus- ja retkikohteita, kirjoittaa harjoitustyöohjeita, päivittää Moodlet, sopia ulkopuolisten asiantuntijoiden vierailuista, sopia ulkopuolisten tahojen (esim. Metsähallitus) avunannosta kurssien toteutukseen ja tilata retkibussit. To do -listat täyttyvät lukemattomista yksityiskohdista ja niiden aina kurssien alkuun saakka kestävästä hiomisesta. Vasta kun koittaa viimeisen viikon perjantai, voi huokaista helpotuksesta: se onnistui sittenkin. 

Hyytiälän kesä ei edes opetuspuolella ole pelkkää tiukkaa metsäasiaa, vaan päivien lomaan on yritetty järjestää hieman muutakin maaseutuun ja Hyytiälän lähiseutuun liittyvää pienimuotoista tutustumista. Tänä kesänä yksi energiapuunmittausharjoituksen pinoista sijaitsi lähellä yhtä seutukunnan jäljellä olevista vielä toimivista maitotiloista. Niinpä mittausryhmät kävivät tervehtimässä tilan nuorta karjaa kotimatkallaan takaisin Hyytiälään. Juupajoen kunta on halunnut parina viime vuotena tarjota kahvit Kallenaution kestikievarissa ja kertoa samalla Juupajoen eduista mahdollisena asuin- ja työskentelypaikkakuntana. Valtiovallan tervehdyksen tilaisuuteen toi kansanedustaja Arto Pirttilahti, joka kertoili ajankohtaisia kuulumisia EU:n metsien käyttöön ja suojeluun liittyvistä linjauksista. 

Juupajoen kunnan vieraana Kallenaution kestikievarissa.

Keskeiselle paikalle vanhalle pallokentälle on valmistumassa näyttäviä puurakennuksia, joiden on tarkoitus korvata 1970-luvulla rakennetut tiiliverhoillut ruokala-, opetus- ja majoitusrakennukset. Yli sata vuotta vanhat, suojellut hirsirakennukset palvelevat sen sijaan opiskelijoita, opettajia, tutkijoita ja muita vierailijoita myös jatkossa. Käytännön toiminnot muuttuvat joka tapauksessa suuresti uusien rakennusten myötä, mikä tarkoittaa jotain uutta opeteltavaa myös meille opettajille.  

Odotamme mielenkiinnolla, miten kurssi K115 ottaa uudet rakennukset omikseen. Toivomme myös sitä, että saamme runsain määrin hakemuksia, kun ensi kesän assarihaku aukeaa taas alkuvuodesta. Jos on oma Hyde-kesä opiskelijana ikimuistoinen, voi assarikesä olla se toinen, vieläkin ikimuistoisempi. 

Blogitekstin kirjoittajat Juha Rikala ja Veli-Pekka Kivinen odottelevat Wanhan ruokalan rappusilla Hyde-gaalan eli kesän kenttäkurssien päätösjuhlan alkamista. (Kuva: Mikko Autere).

Kuvat kirjoittajien (Veli-Pekka Kivinen & Juha Rikala) ottamia, ellei muuten mainita.    

Pilvilinnan majoitustiloja parannettiin

Hyytiälän metsäaseman Pilvilinna oli kesällä remontoinnin kohteena.

Pilvilinna on suojeltu, arvokas vanha hirsirakennus. Alun perin se rakennettiin yliopiston metsänhoitajan kenttäkurssien aikaiseksi virka-asunnoksi. Ehkä tunnetuin asukas oli Martti Tertti perheineen 1930-luvulla.

Tällä kertaa korjauskohteena olivat alakerran majoitustilat. WC- ja suihkutilat uusittiin ja salin sivuhuone muutettiin majoituskäyttöön sopivaksi. Työ tehtiin vanhaa ilmettä kunnioittaen. Tarkoituksena oli myös pidentää vuosittaista käyttöaikaa keväällä ja syksyllä. Tämä edellyttäisi kuitenkin vielä lisäkorjauksia vesien jäätymisen estämiseksi.

Tarvetta Pilvilinnan majoituskäytön lisäämiselle tulee, kun uudisrakentamisen yhteydessä majoituspaikkojen kokonaismäärä Hyytiälässä pienenee.

Kirjoittaja: Antti Uotila on Hyytiälän metsäaseman johtaja.

Kuva: Juho Aalto.

Arkkitehdin ajatuksia

Pääsuunnittelija Hilla Rudanko kertoo Hyytiälän uudisrakennuksen suunnitteluprosessista.

Olemme Mikko Kilpeläisen kanssa toimineet Hyytiälän uuden päärakennuksen arkkitehteina vuoden 2020 suunnittelukilpailusta lähtien. Minä olen nimettynä pääsuunnittelijana ja Mikko projektiarkkitehtina, ja suunnitteluratkaisut teemme yhdessä keskustellen. Kilpailun aikana työryhmäämme kuuluivat myös arkkitehdit Kuisma Rasilainen ja Anssi Kankkunen. Arkkitehtien lisäksi rakennusta suunnittelevat rakennesuunnittelijat Pertti Heinonen ja Hannes Ojalehto, talotekniset suunnittelijat Mikko Pentti ja Jarkko Joensuu, sisustusarkkitehti Laura Suominen sekä pohjarakenteisiin, palotekniikkaan, akustiikkaan, suurkeittiöihin ja av-järjestelmiin erikoistuneet suunnittelijat.

Ideointi alkoi suunnittelukilpailusta

Suunnitteluprosessi alkoi kilpailusta, jossa laadimme ehdotuksen Hyytiälän tarpeiden ratkaisemiseksi. Yliopiston rakennuttajatyöryhmä oli valmistellut kilpailuohjelman, jossa kuvattiin tilatarpeet, toiminnot sekä käytettävissä oleva taloudellinen raami. Lisäksi kilpailuohjelma ja kilpailun aikainen työpaja avasivat meille Hyytiälän historiaa sekä vanhan pihapiirin ja tutkimusaseman kulttuurihistoriallista arvoa. Puurunko ja poikkeuksellisen pitkä vähintään 150 vuoden elinkaari olivat selkeitä lähtökohtia uudisrakennuksen suunnitteluun.

Kilpailuvaiheessa kokeilimme monenlaisia malleja tilatarpeiden ratkaisemiseksi Hyytiälässä. Ensimmäinen ajatuksemme oli sijoittaa uudisrakennus vanhan A-rakennuksen paikalle. Tämä kuitenkin osoittautui vaikeaksi, sillä toiminnan piti jatkua katkeamatta vanhasta rakennuksesta uuteen. Seuraava ratkaisuvaihtoehto oli suuri yksittäinen rakennusmassa jalkapallokentällä lähellä vanhaa pihapiiriä.

Arkkitehdin laatima näkymäkuva Hyytiälän uudisrakennuksen ruokasalista.

Tätä vaihtoehtoa käsittelimme yliopistolaisten kanssa kilpailun aikaisessa työpajassa Hyytiälässä. Totesimme yhteistuumin, että yksi suuri rakennus lähellä vanhaa pihapiiriä on aivan liian massiivinen. Niinpä päädyimme lopulta sijoittamaan uudisrakennuksen sopivan etäälle vanhasta pihapiiristä ja jakamaan sen neljään pienempään paviljonkiin. Paviljonkeja yhdistää yhteinen katto, jonka alla majoitushuoneisiin pääsee kulkemaan suojassa kuin omiin metsäkämppiin.

Käyttäjien tarpeet ja tiedot ohjaavat suunnittelua

Kilpailun jälkeen pääsimme kehittämään suunnitelmaa yhteistyössä hyytiäläläisten ja rakennuksen tulevien käyttäjien kanssa. Huollon ja rakennusten päivittäisen käytön ratkaisuissa meitä ovat auttaneet erityisesti tutkimusaseman johtaja Antti Uotila, tutkija Juho Aalto ja huollosta vastaava Jarkko Saarimäki. Keittiötä on suunniteltu tiiviisti pääemäntä Jaana Arosen kanssa. Materiaaliratkaisuissa ja siivottavuudessa ovat puolestaan auttaneet yliopiston kiinteistöpalveluiden siivousasiantuntijat.

Kuvakaappaus arkkitehdin työvaiheen tietomallista, jossa näkyy majoitushuone ja sen irtokalustus.

Suunnitelman kokonaisuutta on tutkittu ja kehitetty käyttäjäkokouksissa, joissa on ollut koolla edustus eri tiedekunnista ja opiskelijakunnasta. Suunnitelman perusratkaisu on kilpailuehdotuksen kaltainen, mutta rakennuksen sisätilat ovat kehittyneet kilpailuvaiheen ratkaisusta huomattavasti saatuamme käyttäjiltä tarkempaa tietoa ja kommentteja. Suuri haaste jokaisessa suunnittelutyössä on tarpeiden ja käytettävissä olevan taloudellisen raamin yhteensovitus. Käytännössä tämä näkyy arkkitehdin työssä erityisesti neliöiden määrässä: meidän tehtävänämme on huolehtia, että suunniteltu rakennuksen laajuus vastaa rakennuttajan käytettävissä olevaa budjettia.

Hankkeessa on myös tehty yhteistyötä Ilmastopyörre-taideprojektin kuraattorin ja taiteilijoiden kanssa. Odotamme innolla taideteosten saapumista Hyytiälään sekä uudisrakennukseen että sen ympäristöön.

Talo hahmottuu tietomallissa

Uuden rakennuksen suunnittelu on työryhmässä työskentelyä; tietoa vaihdetaan jatkuvasti, ja tärkeimpänä työkaluna tiedonvaihtoon on tietomalli. Ideoimme Hyytiälän ratkaisuja myös ihan lyijykynällä piirtäen sekä fyysisessä pienoismallissa. Lopulta valitut ideat viedään kuitenkin aina tietomalliin. Me arkkitehdit valmistelimme hankkeen alkuvaiheessa kilpailuvaiheen suunnitelman pohjalta ensimmäisen tietomallinnuksen, josta selviävät rakennuksen sijainti, muoto ja tilat. Tämä tietomalli jaettiin muille suunnittelijoille, jotka aloittivat sen pohjalta oman suunnittelutyönsä. Rakennesuunnittelija mallinsi rakennuksen rakennejärjestelmän, talotekniset suunnittelijat mallinsivat lvi- ja sähkötilavaraukset ja laitteet, keittiösuunnittelija mallinsi keittiön ja sisustussuunnittelija irtokalustuksen. Hankkeen edetessä suunnittelijoiden mallit yhdistetään säännöllisesti päällekkäiseksi yhdistelmämalliksi, jossa mahdolliset ristiriidat ja yhdessä ratkottavat ongelmakohdat tulevat näkyviin. Tätä varten hankkeessa on taitava tietomallikoordinaattori Riikka Hannuksela.

Kuvakaappaus Hyytiälän uudisrakennuksen tietomallista, jossa eri suunnittelualojen tieto yhdistetään.

Tietomallia hyödyntää jatkossa myös uudisrakennuksen Living lab -tutkimusalusta. Meille suunnittelijoille on ollut äärimmäisen kiinnostavaa tutustua suunnittelun aikana tutkimustoimintaan, jonka pohjaksi voimme antaa osaltamme tietoa. Toivonkin, että tulevina vuosina pääsemme vierailemaan Hyytiälässä ja kuulemaan tutkimushankkeista, jotka hyödyntävät uudisrakennusta ja sen suunnittelutietoa tavalla, jota emme suunnitteluaikana vielä osanneet arvata.

Kirjoittaja: Hilla Rudanko on uudisrakennuksen pääsuunnittelija.

 

 

Tiedepolku houkutellut monenlaisia kävijöitä

Tänä kesänä käyttöön otettu Hyytiälän tiedepolku on kerännyt mukavasti kävijöitä, vaikka polkua ei ole isommin mainostettu. Alun perin etenkin lukiolaisten ja yläkoululaisten omatoimiohjelmaksi suunniteltu reitti on tavoittanut kaiken ikäisiä päiväretkeilijöitä, jotka ovat kiitelleet infotaulujen monipuolisia tietosisältöjä. Hyytiälän pihapiiristä alkavalle polkureitille ovat löytäneet myös aseman ulkopuoliset vierailijat.

Hyytiälän tiedepolun alku.

Reitin suomenkielisissä infotauluissa esitellään Hyytiälän aktiivisia tutkimusaiheita, etenkin metsien ja ilmakehän vuorovaikutuksen näkökulmasta, ja sen lisäksi yleisesti erilaisia metsiin ja metsäntutkimukseen liittyviä teemoja. Pelkän lukemisen lisukkeeksi voi asemalta lainata varustepaketin, jos haluaa kokeilla taulujen yhteydessä olevia tehtäviä.

Tiedepolku on toiminut hyvänä aloituksena tieteen tunnetuksi tekemiselle Hyytiälässä. Toiminta saa pian jatkoa muissa muodoissa, kun Metsämiesten säätiön keväällä rahoittama hanke metsätiedon välittämisestä yläkoulu- ja lukiolaisille etenee ja alkaa tuottaa opetuksen avuksi Hyytiälän vierailujen yhteyteen sopivia tieto- ja tehtäväpaketteja. Samaan kokonaisuuteen nivoutuu läheisesti myös opettajien ilmastokoulutus, jota myös Hyytiälästä käsin edistetään.

Hyytiälän tiedepolun esittely verkossa: https://www2.helsinki.fi/fi/tutkimusasemat/hyytialan-metsaasema/hyytialan-tiedepolku

Kirjoittaja: Pekka Kaitaniemi toimii tutkimuskoordinaattorina Hyytiälän metsäasemalla.