Marraskuun lopussa tapahtui ihme: Kaakkois-Marokossa satoi eniten vettä kolmeenkymmeneen vuoteen. Piinaavan kuivuuden tuoma ahdistus muuttui ensin iloksi ja sitten peloksi, kun vettä satoi ja satoi vaan. Kuivat jokiuomat täyttyivät yli äyräidensä ja halkeillut maa muuttui mutavelliksi. Päivästä toiseen uutisissa näytettiin videoita uponneista autoista, sortuneista silloista ja romahtaneista taloista.

Kaakkois-Marokon kuivalla keidasvyöhykkeellä sateet vaihtelevat jyrkästi sekä vuosittain että kuukausittain. Vuotuinen sademäärä noin 100-200 mm kätkee alleen kuukausien kuivuudet. Esimerkiksi viljelykaudella syyskuusta 2013 elokuuhun 2014 satoi neljän kuukauden aikana vain 50 mm vettä loppujen kahdeksan kuukauden ollen rutikuivia. Ennen tulvia, lähes seitsemän kuukauden kuivuuden jälkeen, viljelijöistä huokui epätoivo ja huoli tulevaisuudesta. Eräs vanhempi mies kertoi menettäneensä kahdessakymmenessä vuodessa lähes 300 taatelipalmua kuivuudelle (vaikka taatelipalmu on erittäin kuivuudenkestävä lajike). Jokaisen palmun kuolema tuntui hänestä kuin perheenjäsenen menehtymiseltä. Jäljellä oli enää kuusi.

Kunnes marraskuussa satoi neljässä päivässä 130 mm vettä.

Jokien varsille kerääntyi ihmisiä seuraamaan veden virtausta -kohti hiekkaerämaata. Nähdessäni kuinka 100 miljoonaa kuutiometriä virtasi ohitsemme ymmärsin miksi lähes jokainen haastateltava oli ehdottanut ratkaisuksi vesipulaan patoa.

Muutamassa viikossa joenuoma kuivui takaisin entiselleen. Kaivot olivat kuitenkin ehtineet täyttyä ja viljelmillä kukoistivat vehreinä talvivehnä ja rehuna käytettävä sinimailanen. Tilanne helpottui muutamaksi kuukaudeksi.

Asiantuntijoiden mukaan paikallistason sademäärien perusteella ei voida sanoa johtuvatko vaihtelut ilmastonmuutoksesta. Varmaa kuitenkin on, että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana keidasalueella on eletty niin suuria muuttoliikeaaltoja aiheuttaneita pitkittyneitä kuivuusjaksoja kuin runsassateisempia kausia. Ongelmia seuraa siinä vaiheessa, kun pohjavedenpinta laskee sateiden puutteessa asukkaiden ulottumattomiin ja kaivot kuivuvat. Viime kesänä myös juomaveden tarjoaja Office National de l’Eau Potable joutui antamaan kuivuusvaroituksen Ferklan keitaalla, kun yksi sen kolmesta porakaivosta lähes kuivui.

Koko keidasalueen tulevaisuus riippuu sateista. Nuoret lähtevät pääsääntöisesti muualle töihin eikä valtiovalta panosta syrjäisiin, tuottamattomiin maankolkkiin. Kaakkois-Marokko kärsii edelleen siirtomaahallinnon määritelmästä ”Maroc inutile” eli hyödytön Marokko. Mutta mitäpä on keidas ilman vettä?

Teksti ja kuva Alina Raiskila
Kirjoittaja opiskelee kehitysmaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua vedenkäytön muutoksista marokkolaisella keitaalla.

Hammou istuu valkoisella muovituolilla auringossa kotiportin ulkopuolella aivan autotien vieressä. Siitä on hyvä tarkkailla ohikulkijoita ja tervehtiä tuttuja, joita ovat lähes kaikki ohikulkijat. Maassa seinään nojaten paistattaa päivää hänen vaimonsa, mutta tuolin sijaan hänellä on alustana vanha kiinalainen lannoitesäkki. Hammou on pukeutunut valkoiseen perinteiseen djellabaan ja päähän on kiedottu huivi. Vaimolla puolestaan on mustat, kauniisti kirjaillut vaatteet ja korkeasta iästä huolimatta silmät on rajattu kauniisti kajalilla. Leuassa erottuu haaleana tatuointi. Hammou ja hänen vaimonsa kuuluvat Mohamed-tulkin perheeseen, siispä vastaanotto on lämmin. Miehet tervehtivät toisiaan neljällä poskisuudelmalla, vanhaa naista Mohamed tervehtii kunnioittavasti kumartumalla ja kättä suutelemalla. Seuraan esimerkkiä ja suutelen molempia kädelle, mutta nainen on minua vikkelämpi ja ehtii suudella minun kättäni ensiksi. Meidät kutsutaan teelle.

On sunnuntai-ilta ja olemme tulleet kyselemään vanhuksilta keitaan historiasta ja vedenkäytön muutoksista. Istumme takapihan kuistilla juoden vahvasti sokeroitua minttuteetä ja syöden pähkinöitä. Kuistia ympäröi pieni vehreä puutarha, jossa kasvaa sitruspuita ja pari taatelipalmua. Kauempana on keittiöpuutarha. Hammoun vaimo osallistuu keskusteluun vilkkaasti ja osaa joitakin sanoja ranskaa. Hän on tuonut lannoitesäkkialustansa kuistille mukaan, eikä vieläkään suostu istumaan tuolilla vaikka häntä siihen patistan. Onnistun sentään vaihtamaan parhaan, selkänojallisen tuolin itseltäni pois Hammoulle.

Kysyn kuinka parantaa keitaan vesitilannetta, pitäisikö yksittäisten viljelijöiden vedenkäyttöä rajoittaa? Tulkki kääntää Hammoun vastauksen: ”Jos pumppaus pysäytettäisiin, ehkä sateiden myötä pohjavesivarannot elpyisivät. Mutta pumppausta ei voida lopettaa, koska silloin viljelijät menettäisivät elantonsa ja mihin ihmiset silloin menisivät? Mitä he tekisivät? Ainoa oikeasti toimiva keino on pato. Se ehkä hidastaa keitaan katoamista hieman. Keidas nimittäin tulee katoamaan: 60 vuotta sitten taatelipalmuja kasvoi niin tiheässä ettei nähnyt kolmea metriä edemmäs ja palmut tuottivat runsaasti satoa. Nyt ei ole taateleita, on vain palmuja.”

Haastattelun aikana aurinko laskee ja alkaa tulla viileämpää. Vanhukset myös väsyvät ja miniä tulee vaativan näköisenä nojailemaan kuistin kaiteeseen. Lähtiessämme Hammou puristaa minua pitkään kädestä ja pyytää ranskaksi ”Reste ici”, jää tänne. Lupaan että jonain toisena päivänä. Insh’allah.

Teksti ja kuva Alina Raiskila
Kirjoittaja opiskelee kehitysmaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua vedenkäytön muutoksista marokkolaisella keitaalla.

Laadullisessa tutkimuksessa ja erityisesti etnografiassa tavoitteena on ymmärtää todellisuuden useiden eri versioiden välisiä suhteita. Keräsin haastatteluaineistoa vesipulasta pro gradu -työhöni pienellä marokkolaisella keitaalla loka-joulukuussa 2014 ja valiokunnan tiedottajana kirjoitin kokemuksistani muutaman postauksen. Tämä ensimmäinen on kuvaus siitä millaista on yrittää ymmärtää itselle aivan vierasta elämäntapaa ja elämänmenoa omien mittareidensa ja käsitteidensä avulla.

Ensimmäisen kerran kun saavuin erääseen tutkimuskylään selvittämään kuinka vesipula oli vaikuttanut kyläläisten elämään, näin edessäni kastelukanavan, palmuja, koulun, joitakin matalia taloja, naisia pesemässä pyykkiä ja poikia potkimassa jalkapalloa. Kaikki oli hiekkaista ja kuivaa. Missään ei näkynyt mainosvaloja, kauppoja tai kylttejä. Ajattelin: onneksi en asu täällä.

Vatsanpohjaa kouraisi hätäännys: miten voin ymmärtää ja tehdä itseni ymmärretyksi näiden ihmisten kanssa, jotka elävät niin erilaisessa maailmassa ja todellisuudessa kuin minä?

Hyväksi todettu tulkki ei poikkeuksellisesti ollut saapuvilla, siispä jouduin turvautumaan siihen kielitaitoon mitä kylässä oli tarjolla eli viisitoista vuotta sitten maatalousteknikoksi kouluttautuneeseen naiseen ja pariin lennosta mukaan napattuun teinipoikaan. Pojat kävelivät reteästi meitä vastaan kuunnellen puhelimen kaiuttimesta räppiä ja tsekaten mitä ulkomaalainen oli heidän viljelypalstoillaan puuhaamassa. Lesoista teineistä kuoriutui kuitenkin kissanpoikasia siinä vaiheessa, kun he joutuivat avustaviin käännöshommiin; viisitoista vuotta riittää hyvin unohtamaan kielen jos toisenkin, siispä haastatteluyrityksestä muodostui varsin tragikoominen.

Kävelimme pitkin kastelukanavaa seuraten veden virtausta kohti sitä viljelijää jolla oli kasteluvuoro. Yritin selvittää mitä kylän kasteluvastuuhenkilön tehtäviin kuului ja vastaukseksi sain jauhot. Kysyin mitä se tarkoittaa, jolloin puolestaan oppaani tuijottivat minua suu auki: “Jauhot, kyllä sä tiedät mitä jauhot on!”. Sain käyttää kaiken nokkeluuteni selvittääkseni miten jauhot, moskeija ja 15000 dirhamia liittyivät kasteluveteen ja toisiinsa, mutten vieläkään ymmärtänyt ja oppaat alkoivat turhautua. Minulta tivattiin etkö sä ymmärrä, miten sä et osaa arabiaa, sun ois pitäny opiskella arabiaa ennen tänne tulemista. Meinasin luovuttaa, suuttua, itkeä, nauraa, karjua ja polkea jalkaa, mutta keräsin itseni ja myönsin nöyrästi “Joo, olisi pitänyt opetella arabiaa”, koska en halunnut vaikeuttaa työtäni enempää. Parempi olla vähän tyhmä kuin vihattu.

Päätin nostaa tunnelmaa ottamalla valokuvia, jolloin oppaani saattoivat esitellä palmulehdon kasveja ja kättensä töitä. Erityisen tyytyväisiltä he näyttivät laittaessaan minut harventamaan rikkaruohoja.

Kierroksen päätteeksi sain kutsun teelle. Menimme kahdestaan naispuolisen maatalousteknikon kotiin, istuimme vastaanottohuoneen sohvalle ja mykistyimme. Mietin kuumeisesti mitä sanoa naiselle, joka on kouluttautunut yliopistossa, mutta joka ei ole tehnyt päivääkään oman alansa töitä. Mitä harmitonta ja mukavaa kysyä ihmiseltä, joka on nähnyt maailmaa ja elää paikallisin standardein suuressa hienossa talossa, mutta tuppukylässä, ollen tästä tuskallisen tietoinen?

Sillä vaikka talo on suuri ja hieno, siellä ei ole minkäänlaista lämmitystä ja jokaisessa huoneessa katosta roikkuu vain yksi himmeä sähkölamppu. Mitä loppujen lopuksi elämästä ja elintasosta kertoo se, että kotona on juokseva vesi ja sähkö, jos niitä joutuu käyttämään säästeliäästi istuen pimeässä, kylmässä huoneessa television sinisen valon vilkkuessa?

Kysyin siis varovasti minkälaista elämä täällä on. Se kuulemma menettelee.

Teksti ja kuva Alina Raiskila
Kirjoittaja opiskelee kehitysmaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua vedenkäytön muutoksista marokkolaisella keitaalla.