Kuukausi: tammikuu 2023

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 3. jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta.

Jakson aihe on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on ohjaus, puhumme myös erityisesti opiskelijoiden ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutkii yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja -oppimisen asiantuntijoiksi.

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta, johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Opetus- ja opiskelijapalveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagoginen kehittäminen ja tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijahyvinvoinnin tuki, opetuksen kv-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut ja opintopsykologipalvelut sekä yleinen opintohallinto.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 19. ja toisen tuotantokauden kolmas jakso.

Jakson aiheina ovat  yliopisto-opetuksen ja ohjauksen tulevaisuus. Jakson vieraina ovat opetus- ja opiskelijapalveluiden kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta ja Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksen johtaja, professori Auli Toom Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 26.1.2023. Jakson pituus 43 minuuttia.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden kolmannen jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta. Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutki yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä, sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja oppimisen asiantuntijoiksi.

 

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Palveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagogiikan kehittäminen, tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijan hyvinvoinnin tuki, opetuksen KV-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut,   opintopsykologipalvelut‚ sekä yleinen opintohallinto. Ja nyt on ehkä reilua kertoa (kuulioille) [0:01:41], että Susanna on mun pomon pomo.

 

Tervetuloa podcastiin Susanna ja Auli.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Eric Carver: Tässä jaksossa ois tarkotus puhuu yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on erityisesti ohjaus, puhumme myös erityisesti ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

 

Helsingin yliopistossa juhlitaan tänä lukuvuonna opetuksen juhlavuotta. Yksi juhlavuoden pääteemoista on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Miten Helsingin yliopistossa on nyt tarkotus lähestyy tätä aika laajaa aihetta? Mitä konkreettisesti tapahtuu nyt aiheen tiimoilta? Ja mikä tavoite tällä työskentelyllä on? Ja Susanna, mitä, sä saat alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos. No opetushan on varmaan sellanen aihe, että me voitas juhlia sitä joka vuosi. Ja tänä vuonna me ollaan haluttu nostaa ehkä erityisesti just korona ja pandemia-ajan kriisin jälkeen opetus keskiöön. Juhlistaa sitä, että on päästy takaisin kampuksille. Mut sit toisaalta siellä on myös tämmönen syvempi tarkoitus. Eli on myös hyvä hetki tarkastella opetuksen tulevaisuutta sitä, missä mennään nyt ja mitä sitten ehkä tulevaisuudessa on tulossa. Ja sen takia me valittiin myös yhdeksi teemaksi tähän opetuksen juhlavuoteen tämmönen yliopisto-opetuksen tulevaisuuskeskustelu.

 

Meil on Helsingin yliopistossa takana opetuksen suuri muutos, tutkinnonuudistus vuodelta 2017. Meil on 3 v:n opetussuunnitelma sykli, eli opetussuunnitelmat uudistuu jatkuvasti. Opetusta kehitetään koko ajan, opettajat yksilöinä, tiimeinä, koulutusohjelmat kehittää palautteen perusteella, kokemusten ja tutkimustiedon perusteella. Mut on tärkeetä myös, et joskus pysähdytään yhteisönä sanottamaan niitä havaintoja, jota me ympärillä havaitaan ja jota ehkä on tarpeen käsitellä, koska siel on monia… ehkä mietityttäviä, kipeitäkin asioita. Paljon esimerkiks puhututtaa hyvinvointi ja jaksaminen ja tietysti tän etäajan jälkeen se, et mitä se tarkoittaa, että digitaalisuus ja teknologia valtaa yhä enemmän alaa ja sillä on painoa paljon opetuksessa, millä tavalla me ehkä toimitaan sellaisissa ristiriitaisissa tilanteissa, jossa joku oppii parhaiten verkossa ja joustavasti etänä ja joku haluaisi kovasti kampuksille. Ja tarvitaan sellast yhteistä keskustelua.

 

No se mitä konkreettisesti on jo tapahtunu. Meil on ollu erilaisia työpajoja, meil on ollu tämmösiä fokusryhmähaastatteluita, laaditaan tällasia skenaarioita yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta ja niitten skenaarioitten avulla olis sitte tarkotus myös vähän konkretisoida ja nähdä sinne pitkällekin. Ei ihan tähän päivään, eikä seuraavaan lukuvuoteenkaan, vaan ihan tonne yli 2030-luvunkin.

 

Yliopisto-opetus on ollu pitkään muutoksessa. Aina tietysti muutos on olemassa oleva, mut nyt on ehkä sellainen hetki, jolloin on paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttaa opetukseen. Yliopisto-opetus monimuotoistuu ja tarvitaan yhteistä keskustelua. Eli toivottavasti siitä sit johtaa erilaisia kehityskulkuja myös koulutusohjelmiin, esim. jotain pedagogista tiekarttaa. Ehkä sanotetaan sitä, mitä koulutusohjelman pedagogiikalta halutaan ja sit meijän ihan semmonen peruselementti täs on se, että tän keskustelun ja tulevaisuus-skenaariotyöskentelyn jälkeen, niin uudistetaan myös meijän opetusfilosofiaa‚ joka on tämmönen hyvin perustavaa laatua oleva dokumentti.

 

Eric Carver: Eli ajatus oli, et nyt on oikea aika tavallaan pysähtyä tähän tän äärelle.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, joo. Tarvitaan yhteistä keskustelua.

 

Eric Carver:  Mitä ajatuksia sulla on Auli tästä prosessista?

 

Auli Toom: No mä haluun tohon lisätä, mitä Susanna sano, ni oikeestaan sen, että aika vahva kimmoke tai triggeri tälle meidän isolle juhlavuodelle ja tälle tulevaisuustyölle itse asiassa olivat meidän opetuksesta vastaavat varadekaanit ja korona-aika, jona aikana paitsi meidän opetusvaradekaanit, niin myöskin tietysti meidän opettajat tekivät todella kovaa työtä ja käyttivät kaikki taitonsa ja voimavaransa ja mielikuvituksensa siihen, että miten saamme opetuksen järjestettyä siitä huolimatta, että toimimme etänä ja miten saamme tuettua opiskelijoita ja ohjattua kaikilla mahdollisilla tavoilla ja taidoillaan ja resursseilla, mitä meillä suinkin on, ni he alkoivat vaatia ja alkoivat puhua tällaisesta suuresta opetuskeskustelusta. Ja se oli itseasias hyvin kiinnostava ilmaus sille, et se jotenkin kiteytti ja tiivisti sen, että nyt ollaan jonkun todella uuden ja erilaisen  äärellä ja ihmisillä on tarve keskustella ja pohtia hyvin laajasti ja syvällisesti yhdessä sitä, että itse asiassa, mistä tässä on nyt kysymys, mistä tässä on kysymys opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta ja opettajien opetuksen ja koulutusohjelmien, opetussuunnitelmien ja opetusosaamisen ja opetustaitojen näkökulmasta, että mihin olemme itse asiassa yliopistona menossa ja valmistautumassa ja mitä olemme tekemässä.

 

Eric Carver: Aivan. No millasia teemoja täs keskustelussa on tähän asti noussut esiin? Mist on ehkä puhuttu eniten? No Susanna tossa jo mainitsikin ja varmaan ei etäopetus tai verkko-opetus keskustelua ilman tätä keskustelua käydä, mut millasii teemoi siel on eniten ollu? Ja onko jotain sellasia asioita, mistä ei oo hirveesti keskusteltu, mistä nyt ehdottomasti pitäs keskustelu? Auli.

 

Auli Toom: No täytyy sanoa, että olemme keskustelleet hyvin laajasti ja monipuolisesti. Että meillähän on samaan aikaan, mikä on hyvä asia ja haastava asia, niin meil on ollu siis samaan aikaan käynnissä opetussuunnitelmatyö, joka on  mahdollistanut ja tarjonnut luontevan paikan aika syvällisillekin keskusteluille siitä, että nyt kun teemme muutoksia ja uudistuksia opetussuunnitelmiin, niin mitä tämän korona-ajan ja sen aikana opitun myötä haluamme tehdä toisin. Sitten me työskentelemme yhdessä muutamien ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa, jotka ovat hyvällä tavalla laittaneet meitä miettimään tämmösiä laajempia kansallisia ja kansainvälisiä megatrendejä ja kehityskulkuja, jotka välillisesti tai suoremmin vaikuttavat yliopistoon ja yliopiston opetukseen. Tietenki tämä kansainvälinen tilanne, minkälaisia muutoksia asiantuntijatyössä tapahtuu, talouden kehitysnäkymät ja kulut, monet tällaiset kansainväliset liikkeet ja liikehdinnät, mitä näistä voi seurata, niin siit on tullut tämmönen isompi tavallaan todella metatason perspektiivi.

 

Ja olemme käsitelleet, jos systeemisesti tavallaan yliopisto-opetusta ajattelee ja sen pedagogista johtamista, niin sitä että mitä on tärkeää, että ohjata ja strategisesti linjatajia ja keskustella ja päättää yliopiston tasolla opetuksesta, minkälaista tukea meidän pedagogiset johtajat, opetusvaradekaanit ja koulutusohjelmajohtajat tarvitsevat, minkälaista tukea ja tukirakenteita ja resursseja opettajat tarvitsevat ja ennen kaikkea, millä tavalla me huolehdimme siitä, että opiskelijat oppivat parhaalla mahdollisella tavalla, heillä on mielekäs ja tarkoituksenmukainen oppimisympäristö‚ pedagogiset käytännöt ja opetusmenetelmät, he oppii akateemisiksi asiantuntijoiksi omilla tieteenaloillaan. Ja mä lainaan nyt Jaakko Kurhilaa, joka sano hyvin, kun meillä on yksi tämmönen keskustelu, niin hän sanoo, että millä tavalla me voidaan rakentaa opiskelijoille semmonen tunne, että minun oppimisestani oltiin Helsingin yliopistossa kiinnostuneita. Tämä onkin aika iso vaativa, mutta meidän itse asiassa tärkein tavoite.

 

Ja tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mun on itse asiassa hieman vaikea vastata. Mä en ihan heti osaa tunnistaa. Ehkä vielä enemmän, me olemme kyllä osallistuneet opiskelijoita myös jo nyt tähän isoon tulevaisuuskeskusteluun ja tulemme tekemään sitä tämän kevään aikana vielä enemmän, mutta ehkä se on sellainen asia, että haluamme vielä enemmän kuulla siitä, mitä opiskelijat ajattelevat ja miten he näkevät ja kokevat tämän tilanteen nyt.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo, ehkä mä voisin tähän lisätä vielä sen, että jotenki on ollut mielenkiintosta kuulla se, että opettajilla on valtava tarve nimenomaan keskustella nyt yhdessä. Ja niinku Auli tossa sano, että opevaradekaaneilta tuli tämmönen suorastaan vaatimus suureen opetuskeskusteluun ja siinä on semmonen tietynlainen jännä kehityskaari, jos ajatellaan opettajuutta ja toisaalta opettajuuteen liittyviä tällasia pedagoginen-autonomia tyyppisiä ajatuksia, esimerkiks et se on opettajan työn semmonen ydin ja tärkeä osa sitä, että opettaja pystyy tekemään pedagogisia valintoja, haluaa tehdä niitä‚ haluaa kehittyä niissä ja sit kuitenki samaan aikaan on jo pitkän aikaa puhuttu tiimiopettajuudesta ja meilläkin pyritään siihen, että opettajat pystyis ja heil ois mahdollisuus tehdä tiiminä. Myös koulutusohjelmien synnyttämisessä yhtenä tavoitteena oli ikään kuin se, et syntyy tämmönen opetusyhteisö, joka pystyy keskustelemaan vähän laajemminkin kuin pelkästään yhden opintojakson tai puhumattakaan, et yhden luennon tai yhden osan opintojaksosta, niin pedagogiikasta ja siitä miten se toteutetaan.

 

Ja nyt jotenkin must tuntuu, et tää keskustelu on suorastaan räjähtäny. Että se tarve sille semmoselle yhteisölle ja sille, että niitä kokemuksia jaetaan ja et sovitaan yhdessä, et mihin mennään eteenpäin tai miten me voitais jotenkin tukea toisiamme, niin sellanen tarve on ollu ihan selkeä nyt myös näitten tämän vuoden keskustelujen aikana. Ja se on mun mielestä hyvä kehityskulku, koska sitä tarvitaan, et samaan aikaan opettajalla pitää olla semmonen tunne siitä, että hän saa ja pystyy ja voi vaikuttaa siihen, miten opetus toteutetaan, että opettajalla on ikään kuin semmonen alue, jota hän saa hallita vapaasti, mutta samaan aikaan myös avoin sille, et miten opiskelijat, miten toiset opettajakollegat, miten opetuksen tuki voi olla siinä apuna. Ja se on mun mielestä mielenkiintost seurata nyt, miten tämä ehkä muuttuu. Niinku ajatus siitä, että mitä oikeestaan opetuksen pedagogisessa suunnittelussa ja toteutuksessa tarvitaan, koska siin tarvitaan yleensä jo aika usein aika paljonkin asiantuntijuutta, jota yhdellä opettajalla ei välttämättä ole yksin. Ja just nimenomaan, että tää on tullu siitä näkökulmasta, että opettajat sanoi, et opettajia ei saa jättää yksin nyt täs tilanteessa, jossa me nähdään, että yliopisto-opetuksen se monimuotoistuminen, niin se on nyt suorastaan… se on, ei nyt ihan räjähtänyt silmille, mutta me nähtiin se etäaikana, et mikä se muutos voi olla yhdessä yössä ja silloin se konkretisoitu j realisoitu meille kaikille, että on niin paljon vaihtoehtoja, miten opetus voidaan järjestää ja kuitenkin meidän täytyy mennä se oppiminen edellä, opiskelijan hyvä edellä, opiskelijan tuki edellä. Ja juuri tämä, mitä Auli jo totes, et miten opiskelijalle syntyy sellainen mielikuva ja tunne, että hänen oppimisestaan välitetään.

 

Auli Toom: Mä haluun lisätä tähän vielä sen, että siis opetuksen ja oppimisen tutkijana olen tietenki todella ilahtunut siitä vakavasta keskustelusta ja monitasoisesta ja tahoista ja moninäkökulmaisesta keskustelusta, mitä meillä yliopistossa nyt käydään ja myöskin siitä, että kaikki keskusteluun osallistuvat ja vähän ulkopuolisetkin suhtautuu siihen suurella vakavuudella hyvällä tavalla ja hyvin sitoutuneesti.

 

Ja meidän alalla on semmonen kuuluisa tutkija, kun David Labaree, joka on aikoja sitten todennut, että opettaminen on äärimmäisen kompleksista toimintaa‚ joka näyttää äärimmäisen helpolta. Ja tämä on ehkä se iso dilemma, jonka äärellä olemme nyt.

 

Susanna Niinistö-Sivuranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Joo, kyl tässä on iteki aistinu sen tavallaan, että tietyl tapaa kriisiaika on kutsunu semmoseen uudenlaiseen yhteiseen keskusteluun. Ja se on hirveen hyvä ja mä taisin yhteen tämmöseen tähän työhön liittyvään tämmöseen kyselyyn vastata ja siinä mulla dystopia oli ehkä, mitä USA:ssa on ollut havaittavissa, et mennään tämmösii, et on hyvin strukturoidut jopa niinku teollisesti tuotetut tämmöset kurssit ja niitä sitten tämmöset (-) [0:15:22] professorit vetää melkein käsikirjoituksen mukaan, mikä ois mulle mulle niinku tietynlainen irvikuva siitä, mitä yliopisto-opetus on. Ja sit taas toisaalta ehkä utopiana sen, tai ehkä se ei oo enää utopiaa, et enemmän käytös nimenomaan tämmöses akateemisessa yhteisössä sitä, että mitä täällä ollaan yhdessä tekemässä. Et vähemmän oltas kiinni siinä, että minä ja minun kurssi -ajattelussa, joka on tietysti arvokasta ja tärkeetä, että se oma kurssi on tärkeä ja sitä kehitetään, mut et myös että nähdään se yhteys siihen laajempaan. Nimenomaan siihen opiskelijan polkuun. NI se on must ollu hienoa nähdä.

 

Auli Toom: Joo, ja vielä yhden asian haluaa lisätä tähän kohtaan, että siis en halua maalata mitään uhkakuvia, mutta olemme keskustelleet myös näistä asioista, mitä haluamme välttää nyt kun otamme askelia eteenpäin ja rakennamme tätä uutta tulevaa. Niin kaikkien paineiden keskellä ja resurssien ja tavotteiden keskellä, niin voi olla joskus houkutus siihen, että menemme juuri tuohon suuntaan opetuksessa, mitä Eric äsken kuvasit. Että monistamme kursseja tai automatisoimme liiaksi tai jollain tavalla se yhteys ja vuorovaikutus ohenee ja kapenee opiskelijoiden ja opettajien välillä ja sellaseen suuntaan me ei tietenkään missään tapauksessa haluta mennä. Että meidän käsitys oppimisesta… ottais loikan taaksepäin ja behavioristiseen maailmaan ja menneeseen, kun meillä on ollut todella hyvä kehitys ja hyvä suunta viimeiset reilut 15-20 vuotta.

 

Eric Carver: Juu. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Ja tähän oikeestaan vielä sitte lisään sen, että just tästä on kyse myös niissä skenaarioissa. Eli täytyy nähdä myös ne semmoset worst-skenaario, mitä se tarkoittaa, mitä se voisi olla, jos me ei tehdä nyt tiettyjä valintoja, joilla sitten mennään siihen toivottuun suuntaan. Ja siks on tosi tärkeetä, että me sanotetaan niitä näkymiä ja myös ymmärretään laajemmin nää erilaiset kehityskulut, joita tässä ympärillä on.

 

Ja jotenki ehkä nyt vielä tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mä toivon että ja me ollaan sovittukin, et me yritetään myös ulkopuolelle viestiä siitä, että miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu, jotta se ymmärrys myös yhteiskunnassa kasvais ja näkyis, koska aika paljon kuitenkin havaitaan, että päättäjillä saattaa olla semmonen näkemys yliopisto-opetuksesta, mitä oli silloin ku he oli itse opiskelijoita. ja tää on yks semmonen tärkeä pointti täs meidän työskentelyssä myös, että viestitään ulospäin siitä, et miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Se on kai koko koulutuspolitiikan semmoinen tietty tragedia, että kun valtaosa koulun ja erilaiset koulutukset läpikäynyt, niin siitä syntyvä ajatus, että on sen nykyhetken hermoilla.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja en halua ketään loukata, mut usein et ole, jos et asiaa seuraan, niin se oma kokemus ei riitä, vaan sitten järkevään keskusteluun.

 

No kun ollaan opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastissa, niin mä haluun pikkasen teitä haastaa nyt nimenomaan miettimään ohjausta. Miten te näette, mikä rooli opiskelija-ohjauksessa on täs tulevaisuuskeskustelus laajemmin ja ja minkälaisia ehkä näkymiä teillä on sitte siihen, miten ohjaus on ehkä muuttumassa? Ja mikä ehkä sitte säilyy? Susanna, otatko sä?

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo. Opiskelija on tietysti keskiössä ja Auli tossa jo totes, että varmaan vielä enemmän toivotaan, et opiskelijoiltaki tulee sitä palautetta ja jotenkin näkymään sinne tulevaisuuteen.

 

Ohjauksen suhteen mä ajattelen vahvasti niin, että mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja, mitä monimutkaisempi ympäröivä ympäristö on ja maailma on, niin sitä enemmän me tarvitaan sellasta tukea, jota usein sitte ohjaus tarjoaa. Ja se varmaan on hyvin pysyvä elementti ja ainakaan se tarve ohjaukselle ja oppimisen tuelle ei ole vähenemässä. Me tiedetään tutkimuksista ja nähdään ihan päivittäin, jopa tällä hetkellä uutisoidaan sitä, että opiskelijoitten mielenterveyden haasteet, jaksaminen, hyvinvointi, tälläset kysymykset on hyvinkin merkittäviä ja meidän pitää niihin pystyä tarttumaan ja pitää pystyä olemaan ajan tasalla siinä, et mitä se oikeestaan tarkottaa, kun puhutaan opiskelijoitten jaksamisesta, missä on ne juurisyyt, miksi opiskelija ei jaksa. Koska sinänsä‚ jos ajattelee oppimista ja  osaamista, niin se on totta, että silloin ku ihminen on uupunut ja väsynyt, niin oppiminenkin on aika mahdotonta. Eli tietyl tavalla se on kaiken perusta, että opiskelija jaksaa ja voi hyvin ja pystyy opiskelemaan. Ja jotenki mä näen, että ohjauksen keskeinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa on se semmonen opiskelijan   kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuki ja varmistaminen, koska se oppiminen on siellä  opiskelijan vastuulla ja osaaminen syntyy sitte siinä vuorovaikutuksessa ja opiskelijan omassa toiminnassa ja aktiivisuudessa, mutta se mitä yliopisto voi tarjota, ni on hyvin monimuotoista myös ohjausta.

 

Ja tässä ehkä meillä on jatkossakin kyllä kehitettävää, niin että me pystytään jotenkin se moniammatillisuus ja monien asiantuntijoiden osaaminen opiskelijan ohjauksen ja tuen eteen hyödyntämään jollain tavalla maksimaalisesti. Eli pystyttäis tarjoo sellaista ohjausta, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee. Etäaika opetti meille myös sen, et on aika mielenkiintost itse asiassa, että sekä meillä yliopistossa‚ että sitten vaikkapa YTHS:llä, niin palaute siitä, miten opiskelijat ilmesty vaikkapa ohjaukseen, ihan tämmösen opintojen neuvontaan tai sitten YTHS:n tapauksessa mielenterveyden tukeen ja sellasiin ohjaus sessioihin, niin se että pystyy verkon kautta osallistumaan, niin se itse asias vähensi tällasta no showta. Eli opiskelijat pystyivät ylittämään sen kynnyksen, jotenkin se oli matalampi ja ohjaukseen saavuttiin ja tultiin. Ja tämä toteutu sit meillä myös ihan siis opintojen ohjauksessa, opetuksen graduohjauksessa näin. Eli me pystyttiin hyödyntämään myös tätä digitaalisuutta ja teknologiaa siinä, että ohjausta kehitettiin ja sitä pystyttiin pitämään yllä itse asiassa tosi vahvasti etäaikana, mikä oli tietysti hyvä, koska ohjaustarve oli suuri.

 

Ja varmaan tälläset teemat, keskustelu siitä, et minkätyyppistä ohjausta, eli myös ohjauksen pedagogiikka vastaisuudesta, niin mikä se oikeestaan, mitä se on ja mitä tarvitaan, missä kohtaa on hyvä kohdata ihminen ihmisenä niin kuin fyysisesti ja sitte toisaalta, milloin se riittää, että ollaan etänä, se vuorovaikutus toteutuu niinku riittävällä tasolla tai et se on jopa parempaa. Et mä oon kuullu sellasta palautetta vaikkapa meijän Sisu-neuvonnasta, että on otettu vastaanottoaika, joka on siis läsnä-aika ja tultu paikalle ja lopulta on todettu, et itse asias tää on helpompi tehdä Teamsissa tämä ohjaus, koska voidaan katsoa omaa ruutua ja siinä samaan aikaan ohjata, jolloin on muutettukin se läsnätilanne ikään kuin etätilanteeksi. Eli kyllä näitä varmasti pitää myös miettiä, et mitkä ne konsepti, jolla ohjausta rakennetaan. Mut varmaa on se, et mitä monimuotoisempi, monimutkaisempi ympäristö ja maailma on, niin sitä enemmän sitä tukea tarvitaan. Nimenomaan kasvun tukea ja oppimisen tukea.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluisin tähän sanoo sen, että kun katsotaan ohjausta ennen kaikkea yliopisto-opetuksen kontekstissa, niin jotenkin näen ratkaisevana ja keskeisenä sen eri koulutusohjelmissa opetussuunnitelmat ja kuinka koulutusohjelmat ovat jo sinne opetussuunnitelmaan sisään rakentaneet sen ajatuksen ja idean siitä, että mitä opiskelijat opiskelevat ensin ja mitä sitten seuraavaksi ja millä tavalla ne opinnot etenevät. Et me mahdollisimman paljon ohjaisimme opiskelijoita oikeasti näiden hyvin ja huolella suunniteltujen, jo olemassa olevien asiakirjojen ja opinto- tai opetussuunnitelmien ja opintojakso suunnitelmien ääreen, sen oman hopsin tekemiseen ja miettimiseen nimenomaan omista lähtökohdista käsin ja sitten yliopistossa osaisimme rakentaa kaikki muun ohjauksen, opintojen ohjauksen ja uraohjaukseen ja kaiken sen tuen, mitä opiskelijat tarvitsevat, niin tavallaan sen opsin ympärille.

 

Ja se, mikä tässä on mun mielestä olennaista on se, että opiskelijat on todella erilaisia niitten ohjauksen tarpeiden suhteen. Eli tavallaan huomioisimme sen ja meillä olis joustovaraa siinä ja myöskin, et jotkut opiskelijat ei tarvitse mitään ohjausta. Heil on sellaiset opiskelustrategiat, verkostot, heil on sellanen tapa toimia, et ei he koe tarvitsevansa juurikaan ohjausta. Osa sitten tarvitsee jonkun verran tietyissä asioissa, vaikkapa omissa opintovalinnoissaan tai uraan liittyvissä pohdinnoissa, tutkielmissa, harjoittelussa tietyllä tavalla. Niin sitten voisimme panostaa niihin enemmän ja sitten jotkut tarvitsee tosi paljon ja vielä sillä tavalla, et meil ois voimavaroja ja kykyä vastata siihen tarpeeseen myös.

 

Eric Carver: Kyllä. Kun teen näitä asioita työkseni, niin voisin puhjeta tästä luentoon, mut en puhkea. Et ehkä semmonen muutama kommentti tuohon, mitä sanoitte, niin on nimenomaan se, että ne paradoksit liittyy siihen, just niinkun Auli sano, et on täysin samaa mieltä, on tosi tärkeetä, et nimenomaan se koulutuspolku ja se opiskelijan polku ja se opsi on se pohja, jolle se ohjaus rakentuu sen ympärille. Ja niinhän me tällä hetkellä juuri tehdään nyt hyvin kunnianhimoisesti. Ollaan kehittämässä ohjaus tällä hetkellä juuri niin, että koulutusohjelmien, tiedekuntien ja sitten opiskelijapalveluiden yhteistyönä.

 

Mut sit samaan aikaan on niin, niinkun edellinen vieras sanoi, että opiskelijalla on semmonen taustamuuttuja kun elämä. Ja silloin tavallaan kaikki semmoset ohjausjärjestelmät, jossa ei oo selkeitä polkuja ohjauksen äärelle juuri silloin kun sitä tarvitsee, niin ne ei toimi. Eli tavallaan semmost täydellisestä järjestelmää, joka hoitaa asian ilman niitä yksilöllisii palveluita tai tämmösii, niin (-) [0:26:13] ei toimi. Tää on semmosta sekä-että -bisnestä hyvin pitkälle, nää ohjauksen kokonaisuuden kehittäminen. Ja mä uskon, et se kyl varmasti on myös tulevaisuudessa meillä mukana.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: No tulevaisuusajattelua tehdään aina omassa ajassa ja kontekstissa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin meijän konteksti on tämmönen kriisien. Tämä pandemia, onko se viel ohi [naurahta]? No, tavallaan niinkun ollaan avautumassa tai avauduttu, sit on tää suursota Euroopassa, kiihtyvä ilmastonmuutos, lajikato. Niin miten tämä kriisien aika teidän mielestä vaikuttaa siihen, et miten me katsotaan tai lähestytään tätä yliopisto-opetuksen tulevaisuutta? Auli.

 

Auli Toom: No mä vastaan tähän sillä tavalla, että se on mielestäni entisestään terävöittänyt akateemisten asiantuntijoiden kouluttamisen tarvetta ja sen pohtimista, että millaista osaamista ja minkälaista asiantuntijuutta meiltä valmistuvilla, niinku eri aloilta valmistuvilla, tulee olla nyt ja lähitulevaisuudessa, jotta pystymme toimimaan nyky-yhteiskunnassa ja maailmassa, pystymme tekemään asioita ja ratkaisuja, jotka eivät vie tilannetta pahempaan suuntaan, vaan jollain tavalla pystyvät siihen puuttumaan tai sitä muuttamaan ja sitä kehityssuuntaa ja kulkua muuttamaan parempaan suuntaan. Että mä näen jotenki yksiselitteisesti tälläsenä tän tilanteen ja se tietenki on saanut meidät pohtimaan, et siis millä tavalla oikeasti, minkälaisia opetussuunnitelmia me rakennamme, minkälaisia kursseja meillä on, millä tavalla tutkimus tulee monipuolisesti läpikotaisin osaksi, tai sehän on osa yliopisto-opetusta, mut millä tavalla sisällöt ja opetusmenetelmälliset valinnat ja se tieto, mitä me tiedetään, et miten opiskelijat oppii, niin miten me sitä pystymme hyödyntämään. Ni mä näen, että tämä on entisestään vaan sitä meijän ydintehtävää kyllä terävöittää.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä komppaan Aulia tässä. Erityisesti mä ajattelen niin, että se semmonen osaamisen kriisi, jonka tähän oikeestaan vois niinku lisätä tietyl tavalla, niin se on tullut näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, et kuinka suuri merkitys sillä on, et meil on pysyvä vakaa yhteiskunta, jossa on osaamista, sivistystä. Kuinka tärkeetä koulutuksella olis ja sit oikeestaan miltä asteelta tahansa tulevaa koulutusta ja osaamista, niin kuinka tärkeetä siinä on se semmonen inhimillisen kohtaamisen, sivistyksen, ihminen ihmiselle -merkitys tietyl tavalla ja sitä mun mielestä koko meijän koulutuskaari tietyl tavalla tukee.

 

Tässä on just julkastu sivistyskatsaus ministeriön taholta ja sielläkin ihan selvästi näkyy se, et tietyl tavalla meil on myös ihan tekemistä osaamistason nostossa. Asia, josta me ollaan oltu aina ylpeitä ja edelleen tietysti on totta, et Suomi on korkean osaamisen maa ja tulee olemaan ja meil on hieno koulutusjärjestelmä ja meil on myös hienot opettajat, hieno tavallaan se mahdollisuus, joka tarjotaan jokaiselle yksilölle ihan sielt varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen saakka, niin ottaa vastuu omasta elämästään ja oppimisestaan ja siihen yhteiskunta tarjoaa ne puitteet ja se on ihan valtavan hieno asia ja siitä täytyy pitää kiinni.

 

Mut sit totta on myös, että totta kai täl on ihan tämmösiä niinku taloudellisia vaikutuksia. Me ollaan myös eletty sen keskellä, että yliopisto-opetus ei ole saanut merkittävästi lisää resursseja. Se on itse asiassa yksi keskustelun aihe, jota on myös täs meidän tulevaisuuskeskustelussa paljon sivuttu ja käyty läpi. On resurssien tilanne ja sit se, että miten se nimenomaan vaikuttaa koulutuksen laatuun ja opettajien, opiskelijoitten jaksamiseen. Eli millä tavalla niitten resurssien puitteissa, joita meillä on, ni me pystytään toimimaan niin, et me myös voidaan hyvin ja jaksetaan nyt ja tulevaisuudessa.

 

Ja pakko sit nostaa vielä tämmönen pedagoginen hyvinvointi kokonaisuudessaan tähän. Että kriisien keskellä, niin me tiedetään, et meil on ihan valtavasti sellasta  henkistä taakkaa, jota meillä ei olisi, jos meillä ei olisi näitä kriisejä. Toki varmaan sit olis erilaisia taakkoja kannettavana joka tapauksessa, koska niitä tietysti riittää. Mutta se tuo semmosta tiettyä, se ehkä lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska se tuo esille sen merkityksen, kuinka tärkeetä vuorovaikutus ja välittäminen on, ja sit toisaalta se aiheuttaa meille huolta. Ja se on semmonen, mistä täytyy myös niinku puhua, mikä täytyy sanottaa ja sanoa ääneen, et miten meidän täytyy ottaa sellanen kasvatuksellinen elementti myös koko ajan huomioon. Eli ihmiset yhteisönä myös kasvattavat toisiaan ja tukevat toisiaan siinä kasvussa. Ja se on ehkä sellainen aihe, mistä ei oo puhuttu niin paljon. Silloin ku kaikki on hyvin, niin ei tarvitse puhua ikään ku sellasest asiasta, joka toimii ja on on itsestään selvä, mutta nämä kriisit on tuonu sen näkyväks, että me tarvitaan toistemme tukea ja siihen yliopisto on tietysti erittäin hyvä paikka opiskelijalle ja kelle tahansa yliopistoyhteisössä muuten toimivalle, niin se kasvun kasvun paikkoja tuki siihen.

 

Eli jotenkin, jos kattoo sit sinne tulevaisuuteen vielä vähän pidemmälle, mitä me ollaan yritetty tässä tulevaisuustyössä ja skenaariotyössäkin tehdä, niin toki meillä on varmasti edessä erilaisia kriisejä tästä eteenpäinkin. Ja jos ajatellaan ihan tätä kestävyyskriisiä, ilmastoa, niin se tulee olemaan tästä eteenpäin meille sellanen, mikä on todellisuutta ja silloin tietysti se, miten yliopisto vastaa siihen, et minkälaisia asiantuntijoita meiltä valmistuu työelämään, miten me sekä kasvatetaan kestävää osaamista että kestävyysosaamista, niin sillä on valtavan suuri merkitys.

 

Ja sitte toisena ehkä vielä nyt toistan sen sivistyksen merkityksen, jolla sitte sellaset vakaat yhteiskunnat, ne rakentuu sen päälle ja nyt on mun mielestä upeeta, et tähän mennessä Eurooppa on pystyny näyttämään sen voimansa, vaikka sitäkin on jossain vaiheessa ehkä epäilty, et kuinka yhtenäinen EU on ja minkälaisia poliittisia Agendoja meillä on ja onko esimerkiksi eurooppalaisella korkeakoulupolitiikalla joku merkitys, konkreettinen merkitys, niin nyt sen kyl näkee, että kyllä sillä on suuri merkitys. Ja mekin toimitaan aktiivisesti vaikkapa Una Europa-allianssissa, jossa ihan konkreettisesti tehdään sitä yhteistyötä yliopistojen välillä ja pyritään saamaan opiskelijat liikkumaan ja kohtaamaan toisensa, ymmärtämään kulttuureja, erilaisia kansoja ja kansalaisia ja sitä kautta  tietyl tavalla vahvistamaan semmosta koheesiota, jota me tarvitaan tällasten kriisien keskellä. Eli yliopistolla on ihan valtavan suuri merkitys.

 

Eric Carver: Niin tää kriisiaika on ehkä ollu sekä tämmönen… aika voimakas oppitunti siitä, että kuinka toisaalta tärkeitä ja arvokkaita tämmöset instituutiot on, mut et myös tietyl tavalla herkkiä ja hauraita. Ja see liittyy tietysti laajemmin myös muihin instituutioihin, että miettii tietysti omaa toista kotimaata USA:ta, jossa on sitte koeteltu kaikkia instituutioita tossa edellisen presidentin aikana, et… nää (esim. se) [0:34:14], mitä meilläkin koulutetaan, millasia asiantuntijoita ja kuinka merkittävä rooli heillä on just tän resilientin yhteiskunnan kehittämisessä, niin sehän on ihan valtava.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja ehkä sitä välillä on otettu vähän puolin toisin itsestään selvyytenä. Täällähän tämä kone hyrrää vaan.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, juuri näin.

 

Eric Carver: No yks semmonen asia… mun ehkä omaa tulevaisuusajatteluun on ehkä eniten vaikuttanu semmonen henkilö kuin Mikko Dufva Sitrasta. Terve vaan Mikolle. Ja hän on paljon puhunut siitä, että aika usein tulevaisuuskeskustelussa jäädään semmoseen veikkailun tasolle, että tämä varmaan menee noin tai näin tai noin. Ja liian vähän keskitytään keskusteluun siitä, että mitä me halutaan itse siltä tulevaisuudelta ja otetaan vastuuta myös, et (niillä valinnoilla ja) [0:35:11] päätöksillä sitä aktiivisesti itse luomme. Ja siksi kysyn teiltä seuraavaan kysymykseen. Minkälaisen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden te haluaisitte nähdä? Ja Susanna saa alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä haluaisin nähdä sellasen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden, jossa tosissaan yhä vahvemmin me nähtäis se opiskelija keskiössä. Opiskelijan oppiminen ja hyvinvointi keskiössä. Eli se ei unohtuisi myöskään niitten resurssipuheitten tai tavallaan tämmösten tehokkuuspuheitten, mitä paljon, jos ajattelee yhteiskuntaa, niin tällä hetkellä siihen keskitytään, et millä tavalla yliopisto tuottaa tutkintoja. Ja se on tietysti merkittävää, että meiltä syntyy niitä tutkintoja, koska se on myös opiskelijalle se semmoinen tietynlainen päätepiste tai hetki, jossa voidaan sit taas katsoa uutta suuntaa ja siks tutkinnolla on suuri merkitys, mutta sitte sillä osaamisella on vielä suurempi merkitys. Ja yliopisto-opetuksessa on mun mielestä ihan äärettömän tärkeetä nähdä se, että me johdetaan sitä opetusta siis yksilöinä, tiimeinä, yhteisöinä ja sit tietysti jotkut, vaikkapa meidän opevaradekaanittiin, vielä sit ihan sen toimensa ja positionsa puolesta, niin ollaan rohkeita niinku sen sanan johtaminenki käytössä. Et se ei tarkota sitä, et yritetään hallita ja kontrolloida jotain, vaan sitä et me nimenomaan tehdään niitä päätöksiä. Johtaminenhan on pitkälle päätösten tekemistä ja tietyl tavalla silloin yliopisto-opetuksen johtamisestakin pitäisi saada puhua ja se on mahdollistamista ja se on niitten päätösten tekemistä ja siksi se on tärkeetä, koska silloin me ei… vellota jossain, vaan meillä on selkeesti joku suunta. Ja mä toivoisin, et semmosta pedagogista johtajuutta ja johtamista voitas kehittää vahvemmin yliopiston opetuksen suhteen myös.

 

Ja sitten mä toivon, että yliopisto-opetuksessa paitsi et se perus-liitto, opetuksen ja tutkimuksen liitto, et se vahvistuu ja pysyy ja et se on mahdollista. Eli toisin sanoin, et meil on sellaset resurssit olemassa edelleen, että se meidän perusolettamus toteutuu ja sitä sitä voidaan toteuttaa. Niin mä toivon, että meillä ihmiset säilyttää intohimon ja luovuuden ja siihen tarvitaan sitä pedagogista hyvinvointia. Eli sitä, et me puhutaan aidosti asioista, jotka meitä painaa, me suunnitellaan sitä, et miten jotkut asiat vois jättää tekemättä ja mitä sitten vois tehdä enemmän. Eli mun vahva näkemys on, et semmonen yhteinen sanoittaminen ja suunnittelu ja tekeminen, niin se vaatii sitä semmosta yhteistä vuorovaikutusta ja nimenomaan sitä, että me sanotaan ääneen myös kipeitä asioita. Niin mä toivon, et me kasvetaan entistä avoimemmaksi ja uskalletaan puhua myös niistä asioista‚ mitkä painaa, mutta myös iloita ja juhlia niistä asioista, mitkä sitten onnistuu hyvin. Ja opetus ja oppiminen, osaaminen on äärettömän hienoja merkittäviä asioita ja kasvatustieteilijänä haluan, että vastaisuudessakin niin meillä on erityisesti ihmisen kasvu keskiössä yliopisto-opetuksessa.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluun sanoo kaksi asiaa. Kaksi isoa asiaa tähän liittyy. Vähän samassa suunnassa, mitä Susanna tossa jo toi esille.

 

Eli ensimmäiseksi haluaisin nähdä sellasen tulevaisuuden, missä meillä vahvistuu ja jalostuu ja kehittyy se tavallaan opiskelijan oppimisen keskeisyys yliopisto-opetuksessa. Myöskin se vähän laajempi ja tämmönen filosofisempi ja yleisempi ajatus siitä, et minkälaisia akateemisia asiantuntijoita ja kansalaisia olemme kasvattamassa. Tämä on meille hieman ehkä vierasta puhua niinkun kasvatuksesta yliopisto-opetuksen kontekstissa, ku me helposti ajatellaan, että he ovat aikuisia  ja me vain opetamme, meillä ei ole tämmösiä tämmösiä vastuita, mutta mä kyllä jotenkin näen, että meillä kyllä on. Ja jotenkin ajatus siitä, mikä meillä on Suomessa peruskoulussa ja vielä lukiossakin ja ammatillisessa koulutuksessa, että  ihan oikeasti se yksilö ja ihminen ja hänen kiinnostuksensa ja hänen tarpeensa ovat keskeisiä ja olennaisia silloin kun opimme ja opetamme, niin että tämä sama eetos jatkuisi ja vahvistuisi meillä yliopistossa, eikä niin et mä aletaan ajatella, että kuinka nopeasti ihmiset täältä valmistuvat ja minkälaisia osaajia työelämä ja yhteiskunta saa. Totta kai se on tärkeetä, mut se ihminen, jota opetamme ja koulutamme ja kasvatamme, niin se on tosi tärkeä.

 

Toinen asia, minkä haluan nostaa tässä vielä esille on se, että haluaisin nähdä sellaisen tulevaisuuden, että tutkimuksen rooli opetuksessa entisestään vahvistuu. Eli sen opetuksen sisältöjen näkökulmasta, että meidän opetussuunnitelmat ja kurssit ja kaikki opetukset ja opettajat ovat tiukasti kiinni tutkimuksessa ja tuovat opetukseen sellasia ajankohtaisia asioita ja tietoja ja taitoja, jotka on tällä hetkellä keskeisiä. Että me pysymme siinä ajankohtaisessa tutkimuksessa kiinni sen substanssin näkökulmasta, mutta yhtä lailla pysymme ajankohtaisessa opetuksen ja oppimisen tutkimuksessa kiinni, että opetamme opiskelijoita koko ajan tutkivilla työtavoilla, sellasilla opetusmenetelmillä ja arviointimenetelmillä, joiden me tiedämme edistävän tarkoituksenmukaista ja merkityksellistä oppimista. Että nää on tosi kunnianhimoisia isoja tavoitteita mut tälläsen tulevaisuuden haluaisin nähdä.

 

Eric Carver: Mä en ehkä sais omiin kysymyksiin vastata, mut mä haluan yhden asian sanoo, et ehkä tuli vahvasti viime tuotantokauden semmosena synteesinä, että vähän enemmän mä toivoisin, et kiinnitettäs huomiota siihen, et mikä on sen asiantuntijaksi kasvun ja siihen tietyn koulutusalan identiteetin omaksumiseen liittyvä polku ja mikä on sen yhteisöllisyyden merkitys siinä ja yhteisöön kiinnittymisen merkitys. Semmoset terveiset juontajalta tähän prosessiin.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä. Hyvä terveiset.

 

Eric Carver: Viimeinen kysymys on jo meillä tässä podcastissa perinteinen eli lukuvinkki kuulijoille. Se voi olla aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Auli saa alottaa.

 

Auli Toom: Joo, mä suosittelen perehtymään yliopistopedagogiikan keskuksen tutkijoiden tekemään tutkimukseen. Meidän kaikki julkaisut löytyy Helsingin yliopiston research portaalista. Yliopistopedagogiikan keskus, eli hype. Meillä on tehty ja tehdään todella paljon tutkimusta. Me ollaan tutkittu pitkäkestosesti yliopisto-oppimista ja -opetusta ja tietenkin se viimeaikainen tutkimus on ottanut kantaa myös tai keskittynyt näihin pandemia-ajan kysymyksiin. Ja tavallaan me nähdään tiettyjä asioita selkeesti, että mitkä ovat pysyneet samoina ja mitkä ovat muuttuneet, kun olemme dramaattisesti erilaisessa tilanteessa oppineet ja opettaneet. Eli kannustan. En halua suositella mitään yhtä, vaan kannustan perehtymään meidän tutkijoiden tutkimukseen.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Hyvä tähän on jatkaa sitte semmosella tuoreella julkaisulla viime vuodelta. Eli -22 julkaistu korkeakoulupedagogiikka: ajat, paikat ja tulkinnat. Siel on yliopistoista ja ammattikorkeakouluista asiantuntijoita, opettajia, tutkijoita, johtajia kirjottanu artikkeleita sekä tutkimus, että kokemus  näkökulmasta ja siitä varmaan löytyy aika näppärästi moneenkin asiaan vinkkiä ja ehkä sellasta ymmärrystä siitä, et missä koko meidän korkeakoulukentällä tällä hetkellä mennään.

 

Eric Carver: Kiitos lukuvinkeistä ja kiitos, kun tulitte vieraaksi Auli ja Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos Eric.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

 

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 2. jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto.

Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja –palkinnolla.

Toinen vieras, alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto, ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi.

Puhumme tässä jaksossa siitä, mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Ja puhumme tietysti siitä, miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto vastaan.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 18. ja toisen tuotantokauden toinen jakso.

Jakson aiheina ovat mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Jakson vieraina ovat eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen ja Marjut Louhesto alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 19.1.2023. Jakson pituus 38 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden toisen jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto. Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopiston lehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja-palkinnolla. Toinen vieras alue- ja kulttuuritutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi. Tervetuloa mukaan Marjut ja Anu!

 

Marjut Louhesto ja Anu Korhonen: Kiitos!

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa siitä et mitä on hyvä ohjaus, mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Puhutaan tietysti myös siitä että miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto. Ja alotetaan siis siitä Hyvä ohjaaja-palkinnosta, miksi sä Marjut ehdotit Anua palkinnon saajaksi ja miks sä perustelit, tai miten sä perustelit sitä että miks just sun oma ohjaaja tän palkinnon pitäs saada?

 

Marjut Louhesto: Joo mä ehdotin Anua sen takia et mä koen et mä oon tässä mun omassa opiskelijaurassa saanu hirveen tärkeissä kohdissa Anulta sellasta ohjausta mikä on merkitsevästi vaikuttanu siihen et millasia valintoja ja ratkasuja mä oon tehny niitten mun opintojen kanssa.

 

Ihan ensimmäisenä mä viime keväänä otin Anuun yhteyttä kun tein kandia ja se oli vähän solmussa ja meitä rohkastiin hyvin voimakkaasti kandiprosessissa että ottaako yhteyttä vaikka useampaan ohjaajaan ja pyytäkää neuvoa tai apua tai näkemyksiä ja tein näin, otin useampaan ohjaajaan yhteyttä ja sain kaikilta hyvää ohjausta ja hyviä vinkkejä. Mut sitten se Anun ohjaus oli mulle jotenkin tosi merkityksellinen et musta tuntu et Anu jotenkin luki mua ja sitä mun tilannetta tosi hyvin, et hän huomas et mikä on se mun ehkä vahvuus ja mikä on se mun suunnitelma ja se semmonen punanen lanka et mitä haluan siinä mun tutkimuksessa tutkia. Ja sit mulla oli sellasia aika isoja epävarmoja kohtia siitä että mitä mä nyt haluaisin tällä tutkimuksella sanoa tai tehdä ja Anu sit jotenkin tosi voimakkaasti rohkaisi vaan menemään sellasia vaikeita ja haastaviakin juttuja kohti, et jos se tuntuu omalta. Et se oli mulle tosi tärkeetä ja se sujuvoitti sitä kandiprosessia tosi paljon.

 

Ja nyt sitten tietysti nyt kun on alottanu syksyllä nää graduopinnot ja graduun liittyvät suunnittelut niin koen että myös tässä kohtaa on saanut sellasta tosi asiantuntevaa ohjausta, mutta myös sellasta että rohkaistaan tekemään se oma paras kunkin opiskelijan kohdalta ja tavallaan et opiskelija itse löytää ne omat vahvuutensa ja sen sellatten linjan mitä kohti haluaa mennä. Että valmiita vastauksia ei tarjota mutta rohkaistaan siihen että ne vastaukset on olemassa ja luottaa vaan siihen omaan tekemiseen.

 

Et ne on ehkä sellasia juttuja minkä takia mä Anua ehdotin et must tuntu et Anu on ohjaajana sellanen jos tämmönen urheiluvertaus sallitaan niin vähän niin kun cheerleadingissa on ne tyypit jotka tukee ja nostaa sen yhden tyypin sinne ylös pyramidin huipulle, niin must tuntuu et Anu on mulle ollu se sellanen ihminen joka nostaa opiskelijaa tavottamaan sen opiskelijan oman parhaan mikä se kullekin sitten on. Näistä syistä ehdotin Anua.

 

Eric Carver: Tosi hieno kielikuva ja tosi hienot perustelut. Kuinka pitkään te ootte tuntenu?

 

Marjut Louhesto: Ei kauheen pitkään itseasiassa että koska mä oon vaihtanu opintosuuntaa tässä viime kesän jälkeen vasta niin Anu ei oo ennen esimerkiks tätä graduseminaaria henkilökohtasesti opettanu mulle vaikka mitään. Mutta otin sillon viime keväänä yhteyttä ja sitten kun kesän kypsyttelin tätä opintosuunnan vaihtoa niin otin uudestaan alkusyksystä yhteyttä ja sillonkin Anu lämpimästi toivotti tervetulleeks opiskelemaan Euroopan kulttuurien tutkimusta ja sillä linjalla ollaan jatkettu.

 

Eric Carver: No Anu. Kun urheiluvertauksella lähettiin niin tulee urheilutoimittajan kysymys, miltä susta tuntu saada tää palkinto?

 

Anu Korhonen: No täytyy sanoo et hyvä ettei olla telkkarissa koska mä oon ihan punastunu täällä nyt näitten kommenttien jälkeen.

 

Tuntu tietenkin ihan hirveen hyvältä ja innostavalta ja tuntu siltä että sellaset asiat joihin mä oon halunnu kiinnittä omassa työssä on saanu tunnustusta että se oli tosi hienoa että jotenkin omat valinnat tulee myös siinä samalla tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi. Et mä oon halunnu kiinnittää ohjaukseen paljon huomiota ja käyttää siihen paljon aikaa ja pidän sitä omassa työssäni yhtenä kaikkein kiinnostavimpana asiana. Niin se lisäs tätä kiitollisuutta mitä tästä tuli.

 

Mut sit myös mä ajattelen vähän sillä tavalla että tää meidän oma opintosuunta Euroopan kulttuurien tutkimus on aika pieni, meit ei oo hirveen paljon porukkaa siellä. Ja mä oon ite jotenkin yrittäny vähäisin voimavaroin mut kuitenkin saada sinne semmosta lämmintä tunnelmaa et oltais puhaltamassa yhteen hiileen ja opiskelijat kokisivat olevansa jotenkin kotonaan sen alan parissa. Ja kun ne tuli juuri omilta opiskelijoilta ne kiitokset tässä kohdassa niin se oli se mikä ehkä tuntui kaikkein hienoimmalta. Et kyl vähän itketti kun tuli tämä tieto.

 

Eric Carver: Mut varmaan silleen hyväl tavalla?

 

Anu Korhonen: Hyvällä tavalla.

 

Eric Carver: Sä sanoit Anu tossa että sä nautit ohjaamisesta ja oot halunnu siihen panostaa niin miten sä kuvailisit sitä että miten oot ite kehittyny opiskelijoiden ohjaajana oman uran aikana ja onks jotain semmosia oppeja tai oivalluksia mitä sul on tullu ohjaajana?

 

Anu Korhonen: No mä luulen et mä en oo ehkä kehittyny niin paljon kun mä itse haluaisin. Mut mä oon ollu hirveen monissa erilaisissa rooleissa et olen ollu alun perin sellasessa tilanteessa jossa mä ikään kuin avustin professoreita ohjaajana. Mä oon alkanu ohjaamaan jo ennen kun mun oma väitöskirja on ollu valmis näitä alempia opinnäytteitä. Ja se oli hyvin erilaista siinä tilanteessa kun mitä esimerkiks nyt jollon mä vedän tota omaa alaa siellä ja jollon mä saan myös aika paljon tehdä päätöksiä ja olla vastuussa, mutta myös mul on vapaus sitten päättää itse monenlaisista asioista myös opiskelijoitten ja ohjauksen suhteen.

 

Ja mä ajattelen et se missä roolissa ohjaaja on, se vaikuttaa tosi paljon ja kun on tullut lisää tehtäviä niin samalla moninaistuu se et millaista ohjausta tässä oikein harjoitetaan. Ja kun omaan työhön kuuluu sekä tällaset HOPS-ohjaustyyppistä vähän niin kun opintoneuvontaankin ja sit toisaalta opinnäytteiden ohjaamista kaikilla kolmella tasolla, niin siin on joutunu vähän pelaamaan ja opettelemaan sitä että mitä yhteistä ja mitä eroa kaikilla näillä eri tilanteilla on. Ja ihan se kandimaisteritutkielman ja väitöskirjan ohjaaminenkin on aika erilaista puuhaa. Et mä aattelen et kaikkein tärkein oppi minkä mä oon tässä saanut on se että keskeistä on olla kiinnostunut opiskelijoista ja heidän työskentelystään. Et se on niin yksinkertasta et pitää nähdä et siin on ihminen siinä edessä. Ja sit toinen asia joka mulle on ollu tärkeetä on se että tätä voi harjotella.

 

Et tää ei oo joku sellanen sisäsyntyinen asia joka sulla joko on tai ei, vaan että opettelemalla ja tekemällä ja reflektoimalla sitä omaa toimintaansa pystyy myös löytyy jotain uusia puolia siihen tai näkemään sen asian tarkemmin. Ja sit mä oon vaan ajatellu et täs nyt ollaan ihminen ihmiselle ja must oli ihan miten Marjut tuossa siitä yksilöllisesti kohtaamisesta ja tunnistamisesta. Et se on mulle itelleni jotenkin ollu tärkeä asia silleen pyrkii näkemään et kuka täs mun edessä on ja kyselemään ja kuuntelemaan että mitä tämä ihminen haluaa ja toivoo. Mis on tavallaan ne hänen hankalat kohtansa tai mikä olisi se mihin hän yrittää pyrkiä. Ja mä ajattelen et täs mä oon kyl kehittyny että mä kuulen paremmin ja ehkä näen paremmin.

 

Mutta myös se tavallaan se et miten sitouttaa opiskelijoita ohjaamiseen et miten se saa näyttämään aidosti vuorovaikutukselta sen prosessin niin se on tärkeä asia ja mä ajattelen että siihen mä oon ehkä saanu vähän apua kollegoitten kanssa puhuessa ja se on myös semmonen mitä on jotenkin yrittäny harjottaa. Että se on, siis mun mielestä ohjaaminen on ihan hirveen vaikeeta, ihan aivan älyttömän vaikeata. Ja se vaikeus tulee juuri siitä että ihmiset on niin valtavan erilaisia. Et ei voi ohjata silleen patenttina että kaikille teen tämän saman, et siinä voi olla jotain tiettyjä juttuja mitkä aina tapahtuu.

 

Mut jotenkin se opiskelijan kohtaaminen ja kuunteleminen on tärkee mut haastava asia, et kun opettajalla on usein tapana et alkaa luennoida ja mä pidän sitä mun ohjaamisen huonoimpana puolena et aina mä alan selostaa jotakin hirvittävästi. Ja se on sellanen mitä tietoisesti täs on opetellu ja siin mä oon ehkä vähän parantunukkin.

 

Eric Carver: Joo tuli heti mieleen, itse oon uraohjaukseen erikoistumisopinnot käyny ja siin piti siis itseään katsoa nauhalta paljon ja mul oli yks semmonen maneeri et jossain vaiheessa ohjauskeskustelua niin kutsuin toisella äidinkielellä breaking the lecture. Sitä oli hirveetä kattoo sitä nauhalta et ah, mitä sä teet. Et mut se tavallaan tietysti yliopistokontekstissa on normaalia että sitten jos on semmonen tilanne jossa on joku tiedollinen asia minkä haluaa siirtää niin sit sitä alkaa kertomaan. Näinhän se, näinhän me tehdään täällä koko ajan.

 

Anu Korhonen: Niinpä. Ja kyl se toisaalta siis mä nään sen et siin on tietty haaste, josta pitäis päästä mutta toisaalta mä ajattelen myös niin että opiskelijat ovat tottuneet siihen. Et siit tulee myös sellai et tämmösii me ollaan, et näin me toimitaan et kukin omassa roolissamme, että kunhan se pysyy jossakin rajoissa niin ehkä se ei oo niin kauheen vaarallista.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Mut joo. Hyvin sanotat mielenkiintosella tavalla sanotat tota justiinsa ohjauksen kuinka herkkä kone se on tavallaan kun siinä on kaks ihmistä ja tosiaan aika harvoin toimii se että samalla tavalla tekee kaikkien kanssa.

 

No miten sä Marjut määrittelisit hyvän ohjauksen?

 

Marjut Louhesto: No mun mielestä hyvä ohjaus on itseasias paljon tota mitä Anu äskön puhu että mun mielestä se keskiössä on se kohtaaminen. Et siinä kohtaa kaksi ihmistä eri rooleissa mutta tavallaan siinä on se samanlainen tavote, et kumpikin osapuoli haluaa et tästä nyt mikä ikinä se ohjauksen kohde onkaan et se jotenkin vie sitä opiskelijaa ja hänen työtään ja ajatteluaan eteenpäin.

 

Et sellanen juuri tällänen ihmisen kohtaaminen on se keskiössä ja sellanen aito dialogi mikä myös mun mielestä Anun kanssa tulee et se on sellasta et kumpikin heittää vähän vastapalloo ja sit pidän sitä tärkeänä että ei tarjota mitään valmiita vastuksia eikä ohjata myöskään liikaa, et mee nyt tähän suuntaan tai tee nyt näin, vaan et se lähtee kuitenkin sielt opiskelijan mielenkiinnoista kun kyse on vaikkapa gradusta tai kandista. Et varmaan sellaset seikat on mun mielestä ihan keskeisempiä mutta toki siinä sitten myös korostuu sen ohjaajan sellanen ihan sellanen tiedollinen asiantuntevuus ja asiantuntijuus. Että siitä saa myös jotain sit sellasta irti.

 

Ja ehkä sellanen rohkaiseva, kannustava suhde mut sitten sellanen että ei kuitenkaan oo tarkotus et kukaan menee ihan sieltä mistä aita on matalin. Et tavallaan et mitkä on just ne opiskelijan omat vahvuudet ja mitkä on niitä kohtia missä se ohjaaja voi sitten auttaa ja vähän ehkä tasottaa tietä tai tarjota uusia näkökulmia niin sellaset asiat mulla on mielessä.

 

Eric Carver: Mitä sä ajattelet Anu ite?

 

Anu Korhonen: Aika saman suuntaisesti et mun, mä ajattelen niin et sitä mun ohjausta luonnehtii tai et mun johtotähti on se että mun tehtävä ohjaajana on saada opiskelija saavuttamaan paras mahdollinen itsensä. Ja tehdä niin hyvää työtä kuin hän pystyy tai mihin hän haluaa tai mihin hänen resurssinsa riittävät. Ehkä mä sanoin väärin kun mä sanoin et paras mahdollinen itsensä, en mä siinä mitään persoonaa ohjaa tai kehitä vaan että saada, vapauttaa heidät tekemään se mitä he haluaa. Ja useasti siihen vapauttamiseen liittyy se et ohjaaja on se joka voi kertoa et mitä sä jo osaat tai missä sä oot hyvä, mikä on onnistunu, mikä näyttää hyvältä suunnalta.

 

Ja mä luulen että opiskelijat saa edelleenkin tosi vähän sellasta positiivista palautetta joka auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Ja se johtuu siitä että meil on oikeastaan ne opinnäytteiden ohjausprosessit ainoot paikat jossa se suhde opettajaan syvenee sellasella tavalla et näistä voidaan puhua niin et ne ei näytä vaan tyhjältä kehulta joka tulee vaan sillai et nyt toi kaikille tämän kurssin 150:lle sanoo et hyvin meni. Vaan et se pitää tulla jostakin asiasta ja se on se opinnäyte jonka yhteydessä päästään puhumaan asioista niin et myös se opiskelijan osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Ja mitä se sit kulloinkaan tarkottaa se opiskelijan paras osaaminen tai hänen tavoitteidensa saavuttaminen niin sen mä koen sit ohjauksen isoksi haasteeksi koska ihmisillähän ne on aika eri paikoissa ja se et miten täst pystytään puhumaan niin se vaatii vähän pientä hienovaraisuutta.

 

Mut olen tosi paljon Marjutin kanssa samoilla linjoilla tässä myös semmosessa mieles että mä ajattelen että sen ohjaussuhteen pitäisi jotenkin tuoda siihen työhön helpotusta. Ehkä vähän kevyettä ja huumoriakin. Et mä aattelen että useasti me tehään siit opinnäyteprosessista ihan hirveen vakavaa. Ja opiskelija ajattelee että mun täytyy ja ajattelee et pystynköhän mä ja osaankohan mä. Ja jotenkin se ohjausprosessi olisi se paikka jossa sitä iloa siihen työhön voi tuoda ja jossa tunnistetaan oivalluksia jollon ei jää silleen et opiskelija ajattelee et nyt mä oivalsin jotain mut kukaan muu ei huomaa mitään. Vaan että on se sitten seminaarissa tai kahden kesken et pystyis yhdessä tekee näkyväksi kaiken sen mitä on jo tullu tehtyä.

 

Eric Carver: Kahlasin tossa meidän Helsingin yliopiston kandipalautteiden avovastauksia viime kesänä ja kyllä jos joku mitä toivotaan niin opiskelijat toivos enemmän henkilökohtasta palautetta.

 

Anu Korhonen: Joo tästä puhutaan tosi paljon ja useasti oon kuullu nyt varsinkin viime aikoina myös sitä että me opettajat useesti sanotaan kurssilla esimerkiks et palautetta kyllä saa kun tulette hakemaan, mutta mulla ei ole aikaa antaa kirjallista palautetta teille kaikille. No sit opiskelijat sanoo et tämähän johtaa siihen et he ajattelee et no se on niin kiireinen et en mä nyt viitti täs mennä vaivaamaan. Ja et miks mä tekisin itsestäni nyt niin tärkeän. Et mä ymmärrän tavallaan molempia puolia tosi hyvin. Mut et se on varmasti asia jota meidän pitää kehittää tavallaan kaikenlaisen opetuksen yhteydessä.

 

Eric Carver: No mennään tähän ohjaussuhteeseen, tavallaan siitä jo aika paljon puhuttukin mutta kun sul on Anu pitkä kokemus vähän näistä erilaisista just puhuit OPS-ohjaus ja kandi ja maisteritutkielmien ohjaamisesta niin mikä sun mielestä on tärkeää hyvän ja onnistuneen ohjaussuhteen muodostumiseen, minkälaisii asioita siihen tarvitaan?

 

Anu Korhonen: No ainakin siihen tarvii molempien osapuolten sitoutumista. Et opiskelija ei voi saada hyvää ohjausta jos ohjaaja ei sitoudu. Mut ohjaaja ei voi sitoutua siihen prosessiin jos opiskelija ei tule vastaan ja ole aidosti kiinnostunut siitä omasta työstään. Mut sinänsä tietysti onkin se ongelma että miten se sitten luodaan. Et mun mielest täytyy olla aikaa molemmilla. Ja se on useasti se mikä meiltä ohjaajilta puuttuu. Et siihen täytyy ite tahallaan lähteä varaamaan aikaa ja ajatella että olkoon vaan ohjeissa että tee tämä puolessa tunnissa mut jos siihen menee tunti niin siihen menee tunti.

 

Et mä ajattelen että ohjaussuhde syntyy siitä että molemmilla on sellanen tunne tavatessa et me ollaan nyt tekemässä jotakin merkityksellistä yhdessä ja molemmat arvostavat toisiaan. Kyl mä ajattelen et siihen tarvitsee myös asiantuntemusta että, et mun tilanteeni on sellanen että ei mulla juuri koskaan ole mitään substanssiosaamista niitten opiskelijoitten töitten aiheesta. Mä oon ite tutkinu asioita joita kukaan muu meillä ei oikeastaan tutki. Mut se mitä tarvitaan tavallaan opettajan ymmärrys tutkintorakenteesta ja systeemeistä. Et miten tää homma toimii, miten päästään eteenpäin. Minkälaisia valintoja on mahdollista tehdä jossain tietyssä kohdassa.

 

Ja sit toisaalta siel opinnäytteiden ohjaamisen puolella niin ymmärrys siitä että millaista työtä ollaan tekemässä ja useasti opiskelijoille joutuu puhumaan siitä että paljonko on järkevää käyttää aikaa vaikka kandityön tekemiseen. Et on tarpeellista sillai kannustaa opiskelijoita ylittämään omia rajojaan tietyssä mielessä ja tekemään parempaa ja enemmän ja hienompaa kuin he ovat kuvitelleet osaavansa. Mut siin on myös sit vaara et sillon mennään yli kaikkien jaksamisen ja ajankäytön rajojen. Ja ohjaaja on se jolla pitää olla tuntemusta ja ymmärrystä myös siitä että mikä on järkevää jonkun tietyn työn puitteissa. Ja sit siihen asiantuntemukseen liittyy myös tavallaan tällainen oman alan käsitteistön, teorian lähestymistapojen tuntemus joka sit pannaan yhteen niitten hyvin käytännöllisten työn edellytysten ja vaatimusten kanssa. Ja ilman kaikkea tätä, ilman tavallaan sitä ohjaajan tunnistamaa työkenttää se ohjaus ei oikein voi toimia.

 

Mutta opiskelijalta taas vaaditaan sitä että hänen täytyy olla valmis siihen ohjauksen vastaanottamiseen ja sekään ei oo aina ihan helppoa. Et tuossa ennen pandemiaa tuli useesti kollegoiden kanssa hieman vitsailtuakin siitä että mun työhuoneeni on tämmönen itkuhuone, että opiskelijat kokivat voivansa puhua siitä et mikä heille on vaikeata siellä mun työhuoneessa. Et siel oli rauhallinen henki ja selvästi se suhde toimi sillä tavalla että voidaan avautua, mut että taas mun mielestä täs on myös se ohjauksen sudenkuoppa että miten kunnioitetaan opiskelijan rajoja, miten kunnioitetaan ohjaajan rajoja siinä ettei mennä liikaa sorkkimaan asioihin jotka ovat aidosta vaikeita. Vaan pysytään siinä työn teon puitteissa. Ja sen mä nään semmosena ihan keskeisenä hyvän, toimivan ohjaussuhteen piirteenä. Että osataan keskittyä siihen mistä oikeasti on kysymys ja osataan puolin ja toisin tunnistaa että millon tarvitaan apua sit ehkä jostain muualta.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja joo täähän on tästä just edellisen jakson vieraat puhu että on tärkeää nähdä se että opiskelijalla on tämmönen taustamuuttuja nimeltä elämä. Ja siinä tapahtuu kaiken näköstä mutta se ei tarkota sitä että opinnäyteohjaus tai tämmönen HOPS-ohjaus että se on terapiaa. Et tän tyyppiset inhimillinen kohtaaminen hyvä, mutta sitten myös tärkeitä ne ammatilliset rajat sitten puolin toisin.

 

Anu Korhonen: Se on vaikka ne rajat yritetään kuinka pitää niin tää on iso tosi vaikea kysymys varsinkin kun opiskelijoitten mielenterveyden ja jaksamisen ongelmat on aidosti todella, todella yleisiä. Ja se on yks asia minkä mä oon kyllä huomannu tän monikymmenvuotisen urani aikana että niitä on paljon enemmän. Osittain niist myös puhutaan enemmän, sillon ne tulee enemmän ohjausprosesseihin mukaan. Ja ohjaajan on tietysti hyvä tietää ja tunnistaa näitä asioita. Ja sillon myös se tietous siitä että jotakin tällaisia haasteita on voi hyvin vaikuttaa siihen että miten sen työn rajoja sitten asetetaan ja millaset tavoitteet siihen asetetaan. Mut mä pidän tätä ihan hirveen haastavana asiana että millon siinä ohjaajana sitten sanoo että oletko ollut yhteydessä vaikka opintopsykologiin tai mihin ikinä. Et useinhan opiskelija siinä vaiheessa sanoo et joo ja erilaisia hoitosuhteita on olemassa ja tuota siinäkin kohdassa ohjaajana joutuu tavallaan miettimään sitä että puristanko mä hänestä nyt sellasta henkilökohtasta tietoa jota oikeastaan ei ois pitäny puristaa.

 

Eric Carver: Niin jota ei tarvitse. Kyllä, joo. Hyvä. Millasia ajatuksia sul on Marjut tästä hyvästä ohjaussuhteesta?

 

Marjut Louhesto: No paljon Anu sano sellasta mitä olisin itsekin sanonut. Et kyl mä koen et varmasti just sellanen aika asiantuntevuus mut sit toisaalta myös ne rajat puolin ja toisin. Että siinä on mun mielestä tärkeetä pitää kuitenkin et se fokuksessa on nytten vaikka sen gradun saaminen maaliin tai joku muu tällänen. Et se ei oo kuitenkaan nimenomaan terapiasuhde, et se on sitten asia erikseen. Ja sellanen et kumpikin kunnioittaa sitä toisen roolia ja asemaa siinä, et ne on varmaan niitä tärkeitä siinä ohjaussuhteen onnistumisessa.

 

Ja sit myös ehkä sellanen et mä koen et kun meil on aika pieni tää meidän koulutusohjelma niin mä itse koen sen ihan älyttömän isoks voimavaraks että on syntyny opettajiin sellanen suhde et hei et mä voin kysyä. Et mulle se on ihan perusjuttu et mä laitan jollekkin opettajalle viestiä et hei, tää mun essee ei nytten vaikka etene et voisiks sä vähän jeesata et se on jotenkin et on sellanen henki myös ja sellanen toimintakulttuuri et se ohjauksen pyytäminen on sellanen asia mitä kuka tahansa voi tehdä. Et ei tarvii olla välttämättä mikään gradun tai väitöskirjan kokonen asia, et mun mielestä se on aivan tosi tärkeetä et opiskelijalla semmonen tunne et mä voin kysyä.

 

Eric Carver: Joo kyllä. No tänä lukuvuonna niin Helsingin yliopistos vietetään opetuksen juhlavuotta ja yks teema on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Niin miten te arvioitte et tää ohjauksen rooli kehittyy nyt sitten tässä yliopisto-opettajan työssä tai siinä työn kokonaisuudessa et mikä ehkä muuttuu, tai mikä on muuttunut ja onko jotain sellasia asioita mitä aattelisitte että pysyy samana, mitäs Anu, millasii ajatuksii tulee mieleen?

 

Anu Korhonen: Mä oon tässä ehkä tosi vanhanaikaisilla linjoilla et mä kannatan kovasti henkilökohtaista ohjausta ja myös semmosta kasvokkaista tapaamista ja opetusta myös lähinnä ihan siellä samassa tilassa. Ja mä toivoisin että myös nää jatkuis ja kehittyis ja että niille löytyis reilusti aikaa.

 

Et mä luulen et se mihin suuntaan me ollaan menossa on tosi paljon sinne verkkoon ja etäohjaukseenkin. Ja mehän on sitä tehty tässä pandemian aikana muutama vuosi, se toimii ja monissa tilanteissa se voi olla tosi hyväksi. Mut et kun me puhutaan tulevaisuudesta niin lähes aina me puhutaan erilaisista verkkovälitteisistä malleista, me puhutaan niistä erityisesti opetuksen osalta. Ohjauksen osalta pitäis ehkä enemmänkin miettiä että mitä tää sit voi tarkoittaa et osittain se on tosi helppo asia ja siihen on helppo mennä mukaan. Mutta osin siinä on varmaan myös sellasia asioita joita pitäis pohtia ja mä taas tämän itkemis-esimerkin otan tässä esiin että pandemian aikana kun me oltiin etäohjauksessa niin opiskelijoiden kanssa selkeesti jäi kaukaisemmaksi se suhde kuin lähiopetuksessa. Ja sen takia meidän ei ehkä pidä ihan hirveen liikaa innostua näistä etämalleista kuitenkaan.

 

Opettajan kannalta täytyy sanoa että ne ohjeistukset joita me saadaan esimerkiks myös työsuunnitelman tekoon on useasti sen suuntaisia että kuinka monta tuntia saat käyttää vaikka maisterin tutkielman ohjaukseen. Kuinka monta tuntia saat käyttää HOPS-ohjaukseen per opiskelija. Ja mä toivoisin et me puhuttais tästä vähän toisella tavalla. Et nähtäis se aidosti tärkeänä et se ei oo jokin jonka tunteja rajoitetaan vaan et nähtäis että ne opettajat jotka aidosti ohjaa tosi paljon sais myös aidosti siihen käyttää sitä aikaansa. En sano ettenkö olisi saanut merkitä työsuunnitelmaan niitä tunteja joita ohjaukseen menee, mut että tää on ehkä sellanen asia mikä noin laajemmalla tasolla ei oo ollu meillä prioriteetti mun mielestä. Et me kyl puhutaan siitä et ohjaus on tosi tärkeää mut tavallaan siinä opettajien työn suunnittelussa sillä ei ole ollut sellasta roolia kun mun mielestä sillä voisi ja pitäisi olla. Et me puhutaan paljon siit opetustunneista ja se on tavallaan se tärkeämpi ja sit ohjaus on vähän siin rinnalla jotakin.

 

Mä oon vähän aina skeptinen näitten juhlavuosien suhteen, mul on vähän sellai kokemus että juhlavuodet järjestetään niille asioille jotka on aidosti tärkeitä mut joita ei oo tullu ajatelleeks ja jotka ei oo saanu kylliksi huomiota. Et siinä mieles tietysti se että me oikeasti annetaan sille juhlavuodelle joku merkitys ja et me oikeasti mietitään opetusta ja ohjausta ja tavallaan annetaan sille se arvo jonka se ansaitsee. Mun mielestä se on ihan keskeinen tehtävä yliopistolla ja se ei ole jotain joka tulee tutkimuksen jälkeen. No mun omassa työssä sitä tutkimusta nyt ei juuri näykkään vaan siellä on pelkkää opetusta ja ohjausta ja näitten asioitten tasapainon löytäminen erilaisten yliopistolla työskentelevien ihmisten töissä olis tärkee asia.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo tossa yhdessä opetuksen juhlavuoden tapahtumassa oli tämmöstä Hollannin jossakin yliopistossa olevaa tämmöstä erilaisia uramalleja ja siellä just tuotiin esiin sitä että ajatuksena että pitäs enemmän ajatella tämmösiä akateemisia yhteisöjä vähän niin kun tiiminä et siellä on vähän erilaisia rooleja ja saa erikoistua vähän ja keskittyy tiettyihin asioihin. Et se ois hyvä suunta ja se herätti ihan mielenkiintosta keskusteluu sitten siellä tilanteessa. Mut mitä mieltä sä oot Marjut tossa Anu puhu tän henkilökohtasen ohjauksen ja nimenomaan livenä ja lähinä tapahtuvan ohjauksen puolesta ja tietysti sen puolesta että siihen olis sitä aikaa myös. Millasia ajatuksia sulla on?

 

Marjut Louhesto: No ensinnäkin tosi mielenkiintosta kuulla opettajan ja ohjaajan näkökulmasta et miten se heille näyttäytyy et jos mä mietin et miten tää luultavasti tulee ehkä kehittymään tää ohjaus niin mä luulen et ohjauksen tarve tulee kasvamaan. Mut sitten taas pelkäänpä että resurssit ei välttämättä samassa vauhdissa pysy ja pelkään kans vähän sitä että enemmän siirretään niihin etäohjaustuokioihin ja sellasiin koska mulla on kyllä myös se sama kokemus et se ei oo ihan sama kun olla sitten kasvokkain jossain vaikka työhuoneessa tai luentosalissa luennon jälkeen et siitä jää joku taso puuttumaan ohjauksesta jos se on vaan etänä.

 

Ja kyl mä ite mietin et kun mä oon suurimman osan opinnoistani ollu nimenomaan korona-ajan opiskelija ja joutunu kaiken tekemään etänä niin kyl mä niin kynsin ja hampain pidän kaikista lähitapaamismahdollisuuksista mitä vaan voi olla, koska sen huomaa omalle hyvinvoinnille ja jaksamisella ja myös niitten asioiden etenemiselle että se on tosi tärkee et on sellasta ihan liveluentoja ja livenä tapaamista ja keskustelua ja sellasta et mä toivon kovasti että olis myös mahdollisuuksia tulevaisuudessa siihen et voidaan kasvotusten järjestää sellasia ohjaustapaamisia.

 

Eric Carver: Niin en tiedä yks teema mitä viime tuotantokaudella paljon käsiteltiin oli just tää korona-aika ja sen vaikutus vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen, hyvinvointiin ja yks semmonen muutama teema siel mikä nous esiin vieraalla oli se et tavallaan tuollaset asiat mitä ei päässy tapahtumaan. Eli jotenkin se on ehkä sitten helpompi vähän varoen kysyen tai lähestyä jonkun asian kanssa kun on, ollaan livenä kun se että sanoo jossain ryhmässä että hei voisitko Anu jäädä Teamsiin viideksi minuutiksi minun kanssani. Se voi kuulostaa isommalta jutulta kun lähestyä henkilöö luennon jälkeen kahden kesken. Vai millanen kokemus teillä on?

 

Anu Korhonen: Joo mä luulen et se on just näin. Mut siihen liittyy myös se että kun me ollaan jossakin Teamsissa tai Zoomissa niin me ollaan tosi asiakeskeisiä ja jaetaan puheenvuoroja. Ja sit kun mä oon opiskelijoiden kanssa salissa tai kahden niin sit puhutaan toistemme päälle ja naureskellaan ja ilmehditään ja puhutaan käsillä tosi paljon. Ja se vuorovaikutus vaan siellä Zoomissa on toisenlaista. Ja tavallaan se on hyvin tehokasta ja mä pidän hirveesti esimerkiksi Zoom-kokouksista jossa ei mene aikaa höpöttämiseen vaan puhutaan asiat halki, mut ohjaukses mä jotenkin ajattelen et se että oppii tuntemaan toista ja pystyy molemmin puolin lukemaan toista tarkemmin siinä kasvokkaises tapaamisessa niin se tuottaa jotakin sellasta, mä inhoan sanaa lisäarvo mut jotakin tällasta siihen että se, siihen syntyy aito suhde.

 

Et kysymys ei ole pelkästään jonkin asian tuottamisesta vaan myös siitä kanssakäymisestä ja se jotenkin vaatii enemmän sitä näkemistä. Mut et tää on musta tosi hassua koska mä olin kyl ihan tyytyväinen siihen Zoomiin niin kauan kun me oltiin siellä. Et musta niissä oloissa se toimi ihan hyvin ja nyt kun on palannut lähiopetukseen ja lähitapaamisiin niin jotenkin huomaa, et hetkinen et teinkö mä töitä ollenkaan tai tutustuinko mä kehenkään näistä ihmisistä ollenkaan siinä yhteydessä. Se on jotenkin vähän mystinen tämä asia.

 

Varmaan monet tutkii tätä et mitä eroa näillä kohtaamisen muodoilla oikein on ja että paljon puhutaan jostain mikroilmeistä ja muusta tämmösestä pienestä kehollisesta vuorovaikutuksesta joka siinä jää vähäisemmäksi mut että mä en tiedä onko siinä kysymys pelkästään siitä vaan et se on jotakin vielä enemmän.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja niin ei kai täs kysymys oo siitä että me, meillä olis mitään semmosta aikakonetta jolla me voitas palata aikaan ennen koronaa tai sotaa tai mitään muutakaan. Että tää todellisuus tässä muodostuu ja se etäaika on osa sitä meidän kulttuuria tavalla tai toisella tulee olee mukana tässä kokonaisuudessa kyllä. Mut oliko niin et Marjut sä ainakin oman opintojen tulevaisuudelle niin toivot sitä että sitä läsnäoloa ja lähiä olis sitten riittämiin?

 

Marjut Louhesto: Joo kyllä mä toivon. Toki täytyy sanoo et kyl mä oon samaa mieltä myös siitä, siinä esimerkiks Zoom-kurssit on voinu monella tapaa tehostaa myös sitä omaa opiskelua. Et se et mun ei tarviikkaan välttämättä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, et mä voin tehdä niitä vaikka omalla ajalla niin se on myös helpottanu niit opintoja. Et mä kyl mä nään kans et niistä on myös hyötyä ja tietyissä tilanteissa tietysti et jos vaikka asuu kauempana niin on tosi järkevää tehä sit joku tällanen vaikka Zoomin tai Teamsin kautta joku tapaaminen. Mut henkilökohtasesti ja itselleni toivon ja pyrin näihin että lähitapaamisia sais mahollisimman paljon kuitenkin, että Zoom oli kiva ihan sillon niin kauan kun sitä kesti mut tavallaan nyt kun on päässy taas tähän normaalimpaan arkeen kiinni niin se tuntuu vaikeemmalta jos pitäis taas palata siihen että ollaan vaan etänä ja kaikki omissa yksiöissään niin sitä en hirveästi jää kaipaamaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Niin jos ottaa tämmösen jossain määrin positiivisen ajatuksen niin ehkä tämä aika on meitä opettanu ymmärtämään mitä sen läsnäolon ja sen yhteisöllisyyden merkitys myös ihan sille opinnoille on. Ja sille opiskelijan kasvulle et sen ennen pandemiaa oli aika paljon semmosta lennokasta juttua että joo munkkeja vaan tuolta ja ei ole kohta enää yliopistoja ja tämmöstä näin ja nää äänenpainot on kyllä aika paljon hiljentyny nyt.

 

Marjut Louhesto: Niin on.

 

Anu Korhonen: Ja toisaalta me ollaan myös opittu se et opiskelija on ulkomailla tai opettaja on etätöissä kotona, ei estä meitä hoitamasta niitä ohjausasioita. Et se on se toinen puoli että tietenkin myös Zoom on valtavan hyvä resurssi meille semmosiin tilanteisiin joissa se kasvokkainen kohtaaminen ei oo mahdollista.

 

Eric Carver: Kyllä, niin et meil on myös tavallaan uutta osaamista ja uutta voimavaraa tästä tullu tästä ajasta. Hyvä. No, podcastin lopussa pyydän aina vieraita antaa lukuvinkkiä ja se voi olla aiheesta tai sen vierestä niin otetaanko me tällä kertoo Marjutista mikä ois sun lukuvinkki?

 

Marjut Louhesto: Aina jos mua pyydetään suosittelemaan jotain kirjallisuutta niin mä yleensä aina tuppaan suositella runollisuutta koska runoja luetaan mun mielestä ihan liian vähän ja varsinkin tälleen kun opinnoissa ite tietysti joutuu lukeen aika paljon ja aika sellasta raskasta ja tiivistä asiaa niin musta on ihanaa lukee runoja, koska niihin voi pysähtyä ja ne ehkä mahdollistaa erilaista sellasta ajattelua ja kielen fiilistelyä et mä tykkään hirveesti siittä. Mut mä tiedän myös et runot voi olla monille aika vaikeesti lähestyttävä niin mä päädyin suosittelemaan sellasta romaania jossa on runollista kieltä ja joka ehkä jollain lailla voi liittää näihin omiin alue- ja kulttuurintutkimuksen opintoihinkin eli Ocean Wangin Lyhyt maallinne loistomme. Et se on aivan loistava kirja et sitä suosittelen lämpimästi kaikille eikä ole edes paksu kirja niin sen voi lukee vaikkei olis ihan hirveesti aikaakaan.

 

Eric Carver: No niin. Kiitos, mites Anu?

 

Anu Korhonen: No mä meen ihan klassikkolinjalle mä suosittelen runollista tutkimuksellista tekstiä. Toivottavasti tätä ei oo tämän podcastin kaikki muut vieraat jo suositellu mutta Bell Hooksin Teaching to transgress tai Vapauttava kasvatus suomeksi on kirja joka mulle aina tuottaa semmosen kotiin tulemisen tunteen. Me opiskelijoiden kanssa analysoidaan jatkuvasti valtaa ja Bell Hooks on siihen tosi hieno väline. Joo, mut ehkä mä sit juuri tuossa kun pääsin loppuun Leena Parkkisen romaanin kanssa nimeltä Neiti Steinin keittäjätär niin suositellaan nyt sitäkin, kyl oli aika hieno kotimaiseksi romaaniksi.

 

Eric Carver: No niin. Hei. Kiitos paljon Anu ja Marjut kun olitte vieraana.

 

Anu Korhonen ja Marjut Louhesto: Kiitos.

 

Eric Carver:	Haastattelija(t)
Marjut Louhesto:	Vastaaja 1
Anu Korhonen:	Vastaaja 2
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toiseen tuotantokauteen! Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

Toisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa keskitytään 10 vuotta täyttävän Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historiaan, nykypäivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Lonkaa ja Airaksista yhdistää se, että he ovat molemmat Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja. Airaksinen johtaa akatemiaa vuosina 2023-24.

Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Podcastia juontaa Eric Carver. Hän työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Carver vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Hän on myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemian koordinaattori. Aiemmin Carver työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 17. ja toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso.

 

Jakson aiheina Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historia, nykypäivä ja vähän tulevaisuuskin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

 

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

 

Jakso ja tekstivastine julkaistu 12.1.2023. Jakson pituus 54 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemia. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa. Heitä yhdistää se, että ovat molemmat Helsingin yliopiston opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja ja Airaksinen johtaa akatemiaa nyt vuosina 2023–24. Tervetuloa mukaan teille molemmille.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa tänä lukuvuonna 10 v täyttävän opettajien akatemian historiasta, nykypäivästä ja vähän tulevaisuudestakin, ja siitä miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tän Opettajien akatemian historian aikana. Ja podcastin nimen teeman mukaisesti puhutaan myös tietysti siitä, että mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja mihin suuntaan se on ehkä menossa.

 

Mutta alotetaan ensin tästä Opettajien akatemiasta, joka on siis 10 v sitten perustettu. Niin minkähän takia se perustettiin ja millasia tavoitteita sille asetettiin? Ja jos Kirsti alotat.

 

Kirsti Lonka: Joo. Meillähän Suomessa on tutkimuksen perusteella meritoitu paljon professoreita ja opettaja-yliopistonlehtoreita ja aina esimerkiksi akateemikot on usein tutkimusansioidensa perusteella nousseet sellaseen… saaneet sellasen s arvonimen… mut opetuksen arvostus on ollut sellanen asia, mistä on pitkään keskusteltu ja ajatus on ollu täs taustalla sellanen, että… jos on Opettajien akatemia, joka on tällanen verkosto, joka koostuu opetusansiolla meritoituneesta yliopiston opettajista, niin tällänen vois tuoda arvostusta ylipäänsä ja kiinnostusta siihen, et haluaa satsata opetuksen ja opiskelijoiden ja opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Ja meillähän on myös yliopistopedagogiikan… keskus. Ja sehän tämmönen verkosto, mis on yliopistonlehtoreita eri puolilta yliopistoa. Itse asiassa mä olin ensimmäisten joukossa. Mä olin lääketieteellisen tiedekunnan tutkijalehtori ja silloin alettiin jo muodostunut tällasta verkostoa, joka ois koko yliopiston tasonen. Ja sitten tietysti kun tällainen akatemia tuli, niin (-) [0:03:27] todella upeeta, koska oon koko ikäni pyrkinyt kehittämään ja tutkimaan ja ottamaan nöyrästi palautetta ja omaa opetusta parantamaan ja uudistamaan, et tuli tällainen yhteisö ihmisiä, joilla on sama intressi ja jotka kaikki syttyy tästä nimenomaan opetuksesta ja opiskelijoista. Ehkä se on tää pähkinänkuoressa.

 

Eric Carver: Niin ja itse kun nyt tässä olen perehtynyt akatemiaan, kun olen sitä ruvennut koordinoimaan tosta lokakuusta, niin tässä oli ilmeisesti yksi tausta-ajatus myös se, että kun oli aika paljon tämmösiä erilaisia opetuspalkintoja eri puolilla yliopistoa ja tiedekuntaa, niin tässä haluttiin myös tavallaan… Tää palkintohan on siis aika merkittävä rahasumma, niin sillä tukea siis myös niiden yhteisöjen opetuksen kehittämistä. Tavallaan että siitä osa siitä rahasta menee myös sille tavallaan yksikölle, josta se jäsen on valittu ja silloin tavallaan siinä tuetaan myös sitä paikkaa, mistä se henkilö, joka on ansioitunut ja tullut valituksi, niin on sitten lähtösi.

 

Kirsti Lonka: Joo ja tää on tosi tärkeä asia, koska kukaanhan ei voi yksin muuttaa asioita. Eli se tuo lisäarvoa sille koko yhteisölle tai ryhmälle, missä työskentelee.

 

Tiina Airaksinen: Ja Opettajien akatemiassa on mun mielestä myös se tärkeä pointti, että Helsingin yliopistohan on yksi maailman parhaimmista yliopistoista. Tutkimuksellisestikin ollaan sadan parhaan joukossa, joka on todella upea saavutus. Niin tietyllä tavalla, niinku Kirstikin sano, niin nostetaan myös sitä opetuksen, miten laadukasta ja tärkeetä opetusta me tehdään, niin sen arvostusta ja ei pelkästään sillä, että saadaan sitä yhteisöä ja saadaan tietyllä tavalla sitä näkyvyyttä. Myös se, että ikään kuin annetaan näille opettajille aikaa ja rahaa kehittää sitä opetusta, koska se on aina se tärkein asia. Ei pelkästään se rahaa, mut myöskin se aika. Ja tää Opettajien akatemia antaa sitten tietysti myös sen yhteisön, jossa voi keskustella ihan mistä vaan opetukseen ja ohjaukseen liittyvästä asiasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No niinku tossa alkujuonnossa sanoin, niin Kirsti olit… sait kunnian olla ensimmäinen puheenjohtaja Opettajien akatemiassa silloin 10 v sitten. Ni minkälaista oli johtaa uutta akatemiaa ja millasii muistoja sulla on tuosta ajasta? Ja muuttuuko sun käsitys tai näkemykset jotenki siitä, et mitä yliopisto-opettajuus on ton tehtävän aikana?

 

Kirsti Lonka: No tavallaan siinä tuli näkyväks paljon sellasta, joka oli kuplinut koko ajan. Tiesin, et on eri tiedekunnissa innostuneita opettajia. Se oli aluks vähän niin kuin startup-tyyppistä toimintaa, koska meidän piti tavallaan käynnistää se tyhjästä. Meil oli tosi hyvä hallinnon tuki ollu koko ajan keskushallinnosta. Et sillä  tavalla oli koko ajan tukea sille toiminnalle, mut kuitenkin piti tavallaan luoda ne käytännöt. Meillä oli viestintäryhmä, lähettii innostuneesti miettimää viestintäasioita, miten pidetään yhteyttä, minkälaista se toiminta on. Että päästiin luomaan ihan tyhjästä jotain. Se oli todella innostavaa aikaa. Et silloin esimerkiks  kehittiin samaan aikaan… tuli Kaisa-kirjasto… Helsinkihän oli World Design Capital 2012. Oltiin just kehitetty Minervatori, joka mahdollisti tällasen… yhteiskehittelyn isossa ryhmässä ja järjestettiin innostavia tapahtumia ja… Se sellasta uuden luomisen intoa ja sitten varmaan nämä ensimmäiset, jotka siihen tuli, niin oli monet vähän tuttuja ennestäänkin. Siitä tuli ihan uusia ystäviä. Voisin sanoa, et me ollaan 10 v:n aikana ystävystytty ja nää perustajajäsenet oli just sellasia henkilöitä, jotka siinä ensimmäisessä aallossa tuli, niin ne oli niit pioneerejä, jotka oli kukin yksin osittain myös jäänyt vähän yksin omassa tiedekunnassa, jotka lopulta löysin tällasen innostavan porukan, jonka joka jako tän joidenkin mielestä oudon intohimon opetukseen ja ohjaukseen. Että ihan oikeasti sitten sai olla innostunut ja siihen sai paneutua. Niin se oli semmonen todella tärkeä vertaistukiyhteisö, vertaisoppimisyhteisö myöskin. Ja me vierailtiin, idea oli se, et me alettii vierailee toisemme tiedekunnissa. Oltiin lääkiksessä ja oltiin Kumpulassa ja Viikissä ja käytiin tutustumassa myös toistemme työpaikkoihin.

 

Eric Carver: Oliks tää jotain semmosta… kuitenkin, mitä koet, että se ois aidosti uutta? Just tää tämmönen poikkitieteellisyys ja kollegiaalisuus niin kuin yli tieteiden rajojen.

 

Kirsti Lonka: Kyl se erityisesti… mä esittelin tätä eri puolilla maailmaa. Mä pidän hyvin paljon kaikenlaisia keynoteja. Meillä oli ihan omat diapohjat, missä on tämä tammerterhon kuva ja kyl se tutkimus yliopistoissa herätti hirveän paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa ja tämmönen Teachers Academy herätti tämmösiä positiivisia… reaktioita ja kyllähän se on tän… samaan aikaan on tapahtunut myös sellanen asia, et meidän kasvatustieteellinen tiedekunta on noussut EU:n parhaaksi. Elikkä me ollaan 21 siellä maailmassa. Brexitin jälkeen… siellä oli vaan vain neljän brittiyliopistoo jäljellä, mutta se on varmasti lisännyt myös ylipäänsä suomalaisen… oppimistutkimuksen ja oppimisen ja opetuksen kehittämisen mainetta. Ja se on ihan kansainvälisestikki ollu semmonen kiinnostava asia. Ja moni kollega on sitte sanonu eri puolilla maailmaa, et voi kun ois tällanen, et kuulostaa ihan älyttömän hienolta.

 

Eric Carver: Ja jonkun verranhan niitä tavallaan sisar-veljes-verkostoja on esim.  Oslon yliopistossa olemassa.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja sitten nää vanhat perinteiset brittiyliopistot ja nää amerikkalaiset, missä on kallis lukukausimaksu, niin siellähän on jo… aina panostettu paljon enemmän opetukseen tietysti kun on Suomessa. Mutta nää ei ei anglo-amerikkalaiset yliopistot, niin niissä löytyy samantyyppistä ja moni on ottanut mallia itse asiassa tästä toiminnasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No jos me mennään tavallaan tästä isosta kuvasta, tästä akatemiassa, miks se perustettiin, millanen vaikutus sillä on ollut, niin tavallaan siihen yksittäisen akatemiaan hakijan näkökulmaa. Eli Tiina sä oot, onko se kaksi vuotta sitten, ku sut on valittu?

 

Tiina Airaksinen: Tais olla jo kolme.

 

Eric Carver: No niin. Kolme tai neljä vuotta sitten. Joka toinen vuosi valitaan. Niin mikä sai sut hakemaan akatemian jäseneksi? Ja onko se jäsenyys, nyt kun sä oot ollu jäsenenä, niin vaikuttanu jotenki sun uraan tai siihen miten sä oot kehittyny  sitte opettajana?

 

Tiina Airaksinen: Hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Se alun perin ehkä, miks mä hain tähän oli, et mä olen… tää kuulostaa ehkä naivilta. Mutta mä oon aina tykänny opettamisesta ja ohjaamisesta. Ja sit ku mä tulin Helsingin yliopistoon 2003, niin mä jotenkin löysin itseni, et okei, että tää opettaminen on mun juttu ja toki tietysti  tein siinä tutkimusta, mut se opettaminen oli jotenki… Siit tuli semmonen sydäntä lähellä oleva asia ja sit se sen kiinostaminen lähti vähän niinku sanotaan puolivahingossa, koska sitä aina tietysti, mistä sä tykkäät, niin sä haluat olla siinä hyvä, ja sä haluat olla vielä parempi ja kehittää sitä. Ja sit mä mietin, että mistä mä löytäisin tämmösiä samanhenkisiä ihmisiä. Totta kai meidän osastolla oli siinä ja oppiaineessa ja muutakin, mutta jotain sellaista, jonka kanssa vois vähän niinku nykysanalla ehkä sparrailla ja mietiskellä näitä asioita. Ja sitten tää tietysti tää Opettajien akatemia löytyi ja mä hain sinne. En yhden kerran vaan kaksi kertaa, kunhan mä hain vai kolmannellakohan pääsin. Näin saattoi mennä ja siinä vaiheessa mä kuitenkin koko ajan mietin sitä, et miten mä omaa itseäni ja omaa opettajaidentiteettiä pystyn kehittämään. Mutta se et mikä oli tärkeä ja mikä sana on täs monta kertaa mainittu jo, että mä halusin päästä yhteisöön, jossa voidaan keskustella ja jakaa näitä ideoita ja tietysti se… mä tunsin sen asian tutkimuksesta ja meidän osastolla ja oppiaineessa, ni on tämmönen tietyllä tavalla tieteiden välinen ja monitieteinen näkökulma ollu aina hyvin läsnä ja siks tää Opettajien akatemia on myös hyvin luonteva, niin kuin tietysti opetuksellisesta näkökulmasta.

 

Sitten jos me mietitään sitä, että miten se on vaikuttanu mun uraani, niin todella todella todella paljon. Et must jotenkin tuntuu, että mä voin ajatella, et ennen Opettajien akatemiaa ja Opettajien akatemia jälkeen, koska siitä on syntynyt… mä jotenkin oon muutenkin hyvin energinen, mut sit mä sain siitä lisää buustia siihen duuniin ja jotenkin ymmärsin sen, että mä olen tehnyt asioita oikein, mutta vielä voidaan mennä tässä ikään kuin eteenpäin. Niin tietyllä tavalla semmonen opettaja-identiteetin vahvistuminen on ollu tosi tärkeetä tän Opettajien akatemian kautta.

 

Ja tietysti jo ennen pandemiaa, mä olin kehitellyt erityyppisiä verkkokursseja ja sitte Opettajien akatemian rahoituksen kautta mä pystyin kehittämään lisää. Elikkä se tietyllä tavalla se rahapalkinto, mikä siitä Opettajien akatemiasta tulee, niin se antaa sulle mahdollisuuden. Elikkä se ostaa myös mulle aikaa. Elikkä jos mietitään yliopistonlehtorin työtä, niin opetusta on suunnilleen vähentää se 200 t/v. 7-8 kurssia plus kaikki ohjaamiset. On se kandi, maisteri tai tohtori, niin sen lisäks ei oikein hirveesti oo aikaa eikä energiaa tehdä paljon muuta. Niin tietyllä tavalla mä pystyin palkkaamaan sit jotain tuntiopettajia tekemään mun duunin ja mä pystyin kehittämään omaa opetusta ja verkko-opetusta ja tämmöstä näin. Niin se on sellainen tietynlainen vapaus, mitä se antaa. Et se on… se on aivan niinku upea tilanne, et mun on vaikea jotenki olla tarpeeks hyvilläni ja kiitollinen ja onnellinen, et mä oon saanu tämmöisen mahdollisuuden.

 

Eric Carver: Kannatti hakee sit useamman kerran.

 

Tiina Airaksinen: Ehdottomasti [naurahtaa]. Mä oon aika sisukas ja sit tietysti yksi tärkeä, mikä täs tuli esille oli kun tämä yhteisö, joka on heidän, niin mukaan niin sielt sit tulee semmonen rohkeus myös tehdä ja uskaltaa ja kokeilla ja kysyä ihmisiltä, et hei, mites te ootte tehnyt tämän kurssin kanssa tai mites te ootte tehny opiskelijan kanssa tässä. Ja tieto vaan lisääntyy.

 

Eric Carver: Kyllä. No nyt kun tosiaan vietetään Helsingin yliopistossa opetuksen juhlavuotta ja samaan aikaan tai osin tietysti liittyy siihen, et Opettajien akatemia täyttää nyt tän 10 v, niin miten te arvioisitte tätä 10 v:n taivalta ja miten hyvin niitä tavoitteita tai toiveita, mitä akatemialle silloin aikanaan asetettiin, niin miten hyvin ne on toteutunut? (Haluuko) [0:15:15] Kirsti alottaa?

 

Kirsti Lonka: Se on aika mielenkiintoinen kysymys, koska… meilhän on olla myös haasteita, niin kuin tossa Tiina kuvas, niin yliopistossa opettavien ihmisten työtaakka on aika iso ja sitten vielä, kun me ollaan kaikki sellasia, jotka halutaan täysillä panostaa meidän opetuksen ja opiskelijoiden oppimiseen, niin me ei olla ehkä maailman aktiivisimpia tyyliin sosiaalisessa mediassa. Me ollaan esim. yritetty kovasti löytää semmosta foorumia, millä me voitais kertoo laajemmalle yleisölle meidän työstä. Meille tulee tietysti aina ne omat opiskelijat ykkösenä, niin sen takia me tarvitaan vähän myöskin semmosta extrabuustia, että me jaksetaan pitää yhteisöä yhdessä ja sen takia on tosi tärkeetä, et meil on kaikenlaisii kokoontumisia ja joka kerta ne energisoi kyllä. Se mikä ehkä yksi tärkeä asia… Näähän ei oo mitattavissa. Sitähän ihan tutkittukin ja joku muu osaa kertoa sitten enemmän, miten näit tavoitteita on saavutettu, mut yks asia on, et mä voisin väittää, että kun me oltiin niin ennakoivasti kehittämässä opetusta ja myös, niin ku Tiina kuvas tätä verkkopedagogiikkaa ja muuta, niin me ei jollain tavoin oltu ihan housut kintuissa, kun tuli tämä kaamea pandemia, vaan meillä oli kaikenlaisia keinoja aktivoida ja tukea ja ohjata myöskin etänä. Ja me oltiin aika valmiita myös poikkeustilanteessa toimimaan. Ja se on ollu ja siinä sai myös tätä vertaistukea siinä tilanteessa, joka oli haastava.

 

Et kyl tää verkosto on jatkuvasti, kun on tullut uusia ihmisiä, lisää porukkaa tähän, jotka tässä… Eric varmaan osaa paremmin sanoa, kuinka monta meitä on tällä hetkellä, mut kyl se on vahvistanut tätä opetuksen tärkeyttä ja siihen satsaamista ja opetuksen arvostusta, väittäsin tässä viimeisen 10 v:n.

 

Eric Carver: Taitaa olla 106 on nyt kautta aikain valittu sitte, ku alusta asti lasketaan. Että oli ensimmäisessä kierroksessa, missä tietysti itsetkin tulit valituksi niin oli 30 ja sit on joka toinen vuos ollu 10 valittu. 1 v:na oli kuus. Että tästä (- -) [0:17:40].

 

Kirsti Lonka: Ja sitten aattelee, et on 100 ihmistä, jotka vaikuttaa parhaimmillaan… mullakin saattaa olla 600 opiskelijaa vuodessa. Niin onhan siinä aikamoinen, alkaa olla jo aikamoiset laineet lyö, kun näin paljon ihmisiä on aktiivisii tällaisessa toiminnassa. Niinku sanoin enemmän tai vähemmän aktiivisia.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja jäsenyyshän on tosiaan elinikäinen ja siis se jatkuu vaikka vaihtais vaikka toiseen yliopistoon tai jää eläkkeelle. Se on tämä on, miten tämä akatemia toimii. Silloin kun akatemia täytti viisi vuotta, niin silloinhan tehtiin tämmönen arviointi, tieteellinen arvio ja silloin… se oli hyvin muistaakseni positiivinen niiden tavoitteiden toteutumisesta.

 

Mut miten sä Tiina itse ajattelet, et mitkä on ollu semmosia isoja juttuja nimenomaan tän yhteisön saavutuksena tai mistä sä oot ylpeä tai mitä sä halusit nostaa esiin tässä?

 

Tiina Airaksinen: Nyt ennen kuin unohda, niin seuraava kysely on muuten tulossa  tossa muutaman kuukauden päästä. Ope akan jäsenille. Ni jotenki tietyllä tavalla se… tietysti se yhteisön lisäks on se, että ihmiset on löytänyt eri kampuksilta eri tieteenaloilta toisensa, jossa ei välttämättä ois koskaan tullu yhteistyötä. Et meil on julkaistu kirjoja ja artikkeleita, tieteellisiä artikkeleita, jossa käydään läpi tietysti, ei pelkästään Ope akan toimintaa, mutta myös siihen liittyviä asioita ja on keksitty uudenlaisia tutkimusryhmiä ja sellasta poikkitieteellistä toimintaa, mitä ei välttämättä ois koskaan tullu. Se on aika upeeta ja ehkä se on antanut myös meille opeakalaisille myös rohkeutta kattoa vähän sen oman kuplan ulkopuolella. Vaikka tottahan se on, niinku Kirstikin tossa sanoi, et ne omat opiskelijat ja omat kollegat, mut niinku tietää‚ että muuallakin tehdään hyvää työtä. Ja tietyllä tavalla‚ et me voitais oppia siitä jotain. Ei tarvitse kaikkea keksiä aina uudestaan. Että kyl mäkin muistan, muutama vuosi sitten kuuntelin jotain esitelmää, oisko ollut tuolta Kumpulasta tai Viikistä ja puhuivat jostain vr:sta ja sit mä ymmärsin, et okei vr ei tarkoitakaan Valtion rautateitä. Et ku tästä lähdetään, [nauraa] niin kaikki muu on ollu positiivista ja semmosessa hyvässä hengessä, et sä voit kysyä myös tyhmiä kysymyksiä… opetusteknologiaan tai mihinkä tahansa liittyen. Et sä oot semmosessa turvallisessa porukassa, niin sehän on kaikesta mahdollisesta paras alusta kaikelle tieteen ja tutkimuksen kasvulle.

 

Eric Carver: Mulla oli tos kunnia olla juontajana tän Tieteiden välisellä poluilla -kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa on Opettajien akatemia kuusi jäsentä, jotka muodostaa Tieteidenvälisen työryhmän ja ne oli nimenomaan tieteidenvälisen tutkielmien ohjauksesta tehny tehnykki tutkimusta ja julkaisivat sen kirjan. Ja siinä jotenkin tavassa, jolla he keskustelivat keskenään ja kuvasi sitä prosessia, niin tuli tosi hienolla tavalla mun mielestä esiin se minkälainen yhteisö tämä Opeaka on, että siellä on eläinlääketieteestä ja kulttuurien tutkimuksesta, humanistia ja metsätieteilijää ja ne tosi jotenkin saumattomasti puhuu yhdessäkään. Ja… niinku pallottelee keskenää ajatuksia ja se on must semmoset tieteidenvälisyyttä, mitä ei ehkä ihan aina kuitenkaan näe. Et kyllä mun arkikokemus on se, et kyllä me akateemiset heimot vielä aika itsenäisiä ja ehkä itsellisinäkin ehkä jollain lailla on välillä. Ei ei se poikkitieteellinen tai tieteiden välinen dialogi niin ei se aina niin arkipäivästä oo. Miten te koette tän?

 

Kirsti Lonka: Täähän on siis käytännön ilmiölähtöisyyttä. Me ollaan kiinnostuneita ilmiöstä nimeltä oppiminen ja opetus ja sen ilmiön kautta kiinnostuttu toistemme työstä ja silloinhan me voidaan saada tällasii kaikenlaisia vinkkejä. Ihan näennäisesti sehän on luovuuden ydin, että yhdistät kaksi näennäisesti asiaa, jotka ei näennäisesti liity toisiinsa. Mitä joku tekee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja mitä joku tekee Aasian kielen tutkimuksessa, niin heillä saattaa olla hyvin samoja tällasia ilmiöitä tai opetukseen liittyviä innovaatioita, joista he voi

oppia toisiltaan. Että hän on ihan tämmöstä… tieteidenvälisyyttä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja konkreettisissa tilanteissa. Sitten lopulta.

 

 

Tiina Airaksinen: Juuri noin. Ja mä oon niin just samaa mieltä Kirstii tosta, ku sä puhut ilmiöstä, ni mä useasti puhun, me puhutaan keisseistä, et meil on joku, ja myös ilmiö, ja sitä tarkastellaan eri näkökulmista ja sit ku tuodaan uusia näkökulmia, niin se tuottaa jotain uutta ja erilaista, mitä yksikulmanen tai kaksikulmainen näkökulma on siihen ilmiöön tuonu. Ja se on ehkä just tää rikkaus tässä Opettajien akatemiassa ja toisaalta sitten ne ihmisetkin kaikki tähän, ketkä valitaan tänne, niin on lähtökohtaisesti jotenkin hyvin aktiivisia siinä. Ei he muuten ois ees hakeneet sinne. Ja semmosten ihmisten kanssa on ihana keskustella.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja kyllä sen aistii‚ et ku se akatemian yhteisö on erilaisissa kokoonpanoissa yhdessä, niin siinä on aika paljon semmost keskinäistä kunnioitusta, mut myös semmost… onko se se turvallisuus vai mikä se on, että just heittäydytään niihin keskusteluihin, että miten en nyt kauniisti sanos, et ei mennä pätemään‚ vaan oppimaan toisiltaan.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja me viimeks se, ku puhuttiin paljon kaunokirjallisuudesta ruokapöydässä ja puhuttiin kielten oppimisessa. Kävi ilmi, että me huviksemme koko ajan opiskella jotain vieraita kieliä esimerkiksi. Yksi opiskeli koreaa ja meikäläinen espanjaa ja me kokeillaan kaikkea Duolingoja ja muita sovelluksia ja kokoaikai ollaan uteliaista ja avoimia uusille asioille. Et tämmösiä yllättäviä yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. No me on puhuttu nyt Opettajien akatemiasta ja siitä, mitä se on teille merkannu ja ehkä laajemminkin yliopistolla ja opetuksen kehittämiselle Helsingin yliopistossa, mut mennään vielä pikkasen laajemmin ja katotaan sitä, että miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tai muuttumassa. Miten te ajattelitte, jos nyt vaikka puhutaan tästä 10 v:n jaksosta, mikä Opettajien akatemia on ollu olemassa, niin mikä on muuttunu ja onko jotain semmost, mikä pysyy ja on jatkuvaa? Minkälaisia asioita erityisesti halusitte nostaa? Voitko sä vaikka Tiina alottaa?

 

Tiina Airaksinen: Joo. No tietysti me voidaan taas, tämä pandemia on tämmönen hyvä raja-aika, mikä on varmaan muokannut aika paljon meidän ajatusta ja identiteettiä toimintaan. Mut ehkä joku semmonen tendenssi, minkä mä oon huomannu, et erityisesti tietysti verkkokursseilla, mut senkin jälkeen pandemian jälkeen, niin jollain tavalla opiskelijalla on tarve ehkä, ja vielä opettajallakin, jotenkin semmoseen enemmän ohjaustyyppiseen. Ei semmoseen (-) [0:24:46], et on yksi siellä naama edessä, joka esimerkiksi useasti kiinalaisessa kulttuurissa nähdään hyvin luonnollisena, että se opettaja on se täysi auktoriteetti. Ja tietysti tässä tullaan näihin kansainvälisiin kulttuurisiinkin eroihin opetuksessa. Mut tietyllä tavalla, että opettaja on ja opettajuus on enemmän semmost ohjausta, jopa mentorointia. Semmosta vähän niin kuin vierellä kävelemistä, eikä sillä tavalla, että sä olet siellä edessä ja neuvot‚ että menet tuonne tee tänne, vaan niinku semmoset myös kommunikointia enemmän niiden opiskelijoiden kanssa.

 

Eric Carver: Mitä Kirsti nostaisit esiin erityisesti?

 

Kirsti Lonka: Joo, tässä on hyvin paljon tullu myös tälläst sosiaalista deprivaatiota, sosiaalista tyhjiötä ihmisille… ja mulla itselläni on ollu aina… jo pitkän aikaa sitten tämmönen dialoginen lähestymistapa ohjaukseen. Ja itse asiassa… Eino Kailan aikanaan voittanu Esa Saarinen, jonka kanssa pidin tällaisia Rohkenen ajatella -luentoja 90-luvulla, sinne tuli kaikista eri tiedekunnista opiskelijoita, niin mä kysyin hänen, et miten hän niiku niin hyvin näitä väitöskirjoja ohjaaja ja saa nää kaikki nuorena väittelemään. Hän sano, et hänellä on sellanen tekniikka, että hän ensin kysyy, et mitäs sulle noin kuuluu ja mitä sun elämässä nyt tapahtuu ja hetken jutellaan siitä ja sitte lähdetään aina kahden viikon välein näkemään ja asettaa tällasia osatavoitteita. Yksi tärkeähän on… tässä on mulla niin kuin on aina ollu semmonen kokonaisvaltainen lähestymistapa ohjaamiseen. Että nuoret ihmiset niin sinä kun he on yliopistossa ja sinä aikana, kun ne sitten jotkut tekee väitöskirjaa, ni heil tapahtuu paljon. He eroaa, he pettyy, he vanhemmille sattuu jotain, lapset, elämä, kaikenlaisia. Väliintuleva muuttuja nimeltä elämä siinä koko aika läsnä ja tavallaan, et näkee ihmisen ihmisenä ja ohjaaminen on sitä, että kuuntelis kaksi kertaa enemmän, ku puhuis. Ettei vaan ohjais ja paasais ja kertois ja nyt sinä teet tätä, vaan nimen omaan niin kun ohjauksen dialogisuus ja se kuunteleminen. Ja kyllä ihmiset ymmärtää, et se on ensisijaisesti ohjaustilanne. Se ei oo mikään terapiatilanne. Mut pikkusen pitää olla pelisilmä, et näkee, et mihin tämä ihminen tällä hetkellä, mihin hänellä on voimavaroja, mihin hän venyy ja minkälaista ohjausta hän tällä hetkellä tarvitsee. Niin sen tyyppinen ajatus ohjauksesta.

 

Mut myöskin sitte, kun on massaopetusta ja on hyvin paljon opiskelijoita, niin täs viimeisen 10 v:n aikana, ku on ollu sosiaalinen media ja muu enemmän tapetilla, niin joillan on alkanu ehkä tulla pikkusen sellaset 24/7, et saattaa sunnuntai-iltapäivänä saada viestejä asioista ja… vähän, et pitäis aina olla kaikkien käytettävissä. Et siinäkin on hyvin tärkee, mä koulutan tulevia opettajia, (- -) [0:27:59] oman jaksamisen kannalta on tärkeää, että sen sijaan, että te ootte kaikkivoipia ja ohjaatte itse kaikkia‚ niin kouluttaa se tiimi, koska tutkimusten mukaan tällainen vertaispalaute, toisilta opiskelijoilta saatava palaute, on usein jopa tehokkaampaa. Kun ne painii samojen asioiden kanssa, niin miks ne kaikki erikseen ratkaisee sitä samaa ongelma ja tulee minulta kysymään, vaan että mä tiimiytän tiimin ja koko aika rakennetaan joukkuetta, jotka auttaa toisiaan. Ja ihan samalla tavalla koulussa opettaja uupuu, jos joka ikinen kysyy häneltä samaa asiaa, vaan hänen pitää toimii tämmösenä pelinrakentajana koko ajan.

 

Ja sitten ihan on paljon tutkimusta tästä palautteesta, ku annetaan palautetta. Mä kutsun sitä nykyään edisteeksi, kun… jos mä kysyn, että haluutko hän palautetta gradustasi, niin ihmiset pelästyy ja menee ihan puolustuskannalle. Mä halusin, että kysyn, että haluaisitko vähän edistettä, että miten tästä käsikirjoituksesta tulisi parempi, niin heti menee vähän sillee etukenoon ja alkaa kuunnella kiinnostuneemmin, että miten tästä hyvästä työstä saadaan parempi.

 

Niin ja kaikissa töissä on vahvuuksia, et mun filosofia on se, et mä keskityn niihin vahvuuksiinm mitä siinä on ja käsittelen… Sit on ihan tutkittu, et erityisesti online ympäristössä, mun espanjalaiset kollegat on tutkinut, ja tällainen niin sanottu episteeminen palaute…  sen sijaan, et sanoo korjaa toi ja korjaa toi ja korjaa toi, on sellanen, et miten ajattelet, että lukija ymmärtää tämän, miksi sanot näin tuossa, voisiko tämän sanoa jotenkin toisin. Ja sitten vielä toinen, mikä parantaa sitä on tämmönen ehdottava palaute, ettei vaan kritisoi ja sano, et voisiko tän sanoa toisin‚ vaan vois tulla pian jotain vähän jotain ehdotusta, et mihin suuntaan sitä kannattais viedä.

 

Eli tämän tyyppinen, et jokainen opettaja vois miettisin sen oman ohjausfilosofian ja myöskin sen, et keskustelee opiskelijoiden kanssa niistä rajoista. Et kysykää ensin kaverilta, jos ette saa selvää, ni tulkaa koko ryhmänä sen opettajan puoleen, jos teitä on hirveän paljon vaikka kurssilla. Tavallaan kouluttaa heidät joukkuepelaajiksi. Ja sama voimauttaa heitä sillä tavalla, että heistä tulee tällaisia subjekteja ja se voimauttaa myös niitä opiskelijaryhmiä. Et he ei oo vaan semmosia avuttomia, jotka saa opettajalta ohjausta, vaan he on tämmösiä oman oppimisensa subjekteja. Ja tämä on ehkä tämmösessä pähkinänkuoressa mun ohjausfilosofia.

 

Eric Carver: Täs… mikä on ymmärrettävää podcastin nimen takia, et puhutte hyvin paljon myös ohjauksesta ja siitä miten opettajuuden muutosta kuvaa se tavallaan ohjauksellisuuden vahvistuminen. Mut jos otetaan kiinni tavallaan, te sanoitte tosi monta asiaa, et tavallaan se, että sieltä podiumin sieltä keskeltä minä puhun enemmän semmoseen ohjaukselliseen ehkä valmentavaan, sanotko rinnalla kulkevaan, Tiina, rooliin sit tavallaan Kirsti puhut siitä – sitä ryhmää tuetaan tiiminä ja jotta se toimivuus sekä ryhmässä, että sit niin yksilöillä vahvistuu, ni ihan suora kysymys: eikö tää oo aika erilaista, mihin te ehkä ootte tottunu itse aikanaan omien opintojen aikana, et eikö tässä itse asiassa aika paljon nyt oo tapahtunu?

 

Tiina Airaksinen: No onhan tässä tapahtunu, mut ehkä me just opetetaan niin kuin me olisimme halunneet, että meitä ois opetettu [naurahtaa]. Et jollain tavalla antas  eväitä siihen tulevaisuuteen. Ei pelkästään ikään ku se substanssitieto, mitä me täällä opetetaan, vaan se et tietyllä tavalla erityisesti tämmösenä epävarmana aikana pandemian, sotien, muun, et välttämättä saa työpaikkaa ja muuta, niin tietyllä tavalla semmosia taitoja‚ et sä pärjäät tulevaisuudessa. Mediakriittisyyttä. Koska heistä tulee niitä median tuottajia ja kaikkea sosiaalisen median käyttäjiä ja   tuottajiakin, niin tietyllä tavalla sellasia taitoja, että he… Se substanssi kyllä, sen voi löytää myös muualta sit kun yliopistosta lähtee, mut tietyllä tavalla‚ et sul on välineet toimia ja sit sul on semmonen pohjaton uteliaisuus, et sä voit aina olla opiskella vähän lisää, niin se ois se tulevaisuuden ne avaimet, mitä mä haluaisin opiskelijoille täällä sanoo. Että it’s gonna be ok. Et me annetaan taas pikkusen sulle ohjeistusta, neuvoo ja näin, mut sä pärjäät siellä. Et sä pärjäät aivan satavarmasti, kunhan vaan tietyllä tavalla pysyt aina uteliaana ja tietyllä tavalla kaikkea pystyy opiskelemaan sit myös sen jälkeen, kun lähtee täältä yliopistolta. Et ei tääl tarvii olla valmis. Muuta kun et jos saa sen kandin tai maisterin paperit, mut muuten ei tarvi olla valmis ihminen. Kyllä sit se työpaikka, työpaikat sit opettaa ja monenlaisia taitoja tuut tarvitsemaan, mutta jollain tavalla myös sitä, että kyllä ne sun siivet kantaa.

 

Kirsti Lonka: Ja tässä varmaan se, että kun kysyit meijän omia kokemuksia, niin mä opiskelin siihen aikaan, kun oli tällasia, ja niitä on edelleenkin varmaan, tämmösiä sankari-prosessoreita. Eli sellainen joka tietää kaiken ja osaa kaiken ja joka on semmonen loistava tähti, jota muut sitten ihailevat. Versus sitten tällainen valaiseva tähti, joka sitten tuo valokeilaan niitä nuoria ja heidän osaamistaan. Että mun mielestä sellasta sankari… yksinäisten sankaritähtien aika on… Me ollaan itse asiassa tutkittu jopa sitä, et miten tällaiset luonnontieteen huippu monitieteelliset tutkimusryhmät toimii, niin siellä on hyvin paljon tällasta sitä yhdessä improvisointia, yhdessä tekemistä, ihmisillä on erilaisia vahvuuksia, se on sitä joukkueen rakentamista ja… mä oon nähny sellaisia surullisia tapauksia, et joku prosessori jää eläkkeelle ja hänelle ollenkaan jälkikasvua, koska hän on itse halunnut olla aina se stara. Versus sitten että just näitä, mistä Tiina puhu, et tulevaisuuden taitoja, työelämätaitoja oppii siinä‚ et oppii rakentaa tiimiä ja lukemaan peliä ja tuottamaan ymmärrettävää tekstiä ja kommunikoimaan rakentavasti, niin sillähän pärjää… Mun entiset jatko-opiskelijat, väitöskirjatutkijat on mitä ihmeellisemmis tehtävis. Monet on yrittäjiä ja he on päässeet hyvin pitkälle elämässään. Ja se ei oo mitenkään mun ansiota‚ mutta haluaisin ajatella, et ohjaajalla on siinä joku vastuu, et miten se sitä ilmapiiriä ja sitä oppimisen intoa tukee. Ettei nyt ainakaan sammuta sitä, ettei nyt ainakaan nöyryytä, eikä nyt ainakaan latista ihmisiä niin, et ne ei uskalla kysyä.

 

Eric Carver: Aivan. Joo tää on aika iso itse asiassa kysymys, eikä vaan  pedagogisessa tilanteessa, vaan ehkä yhteisössä laajemminkin, että miten sitä valoa niin sanotusti jaetaan. Että se on itse asiassa aika mielenkiintoinen havainto, mitä tossa just äsken käytit.

 

Yks semmonen asia, mihin Kirsti viittasit äsken, on opettajien kova työkuorma ja aina välillä, kun puhutaan nimenomaan opetuksen kehittämisestä, ni joku saattaa parahtaa, että eikö mikään riitä. Että just tosiaan virtuaaliteknologiat käyttöön ja tekoäly huomioitava uusissa arviointikäytännöissä ja tuntu, niin kuin teki ootte    kuvannut tota muutosta, et siin on hirveen paljon asioita. Niin onko teillä nyt antaa sit jotain tämmöstä armeliasta tai lohdullista, et miten ehkä niitä rajoja ja sitä niinkun riittävän hyvää myös varjellaa? Että ei oo semmoinen niinkun vääränlainen eteenpäin itsensä ruoskiminen, että koko ajan pitäs olla jotenkin parempi tai enemmän nimenomaan siinä opettajan roolista. Kumpi haluis ottaa kiinni tästä?

 

Kirsti Lonka: No ehkä tohon edelliseen liittyen sen verran sanoisin, että jos yrittää itse olla täydellinen ja osata kaiken ja ahdistaa, että (- -) [0:05:18], niin sitten kyllä uupuu. Mut pitää myöskin osata ymmärtää, et sä et ole yksin, senkin takia tämä Opettajien akatemia on hyvä. Että ei tarvitse kaikkea osata. Esim. mä olen aika tollo kaikenlaisista teknologioissa alun perin. Kaikki mitä osaan somesta mun tyttäret on opettanu ja nuoret kollegat ja väitöskirjatutkijat ja opiskelijat aina neuvoo, jos mä en osaa käyttää jotain teknologiaa ja he itse asiassa voimaantuu, kun he tulee niitä säätöjä siihen säätämään. Että tämä… Teamsissa ja muualla työskentely on semmost jatkuvaa epäonnistumisista toipumista. Mulla on semmonen Oivaltavaa oppiminen niminen kirja, miten nämä tulevat opettajat lukee, ni siin on semmonen ihan seitsemän kohdan lista, että miten selviän siitä, et koko ajan kaikki muuttui ja kokoaika on… tuntuu ittensä tyhmäks. Mutta tavallaan se on kaiken oppimisen avain, et kestää sitä omaa tyhmyyttä. Että onko koko ajan sillei avoin, et jahas, nyt mä en osaa tätä ja mitenhän tämä ratkaistas ja voisko joku auttaa ja sitten… Et se on tavallaa sellasta vastavuorosta. Mutta niin kuin sankariprofessorien aika oli ohi, ni sankariopettajan aika on ohi. Et nää meidän nykyiset opsit, opetussuunnitelmatkin, edellyttävät opettajat, et tekee yhteistyötä. Ja myös niin kun voimauttaa nuoria niin, et nuoret opettaa heitä.

 

Eric Carver: Kyllä. Mitä Tiina? Miten pidetään rajoista ja jaksamisesta huolta?

 

Tiina Airaksinen: No jotenkin se ehkä, että meitä ei oo kahta samanlaista opettajaa. Et jokainen voi olla opettajana yksilönsä. Et Opettajien akatemia on hyvä esimerkki siitä, et meillä on, mitä sä sanoit yli 100 opettajaa, niin 100 hyvin erilaista opettajaa [nauraa]. ja meillä on hyvin erilaiset identiteetit, eikä olemassa yhtä oikeata. Et jokainen voi olla sellainen, tiedätkö, mikä itse halua ja mikä tuntuu itselle läheiseltä. Mä oon vähän samanlainen ku Kirstikin, että teknologia ei ole maailman paras teema, eikä muuta, mut mua ei niinkun häiritse se. Ja sit mä osaan myös aika hyvin joitakin asioita. Mä oon muun muassa, nyt mä voin sen  tunnustaa, kun meillä ei enää oo, et mä inhosin WebOodia koko ajan, niin kauan kun se oli käytössä. Mun mielestä oli täysin turha ohjelmisto ja monia muitakin, niin mä vähän suhtaudun tällä tavalla. Ja eikä kaikkeen opettamiseen, kehittämiseen, nippeliin ja näppeliin tarvii mennä mukaan, vaan tekee sellaista, mikä itsestään tuntuu hyvältä. Ja jotenkin sopivalta itselleen ja opiskelijoille, sille teemalle ja sille yhteisölle ja jotenkin se on ja oman jaksamisen puitteissa, et jos mä teen aina välillä vuosittain erottelet, et joku vuosi mä oon enemmän ehkä joudun olemaan sen Aasian tutkimuksen, Kiinan takia, paljon mediassa ja sit toisena vuonna on vähemmän mediassa ja kehitän vaikka mun opettajuutta. Sit mul on ollu digitaalisuuden teemavuosia, nyt on ollu johtajuuden teemavuosi ja välillä vähän antaa itselleen breikkiä ja kattoo jotain muuta, koska tietyllä tavalla, jos sä koko ajan painat sitä päässä, että mun pitää olla parempi ja hienompi ja kauniimpi ja muuta tällasta näin, niin eihän kukaan ihminen jaksa. Et kylhän työstä, opettajan työstä, pitää nauttia.

 

Eric Carver: Kyllä.

 

Podcastin nimi on tosiaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa ja puhutaan lopuks vähän siitä. Tossa jo kun sanotitte sitä, et miten opettajuus on muuttunu, ni nostitte esiin nimenomaan tän ohjauksellisuuden ja Kirsti toit esiin sen, että se opiskelijan kokonaisvaltainen kohtaaminen, et vaikka se ohjaavan opettaja rooli ei oo se terapeutin rooli, ni kuitenkin ihmiset siinä juttelee ja sillai ihmisillä on se muuttuja nimeltä elämä siellä taustalla. Ni miten te näette tän ohjauksellisen roolin kehityksen? Et miten se on ehkä kehittynyt tässä viime aikoina? Ja onko jotain suuntaa, mihin nimenomaan opiskelijoiden ohjaus on menossa? Tai voitte ottaa myös kantaa siihen, et mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Haluutko Kirsti alottaa tähän vastaamisen?

 

Kirsti Lonka: Ehkä se, mikä mun mielestä on tärkeetä, et se ei mene siihen suuntaan, siinä on riskejä, että menee siihen suuntaan, että opiskelija on jollain tavalla asiakas, joka sitten antaa neljä tai viisi tähteä -tyyppisesti sitä palautetta. Et sen takia mä oon itse tutkinut ja kehittänyt rakentavan palautteen ja edistän tekniikoita, että aluks opettaa opiskelijat, minkälaist on rakentava palaute, mikä on sellaista, mitä mä tarviin esimerkiksi mun opetuksesta. Ei mun tarvii kuulla, et mä oon tyhmä tyyppi tai jotain tällasta, vaan että mitä tässä voi tehdä paremmin, mitä voit tehdä eri tavalla, miten tätä vois kehittää. Koko ajan sellasta… semmosta näkökulmaa. Mutta on myös nykyään sellasta… aika uuttakin… kulttuuria, joka liittyy tähän tällaseen niinku polarisoivaan roustaamis-… Itse asiassa tämmöstä kiusaamisilmiötä ehkä tulee… niin kun ympäröivästä kulttuurista hyvin paljon. Ja usein kriittinen ajattelu ymmärretään niin, että ottaa jonku yksityiskohdan, johon rupea hirveesti kritisoimaan, eikä halua… nähdä asioita… tavallaan vähän useammasta näkökulmasta.

 

Mä en tiiä onko tämmöstä vähän niin kuin ilmapiirin muutosta on ollut havaittavissa välillä. Se kärjisty ehkä silloin, kun oli pahimmillaan tämä pandemia ja opiskelijat oli kovin uupuneita. Mä luulen, et se liittyy siihen. Mut semmoinen tietynlainen ilmapiirin polarisoituminen, vastakkainasettelut, tämän tyyppinen. Niin meidän tehtävä on tavallaan ylläpitää sellasta kunnioittavaa kulttuuria, jossa ihmisiä arvostetaan ja kohdellaan kunnioittavasti. Ja tietysti myöskin toimii vähän roolimalleina siinä, et miten me kohdellaan toisiamme ja miten me reagoidaan sitten erilaisiin provosointi yrityksiin. Ettei tavallaan lähdetä sellaiseen eipäs juupas… dialogiin, vaan lähetään enemmän dialogisesti lähestytään näitä asioita. Et kyl siinä, kyllä kaikki ympäröivän maailman ja todellisuuden ilmiöt heijastuu myös  jokaiseen tällaiseen tilaisuuteen. Ne on harvemmin ehkä kahdenvälisessä ohjauksessa, mut ne ehkä korostuu tällaissa just online-opetuksessa. Jos se malli tulee jostain anonyymeilt keskustelupalstoista, et siellä chatissa saattaa olla…hyvinkin teräviä kommentteja usein.

 

Saatteko kiinni tästä ilmapiirin –

 

Eric Carver: Niin. Et unohtuu se tavallaan yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus ja se, että tosiaan niillä sanoilla voi olla myös negatiivisia vaikutuksia, jos ei niitä aseteta  rakentavassa hengessä.

 

Kirsti Lonka: Niin tai ehkä semmonen inhimillisyys, että ymmärtää, että ei oo vaan semmosta sananvapautta, että ihmiset voi päästellä suustaan mitä, vaan että on ihmisiä, jotka on kokonaisia, jotka tuntee ja… empatiakyky esimerkiksi ja kunnioittaminen on tärkeitä asioita, mitä kannattaa korostaa.

 

Tiina Airaksinen: Mä oon ihan samaa mieltä Kirsti siinä, että tietyllä tavalla semmosessa verkko-opetuksessa tai jopa ohjauksessa ja muussa, niin siin on jotenki helpompi olla hirveen tyly. Ja sitte ku sulla ei oo niitä kommunikoinnin, (sul) [0:13:13] ei (oo) oikeastaan sitä nonverbaalia viestintää ollenkaan siinä, sulla on vaan se kirjoittaminen, muutama sana, niin se saattaa olla ja sit ehkä me luetaankin se tylymmäks, kun se itse asiassa olis. Et sillo jos me nähtäs se vaikka opiskelija, joka ei oo samaa mieltä tai on kriittinen, ni se ihan oikeasti saattaa näyttää vaikka nukkuneen rukoukselta, niinku mä muistan, ku yksi opiskelija… nukku mun luennoilla ja mä olin sit vähän, et kyl mä nyt tiedän, et… mä en luulisin, et mä olisin vähän kiinnostavampi, ni hän sanoi, et kun hän on ravintolapäällikkö, et hän oli viime yönäki töissä kahteen-kolmeen asti ja sit aamulla tuli kymmeneltä mun luennolle. Mä sanoin, et nuku ihan rauhassa.

 

Et ku me ei tiedetä tätä tarinaa ja se on helppo sylkästä siihen, tiedätkö muutamalla sanalla, ja sit mä vähän yliarvioidaan ja aliarvioidaan ja muuta, mut sit ku sä tuut face to face juttelemaan, niin silloin ehkä päästää sit siihen, että missä mennään ja mikä ihan oikeasti, onko hätä jostain.

 

Ja sit tietyllä tavalla mä oon siitä myös hyvin samaa mieltä, et sosiaalisesta mediasta ei enää vauva palstoilta, vaan muualta otetaan sellaista tekstiä ja toimintatapaa, joka on niinku hyvin… ei arvostavaa. Ja mun mielestä se kuitenki täytyis olla semmoinen asiallinen ja kaikkia siinä on… opetustilanteessa arvostavaa. Ei tarvi olla samaa mieltä. Eikä myöskään hyväksyä sitä, mut täytyy aina kertoo, että miks ei ja mikä on se peruste siihen, et mikään mutu ei akateemisessa maailmassa riitä, et sulla täytyy olla joku. Ja mun mielestä sehän on aivan ihana, et ollaan eri mieltä asioista, mut sit ku mennään asiattomuuksiin tai tylyihin kommentteihin ja jotain muuta, niin ne ei ikään kuin kuuluu mun mielestä meidän tieteelliseen keskusteluun, eikä meidän opetukseen. Ja se on ehkä mikä on muuttunu, mut jos joku mikä on niinku… hienoks jotenkin tullut vielä tämän pandemian jälkeen on, et ihmiset… opiskelijat haluaa tulla kampukselle ja ne haluaa tulla juttelemaan ja jotenkin arvostaa sitä ihan eri tavalla sitä mahdollisuutta tavata toisiaan ja opettajia. Niin se on tullu jotenkin hyvin tärkeänä esille on tässä viime kuukausina.

 

Eric Carver: Joo. Tossa ekalla tuotantokaudella oli vieraana apulaisprofessori Hannu Lahtinen, joka nyt just tuli valituksi myös Opettajien akatemiaa. Hän oli silloin tullut valituksi HYn eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Hyvä ohjaajan palkinnon oli saanut Anu ja sit kysy-, me puhuttiin just ohjaamisesta koronan aikana, niin jos mä oikein muistan, niin Anu just sano sitä, et hyvin paljon semmosia asioita, mitä tapahtu lähiopetuksessa, et ennen luentoa‚ luennon jälkeen, semmosia lyhyitä erittäin tärkeit kohtaamisii, tarkentavia kysymyksiä ja muuta, et ne niinku jäi korona-aikana. Niinku tavallaan ymmärrettävästi pois, kun ruutu sulkeutuu, se sulkeutuu. Ja nyt on tietysti jännä nähdä, et miten hyvin sitte opiskelijoiden ja opettajien ne suhteet ja se vuorovaikutus palaa ja millaseks se   muodostuu ja milloin tavallaan just ehkä se yhteisöllisyys ja tietynlainen semmonen matalampi kynnys kysyy ja ottaa puheeks, niin miten hyvin se nyt toteutuu.

 

Onko vielä liian aikaista arvioida? Esim. Kirsti onko sulla nyt sellanen olo, että ollaan palattu johonki uuteen normaaliin tai että se yhteys ois vahvistunut taas?

 

Kirsti Lonka: Siis mehän ei tulla ikinä palaamaan mihinkään, vaan nyt on tullu tämmönen uus hybridi normaali. Niinku nytteki, mä tänään olen kotona ja tämä keskustelu käydään hybridisti. Mut mul oli tapana jo pandemian aikana simuloida, että me tultiin opettajat siihen mukavasti höpöttelemään langoille tasalta, kun luento alko 15 yli, oltiin siinä juttelemassa ja sitten, niin nauhotettiin usein, niin se nauhotus alkoi vasta sitte, ku puhu siinä. Ja sitten me taas ennen loppua hyvissä ajoin suljettiin nauhotus ja ne, jotka halus ni avattiin kamerat ja siihen sai jäädä juttelemaan vähän niinku luennon jälkeen. Et me pyrittiin tuomaan myös tälläsii virtuaalisiin käytäntöjä.

 

Mut kyl nytten se, et me tehdään kaikkea vähän myös turhaa, et me hengataan vähän opiskelijoiden kans, meil on vuosijuhlia, meillä on kaikenlaista kivaa, meillä on yhteisöiltoja. Esim. me järjestetään mun kasvatuspsykologiassa kaikenlaist tällaista… Se ongelma oli se, että tämä online sellasta… me ei jaksa istua tässä ruudun ääressä, ku tulee niska kipeeks. Se minimoidaan se aika. Kaikki on turhaa. Mutta sitten kun ollaan kasvokkain ja hengaillaan, niin siinä on paljon enemmän aikaa… et ihmiset ei niin sanotusti myös suoraan asiaan. Ja mä luulen, et nyt  arvostetaan tätä kaikkea turhaa lässytystä [nauraa] paljon enemmän kun aikasemmin.

 

Eric Carver: Tärkeitä kohtaamisia, joka voidaan myös joskus määritellä turhaks lässytykseksi, mutta usein hirveen –

 

Kirsti Lonka: Just näin. Informaalit kohtaamiset. Pandemian aikana koettiin turhaks lässytykseks, jos se tapahtu täs ruudun ääressä.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Niin kyllä sitä itsekin huomas, että ne oman tiimin, vaikka niitä oli kiva nähdä, niin me kahvihetket jossain vaiheessa Zoomin yli, ni ei vaan jaksanut enää, että se ruudulle höpöttely ja ruudulle esiintyminen tavallaan, niin  rupes sitten myös vähän painamaan.

 

No hyvä. Täs tällä kolmikolla varmaan voitas puhuu opetuksesta ja ohjauksesta ja sen tulevaisuudesta pitkäänkin, mutta ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen. Ja tossa ekalla tuotantokaudella ja otin tavakseni, et kysyn aina vieraalta… antamaan kuulijoille joku lukuvinkki, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä. Niin mikäs ois Tiinan lukuvinkki kuulijoille?

 

Tiina Airaksinen: No mä en tiedä, onko tässä tullu, mutta esiin tuli tämä ainakin tää Tieteiden välisellä poluilla – kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista. Kollegoiden kirjoittama erinomainen kirja. Julkaistu juuri muutama viikko sitten, mutta tämä ei ollut se, mitä mä haluaisin ehdottaa, koska se on itsestään selvyys.

 

Toinen tähän aikaan liittyvä, ei millään tavalla aiheeseen liittyvä, on kirja muutaman vuoden takaa Nimeltään onnellisuuden taito ja sen on kirjottanu Howard (C.) [0:19:41] Cutler Chrysler ja siinä on haastateltu Dalai-lamaa. Lukekaa. Ja jos on vapaata, missä vaiheessa, niin se on aika hyvä selitys siitä, että mikä on elämän perimmäinen tarkoitus.

 

Eric Carver: No niin. Se on mielenkiintoinen lukuvinkki.

 

Kirsti, mitä lukuvinkkii sulle tulis mieleen?

 

Kirsti Lonka: Joo, toi Onnellisuuden taito, sain sen aikanaan tän Onnellisuuden taitokirjan sain aikanaan väitöslahjaksi. Erinomainen kirja.

 

Mä… pitää ihan luntata nyt kännykästä, että toi kirjailijan nimi Rutger Bregman. Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Mä oon psykologi koulutuksessa tän ja silloin, kun mä opiskelin psykologiaa, niin psykologia keskitty ihmisen heikkouksiin ja puutteisiin ja käsitys siitä, että ihminen on luonnostaan paha ja kaikenmaailman sähköiskukokeita ja vankilakokeita, niin itse asiassa tämä Hyvän historia -kirjassa, niin aika paljon kyseenalaistetaan ja osoitetaan heikkouksia tällasessa ihmiskuvassa. Ja nyt erityisesti, kun on sota meneillään, siin kerrotaan muun muassa kuinka natsi-Saksa yritti murtaa brittien selkärangan ja saada heidät paniikkiin pommittamalla Lontoota. Toivon, että herra Putin olisi lukenut tämän kirjan ja ottanut opikseen, että ei se Hitlerkään siinä onnistunut, vaan sehän vaan vankisti tätä kansakuntaa. Että me ymmärretään, että tämä vahvuuksien psykologia, että ihmisessä on paljon hyvää, mitä kannattaa vahvistaa ja erityisesti nyt kriisiaikana, ettei ruveta muuttamaan meidän ihmiskuvaa… sen takia, että on on joitain häiriintyneitä joukkioita tai hyvin pahasti häiriintyneitä ihmisiä maailmassa. Niin se (- -) [0:21:48] pohjimmiltaan paha. Ja toi hyvin aukottoman looginen teos. Kärpästen herra muun muassa käsitellään hyvin mielenkiintoisella tavalla. Sitähän pakotettiin aina lukemaan koulussa ja sitten todellisissa tilanteissa tämä Kärpästen herra ilmiö ei niin kuin näyttäydy kovin todennäköisenä skenaariona, jos ihmiset laitetaan autiolle saarelle. Että ihminen on luonnostaan… sosiaalinen ja tarvitsee toisia ihmisiä ja yhteistoiminnallinen, sosiaalinen olento.

 

Eric Carver: Kyllä tässä –

 

Kirsti Lonka: Pitkä [nauraa] (-) [0:22:26]. Lukekaa Bregmanssin Hyvän historia.

 

Eric Carver: Joo ja jos, joku kattava teema näissä lukuvinkeissä oli ekalla tuotantokaudella, niin aika usein ne liittyy just tämmöseen armeliaisuuden ja toivon teemoihin‚ mitkä tässä ajassa meillä on tosi tärkeetä.

 

Hei‚ iso kunnia oli saada Kirsti ja Tiina teidät vieraaksi ja kiitos kiitos tosiaan, kun pääsette vieraaksi ja tulitte juttelee Opettaja akatemiasta ja opettajuudesta ja ohjauksesta. Kiitos vielä.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Kirsti Lonka: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa