Macondo

Viimeinen päivä Madridissa alkoi tunteita herättäneellä vierailulla Museo de Américaan.

Museo pitää sisällään arkeologista, kulttuurista ja etnografista esineistöä Amerikan mantereilta (pääasiallisesti espanjalaisten valloittamilta alueilta).

Kuva: Harri Kettunen

Odotin innolla pääseväni näkemään upeaa esineistöä eri puolilta Latinalaista Amerikkaa. Näin kävikin, mutta museon esillepano herätti runsaasti hämmennystä. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa museossa, joten yllätyin tunteista, joita esineiden näkeminen espanjalaisessa museossa minussa herätti. Ensinnäkin siinä, missä Pradon taidemuseon maalaukset ovat saaneet viereensä teosten taustoja avaavat kyltit, löytyi näiden kiehtovien muinaisesineiden vierestä vain pikkuruiset laatat, joissa kerrottiin muutamalla sanalla, mitä teos esittää, mistä materiaalista se on tehty, löytömaa sekä kulttuuri, jonka esineistöön se kuuluu. Muutamaa vaivaista poikkeusta lukuun ottamatta esineiden käyttötarkoitusta tai muita niistä tiedettäviä asioita ei selitetty. Joidenkin esineiden kohdalla juuri mitään ei varmasti tiedetäkään, mutta kaikkien esineiden kohdalla tämä tuskin pitää paikkansa.

Chimú-kulttuurin kalanmuotoinen ruukku Perun Andeilta.

Andeilta peräisin olevia Nazca-kulttuurin ruukkuja.

Niinikään Andeilta peräisin olevia Moche-kulttuurin ruukkuja.

Kuva: Harri Kettunen

Joihinkin vitriineihin oli asetettu eri kulttuurien esineistöä sekaisin, jonkin löyhän otsikon alle.

Ylimystöä.

Sotureita.

Museon esillepanossa näkyi voimakkaasti espanjalaisen konkistadorin näkökulma valloitukseen. Itselleni tuli jopa fyysisesti huono olo katsoessani esimerkiksi vaatepartta, joka jostakin päin mannerta oli Espanjaan tuotu, ja joka nyt roikkuu museon seinällä lasivitriinissä. Kuin eläimen talja. Olen ehkä hiukan sentimentaalinen, mutta minkäs teet. Ruukut ja veistokset tuntuivat osittain olevan yhä vain pelkkää saalista, hienon näköistä mutta oudoksi ja vieraaksi jäänyttä. Toki suuremmat kulttuurit, kuten mayat ja inkat, olivat saaneet enemmän esittelyä osakseen.

Argentiinan ja Paraguayn alueelta on museossa kuvaavasti vain gauchojen hattuja ja lassoja. Alkuperäisasukkaista ei jälkeäkään.

Inkojen taidonnäytteitä.

Khipu, inkojen solmukirjoitusta.

Maya-ruukkuja. Kuva: Harri Kettunen

Omituista oli myös se, kuinka valloituksesta museon informaatiokylteissä puhuttiin.

Niissä kerrottiin ensin alueen valloitusta edeltäneen historian pääpointit, ja tämän jälkeen yhdellä lauseella espanjalaisten tulo. Valloituksen jälkeen saattoi kylttien mukaan alkaa ”kulttuurienvälinen vuorovaikutus”. Tapahtumien ikävämmät puolet on jätetty kokonaan mainitsematta, mikä on aihetta kuitenkin lähestulkoon yksinomaan käsittelevälle museolle kummallinen lähtökohta. Museo antaa ymmärtää, että tämä ”kulttuurienvälinen vuorovaikutus” tapahtui hyvin harmonisesti; intiaaniesineistön joukkoon on kuin vaivihkaa sijoiteltu valloituksen aikaista kristillistä esineistöä, pyhimyksen muotokuvia intiaanijumalten joukkoon. Onhan totta, että Latinalaisen Amerikan kulttuurit pohjautuvat tähän sekoittumiseen, mutta 1500-luvulta peräisin olevan Neitsyt Maria-patsaan sijoittaminen näennäisen satunnaiseen kohtaan ajalta ennen ajanlaskun alkua peräisin olevien intiaaniruukkujen keskelle tuntui häiritsevältä. Ehkä vähemmän kömpelösti sijoitettuna se olisi sulautunut esineistöön paremmin.

Tässä hieman heikkolaatuisessa kuvassa näkyy espanjalaisia maalauksia maya-esineistön taustalla.

Santa Rosa de Lima, Uuden Espanjan suojelupyhimys.

Museon salit on omistettu erilaisille teemoille, kuten esimerkiksi uskonnolle, ja näin ollen on tavallaan perusteltuakin sijoittaa katolisen uskon esineistöä muiden joukkoon. Museon olisi kuitenkin ehkä kannattanut esitellä alkuperäiskulttuurit ja valloituksen aika selkeästi erillään toisistaan. Osa teemoista oli jopa naurettavan päälle liimatusti esitetty, kuten osio aikuistumisriiteistä, jossa vierekkäin oli aseteltu kolme kuvaa länsimaisesta kulttuurista (joista eräässä punk-henkisesti pukeutuneet nuoret tappelevat), ja kuva epämääräisesti ”intiaaninuorukaiseksi” nimetystä henkilöstä valmistautumassa aikuistumisriittiinsä.

Amerikan alkuperäisasukkaat nähdään museossa hyvin etäisinä ja vieraina, Toisina, joihin länsimaista kulttuuriperintöä peilataan. Heidän kulttuuriaan ei edes yritetä selittää tai ymmärtää. Aivan oma lukunsa ovat museossa olevat, 1700-luvulta peräisin olevat espanjalaismaalaukset, jotka on tietysti myös sijoiteltu pitkin museota alkuperäiskansojen esineistön keskelle. Maalaukset kuvaavat ”kulttuurien kohtaamista” harmonisena sekoittumisena.

Kuva: Harri Kettunen

Kuva: Harri Kettunen

Kuva: Harri Kettunen

“Indio” viidakossa. Kuva: Harri Kettunen

Nykypäivän alkuperäiskansojen kulttuureita kuvaamaan oli puolestaan (ovelasti) valittu valokuvasarja Perun Andeilta, joissa vietetään fiesta patronal de san salvador -juhlaa. Sen aikana kylän asukkaat näyttelevät konkistadorien tulon uudelleen melko humoristisissa ja harmittoman oloisissa tunnelmissa. Atahualpa häviää taistelun Pizarrolle, ja luovuttaa. Asut ovat värikkäät, eikä tunnelma kuvien perusteella vaikuta kovin synkältä. Kylteissä juhlan selitetään liittyvän sadekauteen, vanhan ajan loppumiseen ja uuden ajan alkuun.

Illemmalla siirryimme jälleen kevyempiin tunnelmiin. Eräs Latinalaista Amerikkaa ja Espanjaa ehdottomasti yhdistävä seikka on intohimoinen suhtautuminen kuningas jalkapalloon. Matkamme saikin arvoisensa päätöksen, kun Madridissa tapahtui viimeisenä iltana El Clásico- Real Madrid vastaan FC Barcelona-ottelu. Molemmissa El Clásico-joukkueissa pelaa nousevia latinalaisamerikkalaisia tähtiä, FC Barcelonan riveissä mm. brasilialainen Neymar, argentiinalainen Lionel Messi ja uruguaylainen Luis Suárez, Real Madridin riveissä puolestaan mm. niin ikään brasilialainen Marcelo sekä kolumbialainen James Rodríguez. Stadionlippujen ollessa kukkarollemme turhan tyyriitä seurasimme peliä baarista käsin, ja illan aikana kuulin mielenkiintoisia tarinoita jalkapalloon liittyen. Jalkapallo tosiaan on muutakin kuin urheilua monille ihmisille ympäri maailman, sen taustakulisseissa kiehuu ja tunteet myllertävät.

Matka oli kaiken kaikkiaan omalla kohdallani varsin onnistunut. Opin paljon matkatovereiltani, jotka ovat kaikki itseäni pidemmälle opinnoissaan ehtineitä. Vanhempien opiskelutovereiden näkemykset ovat aina kullanarvoisia opintojensa alussa kammertavalle. Kuten mainitsin, en ole vielä itse käynyt Latinalaisessa Amerikassa (onneksi asia korjaantuu joulukuun koittaessa), joten oli erittäin miellyttävää kuulla muiden kokemuksia alueelta, erityisesti Meksiko-asiantuntemusta oli joukossamme runsaasti.

Kuva: Ville Virtanen

Marraskuun 13. päivänä, muutama viikko matkamme jälkeen, ryhmämme piti pienen esittelyn matkamme annista Alue- ja kulttuurintutkimuksen henkilökunnalle ja opiskelijoille (jotka eivät harmi kyllä tilaisuuteen tietään löytäneet). Itse päätin jättäytyä esitelmästä sivuun, ja koota sen sijaan illan antia kirjoitustani varten. Ryhmätovereillani oli kullakin erityinen, oma näkökulmansa matkaan heidän omiin tutkimuskysymyksiinsä liittyen. Itse kuljin Madridissa lähinnä monta kuvainnollista kysymysmerkkiä pääni päällä, kyseessä kun oli ensimmäinen opintomatkani kuunaan. Toisen vuoden opiskelijan oma näkökulma on tietysti vielä hakusessa, joten kuuntelin kiinnostuneena, mihin asioihin kokeneemmat kollegani olivat kiinnittäneet huomiota.
Suurimmaksi keskustelunaiheeksi nousi, ei kovin yllättäen, Museo de America. Olimme jo matkan aikana puineet museon ristiriitaisuuksia, mutta ajatukset olivat matkan jälkeen hautuneet ja uusia kysymyksiä heräsi yhä. En itse ollut kiinnittänyt huomiota esimerkiksi siihen, että Brasilian osuus museon annista oli jätetty oikeastaan olemattomaksi, ja näin ollen myös orjuuskysymys oli ohitettu siististi. Mustien ilmestyminen mantereelle olikin kuitattu lähinnä huvitusta herättäneellä ”informatiivisella” kyltillä, jossa mantereen väestö oli jaettu yksioikoisesti kolmeen etniseen ryhmään: valkoiset, mustat, intiaanit.

Kuva: Ville Virtanen

Myöskään valloittajien mukanaan tuomasta karjasta tai ruokakasveista ja niiden vaikutuksesta uuden mantereen luontoon, väestöön ja eläimistöön ei ollut mainintaa. Alueen alkuperäiskulttuurit tunnuttiin nähtävän lähinnä objekteina. Voitaisiinkin sanoa, että tämä vuonna 1941 perustettu museo on valloittajan museo. Luonnollisesti se onkin sitä, sillä tänä päivänä olemassa olevat alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmisryhmät eivät ilmeisesti ole sen perustamiseen osallistuneet. Espanjan taloudellisesta tilanteesta johtuen museot tuskin saavat kovin kummoista rahoitusta, jolloin kylttien vaihtaminen informatiivisempiin tai ylipäänsä minkään muuttaminen lienee hankalaa. Näkeekö valtaosa espanjalaisista valloituksen yhä näin silotellusta ja ”konkistadoorisesta” näkökulmasta, tällaistako heille koulussa opetetaan? Eivätpä meidänkään peruskoulun kirjamme tosin asiaa sen paremmin kuvaile, itsekin olen saanut kuullakseni tuolloin vain tarinan Cortésista, joka löysi ja valloitti, sen enempiin yksityiskohtiin paneutumista ei nähty ilmeisesti suomalaisessakaan koulussa tarpeelliseksi. Onko aihe yhä espanjalaisille jossain määrin tabu? Valloituksesta on niin monta sataa vuotta, että luulisi kansakunnan tähän päivään mennessä kykenevän puhumaan siitä avoimesti. Toisaalta, löytyyhän niitä tabuaiheita muidenkin kansakuntien historiasta.
Itselleni oli yllättävää, että Latinalaisen Amerikan ja Espanjan yhteisen historian alkuvaiheet on esitetty aiheelle pyhitetyssä museossa näin kummallisella tavalla. Amerikan mantereen omat kulttuurit nähdään yhä vieraina ja outoina, vaikka niistä on olemassa runsaasti tutkimustietoa, ja osa perinteistä elää yhä. Museo ei tätä tietoa kuitenkaan tarjonnut. Tämä on herättänyt mietteitä vielä matkan ja esitelmäillan jälkeenkin.

Ylipäätään vaikutti siltä, että matkatoverini olivat kokeneet matkan omia projektejaan edistäväksi, ja uutta mietittävää oli löytynyt paljon. Itsekin sain huomata, että kulttuurienvälinen vuorovaikutus ilmenee mitä vaivihkaisimmissa muodoissa.

Suloiset pikku sankarit, Cortés ja Pizarro museon yhteydessä olevassa kaupassa.

Haluan kiittää kaikkia matkatovereitani antoisasta matkasta. Muille opiskelijoille haluan sanoa, että lähtekää ehdottomasti opintomatkalle, mikäli mahdollisuus vain eteen tulee! Reissaaminen ja opiskelijoiden kesken verkostoituminen kannattaa aina.

Toisen aamupäivämme Madridissa saimme viettää omien projektiemme parissa. Minulla ei ollut matkan suhteen sen tarkempaa tutkimuskohdetta, kuin kaikki vastaantulevat kiinnostavat asiat, ja yleisen inspiraation hakeminen. Asiat ovat siis melko yksinkertaisia näin toisen vuoden opiskelijan näkökulmasta! Kulutin aamun kuljeskelemalla itsekseni Madridin kapeilla kaduilla, edellisen päivän informaatiota ja polveilevia myöhäisillan keskusteluja sulatellen ja katukiviä jalkojeni alla tunnustellen. Yksin Madridissa käppäileminen olikin ajatustyön kannalta varsin olennaista. Sain katsella kaikkea omassa rauhassani ja, istuttuani hetkeksi puistonpenkille mietiskelemäään, kirjoitella muistiinpanoja ja pieniä huomioita vihkooni. Aivan kaikkea edellispäivän informaatiotulvasta oli vaikea enää tässä vaiheessa muistaa, mutta jonkin verran pääkopassa pyöriviä tiedonmuruja sain vielä kiinni ja talteen. Myhäilin myös tyytyväisenä sitä, kuinka mainion ryhmän kanssa olin matkalle päässyt (ketään etukäteen tuntematta), ja kuinka paljon yhteisistä keskusteluista virinneitä uusia ajatuksia olin nyt jo saanut.
Kehitin aamupäivän vaeltelulleni toisenkin tarkoituksen: halusin tarkastella Madridin katukuvaa ja miettiä, löydänkö siitä mitään Latinalaiseen Amerikkaan viittaavaa. En ole koskaan käynyt Latinalaisessa Amerikassa, joten en tietenkään havainnut mitään enemmän asiantuntemusta vaativaa, mutta runsaasti merentakaiseen mantereeseen ja erityisesti sen valloitukseen viittaavaa kadunnimistöä löytyi kyllä, sekä tietysti alueen ruokaa tarjoilevia ravintoloita. Myöhemmin selvisi, että eräs ryhmätovereistani oli kuluttanut aamupäivän samaan malliin ja tehnyt samanlaisia havaintoja (ohessa hänen ottamiaan kuvia). Silläkin pienellä alueella, jossa pyörin (keskustassa, Puerta del Solin läheisyydessä), tuntui argentiinalaista, meksikolaista tai muuta lattariruokaa löytyvän melko helposti. On jossain määrin huvittavaa, että suurin osa näiden alueiden ulkomailla tunnetuista ruuista perustuu konkistadorien mukanaan tuoman nautakarjan lihaan. Kasvissyöjällä ei liene helppoa missään päin iberialaista kulttuurialuetta.

Päivän vierailukohteemme oli Pradon taidemuseo. Pradosta löytyy kattavasti Euroopan arvostetuinta maalaus- ja veistostaidetta 1300-1800 –luvuilta. Meidän päämäärämme oli tietysti Latinalaiseen Amerikkaan liittyvien viittausten kaivaminen.

Erityistä kiinnostusta ryhmässämme herättivät espanjalaisten Francisco de Goyan, Diego Velázquezin, sekä hollantilaisen Hieronymous Boschin työt.
1450-1516 elänyt Bosch edusti renessanssiajan tyyliä, 1599-1660 elänyt Velázquez barokkia ja 1746-1828 elänyt Goya romantiikan suuntausta. Boschin ja Goyan sotaa kuvaavista maalauksista löytyi samankaltaisuuksia Meksikossa myöhemmin maalattuihin, niihin mahdollisesti viittaaviin maalauksiin, joissa esiintyy Meksikolle tyypillisesti luuranko- ja kuolemahahmoja. Velázquezin Espanjan hovia kuvaavat maalaukset kuvaavat tarkasti ja paljastavastikin hovin elämää 1600-luvulla, Espanjan taiteen kultakaudella, jonka katsotaan alkaneen Kristoffer Kolumbuksen matkoista ja ”Uuden maailman” löytymisestä 1492. Espanjankielinen Latinalainen Amerikka on siis maalausten tekoaikaan tietysti ollut niissä kuvatun hovin hallussa. Hoviin kuuluneet eivät kuitenkaan välttämättä jalallaankaan astuneet merentakaiselle mantereelle. Maalausten tunnelma on rauhallinen, mutta niiden taustalla myllertävät Espanjan käymät sodat. Goya puolestaan maalasi sotaan liittyvät teoksensa Latinalaisen Amerikan itsenäisyyssotien aattona, joten ei ihme, jos sielläpäin maailmaa on otettu vaikutteita hänen vieraan vallan alle joutumista kuvaavista maalauksistaan. Tämä on toki tulkintakysymys. Itse en, heikosti Espanjan ja Meksikon historiaa tuntevana, olisi osannut yhdistää historian tapahtumia toisiinsa, tai löytänyt maalauksista oikeastaan mitään Latinalaiseen Amerikkaan viittaavaa. Totesinkin, että minun olisi kannattanut pitää itselleni pieni historiankertaustuokio ennen Pradoon astumista. Olisin saanut maalauksista enemmän irti, eikä kokoelman valtavuus olisi saanut päätäni niin pyörryksiin. Onneksi muut ryhmämme jäsenet olivat minua valistuneempia.
(Madridissa alkanut ajatustyö tämänkin seikan suhteen on jatkunut tähän päivään asti; tämänpäiväisellä professori Martti Pärssisen ihmisen universaalisuutta ja kulttuurisidonnaisuutta käsittelevällä luennolla puhuttiin rutosta ja väestökadosta Euroopassa ja eurooppalaisten tautien intiaaneille aiheuttamasta tuhosta. Mieleeni palasivat Pradossa olleet luurankomaalaukset. Luurangot ja kuolema olivat ennen eurooppalaisessa maalaustaiteessa varsin yleinen aihe, mutta nykyisin selkeästi harvinaisempi. Sen sijaan Meksikon taiteelle luuranko-kuolema on suorastaan leimallinen hahmo, sillä kuolema on sielläpäin jatkuvasti läsnä, osa elämää, kuten Meri Mononen luennolla totesi.)

Uuvuttavan Pradon jälkeen saimme hiukan levähtää. Illallinen nautittiin meksikolaisessa ravintolassa, El Chaparritossa. Paikka oli värikäs ja meksikoviittauksin koristeltu.

Kuva: Ville Virtanen

Merkillinen meksikolainen juoma, michelada, johon tulee mm. Worcestershire-kastiketta.

Erona useimpiin Suomen meksikolaisravintoloihin oli aidompi ruoka ja meininki. Tex-mexin sijaan saimme maukasta ja alueen paremmin tuntevien mukaan autenttista meksikolaista ruokaa. Ruokalistakin oli niin meksikolainen, etteivät kaikki espanjaa hyvin osaavatkaan ymmärtäneet kaikkia sanoja. Odotimme kauhulla mariachien pölähtävän jostakin paikalle meitä ”viihdyttämään”, sillä olimme lukeneet etukäteen tällaisten soittoniekkojen kuuluvan paikan kalustukseen. Heitä ei kuitenkaan ilmestynyt meitä kiusaamaan, joten jatkoimme iltaa tyytyväisinä.

Latinalaisen Amerikan tutkimuksen sekä Pohjois-Amerikan tutkimuksen opiskelijoille järjestettiin Harri Kettusen Opettajien akatemian laitososuudella opintomatka Madridiin 22. – 26.10.2014. Opiskelijoita matkalle lähti yhteensä kahdeksan, joista viisi oli Lam-opiskelijoita. Lam-henkilökunnasta mukaan lähtivät Sarri Vuorisalo-Tiitinen sekä Harri Kettunen.

Matkan tarkoituksena oli tutkia, kuinka Amerikat näkyvät ja ovat läsnä Madridissa tänä päivänä. Lam-opiskelijana keskityn tässä tekstissä Latinalaiseen Amerikkaan. Pohdin matkaa ja sen itselleni avaamia uusia näkökulmia, sekä tuon esiin ryhmässämme esiin tulleita puheenaiheita ja ajatuksia herättäneitä seikkoja. Joukossamme oli niin kokeneita Madridin-matkaajia kuin ensi kertaa Espanjassa vieraileviakin, sekä toisaalta niin opinnoissaan pitkälle ehtineitä väitöskirjan kirjoittajia kuin kandiansa aloitteleva toisen vuoden opiskelijakin (eli minä). Lähtökohdat ja näin ollen näkökulmatkin olivat siis moninaiset.

Ensimmäinen vierailukohteemme Madridissa oli Universidad Complutense de Madrid.

Yliopiston aula. Opiskelijoiden lukukausimaksujen korotuksia vastustavia banderolleja.
Kuva: Ville Virtanen

Complutense on yksi maailman vanhimmista yliopistoista (perustettu v. 1293) sekä Espanjan suurin yliopisto. Tutustuimme päivän aikana Complutensen opetustarjontaan. Latinalaiseen Amerikkaan liittyen yliopistossa voi opiskella muun muassa alueen kirjallisuutta, sekä historiaa ja antropologiaa.

Ryhmämme vieraili Amerikan historian laitoksella.
Kuva: Ville Virtanen

Mayatutkija Alfonso Lacadena García-Gallo kädessään atlatl ja sitä innoissaan kuvaava meikäläinen.
Kuva: Ville Virtanen

Nuolia ja luita laatikoissa.

Illemmalla suuntasimme vierailulle Suomen Madridin-instituuttiin (Instituto Iberoamericano de Finlandia). Instituutti on perustettu yhteistyössä Complutensen yliopiston kanssa, ja sen tarkoituksena on tuoda suomalaista kulttuuria tunnetuksi espanjan- ja portugalinkielisissä maissa, sekä edistää maidenvälistä kulttuurivaihtoa. Suomella on vastaavia kulttuuri-instituutioita yhteensä 16 maassa, joista ainoa iberian niemimaan ja iberoamerikan kulttuureihin keskittyvä on Madridin instituutti.

Instituutin johtaja Auli Leskinen esitteli meille kattavasti instituution toimintaa ja projekteja. Myös instituutiolla työharjoittelussa oleva macondolainen, Karoliina Saarinen, liittyi kanssamme iltaa viettämään. Instituutilla on muutamia työharjoittelupaikkoja eri tehtäviin liittyen suomalaisille opiskelijoille.

Kuva: Ville Virtanen

Instituutilta löytyy kattavasti suomalaista kirjallisuutta, niin tunnettuja nykyteoksia kuin klassikkojakin (kuten Muumi-kirjoja), sekä instituutin julkaisemaa tutkimus- ja käännöskirjallisuutta. Latinalaisessa Amerikassa instituutti on järjestänyt ja avustanut merkittäviä suomalaisia taideprojekteja. Lisäksi Instituutti kuuluu Espanjan Team Finland –verkostoon, jonka tarkoituksena on lisätä yhteistyötä suomalaisten tekijöiden välillä (Team Finland-verkostoon kuuluvat myös Suomen suurlähetystö, Finpro, VisitFinland ja kauppakamari). Team Finland- verkoston toimintatavoitteena on tiivistää yhteistyötä suomalaisten tekijöiden välillä ja edistää Suomi-kuvaa maailmalla.

Instituutti myös panostaa suomalaisen koulutuksen tunnetuksi tekemiseen, ja järjestää Suomesta kiinnostuneille ohjelmaa Suomi-klubin muodossa. Sen laaja-alaisuus tuntui itselleni aluksi hiukan hämmentävältä, sillä en ole aiemmin tutustunut vastaavaan konseptiin. Taide eri muodoissaan kiinnostaa minua kuitenkin aina, joten oli hauska nähdä, mitä teoksia instituuttiin oli valittu suomalaista kirjallisuutta edustamaan. Suomen tärkeimpänä kulttuurivientituotteena toimii design, jota pidetään maailmalla korkeatasoisena. Helsingissä sen kyllä huomaa, kun kaikennäköistä design-tapahtumaa tuntuu jatkuvasti olevan käynnissä. Designin maailma on itselleni kuitenkin melko vieras. Latinalaiseen Amerikkaan viedyt suomalaiset kuvataide- ja nykytaideprojektit alkoivat sen sijaan heti kiinnostaa.

Ihmettelyä täynnä ollut ensimmäinen päivä Madridissa alkoi kuitenkin vaatia veronsa, ja ilta jatkuikin rennommissa tunnelmissa tapasten äärellä. Ravintolaksi valikoitui Madridin klassikko, Café Gijón, joka on sisällissodan jälkeen toiminut kulttuurieliitin tapaamispaikkana.

Matkan varrella nähtiin vaatimattoman kokoinen Espanjan lippu sekä Kolumbuksen patsas.

Gijon ja kanta-asiakkaat(?)

Madrid-matkakertomus jatkuu huomenna, kun julkaisen seuraavan pätkän. Siinä retkueemme suunnistaa mm. Pradon taidemuseoon.