Uuden puurakennuksen synty 2021-2023
Hyytiälän metsäaseman uudisrakennusten ja Living Labin avajaisia vietettiin lokakuun puolivälissä. Yli kaksi vuotta kestänyt rakennusurakka on siten saatu päätökseen.
Metsäaseman tapahtumia voi jatkossa seurata aseman verkkosivujen ja Instagram-tilin kautta. Hyytiälä-blogi jää omalle paikalleen, mutta sen päivittäminen päättyy.
Kiitos kaikille lukijoille!
Blogin pääkuva, samoin kuin kuvat yllä: Jussi Valkeajoki.
Historian kuuluisat lehdet havisevat metsäasemalla. Siirtyminen uuteen puurakennukseen on nyt tehty.
Syyskuun alkupuoli toi mukanaan suuria muutoksia metsäaseman toimintaan. Vanhojen, 1970-luvulla rakennettujen tiilirakennusten purkaminen alkoi ja siirtyminen uuteen puurakennukseen koitti. Sitä ennen oli kuitenkin tyhjennettävä vanhat A-, B- ja C-talot.
Vuosikymmenten käyttöikä yhdistettynä isoihin tiloihin tarkoittaa suurta kertynyttä tavaramäärää. Varastoissa olikin melkoinen määrä esimerkiksi vanhoja mittauslaitteita ja maastotöissä tarvittavia varusteita. Puhumattakaan kaikista kalusteista kuten sängyistä, hyllyistä ja tuoleista.
Erityisesti B-talon alakerrassa ollut varastohuone täynnä vanhoja mittauslaitteita oli mielenkiintoinen tyhjennettävä. Mitähän tälläkin on joskus mitattu? Mikäs tämä on? Näitä kysymyksiä lenteli ilmoille tuon tuosta.
Mitä myydään? Mitä säästetään? Mitä heitetään pois? Myös näitä kysymyksiä heiteltiin ilmoille vähän väliä muuttoa tehdessä. Positiivinen vaikutelma jäi siitä, että roskiin päätyi suhteellisen vähän tavaraa. Ja sekin vähä oli lähestulkoon sellaista, mitä ei olisi enää voinut hyödyntää tai kierrättää.
Pääosin Kiertonetin kautta myytiin suuri määrä kaikkea mahdollista sängyistä keittiötarvikkeisiin. Asemalla kävikin melkoinen vilske ihmisten noutaessa ostamiaan tavaroita.
Myytävien tavaroiden hinnoittelu ja kuvaaminen (sekä osin myös merkitseminen) teetti melkoisesti töitä. Vaiva kuitenkin kannatti, saatiinhan myynnistä hieman voittoa ja tavaroille uudet kodit.
Säästettäviä tavaroita kuljeteltiin mm. Vanhaan ruokalaan, Tapiolaan, Pilvilinnaan ja konehalleille. Selvää on, että jatkossa tavaran määrän on pysyttävä kurissa. Säilytystiloja kun on selvästi vähemmän kuin ennen.
Muutto antoi mahdollisuuden vaihtaa joitakin kalusteita hieman parempiin aseman eri rakennuksissa. Esimerkiksi Pilvilinnan yläkerran huoneet saivat uudemmat ja tukevammat sängyt. Lisäksi esimerkiksi valkoisia lipastoja saatiin sijoiteltuja huoneisiin, joista vastaavat aiemmin puuttuivat.
Moni tavara piti vain äkkiä siirtää pois purettavista rakennuksista ja lopullinen sijoituspaikka pohditaan myöhemmin. Tämä koskee mm. punttisalissa ollutta pingispöytää. Ei siis ole syytä huoleen, pöytä on tallessa!
Muutolla oli erittäin työllistävä vaikutus useampaan asemalla työskentelevään henkilöön. Allekirjoittaneella meni arviolta puolitoista viikkoa muuton parissa.
Taisi siinä moni huokaista syvään, kun tiilirakennukset viimein tyhjenivät. Tässä se nyt oli. Uusi ajanjakso aseman historiassa oli alkamassa.
Viimeisinä muuttotöinä kerättiin vielä lähipuista linnunpöntöt turvaan ja otettiin pistokkaita kasveista, jotka todennäköisesti katoaisivat purku-urakan aikana. Näitä kasveja olivat ainakin humala ja valkomulperipuu.
Tätä kirjoittaessani syyskuun puolivälissä on tiilirakennukset aidattu työmaa-aidoilla. Ikkunoita on otettu pois ja kaappeja revitty irti ja heitelty ulos. Purkaminen on alkanut ja valmista pitäisi olla marraskuun loppuun mennessä.
Elämä uudessa puurakennuksessa on siis koittanut. Uuden opettelu koskettaa jokaista, niin työntekijää kuin vierailijaakin. Mutta eiköhän sitä 150 vuodessa opita kaikki mahdollinen…
Vierailijoiden palaute on ollut pääosin positiivista. Uusia tiloja on kehuttu ja ihasteltu. Ensimmäinen suurempi ryhmä on onnistuneesti majoitettu ja ravittu.
Uusi puurakennus on nyt käytössä. Seuraavaksi metsäasema odottaa remontteja Instituuttiin, Tapiolaan ja konehalliin. Nämäkin toteutuvat toivottavasti mahdollisimman pian.
Kirjoittaja: Projektikoordinaattori Henri Jokinen. Kaikki kuvat kirjoittajan ottamia.
Helsingin yliopistomuseon blogin kuukauden esine on tällä kertaa Hyytiälän metsäasemallakin käytössä oleva kyvetti.
Kyseessä on mittausastia, jonka avulla voidaan tutkia puiden kaasuaineenvaihduntaa. Hyytiälän kyvetit perustuvat jo eläköityneen juupajokelaisen kyläseppä ja harrastajamuusikko Toivo Pohjan kehitystyöhön. Pohja on ollut myös pystyttämässä mittausasemia niin Hyytiälässä kuin Värriössä. Hänet palkittiin maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan kunniatohtorin arvolla tieteen eteen tekemästään työstä vuonna 1996.
Kokoelmapäällikkö Jaana Tegelbergin tekstin pääset lukemaan yliopistomuseon blogista.
Hyytiälän metsäasemallakin alkaa jo näyttää keväisemmältä. Viime viikolla otetussa kuvassa (yllä) näkyy enää vain rippunen lunta.
Huhtikuun puolivälissä lunta oli vielä selvästi enemmän, kun Matti Loponen otti Hyytiälässä drone-kuvia. Hänen kuvansa antavat blogin lukijoille hieman uutta perspektiiviä uudisrakennushankkeeseen.
Hyytiälän uuden pihapiirin valmistuttua vuoden 1912 juhannuksen jälkeen, suoritti metsäylioppilas Lennart Segerstråle siellä ensimmäisen kesän harjoitteluaan. Valmistuttuaan hän ei kauaakaan elättänyt itseään metsänhoitajana, kun intohimo vei kokopäiväisen taiteilijan polulle. Maalaustaiteen lisäksi Segerstråle tunnetaan taidegraafikkona.
Segerstråle kuvasi uransa alkupuolella erityisesti lintuja ja luontoa ympärillään. Hän piirsi ulkona luonnoksia, joiden pohjalta ikuisti kokemansa maalauksiksi kankaalle. Joutsenet ovat hänen teoksissaan usein esillä oleva aihe. Hän maalasi niitä erilaisissa ympäristöissä niin yksittäin kuin parvina. Sibeliukselle hän lahjoitti vuonna 1915 maalauksen Joutsenia sumussa säveltäjän 50-vuotisjuhlakonsertin kuultuaan.
Segerstrålen huomattavimpia tuotoksia ovat monumentaalikokoiset teokset, joista merkittävimpinä vuonna 1943 valmistuneet Finlandia-freskot Suomi herää ja Suomi Rakentaa Suomen Pankissa. Nämä Segerstrålen päätyöksi tituleeratut freskot tilasi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, ystävänsä Gösta Serlachiuksen suosituksesta. Segerstråle oli nimittäin 1930-luvulla maalannut Mänttään Serlachiuksen kotiin kattomaalauksen Kirjallisuuden synty ja tehtaan uuteen pääkonttoriin kolme freskoa: Maa, Metsä ja Mäntän syntyhistoria. Nykyisin Serlachius-museoina toimivissa rakennuksissa on esillä myös muita Segerstrålen teoksia.
Lennart Segerstråle – Pegasoksen siivestä -kirjan mukaan Segerstråle vietti tuotteliaan kesän Hyytiälässä vuonna 1912. Silloin syntyi monia lintuaiheisia tauluja, joita taiteilijan taidoista vakuuttuneet kurssitoveritkin ostivat itselleen. Maalasipa hän myös lahjaksi annetun taulun silloiselle Hyytiälän ”herraskaiselle emännälle” Helka Ylpölle. Kiitollisten kurssilaisten lahjoittamassa maalauksessa liitelee kolme joutsenta Kuivajärven yllä.
Vanhassa ruokalassa on yhä nykyisin metsäylioppilas Segerstrålen näyttävä teos Hyytiälä-kesältä. Näkymä teeriä kuvaavasta kohtalaisen isosta maalauksesta pianon yllä piirtyy helposti mieleeni. Tuosta maalauksesta sai alkunsa kiinnostukseni maalarin elämäntyöhön. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin maalattu Metsä ja mies -niminen fresko Metsätalon aulan rappukäytävän yllä taasen kuvaa Segerstrålen uran antia sellaisena, kuin siihen suurempi yleisö taitaa olla tutustunut.
Segerstrålen elämään osui ankeita ajanjaksoja aina venäläistämisvuosista alkaen. Metsänhoitajaksi hän valmistui vuonna 1915, eli ensimmäisen maailmansodan aikaan. Pian sisällissota vei häntä Hämeen rintamalla. 1920-luvulla taiteilijan poika hukkui ja seuraavana vuosikymmenenä syttyi toinen maailmansota, jossa kaatui hänen toinen poikansa. Liekö näillä tapahtumilla ollut osuutta siirtymiseen lintuaiheista kristillisiin ja yksilöä suurempiin teemoihin?
Kirjoittaja: Albert Häme (K-113) ystävänsä Elias Liimataisen (K-112) näkemysten avustamana. Tekstin pääkuva Metsä ja mies -freskosta: Albert Häme.
Kirjallisuus:
Lennart Segerstråle. Göstan pieni taidekirjasto 1.
Lennart Segerstråle – Pegasoksen siivestä. Gösta Serlachiuksen taidemuseo.
Hyytiälän kolmas kurssi, Muistoja ja kuvauksia.
Kuin tilauksesta, odotettu lumisade tuli lauantaina ja pyyhkäisi läpi Suomen. Monelle Etelä-Suomessa asuvalle se tiesi hiihtolomalle lähdön lykkääntymistä huonon ajokelin vuoksi. Onneksi päiviä jäi vielä runsaasti lomailuun, lumimyräkän väistäessä. Viimeistään alkuviikosta sai arjen kiireet huokaista pois, kun aurinko valaisi puhtaan lumen peittämät pellot ja metsät Hyytiälän metsäasemalla.
Tänä vuonna Hyytiälään saapui 49 hiihtoloman viettäjää. Noin puolet siitä määrästä, mitä vierailijoita on vilkkaimpina vuosina ollut. Korona hiljensi hiihtoloman parina edellisenä vuonna ja tänä vuonna vuosikymmenien ajan kestänyt hiihtolomaperinne jatkui. Etelän hiihtoloma herättää metsäaseman hiljaisena vuodenaikana mukavasti eloon. Eri ikäisten lomalaisten läsnäolo tuo virkistävää vaihtelua tutkimusaseman arkeen. Lasten äänet ruokalassa katkaisevat kiireisen työpäivän ja työpäivä alkaa tuntua puoliksi lomalta.
Pääsin ensimmäistä kertaa olemaan mukana järjestämässä Hyytiälän hiihtolomaviikkoa. Aseman johtaja Antti Uotila järjesti A-talon välinevarastoon suksien voitelupisteen, jotta se olisi maanantaiaamuna valmiina suksien voitelua varten. Huomasin, että Antti on voidellut suksia ennenkin. Hän kertoi, että oleellista voitelussa on tarkastaa ensin keli, jotta tietää mitä voidetta laittaa. Parempi on, jos pystyy laittamaan voiteet kerralla usean päivän ajaksi, ja pitoa Antti sanoi laittavansa varman päälle. Antti kertoi myös, että 1990-luvulla aloimme satsata enemmän latuihin. Aloimme tehdä 5 kilometriä pidempiä latuja ja molemmille hiihtotyyleille.
Antti järjesti keittäjien ja kiinteistönhoitajan avustuksella myös kotakahvit tiistaina. Lomalaiset pääsivät nauttimaan päiväkahvinsa järven rannalla olevan kodan tulien äärellä ja tapaamaan samalla aseman henkilökuntaa.
Halusin kuulla hiihtolomavieraiden kokemuksia heidän lomaviikostaan ja kuulla kertomuksia myös aikaisemmilta vuosilta.
Pitkäaikainen hiihtolomavieras Frey Nybergh kertoi, että Hyytiälän hiihtoloma alkoi muodostua omanlaisekseen 80-luvun lopulla. Ensimmäisinä talvina oikeustieteellisen tiedekunnan työntekijät olivat enemmän edustettuina. Syytä siihen, miksi näin oli, hän ei osannut sanoa. Kuitenkin elettiin aikaa, jolloin ei ollut muuta verkkoa kuin kalaverkko, ja tieto kulkeutui työpaikalla henkilöltä toiselle. Tällä tavalla hiihtolomasta yliopistossa sai silloin kuulla. Ensimmäisen kerran Freyn perhe tuli hiihtolomalle vuonna 1991. Tämän jälkeen perhe on matkustanut Hyytiälään joka vuosi, poikkeuksena vuodet 1992 ja 1995, jolloin Freyn kolmannen ja neljännen lapsen syntymät ajoittuivat molemmat hiihtoloman aikoihin. Myös koronan vuoksi yksi vuosi jäi välistä.
Nybergh kertoi, että he tulevat joka vuosi Hyytiälään, koska täällä pääsee tapaamaan eri tieteenalojen ihmisiä. Monet heistä ovat käyneet täällä vuosittain ja heidän kanssaan on mukava vaihtaa kuulumisia. Ison rantasaunan pehmeät löylyt ovat olleet tärkeä osa lomaa. Sauna ja avanto kruunaavat hiihtopäivän jälkeisen olon ja antavat hyvät yöunet. Täysihoito mahdollistaa sen, ettei täällä tarvitse huolehtia ruokailuista ja loma on silloin lomaa. Hiihtäminen on aina ollut tärkeä osa Freyn perheen lomaa. Kaikki lapset oppivat täällä hiihtämään. Frey kuvailee, kuinka hän rantametsässä opetti lapsilleen mäenlaskua ja haarakäyntiä mäkeä ylös. Kaunis metsälatu on ollut tunnelmallinen ja hän toivoo, että se saadaan tulevaisuudessa käyttöön, lumitilanteen sen salliessa. Freylle on myös tärkeää, että koiran voi ottaa aina mukaan ladulle, eivätkä ladut ole täällä ruuhkaisia.
Leena Vasamies-Leppänen tuli ensimmäistä kertaa Hyytiälään hiihtolomalle melkein 40 vuotta sitten. Hän on työskennellyt Helsingin yliopiston entisellä seismologian laitoksella. ”Täällä on niin ihanaa ja lunta on riittävästi”, Vasamies-Leppänen kertoo. ”Saa todella keskittyä lomailemaan. Saa hiihtää ja olla luonnossa. Täysihoito on tärkeää ja keittäjät ovat aarteita. Kaiken kaikkiaan loma on ollut hyvä kokemus.”
Leenan tytär Maisa Leppänen kertoi, kuinka hän lomaviikolla näki hiihtäessään liito-oravan. Se näytti ensin linnulta, kun se liiti puusta alas ladulle. Mutta sitten se kiipesi takaisin puuhun ja jatkoi hyppelyä puusta toiseen, kunnes vähitellen katosi metsään, Maisa kuvailee. Maisa on viettänyt hiihtolomaa Hyytiälässä alakouluikäisestä lähtien ja viimeiset 12 vuotta hän on tullut tänne joka vuosi, poikkeusaikaa lukuun ottamatta.
Pääsin jututtamaan Tuulikki Laurilaa ja Teo Alanko-Laurilaa. Tuulikille Hyytiälän hiihtoloma oli tänä vuonna kolmas kerta ja tällä kertaa mukana olivat myös Tuulikin vanhemmat. Teo 9-v. kertoi, että hän on lomallaan pelannut pingistä ja hiihtänyt joka päivä 7 kilometriä.
Keskiviikkona Hyytiälässä järjestettiin perinteinen pingisturnaus. Tuulikki kertoi, että oli mukavaa, kun perinnettä jatkettiin ja saatiin tasaväkinen turnaus aikaiseksi. Lasten sarjassa pelaajia oli 4 ja aikuisten sarjassa 5. Hauskaa oli ja tiukkoja otteluita. Koko turnaus kesti yhteensä noin puolitoista tuntia. Jokainen pelasi jokaista vastaan ja sitten pelattiin finaali. Tuulikin mielestä hiihtolomalla on ollut parasta ruoka, sauna, latu ja bonuksena seura. Myös Smear II-aseman esittelykierros oli tänä vuonna mielenkiintoinen.
Elisa ja Ossi Vilhusen viisihenkinen perhe tuli tänä talvena ensimmäistä kertaa Hyytiälään. Heidän mukaansa hyvään lomaan kuuluu, että on täysihoito, eikä tarvitse huolehtia ruuista. Hiihtolatu oli ehdottomasti tärkein asia tänä vuonna ja hiihtokilometrejä aikuisille kertyi neljän päivän aikana 120. Lapset Otso, Sisu ja Ahto tykkäsivät pelata pingistä ja siitä oli heille riittävästi viihdykettä. Koko perhe osallistui myös keskiviikon pingisturnaukseen. Sisu Vilhunen pelasi vasemmalla kädellä turnauksen koska oikean käden ranne oli murtunut juuri ennen lomalle lähtöä. Se ei tuntunut haittaavan pelaamista. Vilhuset jäävät mielenkiinnolla odottamaan rakennustyömaan valmistumista. Lasten toive olisi, että pingispöytä säilyisi uusissa rakennuksissa. Kaiken kaikkiaan loma on ollut Elisan mielestä helppo ja huoleton aikuisille ja metsäasema on turvallinen ja rauhallinen ympäristö.
Kirjoittaja: Hyytiälän metsäaseman palvelukoordinaattori Hanna-Mari Uusi-Piuhari.
Uudistunut tunnus kunnioittaa perinteitä modernilla tavalla.
Vellikello on monelle tuttu Hyytiälän tunnuksena ja vuosien varrella tästä tunnusaiheesta onkin tehty ja käytetty monenlaisia muunnelmia. Muutama kuukausi sitten heräsi ajatus siitä, että olisi hienoa lisätä tähän kuvastoon uudistettu versio tunnuksesta. Erityisesti toiveenamme oli, että uudistusta olisi toteuttamassa ihmisiä, joille Hyytiälä on merkityksellinen paikka.
Näin ollen pyysimme metsäylioppilailta ja Hyytiälän henkilökunnalta ideoita kuvatunnukseen, toiveena saada käyttöömme tunnus, josta välittyy Hyytiälän henki ja perinteet nykyaikaisessa, painatukseen ja muuhun käyttöön hyvin sopivassa muodossa.
Aiheen puolesta pitäydyimme vanhassa tutussa vellikellossa, koska siihen Hyytiälä identifioituu ainakin metsänhoitajien ja metsäopiskelijoiden mielessä. Vellikello toimii Hyytiälän maamerkkinä vanhan pihapiirin keskellä, ja myös toivottaa tulijan tervetulleeksi Hyytiäläntien haarassa kantatien 66 laidassa.
Hyytiälän historiikissa (Leikola ja Kallio 1990) vellikellosta kerrotaan seuraavaa:
”[Hyytiälän ensimmäisten rakennusten rakennus]töitä valvoi yleisten rakennusten ylihallituksesta arkkitehti I. Launis, ja myös yliopiston metsänhoitaja A. Benj. Helander osallistui voimakkaasti rakennusvaiheessa tapahtuvaan suunnitelmien muokkaamiseen. Näin syntyi Hyytiälän pihaan mm. piirustuksiin kuulumaton vellikello, jota ei ole merkitty alkuperäiseen pihasuunnitelmaan. Kellon soittaminen aamuherätykseksi ja merkiksi töiden alkamisesta ja muista kokoonkutsuista oli yksi päivystäjän monilukuisista tehtävistä ja se oli toimi, joka säilyi päivystäjällä pisimpään”
Saimme metsäylioppilas Jemina Lehmuskoskelta hienon tunnusehdotuksen. Meidän hyytiäläläisten mielestä tunnus kuvaa Hyytiälää erittäin hyvin ja on myös yksinkertainen ja graafisesti selkeä. Pidämme siitä, miten vellikello näkyy kuvassa, mutta samalla kuvasta tulee esiin uudistuminen, jota elinvoimaisella asemalla täytyy tapahtua ja joka tulee Hyytiälässä esiin juuri nyt esimerkiksi uudisrakennuksen myötä. Tunnus kuvaa mielestämme erinomaisesti myös yliopiston arvoja: ”maapallon kestävä ja elinkelpoinen tulevaisuus” sekä ”ajattelun ja maailmankaikkeuden mahdollisuudet”.
Jemina itse kertoo tunnuksesta näin:
”Hyytiälän uudessa tunnuksessa piirtyvät tutun vellikellon ääriviivat keskelle metsää. Ihmisten toiminta muokkaa ympäristöä, mutta samalla luonto asettaa kestävälle toiminnalle rajoja. Hyytiälässä tuotetaan metsien toimintaan, tutkimukseen ja hoitoon liittyvää arvokasta tietoa, ja opetustoiminta välittää sitä myös seuraaville sukupolville.
Tunnusta piirtäessäni palasin välillä ajatuksissani isoisoisääni Augustiin, joka opiskeli asemalla metsänhoitajaksi melko tasan sata vuotta minua aiemmin. Opit ja metsänhoidolliset tavoitteet ovat olleet monelta osin erilaisia, mutta ehkä taustalla on ollut sama rakkaus metsiä kohtaan. Tunnuksen vellikellon voi nähdä myös nuolena ylöspäin: kansainvälisenä huippututkimuksen keskuksena Hyytiälän suunta on edelleen nousussa.”
Jatkossa uudistunutta tunnusta on tarkoitus käyttää Hyytiälään liittyvässä viestinnässä. Toiveenamme on myös saada Hyytiälään tarjolle uudistuneen tunnuksen koristamia Hyytiälä-tuotteita, kuten t-paitoja, huppareita ja kangaskasseja.
Hyytiälän metsäaseman väen puolesta,
Pauliina Schiestl-Aalto
Viite:
Leikola M., Kallio M. 1990. Hyytiälä Helsingin yliopiston metsäasema v. 1910-1990. Gummerus Kirjapaino OY.
Tämä teksti on julkaistu alunperin Forstihuudon numerossa 3/2022. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.
Suolta nousee illan hämärä. Se kietoutuu järven yllä leijuvaan illan sumuun ja väreilee pian nukahtavien puiden oksilla. Hämärästä voi kuulla kuisketta, suon syviä säveliä. Virvatuli. Se kutsuu laulullaan kulkijoita mukaansa maan ja veden välitilaan. Sen laulu vie maailmaan, jossa aika pysähtyy ja unet käyvät toteen. Siellä ei ole mennyttä tai tulevaa, eivätkä polut sen maailman maaperällä johda mihinkään. Siniset ja vihreät lieskat kiertyvät yhteen ja hämärä huojuu. On kuin suo eläisi, hengittäen ja tanssien. Huuhkaja istuu oksallaan katsellen liekkien ja kulkijoiden transsia. Se elää ja kulkee monessa maailmassa. Sille suo on tuttavallinen, vanha ystävä, ja hämärä sen koti.
Hyytiälään saapuvien, sieltä lähtevien ja muuten vain Pehkusuolla kuljeksivien nautittavaksi nousi tänä kesänä suon laitaan huuhkajaa esittävä teos. Teoksen avajaisina ja ihan kesäillan iloksi rakennettiin teoksen ympärille Hyytiälän taiteiden yön ensimmäinen ja ainoa performanssi. Kesän viimeisen viikon ensimmäisenä arki-iltana teoksen juurella nähtiin esitys nimeltään ”Virvatuli”.
Huuhkajaa esittävä teos on nähtävissä Pehkusuon laidalla, ja sitä kannattaa käydä ihailemassa niin aamuhämärässä kuin yön syvyydessä. Huuhkajan tekijä Mikko Autere kertoo teoksestaan seuraavaa:
”Moni jää paljosta paitsi, lähtiessään perjantaisin kotiin. Hyytiälän viikonloput ovat leppoisan verkkaisia. Ihan kuin mökillä olisi. Verkkaisuuden sekaan kaipaa kuitenkin myös jotain tekemistä. Idea jonkunlaisen ’assarityön’ tekoon oli ilmoilla jo keväällä. Pohdimme tulevien assistenttikollegoiden kanssa, että mitä voisimme noina lukuisina sydänkesän viikonloppuina tehdä. Ajatus puuveistoksesta, joka toivottaisi kulkijat tervetulleeksi metsäasemalle, syntyi ensimmäisten viikkojen aikana. Työn aloitus kuitenkin venyi ja venyi, kun sopivan järeää puupölliä ei meinannut löytyä. Onneksi sestotukkien veistelyn yhteydessä Kuivajärven luonnonhoitometsästä kaadettiin isoja näreitä, joiden tyvipölleistä sai aihion moottorisahaveistokselle.
Kyseessä oli minun kolmas moottorisahaveistokseni, joten aivan nollasta ei lähdetty liikkeelle. Huuhkajaa en kuitenkaan ollut aikaisemmin tehnyt, joten mallia piti ottaa muiden teoksista. Pöllön muoto on helppo tehdä moottorisahalla. Hankaluuksia tuottivat kuitenkin yksityiskohdat. Puumöykky tulee herättää eloon veistämällä siipisulat ja vatsahöyhenet. Hienoimpien piirteiden, kuten sarvien ja kasvohöyhenien tekoon moottorisaha ei taipunut. Tällöin piti turvautua kulmahiomakoneeseen sekä dremeliin. Silmät teinkahdesta mustaksi maalatusta pultista, jotka upotin oikeille paikoille. Lopuksi puun pinta poltettiin ja tervattiin.
Pöllöt tuppaavat vaanimaan ympäristöään puiden oksilta. Sopivaa puuta ei suon laidalta löytynyt, joten sellainen täytyi tuoda. Kuloaukolta löytyi sopiva hiiltynyt runko, jonka juurakko oli vielä tukevasti paikallaan. Puu juurineen aseman pihaan ja pöllö oksalleen istumaan. Oksa oli tässä tapauksessa puun juuri. Kyhäelmä oli raskas ja sitä Pehkusuolle pystyttämään tarvittiin kourallinen raavaita metsäläisiä. Lopuksi juurakko köytettiin kiinni tekopökkelöön, joka toivottavasti pysyy ainakin jokusen vuoden pystyssä.
Miksi huuhkaja? Hyytiälä tarkoittaa Hämeen murteella huuhkajaa, joten valinta oli melko helppo. Teosta veistellessä ei mielessäni oikeastaan ollut mitään sen kummempaa sanomaa tai merkitystä. Kuitenkin näin jälkeenpäin ajateltuna tulee mieleeni toinenkin Huuhkaja-teosta ja Hyytiälää yhdistävä tekijä. Pöllöä pidetään saduissa metsän viisaana lintuna. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin yliopistoa ja sitä viisautta mitä forstit kesäisin Hyytiälässä saavat. Toivotaan että metsäopetus säilyy Hyytiälässä vähintäänkin yhtä kauan, kuin teoksen hiiltynyt puunrunko. Eli vähintään seuraavat parisataa vuotta.”
On myöhäinen ilta. Tai aikainen yö. Pihapiiri on hiljentynyt ja ihminen nukahtanut. Yön eläjät venyttelevät raajojaan ja aloittavat askareitaan. Järven pinta on tyyni. Kevyt sumu leijuu vielä ilmassa. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoo kumea ääni. Se kaikuu järven rannoilla ja kimpoilee kallioista. Ääni tavoittaa kuluneen päivän viimeiset, ohuesti puiden latvojen takaa kurottavat auringonsäteet ja matkaa niiden mukana huomiseen päivään. Sumu vavahtaa ja väistyy, kun huuhkaja lähtee lentoon rantametsästä. Se suuntaa kohti suota. Suon laidalta se on löytänyt uuden ystävän, jonka kanssa vahtia kulkijoiden unta ja seuraavan matkan taivalta.
Kirjoittajat: Ina Virtanen & Mikko Autere. Pääkuva: Jesse Nowak.
Tämä teksti on julkaistu alunperin Metsäylioppilas 2022 lehdessä. Julkaisemme sen uudelleen lehden päätoimittajan luvalla.
”Kuinka epäreiluja onkaan puun alkuvaiheeseen vaikuttavat tekijät. Tuuli saattaa viedä yhdellä siivellä liitelevän siemenen minne vain. Joillakin liitureilla on edessään hukkuminen tuhansissa järvissä tai lammikoissa. Eipä käy kateeksi niitäkään siemeniä, jotka itävät väärässä kasvupaikassa ja kituvat koko elinkaarensa saadakseen viimeiset kosteudet kallionraoista. Toisaalta joillekin harvoista, yhdelle tuhansista, sattuu mitä erinomaisimmat olosuhteet. Palon kärventämä metsä tai myrskyssä kaatuneen kuusen paljastama kivennäismaa. Semmoisessa on sirkkataimen helppo juurtua ja orientoitua ympäröivään maailmaan. Tiedän kuusen, joka on sattunut tällaiselle paikalle, jossa kasvupaikan ominaisuudet ovat niin suotuisat, että sen latvus piirtää pilviä yli neljässäkymmenessä metrissä.”
Pitkien puiden etsiminen on tehty nykyään helpoksi. Lähes koko valtakunta on laserkeilattu, eivätkä metsien jätit pääse laserpulssia karkuun. Muuta puustoa korkeammalta kimpoavat laserkaijut taltioituvat pistepilveen ja paistavat sieltä kirkkaana metsänmittaajan silmään. Tällä tavoin löytyi myös meidän kuusemme.
Kuivajärven luonnonhoitometsän jyrkässä rinteessä kasvava metsä on 120–160-vuotiasta ja viime kesänä mitatun koealan valtapituus oli yli 30 metriä. Järeän kuusikon seasta kuitenkin kohoaa muutamia kuusenlatvoja, joihin metsäylioppilas Hämeen kanssa kiinnitimme erityistä huomiota eräällä kesäillan kalareissullamme.
”Kuivajärvellä soutelevien metsämiesten silmiin pistää järven itärannalla kasvavan luonnohoitometsän kuusten huiput. Kalaisa järvi tarjoaa saalista, mutta mieli pysyy laskevan auringon värjäämissä yksittäisissä latvoissa muun kuusikon painuessa pimeyteen. Nuo kynttilät houkuttelevat ajatukset järveltä metsään jättiläisten juurelle.”
Kalareissun jälkeen jäimme pohtimaan noita latvoja. Takasin metsäasemalle päästyämme, latasimme avoimesta metsävaratiedosta ArcGisiin Hyytiälän seudun latvusmallin. Suodatimme datasta pois alle 40 metriä korkeat pisteet ja näytölle jäi vain muutama rypäs pikseleitä. Yksi niistä oli SMEAR-mittausaseman masto. Loput olivat rykelmässä Kuivajärven rannalla, erään kalliojyrkänteen juurella. Suurimman lukeman antoi aivan jyrkänteen vieressä oleva pikseli, joka sai arvokseen 42 metriä.
Mainitsimme löydöstämme vanhemmalle yliopistonlehtori Ilkka Korpelalle (H89). Tämän mukaan Kuivajärven rannasta on tavattu ennenkin yli 40 metriä pitkiä puita, mutta ne olivat olleet jo vuosia kaatuneena. Tarkemman analyysin jälkeen Korpela löysi samaisen kalliojyrkänteen juurelta puun, joka oli hänen oman latvusmallinsa mukaan 43,8 metriä korkea. Olimme Hyytiälän uuden ennätyspuun jäljillä.
”Paikka on sellainen, jossa metsänväki pitää pitojaan kansansaduissa. Se on puolikkaan ympyrän muotoinen notkelma, jonka suora pääty rajautuu järveen ja jonka reunat ovat jyrkkää rinnettä. Katto on ihmisellekin korkealla, koska pitkät kuuset ovat aikaa sitten karistaneet alimmaiset oksansa viidentoista metrin korkeudelle. Maata peittää yhtenäinen saniaismeri, joka lainehtii silloin kun tuuli pääsee harmaiden pylväiden lomassa puhaltamaan. Maan pinta viettää länteen kohti järveä. Loriseva ääni paljastaa, että korkeammilta mailta virtaa kapeana norona pyöreiden kivien seassa vettä pitäen maan kosteana ja ravinteikkaana.”
Ennätyspitkän puun mittaus on huolellisuutta vaativaa työtä. Noloa olisi, jos väittäisimme puun olevan pidempi, kuin se oikeasti on. Ensimmäisellä kartoitusretkellä mukanamme oli vain hypsometri ja laser-etäisyysmittari, joilla saimme hyvin monenlaisia tuloksia. Selväksi kuitenkin kävi, että kalliojyrkänteen juuressa kasvava kuusi on sen naapureita selvästi pidempi. Seuraavalla viikolla palasimme rikospaikalle mukanamme Haglöf-yrityksen valmistama Vertex-korkeusmittari. Laite mittaa etäisyyden puuhun ultraäänen avulla, jolloin latvaan tähtäämällä saadaan etäisyyden ja korkeuskulman avulla laskettua puun pituus. Maastossa otettiin lukuisia mittauksia, useamman mittaajan toimesta. Mittaustulosten keskiarvoksi saatiin 44,4 metriä. Palatessa metsästä teimme tarkistusmittauksen lipputangon luona. Saimme siitä kovin vaihtelevia ja roiman yliarvoisia mittauksia. Tässä ilmennyt epätarkkuus ei antanut rauhaa, emmekä voineet julistaa tulosta lopulliseksi.
Metsänarvioinnin kenttäkurssilla olimme käyttäneet teodoliittia kohteiden tarkkaan paikantamiseen. Rakennustyömailta tuttu laite on erittäin tarkka kulmamittari, jolla saadaan mitattua vaaka- ja pystykulmia. Korpelan mukaan teodoliitin mittaus ei petä. Lähdimme siis ulkoiluttamaan laitetta maastoon. Teodoliitti aseteltiin kohtaan, josta nähtiin mitattavan puun latva ja tyvi. Vaakaetäisyys runkoon saatiin HD50 laseretäisyysmittarilla. Vaakaetäisyyteen tulee lisätä rungon säde, jolloin laskennassa käytettävä etäisyys on latvan kanssa samassa linjassa. Teodoliitilla mitattiin kulmat latvaan sekä syntypisteeseen. Trigonometrian keinoin laskettiin korkeus nollatasosta latvaan ja syntypisteestä nollatasoon. Luvut laskettiin yhteen ja tuloksena saatiin puun pituus. Etäisyyden ja kulmien mittauksia toistettiin useita kertoja ja lopullinen tulos laskettiin mittausten keskiarvoista. Teodoliitilla jyrkänteen juurella kasvavan kuusen pituudeksi saatiin 43,5 metriä.
”Ehkäpä kuusen vieressä juoksevaa vettä juotuaan voisi kasvaa tämän jättiläisen rinnalla kohti pilviä. Saavuttaa ensin latvuston alaraja ja pyrkiä yhä vain korkeammalle. Latvan tasalla sitten kurkottaa päätään muutaman sentin pidemmälle ja laskevan auringon viimeisten säteiden osuessa otsaan todeta olevansa valokilpailun voittaja.”
Tiedettävästi Suomen pisin metsäkuusi kasvaa Vesijaon luonnonpuistossa, mikä mitattiin muutama vuosi sitten 45,1 metriä pitkäksi. Meidän kuusemme tavoin sen syntypiste on naapuripuita alempana. Tällöin nuori näreen alku joutuu laittamaan kaikki panoksensa pituuskasvuun, jottei se jää muiden varjoon. Kasvupaikka on rehevässä puronotkossa, jota peittää lähes miehen mittainen alvejuuri alikasvos. Olosuhteet ovat olleet täydelliset pitkän kuusen kasvuun.
Kun nuori metsätieteilijä näkee ison puun, alkaa häntä heti kiinnostamaan sen tilavuus ja montako tukkipölliä siitä saisi katkottua. Vaikka olemme kalibroineet silmiämme tilavuuden arviointiin katsomalla Janne Seppäsen hakkuuvideoita, oli näin poikkeuksellinen kuusi liian kova pala meille. Teodoliitista löytyi kuitenkin apu tähänkin ongelmaan. Jaoimme rungon kahden metrin pituisiin pölkkyihin ja mittasimme teodoliitilla pölkyn ylä- ja alapään avauskulmat. Pystykulmasta ja vaakaetäisyydestä saatiin laskettua suoraetäisyys mittauskohtaan. Täten trigonometrian keinoin voi laskea puun läpimitan halutuilla korkeuksilla. Kun pöllin läpimitat tiedettiin, saatiin tilavuus laskettua katkaistun kartion kaavalla. Saimme mitattua läpimittoja n. 20 metrin korkeuteen asti, jonka jälkeen latvusto peitti rungon taakseen. Latvan tilavuuden laskimme kartion kaavalla. Yhteensä tilavuutta kertyi 6,1 m3. Rungon läpimitta oli 22 metrin korkeudessa 48 senttimetriä. Jos oletamme mittaamattoman latvaosan kartioksi, loppuisi kuusemme tukkiosuus 35 metrin paikkeilla. Puustamme saisi tällöin kuusi kappaletta 55 dm tukkia tai yhdeksän 37 dm tukkia. Tukkitilavuutta kertyy 5,9 m3, jolloin tukkiprosentti on huimat 97 %.
”Kuusen latvaan pysähtyneelle pääskylle puu lienee vain yksi muiden joukossa. Se saattaa levähtää siinä hetkisen ja syöksyä kohti hyönteisparvea. Puun juuressa hääräävälle metsämiehelle kuusesta tulee jotakin merkityksellistä. Sitä ihmetellään, se mitataan ja sille annetaan nimi. Kuusesta sitten puhutaan kahvipöydissä ja sen ominaisuuksia analysoidaan. Se saa oman tarinansa ja pian siitä tulee legenda.”
P.S. Nimesimme kuusen Iso-Antiksi. Nimi ei viittaa Pohjanmaalle – vaikka kovasti laulammekin puukkojunkkarista kertovaa laulua juhlissamme. Nimi tulee asemanjohtajasta, Antti Uotilasta (H79).
Kirjoittajat: Mikko Autere ja Albert Häme.
Tekstin pääkuva: Ville Rinne. Lähde: Helsingin yliopisto.
Hyytiälän metsäaseman Pilvilinna oli kesällä remontoinnin kohteena.
Pilvilinna on suojeltu, arvokas vanha hirsirakennus. Alun perin se rakennettiin yliopiston metsänhoitajan kenttäkurssien aikaiseksi virka-asunnoksi. Ehkä tunnetuin asukas oli Martti Tertti perheineen 1930-luvulla.
Tällä kertaa korjauskohteena olivat alakerran majoitustilat. WC- ja suihkutilat uusittiin ja salin sivuhuone muutettiin majoituskäyttöön sopivaksi. Työ tehtiin vanhaa ilmettä kunnioittaen. Tarkoituksena oli myös pidentää vuosittaista käyttöaikaa keväällä ja syksyllä. Tämä edellyttäisi kuitenkin vielä lisäkorjauksia vesien jäätymisen estämiseksi.
Tarvetta Pilvilinnan majoituskäytön lisäämiselle tulee, kun uudisrakentamisen yhteydessä majoituspaikkojen kokonaismäärä Hyytiälässä pienenee.
Kirjoittaja: Antti Uotila on Hyytiälän metsäaseman johtaja.
Kuva: Juho Aalto.
Helsingin yliopisto