Tervetuloa antroposeeniin -podcast

Viime viikolla Radio Moreenin Totuusradiossa tuli kahden tunnin keskusteluohjelma antroposeeni-aiheista. Puhumassa oli paleobiologi Jussi T. Eronen, kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa ja maailmanpolitiikan tutkija Tero Toivanen. Kolmen alan tutkijat työskentelevät BIOS-tutkimusyksikössä. Minä larppasin toimittajaa.

Ohjelman kuvaus, summittaisesti totuudenmukainen oli tällainen:

Antroposeeni on geotieteissä ja ympäristötieteiden rajoilla puheenaihe, jota ei pääse pakoon. Työryhmä äänestyttänee maailman geologiliitolla loppuvuodesta, olemmeko siirtyneet jääkauden jälkeisestä mukavan lämpimästä, ihmisen oivasti hyödyntämästä ilmastovaiheesta holoseenista uuteen. Antroposeeniin.

Antropos merkitsee ihmistä, seenin taustalla oleva sana kainos uuden uutukaista. Antroposeeni on siis ”uusi ihmisen aika”, geologinen aikakausi jonka merkitsevänä, maailmaa muokkaavana tekijänä on ihminen.

Ihminen juu, me. Geologinen voima. Se, joka mullistaa hiilen kierron ja käynnistää räjähtävän nopean ilmaston lämpenemisen. Se, joka saa jäätiköt sulamaan ja merenpinnan nousemaan. Se, joka tuhoaa suuren osan ekosysteemeistä ja käynnistää kuudennen joukkosukupuuton. Se, joka on homogenoinut flooran ja faunan kuljettamalla lajeja ympäri maapalloa. Se, joka kuluttaa älyttömän osuuden biosfäärin primaarituotannosta.

Termin lanseerasi vuonna 2000 kemian nobelisti Paul Crutzen. Sittemmin sen ympärillä on kuohunut joka vuosi enemmän. Eikä toviin vielä hiljene. Tästä olisi paikka oppia.

Käsite karkailee eri suuntiin. Jotkut ajoittavat antroposeenin alkaneen ydinkokeiden yleistyessä 1950-luvulla. Toiset väittävät sen alkaneen Itä-Afrikassa yli kaksi miljoonaa vuotta sitten, kun nykyihmisen suku alkoi kehittyä. Määrittely voi olla paljastavaa, mutta monessa mielessä silti toissijaista. Antroposeeni nimittäin ajaa keskusteluihin, jotka voivat kertoa siitä, miten nykyjamaan on päädytty.

Se pakottaa kysymään, miten ihminen, antropos, määritellään. Minkälainen tarina sen ympärille keritään. Soppaan mahtuu vielä lusikoita.

Antroposeeni on hyödyllinen työkalu. Se sanoo, että ekosysteemien moninaiset alamaat eivät ole väliaikainen kriisi tai ihmisen kehitys- ja voittotaipaleiden valitettava ja ohimenevä alanootti. Antroposeeni on kokonaan uusi. Se sanoo myös, että ihminen ei ole laji muiden joukossa, eivätkä ihmislajin edesottamukset ole koskaan olleet erillään luonnosta.

Nyt tuolla ohjelma-arkistossa on nauhoite kuunneltavana.

Tästä aiheesta ajattelin kirjoitellakin jatkossa. Antroposeeni on aiheena hitaasti lähestyttävä, relevantteja kulmia kuitenkin on paljon. Blogin nimen voisi muuttaa: ihminen muuttaa kaiken…

ACTRIS Helsinkiin

Kun hakee Googlella ”Actris”, saa kuvahaun tuloksiksi väärinkirjoittajien suosikkinäyttelijöitä.

Se siitä.

Pienhiukkasia tutkiva ACTRIS on päättänyt sijoittaa päämajansa Helsinkiin, Kumpulan kampukselle. Ilmatieteen laitos ja Helsingin yliopisto koordinoivat 22 Euroopan maan toimintaa. Hesari uutisoi, että Helsinki on kipuamassa ilmastotutkimuksen huipulle. Tosi. Voisi kyllä sanoa, että Helsinki on jo siellä

Tämä ei varmasti ollut yllätys, Kumpula kun jo on hiilivoita ja kasvihuonekaasuja mittaroivan ICOSin keskuspaikka, ja akatemiaprofessori Markku Kulmala ryhmineen on kiistatta alansa huippua.

ACTRISin valinta tulla Helsinkiin on voitto tuleville hankkeille, muun muassa Markku Kulmalan pyrkimyksille laajentaa yhteistyötä Venäjälle ja Kiinaan. Samalla se tuonee turvaa maailmanluokan ilmastotutkimukselle — ICOS ja ACTRIS kun eivät ole tempoilevasta koulutuspolitiikasta ja kurjistavasta rahoituksesta riippuvaisia.

Vuodenvaihteen ilmastoväitöksiä Helsingin yliopistosta

Pikalistaus ilmastonmuutokseen läheisesti liittyvistä väitöksistä Helsingin yliopistosta. Mukana on muutama joulukuultakin.

Humanistinen tiedekunta, arkeologia 19.12. 2015.
Miikka Tallavaara. Humans under climate forcing: How climate change shaped hunter-gatherer population dynamics in Europe 30,000-4000 years ago.

”Jääkauden jälkeisessä Suomessa arkeologisiin radiohiiliajoituksiin perustuva väestökehitysrekonstruktio korreloi selvästi muinaisilmastoa kuvaavien aineistojen kanssa, mikä viittaa siihen, että ilmasto oli tärkeä metsästäjä-keräilijöiden pitkän aikavälin populaatiodynamiikkaa ohjaava tekijä.”

Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, metsätieteet, 10.12. 2015.
Juho Aalto. Boreaalisen mäntymetsän haihtuvien hiilivetyjen emissioiden ajallinen ja paikallinen vaihtelu.

”Tutkimuksissa havaittiin, että metsämännyllä on yksilöllistä vaihtelua emittoidussa terpenoidiseoksessa, millä on vaikutusta ilmakehän koostumukseen. Metsänpohjasta haihtuvilla hiilivedyillä on selvä vaikutus ekosysteemitason voihin.”

Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geoinformatiikka, 17.12. 2015.
Binyam Tesfaw Hailu. Multi-scale assessment of land changes in Ethiopia understanding the impact of human activities on ecosystem services.

”(T)ämä väitöskirjatutkimus antaa näkökulmia monimittakaavaisen maankäytönmuutoksen vaikutusten ymmärtämiseksi ekosysteemipalveluihin ja luonnon monimuotoisuuteen. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi voimakaan väestönkasvun alueilla, joissa tarvitaan tehokkaita menetelmiä luonnonvarojen hallintaan ja ympäristön suojeluun.”

Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, geologia ja paleoekologia 8.1.
Niina Kuosmanen. Drivers of regional and local boreal forest dynamics during the Holocene.

”Tilastollisten analyysien tulokset osoittavat, että ilmasto on merkittävin boreaalista kasvillisuutta säätelevä tekijä alueellisessa mittakaavassa. Paikallisella tasolla ilmaston merkitys jää vähäisemmäksi ja paikallisilla tekijöillä, kuten metsäpaloilla ja kasvupaikan ominaisuuksilla, on suurempi vaikutus kasvillisuuteen.”

Bio ja ympäristötieteellinen tiedekunta, kasvibiologia 5.2.
Maria Hällfors. Coming to terms with conservation under climate change: Using species distribution models and translocation trials for estimating the need and potential of assisted migration.

”In this thesis, assisted migration (AM) is suggested as the preferred term for the idea of translocating species threatened by climate change, and a concise definition that distinguishes it from other translocation practices is proposed.”

Yliopisto-lehdessä oli artikkeli avustetusta leviämisestä, siis Maria Hällforsin väitösaiheesta numerossa 6/2012. Hällforsia haastateltiin tuolloinkin. Sopeudu tai muuta tässä, valitettavasti vanhoilla, ulkoasultaan hieman käppäisillä sivuilla.

Tohtori Seuss Pariisissa

”Here in Paris we will decide on the very future of the planet”, lataa Ranskan presidentti Francois Hollande Pariisin ilmastokokouksen alkajaisiksi.

Kööpenhamina 2009. Hopenhagen. Kuuden vuoden takainen käy mielessä näinä aikoina, kun ilma on toivosta sakeana. Syystäkin.

Pariisin ilmastokokous on tähän asti lupauksia ja toiveita. Ensimmäisen päivän puheista niitä on vaikea erottaa edes toisistaan. ”One of the enemies we will be fighting at this conference is cynicism – the presumption that we can’t do anything about climate change”, sanoi jenkkipresidentti ja rauhannobelisti Barack Obama. ”We have never faced such a test. A political momentum like this may not come again”, linjasi Pariisissa YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon. Huomaattehan, miten odotukset kasvavat. Ja alkaa pelottaa.

Ja Köpis tulee mieleen. Kööpenhamina oli melkoista hypeä. Se osuva ja katkeransuloinen Hopenhagenkin taisi olla joku Siemensin ja Coca-Colan lanseerama slogan, toimiva kuin tuhat volttia. Tuolloin Obama paasasi kohottaen-laimentavaa me-muotoa käyttäen: ”We can act boldly and decisively, in the face of the common threat.” Kiinan Wen Jiabao julisti, että ”We will honor our word with real action!” Tanskan ilmasto- ja energiaministeri Connie Hedegaard alusti kotikokoustaan huikeilemalla: ”This is our chance. If we miss it, it could take years before we get a new and better one. If ever! Let’s open the door to the low-carbon age! Let’s get it done! Now!”

Menneitä mässäilyitä on helppoa lukea kyynisesti, kun tietää miten kävi. Toisaalta juhlapuheet jos mitkä ovat kehnoja tukia toivon kannattelijoiksi. Se on hyvä vinkki yleisemminkin elämässä muistettavaksi. Silti ”aitoa toivoa” oli ilmassa. Ilmastoratkaisu tuntui tuolloin järkevältä. Ja se Hedegaardin huhuilema aika vuosien päästä: se olisi varmaan nyt.

Nature-lehden sarjakuva on muuten hyvä & kepeä kertaus jo tapahtuneesta, ilmastoneuvotteluiden 25-vuotisesta historiasta.

Kuten tunnettua, Kööpenhamina ei mullistanut mitään. Se oli Ban Ki-Moonin sanoin ”olennainen alku”. Ilmastoneuvottelut ovat aina olleet alku jollekin paremmalle. ”Set the stage” kuuluu amerikankielinen sananparsi. Ennakkolupausten ja jälkikäteis-kompromissien välttelevä, yksi eteen, yksi taa -tanssi on diplomaattikieltä omimmillaan. Kööpenhaminan aikainen ilmasto- ja energiaministeri Hedegaard on muuten nykyisin Euroopan ilmastokomissaari. Hän totesi Durbanin kokouksen (tärkeitä UNFCC:n johdolla tehtyjä askeleita) jälkeen vuonna 2011, että kokous ”set the stage for the big deal in 2015”.

Big deal, todellakin. Panokset ovat kasvaneet. Tuntuu se tiukka ilmastoratkaisu nytkin järkevältä. 7 miljardia ihmistä tuli Kööpenhaminan jälkeen täyteen. Vuonna 2012 arktinen merijää oli pienimmillään, mahdollisesti tuhansiin vuosiin. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on ylittämässä 400 miljoonasosan tason (monet ympäristöjärjestöt pitävät riskirajana 350 ppm, joka tapauksessa vaarallisilla vesillä ollaan). 2014 oli mittaushistorian lämpimin vuosi ja El Niñon buustaama 2015 on ylittämässä sen, eikä ilman ikäviä seurauksia. World Meteorogical Organizationin WMOn analyysin mukaan 2011–2015 on oleva mittaushistorian lämpimin viisivuotiskausi. Jos kohta jokainen yksittäinen vuosi ei näin lämmin olisikaan, esimakua tulevaisuudesta on tarjolla vaikka yrittäisi ummistaa silmänsä.

Riskit ovat kerta kaikkiaan suuremmat.

Panokset ovat toki kasvaneet myös päättäjien silmissä. Kiina ja Yhdysvallat vaikuttavat olevan enemmän vakavissaan kuin ennen: yhteiset ilmastojuttelut, Kiinan kasvavat ympäristöhuolet ja niin edelleen. Pariisista voi ennakoida, että tuloksena on sekä pettymys että onnistuminen. Onnistuminen, koska maat ovat antaneet ennen Pariisia eri sisältöisiä takeita sille, kuinka paljon ne aikovat vähentää päästöjään. Kunnianhimo vaihtelee, mutta alhaalta-ylös-systeemi saa ison joukon mukaan. Nyt voi ajatella, että koko maailma on messissä. Onnistuminen myös siksi, että nämä lupaukset ovat uskottavia ja realistisia ja jopa helppoja saavuttaa. Hyvä pohjataso.

Epäonnistuminen, koska maiden lupaukset ovat aivan riittämättömiä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Niiden mukaan ollaan menossa arvioiden mukaan kohti kolmen asteen lämpenemistä, mikä on jo melkoisen suuria riskejä sisältävä skenaario. Näistä lisää myöhemmin.

Samalla kun päätetään päästörajoituksista päätetään myös taloudesta, mutta aika vähän. Siinä samalla sinetöidään päätöksiä merenpinnan noususta, tulevista pakolaisuuksista ja konflikteista, meren tulevaisuudesta, ruoasta, Indonesian paloista. Aika paljosta.

Helsingin yliopiston tutkijoiden toiveita Pariisiin on täällä. Hyviä muistutuksia, kuten se, etteivät kyseessä ole vain hiilidioksidipäästöt, vaan kuten bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan Meri Ruppel ja Atte Korhola tuoreessa paperissaan huomauttavat: myös musta hiili eli noki on erityisesti pohjoisessa iso ilmastotekijä.

Ilmakehätieteilijä, kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmä ICOSin Suomen johtaja ja akatemiaprofessori Timo Vesala sanoi Helsingin yliopiston tieteentekijöiden terveisissä paljon olennaista noin kansallisesta perspektiivistä:

‒ Ei pidä jäädä peesailemaan tai toistelemaan Suomen osuuden marginaalisuutta vaan näyttää neuvotteluissa moraalista esimerkkiä.

‒ Vihreään ilmastorahastoon pitää maksaa luvatusti eikä pienentää sitoumuksia esimerkiksi taloustilanteeseen vedoten.

‒ Asiantuntijoilla on paljon tuloksia ja sanottavaa esimerkiksi turpeen ja biomassan energiakäytöstä. Tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden kuuleminen olisikin tärkeää sen sijaan, että tehdään turpeen lisäkäyttöpäätöksen tapaisia, ilmaston kannalta lähes järjettömiä, puhtaasti poliittisista näkökohdista perusteltuja valintoja.

(Asiantuntijuuden suhteen on onni, että sentään Helsingistä johdettu Euroopan laajuinen ICOS-tutkimusinfrastruktuuri on erillään hallituksen leikkauspäätöksistä ja toistaiseksi taatulla rahoituksella)

***

Ja sitten on vielä Daesh, terrori ja sen vastainen sota. Daeshin nimiin tehdyt Pariisin kammottavat terrori-iskut varjostavat ilmastoneuvotteluitakin, kuten monesti on todettu. No, onpa hienojakin järjestelyitä kaikesta huolimatta, mutta ei se sama ole. Pelko terrorista estää kansanjoukkojen äänen kuulumisen, ja ilmastokokous ilman kansanjoukkoja on aika väsynyt ja turhauttava ajatus. Pelko ja raukkamainen terrorismi saivat erävoiton.

Pienellä reflektiolla terrorismin vastainen sota voisi toimia opettajana ilmastonmuutosta vastustavalle kamppailulle. Ensimmäisen nimissä on tingitty yksilönvapaudesta valvonnan ja turvallisuuden nimissä. Pommit ja pikaiset kostoretket ovat syventäneet synkkää kierrettä ja lannoittaneet ekstremismin elintilaa. Pian viimeistään voitaneen todeta,  ettei mennyt ihan kauhean hyvin. Samanlaisia selkärankareaktioita ei soisi tapahtuvan siirtymisessä ilmastoystävälliseen yhteiskuntaan. Epätasa-arvon kasvamisen riski on olemassa, kun taloutta ja yhteiskuntaa aletaan sorvata vähäpäästöisempään muottiin.

Ilmastokysymys kun ei ole enää ilmastokysymys siinä vaiheessa, kun sitä lähdetään ratkomaan. Tätä pitää teroittaa aina itsellekin. Niin kauan kuin ilmastonmuutoksen torjunta nähdään ympäristönsuojeluna, joka pitää tehdä laittamalla talousjärjestelmä uuteen uskoon, tilanne on aika hankala. Luvassa on taloudellinen, ideologinen ja poliittinen vääntö, ja ilmastopuheen pitäisi siinä sivussa brändäytyä muuksikin kuin ympäristöasiaksi. Mitä kauemmin välttämätöntä lykätään, sitä kauempana ollaan lifestyle-veivauksista ja leppoistamisista. Vähähiilinen maailma voi olla myös sosiaalisesti nykyistä oikeudenmukaisempi tai sitten älyttömästi entistä epätasa-arvoisempi. Ensimmäisen eteen on tehtävä pirusti työtä. Jälkimmäinen on hiipuvan talouskasvun maailmassa yhä helpompi kuvitella.

Yksi sosiaalisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden yhteyden ahkerimmista advokaateista, aktivisti-kirjailija-toimittaja Naomi Klein sanoi Suomen luonnon Jouni Tikkasen hienossa haastattelussa juuri ennen kokousta seuraavasti: ”Luulen, että minulla on toivoa, koska se on edelleen mahdollista. Eri asia olisi sanoa, että, Hei, me voitamme varmasti.”

Tykkäsin tuosta lausahduksesta, koska ihmiset tapaavat tykätä, kun kuulevat jotakin mitä itsekin ajattelevat.

Ei Pariisista voi oikein sanoa mitään etukäteen. En minä ainakaan.

Tämä blogikirjoitus lähinnä toimii pohjustuksena yhdelle omalle toiveelleni. Että Pariisin jälkeen ei voitaisi tehdä tällaisia sketsejä: Dr. Seuss in Copenhagen.

Onko ilmastopakolaisia?

Pakolaisuudesta on viime kuukaudet puhuttu luonnonvoimallisin käsittein. ”Hyökyaaltoja”, ”tulvia”, ”tsunameita” ”vyöryy” rajoillemme.  Epäilemättä hiilen lisääntyminen ilmakehässä voi panna liikkeelle äärevien sääilmiöiden lisäksi myös ihmisiä. Ei asia kuitenkaan ihan simppeli ole.

Lähi-Idän ja erityisesti Syyrian kriisit ajavat ihmisiä nyt lähiseutuja kauemmas, paremman puutteessa vaarallisen merimatkan Välimeren yli Euroopan tiukoille rajoille. Kun pakolaisuus on kasvanut on kiinnitetty, mediassakin muutamaan otteeseen, huomiota ilmastopakolaisuuden mahdollisuuteen tai ilmastollisiin syihin pakolaisuuden taustalla. Ilmastopakolaisuuteen kiinnitetään nyt paljon huomiota täällä Euroopassa, missä pakolaisten määrä on kasvussa.

Hyvä juttu Yleisradiolla oli tämä.

Ilmastopakolaisuus olisi siis, julkisessa puheessakin, sitä että ilmastolliset syyt ja erityisesti ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen seuraukset ajavat ihmisiä evakkoon tai pakolaisuuteen. Evakolla tavataan tarkoittaa pakolaisuutta yhden valtion rajojen sisällä, termillä on melko lailla parempi kaiku kuin pakolaisuudella.

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Ilmastopakolaisuuteen suhtaudutaan käsitteenä syystäkin varauksella. IPCC ei sitä tarkoin määrittele. Silti voidaan puhua hyvin haavoittuvuudesta ilmastonmuutosten edestä ja jo nyt nähtävistä seurauksista. Kevään Ilmasto muuttaa kaiken -tapahtumissa aiheesta puhuivat muun muassa IPCC:n jäsen professori Markku Kanninen ja Aleksanteri-instituutin tutkija Emma Hakala. Hakalan esitys käsittelee ilmastonmuutosta turvallisuusnäkökulmista ja Kannisen nimenomaan haavoittuvuutta.

Suorimmin ilmastomuuttajia syntynee sieltä, missä nouseva merenpinta vie elintilaa. IPCC:n arvion mukaan noin 70 miljoonaa ihmistä altistuu jossain määrin tällä hetkellä meren pinnan nousulle. Tilanne saattaa vaatia muuttamaan, mutta ei välttämättä johda ihmisiä pakenemaan ulkomaille.
Kun tutkitaan ilmastonmuutosta turvallisuusriskinä, kaksi huomioonotettavaa tekijää ovat haavoittuvuus ja altistuminen. Maailman ilmastohaavoittuvuusindeksi ottaa huomioon myös väestön määrän ja kasvun: haavoittuvimpia ollaan päiväntasaajan seuduilla Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Markku Kannisen mukaan kehittyvissä maissa ilmastonmuutoksen kärjistämille olosuhteille altistuu jo satoja mijoonia ihmisiä.

Mutta otetaan esimerkiksi nyt Syyria.

Syyriassa oli ennen kansannousua ja sitä seurannutta monimutkaista ja -osapuolista sisällissotaa 22 miljoonaa ihmistä. Heistä noin neljä miljoonaa on paennut maan uskopuolelle ja jäljelle jääneistä 18 miljoonasta kolmannes, noin 6 miljoonaa on jättänyt kotinsa maan sisällä. 10 miljoonaa ihmistä on pois kodistaan. Syyrian kriisi on viheliäinen, valtava ja kammottava. Syitä sille on monia, ja yksi on ilmastollinen. Sitä on käsitelty hyvin muun muassa tässä maaliskuisessa PNAS-tiedelehden artikkelissa.

Ennen kuin kriisi eskaloitui vuonna 2011 alueella kärsittiin mittaushistorian vakavin kuivuus. Vuosien 2006 ja 2007 välisestä talvesta alkanut kolmivuotinen kuivuus johti vesivarojen ehtymiseen ja siitä johtuviin surkeisiin seurauksiin. Muuttoliike, maan sisäinen pakolaisuus alkoi tuosta: jopa puolitoista miljoonaa ihmistä muutti satojen menetyksen ja karjan kuolemien — monilla pien- ja keskisuurilla tiloilla sato oli lähes nollissa ja lähes kaikki karja kuoli — kaupunkeihin.

Syyrian kaupunkien köyhyyden lisääntymiseen vaikutti myös naapurimaasta Irakista tulleet pakolaiset, joista suurin osa saapui juuri pahimman kuivuuden aikaan, aikavälin loppuolella.. Heitä oli vuosina 2003–2007 arviolta 1,3–1,5 miljoonaa.

Ilmastonmuutos? Tutkijat pitävät ilmastonmuutosta todennäköisenä syynä kuivuudelle, se oli niin merkittävästi tavallista voimakkaampi.

Syyria oli useista syistä kuivuuden edessä haavoittuvainen: maatalouden ja ympäristönsuojelun käytännöt olivat kehnoja ja valtionhallinnosta ei ollut apua. Kuivuus iski koko voimallaan. Tämä kriisi oli yhtenä syynä ja kiihdyttäjänä Syyrian sisällissodan puhkeamisessa. Syyrian kriisi taas oli omiaan levittämään epävakautta koko alueelle.

Ilmastopakolaisuudesta puhuminen nykyisen kriisin kohdalla ei tietenkään ole koko totuus, mutta silti se on osin perusteltua. Edellä mainituista syistä.

Mutta ei ilmastopakolaisuudesta puhuminen pöljää ole. Päin vastoin siitä pitäisi puhua EU:n huippukokouksissa ja Pariisin ilmastokokouksessa paljonkin. Kun kerran tiedetään haavoittuvuudesta ja tiedetään ilmastomallien perusteella tietynlaisten ilmiöiden mitä todennäköisimmin lisääntyvän – tällaisissa asioissa ilmastomallit ovat varsin hyviä ja ennustuskykyisiä – voidaan alkaa ynnätä. Jos kuivuuksien ja äärevien sääilmiöiden ennustetaan lisääntyvän seuduilla, jossa ollaan moisille uhkille haavoittuvia, ilmastopakolaisuus tulee mitä ilmeisemmin lisääntymään. Toimituksen tulos on huolestuttava sekä konkreettisesti että ”oikeudenmukaisuuden” kannalta, niille, joiden mielestä sellaisesta on mielekästä puhua. Minusta on.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset seuraukset nimittäin iskenevät pahimmin seuduille, jotka ovat haavoittuvia ja väkirikkaita ja jotka ovat sekä aiheuttaneet historiallisesti hyvin vähän ilmastonmuutosta että hyötyneet fossiilitalouden herkullisimmista hedelmistä suhteessa vähemmän. Me Suomessa emme ole suuria historiallisia päästäjiä, mutta nykyisin hiilijäljeltämme kestämättömiä ja yleisesti ottaen ilmastonmuutoksen saamapuolella. Fossiilikapitalismista on ollut meille kiistatta valtavasti iloa. Yksi tulevaisuuden merkittäviä kysymyksiä on avunantoon suhtautuminen ilmastopakolaisuuden edessä. Ilmastollisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kietoutuminen yhteen on kohtalonkysymys sille, minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Yksi ainakin.

Näistä aiheista saa varmasti kirjoittaa lisää vielä tulevaisuudessa.

Ylistetty olkoon yhteinen pallo

Paavi Franciscuksen ”ilmastoensyklikaksi” nimetty ulostulo tuntui puhuttavan kesällä. Ei tietenkään sillä tapaa kuin Kreikan talous tai kylmät kelit tai mikä tahansa muukaan ihmisiä oikeasti puhuttanut aihe, mutta ainakin enemmän kuin paavilliset ensyklikat yleensä. Kuinka usein niistä kirjoitetaan lehdessä?

Helsingin Sanomien haku ”ensyklika” tuottaa viime kesältä yhden tuloksen, jossa tätä nimenomaista lausumaa ennakoidaan tulevaksi. Hakusanoilla ”paavi, ilmasto” viittaillaan jo pari kertaa siihen, että Franciscus ilmaisi nyt toukokuussa huolensa ilmaston puolesta.

Kiertokirje tosiaan tuli. ”Laudato si” eli ”Ylistetty olkoon” -ensyklika julkaistiin 24.5.2015. Se on 184 sivua pitkä mutta kevytlukuinen. Teksti on maallikollekin ymmärrettävää, eikä se souda teologisissa syvyyksissä. Alaotsikkonsa (On Care of Our Common Home) mukaan teksti kantaa huolta yhteisestä kodista. Toisin kuin voisi ajatella, ”yhteinen koti” viittaa tekstissä tämän- ei tuonpuoleiseen. Paavi on ympäristöstä huolissaan, ja hän myös hyvin konkreettisesti vetoaa ihmiskuntaan, päättäjiin ja erityisesti rikkaaseen pohjoiseen, jotta toimiin ”ekologisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” saavuttamiseksi ryhdyttäisiin oitis.

Huoli yhteisestä kodista käydään lyhytsanaisesti ja monipuolisesti läpi ensyklikan ensimmäisessä luvussa. Saasteet ja ilmastonmuutos tulevat ensin: kertakäyttökulttuuri saa tiukan tuomion (20–22) ja ilmaston Franciscus kehystää yhteishyväksi, commoniksi, yhteiseksi omaisuudeksi (23–26). Käsittelyyn pääsevät myös puhtaan veden kysymykset (27–31), biodiversiteetin häviäminen (32–42), elämänlaadun ja yhteiskuntien vakauden heikkeneminen (43–47) ynnä globaali epätasa-arvo (48–52).

Mitä paavi sanoo sitten ilmastonmuutoksesta? Ensyklikan käsittelyssä ekologisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriisitilat kietoutuvat erottamattomina yksiin. Kootusti ja suoraan ilmastoasioista ensyklika sanoo ainakin seuraavaa:

Että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on synti luomistyötä vastaan (16), ilmasto on yhteinen hyvä tai yhteishyödyke (kuten maapallo on yhteinen koti), jota talouskasvu ja kulutusyhteiskunta uhkaavat, (23) että hiilen kiertokulun häiriöt aiheuttavat noidankehän ja tehostavat haitallisia vaikutuksia entisestään, (24) ja että ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat ekologisia, sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja hyödykkeiden jakoon vaikuttavia (25).

Ensyklika toistaa arvion, jonka mukaan eniten ilmastonmuutoksesta kärsivät maailman köyhät, joilla on kaiken vähiten mahdollisuuksia sopeutua tai vaikuttaa ilmastonmuutokseen, saati hyötyä sen aiheuttavasta talouskasvusta ja resurssien käytöstä (25), ja siksi eri tahoilla on eri suurinen vastuu kannettavanaan ilmastonmuutoksen hillinnässä. (52)

Ensyklika muistuttaa, että monien taloudellista tai poliittista valtaa pitävien on kannattavaa vähätellä ilmastonmuutoksen vakavuutta (25), ja siksi johtajiin pitää vedota voimakkaammin ja ilmastoneuvotteluissa on alettava ottaa edistysaskeleita (169). Ja koska ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat niin pitkäkestoiset kuin ne ovat, on sen aiheuttamista ongelmista selviytyminen ja kehitysmaiden auttaminen on otettava huomioon alati myös ilmastopolitiikassa (170).

Paavi on epäileväinen markkinamekanismien suhteen ja uskoo, että vain päästökauppamenettelyllä ei saada muutosta aikaan (171). Pikaiset toimet ovat kuitenkin hänen mukaansa tarpeen, koska ilmastonmuutoksen torjunnan hinta lienee paljon pienempi kuin nykymenon jatkumisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen aiheuttamien tuhojen (172).

Vatikaanin viesti on, että tarvitaan jatkuvuutta ja tervettä politiikkaa, joka ei heittele vaalien ja poliittisten valtasuhteiden mukana. Taustalle siis arvoja: jos ei jumalan arvokkuuden kunnioittamista toimijoilta löydy, niin ainakin syvällistä humanismia peräänkuulutetaan. Paavi tajuaa, että ihmisarvoa voi kunnioittaa myös sekulaarilta pohjalta (181). Kaikkien ihmisten solidaarisuuteen vedoten ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ei saa mennä ohi äärimmäisessä köyhyydessä elävien auttamisesta. On tingittävä ylenpalttisuudesta voidaksemme auttaa (172).

Suurin osa mainituista ilmastoasioista on vallitsevan tieteellisen konsensuksen mukaista. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hillintään painottuvat osiot puolestaan kertovat, että paavi on huolissaan ja uskoo ilmastokriisin talttuvan vain varsin voimakkailla, elämäntapaamme ravistelevilla keinoilla. Tämä ei tietenkään ole luonnnontieteellinen konsensus, mutta yhtä mieltä voinee olla siitä, ettei kasvihuonekaasupäästöjen pikainen taittaminen ole ensinnäkään helppo tehtävä eikä toiseksi irrallaan talousjärjestelmästämme tai elämäntavastamme. Monikon ensimmäinen viittaa nyt esimerkiksi meihin täällä Suomessa. Lausumaan voi suhtautua idealismina tai kylmänä toteamuksena, tai kumpanakin.

Tiivistettynä voisi sanoa, että paavi pitää ilmastonmuutosta suurena uhkana ja kytkee siihen varsin perustellusti köyhyydestä tuntemansa huolen. Liikkeelle lähdetään siitä, miten globaalien ongelmien tiedetään makaavan. Moraalille ja toimintakehotuksille löytyy tuki Raamatusta, luomiskertomuksesta lähtien. Rinnalla pidetään muiden uskontojen seuraajia ja uskonnottomia mukana vetoamalla yleiseen inhimillisyyteen. Moraalisesti usko siihen, että on olemassa tapa toimia oikein, ja että se on sisäänrakennettu kaikkiin ihmisiin on vankkumaton. Relativismia Franciscus käsittelee kuin passiivista nihilismiä tai ahnetta opportunismia (122–123). Moiselle ei ole hänen maailmassaan ole sijaa.

Kysyin kirkkohistorian yliopistonlehtori Mikko Ketolalta, että vahvistaako hän ne epäilykset joita maallikolle herää Franciscuksen kiertokirjettä lukiessa: että tässä olisi jotain poikkeuksellista.

Ja Ketolankin mielestä on, ihan alusta lähtien. Ensinnäkään ei ole tyypillistä, että paavi osoittaa puheensa koko ihmiskunnalle: ei vain katolisille tai katolisille oppineille. Nyt näin on (3). Myöskään tekstin yleistajuisuus ja siinä sivussa teologisen erityisväännön puute (kyllä sitä on, mutta sivumäärällisesti hyvin vähän) ei aivan tyypillistä paavilliselle puheenparrelle ole.

Mikä sitten on ensyklika. Ketolan mukaan:

— Ensyklika on korkein ja arvovaltaisin teksti, jonka paavi voi lausua silloin kuin hän ei puhu erehtymättömänä, ex catedra. Tämä ensyklika oli suunnattu koko ihmiskunnalle, mutta yleensäkin voi sanoa, että kyllä kunnon katolinen seuraa, mitä paavi ensyklikoissaan linjaa.

Luonteeltaan paavillinen ensyklika ei ole siis teologista totuutta, vaan siinä on mukana paavin henkilökohtaista mielipidettä ja vakaumusta. Se ei myöskään ole tieteellinen teksti, eikä siinä siis ole tieteellisiä viitteitä. Silti luonnontieteellistä tietoa ilmastosta tai muista ympäristökriiseistä käytetään kursailematta. Ensyklikan tieteelliset taustatiedot ovat hyvällä tasolla — mikä onkin suotavaa kun kerran puhutaan tästä common homesta eikä siitä toispuoleisesta.

Latinalaista Amerikkaa, vapautuksen teologiaa ja katolista teologiaa tutkineen akatemiaprofessori Elina Vuolan mukaan tämänpuoleisesta puhuminen yhteisenä kotina ei ole sinänsä poikkeuksellista, vaan vain yksi kristillisen opin tulkinnan valtavirta. Raamatusta voidaan hänen mukaansa johtaa viljalti eri painotuksia eri asioista, ja monien eri tulkintojen seuraamiselle on vankkoja perinteitä. Niin siis tämänkin.

Paavi viittaa tekstissään edeltäjiinsä, kirkon tärkeisiin opettajiin kuten Augustinukseen tai Franciscus Assisilaiseen, fransikaanisääntökunnan perustajaan, jolta paavi nappasi nimensäkin, ja eri piispainkokousten ja muiden katolisten auktoriteettien sanomiin ympäri maailmaa. Viimeisin on Mikko Ketolan mukaan huomionarvoista:

— Paavilla on ollut mukanaan joukko tieteentekijöitä, ja hän on ottanut mukaan kirkon jäseniä eri mantereilta. Hän olisi voinut viitata auktoriteetteina vain toisiin paaveihin, mutta näin tekemällä hän on ojentanut kätensä koko kirkon suuntaan ja halunnut ilmaista itselleen tärkeän asian olevan myös yhteinen.

Paavin luottamus tieteeseen ei yllätä kahdesta syystä: ensinnäkin paavilla on jonkin verran luonnontieteellistä koulutusta kemian alalta.  Onko se vaikuttamassa siihen, että ensyklika lähtee liikkeelle faktoista ja etenee kohti teologisia tulkintoja eikä toisin päin? Sitä on hankala sanoa. Yhtä kaikki se ei ole ensyklikoiden kirjallisessa genressä tavanomaista.

Toisekseen Franciscus on taustaltaan jesuiitta. Sääntökunta arvostaa koulutusta ja ylläpitää maailmanlaajuisesti 114 yliopistoa. Elina Vuola näkee paavin jesuiittataustan tulevan esiin erityisesti tietyissä tekstin kohdissa. Yksi on nimenomaan paavin koulutus: jesuiittana hän arvostaa tiedettä.

Toinen ja kenties tärkein on jesuiittojen uskonharjoittamisen peruspilari, kontemplaation ja toiminnan kulkeminen käsi kädessä. Jesuiitoille usko ei ole koskaan irti tästä maailmasta, ja siksi jesuiittaveljet saavat aina muunkin kuin teologisen akateemisen koulutuksen.

— Vitsi kertoo fransiskaaniveljestä, dominikaanista ja jesuiitasta, joilta pimenee huone kesken messun. Fransiskaani veisaa ylistysvirren yksinkertaisen elämäntavan kunniaksi, dominikaani pitää saarnan siitä, kuinka Jumala luo valoa maailmaan ja jesuiitta menee vaihtamaan sulakkeen.

— Jesuiitoilla spiritualiteetti liittyyy yhteiskuntaan ja inhimilliseen todellisuuteen yleensä. Tämä näkyi erityisen vahvasti esimerkiksi latinalaisen Amerikan diktatuurien vastustamisen aikaan. Usko näkyy toimintana maailmassa, usein juuri oikeudenmukaisuuden vaatimuksena.

Tietämystä niistä asioista, jotka maailmaa riivaavat ei myöskään Franciscuksen ensyklikassa juuri säästellä. Ilmastokriisi konkreettisine seurauksineen ja muut ympäristöongelmat tuodaan tasolle, josta niistä kärsitään. Paavin sydäntä lähellä tuntuvat olevan nimenomaan ne, jotka kärsivät ensin ja eniten: maailman köyhät. Franciscus on ensimmäinen paavi, joka on kotoisin globaalista etelästä, ja se näkyy.

Yksi silmäänpistävimmistä paavin fraaseista on painokkaasti toistettava huomio siitä, että kaikki liittyy kaikkeen (everything is connected/interconnected/related). Kaiken yhteenliittymistä alleviivataan reilusti yli kymmenisen kertaa, eikä mitenkään sivulauseessa:

”Ecology studies the relationship between living organisms and the environment in which they develop. This necessarily entails reflection and debate about the conditions required for the life and survival of society, and the honesty needed to question certain models of development, production and consumption. It cannot be emphasized enough how everything is interconnected. Time and space are not independent of one another, and not even atoms or subatomic particles can be considered in isolation. Just as the different aspects of the planet – physical, chemical and biological – are interrelated, so too living species are part of a network which we will never fully explore and understand. A good part of our genetic code is shared by many living beings. It follows that the fragmentation of knowledge and the isolation of bits of information can actually become a form of ignorance, unless they are integrated into a broader vision of reality” (138)

Tämä taas voidaan Vuolan mukaan nähdä liittyväksi jesuiittojen ajatteluun, jossa Jumala pyritään näkemään kaikkialla ja kaikessa. Tämä on kolmas piirre, missä jesuiittatausta kuultaa tekstissä. Ihmisessä näkyy luonto, ja luonnossa paljastuu pyhyys. Jesuiitat eivät perinteisesti tee jyrkkää eroa luonnon ja inhimillisen kulttuurin välille. Ensyklikakin Yksittäisiä kohtia voisi lukea jopa panteistiseen sävyyn, mutta moisessa tulkinnassa ei liene kauheasti järkeä.

Sekä ympäristönsuojelun että köyhyyden poistamisen missioilla on sama tähtäin: konsumerismi ja ahneus. Paavi näyttää ajattelevan, että taloudelliset suhteet niin yksilöiden, yritysten ja valtioiden välillä ovat kuin ihmissuhteita ja niiden pitäisi perustua oikeudenmukaisuudelle. Kuin viime kädessä suhde Jumalaan, siis.

Huoli yhteisestä kodista on siis varsin kauttaallista. Paavin pohdinnat ulottuvat kolminaisuuden rakenteiden pohdinnoista suurkaupunkien puistosuunnittelun tasolle. (Niitä pitäisi olla myös köyhillä asuinalueilla, hän sanoo.)

Voisi kuvitella, että yksi keskusteluttavimpia kohtia ensyklikassa kirkonmiesten piirissä on lopun puhe ”ekologisesta kääntymyksestä”. Meikäläiselle protestanttimaan maallistikolle lähetystyön käsite on itsessään jo hieman vieras, ja siihen ympäristöasioiden sotkeminen synnyttänee varmasti kiivastakin keskustelua. Ainakin toivottavasti. Suomen evankelisluterilainen kirkko on ottanut ensyklikasta jo kopin: arkkipiispa siteerasi nimenomaan ekologisen kääntymyksen velvoitetta pokatessaan Suomen luonnonsuojeluliiton myöntämän ympäristöpalkinnon elokuun lopussa.

Toisaalta ekologinen kääntymys ei ole yllätyksellisen ajatus jesuiittojen toiminnallisen hengellisyyden kannalta. Kuten Elina Vuola muistuttaa, uskolla on seuraamuksia tässä maailmassa: paavilla ne seuraamukset ovat erityisesti taistelua köyhien puolesta.

Eivätkä toki aiemmatkaan paavit, Benedictus ja Johannes Paavali, olleet sokeita köyhyyden vähentäminen suhteen. Vuola on aiheellisesti huomauttanut teologiafi-verkkolehdessä, että Johannes Paavalin suhde köyhyyteen suodattui voimakkaasti kylmän sodan kapitalismi–kommunismi-dikotomian kautta, kun taas Franciscuksen näkemys filtteröityy maailmassa olevan köyhyyden ja yltäkylläisyyden kautta.

— Franciscuksen kohdalla asian saama konkreettisuus ja vakavuus ovat eri tasolla. Hän puhuu todella ongelmasta, joka pitää ratkaista, Vuola sanoo.

***

Elina Vuola nostaa esiin kaksi seikkaa, joista ensyklikaa on syytä kritisoida. Ensimmäinen on opillinen, eikä tullut maallikkolukijalle mieleen.

— Paavi ei viittaa ensyklikassa lainkaan akateemiseen ekoteologiaan, vaikka sitä on kirjoitettu jo pitkään ja analyyttisesti ja paljon. Tilanne on samankaltainen kuin feministisen teologian suhteen.

Franciscus julisti kesällä 2013 kirkon tarvitsevan uutta naiseuden tai naisten teologiaa.

— Avaus on totta kai hyvä, mutta naiset ovat kirjoittaneet sukupuolestaan käsin teologiaa vuosikymmeniä, ja feministisellä teologialla voisi täyttää yhden Vatikaanin pienistä kirjastoista. Tuli mieleen, että eikö paavi tunne näitä keskusteluja, miksi aloittaa alusta?

Toinen ensyklikan älyllisistä lipsahduksista ei ole ihan pieni, mutta se on sitäkin oletettavampi. Sen huomaa lukiessaan ei-teologikin.

Puhuessaan kattavasti ympäristöongelmista ja sosiaalisesta kriisistä ja tiedon lisäämisestä Paavi tulee kuitanneeksi väestöongelman lähes olemattomiin. Vaikka väestöpommilla pelottelu ei palvelisi köyhien maiden ihmisten etuja, lisääntymisasioista vaikeneminen ei tee sitä myöskään. Naisten koulutustason nostaminen ja turvalliset ehkäisymenetelmät ovat varmasti ainoa kestävä ja inhimillinen ratkaisu väestönkasvun lisääntymiseen. ”Lisääntymisterveys” on pantu tekstissä paljastavasti lainausmerkkeihin.

–Ilmeisesti Franciscus ajatteli, että tätä ovea hän ei kaudellaan avaa, vaikka moneen muuhun suuntaan hän onkin avannut keskustelua. Se ei tee paavin muita avauksia tyhjäksi, mutta se on odotettu pettymys. Mielestäni hän jättää oman ajattelunsa kesken, kun hän ei ota huomioon väestönkasvun yhteyttä naisten asemaan ja köyhyyteen .

Yhtä kaikki ensyklika on omiaan herättämään keskustelua. Ensyklikan ilmestymishetken taktisella merkityksellä on spekuloitu, kun Yhdysvalloissa käydään presidenttikisan esivaalia. Jenkkirepublikaanit voisivat olla paavin lausunnon kanssa helisemässä. Ilmastonmuutoksen tunnustaminen ongelmaksi jolle tulisi tehdä jotain suututtaisi äänestäjiä, mutta ilmiselvää on, ettei paavinkaan tielle voi kovin herkästi poikkiteloin heittäytyä.

Juopaa on omiaan kasvattamaan myös tietokirjailija, toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin rekrytoiminen mukaan Vatikaanin ilmastotyöhön.

Yhdysvaltain kristillinen oikeisto ei ole ainoa, jolla voi olla paavin sanoman kanssa sulattelemista.

— Paavi Franciscus on ottanut eri kirkkokuntien välisen keskustelun edistämisen vakavasti. Ekumeenisesti hänelle tärkein suunta on ollut ortodoksinen kirkko. On mielenkiintoista nähdä, miten Venäjän ortodoksit ottavat paavin ympäristösanoman vastaan, pohtii Mikko Ketola.

Venäjän ortodoksinen kirkko on monin tavoin lähellä maan valtaapitäviä. Ilmastokysymys puolestaan on muuttanut Venäjällä 2000-luvullakin muotoa moneen otteeseen. Venäjän energiapolitiikan professsori Veli-Pekka Tynkkynen Aleksanteri-instituutista on useasti muistuttanut, että viime vuosikymmenellä ilmastonmuutos alkoi venäläisessä mediassa olla ”ympäristökysymys”, kun taas nykyisin kasvihuonekaasujen haitallisuudesta puhuminen leimataan herkästi ”länsimaiseksi propagandaksi” ja ”yritykseksi kaataa Venäjän talous”. Länsi tuntuu olevan venäläisessä ilmastokeskustelussa samankaltaisessa syntipukkiasemassa kuin ”vasemmistoliberaalit” Yhdysvalloissa. Jotain synkeää symmetriaa tässä ainakin on.

Paavi Franciscus on saanut kauttaallista ihailua osakseen ympäri maailmaa, ja etenkin maallinen, liberaali lehdistö on ottanut paavin sanoman omakseen. Ei Franciscuskaan noin sekulaarin yhteiskunnan mittapuulla ole mitenkään erityisen liberaali, mutta sellaisen vaikutelman hän on onnistunut luomaan.

Yhtäältä voi ajatella Franciscus-fanituksen, juuri tällaisen mitä tämä blogi edustaa, kumpuavan sosiaalisen median turboahtamasta vahvistusvinoumasta. Eipä Hesari, Guardian tai meikäläinen ole paljoakaan intoaan uhrannut edeltäjiensä sanomisten ylistämiselle. Me ihmiset, myös toimittajat, tapaamme suhtautua paremmin niihin sanomisiin, jotka vastaavat ennakko-oletuksiamme. Kun omia uskomuksiamme ja arvojamme puoltaa paavi, syvällisesti perustapaluterilaiselle tuntematon, vaikutusvaltainen ja esoteerisen kaukainen taho, vahvistusvaikutus on vankka.

Miksi Franciscus vetoaa? Tuskin ilmastonmuutoksesta puhuminen vetoaisi massoihin, koska hidas lämpenemisen prosessi ei ole erityisen emotionaalinen tapahtumasarja. Vetoaminen maailman köyhimpien hätään, sen sijaan, on tänä kriisien pitkittymisen ja kärjistymisen vuonna taatusti ajankohtaista, ja saa sitä mukaa myös tunnereaktiivista kannatusta osakseen. Myös meiltä ei-katolisilta.

Miksi tiedetoimittaja kiinnostuu? Paavi ei kiinnosta niinkään hengellisenä auktoriteettina, vaan koska katolinen kirkko on kulttuuriyhteisö, jossa on valtavasti voimaa. Meikäläisittäin osin tuttu, mutta silti eksoottinen yhteisö vieläpä. Paavin vetoomus inhimillisyyden ja solidaarisuuden puolesta vetoaa yleisinhimillisesti — ammatillisesti kiinnostaa se, mitä paavin sanomiset tarkoittavat. Se, mitä en ymmärrä.

Paavi on kuitenkin vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja. Paavin esittämät näkemykset eivät ole mitenkään radikaaleja tai poikkeuskellisia, mutta noin korkealta taholta julkilausuttuna harvinaisia. Ryhmä muslimioppineita julkaisi sisällöltään samankaltaisen lausuman elokuun puolessa välissä. Tähän tekstiin minulla ei ole sitäkään kulttuurista lukutaitoa, mitä kristillisen kielen suhteen on.

Ja kiinnostusta tietenkin lisää se, että toimintakehotukset tältä vaikutusvaltaiselta taholta ovat varsin maallisia. Fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon. Teknokratia ja talouden ylivalta häiventävät ihmisyyttä, luontoa on suojeltava, elämäntavan on muututtava. Elina Vuolan sanoin paavin puhe lähenee osin syväekologisia sanankäänteitä. Ja myös:

— Paavin sanoma kuulostaa kuin minkä tahansa globaalin kansalaisjärjestön sanomalta.

Mieleen tulee seuraava. Jos kerran paavillinen ensyklika on korkeinta opetusta, mitä paavi voi erehtyväisenä ihmisenä antaa, ja jos kerran ensyklikan asema on sellainen että jokaisen kunnon katolisen tulisi niihin perehtyä, niin miksi kukaan ei ole kysynyt Suomen ulkoministeriltä aiheesta?

Samaa on ihmetellyt oikeustieteilijä Sakari Hänninen, jonka elokuun puolen välin mielipidekirjoitus Kansan uutisissa pohtii velan ja kristillisen opin suhdetta. Hänninen uumoilee, että Franciscukselta saatetaan vielä nähdä enemmänkin velkaan ja velan armahdukseen liittyvä ensyklika. Enpä yllättyisi, semminkin kun aihetta sivutaan jo ”Laudato si” -tekstissäkin, osana globaalin epäoikeudenmukaisuuden käsittelyä:

”The foreign debt of poor countries has become a way of controlling them, yet this is not the case where ecological debt is concerned.” (52)

ja myöhemmin vielä:

”Finally, after seven weeks of years, which is to say forty-nine years, the Jubilee was celebrated as a year of general forgiveness and “liberty throughout the land for all its inhabitants” (cf. Lev 25:10). This law came about as an attempt to ensure balance and fairness in their relationships with others and with the land on which they lived and worked. At the same time, it was an acknowledgment that the gift of the earth with its fruits belongs to everyone.” (71)

Miten velka liittyy sitten ilmastonmuutoksen vastaiseen ohjelmaan? Kuten sanottu, paavinkaan huoli yhteisestä kodista ei typisty kasvihuonekaasuihin: ilmastonmuutosta vastaan kun voidaan alkaa taistella kovin monin keinoin. Jos niin onnellisesti käy, että lähivuosina tai -vuosikymmeninä ryhdyttäisiin rajaamaan kasvihuonekaasujen päästöjä ja siirtymään pois ylikulutuksesta, on vaara että tämä mullistus syventäisi globaalia ja kussakin paikassa paikallista taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Jos siis ekologinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus eivät ole kumpikin yhtälaisia tavoittelemisen arvoisia ja tinkimättömiä maaleja, näin voi käydä. Toimet luonnon säilyttämiseksi eivät välttämättä pidä kotia yhteisenä.

”Nothing in this world is indifferent to us” (2), lataa Franciscus. Se on kyllä ihan vankka perusta.

Masentavaa venkoilua

Eilen Nature Climate Change -lehdessä julkaistun Tukholman ympäristöinstituutti SEI:n tutkimuksen mukaan päästökauppamekanismin porsaanreikä on mahdollistanut masentavaa päästöoikeuskikkailua. Artikkelia on ollut kommentoimassa myös Suomen ympäristöministeriön ilmastoneuvotteluiden pääneuvottelija Harri Laurikka. YLEn uutinen aiheesta tässä.

Homma on sujunut tähän tapaan:

Yksityiset yritykset voivat hankkia itselleen päästöoikeuksia ilmastonmuutosta hillitsevistä hankkeista, kuten esimerkiksi teollisuuden tuottamien voimakkaiden kasvihuonekaasujen vähentämisestä.

Joitakin voimakkaasti lämmittäviä teollisuuden kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää hyvin edullisin keinoin. Artikkeli mainitsee erityisesti fluorihiilivety-23:n polttamisen kloorifluorihiilivety-22:a tuotettaessa ja ilokaasun tuhoamisen adipiinihapon valmistuksen sivutuotteena. Näillä kahdella tavalla yritykset ovat ansainneet kaikkiaan noin puolet kaikista myönnetyistä päästövähennyksin ansaituista päästöoikeuksista, vaikka ainoastaan alle puoli prosenttia päästövähennyshankkeista keskittyy näihin.

Koska rahanarvoisia päästöoikeuksia saa edullisin keinoin, alle päästöoikeuksien hinnan, vähentäminen kannattaa. Itse asiassa se kannattaa niin hyvin, että voimakkaita kasvihuonekaasuja kannattaa tupruttaa ilmaan valtavasti enemmän kuin tuotanto vaatisi, jotta on enemmän mitä vähentää. Raadollista. Ja tietysti juuri näin on tehty.

Väärinkäytösten estämiseksi on joitakin keinoja. Esimerkiksi kaasupäästöjen katon asettaminen historiallisen tai varovaisen päästödatan avulla voisi toimia. Tätä menetelmää onkin käytetty. Tutkimus esittelee kuitenkin muun muassa nämä kolme venäläistä teollisuuslaitosta, jotka päättivät luopua päästökattojen käytöstä. Päästöt nousivat turvamekanismeista luovuttaessa huomattavasti: KUVA tai yksinkertaisesti vain silloin kun päästöoikeuksien kaupalla alettiin hyötyä erityisen paljon, kuten tässä venäläisessä laitoksessa KUVA.

Ongelma on siis seuraava: koska ei ole sitovia maailmanlaajuisia kattomekanismeja jätekaasujen tuotannon tasosta, sitä kannattaa tehtailla enemmän jotta saisi siitä hyvästä lisää päästöoikeuksia, mikä taas johtaa päästöoikeuksien liialliseen myöntämiseen. Tämä taas johtaa lisäpäästöihin. Päästöt (SF6) tutkituilla tehtailla olivat kymmenenkertaisia verrattuna IPCC:n arvioon todellisesta jätekaasun päästötasosta.

Venäjällä ei puolestaan ollut hyviä syitä estää tämänkaltaista toimintaa: se kyllä pääsee Kioton sopimuksen tavoitteihinsa pienen päästöpiikin jälkeenkin. Tehtaat poistivat päästökattomekanisminsa juuri silloin kun moinen kikkailu synnytti rutkasti keskustelua.

Asia ei siis ole uusi, se on tiedossa ja siitä on puhuttu ja sitä vastaan on toimittukin. Vuonna 2011 EU sääti seuraavasti:

”From 1 January 2013, the use of international credits from projects involving the destruction of trifluoromethane (HFC- 23) and nitrous oxide (N 2 O) from adipic acid production for the purposes of Article 11a of Directive 2003/87/EC is prohibited, except for the use of credits in respect of emission reductions before 2013 from existing projects of these types for use in respect of emissions from EU ETS installations that took place during 2012 which shall be allowed until 30 April 2013 inclusive.”

Vahinko oli jo toki tapahtunut. Hiilidioksidiin suhteutettuna ylimääräiset päästöoikeusvenkoilun vuoksi tehdyt päästöt ylittävät Ison-Britannian vuosituotannon, ja päästöoikeuksista saadut rahat ovat ilmastoroistojen käsissä. Masentavaa.

Tutkijat peräävät erityisesti avoimuutta ja päästökaupan porsaanreikien avaamista, tutkimista ja tukkimista Pariisin ilmastokokouksessa. Mahtaako löytyä intoa? Miljoonabisneksestä luopuminen ei ole helppoa. Maapallon tuhoaminen on usein parempi bisnes kuin sen pelastaminen.

 

Alussa oli

Kolmiosainen Suo. Kuokka. Jussi -verkkoartikkeli hahmottelee aihepiirin, jota tämä blogi pohtii. Juttu raapii vain pintoja, mutta nostaa esiin sen, miten ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on usealle tieteenalalle polttava kysymys ja monella eri tavalla kipeä kriisi.