Kuukausi: toukokuu 2024

Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja miten siihen liittyy jungilainen psykologia?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti ja työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteen ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta.  Vuonna 2024 Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen.

________________

Lämmin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta! Podcastin mahdollisesta neljännestä tuotantokaudesta päätetään myöhemmin. Palaute ja kehittämisideat ovat tervetulleita. Niitä voi lähettää osoitteeseen eric.carver @ helsinki.fi

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 48. ja kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeinen jakso.

Jakson aiheena on Opinnäytetöiden ohjaus, työnohjaus ja ohjauksen ydin. Vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja ja yliopistonlehtori Kimmo  Helsingin yliopiston Kielikeskuksesta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 8.5.2024. Jakson pituus 55 minuuttia.

Eric Carver [00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kuudennentoista ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteiden ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta. Vuonna 2024 eli tänä vuonna Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailjat ry:n tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen. Kiitos kun tulit vieraaksi, Kimmo.

 

Kimmo Svinhufvud [00:01:14]: Paljon kiitoksia. Oli tosi kiva tulla.

 

Eric Carver [00:01:17]: Puhumme tänään Kimmon kanssa erilaisista ohjauksen muodoista ja ohjauksesta työmenetelmänä. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja kysymys, johon odotan itse kovasti vastausta: miten siihen liittyy jungilainen psykologia? Näihin aiheisiin mennään Kimmon kanssa. Ensinnäkin tosi paljon kiitoksia sinulle, että sain sinut vieraaksi tähän viimeiseen jaksoon tällä kaudella. Sinulla on juuri tullut uusi kirja nimeltä Ohjauksen ydin. Miksi halusit kirjoittaa tästä teemasta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:02:11]: Olen tietysti ollut kiinnostunut ohjauksesta jo kauan, että se mielestäni on yliopistotyön aika keskeinen muoto, ohjaus, tietenkin. Olen lähestynyt sitä tutkijana. Väitöskirjani käsitteli gradun ohjausta ja graduseminaareja. Sitten olen tutkinut opintopsykologin vastaanottoa, ja olen tietysti itse ohjannut vähän eri tavoin, ja niin kuin sanoin, ollut myös ohjattavana. Sekin aina on vuosien varrella askarruttanut. Olen saanut paljon hyvää ohjausta, mutta silti aina joskus oli sellainen tunne, että mitä tässä oikein tapahtuu. Samoin olen itse, en nyt pidä itseäni ehkä ihan kaikkein surkeimpana ohjaajana, mutta silti monesti ohjaustilantessa on olo, että mitä tässä oikein tapahtuu, olisiko minun pitänyt toimia jotenkin toisin. Se on sellainen asia, joka askarruttaa aina. Joskus ehkä 2019 tai jotain sellaista päädyin ohjaamaan muutamaa opinnäytettä. Osassa niistä aihe oli minulle hirveän vieras, päädyin vain ohjaamaan niitä. Minulle tuli tunne, että halusin oppia itse lisää ohjauksesta taas, ja luin sitten kirjallisuutta. Vaikka olin lukenut sitä aikaisemmin, luin silloin coaching-perinteeseen liittyvää kirjallisuutta. Rupesin tekemään paljon muistiinpanoja. Jossain vaiheessa muistiinpanoja alkoi olla tosi paljon, ja minulle tuli olo, että no, pitäisköhän minun kirjoittaa tästä kirja. Olin kirjoittanut jo aikaisemmin kirjoja, ja tykkään siitä. Aina sitä miettii, että mistä syntyisi hyvä kirja. Se tuntui mahdolliselta aiheelta. Vuotta myöhemmin, 2020, aloitin työnohjaajaopinnot itse, päädyin opiskelemaan tai päätin opiskella työnohjaajaksi. Niiden opintojen myötä aktivoitui se sellainen pohdiskelu, kaikki isot kysymykset, että voiko ihmisiä ohjata samalla tavalla, jos he haluavat eri asioita, ja tällä lailla. Niissä opinnoissa piti tehdä lopputyö. Sain idean, että mitä jos tekisinkin kirjan lopputyöksi. Se oli tietysti vähän iso lopputyö sinällään, tarpeettomankin iso, mutta hassua oli se, että ensimmäinen kirjani, Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, oli kirjoittamisen opintojeni lopputyö. Olin kerran tehnyt jo sen sillä tavalla. Kun sen tekee osana opintoja, se tuo struktuuria siihen tekemiseen, että pitää esitellä sitä ideaa muille ja saa kommentteja. Se nivoutui mukavasti opintoihin, ja sitten tuli lopulta kirja.

 

Eric Carver [00:04:42]: Onko se vähän niin kuin välitilinpäätös, jossa yhdistyy tuore työnohjaajakoulutuksesi ja se pidempi opinnäytetöiden ohjauksen tutkimus ja intressi?

 

Kimmo Svinhufvud [00:04:52]: Ehkä se jonkinnäköinen välitilinpäätös oli, mutta minusta tuntuu, että kirjat ovat aina välitilinpäätöksiä, jonkun ajatteluprosessin loppuun saattaminen. Minä ainakin kirjoitan niitä aina myös aika paljon itselleni niin, että yritän koota ajatuksia. Ehkä jollain tavalla kyllä noin.

 

Eric Carver [00:05:15]: Sinulla on pitkä tausta opinnäytetöiden ohjauksesta, ja esimerkiksi kirjasi Gradutakuu on myös tämän genren klassikkoteos. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksessa? Varmaan mikä monia ohjaajia kiinnostaa erityisesti vielä on se, että mitä sitten tehdään, jos ohjattavalla jää opinnäytetyö vähän jumiin tai lukkoon. Minkälaisia asioita sinulle tulee tähän mieleen?

 

Kimmo Svinhufvud [00:05:44]: Pitää sen verran vielä korjata, että en ihan hirveästi ole ohjannut opinnäytteitä varsinaisena ohjaajana. Jonkun verran kyllä, mutta toimin kielikeskuksessa opettajana, että meillä ei ole omia opiskelijoita, jotka tekevät graduja. Välillä olen ohjannut joitain graduja ja väitöskirjoja, mutta ensisijaisesti olen ohjannut vähän erilaisessa kontekstissa. Minulla on ollut gradukursseja ja väitöskirjakursseja. Joskus yritin laskea, kuinka paljon siellä on ollut opiskelijoita yhteensä, mutta niitä on ollut satoja. Olen sillä tavalla ohjannut tosi monen eri alan opinnäytteen tekijöitä ja myöhemmin työnohjaajana myös. Siinä näkee ehkä vähän eri tavalla. Se ei ole yhtä pitkä, koko sen prosessin jatkuva ohjaussuhde, mutta näkee paljon eri alojen ihmisiä, erilaisia opinnäyteprosesseja, ja rupeaa hahmottamaan sitä, mitä eroja on, mitä yhtäläisyyksiä on. Sitä kokemusta minulla on aika paljon. En ajattele missään nimessä sillä tavalla, että jotenkin tietäisin, miten ohjataan. Ajattelen niin, että vaikka ne väitöskirja- ja gradukurssit, mitä olemme pitäneet, tai sitten työnohjaus, ne täydentävät muuta ohjausta. Itselleni iso vaikuttaja oli joskus, kun luin norjalaisen kasvatustieteilijä Olga Dysten ja tutkijakumppaneiden kirjoittaman jutun, jossa he hahmottelivat opinnäytteen ohjausta kolmiosaisena, että tarvitaan kolmea ohjauksen muotoa opinnäytteen ohjauksessa. Yksi on henkilökohtainen ohjaus ohjaajalta, jossa päästään tutkimuksen konkreettisiin kysymyksiin ja käydään läpi käsikirjoitusta ja näin. Sitten on muodollinen ryhmäohjaus, joka on tutkijaseminaari tai graduseminaari. Sekin on tärkeä, koska siellä viestitään omaa tutkimusaihetta muille ja opetellaan alan kommunikaatiota ja hahmotetaan omaa identiteettiä asiantuntijana ja tutkijana. Sitten tarvitaan myös kolmas taso, ja se on vapaamuotoinen ryhmäohjaus. Siinä on oleellista se, että ohjaaja, sekin on siis ohjaajan tai opettajan johdolla, mutta tämä ohjaaja ei esimerkiksi arvioi opinnäytettä tai muutenkaan. Tätä ajattelen tekeväni tietyllä tavalla, että tarjotaan sellainen… Koska jos ajatellaan väitöskirjaprosessia tai graduprosessia, niin ovathan ne aika pitkiä, ja siihen tulee monenlaisia juttuja, mitä pitää jo jäsentää siinä prosessissa. Sille tarvitaan mielestäni myös foorumi. Olen joskus oppinut sellaisen käsitteen, en ole ihan varma, keneltä se tulee, tuleeko se Bionilta vai mistä se tulee, mutta sellainen käsite kuin purkuryhmä. Jotta ryhmä voi toimia, tarvitaan rinnakkaisrakenne, missä jupistaan ja napistaan, tavallaan puretaan sitä. Jos ajattelen vaikka työnohjaajaopintojani, niin siellä oli pienryhmät, joissa käydään keskustelut, että miksi meidän pitää tehdä tämä juttu. Se on tärkeää sen varsinaisen ryhmän toiminnan kannalta, että on tällainen foorumi. Tietyllä tavalla nämä kurssit ja työnohjausryhmät ja työnohjaus ylipäätään täyttävät tällaista funktiota. Sitten se kysymys, että miten ohjataan väitöskirjaa tai gradua, varsinkin jos se jotenkin jumittaa. Sanoisin, että yritykseni on nimenomaan, että sitä ei ohjata, vaan sitä yritetään tehdä. Se on tekemisen kautta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin tekemisestä, yritetään konkreettisesti tehdä. Muutamasta elementistä se koostuu, että esimerkiksi väitöskirjakursseilla ja gradukursseilla suunnitellaan tekemistä, suunnitellaan tekstiä. Sitä pilkotaan palasiksi, konkreettisiksi mahdollisiksi tehtäviksi. Se rakentuu sosiaalisesti sillä tavalla, että on muita ihmisiä, jotka tekevät sitä samaa, ja voi peilata sitä ja saada hyviä ideoita, oppia muilta. Sitten vielä neljäs elementti on se konkreettinen kirjoittaminen, jonka kautta opinnäyte lopulta valmistuu. Sitä kirjoittamistakin lähestyn niin, että kirjoittaminen ei ole monoliittinen juttu, vaan sitä on helppo lähestyä harjoitusten ja pienten konkreettisten kirjoitustehtävien kautta. Tehdään vaikka tiivistelmä, mietitään argumenttia. Ohjaaja voi kyllä halutessaan myös tehdä näin, että annetaan opinnäytteen tekijälle pieniä, konkreettisia tehtäviä, joita hän suorittaa. Tämmöinen varmaan toimii tilanteessa, jossa on haasteita esimerkiksi.

 

Eric Carver [00:10:49]: Tässä kun väitöskirjatutkijoiden ohjaus on ollut teemana ja tälläkin kaudella sitä sivuttu, niin yksi teema, mistä on paljon puhuttu, on nimenomaan se, minkä tuossa oikeastaan hienosti käsitteellistit, että ohjauksen kokonaisuus on laajempi kuin se ohjaussuhde pääohjaajan kanssa. Tästä on mielestäni tultu yhä tietoisemmiksi. Tohtorikoulutus ei voi nojata yksinomaan siihen mestari-kisällimalliin, vaan siihen tarvitaan yhteisöllinen taso. Purkuryhmä oli nyt minulle uusi, mutta tämä varmaan on itse asiassa aika monessakin haastavassa asiantuntijatyössä, mitä väitöskirjatutkimuskin on. Niin kuin Kirsi Pyhältö sanoo, oppiminen voi olla joskus kivuliaan vaikeaa. Että on semmoisia tiloja ja paikkoja, joissa voi sitä prosessia katsella ilman, että on tulosvastuuta suhteessa vaikka ohjaajaan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:11:45]: Juuri näin minä ajattelen. Tulee erilaisia jännitteitä siihen, kun on oman alan asiantuntijan kanssa tekemisissä. Ajattelen juuri näin, että se on laajempi se rakenne. Se on ihan ajankäytöllinenkin kysymys, että mihin esimerkiksi yksittäinen ohjaaja pystyy ylipäätään venymään. Mielestäni siinä pitää olla nimenomaan näitä muita rakenteita. Ja joo, tuo on hyvä pointti, että oppiminen voi olla kivuliasta. Ei sen tarvitse olla tuskallista, mutta oppimisessa ja opinnäytteen tekemisessä ollaan koko ajan jonkun sellaisen äärellä, mitä ei vielä osata. Siinä helposti tulee tunnereaktioita myös ja ehkäpä tällaisia asioita, joista ihminen ei ole itse välttämättä niin tietoinen.

 

Eric Carver [00:12:42]: Kyllä, kyllä. Onko sinulla ajatuksia siitä, että miten sinä toivoisit, että opinnäytetöiden ohjauksen kokonaisuutta kehitettäisiin? Nyt jos ajatellaan, että sinulla on ollut se purkuryhmän vetäjän rooli tässä, niin onko sinulla niihin muihin pöytiin ideoita tai jotain semmoisia, mitä haluaisit nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksesta sanoa?

 

Kimmo Svinhufvud [00:13:09]: Toivon lähinnä, että sitä kehitettäisiin ja sitä kehitettäisiin yhteisöllisesti. Esimerkiksi nyt kun yliopistot saivat merkittävän lisärahoituksen väitöskirjaprojekteihin, sehän on ihan mahtava juttu. Se, että ihmiset pystyvät saamaan palkkaa väitöskirjan tekemisestä, sehän on tietenkin tosi hyvä juttu, mutta ei siinä nyt vielä ole ihan hirveästi keskusteltu ohjauksesta, että ihmiset tarvitsevat ohjausta, eikä pelkästään juuri nimenomaan yhdeltä, yksittäiseltä, kokeneelta tutkijalta. Minä väittäisin, että jossain määrin… Ei ole mikään piilossa oleva salaisuus, että mikä tekee ohjauksesta hyvää tai minkälaista tukea esimerkiksi opinnäytettä kirjoittava tarvitsee. Ehkä enemmänkin se ongelma on koordinaation puutteessa ja sellaisessa. Eri toimijat, jos ajatellaan vaikka Helsingin yliopistoakin, se on jo yksistään aika iso organisaatio, missä on tutkijakouluja ja ainelaitoksia ja sitten joku kielikeskus siinä sivussa ja itsenäisiä toimijoita. Niin, en nyt oikein enää edes muista, mikä oli se alkuperäinen kysymyksesi. Itse ajattelen, nyt kun olen tehnyt työnohjausta myös tutkijoille ja väitöskirjan tekijöille, minusta tuntuu, että esimerkiksi taloudellisena satsauksena se on kyllä ihan mitättömän pieni verrattuna vaikka palkkakuluihin tai johonkin konferenssimatkustamiseen ja sellaiseen. Loppujen lopuksi aika pienellä satsauksella voisi saada aika merkittävän lisätuen.

 

Eric Carver [00:14:56]: Aivan, aivan. Joo. Tänään liikumme erilaisten ohjauksen kenttien välillä. Vaihdetaan nyt vähän kulmaa ja mennään työnohjauksen puoleen, josta on nyt sinun uusin aluevaltauksesi. Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? En tiedä, pitäisikö meidän kuulijoille vaikka ihan nopeasti määritellä myös työnohjaus, jos olet siihen valmis?

 

Kimmo Svinhufvud [00:15:25]: Joo, ilman muuta. Minusta tuntuu, että se ei ole välttämättä kaikille tuttu työskentelymuoto. Työnohjaus on pohjimmiltaan oman työn systemaattista tarkastelua, yleensä koulutetun ohjaajan avustuksella tai yhteistyössä. Sitä voidaan tehdä yksilötyönohjauksena tai ryhmätyönohjauksena. Joskus tehdään myös yhteisön työnohjausta, että on valmiiksi oleva yksikkö. Itse ajattelen, että hyvä työnohjaus lähtee jollain tavalla avoimelta pöydältä, että ruvetaan pohtimaan, että minkälaiset kysymykset ovat nyt relevantteja ja miten haluaisimme edetä. Jos vaikka vertaan siihen, että pidän kursseja väitöskirjatutkijoille ja työnohjausta väitöskirjatutkijoille, niin aika samankaltaisia kysymyksiä siellä lopulta käsitellään, mutta työnohjausryhmä on pienempi, joten siellä on mahdollista lähteä sillä tavalla, että mitäs teillä on nyt akuuttia. Sitten taas kurssimuotoisesti on pakko opettajana tehdä opetussuunnitelma, jonka mukaan edetään. Jos ajatellaan, että mitä ovat ne kysymykset työnohjauksessa, niin joskus lähdetään hyvin konkreettisista asioista, aikatauluttamisesta, työn ja muun elämän yhteensovittamisesta ja sellaisista kysymyksistä tai vaikka kirjoittamisen kysymyksistä voidaan lähteä, mutta sitten saatetaan kuitenkin myös tarkastella vähän isompia kysymyksiä, että mitä minä ylipäätään työltä tavoittelen tai mihin suuntaan haluaisin mennä. Joskus minusta tuntuu, että ihmisten on välillä vähän vaikea hahmottaa, mitä työnohjaus on. Kun kertoo ihmisille, että opiskelen työnohjausta tai teen sitä, ihmiset eivät saa kiinni, että mitä se on. Samoin ehkä aloitteleva työnohjaajakin miettii, että mitä tämä oikeastaan on. Joskus ihmiset esimerkiksi puhuvat, että työnohjausta on vaikea myydä tai markkinoida, kun se on sellainen epämääräinen toimintamuoto, mutta itse ajattelen, että avoimuus tai eräänlainen epämääräisyys on myös sen vahvuus. Voidaan lähteä siitä, että mitä tämä olisi, mitä olisi tämä ohjaus ja minkälaisia kysymyksiä meidän pitäisi tarkastella ja millä tavoin lähtisimme niitä tarkastelemaan. Sitä se mielestäni ideaalitilanteessa on.

 

Eric Carver [00:17:58]: Niin, kontekstit ja prosessit voivat olla aika monenkirjavia.

 

Kimmo Svinhufvud [00:18:05]: Voi olla. Ehkä ensisijaisesti on helpompi ohjata silloin, kun tuntee toimintaympäristön, missä ihminen työskentelee, ettei tarvitse selittää kaikkea. Joskus se, ettei tunne toimintaympäristöä, voi olla hyväkin lähtökohta. Sitten voi pähkäillä, että miksi te teette tuolla tavalla, mitä tuolla tavoitellaan. Aitoa ihmettelyä. Ehkä kuitenkin kaikkein oleellisinta minulle on se, työnohjaajan tarkoitus on olla lähtökohtaisesti tukemassa ohjattavaa ohjattavan tarpeista lähtien. Työnohjaajalla ei ole sinällään välttämättä muita intressejä sen instituution tavoitteiden toteuttamiseksi.

 

Eric Carver [00:18:56]: Aivan. Oletko sinä enemmän erikoistunut nimenomaan yliopistokontekstissa työnohjaukseen?

 

Kimmo Svinhufvud [00:19:02]: Joo. On minulla ollut joitain yksilöohjattavia muitakin, asiantuntijatyötä tekeviä ja kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä. Se vähän vaihtelee. Siinä on oleellista myös, että jotenkin synkkaa, mutta tietysti luontevasti yliopistokonteksti on minulle se, missä toimii ja mistä eniten itse tietää.

 

Eric Carver [00:19:29]: Aivan. Niin, ja tietysti meillä on aloja ja professioita, johon se on joko työehtosopimuksessa tai kulttuurisesti vahvasti nivottu, vaikka psykologit erilaisissa positioissa tai sairaanhoito.

 

Kimmo Svinhufvud [00:19:45]: On. Tietyillä aloilla säädellään jopa lakisääteisesti, miten henkilöstön kehittämistä pitää esimerkiksi organisaatioiden tehdä. Joillain aloilla on pitkä perinne työnohjauksessa, esimerkiksi kirkon parissa ja tällaisissa. On se joillekin aloille tosi vakiintunut. Minusta se yliopistokontekstiin sopii ihan hirveän hyvin. Yliopistoihmiset ovat usein aika hyviä pohtimaan omaa toimintaa ja myös pukemaan sitä sanoiksi, että toimintamuotona se sopii minusta tosi hyvin yliopistoon.

 

Eric Carver [00:20:17]: Kyllä. Niin, ja tietysti monissa opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontarooleissa… Oikeastaan olen usein miettinyt, että miksi ei ole lähtökohtaisesti oikeutta työnohjaukseen, koska vastaavissa työrooleissa jossain muilla sektoreilla näin on.

 

Kimmo Svinhufvud [00:20:37]: Joo. Olen itse työnohjauspalveluiden käyttäjä myös, että olen ollut pitkään yksilötyönohjauksessa. Kyllä se minusta on tosi tärkeä oman työn resurssi, että on jokin taho. Että vaikka on esimiehiä tai opinnäytteen ohjaajaa tai jotain tällaista ja vaikka ne suhteet toimisivatkin hyvin, on sitten ulkopuolinen taho, jonka kanssa voi jutella, ja voi tietää, että hän on minun puolellani.

 

Eric Carver [00:21:11]: Niin, kyllähän vaativa asiantuntijatyö, siinä usein yhdistyy monesta kontekstista tutut ristiriitaiset odotukset, paineet ja muut, mutta myös aika voimakas itsenäisyyden ja itseohjautuvuuden vaade. Silloin aika usein, se on semmoista suo, kuokka ja Jussi ja Jaana -tyyppistä rakennetta, vai olenko minä ihan hakoteillä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:21:38]: Ei, kyllä minä luulen, että nimenomaan nykyaikainen asiantuntijatyö on usein hirveän itsenäistä. Tulospaineet, ne eivät edes tule aina ulkopuolelta.

 

Eric Carver [00:21:49]: Ne ovat niin sisäistettyjä.

 

Kimmo Svinhufvud [00:21:50]: Niin, ne ovat sisäistettyjä tai sitten rakenteisiin rakentuvia, että siksi se, että saa oman työn ohjaamiseen tukea, tuntuu minusta ihan hirveän tärkeältä.

 

Eric Carver [00:22:07]: Miten mielestäsi rakennetaan hyvä ohjaussuhde ja eroaako työnohjaus ja opinnäytetöiden ohjaus nimenomaan ohjaussuhteen rakentamisen näkökulmasta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:22:23]: Luottamuksen rakentuminen ohjaussuhteessa on jollain tavalla orgaaninen prosessi, että siinä on aika paljon muuttujia. Voimme kasata niitä muuttuja yhteen vähän kuin istuttaisimme kasvin. Ei se aina silti toimi, ja on vaikea hahmottaa, että mikä tästä nyt puuttuu. Sitä ei voi ehkä keinotekoisesti synnyttää, että se syntyy, mutta on tietysti jotain asioita, mitkä ovat hyviä. Uudessa kirjassani lähestyn luottamuksen rakentamista kolmen jungilaisen metaforan kautta. Siinä on tällaiset käsitteet kuin kehys, kannattelu ja astia. Ne voivat kuulostaa metaforien tapaan epämääräisiltä, mutta niissä on pointti. Kehys on pohjimmiltaan rajat ja puitteet, se, että pystytään määrittelemään selkeitä rajoja ja toimintamalleja. Kannattelu on puolestaan tilanteista reagointia tarpeisiin ja sitä, että pystyy käsittelemään toisen ihmisen tunnereaktioita tai omia tunnereaktioita vaikka ohjaajana. Astia taas viittaa vähän syvempään muutokseen. Kuitenkin usein, jos ihminen tekee pitkää prosessia, kuten väitöskirja tai gradukin, siinä tapahtuu myös jokin muutos jossain muulla tasolla kuin siinä, mitä tehdään. Ohjaus voi ja ohjauksen pitää tukea sitä myös. Tällaisessa muutoksessa tai transformaatiossa, jotta se on syvempi, jungilaisittain ajateltuna molempien osapuolien pitää muuttua jollain tavalla. Ohjaajan pitää myös muuttua, jotta se muutos on mahdollinen, esimerkiksi oppia jotain uutta tai kyseenalaistaa omia käsityksiään tai jotain tällaista. Sitten vielä siitä hyvän ohjaussuhteen elementeistä, niin kyllä minä kuuntelemisen nostaisin aika korkealle. Se on semmoinen, että kun on itse asiantuntijapositiossa ja tarjotaan ohjaajan roolia, on tosi, tosi, tosi vaikea pitää omaa suuta kiinni. Ainakin minusta tuntuu siltä. Välillä pitää suorastaan ponnistella siinä, että ei yritä tuputtaa omaa näkemystään, vaan kuuntelee, mitä toinen yrittää kertoa. Usein ratkaisut, jos ajatellaan työnohjausta, usein ne merkitykselliset ratkaisut syntyvät, kun ihminen itse ymmärtää ne asiat. Silloin ne ovat merkityksellisiä. Tällaisista asioista mielestäni on kysymys hyvässä ohjaussuhteessa. En tiedä, vaihteleeko se. Ehkä tämä oli nyt yritys, tuossa kirjassakin, että yritetään hahmottaa juuri tällaisia juttuja, jotka ovat siirrettävissä toimintaympäristöstä toiseen. Minusta nämä ovat varmaan yleisiä ohjauksen elementtejä.

 

Eric Carver [00:25:35]: Niin, varmaan aika usein ohjauksen yhtenä haasteena on keskustelun kohteiden jonkunlainen määrittely, kun sen pitäisi olla aika semmoinen notkea ja joustava, mutta jos ei ole mitään kehystä, se hajoaa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:25:57]: Joo, joo. Joo, ja en tiedä, minusta tuntuu, että ylipäätään… Se kehys tarjoaa jonkun sellaisen, mihin asioita voi suhteuttaa. Ylipäätään korostaisin analyysin, analyyttisen lähestymistavan merkitystä, että jos vaikka kysytään, että mitä eroa on työnohjauksessa, mitä eroa on opinnäytteen ohjauksessa, niin mielestäni oleellinen pointti on miettiä, että mitä ne erot ovat, että hei, mitkä ovat nyt tässä ohjaustilanteessa relevantteja kysymyksiä, esimerkiksi sellaisia asioita, että miten esimerkiksi ohjaaja ylipäätään valikoituu. Onko se sellainen, mikä annetaan ohjattavalle jostain, institutionaalisesti määrätään opinnäytteen ohjaajaksi, vai onko se sellainen, jonka ihminen valitsee, ja millä perusteilla ihminen tekee valintoja? Ja samoin, onko se perustehtävä, minkä äärellä ollaan, jollain tavalla niin sanotusti annettu? Opinnäytteen ohjauksessa on aika vahva peruslähtökohta, että opinnäyte pitää tehdä ja se yritetään tehdä valmiiksi.

 

Eric Carver [00:27:19]: Mielellään tavoiteajassa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:27:20]: Mielellään ajoissa. Siinä on paljon tällaisia muuttujia. Emme voi muuttaa niitä muuttujia täysin, mutta että tulee tietoiseksi siitä, että mikä vaikutus niillä on ohjaussuhteeseen ja ohjaustilanteeseen. Ja miten paljon on aikaa siihen työskentelyyn ja kaikki tällaiset asiat. Iso osa ohjausta on tällaisten asioiden hahmottamista aina tilanteittain.

 

Eric Carver [00:27:53]: Niin, ja tietysti kun oma tausta on uraohjauksen puolella, niin jos sitä kehystä ajattelee, useinhan se huone on täynnä porukkaa, vaikka siellä on vain yksi ihminen.

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:03]: Niin, joo, joo, että keskustellaan muista ihmistä.

 

Eric Carver [00:28:06]: Niin, että kontekstiin liittyy myös vaikka ihmissuhteet tai institutionaaliset tai yhteiskunnalliset paineet tai odotukset myös.

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:17]: Juuri näin. Ja niistä syntyy ne ristiriidat sitten, jotka määrittäävät sitä tekemistä.

 

Eric Carver [00:28:25]: Kyllä, kyllä. Minkälaiset asiat mielestäsi yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Tämä on tietysti se ohjauksen ydin, kirjan taustalähtökohta myös. Mitä nostaisit nimenomaan yhdistäviksi tekijöiksi?

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:42]: Sanoisin, että aika monenlaisia vuorovaikutuksellisia suhteita voi lähestyä niin halutessaan ohjauksellisesti. Meillä on muodollisia ohjaustöitä ja muodollisia ohjaussuhteita, mutta yhtä hyvin vaikka esimiestyötä voi lähestyä ohjauksellisesti. Kirjassani leikittelen siellä täällä ajatuksella, että vanhemmuutta voi lähestyä ohjauksellisesti. Jos ajattelen, mitä se ohjauksellinen ote sitten ylipäätään on, niin ensinnäkin se lähtee niistä ohjattavan tarpeista. Toinen on, että se perustuu jollain tavalla tuohon, mihin sinäkin viittasit, ohjattavan, voidaan käyttää elämänkentän käsitettä, että mitä muuta siinä ohjattavan elämässä on ja miten se toiminta, minkä äärellä ollaan, liittyy ohjattavan elämänkaareen. Näiden kunnioittaminen on mielestäni ohjauksellisen otteen ytimessä. Kysymys on siitä, jos ajatellaan vaikka nyt vanhemmuutta ohjauksellisena asiana, että käskenkö minä lapsiani täyttämään astianpesukoneen siksi, että näin he oppivat pitämään huolen omista asioista, ehkä oppivat taitoja, joiden avulla he pystyvät jatkossakin navigoimaan sosiaalisissa ympäristöissä, vai käskenkö heitä tekemään sen, koska minua ärsyttää likaiset tiskit pöydällä. Todennäköisesti tässä tapauksessa nämä molemmat ovat läsnä, että kyse ei ole ehkä edes siitä, että minä muuttuisin jotenkin täydelliseksi, vaan enemmänkin siitä, että olen tietoinen ristiriitaisista, läsnäolevista motiiveista jollain tavalla.

 

Eric Carver [00:30:42]: Onko ohjauksen ydin missä määrin sinulla nimenomaan kysymisessä? Mikä sitä menetelmää sinulle määrittelee?

 

Kimmo Svinhufvud [00:31:01]: Joo, se kirja on syntynyt yrityksenä määritellä ohjauksen ydintä. En tiedä, miten hyvin minä sen lopulta onnistuin siinä kirjassa sanomaan, että tämä se on. Se on ehkä enemmänkin tutkimuskysymys, että mikä olisi ohjauksen ydin. Mutta joo, kysyminen ja kuunteleminen on tärkeää, mutta itse ajattelen, että minulle ensisijaisesti ensinnäkin yksi keskeinen elementti ohjauksessa on nimenomaan, että se on roolien ottamista. Otetaan se ohjaajan rooli. Pikemminkin kuin että kysymys olisi jostain pysyvästä identiteetistä, kyse on tilanteisesta identiteetistä, joka palvelee sitä tarkoitusta. Samoin ohjattava on rooli. Näiden roolien tutkiskeleminen mahdollistaa sellaisten kysymysten tarkastelun, että kun otamme roolin, mitä aktivoituu. Vaikka tällaisia asioita, joista jossain yhteyksissä puhutaan transferenssistä. Toinen tosi ohjauksen ydinelementti mielestäni on toimijuuden käsite. Kun ohjausta tehdään, se usein kiteytyy johonkin konkreettiseen tehtävään, vaikkapa opinnäytteeseen, mutta minä silti väittäisin, että ohjauksen tarkoitus ei ole saada opinnäytettä valmiiksi, vaan vahvistaa opinnäytteen tekijän toimijuuden kokemusta, että hän itse on aktiivinen toimija, joka tekee valintoja. Näin minä sen ajattelisin. Sitten se sellainen, onko tämä nyt kolmas asia, mikä on ohjauksen ydintä, jollain tavalla mielestäni liittyy siihen elämänkaareen ja johonkin sellaiseen, että ihmiset esimerkiksi eri elämänvaiheissa haluavat erilaisia asioita ja he orientoituvat esimerkiksi heihin kohdistuviin odotuksiin eri tavoin. Sen läsnäoleva vaikutus on mielestäni oleellinen. Tästä sitten päästään myös siihen jungilaiseen psykologiaan.

 

Eric Carver [00:33:21]: No kerropas nyt siitä lisää, koska itsekin olen ollut jungilaispsykologiasta kiinnostunut. En millään lailla sen asiantuntija ole, mutta kun tämän huomasin, että se on tullut ihan nostona tässä kirjassa, niin olin silleen, että what, mitä tapahtuu? Kerro vähän siitä, että miten päädyit nimenomaan yhdistämään tämän näkökulman ohjaukseen, jungilaisen psykologian?

 

Kimmo Svinhufvud [00:33:48]: Minäkin olen ollut siitä kiinnostunut pitkään, ja ehkä se oli myös vähän semmoinen, että mitä tapahtuu, jos yhdistää. Jungilaista analyyttista psykologiaa sovelletaan vähän eri konteksteissa, niin kuin terapiakontekstissa ja jossain taiteen tutkimuksessa tai elokuvien tutkimuksessa, mutta ehkä vähemmän ohjaustyössä. Se oli enemmänkin sellainen ajatus, että mitä siitä voisi siirtää ohjaukseen ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Minulle se kiteytyy kahteen asiaan. Toinen on elämänkaari ja toinen on tiedostamattoman käsite. Näitäkään kahta asiaa ei… Ne ovat hirveän isoja ilmiöitä, ihmistä ja ihmisen toimintaa määrittäviä juttuja, että ei niitä nyt edes välttämättä tarvitse jäsentää jungilaisittain. Tuossa kirjassa minä esimerkiksi elämänkaaren hahmottamiseen tarjoan vähän erilaisiakin viitekehyksiä. Esimerkiksi siinä on Keeganin aikuisen kehityksen vaiheet, joka on kasvatustieteessä psykologiasta kumpuava toinen teoria. Sitten on jungilainen projektion kehittymisen vaiheet. Se, että miten jäsentää elämänkaarta, minusta sen saa tehdä miten vain, mutta jotain käsitteistöä tuossa kirjassa nyt on yritys tarjota siihen. Sitten toinen on se tiedostamaton. Minä vähän yritän tuossa kirjassa purkaa mystiikkaa sen käsitteen ympärillä. Pohjimmiltaan kysymys on asioista, joita emme tiedä. Jungilainen ajatus on se, että niitä asioita, joita emme tiedä, on itse asiassa tosi paljon, ja ne vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Huomiomme on koko ajan tietyissä asioissa, mutta ne asiat, joihin huomiomme ei kohdistu, vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Tämä on myös osittain haaste ohjauksessa. Jos otetaan tällainen ihan perusesimerkki, että vaikkapa väitöskirjatutkija ohjaustilanteessa kertoo, miten hän on suunnitellut tekemistään ja kuinka hän aikoo nyt kesällä litteroida tämän aineiston ja näin edelleen, että hänellä on se suunnitelma. Tämä on tiedostettua, tietoista, mutta se ei välttämättä tuo esille sitä, että häntä itse asiassa pelottaa saada se väitöskirja valmiiksi, koska se saattaa tuoda esille osaamattomuuden. Ehkä hän ei edes halua ajatella tätä asiaa, koska se on epämukavaa. Sitten hän ei välttämättä ole ollenkaan läsnä siinä ohjaustilanteessa, vaikka, veikkaisin, se saattaa aika paljon vaikuttaa tämän ihmisen toimintaan. Tällainen juttu. Tiedostamattoman käsitteen havainnollistaakseni voisin käyttää tällaista henkilökohtaista esimerkkiä. Minä tuossa jo pari kuukautta sitten juttelin työnohjaajakollegoideni kanssa. Me itse asiassa keskustelimme unistamme. En tiedä, onko se nyt niin oleellista tässä näin, mutta se keskustelu meni siihen, että minun unessani oli toinen tuntemani Kimmo, siis tuntemani mies, jonka nimi on Kimmo. Selitin kollegoilleni, että hän on sellainen tosi toimelias ja ahkera, koko ajan tekee jotain, kun minä olen taas tälläinen flegmaattinen Kimmo, olen se flegmaattinen Kimmo. Kaverit oli silleen, että mitä? Joo joo. Näen itseni niin, että istun sohvalla ja katson jotain jalkapalloa enkä tee mitään. Se on käsitykseni itsestäni. Sitten jotenkin sain kiinni siitä, että enhän minä ole ollenkaan flegmaattinen. Minähän teen ihan hirveästi asioita työssä. Kirjoitan kirjoja, opetan ja sitä sun tätä. Teen ihan valtavasti. Minulla on harrastuksia, urheilen, ja minulla on muita harrastuksia. Mutta jostain syystä minulla on sellainen käsitys itsestäni, että olen se flegmaattinen Kimmo. Veikkaan, että tämä käsitys itsestäni vaikuttaa aika paljon siihen, miten toimin. Se ehkä jopa on sellainen asia, joka saa minut koko ajan tekemään asioita, koska ajattelen, että minä olen tällainen flegmaattinen.

 

Eric Carver [00:38:41]: Juokset kilpaa sen ahkeran Kimmon kanssa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:38:43]: Juuri näin. Tämä on mielestäni nyt se, että mikä tässä on tiedostamatonta, on ylipäätään jo aika hienovarainen juttu, koska se ajatus, että olen tällainen flegmaatinen Kimmo, eihän se ole mitenkään varsinaisesti tiedostamaton. Sehän on nimenomaan se tapa, millä ajattelen, mutta tiedostamaton ja tietoinen jollain tavalla tasapainottavat toisiaan. Ne kulkevat koko ajan läsnä. Luulen, että minulle tekisi hyvää tutkiskella tätä. Olenko minä tällainen kuin ajattelen olevani? Tämä on minusta myös tyypillinen käsitys itsestä, joka ohjaa ihmisen ammatillista toimintaa. Veikkaan, että ihmisen ammatillisessa toiminnassa on paljon tällaisia motiiveja. Ne ovat haastavia myös siksi, koska se, että ajattelen, että olen flegmaattinen Kimmo, sehän ei ole varsinaisesti hyvä kuva itsestä. Se on vähän epämukavaakin, mutta siitä on tosi, tosi vaikea luopua, koska sehän on johtanut vaikka mihin. Olen ehkä osittain sen ansiosta saavuttanut ammatillisesti tietynlaisen aseman. Eli tämä on juuri semmoinen tosi kummallinen käsitys itsestä, joka on myös ehkä vähän arkaainen ja ei edes kaikin osin hirveän hyvä, mutta siitä on tosi vaikea luopua, koska siinä on myös hyviä puolia.

 

Eric Carver [00:40:13]: Tässä tulee tietysti heti mieleen se, mitä monet ohjauksen alalla pelkäävät, ohjauksen ja terapiarajojen hämärtyminen, koska varmasti on niin, että se ohjelmointi, käsitykset itsestämme, jotka varmaan aika paljon lapsuudesta ja eletystä elämästä kumpuavat, ovat läsnä vaikka työroolissa. Siellä on paljon tiedostamattomia motiiveja, mitkä meitä ajavat, vievät eteenpäin. Niiden tarkastelu vaikka työnohjauksessa voi olla hyvinkin hyödyllistä, mutta sitten se pelko syntyy, että hetkinen, mennäänkö nyt psykoterapian kentälle. Saatko sinä kiinni tästä huolesta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:41:03]: Saan todella kiinni. Työnohjaajakoulutuksessa melkein ensimmäisenä aletaan keskustelemaan siitä, että onko työnohjaus terapiaa, ja lopputulos on aina, että ei. Tämä on minusta hyvä esimerkki sellaisesta, että jos se tosi paljon pelottaa, ehkä sitä kannattaisi tutkiskella. Ei se minun mielestäni mikään massiivisen ongelmallinen kysymys ole, milloin tehdään terapiaa ja milloin tehdään jotain muuta. Mielestäni tässä puhutaan juuri kehyksestä, niistä rajoista, että onko tämä tätä vai onko tämä tätä ja onko minulla esimerkiksi ohjaajana koulutus johonkin ja toiseen. Tämä on esimerkki juuri siitä, miten asiat ovat sillä tavalla kompleksisia, että työkonteksti voi kuitenkin aktivoida jotain aika primitiivisiä tunteita. Kyllä minä väittäisin, että transferenssi on läsnä kaikissa suhteissa, missä auktoriteettihahmojen kanssa ollaan tekemisissä. Ei se ole läsnä vain terapiassa. Jos me emme pysty keskustelemaan siitä muissa konteksteissa, väittäisin, että meillä on ongelma. Ei se kysy sitä, että onko tämä terapiaa, milloin se aktivoituu. Ihmiset silloin, kun ovat vuorovaikutuksessa auktoriteettien kanssa, käyttäytyvät joskus vähän oudosti tai sieltä kumpuaa jotain sellaista, joka on…

 

Eric Carver [00:42:28]: Sisäinen lapsi tulee pöytään.

 

Kimmo Svinhufvud [00:42:30]: No, jollain tavalla joo, tai ne sellaiset toimintamallit, jotka ovat rakentuneet aikaisempien auktoriteettien kanssa toimiessa. Nehän kertyvät vuosikymmenten aikana, että ei se ole palautettavissa aina edes mihinkään yhteen asiaan, mutta on tällaisia jännitteitä läsnä. Nyt minulle tuli neuvomismoodi päälle, mutta ehkä minä ohjaustyötä tekeviä kuitenkin rohkaisisin sellaiseen, niin kuin viime aikoina on ruvettu puhumaan esimerkiksi traumatietoisuudesta tai jostain tällaisista menetelmistä, koska ne voivat kuitenkin tulla eteen siinä ihan työkontekstissa. Joskus minullekin on käynyt työnohjaustilanteessa niin, että keskustellaan jonkun ihmisen kanssa siitä, miksi työ aiheuttaa niin paljon stressiä ja sillä on paljon töitä, ja sitten minä kysyn siltä jotenkin aika viattomasti, että miksi sinä yrität miellyttää pomoasi. Hän menee ihan tiloihin siitä, koska se, miksi hän yrittää miellyttää pomoa, palautuu johonkin primitiivisempiin tarpeisiin.

 

Eric Carver [00:43:52]: Niin, ja minusta tuntuu, että… No, ohjauksen kenttä on paradokseja täynnä, mutta yksi paradoksi on se, että kun yritämme suojella ohjaussuhdetta juuri niillä rajoilla ja keskustelun kohteen määrittelyillä ja suojella myös niitä rooleja, niin milloin teemme kehystämisen niin tiukasti, että oikeastaan ne kaikista tärkeimmät asiat eivät ole siellä huoneessa läsnä tai niitä ei jotenkin sallita sinne? Ja milloin taas me kutsumme huoneeseen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu sinne? Miten sinä navigoit tätä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:44:41]: Kyllä minusta tuossa kuitenkin jossain mielessä on mahdollista palautua siihen, että mitkä ovat ne ohjattavan tarpeet, että onko ohjattavan halu tai tarpeet tuoda näitä asioita keskusteluun. Sitten sille olisi ehkä hyvä pystyä tarjoamaan tilaa. Ei se kuitenkaan voi lähteä ohjaajan, että meidän oikeastaan pitäisi keskustella tästä asiasta, mistä et näköjään halua ollenkaan keskustella. En tiedä, on vaikea kuvitella, että se…

 

Eric Carver [00:45:14]: Sinä näet, että se tulee nimenomaan sen ohjauksen etiikan kautta tämä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:45:18]: Joo, joo. Ja siitä, että mistä kumpuavat ohjaustilanteeseen ne asiat, mistä keskustellaan. Kyllä lähtökohtaisesti yrittäisin niitä ohjattavasta nostaa esille.

 

Eric Carver [00:45:34]: Aivan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:45:35]: Mutta tuosta paradoksista, sehän on erittäin keskeinen jungilainen käsite. Tästä on olemassa kaikennäköisiä sitaatteja, niin kuin että paradoksi on merkki siitä, että merkitys on lähellä. Pitäisin sitä hyvänä merkkinä, että meillä on nyt hei tässä tällainen ristiriita. Oppiminenhan perustuu ristiriitoihin. En osaa tätä vielä, mutta haluaisin. Mitä tälle asialle voi tehdä?

 

Eric Carver [00:46:10]: Niin, ja tietysti jos ohjaussuhde, sen pitäisi olla, että se on turvallinen ja luottamukseen perustuva, niin silloin tietysti tiedostamattomaan matkaamisen ei pitäisi olla kiellettyäkään, mutta niin kuin sanoin, huomaan, että minulla on tietynlainen ei tehdä kaikesta ohjauksesta terapiaa -huoli myös, kun mietin näitä asioita.

 

Kimmo Svinhufvud [00:46:38]: Ei tarvitse tehdä missään nimessä. Ehkä tässä on kysymys siitä, että on olemassa erilaisia ohjauksen muotoja, ja pitää myös ymmärtää, mitä kullakin niistä tavoitellaan. Sitä vähän pidän ongelmallisena, jos ohjaaja itse lähtökohtaisesti sulkee jotain asioita kokonaan pois, että tänne me emme nyt voi mennä. Tai että jos ohjattavalla on jokin aito huoli, niin emme voi tästä keskustella, kun tämä ei liity työhön. Mielestäni se ei ole sitten sen ohjattavan kunnioittamista.

 

Eric Carver [00:47:15]: Niin, silloin se rajaus on enemmän ohjaajan halua helppouteen tai turvaan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:24]: Ehkä näin. Voihan se olla myös aitoa oman kompetenssin pohtimista.

 

Eric Carver [00:47:29]: Niin, no sekin on ihan vastuullista.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:31]: Niin. Mutta eikö se keskustelu kannattaisi käydä yhdessä ohjattavan kanssa, että okei, nyt en ole ihan varma, mutta voitaisimmeko me yhdessä miettiä…

 

Eric Carver [00:47:41]: Että onko tämä semmoinen suunta.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:42]: Niin, ja olisiko mahdollisesti muita tahoja, jonka puoleen voisit kääntyä? Tämä vaikuttaa itse asiassa nyt tärkeältä asialta, vaikka tässä väitöskirjaprosessissa, että miten voisimme yhdessä ratkaista tätä tai miten sinä voisit mennä eteenpäin tässä näin.

 

Eric Carver [00:47:59]: Niin, ja onhan tietysti myös niin, että monissa ohjaussuhteissa voi käydä niin, että kierretään se itse asia kerta toisensa jälkeen, ja se prosessi ei etene.

 

Kimmo Svinhufvud [00:48:14]: Voi olla näin. Se voi olla joskus juuri tällaisissa jumitilanteissa jo merkki siitä, että nyt tässä ei olla sen asian äärellä, mistä oikeastaan on kysymys. Mistä tässä on kysymys?

 

Eric Carver [00:48:31]: Uraohjaajana huomasi usein, että se, mistä aloitettiin, ja se, mihin päädyttiin, tunnissa se voi tapahtua tosi paljon.

 

Kimmo Svinhufvud [00:48:37]: Niin, mutta siinähän on jotain ihan tosi, tosi inhimillistä, että kokoonnumme yhteen keskustelemaan jostain asiasta ja emme vielä oikeastaan edes tiedä, mikä on se asia, mistä me yritämme keskustella. Se avautuu pikkuhiljaa.

 

Eric Carver [00:48:51]: Kyllä, kyllä. Tässä olisi paljon, paljon mistä voisi jatkaa, mutta kysyn sinulta vähän tämmöisen jokerin vielä tähän loppupäähän. Onko jotain semmoista suuntaa nyt sinulla, mihin sinä haluat ohjaajana kehittyä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:49:21]: Tämä oli nyt, menin ihan hämilleni. Tämä oli nyt jotenkin just tosi jokerikysymys. No, kyllä se minua kiinnostaa yhä kysymyksenä aika paljon, että miten Jung ja ohjaus akateemisessa tai työkontekstissa, miten ne pystyy yhdistämään. Kyllä sen kysymyksen parissa minä varmasti jatkan. Viime aikoina olen ollut kiinnostunut itse fasilitoivista menetelmistä, että millä eri tavoin ohjaaja pystyy saamaan ohjattavan tekemään työtä sen sijaan, että ohjaaja antaisi neuvoja tai kertoisi oman analyysinsa asioista tai tälläistä näin. Minusta tuntuu, että vaikka työnohjaukseen aktiivisesti haen tapoja, millä voisin tukea ohjattavan sisällä prosessia, vaikka vähän hankaliinkin kysymyksiin, et hei, nyt me emme tässä keskustelussa keskustele jostain asiasta, mikä tässä jollain tavalla on kuitenkin läsnä, et ehkä edes ole itse vielä kovin hyvin tietoinen siitä. Että millaisilla tavoilla päästäisiin niiden äärelle niin, että ohjattava tekisi sitä työtä ja se tapahtuisi sen ohjattavan ehdoin. Tämä kuulostaa nyt varmaan aika abstraktilta, mutta jotain tämän tapaista ehkä haen nyt.

 

Eric Carver [00:50:58]: Humanistina sanon tähän, että luulen ymmärtäväni. Hei, mennään viimeiseen kysymykseen, ja se on kaikille sama, lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä. Mitäs Kimmo suosittelee?

 

Kimmo Svinhufvud [00:51:14]: Minä olen juuri sellainen rasittava ihminen, joka koko ajan lukee jotain, ja sitten sen mielestä kaikkien muidenkin pitäisi lukea juuri se ihan mahtava kirja, jonka viimeksi luin. Luin viimeksi Edward Edingerin Transformation of God-Image, joka on kommentaari Jungin kirjaan Answer to Job, joka on kommentaari Raamatun Jobin kirjaan. Että tässä on tasoja.

 

Eric Carver [00:51:37]: Ohhoh.

 

Kimmo Svinhufvud [00:51:38]: Ei ole helppo kirja, että sitä en nyt suosittele, mutta minulla olisi kaksi suositusta. Toinen on semmoinen, jonka olen tässä talven aikana lukenut, sellainen kuin James Clearin Atomic Habits, joka on suomennettu Pura rutiinit atomeiksi. Se kirja käsittelee sitä, että miksi me arjessa teemme niitä asioita, joita teemme, ja miten voisimme tehdä enemmän asioita, mitä haluaisimme tehdä. Kun luin sitä kirjaa, tuli sellainen olo, että tässä on tosi paljon samoja asioita, mitä on ollut vaikka Gradutakuussa ja meidän Tohtoritakuu-kirjassa, mutta ehkä vielä modernimmin ja paremmin. Että se on sellainen… Minun kirjani ovat aina aika spesifiin kontekstiin, että tuo on tietysti yleisempi kirja, mutta ihan ehdottomasti, jos haluaa oman työn ohjaamista ja motivaatiota tarkastella, se on hyvä kirja. Sitten jos haluaa tutustua jungilaisuuteen, suosittelisin Robert A. Johnsonin kirjoja. Niitä on paljon, ja ne ovat aika helppolukuisia, suurelle yleisölle kirjoitettuja pääasiassa. Esimerkiksi sieltä nostaisin sellaisen kirjan kuin Living Your Unlived Life. Se on kirja, joka käsittelee juuri nimenomaan sitä, että miten se, mitä emme ole tehneet, vaikuttaa meihin. Jossain mielessä ollaan tämän tiedostamattoman äärellä. Varmaan aika moni saa kiinni sellaisesta ajatuksesta, että ihminen on vaikka nuorena halunnut muusikoksi tai taiteilijaksi, ja hän päätyy esimerkiksi opettajaksi tai pankkiin töihin, koska pitää tienata elanto ja elättää perhettä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän se rupeaa saamaan painoarvoa, mitä ei ole tehnyt. Joskus nämä asiat eivät ole edes sellaisia, jotka ovat omia valintoja, vaan esimerkiksi semmoinen, että jos ihminen on vaikkapa ainoa lapsi, hänellä ei ole sisaruksia, ja tämä määrittää hänen elämäänsä jollain tavalla. Miten tällaisia asioita voi lähestyä? Nyt tulee pieni spoiler, mutta Johnsonin ratkaisu on lähestyä… Ensinnäkin pitää määritellä, mitkä näistä on relevantteja, mutta sitten niitä lähestytään ensisijaisesti symbolisesti, että tehdään sitä juttua jollain tavalla. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi viisikymppisenä ruveta taiteilijaksi tai jotenkin näin.

 

Eric Carver [00:54:26]: Tuli mieleen Albatrossi-kappale, jossa toinen lähtee merille ja toinen jäi kunnanvirastoon. Sori, tuli tämmöinen hyvin nopea assosiaatio tästä.

 

Kimmo Svinhufvud [00:54:38]: Eli olemme nyt ikuisen teeman äärellä tässä.

 

Eric Carver [00:54:41]: Kyllä, kyllä. Hei, iso kiitos, Kimmo, kun tulit vieraaksi tähän. Kiitos kaikille kolmannen tuotantokauden vieraille ja kuulijoille. Nyt on viimeinen tuotantokauden jakso. Niin kuin aiemminkin, kesällä fundeeraan sitten, että tulisiko ensi vuonna taas uusi jakso, ja jos tulee, niin millainen ja millaisesta aiheesta. Palautetta ja ideoita saa laittaa tulemaan. Iso kiitos kaikille tästä keväästä ja hyvää kesää, jos se joskus tulee.

 

Kimmo Svinhufvud [00:55:17]: Kiitos minunkin puolestani.

 

 

 

[äänite päättyy]

Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan muuttaa ja miksi? Mitä tavoitteita tohtorikoulutuspilotilla on? Mitä se pitää sisällään? Mitä huolia maan hallituksen tohtorikoulutuspilotti on herättänyt? Mikä merkitys ohjauksella on tohtorikoulutuksen kehittämisessä? Miten väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan kehittää? Miltä näyttää tohtorikoulutuksen tulevaisuus?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 15. jakson vieraana ovat Oulun yliopiston tutkijakoulun johtaja, KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö, FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista. Perttunen on Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry:n alaisen tohtorikoulutuksen kehittämisryhmän puheenjohtaja ja Raulo on ryhmän sihteeri.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 47. ja kolmannen tuotantokauden 15. jakso.

Jakson aiheena on tohtorikoulutuspilotti ja tohtorikoulutuksen kehittäminen.  Vieraina Oulun yliopiston tutkijakoulun johtaja, KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö, FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 2.5.2024. Jakson pituus 62 minuuttia.

 

Eric Carver[00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 15. jakson vieraina ovat Oulun yliopiston tutkijakoulujohtaja KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista. Perttunen on Suomen yliopistojen rehtorineuvoston UNIFI:n alaisen tohtorikoulutuksen kehittämisryhmän puheenjohtaja, ja Raulo on ryhmän sihteeri. Tervetuloa!

 

Erkki Raulo [00:00:58]: Kiitos.

 

Annu Perttunen  [00:01:00]: Kiitos.

 

Eric Carver[00:01:00]: Puhutaan tässä jaksossa Erkin ja Annun kanssa tohtorikoulutuksen kehittämisestä ja maan hallituksen tohtorikoulutuspilotista. Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan kehittää ja muuttaa ja miksi? Mitä tavoitteita tohtorikoulutuspilotilla on? Mitä se pitää sisällään? Mitä huolia tohtorikoulutuspilotti on herättänyt? Mikä merkitys ohjauksella on tohtorikoulutuksen kehittämisessä, ja miten väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan tässä yhteydessä kehittää? Loppuun vielä ajatuksia tohtorikoulutuksen tulevaisuudesta, eli helppoja ja yksinkertaisia aiheita meillä tänään. Aloitetaan tästä teidän työryhmästänne. Minkälainen tehtävänanto Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI:n tällä tohtorikoulutuksen kehittämisryhmällä on? Kertooko ryhmän puheenjohtaja Annu tästä ensin?

 

Annu Perttunen  [00:01:56]: Kiitoksia. Uudistamistyön päätavoite on muodostaa yhteisesti jaetut suositukset yliopistoille tohtorikoulutuksen uudistamiseksi. Ja vieläpä niin, että pidetään mielessä se ajatus, että olisiko mahdollista tohtorikoulutus suorittaa niin tutkimuksen kuin opintojenkin osalta jopa kolmessa vuodessa. Tämä on se päätavoite.

 

Eric Carver[00:02:25]: Sihteeri täydentää.

 

Erkki Raulo [00:02:28]:  Joo, siis päätavoitteen lisäksi on paljon muitakin tavoitteita, mutta ehkä ne kaikki tukevat sitä, että pyritään saamaan ikään kuin ihmisiä, jotka väitöskirjaa lähtevät tekemään, niin melko joutuisasti se viemään läpi, ja samalla kannustamaan eri toimijoita työskentelemään tämän tavoitteen eteen.

 

Eric Carver[00:02:51]: Milloin teidän työnne tulee päätökseen? Milloin suosituksia on tulossa ulos?

 

Annu Perttunen  [00:02:56]: Meidän loppuraporttimme odotetaan ilmestyvän tuossa kesäkuun alkupuolella, 10. päivä kesäkuuta, eli sitä kohti on tämä kevät tehty töitä.

 

Eric Carver[00:03:05]: Tätä podcastia nauhoitetaan siis huhtikuun loppupuolella, jos sitten jälkikäteen joku kuuntelee. Eli ryhmän työ on vielä kesken toistaiseksi tässä vaiheessa. Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan muuttaa ja miksi? Jos Erkki aloittaa tästä.

 

Erkki Raulo [00:03:26]: Tohtorikoulutuksessa on ehkä aika paljonkin asioita, joita halutaan muuttaa, ja ehkä enemmänkin kehittää. Ei olla varmaankaan keksimässä mitään pyörää uudelleen, eikä mitään kauhean dramaattisia muutoksia. Itse näen sen niin, että lähtökohtaisesti pyritään tukemaan ihmisiä niin, että saadaan väitöskirjatyötä paremmin tehtyä. Isossa kuvassa näitä tukitoimia, joita olemme tässä ajatelleet, liittyy väitöskirjatutkijoiden rekrytointiin. Sekä työsuhteeseen rekrytointiin että opinto-oikeuden osalta rekrytointiin. Sen lisäksi keskustellaan paljon siitä, minkälaisia osaamistavoitteita tohtorin tutkinto pitää sisällään, ja minkälaisia odotusarvoja näihin liittyy niin yliopistolla kuin nuorella, joka väitöskirjatyötä harkitsee, että sitten myös työelämällä. Minkälaista ajatellaan, että yhteiskunta toivoo, että tohtori osaisi tehdä? Sitten siitä ihan keskustellaan aika paljon tällä hetkellä meillä työryhmässä, siitä, että miten… Koska sitä, mitä ihminen osaa, on todella vaikea mitata, mutta sitten nyt on Euroopassa käytössä tällainen opintopistejärjestelmä, jossa sitten voidaan eri maiden välillä opintopisteiden avulla verrata hankittua osaamista, ainakin mikä toteutuu kandi- ja maisteripuolella tosi hyvin. Mutta tohtoripuolella kun merkittävä osa osaamisesta karttuu väitöskirjatyössä. Tämä opintojen osuus esimerkiksi meillä Helsingin yliopistossa on siinä neljän vuoden mallissa 40 opintopistettä, joka vastaa noin 17 prosenttia käytetystä ajasta. Merkittävä osa osaamisesta karttuu muussa kuin tässä opintopisteillä mitattavassa osassa. Tätä pohditaan, että voisiko opintopisteiden määrää kansallisella tasolla yhtenäistää. Meillä haitari kulkee 20:stä 75:een eri yliopistoissa, ja joissain yliopistoissa vielä sisäisesti liikkuu 20 ja 50 välillä eri tieteenaloilla.

 

[00:05:59] Sen lisäksi ohjaukseen, tehostamiseen, ohjaajien kouluttamiseen ja ohjaajan tukeen ja ohjausjärjestelyiden ajanmukaistamiseen: Siihen keskitytään ja työelämäyhteyksin. Siihen, millä tavalla työelämä saadaan mukaan alusta asti väitöskirjatutkijan urasuunnitelmaan, ja millä tavalla tohtorin tutkinnon suorittamisen aikana yhteys työelämään syntyisi luontevalla tavalla. Siirtyminen sitten työelämään tutkinnon jälkeen olisi mielekästä ja helppoa. Sinähän olet Eric itse tehnyt meidän uraseurantatyötämme monta vuotta ja varmasti tiedät sen, että meillä Helsingin yliopistossa noin kolmannes ihmisistä siirtyy yksityiselle sektorille työelämään ja saman verran suurin piirtein jää niin sanotusti akateemiselle uralle. Tämä on viimeaikaisen, esimerkiksi Sivistan tutkimusten mukaan muuttumassa kovaa vauhtia niin, että yritysmaailma tulee olemaan houkuttelevampi. Tohtorikoulutuspilotti on osa sitä isompaa TKI-hanketta, jossa pyritään nimenomaan nostamaan TKI-työtä, tutkimus- ja kehitystoimintaa, sijoittamaan siihen valtiollisella tasolla neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. Sitten on muitakin tavoitteita. Ehkä Annu osaa sanoa ne, mitä minä unohdin tässä.

 

Eric Carver[00:07:38]: Tuossa tuli jo paljon. Mitä Annu lisäisit?

 

Annu Perttunen  [00:07:39]: Kyllä vain. Erkillä oli tuossa jo kattava kuvaus, että missä kaikessa voisi olla kehittämistä. Suomalainen tohtorikoulutushan on ollut pitkään jo tunnettu siitä, että se on hyvin laadukasta, ja tavallaan siihen ei haluta tässä kohti puuttua. Varmasti jos kysytään, että mitä halutaan muuttaa, niin painotukset siinä, mikä on muutoksen, mihin tulisi keskittyä, niin eroaa riippuen siitä, keneltä asiaa kysytään. Itse ajattelen niin, että muutos on jatkuvaa joka tapauksessa. Tohtorikoulutuksen tulee kehittyä ihan siinä, missä muutkin asiat tässä yhteiskunnassa. Nyt ollaan ihan hyvässä pisteessä miettimään sitä, miten tohtorikoulutus voisi entistä paremmin vastata niihin yhteiskunnan haasteisiin, mitä me tiedämme olevan, isoja ja vaikeitakin kysymyksiä ratkaistavaksi. Millä tavalla me saisimme nyt tämän korkeimman koulutuksen saaneet tutkijat hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla ihan yhteiskuntaa ajatellen? Jos ajatellaan tohtorikoulutusta itsessään, niin siinä on kohtia, joita voi kehittää. Ajattelen sitä, että meidän tulisi saada tohtorikoulutus myös houkuttelevammaksi meidän omille perustutkinto-opiskelijoillemme, mutta myös kansainvälisille opiskelijoille. Eli millä tavalla me saamme tohtorikoulutuksen rakennettua niin, että se on selkeä kokonaisuus, jossa on selkeät tavoitteet, ja me pystymme osoittamaan, että tämä on osaamistasi lisäävä hieno kokonaisuus, jonka jälkeen pystyt siirtymään urallasi eteenpäin?

 

Eric Carver[00:09:38]: Mitä tavoitteita tällä tohtorikoulutuspilotilla erityisesti on? Mitä se pitää sisällään? Annu.

 

Annu Perttunen  [00:09:51]: No, siitähän on tällä hetkellä kansallinen yhteisymmärrys. Yhteisymmärrys ja poliittinen yhteisymmärrys, että TKI-sektoria tulee vahvistaa. Meidän tulee saada tutkijakoulutuksen saaneita ihmisiä lisää työelämään omaa osaamistaan tuomaan, ja sillä tavalla kasvattamaan Suomen kilpailukykyä. Eli kyllä niiden pilottien tehtävänä on lisätä myös tohtoreiden määrää. Mutta sen lisäksi halutaan myös vahvistaa tutkijaosaamista, eli se vaikuttaa myös siihen laatuun, mitä tässä yhteiskunnassa tehdään. Näiden pilottien tarkoituksena on nyt testata erilaisia tohtorikoulutuksen toimintatapoja kuin mihin on totuttu. Tämä on minusta tosi hieno mahdollisuus nyt tarkkaan harkita, mikä tarve on työelämässä eri sektoreilla. Ja väitöskirjatutkijan näkökulmasta: Minkälaisia erilaisia uravaihtoehtoja onkaan olemassa? Näiden pilottien sisällä on nyt sitten jo suunniteltu ja kovaa kyytiä. Siellä ollaan valmistelemassa esimerkiksi erilaisia liikkuvuusmahdollisuuksia väitöskirjatutkijoille eri sektoreiden ja yliopiston välillä, mikä on ollut aiemminkin mahdollista, mutta nyt tähän asiaan tartutaan aivan erityisesti. Kuten Erkkikin tuossa äsken mainitsi, niin kyllä näissä piloteissa tahtotilana on myös tarkastella perustoimintaa. Esimerkiksi minkälaista ohjausta väitöskirjatutkijat saavat, millä tavalla toisin silmin, toisin tavoin sitä ohjausta voisi tehdä kuin tähän mennessä on totuttu tekemään?

 

Eric Carver[00:11:48]: Haluaako Erkki täydentää tavoitteita?

 

Erkki Raulo [00:11:52]: Joo, ehkä korostaisin tuota, että meillä tämä tohtorikoulutuspilotin OKM:n antama tavoite, tai siis evästys, mikä sieltä on tullut ikään kuin kaikissa yhteyksissä, on se, että pitäisi tehdä jotain toisella tavalla kuin aikaisemmin. Eli ihan sillä lailla vain, että tehdään niin kuin aina ennenkin, kyllä me osaamme. Me olemme näitä väitöskirjoja ohjanneet sata vuotta, niin kyllä me osaamme. Ihan sillä ei pärjää tässä, koska me olemme nyt tässä tilanteessa sen takia, että näin on aina tehty. Nyt olisi tarkoitus tosiaan, tämä on hyvä koe siinä mielessä, että kaikenlaisia ajatuksia näissä eri piloteissa on ja kokeillaan. Sitten sieltä ehkä löytyy joitain hyviä toimintamalleja. Ehkä sellainen modernisaatioajatus tässä on taustalla myös, ainakin meillä Helsingin yliopistossa, että kun ohjauksen ohjaajan rooli on ollut melko yksinäinen, aika sellainen autoritaarinen, että pitkälti… Ennen vanhaan väitöskirjan ohjaus oli hyvin pitkälti tällainen mestari ja oppipoika -malliin perustuva, jossa ohjauksen käytänteet tulivat siltä ajalta, kun se professori aikoinaan 1980-luvulla teki oman väitöskirjansa. Sillä tavalla tällainen malli laahaa aika pitkällä perässä, että mistä tulee se osaaminen. Nyt kun otetaan eri toimijoita paremmin mukaan siihen, että siihen tulee yliopistolta vahvaa tukea, ja nämä pilotit myös muodostavat kansallisia verkostoja, joissa saadaan paljon vertaistukea eri ohjaajien kesken. Se tuo uudenlaista näkökulmaa tähän.

 

Eric Carver[00:13:42]: Kuinka monta oli nyt niitä paikkoja, joita tämän pilotin yhteydessä rahoitettiin kansallisesti. Mikä se mittaluokka oli?

 

Erkki Raulo [00:13:50]: Tuhat paikkaa on tässä yhteydessä, joista ajatus on, että noin puolet aloittaisi elokuussa 2024 ja noin puolet sitten tammikuussa 2025.

 

Eric Carver[00:14:01]: Ja onko ajatuksena, että tavallaan sen lisäksi, että on tämä niin sanottu kertaerä tai kaksierä, niin sen yhteydessä myös näitä koulutuksen rakenteita muutetaan myös muille? Vai onko ajatuksena, että nimenomaan näitä kokeiluja, joihin viittasit, niin ne on rajattu niille, jotka ovat tässä pilotin piirissä? Vai onko tätä vielä ratkaistu?

 

Annu Perttunen  [00:14:25]: Tässä on äärimmäisen tärkeää, että käydään keskustelua yliopistojen omien prosessien ja rakenteiden suhteesta näihin pilottien kokeiluihin. Tämä keskustelu on jo aloitettu. Hyvin tärkeää meidänkin työryhmämme mielestä on se, että väitöskirjatutkijat, heitä kohdellaan tasa-arvoisesti. Eli mitään kahden kerroksen väkeä meillä ei ole tulossa, vaan että kerta kaikkiaan väitöstutkimus ja opinnot suunnitellaan niin, että siitä tulee järkevä kokonaisuus kaikille. Kaikilla on mahdollisuudet tohtoritutkinto suorittaa hyvissä puitteissa loppuun. Tätä me haluamme. Mutta on myös niin, että nämä pilotit ovat pilotteja. Kaikki, mitä siellä on suunniteltu, on varmasti mielenkiintoisia asioita, ja ei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki hyppäävät muuttamaan toimintojaan niiden mukaan jo ennen pilottien alkamista, vaan nyt sitten, vaikka pilotit eivät kata kaikkia väitöskirjatutkijoita, tai ehkä ihan kaikkia alojakaan, niin ne ovat kuitenkin suomalaisen tohtorikoulutuksen pilotteja, joista meidän kaikkien kannattaa olla kiinnostuneita. Meidän kaikkien kannattaa olla mukana niissä keskusteluissa, millä tavalla, minkälaisia kokeiluja siellä tehdään, ja miten ne suhteutuvat tähän nykyiseen tohtorikoulutuksen tapaan toimia. Eli näkisin, että tämä yhteistyö, mikä on jo alkanut ja rakentunut näiden pilottien ympärille, on aivan mahtava mahdollisuus nyt tämän koko suomalaisen tohtorikoulutuksen kehittämisen näkökulmasta. Koska ne ovat monitieteisiä pilotteja, niissä on isot konsortiot takana. Mitä pilotissa puhutaan, siitä puhutaan tosi monessa yliopistossa nyt. Eli tavallaan se keskustelu ei ole nyt todella siiloutunutta yliopistoittain, vaan uudistavista ajatuksista pystytään nyt keskustelemaan monessa yliopistossa yhtä aikaa. Tämä on tietenkin tutkijakoulutoimijan näkökulmasta aivan upea mahdollisuus nyt koko tohtorikoulutuskentälle.

 

Eric Carver[00:17:00]: Miten näet, Erkki: Mitä Helsingin yliopistossa pitää muuttaa kaikille tai miettiä muutettavaksi kaikille, ja mikä tulee rajautumaan näihin pilotteihin? Vai onko siihen liian aikaista ottaa vielä kantaa?

 

Erkki Raulo [00:17:15]: No joo. Annu kuvasi hyvin kansallisella tasolla, ja ajattelin juuri, että Helsingin yliopistossa ehkä on hyvä myös, ottaa tämä meidän osaltamme siksi, koska on niin suuri yliopisto. Eli meillä on juuri näin, että on paljon asioita. Nyt kun pilotista tuli ensin tieto ja rahoituspäätökset syntyivät ja oli rahaa jaossa, niin kaikki olivat kiinnostuneita tohtorikoulutuksesta yhtäkkiä.

 

Eric Carver[00:17:41]: Se on. Raha puhuu.

 

Erkki Raulo [00:17:43]: Sellaisetkin tahot, jotka eivät aikaisemmin ole yhtään välittäneet koko asiasta. Sitten kun rahat oli jaettu, niin sitten osa porukasta on vähemmän kiinnostuneita, mutta… Ennen kuin on edes päästy alkuun, kun pilotti tavallaan alkaa elokuussa, niin alkaa jo paljon syntyä kaikenlaisia. Nyt on kova kiire mennä tekemään erilaisia ratkaisuja. Mutta juuri niin kuin Annu sanoi, niin olisi ehkä hyvä käyttää tässä pilotissa, antaa työrauha pilotille, että voidaan joitain asioita pilotoida. En itse kuitenkaan näkisi niin, että me odotamme vuoteen 2027 ja 2028 ja sitten alamme laittaa käytäntöön näitä pilotissa opittuja asioita. Me olemme tutkijakoulussa todenneet, että kaikki nämä pilotissa esiin tulleet tavoitteet ovat sellaisia, joita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuksella on pitkäaikaisena tavoitteena ja toimintasuunnitelmassa ollut jo vaikka kuinka pitkään. Nyt tämä pilotti tavallaan valtavalla volyymilla tarjoaa mahdollisuuden siihen, että me voimme näitä edistää huomattavasti nopeammalla aikataululla kuin alun perin on ollut ajatuksena. Sitä mukaa, kun näitä toteutetaan, niin niitä sitten myös jalkautuu meille aika nopeasti. Hyvä esimerkki on nyt tämä, esimerkiksi me olemme järjestämässä pilottihakua näille paikoille Helsingin yliopistossa, ja meillähän on samansuuruinen haku joka syksy yliopiston palkkapaikoille, johon nyt sitten otetaan mallia jo tästä pilottihausta jo ensi syksynä. Eli tällä tavalla ikään kuin hyödynnetään pitkin matkaa sitä opittua, mitä tästä saadaan hyvää. Saadaan tietenkin myös huonoja kokemuksia ja hyödynnetään sitten niistäkin opittua.

 

Eric Carver[00:19:31]: Opitaan molemmista. No, koska minun somekuplassani, mikä ei tietenkään ole väestötason otanta yhtään mistään, mutta on paljon tohtoreita ja tohtorikoulutuksista kiinnostuneita, niin… Miten sen kauniisti sanoisin? Tohtorikoulutuspilotin vastaanotto ei ole ollut vain ja ainoastaan positiivista, vaan se on myös: herättää huolia ja kritiikkiä, niin mennään nyt siihen. Millaisia huolia teidän tutkaanne on tähän tullut tästä tohtorikoulutuspilotista nimenomaan tohtorikoulutuksen kentällä? Erkki, aloita sinä.

 

Erkki Raulo [00:20:07]: Ehkä se kaikkein näkyvin ja merkittävin huolenaihe, mikä on ollut, liittyy vahvasti siihen, tähän kolmivuotisuuteen ja siihen, että ollaan ikään kuin lyhentämässä tätä väitöskirjatutkijan mahdollisuutta tehdä tutkimustyötä. Tämä pitkälti liittyy siihen jatkuvaan tasapainoiluun siinä, että toisin kuin maisteri- ja kandiopetuksessa, niin tohtorinkoulutus perustuu hyvin vahvasti siihen tutkimustyöhön, ja voi ajatella, että se… Saamastaan koulutuksesta väitöskirjatutkija ikään kuin maksaa hintana työllään sille tutkimusryhmälle. Tämä tietenkin vaihtelee hyvin paljon eri tieteenalojen välillä, mutta oma taustani on tuolla luonnontieteissä, niin se on hyvin yleinen malli sillä lailla, että väitöskirjaa tehdään osana tutkimusryhmää, jossa kontribuoit tutkimusryhmän tieteelliseen tulokseen. Totta kai huoli syntyy siitä, jos nyt sanotaan, että neljän tai viiden vuoden kontribuution sijaan onkin tarjolla vain kolme vuoden kontribuutio. Silloin se, jos haluaa kärjistetysti sanoa, niin ilmaisen työvoiman tai halvan työvoiman saatavuus ehkä heikkenee. Toisaalta tällä nopeutuksella voi ajatella olevan myös positiivista juuri tähän tarkoitukseen, että läpivirtaus nopeutuu ja ihmiset siirtyvät nopeammin postdoc-vaiheeseen, jossa yhtä hyvin voi tieteellisiä ja tutkimuksellisia asioita edistää.

 

[00:21:54] Sitten toinen huoli, joka ehkä tähän on paljon liittynyt, on tällainen, juuri tuohon, mistä äsken mainitsin. Kun kaikkea keksitään ja kaikesta kauheasti puhutaan, niin monille, olen saanut itse sellaista palautetta, että kaikkein parasta olisi, kun tutkijoille vain annettaisiin ne paikat ja jätettäisiin rauhaan, että ei tultaisi puuttumaan millään tavalla. Eli tavallaan, että pyritään takaisin siihen mestari ja oppipoika -malliin ja ajatellaan, että jos vain tehdään niin kuin ennenkin, niin päästään tavoitteeseen. No varmasti päästään siihen, mihin ennenkin on päästy. Sinänsä tämä ei ole mitään uutta. Väitöskirjan voi tehdä ihan hyvin jo nykyään alle kolmessa vuodessa. Ei se ole millään tavalla nykyisillä kriteereillä mahdotonta. Se, mitä ehkä tässä nyt meillä, vaikka Helsingin yliopiston näkökulmasta on pyritty tekemään, on, että pyritään tarjoamaan sellaisia tukimuotoja, joilla yhä useampi pystyisi tekemään sen nopeammin. Mutta sitten kun kysyit, että mitä on kritisoitu. Aivan, joo, siis tämä on ensisijainen asia, tämä kolmivuotisuus. Sitten ehkä sitäkin kritisoidaan, että tavallaan ajatellaan, että nyt korostuu kovin vahvasti tämä TKI-kysymys ja yritysmaailma ja sellainen. Ikään kuin tohtorikoulutus olisi jonkin sorttista ammattikoulutusta, että yritysten tarpeisiin nyt koulutetaan ja näin. Tämä on selkeä huoli, ja ihan ehkä perusteltukin. Varmasti on paikka nyt pohtia sitä, mitkä tohtorikoulutuksen tavoitteet ovat, ja mitkä ovat ehkä yritysten tavoitteet ja yhteiskunnan näkökulma tähän asiaan. Mielestäni huolet, joita on esitetty, ovat olleet ihan asiallisia ja sellaisia, joista on hyvä keskustella. Akateemiseen yhteisöön kuuluu aina kritiikki: Se on ihan normaalia.

 

Eric Carver[00:24:10]: Mitä Annu nostaisit huolista ja kritiikistä esiin? Mitä on tullut vastaan?

 

Annu Perttunen  [00:24:13]: Joo, olisin sanonut tuon saman asian, että se kuuluu yliopistoyhteisöön pohtia asioita joka kantilta. Ehdottomasti tämä kriittistenkin pointtien nostaminen on ollut odotettavissa ja aivan oikeutettuakin. Näistä on hyvä keskustella. Erkin nostamat pointit. Mihin on tullut eniten kritiikkiä, on juuri tämä kolmivuotisuushuoli. Sen lisäksi olen kuullut myös ulkoisilta sidosryhmiltä sitä huolta, että mistä löytyy ylipäätään riittävästi sopivia väitöskirjatutkijoita, ja löytävätkö he kaikki työpaikan tämän pilotin jälkeen. Nämäkin ovat ihan hyviä kysymyksiä. Nyt näyttäisi näiden avautuneiden hakujen osalta, että ainakin hakijamäärät ovat ihan hyviä olleet. Tarkempaa analyysia ei ole vielä minun korviini kantautunut hakijoiden laadusta, mutta oletetaan, että sieltä hyviä hakijoita löytyy, ja tällä tavalla pääsevät sinne tohtorikoulutuksen polulle. Tästä haluaisin kommentoida, että minusta tämä keskustelu on tosi tärkeä, ja sitä tulee käydäkin nyt seuraavien vuosien aikana. Sehän kertoo siitä, että mistä ollaan huolissaan, mitä halutaan pitää. Esimerkiksi tohtorikoulutuksen laatu versus määrä. Laatua on vaikeampi mitata, mutta laatuakin voidaan kyllä seurata. Eli tämä tavoitteiden asettelu tai jonkinlaisten standardien määrittely, millä me haluamme laatuakin seurata. Se voisi olla yksi juttu, mitä kannattaisi tehdä tässä seuraavien vuosien aikana. Eli millä tavalla me varmistamme, että jos, tämähän on jo tosi hyvä tilanne, jos me olemme tunnistaneet näitä riskipaikkoja, niin millä tavalla me sitten yhdessä vastaamme niihin, että ei käy niin kuin pelätään, vaan että ennemminkin käännetään nämä huolet nyt sitten hyviksi työkaluiksi jatkotyöskentelyyn.

 

Eric Carver[00:26:32]: Minun tutkaani on tullut kolme sellaista kritiikkiä. Ehkä enemmänkin, mutta kolme päällimmäistä. Tämän lisäksi, mitä olette sanoneet. Otetaan sellaisesta arkisesta kohtaamisesta kerroskeittiössä työpaikalla, kun väitöskirjatutkija lähestyy ja sanoo, että no Eric, säästänkö minä nyt sen kolmannen artikkelin sinne postdociin, vai meneekö se sinne väitöskirjaan? Hän oli siis tuohtunut siitä, että muuttuvatko säännöt kesken prosessin. Eli vaikka se, että kuinka monta artikkelia väitöskirjaan, ja mitä sitten voisi jemmata tai säästää mahdolliseen työlliseen… Saatteko te tällaisesta kritiikistä kiinni, ja onko jotain, mitä voisitte vastata? Minä sanoin, että, kysy Erkiltä -tyyppisesti taisin vastata. Mutta miten te vastaatte tällaiseen huoleen?

 

Annu Perttunen  [00:27:27]: No, ymmärrän huolen, ja hyvä kysymys. Itse en tykkää noista, no, tavallaan tuo kuulosti tosi kivalta, että hänellä on ollut siis selvästi tiedossa, mitä on vaadittu häneltä. Se on jo hyvä tilanne. Mutta toisekseen tämä määristä keskusteleminen on minusta aina ollut vähän haastavaa. Koska kyse on oikeasti riittävästä kontribuutiosta, mikä pitäisi väitöskirjassa osoittaa. Tutkimuksella tehdä ja väitöskirjassa osoittaa. Minusta se riittävä, tavallaan mehän kuulemme paljon väitöskirjatutkijoilta huolta myös siltä, että heiltä vaaditaan liikaa. Niin tavallaan hyvä balanssin löytäminen siinä, että ei liian vähän, eikä liikaa, vaan riittävästi. Mikä on hyvä, riittävä kontribuutio tieteelle siinä tohtorikoulutuksen aikana? Mitä jätetään seuraaville väitöskirjatutkijoille tutkittavaksi? Tai sitten mitä jatketaan siellä postdoc-vaiheessa? Me tiedämme, että tutkimustyö on luonteeltaan sellaista, että mitä enemmän sinä sitä tutkit ja opit, niin sitä enemmän sinä ymmärrät, mitä kaikkea sinä et vielä tiedä. Eli sinä tutkimuksen aikana löytyy aivan miljoonittain uusia mahdollisuuksia sen tutkimuksen eteenpäin viemiseksi. Siksi sen oikean kohdan löytäminen, mikä on riittävää juuri siihen tohtorikoulutuksen aikana toteutettavaksi, niin se pitää pystyä määrittelemään ohjaajan tai tiedeyhteisön kanssa, ja mielellään jo hyvissä ajoin siellä tohtorikoulutuksen alkupuolella, eikä haeta sopivaa pistettä siinä sitten tohtorikoulutuksen aikana.

 

Eric Carver[00:29:30]: Haluaako Erkki kommentoida?

 

Erkki Raulo [00:29:31]: Joo. Ajattelen sitä, että tämä kaveri, joka kysyy tällä tavalla, on ikään kuin selvästi suunnitellut sellaista postdoc-vaihetta. Minusta sitten, jos on mahdollista säästää se, säästyyhän se julkaisemallakin, että eihän siinä ole mitään. Mutta sitten ehkä, jos ajattelee vähän laveammin, että onko se postdoc-vaihe, postdochan tarkoittaa väitöskirjan jälkeistä uravaihetta. Onko sen uravaiheen pakko olla sitten siellä akateemisen tutkimuksen parissa? Entä jos hän onkin kiinnostunut, entä jos sinne teollisuuteen tai työelämään nyt alkaisikin syntyä mielekkäitä, houkuttelevia postdoc-vaiheen tehtäviä, joihin väitelleet haluaisivat suunnata? Tai väitöskirjaa tekevät haluaisivat urasuunnitelmaansa laatia jo, vaikka ihan alusta alkaen. Olisiko silloin tämäntyyppinen kysymys ollenkaan relevantti? Ainakaan sellaiselle, joka ajattelisi, että hän haluaa tämän väitöskirjatyön tehdä, että hän saa tohtoritutkinnon, koska tuolla työelämässä on sellaisia mielenkiintoisia tutkijan koulutusta vaativia tehtäviä, joissa on… Tämä on mielestäni sellainen, mikä meidän yhteiskunnassamme laahaa aika paljon jäljessä. Näillä TKI-toimilla toivottavasti tähän tartutaan. Nythän eilen tuli näitä kehysriihen tuloksia, joissa jo esimerkiksi tutkimuslaitoksiin ollaan laittamassa postdoc-paikkoja. Se on hyvä merkki, ja siihen suuntaan mennään. Olen itse toivonut, että syntyisi teollisuuden postdoceja, jotka tarjoaisivat mielekkäitä ja relevantteja työskentelymahdollisuuksia niin, että imu menisi poispäin. Me sanoimme, kun meillä oli yksi vierailu, jossa piti esitellä meidän tohtorikoulutustamme Helsingin yliopistossa, niin meillähän on tällä hetkellä se tilanne, että meillä on valtava määrä väitöskirjatutkijoita. Koko ajan pienenevä määrä väitöskirjoja syntyy, joten määrä kasvaa. Tämä on ihan samanlainen kuin tuo hiilinielu. Systeemi, joka sitoo enemmän hiiltä kuin vapauttaa, niin sitä kutsutaan hiilinieluksi. Onko meidän yliopistomme muuttumassa tällaiseksi aivonieluksi?

 

Eric Carver[00:31:54]: Niin. Provosoivaa. Tunnemme Erkin kanssa pitkältä ajalta, niin tiedän, että sieltä saattaa tällaisia tulla. Käyn nämä kritiikit läpi kuitenkin ja annan teidän reagoida. Tieteiden alojen hyvin erilainen kohtelu tohtorikoulutusmäärissä nyt tämän pilotin piirissä, ja yhteiskunta- ja humanistisista tieteistä on. Mielet on pahoitettu. Miten te vastaatte siihen kritiikkiin, että tieteenalat saivat aika erilaiset panostukset tässä pilotissa?

 

Annu Perttunen  [00:32:37]: Koko pilottien hakuasetelmahan oli jo jollakin tavalla aloja painottava. Ei mitään alaa poissulkeva kuitenkaan. Jo siinä kohti viestittiin niin, että alat laajasti katsoen, ja yhteistyötä suositeltiin. Ennemminkin pyrkimys oli siihen, että löydetään yhteisiä teemoja, joita voisi katsoa eri alojen näkökulmasta. Tätä jollakin tavalla pystyttiin niihin hakemuksiin sitten tuomaankin. Siinä oli kansainvälinen arvio, joka päätyi hakemukset jollakin tavalla arvioimaan, ja varmasti siellä pyrittiin myös tähän TKI-sektorin työvoimatarpeeseen vastaamaan, ja se myös ohjasi näitä päätöksiä. Omasta näkökulmastani Oulun yliopistokin on monitieteinen yliopisto, niin monitieteisyys, tieteiden välinen yhteistyö. Koko ajan sitä on kehitetty ja se menee eteenpäin. Eikä minun nähdäkseni yrityksissäkään enää ihan yksipuolisesti katsota joitain tiettyjä tieteenaloja, vaan ennemminkin siellä on isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja haasteita, joihin halutaan vastauksia. Siihen eri näkökulmien tuominen nähdään vain hyvänä asiana. Eli nyt minun mielestäni tätä meidän kannattaa niin yliopistojen sisällä kuin alojenkin sisällä muistaa, että ei aleta itsekään poissulkea mitään aloja, vaan muistetaan tämä, että yhteistyö joka tapauksessa on se hedelmällisin ratkaisu. Vaikka et olisi juuri rahoitusta tästä pilotista saanut, niin mene kuitenkin mukaan tekemään, toimimaan, kehittämään, niin varmasti saat siitä enemmän hyötyä kuin pahaa mieltä.

 

Eric Carver[00:35:02]: No en ole tunteita kysellyt, mutta ne ensimmäiset reaktiot tietysti, niin kuin aina. Olen joskus, Koneen Säätiölle terveisiä, kun olen itse humanistitaustainen. Kun Kone rahoituspäätökset sanoo, niin se on ilon ja surun päivä minun somekuplissani, koska siellä on niin valtava työ tehty. Mietitty se, ja oma aihe on tietenkin tärkein aihe. Sitten ne, jotka ovat sen rahan saaneet: se ilon määrä. Sehän on sitä tutkimusrahoituksen kovaa peliä. Niin totta kai oli, tai teillekään varmaankaan ei tullut yllätyksenä se, että kun tietyt alat olivat siellä ehkä enemmän voittajina ja toiset sitten häviävät, niin kaikissa kokoushuoneissa eivät kuohuviinit poksahdelleet. Miten Erkki kommentoit tätä eri alojen erilaiset kohtelua?

 

Erkki Raulo [00:35:52]: Ihan täysin yhdyn siihen kritiikkiin. Mielestäni se on ihan relevantti pointti, ja se mikä minun mielestäni siinä on ehkä suurin huolenaihe, sanotaan, jonka itse kyllä tunnistan, on se, että tässä on ikään kuin rahoitettu sellaisia tieteenaloja, jotka ovat tällaisia helppoja hedelmiä. Me tiedämme, että meillä on aloja, joissa on hyvinkin vahva translationaalinen tutkimus, jossa on jo valmiiksi vahvat yhteydet työelämään, ja tutkijat siirtyvät ketterästi näiden välillä. Me tiedämme, että nämä tulevat tavallaan, ne ovat helppoja onnistumaan. Mutta sitten samalla mietin sitä, että kuinka paljon me opimme tästä. Jos Suomi olisi vähän vauraampi maa ja 255 miljoonaa olisi vähän pienemmän kuuloinen raha meille, niin olisi ollut ehkä järkevämpää tavallaan oikeasti tehdä pilotti ja koe. Eli katsoa, että onnistummeko me kehittämään nyt, vaikka niille humanistisille aloille malleja, joissa työelämään vähän rohkeammin olisi pystytty ottamaan. Mutta nyt meillä on tämä malli, ja nyt me menemme näillä, että tavallaan… Tässä on vähän totuttu siihen, että ajetaan sillä autolla, mikä on saatu.

 

Eric Carver[00:37:16]: Eli te myös ymmärrätte tätä kritiikkiä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti?

 

Annu Perttunen  [00:37:21]: Joo, ja jos saan kommentoida, että meidän kehittämistyöryhmässämme on monenlaisia aloja edustettuna, ja kyllä me tätä keskustelua käymme meidän omissa palavereissammekin. Kyllä tämä alojen erilaisuus on arkipäivää monelle, ja sitä ei voi sivuuttaa.

 

Eric Carver[00:37:44]: Tämä on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa. Sen pitäisi olla varmaankin opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, mutta kun pitää lyhentää, niin… Haluaisin puhua nyt vähän siitä. Mikä merkitys ohjauksella on teidän mielestänne tohtorikoulutuksen kehittämisen kokonaisuudessa, ja miten tätä väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan nyt tässä yhteydessä kehittää? Annu, aloita sinä.

 

Annu Perttunen  [00:38:11]: Kaikki vähänkään tohtorikoulutuksessa mukana olleet tai aiheesta lukeneet tietävät, että ohjaus on yksi kriittinen asia väitöskirjatutkijoille ja tohtorikoulutukselle. Ohjaajan ja väitöskirjatutkijan suhde on pitkäkestoinen ja -kantoinen. Siinä on monia vaiheita ja se on aina ajateltu olevan tohtorikoulutuksen ydin. Kyllä sillä todella merkittävä rooli onkin rahoituksen jälkeen. Se on tutkitustikin yksi isoimmista asioista. Tämä tuskin muuttuu. Mutta ajattelisin, että se, mikä voisi muuttua tai mitä pitäisi miettiä entistä enemmän, on se, että väitöskirjan ohjauksessa ei enää pelkästään keskityttäisi lopputulokseen, siihen väitöskirjaan ja tutkimustuloksiin. Keskustelu ei pyörisi vain näiden hyvinkin tärkeiden asioiden ympärillä, vaan mietittäisiin tohtorikoulutusta jatkuvana prosessina. Tai jopa projektina, niin kuin me olemme tuolla puhuneet. Ohjaukselle tulee entistä isompi rooli siinä mielessä, että jo alusta pitäen olisi hyvä katsoa väitöskirjatutkijan lähtötilanne ja sitten tavoitetila ja miettiä, minkälaisilla askeleilla me osaamista pystymme kerryttämään tohtorikoulutuksen aikana. Väistämättäkin väitöskirjatutkijan tohtorikoulutuspolku on aina jokseenkin räätälöity, ja tätä räätälöitymistä tulisi ohjaajan kanssa pohtia hyvinkin vakavasti. Millä tavalla me saamme oman osaamisemme sopivassa paketissa kasaan?

 

[00:40:22] No nyt sitten puhuin tästä ohjaajasta, vaikka oikeastaan tarkoitan ohjauskokonaisuutta. Eli en haluaisi nyt lähteä raapimaan niitä yksittäisiä ohjaajia, edelleen heidän selkänahastaan niitä koko ajan suurempia panoksia ja odotuksia, joita meillä heitä kohtaan jo on. He tekevät kovin hyvää työtä jo nyt. Se, mitä ehkä ajattelisin, on, että katsottaisiin ohjausta isomman toimijajoukon kokonaisuutena. Ohjaajia voi olla useampia. Ohjaajia voi olla myös sieltä yrityselämästä. Se koko ohjauskokonaisuus: Millä pystytään, vaikka tukipalveluilla auttamaan väitöskirjatutkijan polkua? Sitä kokonaisuutta lähtisin nyt entistä vahvemmin miettimään. Tätä työtä tehdään jo yliopistoissa jokseenkin, mutta ovatko kaikki ohjaajat vielä huomanneet sitä, että siellä on koko yhteisö tukemassa tätä väitöskirjatutkijan polkua. Sitä vielä herättelisin pohtimaan.

 

Eric Carver[00:41:43]: Mitä ajatuksia Erkillä on ohjauksen kehittämisestä tässä yhteydessä?

 

Erkki Raulo [00:41:46]: Hyvin paljon samanlaisia. Meillä on paljon ollut puhetta siitä, että tarvitaan kokonainen kylä väitöskirjan ohjaamiseen. Vanha mestari ja oppipoika -malli ei enää oikeastaan toimi. Vaan ensinnäkin ohjaajille on tarjolla valtavasti tukea, erilaisia koulutuksia. Monissa yliopistoissa maailmalla nykyään jo vaaditaan sellainen, että ennen kuin voit siellä toimia väitöskirjaohjaajana, pitää sinun suorittaa tietynlainen ajokortti tähän tehtävään. Sitten on paljon erilaisia rakenteita, kuten seurantaryhmäratkaisut ja ohjaajien erilaiset foorumit, joita järjestetään. Meillä on ihan pilottiin liittyen kehitteillä hyvinkin systemaattinen ohjauskoulutus, joka pitää sisällään aika paljon ohjaajien vertaistapaamisia ja erilaista osaamista ja tietoa. Mutta joo, väitöskirjan ohjaus on ihan keskeinen asia tässä. Se ehkä juuri, että tavallaan kysymys on siitä, että tarjotaan tukea, ja että on saatavilla apua. Varmaankin olet itse tässä, kun koko podcast liittyy tähän opiskelijoiden ohjaukseen, niin siinähän on aina kyse siitä, että pyritään helpottamaan jonkun polkua. Mutta valitettavan usein vastaanotto tuntuu olevan sellaista, että koetaan, että joku tulee puuttumaan siihen, mitä itse olen tekemässä. Jotenkin mielestäni se viisasten kivi voisi löytyä sieltä, jos me osaisimme luoda sellaisen yliopistoyhteisön, jossa ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon on saatavilla tukea ja apua, ja osaisivat hyödyntää sitä. Parhaat osaavatkin. Sehän on se: Ne, jotka menestyvät, ovat yleensä niitä, jotka osaavat hyödyntää kaiken saatavilla olevan tuen.

 

Eric Carver[00:44:01]:  Jos vähän tässä reflektoi, niin itse olin tosiaan uraohjaajana pitkään ja tohtoriurakursseja suunnittelemassa, opettamassa. Sitten kun vastasin työllisyyden seurannasta ja uraseurantakyselystä, niin Erkinkin kanssa pitkät pätkät on juteltu tohtoriurista sen datan varjossa. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen, tämä tohtoripilotti, kun katson sitä toki aika kaukaa. Kun minun mielestäni pitkä jatkumo on ollut, että ensin puhuttiin jatko-opiskelijoista. Sitten puhuttiin tohtorikoulutettavista. Nyt se käsite on väitöskirjatutkija. Tämä on aika nopeasti, tämä on noin kymmenen vuoden. Siinä on korostettu sitä, että tämä on työtehtävä, vaikka se ei ole työsuhteinen kaikilla. Se voi olla tietysti apurahalla tai työn ohella. Mutta sitä on ajateltu, että se on ammattinimikkeen omainen, ja on yritetty ehkä häivyttää sitä koulutuselementtiä ja vähentää sen painoarvoa. Aistin nyt tässä, että onko meillä pari piirua enemmän siihen koulutusfunktion suuntaan. Halutaan ehkä vahvistaa sitä ajatusta, että ehkä se ei olekaan, se sinun väitöskirjasi nyt se, joka kaikki asiat ratkaisee. Ei ehkä kestäkään kahdeksaa vuotta se prosessi, vaan se on koulutus, joka ei ehkä ole niin pitkä. Se on enemmän tämä osaamisen kehittyminen siinä, se näkökulma, kuin ehkä se väitöstutkimus sellaisena monumenttina. Toki olen ihmistiedetaustainen, jossa väitöskirjalle on attribuoitu varmaankin erilaisia ehkä näkökulmia kuin vaikka siellä luonnontieteissä. Saatteko te tästä kelastani kiinni?

 

Erkki Raulo [00:45:51]: Joo, saadaan. Aika mielenkiintoinen, että otat sen tuohon suuntaan. Minun mielestäni on ollut hyvä kehitys tämä, että on siirrytty sieltä jatko-opiskelijasta väitöskirjatutkijaksi.

 

Eric Carver[00:46:01]: Olen samaa mieltä.

 

Erkki Raulo [00:46:02]: Itse tykkään siitä sen takia, koska yksi asia, mistä en tykkää, on lempinimet. Sen takia, kun ne ovat aina nimittelyjä. Sitten kun jatko-opiskelijoista puhutaan kaiken maailman jatkareina ja tällaisina. Minusta se on alentavaa. Väitöskirjatutkijasta, jos haluaa sanoa sen jotenkin nopeasti ja lyhenteenä, niin se on vain tutkija. Siinä on sellainen arvostava leima. Kollegani Heidelbergin yliopistossa järjestää sellaista kurssia, jonka nimi on How to be supervised. Sanoisin näin, että siihen ohjaukseen, mitä äsken puhuttiin ohjauksesta. Ohjaukseen osallistuu ihan tähtipelaajana se väitöskirjatutkija itse. Eli se on tosi tärkeä osa sitä koko yhteisöä: väitöskirjatutkija itse. Kyllä se osaaminen siinä kehittyy, ja on hyvä ehkä tiedottaa niitä asioita, joita haluaisi osata tulevalla urallaan aika varhaisessa vaiheessa. Väitöskirja on loppujen lopuksi vain opinnäytetyö. Ja vaikka kuinka puhutaan… Näissä yritys- ja työelämäyhteyksissäkin kauhean suuri painoarvo laitetaan väitöstutkimuksen mahdolliselle innovaatioarvolle. Se on toki olemassa ja ihan relevantti juttu, mutta samalla syntyy se henkilö, jolla on osaaminen. Ei pelkästään se osaaminen, vaan paljon muutakin sellaista, mitä tohtorikoulutus on ja tutkijan koulutus tuo. Esimerkiksi ne kaikki kymmenen kärjessä, mitä OECD ja World Economic Forum on listannut viiden vuoden päähän, että mitä oletetaan, että työelämässä arvostetaan eniten. Yksikään niistä ei ole varmastikaan kenenkään väitöskirjan aihe.

 

Eric Carver[00:48:00]: Annu, tuleeko ajatuksia?

 

Annu Perttunen  [00:48:03]: Tohtorikoulutus on tutkijaksi kasvamista ja se ottaa oman aikansa, mutta ei sen tarvitse koko elämä ottaa. Näen, että tohtorikoulutus voi ja sen kannattaa olla rajallinen kokonaisuus, joka kannattaa hyvin väitöskirjatutkijan hyödyntää. Se on aivan mahtavaa mahdollisuus päästä omaa osaamistaan ja kyvykkyyttään kehittämään. Kontribuoimaan tieteeseen joka tapauksessa. Siitä me emme kuitenkaan luista. Sitten pääsee sen jälkeen omaa osaamistaan hyödyntämään muualla, ja muu yhteiskunta, elinkeinoelämä tai akateeminen maailma saa siitä hyvän työntekijän. Hekin hyötyvät siitä.

 

Eric Carver[00:49:03]: Tässä ehkä juuri miettii uraohjaajana, niin usein tuntuu, että niissä kohtaamisissa väitöskirjatutkijoiden kanssa… Monilla on vähän sellainen binäärinen, että kyllä tai ei akateemiselle uralle. Siitä on toki aikaa, kun siinä työtehtävässä olen ollut, mutta ehkä itse toivon, että jos tämä kehityssuunta, mikä nyt on, mahdollistaisi ehkä enemmän joustavuutta siihen, että se ei olisi niin ehdoton, että ensimmäisenä päivänä sinun pitää tietää, haluatko professoriksi, vai haluatko teollisuuteen, tai haluatko julkiselle sektorille tai kolmannelle sektorille tai yrittäjäksi. Vaan että siinä on, kun elämä nyt tuppaa olemaan vähän heikosti ennakoitavaa välillä, niin että nämä järjestelmät ovat sillä lailla joustavia tai notkeita, että ne taipuvat sinne yksilölliselle polulle, ja mitä aikaisemmalla tuotantokaudella monet sanoivat, kun puhuttiin väitöskirjaohjauksesta, on nimenomaan se, että niin tärkeä kuin suhde ykkösohjaajan kanssa onkin, niin kestävä tapa viedä ohjausta eteenpäin tällä alueella liittyy tähän, mistä tekin puhutte. Useampi ohjaaja, vertaistuki, muut tukipalvelut. Se ei voi olla aina vain sen väitöskirjan ykkösohjaajan kannateltavana, se koko prosessi. Näen tässä myös paljon hyviä asioita, vaikka nämä kritiikit ovat tulleet vastaan myös.

 

Annu Perttunen  [00:50:31]: Näin se on, ja kannustaisin ylipäätäänkin siihen, että pohtii omaa uraansa jo sieltä tohtorikoulutuksen alusta lähtien ja sen aikana. Teitpä sitä kolme, neljä, viisi tai kuusi vuotta, niin se on myöhäinen vaihe siinä kohtaa, kun tutkintotodistus on kädessä, niin alkaa miettiä, että mille nyt alkaisin, vaan kannattaa hyödyntää jo se aika reflektointiin kyllä.

 

Erkki Raulo [00:50:58]: Joo ja minusta on tärkeää huomata se, että tässä on todella monenlaisia, ja tässä on hyvin monitahoinen tällainen sidosryhmähäkkyrä sen väitöskirjatutkimuksen ympärillä. Ohjaajallakin on tietenkin omat tavoitteensa. Tuossa aikaisemmin kerroin siitä, miten ohjaaja ikään kuin hyötyy väitöskirjatutkijasta. Tämä on ihan tärkeä asia ja se on hyvä ottaa huomioon. Kyllä me haluamme, että jatkossakin tieteeseen kontribuoidaan, että me saamme laadukasta tutkimusta. Koska laadukas tutkimus muodostaa niitä mielekkäitä ympäristöjä, joissa väitöskirjatyötä voidaan tehdä. Hyödyntämällä kaikki mahdolliset tuet siitä ympäriltä, tämä on mahdollista toivottavasti.

 

Eric Carver[00:51:48]: Jos nostetaan tässä lopussa katsetta vähän pidemmälle nyt tästä pilotista ja tämän hetken keskusteluista, niin minkälaisen tohtorikoulutuksen te haluaisitte nähdä tulevaisuudessa. Minkälaisen tohtorikoulutuksen eteen te haluaisitte tehdä töitä, jos nyt katsotaan, vaikka viiden ja kymmenen vuoden päähän? Erkki.

 

Erkki Raulo [00:52:12]:  Haluaisin, että olisi tuo, mistä mainitsit äsken. Ensinnäkin minun mielestäni on tosi tärkeää, että me muutamme narratiivia siitä… Yksi lause, jota inhoan kaikkein eniten on, kun sanotaan, että jäätkö akateemiselle uralle. Koska ethän sinä voi jäädä sellaiselle uralle, joka on hyvin kilpailluista rahoituksista kiinni, vaan se on hyvin määrätietoinen valinta, että haluat jatkaa akateemista tutkimustyötä ja kokeilla siipiäsi siinä. Se ei ehkä onnistu, ja sitten mietit muita vaihtoehtoja. Mutta voi olla, että mietit niitä muita vaihtoehtoja koko ajan täysin samanarvoisina kuin sitä akateemistakin. Minusta tämä olisi tärkeää, että tohtorikoulutus tarjoaisi sellaisen näköalan nuorelle, joka siihen hakeutuu, että tohtorin tutkinto ikään kuin lisää mahdollisuuksiasi, eikä kavenna niitä uramielessä. Kun saavutat väitöskirjan tai tohtorin tutkinnon siinä vaiheessa, kun väitöskirjatyö on valmis, niin totta kai se on samanlainen tunne kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Tiedät kaiken maailmassa. Ero on ehkä se, että ylioppilaskirjoitusten jälkeen tiedät aika monesta asiasta paljon. Väitöstilaisuuden jälkeen tiedät siitä omasta aika kapeasta alastasi ihan hirveän paljon. Mutta sitten kestää usein useita vuosia ennen kuin sitä ymmärtää, että loppujen lopuksi sitä on syntynyt ihan uudenlainen tapa katsoa asioita. Kehittyy näitä kriittisen ajattelun ja ongelmanratkaisun taitoja, analyyttistä ajattelua ja tällaisia. Nehän kehittyvät koko ajan siinä väitöskirjatyön aikana. Meidän pitäisi ehkä enemmän niitä korostaa.

 

[00:54:16] Viiden vuoden päästä toivoisin, tai kymmenen vuoden päästä, millaista tohtorinkoulutus olisi, niin toivoisin, että vaikutteita tulisi myös tuolta yhteiskunnasta. Eri sektoreilta haluttaisiin kontribuoida enemmän, ja ikään kuin, että keskustelu olisi avointa, että tämä näiden tärkeiden taitojen arvo olisi havaittu ja niistä haluttaisiin puhua enemmän kuin pelkästään siitä tutkimustulosten… Enkä nyt halua sanoa niin, että… Tutkimustulokset ja tutkimus ovat totta kai tärkeitä, mutta onko se juuri väitöskirjatutkimustulos, joka on se keskeisin, vai onko se oikeastaan sen tutkimusryhmän tutkimustulos, joka on se, mikä halutaan sitten vaikka kaupallistaa tai viedä eteenpäin.

 

Eric Carver[00:55:11]: Annu.

 

Annu Perttunen  [00:55:15]: Niin, kaikesta saa haaveilla ja kaikkea voi visioida. Tätä tohtorikoulutustahan tässä nyt on visioitu tuonne seuraavalle vuosikymmenelle. Tuossa Erkki puhuit kyllä tosi hienosti tuosta väitöskirjatutkijan osaamisen kasvamisesta ja miten sen arvon… Kaikille se on hieno päivä, kun sen väitöksen saa tehtyä ja kirjan saa paketoitua, mutta tavallaan se oman osaamisen ymmärtäminen voi tulla vasta siellä työssä. Mutta jotenkin haluaisin, että jo sen tohtorikoulutuksen aikana väitöskirjatutkijat olisivat aivan fiiliksissä siitä, että mitä kaikkea he saavat tohtorikoulutuksen aikana, ja ymmärtäisivät ne mahdollisuudet. Näen sen sellaisena: Sen pitäisi olla todella dynaaminen koulutus jatkossa, joka puhuu ajankohtaisista aiheista. Väitöskirjatutkijat itse pääsevät koko ajan esille puhumaan ja haluavat kertoa omasta tekemisestään. Tuntevat kuuluvansa siihen yhteisöön, missä työtä tekevät ja näkevät itsensä osana tärkeää kokonaisuutta. Todellakin jatkossa vielä niin, että se ei ole vain yliopistojen sisäinen hanke tai koulutus, vaan se on yhteistyössä vahvasti tehtyä eri sektoreiden kanssa. Silloin tämä tarvekeskustelu olisi jo ihan luonnollista, päivittäistä ja isommassa kuvassa tehtyä. Meillä on nytkin yhteistyökuvioita, mutta ne ovat paljon henkilösidonnaisia asioita. Mutta tohtorikoulutuksen houkuttelevuus ja sen arvostus niin sisällä kuin ulkoapäin: Haluaisin sen pilviin.

 

Eric Carver[00:57:24]: Minulle tuli jostain syystä mieleen Helsingin yliopiston Kielikeskuksen juhlasali, jossa oli ihan ensimmäisiä näitä tohtoriurakursseja. Teetätin siellä sellaisen työn, jossa piti A3-paperi jakaa kahteen. Yläpuolelle se, minkä asioiden äärellä olet tutkimuksessasi ollut. Se piti selittää parille. Sitten viivan alapuolelle, että mitä olet oppinut. Yksi kommentoi sen tehtävän jälkeen, että voi vitsi, tämä on ollut… Hän oli jotain lektiota juuri kirjoittamassa ja superstressaantunut, ja fiilis oli… Mutta kun hän katsoi, mitä hän on tehnyt, mitä hän on saavuttanut, mitä hän on oppinut, niin hän sanoi, että tämähän on ollut tosi siistiä. Se välillä unohtuu, koska se on kovaa työtä. Kirsi Pyhältö aikaisemmalla tuotantokaudella sanoi, että oppiminen joskus fyysisesti ihan sattuu. Se on niin vaikeaa. Ja tohtoriksi kasvaminen, jos joku, haastaa ihmistä aivan erityisellä tavalla. Se on sekä etuoikeus, että sen saa tehdä, mutta se on myös tosi rankkaa.

 

Annu Perttunen  [00:58:29]: Näin se juuri on. Juuri joku viikko sitten erään ohjaajan kanssa juttelin, joka sitä juuri kuvasi, että miten se on,  miten ohjaajana on hienoa seurata sitä kasvua. Ihan kyyneleet tulee silmiin, kun päästään sinne päätepisteeseen. Se on todella harvinaista herkkua, mihin me pääsemme kiinni. Sen ymmärtäminen jo tohtorikoulutuksen aikana on tosi tärkeää. Antaisi merkityksellisyyttä entisestään tekemälleen työlle. Kun tämä on tällaista… Väitöskirjatutkijoita opetetaan siihen kriittisyyteen, niin se joskus menee vähän ylikriittiseksi myös sitä omaa osaamista kohtaan. Niin ei muuta kuin rinnat rottingille vain ja ylpeästi eteenpäin.

 

Eric Carver[00:59:27]: Tähän on hyvä päättää keskustelu tohtorikoulutuksesta, mutta viimeinen kysymys on kaikille sama aiheesta riippumatta. Se on lukuvinkki. Saa olla tästä aiheesta tai sitten ihan jostain muusta aiheesta. Antaako Annu ensin lukuvinkin kuulijoille?

 

Annu Perttunen  [00:59:45]: Yleensä lukuvinkit on mukava antaa, jos tietää vähän ihmiset tai kuulijat, se vähän sen mukaan muotoutuu. Täytyy sanoa, että itselläni viimeaikaiset lukukokemukset kohdistuvat hyvin paljon väitöskirjatutkijoiden hyvinvointiin liittyen ja myös yliopistokentän kehittymiseen. Mutta en nyt kuitenkaan näistä ajatellut lukuvinkkiä antaa, vaan annan lukuvinkin, jonka sain omalta kirjapiiriltäni. Tämä ei ole kirjapiirin kerho, vaan… Ei ollut meidän kirjamme varsinaisesti siellä, mutta lukupiiristä tuli kuitenkin se vinkki, niin vinkki teillekin eteenpäin. Iida Turpeisen Elolliset. Ihan mahtava selostus tai kuvaus siitä, miten ihmiskunta ja luonto yhdessä käsi kädessä pystyvät kulkemaan, tai mitä haasteita, ja miten me omalla toiminnalla voimme yhteiskuntaa tiedostamatta tai tiedostaen, tai tätä luontosuhdettamme muokata. Se oli kyllä aika räjäyttävä lukukokemus ajatellen sitä, mikä siinä on keskiössä, eli merilehmät. Valaiseva lukukokemus. Suosittelen vahvasti.

 

Eric Carver[01:01:17]: Erkki.

 

Erkki Raulo [01:01:19]: Koska minulla ei ole elämää, niin lukusuositukseni liittyy kyllä nyt tähän tohtorikoulutukseen. Olen mukana sellaisessa LERU:n tohtorikoulutuksen policy-ryhmässä, joka julkaisi viime vuoden helmikuussa tällaisen tohtori-, väitöskirjatutkijan ohjaukseen liittyvän julkaisun, joka löytyy sieltä LERU:n verkkosivuilta. Sen nimi on LERU’s holistic view on doctoral supervision. Siinä on todella paljon mielestäni hyviä ajatuksia. Siinä on koottu eri LERU:n yliopistoista näitä. Mutta kuten sanottu, keskusteluhan päättyi jo tohtorikoulutuksesta, niin kannattaa sieltä sitten katsoa.

 

Eric Carver[01:02:07]: Kyllä. Hei, kiitos paljon Annu ja Erkki, kun tulitte vieraaksi ja onnea työryhmälle.

 

Annu Perttunen  [01:02:12]: Kiitos, kiitos.

 

Erkki Raulo [01:02:13]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]