Kuukausi: huhtikuu 2022

Miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina? Helsingin yliopistoon on rekrytoitu vuonna 2021 ensimmäistä kertaa opinto-ohjaajia. Aiemmin erityisohjauspalveluita ovat tarjonneet uraohjaajat ja opintopsykologit. Minkälaisia työtehtäviä opinto-ohjaajille on tulossa? Miten ohjausta ja hyvinvoinnin tukea tulisi tulevaisuudessa kehittää?

Jakson vieraina ovat Mari Räsänen, Kari Peltola ja Taru Leikas.

Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää koko hankekokonaisuutta. Aiemmin Räsänen on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä mm. Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla.

Opintopsykologitiimissä työskentelevä Kari Peltola toimii tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkönä. Aiemmin Peltola on työskennellyt opintopsykologina Aalto yliopistossa ja Tampereen yliopistossa.

Opinto-ohjaaja Taru Leikas vastaa hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Leikas on työskennellyt aiemmin opinto-ohjajana lukiossa sekä henkilöstön osaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla.

Tämän jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa –podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen, että toinen tuotantokausi joskus tulee.

Lämmin kiitos kaikille podcastin vieraille ja kuulijoille!

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 16. ja ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso.

Aiheena opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Jakson vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opintopsykologi Kari Peltola ja opinto-ohjaaja Taru Leikas.

Jakson kesto 35 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 28.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston Opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämä jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen että toinen tuotantokausi joskus tulee. Palaan tähän asiaan sitten kun olen kerännyt palautetta ensimmäiseltä tuotantokaudelta teiltä kuulijoilta. Kauden viimeinen jakso on erityinen myös siksi, että nyt on vieraita peräti kolme. Erityiseksi tämän jakson tekee myös se, että kaikki jakson vieraat ovat kollegojani Helsingin yliopistosta, jossa me ollaan yhdessä tekemässä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia kehittävää hankekokonaisuutta. Ollaan sieltä projektiryhmästä kaikki.

 

Alotetaan vieraiden esittely. Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää tätä koko hankekokonaisuutta, ja aiemmin Mari on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä muun muassa Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla. Sitten opintopsykologi Kari Peltola toimii siellä meidän opintopsykologitiimissä ja on tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkö. Aiemmin Kari on työskennellyt opintopsykologina sekä Aalto-yliopistossa että Tampereen yliopistossa. Kolmas vieras on opinto-ohjaaja Taru Leikas, joka vastaa tässä meiän hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Taru on aikaisemmin työskennellyt opinto-ohjaajana lukiossa sekä henkilöstöosaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla. Tervetuloa mukaan kaikki.

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan siis tänään siitä, että miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina, ja siitä miten näitä asioita tulis tulevaisuudessa kehittää. Alotetaan nyt tästä meidän hankekokonaisuudesta, mitä tässä ollaan yhdessä tekemässä. niin projektipäällikkönä Mari saat ensimmäisen kysymyksen: miten sä kiteyttäisit sen että mitä tässä ohjaus- ja hyvinvointihankkeessa tehdään? Mitä ne tavoitteet ja toimenpiteet on, ja mikä muuttuu jos me onnistutaan?

 

Mari: Joo, kiitos. Tää meidän hankehan jakautuu tavallaan kahteen kokonaisuuteen. On tää ohjauksen kehittämiseen keskittyvä osa ja sit on vähän akuutimpaan hyvinvoinnin tukemiseen keskittyvä osa, mistä sitten Kari kertoo kohta enemmän. Mutta ehkä ohjauksen osalta keskeisin tavoite tässä projektissa on ohjauksen kokonaisuuden selkiyttäminen Helsingin yliopistolla. Se että ohjaus näyttäytyisi opiskelijoille selkeinä polkuna ja toisaalta sitten, että näillä ohjauksen parissa työskentelevillä olisi selkeä käsitys siitä omasta roolista ja vastuistaan ja myös muiden toimijoiden rooleista. Esimerkkinä nyt vaikka opettajan, opintoneuvojan, opinto-ohjaajan rooleja tässä tarkastellaan. Jos nyt miettii näitä ohjauksen eri toimijoita, niin tässä projektissa keskitytään ehkä erityisesti tähän opettajien tekemään ohjaustyöhön koulutusohjelmissa. Heidän nimike voi olla HOPS-ohjaaja, opettajatuutori, omaopettaja, akateeminen mentori, näitä on vähän erityyppisiä riippuen mistä tiedekunnasta on Helsingin yliopistolla kyse. Nää ohjaavat opettajathan on meillä määrällisesti kans suurin joukko näistä yliopiston ohjauksen toimijoista ja on tosi tärkeä osa opiskelijan opintopolkua. Sit me halutaan projektissa varmistaa, että näillä opettajilla on riittävästi perehdytystä, tukea siihen heidän ohjaustyöhön, ja että alan tiedekunnat, koulutusohjelmat on jollain tavalla määritellyt sellaset raamit, mallit siihen ohjauksen tueksi. Ja varmaan Eric tuossa kohta kertoo enemmän, niin me ollaan yliopistossa aika eri vaiheissa tässä. Joissakin koulutusohjelmissa tällanen HOPS-ohjaajan rooli ylipäätään on vielä aika uus asia, ja halutaan tässä projektissa vielä myös tukee tätä tehtävän määrittelyä.

 

Niistä toimenpiteistä ehkä sen verran, että ehkä tällainen isoin toimenpide, mitä Eric itse asiassa vetää, on tollanen verkostomaisen työskentelyn lisääminen. Eli pyritään paikallisesti tiedekunnittain kokoamaan yhteen ohjauksen eri toimijoita muun muassa tukemalla näitä ohjaavia opettajia ja määrittelemään näitä ohjauksen raameja. Tavoitteena on se että tämmönen verkostomainen työskentely helpottaisi sitten just sitä moniammatillista työtä opettajien, opintopsykologin, opinto-ohjaajan välillä esimerkiks. Opinto-ohjaajat on muutenkin nyt meillä ihan uus ammattiryhmä, mitä tän projektin myötä on tullut yliopistolle, ja Taru on sit heidän työnkuvaansa tässä kans määrittelemässä ja kehittämässä.

 

Toinen konkreettinen toimenpide, mitä nyt voisin mainita, on tällanen opettajille suunnattu perehdytyskurssi, mitä ollaan alotettu nyt suunnittelemaan. Elikkä tällanen perehdytys opiskelijan ohjaukseen, sille on tunnistettu nyt aika laajasti tarvetta. Suunnitellaan, että toteutus tällaisena vähän niin kuin joustavasti suoritettavana verkkokurssina, joka sisältäisi sit ihan käytännön vinkkejä ohjaustapaamisiin ja tietoa siitä, että mihin opiskelijaa voidaan ohjata eteenpäin eri tilanteissa. Opettajalla on siinä aika tärkeä rooli kans.

Mä voisin vielä tästä kun kysyit että mikä muuttuu projektin jälkeen, tämä on ehkä aika hankala kysymys, mut mä itse ehkä näkisin että semmoset pidemmän aikavälin muutokset, mitä nyt tavoitellaan, on että jokainen opiskelija kokisi tulevansa jollain tavalla kohdatuksi opintojensa aikana ja erityisesti siinä omassa koulutusohjelman yhteisössä. Sellanen muutos myös, että ohjausta ei tarttis mitenkään etsiä tai pyytää, vaan sitä aktiivisesti tarjotaan ja se on jollain tavalla suunniteltu kans osaks sitä tutkintoa. Tämä on ehkä semmonen vähän isompikin muutos. Jos tätä matalan kynnyksen ohjausta saadaan lisättyä ja vahvistettua, niin sitä kautta pystyttäis ehkä vähän vähentämään tätä painetta, mikä meillä nyt on erityisohjauksen palveluihin. Eli esimerkiks nyt opintopsykologeille, uraohjaajille, eli heidän yksilöohjausajoille on ihan valtava kysyntä, ja kaikille niitä ei vaan kertakaikkisesti riitä. Ehkä kaiken kaikkiaan semmonen, että saataisiin sitä kynnystä madallettua ohjaukselle ja sitä sais, se ois helposti saatavilla kaikille opiskelijoille. Näin.

 

Eric: Kiitos, Mari. Iso osa tätä kokonaisuutta on tämä hyvinvointiin keskittyvä osa tätä hankekokonaisuutta. Kari, haluatko kertoo siitä, että miten tai minkälaisia asioita nimenomaan opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi nyt tehdään ja mitkä sun mielestä on kaikista tärkeimpiä asioita, mihin pitää keskittyä?

 

Kari: Joo, kiitos. Jos mietitään tätä hanketta ja mitä hankkeen puitteissa tehdään, niin tässä on lisätty erilaisia ryhmämuotoisia palveluita opiskelijoille. Myös tämmöisiä kursseja, eli meillä on pari semmosta opintopisteytettyä kurssia, joista toista on ikään kuin laajennettu ja toinen on rakennettu ihan tän hankkeen puitteissa. Sitten tällä hetkellähän me tehdään tämmöistä yhteydenottotoimintaa, mistä mä varmaan kohta kerron sitten lisääkin. Se on semmosta konkreettista, mitä nyt tehdään. Mutta jos mä meen heti tuohon kysymykseen, mikä on keskeistä tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvointiin liittyen, niin kyllä se varmaan jotenkin liittyy yhteisöllisyyteen enemmän tai vähemmän. Tää pandemia-aika on kuitenkin ajanut valtaosan opiskelijoita tämmöseen etäopiskelumoodiin, eli se tarkoittaa sitä että on aika paljon vähemmän semmosta yhteisöllisyyttä, ja sit sekin mikä on jäljellä niin se on semmosta vähäisempää ja laitevälitteistä. Sit jos ajatellaan niitä opiskelijoita, jotka on alottanut ennen pandemia-aikaa, niin he ovat tavallaan menettäneet tämmösen yhteisöllisyyden. Sen mitä on opiskelun puolesta tullut yhteisöllisyyttä sekä se kaikki muu yhteistoiminnallisuus opiskelijoiden kesken, joka nyt ei välttämättä suoranaisesti opiskeluun, mutta se semmonen muu kanssakäyminen, niin sekin on mennyt ihan minimiin.

 

Sit jos me ajatellaan näitä opiskelijoita, jotka on alottanut  pandemian aikana, niin he eivät ole edes nähneet tai kokeneet, että mitä se yliopisto vois olla yhteisöllisyydessään. Se on ikään kuin täysin uusi asiaa. Että tässä on mietittykin tätä paluuta, että joillekin varmaan on ihan outo käsitys, että mikä on luento ja mitä siellä tapahtuu ja mitä tehdään, että yhtenä semmosena opetuksellisena yhteisöllisinä muotona esimerkiks. Eli kaiken kaikkiaan tosiaan opiskelijat on joutunut aika niukkoihin kohtaamisolosuhteisiin. Jos me ajatellaan nuoria aikuisia, niin se on heille semmoinen varmaan jonkinlainen puutostila suorastaan, jos tätä silleen ajattelee.

 

Itse mä oon tässä kuvannut sitä, et tavallaan täs on jouduttu tämmöseen horrostilaan jossain mielessä. Tulee mieleen muurahaispesä, joka on talven aikana aika hiljainen, ja tää horrostila on kohdistunut ei pelkästään tietenkin opiskelijoihin vaan myös koko yhteisöön, myös opetus, ja henkilökuntaan. Nyt ollaan sitten sen haasteen edessä, että tehdään paluuta ikään kuin uudenlaiseen todellisuuteen, joka on ehkä tämmöistä monipaikkaista opiskelua ja monipaikkaista työntekoa. Tä n haasteen edessähän me ollaan.

 

Mut sit jos mietitään, että mitä sitten vois tehdä yhteisöllisyyden puolesta, niin mä en oikein usko, että kannattaa järjestää mitään semmoisia megatilaisuuksia tai megakohtaamisia. Oon itse asiassa kuullutkin semmosia havaintoja tai terveisiä, että ei kaivata mitään semmosia massiivisia messuja tai tapahtumia, vaan pikemminkin mä luotan siihen että tämmönen yhteisöllisyys, niin me luontaisesti varmaan halutaan hakeutua taas toistemme pariin ja äärelle. Luontaisia reittejä pitkin se yhteisöllisyys jotenkin palautuu. Yhtenä esimerkkinä se, että kun mä oon tässä nyt kampuksella kulkenut nyt pandemian hellittäessä tai kun se on hellittänyt, niin oon huomannut että esimerkiks opiskelijaruokalat on täyttynyt. Että se on minusta semmonen luontainen tapa, että opiskelijat tulee sinne ja tulee pienissä porukoissa, ja sitten alkaa taas palautua se semmonen yhteisöllinen oleminen ja eläminen. Ruokala tarjoaa sitten ei ainoastaan ehkä kehon ravintoa mutta myös mielen ravintoa just tätä kautta, että siellä on sitä sitä tuttua väkeä. Luotan siihen että me osataan vielä hakeutua tavallaan niihin yhteisöihin kyllä aika lailla itseohjautuvasti.

Eric: Mutta että näiden pienryhmien ja sitten tämmösen hyvinvointikurssin kehittämisellä myös semmosia taitoja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ja muuta, niin tuodaan sitten tukea opiskelijoille siihen.

 

Kari: Juuri näin.

 

Eric: Mainitsitkin tän, Kari, että nyt on tarkotus meillä kontaktoida eri tavalla mahdollisesti putoamisvaarassa, tai tavalla tai toisella opinnot on hidastunut tai eteneminen ei oo mennyt. Niin millä lailla on tarkotus nyt kontaktoida ja tukea sitten opiskelijoita tälläsessa tilanteessa, että on mahdollisesti opinnot jäänyt kesken tai etenee tosi hitaasti?

Kari: Joo, tosiaan me ollaan tässä nyt alottamassa tämmöstä pilotointitoimintaa liittyen siihen, että yritetään tavoittaa putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Vähän saada kiinni tai tutkia ja tunnistaa tavallaan, et miten me voitais saada heitä kiinni, ja sit yritetään lähestyä ja katsotaan minkälainen vastine sieltä tulee. Onko opiskelijat halukkaita ikään kuin päästä keskusteluyhteyksiin yliopiston henkilökunnan kautta tämmösten yhteydenoton kautta. Tässä työssähän meillä keskeisessä roolissa on uudet opinto-ohjaajat, joita nyt on tullut just. Mari tossa jo aiemmin mainitsi. Tavoite ei ainoastaan ole se että me tavoitetaan niitä opiskelijoita, että mennä tavallaan sinne mikrotasolle mitä me tullaan tekemään, mutta isompi tavoite tai laajempi tavoite tässä on se,  että me opetellaan uudenlaista toimintatapaa. Rakennetaan uudenlaista toimintamallia, että entäs jos tulee jatkossakin tällasia tilanteita, että tulee jotain katkoksia tai sulkuja, yliopisto suljetaan tai joudutaan etätilanteisiin tai jotain muuta vastaavaa kriisin tapaista. Että me opitaan semmoista toimintamallia, että kun me halutaan taas palata ikään kuin normaaliin, niin oisko tämmönen yhteydenotto, täntyyppinen mitä täs kokeillaan, niin voisko täältä löytyy jotain työkaluja joita työyhteisö tai opetusyhteisö vois käyttää jatkossa. Se on semmonen iso tavoite tässä näin.

 

Me käytetään tietenkin tavallaan ikään kuin niitä järjestelmiä ja niitä ohjelmistoja, mitä on tarjolla. Eli tutkitaan rekistereitä ja sieltä tehdään päätelmiä, että ketkä nyt sitten olisi tämmöisiä putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Tehdään poimintoja ja otetaan yhteyttä ja tarjotaan keskusteluapua, ja tässä tosiaan opinto-ohjaajat on se ensisijainen toimija. Voi järjestää itselleen tämmösen opinto-ohjaajakohtaamisen ja sit jos se riittää, niin sehän on hienoa, mut sit jos ei niin sitten tietenkin edelleenohjausta mietitään. Voi olla että tulee tarve opintoneuvontaan tai HOPS-ohjaajalle tai ehkä erityisohjauspalveluihin, opintopsykologille tai jonnekin vielä muuallekin, niin se on sitten taas semmoinen jatko, mikä siinä voi olla. Eli tämmöstä konkretiaa, että se yhteydenotto, työ ja se kokeileminen, niin se palvelee ja siinä rakennetaan ehkä tämmöstä työkalupakkia opetusyhteisölle, mitä voi käyttää jatkossakin.

Eric: Niin kun Mari sanoi tossa äsken, että yksi tapa nähdä ohjaus on just se, että tarjotaan ohjauspalveluita, odotetaan että ihminen on itse yhteydessä, mutta tässä kokeillaan nyt sitä että täältä ollaan yhteydessä opiskelijaan.

Kari: Joo, tää on silleen ehkä poikkeuksellista. Kyllä tällästä tietenkin totta kai tehdään yliopistossa ja varmaan on tehty muuallakin, mutta ehkä tälleen systemaattisesti ei oo kokeiltu jo tutkittu tavallaan erilaisia tapoja, mitä tässä nyt tehdään.

Eric: Jotkut koulutusohjelmathan meillä on soittanut opiskelijoita läpi nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunta myös. Mutta silloin on ollut se, että koko ohjelma tai tietyt ikäryhmät ja aloittajavuodet.

 

Kari: Joo, ja niissä tilanteissa on huomattu, että jos on semmonen pieni opetusyhteisö, että tunnetaan, että opettaja tuntee opiskelijat ja opiskelijat tuntee ne opettajat, niin se yhteydenotto suoraan kommunikoimalla on helpompaa. Mutta sitten meillä on paljon tosi isoja koulutusohjelmia, joissa ei oo tämmöistä tunnettavuutta keskenään, niin siellä se toimii ehkä paremmin täntyyppinen, tavallaan.

 

Mari: Tähänhän tuli kans meidän projektin yhdeltä HOPS-ohjaajalta ihan hyvä kommentti siihen, että on myös hyvä tavallaan että se yhteydenottaja on jollain tavalla vähän ulkopuolinen eikä esimerkiksi koulutusohjelman joku opettajista. Sitten se voi tuntua ehkä vähän helpommalta kertoa mahdollisista haasteista sellaselle, joka kattoo tilannetta vähän ulkopuolisena.

Eric: Se on jännä nähdä, miten nyt sitten nämä erilaiset tavat kontaktoida ja ottaa yhteyttä, niin miten opiskelijat ne kokee. Tietysti ehkä se tärkein on tässä muistuttaa kuulijoita, että se arvopohja on opiskelijoista välittäminen. Että tää ei ole tällaista valvontaa.

Kari: Ehdottomasti näin.

 

Eric: Sitten, Taru on meillä tosiaan opinto-ohjaajana. Nyt on sitten hänen tehtävänä on ollut kehittämässä tätä opinto-ohjaajien toimenkuva, joka on aika uus juttu Helsingin yliopistossa. Meillä on nyt rekrytoitu niitä ensimmäistä kertaa osana tätä hankekokonaisuutta. Meillä on aikasemmin ollut erikoisohjauspalveluita  tekemässä uraohjaajat ja opintopsykologit. Millasia työtehtäviä nyt sitten opinto-ohjaajille on tulossa? Mikä heidän rooli tulee Helsingin yliopistossa olemaan? Taru.

 

Taru: Joo. Opinto-ohjaajien rooli, sanotaan että se sijoittuu jonnekin sinne tiedekuntien ja yleisten palveluiden väliin. Eli heillä on tällanen vois sanoa että kaksoisrooli, et he on hallinnollisesti siellä – ja opiskelijapalveluiden lähitiimeissä, he työskentelee siellä yhdessä opintoneuvojien, koulutussuunnittelijoiden, opintokoordinaattoreiden ja myös opetushenkilökunnan kanssa, joilla on ohjausvastuu. Ja sitten tietysti kun on kyse uudesta ammattikunnasta, että tämä lukuvuosi on ollut ensimmäinen kun Helsingin yliopistossa on opinto-ohjaajia, niin luonnollisesti meillä on myös paljon ylipäätään meidän uuden ammattikunnan luomiseen liittyviä tehtäviä. Pitää luoda yhdessä se käsitys siitä, että mikä on se meidän ydinosaaminen ja miten sitä markkinoidaan opiskelijoille ja miten se suhteutuu jo olemassa oleviin ohjauspalveluihin. Tämä projekti tarjoaa tällaisen tosi hyvän alustan tälle kaikelle, eli kun siellä tiedekunnissa määritellään niitä ohjausmalleja ja niitä moniammatillisia yhteistyöverkostoja, niin se on hyvä aika opojenkin tulla sinne uudessa roolissa. Sitten myöskin käydään ylipäätään projektin puitteissa keskustelua ja koordinoidaan niitä toiveita opinto-ohjaajien työnkuvaa kohtaan yhdessä.

 

Tosiaan elokuussa on alottanut ensimmäinen opinto-ohjaaja, joka työskentelee tiedekunnissa, ja nyt maaliskuussa joukko täydentyi kolmella uudella opinto-ohjaajalla. Meitä on tällä hetkellä viisi kappaletta. Nyt tänä keväänä tehdään sitä opiskelijoiden yhteydenottotyötä, mut sit on jo nytkin muita ohjausmuotoja käytössä. Eli on drop-inia ja pienryhmäyhteistyötä esimerkiksi uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa, sit tällaisia yksittäisiä hyvinvointitiistain ohjelmia elikkä siis tällaisia yksittäisiä opiskelijoiden hyvinvointia tukevia tapahtumia esimerkiksi. Sitten varsinkin syksyn aikana lähetään sit laajemmin markkinoimaan ja laajentamaan ohjauspalveluiden kattausta. Ja opotiimin sisällä ymmärrettävästi kun on uusi ammattikunta, niin sitä työnkuvaa kohtaan on paljon toiveita, ja ollaan päädytty ratkaisemaan tätä sillä tavalla että jaetaan vähän niitä osa-alueita keskenämme. Kaikilla meillä on omia erityisosaamisen osa-alueita ja omia mielenkiinnon kohteita. Tässä on ehkä taustalla sellanen, että määritellään vähän sitä osallistumisen tasoa eri niihin toiveiden osa-alueisiin. Esimerkkejä tällaisista osa-alueista, joita on esitetty toiveiksi että opinto-ohjaajan työnkuva jollain tavalla koskettaisi, on esimerkiksi yksilölliset järjestelyt ja orientaation ja tuutoroinnin kehittäminen ja ylipäätään tällanen vertaisohjaajuuden kehittäminen. Sitten yksi on esim. tämä ohjaustyötä tekevän henkilökunnan tuki. Eli tän tyylisiä toiveita on esitetty opinto-ohjaajan työnkuvalle ja nyt niitä sitten opojen kesken vähän jaetaan, ja sitten tehtävänä on kehittää sitä yliopiston tasolla mut sitten miettii myös sitä, mikä niitten muiden opojen rooli voi olla siinä, että tulis lopputuloksena mahdollisimman työergonominen kokonaisuus kaikille opinto-ohjaajille.

Eric: Töitä riittää ohjauksen kentällä myös yliopistossa. Se on sit vaan valittava, että mihin keskitytään.

Taru: Kyllä, juurikin näin. Ja vielä ollaan aika alussa, mutta meillä on tosi hyvä tiimi koossa.

Eric: Kiitos, Taru. Nyt tulee hämmentävä hetki tän podcastin lyhyessä historiassa. Tää on kuudentoista jakso, ja nyt mun pitäs itse esittää itselleni kysymys ja vastata siihen. Katotaan miten tässä onnistun. Eli mulla on tässä hankekokonaisuudessa semmonen työpaketti vedettävänä, jossa on tarkotus tämmösiä moniammatillisia ohjauksen yhteistyöverkostoja kehittää tuolla tiedekunnissa. Kerron nyt vähän siitä, et mitä siihen kuuluu.

 

Me käytiin jokasen tiedekunnan kanssa semmonen lähtötilanneanalyysi tossa hankkeen alussa, ja siinä tunnistettiin just tää mihin Marikin viittas alussa, että tiedekuntien ja koulutusohjelmien ohjausmallit ja käytänteet on aika erilaisia. Ja silloin jos niitä halutaan kehittää ja sitä ohjauksen systeemiä tehdä selkeämmäksi kaikille ketjussa oleville ja tietysti erityisesti opiskelijoille, niin ne pitää kehittää ne toimintamallit jokasessa tiedekunnassa siihen tieteenalaan ja siihen koulutukseen sopivaksi. Nyt on niitä käyty tässä keväällä niitä palavereja, ja jokasessa tiedekunnassa on tunnistettu se että tavalla tai toisella sitä ohjausmallia ja sitä tapaa jolla tehdään yhdessä yhteistyötä opiskelijoiden tukena, uudelleenohjataan, miten ne ohjauspolut rakentuu, niin siellä jokanen tiedekunta tunnistaa että jotain kehitettävää on. On tietysti tärkeää muistaa se, että siellä on olemassaolevat mallit, hyvät käytänteet, moni asia toimii tosi hyvin. Eli kyse on siitä, että nyt jos siellä on jotain osia mitä tiedekunta haluaa kehittää, niin niihin keskitytään eikä mitään sellasta ruveta korjaamaan mikä ei ole rikki.

 

Sitten toinen asia, mistä Marikin tossa mainitsi, on tää että miten ohjaavia opettajia koulutetaan ja tuetaan siinä työssä. Sitten on eri tiedekunnilla vähän erilaisia asioita, mihin ne haluaa keskittyä. Osa haluaa enemmän keskittyä esimerkiks siihen, miten opiskelijoiden antamaa palautetta ohjauksen toteutumisesta ja laadusta huomioidaan ja otetaan huomioon, miten sitä käytetään toiminnan kehittämisessä esimerkiksi ja tän tyyppisiä tyyppisiä asioita, mitä siellä sitten tehdään. Sen lisäks et on tosiaan koulutusohjelmat ja opetus- ja tutkimushenkilökunta siinä tietenkin tosi tärkeä ja se kaikkein tärkein ohjausrooli, niin sitten on just nämä lähipalvelut, mitä äsken mainittiin, eli koulutussuunnittelijat ja opintoneuvojat ja nyt sitten opinto-ohjaajat. Sitten sen lisäks vielä se, että miten se yhteispeli rakentuu sitten uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa. Näissäkin on tosi hyvät käytänteet, aika vahvat yhteistyön kulttuurit, mut että kaikki on tunnistanut että voitas vielä kehittää.

 

Ja tärkeenä roolina tässä kokonaisuudessaan on meidän yliopistopedagogiikan keskus, lyhenne on HYPE, ja meidän pedalehtorit joilla on tosi tärkeä rooli sitten tiedekunnissa koulutuksen kehittämisen tukena, ja he ovat myös sitten mukana tässä ohjauksen kehittämisessä. Eli tämmösellä isolla porukalla sitten tiedekunnittain käydään näitä keskusteluja ja niitä linjauksia sitten tehdään tiedekunnissa näissä tämmösissä, ne vähän eri nimillä kulkee, koulutustoimikunta, opintoasiaintoimikunta, koulutusohjelmien johtajien kokous. Mutta niissä yhteistä on se että siellä on meidän koulutusohjelmien johtajat ja sitten opetuksesta vastaavat varadekaanit, jotka on sitten meidän ohjausmalleja kehittämässä ja niistä linjaamassa sitten jokaisessa tiedekunnassa sen jälkeen, kun ollaan sitä asiantuntijaporukalla ja koulutusohjelmien kanssa valmisteltu.

Eli tämän tyyppistä työtä tehdään. Ne jotka ohjauksen alalla on pidempään toiminut ja yliopistollakin, niin tietää että näitä ohjausmalleja ja järjestelmiä aina tämän tästä pitää tarkastella ja kehittää. Eli se ei oo semmonen työ, että se ois koskaan valmis, että no nyt se on kirjattu ja dokumentoitu ja nyt se on tästä sitten maailmanloppuun asti näin. Se on semmosta jatkuvaa työtä, mitä meil on tehty aikasemmin ja tullaan tekemään vastaisuudessakin. Mutta nyt tämä hanke ja se lisäresurssi, mikä meillä tässä on, niin se antaa mahdollisuuden meille nyt ottaa tää myös tarkasteluun ja mennä tässä sitten eteenpäin. Näin. Mites kollegat meni toi mun eka vastaus podcastissa? [naurahdus]

 

Mari: Aika sujuva. [naurua]

 

Eric: No niin, hyvä kiitos. Se ei oo aina helppoo muuttaa tätä roolia lennosta. [hymyillen] Onneks mä pääsen takasin kysyjän rooliin tästä nyt seuraavaks. Tää meneekin sitten kaikille tämä seuraava kysymys. Nyt kun mennään vähän pidemmän aikavälin kehitystyöhön, ja voidaan miettii tämän hankkeen ulkopuolelta myös, niin minkälaisiin asioihin teidän mielestä pitäis nyt erityisesti keskittyä, kun kehitetään opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointitukea tulevaisuudessa? Haluaisko vaikka Taru aloittaa? Millasia ajatuksia?

 

Taru: Joo. Ohjauksen osalta ehkä tärkeintä on se, että madalletaan sitä kynnystä tehdä sitä ohjausta. Tosi suuri osa ohjausta on jo se, että pysähtyy siihen tilanteeseen ja kuuntelee sitä opiskelijaa ja kohtaa sen. Että se ei tarkota sitä, että pitää olla valmiit vastaukset kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Sitten hyvinvoinnin osalta, joka totta kai on myös ohjauksen yksi lopputulema, niin ehkä tässä hankkeessa on kehitetty myös sitä, että kun tehdään paljon kaikkea hienoa opiskelijoiden hyvinvointia tukevaa toimintaa, että panostetaan siihen et siitä myös viestitään lähellä opiskelijoita, et opiskelijat löytää enää tapahtumat, ja että hyvinvointiin keskittyvä viestintä voi myös parhaimmillaan olla yksi tuen muoto, joka on parhaimmillaan tosi tavottava muoto.

Eric: Mitäs Marille tulisi mieleen?

 

Mari: Mulla ehkä tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin se että jos miettii tuota opettajien ohjaustyötä, niin että siihen tavallaan opettajilla on semmoset edellytykset kunnossa, että ohjaustyöhön on oikeasti varattu riittävästi työaikaa ja opettaja tietää, mitä hänen vastuunsa on, mitä hänen tehtävänsä on ja missä tilanteessa se vastuu siirtyy eteenpäin. Tää on ainakin yks semmonen tärkeä asia, mitä mekin tässä yritetään ratkoa. Toisena mäkin mainitsisin ton viestinnän, että se on tosi tärkeetä että opiskelija tietää, minkälaiseen tukeen ja minkälaiseen ohjaukseen heillä on kaikilla oikeus ja mitä kaikkea yliopistolla on saatavilla. Toisaalta sit viestintä ihan niistä yksittäisistäkin palveluista, että opiskelija suurin piirtein tietää, minkälaiseen kohtaamiseen hän on tulossa kun hän tulee vaikka HOPS-ohjaukseen tai opintoneuvontaan. Tavallaan se on myös sellaista odotusten hallintaa, että opiskelija vois sit lähtee tyytyväisenä myös siitä tapaamisesta, niin se on tosi tärkeetä se selkeä viestintä.

 

Eric: Niin, me ollaan paljon hankkeesta puhuttu siitä, että kaikissa näissä ohjausrooleissa on tosi tärkeetä että on ne rajat myös. Että tavallaan että silloin kun se ei oo siinä omassa roolissa, niin silloin ei tarvitse ottaa sitä vastuuta, vaan keskeistä on se että tietää että kenelle ja mihin sitten voi opiskelijan ohjata eteenpäin. Kari, millaisia ajatuksia sulla on ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämisestä pidemmällä aikavälillä?

Kari: Musta tuntuu, että Taru ja Mari aika lailla tyhjensi tossa pankkia, että ei varmaan tartte yksityiskohtiin mennä. Ja mä ajattelinkin tätä asiaa ehkä vähän laajemmin vielä niin, että jos me ajatellaan yliopistotason tilannetta, et mitä yliopiston pitäis tehdä tai mihin yliopistoissa pitäis keskittyä, niin kyllä se on juuri näin että meidän pitäisi keskittyä opetukseen ja opetuksen järjestämisen antamiseen. Koska se on yksi yliopiston perustehtävistä ja keskeinen sellainen. Mä näen että siellä opetus- ja ohjaustyössä kun sitä tehdään, niin siellä saadaan aikaseksi tämmösiä pedagogisia tekoja ja ne kaikki heijastuu jotenkin siihen opiskelun sujuvuuteen ja sitten siihen lopputulemaan myös siihen opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Sit mä ajattelen näin, et mitä laadukkaampaa se opetus ja ohjaus on, niin sen sujuvampaa se opiskelu on ja sen enemmän me saadaan aikaan myös niitä hyvinvointitekoja. Mun mielestä tämä on se yliopiston rooli ja yliopiston mandaatti justiin tässä näin. Tietenkin me tässä hankkeessa tavallaan  yritetään auttaa yliopistoja tässä asiassa, mutta kyllä se ikään kuin se perus ja tärkein tekeminen, minkä kehittämiseen meidän kannattaa keskittyä, se tapahtuu koulutusohjelmissa.

 

Eric: Kyllä. Tässä vähän reflektoi tätä koko podcast-matkaa, niin tän hyvinvointiteeman vieraat, jossa oli esim. opintopsykologi Mikko Inkinen Aallosta ja meidän peda-lehtoreita, Henna Asikainen ja Nina Katajavuori, niin ne viestit oli silloin sieltä aika samanlaiset, Kari, kun sulla. Että se arki. Hyvä arki, hyvä ohjaus, hyvä opetus, yhteisöllisyys ohjelmassa. Nehän ei oo mitään sankaritekoja. Ne ei oo mitään semmosia valtavia just messutyyppisiä juttuja, vaan ne on sitä hyvä arkea jossa on se arvopohja juuri siellä hyvässä koulutuksessa ja yhteisöllisyydessä. Ne on semmosia asioita, mihin on tärkeää keskittyä. Mutta niin kuin monet vieraat tässä hyvinvointiteemassa just sanoi, niin meillä on aika paljon asioita mihin Karikin viittasi, että mitä ei oo päässyt tapahtumaan pandemian aikama. Merkityksellisiä ihmissuhteita, kohtaamisia, keskusteluja, yhteisöllisyyttä ei oo vaan pystynyt syntymään kun on oltu etänä. Se on semmonen asia että toivottavasti pystytään sitten meidän yliopisto ja muut yliopistot luomaan taas niitä tiloja, jossa ne asiat pääsee tapahtumaan. Se on musta hirveän tärkeetä.

 

Hyvä. Jokasen vieraan viimesenä kysymyksenä on ollut tässä podcasti aikana aina sama, eli olen pyytänyt jokaista vierasta antamaan lukuvinkin aiheesta tai aiheen vierestä. Oiskos nyt sitten vaikka ensimmäisenä Mari. Minkälainen lukuvinkki sulta tulee?

Mari: Me nauhotetaan tätä podcastia tänään opiskelijoiden mielenterveyspäivänä, niin siihen teemaan liittyen valitsin tän lukuvinkin. Eli siinä teemana on tosiaan myötätunto, ja vinkkaisin tällasen entisen kollegani Aurora Airaskorven kirjan ”Riittävän hyvä”, jossa tarkastellaan just tällasta itsemyötätunnon, riittävyyden teemaa sekä tutkimuksen kautta että sitten tällaisten haastattelujen kautta. Se on tosi mielenkiintoinen luettava, suosittelen.

 

Eric: Kiitos. Mitäs tulis Karille mieleen lukuvinkkinä?

 

Kari: Jos saa mennä vähän aiheen sivuun tässä –

 

Eric: Se on sallittua.

Kari: – niin mä ajattelin tätä asiaa näin, että kun mietitään näitä aikoja mitä nyt eletään, niin mieli varmaan aika helposti hakeutuu aika raskaidenkin asioiden äärelle. On pandemia, on maailmanpoliittinen tilanne, se mikä se sattuu nyt olemaan, on ilmastonmuutosta ynnä muuta muuta semmosta, ehkä vähän semmoista synkistelevää. Ja sitten kun huomaa että ikään kuin sinne juuttuu ja takertuu ja halua niitä seurata, niin mulla on ehkä tämmönen lukustrateginen ehdotus: ehkä kannattaa vastapainoksi hankkiutua tai hakeutua semmosen aineiston tai semmosen lukemiston äärelle, mikä on edustaa jotakin muuta. Mä itse huomaa, että mä oon ikään kuin hankkiutunut semmosen kepeämmän lukemiston äärelle, jossa saa ehkä vähän erilaista perspektiiviä ja asioita voi lähestyä eri tavalla. Sattuneesta syystä mä oon nyt lukenut viime aikoina klassisia lastenkirjoja kuten tämmönen kuin ”Pikku Prinssi”, en tiedä tunnistatteko.

Eric: Juu, kyllä.

 

Kari: No niin. Sitten ”Fedja-setä, kissa ja koira”, senkin oon lukenut, nää on tosi mainioita. Ja sitten tällä hetkellä mä kuuntelen semmosta äänikirjaa kun  ”Linnunradan käsikirja liftareille”. Se kepeys näissä tarkoittaa usein myös huumoria, ja se tuo semmosta jotenkin perspektiiviä, kun katsotaan asiaa vähän niin kuin lasten silmin, ja sitten tässä viimeisimmässä sitä katsotaan sit ikään kuin maailmankaikkeuden silmin. Ehkä jotain tän tyyppistä tulee mieleen tässä ehdottaa.

 

Eric: ”Pikku Prinssi” uutta elokuvaakin voi suositella, katottiin tuossa poikien kanssa se just äsken. Oli kirjalle uskollinen, mutta kuitenkin oma taideteoksensa. Sitten, Taru.

Taru: Mulla on ehkä vähän saman tyylinen kun Marilla. Voi olla monelle jo tuttu, mutta Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt”. Voi auttaa ymmärtämään ehkä sellasta monien korkeakouluopiskelijoiden todellisuutta. Tää ei nyt ollut niin kepeä lukuvinkki mutta hyvä teos.

 

Eric: Mä nyt annan myös lukuvinkin vikan jakson kunniaksi. Ehkä sidotaan, vedetään sillä lailla kehää ympäri, että tää podcastin ensimmäinen vieras oli Sanna Vehviläinen, ja kyllä hänen ohjaustyön opas, niin se on edelleen mun mielestä tosi kova klassikko meidän alalla. Jos jotain haluaa ohjauksesta oppia nopeasti, niin se Sannan ohjaustyön opas, niin voin suositella kaikille sitä lukemaan.

 

Hei, kiitos paljon kollegat, Kari, Mari ja Taru, että tulitte vieraaksi. Lämmin kiitos nyt tässä samalla kaikille Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta. Tätä on ollut tosi kivaa ja palkitsevaa ja mielenkiintoista tehdä. Kerään nyt sitten tässä palautetta varmaan tän viimeisen jakson julkasun jälkeen ja sitten fundeeraan tossa kesällä, että jatketaanko podcastia, ja jos jatketaan niin milloin. Eli voi laittaa palautetta somen tai sähköpostin kautta ja kertoo, että mitä mieltä tästä on ja haluaisko saada seuraavan tuotantokauden tätä vielä. Mutta ei tässä muuta kuin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille, ja hyvä kevään ja kesän jatkoa  tai millon tätä sitten kuuletkin. Niin näin. Kiitos kaikille.

 

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Kari: Kiitos.

Millaista on väitöskirjatutkijoiden ohjaus ja miten sitä pitäisi kehittää? Miten väitöskirjatutkijoiden paluuta niin sanottuun uuteen normaaliin pitäisi tukea koronaviruspandemian väistyessä? Minkälaista keskustelua eurooppalaisella tasolla käydään nyt tohtorikoulutuksen kehittämisestä?  Miten tohtorikoulutusta pitäisi kehittää?

Tämän jakson vieraana ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen.

Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Association EUA:N alaisen Council for Doctoral Education´n CDE:N ohjausryhmän jäsen. EUA-CDE on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin (266 jäsenyliopistoa 36:ssa maassa).

Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Rautanen tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea, ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan Lapsuuden nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAn hallituksen jäsen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 15. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Jakson vieraina tutkimusjohtaja Pirjo Nikander ja väitöskirjatutkija Pihla Rautanen Tampereen yliopistosta.

Jakson kesto 55 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 21.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olin Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraina ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen. Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo, kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on  yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Associationin EUA:n alaisen Council For Doctoral Educiationin eli CDE:n ohjausryhmän jäsen. Tämä on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin, jossa on 265 jäsenyliopistoa 26 maassa. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskuksen Perlan hallituksen jäsen. Tervetuloa mukaan, Pirjo ja Pihla.

Pihla: Kiitos.

Pirjo: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään teidän kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, miten sitä pitäs kehittää, miten sitä on kehitetty viime vuosina ja mitä pitäs tehdä tohtorikoulutukselle tulevaisuudessa ja sitä kehittää eteenpäin. Mut alotetaan nyt tilanteesta nimenomaan Tampereen yliopistossa ja siitä, mitä vieraat näistä asioista ajattelee. Mitkä asiat on teidän mielestä kaikista tärkeimpiä väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjauksessa ja miten te määrittelisitte sen, mitä on hyvä väitöskirjatutkimuksen ohjaus? Väitöskirjatutkijana saat Pihla aloittaa.

 

Pihla: Kiitos, kiitos. Aika iso kysymys tietysti, ja pohdiskelin tossa vähän etukäteenkin, mikä olis se tärkein. Ja ajattelin et kyl se siihen vuorovaikutukseen jotenkin kiteytyy, koska se on se ohjauksen konteksti ja se vuorovaikutuksen laatu pitkälti määrittää sit sitä ohjauksen toimivuutta. Kun mietitään tavallaan sitä tuen tarvetta, niin se ois – opiskelijat tai sit väitöskirjatutkijat on hirveen erilaisissa tilanteissa, ja he tarvii prosessin aikana erilaista tukee eri vaihessa. Se voi painottua enemmän semmoseen emotionaaliseen tukeen, semmosta kannustusta ja arvostusta ja uskon luomista siihen, että sä et pystyt tähän, että tää on hyvä juttu. Sitten taas se voi olla sellasta informatiivista tukee toisessa vaiheessa. Jotta se toimis se vuorovaikutussuhde ja jotta se ois semmosta sopivaa tukee, niin se täytyy olla, siihen dialogisuuteen ja siihen vuorovaikutukseen se jotenkin kiteytyy ehkä se hyvä ohjaus. Ja ehkä siihen liittyen myös semmonen tietty molemminpuolinen arvostus jotenkin määrittää sitä. Se myöskin rakentaa semmosta hyvää ohjaussuhdetta, että sekä väitöskirjatutkija että ohjaaja arvostavat toisiaan ja kokevat semmosta jotenkin, et ollaan samalla levelillä niistä asioista. Usein ongelmat voi lähteä sit eskaloitumaan, että jos se vuorovaikutus ei toimi, niin sitten se ohjaus on hankalaa koska se konteksti ei toimi. Mut ehkä niin kun näin. Tosiaan ehkä sit ohjauksessa on kaks just semmosta keskeistä osaa. Toinen on se emotionaalinen puoli ja sitten toinen on se informatiivinen. Toisaalta myöskin mietin sitä, että se – nää on niin kun näitä – mut sit yks tapa myöskin, miten sitä voi hahmottaa, on se tasapaino siinä väitöskirjatutkijan ja nuoren tutkijan autonomian tukemisessa ja sitten taas toisaalta siinä osalliseksi ottamisessa. Että sekin on ehkä aika tärkeä osa sitä jotenkin sitä ohjaussuhdetta. Paitsi että se kahdenkeskinen vuorovaikutus toimii, niin myöskin et väitöskirjatutkija pääsis osaks sitä tiedeyhteisöä ja jotenkin, että se siinä ohjauksen kautta rakentuisi se osallisuus ja sitä kautta myöskin sit tavallaan se tuki siihen ja kannustus, että väikkärin tekijät muodostais keskenään semmosen yhteisön, jos se tapahtuu sellasta vertaisohjausta. Se myös vapauttaa ehkä sit ohjaajan resursseja siihen että, koska monet asiat on sellasii, että kun tekee sitä omaa väikkäriä ja omaa prosessia, niin oikeasti eniten kaipaa sellasta peiliä, jolle selittää sitä omaa juttua ja jonka kanssa käydä sitä läpi. Ja sen ei välttämättä tarvii olla aina ohjaaja, vaan että löytäisi jonkun yhteisön jossa sä voit saada sitä ohjausta useammaltakin eri tyypiltä ja erilaisilla vahvuuksilla. Nyt mulla tulee hirveen pitkä selitys, mutta tämä oli niin iso kysymys ja tässä on monta kulmaa. Mutta ehkä tämmösiä ajatuksia.

 

Eric: Niin että ohjaus voidaan nähdä laajemmin myös kuin sen pääohjaajan ja –

Pihla: Niin, kyllä.

 

Eric: – se ohjattavan suhteena.

 

Pihla: Kyllä. Se rakentuu myöskin osallisuudesta siihen tiedeyhteisöön. Ja se mikä se yhteisö voi olla, se voi olla väitöskirjaseminaariporukka ensin, se voi olla tutkimusryhmän porukka, se voi olla tiedekunnan väikkäritutkijoiden joku yhteisö. Sen oon ite ainakin kokenut tosi arvokkaana, et paitsi että on toimivat ohjaussuhteet siihen ohjaajaan, niin myöskin sit ne vertaissuhteet ja verkostot. Sit esimerkiksi vaikka metodisessa puolest meil on ollu tosi hedelmällisii metodityöpajoja, joissa on ollut sit asian äärellä olevia tyyppejä myöskin eri yliopistoista. Ja se on ollut hirveen arvokasta ohjausta myöski siihen oma juttuun ja sellasta, sieltä on löytyny semmosta osaamista myös mitä ei välttämättä oo sit esimerkiksi siinä omassa ohjaussuhteessa niin paljon. Että semmost.

 

Eric: Mitä ajatuksia sulle tuli, Pirjo, tästä samasta kysymyksestä tai siitä mitä Pihla sanoi?

 

Pirjo: Pihla nosti tossa jo aika hirveen monta olennaista asiaa, jotka on ihan ohjauksen ytimessä. Sehän on vuorovaikutussuhde ja sellasena tietysti hirveän monisyinen ja joka kerta erilainen. Tässä podcast-sarjassakin on varmaan todettu monta kertaa se, että jokainen ohjaussuhde räätälöityy tietynlaiseksi ja omanlaisekseen. Jokainen polku on omansa. Ja just tää heterogeenisyys väitöskirjatutkijoitten sisällä on sellanen äärimmäinen haaste myöskin ohjaajille ja yliopistolle, että paljon semmosia rakenteellisia kysymyksiä, jotka kehystää ohjaussuhdetta ylipäänsä. Siinä jos lähtee tosta vuorovaikutussuhteesta, miten se lähtee rakentumaan ohjaaja ja ohjattavan tai ohjaajien ja ohjattavan kanssa, niin mä näkisin sen että jotta se suhde voi kuitenkin rakentua niin – tai ainakin mä itse sanon sekä väitöskirjatutkijoille että ohjaajille, et siinä pitää olla joku kartta ja joku suunnitelma ja joku tämmönen, tää on ihan tätä perustavaraa. Mä kutsun sitä ite tämmöseks tavoite- ja taitoanalyysiksi, koska jokainen väitöskirjatutkija tulee kuitenkin, alottaa väitöskirjansa ihan jo älyttömästi osaavana henkilönä, mut siitä pitää niin kun – tai pitää tukea väitöskirjatutkijoita itse analysoimaan sitä jo olemassaolevaa osaamistaan ja sit toisaalta sitä, että missä ne haluaa olla neljän, viiden, kuuden vuoden päästä. Ja sit sitä pitää päivittää, et se on sillain jotenkin sen kartan päivittäminen ja tavoitteiden päivittäminen, ja sit peilata sitä niihin taitoelementteihin. Että jotta mä oon siinä ensin hämäränä näkyvässä tavoitteessa sitten jonain vuonna, niin että mitä se sitten edellyttää, et mitä taitoja mulla on ja mitä taitoja mun täytyy kehittää osana sitä polkua, että tän tyyppinen.

 

Ja sit toi Pihlan mainitsema se että ei pelkästään yhden tiskin politiikkaa, vaan että itse vahvasti oon sitä mieltä että pitää olla vähintään se kaksi ohjaajaa, ja sitä oon itse Tampereella hyvin vahvasti tuonut tuotu esille, ja se on meillä suosituksena ohjausryhmät ja sit tämmönen laajempi, just nää kaikki eri laajenevat piirit, että missä se ohjaus tapahtuu. Että se ei oo pelkästään se ohjaaja ja ohjattava vaan tämmönen myöskin rajat ylittävä ohjaussuhde. Sitten tän vuorovaikutussuhteen lisäks on tietysti äärimmäisen tärkeetä, että yliopistot investoi ohjaajiin, antaa sekä ajallisia että taidollisia ja kaikkia, että se tukielementti on siellä ja se arvostus on siellä. Aika paljon tämä on sellainen, jossa vielä on paljon parantamista mun mielestä. Että nähdään se myöskin semmosena resurssina ja sellasena suhteena, jossa tapahtuu hirveen paljon tärkeitä asioita.

 

Eric: Niin, eikös se ole tämmönen vanha viisaus, että jos joku on tärkeää niin se on tärkeää. Ja silloin siihen pitää tietysti varata just sitä aikaa ja myös niitä voimavaroja siinä. Mainitsit Pirjo jo, että haasteitakin liittyy liittyy tähän väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen, niin minkälaisia haasteita tai ongelmia, mitkä on yleisimpiä?

 

Pirjo: Hmm. Ehkä semmonen kaikista yleisin on se, että ohjaajalle asettuvat vaatimukset on monipuolistunut ihan hirveästi. Se on hirveän kompleksinen osaamisen alue, että se on hirveän tyypillistä – vähän riippuu siitä että kuinka kehittyneessä yliopistoympäristössä kansallisesti toimitaan. Tietysti Suomi on hirveän kehittynyt, pitkälle kehittynyt yliopistoyhteisö, jos sitä ajattelee sellasena maana, et on hirveästi semmosia lisääntyneitä vaatimuksia tutkimusosaamisen suhteen myöskin ohjaajilla. Heidän pitää osata paljon avoimen tieteen, tutkimusetiikan, aineistonhallinnan, kaikkea tällasta. Uusia elementtejä tulee siihen, mitä kaikkien tutkijoiden pitää hallita. Sit tietysti jotta ohjaus toimisi niin ohjaajan täytyy, ei sen tartte olla ekspertti ihan kaikessa tietenkään, jossain digitaalisissa välineissä tai digitaalisissa menetelmissä, mutta hänen täytyy osata ohjata se ohjattava, että miten teet jonkun niin kun aineistonhallintasuunnitelman tai niin tai näin. Että menepä tuonne sitten, että osaa ohjata sen ihmisen. Tämä on aika iso asia, et miten miten sit ylläpidetään ohjaajien omaa osaamista. Joskushan se kääntyy sit sillä tavalla, että ohjattava opettaa sitä ohjaajaa. Et sehän kääntyy niin kuin kakssuuntaseksi tieksi.

 

Ja tän suhteen tietysti sit se toinen, jonka haluan tässä ehkä nostaa, on tietysti se monesti varmaan jo mainittu on se, että meillä on ihan hirveesti erilaisia ohjaajakohortteja. Meillä on nuoria ohjaajia, jotka jo tulee toisenlaisella kompetenssilla. Mut et ainakin kun ajattelee sitä, että milloin mä väittelin Englannissa, niin kyllä nyt on tullut sellasia uusia elementtejä, että mä oon tämmöne vanhakantainen ohjaaja, joka kipuilee sen kanssa että tiedänks mä tarpeeks ja osaanks mä olla tarpeeks hyvä tässä hommassani. Sehän on ihan selvää, että meillä on kuitenkin ehkä vieläkin, no, ehkä se on vähän liiottelua et meil ois sellasia ohjaajia, jotka vieläkin ohjaa sitä seuraavaa professoria eikä ota huomioon sitä – nyt puhutaan moderneista tohtoreista tuolla kansainvälisesti, et suurin osa kuitenkin sijoittuu yliopiston ulkopuolelle. Että nähtäis ne taitokimarat ja tehtäisi semmostakin analyysia tiedekunnassa, että keitä rekrytoidaan, miks me rekrytoidaan tämmösiä väitöskirjatutkijoita. Miten me nähdään se, että mihin heidän pitäisi sijoittua sitten, ja mitä me sit tehdään sen eteen et näin tapahtuu. Että ihan tämmönen, tääkin on semmosii, aika lailla.

 

Sit on hirveesti muitakin ongelmia tai haasteita, että onhan sitä – jos mä hetken vielä – mä mainitsen vaan nuo, että tää heterogeenisuus tietystikin. Että on osa-aikaisesti työn ohella tekevät, sit nyt Euroopan tasolla nostetaan myöskin tämmöstä niin kun nää mature PhD candidates. Joskus ohjaajilla, oon itse havainnut että ohjaajilla on huolta siitä, että miten reagoida kun ohjattava onkin paljon itseään vanhempi, että sit tää ikäero. Näistä vähän vähemmän puhutaan.

 

Eric: Kyllä.

 

Pirjo: Sit on paljon semmosii piiloisia sääntöjä, joita mä oon ite ohjauskoulutuksessa ottanut huomioon, että alottelevat ohjaajat, niin siellä on semmosia mistä ei koskaan ääneen sanota, että siellä on paljo semmosta portinvartijatoimintaa, että ketkä saa ohjata, kenelle tarjotaan ohjattavia. Et nää on kaikki sellainen, must näistä on hirveen hyvä puhua ääneen, että miten tää homma ylipäänsä toimi. Mut täs on muutamia muitakin on varmaan.

 

Eric: Kyllä. Tässä on aika iso kulttuurinen ja historiallinen muutos tapahtunut, ja tohtorikoulutuksen volyymi. Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen, entinen vararehtori Helsingin yliopistossa, sanoi jossain kokouksessa silloin vielä Helsingin yliopiston aikoina, että aikasempaa kulttuuria kuvasi semmoinen ajattelu että professori ohjaa kahta. Toisesta tulee hänen seuraaja ja toinen menee teollisuuteen. Ja nyt jos ajatellaa, että mikä se tohtorikoulutuksen volyymi on ja se muutos, niin tässä on jo itsessään on aika iso ohjauksen praktiikan mut myös sen koko koulutuksen filosofian uudistuminen.

 

Pirjo: Kyllä, ja sitten ei ole suinkaan ykkösohjaajan ja kakkosohjaajan välisestä suhteesta ja vaan siinä tapahtuvassa neuvottelusta, et mikä heidän roolituksensa on. Itse mä ohjaan esimerkiksi tämmösessä Marie Curie Innovative Training Network, jossa siis koulutetaan viittätoista väitöskirjatutkijaa eri puolilla Eurooppaa. Ja tietysti se on hirveä resurssi niille ihmisille, jotka on siinä verkostossa, mut sitten tietysti komissiolta saatu rahoitus asettaa tietyt elementit siihen koko väitöskirjatutkijuuteen. Täytyy tehdä harjoitteluja, intersektoraalista liikkuvuutta, sekä akateemista liikkuvuutta että intersektoraalista liikkuvuutta, ja sitten tämmösten – puhutaan industry supervisors, mutta se on paljon laajempi – mutta et jos on jotain tämmösiä jossain sektoritutkimuslaitoksessa, esimerkiksi mun väitöskirjatutkija on ollut VHO:ssa harjoittelemassa, niin mikä niitten ihmisten rooli sitten on siellä. Tämä on paljon mennyt tämmöseen verkottuneempaan malliin ylipäänsä.

Eric: Niin se ei oo enää ihan, vaikka se on se tärkein suhde on se ohjaajan ja se väittelijän suhden, niin se ei ole ainoa.

 

Pirjo: Ja se ei riisu kuitenkaan sen pääohjaajan ja toisen ohjaajan roolia ja vaikutusta ja on yhä keskeinen, mutta nyt on tämmösiä uusia elementtejä sekä osaamisen että toimintakentän suhteen on tullut ihan hirveesti.

 

Eric: Kyllä. No Pirjo, kun olet Tampereen yliopiston tutkijakoulun johtaja, niin ajattelin että on ihan syytä kysyä, miten teillä Tampereen yliopistossa on kehitetty nyt sit väitöskirjatutkijoiden ohjaust viime vuosina? Millasiin asioihin on kiinnitetty huomiota?

Pirjo: Tampereen yliopistossa on ollut, tietysti niin kuin kaikissa yliopistoissa, niin yo-pedagogiikan asiantuntijuus, ja yo-pedagogiikkaan sisältyy sisältyy paitsi tämmösiä opetustaitoihin liittyvää niin myöskin ohjaukseen liittyviä elementtejä. Siellä on muistaakseni semmonen viiden op:n kokonaisuus, joka on ohjaukseen, ei pelkästään väitöskirjatutkijoitten mutta ohjaus noin laajemmin. Elikkä se on varmaan semmonen peruselementti, mikä löytyy kaikista yliopistoista. Se mihin mä oon tutkijakoulun johtajana jo monta vuotta miettinyt sellasta asiaa, niin on se että pedagoginen koulutus kattaa jotkut tietyt alueet, mutta sen rinnalle tarvitaan ehdottomasti sen tyyppistä lyhyempiä koulutusta kenties, jossa avataan sitä institutionaalista freimiä missä ohjaus tapahtuu. Että se on uusien ohjaajien perehdyttämisen kannalta, kv-ohjaajien perehdyttämisen kannalta hirveän olennaista. Mä oon tietysti, mulla on tää tutkijakoulun johtajan hattu päässä nyt tukevasti, niin että tiedetään se että mikä on siis tohtoriohjelmien ohjaajien ja sit tutkijakoulun välinen työnjako, kuka tarjoaa mitä. Meidän tutkijakoulu Tampereella tarjoaa kuitenkin 50-60 kurssia kaikille väitöskirjatutkijoille, meil on 2 500 väitöskirjatutkijaa give or take, se numero aina liikkuu. Mutta että ohjaajat ei välttämättä ole tietoisia kaikista näistä, ja sit kaikki se taustamateriaali joka kehystää ja ohjeistaa ja antaa myöskin resursseja siihen ohjaussuhteen rakentamiseen, että miten.

 

Se on niin hauska kun mä paljon keskustelen väitöskirjatutkijoitten kanssa, niin ohjauksesta kun puhutaan, niin ne aina kysyy sen et kuinka paljon mä voin vaatia ohjausta. Sit kun tekee ohjaajakoulutusta, niin erityisesti aloittelevat ohjaajat kysyy ihan samaa. Että teenkö mä tarpeeks, kuinka paljon on paljon, mikä on riittävää. On molemmin puolin tätä suhdetta esimerkiks. Sekin on aika jännä mun mielestä, mut mun mielestä se on sellainen olennainen juttu.

 

Me ollaan nyt sitten, se mitä Tampereen yliopistolla on tehty, niin me ollaan mukana semmosessa EU-hankkeessa nimeltään DocEnhance, jossa kehitetään tohtorikoulutuksen ohjausta myöskin ja ohjaussuhdetta. Mä oon aika pitkälti, meidän tutkijakoulu on vastuussa sen kurssiresurssien rakentamisesta. Se on semmonen. Nyt mulla just menossa yo-pedan kanssa pilotoidaan tätä kurssimateriaalia, johon on tehty videoita jossa on tässäkin podcastissa mukana olleita ihmisiä, Sanna Vehviläinen on siellä. Ne on videoita tietyistä teemoista, myöskin uraohjauksesta ja kaiketa tällasesta, ja sitten materiaaleja. Sen pitäs olla sit semmonen resurssi, joka tulee yleiseurooppalaiseen käyttöön ton Ph Hub, jo tämmöselle olemassa olevalle platformille. Se on semmonen aika iso ponnistus koska sitä tekee tässä kaiken ohella, mut sit meil on myöskin näitä tämmöisiä ohjaajakahveja ja sen tyyppistä tutkijakoulu järjestää muutaman kerran vuodessa, joka on vähän matalamman kynnyksen juttu. Semmonen tunti jonka ohjaajat voi tulla keskustelemaan tietyistä jonkun asiantuntijan pienen alustuksen jälkeen. Nää on niin kun sellasia. Mut mun mielest just sillä, että yo-peda ja semmonen pedagogiikkapainotteinen ohjaajakoulutus ja sit vähän sen rinnalle tarvitaan jotain tämmöstä vähän toisenlaista. Mä en tiedä vieläkään itsekään, että minkälaisen muodon se sitten ottaa ja kuka sitä tekee jatkossa. Nyt me pilotoidaan vaan tätä materiaalia, mutta katsotaan sitten et mikä tahtotila meillä yliopistossa on jatkon suhteen.

 

Eric: Mut et se mitä monessa jaksossa on keskusteltu ja mikä on nyt ollut pinnalla, että nimenomaan ohjausosaamiseen tukea ja sitten siihen vertaisuuteen tukea.

 

Pirjo: Kyllä, joo, juuri näin.

 

Eric: Mitäs ajatuksia tää sussa, Pihla, herättää? Tekeekö alma mater nyt oikeita asioita sitten?

 

Pihla: Joo, siis kuulostaa hyvältä. Oon Tampereella just, tai siis oon opiskellut tietysti ja opiskelijan näkökulmasta seurannut tätä kehitystä, ja ehkä oma näkökulma on ehkä just se, että mitä tässäkin kuvattiin, et nää eri tahot niin kuin tutkijakoulu ja sitten on ohjaaja ja sitten on se tiedekunnan tietynlainen yhteisö ja sit just tämä ajatus siitä, että olisi  useampi ohjaaja. Niin että mitkä ne on ne roolijaot ja myöskin sit tavallaan se systeeminen ajatus siitä, että tosiaan se ohjaus ei tapahdu pelkästään siinä ohjaajan ja  opiskelijan välisessä vuorovaikutuksessa vaan se tapahtuu laajemminkin. Esimerkiks meillä tiedekunnassa on ollut pohdintaa just siitä, et mitkä on sellasii kursseja, mitkä tulee tohtorikoulutuksen kautta, mitkä on semmosii generaaleja yleisiä tutkijantaitoja joita voidaan opettaa eri alojen opiskelijoille. Ja mitkä taas on ehkä sit sellasii teemoja ja aiheita, mitkä ois nimenomaan kasvatustieteen tiedekunnan tarjoamia kursseja ja jotka ois sellasii sisältöjä, joihin tarvitaan se kasvatustieteellinen näkökulma jotta se on hyvä kurssi. Niin nää on just niit pohdintoja mitä meilläkin oon seurannut, et nyt sitä haetaan ja sitä kehitetään. Myöskin sit ehkä just mietin, että ois hyvä et ois useampi ohjaaja ihan senkin takia, ettei ohjaajalla ole liikaa ohjattavia.

 

Mä huomaan et ehkä yhä enemmän myös puhutaan siitä, et opiskelijalla on – ja tämä on muuten yksi näkökulma, et onko väitöskirjatutkijat, onko he tutkijoita ja kollegoja vai onko he opiskelijoita, ja siitä meillä puhutaan myös aika paljon. Että itekin lipsauttelen tätä opiskelijajuttua, mutta se että he olis enemmän kollegoja ja et he ois ois tasavertasia. Kun mietitään yliopiston tasolla, niin kyllähän iso iso osa tutkimuksesta tehdään väitöskirjoissa yliopistossa, niin se et se on merkittävä resurssi tavallaan siinäkin mielessä, et ollaan kollegoja. Mut nyt mä vähän ehkä eksyin tästä kehittämisestä, että tavallaan se että väitöskirjan tekijällä on myös oikeus siihen ohjaukseen ja mä luulen että myöskin väikkärin tekijät on alkanut heräämään siihen, että hei, että mä voin myöskin vaatia ohjausta ja mä oon niin kun – että se on ehkä semmonen, en tiedä miten on aikaisemmin ollut, koska ite oon nyt, oonks mä nyt neljä vuotta opiskellut, että sen vuoden ajan seurannut tätä vasta, mut huomaan et ehkä siitä on alettu puhuun enemmän. Just tämä systeeminen, et se yhteisö ja mitkä ne on ne eri toimijoiden roolit, ja sitten se että ois hyvä olla useampi ohjaaja. Siihen oon huomannut, et sitä.

 

Myöskin tää ohjaajakoulutukset mistä puhuit, että teillä on erilaisia koulutuksia ohjaajille ja että on erilaisia myöskin tämmösii kevyempiä kahvitapaamisia ja semmosta myöskin ehkä kollektiivista kollegiaalista tukee siihen ohjaajan rooliin, niin sen oon huomannut myöskin väikkäritutkijan näkökulmasta. Siitä puhutaan että on tiettyjä ohjaajan taitoja, ja että voi olla tosi tosi hyvä tutkija, mut se ei välttämättä automaattisesti tarkota et on hyvä ohjaaja. Siinä on tiettyjä juttuja sit, jotka liittyy siihen vuorovaikutuksen toimivuuteen ja sen ylläpitämiseen ja miten osaa sit toimia siinä. Mut et semmosia ajatuksia heräsi tästä.

 

Pirjo: Toi oli hirveen tärkeä toi mitä Pihla sä toit esille. Että totta kai, siis mä käytän aivan systemaattisesti väitöskirjatutkija-nimikettä, on sitten millä rahoituksella, vaikka olis lasten kans kotona ja iltakasin jälkeen tekee väikkäriään, että kyllä se on väitöskirjatutkija. Ja se on ihan eurooppalainen linjaus, että väitöskirjaa tekevät ihmiset tekee tutkimusta. Totta kai siinä on opinnollisia elementtejä erityisesti siinä alkupäässä, ja pitääkin olla opinnollisia elementtejä on elämässä ihan kuule hamaan hautaan asti. Se on kuiteskin että se on tää early stage researcher, että väitöskirjatutkijat on tutkijanuran ensimmäisellä portaalla ja sellasena heidät pitää nähdä ja sellasena heidät pitää ymmärtää. Tää on just mä meen takas siihen, et miten yliopiston pitää nähdä se, että miten resursoidaan tätä asiaa ja miten nähdään myöskin väitöskirjatutkijat hirveen tärkeänä osana yliopiston tutkimusstrategiaa. Ja silloin ohjaus on osa tutkimusstrategiaa. Tää on hirveen tärkeä havaita, että se on ihan siellä ytimessä.

 

Pihla: Joo, ja jotenki ehkä vielä tartun tohon, mainitsit tosta että alkuvaiheessa on ehkä enemmän vielä silleen jotenkin uuden äärellä ja ehkä tavallaan, mut sit just se että kun väitöskirjaprosessi on aika pitkä ja mitä tavallaan ammatillista kasvamista ja kehittymistä siinä tapahtuu, niin tavallaan sit myöhemmissä vaiheissa vielä enemmän jotenkin tulee se jotenkin kollegiaalisuus ja ajatus siitä että on osa yhteisöä. Ja se on myöskin kuvaa semmost onnistunutta tohtorikoulupolkua, et siinä kokee osallisuutta tiedeyhteisössä sitten.

Eric: Kyllä. Tässä on korona-aikana paljon puhuttu opiskelijoiden hyvinvoinnista ja ehkä se näkökulma ainakin julkisessa keskustelussa on ollut siellä perustutkintoopiskeluissa, ja se on tärkeä tärkeä näkökulma että siitä on puhuttu, mut ehkä vähän vähemmän väitöskirjatutkijoista. Nyt kuitenkin tutkimusten mukaan, viime jaksossa tai toisessa jaksossa oli Pyhälän Kirsi joka on näitä tutkinut, niin hänen tutkimusten mukaan myös väitöskirjatutkijoilla ja tohtorikoulutettavilla on hyvinvointi laskenut pandemian aikana. Niin miten nyt Tampereen yliopistossa sitten tuetaan väitöskirjatutkijoiden paluuta? Tai ehkä me ei palata mihinkään vaan me mennään tämmöseen uuteen normaaliin, niin millasia asioita, mihin pitäs nyt keskittyä, Pirjo?

 

Pirjo: No oikeestaan viittaan takasin tohon mitä Pihla sanoi, että se täytyisi olla se pääasiallinen vastuu ja velvollisuus – ja se tohtorikoulutushan tapahtuu pääasiassa siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa – elikkä siellä pitäs tukee paitsi sitä, just sitä että vieläkin on, niin kun mä kauheena koitan kannustaa sellasta kypsää ja kannattelevaa ohjauskulttuuria, et sitä voidaan kannatella – ei tutkijakoulu voi sitä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua paikallisesti siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa. Että sellasia että ohjaaja puhuu keskenään, et hiljaisuudet ja kissa nostetaan pöydälle, ja kaikki tällaset. Puhutaan vaikeuksista, puhutaan näistä ongelmista, puhutaan mielenterveydestä ja jaksamisesta, resilienssistä, millä nimellä tästä nyt halutaankin kulloinkin puhua. Musta sen pitää tapahtuu siellä, että tutkijakouluna, tämmösenä sateenvarjoapparaattina, niin me voidaan kannustaa siihen ja tuoda sitä eri tavalla esille, mut kyl se pääasiassa on siellä tiedekuntatasolla ja ohjaajaverkostoissa ja just näissä myöskin väitöskirjatutkijoiden verkostoissa. Että mä näen hirveesti että siinä on tämmösiä top-down- ja bottom-up-mahdollisuuksia, että jos joku heristää sormea ja sanoo että tehkää näin, niin ei se toimi. Se pitää ikään kuin aika orgaanisesti syntyä siellä paikallistasolla, ja se on se paras asia.

 

Se mitä me nyt sitten ollaan tehty, niin tietysti me reagoitiin äkkiä pandemiaan ja me alotettiin viikottaiset tutkijakoulun morning coffeet suomeksi ja englanniksi siinä heti, ja ne jää pysyväksi, että se on  tätä uutta normaalia. Että otetaan kurssien lisäksi tommosta kevyempää kamaa ja semmosii, missä nostetaan vähän kevyemmin semmosii kaikkia kiinno- myöskin hyvinvointiin liittyviä asioita. Ja nyt huomasin justiin osuu sillä tavalla, et meillä on nyt tällä viikolla taas morning coffee ja se osuu tähän opiskelijoiden hyvinvointi- tai  mielenterveysteemapäivään. Sit me pyydetään myöskin väitöskirjatutkijoita jäämään, kannustetaan tulemaan kampukselle, että tää on tietysti hirveän iso. Ja tämä on iso kysymysmerkki, että missä määrin ihmiset tulee palaamaan kampukselle. Se ei oo ihan yksinkertainen asia. Hyvin paljon on järkevä jatkaa online. Mut kyl me kovasti kannustetaan, koska me tiedetään kuiteskin että ihmiset, osa ihmisistä – no, se hyvinvointi rakentuu siitä että on vuorovaikutuksessa. Meillä on huomenna sitten myöskin mahdollisuus jäädä sen aamukahvin jälkeen, mikähän se oli, hengaa ja ja hengitä, tämmönen niin kun että tuu tänne ja juttele. Tai tee töitäni tai tuu jutteleen joistain asioista, me ollaan paikan päällä ja tällä tavalla. Mutta tää on tietysti, se on kivaa, mut sitten jos ei vastaavaa toimintaa ole siellä omassa tohtoriohjelmassa ja pidetä siellä, niin tää on ihan laastaria.

 

Eric: Kyllä. Mitä sä toivoisit Pihla, millaista tukee paluuseen tai tähän uuteen normaaliin, mikskä tätä nyt kutsutaan sitte?

 

Pihla: No joo, siis hirveän paljon samoilla linjoilla täs Pirjon kanssa siinä just, et se vuorovaikutus on ehkä se mikä nyt, pandemia on tavallaan sitä heikentänyt ja sen rakentaminen on nyt tärkeetä, koska se kannattelee sitä hyvinvointia monella tapaa. Toki väitöskirjatutkijat on erilaisissa elämäntilanteissa ja on erilaisia, et kuinka paljon pystyy osallistumaan erilaisiin juttuihin, mutta meilläkin on tiedekunnassa just tätä tämmöstä vertaistoimintaa ja on näitä aamukahveja myöskin meillä, keskinäisiä oman niin kun kasvatustieteen tutkijoiden kesken, ja oon ne kokenut hirveen hyvinä.

 

Me oikeestaan alotettiin sitä jo tossa ennen pandemiaa, meillä oli semmosia kuukausittaisia kahvitapaamisia ja niissä oli teemojakin, ja sit huomasin että pandemian aikana ne siirtyi tietysti etäjuttuihin, ja siinä ehkä myöskin vähän harveni, ja huomasin et se semmonen tietty yhteisö joka oli jo lähteny tai joka oli kivasti rakentunut, niin lähti pikkusen haparoitumaan. Nyt sit ehkä täs kohtaa, ja itse asiassa alotettiinkin tossa kun rajoitukset vähän löystyivät, niin päätettiin että nähdään kerran kuussa Telakalla, perjantaisin after work -istujaiset. Ei ole edes mitään teemaa, vaan tullaan vaan paikalle ja jutellaan. Koska se vertaistuki on tosi arvokasta ja sit se läsnäoleva tai face to face -keskustelu ja vuorovaikutus niistä aiheista, niin se on tosi arvokasta. Ja se on ehkä pandemian aikana jäänyt vähemmälle ja varmaan osasyy siihen, miksi porukalla menee nyt heikommin, koska ihmiset jää yksin niiden asioiden kanssa. Väitöskirjakin on iso projekti ja se vaatii aika paljon semmosta henkistä jaksamista ja tsemppaamista, ja voi tulla negatiiviset revisiot ja voi tulla kaikenlaista haastetta siihen, niin sitten tavallaan kun niitä pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, jotka on samassa tilanteessa, niin se heti paljon keventää sitä juttua. Jos niiden kans jää yksin, niin se on paljon raskaampaa. Että ehkä just se.

 

Samaa mieltä Pirjon kanssa myöskin siinä, että jos se tulee ylhäältä alaspäin pelkästään, et joku tohtorikoulu järjestää jonkun jutun, niin se ei ehkä riitä. Se pitää kuitenkin tulla myös tavallaan niistä väitöskirjatutkijoiden yhteisön omista tarpeista ja siitä et mitkä on semmosii toimivia juttuja, niin se on just näin. Että molemmista suunnista tarvitaan. Toisaalta sit se että jos tohtorikoulutus tai tiedekunta tai joku järjestää jotain tapaamisia, niin se kannustaa tavallaan myöskin meitä siihen yhteisöllisyyteen ja sit se voi tuottaa tuottaa sitten myöhemmin semmosta omaehtoista tekemistä. Että näin se on.

 

Eric: Niin, se ei ole joko tai vaan sekä että sitten tässäkin asiassa.

 

Pirjo: Tohtoriohjelmien pitäs tarttua aina niissä hirveen tärkeissä saranakohdissa. Se että tutkijakoulu järjestää suomeksi ja englanniks orientaation uusille väitöskirjatutkijoille, niin se ei riitä. Mä olen aina toivonut sitä että tän meidän rautaisannoksen lisäksi, jossa paketoidaan aika paljon asioita että miten tämä toimii ja mitä sulle on tarjolla, mutta et sen lisäksi tämä taloontulovaihe on semmonen saranakohta, missä tohtoriohjelmien pitää olla hereillä. Koska se sit fasilitoi sitä, että sieltä tulee niitä uusia muotoja, omaehtoisia.

 

Pihla: Kyllä. Ja siinä kohtaa opiskelijat on myös orientoituneet siihen, että hei, että nyt me osallistutaan juttuihin ja mä alotan nyt tän uuden projektin, mä haluan tutustua muihin jotka alottaa sen yhtä aikaa. Siis tavallaan sama ilmiö kuin on perustutkintoopiskeluvaiheessa, niin siinä alotusvaiheessa tavallaan mä huomaan myöskin, et kun on näitä meidän omaehtosia aamukahveja ja muita, niin innokkaimmat osallistujat on yleensä niitä jotka on just alottanut sen oman väitöskirjan. Silloin me yleensä saadaan siihen ydinporukkaan lisää tyyppejä mukaan. Ja sit ne jää siihen helpommin kuin sit tavallaan että jos on lähtenyt jo, tehnyt pitkään sitä väikkäriä ja ei ole oikein integroitunut siihen vaikka tiedekunnan väikkäri muihin porukoihin, niin se on vaikeempaa. Että ne nivelkohdat on.

 

Mut sit tietysti siihen tuo tiettyä haastetta se, että kun ollaan niin erilaisissa elämäntilanteissa ja jos tekee vaikka päivätyötä lisäksi, tai tekee päivätyötä ja sit siinä rinnalla väitöskirjaa ja voi olla lapsia ja voi olla monta juttua, niin se tavallaan että se väitöskirja on yks semmonen projekti niiden muiden joukossa niin se tietenkin heikentää niitä mahdollisuuksia jotenkin käyttää aikaa siihen osallistumiseen. Että nää on näitä. Ja ehkä just erilaisia mahdollisuuksia myöskin, et sen takia mä luulen et nää etäjutut on hyvä jatkaa myös jatkossa, koska on ihmisiä jotka ei pysty tuleen paikalle, mut etäjuttuihin voi olla helpompi osallistua ja väikkäritutkijoita on vaihdossa ja kaikkea, niin etäjutut on hyviä.

 

Pirjo: Kyllä. Tosta etänä tekemisestä mä sanoisin vielä sellasenkin, että vaikka se on ollut, se on eristänyt meidät jonnekin erilleen toisista, niin mä oon kyl ite huomannut sellaisenkin tai mä oon kuullut, et jotkut väitöskirjatutkijat ovat sen takia että jotkut laitokset – hyvä kun mä puhun vanhoilla termeillä –

 

Pihla: [naurahdus]

 

Erci: [naurahdus]

 

Pirjo: Voi voi. Mutta että sen oman yhteisön aamukahvit tai mitkä tämmöiset palaverit tahansa on online, niin väitöskirjatutkija onkin päässyt eri tavalla mukaan siihen yhteisö. Tää on se kääntöpuoli.

 

Pihla: Kyllä, kyllä.

 

Pirjo: Toki se on eristänyt, mut se on myöskin mahdollistanut asioita. Ihan ehdottomasti varmaan monet ainakin meidän tutkijakoulun asioista tulee toimimaan online, koska kyllä se ottaa huomioon tasapuolisuuden. Mutta sit meillä on myöskin että meidän jatkossa, me mietitään sitä nyt että miten meidän toiminta esimerkiksi on, onko se kasvokkaista vai miten se toimii. Tätä varmaan mietitään monessa suunnassa.

 

Eric: Niin, tässä ehkä aika paljon energiaa käytetään tähän, että etä vai lähi. Ehkä enemmän pitäisi miettiä sitä, että mitä on yhteisöllisyys ja mitä on vuorovaikutus ja mitä on kuuluvuus, yhteisöön kuuluminen, ja mitä kaikkia edellytyksiä se tarvii. Tossa kun oli hyvinvointiteemaa käsiteltiin useammassa jaksossa ja ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden näkökulmasta, niin monet puhuu siitä että pitäs miettii niitä asioita, mitä nyt ei ole tapahtunut tämän pandemian takia, ja luoda tilanteita missä ne asiat pääsis tapahtumaan. Ja useinhan me puhutaan just ihmissuhteista, vuorovaikutuksesta, yhteenkuuluvuudesta, vertaistuesta. Näitä asioita on jäänyt väkisinkin pois, koska semmoset akateemisen maailman superpaikat kuten vessajonot ja tämmöset paikat missä vaan yhtäkkiä aletaan keskustelemaan, niin niitä ei ole ollut pariin vuoteen.

 

Pihla: Todellakin. Ja just esim. se että kymmenen minuuttia ennen luennon alkua on jotenkin jäänyt pois. Että juuri näin.

 

Eric: Että se on ollut business business.

 

Pirjo: Nimenomaan. Ja sit just sitä varten noi pandemian vaikutukset on, et jatkuvasti varmaan – no, itse elän tämmöisen jatkuvan huonon omantunnon kanssa, että onko tehty tarpeeksi. Varmasti ei. Mut sitten on tämmöisiä piilovaikutuksia ja sit semmosia vaikutuksia, jotka voi tulla pienellä viiveellä. Paljon puhutaan just näistä, että ei oo pystyny menemään laboratorioon, ei oo pystynyt tekemään kenttätöitä, mutta kyllä se hyvinvointi on – että nää ne praktiset puolet on yksi asia, mut sitten tää hyvinvointi niin se voi olla vähän semmonen, että sillä voi olla sellasia pidemmällä aikavälillä näkyviin tulevia vaikutuksia.

 

Eric: Kyllä, kyllä. No, mennään sitten sinne uuteen normaaliin tai sen taakse eli tuonne tulevaisuuteen ja mietitään vähän sitä, että miten tohtorikoulutusta pitäs kehittää. Saa puhua ohjauksesta mut saa puhua muistakin asioista. Sä saat nyt väitöskirjatutkijana Pihla ensimmäisen vuoron. Miten sä kehittäisi tohtorikoulutusta?

Pihla: Jotenki ehkä täs mun mielestä tässä keskustelun aikana on tullut jo monta semmosta tärkeetä teemaa, joihin ois syytä myös jatkossa panostaa ja ylläpitää. Just tää jotenkin tää erilaisten yhteisöjen rakentaminen ja se ajatus siitä, että tohtoriopinnoissa ei pelkästään tehdä sitä väitöskirjatutkimusta, vaan sä myöskin rakennat sitä ammatillista osaamista ja osallisuutta ja ammatillista identiteettiä tutkijana ja tiedeyhteisön jäsenenä. Niin jotenkin siihen kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen tai siihen kokonaisvaltaiseen kehitykseen tavallaan tukea, että ihan myöskin siis. Ja myöskin ehkä jatkossa näkisin yhä enemmän kansainvälistymisen semmosena tärkeänä teemana, et otetaan siihen tohtorikoulutuksen mukaan entistä enemmän – se on nytkin, mutta siis tavallaan tukee myöskin siihen, että on tärkeetä luoda niitä kansainvälisiä verkostoja. Yhä enemmän tavallaan tiedeyhteisö on kansainvälinen. Että miten lähteä vaikka vaihtoon, tai miten rakentaa sitä, että nyt mä huomaan että se on ehkä tässä kohtaa – on kaikenlaisia ohjelmia, on kaikenlaisia rahotuksia, ja toisaalta se on hyväkin, koska se vahvistaa sitä opiskelijan autonomiaa että sä teet itse, kun sä valitset et tä mihin sä meet ja kuka on mielekäs tyyppi ja sit sä rakennat sen kontaktin. Mut et tavallaan just se balanssi siinä, että sitten sais myöskin tukee.

 

Ja ylipäätään tavallaan tohtorikoulutuksessa se jatko-opiskelijan – taas mä käytän opiskelija-sanaa –  väitöskirjatutkijan autonomian tukeminen on jotenkin ehkä aika myöskin siis tärkeä. Itse huomaan että jotenkin antoisimpia ohjauskeskusteluja on semmoset, missä itse asiassa kysytään aika paljon eikä välttämättä sanota, vaan että vahvistetaan sitä väitöskirjatutkijan omaa toimijuutta siinä omassa tekemisessä, koska se on niin paljon palkitsevampaa, kun itse jotenkin saa luoda sen sisällön ja ne asiat, verrattuna siihen että ne jotenkin tulee annettuna. En mä tiedä, tää ei nyt ehkä liittynyt tähän kysymykseen, mutta höpötin vaan muita. [naurua]

 

Eric: Tää liitty siihen, joo. [naurahdus]

 

Pihla: Niin. Mut ehkä jotenkin tää kansainvälisyys myöskin tulevaisuudessa entistä enemmän.

Eric: Haluuks Pirjo kommentoida nopeasti jotain?

 

Pirjo: Joo. Suomen Akatemian uus johtajahan myöskin kannusti tutkijoita ulkomaille, ja se on yks semmonen kysymys että mitä tää pandemian jälkeinen, mitä on liikkuvuus tässä uudessa maailmassa. Että on sen jotenkin jatkuttava, kasvokkaisuutta ei korvata millään muulla. Tää voi olla kerettiläinen eikä ole kestävän kehityksen mukainen, mutta tää on mun mielipiteeni. Että se on kyllä. Mutta tämmönen verkottuminen ja sitten se että nimenomaan avautuminen, yliopistojen ja väitöskirjatutkijoitten tekemän tutkimuksen avautuminen yhteiskuntaan, osana yhteiskuntaa, ja se tarkottaa tietysti myöskin kommunikatiivisten, että osaa puhua. Inhottava sana on markkinoida, mutta että  osaa paketoida sen ja popularisoida. Kaikki nää tieteelliseen viestintään liittyvät taidot, et mun mielestä ne korostuu aina vaan. Enemmän siinä on sitten myös jälleen kerran, että tämmöset taidot jotka kiinnittyy yksittäiseen väitöskirjatutkijaan mut siihen rakenteeseen sitten, että oppialojen ja tohtoriohjelmien, tiedekuntien pitäis myöskin nähdä tää, että miten avaudutaan laajemmin yhteiskuntaan ja nähdään se semmosena, että tämä vaikutuspuoli. Nää ainakin tulee mieleen tässä kohtaa.

 

Eric: Sä oot tosiaan, Pirjo, tässä yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön, tän European University Associationin alla on tämmönen Council For Doctoral Education, ja sillä on ohjausryhmä missä sä toimit, eli se on tämmönen tohtorikoulutukseen keskittyvä ryhmä. Niin millaista keskustelua nyt eurooppalaisella tasolla käydään tohtorikoulutuksen kehittämisestä? Mitkä teemat siel on erityisesti pinnalla, ja onko ohjaus yksi teema?

 

Pirjo: No voi kuule. [naurua]

 

Eric: [naurua]

 

Pirjo: Tästä voisin tietysti puhua aika pitkään. Joo, mä oon siellä nyt ollut kolme vuotta tähän mennessä, ja toki mä olin siinä, olen seurannut, olen käynyt näissä EUACDE:n vuosittaisissa tapahtumissa ja havainnut sitten, että jotenkin aika pitkälle Tampereella tohtorikoulutusta on kehitetty myöskin niitten periaatteitten ja suositusten mukaisesti jo ennen ennen kuin mä menin tuohon toimintaan niin kun tällain nyrkit savessa mukaan. Siellä tapahtuu nyt tällä hetkellä aika paljon. CDE on esimerkiksi tehnyt tämmösen survey-kyselyn kaikkien kaikkien jäsentensä kesken ja siitä sen raportti – itse asiassa erittäin hyvään aikaan, Eric, tulet tekemään töitä podcastia – se tuli juuri tossa viime viikolla tai joskus tässä huhtikuun alussa ulos. Siinä on hirveän kiinnostavaa, tämmösiä surveyta on tehty silloin tällöin, siinä voi kattoa niitä trendejä että miten tohtorikoulutus on eri puolilla Eurooppaa. Sehän on hirveä heterogeeninen kenttä. Mutta se mikä siellä, ihan niin kun kysyit että lukeutuuko ohjaus näihin asioihin, mitä siellä käsitellään, niin toi ihan justiin valmistunut survey, niin ohjaus on ehdottomasti ihan siellä prioriteettien ykkösenä. Tietysti survey aina tuottaa tietynlaista tietoa, mutta kyllä se on, että se on ton tutkimusetiikan ja integriteetin ohella niin ohjauskoulutus ja ohjaus on painopiste. Että toi survey-juttu on yksi semmonen, mitä me ollaan konkreettisesti tehty.

 

Sitten on tulossa tossa toukokuussa, ei kun kesäkuussa, valitettavasti juhannuksen kans päällekkäin aina on, CDE:n annual meeting, ja tällä kertaa se on Manchesterissä. Siellä tullaan nyt sitten julkistamaan tämmönen kymmenvuotispaperi, jota me ollaan tossa steering committeessa kirjoitettu ja putsattu ja se rupeaa olemaan loppuvaiheessaan. Siinä on tämmönen, katsotaan niitä sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttaa tohtorikoulutukseen, minkälaisia trendejä on. Ohjaus on tietysti sielläkin yksi asia. Siellä painotetaan juuri tällasta, tätä mihin tässä viittasin, mistä Pihlakin puhui, niin just tämä verkottuneempi malli ohjauksesta. Ja myöskin painotetaan sitä, että yliopistojen riittävä investointi ja ohjauksen huomioiminen on hirveen tärkeetä.

 

Mut sit siel on näitä – tietysti se on tämmönen hyvin korkean tason suuntaviivoja maalaava paperi, eli siellä tietysti on hirveen paljon asioita – mutta että näitä kestävän kehityksen tavoitteita, että jos ajattelee ulkoisia tekijöitä joita on tohtorikoulutukseenkin, tai ulkoisia paineita joita tohtorikoulutukseen asettuu, niin siellä on kaikki nää. Ja sitten pandemian vaikutuksista siellä puhutaan, että just tästä, CDE:kin ottaa juuri sen kerettisen kannan jonka äsken sanoin, että liikkuvuuden täytyy jollain tavalla jatkua. Sen on oltava mahdollista, että online ei ikään kuin korvaa kuitenkaan sitä kasvokkaista kokonaan. Että siellä on paljon. Hirveen kiinnostava nähdä. Sit on tietysti tommosia, näitä papereita on tehty yhteistyössä tietysti CDE:n jäsenten kanssa, ja pidettiin semmonen workshop, missä jututettiin ihmisiä joka oli semmonen – ja nyt se vielä laitetaan sitten kommentoitavaksi kaikille jäsenille vielä. Tän tyyppistä siellä tapahtuu.

 

Eric: Itsellä on kokemusta tuolta EU-tehtävistä uraseurantojen kehittämisessä, ja jonkun verran näissä koulutuksen kehittämisissä tietysti aina ne maakontekstit näkyy. Niin haluatko Pirjo kommentoida, kuinka yksimielistä se on,  onko se selvää että esimerkiksi ohjaus on siellä, vai onko siellä erilaisia painopisteitä sitten eri puolella Eurooppaa?

 

Pirjo: Mä luulen että, no tietysti tässä vois puhua siitä, että minkälaista tietoa kyselytutkimus ylipäänsä tuottaa. Se on tietysti hirveen helppo sanoa, että tutkimusetiikka on keskeistä ja ohjaus, mut ne on olleet tietenkin CDE:n toiminnassa pidempään. Myöskin noissa  vuosittaisissa tapaamisessa, niin mä muistan yhtenä vuonna, siitä on jo pikkasen aikaa, niin oli nimenomaan tutkimusetiikka. Ja Suomi on näissä asioissa useesti just siellä kärkipäässä, että been there done that. Tyypillisesti voi vaan kattoa, että meillä menee keskimääräisesti paremmin.

 

Sit se mikä erityisesti on Suomessa erityistä, on se että meillä on kuitenkin tämä tohtorikoulutusverkosto. Eli kaikkien yliopistojen tutkijakoulut tai millä nimellä ne missäkin yliopistossa toimii, ja me pidetään yhteyttä ja sit meillä on yhteisiä resursseja. Meillähän on ollut pitkään jo FinDocNetin pohjalla tutkimusetiikan yhteisiä resursseja, ja nyt ohjauksen pohjalta juuri tällä viikolla pidettiin kokous tän tohtorikoulutusverkoston kanssa. Nää mun mainitsema tää Doc Enhance -hanke, jossa tuottuu jotain materiaaleja, ja sit meillä on olemassaolevia materiaaleja, elikkä näitten pohjalta tullaan kenties ennen pitkää rakentamaan sit tämmönen online-resurssi, jota kaikki suomalaiset yliopistot voivat yhdessä käyttää. Eli tää on ihan uskomattoman hyvä, tietysti pienen maan mahdollisuus tehdä asioita näin. Että tää on sellanen, että CDE aina laittaa tämmösiä tavotteita, mut Suomessa tehdään hirveän hyvää työtä yhteistyössä myöskin yliopistojen kesken. Se on ihan upeeta.

 

Eric: Kyllä, kansallista yhteistyötä onneksi Suomessa osataan aika hyvin tehdä yliopistokentällä.

 

Pirjo: Kyllä.

 

Eric: Siitä on itselläkin paljon kokemusta. No, aihe on iso ja lavea ja siitä voisi vielä keskustella pitkäänkin, mutta ehkä me päätetään kohta jakso. Mutta viimeisenä kysymyksenä teille molemmille niin kuin aikasemmillekin vieraille, niin tulee kysymys lukuvinkistä. Aiheesta tai sen vierestä. Pihla, aloitapa sitä tällä kertaa. Minkälainen lukuvinkki tulee kuulijoille?

 

Pihla: No joo, kiitos. Tää menee nyt ihan suoraan aiheeseen oikeestaan. Koska nyt ollaan akateemisen ohjauksen podcastissa ja tohtorikoulutuksen kontekstissa, niin tämmönen lukuvinkki meikäläisen väitöskirjaohjaajilta Tiina Soinilta ja Kirsi Pyhälältä. Tää on jo vähän vanha, 2012-vuodelta, mutta tämmönen kirja kuin Akateeminen ohjaus tohtorikoulutuksessa.

 

Pirjo: Hyvä kirja.

 

Pihla: Joo. Siinä on hyvin koottu, se on tämmönen kokoomateos teos, missä on useita artikkelityyppisiä tekstejä eri näkökulmista tohtorikoulutuksesta ja akateemisesta ohjauksesta. Mun mielestä siinä tulee monta semmosta teemaa mistä me nytkin puhuttiin käsitellyksi, että suosittelen.

 

Eric: Joo, kiitos. Pirjo, minkäslaista lukuvinkkiä sulta tulee?

 

Pirjo: Jos mennään kirjapituudesta lyhyempään, niin mä voisin mainita pari semmosta mun omaa lempiblogia. Eikse oo tapana aina sanoa, että mitä blogeja seuraa. Yks semmonen jonka monet varmaan tuntee on tää Pat Thomsonin blogi, joka on osoitteessa patthomson.net. Se on semmonen ehkä ei pelkästään ohjaukseen, hän on kasvatustieteen professori Britanniasta, että siinä on ihan hirveen paljon sekä ohjaajia että ohjattavia väitöskirjatutkijoita tukevaa kirjottamiseen, julkasemiseen, ohjaukseen liittyviä blogeja. Musta se on hirveen hyvä, että se on täyspäinen nainen. Että se on hirveen hyvä, mä tykkään kovasti. Ja toinen mun lempiblogi, joka on tietysti vähän kun mä oon itse yhteiskuntatieteilijä, niin on tämä London School of Economicsin Impact Blog, jossa on kanssa aika paljon ylipäänsä tutkijuuteen ja siihen liittyviä asioita eikä pelkästään London School of Economicsin perspektiivistä vaan aika paljon eri ihmiset siellä bloggaa. Nää on ainakin kaks, ja sitten tietysti viran puolesta mä suosittelen näitä mitä mä tossa mainitsin jo nää EUACDE:n, sielläkin on tämmönen blogin kuin The Doctoral Debate, jossa on ihan hirveän hyviä juttuja. Ja sit tietysti sieltä EUACDE:n sivuilta löytyy linkit sit esimerkiksi siihen survey-raporttiin, ja sitten kesäkuun jälkeen julkastaan tämä kymmenvuotisnäkymä eteenpäin. Eli sitä saittia kannattaa seurata jokaisen väitöskirjaohjauksesta kiinnostuneen ihmisen.

 

Eric: Joo. Hei, kiitos paljon, Pihla ja Pirjo, kun tulitte vieraiksi.

 

Pirjo: Kiitos, Eric.

Minkälaista tukea Koneen Säätiö ja muut säätiöt tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi? Miten säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden tukena on kehittynyt? Mikä on säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena tulevaisuudessa?

Jakson vieraana on Kalle Korhonen.

Kalle Korhonen työskentelee Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ryn piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 14. jakso.

Aiheena säätiöiden tuki väitöskirjatutkijoille. Jakson vieraana on Kalle Korhonen, Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtaja.

Jakson kesto 44  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 13.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraana on Kalle Korhonen. Korhonen työskentelee Koneen säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa. Tervetuloa mukaan Kalle.

 

Kalle: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan tänään siitä, että minkälaista tukea Koneen säätiö ja muut säätiöt Suomessa tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi. Miten säätiöiden rooli väitöskirjojen tutkijoiden tukena on kehittynyt ja mikä sen roolin pitäisi olla väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena, tohtorikoulutuksen tukena sitten laajemminkin tulevaisuudessa? Aloitetaan ensin Koneen säätiön lyhyellä esittelyllä. Kalle, kerrotko hieman siitä mittakaavasta millä Koneen säätiö rahoittaa tutkimusta ja erityisesti tohtorikoulutusta ja väitöskirjatutkimusta tällä hetkellä ja millä tieteenaloilla te olette aktiivisia?

 

Kalle: Joo, Koneen säätiöhän on sellainen yleissäätiö, joka tukee tällä hetkellä sekä tiedettä että taidetta. Säätiö on alkanut tukemaan taidetta vasta tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän. Eli tiedettä tuetaan selvästi enemmän kuin taidetta ja viime vuonna tutkimusrahoitusta myönnettiin vuonna 2021 noin 32 miljoonaa euroa. No, sehän ei kerro paljon tällainen luku, mutta havainnollisempi on ehkä se, että kuinka monta täyttä henkilön työvuotta säätiö tuki vuonna tai maksoi vuonna 2021. Se on 650 kaikkiaan, tässä on siis tieteen ja taiteen tekijät mukana ja tästä väitöskirjatekijöiden osalta, niin päästään noin kahteen sataan eli noin 200 täyttä väitöskirjatyövuotta tuimme viime vuonna. Meillähän on erikseen, jokainen voi nähdä miten paljon olemme myöntäneet väitöskirja apurahoja, mutta sitten niiden lisäksi meillä on hankkeissa paljon väitöskirjan tekijöitä. Tämän takia se summa on lopulta niin suuri tai määrä on niin suuri.

 

Eric: Mitkä tieteenalat teillä on nimenomaan väitöskirjatutkimuksen rahoituksessa mukana?

 

Kalle: Meillä on humanistiset tieteet on säätiön suurin tieteenala tai tieteenalakokonaisuus, noin 40 – 50 prosenttia tutkimusrahoituksesta. Sitten yhteiskuntatieteet ehkä 30, riippuu tietenkin vähän jaottelusta. Sitten ympäristötiede parikymmentä prosenttia. Lisäksi meillä on taiteellista tutkimusta eli Taidekorkeakouluissa tehtävää tutkimusta, joka on yleensä juuri väitöskirjatyötä, mutta se on noin viiden prosentin luokkaa säätiön rahoituksesta. Niitäkin siis monta tekijää tälläkin hetkellä tekemässä väitöskirjaa siellä.

 

Eric: Eli aika iso jalanjälki joka vuosi tässä suomalaisessa tohtorikoulutuksessa ainakin näillä aloilla, missä olette aktiivisia.

 

Kalle: Joo, kyllä. Nythän se mitä me ei oikein hyvin tiedetä edelleenkään Suomessa on se, että miten väitöskirjan tekijät saavat rahoituksensa ja mistä kaikista lähteistä. Ja myös se, että kauanko väitöskirjan tekeminen keskimäärin nykyisin kestää. Sitä itseasiassa meidän on tarkoitus selvittää tänä vuonna Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä, tilaamaan selvitys joltakin akateemiselta taholta.

 

Eric: Tämä on tavallaan niin laajakenttä ja kun niitä rahoituskanavia on niin paljon, niin sen kokonaisuuden hahmottaminen aina välillä tekee sitten, tai se on vähän haastavaa.

 

Kalle: Joo, se että mikä on julkisenrahoituksen rooli, mikä on yksityisen rooli ja millaisia väitöskirjapolkuja Suomessa nykyään on. Nämä nykyiset, toki on olemassa uraseurantaselvityksiä ja muita Tilastokeskuksen tietoja, mutta ne ei vastaa näihin kysymyksiin joihin haluaisimme nyt saada ihan tarkkoja vastauksia.

 

Eric: Aivan. Mitä muuta tukea Koneen säätiö tällä hetkellä tarjoaa tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille tämän rahoituksen lisäksi, mikä on tietysti todella tärkeä asia näille tätä työtä tekeville?

 

Kalle: Me tietysti teemme eron siinä, että emme ryhdy ohjaamaan väitöskirjoja. Tämä ei ole sellainen laitos tai tiedeinstituutio, joka sitten harjoittaisi ihan sitä väitöskirjaohjausta. Se olisi väärin yliopistoa kohtaan ja tutkijakoulutettaviakin kohtaan. Sen sijaan me tuetaan sellaisissa asioissa, missä olemme kokeneet, että yliopisto ei ole niin paljon tukenut väitöskirjan tekijöitä eli järjestämme koulutuksia, esimerkiksi hankkeen johtamisesta, tiedehankkeen johtamisesta sekä johtamisen kannalta että eettisen toiminnan kannalta. Sitten tuemme viestinnässä, järjestämme myös viestintäkoulutusta. Koulutusta myös ihan oman toiminnanohjaamisesta, moni väitöskirjan tekijä kuitenkin tekee juuri näillä ihmistieteiden aloilla työtään aika yksin ja silloin on tärkeää tukea sitä oman toiminnanohjaamista. Sitten me tarjotaan tiloja, ei niinkään työtiloja vaan ennemminkin tapaamistiloja, sellaisia palaveritiloja, missä hankkeet voi tavata toisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata vertaisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata ohjaajiaan jos ne ei tapaa yliopistossa. Tällaisia tiloja meillä on tällä hetkellä Helsingissä Koneen säätiön kamari Tehtaankadulla ja sitten tänä vuonna meillä on myös Sofia Helsingin tilat keskustassa apurahasaajien käytössä. Lisäksi on erilaisia pienempiä hankkeita ollut ihan viestinnän tukea tarjotaan. Tällä hetkellä meillä on uusilla nettisivuilla kaikilla säätiön rahoittamilla tieteilijöillä ja taiteilijoilla mahdollisuus paremmin mahdollisuus esitellä omaa hankettaan. Tällaisia tukimuotoja.

 

Eric: Miten nämä on kehittynyt ajan myötä? Onko ne ollut sellaisia, että niitä on ihan teiltä pyydetty vai miten se tämä muu tuki kuin rahoitus on teillä kehittynyt, nimenomaan Koneen säätiöllä?

 

Kalle: Tässä on yksi tekijä ollut varmasti se, että on seurattu mitä maailmalla tapahtuu ja meillä Koneen säätiössä varsinkin alettu ajattelemaan, että rahoitettaville on hyötyä muustakin tuesta kuin pelkästään siitä rahasta. Se voi parantaa ja helpottaa heidän toimintaansa, että siinä on tavallaan sellainen tietysti perinteisesti, sanotaanko ihan sellainen kaikkein perinteisin suomalaisen säätiön tapa rahoittaa väitöskirjaa on se, että lähetetään se raha ja sitten sen jälkeen odotetaan ehkä sitä jotain raporttia lopulta. Mutta odotetaan, että henkilö väittelee ja menestyy hyvin tieteellisellä uralla. Tämä ei ole, tämä on syntynyt sekä omasta aktiivisuudesta että jossain määrin myös siitä, että Koneen säätiössä on koettu, että ollaan jossain määrin lähempänä sitä itse kenttää ja ollaan osa sitä tieteen ja taiteen kenttää myös, vaikka tietysti samaan aikaan ollaan siellä rahoittaja-aidan toisella puolella.

 

Eric: Sä olet toiminut aktiivisesti tämän säätiöiden ja rahastojen yhteiselimen eli tämän Säätiöt ja rahastot ry:n eri toimielimissä ja hallituksessa, tämän väitöskirjatutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi. Miten säätiöt yleisesti tukee sitten väitöskirjatutkijoita tämän rahoituksen lisäksi? Puhuttiin äsken Koneen säätiöstä, mutta että mikä se yleinen tilanne on?

 

Kalle: Yksi ihan tällainen rakenteellinen tärkeä asia on, että se lähtee siitä, että Suomessa on aktiivinen säätiöyhteistyö. Meillä on tämä hyvin aktiivinen yhdistys Säätiöt ja rahastot ry, jolla on hyvin sellainen tarmokas toimitusjohtaja ja meillä siinä ja aktiivinen hallitus, siinä yhdistyksessä on pyritty saamaan aikaan monenlaisia parannuksia säätiörahoitteisten tutkijoiden tai erityisesti apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi. Sitä on tehty ainakin kymmenen vuoden ajan ja itse ollut säätiössä lähes kymmenen vuotta tällä hetkellä ja tämä työ on alkanut joskus siellä nolla-luvulla. Mutta sitten mitä muuta, ja tässäkin on saatu tuloksia aikaan yhteistyössä yliopistojen kanssa, mitkä nyt sitten näkyy siinä, että vähitellen apurahalla tai säätiön rahoittamana työskentelevät on alettu ottaa yhä paremmin osaksi yliopistoyhteisöä. Mutta samalla tietysti pitää muistaa, että siinä on joitakin eroja suhteessa työsuhteeseen sekä niitä kaikkia hyviä puolia, mitä työsuhteessa, mutta sitten on myös suurempaa vapautta. No, mitä muuta tukea. Viestintätuki on lisääntynyt, muillakin säätiöillä on vastaavanlaista tukea kuin Koneen säätiöllä. Esimerkiksi Nesslingin säätiöllä, joka on hyvin aktiivinen rahoittamiensa tutkijoiden työn tuomisessa julkisuuteen. Heidän kanssa me teemme myös yhteistyötä tässä viestintäkoulutuksessa. Muutenkin on sitten erilaisia tukemisen muotoja, esimerkiksi semmoista työterveysvakuutusta käyttävät jotkut säätiöt, joka jossain määrin kompensoi sitä, että säätiöiden rahoittamilla apurahatutkijoilla varsinkaan ei tavallisesti ole yliopiston työterveyshuoltoa. Sitten tavallaan muut asiat, säätiöt on Suomessa kuitenkin yleensä henkilöstöltään hyvin pieniä eli silloin sellaisia kauhean suuria mahdollisuuksia ihmisten tukemiseen ei ole. Muutenkin tavallaan rahallisestihan nämä muut tukimuodot, joita säätiö antaa rahoittamilleen tutkijoille on hyvin pieni osa sitä kaikkea, hyvin pieni verrattuna siihen rahamäärään jota säätiöt jakavat tutkijoille. Ja sitten voi olla myös sellaista ajattelua säätiöissä, että ei haluta edes tukea niitä omia rahoitettavia, vaan ikään kuin ajatellaan sitten koko kenttää ja tuetaan sitten taas muita tilaisuuden tullen. Meillä se, meillä on kyllä aika vahva se ajatus siitä, että me voidaan ja siitä on myös hyötyä näille rahoituksen saajille, että säätiö tarjoaa jotain muutakin kuin pelkästään rahaa.

 

Eric: Niin tavallaan se yhteistyösuhde on vähän tiiviimpi kuin se rahoita ja seuraa -tyyppinen, mikä on sitten usein muissa perinteisempi malli.

 

Kalle: Toki se on aina määräaikainen eli se aina jossain vaiheessa loppuu ikävä kyllä ja se on säätiölle tyypillistä, että emme rahoita hyvin pitkiä aikoja. Emme tarjoa työsuhteita toisin kuin yliopisto tai sellaisia pitkiä työ- tai apurahasuhteita.

 

Eric: Miten teillä tuo väitöskirjatutkijoiden rahoitus, niin kuinka pitkiä ne jaksot teillä keskimäärin on?

 

Kalle: Meillä myönnetään siihen asti, että rahoitus on kestänyt neljä vuotta. Eli aloittava väitöskirjatutkija, joka hakee Koneen säätiöltä, niin jos hänelle myönnetään se, niin se on neljä vuotta heti. Sitten jos hänellä on ollut jo muuta rahoitusta siihen väitöskirjaan, niin sitten se kattaa loppuajan. Me tietysti toivotaan, että neljä vuotta riittäisi ja toivotaan sitten ohjaajiltakin sitä, että he ohjaisivat väitöskirjoja sillä tavalla, että se tulisi neljässä vuodessa valmiiksi. Tämähän liittyy nyt moneen asiaan tukeen ja kysymyksen asetteluun ja kaikkeen. Mutta meillä tosiaan se kesto on sellainen ja tässä säätiöillä on erilaisia linjoja, mutta puhutaanko me.

 

Eric: Lähinnä ehkä siitä, että mietin just Koneen säätiö itse, niin tuntuu että teillä tavallaan se vähän, kun se rahoitusjakso on ehkä pidempi kuin monilla muilla, niin ehkä silloin teille on luontaisempaa miettiä sitä suhdetta vähän syvemmin myös. Onko tämä oikea hypoteesi?

 

Kalle: Joo, onhan se totta.

 

Eric: Sä olet itse Kalle filosofian tohtori ja sulla on henkilökohtainen kokemus sekä siitä väitöskirjaohjattavan että sitten ohjaajan positiosta, sä olet ohjannut väitöskirjoja sun omalla tieteenalalla, joka on siis antiikintutkimus ja klassiset kielet. Miten sä toivoisit, että väitöskirjojen ohjaajia ja väitöskirjatutkijoita tuettaisiin työssään yliopistoissa, säätiöissä ja yhteiskunnassa laajemmin? Mihin sä haluaisit, että me kiinnitettäisiin huomioita erityisesti, kun me ajatellaan sitä väitöskirjatutkijan työn arkea ja toisaalta hyvinvointia siinä tehtävässä?

 

Kalle: Mä oikeastaan aloitan vähän, koska usein asiat riippuu siitä, mitä on itse kokenut, niin aloitan vähän lyhyesti tästä omasta taustastani, jonka mainitsit. Eli mun väitöskirjassahan pääaine oli antiikin kreikan kieli ja kirjallisuus ja käytännössä myös latinan kieli ja kirjallisuus eli tällaiset hyvin käytännönläheiset humanistiset oppiaineet. Mä tein sen osittain Roomassa ja tavallaan löysin sitten hyvän ohjaajan sieltä sitten, kun sain aiheen säädettyä järkeväksi. Mulla oli sitten onnea myös tutkimusaineistojen kanssa juuri tämän Italiasta saavutetun ohjausyhteistyön takia. Kaikkeahan ei ole aina helppo tutkia, vaikka tutkisi 2000 vuotta vanhoja aineistoja. Ja siihen liittyen juuri tuli se kokemus, että on virallisia ohjaajia ja sitten on muita ohjaajia. Ja tämä tällainen, se kokemus siitä, että sitä ei voi tehdä yksin tai jotenkin täytyy vaan löytää se tilanne ulos siitä, jos jää yksin, se on tärkeää. Sitten mä olen itse ohjannut aika eri alojenkin ihmisiä itse asiassa. Kyllä antiikin tutkimuksia, mutta myös italian kielen ja kirjallisuuden väitöskirjaa. Sitten sellaista kielentutkimuksen ja biologian rajoilla toimivaa väitöskirjaa, nyt viimeksi taas kreikan kielen ja kirjallisuuden, antiikin kreikan metriikkaa käsittelevää väitöskirjaa. Tämähän on ihan tyypillistä humanistisilla aloilla, että se ohjaaminen ei aina kohdistu pelkästään siihen omaan täsmäalaan. Mä en tässä maininnut niitä, mutta yhtä italialaista olen myös ohjannut taas antiikin tutkimuksessa. Mutta ohjaaminen ei aina kohdistu omaan täsmäalaan, vaan se tulee myös sinne vähän niin kuin oman alan viereen tai johonkin siihen liittyvään alaan ja se on myös sellainen tilanne, joka on mun mielestä hyvä muistaa. Että usein tärkeää on se väitöskirjan ohjaajan asenne ennemminkin kuin se positio. Tietysti kokemusta pitää olla ja pätevyyttä, mutta asenne on tärkeä. Nyt mennään tähän yleisempään kysymykseen, niin sehän väikkäri on valtava mahdollisuus syventyä johonkin tutkimusaiheeseen tai aihepiiriin kunnolla muutaman vuoden ajan. Tavallisesti se on tieteellisen uran alkupäässä niin kuin kaikki tietää ja siinä vaiheessa on vielä epävarmaa, että tuleeko ihmisestä tutkija vai jotain muuta. Toki on ihmisiä, jotka tekee sen myös jossakin myöhemmässä uran vaiheessa, ainakin Suomessa. Ja Koneen säätiön kannalta kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole toista parempi. Sekin että tekee vähän myöhemmin sen elämässään kuin heti maisteriksi valmistumisen jälkeen, voi tuottaa ihan hyviä tuloksia sekä väistökirjan tekijälle että tieteellisesti. Tärkeintä on kuitenkin se, että pystyy jonkin aikaa keskittymään työhön ja just siellä tutkijan uran alkuvaiheessa, silloinhan me puhutaan neljästä vuodesta vaikka tiedämme sitten, että se ei käytännössä ihan riitä. Yksi ihan olennainen asia on se, että väitöskirjan tekijä ei saa jäädä yksin. Se täytyy, väikkäri kun on työ, niin sitä aina tehdään kokeneempien tutkijoiden ohjauksessa. On äärimmäisen harvinaista, että siitä jotenkin voisi syntyä mielekästä työtä ja kiinnostavaa tutkijan itsensä tai tiedeyhteisön kannalta, jos sitä tehtäisiin ihan yksin. Mutta niin kuin äsken mainitsin, niin sitten käytännönohjaajathan eivät aina ole samat kuin viralliset ohjaajat, mutta täytyy olla niin, että on ohjausta. Tämä nyt varmasti tuntuu itsestään selvältä kaikista, mutta ei se ole edelleenkään sitä. Sehän on hirveän hyvä kehitys tässä tohtorikoulutuksessa Suomessa ollut se, että tohtorikoulutukseen pääsy ei ole enää yhtä itsestään selvää kuin aiemmin oli. Vaan että yliopisto myös varaa sitten ohjausresursseja, kun tietää ketä siellä on tekemässä väitöskirjaa. Sitä kautta on, käy ehkä harvinaisemmaksi se, että väitöskirja tehdään täysin yksin, koska siitä täysin yksin tekemisestä voi seurata sitten juuri henkisiä vaikeuksia ja tutkimuksellisia vaikeuksia ja muita hankaluuksia.

 

Eric: Eli keskeistä on se, että sille tutkimustyölle muodostuu tietysti se, että siellä on se hyvä ohjaus, mutta että myös laajemmin se ohjaus nähdään niin, että mitä osaamista siihen prosessiin tarvitaan. Niin jos ei se kaikki tule siltä niin sanotulta nimetyltä viralliselta ohjaajalta, niin kunhan se tulee. Eli löytyy se keskustelukumppanit ja se laajempi ohjauskehys siihen tekemiseen.

 

Kalle: Tässähän itseasiassa tavallaan se säätiöiden tarjoama tuki voi myös auttaa eli rahoittajan tarjoama tuki. Mehän on nyt järjestetään myös mentorointia ja se on nimenomaan vertaismentorointia eli se toimii mentorointiryhmien kautta. Ei sillä lailla, että siinä on yksi aktori ja yksi mentori tai yksi mentoroija ja yksi mentoroitava. Se on sellainen asia, jota jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa, että miten vaan kaikin mahdollisin tavoin tuetaan sitä, että väitöskirjan tekijät löytää itselleen, löytää henkilöitä jotka pystyy tukemaan siinä. No nyt mä tietysti puhun enemmän ihmistieteistä kuin luonnontieteistä tai sellainen, vähän sellainen arkityyppinen tai stereotyyppinen luonnontieteellinen tutkimushan tapahtuu ryhmissä. No ei sekään aina ole niin, kyllä sitäkin tehdään yksin. Sitten humanistisissa ja ihmistieteissä on paljon ryhmissä tekemistä nykyään myös, mutta siellähän sitä ei olekaan välttämättä sitten tällaista ongelmaa, että ei olisi ohjausta ryhmän piirissä. Mutta sielläkin on tärkeää se, että miten otetaan osaksi ryhmää sitten, jos se ryhmä on olemassa ja miten tuetaan siinä ryhmän puitteissa.

 

Eric: Onko teillä semmoista tukea tai voimavaraa, mitä sä toivoisit että väitöskirjaohjaajille lisättäisi?

 

Kalle: Se on, tavallaan se sitten menee vähän meidän vaikutuspiirin ulkopuolelle. No joo, tavallaan mehän tuetaan hankkeiden johtajia, koska meiltä saa sitä hankerahoitusta. Se on hyvin haluttua se Koneen säätiön tutkimushankerahoitus ja sitä kautta pystymme tukemaan myös väitöskirjojen ohjaajia. Mutta sellainen, mun käsitys on se, että yliopistollinen tohtorikoulutus on kehittynyt koko ajan parempaan suuntaan tämän tietyn institutionaalisen myötä. Ja sitten se, että siellä tällä hetkellä jo paljon paremmin huolehditaan sekä väitöskirjan tekijöistä että väitöskirjojen ohjaajista. Tavallaan juuri se, että tässäkin meidän täytyy aika paljon seurata sitä tai pitää olla kärryillä siitä, mitä yliopistot tekevät ja miten ne tukevat ohjaajia.

 

Eric: Jos puhutaan, tietysti nyt kun on tämä pitkä virus, koronaviruspandemia ollut päällä ja tiedetään, että sen vaikutukset myös väitöskirjatutkijoiden hyvinvointiin on ollut toki moninaisia, mutta sillä on ollut paljon myös negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Niin jos ajatellaan tuota sun positiota sekä täältä rahoittajan päästä että sitten itse aikanaan sen tien kulkeneena ja sitten toisten ohjaajana ollen, niin onko tässä sellaisia asioita, mitä sä toivoisit nimenomaan tämän hyvinvoinnin näkökulmasta? Onko se sitten mitä yliopistossa voitaisiin tehdä tai yhteiskunnassa laajemmin, että väitöskirjatutkijat voisi paremmin?

 

Kalle: Joo, tässäkin se, mitä me tarjotaan nyt, pyrkii vähän tukemaan sitä väitöskirjan tekijöiden hyvinvointia. Mehän on oltu myös hyvin joustavia rahoituksen suhteen niin kuin juuri käyttöaikojen ja sellaisten kannalta. Me on myönnetty myös, korona-aikana myönnettiin myös tällaisia lyhyehköjä lisärahoituksia juuri säätiön tukemille tutkijoille. Mutta tämä on asia, jossa meidän pitää varmasti miettiä yhä enemmän hyvinvointia yhdessä yliopistojen kanssa. Sitten meillä kuitenkin on pieni organisaatio, meilläkin tulee tavallaan ehkä se hankaluus siinä, että sitten asiantuntemusta ei ole taas sellaisissa hyvinvointiasioissa.

 

Eric: Sanoit tämän vertaismentoroinnin, onko se nimenomaan Koneen säätiön toimintaa vai onko siinä joku laajempi säätiö?

 

Kalle: Se on Koneen säätiön.

 

Eric: Niin sitä mentoroinnin ja vertaismentoroinnin jonkun verran tunnen ja tietysti siinäkin yksi tavoite on nimenomaan se hyvinvoinnin lisääminen tai semmoinen vertaistuen lisääminen. Niin oliko se yksi osasyy, miksi te lähditte siihen nimenomaan tämä hyvinvointi näkökulma vai minkälaisia tausta-ajatuksia siinä vertaismentoroinnin aloittamisessa oli?

 

Kalle: Joo, se oli hyvinvointi näkökulma ja nimenomaan se, että yleensä parannetaan ihmisten mahdollisuuksia tehdä omaa työtään. Mulla on siitä omaa kokemusta siltä ajalta, kun toimin itse yliopiston lehtorina, no siitä tulee jo lähes kymmenen vuotta kun lähdin sieltä. Mutta silloin järjestin kollegoiden kanssa sekä tohtoripiiriä että gradupiiriä, joissa väitöskirjan tekijät pääsi puhumaan keskenään. Ei niinkään tällaisessa seminaarihengessä eli ei niinkään esittelemään sitä tutkimusaihettaan seminaarin tapaan ottaen vastaan kritiikkiä, vaan vähän niin kuin vähemmän muodollisessa hengessä. Tällaiset verkostoitumismahdollisuudet, niitä täytyy, niitä me pidetään hyvin tärkeinä myös täällä säätiössä. Tällaisia erilaisia kohtaamismahdollisuuksia. Nythän me niin kuin muutkin, niin me on siirretty tilaisuuksia paljon verkkoon. Siinä on se hyvä, että kun meillä esimerkiksi näihin tiloihin liittyvät palvelut sijoittuu tänne Helsingin seudulle ja tilaisuudetkin on aiemmin sijoittunut Helsinkiin. Niin nyt meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia huomioida muualla asuvia henkilöitä, että heidän ei aina tarvitse matkustaa tänne, jos he haluavat osallistua tilaisuuksiin.

 

Eric: Me on nyt puhuttu siitä, että mitä Koneen säätiö ja vähän laajemmin muut säätiöt tekee tässä väitöskirjatutkijoiden työn tukena sen rahoituksen lisäksi. Mutta jos pikkasen yritetään katsoa pidemmälle ja mietitään sitä esimerkiksi, mitä just te olette ajatellut tai mitä sä itse toivoisit, että miten tämä säätiöiden rooli nyt kehittyy sitten. Sekä tässä rahoitustoiminnassa siinä, miten väitöskirjatutkimusta rahoitetaan että sitten siinä muussa tuessa, että onko jotain semmoisia asioita, mitä itse haluaisit muuttaa tai tehdä toisin kuin nyt tulevaisuudessa?

 

Kalle: Yksi sellainen kysymys on se, että miten jos verrattaisiin Ruotsia ja Suomea toisiinsa. Tästä mä todella haluaisin saada tietoa, koska Ruotsissahan käytännössä kaikki väitöskirjatekijät on palkka, on siis työsuhteessa yliopistoonsa. Siellä ilmeisesti aiemmin oli jonkinlaisia apurahojakin, varsinkin sellaisille tutkijoille, jotka tekee sitten vähän myöhemmässä työelämävaiheessa väitöskirjaa. Mutta näitä reittejä ei käsittääkseni sitten enää ole tai on tosi vähän eli nyt se, että miten tämä Suomen mallin ja Ruotsin mallin, millai nämä eroaa toisistaan. Kun tässähän on se valtavan suuri kysymys, että yleinen tiedepoliittinen kysymys, miten paljon väitöskirjoja on mielekästä rahoittaa vaikka Suomessa tai Ruotsissa. Niin siinä auttaisi, jos me vähän tiedettäisiin, että miten tämä vaikuttaa tämä malli, jossa tavallaan, siinähän tavallaan julkinen valta määrittelee, että miten paljon niitä väitöskirjoja tulee. Suomessahan kun tieteen yksityinen rahoitus on nyt viime vuosina aika vahvasti noussut, niin sellainen ei ole olemassa sellaista tahoa, joka määrittelisi, että nyt Suomessa tuotetaan näin ja näin paljon väitöskirjoja. Ei ole sellaista keskitettyä keskushallintoa, joka sanoisi sen. Meillä tietysti, eli tämä on sellainen tutkimuskysymys, josta haluaisin saada lisätietoa, mutta jos joku voisi akateemisen tutkimuksen tehdä, niin se olisi tosi hyvä. Meillähän puhutaan paljon siitä, että mikä on säätiöiden rooli esimerkiksi tässä väitöskirjarahoituksen kestossa. Koneen säätiö niin kuin sanoin, tarjoaa sen koko väikkärirahoituksen tai pyrkii tarjoamaan sen loppuun asti. Sitten on esimerkiksi Kordelinin säätiö linja on se, että rahoitus sijoittuu siihen viimeistelyvaiheeseen eli heillä on tällainen selkeä nich, johon rahoitus sijoitetaan. Sitten esimerkiksi Kulttuurirahasto, joka on suuri väitöskirjarahoittaja, niin on alkanut myöntää pidempiä rahoituksia, mutta edelleenkin niitä on vaan pieni osa heidän rahoituksestaan. Tämä on sellainen keskustelu, joka on jatkuvasti käynnissä. Mä kyllä itse ajattelen, että sellaista pidennettyjä rahoituksia tulee yhä enemmän. Ehkä pystyttäisiin tarjoamaan. Meillähän on toki paljon pieniä säätiöitä, jotka rahoittaa ehkä puolen vuoden tai sellaisia muutaman tuhannen euron, antaa sellaisia starttirahoja tai tukirahoituksia. Ja sielläkin voisi ajatella, jos edes sellaisille säätiöille sopisi, että yhdistäisivät voimiaan ja tarjoaisivat sellaista boolirahoitusta väitöskirjan tekijöille. Sitten tämä kansainvälinen yhteistyöhän on koko ajan pohdinnassa ja nyt se on tällä hetkellä, meillä on sota käynnissä tässä lähimaassa ainakin tätä äänitettäessä. Ja se, että miten me tuetaan Euroopan mitassa väitöskirjan tekijöitä, mikä suomalaisten säätiöiden rooli on siinä, niin sekin on kiinnostava kysymys. Meillähän ei ole sellaista säätiöiden tutkimusrahoitusyhteistyö rajojen yli on kuitenkin aika rajallista, siinä on rajoja ja se on asia, jota me ei olla mukana ollenkaan siinä määrin kuin esimerkiksi tällaiset yliopistot tai Suomen Akatemia on mukana kansainvälisissä verkoissa. Koska niitä verkostoja ei yksinkertaisesti vaan ole sillä tavalla. Se mitä, niin eli mä ajattelen, että kyllä yhä useampi alkaa tarjota myös muuta tukea rahan lisäksi, yhä useampi säätiö on ryhtynyt viestimään ja silloinhan, viestintähän ei sitten tarkoita sitä, että kerrotaan kuinka hieno säätiö on, vaan viestintä tarkoittaa säätiöillä jokseenkin aika sitä, että tuodaan esille niitä säätiön rahoittamia henkilöitä ja niitä ryhmiä ja tukijoita ja toimijoita. Eli sellaista tukea on tulossa yhä enemmän. Ja siinä pitää tietysti seurata sitä, että mitä yliopistot tarjoaa. Yliopistotkin tarjoaa viestintätukea ja yliopistot tarjoaa viestintäkoulutuksia, kaikenlaista muuta tukea. Pyritään tekemään asioita pysyen kartalla siitä, että mitä yliopistot tekevät ja myös yhteistyössä yliopistojen kanssa.

 

Eric: Oma perspektiivi tohtorikoulutukseen oli aikaisemmin uraohjaaja ja nyt sitten tässä nykyisessä positiossa ehkä enemmän sieltä työllisyyden seurannan kautta ja sitten tämä ohjauksen yleisten linjojen kautta. Mutta en tiedä miten kauas sen itse näet, mutta jos nyt katsotaan vaikka tätä kymmenen vuoden jaksoa tässä, niin mun tulkinta on kuitenkin se, että sekä yliopistossa tehtävä tohtorin koulutuksen kehittäminen ja reformi että sitten Säätiöiden liikkumiseen, tämmöiseen pidempään, vähän ennakoitavampaan rahoitukseen, että meillä kuitenkin tohtorikoulutus on nyt paremmalla tolalla, kun se oli kymmenen vuotta. Onko tämä reilu arvio?

 

Kalle: Kyllä mun mielestä näin on. Tässä on niin ristiriitaista tämä keskustelu. Tavallaan tuodaan esiin usein sellaista anekdootillista evidenssiä siitä, kuinka jotkut asiat on huonosti ja sitten monet asiat on myös tässä tohtorikoulutuksessa mennyt tosi paljon parempaan suuntaan. Sellaisia asioita ei niinkään ehkä tuoda esiin, koska ne on aika hitaita prosesseja olleet ja kukaan ei voi oikeastaan verrata, koska väitöskirjan tekijänä, tekijät eivät voi verrata tilannetta siihen, minkälaista se oli vaikka 15 – 20 vuotta sitten. Se on kyllä, mutta toki aina kun me kuullaan siitä, miten esimerkiksi apurahalla työskentelevät tutkija on selkeästi epäoikeudenmukaisesti kohdeltu jossain tutkimusinstituutiossa tai yliopistossa, niin kyllähän me siihen yritetään jotenkin puuttua ja tukea sitä väitöskirjan tekijää. Tällaisen, sellainen puhe siitä, että tai no vaikka se, että useinhan tiedeyhteisössä saattaa olla, että tulee tutkijapuolelta sellaista, että suurin osa haluaa vaihtaa alaa tai jotain tällaista. Sitten siellä ei ole niin vaarallista, ylipäänsä ihmisethän haluaa usein vaihtaa ja alaa, mutta sen ei tietenkään pidä johtaa siihen, että hyvät tekijät haluavat vaihtaa alaa, koska heidän tutkimusedellytykset ovat käyneet mahdottomiksi. Tässä, en mä tiedä, mä toivon tietysti parempaa lähitulevaisuutta. No nyt tämä nykyinen sota epäilemättä johtaa jonkunlaiseen taloudelliseen kriisiin taas, mutta sitten sen jälkeen ainakin toivomme jatkuvasti tai uskoisin, että tilanne taas paranee.

 

Eric: Niin ja yhtä aikaan pitäisi voida nähdä asiat, missä on kehitytty ja pystytty parantamaan asioita ja sitten kuitenkin nähdä ne ongelmat niitä kaunistelematta ratkoa ja katsoa niitä. Tämä pitäisi olla yhtä aikaa mahdollista. Itse ainakin toivon, että samanlailla kuin nähdään mitä yliopistoissa on tehty, mitä säätiöt on tehnyt, niin sitten myös silloin kun tulee niitä ongelmia eteen tai me nähdään, että siinä väitöskirjatutkija arjessa tai siinä hyvinvoinnissa tai siinä ohjauksessa on puuttumista, että niistä sitten myös uskalletaan puhua avoimesti. Nämä  on molemmat tärkeitä näkökulmia. Kiitos tosi paljon Kalle, kun tulit vieraaksi ja toit tätä säätiön näkökulmaa ja säätiöiden tuen näkökulmaa tähän väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien arkeen. Mun podcastin lopussa kysyn aina vieraalta lukuvinkkiä kuulijoille, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä, sekin on ok. Onko sulla Kalle minkälainen lukuvinkki tänään?

 

Kalle: Esimerkiksi tällainen kirja, joka ilmestyi viime tai toissa vuonna, jonka nimi on Tutkiva mielikuvitus. Se on Sanna Ryynäsen ja Anni Rannikon toimittama kokoelma, hyvin kiinnostava ja mun mielestä inspiroiva. Erityisesti se on suunnattu ikään kuin tai siinä alaotsikossa puhutaan yhteiskuntatieteistä, mutta se sopii mun mielestä kyllä kaikille, jotka tutkii varsinkin nykyajan ilmiöitä ihmistieteissä. Sellainen lukuvinkki.

 

Eric: Kiitos Kalle kun tulit vieraaksi.

 

Kalle: Kiitos.

Millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus? Missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta? Mitä tiedämme tutkimuksen perusteella väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Minkälaista on hyvä ja vaikuttava ohjaus tohtorikoulutuksessa? Miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin?

Jakson vieraana on Kirsi Pyhältö.

Kirsi Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa, HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijakoulun (HYMYn) johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 13. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Jakson vieraana on professori Kirsi Pyhältö Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta, HYPE:stä.

Jakson kesto 75  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 7.4.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Kirsi Pyhältö. Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulu HYMY:n johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta. Tervetuloa mukaan, Kirsi!

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kivaa olla täällä.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään Kirsin kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta. Käsitellään myös miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin.

 

Aloitetaas, Kirsi, ihan perusteista. Mitä asioita pitäis erityisesti huomioida kun puhutaan tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Miten tohtorikoulutus ja sen aikana saatu ohjaus eroaa perustutkinto-opiskelusta ja sen aikana saadusta ohjauksesta?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Varmaan semmonen peruslähtökohta tossa on se, että kun puhutaan tohtorikoulutuksesta, niin verrattuna perustutkintokoulutukseen tohtorikoulutuksen yksi ydintavoitteista on uuden tiedon luominen. Tavallaan mennään sinne missä ei olla vielä oltu tutkimuksen keinoin ja sitä kautta rakennetaan jotain uutta. Toisaalta tohtorikoulutushan on ensisijaisesti tutkijan koulutusta. Tässä mielessä kun miettii sen koulutuksen tavoitteita, jossa yhtäällä se tavoite on uuden tiedon luominen ja toisaalta tutkijoiden kouluttaminen. Se eroaa tässä suhteessa perustutkinto-opetuksesta.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkintokoulutukseen, tohtorikoulutushan ei ole kurssimuotoista ensisijaisesti. Jos katotaan tohtoritutkinnon kokonaisuutta, niin siinähän on vain 40 opintopistettä kursseja ja ne kurssitkin jotka siihen tohtoritutkintoon kuuluu perustuvat henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan. Niistä merkittävä osa voi olla esimerkiksi sitä että osallistutaan johonkin kesäkouluun tai tieteelliseen konferenssiin ja tän tyyppisiin. Eli tavallaan se kurssikokonaisuus joka on pieni osa tohtorin tutkintoa, se on henkilökohtaisesti rakennettu ja sen tehtävä on tukea sitä väitöskirjatutkimusprosessia ensisijaisesti. Suurin osa siitä tutkinnosta on sen väitöskirjatutkimuksen tekemistä.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkinto-opintoihin, se on ohjaussuhde on huomattavan pitkä. Eli väitöskirjan ohjaajan tai ohjaajien ja sen väitöskirjatutkijan ohjaussuhde tyypillisesti on 5-6 vuotta, jos mietitään mikä on keskimääräinen aika joka väitöskirjan tekemiseen kuluu. Sitä kautta verrattuna perustutkinto-opiskeluun ja (-) [0:04:12] ohjaukseen, yksikään ohjaussuhde ei ole näin pitkä tai intensiivinen sen lisäksi, että sen ohjaussuhteen ensisijaiset tavoitteet on nää.

 

Toki siinä on myös yhteneväisiä piirteitä siinä mielessä, että tieteellisen asiantuntijuuden, tutkijan osaamisen oppimisprosessin ohjaamisessa on uraohjauksen piirteitä myöskin. Eli siellä on tiettyjä tämmösiä samankaltaisuuksia, että ei se täysin erilaista ole, mutta kyllä siinä on monia omaleimaisia tunnuspiirteitä verrattuna perustutkinto-opiskelun osana tapahtuvaan ohjaukseen.

 

Tässä on ehkä myöskin tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana siltä osin aika isoakin muutosta. Aikaisemminhan tohtoritutkinnon suorittaneista aika merkittävä osa työllistyi tutkimusinstituutioihin tai yliopistoon. Nyt meillä on hyvin nähtävissä tämmönen globaali ja yleinen trendi, jossa yhä enemmän tohtorit työllistyy yliopiston ulkopuoliseen työelämään. Jolloin kysymys siitä mikä on osaamisen (-) [0:05:42] jota tarvitaan sekä yliopiston sisällä että yliopiston ulkopuolella, on ikään kuin laajentunut se keskustelu verrattuna aiempaan.

 

Ehkä tosta tulokulmasta, toki on siis, jos miettii yliopiston ulkopuolista tohtoreitten työelämää, niin siellä on myöskin uudenlaisia osaamishaasteita. Vaikkapa markkinointiin ja bisnestaitoihin liittyvää. Mutta sitten aika isolta osalta mä näkisin, että kyse on siitä että meidän väitöskirjatutkijat oman väitöskirjaprosessinsa aikana oppii todella laaja-alaisesti monenlaisia asioita. Mutta kysymys on se, että kuinka hyvin he osaa sanallistaa sitä osaamista sellaisella tavalla että yliopiston ulkopuolinen työnantaja tunnistaa osaamisen ja tunnistaa mahdollisuuden hyödyntää sitä. Tässä on ehkä syytä vielä sanoa se, että aika paljonhan on julkista keskustelua käyty siitä, tavallaan esitetty huoli siitä että onko meillä paljon työttömiä tohtoreita. Jos me katotaan tilastoja, niin ei meillä ole. Eli tohtorit edelleen työllistyy tosi hyvin, mutta akateemisille urille tyypillisesti, varsinkin yliopistourapoluilla. Se tyypillinen urapolkuhan on sirpaleinen. Sellaiset urapolut ovat harvinaisia, että sitten kun mä väittelin tohtoriksi, niin sitten mä suoraan saisin vaikka Post docin, josta mä suoraan saisin vakituisen yliopiston lehtoraatin, yliopistotutkijan tai ensimmäisen vaiheen tenureprofessuurin. Yleensä se urapolku on enemmän tai vähemmän pätkittäinen ja arvaamaton. Ikään kuin tämmöset linjakkaammat tai jotka eivät ole pätkittäisiä, niin ne löytyy enemmän juuri sen akateemisen maailman ulkopuolelta. Tietenkin meidän tohtorit aika paljon myöskin työllistyy sitä kautta, että he saattavat perustaa omia toiminimiä tai yrityksiä. Se on myöskin yksi ehkä vähän tuoreempi tohtoreitten työllistymisen muoto.

 

Näin ollen jos miettii tän pitkän alustuksen kautta, palaa tavallaan siihen ohjaukseen. Väitöskirjatutkimusprosessin ohjaus kohdistuu ensisijaisesti siihen miten tutkimusprosessissa ohjaaja voi tukea häntä siinä uuden tiedon luomisessa. Miten hän voi olla yhdessä luomassa sitä uutta tietoa ja myöskin tukea oppimisprosessia, jonka seurauksena väitöskirjatutkija pikku hiljaa oppii tekemään tätä yhä itsenäisemmin ja itsenäisemmin, sitten myöskin sen tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen prosessissa.

 

Ohjaus myöskin siinä väikkäritutkimusprosessissa, siel on tieteenalakohtaisia eroja sen suhteen miten se on orkestroitu. Tyypillisesti esimerkiksi humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla on ollut vahvempi traditio siitä, että ohjaus enemmän kisälli-oppipoikamuotoista ohjausta kahden välisessä suhteessa, tai kolmen välisessä suhteessa jos ohjaajia on useampi. Kun taas vaikka lääketieteessä se on ollut tyypillisempää, että tehdään tutkimusryhmissä. Toisaalta myöskin se malli tutkimusryhmässä työskentelyssä ohjauksessa on aika usein ollut tää kisälli-oppipoika, mut se on ollut ryhmämuotoista. Mut nyt on selkeästi nähtävissä sen tyyppinen kehitys, vaikka Helsingin yliopistossa, ollaan siirrytty yhä enemmän tutkimusryhmissä työskentelemiseen myöskin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Myöskin väitöskirjamuodossa näkyy muutos. Meillähän tällä hetkellä suurin osa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoista tekee artikkelimuotoista väitöskirjaa, että vähemmistö tekee monografiaa. Molemmat on totta kai täysin legitiimejä tapoja tehdä, mutta siinä näkyy tän tyyppinen kehitys myöskin.

 

Yks mikä meillä tietenkin on, meidän väikkäriohjaajathan on aika hyvin valmistautuneet. Heillä on aika hyvät valmiudet tutkimusprosessien ohjaamiseen ja myöskin tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen ohjaamiseen. Mut se missä me tietenkin kohdataan enemmän haasteita, johtuen siitä että meidän väitöskirjaohjaajien osalta, suurimmalla osallahan meistä, meidän työkokemuksemme on yliopiston sisällä. Tavallaan me ollaan tehty meidän työura yliopistolla, niin sen suhteen on ehkä tämmönen (-) [0:12:22] tai epäsuhta ja missä me ollaan aika ison haasteen edessä. Kun näistä tuoreista tohtoreista suurin osa menee töihin jonnekin muualle kuin yliopistoon, niin silloin tietenkin herää kysymys, että mitkä on meidän valmiudet ohjata heitä sellaiseen työelämään josta meidän kokemuksemme on vähäinen tai voi olla et meil ei oo laisinkaan ulkopuolista kokemusta. Se on ehkä tämmönen viimeisten vuosikymmenten aikana noussut haaste.

 

Mut siinä mä ehkä ajattelen niin, että esimerkiksi meillä Helsingin yliopistolla on ihan fantastinen voimavara jota me ehkä vähän alihyödynnetään eli meidän tohtorialumnit, jotka työskentelee yliopiston ulkopuolella. Tää esimerkiksi voi olla meidän kannalta keskeinen resurssi tossa suhteessa.

 

ERIC CARVER: Pitkään uraohjaajana työskentelin, myös tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden kanssa ja kun uraseurantoja ja tohtoriuraseurantoja on pyörittänyt pitkään, niin tässä keskeistä on nimenomaan se että ei kai tohtorikoulutuksessa niinkään se ongelma ole se, että tieteellinen tutkijan koulutus ei toimisi, vaan nimenomaan mitä muuta tulevaisuuden ja urasuunnittelun tuessa,  et missä määrin. Tietysti urapalvelut tekee sitä työtä, alumniyhteydet tukee sitä, tutkimusyhteistyö yliopiston ja muiden toimijoiden välillä, semmoset rahoitusmuodot esimerkiksi jotka on tukenut sitä matalan kynnyksen verkottumista, niin siinä on paljon asioita missä tavallaan se maailma avautuu sen prosessin-

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja se mikä myöskin ihan peruslähtökohtana on tärkeä ja missä on tutkimuksenkin perusteella havaittu se, että se on usein haaste. Ihan sen väikkäritutkimusprosessin alusta lähtien, sen miettiminen et mitä mä haluaisin tehä isona. Eli tavallaan kysymys siitä, että mitä on ne mun mahdollisuudet, tulevaisuuden työurat, mitä mä haluaisin tehdä ja missä sen tekeminen on mahdollista. Senhän ei tarvii olla selvä itselle heti aluksi, vaan se on enemmän prosessi. Kun se rupee itselle hahmottuman, et okei tän kaltaista työtä mä haluaisin tehdä ja ehkä näissä paikoissa se vois olla mahdollista, niin sitten on hirveän tärkeä kysymys se, että okei mitä mun täytyy tehä tänään, jotta mä voin vaikka 6 vuoden päästä tehä sitä työtä jota mä haluan tehä.

 

Tää kysymys usein spontaanisti viriää väitöskirjatutkijoissa yllättävän myöhään, mikäli sitä prosessia ei tietoisesti ja tavoitteellisesti tueta. Sen väitöskirjatutkimusohjaamisen näkökulmasta tää on ohjaajien kannalta semmonen helpottava ja hyvä uutinen, et sillä ohjaajalla ei tarvii olla vastausta tähän kysymykseen. Mutta hän voi olla virittämässä tätä tärkeää kysymystä ja tätä tärkeää pohdintaa siitä, mistä on osoitettu ihan tutkitusti olevan hyötyä sen myöhemmän uran näkökulmasta.

 

ERIC CARVER: En tiedä mitä metaforia itse käytät väitöskirjatutkimuksen polulla, mutta mitä on itse kuullut vaikka tohtoriurakurssilla näistä alumnitarinoista, niin vuorikiipeilystä puhutaan, Atlantin yli yksin lentokoneella lentäminen [naurahtaa], se oli ehkä vähän vaikea kielikuva. Se on intensiivistä, niin miten luoda se tila sen sisälle siihen, että välillä pysähdyttäis miettimään, että okei tää on nyt tätä huippu-urheilua, mutta mitäs sitten sen jälkeen. Se että siinä tuettais, se on varmaan aika tärkeää?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja myöskin se, että väikkärin tekeminen, noi metaforat mitä sä tossa käytit, noi on hyvin tuttuja myöskin tutkimuksen kentältä. Tavallaan siis tohtorikoulutuksen tutkimus tunnistaa hyvin nämä ilmiöt. Vaikka se kuulostaa äärimmäiseltä, niin näyttää pitävän äärimmäisen hyvin myös paikkansa. Tavallaan sen tutkimuksen tekeminenhän on äärilaji. Se on kuin extreme-urheilua siinä mielessä, että mennään sinne missä vielä kukaan muu ei oo aikaisemmin käynyt. Eli tavallaan tää tutkimusmatkailu, vaikka se iso osa siitä tapahtuukin yliopistolla tai omassa päässä siellä kotisohvalla, niin silti siinä on kyse itsensä ylittämisestä. Siinä on kyse muustakin kuin itsensä ylittämisestä, siinähän pyritään siihen että ylitetään tavallaan myöskin sen tiedeyhteisön kollektiivisen ymmärryksen rajoja, vaikkakin siltä pieneltä osaltaan. Väikkärin funktiohan on luoda jotain uutta, se on ihan eksplisiittisesti väitöskirjatutkimuksen tavoitteeksi.

 

Sit kun sä oot sellaisessa työprosessissa, niin se itsensä ylittäminen on ihan fantastista, mut se tekee myös kipeetä. Se tekee myöskin tästä prosessista ja väitöskirjatutkimuksen tekemisestä tietyllä tavalla emotionaalisesti haavoittuvaista. Eli tavallaan pelkästään se tiedollinen tuki, se että jeesataan siinä et hei tämmösin menetelmin, tuunataan kysymyksen asettelua, tämmönen tutkimusasetelma tai tän tyyppinen kirjallisuus, se on usein riittämätöntä silleen, että ihminen pystyy ylittämään itsensä.

 

Se kaipaa myöskin emotionaalista tukea. Rohkaisua, kun väitöskirjatutkijalla tulee se hetki, että tästä ei tuu mitään, mistään ei tuu mitään ja musta ei tuu yhtään mitään. Ikään kuin myös se emotionaalinen ajattelu siinä tilanteessa. Tai kun sieltä tulee, vaikka jos tekee artikkeliväitöskirjaa, niin siitä ensimmäisestä artikkelista tulee ne review-palautteet ja ne on brutaalit. Siinä semmonen normalisointi, että hei tää on ihan tavallista, tää tapahtuu kaikille, tää tapahtuu myös sille proffalle. Vaikka ne (-) [0:19:54] jotka sieltä voi tulla ja useimmiten tuleekin jos käy hyvä tuuri, et tää on hyvä uutinen ja tää käy kaikille, tää on normaalia, nyt tää on se toimintatapa jolla me lähetään fiksaan tätä. Ensin voi vähän aikaa potkiskella pikkukiviä siellä lenkillä ja sitten ryhdytään hommiin. Tän kaltaisen tuen tarjoaminen myös on tosi oleellisesta väikkäritutkimusprosessissa, jotta jaksetaan itsensä ylittämisen polulla. Varsinkin kun se on siis pitkäkestoinen. Täytyy muistaa, ettei se oo vain tämmönen yksi ääriponnistus, sitä prosessia painellaan 5, 6 vuotta.

 

ERIC CARVER: Niin, jos aatellaan olympialaisia, on 4 vuotta. On vieläkin pidempi sitten keskimäärin.

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Meillähän tavoiteaikahan on 4 vuotta, mut meillä edelleen on tavallaan se, että todellisuus on siellä 5, 6 vuoden väliin.

ERIC CARVER: Niin kuin juonnossa sanoin, sä oot pitkään tutkinut tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia. Mitä me tiedetään tutkimuksen perusteella siitä mitä on hyvä ja vaikuttava ohjaus ja mitä edellytyksiä se tarvii et se toteutuu?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Jos miettii tohtorikoulutuksen tutkimusta ylipäätänsä, joka on yllättävän nuori alue. Silloin kun mä aloittelin ite 2006 tohtorikoulutuksen tutkimusta, niin oikeastaan yks niistä syistä minkä takia mä innostuin tästä tutkimusalueesta liittyi siihen kun mä tein tiettyjä kirjallisuushakuja liittyen tähän tematiikkaan. Sit mä olin silleen, että nyt mä en osaakaan tehä kirjallisuushakuja, kun mä en oikein löydä empiiristä tutkimusta tai mä löydän tosi vähän. Itse asiassa kun yritin uudestaan ja uudestaan ja tsekkasin kollegoilta, että ihan oikeesti, painanks mä jotain väärää nappii [nauraa] kun mä en löydä näitä. Pikku hiljaa rupes hahmottuu, että ihan oikeesti empiiristä tutkimusta on vähän. Se oli mulle alkusysäys. Tänä päivänä kun kattoo, vaikka se on suhteellisen tuore tutkimusalue, niin merkittävin osa sen tutkimusalueen tutkimuksesta itse asiassa kohdistuu ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjatutkijoiden kokemuksiin ohjauksesta eri tulokulmasta.

 

Sen alueen tutkimuksen pohjalta ikään kuin kokoavasti oikeastaan voitais todeta mitä me tiedetään siitä mikä on vaikuttavaa ja hyvää ohjausta. Täs haluaisin ehkä tarkennuksen sanoa sen, että kun puhutaan vaikuttavasta ja hyvästä ohjauksesta, niin meidän pitää aina miettiä mikä on se kriteeri millä me väitetään, et joku on jonkinlaista. Kun mä kohtaa niitä asioita, joista mä uskaltaisin väittää että on hyvää ja vaikuttavaa ohjausta, niin mä käytän siinä kriteerinä esimerkinä sitä minkälaisten ohjauksen elementtien tai aktiviteettien on havaittu olevan yhteydessä vähäisempään pahoinvointiin tai lisääntyneeseen hyvinvointiin, minkä on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi väitöskirjaprosessin etenemiseen, minkä on todettu olevan yhteydessä pienempään keskeyttämisriskiin, minkä on todettu olevan yhteydessä että se etenee tavoiteajassa. Mä tarkoitan paitsi sitä 4 vuotta, niin ensisijaisesti sitä tavoiteaikaa minkä yksilöllisesti kukin sille prosessille on asettanut. Tavoiteaika vaihtelee aika paljon sen mukaan teeks sä osa-aikaisesti vai teeks sä täysäiväisesti, mikä on ikään kuin se polku jolla sä teet. Ja ylipäänsä siihen positiiviseen jatko-opintokokonaisuuteen, tyytyväisyys ohjaukseen, tyyväisyys jatko-opintojen kokonaisuuteen. Näitä mä käytän kriteerinä sille, että miksi mä väitän että nämä asiat näyttäytyy ohjauksen näkökulmasta laadukkaana.

 

Se mitä me ollaan tän alueen tutkimuksen pohjalta opittu. Yksi tekijä joka näyttäis olevan yhteydessä näihin positiivisiin väitöskirjatutkimusprosessiin liittyviin tekijöihin on se, että on tärkeää että sekä ohjaaja että väitöskirjatutkija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. Tää ehkä kuulostaa meillä suomalaisessa (systeemissä) [0:25:25] jotenkin itsestään selvyydeltä. Mut jos me katsotaan kansainvälisesti miten tohtorikoulutus on orkestroitu, niin se ei ole itsestään selvää, että ohjaaja ja opiskelija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. On myöskin järjestelmiä, joissa instituutio hyväksyy jatko-opiskelijaksi ja sitten sinulle osoitetaan ohjaaja. Mahdollisuus yhdessä sopia siitä, et hei me ollaan lähdössä pitkään yhteiseen työskentelyyn, lähetäänks me siihen, sillä näyttää olevan merkitystä sen prosessin sujumisen näkökulmasta.

 

Sit on myöskin näyttöä siitä, että useampi ohjauksen lähde, toisin sanoen useamman ohjaajan malli on väitöskirjatutkimusprosessin etenemisen näkökulmasta voimavara. Tätä on selitetty sillä, kun meillä jokaisella on nämä meidän oman osaamisen rajat, niin se että on useampi ohjaaja, silloin on useampi tuen lähde ja on ikään kuin laveampi asiantuntijuuspooli josta voi ammentaa eri tarkoituksiin. Myöskin siitä näkökulmasta sitä on selitetty, tätä positiivista efektiä, että silloin myöskin ohjaajat voivat saada parhaimmillaan, siis täydentää toistensa osaamista ja se ohjauskuorma on laveammilla harteilla. Silloin myöskään yhdestä ihmisestä ei tarvitse riittää kaikkeen. Mut tässä tietenkin tulee se, että tän (-) [0:27:09] että useamman ohjaajan malli on voimavara, se edellyttää sitä että ohjaajien välinen yhteistyö ja asioista sopiminen toimii. Luonnollisesti sitten, jos ohjaajilla on vaikeita jännitteitä, niin se kääntyy negatiiviseksi väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta eikä positiiviseksi.

On myöskin osoitettu, että ohjauksen säännöllisyydellä on väliä. Eli tavallaan se ohjauksen määrä. Ihan konkreettisesti näyttää siltä, että positiivisen efektin raja-arvo näyttää olevan, riippuen vähän tutkimuksesta, keskimäärin vähintään kerran kuussa. Jos sä saat ohjausta, niin se näyttää olevan yhteydessä paitsi etenemiseen, niin myöskin tyytyväisyyteen ja väitöskirjatutkijan hyvinvointiin.

Myöskin kauhean tämmösillä simppeleillä asioilla näyttää olevan iso merkitys väitöskirjatutkijoitten kokemana. Se että ohjausta on saatavilla, ohjaaja on sitoutunut ohjaukseen. Kun on sovittu siitä vaikka että on ohjauspalaveri, ohjaaja on valmistautunut ja hän ei samanaikaisesti tee jotain muuta. Tästä käytetään, supervisor commitment, se ilmenee kirjallisuudessa tämmösen otsikon alla. Käytännössä se pitää tän kaltaisia aktiviteetteja sisällään, vastaa sähköposteihin. Tässä mä aattelen, että tää on ohjaajan kannalta kauhean hyvä uutinen, että hyvin simppeleillä asioilla näyttää olevan aika iso efekti. Ei tarvii olla mikään renesanssi-ihminen, mut jos pitää perusjutuista kiinni, niin sillä on jo iso positiviinen efekti.

Myöskin tutkimus on osoittanut, että yhteisistä toimintatavoista sopimisella näyttää olevan väliä. Eli sovitaan miten me tehään yhdessä duunia. Voi olla hyvin erilaisiakin käytäntöjä, mutta se yhdessä sopiminen näyttäis olevan tärkeää. Se efekti mikä siitä tulee on se, että kun meillä ihmisillähän on aina odotuksia suhteessa toisiimme ja varsinkin jos me työskennellään intensiivisesti yhdessä, ja jos me ei keskustella odotuksista, niin todennäköisyys sille että odotukset ei kohtaa rupeaa kasvamaan. Kaikkihan me haluttais, että toinen ihminen ymmärtää meitä ilman et meidän tarvii kertoa ihan hirveesti, et sil ois joku kristallipallo. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Se että neuvotellaan siitä miten me tehään yhdessä duunia, se ennalta ehkäisee ei-kohtaamattomista odotuksista johtuvia jännitteitä. Tän prosessin kuluessahan totta kai me ihmiset muututaan ja se mitä me tehään muuttuu, niin myöskin odotukset muuttuu. Tästä ois hyvä neuvotella neuvotella säännöllisesti: tehäänks me näin nyt vai tehäänks me noin? Ne voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita.

Vaikkapa siitä sopiminen, että kun meillä on ollut ohjaustapaaminen, niin se väitöskirjatutkija laittaa muutaman ranskalaisen viivan siitä mistä me sovittiin ja mitä hän tekee seuraavaks. Siit on kolmenlainen hyöty. Se ikään kuin pakottaa ja haastaa sen väitöskirjatutkijan summaamaan mikä oli se ydin meidän tapaamisessa ja sitä kautta jäsentämään omaa työskentelyänsä ja oman työskentelyn tavoitteita. Kun koskaan lähetetty viesti ei oo sama kuin vastaanotettu viesti, niin se mahdollistaa sen, että jos se mistä ohjaajan mielestä sovittiin onkin eri asia kuin mistä hän saa viestin, niin sitten on mahdollisuus fiksata että en mä tota tarkoittanut, vaan mä tarkoitin tätä, jolloin toinen ei työskentele kolmee viikkoo tiettyyn suuntaan ja sitten todeta, että ei se näin mennytkään. Tietenkin myöskin se kun ohjaajatkin on ihmisiä, niin heil on erittäin hyvä jos sähköpostissa on muistin virkistys. Eli he voivat palata myöskin itse siihen. Tai esimerkiksi sopia jostakin sellaisesta, että väitöskirjan ohjattavan velvollisuutena on kertoa milloin hän tarvii ohjausta. Tai että kun on sovittu ohjaamistapaamisesta, niin vaikka 3, 4 päivää ennen pitää lähettää jotain. Joskus se voi olla käsikirjoitus, kysymys, vaan että olen jumissa, voidaanko miettiä tätä. Tän tyyppisistä yhteisen työskentelyn pelisäännöistä on hyvä sopia ja ihan myöskin konkretiasta liittyen vaikkapa tutkimuksen tekemiseen, että tulisi mahdollisimman vähän epämiellyttäviä yllätyksiä vaikkapa liittyen yhteiskirjoittamiseen tai ketkä on mukana vaikka jossain artikkelissa ja millä kriteereillä he ovat mukana, kuka tekee mitäkin-kaltaisia juttuja. Tämmösten asioitten on todettu olevan yhteydessä siihen, että asiat menee todennäköisemmin paremmin kuin huonommin.

Toi mistä mä ehkä jo aiemmin mainitsin liittyen siihen emotionaaliseen tukeen ja tiedolliseen tukeen. Ja se tiedollinen tukihan on konkreetteja neuvoja, yhdessä miettimistä, miten me ratkaistaan palautteen antamista vaikkapa käsikirjoituksesta tai tutkimusuunnitelmasta, erilaisten tutkimus-designien miettimistä, miten me ratkaistaan tämmönen, miten saadaan vaikka relevantti otos meidän tutkimukseen tai mitä se milloinkin on. Mut sit myöskin just tää emotionaalinen tuki eli kannustus, rohkaiseminen, sen väikkäritutkijan oman toimijuuden ja aktiivisen ongelmanratkaisun tuke-, emotionaalinen tukeminen. Tänkin on havaittu olevan yhteydessä siihen, et menee paremmin.

Kiinnostavaa on, että rahoituksestahan ja tän tyyppisistä reunaehdoista käydään tosi paljon keskustelua ja niillä on merkitystä. Mutta ne ei samalla tavalla painotu silloin kun on tutkittu sitä mitä hyvä ohjaus on. Ohjaajat ehkä osittain, kun puhutaan hyvästä ohjauksesta, nostaa tätä ulottuvuutta enemmän esiin kuin väitöskirjatutkijat. Tää ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myöskin niillä välineellisillä tekijöillä olis iso merkitys väikkäritutkimuksen tekemisessä. Se että on pääsy, että on rahoitusta, se ohjaaja kirjoittaa vaikkapa suosituksia tai että on pääsy tiedeyhteisön yhteisiin resursseihin. Tän tyyppisillä asioilla on myöskin merkitystä, mutta erityisest painottuu just nää tiedollisen ja emotionaalisen tuen muodot.

On näyttöä myöskin siitä, että väitöskirjatutkijan verkostoitumista akateemiseen yhteisöön, on se sitten paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, on merkitystä. Erityisesti se, että väitöskirjatutkijalle rakentuu kokemus siitä että hän kuuluu, hän pääsee osalliseksi siihen yhteisöön. Kun mä puhun yhteisöstä, niin tää yhteisöhän voi olla erilaisia asioita. Jossain tapauksessa se on tutkimusryhmä, jossain toisessa tapauksessa se voi olla vaikkapa samalla käytävällä työpisteen omaavien kahviryhmä tai se voi olla tutkimusseminaari. Mut joku jengi, joku tiedejengi johon (–) [0:36:51] kokemus, et hei mä kuulun tähän. Sillä näyttää olevan merkitystä.

Tässä on ehkä syytä korostaa sitä, että on myöskin tutkimusnäyttöä siitä, et vaikka sä tekisit ikään kuin rakenteellisesti tutkimusryhmässä, niin näyttää siltä, et se helpottaa kuulumisen kokemuksen rakentumista, mutta se ei takaa sitä. Tällaisia prosesseja me voidaan helpottaa rakenteellisilla seikoilla, mutta me ei voida taata. Prosessit vaatii prosessivaivaa. Ohjaajilla on merkittävä rooli sen tiedeyhteisön jäsenyyden väyläämisessä. Esimerkiksi siinä, että jos mä oon tutkimusryhmän johtaja, niin miten mä rakennan niitä työprosesseja kun meille tulee uusi ihminen, miten hänestä tulee osa meidän jengiä, onks jotain sellaisia tukirakenteita. Ja se on myöskin ohjauksen kysymys. Miten mä orkestroin vaikkapa sitä vertaisvuorovaikutusta mun tutkimusseminaarissa, meidän yksikössä tai mun tutkimusryhmässä. Sillä näyttää myöskin olevan vahva positiivinen efekti, ihan myöskin työllistymiseen asti. Sekä ohjaajan että tutkijayhteisön ja tutkijaverkostoilla, sillä näyttää olevan yhteys siihen miten monipuolisia ne uravaihtoehdot ovat tohtoritutkinnon suorittamisen jälkeen ja kuinka nopeaa työllistyminen on. Sillä on sellaisiakin efektejä, jotka ulottuu (yli) [0:38:51] väitöskirjatutkimusprosessin.

Sit on myöskin näyttöä siitä, että jaettu ymmärrys väitöskirjatutkimuskirjaprosessin ongelmista tai haasteista ja toisaalta myöskin voimavaratekijöistä ohjaajien ja väitöskirjatutkijan välillä näyttää olevan yhteydessä myöskin positiiviseen kokemukseen väikkärin tekemisestä. Näitä on aika paljon, sellaisia tekijöitä joita on tunnistettu, et niillä on plusmerkkisesti väliä sen väikkärin etenemisen ja edelleen myöskin hyvinvoinnin näkökulmasta. Ehkä tohon vois viel sanoa sen, että on välillisesti havaittu myöskin se että tämmönen instituutionaalinen tuki, esimerkiks urapalveluitten saatavuus tai se että on olemassa selkeä ohjeistus sille mitkä on ohjaajan tehtävät tai mitkä on odotukset jotka kohdistuu väitöskirjatutkijan velvollisuuksiin, niin sil näyttäis olevan positiivinen vaikutus väikkäritutkimusprosessin etenemiseen.

Myöskin on, vaikkakin se on alue jota on tutkittu selkeästi vähemmän, mut on olemassa näyttöä myöskin siitä, et [hakee sanoja] ohjaajakoulutuksella ja tällä mä nyt tarkoitan sitä et se ei oo pelkästään tällainen muodollinen (kurssikoulutus) [0:41:23], vaan myös ammatillisen ohjaajana kehittymisen aktiviteetit, on se sit vaikka et ohjaajat keskenään keskustelee tai juttelee vaikka mun ohjattavan kanssa, tai luen jotain kirjallisuutta liittyen ohjaukseen. Näil näyttäis olevan myöskin positiivisia efektejä väitöskirjan ohjauksen ja sitä kautta sen väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta.

ERIC CARVER: Kiitos, Kirsi. Täs oli pitkä lista. Äkkiseltään vois ajatella, että no onpas se vaikeaa. Mutta jos mä kuulin oikein, aika pitkälle on kyse nimenomaan siitä miten yhteistyösuhde, vastavuoroinen, avoin ja selkeä ja sitä myös ylläpidetään ja hoidetaan. Jos ennakoivasti kun se prosessi etenee pystytään ottaa puheeks ja on semmonen tila keskustelulle miten se yhteistyösuhde rakentuu, et se on tosi tärkeää.

Sä sanoit yhteisöllisyydestä ja jengiin kuulumisen tärkeydestä, niin siitä rakentelen siltaa seuraavaan kysymykseen, joka liittyy tähän korona-

KIRSI PYHÄLTÖ: Hei, saanks mä sanoa vielä yhen jutun-

ERIC CARVER: Joo.

KIRSI PYHÄLTÖ: -koska tos edellisessä kysymyksessä, jos mä oikein muistan, sä kysyit myös edellytyksistä. Tähän mä haluaisin sanoa ehkä sellaisen, että se että hyvä ohjaus mahdollistuu, niin se tarkoittaa myös sen ohjaajan työn näkökulmasta sitä, että hänellä täytyy olla edellytyksiä hänen työssään tehdä hänen ohjaajantyönsä hyvin. Täs meil on ehkä osittain kehittämisen paikka tohtorin koulutuksessa. Ensinnäkin on tosi tärkeää, että tää ohjaustyö, joka on intensiivistä, vie aikaa ja syö resurssii, niin se oikeesti tunnistetaan ja tunnustetaan osana akateemista työtä, että se ei oo harrastus, se on ihan ytimessä meidän yliopiston toiminnan näkökulmasta. Se tarkoittaa myöskin sitä, että ohjattavien määrän täytyy olla sopiva. Se mikä on sopiva on yksilöllistä vaihtelua. Mutta se että ohjattavia ei ole liian vähän tai heitä ei liian paljon on tärkeää, koska kaikilla on vain rajallinen resurssi tehä tätä duunia.

Sitten myöskin se, että meihin ohjaajiin, me ollaan oman tutkimusalamme erityisasiantuntijoita. Mutta se ei tarkoita automaattisesti sitä, että me ollaan ohjauksen asiantuntijoita. Silloin se vaatimus sillä perusteella, että mä oon vaikka huippu fyysikko, et mun pitäis sen prosessin sivutuotteena (-) [0:44:45] tietää vaikkapa minkälaiset ohjauskäytännöt toimii. Se on kohtuuton vaatimus sille ohjaajalle ja sen takia täytyy olla yliopistossa rakennettu tukiresursseja ohjaajille sen suhteen, että mistä ne hyvät käytännöt, hyvät tutkimusperustaiset käytännöt sille mitä kannattaa tehä, koska uskallan väittää, että lähes kaikkien ohjaajien intressissä on se, että heidän väitöskirjatutkijansa väittelevät, ne saa sen tutkimuksen, ne pystyy luomaan sen uuden tiedon, ne saa sen tutkintonsa tehtyä, sen kokemus on mieluummin positiivinen kuin negatiivinen ja he työllistyy, jolloin se intressi on ikään kuin olemassa, mutta välttämättä ne keinot eivät ole, että niitä enemmän tai vähemmän haetaan sen oman kokemuksen pohjalta. Joko niin, että jos mun oma kokemus oli hyvä, niin mä pyrin mahdollistaan toiselle samankaltaisen ja jos mun oma kokemus oli kaamea, niin sit mä kattelen vähän sivuille ja mietin, et ainakaan sitä mitä mulle tapahtui en halua toistaa. Tän halusin vielä tohon edelliseen sanoa, ettei se jää vaan tämmöseks vaatimuslistaksi ohjaajalle, vaan täytyy aina miettiä siitä näkökulmasta, et mikä on hänen työnsä tekemisen edellytykset.

 

ERIC CARVER: Joo, ja tää on tietysti tärkeä meillä kaikissa ohjaustehtävissä ja ohjausprosesseissa. Silloin kun me oletetaan tai työtehtävään kuuluu jonkunlaisia ohjausrooleja, että siihen on rakennettu tuki, sitä osaamista voi kehittää. Ei ajatella, että nyt vaan uimalla oppii uimaan [naurahtaa], tavallaan onhan se niinkin, mutta kun ollaan koulutusorganisaatio ja siinä ihan hyvä, niin silloin mun mielestä pitäis tää ohjausosaamisen kehittäminen nähdä myös vähän niin kuin HR ja osaamiskehittämisen kysymyksenä eikä synnynnäisenä lahjakkuutena tai kokemusperäisenä oppimisena.

KIRSI PYHÄLTÖ: Joo, ja onhan meil siis kursseja ja tälleen, mut me voitais ehkä vielä, esimerkiksi meidän yksikkö järjestää, mutta kyl me voitais täs viel (-) [0:46:59] yliopistona.

ERIC CARVER: Varmasti näin. Kirsi, seuraava kysymys, mitä äsken vähän virittelin. Oli tää koronaviruspandemia ja paljon on keskusteltu perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnin laskuista ja tietyistä vaikeuksista opinnoista. Toisaalta myös kokemuksien moninaisuudesta, jotkut on kukoistanu, jotkut on nähny paljon hyvää siinä joustavuudessa mitä etäopinnot on mahdollistanu. Mites sitten tohtorikoulutuksen puolella? Onko siellä samanlainen todellisuus, että kokemukset on hyvin moninaiset ja onko siellä jotain sellaisia asioita mitä erityisesti haluaisit nostaa? Miten korona on koettu?

KIRSI PYHÄLTÖ: Kun mä tän alueen tutkija oon, niin palaan tavallaan siihen mitä me tällä hetkellä tutkimuksen pohjalta meillä ja muualla tiedetään Covidin vaikutuksista väitöskirjatutkijoille. Tää on semmonen alue tietenkin mikä luonnollisesti, me tiedetään siitä vielä suhteellisen vähän. Empiiristä näyttöä asioista ei ole mitenkään kauhean massiivisesti, mutta jonkin verran kyllä. Tutkimus ja tutkijathan on sillä tavoin kiinnostavassa positiossa suhteessa Covidiin, että tutkijathan ovat olleet ihan ytimessä luomassa niitä ratkaisuja, joilla Covid-pandemian vaikutuksiin ja Covid-pandemiaan itsessään saatais kiilaa väliin ja miten se saatais ratkaistua. Samanaikaisesti tutkijat, pandemia on vaikuttanut heihin ja heidän työhönsä. Tavallaan kahdella tavalla voi ajatella, että tutkijat ja tutkimus ovat olleet hyvinkin ytimessä tässä Covid-pandemiassa.

Jonkin verran kansainvälistä tutkimusta Covid-vaikutuksista on. Vois sanoa, että kansainvälinen tutkimus on aika yksimielistä tai sen näytön pohjalta näyttää siltä, että ensisijaisesti Covidin vaikutukset väitöskirjatutkijoille on ollu negatiivisia. Nää negatiiviset vaikutukset liittyy esimerkiksi tuottavuuden vähenemiseen silloin kun mitataan esimerkiksi artikkeleiden määrässä. Myöskin tuntimäärä joka on ollut mahdollista käyttää tutkimuksen tekemiseen on pandemian seurauksena vähentynyt. Viivästykset aikatauluissa, myöskin silloin jos tekee osallistuja- ja aineistointensiivistä tutkimusta on raportoitu ongelmia aineistonkeruuseen liittyen. Myöskin väitöskirjaprosessin pitkittymistä, (-) [0:50:21] ennenaikaista rahoituksen päättymistä, koska rahahan juoksee kyllä, vaikka et pääsis aineistoa keräämään. Myöskin verkostoitumisen mahdollisuuksien kaventumista ja tämmösen ammatillisen kehittymisen mahdollisuuksien vähenemistä. Stressitasoja on raportoitu jossain tutkimuksessa, korkeampia kuin ennen Covidia. Myös uupumusta ja väsymystä, mut täs on jonkin verran vaihtelua tässä suhteessa (-) [0:51:05].

Positiivisia vaikutuksia kirjallisuus on tunnistanut esimerkiksi liittyen työelämäbalanssiin. Jossain on raportoitu sitä, että se ois parempi. Myöskin erilaisten sosiaalisten teknologioitten hyödyntämisen ja sitä kautta vuorovaikutuksen parantumista ja osittain myöskin parempaa pääsyä erilaisiin online-tapahtumiin ja -konferensseihin. Nää on tämmösiä positiivisia vaikutuksia mitä on kirjallisuudessa tunnistettu.

Näyttää myöskin siltä, että tää pandemia ei ole kohdellut kaikkia väitöskirjatutkijoita samalla tavalla. Tätä kautta on esitetty tutkimuksessa, että tää pandemia saattaa tuottaa epätasa-arvoa tutkijoitten välille. Kansainvälisesti näyttää siltä, että erityisesti naistutkijat ja vielä naistutkijoista erityisesti ne joilla on alaikäisiä lapsia ovat kokeneet pandemiasta enemmän haittaa kuin miehet ja ne joilla ei ole lapsia. Ne tutkijat, joilla on syystä tai toisesta ollu rajattu pääsy tämmösiin informaatioteknologioihin ja myös näyttää siltä, että sellaiset tutkimusalat joissa tehdään kenttätyötä tai esimerkiksi työskennellään laboratorioissa, niin siellä on koettu negatiivisempia vaikutuksia kuin sellaisilla aloilla joissa se tyypillinen työskentelytapa ei ole tämä. Ja nämä seuraukset liittyy sitten tietenkin siihen kun päiväkoteja ja kouluja on ollut kiinni ja ei oo ollu pääsyä yliopistolle, niin tästä johtuen nämä ryhmät ovat erityisesti kansainvälisen tutkimuksen pohjalta kärsineet Covid-vaikutuksista.

Meillä kerättiin tässä viime keväänä aineistoa myöskin Helsingin yliopiston (väitöskirja-) [0:53:51]. Siihen vastas melkein 800 (väitöskirja-) ja katottiin myöskin meillä kotoperäisesti sitä, että minkälaisia Covid-vaikutukset meidän väitöskirjatutkijoitten kokemana on. Osittain tulokset oli hyvinkin samanlaisia kuin kansainvälisen tutkimuksen tulokset. Eli suurin osa meidän väitöskirjatutkijoista raportoi, että pandemialla on ollu negatiivinen vaikutus sekä heidän väitöskirjatutkimuksensa edistymiseen, että heidän hyvinvointiinsa. Tyypillisiä syitä sille, että miksi näin on ollut se, että pääsy aineistonkeruuseen on ollut rajattu. No sen voi hyvinkin miettiä, että jos sä tutkit vaikka jotain muinaisia dinosauruksen luita jotka ovat Syyriassa ja sä oot täällä Suomessa, niin ne luut on siellä Syyriassa. Eli tavallaan pandemia on tehnyt mahdottomaksi sen asian tutkimisen mitä olet väitöskirjassasi ajatellut tutkia.

Okei, sit toisessa päässä taas on ollut mahdollista myöskin se, että on noussut ihan uudenlaisia aineistomahdollisuuksia tai tutkimuskysymyksiä. Mutta se ehkä koskee enemmän niitä jotka ovat enemmän siellä väitöskirjatutkimuksensa alkuvaiheessa. Jos sä oot vaikka puolivälissä ja osa aineistosta on jo, niin silloin se todennäköisyys sille et sä vaihdat kokonaan aihetta rupeaa olee huomattavasti pienempi. Tähän liittyen tietenkin rajattu mahdollisuus olla yhteydessä sun tutkimusjoukon edustajiin, jos sä teet ihmistutkimusta. Myöskin on raportoitu ikään kuin tämmösten tiedeyhteisöverkostojen rapautumista, ohjauksen vähentymistä.

Tää ohjauksen määrän vähentyminen on yks semmonen elementti, joka oikeastaan liittyy, ei ehkä niinkään siihen että ne absoluuttiset, ohjaustapaamisten määrä olis välttämättä vähentynyt, mutta kun siitä ohjauksesta on riisuttu oikeastaan pandemian myötä kaikki vähemmän muodolliset kohtaamiset eli tavallaan se kaikki interaktio mikä normaalisti on osa sitä ohjausjärjestelmää, vaikkakaan ei virallisesti, mutta se että hei juteltiin tossa käytävällä tai et meil oli tutkimusryhmän meetti tai järjestettiin joku workshop tai näin, sen tyyppiset ovat poistuneet ohjausresurssina (–) [0:57:00] vaikkapa näitten Zoom-ohjauksien tai sähköpostiohjauksien määrä ei oo silleen massiivisesti kasvanut. Voidaan tietenkin kysyä, että voiko tämmönen ylipäänsä korvata semmosta informaalimpaa tieteellistä jutustelua, et välissä puhutaan asiaa ja välissä asian vierestä? Tavallaan nää muodolliset ohjauksen muodot tuskin myöskään voi itsessään sitä korvata, vaikka me nostettais sitä määrää merkittävästikin.

Helsingin yliopistossa väitöskirjatutkijat raportoi myöskin haasteita liittyen työskentelemiseen ja esimerkiksi kursseihin osallistumiseen etänä ja vähentyneitä mahdollisuuksia päästä käsiksi institutionaalisiin resursseihin ja haasteita työelämän ja muun elämän välisessä tasapainossa. Myöskin meillä Helsingin yliopistossa havaittiin, että Covid-vaikutukset eivät ikään kuin jakautuneet tasaisesti väitöskirjatutkijoitten välillä, vaan näyttää siltä, että päätoimiset väitöskirjatutkijat raportoi, että pandemialla on ollu negatiivisempia vaikutuksia heidän etenemiseensä ja heidän hyvinvointiinsa verrattuna osa-aikaisiin väitöskirjatutkijoihin. Myöskin kansainväliset väitöskirjatutkijat verrattuna meidän kotoperäisiin väitöskirjatutkijoihin koki negatiivisempia vaikutuksia pandemiasta kuin nää meidän kotoperäiset. Puolivälissä väitöskirjaa olevat väitöskirjatutkijat, heidän kokemansa Covid-vaikutukset oli negatiivisempia, erityisesti suhteessa sen väitöskirjaprosessin etenemiseen. Tää selittyy aika luonnollisella tavalla sillä, että jos sä oot puolivälissä sun väitöskirjatutkimusprosessia, niin sä oot todennäköisemmin siinä kaikkein intensiivisimmässä aineistonkeruuvaiheessa. Eli silloin se että yhteiskunta meni kiinni ja itse asiassa globaalisti maapallo meni kiinni ja kotiin, niin sillä on ollut vaikutuksia mahdollisuuksiin kerätä aineistoa. Myöskin ne väitöskirjatutkijat jotka tekee väitöskirjaansa tutkimusryhmässä koki negatiivisempia vaikutuksia kuin ne jotka ensisijaisesti työskenteli itsenäisesti. Luonnontieteitten alueella väitöskirjatutkijat erityisesti suhteessa hyvinvointiinsa raportoivat negatiivisempia vaikutuksia verrattuna muihin.

Se missä me erotaan kansainvälisestä tutkimuksesta on se, että meillä ei ollut miesten ja naisten välillä eroa Covid-vaikutusten raportoinnissa, ei etenemiselle eikä hyvinvoinnille. Kiinnostavalla tavalla ne väitöskirjatutkijat joilla oli lapsia, he raportoi vähemmän vakavia seurauksia omalle hyvinvoinnilleen kuin ne väitöskirjatutkijat joilla ei ollu lapsia. Eli tässä suhteessa näyttäis siltä, että meidän väitöskirjatutkijoitten kokemukset on hieman toisenlaisia siihen mitä kansainvälisessä tutkimuksessa on raportoitu. Voidaan tietenkin esittää se kysymys, että onko meidän yhteiskuntamme siinä suhteessa tasa-arvoisempi? Onks niin, että esimerkiksi se vastuu lastenhoidosta ja siinä (-) [1:01:31] kun ei mennä päiväkotiin tai kouluun, niin jakautuu tasaisemmin, jolloin ei synny tavallaan sukupuolittuneita eroja tossa suhteessa. Ja onko esimerkiksi niin, että tulos tästä että ne joilla oli lapsia raportoivat hyvinvointinsa heikentyneen vähemmän, johtuuks tää esimerkiksi siitä, kun pandemian seurauksena ikään kuin sosiaaliset kontaktit vähenivät, niin sitten se yksinäisyyden kokemus on vähäisempi jos sulla on lapsia kuin jos sulla ei ole lapsia? Samoin voidaan miettiä-

ERIC CARVER: (–) [1:02:17]

KIRSI PYHÄLTÖ: Tähän viel sanon sen, että samoin kiinnostava tulos on tää osa-aikaisuus, täyspäiväisyys, ryhmässä, ei-ryhmässä. Kun normaali olosuhteissahan on niin, että ryhmässä työskenteleminen on selkeästi tälläinen puskuroiva voimavaratekijä. Ja nyt sitten ne jotka työskentelee ryhmässä, heidän riskinsä hyvinvoinnin ja etenemisen suhteen oli suurempi kuin niitten jotka eivät työskennelleet, ja tässä ehkä tulee tämmösii myöskin kombinoituja efektejä. Eli jos sä teet vaikka täyspäiväisesti ryhmässä, niin sun investointi sun elämän kokonaisuudessa siihen väitöskirjatutkimuksen tekemiseen on huomattavasti fokusoidumpi verrattuna siihen että se on ikään kuin laveammalle levitetty siinä mielessä, että jos sä teet osa-aikaisesti, niin se että sä et pääse vaikka jotain aineistoa keräämään, niin sen efekti on todennäköisesti (-) [1:03:21]. Myöskin se sosiaalisen deprivaation efekti on todennäköisesti vähäisempi.

ERIC CARVER: Se peilautuu tavallaan odotuksiin, siihen lähtötilanteeseen. Jos lyhyesti aatellaan semmosia keskeisiä asioita mitä nyt alussa kampuksille ja lähitohtorikoulutukseen, jos sellaista sanaa saa käyttää, mitä nostoja tekisit, mikä ois nyt tärkeää tässä paluussa tohtorikoulutuksen näkökulmasta?

KIRSI PYHÄLTÖ: Nyt on tärkeää mun mielestä muistaa se, että väitöskirjatutkijat ovat myöskin olleet, ehkä erityisesti väitöskirjatutkijat, sosiaalisesti deprivoituja. Nyt kun me palataan kampuksille, on tärkeää muistaa se että me emme palaa samaan tilanteeseen kuin mistä me lähdimme. Esimerkiksi tutkimusverkostoissa on (tapahtunut) [1:04:28] rapautumista, meidän täytyy uudelleenrakentaa niitä. Tää tarkoittaa, että meidän täytyy investoida esimerkiksi sen kuulumisen tunteen rakentamiseen uudelleen. Se edellyttää meiltä kohtaamisia ja sitä että me rakennetaan niitä tilanteita ja niitä tiloja.

Ohjaajilta tietenkin edellyttää sitä, että me ymmärrämme sen tilanteen johon me nyt tullaan. Ja niin helppoa kuin se osittain onkin tää etäily ollut, niin nyt ehkä kannustaisin miettii sitä, et olisiko hyvä tän etäilyn etujen ohella nyt investoida erityisesti siihen et me ihan nähdään ja me tehdään yhdessä. Ehkä se myöskin, et tunnistetaan niitä väitöskirjatutkijoitten ryhmiä joihin tää pandemia on osunu koviten. Eli jos otetaan esimerkkinä se, että jos ja kun meillä on niitä väitöskirjatutkijoita joittenka aineistonkeruu on merkittävästi estynyt tai viivästynyt, niin miten me nyt täs tilanteessa voidaan ikään kuin kiihdyttää sitä prosessia? Miten me voidaan tarjota se tuki jota siinä prosessissa tarvitaan? Ei välttämättä täysin pystytä kuroon kiinni, mutta jottei jouduta siihen tilanteeseen, että se väikkäri vaikka jää tekemättä.

Mä ehkä näkisin sen myöskin silleen, että nyt kannattaa myöskin erityistä huomiota kiinnittää hyvinvointiin. Tää hyvinvointiin huomion kiinnittäminenhän ei oo semmonen asia, että ois joku erillinen juttu, et nyt kaikki yhdessä syömään pitsaa ja oopperaan. Hyvinvointiasia on itse asiassa sellainen, mikä on taas mun mielestä kauhean lohdullinen uutinen, että näyttää siltä, et ne semmoiset käytännöt jotka edistää sitä väikkäriprosessin etenemistä ovat samoja käytäntöjä, jotka lisäävät väitöskirjatutkijan hyvinvointia. Eli nää tämmöset perusjutut, niihin palaaminen ja niistä kiinnipitäminen. Ehkä tietyllä tavalla vois ajatella, että täs kohdin tietynlainen intensiteetin lisääminen sen suhteen, että vaikkapa ohjauksen säännöllisyys. On havaittu, et se on yhteydessä sekä hyvinvointiin että sen väikkärin etenemiseen. Onks nyt se aika meille ohjaajille miettiä, et okei otetaan vähän spurttia tähän, tavataan vähän säännöllisemmin vielä kuin ehkä tavattais jostain muista syistä? Nää voi olla sellaisia keinoja, joilla paikataan sitä vajetta joka on syntynyt tän pandemian aikana.

Yks mihin mä haluan vielä erityisesti kiinnittää huomiota on väitöskirjatutkijoitten vertaisvuorovaikutus ja sen rakentaminen. Tilojen ja tapahtumien järjestäminen, jossa väitöskirjatutkijat ja ylipäänsä tutkijat voivat tavata toisiaan ja keskustella niistä oman tutkimuksen tekemisen ytimistä. Mä näen sen tosi tärkeänä. Se on tosi tärkeä asia myöskin näitten meidän nuorten väitöskirjatutkijoitten tulevaisuuden näkökulmasta, koska jos nämä verkostot jäävät rakentumatta, niin se tuleva urapolku, siinä on huomattavasti enemmän riskejä. Ketkä on ne sun tulevat kollegat, jos et sä tunne niitä, jos et sä rakenna nyt niitä verkostoja ja yhteistöitä. Jos kattoo ihan simppelisti, totta kai tiedeyhteisön senioreillakin on merkitystä, mutta jos kattoo vaikka konferenseissa keiden kanssa ihmiset hengaa tai keiden kanssa ihmiset tekee yhteistyötä, niin mun mielestä hirveän konkreetilla tavalla näkyy vertaisten (merkitys) [1:09:36]. Väistämättä, vaikka senioriproffat ja professorit yleensä ovat merkittävä resurssi väitöskirjatutkimusprosessissa ja (ohjauksessa), mut kyl se tulevaisuus, seuraava sukupolvi tutkijoita, jotka sitten ottaa sen seuraavan askeleen tieteen tekemisessä ja luo ne uudet jutut. Ihan vaan jo sen takia, että me jäädään sit aikanaan eläkkeelle.

ERIC CARVER: Tossa kun opiskelijoiden, ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnista, tässä podcastissa käsitelty aiemmissa jaksoissa, niin yks semmonen käsite mikä mul on jääny mieleen: tapahtumattomat asiat. Me voidaan surra sitä, että ne ei tapahtunu ajallaan, mut me voidaan myös yhteisönä luoda tiloja niille, että ne taas tapahtuisi. Yhteisöllisyys, kohtaamiset, verkostot, merkitykselliset vuorovaikutukset ja yhteydet, jotka ei oo päässy syntymään tän poikkeustilan takia. Me voidaan vaikuttaa yhteisönä niin, että niitä tapahtumattomia asioita tulisi sitten tapahtumaan.

Tässä podcastin lopussa oon aina pyytänyt vierailta lukuvinkkiä. Kirsi, mikä ois sun lukuvinkki nyt kuulijoille tohtorikoulutukseen liittyen tai sen vierestä?

KIRSI PYHÄLTÖ: Mä teen nyt silleen härskisti, että mä vedän kotiinpäin sen takia, että mä ajattelen, että niille potentiaalisille kuulijoille jotka on vaikka väikkäriohjaajia tai meillä Helsingin yliopistossa väikkäriänsä tekeviä, niin mä luulen, et heille hyödyllistä olis se, että he lukis sen ihan viimeisimmän Helsingin yliopiston doctoral and supervisory experience summary reportin. Me kirjoitettiin se viime vuonna kerättyjen aineistojen pohjalta meidän väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta kerättyjen aineistojen pohjalta. Mä luulen, että vaikka se onkin tutkimusraportti tai tutkimuspohjainen raportti, niin siit ois hyötyä sellaisel tavalla, et se auttaa esimerkiksi ohjaajia sen tunnistamisessa, et mihin kannattaa kiinnittää huomioo. Toisaalta myöskin väikkäritekijöiden. Meidän väitöskirjatutkijathan on aivan briljantteja tyyppejä, et hehän voivat myöskin tehdä tosi paljon sekä itsenäisesti että yhdessä sen oman prosessinsa sujuvuuden ja siinä rakentuvan hyvinvoinnin eteen. Mut heidänkin pitää tunnistaa se, että millä tekijöillä on väliä. Ja kun me ollaan yliopisto, meidän kaiken toiminnan pitäis perustua tutkittuun tietoon tai sen pitäis olla ainakin sen tutkitun tiedon informoimaa.

Tohtorikoulutuksessa se tarkoittaa sitä, että nää kaks perus ehtoa, että tutkijat kouluttaa tutkijoita ja että se meidän tekeminen perustuu tutkimuksen tekemiseen, niin nehän täyttyy ilman muuta. Mut se mikä ei täyty automaattisesti on se, että se tapa jolla me niitä duuneja tehään, tavat joilla me ohjataan tai tapa millä tavoin me ollaan vuorovaikutuksessa tiedeyhteisössä, niin sehän ei automaattisesti perustu tutkittuun tietoon siitä mikä toimii. Tai se että meillähän pitäis myöskin meidän kehittämistoiminnan perustua siihen, et me tunnistetaan ensin mikä meil toimii hyvin, sit me tunnistetaan myöskin se mikä meillä ei vielä toimi hyvin ja sit me yritetään tehä jotain sille mikä ei viel toimi hyvin ja sit me seurataan tutkimuksellisesti sitä, et (vaikka) [1:13:53] jos se kipu vaihtaa paikkaansa meidän toimintayrityksen tai toiminnan muutoksen seurauksena, niin todennäköisesti me ollaan jotain tehty oikein. Nää jälkimmäiset kolme, siihen me tarvitaan myöskin tohtorikoulutuksen tutkimusta.

ERIC CARVER: Tähän on hyvä päättää tämä jakso, kehitetään tohtorikoulutusta tutkimusperusteisesti. Kiitos paljon, Kirsi, kun pääsit vieraaksi.

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kun sain tulla.