Helsingin yliopisto
Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toiseen tuotantokauteen! Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.
Toisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa keskitytään 10 vuotta täyttävän Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historiaan, nykypäivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?
Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Lonkaa ja Airaksista yhdistää se, että he ovat molemmat Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja. Airaksinen johtaa akatemiaa vuosina 2023-24.
Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.
Podcastia juontaa Eric Carver. Hän työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Carver vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Hän on myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemian koordinaattori. Aiemmin Carver työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 17. ja toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso.
Jakson aiheina Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historia, nykypäivä ja vähän tulevaisuuskin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?
Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.
Jakso ja tekstivastine julkaistu 12.1.2023. Jakson pituus 54 minuuttia.
Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.
Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemia. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.
Opiskelijan ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa. Heitä yhdistää se, että ovat molemmat Helsingin yliopiston opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja ja Airaksinen johtaa akatemiaa nyt vuosina 2023–24. Tervetuloa mukaan teille molemmille.
Tiina Airaksinen: Kiitos.
Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa tänä lukuvuonna 10 v täyttävän opettajien akatemian historiasta, nykypäivästä ja vähän tulevaisuudestakin, ja siitä miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tän Opettajien akatemian historian aikana. Ja podcastin nimen teeman mukaisesti puhutaan myös tietysti siitä, että mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja mihin suuntaan se on ehkä menossa.
Mutta alotetaan ensin tästä Opettajien akatemiasta, joka on siis 10 v sitten perustettu. Niin minkähän takia se perustettiin ja millasia tavoitteita sille asetettiin? Ja jos Kirsti alotat.
Kirsti Lonka: Joo. Meillähän Suomessa on tutkimuksen perusteella meritoitu paljon professoreita ja opettaja-yliopistonlehtoreita ja aina esimerkiksi akateemikot on usein tutkimusansioidensa perusteella nousseet sellaseen… saaneet sellasen s arvonimen… mut opetuksen arvostus on ollut sellanen asia, mistä on pitkään keskusteltu ja ajatus on ollu täs taustalla sellanen, että… jos on Opettajien akatemia, joka on tällanen verkosto, joka koostuu opetusansiolla meritoituneesta yliopiston opettajista, niin tällänen vois tuoda arvostusta ylipäänsä ja kiinnostusta siihen, et haluaa satsata opetuksen ja opiskelijoiden ja opiskelijoiden hyvinvointiin.
Ja meillähän on myös yliopistopedagogiikan… keskus. Ja sehän tämmönen verkosto, mis on yliopistonlehtoreita eri puolilta yliopistoa. Itse asiassa mä olin ensimmäisten joukossa. Mä olin lääketieteellisen tiedekunnan tutkijalehtori ja silloin alettiin jo muodostunut tällasta verkostoa, joka ois koko yliopiston tasonen. Ja sitten tietysti kun tällainen akatemia tuli, niin (-) [0:03:27] todella upeeta, koska oon koko ikäni pyrkinyt kehittämään ja tutkimaan ja ottamaan nöyrästi palautetta ja omaa opetusta parantamaan ja uudistamaan, et tuli tällainen yhteisö ihmisiä, joilla on sama intressi ja jotka kaikki syttyy tästä nimenomaan opetuksesta ja opiskelijoista. Ehkä se on tää pähkinänkuoressa.
Eric Carver: Niin ja itse kun nyt tässä olen perehtynyt akatemiaan, kun olen sitä ruvennut koordinoimaan tosta lokakuusta, niin tässä oli ilmeisesti yksi tausta-ajatus myös se, että kun oli aika paljon tämmösiä erilaisia opetuspalkintoja eri puolilla yliopistoa ja tiedekuntaa, niin tässä haluttiin myös tavallaan… Tää palkintohan on siis aika merkittävä rahasumma, niin sillä tukea siis myös niiden yhteisöjen opetuksen kehittämistä. Tavallaan että siitä osa siitä rahasta menee myös sille tavallaan yksikölle, josta se jäsen on valittu ja silloin tavallaan siinä tuetaan myös sitä paikkaa, mistä se henkilö, joka on ansioitunut ja tullut valituksi, niin on sitten lähtösi.
Kirsti Lonka: Joo ja tää on tosi tärkeä asia, koska kukaanhan ei voi yksin muuttaa asioita. Eli se tuo lisäarvoa sille koko yhteisölle tai ryhmälle, missä työskentelee.
Tiina Airaksinen: Ja Opettajien akatemiassa on mun mielestä myös se tärkeä pointti, että Helsingin yliopistohan on yksi maailman parhaimmista yliopistoista. Tutkimuksellisestikin ollaan sadan parhaan joukossa, joka on todella upea saavutus. Niin tietyllä tavalla, niinku Kirstikin sano, niin nostetaan myös sitä opetuksen, miten laadukasta ja tärkeetä opetusta me tehdään, niin sen arvostusta ja ei pelkästään sillä, että saadaan sitä yhteisöä ja saadaan tietyllä tavalla sitä näkyvyyttä. Myös se, että ikään kuin annetaan näille opettajille aikaa ja rahaa kehittää sitä opetusta, koska se on aina se tärkein asia. Ei pelkästään se rahaa, mut myöskin se aika. Ja tää Opettajien akatemia antaa sitten tietysti myös sen yhteisön, jossa voi keskustella ihan mistä vaan opetukseen ja ohjaukseen liittyvästä asiasta.
Eric Carver: Kyllä. No niinku tossa alkujuonnossa sanoin, niin Kirsti olit… sait kunnian olla ensimmäinen puheenjohtaja Opettajien akatemiassa silloin 10 v sitten. Ni minkälaista oli johtaa uutta akatemiaa ja millasii muistoja sulla on tuosta ajasta? Ja muuttuuko sun käsitys tai näkemykset jotenki siitä, et mitä yliopisto-opettajuus on ton tehtävän aikana?
Kirsti Lonka: No tavallaan siinä tuli näkyväks paljon sellasta, joka oli kuplinut koko ajan. Tiesin, et on eri tiedekunnissa innostuneita opettajia. Se oli aluks vähän niin kuin startup-tyyppistä toimintaa, koska meidän piti tavallaan käynnistää se tyhjästä. Meil oli tosi hyvä hallinnon tuki ollu koko ajan keskushallinnosta. Et sillä tavalla oli koko ajan tukea sille toiminnalle, mut kuitenkin piti tavallaan luoda ne käytännöt. Meillä oli viestintäryhmä, lähettii innostuneesti miettimää viestintäasioita, miten pidetään yhteyttä, minkälaista se toiminta on. Että päästiin luomaan ihan tyhjästä jotain. Se oli todella innostavaa aikaa. Et silloin esimerkiks kehittiin samaan aikaan… tuli Kaisa-kirjasto… Helsinkihän oli World Design Capital 2012. Oltiin just kehitetty Minervatori, joka mahdollisti tällasen… yhteiskehittelyn isossa ryhmässä ja järjestettiin innostavia tapahtumia ja… Se sellasta uuden luomisen intoa ja sitten varmaan nämä ensimmäiset, jotka siihen tuli, niin oli monet vähän tuttuja ennestäänkin. Siitä tuli ihan uusia ystäviä. Voisin sanoa, et me ollaan 10 v:n aikana ystävystytty ja nää perustajajäsenet oli just sellasia henkilöitä, jotka siinä ensimmäisessä aallossa tuli, niin ne oli niit pioneerejä, jotka oli kukin yksin osittain myös jäänyt vähän yksin omassa tiedekunnassa, jotka lopulta löysin tällasen innostavan porukan, jonka joka jako tän joidenkin mielestä oudon intohimon opetukseen ja ohjaukseen. Että ihan oikeasti sitten sai olla innostunut ja siihen sai paneutua. Niin se oli semmonen todella tärkeä vertaistukiyhteisö, vertaisoppimisyhteisö myöskin. Ja me vierailtiin, idea oli se, et me alettii vierailee toisemme tiedekunnissa. Oltiin lääkiksessä ja oltiin Kumpulassa ja Viikissä ja käytiin tutustumassa myös toistemme työpaikkoihin.
Eric Carver: Oliks tää jotain semmosta… kuitenkin, mitä koet, että se ois aidosti uutta? Just tää tämmönen poikkitieteellisyys ja kollegiaalisuus niin kuin yli tieteiden rajojen.
Kirsti Lonka: Kyl se erityisesti… mä esittelin tätä eri puolilla maailmaa. Mä pidän hyvin paljon kaikenlaisia keynoteja. Meillä oli ihan omat diapohjat, missä on tämä tammerterhon kuva ja kyl se tutkimus yliopistoissa herätti hirveän paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa ja tämmönen Teachers Academy herätti tämmösiä positiivisia… reaktioita ja kyllähän se on tän… samaan aikaan on tapahtunut myös sellanen asia, et meidän kasvatustieteellinen tiedekunta on noussut EU:n parhaaksi. Elikkä me ollaan 21 siellä maailmassa. Brexitin jälkeen… siellä oli vaan vain neljän brittiyliopistoo jäljellä, mutta se on varmasti lisännyt myös ylipäänsä suomalaisen… oppimistutkimuksen ja oppimisen ja opetuksen kehittämisen mainetta. Ja se on ihan kansainvälisestikki ollu semmonen kiinnostava asia. Ja moni kollega on sitte sanonu eri puolilla maailmaa, et voi kun ois tällanen, et kuulostaa ihan älyttömän hienolta.
Eric Carver: Ja jonkun verranhan niitä tavallaan sisar-veljes-verkostoja on esim. Oslon yliopistossa olemassa.
Kirsti Lonka: Joo. Ja sitten nää vanhat perinteiset brittiyliopistot ja nää amerikkalaiset, missä on kallis lukukausimaksu, niin siellähän on jo… aina panostettu paljon enemmän opetukseen tietysti kun on Suomessa. Mutta nää ei ei anglo-amerikkalaiset yliopistot, niin niissä löytyy samantyyppistä ja moni on ottanut mallia itse asiassa tästä toiminnasta.
Eric Carver: Kyllä. No jos me mennään tavallaan tästä isosta kuvasta, tästä akatemiassa, miks se perustettiin, millanen vaikutus sillä on ollut, niin tavallaan siihen yksittäisen akatemiaan hakijan näkökulmaa. Eli Tiina sä oot, onko se kaksi vuotta sitten, ku sut on valittu?
Tiina Airaksinen: Tais olla jo kolme.
Eric Carver: No niin. Kolme tai neljä vuotta sitten. Joka toinen vuosi valitaan. Niin mikä sai sut hakemaan akatemian jäseneksi? Ja onko se jäsenyys, nyt kun sä oot ollu jäsenenä, niin vaikuttanu jotenki sun uraan tai siihen miten sä oot kehittyny sitte opettajana?
Tiina Airaksinen: Hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Se alun perin ehkä, miks mä hain tähän oli, et mä olen… tää kuulostaa ehkä naivilta. Mutta mä oon aina tykänny opettamisesta ja ohjaamisesta. Ja sit ku mä tulin Helsingin yliopistoon 2003, niin mä jotenkin löysin itseni, et okei, että tää opettaminen on mun juttu ja toki tietysti tein siinä tutkimusta, mut se opettaminen oli jotenki… Siit tuli semmonen sydäntä lähellä oleva asia ja sit se sen kiinostaminen lähti vähän niinku sanotaan puolivahingossa, koska sitä aina tietysti, mistä sä tykkäät, niin sä haluat olla siinä hyvä, ja sä haluat olla vielä parempi ja kehittää sitä. Ja sit mä mietin, että mistä mä löytäisin tämmösiä samanhenkisiä ihmisiä. Totta kai meidän osastolla oli siinä ja oppiaineessa ja muutakin, mutta jotain sellaista, jonka kanssa vois vähän niinku nykysanalla ehkä sparrailla ja mietiskellä näitä asioita. Ja sitten tää tietysti tää Opettajien akatemia löytyi ja mä hain sinne. En yhden kerran vaan kaksi kertaa, kunhan mä hain vai kolmannellakohan pääsin. Näin saattoi mennä ja siinä vaiheessa mä kuitenkin koko ajan mietin sitä, et miten mä omaa itseäni ja omaa opettajaidentiteettiä pystyn kehittämään. Mutta se et mikä oli tärkeä ja mikä sana on täs monta kertaa mainittu jo, että mä halusin päästä yhteisöön, jossa voidaan keskustella ja jakaa näitä ideoita ja tietysti se… mä tunsin sen asian tutkimuksesta ja meidän osastolla ja oppiaineessa, ni on tämmönen tietyllä tavalla tieteiden välinen ja monitieteinen näkökulma ollu aina hyvin läsnä ja siks tää Opettajien akatemia on myös hyvin luonteva, niin kuin tietysti opetuksellisesta näkökulmasta.
Sitten jos me mietitään sitä, että miten se on vaikuttanu mun uraani, niin todella todella todella paljon. Et must jotenkin tuntuu, että mä voin ajatella, et ennen Opettajien akatemiaa ja Opettajien akatemia jälkeen, koska siitä on syntynyt… mä jotenkin oon muutenkin hyvin energinen, mut sit mä sain siitä lisää buustia siihen duuniin ja jotenkin ymmärsin sen, että mä olen tehnyt asioita oikein, mutta vielä voidaan mennä tässä ikään kuin eteenpäin. Niin tietyllä tavalla semmonen opettaja-identiteetin vahvistuminen on ollu tosi tärkeetä tän Opettajien akatemian kautta.
Ja tietysti jo ennen pandemiaa, mä olin kehitellyt erityyppisiä verkkokursseja ja sitte Opettajien akatemian rahoituksen kautta mä pystyin kehittämään lisää. Elikkä se tietyllä tavalla se rahapalkinto, mikä siitä Opettajien akatemiasta tulee, niin se antaa sulle mahdollisuuden. Elikkä se ostaa myös mulle aikaa. Elikkä jos mietitään yliopistonlehtorin työtä, niin opetusta on suunnilleen vähentää se 200 t/v. 7-8 kurssia plus kaikki ohjaamiset. On se kandi, maisteri tai tohtori, niin sen lisäks ei oikein hirveesti oo aikaa eikä energiaa tehdä paljon muuta. Niin tietyllä tavalla mä pystyin palkkaamaan sit jotain tuntiopettajia tekemään mun duunin ja mä pystyin kehittämään omaa opetusta ja verkko-opetusta ja tämmöstä näin. Niin se on sellainen tietynlainen vapaus, mitä se antaa. Et se on… se on aivan niinku upea tilanne, et mun on vaikea jotenki olla tarpeeks hyvilläni ja kiitollinen ja onnellinen, et mä oon saanu tämmöisen mahdollisuuden.
Eric Carver: Kannatti hakee sit useamman kerran.
Tiina Airaksinen: Ehdottomasti [naurahtaa]. Mä oon aika sisukas ja sit tietysti yksi tärkeä, mikä täs tuli esille oli kun tämä yhteisö, joka on heidän, niin mukaan niin sielt sit tulee semmonen rohkeus myös tehdä ja uskaltaa ja kokeilla ja kysyä ihmisiltä, et hei, mites te ootte tehnyt tämän kurssin kanssa tai mites te ootte tehny opiskelijan kanssa tässä. Ja tieto vaan lisääntyy.
Eric Carver: Kyllä. No nyt kun tosiaan vietetään Helsingin yliopistossa opetuksen juhlavuotta ja samaan aikaan tai osin tietysti liittyy siihen, et Opettajien akatemia täyttää nyt tän 10 v, niin miten te arvioisitte tätä 10 v:n taivalta ja miten hyvin niitä tavoitteita tai toiveita, mitä akatemialle silloin aikanaan asetettiin, niin miten hyvin ne on toteutunut? (Haluuko) [0:15:15] Kirsti alottaa?
Kirsti Lonka: Se on aika mielenkiintoinen kysymys, koska… meilhän on olla myös haasteita, niin kuin tossa Tiina kuvas, niin yliopistossa opettavien ihmisten työtaakka on aika iso ja sitten vielä, kun me ollaan kaikki sellasia, jotka halutaan täysillä panostaa meidän opetuksen ja opiskelijoiden oppimiseen, niin me ei olla ehkä maailman aktiivisimpia tyyliin sosiaalisessa mediassa. Me ollaan esim. yritetty kovasti löytää semmosta foorumia, millä me voitais kertoo laajemmalle yleisölle meidän työstä. Meille tulee tietysti aina ne omat opiskelijat ykkösenä, niin sen takia me tarvitaan vähän myöskin semmosta extrabuustia, että me jaksetaan pitää yhteisöä yhdessä ja sen takia on tosi tärkeetä, et meil on kaikenlaisii kokoontumisia ja joka kerta ne energisoi kyllä. Se mikä ehkä yksi tärkeä asia… Näähän ei oo mitattavissa. Sitähän ihan tutkittukin ja joku muu osaa kertoa sitten enemmän, miten näit tavoitteita on saavutettu, mut yks asia on, et mä voisin väittää, että kun me oltiin niin ennakoivasti kehittämässä opetusta ja myös, niin ku Tiina kuvas tätä verkkopedagogiikkaa ja muuta, niin me ei jollain tavoin oltu ihan housut kintuissa, kun tuli tämä kaamea pandemia, vaan meillä oli kaikenlaisia keinoja aktivoida ja tukea ja ohjata myöskin etänä. Ja me oltiin aika valmiita myös poikkeustilanteessa toimimaan. Ja se on ollu ja siinä sai myös tätä vertaistukea siinä tilanteessa, joka oli haastava.
Et kyl tää verkosto on jatkuvasti, kun on tullut uusia ihmisiä, lisää porukkaa tähän, jotka tässä… Eric varmaan osaa paremmin sanoa, kuinka monta meitä on tällä hetkellä, mut kyl se on vahvistanut tätä opetuksen tärkeyttä ja siihen satsaamista ja opetuksen arvostusta, väittäsin tässä viimeisen 10 v:n.
Eric Carver: Taitaa olla 106 on nyt kautta aikain valittu sitte, ku alusta asti lasketaan. Että oli ensimmäisessä kierroksessa, missä tietysti itsetkin tulit valituksi niin oli 30 ja sit on joka toinen vuos ollu 10 valittu. 1 v:na oli kuus. Että tästä (- -) [0:17:40].
Kirsti Lonka: Ja sitten aattelee, et on 100 ihmistä, jotka vaikuttaa parhaimmillaan… mullakin saattaa olla 600 opiskelijaa vuodessa. Niin onhan siinä aikamoinen, alkaa olla jo aikamoiset laineet lyö, kun näin paljon ihmisiä on aktiivisii tällaisessa toiminnassa. Niinku sanoin enemmän tai vähemmän aktiivisia.
Eric Carver: Kyllä. Ja jäsenyyshän on tosiaan elinikäinen ja siis se jatkuu vaikka vaihtais vaikka toiseen yliopistoon tai jää eläkkeelle. Se on tämä on, miten tämä akatemia toimii. Silloin kun akatemia täytti viisi vuotta, niin silloinhan tehtiin tämmönen arviointi, tieteellinen arvio ja silloin… se oli hyvin muistaakseni positiivinen niiden tavoitteiden toteutumisesta.
Mut miten sä Tiina itse ajattelet, et mitkä on ollu semmosia isoja juttuja nimenomaan tän yhteisön saavutuksena tai mistä sä oot ylpeä tai mitä sä halusit nostaa esiin tässä?
Tiina Airaksinen: Nyt ennen kuin unohda, niin seuraava kysely on muuten tulossa tossa muutaman kuukauden päästä. Ope akan jäsenille. Ni jotenki tietyllä tavalla se… tietysti se yhteisön lisäks on se, että ihmiset on löytänyt eri kampuksilta eri tieteenaloilta toisensa, jossa ei välttämättä ois koskaan tullu yhteistyötä. Et meil on julkaistu kirjoja ja artikkeleita, tieteellisiä artikkeleita, jossa käydään läpi tietysti, ei pelkästään Ope akan toimintaa, mutta myös siihen liittyviä asioita ja on keksitty uudenlaisia tutkimusryhmiä ja sellasta poikkitieteellistä toimintaa, mitä ei välttämättä ois koskaan tullu. Se on aika upeeta ja ehkä se on antanut myös meille opeakalaisille myös rohkeutta kattoa vähän sen oman kuplan ulkopuolella. Vaikka tottahan se on, niinku Kirstikin tossa sanoi, et ne omat opiskelijat ja omat kollegat, mut niinku tietää‚ että muuallakin tehdään hyvää työtä. Ja tietyllä tavalla‚ et me voitais oppia siitä jotain. Ei tarvitse kaikkea keksiä aina uudestaan. Että kyl mäkin muistan, muutama vuosi sitten kuuntelin jotain esitelmää, oisko ollut tuolta Kumpulasta tai Viikistä ja puhuivat jostain vr:sta ja sit mä ymmärsin, et okei vr ei tarkoitakaan Valtion rautateitä. Et ku tästä lähdetään, [nauraa] niin kaikki muu on ollu positiivista ja semmosessa hyvässä hengessä, et sä voit kysyä myös tyhmiä kysymyksiä… opetusteknologiaan tai mihinkä tahansa liittyen. Et sä oot semmosessa turvallisessa porukassa, niin sehän on kaikesta mahdollisesta paras alusta kaikelle tieteen ja tutkimuksen kasvulle.
Eric Carver: Mulla oli tos kunnia olla juontajana tän Tieteiden välisellä poluilla -kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa on Opettajien akatemia kuusi jäsentä, jotka muodostaa Tieteidenvälisen työryhmän ja ne oli nimenomaan tieteidenvälisen tutkielmien ohjauksesta tehny tehnykki tutkimusta ja julkaisivat sen kirjan. Ja siinä jotenkin tavassa, jolla he keskustelivat keskenään ja kuvasi sitä prosessia, niin tuli tosi hienolla tavalla mun mielestä esiin se minkälainen yhteisö tämä Opeaka on, että siellä on eläinlääketieteestä ja kulttuurien tutkimuksesta, humanistia ja metsätieteilijää ja ne tosi jotenkin saumattomasti puhuu yhdessäkään. Ja… niinku pallottelee keskenää ajatuksia ja se on must semmoset tieteidenvälisyyttä, mitä ei ehkä ihan aina kuitenkaan näe. Et kyllä mun arkikokemus on se, et kyllä me akateemiset heimot vielä aika itsenäisiä ja ehkä itsellisinäkin ehkä jollain lailla on välillä. Ei ei se poikkitieteellinen tai tieteiden välinen dialogi niin ei se aina niin arkipäivästä oo. Miten te koette tän?
Kirsti Lonka: Täähän on siis käytännön ilmiölähtöisyyttä. Me ollaan kiinnostuneita ilmiöstä nimeltä oppiminen ja opetus ja sen ilmiön kautta kiinnostuttu toistemme työstä ja silloinhan me voidaan saada tällasii kaikenlaisia vinkkejä. Ihan näennäisesti sehän on luovuuden ydin, että yhdistät kaksi näennäisesti asiaa, jotka ei näennäisesti liity toisiinsa. Mitä joku tekee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja mitä joku tekee Aasian kielen tutkimuksessa, niin heillä saattaa olla hyvin samoja tällasia ilmiöitä tai opetukseen liittyviä innovaatioita, joista he voi
oppia toisiltaan. Että hän on ihan tämmöstä… tieteidenvälisyyttä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja konkreettisissa tilanteissa. Sitten lopulta.
Tiina Airaksinen: Juuri noin. Ja mä oon niin just samaa mieltä Kirstii tosta, ku sä puhut ilmiöstä, ni mä useasti puhun, me puhutaan keisseistä, et meil on joku, ja myös ilmiö, ja sitä tarkastellaan eri näkökulmista ja sit ku tuodaan uusia näkökulmia, niin se tuottaa jotain uutta ja erilaista, mitä yksikulmanen tai kaksikulmainen näkökulma on siihen ilmiöön tuonu. Ja se on ehkä just tää rikkaus tässä Opettajien akatemiassa ja toisaalta sitten ne ihmisetkin kaikki tähän, ketkä valitaan tänne, niin on lähtökohtaisesti jotenkin hyvin aktiivisia siinä. Ei he muuten ois ees hakeneet sinne. Ja semmosten ihmisten kanssa on ihana keskustella.
Eric Carver: Kyllä. Ja kyllä sen aistii‚ et ku se akatemian yhteisö on erilaisissa kokoonpanoissa yhdessä, niin siinä on aika paljon semmost keskinäistä kunnioitusta, mut myös semmost… onko se se turvallisuus vai mikä se on, että just heittäydytään niihin keskusteluihin, että miten en nyt kauniisti sanos, et ei mennä pätemään‚ vaan oppimaan toisiltaan.
Kirsti Lonka: Joo. Ja me viimeks se, ku puhuttiin paljon kaunokirjallisuudesta ruokapöydässä ja puhuttiin kielten oppimisessa. Kävi ilmi, että me huviksemme koko ajan opiskella jotain vieraita kieliä esimerkiksi. Yksi opiskeli koreaa ja meikäläinen espanjaa ja me kokeillaan kaikkea Duolingoja ja muita sovelluksia ja kokoaikai ollaan uteliaista ja avoimia uusille asioille. Et tämmösiä yllättäviä yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy.
Eric Carver: Kyllä, kyllä. No me on puhuttu nyt Opettajien akatemiasta ja siitä, mitä se on teille merkannu ja ehkä laajemminkin yliopistolla ja opetuksen kehittämiselle Helsingin yliopistossa, mut mennään vielä pikkasen laajemmin ja katotaan sitä, että miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tai muuttumassa. Miten te ajattelitte, jos nyt vaikka puhutaan tästä 10 v:n jaksosta, mikä Opettajien akatemia on ollu olemassa, niin mikä on muuttunu ja onko jotain semmost, mikä pysyy ja on jatkuvaa? Minkälaisia asioita erityisesti halusitte nostaa? Voitko sä vaikka Tiina alottaa?
Tiina Airaksinen: Joo. No tietysti me voidaan taas, tämä pandemia on tämmönen hyvä raja-aika, mikä on varmaan muokannut aika paljon meidän ajatusta ja identiteettiä toimintaan. Mut ehkä joku semmonen tendenssi, minkä mä oon huomannu, et erityisesti tietysti verkkokursseilla, mut senkin jälkeen pandemian jälkeen, niin jollain tavalla opiskelijalla on tarve ehkä, ja vielä opettajallakin, jotenkin semmoseen enemmän ohjaustyyppiseen. Ei semmoseen (-) [0:24:46], et on yksi siellä naama edessä, joka esimerkiksi useasti kiinalaisessa kulttuurissa nähdään hyvin luonnollisena, että se opettaja on se täysi auktoriteetti. Ja tietysti tässä tullaan näihin kansainvälisiin kulttuurisiinkin eroihin opetuksessa. Mut tietyllä tavalla, että opettaja on ja opettajuus on enemmän semmost ohjausta, jopa mentorointia. Semmosta vähän niin kuin vierellä kävelemistä, eikä sillä tavalla, että sä olet siellä edessä ja neuvot‚ että menet tuonne tee tänne, vaan niinku semmoset myös kommunikointia enemmän niiden opiskelijoiden kanssa.
Eric Carver: Mitä Kirsti nostaisit esiin erityisesti?
Kirsti Lonka: Joo, tässä on hyvin paljon tullu myös tälläst sosiaalista deprivaatiota, sosiaalista tyhjiötä ihmisille… ja mulla itselläni on ollu aina… jo pitkän aikaa sitten tämmönen dialoginen lähestymistapa ohjaukseen. Ja itse asiassa… Eino Kailan aikanaan voittanu Esa Saarinen, jonka kanssa pidin tällaisia Rohkenen ajatella -luentoja 90-luvulla, sinne tuli kaikista eri tiedekunnista opiskelijoita, niin mä kysyin hänen, et miten hän niiku niin hyvin näitä väitöskirjoja ohjaaja ja saa nää kaikki nuorena väittelemään. Hän sano, et hänellä on sellanen tekniikka, että hän ensin kysyy, et mitäs sulle noin kuuluu ja mitä sun elämässä nyt tapahtuu ja hetken jutellaan siitä ja sitte lähdetään aina kahden viikon välein näkemään ja asettaa tällasia osatavoitteita. Yksi tärkeähän on… tässä on mulla niin kuin on aina ollu semmonen kokonaisvaltainen lähestymistapa ohjaamiseen. Että nuoret ihmiset niin sinä kun he on yliopistossa ja sinä aikana, kun ne sitten jotkut tekee väitöskirjaa, ni heil tapahtuu paljon. He eroaa, he pettyy, he vanhemmille sattuu jotain, lapset, elämä, kaikenlaisia. Väliintuleva muuttuja nimeltä elämä siinä koko aika läsnä ja tavallaan, et näkee ihmisen ihmisenä ja ohjaaminen on sitä, että kuuntelis kaksi kertaa enemmän, ku puhuis. Ettei vaan ohjais ja paasais ja kertois ja nyt sinä teet tätä, vaan nimen omaan niin kun ohjauksen dialogisuus ja se kuunteleminen. Ja kyllä ihmiset ymmärtää, et se on ensisijaisesti ohjaustilanne. Se ei oo mikään terapiatilanne. Mut pikkusen pitää olla pelisilmä, et näkee, et mihin tämä ihminen tällä hetkellä, mihin hänellä on voimavaroja, mihin hän venyy ja minkälaista ohjausta hän tällä hetkellä tarvitsee. Niin sen tyyppinen ajatus ohjauksesta.
Mut myöskin sitte, kun on massaopetusta ja on hyvin paljon opiskelijoita, niin täs viimeisen 10 v:n aikana, ku on ollu sosiaalinen media ja muu enemmän tapetilla, niin joillan on alkanu ehkä tulla pikkusen sellaset 24/7, et saattaa sunnuntai-iltapäivänä saada viestejä asioista ja… vähän, et pitäis aina olla kaikkien käytettävissä. Et siinäkin on hyvin tärkee, mä koulutan tulevia opettajia, (- -) [0:27:59] oman jaksamisen kannalta on tärkeää, että sen sijaan, että te ootte kaikkivoipia ja ohjaatte itse kaikkia‚ niin kouluttaa se tiimi, koska tutkimusten mukaan tällainen vertaispalaute, toisilta opiskelijoilta saatava palaute, on usein jopa tehokkaampaa. Kun ne painii samojen asioiden kanssa, niin miks ne kaikki erikseen ratkaisee sitä samaa ongelma ja tulee minulta kysymään, vaan että mä tiimiytän tiimin ja koko aika rakennetaan joukkuetta, jotka auttaa toisiaan. Ja ihan samalla tavalla koulussa opettaja uupuu, jos joka ikinen kysyy häneltä samaa asiaa, vaan hänen pitää toimii tämmösenä pelinrakentajana koko ajan.
Ja sitten ihan on paljon tutkimusta tästä palautteesta, ku annetaan palautetta. Mä kutsun sitä nykyään edisteeksi, kun… jos mä kysyn, että haluutko hän palautetta gradustasi, niin ihmiset pelästyy ja menee ihan puolustuskannalle. Mä halusin, että kysyn, että haluaisitko vähän edistettä, että miten tästä käsikirjoituksesta tulisi parempi, niin heti menee vähän sillee etukenoon ja alkaa kuunnella kiinnostuneemmin, että miten tästä hyvästä työstä saadaan parempi.
Niin ja kaikissa töissä on vahvuuksia, et mun filosofia on se, et mä keskityn niihin vahvuuksiinm mitä siinä on ja käsittelen… Sit on ihan tutkittu, et erityisesti online ympäristössä, mun espanjalaiset kollegat on tutkinut, ja tällainen niin sanottu episteeminen palaute… sen sijaan, et sanoo korjaa toi ja korjaa toi ja korjaa toi, on sellanen, et miten ajattelet, että lukija ymmärtää tämän, miksi sanot näin tuossa, voisiko tämän sanoa jotenkin toisin. Ja sitten vielä toinen, mikä parantaa sitä on tämmönen ehdottava palaute, ettei vaan kritisoi ja sano, et voisiko tän sanoa toisin‚ vaan vois tulla pian jotain vähän jotain ehdotusta, et mihin suuntaan sitä kannattais viedä.
Eli tämän tyyppinen, et jokainen opettaja vois miettisin sen oman ohjausfilosofian ja myöskin sen, et keskustelee opiskelijoiden kanssa niistä rajoista. Et kysykää ensin kaverilta, jos ette saa selvää, ni tulkaa koko ryhmänä sen opettajan puoleen, jos teitä on hirveän paljon vaikka kurssilla. Tavallaan kouluttaa heidät joukkuepelaajiksi. Ja sama voimauttaa heitä sillä tavalla, että heistä tulee tällaisia subjekteja ja se voimauttaa myös niitä opiskelijaryhmiä. Et he ei oo vaan semmosia avuttomia, jotka saa opettajalta ohjausta, vaan he on tämmösiä oman oppimisensa subjekteja. Ja tämä on ehkä tämmösessä pähkinänkuoressa mun ohjausfilosofia.
Eric Carver: Täs… mikä on ymmärrettävää podcastin nimen takia, et puhutte hyvin paljon myös ohjauksesta ja siitä miten opettajuuden muutosta kuvaa se tavallaan ohjauksellisuuden vahvistuminen. Mut jos otetaan kiinni tavallaan, te sanoitte tosi monta asiaa, et tavallaan se, että sieltä podiumin sieltä keskeltä minä puhun enemmän semmoseen ohjaukselliseen ehkä valmentavaan, sanotko rinnalla kulkevaan, Tiina, rooliin sit tavallaan Kirsti puhut siitä – sitä ryhmää tuetaan tiiminä ja jotta se toimivuus sekä ryhmässä, että sit niin yksilöillä vahvistuu, ni ihan suora kysymys: eikö tää oo aika erilaista, mihin te ehkä ootte tottunu itse aikanaan omien opintojen aikana, et eikö tässä itse asiassa aika paljon nyt oo tapahtunu?
Tiina Airaksinen: No onhan tässä tapahtunu, mut ehkä me just opetetaan niin kuin me olisimme halunneet, että meitä ois opetettu [naurahtaa]. Et jollain tavalla antas eväitä siihen tulevaisuuteen. Ei pelkästään ikään ku se substanssitieto, mitä me täällä opetetaan, vaan se et tietyllä tavalla erityisesti tämmösenä epävarmana aikana pandemian, sotien, muun, et välttämättä saa työpaikkaa ja muuta, niin tietyllä tavalla semmosia taitoja‚ et sä pärjäät tulevaisuudessa. Mediakriittisyyttä. Koska heistä tulee niitä median tuottajia ja kaikkea sosiaalisen median käyttäjiä ja tuottajiakin, niin tietyllä tavalla sellasia taitoja, että he… Se substanssi kyllä, sen voi löytää myös muualta sit kun yliopistosta lähtee, mut tietyllä tavalla‚ et sul on välineet toimia ja sit sul on semmonen pohjaton uteliaisuus, et sä voit aina olla opiskella vähän lisää, niin se ois se tulevaisuuden ne avaimet, mitä mä haluaisin opiskelijoille täällä sanoo. Että it’s gonna be ok. Et me annetaan taas pikkusen sulle ohjeistusta, neuvoo ja näin, mut sä pärjäät siellä. Et sä pärjäät aivan satavarmasti, kunhan vaan tietyllä tavalla pysyt aina uteliaana ja tietyllä tavalla kaikkea pystyy opiskelemaan sit myös sen jälkeen, kun lähtee täältä yliopistolta. Et ei tääl tarvii olla valmis. Muuta kun et jos saa sen kandin tai maisterin paperit, mut muuten ei tarvi olla valmis ihminen. Kyllä sit se työpaikka, työpaikat sit opettaa ja monenlaisia taitoja tuut tarvitsemaan, mutta jollain tavalla myös sitä, että kyllä ne sun siivet kantaa.
Kirsti Lonka: Ja tässä varmaan se, että kun kysyit meijän omia kokemuksia, niin mä opiskelin siihen aikaan, kun oli tällasia, ja niitä on edelleenkin varmaan, tämmösiä sankari-prosessoreita. Eli sellainen joka tietää kaiken ja osaa kaiken ja joka on semmonen loistava tähti, jota muut sitten ihailevat. Versus sitten tällainen valaiseva tähti, joka sitten tuo valokeilaan niitä nuoria ja heidän osaamistaan. Että mun mielestä sellasta sankari… yksinäisten sankaritähtien aika on… Me ollaan itse asiassa tutkittu jopa sitä, et miten tällaiset luonnontieteen huippu monitieteelliset tutkimusryhmät toimii, niin siellä on hyvin paljon tällasta sitä yhdessä improvisointia, yhdessä tekemistä, ihmisillä on erilaisia vahvuuksia, se on sitä joukkueen rakentamista ja… mä oon nähny sellaisia surullisia tapauksia, et joku prosessori jää eläkkeelle ja hänelle ollenkaan jälkikasvua, koska hän on itse halunnut olla aina se stara. Versus sitten että just näitä, mistä Tiina puhu, et tulevaisuuden taitoja, työelämätaitoja oppii siinä‚ et oppii rakentaa tiimiä ja lukemaan peliä ja tuottamaan ymmärrettävää tekstiä ja kommunikoimaan rakentavasti, niin sillähän pärjää… Mun entiset jatko-opiskelijat, väitöskirjatutkijat on mitä ihmeellisemmis tehtävis. Monet on yrittäjiä ja he on päässeet hyvin pitkälle elämässään. Ja se ei oo mitenkään mun ansiota‚ mutta haluaisin ajatella, et ohjaajalla on siinä joku vastuu, et miten se sitä ilmapiiriä ja sitä oppimisen intoa tukee. Ettei nyt ainakaan sammuta sitä, ettei nyt ainakaan nöyryytä, eikä nyt ainakaan latista ihmisiä niin, et ne ei uskalla kysyä.
Eric Carver: Aivan. Joo tää on aika iso itse asiassa kysymys, eikä vaan pedagogisessa tilanteessa, vaan ehkä yhteisössä laajemminkin, että miten sitä valoa niin sanotusti jaetaan. Että se on itse asiassa aika mielenkiintoinen havainto, mitä tossa just äsken käytit.
Yks semmonen asia, mihin Kirsti viittasit äsken, on opettajien kova työkuorma ja aina välillä, kun puhutaan nimenomaan opetuksen kehittämisestä, ni joku saattaa parahtaa, että eikö mikään riitä. Että just tosiaan virtuaaliteknologiat käyttöön ja tekoäly huomioitava uusissa arviointikäytännöissä ja tuntu, niin kuin teki ootte kuvannut tota muutosta, et siin on hirveen paljon asioita. Niin onko teillä nyt antaa sit jotain tämmöstä armeliasta tai lohdullista, et miten ehkä niitä rajoja ja sitä niinkun riittävän hyvää myös varjellaa? Että ei oo semmoinen niinkun vääränlainen eteenpäin itsensä ruoskiminen, että koko ajan pitäs olla jotenkin parempi tai enemmän nimenomaan siinä opettajan roolista. Kumpi haluis ottaa kiinni tästä?
Kirsti Lonka: No ehkä tohon edelliseen liittyen sen verran sanoisin, että jos yrittää itse olla täydellinen ja osata kaiken ja ahdistaa, että (- -) [0:05:18], niin sitten kyllä uupuu. Mut pitää myöskin osata ymmärtää, et sä et ole yksin, senkin takia tämä Opettajien akatemia on hyvä. Että ei tarvitse kaikkea osata. Esim. mä olen aika tollo kaikenlaisista teknologioissa alun perin. Kaikki mitä osaan somesta mun tyttäret on opettanu ja nuoret kollegat ja väitöskirjatutkijat ja opiskelijat aina neuvoo, jos mä en osaa käyttää jotain teknologiaa ja he itse asiassa voimaantuu, kun he tulee niitä säätöjä siihen säätämään. Että tämä… Teamsissa ja muualla työskentely on semmost jatkuvaa epäonnistumisista toipumista. Mulla on semmonen Oivaltavaa oppiminen niminen kirja, miten nämä tulevat opettajat lukee, ni siin on semmonen ihan seitsemän kohdan lista, että miten selviän siitä, et koko ajan kaikki muuttui ja kokoaika on… tuntuu ittensä tyhmäks. Mutta tavallaan se on kaiken oppimisen avain, et kestää sitä omaa tyhmyyttä. Että onko koko ajan sillei avoin, et jahas, nyt mä en osaa tätä ja mitenhän tämä ratkaistas ja voisko joku auttaa ja sitten… Et se on tavallaa sellasta vastavuorosta. Mutta niin kuin sankariprofessorien aika oli ohi, ni sankariopettajan aika on ohi. Et nää meidän nykyiset opsit, opetussuunnitelmatkin, edellyttävät opettajat, et tekee yhteistyötä. Ja myös niin kun voimauttaa nuoria niin, et nuoret opettaa heitä.
Eric Carver: Kyllä. Mitä Tiina? Miten pidetään rajoista ja jaksamisesta huolta?
Tiina Airaksinen: No jotenkin se ehkä, että meitä ei oo kahta samanlaista opettajaa. Et jokainen voi olla opettajana yksilönsä. Et Opettajien akatemia on hyvä esimerkki siitä, et meillä on, mitä sä sanoit yli 100 opettajaa, niin 100 hyvin erilaista opettajaa [nauraa]. ja meillä on hyvin erilaiset identiteetit, eikä olemassa yhtä oikeata. Et jokainen voi olla sellainen, tiedätkö, mikä itse halua ja mikä tuntuu itselle läheiseltä. Mä oon vähän samanlainen ku Kirstikin, että teknologia ei ole maailman paras teema, eikä muuta, mut mua ei niinkun häiritse se. Ja sit mä osaan myös aika hyvin joitakin asioita. Mä oon muun muassa, nyt mä voin sen tunnustaa, kun meillä ei enää oo, et mä inhosin WebOodia koko ajan, niin kauan kun se oli käytössä. Mun mielestä oli täysin turha ohjelmisto ja monia muitakin, niin mä vähän suhtaudun tällä tavalla. Ja eikä kaikkeen opettamiseen, kehittämiseen, nippeliin ja näppeliin tarvii mennä mukaan, vaan tekee sellaista, mikä itsestään tuntuu hyvältä. Ja jotenkin sopivalta itselleen ja opiskelijoille, sille teemalle ja sille yhteisölle ja jotenkin se on ja oman jaksamisen puitteissa, et jos mä teen aina välillä vuosittain erottelet, et joku vuosi mä oon enemmän ehkä joudun olemaan sen Aasian tutkimuksen, Kiinan takia, paljon mediassa ja sit toisena vuonna on vähemmän mediassa ja kehitän vaikka mun opettajuutta. Sit mul on ollu digitaalisuuden teemavuosia, nyt on ollu johtajuuden teemavuosi ja välillä vähän antaa itselleen breikkiä ja kattoo jotain muuta, koska tietyllä tavalla, jos sä koko ajan painat sitä päässä, että mun pitää olla parempi ja hienompi ja kauniimpi ja muuta tällasta näin, niin eihän kukaan ihminen jaksa. Et kylhän työstä, opettajan työstä, pitää nauttia.
Eric Carver: Kyllä.
Podcastin nimi on tosiaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa ja puhutaan lopuks vähän siitä. Tossa jo kun sanotitte sitä, et miten opettajuus on muuttunu, ni nostitte esiin nimenomaan tän ohjauksellisuuden ja Kirsti toit esiin sen, että se opiskelijan kokonaisvaltainen kohtaaminen, et vaikka se ohjaavan opettaja rooli ei oo se terapeutin rooli, ni kuitenkin ihmiset siinä juttelee ja sillai ihmisillä on se muuttuja nimeltä elämä siellä taustalla. Ni miten te näette tän ohjauksellisen roolin kehityksen? Et miten se on ehkä kehittynyt tässä viime aikoina? Ja onko jotain suuntaa, mihin nimenomaan opiskelijoiden ohjaus on menossa? Tai voitte ottaa myös kantaa siihen, et mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Haluutko Kirsti alottaa tähän vastaamisen?
Kirsti Lonka: Ehkä se, mikä mun mielestä on tärkeetä, et se ei mene siihen suuntaan, siinä on riskejä, että menee siihen suuntaan, että opiskelija on jollain tavalla asiakas, joka sitten antaa neljä tai viisi tähteä -tyyppisesti sitä palautetta. Et sen takia mä oon itse tutkinut ja kehittänyt rakentavan palautteen ja edistän tekniikoita, että aluks opettaa opiskelijat, minkälaist on rakentava palaute, mikä on sellaista, mitä mä tarviin esimerkiksi mun opetuksesta. Ei mun tarvii kuulla, et mä oon tyhmä tyyppi tai jotain tällasta, vaan että mitä tässä voi tehdä paremmin, mitä voit tehdä eri tavalla, miten tätä vois kehittää. Koko ajan sellasta… semmosta näkökulmaa. Mutta on myös nykyään sellasta… aika uuttakin… kulttuuria, joka liittyy tähän tällaseen niinku polarisoivaan roustaamis-… Itse asiassa tämmöstä kiusaamisilmiötä ehkä tulee… niin kun ympäröivästä kulttuurista hyvin paljon. Ja usein kriittinen ajattelu ymmärretään niin, että ottaa jonku yksityiskohdan, johon rupea hirveesti kritisoimaan, eikä halua… nähdä asioita… tavallaan vähän useammasta näkökulmasta.
Mä en tiiä onko tämmöstä vähän niin kuin ilmapiirin muutosta on ollut havaittavissa välillä. Se kärjisty ehkä silloin, kun oli pahimmillaan tämä pandemia ja opiskelijat oli kovin uupuneita. Mä luulen, et se liittyy siihen. Mut semmoinen tietynlainen ilmapiirin polarisoituminen, vastakkainasettelut, tämän tyyppinen. Niin meidän tehtävä on tavallaan ylläpitää sellasta kunnioittavaa kulttuuria, jossa ihmisiä arvostetaan ja kohdellaan kunnioittavasti. Ja tietysti myöskin toimii vähän roolimalleina siinä, et miten me kohdellaan toisiamme ja miten me reagoidaan sitten erilaisiin provosointi yrityksiin. Ettei tavallaan lähdetä sellaiseen eipäs juupas… dialogiin, vaan lähetään enemmän dialogisesti lähestytään näitä asioita. Et kyl siinä, kyllä kaikki ympäröivän maailman ja todellisuuden ilmiöt heijastuu myös jokaiseen tällaiseen tilaisuuteen. Ne on harvemmin ehkä kahdenvälisessä ohjauksessa, mut ne ehkä korostuu tällaissa just online-opetuksessa. Jos se malli tulee jostain anonyymeilt keskustelupalstoista, et siellä chatissa saattaa olla…hyvinkin teräviä kommentteja usein.
Saatteko kiinni tästä ilmapiirin –
Eric Carver: Niin. Et unohtuu se tavallaan yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus ja se, että tosiaan niillä sanoilla voi olla myös negatiivisia vaikutuksia, jos ei niitä aseteta rakentavassa hengessä.
Kirsti Lonka: Niin tai ehkä semmonen inhimillisyys, että ymmärtää, että ei oo vaan semmosta sananvapautta, että ihmiset voi päästellä suustaan mitä, vaan että on ihmisiä, jotka on kokonaisia, jotka tuntee ja… empatiakyky esimerkiksi ja kunnioittaminen on tärkeitä asioita, mitä kannattaa korostaa.
Tiina Airaksinen: Mä oon ihan samaa mieltä Kirsti siinä, että tietyllä tavalla semmosessa verkko-opetuksessa tai jopa ohjauksessa ja muussa, niin siin on jotenki helpompi olla hirveen tyly. Ja sitte ku sulla ei oo niitä kommunikoinnin, (sul) [0:13:13] ei (oo) oikeastaan sitä nonverbaalia viestintää ollenkaan siinä, sulla on vaan se kirjoittaminen, muutama sana, niin se saattaa olla ja sit ehkä me luetaankin se tylymmäks, kun se itse asiassa olis. Et sillo jos me nähtäs se vaikka opiskelija, joka ei oo samaa mieltä tai on kriittinen, ni se ihan oikeasti saattaa näyttää vaikka nukkuneen rukoukselta, niinku mä muistan, ku yksi opiskelija… nukku mun luennoilla ja mä olin sit vähän, et kyl mä nyt tiedän, et… mä en luulisin, et mä olisin vähän kiinnostavampi, ni hän sanoi, et kun hän on ravintolapäällikkö, et hän oli viime yönäki töissä kahteen-kolmeen asti ja sit aamulla tuli kymmeneltä mun luennolle. Mä sanoin, et nuku ihan rauhassa.
Et ku me ei tiedetä tätä tarinaa ja se on helppo sylkästä siihen, tiedätkö muutamalla sanalla, ja sit mä vähän yliarvioidaan ja aliarvioidaan ja muuta, mut sit ku sä tuut face to face juttelemaan, niin silloin ehkä päästää sit siihen, että missä mennään ja mikä ihan oikeasti, onko hätä jostain.
Ja sit tietyllä tavalla mä oon siitä myös hyvin samaa mieltä, et sosiaalisesta mediasta ei enää vauva palstoilta, vaan muualta otetaan sellaista tekstiä ja toimintatapaa, joka on niinku hyvin… ei arvostavaa. Ja mun mielestä se kuitenki täytyis olla semmoinen asiallinen ja kaikkia siinä on… opetustilanteessa arvostavaa. Ei tarvi olla samaa mieltä. Eikä myöskään hyväksyä sitä, mut täytyy aina kertoo, että miks ei ja mikä on se peruste siihen, et mikään mutu ei akateemisessa maailmassa riitä, et sulla täytyy olla joku. Ja mun mielestä sehän on aivan ihana, et ollaan eri mieltä asioista, mut sit ku mennään asiattomuuksiin tai tylyihin kommentteihin ja jotain muuta, niin ne ei ikään kuin kuuluu mun mielestä meidän tieteelliseen keskusteluun, eikä meidän opetukseen. Ja se on ehkä mikä on muuttunu, mut jos joku mikä on niinku… hienoks jotenkin tullut vielä tämän pandemian jälkeen on, et ihmiset… opiskelijat haluaa tulla kampukselle ja ne haluaa tulla juttelemaan ja jotenkin arvostaa sitä ihan eri tavalla sitä mahdollisuutta tavata toisiaan ja opettajia. Niin se on tullu jotenkin hyvin tärkeänä esille on tässä viime kuukausina.
Eric Carver: Joo. Tossa ekalla tuotantokaudella oli vieraana apulaisprofessori Hannu Lahtinen, joka nyt just tuli valituksi myös Opettajien akatemiaa. Hän oli silloin tullut valituksi HYn eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Hyvä ohjaajan palkinnon oli saanut Anu ja sit kysy-, me puhuttiin just ohjaamisesta koronan aikana, niin jos mä oikein muistan, niin Anu just sano sitä, et hyvin paljon semmosia asioita, mitä tapahtu lähiopetuksessa, et ennen luentoa‚ luennon jälkeen, semmosia lyhyitä erittäin tärkeit kohtaamisii, tarkentavia kysymyksiä ja muuta, et ne niinku jäi korona-aikana. Niinku tavallaan ymmärrettävästi pois, kun ruutu sulkeutuu, se sulkeutuu. Ja nyt on tietysti jännä nähdä, et miten hyvin sitte opiskelijoiden ja opettajien ne suhteet ja se vuorovaikutus palaa ja millaseks se muodostuu ja milloin tavallaan just ehkä se yhteisöllisyys ja tietynlainen semmonen matalampi kynnys kysyy ja ottaa puheeks, niin miten hyvin se nyt toteutuu.
Onko vielä liian aikaista arvioida? Esim. Kirsti onko sulla nyt sellanen olo, että ollaan palattu johonki uuteen normaaliin tai että se yhteys ois vahvistunut taas?
Kirsti Lonka: Siis mehän ei tulla ikinä palaamaan mihinkään, vaan nyt on tullu tämmönen uus hybridi normaali. Niinku nytteki, mä tänään olen kotona ja tämä keskustelu käydään hybridisti. Mut mul oli tapana jo pandemian aikana simuloida, että me tultiin opettajat siihen mukavasti höpöttelemään langoille tasalta, kun luento alko 15 yli, oltiin siinä juttelemassa ja sitten, niin nauhotettiin usein, niin se nauhotus alkoi vasta sitte, ku puhu siinä. Ja sitten me taas ennen loppua hyvissä ajoin suljettiin nauhotus ja ne, jotka halus ni avattiin kamerat ja siihen sai jäädä juttelemaan vähän niinku luennon jälkeen. Et me pyrittiin tuomaan myös tälläsii virtuaalisiin käytäntöjä.
Mut kyl nytten se, et me tehdään kaikkea vähän myös turhaa, et me hengataan vähän opiskelijoiden kans, meil on vuosijuhlia, meillä on kaikenlaista kivaa, meillä on yhteisöiltoja. Esim. me järjestetään mun kasvatuspsykologiassa kaikenlaist tällaista… Se ongelma oli se, että tämä online sellasta… me ei jaksa istua tässä ruudun ääressä, ku tulee niska kipeeks. Se minimoidaan se aika. Kaikki on turhaa. Mutta sitten kun ollaan kasvokkain ja hengaillaan, niin siinä on paljon enemmän aikaa… et ihmiset ei niin sanotusti myös suoraan asiaan. Ja mä luulen, et nyt arvostetaan tätä kaikkea turhaa lässytystä [nauraa] paljon enemmän kun aikasemmin.
Eric Carver: Tärkeitä kohtaamisia, joka voidaan myös joskus määritellä turhaks lässytykseksi, mutta usein hirveen –
Kirsti Lonka: Just näin. Informaalit kohtaamiset. Pandemian aikana koettiin turhaks lässytykseks, jos se tapahtu täs ruudun ääressä.
Eric Carver: Kyllä, kyllä. Niin kyllä sitä itsekin huomas, että ne oman tiimin, vaikka niitä oli kiva nähdä, niin me kahvihetket jossain vaiheessa Zoomin yli, ni ei vaan jaksanut enää, että se ruudulle höpöttely ja ruudulle esiintyminen tavallaan, niin rupes sitten myös vähän painamaan.
No hyvä. Täs tällä kolmikolla varmaan voitas puhuu opetuksesta ja ohjauksesta ja sen tulevaisuudesta pitkäänkin, mutta ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen. Ja tossa ekalla tuotantokaudella ja otin tavakseni, et kysyn aina vieraalta… antamaan kuulijoille joku lukuvinkki, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä. Niin mikäs ois Tiinan lukuvinkki kuulijoille?
Tiina Airaksinen: No mä en tiedä, onko tässä tullu, mutta esiin tuli tämä ainakin tää Tieteiden välisellä poluilla – kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista. Kollegoiden kirjoittama erinomainen kirja. Julkaistu juuri muutama viikko sitten, mutta tämä ei ollut se, mitä mä haluaisin ehdottaa, koska se on itsestään selvyys.
Toinen tähän aikaan liittyvä, ei millään tavalla aiheeseen liittyvä, on kirja muutaman vuoden takaa Nimeltään onnellisuuden taito ja sen on kirjottanu Howard (C.) [0:19:41] Cutler Chrysler ja siinä on haastateltu Dalai-lamaa. Lukekaa. Ja jos on vapaata, missä vaiheessa, niin se on aika hyvä selitys siitä, että mikä on elämän perimmäinen tarkoitus.
Eric Carver: No niin. Se on mielenkiintoinen lukuvinkki.
Kirsti, mitä lukuvinkkii sulle tulis mieleen?
Kirsti Lonka: Joo, toi Onnellisuuden taito, sain sen aikanaan tän Onnellisuuden taitokirjan sain aikanaan väitöslahjaksi. Erinomainen kirja.
Mä… pitää ihan luntata nyt kännykästä, että toi kirjailijan nimi Rutger Bregman. Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Mä oon psykologi koulutuksessa tän ja silloin, kun mä opiskelin psykologiaa, niin psykologia keskitty ihmisen heikkouksiin ja puutteisiin ja käsitys siitä, että ihminen on luonnostaan paha ja kaikenmaailman sähköiskukokeita ja vankilakokeita, niin itse asiassa tämä Hyvän historia -kirjassa, niin aika paljon kyseenalaistetaan ja osoitetaan heikkouksia tällasessa ihmiskuvassa. Ja nyt erityisesti, kun on sota meneillään, siin kerrotaan muun muassa kuinka natsi-Saksa yritti murtaa brittien selkärangan ja saada heidät paniikkiin pommittamalla Lontoota. Toivon, että herra Putin olisi lukenut tämän kirjan ja ottanut opikseen, että ei se Hitlerkään siinä onnistunut, vaan sehän vaan vankisti tätä kansakuntaa. Että me ymmärretään, että tämä vahvuuksien psykologia, että ihmisessä on paljon hyvää, mitä kannattaa vahvistaa ja erityisesti nyt kriisiaikana, ettei ruveta muuttamaan meidän ihmiskuvaa… sen takia, että on on joitain häiriintyneitä joukkioita tai hyvin pahasti häiriintyneitä ihmisiä maailmassa. Niin se (- -) [0:21:48] pohjimmiltaan paha. Ja toi hyvin aukottoman looginen teos. Kärpästen herra muun muassa käsitellään hyvin mielenkiintoisella tavalla. Sitähän pakotettiin aina lukemaan koulussa ja sitten todellisissa tilanteissa tämä Kärpästen herra ilmiö ei niin kuin näyttäydy kovin todennäköisenä skenaariona, jos ihmiset laitetaan autiolle saarelle. Että ihminen on luonnostaan… sosiaalinen ja tarvitsee toisia ihmisiä ja yhteistoiminnallinen, sosiaalinen olento.
Eric Carver: Kyllä tässä –
Kirsti Lonka: Pitkä [nauraa] (-) [0:22:26]. Lukekaa Bregmanssin Hyvän historia.
Eric Carver: Joo ja jos, joku kattava teema näissä lukuvinkeissä oli ekalla tuotantokaudella, niin aika usein ne liittyy just tämmöseen armeliaisuuden ja toivon teemoihin‚ mitkä tässä ajassa meillä on tosi tärkeetä.
Hei‚ iso kunnia oli saada Kirsti ja Tiina teidät vieraaksi ja kiitos kiitos tosiaan, kun pääsette vieraaksi ja tulitte juttelee Opettaja akatemiasta ja opettajuudesta ja ohjauksesta. Kiitos vielä.
Tiina Airaksinen: Kiitos.
Kirsti Lonka: Kiitos.
Litterointimerkinnät
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |