Kuukausi: tammikuu 2023

Julkaistu

Kulotus Hyytiälässä

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Hyytiälän kenttäkurssilla on kulotus, eli hakkuuaukon maanmuokkaus polttamalla. Kulotusta harvemmin näkee, ellei vapaaehtoisesti toimintaan hakeudu. Viimeaikaiset metsäpalot maailmalla ovat kauhistuttaneet tuhoillaan, mutta kuitenkin poltimme metsää aivan tarkoituksella. Miksi?

Metsänhoitajan on hyvä tuntea historiansa, joten aloitetaan kaskeamisesta. Suomessa metsää on poltettu maanviljelykseen jo pitkään. Yleensä tässä kohdin mieleen tulee kansallisromanttisia maalauksia, kuten Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset. Kaskeamisessa metsää ei kaadettu suoranaisesti raaka-aineeksi. Paljon puuta itseasiassa jätettiin alalle tarkoituksella palamaan. Kasken polton jälkeen palaneeseen maahan kylvettiin viljaa. Palon aiheuttamat hyödyt kasvulle on siis tiedetty kauan.

Metsänhoitoon otettiin tuli työkaluksi uudistumisen, eli uuden puusukupolven syntymisen varmistamiseksi. Metsänhoidollista maan polttamista kutsutaan kulottamiseksi. Se olikin pitkään yksi pääasiallisista maanmuokkausmenetelmistä, kunnes koneellinen maanmuokkaus syrjäytti sen käytön. Nykyisin metsää kulotetaan lähinnä monimuotoisuuden ja toisinaan perinteiden takia.

Kuva: Mikko Autere.

Metsänhoitotieteen apulaisprofessori Marjo Palviainen kirjoitti kulotuksen vaikutuksesta näin:

”Kulotuksessa palaa valtaosa hakkuutähteistä ja pintakasvillisuudesta sekä vaihtelevassa määrin humuskerroksen pintaosaa. Kulotus vaikuttaa maan lämpö-, vesi- ja ravinneoloihin. Lämpöolot paranevat, sillä lämpöä eristävä humuskerros ohenee ja tumma maa imee tehokkaasti lämpöä. Orgaanisen aineen liiallinen palaminen voi heikentää maan vedenpidätyskykyä. Sen vuoksi kulotus sopii parhaiten moreenimaiden tuoreille ja kuivahkoille kankaille, joilla vesitalous on kunnossa. Kuivien kankaiden humuskerros on ohut, ja se voi kulotuksessa palaa lähes kokonaan heikentäen maan vedenpidätyskykyä ja ravinteisuutta.

Kulotuksessa syntyvä emäksinen tuhka vähentää maan happamuutta, mikä lisää typen mineralisaatiota ja kasveille käyttökelpoisen typen määrää. Lisäksi kulotus vähentää pintakasvillisuuden määrää, mikä parantaa taimien kasvuedellytyksiä. Kulotuksella voidaan saavuttaa siis samoja metsänhoidollisia tavoitteita kuin mekaanisella maanmuokkauksellakin. Tavallisesti kulotuskohteet uudistetaan männylle kylväen ja ne täytyy yleensä kevyesti muokata, jotta taimettuminen on riittävän tasaista.”

Kuva: Juuso Helander.

Kulotus on myös yksi kriteeri kestävän metsänhoidon FSC-sertifikaatissa, jos metsän pinta-ala on tarpeeksi suuri. Näin väitöskirjatutkija Elina Peuhu vastasi, kun kysyin palaneen puun merkityksestä monimuotoisuudelle:

”Vaikka kulotuksessa usein keskitytään saavuttamaan muutoksia maan pinnassa, on kuloalueella usein myös puustoa, joka palamisen jälkeen lisää metsän monimuotoisuutta. Eri asteisessa palaneessa puussa elää useita lajeja, joista varsinkin moni hyönteinen on erikoistunut juuri palaneeseen puuhun. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kovakuoriaisista havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linearis) ja luteista palolatikka (Aradus angularis). Palolajien toukat elävät palaneessa puussa ja syövät esimerkiksi siellä kasvavaa sienirihmastoa.

Palolajeilla on hyvä leviämiskyky ja ne voivat haistaa palaneen puun jopa sadan kilometrin päästä. Ensimmäiset hyönteislajit tulevatkin kuloalueelle liekkien vielä loimutessa. Koska palaneen puun määrä on vähentynyt metsissämme huomattavasti hyvän palon torjunnan ja vähäisen kulotuksen takia, ovat useat palolajit kuitenkin harvinaisia ja uhanalaisia. Rauhoitettuja poltetuissa metsissä viihtyviä lajeja ovat edellä mainittujen lisäksi mm. kaskikeiju (Phryganophilus ruficollis) ja mäntyhuppukuoriainen (Stephanopachys substriatus).

Paloalueista hyötyvät monet muutkin lajit, jotka tarvitsevat kuollutta ja heikentynyttä puuta elääkseen, sillä palossa osa puista kuolee heti ja osa pikkuhiljaa vuosien saatossa. Näin lahoavaa puuta muodostuu runsaasti useiden vuosien aikana. Kulotusalue voikin toimia erittäin hyvänä monimuotoisuuden keskittymänä pitkään kulotuksen jälkeenkin, jos kuolevaa puustoa jätetään alueelle. Myös muun muassa useat luonnonkasvit hyötyvät palosta, sillä maaperässä ns. siemenpankissa olevat siemenet aktivoituvat palon jälkeen.”

Kuva: Juuso Helander.

Kulotus Hyytiälässä oli erinomainen oppimiskokemus. Se ei pelkästään opettanut konkreettisella esimerkillä itse maanmuokkausmenetelmää, mutta sai todella ajattelemaan niitä asioita, joihin maanmuokkauksella oikeastaan pyritään. Kaikessa tuhoisuudessaan hallittu kulo oli myös kaunista katsottavaa. Kurssilaisena ollessani toissa kesänä istutimme alan, joten siitä muodostui erityinen kohde, jonka kasvua metsäksi on varmaankin hauska tarkkailla vuosien mittaan.

Kulotuksesta voi lukea lisää esimerkiksi Metsäkeskuksen kulotusoppaasta.

 

Kirjoittaja on kolmannen vuoden metsäylioppilas Albert Häme.

Blogitekstin pääkuva: Mikko Autere.

Julkaistu

Huuhkajan huuto Hyytiälän taiteiden yössä

Tämä teksti on julkaistu alunperin Forstihuudon numerossa 3/2022. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.

Suolta nousee illan hämärä. Se kietoutuu järven yllä leijuvaan illan sumuun ja väreilee pian nukahtavien puiden oksilla. Hämärästä voi kuulla kuisketta, suon syviä säveliä. Virvatuli. Se kutsuu laulullaan kulkijoita mukaansa maan ja veden välitilaan. Sen laulu vie maailmaan, jossa aika pysähtyy ja unet käyvät toteen. Siellä ei ole mennyttä tai tulevaa, eivätkä polut sen maailman maaperällä johda mihinkään. Siniset ja vihreät lieskat kiertyvät yhteen ja hämärä huojuu. On kuin suo eläisi, hengittäen ja tanssien. Huuhkaja istuu oksallaan katsellen liekkien ja kulkijoiden transsia. Se elää ja kulkee monessa maailmassa. Sille suo on tuttavallinen, vanha ystävä, ja hämärä sen koti.

Hyytiälään saapuvien, sieltä lähtevien ja muuten vain Pehkusuolla kuljeksivien nautittavaksi nousi tänä kesänä suon laitaan huuhkajaa esittävä teos. Teoksen avajaisina ja ihan kesäillan iloksi rakennettiin teoksen ympärille Hyytiälän taiteiden yön ensimmäinen ja ainoa performanssi. Kesän viimeisen viikon ensimmäisenä arki-iltana teoksen juurella nähtiin esitys nimeltään ”Virvatuli”.

Huuhkajaa esittävä teos on nähtävissä Pehkusuon laidalla, ja sitä kannattaa käydä ihailemassa niin aamuhämärässä kuin yön syvyydessä. Huuhkajan tekijä Mikko Autere kertoo teoksestaan seuraavaa:

”Moni jää paljosta paitsi, lähtiessään perjantaisin kotiin. Hyytiälän viikonloput ovat leppoisan verkkaisia. Ihan kuin mökillä olisi. Verkkaisuuden sekaan kaipaa kuitenkin myös jotain tekemistä. Idea jonkunlaisen ’assarityön’ tekoon oli ilmoilla jo keväällä. Pohdimme tulevien assistenttikollegoiden kanssa, että mitä voisimme noina lukuisina sydänkesän viikonloppuina tehdä. Ajatus puuveistoksesta, joka toivottaisi kulkijat tervetulleeksi metsäasemalle, syntyi ensimmäisten viikkojen aikana. Työn aloitus kuitenkin venyi ja venyi, kun sopivan järeää puupölliä ei meinannut löytyä. Onneksi sestotukkien veistelyn yhteydessä Kuivajärven luonnonhoitometsästä kaadettiin isoja näreitä, joiden tyvipölleistä sai aihion moottorisahaveistokselle.

Kyseessä oli minun kolmas moottorisahaveistokseni, joten aivan nollasta ei lähdetty liikkeelle. Huuhkajaa en kuitenkaan ollut aikaisemmin tehnyt, joten mallia piti ottaa muiden teoksista. Pöllön muoto on helppo tehdä moottorisahalla. Hankaluuksia tuottivat kuitenkin yksityiskohdat. Puumöykky tulee herättää eloon veistämällä siipisulat ja vatsahöyhenet. Hienoimpien piirteiden, kuten sarvien ja kasvohöyhenien tekoon moottorisaha ei taipunut. Tällöin piti turvautua kulmahiomakoneeseen sekä dremeliin. Silmät teinkahdesta mustaksi maalatusta pultista, jotka upotin oikeille paikoille. Lopuksi puun pinta poltettiin ja tervattiin.

Pöllöt tuppaavat vaanimaan ympäristöään puiden oksilta. Sopivaa puuta ei suon laidalta löytynyt, joten sellainen täytyi tuoda. Kuloaukolta löytyi sopiva hiiltynyt runko, jonka juurakko oli vielä tukevasti paikallaan. Puu juurineen aseman pihaan ja pöllö oksalleen istumaan. Oksa oli tässä tapauksessa puun juuri. Kyhäelmä oli raskas ja sitä Pehkusuolle pystyttämään tarvittiin kourallinen raavaita metsäläisiä. Lopuksi juurakko köytettiin kiinni tekopökkelöön, joka toivottavasti pysyy ainakin jokusen vuoden pystyssä.

Miksi huuhkaja? Hyytiälä tarkoittaa Hämeen murteella huuhkajaa, joten valinta oli melko helppo. Teosta veistellessä ei mielessäni oikeastaan ollut mitään sen kummempaa sanomaa tai merkitystä. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna tulee mieleeni toinenkin Huuhkaja-teosta ja Hyytiälää yhdistävä tekijä. Pöllöä pidetään saduissa metsän viisaana lintuna. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin yliopistoa ja sitä viisautta mitä forstit kesäisin Hyytiälässä saavat. Toivotaan että metsäopetus säilyy Hyytiälässä vähintäänkin yhtä kauan, kuin teoksen hiiltynyt puunrunko. Eli vähintään seuraavat parisataa vuotta.”

On myöhäinen ilta. Tai aikainen yö. Pihapiiri on hiljentynyt ja ihminen nukahtanut. Yön eläjät venyttelevät raajojaan ja aloittavat askareitaan. Järven pinta on tyyni. Kevyt sumu leijuu vielä ilmassa. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kumea ääni. Se kaikuu järven rannoilla ja kimpoilee kallioista. Ääni tavoittaa kuluneen päivän viimeiset, ohuesti puiden latvojen takaa kurottavat auringonsäteet ja matkaa niiden mukana huomiseen päivään. Sumu vavahtaa ja väistyy, kun huuhkaja lähtee lentoon rantametsästä. Se suuntaa kohti suota. Suon laidalta se on löytänyt uuden ystävän, jonka kanssa vahtia kulkijoiden unta ja seuraavan matkan taivalta.

Kirjoittajat: Ina Virtanen & Mikko Autere. Pääkuva: Jesse Nowak.