Kuukausi: tammikuu 2022

Minkälaista ohjausta opiskelijat tarvitsevat koronanviruspandemian poikkeusoloissa? Mitä on hyvä ohjaus? Miten opiskelijoiden ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jaksossa näistä aiheista keskustelevat Anu Lahtinen ja Marianna Suokas.

FT, dosentti Anu Lahtinen on historiantutkija, ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, HYY, palkitsi Lahtisen Hyvänä ohjaajana vuonna 2021.

Marianna Suokas on HYY:n koulutuspoliittinen asiantuntija. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta. Sekä Hyvä opettaja ja Hyvä ohjaaja –palkintojen valmistelusta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 3. jakso.

Aiheena ohjaus korona-aikana. Vieraina apulaisprofessori Anu Lahtinen ja koulutuspoliittinen asiantuntija Marianna Suokas.

Jakson kesto 44 min.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 27.1.2022.

 

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver, tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tässä jaksossa meillä on kaksi vierasta, dosentti Anu Lahtinen on historian tutkija ja Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa. Helsingin ylioppilaskunta HYY palkitsi professori Lahtisen hyvänä ohjaajana vuonna 2021. Toinen vieras on Marianna Soukas. Hän on koulutuspoliittisena asiantuntijana HYY:ssä. Hän vastaa erityisesti hallinnon opiskelijaedustajista ja opiskelijoiden oikeusturvasta sekä Hyvä opettaja- ja Hyvä ohjaaja-palkintojen valmistelusta. Tervetuloa mukaan, Anu ja Marianna.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SOUKAS: Kiitos.

 

ERIC CARVER: Me puhutaan tänään erityisesti opiskelijoiden tarpeista ohjaukselle yliopistoissa ja erityisesti miten nimenomaan tää koronatilanne vaikuttaa ohjauksen tarpeisiin. Puhutaan siitä, että mitä on hyvä ohjaus opiskelijan näkökulmasta ja miten ohjausta pitäis tulevaisuudessa kehittää.

 

Aloitetaan ajankohtaisella kysymyksellä ja annetaan ensimmäinen vastaus Mariannalle. Me ollaan oltu kohta kaks vuotta näissä koronapoikkeusoloissa ja näyttää siltä valitettavasti että niistä ei ihan heti päästä siihen uuteen normaaliin. Mikä on nyt HYY:n tilannekuva opiskelijoiden ohjauksen ja tuen tarpeesta. Mitä opiskelijat tarvis nyt kaikkein eniten?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se varmaan eniten on sellaista henkilökohtaista kohtaamista tavalla tai toisella. Esimerkiks, et sais sen yhteyden yliopiston henkilökuntaan mahdollisimman nopeasti ja joustavasti. Tää tilanne on toki haastava, et semmoista kasvokkaista kohtaamista ei oikein pystytä järjestämään. Toisaalta etäyhteydet mahdollistaa semmosen joustavan kanssakäymisen erilaisissa tilanteissa. Mut toisaalta tiedon saaminen ohjauksesta voi olla vähän hankalaa opiskelijoille. Esimerkiksi tän tietotulvan takia, et sähköposteissa tulee hirveesti kaikkia ilmoituksia ja sitten ne saattaa helposti mennä ohi.

 

Totta kai kaikilla opiskelijoilla ei oo tarvetta sellaiseen henkilökohtaiseen ohjaamiseen ja tällaiseen, tuen tarve tietenkin vaihtelee. Mutta kyllä aika selkeesti heikoimmassa asemassa on vuonna 2020 aloittaneet opiskelijat. Heille voi olla epäselvää semmoset hyvin perustavanlaatuiset asiat, esimerkiksi mistä tukea saa, keneltä voi kysyä. Tällaiset asiat on kuitenkin sellaisia mitkä tulis ilmi ihan vaan sillä, et tapais muita opiskelijoita ja yliopiston henkilökuntaa ns. luonnollisissa olosuhteissa siellä yliopistolla ihan fyysisesti. Sit helposti jää semmonen hiljainen tieto pois, et siks pitää paljon enemmän nähdä vaivaa tiedon ja ohjauksen hakemiseen.

 

Toisaalta on kyl huomattu myös se että neuvonnan ja ohjauksen vastaanottaminen ja pyytäminen voi olla itse asiassa helpompaa. Se kynnys hakeutua ohjauksen ja neuvonnan pariin voi olla tavallaan matalampi opiskelijalle, kun se opiskelija voi itse luoda sellaisen turvallisen tilan jossa voi keskustella vähän hankalammistakin asioista. Ja toisaalta just se että sitä apua voi antaa ja saada joustavammin riippumatta paikasta. Mutta totta kai, ei aina toteudu myöskään se, että sais sitä apua kovin helposti. Se totta kai vaihtelee, etenkin kandi- ja maisteritutkielmiensa kanssa työskentelevät opiskelijat on saattaneet kokea, etteivät aina saa tarpeeks ohjausta ja tukea.

 

ERIC CARVER: Eli periaatteessa tää etäaika mahdollistaa aika matalankin kynnyksen yhteydenoton, jos tietää keneen-

 

MARIANNA SUOKAS: Niin oikeestaan, joo.

 

ERIC CARVER: -ja että sillä henkilöllä on aikaa ja mahdollisuus ottaa se yhteys. Anu, miten sä oot kokenut professorina ja opiskelijoiden opettajana ja ohjaajana korona-ajan? Poikkeaako jotenkin se mitä opiskelijat esimerkiksi ohjauksessa toivoo tai tarvitsee? Mitkä asiat on sun mielestä korostuneet tässä ajassa?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan vähän sama asia mitä Mariannakin tossa edellä totes. Hiljaisen tiedon välittäminen on vaikeempaa ja on ehkä tärkeämpää sanoittaa monia asioita. Eli tuntuu, että pitää yrittää kuvata esimerkiks opintojen suorittamiseen liittyviä prosesseja, sillai että se vaan pitää ikään kuin kertoa uudestaan ja uudestaan vaikkapa Zoomissa tai sähköpostilla, miten asiat menee. Ajattelen, et se johtuu siitä että on monenlaisia asioita mitä muuten opiskelijat keskenään sais tietää ihan vain keskustelemalla opetustilanteen yhteydessä. Tai he vois saada saman tiedon sillai että ohimennen ennen opetustilannetta tai sen jälkeen jutellaan jostain asioista. Tai sit yleisesti yliopistolla vois vain yksinkertaisesti hyvin helposti näyttää, että katso, mene tuonne tai täällähän onkin tämä opettaja.

 

Mutta nyt tällä hetkellä kun suurin osa henkilökunnastakin on ollut enemmän tai vähemmän etänä, niin koko ajan törmää tilanteeseen että jos opiskelijan pitää mennä puhuu toiselle opettajalle tai yliopiston hallintoon, niin ensin pitää selvittää mitä se kyseinen opettaja tai hallinto on ohjeistanut, missä he sijaitsee, sijaitseeko he jossain, onko joku tietty sähköposti tai alusta jota kautta heitä pitää lähestyä. Vois sanoa lyhyesti, että metatyön määrä on lisääntynyt varmasti kaikilla.

 

Kun ollaan enimmäkseen viestitelty joko sähköpostilla tai Zoomissa, niin siinä jää paljon semmosia mitä ajattelisin et arjessa on rohkaisevia eleitä, ilmeitä, tämmösiä pieniä viestejä välittymättä. Ajattelisin, että usein se saattaa tuntua vähän kylmältä ja persoonattomalta tai vähän tämmöseltä kolealta se kommunikointi. Eli silloin se tarkoittaa sitä, että opiskelijat tarvitsee enemmän aikaa. Pitää käyttää enemmän aikaa siihen, että kartoitetaan mitä kuuluu ja yrittää luoda semmosia jollakin tavalla luontevia kuulluksi tulemisen tilanteita.

 

ERIC CARVER: Puuttuu tavallaan semmoset yhteisölle ominaiset kiireettömät hetket tai ne hetket ennen tai jälkeen jotain, luentoa, tapaamista tai kokousta, jossa sitten pystytään ottaa matalalla kynnyksellä jotain asioita puheeksi. Onks se sun kokemus, Anu?

 

ANU LAHTINEN: Joo, se on se haaste. Jos suunnittelee vaikka opetusta tai jotain tapaamista opiskelijoiden kanssa, niin jos kasvokkain suunnitellaan etukäteen, siin voi helpommin jutella ja kartoittaa vähän et mikä teist olis hyvä idea. Etänä joutuu ehkä enemmän ikään kuin sit vaan ite lähtee kokeilemaan jotain ratkaisuja. Ja kun opiskelijoiden tilanteet vaihtelee, missä he on ja mikä heidän tilanteensa on. En tiedä onko oikein puhuu tämmösestä etsivästä ohjaustyöstä, mutta varsinkin 2020 syksyllä, kun vanhojen tutkintojen mukaiset tutkielmat piti saada valmiiksi jos aikoi valmistua, niin silloin mä ihan soittelin perään aika monta kertaa opiskelijoille. Pyrin luomaan tämmöset, miten haluisit tavata ja miten voitais vielä edistää asioita.

 

Yks mikä mun mielestä oli hirveen hyvä oli erään meidän, muistaakseni psykologian professorin toteamus, et on tärkeetä nyt myöskin ihan vaan antaa kaikille lupa vähän laskea rimaa, et keskiverto suoritus on huippu suoritus poikkeusoloissa. Paha sanoa, et onko se mitä opiskelijat tarvitsee, mutta jotenkin tässä oon ainakin yrittänyt sitä viestittää. Keskeistä on päästä eteenpäin sillä jaksamisella mitä nyt on eikä alkaa vaatia itseltään jotain semmosta mitä ehkä tavallisina aikoina saattais vaatia.

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle heti mieleen jotain ajatuksia siitä mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, erityisesti tää mitä Anu sanoi viimeiseksi. Sanoa se ääneen opiskelijoille ja myös itsellensä, että tässä erikoisessa tilanteessa on ihan ok, että saa edes jotain tehtyä. Välttämättä ei tarvii edes tarvii tehdä mitään, että tunnistaa ja tunnustaa itselleen, että nyt on paras vähän himmailla tahtia ja näin. Opiskelijat kokee tällä hetkellä jonkinlaista huonommuuden tunnetta myös siitä, että jos heille tulee kokemus, että he ei nyt pärjää yhtä hyvin kuin vaikka keskivertoisesti ehkä heidän mielestään pitäis. Toisaalta heillä ei oo ketään oikeestaan sanomassa, ettei sun tarviikaan välttämättä, että kaikki muutkin on tosi kuormittuneita. Mun mielestä toi on tosi hyvä lähestymistapa tähän aiheeseen ja hienoa että ohjaajat sanallistaa sen opiskelijoille myös.

 

ERIC CARVER: Armoa?

 

MARIANNA SUOKAS: Nimenomaan, kyllä.

 

ERIC CARVER: Helsingin yliopiston ylioppilaskunta jakaa vuosittain tän Hyvä ohjaaja-palkinnon, jonka siis viime vuonna professori Lahtinen sai. Marianna, miksi HYY jakaa tätä palkintoa ja miten päätetään kuka sen saa?

 

MARIANNA SUOKAS: Erityisesti Ohjaaja-palkintoa on nyt jaettu useamman vuoden ajan ja sitä Hyvä opettaja-palkintoa vähän kauemmin. Täs on taustalla se, että me halutaan tuoda esiin miten osaavia ja tehtäviinsä sitoutuneita opettajia ja ohjaajia yliopistolla on. Tää on meidän mielestä hyvin tärkeä huomion osoitus opetus- ja ohjaushenkilökunnalle siitä, että me ja heidän omat opiskelijansa arvostaa heidän työtään hyvin, hyvin paljon. Etenkin näinä tosi kummallisina aikoina on tosi tärkeetä jotenkin tuoda se esille konkreettisesti.

 

Tästä palkinnon tärkeydestä kertoo sekä se miten paljon tän ehdotuskampanjan aikana meille tulee ehdotuksia hyvistä ohjaajista ja opettajista ja myös se miten nää ihmiset joita on ehdotettu reagoi siihen tietoon että heitä on ehdotettu tämmösessä Hyvä opettaja-, Hyvä ohjaaja-kampanjassa. Selkeesti viime vuodet on ollu meille kaikille todella raskaita ja etenkin uutterat opettajat ja ohjaajat tarvitsee tällaista tsemppiä ja huomion osoitusta.

 

Palkintojen valintaprosessi pikkusen vaihtelee vuosittain. Mut perus periaate on se, että HYY pyytää yliopistoyhteisöä niin sanotusti ilmiantamaan hyviä ohjaajia ja opettajia. Eli nää ehdotukset perustuu ihan aitoihin kokemuksiin ja kohtaamisiin. Yleensä näitä ehdotuksia tulee siis nimenomaan opiskelijoilta. Varsinaiset valinnat tehdään jonkinlaisen opiskelijoista koostuvan raadin toimesta ja yleensä me ollaan osallistettu just tätä HYY:n opintovaliokuntaa. Se on semmonen (-) [0:14:49] elin, johon kerääntyy opintoasioista kiinnostuneita opiskelija-aktiiveja. Esimerkiks viime vuonna nää valinnat tehtiin tän opintovaliokunnan puheenjohtajiston toimesta. Mä HYY:n asiantuntijana toimin lähinnä tukena ja organisoin tän ehdotuskampanjan ja viestinnän, et nää ehdotukset ja valinnat tehdään aidosti opiskelijoiden toimesta. Palkinnot jaetaan aina vuosittain HYY:n vuosijuhlilla ja sinne kutsutaan palkinnon saajat vastaanottamaan näitä palkintoja.

 

ERIC CARVER: Kiitos selvennyksestä. Tosi hienoa, että HYY nostaa nää molemmat asiat vuosittain esiin. Se on mun mielestä tosi tärkeetä. Tietysti kun tässä nimenomaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastia tehdään, niin pidän sitä tosi tärkeänä. Anu, urheilijatoimittajakysymys: miltä tuntui saada se Hyvä ohjaaja-palkinto?

 

ANU LAHTINEN: No, onhan se aivan tosi mahtavaa, koska opettajina me ollaan yliopistolla opiskelijoita ja ikään kuin tulevaa sukupolvea varten. Aina matkan varrella sekä normaaliaikoina että tavallisina aikoina välillä tietää onnistuvansa ja auttaneensa ihmisiä eteenpäin ja välillä huomaa että no tän ja tän asian olisin voinu tehdä paremmin. Aina välillä jää miettimään, että mitenkähän tää nyt meni, onnistuinkohan mä nyt auttamaan ja tukemaan eteenpäin. Mä ajattelin, en tiedä kuulostaaks tämmöseltä suomalaiskansalliselta, että no jotain oon varmaan onnistunu sit tekemään oikein, kun tämmönen palkinto tuli. Kylhän se on tosi mahtavaa ja muistan vielä sieltä HYY:n juhlista, että muutkin viime vuonna palkitut oli tosi onnellisia siinä tilaisuudessa, koska se ehkä myöskin tuo esiin sitä että tää tilanne on kahdensuuntainen. Me ei vaan jaeta jotain tietoa tai iskosteta jotain osaamista opiskelijoihin, vaan se on myös meille tärkeetä ja on arvokasta tietää että siinä on myös onnistunut.

 

ERIC CARVER: Saitko sä tietää perusteluja?

 

ANU LAHTINEN: Joo, mä sain kuulla näitä, mut en mä tiedä kehtaanko mä niitä tässä nyt-

 

ERIC CARVER: Kehtaat, kehtaat!

 

ANU LAHTINEN: -sanoa. Kyllähän Marianna Soukas kun soitti mulle, niin niitä mainitsi. Arvostin sitä, että opiskelijat oli tuoneet esiin tän, että jatkuva tämmönen ohjaus ja se että opiskelijat kokee että heitä ei jätetä, et se oli tärkeetä. Perusteluissa tuli myös ikään kuin tieteellisen asiantuntemuksen yhdistäminen opetukseen ja ohjaukseen. Mä olin tosi iloinen et se tuli esiin perusteluna, koska mä ajattelen että yliopistolla me ollaan kollegoja, nuorempia ja varttuneempia kollegoja. Varttuneemmalla kollegalla on enemmän tietoa ja vastuuta, mutta se on sitä samaa osaamisen ja tiedon kartoittamisen jatkumoa millä me ollaan. Siinä tavallaan opiskelijat on yhtä lailla kosketuksessa tutkimukseen ja uuden tiedon etsimiseen, kukin omista tavoitteistaan. Mä olin hirveen iloinen, tuntui siltä että sekin oli sitten välittynyt siinä ohjauksessa, et opiskelijoita ei ohjata vain jotta he valmistuisivat ja tuottaisivat tukinnon, vaan sitä varten et he ymmärtäisivät itselleen tärkeitä asioita ja voisivat mennä siitä eteenpäin omiin suuntiinsa.

ERIC CARVER: Myös ne syvemmät pedagogiset ja siihen tieteenalaan liittyvät tavoitteet näkyi sit niissä perusteluissa?

 

ANU LAHTINEN: Joo, näin se jäi mulle mieleen.

 

ERIC CARVER: Anu, millainen sä oot ohjaajana? Tai ootko sä muuttunu tai kehittyny jotenkin akateemisen uran aikana? Onks suhde ohjaamiseen muuttunut jollain tavalla?

 

ANU LAHTINEN: On se varmasti sillai muuttunut ja ehkä se liittyy just tähän mitä sanoin kokemuksen karttumisesta. Mä olin 25-vuotiaana opintoasiain assistenttina innostunut ohjaamaan opiskelijoita, mutta kun on puolet lisää mittarissa ikää, niin sen näkee vähän eri tavalla. Mä ajattelisin, et yks mitä mä aina yritän opetella lisää on kuunteleminen. Eli se että mä jättäisin mahdollisimman paljon tilaa ainakin alkuvaiheessa opiskelijoille kertoa itse mikä on hänen kokemuksensa ja toiveensa. Tähän liittyy tavallaan semmonen ajatus, että sitten ne ratkaisutkin löytyy osittain sieltä opiskelijan omista ajatuksista ja kokemuksista, kun hän itse pääsee kertomaan ja miettimään tilannetta, niin sit hän pääsee siitä ehkä helpommin eteenpäin kuin jos minä olisin heti antamassa valmiita vastauksia.

 

Samanaikaisesti kylhän iän myötä näkee myös, että jotkut tutkielman tekoon tai opintoihin liittyvät ratkaisut voi olla toimivampia kuin toiset. Sitten voi ehkä myös sanoa vähän sillai kokemuksen syvällä rintaäänellä mitä kannattaa tehdä. Iän myötä must tuntuu, kyllä mä täs nyt kovasti korostan tätä vanhenemista [naurahtaa], mutta tavallaan huomaa just sen että jokaisella on omat tarpeensa, oma joku tulevaisuutensa mitä kohti he on menossa. Ois tärkeetä tukea nimenomaan opiskelijaa siihen päin. Eli pyrkimys kuulla ja nähdä opiskelija itsenään on ehkä se mitä mä ajattelen, et olis tärkeetä.

 

ERIC CARVER: Tykkääks sä ohjata?

 

ANU LAHTINEN: No tietysti, koska siinähän näkee miten tieto, osaaminen ja oivallus kasvaa ja kehittyy. Ja siinähän oppii itse aivan valtavasti uutta sekä tiedollisesti, jos ajatellaan tutkielmien ohjaamista. Muutenkin, et millaisia ratkaisuja ja havaintoja eri ihmiset tekee opintojen mittaan.

 

ERIC CARVER: Marianna, tuliks sulle mieleen jotain tosta mitä Anu äsken sanoi?

 

MARIANNA SUOKAS: Tartun taas tähän viimeiseen. Mäkin oon ajatellut sen, vaikka itse en ole varsinaisesti ohjaustyössä ollut, ainakaan akateemisessa piirissä, mutta just se että se on opettavaista myös ohjaajalle itselleen. Ja se vaatii aika paljon jonkinlaista ihmistuntemusta, se ei oo vain sitä tiedon välittämistä, vaan läsnäoloa. Etenkin mitä nykyhetkessä varmasti tarvitaan kaikin puolin, kun sen läsnäolon välittäminen on aika hankalaa näin etäaikana myös.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän?

 

ERIC CARVER: No?

 

ANU LAHTINEN: Mulle tuli mieleen just semmonen mitä mä oon aina välillä ajatellu eri Zoom-tapaamisissa, joukkotapaamisissa tai mitä nyt yliopistolla on ollutkin. Nyt varmasti yks mitä opiskelijat ja me kaikki kaivataan on tulla kohdatuksi, tulla nähdyksi. Poislukien tämmöset selkeät koronaviruslinjaukset, miten pitää pestä käsiä tai kuinka monta metriä etäisyyttä pitää olla. Jos ei nyt niitä ajatella, niin tuskin kovin moni kaipaa mitään semmosia saarnoja, et miten pitäis ajatella, ylittää itsensä tai olla positiivinen. Varmasti tosi moni kaipais sitä, että kysytään miten voit ja miten jaksatte ja sit koetetaan päästä siihen, et sais kuulla ihmisiltä heidän voinnistaan, tunteistaan ja tunnoistaan.

 

ERIC CARVER: On helppo olla samaa mieltä. Minkälaista on teidän mielestä hyvä ja laadukas ohjaus? Marianna, mitä sä aattelet? Mitä asioita opiskelijat nimenomaisesti korostaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Kyllä se itse asiassa liittyy just kohtaamiseen. Sellaista henkilökohtaista kohtaamista ja sitä että nimenomaan tulee nähdyksi ja arvostetuksi. Yks aika konkreettinen asia, mikä tavallaan ilmentää tätä ja mitä opiskelijat myös hyvin, hyvin paljon toivovat ja arvostavat on ihan henkilökohtainen palaute heidän omasta suoriutumisestaan ja myös ihan ajatuksista. Tätä henkilökohtaista palautetta ei välttämättä enää saa ainakaan tämmösistä perus kurssimuotoisista jutuista, se ei oo ihan itsestäänselvyys aina. He tulevat tätä kautta, heille tulee kokemus siitä et heidät on nähty ja heidän tekemistä arvostetaan. Se myös luo semmosta itsevarmuutta, jos se oma ohjaaja tuo ilmi miten hän näkee sen miten sä oot nyt suoriutunut ja niin edelleen, koska he pystyvät myös aina kehittämään itseään sit sitä kautta.

 

Ylipäätään ohjauksessa semmonen johdonmukaisuus on tosi tärkeetä. Ja että myös ohjaamista antavalla ihmisellä on tarpeeksi resursseja auttaa ja kattavat tiedot, että opiskelija voi luottaa siihen tietoon mitä saa, jotta heidän ei myöskään tarvitsisi itse jo valmiiksi aika kuormittuneina käyttää hirveesti aikaa semmoseen tiedon varmentamiseen, mitä joissakin neuvontatapauksissa vähän on tullut ilmi. Mut ylipäätään se semmonen henkilökohtainen vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen on osa hyvää ja laadukasta ohjausta.

 

ERIC CARVER: Anu, mitä sä nostaisit esiin nimenomaan hyvänä ja laadukkaana ohjauksena?

 

ANU LAHTINEN: Varmaan aika paljon sitä samaa. Jotenkin mä ajattelen, silloin kun ohjaustapaaminen on onnistunut, niin silloin ohjaaja on pystynyt laittamaan sivuun omat tekemisensä, huolensa ja tarpeensa ja keskittymään siihen mikä on ohjattavan tilanne. Yks asia mitä mä ajattelisin et on tärkeetä on se, että luodaan jonkunlaista jatkumoa. Sovitaan joku seuraava rajapyykki, deadline tai jotenkin konkretisoidaan sitä että miten tästä eteenpäin ja mikä on seuraava askel tai seuraava taho johon ottaa yhteyttä. Silloin se asia ei jää ikään kuin ilmaan, että joskus myöhemmin tapahtuu jotain, vaan saadaan vähän joku semmonen, että viikon tai kuukauden päästä tai ens lukukaudella tavoitellaan tiettyä asiaa.

 

Ongelma tietysti on aina se, et aika ja resurssit on tosi rajallisia. Välillä ohjaajana on ehkä vähän vaikeaa tunnistaa sitä, että mitä minun pitäisi tietää ja mikä on ehkä jonkun toisen asia. Sit tavoitteena on kuiteskin se, et jos löydän vaikka yliopiston sivuilta jonkun seuraavan kohteen johon ottaa yhteyttä, niin sit yritän myös ohjata opiskelijaa sillai et se kaikki tieto ei tuu mun päästä eikä oo mun koneella, vaan yritän ohjata, et on seuraava taho johon ehkä jossain teknisissä tai muihin aihepiireihin liittyvissä asioissa voi olla yhteydessä.

 

Mut kyl se on varmaan, et kohtaamme, ollaan läsnä, kuunnellaan. Tavoitteena on lähtee siit, et mitä opiskelija tarvitsee eikä siitä mitä opettaja haluaa kertoa tai mikä opettajan mielestä on just jännittävintä tai kiinnostavinta.

 

ERIC CARVER: Tosi paljon tärkeitä asioita. Yks semmonen asia mitä itse koen tosi tärkeenä on se, et näissä erilaisissa ohjausrooleissa, on se sit opetus-, tutkimushenkilökuntaa joka ohjaa vaikka opintojen suunnittelua tai tieteellistä tutkielmaa tai uraohjaaja, opintopsykologi, opintoneuvoja tai koulutussuunnittelija jotka kaikki tekee neuvontaa ja ohjausta Helsingin yliopistossa, niin tietää sen oman roolin ja myös ne rajat. Tavallaan ei jokaisella pelipaikalla tarvitse tehdä kaikkea, vaan se, että meillä järjestelmä tai verkosto jossa se ohjaus tapahtuu. Se on tärkeetä, että luottaa myös siihen että ei ole yksin niiden kaikkien kysymysten kanssa. Se on tärkeetä.

 

ANU LAHTINEN: Niin, siin on tavallaan semmonen että yrittää olla vastaamatta asioihin joista ei tiedä. Mä muistan, että mä yritin jotakin hitsin sivuaineasiaa joskus selvittää kunnes mä tajusin, et ei, mä en pysty selvittää tätä. Totesin, et parempi vaan odottaa, et oikea henkilö ottaa siitä kopin. Mutta tavallaan myöskin se, että kun opiskelija varsinkin tämmösinä aikoina saattaa olla aika kuormittunut tai onkin moni, kuten edelläkin oli puhe. Silloin on myöskin tärkeetä jotenkin yrittää napata siitä kiinni että jos on ollu kova kynnys ylimalkaan ottaa kehenkään yhteyttä, ettei sitten tuu semmosta pettymystä, että mä en saanukaan vastausta enkä mä nyt tiedä edelleenkään mitä pitäis, mihin mun pitäis mennä. Vähän varmistelee tai sanoo vaikka semmosen, että se ja se henkilö tai tuolla pitäis olla tieto, mut jos ei selvii, niin ota uudestaan yhteyttä.

 

ERIC CARVER: Kyllä, opiskelija ei sitten joudu tämmösiin ota yhteyttä johonkin muuhun-ketjuun.

 

ANU LAHTINEN: Joo.

 

ERIC CARVER: Joo, se on tärkee. Puhutaan pikkusen tulevaisuudesta. Onko jotain sellaisia asioita mitä te toivoisitte, että yliopistoissa, nimenomaan ohjauksen kehittämisessä, keskityttäis? Jos vaikka Anu aloittaa tällä kerralla.

 

ANU LAHTINEN: No, ensimmäinen ajatus on, että tarvitsis mahdollisimman paljon aikaa ihmisten kohtaamiseen. Jotain sen tapaista, että vähemmän on enemmän. Me ei tarvita välttämättä hirveen pikkutarkkoja seurantamatriiseja tai muuta vastaavaa, vaan enemmänkin olis tärkeetä luoda semmosta väljyyttä, et olis aikaa keskustella ja reagoida yllättäviinkin ja ongelmallisiin tilanteisiin. Mitäpä muuta mä nyt sitten. No, ehkäpä toisella keskustelijalla on tähän joku hyvä jatkokommentti tai eri näkökulma.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, no ehkä eri näkökulmaa just siihen, että miten ohjausta vois kehittää sillä tavalla opiskelijalähtöisesti. Yks mitä muun muassa me jonkun verran hyödynnetään on nää tiedekunta- ja ainejärjestöt. Niiden kautta vois kysyä ihan suoraan opiskelijoilta, et millaisia kehitystarpeita vaikka ohjauksessa on ja millaisia tarpeita opiskelijoilla on. Näin pystyttäis myös sillai tiedekunta- ja alakohtaisesti kartottamaan niitä tarpeita. Ohjauksen tarpeet voi myös vaihdella tosi paljon sen suhteen, et minkälaisia juttuja ne opiskelijat tekee opinnoissaan ja kohtaa omalla tieteenalallaan. Toisaalta tällaisella menettelyllä ehkä pystyttäis hahmottamaan ja kartoittamaan sitä miten opiskelijoille sais myös paremmin tietoa ohjauksesta ja neuvonnasta ja millaisia asioita he voivat vaikka kysyä ohjauksessa ja niin edelleen.

 

ANU LAHTINEN: Saanks mä jatkaa tähän? Tää oli erittäin hyvä. Mä nimittäin mietin äsken, et kehtaanko mä sanoa että ohjaamisenkin perusteet on aina siellä oppialassa, tieteenalassa, siinä mitä ollaan opiskelemassa ja mihin ollaan kouluttautumassa. On helppo olla samaa mieltä siitä, että tää tieteenala tai opiskelijoiden tietyt vaihtelevat tarpeet on tosi tärkee ottaa huomioon. Ammatillinen suuntautuminen voi olla esimerkiksi joissakin opiskelualoissa hyvin selkeä ja joissakin se voi vaatia aika paljon työtä. Tästä päästään ehkä semmoseen asiaan, mikä must on hyvin tärkee. Opetuksessahan puhutaan tästä, että sanoitetaan sitä osaamista jota tulee kun opiskellaan tiettyjä asioita. Se on myös semmonen mitä ohjauksessa voi vahvistaa. Ohjaaja voi ikään kuin todeta, että nyt kun teet tämmöstä kriittistä analyysiä ja hyödyllistä kirjoitustyötä, niin sehän voisi johtaa myöskin vaikka julkaistuun blogitekstiin, artikkeliin, puheenvuoroon tai esiintymiseen jossain toisaalla. Silloin ohjauksessa voidaan tehdä näkyväks just se, että miten sen opiskeltavan aiheen osaaminen konkretisoituu myöskin vaikkapa työelämässä.

 

MARIANNA SUOKAS: Joo, toi on kyllä hyvä pointti. Voin näin itsekin generalistiselta taustalta kertoa, että kyllä siinä opintojen vaiheissa kipuilee hyvin paljon sen osaamisen hahmottamisen kautta. Vaikka sitä kertyy koko ajan, mutta sitä on tosi hankala opintojen aikana jotenkin itse havainnollistaa itselleen, saati sit kun hakee vaikka ekoja oman alan työpaikkoja. Sitten miettii, että mitähän mä nyt osaan, kun ei oo käyttänyt välttämättä niitä taitoja muissa kuin kurssikohtaisissa tehtävissä. Ohjauksella ja ohjaajalla on tosi tärkee rooli myös tässä ja se tuo jälleen sitä itsevarmuutta siihen opiskelijan omaan tekemiseen ja oman tulevaisuuden ja mahdollisesti omien urahaaveiden hahmottamiseen.

 

ERIC CARVER: Tää on tärkee näkökulma. Nyt kun Helsingin yliopistossa uudistetaan opetussuunnitelmia, niin on tosi tärkeetä nähdä se ohjaus osana sitä koko opintojen suunnittelua ja opintokokonaisuutta. Nimenomaan myös tästä osaamisnäkökulmasta, miten ne ohjauskeskustelut tukee ja on osa OPS:ia ja miten myös se asiantuntemus karttuu ja miten siitä tullaan tietoiseksi, miten sitä osataan sanoittaa. Mä vastaan tosiaan yliopistolla uraseurantakyselystä ja vuosikausia on kysytty mikä on tärkeä tekijä, vaikuttaa työllistymiseen, niin kyky sanoittaa omaa osaamista on ykkönen vuodesta toiseen. Melkein kaikilla tiedekunnilla taitaa olla kymmenestä, yhestätoista kymmenen tiedekuntaa, jossa tää on ollu ykkönen vuosikausia.

 

Hei, kiitos tosi paljon, Anu ja Marianna. Ois ollu paljon mistä ois voinu kysyä ja tehä jatkokysymyksiä. Mutta ehkä me lopetellaan tätä jaksoa. Loppuun ajattelin tarjota teille mahdollisuuden antaa jonkun vinkin, lukuvinkin tai jonkun neuvon jonka haluaisitte kuulijoille jättää mieleen. Voi olla tästä aihepiiristä tai sen vierestä. Haluaako vaikka Marianna aloittaa?

 

MARIANNA SUOKAS: Joo. Tässä on puhuttu aika paljon itselleen armollisuudesta ja muihin kohdistuvasta armollisuudesta myös. Mulle tuli ainakin mieleen, kun joululomalla luin Silvia Hosseinin esseekokoelman Tiet, totuus ja kuolema. Nimi voi kuulostaa siltä, että onko se armollista vai ei, mutta Hosseini käsittelee siinä omasta näkökulmastani ainakin hyvin mielenkiintoisella tavalla nykyihmisen todellisuutta. Itse koen ainakin hyvin lohduttavina ja myös armollisuutta tuovina tämmöset ajatukset mitä hän toi, etenkin kun eletään suoritus- ja toisaalta myös vähän hyveellisyyskeskeistä elämää, niin jotenkin itselle erityisesti loma-aikana se tuntui jotenkin tosi mielenkiintoiselta ja lohdulliselta lukea ajatuksia ja asioita, joita itsekin välillä kokee. Sitä suosittelen.

 

ANU LAHTINEN: Mä oon aina välillä suositellu näissä yhteyksissä Marcus Aureliuksen mietekokoelmaa, suomennettu nimellä Itselleni, kääntänyt Marke Ahonen. Siinä siis ikääntyvä keisari pohtii kaikenlaisia asioita. Se on semmosta sisäistä keskustelua, missä hän selvästi muistuttaa itseään siitä että hän ja hänkään ei ole saavuttanut elämässään kaikkea terveyttä ja menestystä mitä olis halunnut ja on tavoitellut isoja asioita ja välillä epäonnistunut pienissäkin asioissa, kuten vaikka mielen tyyneyden säilyttämisessä. Se on hieno tekstikokoelma, hieno viesti satojen vuosien takaa. Tämmösiä selviytymisen, jaksamisen, itsensä ja epätäydellisyytensä hyväksymisen mietteitä on ihmiset joutunu pohtimaan ajasta toiseen. Eikä siit tuu koskaan valmista, koskaan ei mitään täydellisyyttä saavuteta eikä oikeastaan pidäkään ja se on ihan okei. On ihan okei olla inhimillinen ja tavoitella jotain ja sitten ehkä päätyäkin johonkin toiseen mitä oli suunnitellut.

ERIC CARVER: Molemmat vinkit oli vähän tässä armon ja armeliaisuuden tiimoilta. Kiitos tosi paljon, Marianna ja Anu, kun olitte vieraina.

 

ANU LAHTINEN: Kiitos.

 

MARIANNA SUOKAS: Kiitos paljon.

 

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen jakson aiheena on henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan eli HOPS:iin liittyvä ohjaus. Miten HOPS:in tekoa ohjataan? Minkälainen on HOPS-ohjaajan rooli? Mitä on hyvä HOPS-ohjaus?

Tässä jaksossa aiheesta keskustelee kaksi kokenutta HOPS-ohjaajaa Helsingin yliopistosta.

Yliopisto-opettaja Juha Eskelinen opettaa englannin kääntämistä sekä työelämäkursseja kääntämisen ja tulkkauksen maisteriohjelmassa ja vastaa työelämä- ja asiantuntijuusopintojen kursseista kielten kandiohjelmassa.

Yliopistonlehtori Olli-Pekka Penttinen opettaa ekotoksikologiaa eli sitä, mikä tekee kemikaalista haitallisen ja miten haittavaikutukset tulevat näkyviin yksittäisillä eliöillä tai ympäristössä. Penttinen opettaa ja ohjaa opiskelijoita Ympäristötieteen kandiohjelmassa ja Ympäristömuutoksen ja globaalin kestävyyden maisteriohjelmassa. Olli-Pekka on Ympäristötieteen kandiohjelman johtaja.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin jakso 2.

Aiheena HOPS-ohjaus. Vieraina yliopisto-opettaja Juha Eskelinen ja yliopistonlehtori Olli-Pekka Penttinen Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 20.1.

Äänitteen kesto: 42 min

Eric Carver:

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavan ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aineita. Minä olen Eric Carver ja tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tässä jaksossa meillä on kaksi vierasta. Yliopisto-opettaja Juha Eskelinen opettaa englannin kääntämistä sekä työelämäkursseja kääntämisen ja tulkkauksen maisteriohjelmasta ja vastaa työelämä- ja asiantuntijaopintojen kursseista kielten kandiohjelmassa.

 

Toinen vieraamme yliopistolehtori Olli-Pekka Penttinen opettaa ekotoksikologiaa, eli sitä mikä tekee kemikaaleista haitallisen ja miten haittavaikutukset tulevat näkyviin yksittäisillä eliöillä tai ympäristöissä. Penttinen opettaa ja ohjaa opiskelijoita ympäristötieteen kandiohjelmassa ja ympäristömuutoksen ja globaalin kestävyyden maisteriohjelmassa. Olli-Pekka on myös ympäristötieteen kandiohjelman johtaja.

 

Tervetuloa mukaan Olli-Pekka ja Juha.

 

Juha Eskelinen:

 

Kiitos.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Kiitos.

 

Eric Carver:

 

Tässä jaksossa puhutaan henkilökohtaisesta opintosuunnitelmasta eli HOPSista ja siitä, minkälainen on HOPS-ohjaajan rooli, mitä on hyvä HOPS-ohjaus, miten eri tavalla sitä voi tehdä ja mikä siinä on keskeistä.

 

Miten te itse määrittelisitte henkilökohtasen opintosuunnitelman eli tän HOPSin? Mitä siihen kuuluu ja mikä on HOPS-ohjaajan rooli, ja haluisko vaikka Juha alottaa?

 

Juha Eskelinen:

Kiitos. Mä näen HOPSin toisaalta sellasena asiakirjana, joka mahdollistaa opiskelijalle ilmottautumisen kursseihin ja valmistumisen. Eli se on tämmönen hallinnollinen dokumentti. Mut ensisijaisesti HOPS on opiskelijan itsenäistä työtä, suunnittelua, jossa hän tutustuu siihen omaan koulutusohjelmaan ja tieteenalaan, kandivaiheessa hieman eri tavalla ku maisterivaiheessa, ja pyrkii sitä kautta sitten hahmottamaan sitä omaa tulevaa polkuaan kohti asiantuntijuutta ja osaamista ja tekee siinä päätöksiä, jotka sitten suuntaa tän polun. Eli se on opiskelijan omaa luovaa työtä.

 

HOPS-ohjaajan rooli taas on auttaa opiskelijaa tässä työssä eli avata semmosia lukkoja, mitä opiskelijalle tulee vastaan. Ei antaa valmiita vastauksia vaan suuntia ja semmosia näkymiä siihen koulutusohjelmaan ja alaan, joiden avulla opiskelija pystyy sitten ohjaamaan sitä omaa työtään itse. Viime kädessä sitten varmistaa, että opiskelija tuottaa sen dokumentin, jota opiskelija tarvitsee tässä, sekä tässä etenemisessään muodollisesti siellä polulla opiskelijana että myös oppijana ja tulevana asiantuntijana.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Jos mä jatkan tuosta, niin ohjaus on tietenkin luottamuksellista. Ja toi suunnitelma, minkä opiskelija tekee, niin sehän ei oo sitova. Sitä voi aina muokata ja tuleekin muokata, koska opiskelijan mieli voi muuttua. Ohjaaja voi tukea aina sitä. Parhaimmillaan tietenkin ohjaus on semmosta, että se tekee ohjauksesta lopulta tarpeettoman, että opiskelija on riittävän vahva ja tietää riittävästi asioista, että hän ei (– vaikka kandivaihetta) [0:03:47] niin se ei siinä (kolmantena –) ohjausta. Sillon se ohjaus on saavuttanu sen tavotteen.

 

Eric Carver:

 

Niin ohjauksen tavotteena on tukea sitä opiskelijan omaa toimijuutta ja sitä, että tavallaan se tuen tarve vähenee sen ohjauksen kautta, eikö niin?

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Kyllä.

 

Eric Carver:

 

No, te ootte molemmat Helsingin yliopiston koulutusohjelmissa töissä ja ohjauksen kehittäjiä omissa ohjelmissa, missä opetatte ja ohjaatte. Helsingin yliopiston opiskelijaohjauksen linjauksissa määritellään, että henkilökohtainen opintosuunnitelma kuuluu kaikkiin tutkintoihin ja se on koko opiskeluajan kattava prosessi, joka tukee opintojen etenemistä ja asiantuntijuuden kehittymistä ja sen avulla on tarkoitus edistää opintojen suunnittelua ja opiskeluprosessin hallintaa. Onko tää tiedän mielestä hyvin määritelty linjaus sille, mitä HOPS on ja mitä sillä tavotellaan? Haluuko vaikka Olli-Pekka alottaa täl kertaa?

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

No, mä voin alottaa. Tää on kunnianhimonen määritelmä. Jos mietitään menneitä, niin muistan tämän, kun 2005, 2006 alotettiin puhumaan HOPSista tosissaan, niin sillonhan tää julkistettiin, otettiin esiin nämä tavotteet. Sillon mä pidin tätä tärkeenä, että me oikeesti keskitytään tähän ja tuetaan opiskelijaa tässä. Tässä minusta tää on oikeessa. Meidän täytyy keskittyy siihen, että me tuetaan opiskelijaa koko opintojen ajan tavalla tai toiselle.

 

Ja miten se toteutetaan, niin tällä hetkellähän se on koulutusohjelmasta kiinni. Meidän täytyy ite päättää se. Meil on hirvittävä vastuu tässä. (Sitähän) [0:05:40] mä ite näen tän tällä hetkellä sillä tavalla, et se on koulutusohjelmien vastuulla, miten me toteutetaan tämä. Se henkilökohtaisesti herättää minussa huolta, että pystymmekö me oikeesti toteuttamaan tämän, mikä täs on kirjotettuna.

 

Juha Eskelinen:

 

Mä oon ihan samaa mieltä kyllä. Meillä kielten kandiohjelmassa niin, kun tuli tää rehtorin päätös 2017, jossa pyrittiin ohjaamaan tai todettiin, että tää kuuluu kaikkiin tutkintoihin ja koko ajalle, niin me mietittiin, että miten me voidaan toteuttaa tää. Sillonen kandiohjelman johtaja niin sai ajettua läpi sit sellasen päätöksen, jossa me luotiin tällainen koko kanditutkinnon kestävä kahden opintopisteen kurssi, johon se HOPS sidottiin. Samalla siihen sidottiin myös asiantuntijuuden kehittymisen ja tämmösen opiskelijan oman asiantuntijaidentiteetin kehittymisen tukeminen.

 

Tällä kurssilla portfoliotyöskentelykurssilla opiskelijat itse HOPS-ohjaajan tukemana rakentaa sitä omaa asiantuntijuuttaan tämmösten erilaisten, nimitetään niitä etappitehtäviksi kautta. Et hänel on tavotteena,  jokaselle lukukaudelle on tavotteita. Semmosia pohdintakysymyksiä, joihin hän vastaa ja sitä kautta pyrkii rakentamaan sitä omaa polkuaan, omaa osaamistaan. Tää on haastava tavote ja resurssit on ongelmana, mutta mun mielest tää linjaus on onnistunu. Sen jalkauttaminen vaan on sitten vaikeata sinne käytäntöön.

 

Eric Carver:

 

Ootteko samaa mieltä siitä tavallaan molemmat, että tavote on hyvä ja kannatettava mut et hyvin kunnianhimonen (–) [0:07:21]?

 

Juha Eskelinen:

 

Kyllä. Kyllä.

 

Eric Carver:

 

Miten jos puhutaan teidän omist kokemuksist, teil on molemmilla pidempi kokemus tuolta tän HOPSin historialta, niin mitä te ootte oppinu tästä HOPSista ja siitä roolista HOPS-ohjaajana? Minkälaiset ajatukset on pysyny samana ja toisaalta et mikä on muuttunu? Juha?

 

Juha Eskelinen:

 

No, mä alotin itse ohjaajana 2006. Olin sillon, taisin olla tutkijan tai suunnittelijan roolissa täällä sillon ja sillonen esimies, laitoksen johtaja totes mulle, että sulla nyt on tilaa työsuunnitelmassa, niin otapas vastuulles tää hopsaus. Sitten lähettiin sitä hiljalleen kehittämään.

 

Alkuvaiheessa täällä kääntämisen ohjelmassa se suuri ongelma ei ollu se opiskelijoitten pitkän ajan tavotteet, koska useimmat heistä oli tullu ohjelmaan tavotteenaan valmistua kääntäjäks tai tulkiks. Et sillon ehkä enemmän työllisti sellanen tutkintoon liittyvät pikku detaljit niinku, et minkä sivuainekokonaisuuden voi valita ja mitä kursseja siihen voi laittaa. Tai sit se, että missä opiskelija voi suorittaa jonkun toisen kotimaisen kielen kurssin.

 

Mut tän jälkeen sitten, kun aika meni eteenpäin ja erityisesti sen kielten kandiohjelmaan mukaan lähtiessä, niin ongelmaks asettu semmonen yleisempi humanistinen ongelma, humanistiopiskelijoitten ongelma, eli mihin mä olen menossa sen tutkinnon jälkeen. Jos humanistiopiskelija ei haluu opettajaks tai sitten kielten opiskelijan tapauksessa sinne kääntäjäks, tulkiks, niin hänel on hirvee valikoima sellasia tulevaisuudenkuvia, uria, ammatteja, joihin hän voi mennä. Hyvin harva niistä on semmonen, että se tutkinto suoraan valmentaa siihen. Meil ei oo sellasta linjaa, jossa valmennetaan opiskelijaa vaikka jonkun järjestön toiminnanjohtajaks, johon monet kuitenkin työllistyy.

 

Eli mulla se työnkuva muuttu sellasesta tutkinnon pikkudetaljien kanssa pelaamisesta siihen, että miten mä autan opiskelijaa löytämään sen oman polkunsa. Tää kasvatti mua tosi paljon HOPS-ohjaajana. Mä aloin nähdä opiskelijan yksilönä, joka asettaa tavotteita, sen sijaan, että mä näen hänet sellasena opiskelijana, joka pelaa siellä byrokratian rattaissa.

 

Toinen asia, mikä on jostain syystä kasvanu todella merkittäväks, on opiskelijoitten mielenterveydelliset kysymykset, eli jaksaminen ja se, miten opiskelijat kestää stressiä ja miten he yleensä pärjää yliopistomaailmassa. Mä en tiedä, mistä johtuu, että 15 vuoden aikana onko opiskelijat, heidän terveytensä heikentynyt. Onko he vapaampia puhumaan näistä asioista HOPS-ohjaajien kanssa? Ja mä oon oppinu sen, et mun täytyy asettaa ne omat rajat. Eli mä tiedän suunnilleen, missä mun osaaminen loppuu ja missä kohtaa mun täytyy sitten auttaa se opiskelija, ohjata se tän tukiverkoston piiriin, joka HOPS-ohjaajilla on. Eli tämmösissä urakysymyksissä urapalveluihin, mielenterveyskysymyksissä YTHS:lle tai Nyytille tai opintopsykologeille. Eli mä oon oppinu omat rajani tai ainakin toivon oppineeni ne. Tää on muuttunu tää HOPS-ohjaajan työ aika paljon tässä 15 vuoden aikana.

 

Eric Carver:

 

Eli se tavallaan se ensimmäinen muutos oli se, että sä aloit näkemään laajemmin sen. Et se ei oo vaan se, että nyt se tutkinto suoritetaan tämmösenä teknisenä, vaan että siin on laajempi tämmönen oppimiseen ja sen tulevaisuuteen liittyvä alue.

 

Juha Eskelinen:

 

Kyllä, kyllä. Joo.

 

Eric Carver:

 

Mutta sitten samalla myös, kun se sun rooli ohjaajana laajentu, niin sit sun piti myös määrittää niitä rajoja, että mitä se ei pidä sisällään.

 

Juha Eskelinen:

 

Kyllä. Pitää täysin paikkansa. Samalla sitten mä aloin nähdä tän tukiverkoston, ja toisaalt tää tukiverkosto myös, sitä on kasvatettu koko ajan. Et sillon 2006 oli ne HOPS-ohjaajat. Se on sitten siitä hieman semmosina polveillen kasvanu siihen tilanteeseen, joka meillä nyt on. Eli meillä on paljon semmosta tukea, johon me voidaan nojata täällä HOPS-ohjauksessa.

 

 

 

Eric Carver:

 

Kiitos Juha sun vastauksesta. Aika tosi, tosi tärkeitä asioita nostit esiin. Olli-Pekka, mitä sä ite nostasit siitä omasta nimenomaan historiasta, kokemuksesta HOPS-ohjaajana? Mitä sä oot oppinu? Minkälaisia asioita sä oot oivaltanu+

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Jossain vaiheessa mä ymmärsin sen, että mun kannattaa alkaa HOPS-ohjaajaks. Että olin opintoneuvojana ja sitten oli tilaus siihen, että pystyy alkaa kehittämään itteään ohjaajana. Mä otin osaa niihin koulutuksiin, mitä oli tarjolla valtakunnallisesti. Sitä kautta pääs pikkasen ymmärtämään, että mitä mahdollisuuksia on kehittyä. Tietenkin se työmäärä kokonaisen tavallaan oppiaineen ohjaajana niin se on aika suuri. Että siihen suhtautu vakavasti ja koko ajan joutu käyttämään paljon aikaa siihen pieniin asioihin ja sitten paljon suurempiinkin asioihin. Koska sitten oppi tuntemaan opiskelijat, ja ne lähesty monissa eri asioissa. Oppi ymmärtämään sen, että kuitenkin että tää on henkilökohtanen opintosuunnitelma, niin se ei saanu olla välttämättä henkilökohtasta opettajalle tai sille ohjaajalle.

 

Sen rajan luominen, kesti jonkin aikaa tajuta, että täytyy olla opettajana siinä. Ja se, tällä hetkellä pidän tärkeenä myös sitä, että tietenkin mä oon nyt paljon vanhempi ku sillon. Se on helpompi ymmärtää se, että (–) [0:13:20] ohjaaja tai opettaja. Ja sitten nää on opiskelijoita, joille tää on tietenkin tärkee asia.

 

Se että miten tää on kehittyny nyt viime vuosina, niin tää minusta uus tää rehtorin päätös, että kaikki opettajat on ohjaajia, niin se ei minuun vaikuttanu niin kauheen paljon, koska ei se työmäärä oo siitä vähentyny, koska mulla säily valtava määrä ohjaajia, niinku ohjattavia. Mul on ollu koko ajan sellanen tilanne, että mulla on ollu niitä haastavia ohjaustilanteita alusta alkaen. Ja sitten että miten mä selviin, niit on oikeestaan annetukin mulle. Niitten kanssa toimiminen on ollu se hankala tilanne. Mul on myös ollu samalla tavalla tukiverkko ympärillä. Mä tiedän, miten niitten kanssa toimii. Pystyn myöskin keskustelemaan erilaisten tahojen kanssa ja sitä kautta sitten saan ite tukea siihen ohjaukseen.

 

Mutta viime aikoina ehkä kaikkein tärkeintä, kaikkein tärkein havainto on ollu se, että ihan normaaleissakin ohjaustilanteissa ei välttämättä tarvii ohjata yksin, vaan me voidaan ohjata porukalla. Se on ollu oikeestaan aika antosaa. Että ihan tämmösiä tavallisia asioita, niin jos joku pieni asia kiikastaa. Koska esimerkiks tää ECGS-ohjelma on aika monimutkanen, siin on paljon oppiaineita. Niin voidaan pirauttaa kaverille. Sitä kautta me saadaan tieto nopeesti liikkeelle. Meil on muodostunu tämmönen aika mukava rinki, jossa me saadaan tavallaan jaettua sitä tietoa toisillemme ja sitä kautta myös nopeesti opiskelijoille. Minusta se on toiminu tosi hyvin. Tää on toisenlaista kuin aikasemmin. Että vaikka me tavallaan ajatellaan, että meil on henkilökohtaset ohjattavat, niin me ei nyt kuitenkaan aina henkilökohtasesti ohjata niitä vaan salaperäsellä tavalla, niinku ohjataan niitä ryhmänä. Ja se toimii.

 

Sitten meillä on sitten enemmän ja enemmän on tämmösii ryhmätilaisuuksia, jois me saadaan se tilanne tehokkaasti esiin. Se on tavallaan voimaannuttava se ite tilanne, jossa sitten sen ryhmän tuki opiskelijoille itelleen. Sitten että meit on monta mukana siinä, niin pystytään jakamaan se osaaminen tehokkaammin ku yksikkäistilanteessa.

 

Totta kai on sitten semmosia tilanteita, joissa yksin pystyy paremmin käsittelemään niitä hankalia asioita. Joskus voi olla tietenkin ihan mukaviakin asioita. Että pääasiassa jos meil on henkilökohtasia ohjaustilanteita, niin ne liityy joihinki haasteisiin. Se mikä siin on tärkeinä, niin sillon pitää varata aikaa. Joskus minuu rasittaa se, että puhutaan, että se 15 minuuttii on riittävä, mutta sillon se vaatii sen tunti, puoltoista tuntii, että meidän pitää keskustella siinä se asia. Siihen mä oon oppinu nytten, että pitää varata se aika sille opiskelijalle, ja mä tiedän etukäteen, että sillon se joku haastava tilanne. Ja se on kaikkein tärkeintä, et huomioidaan yksilöinä, etukäteen otetaan selvää niistä asioista. Toivon myös, että opiskelija etukäteen valmistautuu siihen tilanteeseen. Sillon kaikki sujuu hyvin.

 

Eric Carver:

 

Mielenkiintosta että te molemmat tuotte esiin aika samanlaisia oivalluksia tavallaan rajoista ja sen tuen hakemisesta. Ettei oo ohjaajana yksin, et käyttää näit erikoisohjauspalveluita tukena, urapalvelut, opintopsykologit. Mut myös tää on mun mielest tärkee tää, minkä nostit esiin Olli-Pekka tää niinku se opettajien kollegiaalisuus ja yhteistyö siin ohjausroolissa.

 

Mitä sulla heräs Juha mieleen tosta, mitä Olli-Pekka sano?

 

Juha Eskelinen:

 

No, kyllä se opettajien ja ohjaajien tuki toisilleen on tärkeetä. Että täällä taaskin kielten kandiohjelmassa, niin siel on tosiaan 20 opintosuuntaa. Monissa opintosuunnissa on vain yks tai kaks opettajaa. Me opettajat niin me ei olla ohjaamisen ammattilaisia. Me ollaan erikoistuttu johonkin ihan muuhun, että mul on kollegoita, jotka on koko uransa tutkinu vaikka Shakespearen näytelmiä, kieltä. Ei he oo missään vaiheessa erikoistunu ohjaamiseen. He tekee sitä kuitenkin. Tämmösissä tilanteissa se, että on se toinen ohjaaja, jolta voi kysyä, miten sä oot hoitanu tämmöset kysymykset, tämmöset ongelmat, niin se on todella tärkee resurssi.

 

Tämä ehkä ensimmäisenä nous tästä esiin, kyllä joo. Samoin se, että yliopisto on tosiaan tarjonnu koulutusta meille ja siihen kannattaa osallistua. Pyrin ite käymään muutaman vuoden välein niissä uusille ohjaajille tarkotetuis tilaisuuksis, jos sattuu sopivasti kohalle, koska tää rakenne muuttuu koko ajan.

 

Eric Carver:

 

No, mitkä asiat on teijän mielest HOPS-ohjaukses kaikkein tärkeimpiä teidän mielestä? Minkälaista on hyvä ohjaus? Alottaako vaikka Olli-Pekka tän?

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

(Tuota toi —  helppo vastata siihen. Minusta tää, ite ajattelen silleen) [0:19:19], että ymmärtää, että tää asia itessään on tärkeetä. Tiedän, että aikasemmin tähän ei oo välttämättä kiinnitetty huomiota. Että hyväksytään se, että me tarvitaan tämmönen järjestelmä. Otetaan se vakavasti. Ja kaikki suhtautuu siihen vakavasti, jotka ottaa osaa tähän. Sitä kautta tää saa sen arvosensa huomion. Tavallaan annetaan aikaa tälle.

 

Tavallaan ite mä tunnen hirveesti huonoo omatuntoa siitä, että tavallaan aina tuntuu siltä, että laiminlyö niitä opiskelijoita sen takia, että se aikaresurssi joskus tuntuu siltä, että sitä ei vaan pysty hyödyntää, käyttämään riittävästi niihin opiskelijoihin. Vaikka ei ne, minusta tuntuu, ettei ne kärsi siitä. Koska ottaahan ne yhteyttä siinä vaiheessa, jos niillä on kuitenkin hätä, vaikka tää nykyinen systeemi on semmonen, että aika helpolla jää huomiotta niitten opiskelijoiden viesti. Mutta kaikkein tärkeintä ois, että pystyis huomioimaan ne opiskelijat ajallaan, riittävän ajoissa, kun ne lähettää sen viestin, ottaa yhteyttä. Ja sitten ottaa vakavasti niitten asiat ja huomioi ne tavalla tai toisella. Niitä tapoja on niin monta. Ottaa huomioon sen yksilön.

 

Sitten kokonaisuutena myös se, että niitä opettajia, jos ajatellaan silleen, että niinku Juha äsken toi esiin sen, että on monenlaisia opettajia, että niillä tavallaan se ohjaus ei tuu automaattisesti. Niin pitää ottaa myös huomioon, että ohjaajia on erilaisia. Se vaikuttaa myös siihen, että miten se ohjaus toteutetaan. Pitää kaikki nää asiat ottaa. Täs näitä liikkuvia osia on niin paljon, että se ei oo automaatiota. Kaikki ei saa samanlaista ohjausta. Pitää hyväksyä se, että kaikki ohjaus on kuitenkin arvokasta. Ehkä se on se minun viesti tässä.

 

Eric Carver:

 

Juha.

 

Juha Eskelinen:

 

Kyllä. Kyllä, oon ihan samaa mieltä. Tää on tärkeää työtä. Aika monella se työsuunnitelmassa ilmeisesti jää semmoseen jamaan, et siihen laitetaan ne tunnit, mitkä jää yli. Se koetaan semmosena joissakin tilanteissa nyt esimerkiks (-) [0:21:45] mulle. Mun on nyt hampaat irvessä pakko tehdä tää. Siinä ehkä unohdetaan sit se kokonaiskuva, kun ei nää, jos tuijottaa vaan siihen, että minä opetan nytten näiden teknisten tekstien kääntämistä englannista suomeen. Unohtaa sen koko tutkinnon kuvan. Eli jos me annetaan, jätetään ne opiskelijat harhailemaan sinne niinku monille käy, kun ne tulee yliopistoon. Tää on niille ihan uus ympäristö. Jos niillä ei oo sitä HOPS-ohjaajaa siinä tukena, niin ne harhailee ja valmistuu paljon hitaammin.

 

Me ollaan kaikki kuunneltu tässä viime kuukausina varmaan luentoja tai puheita eri tasoilta sit, et miten meiltä on rahat lopussa yliopistoilla, koska opiskelijat ei valmistu ja näin ees päin. Tää on ihan tämmönen budjettikysymys. Mut vielä tärkeempää on se, et meidän täytys nähdä ne opiskelijat yksilöinä. Tulevina ehkä kollegoina, tulevina asiantuntijoina. Niin meidän täytys auttaa heitä siinä heidän polullaan eteenpäin kohti sitä tavotetta. Me ollaan heille se, joskus se olkapää, joskus se isoveli, joskus se mentori. Mut se henkilö, jolle on annettu tehtäväks auttaa heitä. Sitä ei muut välttämättä tee.

 

Sit tässä yksilöllisyydessä myös huomioida se, että meille tulee hyvin erilaisia opiskelijoita yliopistolle tähän kandiohjelmaan. Niin suurin osa tulee kyllä suoraan lukiosta, mut sit siel on niitäkin, jotka on ollu 20 vuotta työelämässä. Heidän tarpeensa ja vaatimuksensa on hyvin erilaisia. Molempia pitää auttaa ymmärtämään se tutkinnon kokonaisuus siinä alussa, et he ymmärtää, et mikä tää ympäristö on. Mut sen jälkeen ne työelämästä tulijat, niin niil on selkee tavote ja ne menee sitten ku juna. He tarvii hyvin erilaista tukea kun taas sit se suoraan lukiosta tullu eksynyt opiskelija. Eli kohdataan ne opiskelijat yksilöinä ja huomioidaan se tilanne ja kohta tutkinnossa, missä he on, ja autetaan siinä sitten heitä eteenpäin. Aluks enemmän ja sit myöhemmin sillä taval, et kun opiskelija ite ottaa yhteyttä, niin yksilöllisesti eteenpäin. Et ihan niinku Olli-Pekka puhu. Eli joskus on tarvetta käyttää enemmän aikaa yhteen opiskelijaan. Aika usein monet niistä rullaa eteenpäin ihan ilman tukea.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Voinko mä jatkaa tästä vielä hyvin lyhyesti?

 

Eric Carver:

 

Juu, kommentoi.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Joo, se ensimmäinen vuosi on todennäköisesti kaikkein tärkein. (–) [0:23:59]. Siit on tutkimustietoo. Ja se, mitä Juha sano, on kauheen tärkeetä. Opiskelijat on erilaisia. Mikä on jännää, niin se on huomattu, että kaikkialla maailmassa opiskelijat on erilaisia. Jos se kohortti otetaan vaikka Australiasta, Englannista, Suomesta, Ruotsista, mistä tahansa, niin siellä havaitaan, että sen kohortin sisällä opiskelijat on samalla tavalla erilaisia. Mikä on tosi jännää ja hauskaa minusta. Ne on kaikki opiskelijoita, ja ne on ihan samanlaisia mutta erilaisia sitten keskenänsä. Mikä on mukavaa minusta. Ja ne on opiskelijoita, jotka tarvitsee ohjausta omalla tavallaan.

 

Juha Eskelinen:

Kyllä.

 

Eric Carver:

 

No, te ootte jo viitannu resurssikysymyksiin, työpaineeseen, onko tarpeeksi aikaa. Haluais antaa enemmän. Ootte nostanu tän esiin. Niin resursseist ymmärrettävästi puhutaan täs yhteydessä ja siitä, et miten niitä resursseja pitäis käyttää. Onko teidän mielestä ryhmämuotonen ja kurssimuotonen ohjaus vaihtoehto tai osa hyvää ohjausta? Pitäiskö olla myös yksilöohjaukselle varattuu aikaa? Kuinka paljon pitäis varata aikaa näissä vuosittaisissa työsuunnitelmissa opettajien ohjaukseen? Ja pitäiskö olla joku yläraja sille, et kuinka monta opiskelijaa voi olla yksittäisen opettajan ohjausvastuulla? Haluuko vaikka Juha alottaa?

 

Juha Eskelinen:

 

Joo. No, useimpiin noista sun kysymyksistä vastaus on kyllä. Eli se ryhmäohjaus, niin se erityisesti, ku mennään sitten pitemmälle siellä toisen ja kolmannen vuoden ohjaus kandiopinnoissa ja maisterivuoden ehkä toinen vuosi. Niin se ryhmäohjaus toimii, jos HOPS-ohjaaja on kokenu tai jos hänellä on joku semmonen tukihenkilö tai jonkinlainen tukiranka siinä. Et hän osaa puuttua niihin tyypillisiin ongelmiin ja hoitaa ne sitten siellä yhteisis tapaamisissa. Samoin ensimmäisenä vuonnakin sen ensimmäisen syksyn ohjaus, niin siin on paljon semmosta, mikä pitää kertoo kaikille ja minkä voi tehä sitten yhteisillä luennoilla. Pari isoa tapaamista, joissa käydään läpi sitä tutkinnon rakennetta.

 

Mut sit on niitä opiskelijoita, jotka tarvii enemmän tukea. Osa ehkä sen takia, et he vaan tarvii sellasta ehkä psykologista tukea. Et he kaipaa sitä jotakuta, jonka kanssa he voi keskustella asioista kahden kesken. Se on semmosta henkilökohtasta tarvetta. Sit on niitä, jotka on eksyksissä ja sen takia tarvii sitä henkilökohtasta tukee. Et he ei jostain syystä löydä sitä omaa polkuaan siellä. He tuskailee vaikka sen valintansa kanssa, et onko tää nyt oikee koulutusohjelma. Sillon heitä täytyy auttaa joko pääsemään sisään siihen ohjelmaan. Enemmän auttaa siinä. Tai sitten hakea heidän kanssaan yhdessä sitä, et pitäiskö vaihtaa ohjelmaa. Eihän tätä nyt usein tapahdu mutta silloin tällöin.

 

Eli molemmille on paikkansa, ja ohjaajan ois hyvä ymmärtää näiden ohjaustapojen erot. Ryhmää ja yksilöä käsitellään ihan eri tavalla. Käyttää niitä silloin, kun se tilanne sitä vaatii. Isompi ongelma on sit se, että onko siihen aikaa. Et meillä erityisesti nyt humanistisessa on, muuallakin kyllä varmaan, leikattu tuntiopetusta todella rankalla kädellä. Nää tuntiopetetut kurssit on sitten siirretty vakituiselle henkilökunnalle. Meil on ollu linjauksena se, et vakituinen henkilökunta ja erityisesti opetushenkilökunta on ne, jotka hopsaa. Eli tavotteena on se, että opiskelijaa hopsaa se oman opintosuunnan opettaja. Jos opintosuunnassa on vaan kaks opettajaa ja toinen kenties kielten opetuksessa on vaikka japaninkielinen. Hän ei pysty hopsaamaan suomeks. Hän ei osaa suomea riittävästi, ja opiskelijat ei haluais englanninkielistä HOPS-ohjausta. Niin sillon se ohjausvastuu kaatuu kokonaan sen suomenkielisen opettajan niskoille. Kandiohjelmassa on kolme vuosikurssia, jolloin niitä ohjattavia opiskelijoita on paljon.

 

Tää on nyt se ongelma. Et mistä löytää se aika tehdä se, mitä tarvitsee, jos sitä aikaa koko ajan leikataan. Sitä mitä aiemmin oli. Meil on näkyny sellasta kurjistumista, että se alkuvaiheessa opettajalle tullu ohjausvastuu on ollu sellanen 15 opiskelijaa vuodessa. Mut se on koko ajan kasvanu, koska muita resursseja on leikattu. Tää on mun mielest semmonen isompi ongelma, johon yliopiston johdon pitäis vastata. Eli jos annetaan tällaisia ohjeistuksia, että ohjausta on oltava koko tutkinnon ajan ja sitä ohjausta suositellaan annettavan, varattavan vaikka 15 opiskelijaa ja 45 tuntia vuodessa. Jos siihen ei oo mahdollisuutta, eli tunteja tarvitaan enemmän, niin sillon niitä tunteja pitäis antaa enemmän. Eli rahotusta pitäis ohjata siihen, et nää HOPS-ohjausta hoitavat opettajat, niin heiltä siirretään sitten sitä opetusvastuuta sinne tuntiopetukseen. Eli annetaan tuntiopetusrahoja. Niin tää tasapainotus siinä, et se ohjaava opettaja saa mahdollisuuden tehdä työnsä hyvin. Se ois tärkeetä.

 

Eric Carver:

 

Olli-Pekka.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Mul on tosi mukava, että Juha selitti tuon alussa. Helpottaa huomattavasti, mitä mä aion puhua nyt. Y-kandis ja ECGS:ssä toteutetaan pikkasen eri tavalla tuo HOPS-ohjaus, mutta meillä on kuitenkin ryhmät, joihin noi opiskelijat jaetaan. ECGS:ssä mä oon jakanu, jostain syystä se tuli mulle tänä vuonna. Mä oon jakanu uudet opiskelijat ryhmiin ja mä oon miettiny sitä että. Tai niilt on kysytty se, että onko joku opettaja, jolle ne haluavat. Oikeestaan ne ei tunne niitä opettajia. Hyvin vähän.

 

Mä oon valinnu niille ne opettajat. Kysyn heiltä, että voitteko te ottaa vaikka neljä opiskelijaa tai vähän enemmänkin niitä. Yleensä se on käyny. Joskus on kyseenalaistettu, että millä valtuutuksella sinä kysyt minulta tämmöstä asiaa. Tunnetko sinä minut? Tiedätkö, kuka minä olen? Että en tiedä. Sitä minä arvelinkin, ettet tiedä. Saatto olla dekaani tai joku vastaava, mikä oli tosi noloa. Mutta muuten se on menny tosi hyvin.

 

Mun on pakko sanoa, että meillä oli siinä maisteriohjelmassa alun perin kaks vuotta ongelma HOPSin kanssa. Nyt me (–) [0:30:13] siinä, että periaattees se toimii nyt ihan hyvin. Et jokasella opiskelijalla on HOPS-ohjaaja. Sitten me toimimme ryhmässä (ja –) [0:30:20].

 

Y-kandissa tilanne on semmonen, että siin on koko ajan ollu noin kymmenkunta opettajaa, joille jaetaan niitä vuosittain niitä opiskelijoita. Me tiedetään, että ohjauksen laadussa on eroja. Se on ehkä pienoinen ongelma. Me kuullaan palautetta siitä. Meil on ryhmäohjaustilanteita, jotka toimii tosi hyvin. Me saadaan siellä palautetta suoraan. Opiskelijat ei yhtään ujostele kertoa sitä, jos on ongelmia ohjauksessa. Me pystytään reagoimaan siihen, mutta me ei mahdeta mitään sille, että opettajat ohjaa eri tavalla. Tai ne ei sitten ohjaa ollenkaan, mikä on tietenkin ikävää. Mutta siihen pitää jollakin tapaa pystyy puuttumaan.

 

Tää oma rooli täs on tietenkin se, että myös minulla on paljon ohjattavia. Se aikaresurssi on tässä se minun oma ongelma. Että mä käytän paljon aikaa sellasiin opiskelijoihin, jotka tarvii ennen kaikkee sitä ohjausta. Juuri siten miten Juha kuvas. Niihin opiskelijoihin mä keskityn kaikkein eniten, jotka tarvitsee kaikkein eniten ohjausta. En tiiä, onks se oikein, mutta mä oon ite ajatellu sen sillä tavalla.

 

Mul on koulutussuunnittelija apuna, jolla on oma lista HOPS-ohjattavia. Ne on hänen nimellään siellä. Sitten hän pudottaa mulle uusia ohjattavia, jos tuntuu siltä, että mulla on tavallaan aikaikkuna, jossa mä voin käyttää aikaa tiettyihin opiskelijoihin. Niin (me keskitytään) [0:31:59] esimerkiks valmistumiseen tällä tapaa. Täs on niinku tämmönenkin tehokkuusajattelu mukana.

 

Täs on monenlaisia tekijöitä. Kokonaisuutena meillä on voimakas tarve tai halu kehittää tätä HOPS-ohjausta siihen suuntaan, että siin olis joku systeemi. Se, että meillä on nyt tämmönen ympäristöasiantuntija 1, 2 ja 3, jotka pyörii kuitenkin ensimmäisestä vuodesta kolmanteen vuoteen, jossa ne opiskelijat on läsnä. Ne tekee asiantuntijuusopintoja ja ne tekee HOPSia koko ajan. Me pystytään seuraamaan sitä. Me saadaan palautetta. Ne oppii siinä kaikkea samalla. Se on ollu toimiva. Se on tämmösiä ryhmätilaisuuksia, jotka on tehokkaita minun mielestä. Sitä täydennetään sitten henkilökohtasella yksilöohjauksella, niin se kokonaisuus on periaatteessa toimiva, mutta se vaatii kuitenkin hiontaa.

 

Mä oon tolle Juhalle tosi kateellinen siitä, että heillä on se toimiva portfoliosysteemi, josta mä tällä hetkellä vaan haaveilen. Jonka mä oon luvannu kehittää, mutta joka on vielä kaukana tulevaisuudessa.

 

Eric Carver:

Te molemmat, jos mä oikein kuulen ja ymmärrän, niin te näätte sen kurssi- ja ryhmämuotosen kuitenkin tosi tärkeenä, tavallaan osana sitä ohjelman kokonaista pedagogiikkaa. Meillä on nyt Helsingin yliopistossa opetussuunnitelmien uudistustyö käynnissä. Onks teillä jotain, mitä haluaisitte tavallaan siit omaks kokemuksest jakaa, et miten siinä, kun sitä koko ohjelman toimintaa suunnitellaan, niin miten siinä pitäis ohjaus huomioida? Onks Juhalla ajatuksia siihen?

 

 

 

Juha Eskelinen:

 

No, tää Olli-Pekan mainitsema, ja mistä mä itekin puhuin äsken, tää meidän portfoliotyöskentelykurssi. Niin se on mun mielestä todella vahva semmonen työkalu, jolla se HOPS-ohjaaja voi rakentaa sitä omaa ohjaustaan, joka auttaa opiskelijaa. Eli siinä kolmen vuoden jaksolle jaettu kurssi. Kahen opintopisteen kurssi jonka opiskelija saa sinne asiantuntijuusopintoihinsa. Pakollinen kurssi, jonka opettaja saa työsuunnitelmaansa. Tää joustavoittaa sitä ja mahdollistaa sen, että opettajalla on enemmän aikaa tehä sitä, ja opiskelijalla toisaalta on siinä semmonen tukiryhmä. Ne muut kurssilaiset joiden kanssa se etenee.

 

Samoin sit sen kurssin ennalta rakennetut tämmöset pohdintatehtävät, jotka perustuu siihen, mitä me tiedetään opiskelijoitten tarpeista tutkinnon eri vaiheissa. Se auttaa siinä ohjauksessa molempia. Aktivoi opiskelijaa itse pohtimaan sitä polkuansa, jota monet tekee kyllä muutenkin. Mutta joitakin opiskelijoita erityisesti alkuvaiheessa pitää auttaa semmoseen itsereflektioon ja sen oman asiantuntijuuden sanoittamiseen ja rakentamiseen. Tämmöset kurssimuotoset tavat ohjata ja sen hopsauksen palauttaminen sinne työsuunnitelmaan, se on tärkeetä.

 

Nythän tää uudistus sillon kolme vuotta sitten poisti ne opintopisteet siitä aineopintojen HOPSista, joka mun mielestä oli virhe. Tutkinnossa tarvitaan totta kai enemmän tilaa sille kaikelle muulle, mut se että se hopsaus poistettiin sieltä, niin johti siihen, että ne resurssit väheni. Se aika jota siihen oli käytettävissä väheni (–) [0:35:28] henkilökunnan puolelta, jolloin hopsaus saatto heiketä monessa ohjelmassa. Sen takia meillä vastattiin tähän sillä, et rakennettiin tää kahen opintopisteen kurssi. Semmosia mä suosittelisin kaikille mukaan sinne tutkintoon. Asiantuntijuus (–) opintoihin.

 

Eric Carver:

 

Mitä mieltä Olli-Pekka oot?

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Joo, mä oon ihan samaa mieltä. Että meil on toi kolmen opintopisteen. Hetkinen, meil on neljä opintopistettä niitä ympäristöasiantuntijaopintoja, joihin kuuluu se HOPS on sisällä siellä. Mä oon kyllä samaa mieltä siitä, että se oli yllätys, että siitä HOPSista lähti ne opintopisteet pois. Koska en mä tiedä, heikkenikö se HOPSin laatu. Tai kyl mä tiedän, että se heikkeni ainakin maisterivaiheessa meillä oli käynnistysvaikeuksia niin paljon. Et tietenkin koko systeemi muuttu sillon toisenlaiseksi. Meillä oli tavallaan uudelleen alko ne kaikki ajatukset, millä tavalla nää kaikki toteutetaan tässä vaiheessa. Nyt ei enää lähdetä puhtaalta pöydältä. Sen takii on ollu aika hankalaa työstää jotain uutta.

 

Mut nyt meil on 2023–26 opintosuunnitelma kehitteillä. Sitä varten on hyvä tilaisuus, mahdollisuus uudistaa tää tavallaan asiantuntijuusopinnot ja tää HOPS. Laittaa siihen jotain uutta tilalle, jos se mahtuu siihen tutkintovaatimuksiin. Sen takii mä pidän tätä kauheen tärkeenä, että tästä asiasta puhutaan nyt. Se pitää meidät aktiivisena. Sitten tavallaan ne omat haaveet siitä, että me saadaan tähän jotain lisää, niin ehkä ne toteutuu. Koska mä pidän tätä kauheen tärkeenä.

 

Tää on yliopistonkin kannalta tärkeetä, koska meitä kuitenkin kannustetaan siihen, että opiskelijat valmistuu tavoiteajoissa. HOPS työkaluna on tärkee myös siihen, että me saavutetaan näitä tuloksia. Se ei oo itseisarvo, mutta se on hyödyllistä myös opiskelijoille monessa tapauksessa.

 

Eric Carver:

 

Harva opiskelijakaan haluaa tai toivoo, että opintoaika ois hirveen pitkä. Että siinä tietysti tavallaan, et on oma rytmi ja oma tahti, ja sille pitää olla tilaa ja kunnioitusta ja aikaa sitten koulutusohjelmissa. Mutta harva opiskelijakaan toivoo, että ne paukkuis hirveen pitkälle ne opintoajat, että se on myöskin semmonen asia, mikä musta on hyvä pitää mielessä siinä tässä keskustelussa.

 

Kiitos todella paljon Olli-Pekka ja Juha, kun tulitte vieraaksi ja toitte teidän kokemusta, asiantuntemusta ja ajatuksia tähän mukaan. Jos ajatellaan, että tätä kuuntelis nyt joku HOPS-ohjaaja tai HOPS-ohjauksen kehittämistä miettivä koulutusohjelmassa opettava ihminen, niin onko jotain semmosia rohkasun sanoja tai vinkkejä, joita haluisitte vielä lopuks antaa. Juha?

 

Juha Eskelinen:

 

No. Se hopsauksen suunnittelu ja rakentaminen ennalta helpottaa sitä itse työtä. Et se hyvin suunniteltu on oikeesti puoliks tehty. Toinen juttu on se, että meillä, kun tää otettiin käyttöön tää kurssi, niin aluks opiskelijat, semmonen 50 % kyselyissä oli sitä mieltä, et tää on ihan kauheeta eikä me haluta tehä tätä. Nyt se on muuttunu siihen, et 90 % tykkää tästä. Et se 10 %, jotka ei oo kauheen tyytyväisiä, ne on yleensä sellasia, jotka tulee sielt työelämästä takas. Ne pitää tätä vähän hassuna, ku niil on selkeet tavotteet. Ne haluu sen täydentävän tai tutkinnon, jotta ne voi tehdä jotain asioit työelämässä. Ne ei koe tarvitsevansa tätä. Niitä varten sit täytyy pikkasen rukata niitä. Et siellä ekan vuoden HOPSeis tai etapeissa ei ehkä tarvii pohtia niin paljon sitä, että miksi tulin yliopistolle, kun se vastaus sillä opiskelijalla jo on.

 

Mut kannattaa lähtee suunnittelemaan. Opiskelijat arvostaa sitä hopsaamista. Se helpottaa kaikkien työtä, sekä ohjaajien että sitten hallinnon, urapalveluiden ja muiden, kun ne opiskelijat tulee paljon valmiimpina sitten sinne urapalveluihin, kun niit on jo autettu alkuun siellä opintosuunnassa että. Tää on semmonen aihealue, jota täytyy kehittää ja kannattaa kehittää. Se elää tässä yliopiston arjessa siinä missä muukin opetus, muukin ohjaus.

 

Eric Carver:

 

Olli-Pekka.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

(Jos oot) [0:40:20] kiinnostunut ympäristöpuolella HOPS-ohjauksesta, niin ole toki yhteydessä HOPSista vastuussa oleviin tahoihin. Kaikki ois tosi innoissaan siitä, jos me saadaan uusia ihmisiä mukaan siihen. Me tarvitaan tosi paljon kaikkia, jotka on vähääkään innostuneita siitä. Se helpottaa kaikkea. Ennen kaikkee innostuneet (HOPS-ohjaajat tai opettajat) on tervetulleita.

 

Eric Carver:

Kiitos Juha ja Olli-Pekka. Hyvää jatkoa teille. Onnea ja menestystä hopsaamiseen ja muuhunkin, mitä teette. Kiitos.

 

Juha Eskelinen:

Kiitos paljon.

 

Olli-Pekka Penttinen:

 

Kiitos paljon.

Litterointimerkinnät

 

Haastattelija:	Eric Carver
Vastaaja:	Juha Eskelinen
Vastaaja:	Olli-Pekka Penttinen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

Podcastin ensimmäinen vieras on Sanna Vehviläinen. Vehviläinen on Itä-Suomen yliopiston opinto- ja uraohjauksen professori ja ohjausvuorovaikutustutkimuksen dosentti ja Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen dosentti.

Eric Carver on podcastin juontaja. Carver työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Hän vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin Eric työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Carver ja Vehviläinen puhuva aloittivat keskustelun perusteista. Miten ohjaus määritellään? Muita keskustelun aiheita ovat ohjaus ja valta, ohjauksen huomioiminen yliopistojen opetussuunnitelmatyössä sekä ohjauksen tulevaisuus yliopistoissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa jakso 1.

Vieraana Itä-Suomen yliopiston opinto- ja uraohjauksen professori Sanna Vehviläinen.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 13.1.2022.

 

Eric Carver: Tervetuloa uuden Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Tämä on ensimmäinen jakso. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Siellä vastaan opiskelijoiden ohjausta ja opintojen etenemisen seurantaa koskevista yliopistotason linjauksista, niiden valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Podcastin ensimmäinen vieras on Sanna Vehviläinen. Vehviläinen on Itä-Suomen yliopiston opinto- uraohjauksen professori, ohjausvuorovaikutustutkimuksen dosentti samaisessa yliopistossa sekä Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen dosentti. Sanna on ohjausalan todellinen moniosaaja. Hän on toteuttanut, tutkinut ja kehittänyt ohjaustoimintaa opinto- ja uraohjauksen, oppimisen ohjauksen, opinnäytetyön ohjauksen, työnohjauksen ja työkyvyn ohjauksen konteksteissa. Mä suosittelen lämpimästi kaikille tätä Sannan kirjoittamaa ohjaustyön opasta. Se on tosi hyvä yleisteos ohjaukseen ja ohjauksen kysymyksiin. Tosi kiva saada sut mukaan. Tervetuloa, Sanna.

 

Sanna Vehviläinen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään Sannan kanssa neljästä teemasta. Me alotetaan ihan perusteista: miten ohjaus ylipäätään määritellään. Sit puhutaan mielenkiintosest teemasta, ohjauksesta ja vallasta. Siitä, miten ohjaajan ohjattavan ohjaussuhteeseen vaikuttaa ne erilaiset valtapositiot. Sitten on semmonen ajankohtainen aihe täällä mun omalla työpaikalla Helsingin yliopistossa, opetussuunnitelmien uudistaminen. Miten meidän pitäs ohjaus huomioida opetussuunnitelmatyössä. Ja sitten lopuks katsotaan vähän tulevaisuuteen. Minkälaiset asiat vaikuttaa ohjauksen kehitykseen nimenomaan yliopistossa sitten tulevaisuudessa tai ehkä laajemminkin. Mutta alotetaan tosiaan sieltä perusteista ja ohjauksen määritelmästä, niin Sanna, teet sen hyvin siinä sun ohjaustyön oppaassa, mutta millä lailla sä sen tänään määrittelisit? Miten ohjaus määritellään?

 

Sanna Vehviläinen: No kyllä mä se määrittelen edelleen niin ku siinä oppaassa. Eli mä ajattelen, että, mä määrittelen siis ohjausta toimintona, ja ensimmäinen semmonen kriteeri sille on se, että siinä rakennetaan yhteistoiminnallinen suhde. Se toteutuu siis, mä oon usein sanonu, et se on institutionaalista yhteistoimintaa. Eli se tarkottaa, että se toteutuu jonkun instituution, vaikkapa koulutusinstituution tai työvoimahallinnon instituution kyljessä tai piirissä, ja siinä ollaan eriytyneissä rooleissa ja jonkun nimenomaisen asian parissa. Ja sit se yhteistoiminnallisuus tarkottaa sitä, että siinä tarkotus on, että se ohjaaja ja ohjattava oikeesti löytää yhteisen näkökulman siihen asiaan ja molempia kuullaan ja molemmat saa vaikuttaa siihen, miten sitä asiaa lähdetään työstämään. Eli siinä haetaan yhteistoiminnallinen suhde. Ja se ei aina toteudu. Et se on aikaansaannos, jos se onnistuu. Ja se on usein semmonen ohjauksen onnistumisen keskeinen tae, että sitä on haettu sitä yhteistyösuhdetta ja yhteistä ymmärrystä. Silloin se koskettaa sen ohjattavan maailmaa se ohjaustyö. Toinen keskeinen asia on se, että työskentelykohteet on prosesseja. Ohjaustahan on määritelty monella tavalla, suhteina tai asennoitumisena, mut mä itte ajattelen, että realistinen tapa katsoa sitä on määritellä sitä ajassa etenevien prosessien luotsaamisena, tukemisena, muovaamisena. Ja se ikään ku leimaa kaikenlaista ohjausta. Et sielt on löydettävissä se prosessi, ja se prosessi on ohjattavan omistama. Et se on hänen elämässään tavalla tai toisella merkityksellinen asia, joka jotenkin etenee jonkinlaisen työstämisen kautta, ja ohjaaja tulee siihen työstämiseen mukaan sen tehtävänsä puitteissa. Ja ne prosessit voi olla oppimisprosesseja tai opiskeluprosesseja tai työprosesseja, tai joskus siinä kietoutuu oppiminen ja työ, niin ku silloin, ku ollaan työharjottelussa tai jos opitaan tutkimustyötä väitöskirjaprosessin yhteydessä. Mut se ajatus on tosiaan se, että jos ohjaaja hahmottaa, et hänen työnsä kohde on ajassa etenevä, kehkeytyvä työskentely, niin hän saa sillon monipuolisia vaikutusmahdollisuuksia siihen. Ja sit se kolmas asia, mitä pidän tärkeenä, on se, että ohjauksen toimintatavat tulis olla sellasia, et siinä vahvistetaan ohjattavan toimijuutta. Ja toimijuus tarkottaa sellasta ohjattavan subjektiutta ja hänen toimintamahdollisuuksiensa laajenemista jollain elämän alueella. Sillä alueella, jonka parissa ollaan. Ja se voi joskus olla pieni liikahdus, joskus isompi loikka, mut se ajatus on se, et hän tulee enemmän toimijaks, enemmän osalliseks, enemmän tekijäks, ja myöksin kokee pystyvyyttä. Eli toimijuus on sellanen aika laaja käsite, mut se usein paikantuu hyvin konkreettisina asioina, et saan uudenlaisia tehtäviä, opin hoitamaan tiettyjä tehtäviä, uskallan olla mukana, koen pystyvyyttä, näin. Ja siinä se ois pähkinänkuoressa.

 

Eric Carver: No kun oot tutkinu vaikka opinnäytetyön ohjausta tai sitten ura- tai opinto-ohjausta, niin miten tällast erilaiset ohjaussuhteet, miten, muuttuuko se ohjauksen määritelmä jotenkin, vai onko kyse enemmän siitä tavasta, jolla sitä tehdään? Et se on erilaista myös erilaisis tavotteis. Et onko se sitten vaikka gradu tai väitöskirja tai se, että mihin koulutukseen mun pitäis hakeutua.

 

Sanna Vehviläinen: No onhan se erilaista. Mä ajattelen ehkä niin, että yks, mistä se näkyy se ero, on siinä, että minkälainen prosessi on kyseessä. Et kuinka ikään ku viitotettu, institutionaalisesti ohjattu se prosessi on. Et jos meil on opinnäyteprosessi, niin se on oppimisprosessi, joka on hyvin systemaattisesti rakennettu tuottaan tiettyy osaamista tai taitoa. Ja sitten taas, jos meil on vaikka työnohjausta, jossa ihmiset yrittää ymmärtää, et mitä heidän ryhmäänsä nyt tällä hetkel kuuluu, niin silloinhan se prosessi pitää ikään kun nostaa näkyväks ja etsiä. Et se prosessin selkeys ja se, miten se on tuotosvetonen, niin se vaihtelee. Uraohjaukses on kans monesti, saattaa olla joku tämmönen täsmäkysymys, jonka kanssa tullaan. Että miten mä ratkasen tän tilanteen tai mitä mä nyt seuraavaks teen. Mut sit sielt alta paljastuu semmonen jonkunlainen kokonaisuus, jota pitää yhdessä vähän niinku löytää. Eli se prosessi, kohteena oleva prosessi, voi olla hyvin erilainen. Ja sit se toinen ero on usein se, että mikä sen ohjaajan rooli on. Et joissain ohjausprosesseissa ohjaaja on sellases asiantuntijaroolis siinä merkitykses, et hänen tietämyksensä muodostaa kriteerejä sille työskentelylle. Et opettaja voi vaikuttaa siihen prosessiin aika selkeesti tämmöses myös portinvartijaroolissa. Ja sit taas joissain prosesseissa se ohjaaja asettuu enemmän semmoseks tulkintakumppaniks. Että mä autan sua ymmärtää, mitä täs tilantees tapahtuu, mut mä en anna mitään kriteerejä sille, kuinka sun pitäis menetellä tai mikä on hyvä kontribuutio tai näin. Eli siinä ois ehkä ne keskeisimmät erot. Ja tietenkin sit käytännössä ne näyttäytyy erilaisina siks, että ne on eri pitusia ja se kohtaaminen voi olla semmonen aika ohimenevä. Tai sit joidenkin ohjaussuhteiden pituus voi olla pari vuottakin. Että työnohjaus on usein semmonen, et tunnetaan aika kauan ja ollaan tekemisis pitkään. Tai uraohjaus voi olla kans joskus pitempi prosessi.

 

Eric Carver: Kyllä. Yliopistossahan on mahdollista, että sama ihminen on sekä vaikka opinnäytetyön ohjaaja että sitten henkilökohtaisen opetussuunnitelman ohjaaja. Ja siihen ohjauskeskusteluun voi liittyy aika moniakin eri asioita. Onks tää millään lailla ihmeellistä tai ongelmallista, että samassa ohjaussuhteessa on erilaisia kohteita ja erillaisia prosesseja?

 

Sanna Vehviläinen: Ei se varmaan oo, mut must tuntuu, et siin on aika hyödyllist just se, et jos ohjaaja hahmottaa, et kummas roolis hän kulloinkin on. Ja se on yks sellanen, sen yhteistyösuhteen rakentamisen keino onkin just tavallaan vähän niinku eritellä sitä, että täs HOPS-prosessissa mun tehtävä on tämmönen ja tämmönen, ja sun tehtävä on  tommonen ja tommonen, ja mä oon tämmösessä fasilitoivassa roolissa, ja sitten opinnäytteen ohjauksessa mun tehtävä on huolehtia sen työn tietyistä kriteereistä, ja niihin mä sitten aktiivisesti puutun neuvomalla tai tarjoamalla ohjeita. Eli mä oikeestaan aattelen, että sen ohjaajan paikka on ehkä tunnistaa, mistä on kulloinkin kyse ja mitä prosessia kannatellaan. Ja silloin ku mietitään ohjausta sit laajemmin yhteisössä, niin sehän on usein just se juju, että osataanko me yhessä hahmottaa, et minkälaisii prosesseja me ohjataan. Millä asialla me kulloinki ollaan. Et siitä voidaan ehkä puhua hetken päästä.

 

Eric Carver: Mut se on sun mielestä tärkeetä, että varsinkin semmoses tilanteessa, jossa sen ohjauksen kohde tai sen prosessin kohde voi olla, niit voi olla useampii, tai se ei ole aina selvää, että siinä ohjaajan roolissa oleva henkilö muistaa sen myös tuoda esiin, et mitä nyt ollaan tekemässä?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä kyllä. Joo. Ja se on tietenkin silleen tärkeetä, et ohjaus, kun se on, kun, niinku mä sanoin siin alus, et ohjauksen ydintä on se, että luodaan aktiivisesti suhde siihen ohjattavan merkitysmaailmaan eli siihen, et miten hän ymmärtää asioita, tulkitsee asioita, mitä hän tahtoo, mihin hän pyrkii. Nyt katkes ajatus. Nyt katkes ihan totaalisesti. Tuli blackout. Sanopa vielä, mitä sä kysyit.

 

Eric Carver: Niin, eli tavallaan se mun kysymys oli, että sun mielestä on tärkeetä, tai et se on hyödyllistä, et jos ohjaajalla ja sillä ohjattavalla on vähän erilaisia prosesseja tai keskustelunkohteit, se sama ohjaaja on vaikka sen gradun ohjaaja tai sitten HOPS-ohjaaja, että nimenomaan, et se on keskeistä, että se ohjaaja muistaa aina sen tuoda myös esiin, että mitä nyt tänään tai mistä nyt just puhutaan ja myös avaan sen oman roolin. Et nyt kun me suunnitellaan vaik näitä sun opintoja, niin en mä kerro sulle, mitä sun pitäis tehdä ja näin.

 

Sanna Vehviläinen: Juuri näin. Kyllä. Joo. Nyt mä muistan sen, mitä mä olin sanomassa. Siis että kun ohjaus luo suhteen ohjattavaan ja on ohjattavalle tavallaan sovitettua, niin se on keskustelullista ja vapaata. Ja se perustuu lähinnä tällaseen suht vapaamuotoiseen keskusteluun, jossa kumpikin voi vaikuttaa keskustelun kulkuun. Niin silloinhan käy usein niin, että se voi ikään kun ohjautua johonkin muualle ku pitäs, eli se on ohjajaan tehtävä ehkä tunnistaa, että mennäänks täs nyt väärään suuntaan. Tai et hei, hetkinen, että itse asias must tuntuu, et me ei täs tilantees varmaan voida näitä asioit käydä, mut pitäiskö miettii toinen kohtaaminen tai joku toinen henkilö. Tai jos tuntuu siltä, että missä hyvänsä on ystävällinen ihminen, joka on valmis kuuntelemaan ja olemaan ohjauksellinen, niin sinne tulvii erilaista huolta ja hätää. Et usein mä olen kuullu nimenomaan graduohjausvaiheessa opettajien kertovan, että heille tulee sitten sitä muutakin asiaa, koska se on se tila, jossa se aukeaa se keskustelumahollisuus. Et sinne tulee kaikenlaista. Ja silloinhan se tarkottaa, että vastaanotetaan sitä, mut sit mietitään, että mihin sen kans mennään. Et se on se semmonen paikka, jossa ollaan hetken aikaa se kuunteleva lähimmäinen, mutta siinä graduohjaukses ei tarvitse käsitellä taloushuolia tai seurustelumurheita. Et se on, niin, juuri näin.

 

Eric Carver: Joo, ja täähän on tärkee asia, mistä itsekin puhun, kun puhutaan näist erilaisist ohjausrooleista yliopistossa, että se on tärkeetä niille eri ohjausrooleis  oleville ihmisille se, että he ymmärtää ja heillä on oikeus nähdä oman työnsä rajat.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Ehottomasti.

 

Eric Carver: Et jos tunnistaa, et hei, nyt tämmönen keskustelu vois vaikka soveltua paremmin vaikka uraohjaukseen tai opintopsykologiin tai esimerkiks psykologin kanssa muuten, niin silloin tavallaan, et ei tarvitse ottaa sitä kannettavaks, että nyt minä autan tässä.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Juu.

 

Eric Carver: Joo. No mites, kun itse tulin ohjauksen kentälle, niin usein tuli vastaan semmonen slogani, että ohjaus ei ole neuvontaa. Ja neuvojen antaminen ja neuvominen ja ohjaus asetettiin tämmöseks vastikkainpariks tavallaan keskustelussa usein, ja näkee sitä edelleenkin. No mikä ero näillä nyt sitten on, Sanna? Mikä on ohjausta ja mikä on neuvontaa?

 

Sanna Vehviläinen: No niin. Tämä on lempiaiheitani, koska olen tutkinut neuvomista ohjauksessa.

 

Eric Carver: Kyllä.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Tää asiahan on ollu siis tutkimuksessa ihmeteltävänä jo pitkään, siis sieltä ainaki 90-luvulta asti. Ja olen ottanut asiaan kantaa monta kertaa. Ajattelen itse niin, että neuvonta tämmösenä ammattikäytäntönä tai työotteena tarkottaa sitä, että ammattilainen asettaa ajantasaista pätevää tietoa osaks sitä ohjattavan prosessia silloin, kun hän sitä pyytää. Eli se on tavallaan pätevän tiedon jakamista usein neuvojen muodossa. Neuvothan on siis keskustelun tekoja, neuvonta on ammatillinen käytäntö. Ja must tuntuu, et kun sanotaan, et ohjaus ei oo neuvontaa tai neuvon antamista, niin sil on ehkä haettu sitä, et tää ei oo neuvontatilanne. Semmonen palvelu, et sä tuut hakeen täältä tiedon. Monet ihmiset, jotka tekee neuvontaa, niin ne sanoo, et kyl heidän työssäänkin on ohjauksellisia elementtejä. Et tavallaan näitten raja on aika liukuva, mut mä itse oon hahmottanu sen niin, et ohjaus on sitä, mitä mä tos hetki sitten sanoin. Et sen perustavote on auttaa toista ihmistä enemmän toimijaksi jossain prosessis, jota hän käy läpi, niin et se on hälle tärkee ja hänen omistama. Mutta siellä voi toteutua neuvoja siellä ohjauksen sisällä. Eli se, et mitä tapahtuu ohjauskeskustelussa,  minkälaisten käytäntöjen kautta sitä käydään, niin se on eri tarina, ja siellä on paljon neuvoja. Eli ohjauksessa usein neuvotaan. Ja mä en enää itte oo aikoihin puhunu sillä termillä, että saako neuvoa tai ei, vaan että minkälaisia on taitavasti annetut neuvot tai miten neuvotaan taitavasti, miten neuvoja kannattaa ajottaa ja miten niistä tehdään jaettuja. Eli mun mielest se vitsi on, et must se koko kysymys pitää kääntää toisin. Mut mä luulen, et se johtuu se sekaannus siitä, että niit termejä on käytetty sekasin, neuvonta ja neuvo, ja sit myös niin, että on ollu vaikee hahmottaa, et mitä muuta siellä ohjaukses tehdään kun neuvotaan. Et siel usein tehdään muutakin. Eli mun omat tutkimukset näyttää, että kyllä siellä on hyvin paljon neuvoja, ja monissa ohjauskohtaamisissa neuvo on se melkein tärkein työkalu. Sen ei tarttis olla tärkein työkalu, mut se saa mun mielest ehdottomasti olla yks työkalu.

 

Eric Carver: Eli se ei ole väärin.

 

Sanna Vehviläinen: Se ei ole väärin. Mun mielestä on paljon tärkeempää, et kun mä oon kouluttanu aiheesta, niin mä oon yrittäny saada ihmiset pikemminkin ensinnäkin tiedostaan ensin, että mitä kaikkia tekoja siel tapahtuu, niitä keskustelun tekoja. Neuvo on yks. Sit siel on monii muita. Eli tulla ylipäänsä tietoseks siit, et minkälaisilla työkaluilla sitä ohjaustyötä tekee.

 

Eric Carver: Voidaan kuulijoille paljastaa, et mä oon ollu siis Sannan opissa. Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa piti omia ohjauskeskusteluja nauhottaa, ja se on erittäin silmiä avaavaa. Et mä esimerkiks tunnistin itsestäni semmosen, et kysymysten ja jatkokysymysten ja uudelleen kehystämisten vaiheiden jälkeen usein mul tuli semmonen hetki, mä taisin sanookin sillon, että niin ku musikaaleissa break into song, niin break into lecture. Mult tulee semmonen kahen kolmen minuutin puheenvuoro, joka saatto sisältää niitä neuvoja tai jatkokysymyksiä ja sellast rytmiä. Ja se oli mulle ominaista, enkä mä sano, että se ois välttämättä ollu huonoo tai väärin tai oikein, mut et se oma tyyli on ja se, just niin ku sanoit, et miten tuo asioita, esimerkiks neuvon, keskusteluun. Et on tietonen siitä omasta tyylistä. Se on hirveen hyödyllistä. Ainakin mä koen, et se oli hyödyllistä.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä, ja itse asiassa mä muistan ne sun. Mä katoin tarkkaan niitä sun nauhoja, niin sullahan oli mun mielest myös sellanen tapa, et sä hyvin tarkkaan kaikes rauhassa pohjustit sitä neuvoo. Et se ei tullu ku apteekin hyllyltä, vaan sä olit kuunnellu aika perusteellisesti, et mistä kaikesta se ohjattava kertoo, ennen ku sä sit. Et se kuulosti silt, et sä ehdit myös harkita. Et tohon asiaan mä haluun antaa neuvon, tohon mun ei tarvi antaa. Siis sellanen rauha siinä. Joo.

 

Eric Carver: No mut tän podcastin aihe ei ole Eric Carver uraohjaajana. Mut et ehkä halusin vaan kuulijoille tuoda sen, et se on oikeesti, se on aluks epämukavaa se oman keskustelutyön nauhottaminen ja analysoiminen, mut kyl mä itse uskon, et se on erittäin hyödyllinen tapa oppia tätä. No mennään sitten ohjaus ja valta. Ja miten sun mielestä valta ja vallankäyttö näkyy ohjauksessa?

 

Sanna Vehviläinen: No, ehkä mä hyppäänkin suoraan siihen. Mä olin ajatellu vähän ottaa kaukaa kaukaa, mut äsken mä unohdin, mitä mä olin sanomas, kun mä otin liian kaukaa, niin mä ehkä vastaan tohon ihan suoraan, et missä se näkyy. Sehän näkyy, no mä voin sanoo vuorovaikutustutkijana, et se näkyy vuorovaikutuskäytännöissä. Siis se näkyy esimerkiks siinä, että minkälainen työnjako vallitsee siinä, et kuka ikään kun valitsee, mistä puhutaan, tai kuka valitsee sen, et koska on aika siirtyy seuraavaan asiaan ja koska joku asia on loppuunkäsitelty. Tai mistä jostain keskusteluketjust sit lopulta seuraa. Et miten keskustelu on seuraamuksellist. Et näähän on täynnä valtaa nää tämmöset pienet siirrot. Ja esimerkiks se neuvo puheenvuoronahan on semmonen, että se asemoi ohjaajan asiantuntijaks ja tietävämmäks ainakin sillä hetkellä, ja se voi olla sellanen väline, jonka kautta ohjaukseen tulee tämmösiä institutionaalisia agendoja. Eli siellä viedään läpi jotain institutionaalista päämäärää, ja toki se on vallan väline. Ja sitten tietenkin voidaan ajatella, että onks se valta paha asia vai hyvä asia, niiun mä aattelen vallasta niin, että ilman valtaa me ei tehdä mitään. Mut että valtaa saada asioita mahdolliseksi tapahtumaan vai valtaa toisen yli jollain semmosel tavalla, jota me halutaan kritisoida. Et se on ylipäänsä kiinnostava asia. Edelleen valta näkyy tai tiivistyy sellasiin hetkiin, jossa toinen ihminen määrittelee toista. Siis et jossa ihminen ikään ku asemoidaan tai hänelle ikään ku sovitellaan jotain identiteettiä tai hänen mahdollisuuksiaan avataan tai rajataan. Ja sit se näkyy tietenkin myöskin siinä, et kuinka se yhteistyösuhde syntyy tai ei synny. Et jos on esimerkiks sellanen tilanne, että se ohjattava kokee, että se on pelottava se ohjaaja tai et hän ei uskalla luottaa häneen tai et hän ei ymmärrä, mitä täällä tapahtuu, silloin siin helposti käy niin, että se ei valtaudu se ohjattava siihen tilanteeseen. Et se on kuitenkin institutionaalinen tilanne, jossa sillä ammattilaisel on tietty etulyöntiasema kertoo, mitä siin tapahtuu, mitä siit seuraa, miten siel saa olla. Ja sen takii se on ikään ku ohjaajan näkökulmast hänen täytyy tehdä sellast työtä, et hän voi kutsua sen ohjattavan kumppaniks siihen. Et hehän ei tietenkään ole symmetrisessä asemassa. Heil on ihan erilaiset roolit, vastuut, selontekovelvotteet ja tiedot. Mutta kun siin on ohjattavan elämästä kyse, niin hänen pitää silloin saada tulla kumppaniks, ja silloin se on ohjaajan ja vastuu tehdä sitä tilaa eli valtauttaa sitä ohjattavaa, eli esimerkiks tehdä hänen olonsa tervetulleeks. Jos se on vaikka professori kutsuu opiskelijan huoneeseensa, niin mä oon nähny omilt nauhoiltani, miten arkaillen se ohjattava joskus odottaa siel ovella, et oonks mä nyt tervetullu, ja mä nään kaikki sun paperipinot, et sul on varmaan niin kiire. Et kyllähän se valta on jo niissä asetelmis. Ne on niis meidän tilallisis ratkasuis, meidän institutionaalisessa mandaatissa. Mutta sit se on myös, se kohdistuu myös ohjaajaan. Et tietenkin ohjaajaan kohdistuu vallankäyttöä sen työrakenteiden kautta, työprosessien kautta. Et tälleen mä sitä tarkastelen. Et mun mielestä valta läpäsee aina ammatillisia tilanteita. Ja kun sä varmaan jossain pyysit miettii sitä, että täytyykö siitä puhuu, niin mun mielest se on ihan ittestäänselvää, että aina kun mietitään jotain ammatillist käytäntöö, niin siihen kuuluu se valtapositioiden tutkiminen. Ja opettajalla on aina valtaa. Opettajal on valtaa tietenkin myös siks, et hänel on portinvartijointivalta. Et hänel on valta kertoo, minkälainen kontribuutio missäkin tilantees on kelvollinen. Hänel on valta vaikuttaa siihen, et eteneekö opinnot vai ei. Et jo tän takii me tarvitaan analyysiä siit, et miten valta toteutuu ohjuksessa.

 

Eric Carver: Niin kun se tässä vähän niinku neuvoessa, että ei kyse oo siitä, että onko valta positiivinen vai negatiivinen, vaan se, että miten se näyttäytyy ja mitä se aiheuttaa se vallankäyttä siinä ohjaussuhteessa.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Kyllä. Ja just sen takii, et kun me ollaan valta-asetelmissa jo ennen kun  me on sanottu mitään toisillemme niis ohjaustilanteis, niin se on tavallaan ohjaajan homma ikään ku olla miettiny sitä, et miten hän tekee mahdolliseks siinä valtatilanteest kohtaamisen. Ja mä ajattelen, et ei se valta, ei me, niin ku mä sanoin, me ei voida tehdä mitään, jos meil ei oo valtaa. Et valta on toimintamahdollisuuksia. Mut että mun mielest se kuuluu myös ohjauksen etiikkaan ja sellaseen ohjauksen emansipoivien mahdollisuuksien pohdintaan, et me tunnistetaan ne valtapositiot eikä olla olevinamme niin kun niitä ei olisi. Eli me ei, mä en usko neutraaliin ohjaukseen, vaan mä uskon, et me ollaan aina positioituneita hirveen monin tavoin, ja osa niist positioitumisista on sellasia, että ne on olemas jo ennen ku me alotetaan se keskustelu ja vuorovaikutus. Mut meil on hirveen paljon myös mahollisuuksia muovata sitä tilannetta kohtaamiseksi, joka mahdollistaa oppimista ja meille sitä ammatillista jaksamista tietenkin myös.

 

Eric Carver: Tosi mielenkiintosta. En tiedä, ehkä tää on nyt tämömmönen enemmän tuntemus kun mihinkään tutkimukseen perustuva, mut että mun ehkä arkikokemus on se, että ohjaus ja valta, ne ei oo semmonen arkikeskustelun aihe useinkaan.

 

Sanna Vehviläinen: Okei. Joo. Se voi tietenkin olla näin. Mä oon nyt jotenkin kauheen marinoitu täl valtakeskustelul siks, et me ollaan meidän koulutukses niin paljon viime vuosina mietitty semmosen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmaa, joka on hyvin tämmönen vahva ja nouseva näkökulma ohjaukseen. Ja siinä on sellanen vahva ajatus, että, tai se oikeestaan vastaa semmoseen sosiologiseen kritiikkiin, joka keskustelee siitä, et tällaset yksilön yksilöpsykologiset tavat katsoa ihmistä ja niiden ympärille rakentuneet erilaiset käytännöt, jommonen ohjauskin on, niin ne on tämmösiä hallinan keinoja tai tavallaan tapoja sitouttaa ihmiset individualistiseen kulttuuriin. Ja et niitä katsotaan silleen hyvin skeptisesti. Et se semmonen jatkuva yksilön ylösrakennus ja yksilön minuuden tutkiminen ja vastausten etsiminen siitä yksilön jatkuvasta muovautumisesta on kritiikin kohteena. Ja mä ajattelen, et se social justice -näkökulma vastaa siihen kritiikkiin sillä lailla, et joo, ohjaukses toteutuu valtaa, mut et sil on merkityst, miten sitä toteutetaan, minkälaist ohjauksen variaatio on. Ja et ohjaus voi olla myös toivon ja dialogin ja voimautumisen paikka. Et se oikeesti se mahdollisuus tarjoutuu. Et mä aattelen tästä vähän silleen niin ku koulutuksestakin, et koulutusta tutkitaan vallan uusintamisen ja eriarvosuuden uusintamisen näkökulmast, mut ei me silti sanota, et lopetetaan koulutus kokonaan. Ja samalla koulutusta voidaan tutkia sitä kautta, et mitkä siellä, mitkä käytönnät luo osallisuutta tai tasa-arvosuutta tai hyviä kohtaamisia tai mitä nyt kullakin onkaan ne päämäärät.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo. Kyl toi on tärkee asia, ja itse kun työskentelin (muuten) [27:03] maisteriohjelman kanssa, jossa käytettiin tätä communities of practice tavalaan teoriaa vähän semmosena analyysin työkaluna, niin siinä just paljon puhuttiin siitä, että, puhuttiin urasuunnittelutuesta, et miten puhutaan ja millasia tulevaisuuksia pidetään esillä siinä opettajayhteisössä, niin miten se vaikuttaa siihen, miten opiskelijat kokee esimerkiks ne uravaihtohdot ja muut. Ja nää on tosi tärkeitä kysymyksiä. Kyllähän sillä tavallaan sillä vallalla, puhevallala on silloin iso merkitys myös sille, että sillä kuvataan sitä, että mihin täältä mennään. Et nää on tietysti tärkeitä kysymyksiä kyllä miettiä koulutusohjelmissa. Josta siirrymmekin sitten seuraavaan aiheeseen eli opetussuunnitelmatyöhön. Ja jos haluat, niin  voidaan ehkä puhuu laajemmin myös koulutuksen kehittämisestä ja nyt yliopistokoulutuksesta erityisesti. Tossa Opetushallituksen Ohjauksen päivissä puhu Raimo Vuorinen tuota Jyväskylän yliopistosta. Hän on siellä Valtakunnallisen ohjausalan osaamiskeskuksessa projektipäällikkönä ja pitkän linjan toimija. Ja Raimo sano, et aika usein tämmöset koulutusuudistukset tehdään ensin, ja sitten mietitään, et ai niin, mites ohjaus tähän nyt sitten liittyy. Niin onks sun mielestä tää, ootko sä samaa mieltä tästä? Onko meillä koulutuksen alueella vähän tämmönen ongelma, et se ohjaus tulee vähän myöhässä tai vähän se liitetään siihen keskusteluun sitten vähän sitten, kun on jo niitä muutoksia alotettu?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä mä oon samaa mieltä tosta, ja sitä Twitterissä peukutinkin tota. Etä se oli must hyvin sanottu, ja tota me on tuskailtu. Ja ehkä jotenkin niin, että mä oon aatellu, et usein se ohjaus saa semmosen roolin, että se on tämmöst korjauslakkaa tai  joku backuppi. Et sitten, kun se uudistus ikään ku ilmasee sen suunnan, johon halutaan mennä, ja sit ku kuitenkin tiedetään, et se ei aina mee ihan niin ku toivotaan, niin ohjaus tulee ikään ku paikkaamaan. Et ohjaus on sellanen, se ymmärretään semmosena käytäntönä, joka tasaa ja korjaa yhteiskunnan prosesseja. Et jos esimerkiksi tällasia asioita ku koulutuksen keskeyttäminen ja siitä seuraava syrjäytymisuhka tai saadaanko kaikille toisen asteen koulutus, saadaanko kaikille opinnäyte valmiiksi, keskeytetäänkö opintoja vai ei, niin se ohjaus jotenkin, sen luonnetta ei oikeestaan kyseenalaisteta. Tai sen luonteesta ei käydä keskustelua, mut jotenkin se vaan liitetään sinne. Et tää hoitaa tän homman. Ja se on hirveen suuri ongelma kauheen monellakin tavalla. Et se näkyy niis ehkä vääris odotuksis, mitkä kohdistuu ohjaukseen, mut sit se näkyy myös siinä, et sen kaikkii potentiaalei ei käytetä. Et se on vähän niinku siel ois kokonainen työkalupakki, mut otetaan aina vaan sielt se sama vasara. Eli siitä seuraa, se on vähän niinku semmonen monoliitti, jonka sisälle ei katsota. Ja sen luonteesta ja vaikutusalueesta ei käydä keskustelua. Ja sillon siin käy niin, että ohjauksen, päätöksenteosta vastaavat tai instituutioiden tuloksia mittaavat tahot näkee ohjauksen tuloksen ihan eri tavalla kun ne, jotka tekee sitä työtä tai ne, jotka tutkii sitä. Eli tää on must semmonen kiinnostava kysymys, joka liittyy myös siihen ohjauksen vaikutuksen pohtimiseen.

 

Eric Carver: Niin eli ohjaus on tämmönen tavallaan apuun rientävä voima, kun järjestelmä ei toimi.

 

Sanna Vehviläinen: No juuri näin. Joo. Ja täst must tuntuu, et aika moni on tän saman asian havainnu, ja tää on monen tutkijan semmonen, et vähän turhautunut olo. Et se ei oikeestaan tee oikeutta sille, et mitä ohjauksessa sit tehdään tai mitä voitas tehdä. Ja sit tietyst vinkkelist se saa näyttään ohjauksen turhalta. Et no eihän tästä nyt tullukaan niitä tuloksia, mitä toivottiin. Mitä varten tätä käytetään? Tai joskushan siit sanotaan, et se on holhoomista, ja ei tätä ennenkään oo tarvittu tämmöst ohjausta.

 

Eric Carver: Paapomista.

 

Sanna Vehviläinen: Niin. Et minähän, minäkin pärjäsin ilman ohjausta. Ja sitä ei ymmärretä. Ja se on tietenkin täs, toi Pasasen Heikki, kans pitkän linjan ohjausihminen, on joskus kirjottanu Aikuiskasvatus-lehes siitä, et ohjauksest ei pitäis sanoa, et se tekee itsensä tarpeettomaksi. Et ikään ku et hyvä ohjaus on se, että sitä ei tarvita enää, koska ihminen pärjää ilmankin. Vaan et ohjaus on itsessään merkityksellinen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka rakentaa jotain semmosta, niin. Et se ei oo vaan tämmönen korjaussarja. Joo.

 

Eric Carver: Niin, että ne, jotka eivät nyt ymmärtäneet sitä, mitä sanoin, voivat tulla ohjaukseen. Eli tavallaan just se semmonen, joo.

 

Sanna Vehviläinen: Niin niin. Et ohjausta niille, jotka ei muuten pärjää. Ja tokihan se nyt siihenkin rooliin asettuu, mutta se ei täytä ohjauksen kaikkii potentiaaleja sillon.

 

Eric Carver: No mennäänpäs siihen potentiaaliin sitten. Eli miten sun mielestä pitäis, kun koulutusta tai opetussuunnitelmia uudistetaan, niin miten sitä ohjauksen roolia kehittämistä siinä osana sitä koulutuksen kehittämistä sun mielestä sitten pitäisi tehdä?

 

Sanna Vehviläinen: Mä aattelen oikeastaan, tää on perua siis Tampereen yliopiston vaiheista, jossa olin mukana semmoses Campus Conexus -projektissa, jossa päästiin sellasen ison ESR-hankkeen myötä mukaan monenlaisiin Tampereen yliopiston prosesseihin. Ja sieltä mä opin aika paljon, ja mä nään jotenkin ohjaustyön ja opetussuunnitelmatyön toistensa vähän niinku lantin kaksi puolta tai siis toinen toisiinsa kietoutuvina asioina. Et ohjaus on sit toimintaa, joka erilaisissa prosesseissa huolehtii siit, että sen HOPSin mukasta oppimista tapahtuis. Et se on mukana turvaamassa sitä. Se ei oo ainoo tapa. Tietenkin me opetetaan. Mut et mä nään, et keskeinen osa ohjaustyötä on se oppimisen ohjaaminen, joka tapahtuu siellä opetuksessa. Eli niitä pitäis oikeestaan katsoa yhdessä. Ja siin on monenlaista. Mä en oo ihan varma, mihin sä haluat mennä tän kans, mut että mä svoin sitä sit vähän avata, mitä mä siitä ajattelen.

 

Eric Carver: No, avaa. Eli minkälaisiin asioihin pitäis kiinnittää erityisesti huomiota, jotta tää ohjauksen potentiaali siin koulutuksessa toteutuu?

 

Sanna Vehviläinen: Joo, no mä ajattelen, että tää on myös tuolla Itä-Suomen yliopistossa. Ja mun mielest siin on, ensinnäkin pitäis toimii useilla eri tasoilla yhtä aikaa. Et pitäis olla jotain semmosta ihan yliopistotason yhteist keskusteluu siit, et hei tää on tärkeetä, tätä johdetaan, me kaikki ollaan tän takana ja että ohjaus on kaikkien työtä. Ja sit samalla pitäis olla tämmöstä yksikkötason työskentelyä, jossa yksiköitä johtavat ihmiset miettis, et mitä meidän yksikkö tarttis, että meidän ohjaus toimis paremmin. Eli tällänen välitaso. Ja sitten toisaalta se semmonen ihan arjen vuorovaikutuksen taso, johon voi vaikuttaa muun muassa kouluttamalla tai valmentamalla tai fasilitoimalla. Ja se ois yks näkökulma. Että monentasosta yhtä aikaa. Et ikään ku rakennettas tietosesti yhessä ohjauskulttuuria. Toinen asia ois se, et käytäs yhessä läpi jollain semmosella sopivan selkeällä, arkisella taval, et mitä prosesseja me ohjataan yliopistolla, koska sillon aukee se jotenkin, että niin, että opettajat ohjaa oppimisprosesseja ja opiskeluprosesseja. Ja sitten esimerkiks ne ohjausammattilaiset, vaikkapa opintopsykologit ja uraohjaajat, ne ohjaa sitten näitä, no okei, uraohjaajat ohjaa uran ja suuntautumisen ja suunnan ottojen prosesseja, sit siel toteutuu hyvinvointiprosesseja ja kiinnittymisen prosesseja. Eli joku tämmönen kartta, että nää täällä kulkee. Kuka näis on milläkin taval mukana. Ja sitä on ihan mahollista sit jäsentää myös jotenkin visuaalisesti niin, että opiskelijatkin hahmottaa sen. En mä osaa oikein kuvitella, millä muulla tavalla siitä päästäis yhteisymmärrykseen kun tämmösellä, että pureskellaan sitä porukalla ja kirkastetaan sitä ja samalla koulutetaan ja sit samalla luodaan käytäntöjä. Eli joku tämmönen yhteinen aivoriihestys. Ja mun mielest oleellista ei oo se, että kaikki ajattelee täsmälleen samalla tavalla näistä tai kaikki lukee kaikki samat pedagogiset kirjat, vaan että löytyy joku siinä yhteisössä luonteva tapa tunnistaa se yhteinen työn kohde, koska muuten se ei oo yhteistyötä.

 

Eric Carver: Niin et pitäis hahmottaa, et mitä ne ohjausprosessit on, minkälaisia asioita siellä näis erilaisis prosesseis työstetään, millasii ne keskustelun kohteet on, ne linkit ja yhteydet niiden välillä?

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Joo. Ja se on ehkä, se vois olla just jotain sellasta, että miten me ohjataan siitä opiskelua ja hyvinvointia ja kiinnittymistä, ja sit miten me ohjataan sitä suuntautumista, sitä vähittäistä uran kehkeytymistä ja tällasia prosesseja. Miten me ohjataan tieteellisen asiantuntijuuden kehittymistä tai ammatillisen asiantuntijuuden kehittymistä. Et siel tämmöset langat kulkee. Ja sit niis on katkoksia, ja se kysyy hirveen paljon valmiutta yhteistyöhön. Ja mä luulen, et tää on se ongelma, että yhteistyö vaatii aikaa ja rauhaa, ja sit sitä usein ei oo. Et nää ei tuu semmosella ylhäältä päin annetulla käskyllä, vaan nää tulee, jos ei sitä tehdä sitä pureskelutyötä, niin ihmiset tekee niin kun on ennenkin tottunu tekemään, ja mieluiten ehkä ite, niin se käy nopeemmin. Siis vähän sellanenhan se kulttuuri on ollu. Mut mä tiedän kokemuksesta, et sillon kun ne muuttuu yhteisiks ne käytännöt, niin ne huojentaa sitä taakkaa ihan valtavasti.

 

Eric Carver: Niin, koska mä en oo tässä yksin.

 

Sanna Vehviläinen: Nimenomaan. Joo. Ja se on läpinäkyvämpää se koko ohjaustoiminta. Se on selkeempää se opiskeleminen, ja opiskelijat tulee tiiviimmäks osaks sitä yhteisöä. Ja se on se mun viimenen mainoslause tässä, että mä oon aivan vakuuttunu siitä, että ohjauksen kehittämisessä on se hyvä puoli, et kun me rakennetaan sellasia käytäntöjä, jotka tukee opiskelijoiden kiinnittymistä, oppimista, suunnan ottoa, niin me itse saadaan niist hyvää. Et ne on sellasii käytäntöjä, jotka helpottaa meidän keskinäist kommunikaatiota, meidän tavotteen kirkastamista. Et ne on yhteisöllisyyttä rakentavii käytäntöjä. Ja sen takii must ohjaukseen kannattaa, jos johonkin kannattaa panostaa. Et sil on hyvinvointivaikutuksia myös siinä ohjaavassa yhteisössä.

 

Eric Carver: Niin, ja se on tietysti, nyt hyvinvoinnista, sekä opetus-, tutkimushenkilökunnan, muun henkilöstön ja opiskelijoiden hyvinvoinnista ollaan tietysti syystäkin huolissaan, kun korona ja etätyö, etäopiskelut, ja monet meist on kovan kuorman alla ollu. Niin tavallaan se, et monet varmaan kaipaa sitä yhteisöllisyyttä, yhteisöjen tukea ja sitä yhteistyön syventämistä. Ja tietysti tää ohjauskulttuurin vahvistaminen voi olla yks semmonen alue, jossa –

 

Sanna Vehviläinen: Mä uskon, et se on aika hyvä panostus, jos siihen panostetaan. Ja siin on just sekin, et jo pieni askel sellaseen suuntaan, et vähän katotaan yhdes tai kerran vuodes juteollaan tai joku sellanen, et pienetkin muutokset on hyödyllisiä. Et sen ei tartte mennä heti syvätasolle tai et kaikki rupee kannattaa tätä tai me kaikki ikään ku käännytään johki uudenlaiseen ajatteluun. Vaan että jo se, että yksikössä istutaan alas ja nostetaan esille erilaisii asioita, tunnistetaan, missä me ollaan eri mieltä, tunnistetaan jotain pullonkauloja, pikkusen reagoidaan niihin, niin se kotiinpäin tavallaan. Et mä tykkään semmosesta pienestä kehittämisest. Sellaset kehittämisest, joka ei oo kaiken mullistamista kerralla ja uupumista sen alle vaan sitä, et hei, toi me huomattiin, tehään sille jotakin.

 

Eric Carver: Joo. Tossa (-) [39:45] työtehtävään liittyen puhuttiin uraseurantaraportoinnin kehittämisestä. Mä sanoin, et meidän pitää räjäyttää tää. Sit kollega, ei jooko räjäytetä.

 

Sanna Vehviläinen: Ei jakseta.

 

Eric Carver: Et se oli must hyvä, kun se sano sen, koska meilhän on se työelämän kieli vähän silleen laukalla välillä, että aina pitäis kaikki jotenkin juurta jaksaen uudistaa. Ei täydy.

 

Sanna Vehviläinen: Ei. Yleensä ei. Ja mä oon ihan varma, et meidän ohjauskäytännöis, jos niistä keskustellaan ja niitä jotenkin koitetaan suuntia yhdessä, niin niist löytyy hirveästi hyvää. Ja sit se, et jos se jaetaan se hyvä. Siis sehän on yks semmonen mukava seuraus näist, et ihimiset tunnistaa, et täähän on tosi hieno tää, miten me on toteutettu. Nyt me kerrotaan koko muullekin tiedäkunnalle, et me tehään tää näin, haluutteko kokeilla. Ja se on, siis et se ei oo pelkästään rankkaa se kehittäminen. Siihen tulee siis mukaan se semmonen, et onpa ihana jutella. Kiva pysähtyy hetkeks miettimään. Ja mä ehkä suosittasin viel sitä, et jos siihen lähetään, niin että siihen sit varattas sitä resurssia, että yhteisöt sais apuja just tohon. Et joku tulis sinne fasilitoimaan niit tilanteita, niin sit ne ihmiset sais vaan tulla valmiiseen pöytään ja heittäytyä tuottaan ideoita. Et se ois must hirveen hyvin käytettyä rahaa, että käytettäs siihen opettajayhteisön tukemiseen ja keskusteluttamiseen rahaa mieluummin ku esimerkiks, et joku koulutuspaketti kaikille. Et pikemminkin niin, että pedagogiset johtajat sais auttaa arvioimaan, et missä se panos kannattas olla nyt. Hei, tuolla kehitetään nyt tuota ja tuota asiaa. Viedään sinne se panos. Semmonen rinnalla kulkeva, pitkäkestonen mutta kevyt tuki.

 

Eric Carver: Onko sun mielestä nimenomaan keskeistä se, kun puhutaan ohjauksen kehittämisestä, että ajatellaan sitä nimenomaan yhteistyönä?

 

Sanna Vehviläinen: On. Ehdottomasti. Joo. Kyl mä tietenkin, mä uskon siis yksilöohjaukseen, ja mä ajattelen, että yliopistos, jos missä, meillä on paljon ihmisiä, joilla on joku ainutlaatunen osaaminen, jota juuri heidän pitää päästä jakamaan.  Et sillä on paikkansa. Mut mä myöskin ajattelen, että kun me ollaan, kun siis meidän akateemiset perinteethän on syntyny sellasen aikaan, jolloin prosessoreilla oli ehkä kourallinen oppilaita siinä helmoissaan, ja ne pedagogiset suhteet oli aika henkilökohtasia, ja eihän ne toimi tämmösessä yliopistos, mis me nyt eletään. Tämmöses, missä on valtavasti opiskelijoita ja odotukset, jotka kohdistuu opetukseen, on kauheen moninaisia. Niin on mahdoton kuvitella, että me voitais ikään ku vain yksilöinä vastata näihin kaikkiin odotuksiin. Silleen mä ajattelen.

 

Eric Carver: Joo, ja kyl toi on must tosi tärkee näkökulma, ja oon sitä kyllä miettiny sekä yliopistokoulutuksen kontekstis mut myös toisen asteen, perusasteen, et miten me sitä opettajan roolia voitas pari piirua yhteisöllisempään suuntaan ajatella, jotta se sen yksin pärjäävän, läpi harmaan tuulen ja tuiskun kulkevan sankariopettajan viitta, ja niitähän moni on, moni tekee niitä jaksoja, mut ettei se oo semmonen normi.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä, joo. Toi on, mä oon tota pitkään pohtinu ja oppinu sen nimenomaan siinä työssä, mitä oon tehny yliopistopedagogiikassa ohjauksen kouluttajana. Et mä oon tajunnu siel sen tosi kouriin tuntuvasti, et ei oo mitään muuta keinoo ku yrittää tehdä tätä yhdessä. Et ne ohjauksessa näkyvät ongelmat on usein sellasii, et yksittäinen opettaja ei voi ratkaista niitä. Mut et sit mä halusin lisätä tohon sen vielä, et se ei silti tarkota, että meidän pitää kaikkien olla samankaltasia tiimipelaajia. Et se semmonen hyvä arkinen yhteisöllisyys ei edellytä, että me, mä oon esimerkiks itte tosi introvertti ja semmonen yksin tekijä, et en mäkään, et se ei tarkota sitä, et meidän täytyis kaikkien muuttuu toisenlaisiks tai ettei me voitais olla erilaisii persoonia tai ettei meidän preferenssit vois olla kuitenkin edelleen aika kirjavia. Mut et joku sellanen yhteisymmärrys lisää meidän mahdollisuuksia vaikuttaa pedagogisina yhteisöinä. Ja toimintakulttuurejahan ei voi rakentaa yksin. Kukaan ei voi yksin sellasia ponnistaa. Et jos me halutaan pikkuhiljaa kääntää meidän pedagogisen kulttuurin suuntaa, niin se on pakko olla yhteisponnistus.

 

Eric Carver: Kyllä. No mennään viimeseen teemaan, ja se on tietysti valtavan laaja. Että –

 

Sanna Vehviläinen: Nää olikin aika pieniä. [nauraa] (-) [44:53].

 

Eric Carver:  Niin, nää oli täs nopeesti käsitelty tossa ohjauksen määritelmät ja vallan vaikutus ja sitten, miten pitäis ohjaus huomioida koulutuksen kehittämisessä. Mut et kun sä katsot vaikka siinä omas positiossa opinto- ja uraohjaajien kouluttajana ja alan tutkijana, niin minkälaiseen tulevaisuuteen sä näet, että he on menossa? Minkälaiset asiat täällä ohjauksen kentällä sitten korostuu tulevaisuudessa? Ja jos ne on samoja asioita ku ennenkin, niin se on mun mielest hirveen hyödyllistä sanoo ääneen.

 

Sanna Vehviläinen: Joo. Siis mä ajattelen, et ne ohjauksen ydinelementit ei muutu, ne, mistä mä alotin. Että siin on kysymys siitä jonkinlaisest yhteistoiminnallisuudesta tai yhteistyösuhteesta, prosessien tukemisesta, jotka kuuluu ihmisten elämään ja sit siit toimijuuden vahvistamisesta. Ne, mun on vaikee kuvitella, et ne muuttus. Ja ne on must ohjausta konstituoivia elementtejä. Mut sitten monet asiat varmaan kyllä muuttuu ajan myötä. Meidän työprosessit ja meidän tavat tehdä ja työvälineet muuttuu. Ja mä voisin ehkä vähän nyt maalailla, et mitä mä nään. Mä en oo mikään sillai tulevaisuudentutkija enkä silleen oo siinä hyvä siinä lajissa, mutta mä ehkä voisin puhuu siitä, mikä on nyt näkyvissä ja minkä toivoisin vahvistuvan, jos sopii.

 

Eric Carver: Sopii.

 

Sanna Vehviläinen: Oikeestaan siihen palaisin, mihin äsken vähän lopetettiin. Et mä ajattelen, et yliopistossa, joka on tämmönen tosi kova maailma kuitenkin, kova ympäriristö, kilpailullinen ja vaativa, niin mä ajattelen, et me ei mitenkään selviydytä ilman, et me osataan rakentaa hyvinvoivia ja kestävästi johdettuja työyhteisöjä. Ja sellaset yhteisöt pystyy uudistumaan ja selviytymään ja rakentamaan sitä semmosta hyvää akateemista opetusta opiskelijoille.  Ja että mä ajattelen, et se yks syy siihen, miksi ohjausosaaminen on nyt niin kysyttyä, se ei liity pelkästään ehkä siihen, että meidän koulutuspolitiikan muutokset jatkuvasti tekee töitä ohjausihmisille, niin kun vaikka Amisreformi, vaan se liittyy siihen, et sen ohjauksellisen taidon merkitys on silleen kahtalainen, niin ku mä kuvasin. Et se ei oo ainoastaan se, et me pystytään tukee niitä opiskelijoiden prosesseja, vaan et me pystytään tekeen yhteistyötä keskenään. Et se on sitä yhteisöllisyyden rakentamista ja dialogisten tilojen rakentamist maailmaan. Ja tää on must ihan arvaamattoman tärkeetä. Et tää menee ihan siis näihin meidän viheliäisiin ongelmiin, että me ei pystytä ratkasemaan meidän ongelmia ilman kohtaamisen taitoa ja dialogitaitoa. Ja ohjausihmiset osaa sitä. Ja sen takii se on mun mielest yks suunta. Et meitä tarvitaan. Ja ohjausosaamisella mä tarkotan sekä siis ammattiohjaustyötä, siis professionaalista ohjaustyötä, mut myös niitä ohjaustaidon erilaisii muotoja, joita ihmiset hyödyntää johtamisessa, opettamisessa, terveydenhuollossa, sosiaalityössä, näissä kaikissa erilaisissa konteksteissa. Ja mä uskon, et nää ohjausammatit jatkaa professionaalistumistaan entisestään, mut samalla mä jotenkin toivoisin, että ne myös vähän niinku yhdistyis. Et ne alkais, nythän siis, mä ymmärrän sen jotenkin, että se professionaalistumiskehitys on eriytymiskehitystä, eli uraohjaajat haluu kirkastaa sitä omaa erityisosaamistaan, työnohjaajat omansa, koutsit ja valmentajat omaansa, mut sit samaan aikaa mä näkisin hirveesti järkee siinä, että me jotenkin yhdistyttäs ja tunnistettas se semmonen geneerinen ohjausosaamisen ydin, joka on kaikille yhteistä, koska sehän on. Ja siis ihmisethän, kun ne siirtyy ohjauskentiltä toiselle, niin ne pystyy hyödyntään sitä ydinosaamistaan. Niin mä toivoisin sen suuntast kehitystä, et ohjaus alkas tavallaan profiloitua tämmösenä ohjauskäytäntöjen perheenä ja professioiden perheenä. Se ois must hienoa. Ja sit mä ajattelen tost, kun me puhuttiin siitä, et ohjaus on tämmönen korjaussarja, niin mä ehkä ajattelen, et se social justice -suuntaus on siks kiinnostava, et se on luonu aktiivisesti sekä teoriassa että käytännössä ohjauksest sellast tulkintaa, et se onkin aktiivisesti maailmaa rakentava käytäntö, ei vaan paikkaileva ja korjaileva. Et se on aktivismi, tai puhutaan social advocacy, tämmösestä asianajajuudesta. Et se voi olla taistelevaa ohjausta myös. Ja se on must kiinnostavaa. Eli se tarkottaa, et ohjaus ei oo sitä, että sinä oppija, joka et nyt löydä suuntaa, minä autan sinua, vaan että hei, maailma on todella merkillinen paikka, tuu, katsotaan sitä maailmaa yhdessä. Tehdään yhdessä työtä ryhmissä, verkostoissa, pikku tiimeissä ja rakennetaan sitä maailmaa. Rakennetaa meidän omia tulevaisuuksia, meidän näkymiä yhdessä. Ja tää kuulostaa semmoselt aika korkealentoselt, mut mä uskon, et tää on ihan realismia, ja mun mielest ohjauksen voi kokea näin ihan jo nyt. Et mun mielest ohjauksen parhaat hetket on tätä, että ne ikään ku, et me avaudutaan jollekin uudelle ja myös ohjaaja muuttuu niis tilanteis ja oppii ja tulee kosketetuks ja muuttuu siinä itsekin. Ja yks asia viel. Siis tää on se syy tää ajatus siit, että meidän täytyy uskaltaa muovata maailmaamme aktiivisesti ja kriittisesti myös ohjauskäytäntöjen kautta, niin tää on se syy, miks mä oon halunnu, et se ohjauksen määritelmään liittää semmosen osallisuustajun käsitteen. Eli ei vaan, että ohjaus rakentaa toimijuutta vaan et se rakentaa osallisuustajua. Tää on Kai Alhasen, filosofi Kai Alhasen käsite, joka kuvaa sitä, että meidän täytyy synnyttää ja rakentaa ihmisissä tajua siitä, et kuinka he on maailmansa muovaamia ja samalla muovaavat sitä. Eli et meille syntyy taju siitä, miten me ollaan osa tätä globaalia maailmaa. Must se on hyvin ohjauksen henkeen sopiva käsite, ja mä oon ruvennu sitä tässä hydyntämään. Ja ton Anne-Mari Soudon kans ollaan yhessä sitä mietitty, et se osallisuustajun käsite vois auttaa meitä kohti kriittisempää ja oikeudenmukasempaa ja toivoa tuovaa ohjausta.

 

Eric Carver: Kyllähän, jos puhutaan vaikka, itse pitkään työskentelin meiädn kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa heidän uraohjaajanaan ja näin niitä esteitä, jota vaikka kielitaidon puute tai, sanotaan se suoraan, jos ei suoraan rasistiset, niin ainakin syrjivät rekrytointikäytännöt saatto heille tuottaa. Ja sillon tietysti, vaikka itse koin pääasiallisena tehtävänä auttaa heitä toimimaan siinä maailmassa kun se on, niin kyllä mä oon sitten yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistunu ja halunnu tuoda niitä esiin, koska ne on niitä sitten niitä tavallaan siihen rakenteisiin ja yhteiskunnan toimintaan liittyvii ongelmia, joita yksittäinen opiskelija ei voi ratkaista. Ei se voi muuttaa suurien organisaatioiden vaikka rekrytointikäytäntöjä. Niiden organisaatioiden pitää se tehdä. Ja tavallaan nää on just semmosii tiloja, joissa itse koen sen, ja ehkä edelleenkin siin on tietty eettinen jännite, että pitäis auttaa ihmistä siinä hänen tilanteessaan hänen kontekstissaan, mutta entäs jos se konteksti on epäoikeudenmukainen. Entäs jos se tuottaa se konteksti sellasia esteitä, hidasteita tai jopa syrjintää, joka estää sen potentiaalisen henkilön?

 

Sanna Vehviläinen: Se on, joo, juuri näin.

 

Eric Carver: Niin mitäs sitten tehdään?

 

Sanna Vehviläinen: Niin, ja toi on itse asias, toi liittyy yhteen sellaseen tutkimusaiheeseen, jota mä oon tosiaan just Anskun kans, siis Ansku Soudon kans tehny. Ja siinä oikeestaan me yritetään aukoo sitä sillä lailla, että me mietitään opoa kohtaamassa sellasia oppilaita, jotka on kohdannu esimerkiks rasismia tai joiden elämäntilanteis on jotain jotain vaikeita asioita, joita he ehkä kategorisesti meinaa väistää siks, et heist on vaikee kohdata niitä tai he ei voi ratkoo niitä. Niin meidän ajatus kulkee jotenkin niin, että silloin, jos se oppilas kokee, että hänen todellisuutensa saa näkyä siinä tilanteessa ja se vastaanotetaan ja nähdään, eli siis esimerkiks just vastaavas tilantees ku mist nyt puhut, et voidaan sanoo, että tää on todella epäoikeudenmukaista ja että ohjaaja ikään kun näyttää sen, et mä vastaanotan, mä uskon sua ja mä asetun sun kans vastustaa ja kritisoimaan tätä käytäntöä, niin jo se on ikään ku oleellinen kokemus sille ohjattavalle. Ja jos se jää tekemättä, niin se on hirveen (-) [54:41]. Sillon tavallaan ohjaus voi päätyä ikään ku uusintamaan sitä. Ja sen takii me on jouduttu miettiin sitä, ja tää palaa niihin neuvoihin, että jos me on totuttu ajattelee, et ohjaus on sitä, että mun ohjaajana täytyy ratkaista ohjattavan ongelmat ja et mä suostun näkeen vaan ne ongelmat, jotka sopii siihen mun ratkasuun, niin sillon me suljetaan sen ohjattavan kokemus ja silloin me menetetään, tätä mä just tarkotin sillä, et jos ohjaus on liian turboahdettua, niin se menettää mahdollisuutensa. Ja me ajatellaan nyt siinä meidän paperissa tai siis tutkimusartikkelis, mikä me on täst kirjotettu. Ja muutenkin tätä mietitään, et semmonen, mitä me kutsutaan kannattelevaks orientaatioks, et mä oon valmis näkeen, mä oon valmis siihen, et sä näytät todellisuuttas mulle ja mä otan siihen jonkun kannan, niin se on paljon. Se ei ole vähän. Se ei ole tekemättä jättämist. Se on ammatillinen responssi. Ja että se on hirvittävän tärkeää. Ja ne ohjattavat, jotka kokee saavansa sen, kokee, et se on hirveen arvokas. Ja sillon heillä on ikään kun liittolainen. Ja sit se voi tarkottaa myös just tota, mitä sä kerroit, eli jonkinlaist aktiiviisuutta ja kritiikkiä. Mut jos ei halua, jos haluu ratkasta vaan semmosii ongelmii, mitkä sopii siihen tai mitkä ei ala ahdistaa minua, niin sillon me kavennetaan ohjausta.

 

Eric Carver: Niin, ja sit voidaan miettiä, että kenen agendalla sitten ollaan, jos esimerkiksi kieltäydytään tunnistamasta vaikka jotain yhteiskunnallisii ongelmia, jotka vaikuttaa sen yksilön tilanteeseen.

 

Sanna Vehviläinen: Kyllä. Ja silleen mä symppaan tota, mitä sä puhut siitä, et jotain pitäis auttaa tekemään tässä maailmassa, jossa nyt eletään. Mut se tämä maailma tarkottaa hänelle maailmaa, jossa hän joutuu kamppailemaan. Sillon me tuetaan sitä kamppailua myös tai tullaan siihen mukaan ja jotenkin rinnalle ja ehkä myös ollaan jotenkin ittemme kokosia siinä mielessä, et me ei yritetä olla mitään superihmisiä, vaan mekin voidaan ihmetellä ja jäädä hämillemme, mut me ei lopeteta sitä. Me ollaan silti kontaktissa. Me ei lopeteta sitä toimintaa. Ja silloin sä voit auttaa tavallaan kahdella tavalla. Eli se, että sä näät, mitä hänen elämässään on, ja samalla mietitään, et mitä täs vois tehä. Ne on molemmat molemmat must tosi tärkeitä.

 

Eric Carver: Niin, ja eihän se oo niin, että pitää valita jompikumpi, vaan (–) [57:04].

 

Sanna Vehviläinen: Ei. Ei, mut et useimmiten se, et tää nyt vaan tavallaan noottina, et se ei oo ei minkään tekemist, jos vastaanottaa, kuuntelee ja myötäelää ja tavallaan tuomitsee sen vääryyden siel. Joo.

 

Eric Carver: Voi Sanna, tätä keskustelua vois jatkaa, ja sitä ois kiva jatkaa pitkästikin, ja täs on monta teemaa, mut ehkä me päätetään tähän. Ja iso kiitos sulle, että tulit mukaan. Ja mä aattelin, että tässä podcastissa vois olla semmonen perinne, tää on siis ensimmäinen jakso, että haastateltava sais antaa jonkun lukuvinkin. Sen ei tarvi olla kirjallinen tuotos. Se voi olla joku muukin. Mutta mikä ois semmonen asia, mikä sua on vaikka inspiroinu tai minkä sä haluisit jakaa, et nyt lue tämä?

 

Sanna Vehviläinen: Mä ehdotan semmost kirjaa kun Dialogi demokratiassa, Kai Alhanen.

 

Eric Carver: No niin.

 

Sanna Vehviläinen: Sieltä olen bongannut osallisuustajun käsitteen.

 

Eric Carver: Kiitos, Sanna.

 

Sanna Vehviläinen: Kiitos.

Litterointimerkinnät

Eric Carver:	Haastattelija
Sanna Vehviläinen:	Vastaaja
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa