Tekijä: Eric E Carver

Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja miten siihen liittyy jungilainen psykologia?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti ja työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteen ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta.  Vuonna 2024 Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen.

________________

Lämmin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta! Podcastin mahdollisesta neljännestä tuotantokaudesta päätetään myöhemmin. Palaute ja kehittämisideat ovat tervetulleita. Niitä voi lähettää osoitteeseen eric.carver @ helsinki.fi

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 48. ja kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeinen jakso.

Jakson aiheena on Opinnäytetöiden ohjaus, työnohjaus ja ohjauksen ydin. Vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja ja yliopistonlehtori Kimmo  Helsingin yliopiston Kielikeskuksesta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 8.5.2024. Jakson pituus 55 minuuttia.

Eric Carver [00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kuudennentoista ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteiden ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta. Vuonna 2024 eli tänä vuonna Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailjat ry:n tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen. Kiitos kun tulit vieraaksi, Kimmo.

 

Kimmo Svinhufvud [00:01:14]: Paljon kiitoksia. Oli tosi kiva tulla.

 

Eric Carver [00:01:17]: Puhumme tänään Kimmon kanssa erilaisista ohjauksen muodoista ja ohjauksesta työmenetelmänä. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja kysymys, johon odotan itse kovasti vastausta: miten siihen liittyy jungilainen psykologia? Näihin aiheisiin mennään Kimmon kanssa. Ensinnäkin tosi paljon kiitoksia sinulle, että sain sinut vieraaksi tähän viimeiseen jaksoon tällä kaudella. Sinulla on juuri tullut uusi kirja nimeltä Ohjauksen ydin. Miksi halusit kirjoittaa tästä teemasta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:02:11]: Olen tietysti ollut kiinnostunut ohjauksesta jo kauan, että se mielestäni on yliopistotyön aika keskeinen muoto, ohjaus, tietenkin. Olen lähestynyt sitä tutkijana. Väitöskirjani käsitteli gradun ohjausta ja graduseminaareja. Sitten olen tutkinut opintopsykologin vastaanottoa, ja olen tietysti itse ohjannut vähän eri tavoin, ja niin kuin sanoin, ollut myös ohjattavana. Sekin aina on vuosien varrella askarruttanut. Olen saanut paljon hyvää ohjausta, mutta silti aina joskus oli sellainen tunne, että mitä tässä oikein tapahtuu. Samoin olen itse, en nyt pidä itseäni ehkä ihan kaikkein surkeimpana ohjaajana, mutta silti monesti ohjaustilantessa on olo, että mitä tässä oikein tapahtuu, olisiko minun pitänyt toimia jotenkin toisin. Se on sellainen asia, joka askarruttaa aina. Joskus ehkä 2019 tai jotain sellaista päädyin ohjaamaan muutamaa opinnäytettä. Osassa niistä aihe oli minulle hirveän vieras, päädyin vain ohjaamaan niitä. Minulle tuli tunne, että halusin oppia itse lisää ohjauksesta taas, ja luin sitten kirjallisuutta. Vaikka olin lukenut sitä aikaisemmin, luin silloin coaching-perinteeseen liittyvää kirjallisuutta. Rupesin tekemään paljon muistiinpanoja. Jossain vaiheessa muistiinpanoja alkoi olla tosi paljon, ja minulle tuli olo, että no, pitäisköhän minun kirjoittaa tästä kirja. Olin kirjoittanut jo aikaisemmin kirjoja, ja tykkään siitä. Aina sitä miettii, että mistä syntyisi hyvä kirja. Se tuntui mahdolliselta aiheelta. Vuotta myöhemmin, 2020, aloitin työnohjaajaopinnot itse, päädyin opiskelemaan tai päätin opiskella työnohjaajaksi. Niiden opintojen myötä aktivoitui se sellainen pohdiskelu, kaikki isot kysymykset, että voiko ihmisiä ohjata samalla tavalla, jos he haluavat eri asioita, ja tällä lailla. Niissä opinnoissa piti tehdä lopputyö. Sain idean, että mitä jos tekisinkin kirjan lopputyöksi. Se oli tietysti vähän iso lopputyö sinällään, tarpeettomankin iso, mutta hassua oli se, että ensimmäinen kirjani, Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, oli kirjoittamisen opintojeni lopputyö. Olin kerran tehnyt jo sen sillä tavalla. Kun sen tekee osana opintoja, se tuo struktuuria siihen tekemiseen, että pitää esitellä sitä ideaa muille ja saa kommentteja. Se nivoutui mukavasti opintoihin, ja sitten tuli lopulta kirja.

 

Eric Carver [00:04:42]: Onko se vähän niin kuin välitilinpäätös, jossa yhdistyy tuore työnohjaajakoulutuksesi ja se pidempi opinnäytetöiden ohjauksen tutkimus ja intressi?

 

Kimmo Svinhufvud [00:04:52]: Ehkä se jonkinnäköinen välitilinpäätös oli, mutta minusta tuntuu, että kirjat ovat aina välitilinpäätöksiä, jonkun ajatteluprosessin loppuun saattaminen. Minä ainakin kirjoitan niitä aina myös aika paljon itselleni niin, että yritän koota ajatuksia. Ehkä jollain tavalla kyllä noin.

 

Eric Carver [00:05:15]: Sinulla on pitkä tausta opinnäytetöiden ohjauksesta, ja esimerkiksi kirjasi Gradutakuu on myös tämän genren klassikkoteos. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksessa? Varmaan mikä monia ohjaajia kiinnostaa erityisesti vielä on se, että mitä sitten tehdään, jos ohjattavalla jää opinnäytetyö vähän jumiin tai lukkoon. Minkälaisia asioita sinulle tulee tähän mieleen?

 

Kimmo Svinhufvud [00:05:44]: Pitää sen verran vielä korjata, että en ihan hirveästi ole ohjannut opinnäytteitä varsinaisena ohjaajana. Jonkun verran kyllä, mutta toimin kielikeskuksessa opettajana, että meillä ei ole omia opiskelijoita, jotka tekevät graduja. Välillä olen ohjannut joitain graduja ja väitöskirjoja, mutta ensisijaisesti olen ohjannut vähän erilaisessa kontekstissa. Minulla on ollut gradukursseja ja väitöskirjakursseja. Joskus yritin laskea, kuinka paljon siellä on ollut opiskelijoita yhteensä, mutta niitä on ollut satoja. Olen sillä tavalla ohjannut tosi monen eri alan opinnäytteen tekijöitä ja myöhemmin työnohjaajana myös. Siinä näkee ehkä vähän eri tavalla. Se ei ole yhtä pitkä, koko sen prosessin jatkuva ohjaussuhde, mutta näkee paljon eri alojen ihmisiä, erilaisia opinnäyteprosesseja, ja rupeaa hahmottamaan sitä, mitä eroja on, mitä yhtäläisyyksiä on. Sitä kokemusta minulla on aika paljon. En ajattele missään nimessä sillä tavalla, että jotenkin tietäisin, miten ohjataan. Ajattelen niin, että vaikka ne väitöskirja- ja gradukurssit, mitä olemme pitäneet, tai sitten työnohjaus, ne täydentävät muuta ohjausta. Itselleni iso vaikuttaja oli joskus, kun luin norjalaisen kasvatustieteilijä Olga Dysten ja tutkijakumppaneiden kirjoittaman jutun, jossa he hahmottelivat opinnäytteen ohjausta kolmiosaisena, että tarvitaan kolmea ohjauksen muotoa opinnäytteen ohjauksessa. Yksi on henkilökohtainen ohjaus ohjaajalta, jossa päästään tutkimuksen konkreettisiin kysymyksiin ja käydään läpi käsikirjoitusta ja näin. Sitten on muodollinen ryhmäohjaus, joka on tutkijaseminaari tai graduseminaari. Sekin on tärkeä, koska siellä viestitään omaa tutkimusaihetta muille ja opetellaan alan kommunikaatiota ja hahmotetaan omaa identiteettiä asiantuntijana ja tutkijana. Sitten tarvitaan myös kolmas taso, ja se on vapaamuotoinen ryhmäohjaus. Siinä on oleellista se, että ohjaaja, sekin on siis ohjaajan tai opettajan johdolla, mutta tämä ohjaaja ei esimerkiksi arvioi opinnäytettä tai muutenkaan. Tätä ajattelen tekeväni tietyllä tavalla, että tarjotaan sellainen… Koska jos ajatellaan väitöskirjaprosessia tai graduprosessia, niin ovathan ne aika pitkiä, ja siihen tulee monenlaisia juttuja, mitä pitää jo jäsentää siinä prosessissa. Sille tarvitaan mielestäni myös foorumi. Olen joskus oppinut sellaisen käsitteen, en ole ihan varma, keneltä se tulee, tuleeko se Bionilta vai mistä se tulee, mutta sellainen käsite kuin purkuryhmä. Jotta ryhmä voi toimia, tarvitaan rinnakkaisrakenne, missä jupistaan ja napistaan, tavallaan puretaan sitä. Jos ajattelen vaikka työnohjaajaopintojani, niin siellä oli pienryhmät, joissa käydään keskustelut, että miksi meidän pitää tehdä tämä juttu. Se on tärkeää sen varsinaisen ryhmän toiminnan kannalta, että on tällainen foorumi. Tietyllä tavalla nämä kurssit ja työnohjausryhmät ja työnohjaus ylipäätään täyttävät tällaista funktiota. Sitten se kysymys, että miten ohjataan väitöskirjaa tai gradua, varsinkin jos se jotenkin jumittaa. Sanoisin, että yritykseni on nimenomaan, että sitä ei ohjata, vaan sitä yritetään tehdä. Se on tekemisen kautta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin tekemisestä, yritetään konkreettisesti tehdä. Muutamasta elementistä se koostuu, että esimerkiksi väitöskirjakursseilla ja gradukursseilla suunnitellaan tekemistä, suunnitellaan tekstiä. Sitä pilkotaan palasiksi, konkreettisiksi mahdollisiksi tehtäviksi. Se rakentuu sosiaalisesti sillä tavalla, että on muita ihmisiä, jotka tekevät sitä samaa, ja voi peilata sitä ja saada hyviä ideoita, oppia muilta. Sitten vielä neljäs elementti on se konkreettinen kirjoittaminen, jonka kautta opinnäyte lopulta valmistuu. Sitä kirjoittamistakin lähestyn niin, että kirjoittaminen ei ole monoliittinen juttu, vaan sitä on helppo lähestyä harjoitusten ja pienten konkreettisten kirjoitustehtävien kautta. Tehdään vaikka tiivistelmä, mietitään argumenttia. Ohjaaja voi kyllä halutessaan myös tehdä näin, että annetaan opinnäytteen tekijälle pieniä, konkreettisia tehtäviä, joita hän suorittaa. Tämmöinen varmaan toimii tilanteessa, jossa on haasteita esimerkiksi.

 

Eric Carver [00:10:49]: Tässä kun väitöskirjatutkijoiden ohjaus on ollut teemana ja tälläkin kaudella sitä sivuttu, niin yksi teema, mistä on paljon puhuttu, on nimenomaan se, minkä tuossa oikeastaan hienosti käsitteellistit, että ohjauksen kokonaisuus on laajempi kuin se ohjaussuhde pääohjaajan kanssa. Tästä on mielestäni tultu yhä tietoisemmiksi. Tohtorikoulutus ei voi nojata yksinomaan siihen mestari-kisällimalliin, vaan siihen tarvitaan yhteisöllinen taso. Purkuryhmä oli nyt minulle uusi, mutta tämä varmaan on itse asiassa aika monessakin haastavassa asiantuntijatyössä, mitä väitöskirjatutkimuskin on. Niin kuin Kirsi Pyhältö sanoo, oppiminen voi olla joskus kivuliaan vaikeaa. Että on semmoisia tiloja ja paikkoja, joissa voi sitä prosessia katsella ilman, että on tulosvastuuta suhteessa vaikka ohjaajaan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:11:45]: Juuri näin minä ajattelen. Tulee erilaisia jännitteitä siihen, kun on oman alan asiantuntijan kanssa tekemisissä. Ajattelen juuri näin, että se on laajempi se rakenne. Se on ihan ajankäytöllinenkin kysymys, että mihin esimerkiksi yksittäinen ohjaaja pystyy ylipäätään venymään. Mielestäni siinä pitää olla nimenomaan näitä muita rakenteita. Ja joo, tuo on hyvä pointti, että oppiminen voi olla kivuliasta. Ei sen tarvitse olla tuskallista, mutta oppimisessa ja opinnäytteen tekemisessä ollaan koko ajan jonkun sellaisen äärellä, mitä ei vielä osata. Siinä helposti tulee tunnereaktioita myös ja ehkäpä tällaisia asioita, joista ihminen ei ole itse välttämättä niin tietoinen.

 

Eric Carver [00:12:42]: Kyllä, kyllä. Onko sinulla ajatuksia siitä, että miten sinä toivoisit, että opinnäytetöiden ohjauksen kokonaisuutta kehitettäisiin? Nyt jos ajatellaan, että sinulla on ollut se purkuryhmän vetäjän rooli tässä, niin onko sinulla niihin muihin pöytiin ideoita tai jotain semmoisia, mitä haluaisit nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksesta sanoa?

 

Kimmo Svinhufvud [00:13:09]: Toivon lähinnä, että sitä kehitettäisiin ja sitä kehitettäisiin yhteisöllisesti. Esimerkiksi nyt kun yliopistot saivat merkittävän lisärahoituksen väitöskirjaprojekteihin, sehän on ihan mahtava juttu. Se, että ihmiset pystyvät saamaan palkkaa väitöskirjan tekemisestä, sehän on tietenkin tosi hyvä juttu, mutta ei siinä nyt vielä ole ihan hirveästi keskusteltu ohjauksesta, että ihmiset tarvitsevat ohjausta, eikä pelkästään juuri nimenomaan yhdeltä, yksittäiseltä, kokeneelta tutkijalta. Minä väittäisin, että jossain määrin… Ei ole mikään piilossa oleva salaisuus, että mikä tekee ohjauksesta hyvää tai minkälaista tukea esimerkiksi opinnäytettä kirjoittava tarvitsee. Ehkä enemmänkin se ongelma on koordinaation puutteessa ja sellaisessa. Eri toimijat, jos ajatellaan vaikka Helsingin yliopistoakin, se on jo yksistään aika iso organisaatio, missä on tutkijakouluja ja ainelaitoksia ja sitten joku kielikeskus siinä sivussa ja itsenäisiä toimijoita. Niin, en nyt oikein enää edes muista, mikä oli se alkuperäinen kysymyksesi. Itse ajattelen, nyt kun olen tehnyt työnohjausta myös tutkijoille ja väitöskirjan tekijöille, minusta tuntuu, että esimerkiksi taloudellisena satsauksena se on kyllä ihan mitättömän pieni verrattuna vaikka palkkakuluihin tai johonkin konferenssimatkustamiseen ja sellaiseen. Loppujen lopuksi aika pienellä satsauksella voisi saada aika merkittävän lisätuen.

 

Eric Carver [00:14:56]: Aivan, aivan. Joo. Tänään liikumme erilaisten ohjauksen kenttien välillä. Vaihdetaan nyt vähän kulmaa ja mennään työnohjauksen puoleen, josta on nyt sinun uusin aluevaltauksesi. Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? En tiedä, pitäisikö meidän kuulijoille vaikka ihan nopeasti määritellä myös työnohjaus, jos olet siihen valmis?

 

Kimmo Svinhufvud [00:15:25]: Joo, ilman muuta. Minusta tuntuu, että se ei ole välttämättä kaikille tuttu työskentelymuoto. Työnohjaus on pohjimmiltaan oman työn systemaattista tarkastelua, yleensä koulutetun ohjaajan avustuksella tai yhteistyössä. Sitä voidaan tehdä yksilötyönohjauksena tai ryhmätyönohjauksena. Joskus tehdään myös yhteisön työnohjausta, että on valmiiksi oleva yksikkö. Itse ajattelen, että hyvä työnohjaus lähtee jollain tavalla avoimelta pöydältä, että ruvetaan pohtimaan, että minkälaiset kysymykset ovat nyt relevantteja ja miten haluaisimme edetä. Jos vaikka vertaan siihen, että pidän kursseja väitöskirjatutkijoille ja työnohjausta väitöskirjatutkijoille, niin aika samankaltaisia kysymyksiä siellä lopulta käsitellään, mutta työnohjausryhmä on pienempi, joten siellä on mahdollista lähteä sillä tavalla, että mitäs teillä on nyt akuuttia. Sitten taas kurssimuotoisesti on pakko opettajana tehdä opetussuunnitelma, jonka mukaan edetään. Jos ajatellaan, että mitä ovat ne kysymykset työnohjauksessa, niin joskus lähdetään hyvin konkreettisista asioista, aikatauluttamisesta, työn ja muun elämän yhteensovittamisesta ja sellaisista kysymyksistä tai vaikka kirjoittamisen kysymyksistä voidaan lähteä, mutta sitten saatetaan kuitenkin myös tarkastella vähän isompia kysymyksiä, että mitä minä ylipäätään työltä tavoittelen tai mihin suuntaan haluaisin mennä. Joskus minusta tuntuu, että ihmisten on välillä vähän vaikea hahmottaa, mitä työnohjaus on. Kun kertoo ihmisille, että opiskelen työnohjausta tai teen sitä, ihmiset eivät saa kiinni, että mitä se on. Samoin ehkä aloitteleva työnohjaajakin miettii, että mitä tämä oikeastaan on. Joskus ihmiset esimerkiksi puhuvat, että työnohjausta on vaikea myydä tai markkinoida, kun se on sellainen epämääräinen toimintamuoto, mutta itse ajattelen, että avoimuus tai eräänlainen epämääräisyys on myös sen vahvuus. Voidaan lähteä siitä, että mitä tämä olisi, mitä olisi tämä ohjaus ja minkälaisia kysymyksiä meidän pitäisi tarkastella ja millä tavoin lähtisimme niitä tarkastelemaan. Sitä se mielestäni ideaalitilanteessa on.

 

Eric Carver [00:17:58]: Niin, kontekstit ja prosessit voivat olla aika monenkirjavia.

 

Kimmo Svinhufvud [00:18:05]: Voi olla. Ehkä ensisijaisesti on helpompi ohjata silloin, kun tuntee toimintaympäristön, missä ihminen työskentelee, ettei tarvitse selittää kaikkea. Joskus se, ettei tunne toimintaympäristöä, voi olla hyväkin lähtökohta. Sitten voi pähkäillä, että miksi te teette tuolla tavalla, mitä tuolla tavoitellaan. Aitoa ihmettelyä. Ehkä kuitenkin kaikkein oleellisinta minulle on se, työnohjaajan tarkoitus on olla lähtökohtaisesti tukemassa ohjattavaa ohjattavan tarpeista lähtien. Työnohjaajalla ei ole sinällään välttämättä muita intressejä sen instituution tavoitteiden toteuttamiseksi.

 

Eric Carver [00:18:56]: Aivan. Oletko sinä enemmän erikoistunut nimenomaan yliopistokontekstissa työnohjaukseen?

 

Kimmo Svinhufvud [00:19:02]: Joo. On minulla ollut joitain yksilöohjattavia muitakin, asiantuntijatyötä tekeviä ja kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä. Se vähän vaihtelee. Siinä on oleellista myös, että jotenkin synkkaa, mutta tietysti luontevasti yliopistokonteksti on minulle se, missä toimii ja mistä eniten itse tietää.

 

Eric Carver [00:19:29]: Aivan. Niin, ja tietysti meillä on aloja ja professioita, johon se on joko työehtosopimuksessa tai kulttuurisesti vahvasti nivottu, vaikka psykologit erilaisissa positioissa tai sairaanhoito.

 

Kimmo Svinhufvud [00:19:45]: On. Tietyillä aloilla säädellään jopa lakisääteisesti, miten henkilöstön kehittämistä pitää esimerkiksi organisaatioiden tehdä. Joillain aloilla on pitkä perinne työnohjauksessa, esimerkiksi kirkon parissa ja tällaisissa. On se joillekin aloille tosi vakiintunut. Minusta se yliopistokontekstiin sopii ihan hirveän hyvin. Yliopistoihmiset ovat usein aika hyviä pohtimaan omaa toimintaa ja myös pukemaan sitä sanoiksi, että toimintamuotona se sopii minusta tosi hyvin yliopistoon.

 

Eric Carver [00:20:17]: Kyllä. Niin, ja tietysti monissa opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontarooleissa… Oikeastaan olen usein miettinyt, että miksi ei ole lähtökohtaisesti oikeutta työnohjaukseen, koska vastaavissa työrooleissa jossain muilla sektoreilla näin on.

 

Kimmo Svinhufvud [00:20:37]: Joo. Olen itse työnohjauspalveluiden käyttäjä myös, että olen ollut pitkään yksilötyönohjauksessa. Kyllä se minusta on tosi tärkeä oman työn resurssi, että on jokin taho. Että vaikka on esimiehiä tai opinnäytteen ohjaajaa tai jotain tällaista ja vaikka ne suhteet toimisivatkin hyvin, on sitten ulkopuolinen taho, jonka kanssa voi jutella, ja voi tietää, että hän on minun puolellani.

 

Eric Carver [00:21:11]: Niin, kyllähän vaativa asiantuntijatyö, siinä usein yhdistyy monesta kontekstista tutut ristiriitaiset odotukset, paineet ja muut, mutta myös aika voimakas itsenäisyyden ja itseohjautuvuuden vaade. Silloin aika usein, se on semmoista suo, kuokka ja Jussi ja Jaana -tyyppistä rakennetta, vai olenko minä ihan hakoteillä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:21:38]: Ei, kyllä minä luulen, että nimenomaan nykyaikainen asiantuntijatyö on usein hirveän itsenäistä. Tulospaineet, ne eivät edes tule aina ulkopuolelta.

 

Eric Carver [00:21:49]: Ne ovat niin sisäistettyjä.

 

Kimmo Svinhufvud [00:21:50]: Niin, ne ovat sisäistettyjä tai sitten rakenteisiin rakentuvia, että siksi se, että saa oman työn ohjaamiseen tukea, tuntuu minusta ihan hirveän tärkeältä.

 

Eric Carver [00:22:07]: Miten mielestäsi rakennetaan hyvä ohjaussuhde ja eroaako työnohjaus ja opinnäytetöiden ohjaus nimenomaan ohjaussuhteen rakentamisen näkökulmasta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:22:23]: Luottamuksen rakentuminen ohjaussuhteessa on jollain tavalla orgaaninen prosessi, että siinä on aika paljon muuttujia. Voimme kasata niitä muuttuja yhteen vähän kuin istuttaisimme kasvin. Ei se aina silti toimi, ja on vaikea hahmottaa, että mikä tästä nyt puuttuu. Sitä ei voi ehkä keinotekoisesti synnyttää, että se syntyy, mutta on tietysti jotain asioita, mitkä ovat hyviä. Uudessa kirjassani lähestyn luottamuksen rakentamista kolmen jungilaisen metaforan kautta. Siinä on tällaiset käsitteet kuin kehys, kannattelu ja astia. Ne voivat kuulostaa metaforien tapaan epämääräisiltä, mutta niissä on pointti. Kehys on pohjimmiltaan rajat ja puitteet, se, että pystytään määrittelemään selkeitä rajoja ja toimintamalleja. Kannattelu on puolestaan tilanteista reagointia tarpeisiin ja sitä, että pystyy käsittelemään toisen ihmisen tunnereaktioita tai omia tunnereaktioita vaikka ohjaajana. Astia taas viittaa vähän syvempään muutokseen. Kuitenkin usein, jos ihminen tekee pitkää prosessia, kuten väitöskirja tai gradukin, siinä tapahtuu myös jokin muutos jossain muulla tasolla kuin siinä, mitä tehdään. Ohjaus voi ja ohjauksen pitää tukea sitä myös. Tällaisessa muutoksessa tai transformaatiossa, jotta se on syvempi, jungilaisittain ajateltuna molempien osapuolien pitää muuttua jollain tavalla. Ohjaajan pitää myös muuttua, jotta se muutos on mahdollinen, esimerkiksi oppia jotain uutta tai kyseenalaistaa omia käsityksiään tai jotain tällaista. Sitten vielä siitä hyvän ohjaussuhteen elementeistä, niin kyllä minä kuuntelemisen nostaisin aika korkealle. Se on semmoinen, että kun on itse asiantuntijapositiossa ja tarjotaan ohjaajan roolia, on tosi, tosi, tosi vaikea pitää omaa suuta kiinni. Ainakin minusta tuntuu siltä. Välillä pitää suorastaan ponnistella siinä, että ei yritä tuputtaa omaa näkemystään, vaan kuuntelee, mitä toinen yrittää kertoa. Usein ratkaisut, jos ajatellaan työnohjausta, usein ne merkitykselliset ratkaisut syntyvät, kun ihminen itse ymmärtää ne asiat. Silloin ne ovat merkityksellisiä. Tällaisista asioista mielestäni on kysymys hyvässä ohjaussuhteessa. En tiedä, vaihteleeko se. Ehkä tämä oli nyt yritys, tuossa kirjassakin, että yritetään hahmottaa juuri tällaisia juttuja, jotka ovat siirrettävissä toimintaympäristöstä toiseen. Minusta nämä ovat varmaan yleisiä ohjauksen elementtejä.

 

Eric Carver [00:25:35]: Niin, varmaan aika usein ohjauksen yhtenä haasteena on keskustelun kohteiden jonkunlainen määrittely, kun sen pitäisi olla aika semmoinen notkea ja joustava, mutta jos ei ole mitään kehystä, se hajoaa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:25:57]: Joo, joo. Joo, ja en tiedä, minusta tuntuu, että ylipäätään… Se kehys tarjoaa jonkun sellaisen, mihin asioita voi suhteuttaa. Ylipäätään korostaisin analyysin, analyyttisen lähestymistavan merkitystä, että jos vaikka kysytään, että mitä eroa on työnohjauksessa, mitä eroa on opinnäytteen ohjauksessa, niin mielestäni oleellinen pointti on miettiä, että mitä ne erot ovat, että hei, mitkä ovat nyt tässä ohjaustilanteessa relevantteja kysymyksiä, esimerkiksi sellaisia asioita, että miten esimerkiksi ohjaaja ylipäätään valikoituu. Onko se sellainen, mikä annetaan ohjattavalle jostain, institutionaalisesti määrätään opinnäytteen ohjaajaksi, vai onko se sellainen, jonka ihminen valitsee, ja millä perusteilla ihminen tekee valintoja? Ja samoin, onko se perustehtävä, minkä äärellä ollaan, jollain tavalla niin sanotusti annettu? Opinnäytteen ohjauksessa on aika vahva peruslähtökohta, että opinnäyte pitää tehdä ja se yritetään tehdä valmiiksi.

 

Eric Carver [00:27:19]: Mielellään tavoiteajassa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:27:20]: Mielellään ajoissa. Siinä on paljon tällaisia muuttujia. Emme voi muuttaa niitä muuttujia täysin, mutta että tulee tietoiseksi siitä, että mikä vaikutus niillä on ohjaussuhteeseen ja ohjaustilanteeseen. Ja miten paljon on aikaa siihen työskentelyyn ja kaikki tällaiset asiat. Iso osa ohjausta on tällaisten asioiden hahmottamista aina tilanteittain.

 

Eric Carver [00:27:53]: Niin, ja tietysti kun oma tausta on uraohjauksen puolella, niin jos sitä kehystä ajattelee, useinhan se huone on täynnä porukkaa, vaikka siellä on vain yksi ihminen.

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:03]: Niin, joo, joo, että keskustellaan muista ihmistä.

 

Eric Carver [00:28:06]: Niin, että kontekstiin liittyy myös vaikka ihmissuhteet tai institutionaaliset tai yhteiskunnalliset paineet tai odotukset myös.

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:17]: Juuri näin. Ja niistä syntyy ne ristiriidat sitten, jotka määrittäävät sitä tekemistä.

 

Eric Carver [00:28:25]: Kyllä, kyllä. Minkälaiset asiat mielestäsi yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Tämä on tietysti se ohjauksen ydin, kirjan taustalähtökohta myös. Mitä nostaisit nimenomaan yhdistäviksi tekijöiksi?

 

Kimmo Svinhufvud [00:28:42]: Sanoisin, että aika monenlaisia vuorovaikutuksellisia suhteita voi lähestyä niin halutessaan ohjauksellisesti. Meillä on muodollisia ohjaustöitä ja muodollisia ohjaussuhteita, mutta yhtä hyvin vaikka esimiestyötä voi lähestyä ohjauksellisesti. Kirjassani leikittelen siellä täällä ajatuksella, että vanhemmuutta voi lähestyä ohjauksellisesti. Jos ajattelen, mitä se ohjauksellinen ote sitten ylipäätään on, niin ensinnäkin se lähtee niistä ohjattavan tarpeista. Toinen on, että se perustuu jollain tavalla tuohon, mihin sinäkin viittasit, ohjattavan, voidaan käyttää elämänkentän käsitettä, että mitä muuta siinä ohjattavan elämässä on ja miten se toiminta, minkä äärellä ollaan, liittyy ohjattavan elämänkaareen. Näiden kunnioittaminen on mielestäni ohjauksellisen otteen ytimessä. Kysymys on siitä, jos ajatellaan vaikka nyt vanhemmuutta ohjauksellisena asiana, että käskenkö minä lapsiani täyttämään astianpesukoneen siksi, että näin he oppivat pitämään huolen omista asioista, ehkä oppivat taitoja, joiden avulla he pystyvät jatkossakin navigoimaan sosiaalisissa ympäristöissä, vai käskenkö heitä tekemään sen, koska minua ärsyttää likaiset tiskit pöydällä. Todennäköisesti tässä tapauksessa nämä molemmat ovat läsnä, että kyse ei ole ehkä edes siitä, että minä muuttuisin jotenkin täydelliseksi, vaan enemmänkin siitä, että olen tietoinen ristiriitaisista, läsnäolevista motiiveista jollain tavalla.

 

Eric Carver [00:30:42]: Onko ohjauksen ydin missä määrin sinulla nimenomaan kysymisessä? Mikä sitä menetelmää sinulle määrittelee?

 

Kimmo Svinhufvud [00:31:01]: Joo, se kirja on syntynyt yrityksenä määritellä ohjauksen ydintä. En tiedä, miten hyvin minä sen lopulta onnistuin siinä kirjassa sanomaan, että tämä se on. Se on ehkä enemmänkin tutkimuskysymys, että mikä olisi ohjauksen ydin. Mutta joo, kysyminen ja kuunteleminen on tärkeää, mutta itse ajattelen, että minulle ensisijaisesti ensinnäkin yksi keskeinen elementti ohjauksessa on nimenomaan, että se on roolien ottamista. Otetaan se ohjaajan rooli. Pikemminkin kuin että kysymys olisi jostain pysyvästä identiteetistä, kyse on tilanteisesta identiteetistä, joka palvelee sitä tarkoitusta. Samoin ohjattava on rooli. Näiden roolien tutkiskeleminen mahdollistaa sellaisten kysymysten tarkastelun, että kun otamme roolin, mitä aktivoituu. Vaikka tällaisia asioita, joista jossain yhteyksissä puhutaan transferenssistä. Toinen tosi ohjauksen ydinelementti mielestäni on toimijuuden käsite. Kun ohjausta tehdään, se usein kiteytyy johonkin konkreettiseen tehtävään, vaikkapa opinnäytteeseen, mutta minä silti väittäisin, että ohjauksen tarkoitus ei ole saada opinnäytettä valmiiksi, vaan vahvistaa opinnäytteen tekijän toimijuuden kokemusta, että hän itse on aktiivinen toimija, joka tekee valintoja. Näin minä sen ajattelisin. Sitten se sellainen, onko tämä nyt kolmas asia, mikä on ohjauksen ydintä, jollain tavalla mielestäni liittyy siihen elämänkaareen ja johonkin sellaiseen, että ihmiset esimerkiksi eri elämänvaiheissa haluavat erilaisia asioita ja he orientoituvat esimerkiksi heihin kohdistuviin odotuksiin eri tavoin. Sen läsnäoleva vaikutus on mielestäni oleellinen. Tästä sitten päästään myös siihen jungilaiseen psykologiaan.

 

Eric Carver [00:33:21]: No kerropas nyt siitä lisää, koska itsekin olen ollut jungilaispsykologiasta kiinnostunut. En millään lailla sen asiantuntija ole, mutta kun tämän huomasin, että se on tullut ihan nostona tässä kirjassa, niin olin silleen, että what, mitä tapahtuu? Kerro vähän siitä, että miten päädyit nimenomaan yhdistämään tämän näkökulman ohjaukseen, jungilaisen psykologian?

 

Kimmo Svinhufvud [00:33:48]: Minäkin olen ollut siitä kiinnostunut pitkään, ja ehkä se oli myös vähän semmoinen, että mitä tapahtuu, jos yhdistää. Jungilaista analyyttista psykologiaa sovelletaan vähän eri konteksteissa, niin kuin terapiakontekstissa ja jossain taiteen tutkimuksessa tai elokuvien tutkimuksessa, mutta ehkä vähemmän ohjaustyössä. Se oli enemmänkin sellainen ajatus, että mitä siitä voisi siirtää ohjaukseen ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Minulle se kiteytyy kahteen asiaan. Toinen on elämänkaari ja toinen on tiedostamattoman käsite. Näitäkään kahta asiaa ei… Ne ovat hirveän isoja ilmiöitä, ihmistä ja ihmisen toimintaa määrittäviä juttuja, että ei niitä nyt edes välttämättä tarvitse jäsentää jungilaisittain. Tuossa kirjassa minä esimerkiksi elämänkaaren hahmottamiseen tarjoan vähän erilaisiakin viitekehyksiä. Esimerkiksi siinä on Keeganin aikuisen kehityksen vaiheet, joka on kasvatustieteessä psykologiasta kumpuava toinen teoria. Sitten on jungilainen projektion kehittymisen vaiheet. Se, että miten jäsentää elämänkaarta, minusta sen saa tehdä miten vain, mutta jotain käsitteistöä tuossa kirjassa nyt on yritys tarjota siihen. Sitten toinen on se tiedostamaton. Minä vähän yritän tuossa kirjassa purkaa mystiikkaa sen käsitteen ympärillä. Pohjimmiltaan kysymys on asioista, joita emme tiedä. Jungilainen ajatus on se, että niitä asioita, joita emme tiedä, on itse asiassa tosi paljon, ja ne vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Huomiomme on koko ajan tietyissä asioissa, mutta ne asiat, joihin huomiomme ei kohdistu, vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Tämä on myös osittain haaste ohjauksessa. Jos otetaan tällainen ihan perusesimerkki, että vaikkapa väitöskirjatutkija ohjaustilanteessa kertoo, miten hän on suunnitellut tekemistään ja kuinka hän aikoo nyt kesällä litteroida tämän aineiston ja näin edelleen, että hänellä on se suunnitelma. Tämä on tiedostettua, tietoista, mutta se ei välttämättä tuo esille sitä, että häntä itse asiassa pelottaa saada se väitöskirja valmiiksi, koska se saattaa tuoda esille osaamattomuuden. Ehkä hän ei edes halua ajatella tätä asiaa, koska se on epämukavaa. Sitten hän ei välttämättä ole ollenkaan läsnä siinä ohjaustilanteessa, vaikka, veikkaisin, se saattaa aika paljon vaikuttaa tämän ihmisen toimintaan. Tällainen juttu. Tiedostamattoman käsitteen havainnollistaakseni voisin käyttää tällaista henkilökohtaista esimerkkiä. Minä tuossa jo pari kuukautta sitten juttelin työnohjaajakollegoideni kanssa. Me itse asiassa keskustelimme unistamme. En tiedä, onko se nyt niin oleellista tässä näin, mutta se keskustelu meni siihen, että minun unessani oli toinen tuntemani Kimmo, siis tuntemani mies, jonka nimi on Kimmo. Selitin kollegoilleni, että hän on sellainen tosi toimelias ja ahkera, koko ajan tekee jotain, kun minä olen taas tälläinen flegmaattinen Kimmo, olen se flegmaattinen Kimmo. Kaverit oli silleen, että mitä? Joo joo. Näen itseni niin, että istun sohvalla ja katson jotain jalkapalloa enkä tee mitään. Se on käsitykseni itsestäni. Sitten jotenkin sain kiinni siitä, että enhän minä ole ollenkaan flegmaattinen. Minähän teen ihan hirveästi asioita työssä. Kirjoitan kirjoja, opetan ja sitä sun tätä. Teen ihan valtavasti. Minulla on harrastuksia, urheilen, ja minulla on muita harrastuksia. Mutta jostain syystä minulla on sellainen käsitys itsestäni, että olen se flegmaattinen Kimmo. Veikkaan, että tämä käsitys itsestäni vaikuttaa aika paljon siihen, miten toimin. Se ehkä jopa on sellainen asia, joka saa minut koko ajan tekemään asioita, koska ajattelen, että minä olen tällainen flegmaattinen.

 

Eric Carver [00:38:41]: Juokset kilpaa sen ahkeran Kimmon kanssa.

 

Kimmo Svinhufvud [00:38:43]: Juuri näin. Tämä on mielestäni nyt se, että mikä tässä on tiedostamatonta, on ylipäätään jo aika hienovarainen juttu, koska se ajatus, että olen tällainen flegmaatinen Kimmo, eihän se ole mitenkään varsinaisesti tiedostamaton. Sehän on nimenomaan se tapa, millä ajattelen, mutta tiedostamaton ja tietoinen jollain tavalla tasapainottavat toisiaan. Ne kulkevat koko ajan läsnä. Luulen, että minulle tekisi hyvää tutkiskella tätä. Olenko minä tällainen kuin ajattelen olevani? Tämä on minusta myös tyypillinen käsitys itsestä, joka ohjaa ihmisen ammatillista toimintaa. Veikkaan, että ihmisen ammatillisessa toiminnassa on paljon tällaisia motiiveja. Ne ovat haastavia myös siksi, koska se, että ajattelen, että olen flegmaattinen Kimmo, sehän ei ole varsinaisesti hyvä kuva itsestä. Se on vähän epämukavaakin, mutta siitä on tosi, tosi vaikea luopua, koska sehän on johtanut vaikka mihin. Olen ehkä osittain sen ansiosta saavuttanut ammatillisesti tietynlaisen aseman. Eli tämä on juuri semmoinen tosi kummallinen käsitys itsestä, joka on myös ehkä vähän arkaainen ja ei edes kaikin osin hirveän hyvä, mutta siitä on tosi vaikea luopua, koska siinä on myös hyviä puolia.

 

Eric Carver [00:40:13]: Tässä tulee tietysti heti mieleen se, mitä monet ohjauksen alalla pelkäävät, ohjauksen ja terapiarajojen hämärtyminen, koska varmasti on niin, että se ohjelmointi, käsitykset itsestämme, jotka varmaan aika paljon lapsuudesta ja eletystä elämästä kumpuavat, ovat läsnä vaikka työroolissa. Siellä on paljon tiedostamattomia motiiveja, mitkä meitä ajavat, vievät eteenpäin. Niiden tarkastelu vaikka työnohjauksessa voi olla hyvinkin hyödyllistä, mutta sitten se pelko syntyy, että hetkinen, mennäänkö nyt psykoterapian kentälle. Saatko sinä kiinni tästä huolesta?

 

Kimmo Svinhufvud [00:41:03]: Saan todella kiinni. Työnohjaajakoulutuksessa melkein ensimmäisenä aletaan keskustelemaan siitä, että onko työnohjaus terapiaa, ja lopputulos on aina, että ei. Tämä on minusta hyvä esimerkki sellaisesta, että jos se tosi paljon pelottaa, ehkä sitä kannattaisi tutkiskella. Ei se minun mielestäni mikään massiivisen ongelmallinen kysymys ole, milloin tehdään terapiaa ja milloin tehdään jotain muuta. Mielestäni tässä puhutaan juuri kehyksestä, niistä rajoista, että onko tämä tätä vai onko tämä tätä ja onko minulla esimerkiksi ohjaajana koulutus johonkin ja toiseen. Tämä on esimerkki juuri siitä, miten asiat ovat sillä tavalla kompleksisia, että työkonteksti voi kuitenkin aktivoida jotain aika primitiivisiä tunteita. Kyllä minä väittäisin, että transferenssi on läsnä kaikissa suhteissa, missä auktoriteettihahmojen kanssa ollaan tekemisissä. Ei se ole läsnä vain terapiassa. Jos me emme pysty keskustelemaan siitä muissa konteksteissa, väittäisin, että meillä on ongelma. Ei se kysy sitä, että onko tämä terapiaa, milloin se aktivoituu. Ihmiset silloin, kun ovat vuorovaikutuksessa auktoriteettien kanssa, käyttäytyvät joskus vähän oudosti tai sieltä kumpuaa jotain sellaista, joka on…

 

Eric Carver [00:42:28]: Sisäinen lapsi tulee pöytään.

 

Kimmo Svinhufvud [00:42:30]: No, jollain tavalla joo, tai ne sellaiset toimintamallit, jotka ovat rakentuneet aikaisempien auktoriteettien kanssa toimiessa. Nehän kertyvät vuosikymmenten aikana, että ei se ole palautettavissa aina edes mihinkään yhteen asiaan, mutta on tällaisia jännitteitä läsnä. Nyt minulle tuli neuvomismoodi päälle, mutta ehkä minä ohjaustyötä tekeviä kuitenkin rohkaisisin sellaiseen, niin kuin viime aikoina on ruvettu puhumaan esimerkiksi traumatietoisuudesta tai jostain tällaisista menetelmistä, koska ne voivat kuitenkin tulla eteen siinä ihan työkontekstissa. Joskus minullekin on käynyt työnohjaustilanteessa niin, että keskustellaan jonkun ihmisen kanssa siitä, miksi työ aiheuttaa niin paljon stressiä ja sillä on paljon töitä, ja sitten minä kysyn siltä jotenkin aika viattomasti, että miksi sinä yrität miellyttää pomoasi. Hän menee ihan tiloihin siitä, koska se, miksi hän yrittää miellyttää pomoa, palautuu johonkin primitiivisempiin tarpeisiin.

 

Eric Carver [00:43:52]: Niin, ja minusta tuntuu, että… No, ohjauksen kenttä on paradokseja täynnä, mutta yksi paradoksi on se, että kun yritämme suojella ohjaussuhdetta juuri niillä rajoilla ja keskustelun kohteen määrittelyillä ja suojella myös niitä rooleja, niin milloin teemme kehystämisen niin tiukasti, että oikeastaan ne kaikista tärkeimmät asiat eivät ole siellä huoneessa läsnä tai niitä ei jotenkin sallita sinne? Ja milloin taas me kutsumme huoneeseen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu sinne? Miten sinä navigoit tätä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:44:41]: Kyllä minusta tuossa kuitenkin jossain mielessä on mahdollista palautua siihen, että mitkä ovat ne ohjattavan tarpeet, että onko ohjattavan halu tai tarpeet tuoda näitä asioita keskusteluun. Sitten sille olisi ehkä hyvä pystyä tarjoamaan tilaa. Ei se kuitenkaan voi lähteä ohjaajan, että meidän oikeastaan pitäisi keskustella tästä asiasta, mistä et näköjään halua ollenkaan keskustella. En tiedä, on vaikea kuvitella, että se…

 

Eric Carver [00:45:14]: Sinä näet, että se tulee nimenomaan sen ohjauksen etiikan kautta tämä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:45:18]: Joo, joo. Ja siitä, että mistä kumpuavat ohjaustilanteeseen ne asiat, mistä keskustellaan. Kyllä lähtökohtaisesti yrittäisin niitä ohjattavasta nostaa esille.

 

Eric Carver [00:45:34]: Aivan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:45:35]: Mutta tuosta paradoksista, sehän on erittäin keskeinen jungilainen käsite. Tästä on olemassa kaikennäköisiä sitaatteja, niin kuin että paradoksi on merkki siitä, että merkitys on lähellä. Pitäisin sitä hyvänä merkkinä, että meillä on nyt hei tässä tällainen ristiriita. Oppiminenhan perustuu ristiriitoihin. En osaa tätä vielä, mutta haluaisin. Mitä tälle asialle voi tehdä?

 

Eric Carver [00:46:10]: Niin, ja tietysti jos ohjaussuhde, sen pitäisi olla, että se on turvallinen ja luottamukseen perustuva, niin silloin tietysti tiedostamattomaan matkaamisen ei pitäisi olla kiellettyäkään, mutta niin kuin sanoin, huomaan, että minulla on tietynlainen ei tehdä kaikesta ohjauksesta terapiaa -huoli myös, kun mietin näitä asioita.

 

Kimmo Svinhufvud [00:46:38]: Ei tarvitse tehdä missään nimessä. Ehkä tässä on kysymys siitä, että on olemassa erilaisia ohjauksen muotoja, ja pitää myös ymmärtää, mitä kullakin niistä tavoitellaan. Sitä vähän pidän ongelmallisena, jos ohjaaja itse lähtökohtaisesti sulkee jotain asioita kokonaan pois, että tänne me emme nyt voi mennä. Tai että jos ohjattavalla on jokin aito huoli, niin emme voi tästä keskustella, kun tämä ei liity työhön. Mielestäni se ei ole sitten sen ohjattavan kunnioittamista.

 

Eric Carver [00:47:15]: Niin, silloin se rajaus on enemmän ohjaajan halua helppouteen tai turvaan.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:24]: Ehkä näin. Voihan se olla myös aitoa oman kompetenssin pohtimista.

 

Eric Carver [00:47:29]: Niin, no sekin on ihan vastuullista.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:31]: Niin. Mutta eikö se keskustelu kannattaisi käydä yhdessä ohjattavan kanssa, että okei, nyt en ole ihan varma, mutta voitaisimmeko me yhdessä miettiä…

 

Eric Carver [00:47:41]: Että onko tämä semmoinen suunta.

 

Kimmo Svinhufvud [00:47:42]: Niin, ja olisiko mahdollisesti muita tahoja, jonka puoleen voisit kääntyä? Tämä vaikuttaa itse asiassa nyt tärkeältä asialta, vaikka tässä väitöskirjaprosessissa, että miten voisimme yhdessä ratkaista tätä tai miten sinä voisit mennä eteenpäin tässä näin.

 

Eric Carver [00:47:59]: Niin, ja onhan tietysti myös niin, että monissa ohjaussuhteissa voi käydä niin, että kierretään se itse asia kerta toisensa jälkeen, ja se prosessi ei etene.

 

Kimmo Svinhufvud [00:48:14]: Voi olla näin. Se voi olla joskus juuri tällaisissa jumitilanteissa jo merkki siitä, että nyt tässä ei olla sen asian äärellä, mistä oikeastaan on kysymys. Mistä tässä on kysymys?

 

Eric Carver [00:48:31]: Uraohjaajana huomasi usein, että se, mistä aloitettiin, ja se, mihin päädyttiin, tunnissa se voi tapahtua tosi paljon.

 

Kimmo Svinhufvud [00:48:37]: Niin, mutta siinähän on jotain ihan tosi, tosi inhimillistä, että kokoonnumme yhteen keskustelemaan jostain asiasta ja emme vielä oikeastaan edes tiedä, mikä on se asia, mistä me yritämme keskustella. Se avautuu pikkuhiljaa.

 

Eric Carver [00:48:51]: Kyllä, kyllä. Tässä olisi paljon, paljon mistä voisi jatkaa, mutta kysyn sinulta vähän tämmöisen jokerin vielä tähän loppupäähän. Onko jotain semmoista suuntaa nyt sinulla, mihin sinä haluat ohjaajana kehittyä?

 

Kimmo Svinhufvud [00:49:21]: Tämä oli nyt, menin ihan hämilleni. Tämä oli nyt jotenkin just tosi jokerikysymys. No, kyllä se minua kiinnostaa yhä kysymyksenä aika paljon, että miten Jung ja ohjaus akateemisessa tai työkontekstissa, miten ne pystyy yhdistämään. Kyllä sen kysymyksen parissa minä varmasti jatkan. Viime aikoina olen ollut kiinnostunut itse fasilitoivista menetelmistä, että millä eri tavoin ohjaaja pystyy saamaan ohjattavan tekemään työtä sen sijaan, että ohjaaja antaisi neuvoja tai kertoisi oman analyysinsa asioista tai tälläistä näin. Minusta tuntuu, että vaikka työnohjaukseen aktiivisesti haen tapoja, millä voisin tukea ohjattavan sisällä prosessia, vaikka vähän hankaliinkin kysymyksiin, et hei, nyt me emme tässä keskustelussa keskustele jostain asiasta, mikä tässä jollain tavalla on kuitenkin läsnä, et ehkä edes ole itse vielä kovin hyvin tietoinen siitä. Että millaisilla tavoilla päästäisiin niiden äärelle niin, että ohjattava tekisi sitä työtä ja se tapahtuisi sen ohjattavan ehdoin. Tämä kuulostaa nyt varmaan aika abstraktilta, mutta jotain tämän tapaista ehkä haen nyt.

 

Eric Carver [00:50:58]: Humanistina sanon tähän, että luulen ymmärtäväni. Hei, mennään viimeiseen kysymykseen, ja se on kaikille sama, lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä. Mitäs Kimmo suosittelee?

 

Kimmo Svinhufvud [00:51:14]: Minä olen juuri sellainen rasittava ihminen, joka koko ajan lukee jotain, ja sitten sen mielestä kaikkien muidenkin pitäisi lukea juuri se ihan mahtava kirja, jonka viimeksi luin. Luin viimeksi Edward Edingerin Transformation of God-Image, joka on kommentaari Jungin kirjaan Answer to Job, joka on kommentaari Raamatun Jobin kirjaan. Että tässä on tasoja.

 

Eric Carver [00:51:37]: Ohhoh.

 

Kimmo Svinhufvud [00:51:38]: Ei ole helppo kirja, että sitä en nyt suosittele, mutta minulla olisi kaksi suositusta. Toinen on semmoinen, jonka olen tässä talven aikana lukenut, sellainen kuin James Clearin Atomic Habits, joka on suomennettu Pura rutiinit atomeiksi. Se kirja käsittelee sitä, että miksi me arjessa teemme niitä asioita, joita teemme, ja miten voisimme tehdä enemmän asioita, mitä haluaisimme tehdä. Kun luin sitä kirjaa, tuli sellainen olo, että tässä on tosi paljon samoja asioita, mitä on ollut vaikka Gradutakuussa ja meidän Tohtoritakuu-kirjassa, mutta ehkä vielä modernimmin ja paremmin. Että se on sellainen… Minun kirjani ovat aina aika spesifiin kontekstiin, että tuo on tietysti yleisempi kirja, mutta ihan ehdottomasti, jos haluaa oman työn ohjaamista ja motivaatiota tarkastella, se on hyvä kirja. Sitten jos haluaa tutustua jungilaisuuteen, suosittelisin Robert A. Johnsonin kirjoja. Niitä on paljon, ja ne ovat aika helppolukuisia, suurelle yleisölle kirjoitettuja pääasiassa. Esimerkiksi sieltä nostaisin sellaisen kirjan kuin Living Your Unlived Life. Se on kirja, joka käsittelee juuri nimenomaan sitä, että miten se, mitä emme ole tehneet, vaikuttaa meihin. Jossain mielessä ollaan tämän tiedostamattoman äärellä. Varmaan aika moni saa kiinni sellaisesta ajatuksesta, että ihminen on vaikka nuorena halunnut muusikoksi tai taiteilijaksi, ja hän päätyy esimerkiksi opettajaksi tai pankkiin töihin, koska pitää tienata elanto ja elättää perhettä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän se rupeaa saamaan painoarvoa, mitä ei ole tehnyt. Joskus nämä asiat eivät ole edes sellaisia, jotka ovat omia valintoja, vaan esimerkiksi semmoinen, että jos ihminen on vaikkapa ainoa lapsi, hänellä ei ole sisaruksia, ja tämä määrittää hänen elämäänsä jollain tavalla. Miten tällaisia asioita voi lähestyä? Nyt tulee pieni spoiler, mutta Johnsonin ratkaisu on lähestyä… Ensinnäkin pitää määritellä, mitkä näistä on relevantteja, mutta sitten niitä lähestytään ensisijaisesti symbolisesti, että tehdään sitä juttua jollain tavalla. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi viisikymppisenä ruveta taiteilijaksi tai jotenkin näin.

 

Eric Carver [00:54:26]: Tuli mieleen Albatrossi-kappale, jossa toinen lähtee merille ja toinen jäi kunnanvirastoon. Sori, tuli tämmöinen hyvin nopea assosiaatio tästä.

 

Kimmo Svinhufvud [00:54:38]: Eli olemme nyt ikuisen teeman äärellä tässä.

 

Eric Carver [00:54:41]: Kyllä, kyllä. Hei, iso kiitos, Kimmo, kun tulit vieraaksi tähän. Kiitos kaikille kolmannen tuotantokauden vieraille ja kuulijoille. Nyt on viimeinen tuotantokauden jakso. Niin kuin aiemminkin, kesällä fundeeraan sitten, että tulisiko ensi vuonna taas uusi jakso, ja jos tulee, niin millainen ja millaisesta aiheesta. Palautetta ja ideoita saa laittaa tulemaan. Iso kiitos kaikille tästä keväästä ja hyvää kesää, jos se joskus tulee.

 

Kimmo Svinhufvud [00:55:17]: Kiitos minunkin puolestani.

 

 

 

[äänite päättyy]

Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan muuttaa ja miksi? Mitä tavoitteita tohtorikoulutuspilotilla on? Mitä se pitää sisällään? Mitä huolia maan hallituksen tohtorikoulutuspilotti on herättänyt? Mikä merkitys ohjauksella on tohtorikoulutuksen kehittämisessä? Miten väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan kehittää? Miltä näyttää tohtorikoulutuksen tulevaisuus?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 15. jakson vieraana ovat Oulun yliopiston tutkijakoulun johtaja, KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö, FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista. Perttunen on Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry:n alaisen tohtorikoulutuksen kehittämisryhmän puheenjohtaja ja Raulo on ryhmän sihteeri.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 47. ja kolmannen tuotantokauden 15. jakso.

Jakson aiheena on tohtorikoulutuspilotti ja tohtorikoulutuksen kehittäminen.  Vieraina Oulun yliopiston tutkijakoulun johtaja, KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö, FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 2.5.2024. Jakson pituus 62 minuuttia.

 

Eric Carver[00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 15. jakson vieraina ovat Oulun yliopiston tutkijakoulujohtaja KTT Annu Perttunen ja palvelupäällikkö FT Erkki Raulo Helsingin yliopiston tutkimuspalveluista. Perttunen on Suomen yliopistojen rehtorineuvoston UNIFI:n alaisen tohtorikoulutuksen kehittämisryhmän puheenjohtaja, ja Raulo on ryhmän sihteeri. Tervetuloa!

 

Erkki Raulo [00:00:58]: Kiitos.

 

Annu Perttunen  [00:01:00]: Kiitos.

 

Eric Carver[00:01:00]: Puhutaan tässä jaksossa Erkin ja Annun kanssa tohtorikoulutuksen kehittämisestä ja maan hallituksen tohtorikoulutuspilotista. Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan kehittää ja muuttaa ja miksi? Mitä tavoitteita tohtorikoulutuspilotilla on? Mitä se pitää sisällään? Mitä huolia tohtorikoulutuspilotti on herättänyt? Mikä merkitys ohjauksella on tohtorikoulutuksen kehittämisessä, ja miten väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan tässä yhteydessä kehittää? Loppuun vielä ajatuksia tohtorikoulutuksen tulevaisuudesta, eli helppoja ja yksinkertaisia aiheita meillä tänään. Aloitetaan tästä teidän työryhmästänne. Minkälainen tehtävänanto Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI:n tällä tohtorikoulutuksen kehittämisryhmällä on? Kertooko ryhmän puheenjohtaja Annu tästä ensin?

 

Annu Perttunen  [00:01:56]: Kiitoksia. Uudistamistyön päätavoite on muodostaa yhteisesti jaetut suositukset yliopistoille tohtorikoulutuksen uudistamiseksi. Ja vieläpä niin, että pidetään mielessä se ajatus, että olisiko mahdollista tohtorikoulutus suorittaa niin tutkimuksen kuin opintojenkin osalta jopa kolmessa vuodessa. Tämä on se päätavoite.

 

Eric Carver[00:02:25]: Sihteeri täydentää.

 

Erkki Raulo [00:02:28]:  Joo, siis päätavoitteen lisäksi on paljon muitakin tavoitteita, mutta ehkä ne kaikki tukevat sitä, että pyritään saamaan ikään kuin ihmisiä, jotka väitöskirjaa lähtevät tekemään, niin melko joutuisasti se viemään läpi, ja samalla kannustamaan eri toimijoita työskentelemään tämän tavoitteen eteen.

 

Eric Carver[00:02:51]: Milloin teidän työnne tulee päätökseen? Milloin suosituksia on tulossa ulos?

 

Annu Perttunen  [00:02:56]: Meidän loppuraporttimme odotetaan ilmestyvän tuossa kesäkuun alkupuolella, 10. päivä kesäkuuta, eli sitä kohti on tämä kevät tehty töitä.

 

Eric Carver[00:03:05]: Tätä podcastia nauhoitetaan siis huhtikuun loppupuolella, jos sitten jälkikäteen joku kuuntelee. Eli ryhmän työ on vielä kesken toistaiseksi tässä vaiheessa. Minkälaisia asioita tohtorikoulutuksessa halutaan muuttaa ja miksi? Jos Erkki aloittaa tästä.

 

Erkki Raulo [00:03:26]: Tohtorikoulutuksessa on ehkä aika paljonkin asioita, joita halutaan muuttaa, ja ehkä enemmänkin kehittää. Ei olla varmaankaan keksimässä mitään pyörää uudelleen, eikä mitään kauhean dramaattisia muutoksia. Itse näen sen niin, että lähtökohtaisesti pyritään tukemaan ihmisiä niin, että saadaan väitöskirjatyötä paremmin tehtyä. Isossa kuvassa näitä tukitoimia, joita olemme tässä ajatelleet, liittyy väitöskirjatutkijoiden rekrytointiin. Sekä työsuhteeseen rekrytointiin että opinto-oikeuden osalta rekrytointiin. Sen lisäksi keskustellaan paljon siitä, minkälaisia osaamistavoitteita tohtorin tutkinto pitää sisällään, ja minkälaisia odotusarvoja näihin liittyy niin yliopistolla kuin nuorella, joka väitöskirjatyötä harkitsee, että sitten myös työelämällä. Minkälaista ajatellaan, että yhteiskunta toivoo, että tohtori osaisi tehdä? Sitten siitä ihan keskustellaan aika paljon tällä hetkellä meillä työryhmässä, siitä, että miten… Koska sitä, mitä ihminen osaa, on todella vaikea mitata, mutta sitten nyt on Euroopassa käytössä tällainen opintopistejärjestelmä, jossa sitten voidaan eri maiden välillä opintopisteiden avulla verrata hankittua osaamista, ainakin mikä toteutuu kandi- ja maisteripuolella tosi hyvin. Mutta tohtoripuolella kun merkittävä osa osaamisesta karttuu väitöskirjatyössä. Tämä opintojen osuus esimerkiksi meillä Helsingin yliopistossa on siinä neljän vuoden mallissa 40 opintopistettä, joka vastaa noin 17 prosenttia käytetystä ajasta. Merkittävä osa osaamisesta karttuu muussa kuin tässä opintopisteillä mitattavassa osassa. Tätä pohditaan, että voisiko opintopisteiden määrää kansallisella tasolla yhtenäistää. Meillä haitari kulkee 20:stä 75:een eri yliopistoissa, ja joissain yliopistoissa vielä sisäisesti liikkuu 20 ja 50 välillä eri tieteenaloilla.

 

[00:05:59] Sen lisäksi ohjaukseen, tehostamiseen, ohjaajien kouluttamiseen ja ohjaajan tukeen ja ohjausjärjestelyiden ajanmukaistamiseen: Siihen keskitytään ja työelämäyhteyksin. Siihen, millä tavalla työelämä saadaan mukaan alusta asti väitöskirjatutkijan urasuunnitelmaan, ja millä tavalla tohtorin tutkinnon suorittamisen aikana yhteys työelämään syntyisi luontevalla tavalla. Siirtyminen sitten työelämään tutkinnon jälkeen olisi mielekästä ja helppoa. Sinähän olet Eric itse tehnyt meidän uraseurantatyötämme monta vuotta ja varmasti tiedät sen, että meillä Helsingin yliopistossa noin kolmannes ihmisistä siirtyy yksityiselle sektorille työelämään ja saman verran suurin piirtein jää niin sanotusti akateemiselle uralle. Tämä on viimeaikaisen, esimerkiksi Sivistan tutkimusten mukaan muuttumassa kovaa vauhtia niin, että yritysmaailma tulee olemaan houkuttelevampi. Tohtorikoulutuspilotti on osa sitä isompaa TKI-hanketta, jossa pyritään nimenomaan nostamaan TKI-työtä, tutkimus- ja kehitystoimintaa, sijoittamaan siihen valtiollisella tasolla neljä prosenttia bruttokansantuotteesta. Sitten on muitakin tavoitteita. Ehkä Annu osaa sanoa ne, mitä minä unohdin tässä.

 

Eric Carver[00:07:38]: Tuossa tuli jo paljon. Mitä Annu lisäisit?

 

Annu Perttunen  [00:07:39]: Kyllä vain. Erkillä oli tuossa jo kattava kuvaus, että missä kaikessa voisi olla kehittämistä. Suomalainen tohtorikoulutushan on ollut pitkään jo tunnettu siitä, että se on hyvin laadukasta, ja tavallaan siihen ei haluta tässä kohti puuttua. Varmasti jos kysytään, että mitä halutaan muuttaa, niin painotukset siinä, mikä on muutoksen, mihin tulisi keskittyä, niin eroaa riippuen siitä, keneltä asiaa kysytään. Itse ajattelen niin, että muutos on jatkuvaa joka tapauksessa. Tohtorikoulutuksen tulee kehittyä ihan siinä, missä muutkin asiat tässä yhteiskunnassa. Nyt ollaan ihan hyvässä pisteessä miettimään sitä, miten tohtorikoulutus voisi entistä paremmin vastata niihin yhteiskunnan haasteisiin, mitä me tiedämme olevan, isoja ja vaikeitakin kysymyksiä ratkaistavaksi. Millä tavalla me saisimme nyt tämän korkeimman koulutuksen saaneet tutkijat hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla ihan yhteiskuntaa ajatellen? Jos ajatellaan tohtorikoulutusta itsessään, niin siinä on kohtia, joita voi kehittää. Ajattelen sitä, että meidän tulisi saada tohtorikoulutus myös houkuttelevammaksi meidän omille perustutkinto-opiskelijoillemme, mutta myös kansainvälisille opiskelijoille. Eli millä tavalla me saamme tohtorikoulutuksen rakennettua niin, että se on selkeä kokonaisuus, jossa on selkeät tavoitteet, ja me pystymme osoittamaan, että tämä on osaamistasi lisäävä hieno kokonaisuus, jonka jälkeen pystyt siirtymään urallasi eteenpäin?

 

Eric Carver[00:09:38]: Mitä tavoitteita tällä tohtorikoulutuspilotilla erityisesti on? Mitä se pitää sisällään? Annu.

 

Annu Perttunen  [00:09:51]: No, siitähän on tällä hetkellä kansallinen yhteisymmärrys. Yhteisymmärrys ja poliittinen yhteisymmärrys, että TKI-sektoria tulee vahvistaa. Meidän tulee saada tutkijakoulutuksen saaneita ihmisiä lisää työelämään omaa osaamistaan tuomaan, ja sillä tavalla kasvattamaan Suomen kilpailukykyä. Eli kyllä niiden pilottien tehtävänä on lisätä myös tohtoreiden määrää. Mutta sen lisäksi halutaan myös vahvistaa tutkijaosaamista, eli se vaikuttaa myös siihen laatuun, mitä tässä yhteiskunnassa tehdään. Näiden pilottien tarkoituksena on nyt testata erilaisia tohtorikoulutuksen toimintatapoja kuin mihin on totuttu. Tämä on minusta tosi hieno mahdollisuus nyt tarkkaan harkita, mikä tarve on työelämässä eri sektoreilla. Ja väitöskirjatutkijan näkökulmasta: Minkälaisia erilaisia uravaihtoehtoja onkaan olemassa? Näiden pilottien sisällä on nyt sitten jo suunniteltu ja kovaa kyytiä. Siellä ollaan valmistelemassa esimerkiksi erilaisia liikkuvuusmahdollisuuksia väitöskirjatutkijoille eri sektoreiden ja yliopiston välillä, mikä on ollut aiemminkin mahdollista, mutta nyt tähän asiaan tartutaan aivan erityisesti. Kuten Erkkikin tuossa äsken mainitsi, niin kyllä näissä piloteissa tahtotilana on myös tarkastella perustoimintaa. Esimerkiksi minkälaista ohjausta väitöskirjatutkijat saavat, millä tavalla toisin silmin, toisin tavoin sitä ohjausta voisi tehdä kuin tähän mennessä on totuttu tekemään?

 

Eric Carver[00:11:48]: Haluaako Erkki täydentää tavoitteita?

 

Erkki Raulo [00:11:52]: Joo, ehkä korostaisin tuota, että meillä tämä tohtorikoulutuspilotin OKM:n antama tavoite, tai siis evästys, mikä sieltä on tullut ikään kuin kaikissa yhteyksissä, on se, että pitäisi tehdä jotain toisella tavalla kuin aikaisemmin. Eli ihan sillä lailla vain, että tehdään niin kuin aina ennenkin, kyllä me osaamme. Me olemme näitä väitöskirjoja ohjanneet sata vuotta, niin kyllä me osaamme. Ihan sillä ei pärjää tässä, koska me olemme nyt tässä tilanteessa sen takia, että näin on aina tehty. Nyt olisi tarkoitus tosiaan, tämä on hyvä koe siinä mielessä, että kaikenlaisia ajatuksia näissä eri piloteissa on ja kokeillaan. Sitten sieltä ehkä löytyy joitain hyviä toimintamalleja. Ehkä sellainen modernisaatioajatus tässä on taustalla myös, ainakin meillä Helsingin yliopistossa, että kun ohjauksen ohjaajan rooli on ollut melko yksinäinen, aika sellainen autoritaarinen, että pitkälti… Ennen vanhaan väitöskirjan ohjaus oli hyvin pitkälti tällainen mestari ja oppipoika -malliin perustuva, jossa ohjauksen käytänteet tulivat siltä ajalta, kun se professori aikoinaan 1980-luvulla teki oman väitöskirjansa. Sillä tavalla tällainen malli laahaa aika pitkällä perässä, että mistä tulee se osaaminen. Nyt kun otetaan eri toimijoita paremmin mukaan siihen, että siihen tulee yliopistolta vahvaa tukea, ja nämä pilotit myös muodostavat kansallisia verkostoja, joissa saadaan paljon vertaistukea eri ohjaajien kesken. Se tuo uudenlaista näkökulmaa tähän.

 

Eric Carver[00:13:42]: Kuinka monta oli nyt niitä paikkoja, joita tämän pilotin yhteydessä rahoitettiin kansallisesti. Mikä se mittaluokka oli?

 

Erkki Raulo [00:13:50]: Tuhat paikkaa on tässä yhteydessä, joista ajatus on, että noin puolet aloittaisi elokuussa 2024 ja noin puolet sitten tammikuussa 2025.

 

Eric Carver[00:14:01]: Ja onko ajatuksena, että tavallaan sen lisäksi, että on tämä niin sanottu kertaerä tai kaksierä, niin sen yhteydessä myös näitä koulutuksen rakenteita muutetaan myös muille? Vai onko ajatuksena, että nimenomaan näitä kokeiluja, joihin viittasit, niin ne on rajattu niille, jotka ovat tässä pilotin piirissä? Vai onko tätä vielä ratkaistu?

 

Annu Perttunen  [00:14:25]: Tässä on äärimmäisen tärkeää, että käydään keskustelua yliopistojen omien prosessien ja rakenteiden suhteesta näihin pilottien kokeiluihin. Tämä keskustelu on jo aloitettu. Hyvin tärkeää meidänkin työryhmämme mielestä on se, että väitöskirjatutkijat, heitä kohdellaan tasa-arvoisesti. Eli mitään kahden kerroksen väkeä meillä ei ole tulossa, vaan että kerta kaikkiaan väitöstutkimus ja opinnot suunnitellaan niin, että siitä tulee järkevä kokonaisuus kaikille. Kaikilla on mahdollisuudet tohtoritutkinto suorittaa hyvissä puitteissa loppuun. Tätä me haluamme. Mutta on myös niin, että nämä pilotit ovat pilotteja. Kaikki, mitä siellä on suunniteltu, on varmasti mielenkiintoisia asioita, ja ei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki hyppäävät muuttamaan toimintojaan niiden mukaan jo ennen pilottien alkamista, vaan nyt sitten, vaikka pilotit eivät kata kaikkia väitöskirjatutkijoita, tai ehkä ihan kaikkia alojakaan, niin ne ovat kuitenkin suomalaisen tohtorikoulutuksen pilotteja, joista meidän kaikkien kannattaa olla kiinnostuneita. Meidän kaikkien kannattaa olla mukana niissä keskusteluissa, millä tavalla, minkälaisia kokeiluja siellä tehdään, ja miten ne suhteutuvat tähän nykyiseen tohtorikoulutuksen tapaan toimia. Eli näkisin, että tämä yhteistyö, mikä on jo alkanut ja rakentunut näiden pilottien ympärille, on aivan mahtava mahdollisuus nyt tämän koko suomalaisen tohtorikoulutuksen kehittämisen näkökulmasta. Koska ne ovat monitieteisiä pilotteja, niissä on isot konsortiot takana. Mitä pilotissa puhutaan, siitä puhutaan tosi monessa yliopistossa nyt. Eli tavallaan se keskustelu ei ole nyt todella siiloutunutta yliopistoittain, vaan uudistavista ajatuksista pystytään nyt keskustelemaan monessa yliopistossa yhtä aikaa. Tämä on tietenkin tutkijakoulutoimijan näkökulmasta aivan upea mahdollisuus nyt koko tohtorikoulutuskentälle.

 

Eric Carver[00:17:00]: Miten näet, Erkki: Mitä Helsingin yliopistossa pitää muuttaa kaikille tai miettiä muutettavaksi kaikille, ja mikä tulee rajautumaan näihin pilotteihin? Vai onko siihen liian aikaista ottaa vielä kantaa?

 

Erkki Raulo [00:17:15]: No joo. Annu kuvasi hyvin kansallisella tasolla, ja ajattelin juuri, että Helsingin yliopistossa ehkä on hyvä myös, ottaa tämä meidän osaltamme siksi, koska on niin suuri yliopisto. Eli meillä on juuri näin, että on paljon asioita. Nyt kun pilotista tuli ensin tieto ja rahoituspäätökset syntyivät ja oli rahaa jaossa, niin kaikki olivat kiinnostuneita tohtorikoulutuksesta yhtäkkiä.

 

Eric Carver[00:17:41]: Se on. Raha puhuu.

 

Erkki Raulo [00:17:43]: Sellaisetkin tahot, jotka eivät aikaisemmin ole yhtään välittäneet koko asiasta. Sitten kun rahat oli jaettu, niin sitten osa porukasta on vähemmän kiinnostuneita, mutta… Ennen kuin on edes päästy alkuun, kun pilotti tavallaan alkaa elokuussa, niin alkaa jo paljon syntyä kaikenlaisia. Nyt on kova kiire mennä tekemään erilaisia ratkaisuja. Mutta juuri niin kuin Annu sanoi, niin olisi ehkä hyvä käyttää tässä pilotissa, antaa työrauha pilotille, että voidaan joitain asioita pilotoida. En itse kuitenkaan näkisi niin, että me odotamme vuoteen 2027 ja 2028 ja sitten alamme laittaa käytäntöön näitä pilotissa opittuja asioita. Me olemme tutkijakoulussa todenneet, että kaikki nämä pilotissa esiin tulleet tavoitteet ovat sellaisia, joita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuksella on pitkäaikaisena tavoitteena ja toimintasuunnitelmassa ollut jo vaikka kuinka pitkään. Nyt tämä pilotti tavallaan valtavalla volyymilla tarjoaa mahdollisuuden siihen, että me voimme näitä edistää huomattavasti nopeammalla aikataululla kuin alun perin on ollut ajatuksena. Sitä mukaa, kun näitä toteutetaan, niin niitä sitten myös jalkautuu meille aika nopeasti. Hyvä esimerkki on nyt tämä, esimerkiksi me olemme järjestämässä pilottihakua näille paikoille Helsingin yliopistossa, ja meillähän on samansuuruinen haku joka syksy yliopiston palkkapaikoille, johon nyt sitten otetaan mallia jo tästä pilottihausta jo ensi syksynä. Eli tällä tavalla ikään kuin hyödynnetään pitkin matkaa sitä opittua, mitä tästä saadaan hyvää. Saadaan tietenkin myös huonoja kokemuksia ja hyödynnetään sitten niistäkin opittua.

 

Eric Carver[00:19:31]: Opitaan molemmista. No, koska minun somekuplassani, mikä ei tietenkään ole väestötason otanta yhtään mistään, mutta on paljon tohtoreita ja tohtorikoulutuksista kiinnostuneita, niin… Miten sen kauniisti sanoisin? Tohtorikoulutuspilotin vastaanotto ei ole ollut vain ja ainoastaan positiivista, vaan se on myös: herättää huolia ja kritiikkiä, niin mennään nyt siihen. Millaisia huolia teidän tutkaanne on tähän tullut tästä tohtorikoulutuspilotista nimenomaan tohtorikoulutuksen kentällä? Erkki, aloita sinä.

 

Erkki Raulo [00:20:07]: Ehkä se kaikkein näkyvin ja merkittävin huolenaihe, mikä on ollut, liittyy vahvasti siihen, tähän kolmivuotisuuteen ja siihen, että ollaan ikään kuin lyhentämässä tätä väitöskirjatutkijan mahdollisuutta tehdä tutkimustyötä. Tämä pitkälti liittyy siihen jatkuvaan tasapainoiluun siinä, että toisin kuin maisteri- ja kandiopetuksessa, niin tohtorinkoulutus perustuu hyvin vahvasti siihen tutkimustyöhön, ja voi ajatella, että se… Saamastaan koulutuksesta väitöskirjatutkija ikään kuin maksaa hintana työllään sille tutkimusryhmälle. Tämä tietenkin vaihtelee hyvin paljon eri tieteenalojen välillä, mutta oma taustani on tuolla luonnontieteissä, niin se on hyvin yleinen malli sillä lailla, että väitöskirjaa tehdään osana tutkimusryhmää, jossa kontribuoit tutkimusryhmän tieteelliseen tulokseen. Totta kai huoli syntyy siitä, jos nyt sanotaan, että neljän tai viiden vuoden kontribuution sijaan onkin tarjolla vain kolme vuoden kontribuutio. Silloin se, jos haluaa kärjistetysti sanoa, niin ilmaisen työvoiman tai halvan työvoiman saatavuus ehkä heikkenee. Toisaalta tällä nopeutuksella voi ajatella olevan myös positiivista juuri tähän tarkoitukseen, että läpivirtaus nopeutuu ja ihmiset siirtyvät nopeammin postdoc-vaiheeseen, jossa yhtä hyvin voi tieteellisiä ja tutkimuksellisia asioita edistää.

 

[00:21:54] Sitten toinen huoli, joka ehkä tähän on paljon liittynyt, on tällainen, juuri tuohon, mistä äsken mainitsin. Kun kaikkea keksitään ja kaikesta kauheasti puhutaan, niin monille, olen saanut itse sellaista palautetta, että kaikkein parasta olisi, kun tutkijoille vain annettaisiin ne paikat ja jätettäisiin rauhaan, että ei tultaisi puuttumaan millään tavalla. Eli tavallaan, että pyritään takaisin siihen mestari ja oppipoika -malliin ja ajatellaan, että jos vain tehdään niin kuin ennenkin, niin päästään tavoitteeseen. No varmasti päästään siihen, mihin ennenkin on päästy. Sinänsä tämä ei ole mitään uutta. Väitöskirjan voi tehdä ihan hyvin jo nykyään alle kolmessa vuodessa. Ei se ole millään tavalla nykyisillä kriteereillä mahdotonta. Se, mitä ehkä tässä nyt meillä, vaikka Helsingin yliopiston näkökulmasta on pyritty tekemään, on, että pyritään tarjoamaan sellaisia tukimuotoja, joilla yhä useampi pystyisi tekemään sen nopeammin. Mutta sitten kun kysyit, että mitä on kritisoitu. Aivan, joo, siis tämä on ensisijainen asia, tämä kolmivuotisuus. Sitten ehkä sitäkin kritisoidaan, että tavallaan ajatellaan, että nyt korostuu kovin vahvasti tämä TKI-kysymys ja yritysmaailma ja sellainen. Ikään kuin tohtorikoulutus olisi jonkin sorttista ammattikoulutusta, että yritysten tarpeisiin nyt koulutetaan ja näin. Tämä on selkeä huoli, ja ihan ehkä perusteltukin. Varmasti on paikka nyt pohtia sitä, mitkä tohtorikoulutuksen tavoitteet ovat, ja mitkä ovat ehkä yritysten tavoitteet ja yhteiskunnan näkökulma tähän asiaan. Mielestäni huolet, joita on esitetty, ovat olleet ihan asiallisia ja sellaisia, joista on hyvä keskustella. Akateemiseen yhteisöön kuuluu aina kritiikki: Se on ihan normaalia.

 

Eric Carver[00:24:10]: Mitä Annu nostaisit huolista ja kritiikistä esiin? Mitä on tullut vastaan?

 

Annu Perttunen  [00:24:13]: Joo, olisin sanonut tuon saman asian, että se kuuluu yliopistoyhteisöön pohtia asioita joka kantilta. Ehdottomasti tämä kriittistenkin pointtien nostaminen on ollut odotettavissa ja aivan oikeutettuakin. Näistä on hyvä keskustella. Erkin nostamat pointit. Mihin on tullut eniten kritiikkiä, on juuri tämä kolmivuotisuushuoli. Sen lisäksi olen kuullut myös ulkoisilta sidosryhmiltä sitä huolta, että mistä löytyy ylipäätään riittävästi sopivia väitöskirjatutkijoita, ja löytävätkö he kaikki työpaikan tämän pilotin jälkeen. Nämäkin ovat ihan hyviä kysymyksiä. Nyt näyttäisi näiden avautuneiden hakujen osalta, että ainakin hakijamäärät ovat ihan hyviä olleet. Tarkempaa analyysia ei ole vielä minun korviini kantautunut hakijoiden laadusta, mutta oletetaan, että sieltä hyviä hakijoita löytyy, ja tällä tavalla pääsevät sinne tohtorikoulutuksen polulle. Tästä haluaisin kommentoida, että minusta tämä keskustelu on tosi tärkeä, ja sitä tulee käydäkin nyt seuraavien vuosien aikana. Sehän kertoo siitä, että mistä ollaan huolissaan, mitä halutaan pitää. Esimerkiksi tohtorikoulutuksen laatu versus määrä. Laatua on vaikeampi mitata, mutta laatuakin voidaan kyllä seurata. Eli tämä tavoitteiden asettelu tai jonkinlaisten standardien määrittely, millä me haluamme laatuakin seurata. Se voisi olla yksi juttu, mitä kannattaisi tehdä tässä seuraavien vuosien aikana. Eli millä tavalla me varmistamme, että jos, tämähän on jo tosi hyvä tilanne, jos me olemme tunnistaneet näitä riskipaikkoja, niin millä tavalla me sitten yhdessä vastaamme niihin, että ei käy niin kuin pelätään, vaan että ennemminkin käännetään nämä huolet nyt sitten hyviksi työkaluiksi jatkotyöskentelyyn.

 

Eric Carver[00:26:32]: Minun tutkaani on tullut kolme sellaista kritiikkiä. Ehkä enemmänkin, mutta kolme päällimmäistä. Tämän lisäksi, mitä olette sanoneet. Otetaan sellaisesta arkisesta kohtaamisesta kerroskeittiössä työpaikalla, kun väitöskirjatutkija lähestyy ja sanoo, että no Eric, säästänkö minä nyt sen kolmannen artikkelin sinne postdociin, vai meneekö se sinne väitöskirjaan? Hän oli siis tuohtunut siitä, että muuttuvatko säännöt kesken prosessin. Eli vaikka se, että kuinka monta artikkelia väitöskirjaan, ja mitä sitten voisi jemmata tai säästää mahdolliseen työlliseen… Saatteko te tällaisesta kritiikistä kiinni, ja onko jotain, mitä voisitte vastata? Minä sanoin, että, kysy Erkiltä -tyyppisesti taisin vastata. Mutta miten te vastaatte tällaiseen huoleen?

 

Annu Perttunen  [00:27:27]: No, ymmärrän huolen, ja hyvä kysymys. Itse en tykkää noista, no, tavallaan tuo kuulosti tosi kivalta, että hänellä on ollut siis selvästi tiedossa, mitä on vaadittu häneltä. Se on jo hyvä tilanne. Mutta toisekseen tämä määristä keskusteleminen on minusta aina ollut vähän haastavaa. Koska kyse on oikeasti riittävästä kontribuutiosta, mikä pitäisi väitöskirjassa osoittaa. Tutkimuksella tehdä ja väitöskirjassa osoittaa. Minusta se riittävä, tavallaan mehän kuulemme paljon väitöskirjatutkijoilta huolta myös siltä, että heiltä vaaditaan liikaa. Niin tavallaan hyvä balanssin löytäminen siinä, että ei liian vähän, eikä liikaa, vaan riittävästi. Mikä on hyvä, riittävä kontribuutio tieteelle siinä tohtorikoulutuksen aikana? Mitä jätetään seuraaville väitöskirjatutkijoille tutkittavaksi? Tai sitten mitä jatketaan siellä postdoc-vaiheessa? Me tiedämme, että tutkimustyö on luonteeltaan sellaista, että mitä enemmän sinä sitä tutkit ja opit, niin sitä enemmän sinä ymmärrät, mitä kaikkea sinä et vielä tiedä. Eli sinä tutkimuksen aikana löytyy aivan miljoonittain uusia mahdollisuuksia sen tutkimuksen eteenpäin viemiseksi. Siksi sen oikean kohdan löytäminen, mikä on riittävää juuri siihen tohtorikoulutuksen aikana toteutettavaksi, niin se pitää pystyä määrittelemään ohjaajan tai tiedeyhteisön kanssa, ja mielellään jo hyvissä ajoin siellä tohtorikoulutuksen alkupuolella, eikä haeta sopivaa pistettä siinä sitten tohtorikoulutuksen aikana.

 

Eric Carver[00:29:30]: Haluaako Erkki kommentoida?

 

Erkki Raulo [00:29:31]: Joo. Ajattelen sitä, että tämä kaveri, joka kysyy tällä tavalla, on ikään kuin selvästi suunnitellut sellaista postdoc-vaihetta. Minusta sitten, jos on mahdollista säästää se, säästyyhän se julkaisemallakin, että eihän siinä ole mitään. Mutta sitten ehkä, jos ajattelee vähän laveammin, että onko se postdoc-vaihe, postdochan tarkoittaa väitöskirjan jälkeistä uravaihetta. Onko sen uravaiheen pakko olla sitten siellä akateemisen tutkimuksen parissa? Entä jos hän onkin kiinnostunut, entä jos sinne teollisuuteen tai työelämään nyt alkaisikin syntyä mielekkäitä, houkuttelevia postdoc-vaiheen tehtäviä, joihin väitelleet haluaisivat suunnata? Tai väitöskirjaa tekevät haluaisivat urasuunnitelmaansa laatia jo, vaikka ihan alusta alkaen. Olisiko silloin tämäntyyppinen kysymys ollenkaan relevantti? Ainakaan sellaiselle, joka ajattelisi, että hän haluaa tämän väitöskirjatyön tehdä, että hän saa tohtoritutkinnon, koska tuolla työelämässä on sellaisia mielenkiintoisia tutkijan koulutusta vaativia tehtäviä, joissa on… Tämä on mielestäni sellainen, mikä meidän yhteiskunnassamme laahaa aika paljon jäljessä. Näillä TKI-toimilla toivottavasti tähän tartutaan. Nythän eilen tuli näitä kehysriihen tuloksia, joissa jo esimerkiksi tutkimuslaitoksiin ollaan laittamassa postdoc-paikkoja. Se on hyvä merkki, ja siihen suuntaan mennään. Olen itse toivonut, että syntyisi teollisuuden postdoceja, jotka tarjoaisivat mielekkäitä ja relevantteja työskentelymahdollisuuksia niin, että imu menisi poispäin. Me sanoimme, kun meillä oli yksi vierailu, jossa piti esitellä meidän tohtorikoulutustamme Helsingin yliopistossa, niin meillähän on tällä hetkellä se tilanne, että meillä on valtava määrä väitöskirjatutkijoita. Koko ajan pienenevä määrä väitöskirjoja syntyy, joten määrä kasvaa. Tämä on ihan samanlainen kuin tuo hiilinielu. Systeemi, joka sitoo enemmän hiiltä kuin vapauttaa, niin sitä kutsutaan hiilinieluksi. Onko meidän yliopistomme muuttumassa tällaiseksi aivonieluksi?

 

Eric Carver[00:31:54]: Niin. Provosoivaa. Tunnemme Erkin kanssa pitkältä ajalta, niin tiedän, että sieltä saattaa tällaisia tulla. Käyn nämä kritiikit läpi kuitenkin ja annan teidän reagoida. Tieteiden alojen hyvin erilainen kohtelu tohtorikoulutusmäärissä nyt tämän pilotin piirissä, ja yhteiskunta- ja humanistisista tieteistä on. Mielet on pahoitettu. Miten te vastaatte siihen kritiikkiin, että tieteenalat saivat aika erilaiset panostukset tässä pilotissa?

 

Annu Perttunen  [00:32:37]: Koko pilottien hakuasetelmahan oli jo jollakin tavalla aloja painottava. Ei mitään alaa poissulkeva kuitenkaan. Jo siinä kohti viestittiin niin, että alat laajasti katsoen, ja yhteistyötä suositeltiin. Ennemminkin pyrkimys oli siihen, että löydetään yhteisiä teemoja, joita voisi katsoa eri alojen näkökulmasta. Tätä jollakin tavalla pystyttiin niihin hakemuksiin sitten tuomaankin. Siinä oli kansainvälinen arvio, joka päätyi hakemukset jollakin tavalla arvioimaan, ja varmasti siellä pyrittiin myös tähän TKI-sektorin työvoimatarpeeseen vastaamaan, ja se myös ohjasi näitä päätöksiä. Omasta näkökulmastani Oulun yliopistokin on monitieteinen yliopisto, niin monitieteisyys, tieteiden välinen yhteistyö. Koko ajan sitä on kehitetty ja se menee eteenpäin. Eikä minun nähdäkseni yrityksissäkään enää ihan yksipuolisesti katsota joitain tiettyjä tieteenaloja, vaan ennemminkin siellä on isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja haasteita, joihin halutaan vastauksia. Siihen eri näkökulmien tuominen nähdään vain hyvänä asiana. Eli nyt minun mielestäni tätä meidän kannattaa niin yliopistojen sisällä kuin alojenkin sisällä muistaa, että ei aleta itsekään poissulkea mitään aloja, vaan muistetaan tämä, että yhteistyö joka tapauksessa on se hedelmällisin ratkaisu. Vaikka et olisi juuri rahoitusta tästä pilotista saanut, niin mene kuitenkin mukaan tekemään, toimimaan, kehittämään, niin varmasti saat siitä enemmän hyötyä kuin pahaa mieltä.

 

Eric Carver[00:35:02]: No en ole tunteita kysellyt, mutta ne ensimmäiset reaktiot tietysti, niin kuin aina. Olen joskus, Koneen Säätiölle terveisiä, kun olen itse humanistitaustainen. Kun Kone rahoituspäätökset sanoo, niin se on ilon ja surun päivä minun somekuplissani, koska siellä on niin valtava työ tehty. Mietitty se, ja oma aihe on tietenkin tärkein aihe. Sitten ne, jotka ovat sen rahan saaneet: se ilon määrä. Sehän on sitä tutkimusrahoituksen kovaa peliä. Niin totta kai oli, tai teillekään varmaankaan ei tullut yllätyksenä se, että kun tietyt alat olivat siellä ehkä enemmän voittajina ja toiset sitten häviävät, niin kaikissa kokoushuoneissa eivät kuohuviinit poksahdelleet. Miten Erkki kommentoit tätä eri alojen erilaiset kohtelua?

 

Erkki Raulo [00:35:52]: Ihan täysin yhdyn siihen kritiikkiin. Mielestäni se on ihan relevantti pointti, ja se mikä minun mielestäni siinä on ehkä suurin huolenaihe, sanotaan, jonka itse kyllä tunnistan, on se, että tässä on ikään kuin rahoitettu sellaisia tieteenaloja, jotka ovat tällaisia helppoja hedelmiä. Me tiedämme, että meillä on aloja, joissa on hyvinkin vahva translationaalinen tutkimus, jossa on jo valmiiksi vahvat yhteydet työelämään, ja tutkijat siirtyvät ketterästi näiden välillä. Me tiedämme, että nämä tulevat tavallaan, ne ovat helppoja onnistumaan. Mutta sitten samalla mietin sitä, että kuinka paljon me opimme tästä. Jos Suomi olisi vähän vauraampi maa ja 255 miljoonaa olisi vähän pienemmän kuuloinen raha meille, niin olisi ollut ehkä järkevämpää tavallaan oikeasti tehdä pilotti ja koe. Eli katsoa, että onnistummeko me kehittämään nyt, vaikka niille humanistisille aloille malleja, joissa työelämään vähän rohkeammin olisi pystytty ottamaan. Mutta nyt meillä on tämä malli, ja nyt me menemme näillä, että tavallaan… Tässä on vähän totuttu siihen, että ajetaan sillä autolla, mikä on saatu.

 

Eric Carver[00:37:16]: Eli te myös ymmärrätte tätä kritiikkiä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti?

 

Annu Perttunen  [00:37:21]: Joo, ja jos saan kommentoida, että meidän kehittämistyöryhmässämme on monenlaisia aloja edustettuna, ja kyllä me tätä keskustelua käymme meidän omissa palavereissammekin. Kyllä tämä alojen erilaisuus on arkipäivää monelle, ja sitä ei voi sivuuttaa.

 

Eric Carver[00:37:44]: Tämä on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa. Sen pitäisi olla varmaankin opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, mutta kun pitää lyhentää, niin… Haluaisin puhua nyt vähän siitä. Mikä merkitys ohjauksella on teidän mielestänne tohtorikoulutuksen kehittämisen kokonaisuudessa, ja miten tätä väitöskirjatutkijoiden ohjausta halutaan nyt tässä yhteydessä kehittää? Annu, aloita sinä.

 

Annu Perttunen  [00:38:11]: Kaikki vähänkään tohtorikoulutuksessa mukana olleet tai aiheesta lukeneet tietävät, että ohjaus on yksi kriittinen asia väitöskirjatutkijoille ja tohtorikoulutukselle. Ohjaajan ja väitöskirjatutkijan suhde on pitkäkestoinen ja -kantoinen. Siinä on monia vaiheita ja se on aina ajateltu olevan tohtorikoulutuksen ydin. Kyllä sillä todella merkittävä rooli onkin rahoituksen jälkeen. Se on tutkitustikin yksi isoimmista asioista. Tämä tuskin muuttuu. Mutta ajattelisin, että se, mikä voisi muuttua tai mitä pitäisi miettiä entistä enemmän, on se, että väitöskirjan ohjauksessa ei enää pelkästään keskityttäisi lopputulokseen, siihen väitöskirjaan ja tutkimustuloksiin. Keskustelu ei pyörisi vain näiden hyvinkin tärkeiden asioiden ympärillä, vaan mietittäisiin tohtorikoulutusta jatkuvana prosessina. Tai jopa projektina, niin kuin me olemme tuolla puhuneet. Ohjaukselle tulee entistä isompi rooli siinä mielessä, että jo alusta pitäen olisi hyvä katsoa väitöskirjatutkijan lähtötilanne ja sitten tavoitetila ja miettiä, minkälaisilla askeleilla me osaamista pystymme kerryttämään tohtorikoulutuksen aikana. Väistämättäkin väitöskirjatutkijan tohtorikoulutuspolku on aina jokseenkin räätälöity, ja tätä räätälöitymistä tulisi ohjaajan kanssa pohtia hyvinkin vakavasti. Millä tavalla me saamme oman osaamisemme sopivassa paketissa kasaan?

 

[00:40:22] No nyt sitten puhuin tästä ohjaajasta, vaikka oikeastaan tarkoitan ohjauskokonaisuutta. Eli en haluaisi nyt lähteä raapimaan niitä yksittäisiä ohjaajia, edelleen heidän selkänahastaan niitä koko ajan suurempia panoksia ja odotuksia, joita meillä heitä kohtaan jo on. He tekevät kovin hyvää työtä jo nyt. Se, mitä ehkä ajattelisin, on, että katsottaisiin ohjausta isomman toimijajoukon kokonaisuutena. Ohjaajia voi olla useampia. Ohjaajia voi olla myös sieltä yrityselämästä. Se koko ohjauskokonaisuus: Millä pystytään, vaikka tukipalveluilla auttamaan väitöskirjatutkijan polkua? Sitä kokonaisuutta lähtisin nyt entistä vahvemmin miettimään. Tätä työtä tehdään jo yliopistoissa jokseenkin, mutta ovatko kaikki ohjaajat vielä huomanneet sitä, että siellä on koko yhteisö tukemassa tätä väitöskirjatutkijan polkua. Sitä vielä herättelisin pohtimaan.

 

Eric Carver[00:41:43]: Mitä ajatuksia Erkillä on ohjauksen kehittämisestä tässä yhteydessä?

 

Erkki Raulo [00:41:46]: Hyvin paljon samanlaisia. Meillä on paljon ollut puhetta siitä, että tarvitaan kokonainen kylä väitöskirjan ohjaamiseen. Vanha mestari ja oppipoika -malli ei enää oikeastaan toimi. Vaan ensinnäkin ohjaajille on tarjolla valtavasti tukea, erilaisia koulutuksia. Monissa yliopistoissa maailmalla nykyään jo vaaditaan sellainen, että ennen kuin voit siellä toimia väitöskirjaohjaajana, pitää sinun suorittaa tietynlainen ajokortti tähän tehtävään. Sitten on paljon erilaisia rakenteita, kuten seurantaryhmäratkaisut ja ohjaajien erilaiset foorumit, joita järjestetään. Meillä on ihan pilottiin liittyen kehitteillä hyvinkin systemaattinen ohjauskoulutus, joka pitää sisällään aika paljon ohjaajien vertaistapaamisia ja erilaista osaamista ja tietoa. Mutta joo, väitöskirjan ohjaus on ihan keskeinen asia tässä. Se ehkä juuri, että tavallaan kysymys on siitä, että tarjotaan tukea, ja että on saatavilla apua. Varmaankin olet itse tässä, kun koko podcast liittyy tähän opiskelijoiden ohjaukseen, niin siinähän on aina kyse siitä, että pyritään helpottamaan jonkun polkua. Mutta valitettavan usein vastaanotto tuntuu olevan sellaista, että koetaan, että joku tulee puuttumaan siihen, mitä itse olen tekemässä. Jotenkin mielestäni se viisasten kivi voisi löytyä sieltä, jos me osaisimme luoda sellaisen yliopistoyhteisön, jossa ihmiset ymmärtäisivät, miten paljon on saatavilla tukea ja apua, ja osaisivat hyödyntää sitä. Parhaat osaavatkin. Sehän on se: Ne, jotka menestyvät, ovat yleensä niitä, jotka osaavat hyödyntää kaiken saatavilla olevan tuen.

 

Eric Carver[00:44:01]:  Jos vähän tässä reflektoi, niin itse olin tosiaan uraohjaajana pitkään ja tohtoriurakursseja suunnittelemassa, opettamassa. Sitten kun vastasin työllisyyden seurannasta ja uraseurantakyselystä, niin Erkinkin kanssa pitkät pätkät on juteltu tohtoriurista sen datan varjossa. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen, tämä tohtoripilotti, kun katson sitä toki aika kaukaa. Kun minun mielestäni pitkä jatkumo on ollut, että ensin puhuttiin jatko-opiskelijoista. Sitten puhuttiin tohtorikoulutettavista. Nyt se käsite on väitöskirjatutkija. Tämä on aika nopeasti, tämä on noin kymmenen vuoden. Siinä on korostettu sitä, että tämä on työtehtävä, vaikka se ei ole työsuhteinen kaikilla. Se voi olla tietysti apurahalla tai työn ohella. Mutta sitä on ajateltu, että se on ammattinimikkeen omainen, ja on yritetty ehkä häivyttää sitä koulutuselementtiä ja vähentää sen painoarvoa. Aistin nyt tässä, että onko meillä pari piirua enemmän siihen koulutusfunktion suuntaan. Halutaan ehkä vahvistaa sitä ajatusta, että ehkä se ei olekaan, se sinun väitöskirjasi nyt se, joka kaikki asiat ratkaisee. Ei ehkä kestäkään kahdeksaa vuotta se prosessi, vaan se on koulutus, joka ei ehkä ole niin pitkä. Se on enemmän tämä osaamisen kehittyminen siinä, se näkökulma, kuin ehkä se väitöstutkimus sellaisena monumenttina. Toki olen ihmistiedetaustainen, jossa väitöskirjalle on attribuoitu varmaankin erilaisia ehkä näkökulmia kuin vaikka siellä luonnontieteissä. Saatteko te tästä kelastani kiinni?

 

Erkki Raulo [00:45:51]: Joo, saadaan. Aika mielenkiintoinen, että otat sen tuohon suuntaan. Minun mielestäni on ollut hyvä kehitys tämä, että on siirrytty sieltä jatko-opiskelijasta väitöskirjatutkijaksi.

 

Eric Carver[00:46:01]: Olen samaa mieltä.

 

Erkki Raulo [00:46:02]: Itse tykkään siitä sen takia, koska yksi asia, mistä en tykkää, on lempinimet. Sen takia, kun ne ovat aina nimittelyjä. Sitten kun jatko-opiskelijoista puhutaan kaiken maailman jatkareina ja tällaisina. Minusta se on alentavaa. Väitöskirjatutkijasta, jos haluaa sanoa sen jotenkin nopeasti ja lyhenteenä, niin se on vain tutkija. Siinä on sellainen arvostava leima. Kollegani Heidelbergin yliopistossa järjestää sellaista kurssia, jonka nimi on How to be supervised. Sanoisin näin, että siihen ohjaukseen, mitä äsken puhuttiin ohjauksesta. Ohjaukseen osallistuu ihan tähtipelaajana se väitöskirjatutkija itse. Eli se on tosi tärkeä osa sitä koko yhteisöä: väitöskirjatutkija itse. Kyllä se osaaminen siinä kehittyy, ja on hyvä ehkä tiedottaa niitä asioita, joita haluaisi osata tulevalla urallaan aika varhaisessa vaiheessa. Väitöskirja on loppujen lopuksi vain opinnäytetyö. Ja vaikka kuinka puhutaan… Näissä yritys- ja työelämäyhteyksissäkin kauhean suuri painoarvo laitetaan väitöstutkimuksen mahdolliselle innovaatioarvolle. Se on toki olemassa ja ihan relevantti juttu, mutta samalla syntyy se henkilö, jolla on osaaminen. Ei pelkästään se osaaminen, vaan paljon muutakin sellaista, mitä tohtorikoulutus on ja tutkijan koulutus tuo. Esimerkiksi ne kaikki kymmenen kärjessä, mitä OECD ja World Economic Forum on listannut viiden vuoden päähän, että mitä oletetaan, että työelämässä arvostetaan eniten. Yksikään niistä ei ole varmastikaan kenenkään väitöskirjan aihe.

 

Eric Carver[00:48:00]: Annu, tuleeko ajatuksia?

 

Annu Perttunen  [00:48:03]: Tohtorikoulutus on tutkijaksi kasvamista ja se ottaa oman aikansa, mutta ei sen tarvitse koko elämä ottaa. Näen, että tohtorikoulutus voi ja sen kannattaa olla rajallinen kokonaisuus, joka kannattaa hyvin väitöskirjatutkijan hyödyntää. Se on aivan mahtavaa mahdollisuus päästä omaa osaamistaan ja kyvykkyyttään kehittämään. Kontribuoimaan tieteeseen joka tapauksessa. Siitä me emme kuitenkaan luista. Sitten pääsee sen jälkeen omaa osaamistaan hyödyntämään muualla, ja muu yhteiskunta, elinkeinoelämä tai akateeminen maailma saa siitä hyvän työntekijän. Hekin hyötyvät siitä.

 

Eric Carver[00:49:03]: Tässä ehkä juuri miettii uraohjaajana, niin usein tuntuu, että niissä kohtaamisissa väitöskirjatutkijoiden kanssa… Monilla on vähän sellainen binäärinen, että kyllä tai ei akateemiselle uralle. Siitä on toki aikaa, kun siinä työtehtävässä olen ollut, mutta ehkä itse toivon, että jos tämä kehityssuunta, mikä nyt on, mahdollistaisi ehkä enemmän joustavuutta siihen, että se ei olisi niin ehdoton, että ensimmäisenä päivänä sinun pitää tietää, haluatko professoriksi, vai haluatko teollisuuteen, tai haluatko julkiselle sektorille tai kolmannelle sektorille tai yrittäjäksi. Vaan että siinä on, kun elämä nyt tuppaa olemaan vähän heikosti ennakoitavaa välillä, niin että nämä järjestelmät ovat sillä lailla joustavia tai notkeita, että ne taipuvat sinne yksilölliselle polulle, ja mitä aikaisemmalla tuotantokaudella monet sanoivat, kun puhuttiin väitöskirjaohjauksesta, on nimenomaan se, että niin tärkeä kuin suhde ykkösohjaajan kanssa onkin, niin kestävä tapa viedä ohjausta eteenpäin tällä alueella liittyy tähän, mistä tekin puhutte. Useampi ohjaaja, vertaistuki, muut tukipalvelut. Se ei voi olla aina vain sen väitöskirjan ykkösohjaajan kannateltavana, se koko prosessi. Näen tässä myös paljon hyviä asioita, vaikka nämä kritiikit ovat tulleet vastaan myös.

 

Annu Perttunen  [00:50:31]: Näin se on, ja kannustaisin ylipäätäänkin siihen, että pohtii omaa uraansa jo sieltä tohtorikoulutuksen alusta lähtien ja sen aikana. Teitpä sitä kolme, neljä, viisi tai kuusi vuotta, niin se on myöhäinen vaihe siinä kohtaa, kun tutkintotodistus on kädessä, niin alkaa miettiä, että mille nyt alkaisin, vaan kannattaa hyödyntää jo se aika reflektointiin kyllä.

 

Erkki Raulo [00:50:58]: Joo ja minusta on tärkeää huomata se, että tässä on todella monenlaisia, ja tässä on hyvin monitahoinen tällainen sidosryhmähäkkyrä sen väitöskirjatutkimuksen ympärillä. Ohjaajallakin on tietenkin omat tavoitteensa. Tuossa aikaisemmin kerroin siitä, miten ohjaaja ikään kuin hyötyy väitöskirjatutkijasta. Tämä on ihan tärkeä asia ja se on hyvä ottaa huomioon. Kyllä me haluamme, että jatkossakin tieteeseen kontribuoidaan, että me saamme laadukasta tutkimusta. Koska laadukas tutkimus muodostaa niitä mielekkäitä ympäristöjä, joissa väitöskirjatyötä voidaan tehdä. Hyödyntämällä kaikki mahdolliset tuet siitä ympäriltä, tämä on mahdollista toivottavasti.

 

Eric Carver[00:51:48]: Jos nostetaan tässä lopussa katsetta vähän pidemmälle nyt tästä pilotista ja tämän hetken keskusteluista, niin minkälaisen tohtorikoulutuksen te haluaisitte nähdä tulevaisuudessa. Minkälaisen tohtorikoulutuksen eteen te haluaisitte tehdä töitä, jos nyt katsotaan, vaikka viiden ja kymmenen vuoden päähän? Erkki.

 

Erkki Raulo [00:52:12]:  Haluaisin, että olisi tuo, mistä mainitsit äsken. Ensinnäkin minun mielestäni on tosi tärkeää, että me muutamme narratiivia siitä… Yksi lause, jota inhoan kaikkein eniten on, kun sanotaan, että jäätkö akateemiselle uralle. Koska ethän sinä voi jäädä sellaiselle uralle, joka on hyvin kilpailluista rahoituksista kiinni, vaan se on hyvin määrätietoinen valinta, että haluat jatkaa akateemista tutkimustyötä ja kokeilla siipiäsi siinä. Se ei ehkä onnistu, ja sitten mietit muita vaihtoehtoja. Mutta voi olla, että mietit niitä muita vaihtoehtoja koko ajan täysin samanarvoisina kuin sitä akateemistakin. Minusta tämä olisi tärkeää, että tohtorikoulutus tarjoaisi sellaisen näköalan nuorelle, joka siihen hakeutuu, että tohtorin tutkinto ikään kuin lisää mahdollisuuksiasi, eikä kavenna niitä uramielessä. Kun saavutat väitöskirjan tai tohtorin tutkinnon siinä vaiheessa, kun väitöskirjatyö on valmis, niin totta kai se on samanlainen tunne kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Tiedät kaiken maailmassa. Ero on ehkä se, että ylioppilaskirjoitusten jälkeen tiedät aika monesta asiasta paljon. Väitöstilaisuuden jälkeen tiedät siitä omasta aika kapeasta alastasi ihan hirveän paljon. Mutta sitten kestää usein useita vuosia ennen kuin sitä ymmärtää, että loppujen lopuksi sitä on syntynyt ihan uudenlainen tapa katsoa asioita. Kehittyy näitä kriittisen ajattelun ja ongelmanratkaisun taitoja, analyyttistä ajattelua ja tällaisia. Nehän kehittyvät koko ajan siinä väitöskirjatyön aikana. Meidän pitäisi ehkä enemmän niitä korostaa.

 

[00:54:16] Viiden vuoden päästä toivoisin, tai kymmenen vuoden päästä, millaista tohtorinkoulutus olisi, niin toivoisin, että vaikutteita tulisi myös tuolta yhteiskunnasta. Eri sektoreilta haluttaisiin kontribuoida enemmän, ja ikään kuin, että keskustelu olisi avointa, että tämä näiden tärkeiden taitojen arvo olisi havaittu ja niistä haluttaisiin puhua enemmän kuin pelkästään siitä tutkimustulosten… Enkä nyt halua sanoa niin, että… Tutkimustulokset ja tutkimus ovat totta kai tärkeitä, mutta onko se juuri väitöskirjatutkimustulos, joka on se keskeisin, vai onko se oikeastaan sen tutkimusryhmän tutkimustulos, joka on se, mikä halutaan sitten vaikka kaupallistaa tai viedä eteenpäin.

 

Eric Carver[00:55:11]: Annu.

 

Annu Perttunen  [00:55:15]: Niin, kaikesta saa haaveilla ja kaikkea voi visioida. Tätä tohtorikoulutustahan tässä nyt on visioitu tuonne seuraavalle vuosikymmenelle. Tuossa Erkki puhuit kyllä tosi hienosti tuosta väitöskirjatutkijan osaamisen kasvamisesta ja miten sen arvon… Kaikille se on hieno päivä, kun sen väitöksen saa tehtyä ja kirjan saa paketoitua, mutta tavallaan se oman osaamisen ymmärtäminen voi tulla vasta siellä työssä. Mutta jotenkin haluaisin, että jo sen tohtorikoulutuksen aikana väitöskirjatutkijat olisivat aivan fiiliksissä siitä, että mitä kaikkea he saavat tohtorikoulutuksen aikana, ja ymmärtäisivät ne mahdollisuudet. Näen sen sellaisena: Sen pitäisi olla todella dynaaminen koulutus jatkossa, joka puhuu ajankohtaisista aiheista. Väitöskirjatutkijat itse pääsevät koko ajan esille puhumaan ja haluavat kertoa omasta tekemisestään. Tuntevat kuuluvansa siihen yhteisöön, missä työtä tekevät ja näkevät itsensä osana tärkeää kokonaisuutta. Todellakin jatkossa vielä niin, että se ei ole vain yliopistojen sisäinen hanke tai koulutus, vaan se on yhteistyössä vahvasti tehtyä eri sektoreiden kanssa. Silloin tämä tarvekeskustelu olisi jo ihan luonnollista, päivittäistä ja isommassa kuvassa tehtyä. Meillä on nytkin yhteistyökuvioita, mutta ne ovat paljon henkilösidonnaisia asioita. Mutta tohtorikoulutuksen houkuttelevuus ja sen arvostus niin sisällä kuin ulkoapäin: Haluaisin sen pilviin.

 

Eric Carver[00:57:24]: Minulle tuli jostain syystä mieleen Helsingin yliopiston Kielikeskuksen juhlasali, jossa oli ihan ensimmäisiä näitä tohtoriurakursseja. Teetätin siellä sellaisen työn, jossa piti A3-paperi jakaa kahteen. Yläpuolelle se, minkä asioiden äärellä olet tutkimuksessasi ollut. Se piti selittää parille. Sitten viivan alapuolelle, että mitä olet oppinut. Yksi kommentoi sen tehtävän jälkeen, että voi vitsi, tämä on ollut… Hän oli jotain lektiota juuri kirjoittamassa ja superstressaantunut, ja fiilis oli… Mutta kun hän katsoi, mitä hän on tehnyt, mitä hän on saavuttanut, mitä hän on oppinut, niin hän sanoi, että tämähän on ollut tosi siistiä. Se välillä unohtuu, koska se on kovaa työtä. Kirsi Pyhältö aikaisemmalla tuotantokaudella sanoi, että oppiminen joskus fyysisesti ihan sattuu. Se on niin vaikeaa. Ja tohtoriksi kasvaminen, jos joku, haastaa ihmistä aivan erityisellä tavalla. Se on sekä etuoikeus, että sen saa tehdä, mutta se on myös tosi rankkaa.

 

Annu Perttunen  [00:58:29]: Näin se juuri on. Juuri joku viikko sitten erään ohjaajan kanssa juttelin, joka sitä juuri kuvasi, että miten se on,  miten ohjaajana on hienoa seurata sitä kasvua. Ihan kyyneleet tulee silmiin, kun päästään sinne päätepisteeseen. Se on todella harvinaista herkkua, mihin me pääsemme kiinni. Sen ymmärtäminen jo tohtorikoulutuksen aikana on tosi tärkeää. Antaisi merkityksellisyyttä entisestään tekemälleen työlle. Kun tämä on tällaista… Väitöskirjatutkijoita opetetaan siihen kriittisyyteen, niin se joskus menee vähän ylikriittiseksi myös sitä omaa osaamista kohtaan. Niin ei muuta kuin rinnat rottingille vain ja ylpeästi eteenpäin.

 

Eric Carver[00:59:27]: Tähän on hyvä päättää keskustelu tohtorikoulutuksesta, mutta viimeinen kysymys on kaikille sama aiheesta riippumatta. Se on lukuvinkki. Saa olla tästä aiheesta tai sitten ihan jostain muusta aiheesta. Antaako Annu ensin lukuvinkin kuulijoille?

 

Annu Perttunen  [00:59:45]: Yleensä lukuvinkit on mukava antaa, jos tietää vähän ihmiset tai kuulijat, se vähän sen mukaan muotoutuu. Täytyy sanoa, että itselläni viimeaikaiset lukukokemukset kohdistuvat hyvin paljon väitöskirjatutkijoiden hyvinvointiin liittyen ja myös yliopistokentän kehittymiseen. Mutta en nyt kuitenkaan näistä ajatellut lukuvinkkiä antaa, vaan annan lukuvinkin, jonka sain omalta kirjapiiriltäni. Tämä ei ole kirjapiirin kerho, vaan… Ei ollut meidän kirjamme varsinaisesti siellä, mutta lukupiiristä tuli kuitenkin se vinkki, niin vinkki teillekin eteenpäin. Iida Turpeisen Elolliset. Ihan mahtava selostus tai kuvaus siitä, miten ihmiskunta ja luonto yhdessä käsi kädessä pystyvät kulkemaan, tai mitä haasteita, ja miten me omalla toiminnalla voimme yhteiskuntaa tiedostamatta tai tiedostaen, tai tätä luontosuhdettamme muokata. Se oli kyllä aika räjäyttävä lukukokemus ajatellen sitä, mikä siinä on keskiössä, eli merilehmät. Valaiseva lukukokemus. Suosittelen vahvasti.

 

Eric Carver[01:01:17]: Erkki.

 

Erkki Raulo [01:01:19]: Koska minulla ei ole elämää, niin lukusuositukseni liittyy kyllä nyt tähän tohtorikoulutukseen. Olen mukana sellaisessa LERU:n tohtorikoulutuksen policy-ryhmässä, joka julkaisi viime vuoden helmikuussa tällaisen tohtori-, väitöskirjatutkijan ohjaukseen liittyvän julkaisun, joka löytyy sieltä LERU:n verkkosivuilta. Sen nimi on LERU’s holistic view on doctoral supervision. Siinä on todella paljon mielestäni hyviä ajatuksia. Siinä on koottu eri LERU:n yliopistoista näitä. Mutta kuten sanottu, keskusteluhan päättyi jo tohtorikoulutuksesta, niin kannattaa sieltä sitten katsoa.

 

Eric Carver[01:02:07]: Kyllä. Hei, kiitos paljon Annu ja Erkki, kun tulitte vieraaksi ja onnea työryhmälle.

 

Annu Perttunen  [01:02:12]: Kiitos, kiitos.

 

Erkki Raulo [01:02:13]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

 

Minkälaisia jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluita korkeakouluissa on? Minkälaisia asiakkaita hakeutuu jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Miksi joissain korkeakouluissa on päädytty siihen, että opinto-ohjausta tarjotaan jatkuvan oppimisen puolella? Mikä rooli opinto-ohjauksella on jatkuvan oppimisen kentällä nyt ja tulevaisuudessa? Miten tähän vaikuttaa tekoäly tai Digivisio?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 14. jakson vieraana ovat Leila Saramäki ja Siri Pekuri.

Leila Saramäki työskentelee opinto- ja uraohjaajana Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa, erityisesti avoimessa yliopistossa. Hänen työkuvaansa kuuluu yleisen opinto- ja uraohjauksen lisäksi muun muassa lukio- ja toisen asteen yhteistyö ja avoimen yliopiston väylien kehittäminen yhteistyössä oppiaineiden asiantuntijoiden kanssa.

Siri Pekuri työskentelee jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajana Hämeen ammattikorkeakoulussa HAMKissa. Pekurin tehtäviin kuuluu ohjata esimerkiksi avoimen ammattikorkeakoulun, täydennyskoulutusten ja erikoistumiskoulutusten opiskelijoita sekä ohjata myös uusia kiinnostuneita näiden opintojen pariin.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 46. ja kolmannen tuotantokauden 14. jakso.

Jakson aiheena on jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palvelut.  Vieraina opinto-ohjaaja Siri Pekuri Hämeen ammattikorkeakoulusta ja opinto- ja uraohjaaja Leila Saramäki Itä-Suomen yliopistosta

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 25.4.2024. Jakson pituus 36 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:02]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 14. jakson vieraina ovat Leila Saramäki ja Siri Pekuri. Leila Saramäki työskentelee opinto- ja uraohjaajana Itä-Suomen yliopiston jatkuvan oppimisen keskuksessa, erityisesti avoimessa yliopistossa. Hänen työkuvaansa kuuluvat yleisen opinto- ja uraohjauksen lisäksi muun muassa lukion ja toisen asteen yhteistyö ja avoimen yliopiston väylien kehittäminen yhteistyössä oppiaineiden asiantuntijoiden kanssa. Siri Pekuri työskentelee jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajana Hämeen ammattikorkeakoulussa HAMKissa. Pekurin tehtäviin kuuluu ohjata esimerkiksi avoimen ammattikorkeakoulun täydennyskoulutusten ja erikoistumiskoulutusten opiskelijoita sekä ohjata myös uusia kiinnostuneita näiden opintojen pariin. Tervetuloa vieraaksi Leila ja Siri.

 

Siri Pekuri [00:01:28]: Kiitos paljon.

 

Leila Saramäki [00:01:30]: Kiitoksia.

 

Eric Carver [00:01:32]: Puhutaan tässä jaksossa jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluista korkeakouluissa. Minkälaisia palveluita korkeakouluissa on? Minkälaisia asiakkaita hakeutuu jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Miksi joissain korkeakouluissa on päädytty siihen, että opinto-ohjausta tarjotaan jatkuvan oppimisen puolella? Mikä rooli opinto-ohjauksella on jatkuvan oppimisen kentällä nyt ja tulevaisuudessa? Helppoja aiheita meillä tänään. Minkälaisia jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluita teillä on omissa korkeakouluissanne, jos Leila aloittaa?

 

Leila Saramäki [00:02:17]: Kiitoksia ja kiitos kutsusta tähän podcastiin. Tosiaankin meillä on hyvin laajasti ohjaus- ja neuvontapalveluita. Meillä on tällä hetkellä viisi opinto- ja uraohjaajaa täällä jatkuvan oppimisen keskuksessa, joista kahdelle on määritelty kv-ohjausta. Meillä on muutenkin erillisiä tehtäviä kullekin määriteltynä. Meillä on sähköinen ajanvarauskalenteri, jossa voi varata eri tarpeisiin ohjausajan. Ohjausta toteutetaan pääosin verkon välityksellä tai puhelimitse, mutta tosiaan on mahdollista tulla myös kampukselle, joko Kuopion tai Joensuuhun. Ajanvarauksen voi määritellä, millaista ohjausta tarvitsee esim. opintojen valintaan tai suunnitteluun tai uraohjaukseen. Ja sitten tietysti järjestää erilaisia webinaareja tarpeen mukaan, esim. lukuvuoden alussa tai väylähakuun liittyen. Ja tosiaankin tarjotaan ohjeispalveluita ihan kaikille jatkuvan oppimisen opiskelijoille, jotka haluavat päivittää osaamistaan.

 

Eric Carver [00:03:25]: Miten teillä HAMKissa? Millaisia palveluita teillä on?

 

Siri Pekuri [00:03:29]: Aika paljon noita samoja palveluita, mistä Leila puhui, pienellä erolla. Olen itse asiassa ainoa opinto-ohjaaja jatkuvan oppimisen puolella. Meillä tämä on ihan uusi työ sillä tavalla, että olen aloittanut viime syyskuussa. Meillä on myös tämä sähköinen ajanvarauspalvelu. Sitten on mahdollista valita tämä ohjaus joko Teamsissa tai puhelimitse. On mahdollisuus tulla myös valinnan mukaan lähiohjaukseen. Ja sitten tietysti neuvonta puhelimessa, sähköpostilla, myös kaikki meidän suunnittelijat ohjaavat jatkuvan oppimisen opiskelijoita, että voi valita tarpeen mukaan, että onko se enemmän tällaista neuvontatyylistä se ohjaus, mitä tarvitaan, vai onko jotain, mistä haluaa tarkemmin keskustella, esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä asioita, niin sitten voi valita tällaisen pidemmän ajan.

 

Eric Carver [00:04:21]: Kuinka pitkään teillä oli Leila ollut UEFissä näitä palveluita?

 

Leila Saramäki [00:04:25]: Meillä on ollut tosi pitkään, itse asiassa ihan alusta lähtien. Ja unohdin mainita, että toki meilläkin kaikki oppiaineiden asiantuntijat antavat myös ohjausta ja neuvontaa substanssipuolella, että on laajasti myös sieltä osaamista.

 

Eric Carver [00:04:47]: Minkälaisia ne asiakkaat ovat, jotka tulevat jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Sirillä on nyt sieltä syyskuulta asti kokemusta, niin minkä tyyppisiä erilaisia asiakastyyppejä siellä HAMKin jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen piirissä on?

 

Siri Pekuri [00:05:05]: Minä olen itse asiassa tosi pitkään ollut täydennyskoulutuksen puolella töissä, että vanhastaan tietysti ne asiakkaat ovat tuttuja. Mutta tämä avoin puoli nyt on enemmän painottunut tämän uuden työn myötä. Ja voi sanoa, että se on aika mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, että millaisia asiakkaita on tulossa, ennen kuin sitten lukee sen ajanvarauslomakkeen tiedot, että alanvaihtajia löytyy. Sitten sellaisia, jotka ei vaikka ole vielä päässeet tutkinto-opiskelijoiksi ja haluavat ehkä tulla jo aloittelemaan avoimen puolella. Sitten on sellaisia, jotka haluavat testata, että voisiko tämä ala ehkä olla heille sopiva. Sitten on joitakuita, jotka haluavat ihan oman mielenkiinnon vuoksi opiskella. Ja sitten on tietysti tällaisia ammattilaisia, jotka tulevat päivittämään osaamistaan, eli hakevat jotain ihan täsmällistä tietoa jostain aiheesta. Voi sanoa, että ihan vauvasta vaariin kaikkia asiakkaita löytyy.

 

Eric Carver [00:06:00]: Miten Leilalla?

 

Leila Saramäki [00:06:02]: Minä voisin vaan laittaa yhtäläisyysmerkit oikeastaan tuohon Sirin vastaukseen. Ihan samantyyppinen opiskelijajoukko on tosiaan tässä jatkuvan oppimisen kentällä. Hyvin heterogeeninen ja meillä puhutaan tarvelähtöisestä ohjauksesta, eli tosiaankin se opiskelija-asiakkaan tarve on se, millä he sitten hakeutuvat meille. Ihan samalla tavalla osaa kiinnostaa se, että mitä on se opiskelu avoimessa yliopistossa tai minkälaista opetustarjontaa on ja sitten tämä opintojen suunnittelu on ehkä semmoinen, mihin varataan aikaa ja tietysti työssäkäyvät pohtivat osaamisen päivittämistä ja uralla etenemistä ehkä. Ja miettivät vaikka opiskelutaitojakin, jos on pitkä aika aikaisemmasta opiskelusta, niin sitten opon kanssa vähän niitä kartoitellaan, että minkälaista se opiskelu yliopistossa onkaan. Toki sitten on ihan nuoria, jotka ovat hakeneet yliopistoon tai viettävät välivuotta joko tahtoen tai tahtomattaan. Ja sitten miettii, että voisiko lähteä miettimään, että mitä lähtisi opiskelemaan. Ja sillä lailla saa sitä kokemusta niistä opinnoista. Hyvin monenlaisia tarpeita on opiskelijoilla ja hyvin tosiaankin heterogeeninen joukko. Ja sitten, kun Sirikin sanoit, että on hauskaa, kun ei oikein tiedä aina, että mitähän sieltä tulee. Minustakin on aina ihanaa, kun puhelin soi tai Teams aukeaa, niin sitten lähdetään ihan siitä puhtaalta pöydältä kuuntelemaan, että minkälaisia ajatuksia opiskelijalla onkaan.

 

Eric Carver [00:07:35]: Niin, äkkiseltään tuntuu, että ne voivat olla varmaan vähän erilaisia keskusteluja välivuoden viettävän nuoren kanssa, kuin sitten semmoisen kanssa, jolla on 20–30 vuotta työuraa taustalla.

 

Siri Pekuri [00:07:45]: Hyvin erilaisia. Se tosiaan on tämän työn suola, että pystyy käymään hyvin erilaisia keskusteluita ja eri tarpeista. Leilan vastauksen myötä muistan vielä täydentää semmoisen, että osa tulee ihan se opiskelutapa edellä. Eli haluaa nimenomaan esimerkiksi verkko-opintoina suorittaa niitä opintoja, niin sitten katsotaan sellaisia jaksoja, jotka sen mahdollistaa.

 

Eric Carver [00:08:09]: Niin, koska siellä on se elämäntilanne sitten erilainen.

 

Siri Pekuri [00:08:12]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:08:15]: No, kun ne asiakkaat tai kohtaamiset teillä on niin erilaisia, mutta osaatteko te yhtään sanoa, että mikä on uraohjauksellisen tai urasuunnitteluun liittyvän ohjauksen rooli ja mikä on enemmän koulutusvaihtoehtoihin, opinto-ohjaukseen? Nämä on ihan tavallaan typerä tietysti jakaa näin kahteen, mutta saatteko te kiinni siinä, että onko näissä jotenkin erilaisia painotuksia sitten?

 

Siri Pekuri [00:08:45]: Minä jotenkin ajattelen, että vaikka se ei olisi siinä ihan niin selkeästi mukana se urasuunnittelu siinä keskustelussa, niin aina se on jotenkin siellä taustalla kuitenkin, että koulutus edellä ehkä mennään, mutta mietitään myös sitä kokonaiskuvaa aina.

 

Leila Saramäki [00:09:03]: Se ehkä riippuu tosiaan myös sitä opiskelijan iästä ja kokemuksesta. Ehkä nuoret lähtevät enemmän koulutus edellä ja tutkintotavoitteisesti miettimään. Toki sekin on sitä urasuunnittelua, mutta ehkä lähdetään siihen, että onko tämä se minun alani. Ja sitten taas aikuiset lähtevät miettimään ehkä enemmän sitä, että miten tämä vaikuttaa tulevaisuuden työelämään ja muuten. Ja ehkä sitten täydennyskoulutuksen puolella, koska sielläkin meillä on jatkuvan oppimisen kentällä tietysti ohjausta, niin se on ehkä enemmän siihen työelämään ja siihen uraan, että lähdetään miettimään ehkä pienempiä osaamiskokonaisuuksia ja täsmäopiskelua.

 

Eric Carver [00:09:52]: Tämän jakson vieraat ovat sillä lailla valikoituneita, että he tulevat korkeakouluista, jotka ovat tehneet päätöksen ottaa opoja ja opinto-ohjaus tämän jatkuvan oppimisen palettiin mukaan. Miksi teidän korkeakouluissa on päädytty siihen, että te tarjoatte opinto-ohjausta jatkuvan oppimisen puolella, koska niin kuin sanoin, näin ei kaikissa korkeakouluissa ole? Leila.

 

Leila Saramäki [00:10:23]: Joo, kiitos. Joo, meillä on hyvin pitkät perinteet. Itse aloitin jo vuonna 2001 Kuopion yliopistossa. Meillä oli jo silloin virkanimike, suunnittelija/opinto-ohjaaja. Eli tosiaankin on hyvin pitkät perinteet. Sitten kun yhdistyttiin 2010 Itä-Suomen yliopistoksi, niin kyllä haluttiin vahvistaa. Samalla lailla sielläkin on ollut opintoneuvontaa, mutta ehkä tämä opinto-ohjaus vahvistui yhdistymisenkin myötä. Meillä on kaksi kampusta, meillä on sitä välimatkaa ja meidän opiskelijajoukko on hyvin heterogeeninen ja ympäri Suomen, niin on koettu, että erityisesti etä- ja verkko-ohjaukseen panostetaan ja halutaan tuoda sitä ohjausta saataville. Koetaan, että se on tärkeä puoli, että opiskelija pääsee hyvin opinnoissa alkuun ja löytää oikeita opintoja siihen omaan tarpeeseen. Ja sitten me olemme kyllä halunneet panostaa asiakaspalveluunkin. Me koemme, että opinto-ohjaus on myös asiakaspalvelua, että olemme tämmöinen itä-suomalainen, savokarjalainen toimija, että ehkä meidän luonteenlaatuun tämmöinen asiakaskeskeisyys liittyy. Tämä on ehkä se meidän näkökulma, että kun täällä ollaan, niin ollaan kuitenkin myös helposti lähestyttäviä. Tästä on kyllä saatu paljon kiitostakin meidän opiskelijoilta, että täältä löytyy aina ihmisiä ihmisille.

 

Eric Carver [00:11:56]: Minkälaiset fundeeraukset oli HAMKissa, kun tähän päädyttiin?

 

Siri Pekuri [00:12:00]: Joo, täytyy sanoa, että varmaan vuosien varrella tuolla täydennyskoulutuksen ja avoimen puolella on huomattu se, että kun varsinkin aikuinen oppija tulee, niin siinä on niin paljon sellaisia asioita, jotka siihen opiskeluun vaikuttaa. Usein oli tarve keskustella laajemmin, kuin pelkästään siitä, että koska koulutus alkaa tai tällaisista käytännön asioista. Nähtiin se kasvava tarve. Ja sitten meillä Hämeen ammattikorkeakoulussa on ollut kyllä sellainen tietoinen linjaus, että panostetaan siihen ohjaukseen yleisesti koulutusten tukena. Sen takia on palkattu lisää opinto-ohjaajia ihan yleisesti ja nyt sitten perustettiin tämä uusi jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajan työ. Se on ollut ihan tietoinen satsaus. Ja niin kuin Leila sanoi, niin se on mielestäni myös hyvää asiakaspalvelua, että on mahdollisuus sitten laajemmin pohtia sitä, että mikä on juuri se minulle sopiva tapa opiskella.

 

Eric Carver [00:13:00]: Monet korkeakoulut varmaan pelkää sitä, että kun ohjauksen ja neuvonnan palvelut yleensä, nyt jos hakuneuvonnasta ei puhuta, niin ne on sidottu opiskelijastatukseen, jonkunlaiseen statukseen, että ollaan korkeakouluyhteisön rekistereissä niin sanotusti ja sitten te olette päättäneet tarjota palveluja koko kansalle. Miten te uskallatte?

 

Leila Saramäki [00:13:28]: No se on ensinnäkin tosi tärkeätä. Ajattelen aina sen opiskelija-asiakkaan näkökulmasta. Ja jotenkin se, että ihmiset kaipaavat sitä, että on joku, jolta kysyä ja ei ole pelkästään sähköisiä palveluita. Ei se nyt ole sillä lailla, miten sanoisin, niin paljon vaatinut uskallusta. Kyllä täällä on riittävästi ollut töitä ja tekemistä ja kyllä on riittänyt kaikille myös niitä aikojakin. Ei ole pelottava asia ollut missään nimessä.

 

Eric Carver [00:14:10]: Että se resurssi on riittänyt sitten niihin.

 

Leila Saramäki [00:14:12]: Kyllä. Välillä on vähän kiireisempiä aikoja ja välillä sitten vähemmän kiireisiä. Mutta toki sitten, kun se oppiainekohtainen ohjaus tosiaan on myös niillä asiantuntijoilla, niin sillä lailla se kyllä ihan jakaantuu. Toki se on ehkä lukukausien alussa kiireisempää aikaa, mutta ei sillä lailla, että häiritsisi missään nimessä.

 

Siri Pekuri [00:14:35]: Täytyy sanoa, että itsellä ihan sama havainto, että se vaihtelee aika paljon. Ja aina jos ilmoittautumisajat lähestyy, niin silloinhan niitä ohjausaikoja on enemmän. Jotenkin olen ajatellut, että sellaisella nöyrällä asenteella, että ei voi kuvitella, että tietää kaiken kaikesta, mutta aika paljon saa selville, kun alkaa selvittää. Jos en siinä hetkessä osaa johonkin kysymykseen vastata, niin sitten sanon, että selvitän ja palaan. Iso tietomäärähän tässä on, mitä pitää hallita, mutta aina voi tarkistella.

 

Leila Saramäki [00:15:07]: Kyllä, jos saa tuohon jatkaa. Tuo on tärkeä pointti. Minäkin aina sanon, että olen [?? 00:15:13] että tunnen meidän yliopiston ja meidän tarjonnan ja sitten tiedän, kuka tietää. Eli sitten on tosiaan niitä asiantuntijoita ja oppiaineista voi kysellä tarkempia. Monesti se onkin, että me opot olemme ehkä ensimmäinen kehenkä ottaa yhteyttä, että monet ajattelevat, että sinulla on tällainen nimike, niin soitin sinulle. Ja sitten siinä käydään alkukeskustelu ja sitten mietitään niitä tarpeita, että kenen kanssa ehkä sitten jatkaa sitä keskustelua. Ja monesti, kun sitä tietoa on tuolla verkossa hirveän paljon, niin me olemme myös tämmöisiä, ehkä suomentajia sille kielelle, että mitä se tarkoittaa. Monet haluavat vähän varmistaa, että onko ymmärtänyt oikein ja käydä alkukeskustelua ja jatkaa omatoimisesti eteenpäin. Tärkeää on aina tuoda esille, että jos tulee jotain kysyttävää, niin täällä ollaan, että ota ihmeessä yhteyttä. Varmasti pääset asioissa eteenpäin.

 

Eric Carver [00:16:17]: Moni tuntuu hyötyvän myös siitä, että tietää, että on joku, johon voisi olla yhteydessä, jos tarvitsisi. Ja sitten ehkä tämmöinen varmistelu, vaikka sitä voisi joku taloustieteilijä sanoa häiriökysynnäksi, niin se on kyllä aika tärkeä osa ohjausta. Jos puhutaan vaikka isoista elämänvalinnoista ja on tehnyt jonkun suunnitelman, niin sen voi käydä Sirille tai Leilalle näyttämässä, että ”onks tää nyt ok”. Ja sitten sanotte, että on. Ja silloin sen ihmisen tilanne helpottuu siinä. Ja se uskallus lähteä viemään sitä eteenpäin.

 

Siri Pekuri [00:16:54]: Joo, se on tosi palkitsevaa. Ja sitten kun tulee sellainen spontaani kommentti, että ihanaa, että teillä on tällainen palvelu, niin kyllä se tuntuu tosi hyvältä.

 

Leila Saramäki [00:17:05]: Joo, sama tosiaan. Meilläkin hyvin paljon tulee sitä kiitosta, että saa ihmisen kiinni.

 

Eric Carver [00:17:12]: Joo, ja se on ollut ehkä tässä kaudella yksi teema, ja te kohta pääsette ottamaan kiinni myös tekoälyasioihin ja muihin muutoksiin, mutta aika moni tuntuu hyötyvän siitä, että on inhimillinen kohtaaminen siellä korkeakouluun. Tai niitä on enemmänkin, kuin yksi tietenkin, mutta on mahdollisuus aina halutessaan myös puhua ihmisen kanssa. Mikä rooli teidän mielestä opinto-ohjauksella on tämän jatkuvan oppimisen kentällä? Ja uskotteko, että se rooli muuttuu esimerkiksi tämän Digivision tai teknologian kehityksen, kuten tämän äsken mainitun tekoälyn kehittymisen myötä? Millaisia ajatuksia sinulla on, Siri?

 

Siri Pekuri [00:17:56]: Tuleehan se muuttumaan, se on ihan itsestään selvää. Ja ajattelen itse sillä tavalla, että kone on hyvä siinä, että se hallitsee suuren määrän tietoa ja pystyy lajittelemaan sitä ja ihan me opot ei siihen tietomäärään kyllä pystytä, että ei pystytä varastoimaan. Mutta sitten, kuten tuossa sanoit siitä inhimillisestä kontaktista, niin kyllä minä jotenkin ajattelen, että se kanssakäyminen, tapahtuu se virtuaalisesti tai tapahtuu kasvotusten, niin se ihmiskohtaaminen tulee edelleen säilymään tosi tärkeänä. Kone ei ehkä pysty olemaan sillä lailla, että se olisi rinnalla kulkija. Kone ei pysty haastamaan oppijaa, tarjoamaan sellaisia vaihtoehtoja, minkä tarpeen se huomaisi ihan pienistä vivahteista siinä keskustelussa. Minun mielestäni ihmisellä on kuitenkin hyvin tärkeä rooli siinä. Mutta sitten taas botit ja muut voivat auttaa siinä tiedon lajittelussa, koska kuitenkin jatkuvan oppimisen tarjonta tulee kasvamaan. Se varmaan monipuolistuu, pirstaloituu. Siinä sitten koneella on tärkeä ja hyvä rooli.

 

Eric Carver [00:19:10]: Mitä ajatuksia Leilalla?

 

Leila Saramäki [00:19:13]: Oikeastaan samoja ajatuksia, mitä Siri sanoi. Tosiaankin se, että on hyvä renki, mutta huono isäntä, näin sitä sanotaan. Varmasti tekoälyllä on se oma paikkansa ja ehkä auttaisi huomaamaan jotain sellaisia mahdollisuuksia, vaikka jos jotakin tekoälyltä kyselee, niin siinä mielessä on tosi tärkeä juttu. Ja tietysti Digivisiosta se, että tulee laajaa tietoa yhteen palveluun. Se on tärkeä asia. Mutta kyllä myös ajattelen, että kuitenkin opinto-ohjaus ja inhimillisyys ovat tosi tärkeitä. Juuri nämä kannustaminen, tukeminen, tsemppaaminen. Toki chatGPT:n kanssa itsekin jutellut, ja sieltä tulee kohteliaita vastauksia ja muita. Sellaisessa sparrauksessa voi olla ihan hyvä juttu. Mutta kyllähän se ihminen ja kohtaaminen on kuitenkin tärkeä juttu. Mutta tosiaan tietoahan on niin valtavasti, että jos siihen löytyy apuvälineitä semmoiseen tiedon suodattamiseen ja ehkä oman osaamisen kartoittamiseen tai se, että minkälaista osaamista pitäisi hankkia, niin ehkä siinä mielessä tekoäly ja teknologia ovat hyviä siinä asiassa. Meidän sivuillamme on chattibotti, jolta voi pikaisesti kysellä asioita. Se on ollut hyvinkin käytetty. Ja sitten lisätietoja aina, että kenellekä ohjata eteenpäin, niin kyllähän se auttaa. Itsekin tykkään chatteja käyttää. Ne ovat nopeita palveluita. Mutta kyllä se inhimillisyys on tärkeää.

 

Eric Carver [00:21:03]: Niissä on varmaan nyt aika isokin kysymys ohjauksen alalla, että kuinka hyvin ymmärretään sitä tekoälyä, mitä se on syönyt, ja tavallaan mihin se taipuu, ja pystytään ottamaan se tämmöiseksi tukiälyksi tai apuvälineeksi, joka sitten vaikka tuo tehoa siihen, esimerkiksi tiedonhakuun tai tiedon yhteiseen käsittelyyn vaikka asiakkaankin kanssa. Minä olen siinä Digivision ohjausteemaryhmässä, yritän vähän takinliepeessä pysyä kiinni, että mitä siinä tapahtuu. Jos yritän kansantajuisesti sanoa sen, mitä minä luulen, että se idea on, niin on nimenomaan se, että tämä jatkuvan oppimisen tarjonta, mitä korkeakoulut tarjoavat, että sille tulisi yksi alusta ja selkeä paikka, josta kansalainen voisi sitten etsiä niitä koulutusvaihtoehtoja. Jonkunlaista suosittelua myös niihin hakusanoihin liittyen, mahdollisesti tulevaisuudessa siihen henkilön taustaan liittyen. Nehän ovat positiivisia asioita. Mutta varmaan minulla ne isot duubiot tai huolet liittyvät siihen, että ruvetaanko uusintamaan jotain polkuja, että nyt kun sinä olet pohjoiskarjalainen nainen täällä ja täällä, niin sinä nyt varmaan hakeudut sitten tämmöiseen koulutukseen, koska aikaisemmat ovat tehneet näin. Tai vaikka maahanmuuttajataustaisten tietynlaiset vinoumat, mitä tiedetään tutkimuksessa, että mitä valitettavasti esimerkiksi ohjauksessa on, että ohjataan tiettyyn suuntaan tai tietystä suunnasta poispäin. Pahimmillaanhan tekoäly vaan ottaa sen vanhan maailman stereotypiat ja rakenteelliset ongelmat ja uusintaa niitä näissä automaattisissa järjestelmissä. Mutta mitä te, ei tarvitse antaa väitöskirjalektiota nyt siitä, että tekoäly ja ohjaus, mutta millaisia ajatuksia, mitä teidän suhde on nyt siihen liittyen?

 

Siri Pekuri [00:23:07]: Kun mietin tätä asiaa, niin tietysti koneet aina ohjelmoi joku ihminen, niin sillä ihmisellähän, joka on se ohjelmoija, joka opettaa ne koneet, niin sillä on aikamoinen vastuu sitten siitä, että ne eettiset periaatteet toteutuvat myös siellä, ne, mitkä pidetään ohjauksessa tärkeänä. Kävin itse testaamassa yhden koulutusfirman bottia ja pistin sinne, että olen kiinnostunut esihenkilötyöstä ja haluaisin opiskella sitä, mutta minulla on lukivaikeus. Siinähän se sitten suositteli sellaista alkeiskoulutusta heti suoraan, koska se oli ainoa, mitä se siinä vaiheessa osasi tehdä. Sitten mä menin uudestaan sinne parin päivän päästä, niin luulen, että sitä oli vähän koulutettu lisää, koska sitten se osasi ohjata kääntymään jonkun henkilön puoleen tässä asiassa. Eli siinä tavallaan sitten oli korjaantunut jo tämä tilanne. Mutta tuon tyyppisiä saattaa tulla ainakin siinä alkuvaiheessa, mitkä ei ole sitten kauhean mukavia sille koulutukseen hakeutujalle.

 

Eric Carver [00:24:07]: Onko Leilalla ajatuksia?

 

Leila Saramäki [00:24:09]: Joo, no vähän sama, että pitää varmaan pikkuisen epäillen aina suhtautua niihin ehdotuksiin. Ja ehkä sillä lailla, että pitäisi olla itsetuntemusta, että ei ehkä sokeasti lähde sitten, että no okei, että tämä on nyt se, vaan ehkä sitä itsearviointia. Ja sillä lailla olisi tärkeää, että olisi se ihminenkin sitten, kenen kanssa voi siitä sitten keskustella, että minulla tuli tämmöisiä tuloksia, että ei ihan lähde sokeasti uskomaan kaikkea, mitä sieltä tulee. Mutta ehkä semmoinen erilaisten näkökulmien tuominen, niin se on minusta hyvä asia. Monestihan myös tämä henkilökin ehkä ajattelee, että minulla on tämmöinen tausta ja minä olen tämmöisestä kiinnostunut, niin tämä on se mun polku. Mutta siellä voi olla paljon muutakin. Esimerkiksi, että haluan psykologiksi ja sitten tietää vaikka, että sinne on aika vaikea päästä sisälle ja vaatii pitkät opiskelut ja muut, mutta sitten, että olisiko jotakin muuta, joka olisi vähän samantyyppistä tai sitten muu pääaine tai ottaako sitten sivuaineeksi sen psykologian. Sillä lailla laajemmin ehkä ajatella sitä, että mitä kaikkea voi olla, että ei aina mennä yksillä napeilla, kun täällä Savossa sanotaan näin.

 

Eric Carver [00:25:34]: Niin, voidaan me tietysti nähdä myös se tekoäly tämmöisenä aktivistina, joka rikkoo näitä kaavoja ja rajoja ja etsii koulutusvaihtoehtoja, jotka eivät olekaan niin perinteisiä. Se on niin kuin Siri sanoi, että kuka sen systeemin kehittää ja millaisilla arvoilla, millaisella etiikalla, mutta myös millaisella datalla se on koulutettu toimimaan. Kun te katsotte vähän pidemmälle tulevaisuuteen, vaikka 5–10 vuoden kuluttua, niin minkälaista jatkuvan oppimisen ohjausta tai opinto-ohjausta te haluaisitte nähdä ja minkälaisen jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte tehdä työtä? Olisiko se nyt Leilan vuoro aloittaa tästä?

 

Leila Saramäki [00:26:26]: Kiitos. Mietin tarvelähtöisyyttä. Koen, että jokaiselle löytyisi oman tarpeen mukaan ja sillä lailla kuitenkin helposti. Se olisi hyvin laajaa. Kuitenkin osa pärjää omatoimisesti, löytää tietoa ja tarvitsee ehkä jonkun sysäyksen tai kannustuksen tai muun. Osa tarvitsee enemmän ohjausta. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin omien pohdintojensa kanssa, vaan että sitä apua ja tukea löytyy. Itse haluan työskennellä inhimillisen tulevaisuuden eteen. Se on se minun näkemys ja toive ja sen eteen haluaa tehdä työtä. Ja se, että osaamista päivitetään sillä lailla, että luotetaan siihen tutkittuun tietoon. Ja myös ehkä sekin, että se opiskelu olisi myös iloa tuottava asia. Ja semmoista inhimillistä pääomaa tuottava asia, eikä pelkästään suorittamista. Tämmöiset haaveet ja toiveet itselle tulevaisuuteen.

 

Eric Carver [00:27:45]: Mitä Siri ajattelee?

 

Siri Pekuri [00:27:46]: No, kun teen paljon tuolla virtuaalisesti ohjausta, niin jotenkin ajattelen, että olisi ihanaa, jos pystyisi sitä yksilöllisyyttä tuomaan siihen jotenkin niin, että olisi mahdollisuus valita sellainen ympäristö, missä haluaa sitä ohjausta, vaikka joku metsä ja siellä olisi sitten erilaisia efektejä, tuulen huminaa ja sammalta, mihin voisi istahtaa siellä, että vähän tällaista pelillisyyttä ja sellaista mielikuvitusmaailmaa mukaan siihen tilanteeseen, että siitä ohjaustilanteesta saataisiin kaikille mahdollisimman miellyttävä, että sellaista yksilöllisyyttä myös sillä puolella.

 

Eric Carver [00:28:22]: Tämä onkin mielenkiintoinen. Virtuaalilasit päähän vaan.

 

Leila Saramäki [00:28:29]: Ihana ajatus. Meilläkin on joskus mietitty sitä, että tämmöisiä kävelyohjauksia olisi hyvä. Meillä itse asiassa tuolla täydennyskoulutuksen puolella on ollut vähän niin kuin coachaustyyppistä. Ovat kävelleet metsässä ja keskustelleet, niin tätä voisi kyllä hyvinkin virittää. Hyvä idea Siriltä.

 

Eric Carver [00:28:50]: Niin ja tietysti kun miettii sitä, että millaiset ehkä hankaluudetkin liittyvät näihin meidän perinteisiin ohjauksen käytäntöihimme. On joku vastaanottohuone, johon saavutaan ja siinä on se tietynlainen asetelma siitä ohjaajasta, jolla on se tieto. Ja sitten se kansalainen, joka on tullut sitä sinne hakemaan. Se on varannut sen ajan ja ehkä jonottanut siihen. Miten pystyy tuon teknologian avulla myös niitä tiloja muuttamaan ehkä vähän demokraattisemmiksi. Tai tekoälyn avulla sitä tiedon käsittelyä tai hakemista, että se olisikin enemmän semmoista valmentavaa. Miltä se kuulostaisi?

 

Leila Saramäki [00:29:41]: Kuulostaa kyllä tosi hyvälle. Myös tässäkin se tarve. Osa tykkää, että pitää olla faktaa ja tulee hakemaan sen asian ja sillä selvä. Ja sitten osalla ehkä sitä pohdiskelua ja muuta, niin erilaiset tilat ja ympäristöt, niin varmasti olisivat tosi tärkeitä. Ja kun meilläkin mietitään näitä tiloja ylipäätänsä, että olisi semmoisia kivoja sohvanurkkauksia, missä jutella tai se ei olisikaan perinteinen neukkari, saati sitten, että toinen on toisella puolella pöytää ja toinen toisella puolella pöytää, jos livenä haluaa nähdä. Mutta toki verkkohan on kuitenkin, että sinne saa tietysti taustoja, mutta onhan semmoinen aika intensiivinen siinä, kun ollaan ruudulla, isoilla kasvoilla, niin se on varmaan molemmille aina välillä raskastakin, että siihenkin voisi miettiä jotain kivaa taustaa tai kivaa jotakin muuta. Paljonhan tietysti jaetaan sitä ruutua siinä ja katsotaan yhdessä sitä tarjontaa tai jotain tehtäviä tai muuta. Mutta paljon voisi mukavuuttakin lisätä niihin tilanteisiin.

 

Eric Carver [00:30:55]: Onko teillä joku maksimimäärä, mitä te jaksatte Teams-ohjausta tehdä per päivä?

 

Leila Saramäki [00:31:02]: Kyllä itse ajattelisin, että kolme, neljä on ihan maksimi.

 

Siri Pekuri [00:31:07]: Kyllä minulla varmaan parhaina päivinä tai pahimpina, miten se nyt sitten ottaa. Täytyy varmaan kysyä osallistujilta, miten se on mennyt. Mutta kuudesta seitsemään ohjaustakin on saattanut olla saman päivän aikana. Kyllä siinä tietysti pitää aina pitää se väliaika ja latautua siihen, että osaa sitten kohdata kaikki ihan samalla tavalla ja antaa yhtä paljon.

 

Eric Carver [00:31:34]: Niin itse miettii jotenkin sitä, että miten hyvin me pystymme, jos tätä tulevaisuutta miettii, tunnistamaan sen, että milloin on se tarve kansalaisella sen tyyppinen, että jostain tekstimassasta se tekoäly osaa kyllä sen vastauksen löytää. Ne ovat niitä valmiiden ohjeiden, kurssikuvausten tai sen Digivision sisältöjen dialogista selittämistä, että tuolla se nyt on. Ja jolloin ehkä ei ajatella, että se ohjauksellinen työote olisi edes erityisen hyödyllinen, vaan on olemassa niin sanotusti oikea vastaus. Tämä kurssi alkaa silloin ja silloin, ja suoritustavat on sellaiset ja sellaiset, ja siitä syntyy sellaisia ja sellaisia polkuja eteenpäin, tai se tuottaa kelpoisuutta tai mitä se nyt sitten onkin. Ja milloin me sitten näemme, että niin kuin Siri sanoit, että jossain sivulauseessa tai ilmeessä onkin takana joku muu, kuin jonkun oikean vastauksen etsiminen, vaan silloin tarvitaan se tutkiva tai kannatteleva ote. Miten me luomme ohjausjärjestelmiä, jotka ovat sillä lailla responsiivisia, että ne tunnistavat näitä erilaisia tarpeita? Siinä suunnittelemiselle haastetta.

 

Siri Pekuri [00:32:55]: Kyllä.

 

Leila Saramäki [00:32:57]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:33:00]: No, tämä on minulle yllätys. Moni vieras on sanonut, että tämä on kaikkein vaikein kysymys, mutta toivottavasti se nyt ei ollut teille liian stressaava. Eli lukuvinkki. Saa olla aiheesta tai aiheen vierestä. Mitä te suosittelisitte?

 

Siri Pekuri [00:33:20]: Tämä on varmaan vähän sekä aiheesta että aiheen vierestä. Suosittelisin Martti Suosalon Tähän astinen elämäni -kirjaa. Se oli minulle ihan hirvittävän silmiä avaava lukukokemus näyttelijän työn suhteen, että millaisia kaikkia vivahteita siinä on ja mitä pitää ottaa huomioon. Se ei ole vain, että menet sinne ja olet opetellut ne vuorosanat, vaan valaistus ja tila ja kaikki mahdollinen. Mutta kannattaa tosiaan lukea itse, niin saa Martin sanoittamana sen paljon paremmin selville. Sen lisäksi se oli kiehtova, uraohjauksellinen, näkökulma siihen, että miten joku päätyy näyttelijän työhön. Siinä Martti hienosti kertoi lapsuudesta ja suvun perinteestä, elämän kokemuksista ja työhistoriasta, että miten sitten lopulta se näyttelijän työ oli hänelle se oikea.

 

Eric Carver [00:34:18]: Mikä on Leilan lukuvinkki?

 

Leila Saramäki [00:34:21]: Oli vähän vaikea valita ja minä sitten vinkkaan kahdesta kirjasta. En tiennyt, kumman tässä valitsisin. Molemmat ovat jääneet hyvin kovasti itselle mieleen. Iltalukemisena kaipaan aina sellaista, joka ei ole työhön liittyvää, vaan sitten olen ihan muissa maailmoissa. Ja semmoinen ihana kirja, kuin Sydämen lyönneissä ikuisuus. Tämä on romaani, Jan-Philip Sendker on sen kirjoittanut. Se on rakkaustarina ja vähän ehkä surullinenkin, mutta tämmöiseen ohjaukseenkin se liittyy siinä mielessä, että se kertoo siitä, että miten toinen toistaan tukien voi nähdä maailmaa ihan eri tavalla. Se oli kyllä tosi ihana kirja. Sitten toinen on semmoinen, mihin olen oikeastaan palannut useammankin kerran. Frank Martelan Valonöörit. Se kertoo tämmöisestä, miten sisäinen motivaatio meitä ohjaa oman elämän merkityksellisyyteen ja muuta. Siellä on kivoja tehtäviä, että niitäkin olen tehnyt. Välillä aina palaan sitten niihin tehtäviinkin, että onko elämä muuttunut, miten visiot ja ajatukset sitten toteutuneet tai muuta. Se on kyllä kiva kirja.

 

Eric Carver [00:35:52]: Martelan tuotantoa suosittelen itsekin lämpimästi. On ajatusta herättävää. Hei, paljon kiitos Siri ja Leila, kun tulitte vieraaksi.

 

Leila Saramäki [00:35:59]: Kiitos paljon. Tämä oli tosi mukava kokemus.

 

Siri Pekuri [00:36:02]: Kiitos ja samat sanat.

 

 

 

[äänite päättyy]

Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus? Miten antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa? Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisöissä?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 13. jakson vieraana ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto.

Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THL:ssä. Eid on projektipäällikkönä Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja hän on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmä MONET:in jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt yhdistyksen aktiivi.

Anne-Mari Souto työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Souto on tutkinut nuorten koulutusvalintoja ja -siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutiossa sekä oppilaiden/ opiskelijoiden välisissä suhteissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 45. ja kolmannen tuotantokauden 13. jakso.

Jakson aiheena on antirasistinen ohjaus ja pedagogiikka.  Vieraina projektipäällikkö Mona Eid Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta ja yliopistonlehtori Anne-Mari Souto Itä-Suomen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 18.4.2024. Jakson pituus 61 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 13 jakson vieraina ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto. Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THLssä. Eid on projektipäällikkönä verkkokoulutusta… Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmän MONET:n jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt -yhdistyksen aktiivi. Anne-Mari Souto, tai Ansku, niin kuin tavataan sanoa, työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Ansku on tutkinut nuorten koulutusvalintojen siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksessaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutioissa sekä oppilaiden ja opiskelijoiden välisissä suhteissa. Tervetuloa mukaan.

 

Mona Eid [00:01:38]: Kiitos.

 

Anne-Mari Souto [00:01:40]: Kiitos.

 

Eric Carver [00:01:41]: Keskustellaan tässä jaksossa Anskun ja Monan kanssa rasismista yliopistoissa ja antirasistisesta pedagogiikasta. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus. Antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa. Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä? Isoja ja helppoja kysymyksiä meidän vieraillemme. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Aloitetaan vähän isommalla pensselillä tässä aluksi. Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Mona aloitatko sinä?

 

Mona Eid [00:02:44]: Tämä on tosi iso kysymys. Varmaankin voimme yhdessä Anskun kanssa tätä avata. Mutta sanoisin näin. Tein taannoin, on kai siitä jo viisi vuotta, sellaisen podcastin kuin Kaikkien koulu?, kysymysmerkillä, jossa vähän halusin kerätä näitä tutkimuksia, joita suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on suhteessa toiseuttamiseen, erityisesti rasistiseen toiseuttamiseen. Ja niitähän oli paljon, mutta minusta oli tosi tärkeää koota ne yhteen. Jotenkin ehkä lähden itse tätä kysymystä vähän tarkastelemaan siitä näkökulmasta, miten me tuotamme tällaista normaaliutta ja valkoista normaaliutta. Kenet me näemme ideaalina oppijana, opiskelijana koulujärjestelmässä? Minun mielestäni esimerkiksi nuo tutkimukset kertovat, vaikka ihan siitä YVV:n tutkimuksesta, afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä. Rasismikokemukset ensinnäkin lähtevät jo varhaiskasvatuksesta, ja niitä kokemuksia kertyy jo sieltä ihan koulutaipaleen alkupäästä. Sitten se näkyy eri elämänalueilla, eli ei pelkästään koulutuksessa. Erityisesti näissä afrikkalaistaustaisten ihmisten kokemuksissa Suomessa. Mutta jos me menemme ihan koulumaailmaan, niin yksi hyvä huomio on se, että miten vaikka meidän oppimateriaalimme tuo esiin erilaisia historioita ja tarinoita meidän moninaisesta Suomestamme? Toistaako se sitä samaa valkonormatiivista myyttiä Suomen yhtenäiskulttuurista, vai tuoko se meidän kieli- ja kulttuurivähemmistöjemme historioita esimerkiksi? Saako romanitaustainen oppilas representaatiota historiallisesti tai nykypäivässä?

 

[00:04:28] Sitten voidaan katsoa muidenkin vähemmistöjen osalta. Valitettavasti ei saa. Tämä on nyt yksi huomio, mutta näitä rakenteita on paljon muitakin. Jos me mietimme nyt vielä oppimateriaalien representaatiota, niin minkälaista maailmankuvaa se yleensä rakentaa? Se on aika etnosentrinen tai jopa eurosentrinen, länsimaalaiskeskeinen. Ei pelkästään, kenen historioita kerrotaan, mutta kenen tieto on väärti. Representaatiot ovat usein joko poissaolevia representaatioita, tai ne ovat negatiivisia ja toiseuttavia. Kaikkien koulu? -podcastissa opiskelijat, jotka siinä olivat ensimmäisessä jaksossa, toivat esiin sen, että esimerkiksi mustat ihmiset nähtiin vain oppimateriaaleissa orjuuden kautta tai negatiivisten stereotypioiden kautta. Pia Mikander on tutkinut esimerkiksi maantiedon, historian ja yhteiskuntaopin kirjojen eurosentristä maailmankuvaa. Se oli tosi avaava tutkimus. Näitä koulukirjatutkimuksia on tehty muitakin, mutta erityisesti tämä Mikanderin jäi itselle mieleen. Mutta tämä oli nyt yksi aihe. Ajattelin, että heitän pallon Anskulle.

 

Anne-Mari Souto [00:05:51]: Joo, no en malta olla mainostamatta meillä Itä-Suomen yliopistossa Mona Kilpilammen tekemää tutkimusta ohjauksen oppikirjoista. Siellä vastaava tutkimustulos siitä, että ohjauksen oppikirjojen välittämä representaatio on erittäin kapea vähemmistöihin asemoituville nuorille, ja mikä surullista erityisesti, niin meidän alkuperäiskansaamme saamelaisia tai romaneja heidän perinteisissä asuissaan ei näy yhdessäkään ohjauksen oppikirjassa. Mikä sinällään ei anna representaatioita näille opiskelijoille, mutta se ei välitä myöskään, että kaikille oppilaille välittyisi, että tämännäköisiä ihmisiä ei näy suomalaisessa työelämässä. Näillä pienillä asioilla on tosi iso merkitys. Itse käytän myös sitä YVV:n tekemää rasismiselvitystä useasti opetuksessani, kun opetan opinto-ohjaajia myös aineen pedagogisissa opinnoissa. Opetan antirasistista pedagogiikkaa. Monesti kun me puhumme rasismista ja koulusta, usein ajattelemme, että rasismi on jotain näkyvää syrjintää tai solvauksia tai tönimistä tai ulkopuolelle sulkemista tai juoruja, ja kaikkea tätä. Se on sitäkin. Mutta siinä YVV:n kyselyssä lähestulkoon yhtä paljon tummaihoiset suomalaiset ovat kohdanneet rasismia myös opettajien taholta. Ja se muistuttaa siitä, että se ei vain ole oppilaiden tai opiskelijoiden keskinäinen ilmiö, vaan se on koko kouluyhteisöä koskettava ilmiö, jolloin sitä täytyy katsoa myös instituutioiden käytänteissä olevana ilmiönä, ei pelkästään arkipäivän kohtaamisten tasolla, mitä se valitettavasti myös on. Ehkä yksi sellainen aika pitkään jatkunut ilmiö ja toistuva tutkimustulos on se, että lapset ja nuoret kokevat jäävänsä rasismin kanssa yksin kouluissa. Tämä on mielestäni meidän kaikkien ammattikasvattajien ja kouluttajien, miksi itsekin tässä itseni luen, meidän yhteinen haasteemme. Emme saa jättää opiskelijoita näiden isojen yhteiskunnallisten kysymysten kanssa yksin.

 

Mona Eid [00:07:49]: Minun mielestäni kouluterveyskysely tuo myös esiin, kun sitä tehdään kahden vuoden välein. Kun siinä pystytään syntyperän mukaan jaottelemaan aineistoa, niin syntyperältään ulkomaalaistaustaiset kokevat selvästi eniten syrjintää ja syrjivää kiusaamista ja väkivaltaa koulussa. Nyt on kysytty myös tätä opettajien taholta koettua syrjintää, niin siinä kyllä he myös olivat, ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset kokivat eniten. Sitten siinä on myös sellainen kategoria, että Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset. Tai sitten sellainen, että toinen vanhempi on ulkomaalaistaustainen. Kun sitä vertaa suomalaissyntyisiin, niin sitten näkee näitä eroja esimerkiksi. Tähän vuorovaikutukselliseen, mutta sitten on paljon tällaista rakenteellistakin, mihin varmaankin menemme vielä syvemmin, mutta juuri mitä Anskukin on tutkinut. Ehkä haluat kertoa siitä?

 

Anne-Mari Souto [00:08:49]: Nosta vain pointteja, joita sinulla oli. Anna mennä vain!

 

Mona Eid [00:08:53]: Referoin vain tutkimuksiasi. Juuri tämä etnistävä ohjaus. Se näkyy varmaankin oppilaanohjauksessa erityisesti, mutta sitä näkee jo jonkun verran siitä, kun on tuotu esiin Suomi toisena ja vieraana kielenä ja kirjallisuusohjaukseen. Eli saatetaan tehdä ohjaamista nimen perusteella ja ulkonäön perusteella, eikä sen perusteella, mikä on äidinkieli. Se on aika huolestuttavaa myös. Ja sitten, että mitä vaikutuksia, kerrannaisvaikutuksia sillä on. Mutta myös se, että miten pystytään vanhempien ilmoituksesta siirtyä esimerkiksi Suomi äidinkielenä -ryhmään, ja ovatko ne joustavia. Silti olen sitä mieltä, että S2-tuki ja S2-opetus on tärkeää ja tarpeellista, mutta käytämmekö me välillä sitä vähän erottelevana mekanismina myös, eikä sitten oikeasti katsota oppilaan osaamistaitoja. Ehkä tämä on aika rankasti sanottu.

 

Eric Carver [00:09:53]: Tämä oli teema siinä podcastissasi, siinä Kaikkien koulu?:ssa. Suosittelen sitä sarjaa edelleen. Ansku.

 

Anne-Mari Souto [00:10:01]: Joo, ehkä vielä tuosta näin opona ja opinto-ohjaajien ja uraohjaajien kouluttajana vielä tähän, että me tiedämme, meidän tilastomme alkavat osoittaa jo sen, että meidän koulutuspolkumme etnistyvät ja rodullistuvat. Me tiedämme jo, että meidän työmarkkinamme ovat etnisesti segregoituneita. Minusta se on surullista, että se alkaa näkyä myös koulutuspolkujen muotoutumissa, alavalinnoissa ja tämän tyyppisissä kysymyksissä. Nyt olisi aika herätä tämän ilmiön äärelle ihan oikeasti, koska jos me haluamme, että meidän koulumme antaa kaikille mahdollisuudet kehittää sitä potentiaalia, mikä meissä on, niin tällä hetkellä näyttäisi, että se ei kaikille toteudu ihan yhdenvertaisesti. Tämä ilmiö… On paljon nostettu sitä, että monilla ei-valkoisiksi rodullistetuilla nuorilla on kokemusta siitä, että heitä ohjataan esimerkiksi lähihoitajakoulutukseen. Tai on saatettu… Nuorella ollut toiveita, vaikka lääkärin urasta tai yliopisto-opinnoista, niin hänelle on suositeltu, että on realistisempi vaihtoehto sinulle esimerkiksi ammatillinen koulutus. Se toteutuu myös toista kautta, ja se toteutuu siinä, että sitä aihetta ei uskalleta ottaa puheeksi. Se, että jos me ajattelemme, millaisista ammateista esimerkiksi ruskeaihoiset saavat tällä hetkellä representaatio- ja samastumispintaa meidän työmarkkinoiltamme. Nuoret näkevät, ja yksikin poika sanoi minulle, että Ansku ei kyse ole siitä, mitä minä haluan tehdä isona, vaan missä minä saan töitä, missä minun näköiseni ihminen voi saada töitä. Eli tietyllä tavalla kuvasto ja mahdollisuudet, missä he näkevät itsensä kaltaisia esikuvia, on aivan toisenlainen riippuen yhteiskunnallisesta asemasta ja rodullistetusta asemasta, missä he ovat. Nuoret voivat itsekin kutistaa itse omia mahdollisuuksiaan. He ajattelevat, että lähihoitajakoulutus on minulle tutumpi tai turvallisempi valinta. Tiedän, että vaikka äitini työskentelee siinä tai näin. Tässä on sitten se paikka: Se ei ole välttämättä juuri sitä suosittelevaa ohjausta, vaan sitä, että uskaltaako esimerkiksi opo nostaa tämän ilmiön puheeksi keskusteluun nuorten kanssa. Onko meillä rohkeutta ravistella? Me puhumme ohjauksessa sellaisesta tutkivasta orientaatiosta, että me pysähtyisimme ohjattavan äärelle ja kävisimme vähän keskustelua siitä, mille tämä valinta rakentuu. Minkälaisia perusteluja, mielikuvia ja ajatuksia omista mahdollisuuksista tässä on? Tähän kannustaisin myös. Monesti opot näkevät sen tilanteen, mutta heiltä puuttuu ehkä rohkeus tarttua tähän yhteiskunnallisesti haastavaan ilmiöön.

 

Eric Carver [00:12:24]: Niin, nämähän ovat opintojen ja uraohjauksen ydinkysymyksiä. Kun me tiedämme, että syrjiviä rakenteita on, vaikka etnisyyteen tai rodullistettuun asemaan liittyen, niin puhummeko me niistä? Sallitaanko niistä käytävä keskustelu? Vai normalisoimmeko me vääryyden vaikenemalla tai ohittamalla? Nämä ovat tosi isoja kysymyksiä. Tämä tuli juuri, taisi olla Aalto-yliopistosta. Se oli Hesarin iso juttu arviointiin liittyen. Eli oliko se yli C:n arvosanoja, eli hyvin ylioppilaskirjoituksissa pärjäävät. Ulkomaalaistaustaiset tai sellaiseksi mielletyt saivat huonompia arvosanoja omilta opettajiltaan, mutta eivät sensoreilta, koska sensorit eivät saa nimiä. He eivät tiedä, kenelle meni. Se oli aika pysäyttävää.

 

Mona Eid [00:13:22]: Oli kyllä. Siinä oli vielä se tuotu esiin, että sitten katsottiin myös koulutuspolkuja niistä, jotka oli ikään kuin arvioitu omilta opettajilta huonommin menestyviksi. He eivät sitten hakeutuneet korkeakouluun yhtä hanakasti kuin sellaiset, jotka ehkä ovat saaneet kannustusta. Kyllähän tuo rakenteellisen ilmiön toi tosi selkeästi esiin, tuo tutkimus.

 

Eric Carver [00:13:46]: Miten juuri, kun arviointi… Kai siitä on sen verran tutkimuskirjallisuutta, että uskalletaan sanoa, että sillä on aika iso merkitys pystyvyysuskomusten kehitykseen. Eli suomeksi sanottuna, millainen näkemys meillä on itsestämme. Silloin tavallaan se, että jos rakenteet ovat sellaisia, vaikka arvioinnissa, että ne ovat rasistisia tai syrjiviä, niin sitten se vaikuttaa myös minäkuvaan.

 

Mona Eid [00:14:07]: Ja me emme ehkä puhu tarpeeksi mielestäni, kun me puhumme rasismeista, niin sisäistetystä rasismista myös. Miten se vaikuttaa, se jatkuva ehkä… Tai kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja stereotyyppisestä käsityksestä itsestä. Miten se vaikuttaa omaan, juuri pystyvyyteen tai minäkuvaan ja itsetuntoon. Aletaan ehkä omasta ryhmästäkin ajatella jotenkin negatiivisesti. Mutta erityisesti se vaikuttaa minusta oman potentiaalin näkemiseen. Mutta sitä keskustelua minusta ei vielä kauheasti käydä ehkä julkisesti. Ehkä sitten rodullistetut ihmiset enemmän käyvät keskenään.

 

Anne-Mari Souto [00:14:48]: Minulla on ollut mahdollisuus haastatella ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita. Olen 16:ta haastatellut, ja vain yksi heistä oli edennyt suoraa polkua peruskoulu-lukio-yliopisto. Siellä on paljon näitä koulutuksen keskeytyksiä, välivuosien viettoa, on haettu ensin vauhtia ammattikorkeakoulusta. Yksi tarina siellä on juuri se, että ei ole uskottu siihen, että itsestä on yliopisto-opiskelijaksi. Eli tietyllä tavalla on joutunut kamppailemaan sen oman, uskon omaan koulutettavuuteen ja myös siihen, että ei ollut esikuvia, että on täytynyt hakea. Se näkyy ehkä välivuosina, hapuiluna ja uskon hakemisena. Eihän siinä välttämättä. Joskus se on ihan hyväkin asia, että se oma valinta varmistuu, mutta kyllä se minusta kertoo myös näistä kysymyksistä, mitä Mona nostit äsken esille.

 

Mona Eid [00:15:38]: Kun puhutaan vaikka huijarisyndroomasta, niin sitten ehkä juuri tietyille vähemmistötaustaisille, tai ehkä siitä on puhuttu eniten, vaikka työväenluokkakokemuksena, mutta se myös kertautuu tavallaan vähemmistötaustoissa ehkä, se huijarisyndroomailmiö.

 

Anne-Mari Souto [00:15:54]: Jos saa mainostaa, niin mulla on tulossa tästä Sirpa Lappalaisen kanssa yhdessä artikkeli Kasvatus-lehteen. Kesäkuussa julkaistaan, yliopistokontekstissa.

 

Mona Eid [00:16:04]: Mahtavaa.

 

Anne-Mari Souto [00:16:05]: Joo.

 

Eric Carver [00:16:06]: Mutta ehkä syy, miksi kysyin tästä ennen kuin me menemme tähän yliopistokontekstiin, on se, että on niin, että ei rasismin kokemus koulutusjärjestelmässä, se ei ala, mutta ehkä se ei myöskään pääty siihen yliopiston portille. Mutta mennään nyt sinne yliopistomaailmaan. Mutta halusin vain, että käydään tätä laajempaa kontekstia, koska se myös vaikuttaa, nämä rasistiset rakenteet ja syrjintä siihen, ketkä ylipäätään hakeutuvat yliopistoihin. Se on minun mielestäni tämän keskustelun kannalta tärkeää. Mutta mennään nyt sinne yliopistokontekstiin. Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai -opiskeluun liittyy? Ja jos Ansku aloittaa tästä.

 

Anne-Mari Souto [00:16:50]: Joo. En malta olla ottamatta siltaa tuosta äskeisestä pointistasi, koska juuri, kun olen haastatellut näitä ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita, niin heillä monella oli se toive, että se rodullistava kohtaaminen lakkaisi tai vähenisi yliopistossa, mutta valitettavasti se on myös siellä osa heidän arkeaan ja opintojaan. Yliopistokontekstissa voisin lähestyä rasismia kolmella tavalla, kolmella tasolla: ehkä arkipäivän kokemuksista, sitten institutionaalisen, rakenteellisen tason kysymyksenä ja sitten epistemologisena, episteemisen, tavallaan tiedon tuottamisen tasolla. Ja kaikkia näitä esimerkiksi siinä aineistossanikin nämä yliopisto-opiskelijat käsittelivät. Totta kai kansainvälinenkin tutkimus tuo näitä esille. Se voi näkyä esimerkiksi arkipäivän kohtaamisissa. Ehkä kärjistyneimmät muodot ja ikävimmät kohtaamiset ovat tapahtuneet sitseillä ja esimerkiksi tutoreiden kohtaamisissa. Eli opiskelijajärjestöille ja tutortoiminnan kehittämiseen minusta on tärkeää myös, että näitä kysymyksiä käsitellään näissä yhteyksissä. Toki on myös ikäviä esimerkkejä ihan luentotilanteista, että opettaja tai professori on saattanut käyttää epäasiallista kieltä ja ihan tosi törkeitäkin, solvaaviakin sanontoja. Ehkä sellainen yleisin kokemus arkipäivän tasolta on se, että näitä opiskelijoita on luultu toistuvasti kansainvälisiksi vaihtariopiskelijoiksi. Heille puhutaan englantia, ja vaikka vastaat suomeksi, niin saatetaan uudelleen puhua vieläkin englantia tai ihmetellä, että hei sori, tämä luento on suomeksi, olet ehkä väärässä paikassa. Eli tällaista mikroaggressioita kohtaavat päivittäin, mikä tavallaan kyseenalaistaa jatkuvasti heidän läsnäolonsa oikeutusta. Sitä, että olet ihan samanlainen yliopisto-opiskelija kuin muutkin.

 

[00:18:39] Ja ehkä, mikä toinen on myös siellä, että ei ole sellaista valmiutta puuttua, puolustaa kaveria, sellaista liittolaisuutta. Jos tapahtuu jotain joko luentotilanteessa tai vaikka näillä sitseilläkin, heillä on kokemus siitä, että he jäävät yksin. Eli siihen meillä kaikilla on mahdollisuus yliopistoyhteisössä vaikuttaa. No sitten, jos mennään ehkä institutionaalisiin käytänteisiin ja pedagogiikkaan, niin yksi ehkä vahvin kokemus näiden opiskelijoiden kokemuksissa on ollut se, että me yliopisto-opettajat emme aina huomioi sitä, että emme puhu vain valkoiselle yleisölle. Siellä joukossa on monenlaisia opiskelijoita, ja tietyt asiat ja teemat voivat koskettaa eri tavalla eri taustoista tulevia tai eri kokemuksilla ja eri yhteiskunnallisessa asemassa eläviä ihmisiä. Ehkä ikävimpiä kokemuksia on ollut sitten se, että jos opiskelijat ovat ottaneet jälkikäteen yhteyttä tähän luennoitsijaan, niin osa luennoitsijoista on saattanut vaikka suuttua siitä. Eli puhutaan tällaisesta valkoisesta herkkähipiäisyydestä, white fragility. Kollegani Tuuli Kurki on suomentanut sen mielestäni hienosti herkkähipiäisyydeksi. Tähän toivoisin muutosta. Jotta me opimme tunnistamaan tätä valkonormatiivisuutta yliopistojen käytännöistä, mistä Mona tuossa äsken koulujärjestelmän yhteydessä laajemmin puhui, niin tämä edellyttää kyllä meiltä sitä, että me opimme kuuntelemaan ja asetumme keskustelemaan. Nämä ovat ehkä sellaisia, että me tiedostaisimme.

 

[00:20:07] Ja tästä me ehkä pääsemmekin sellaiseen episteemiseen tasoon. Suomeen on alkanut vihdoin rantautua viimeisten vuosien aikana, vuosikymmenenkin aikana, varsinkin opiskelijajärjestöjen ja aktiivisten opiskelijoiden myötävaikutuksella tällainen decolonize academy -liikehdintä, jossa ravistellaan sitä, että miten koko yliopistoinstituutio on rakentunut kolonialistiselle maailmankuvalle ja valtasuhteille, ja miten me edelleenkin uusinnamme tietynlaista tietoa. Ketkä pääsevät tietäjän asemiin, ja millaista tutkimusta, kenen tuottamaa tutkimusta me opetamme ja siteeraamme, ja keneltä tieto on kerätty? Ja näin poispäin. Eli tätäkin pitäisi herätellä katsomaan: Miten vahvasti tällainen eurosentrismi on läsnä meidän akateemisessa ytimessämme, tiedon tuottamisessa ja siellä? Jos nyt näistä uraohjauksen nimistä sanotaan, niin en voi olla tässä yhteydessä Marcelo Ribeiroa, brasilialaissyntyistä tai Brasiliassa asuvaa tutkijaa, joka on puhunut paljon tästä, että meidän opinto- ja uraohjauksen keskeisimmät teoreetikkomme ovat usein pohjoista globaalia edustavia, valkoihoisia, usein miehiä, jolloin täytyy kysyä, että mitkä näkökulmat ovat paitsiossa, ja mistä tietämyksestä ja ymmärtämisestä me jäämme paitsi. Tämä koskettaa yhtä lailla myös meidän tieteenalaamme ja meidän ammattikäytänteitämme. Kenelle me olemme ne suunnanneet? Kuka niitä teorioita on kehitellyt, ja miten moniäänistä ja moninäkökulmaista tämä on? Näillä kolmella tasolla hahmottaisin tätä rasismia yliopistossa -kysymystä.

 

Eric Carver [00:21:55]: Mona.

 

Mona Eid [00:21:56]: Joo, tosi hyvin hahmotettu ja Pajatso tyhjennetty. Minulla tuli mieleen tuosta, mitä puhuit, siitä opiskelijoiden kokemuksesta ja opettajien reagoinnista. Mietin tätä käsiteparia, mistä Jani Toivola usein puhuu, se ainokaisuus ja ainoa huoneessa -tyyppinen tilanne. Kun on niin vähän ikään kuin sitä historiakokemusta suomalaistaustaisista tai Suomessa kasvaneista, ei-valkoiseksi rodullistetuista ihmisistä yliopistossa. Noita tapahtuu ehkä vielä enemmän. Minusta tuntuu, että yliopistossa ainakin itselle tapahtui enemmän kuin aikaisemmin kouluasteilla. Mietin sitäkin, kun meillähän on esimerkiksi tutkimus, oliko se Education at a Glance -tutkimuksen mukaan: Meillä ovat ulkomaalaistaustaiset yleensäkin aliedustettuina, niin kuin me tiesimme tästä aikaisemmasta keskustelusta, aliedustettuna korkeakoulutuksessa. Oliko se niin, että suhteessa siihen väestönosaan, jotka ovat yleensäkään korkeakoulutuksessa 18–25-vuotiaista, vai 24. Heistä kolme prosenttia on korkeakoulussa, kun se väestöosuus on kuusi prosenttia.

 

Eric Carver [00:23:04]:  Aika iso aliedustus.

 

Mona Eid [00:23:05]: Aika iso aliedustus, ja Suomessa vielä me olemme tosi pienissä määrissä. Ja mitä tämä aiheuttaa itsessään? Sitten kun meille tulee ikään kuin ei-valkoisiksi rodullistettuja opiskelijoita yliopistoon, niin he ovat yleensä kansainvälisiä opiskelijoita. Se on normi ikään kuin siitä moninaisuudesta ehkä. Sitten minulle tuli mieleen kansainvälisyydestä yleensä ja kansainvälistymisestä, että miten yliopistot ehkä, kun tämä yliopistolakikin muuttui lukukausimaksujen suhteen. Kun me otamme niitä EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Miten se toisintaa taas globaalia epäsuhtaa myös. Ehkä me toivomme niitä aasialaistaustaisia, mutta miten sitten mahdollistetaan, esimerkiksi afrikkalaistaustaiset tulemaan yliopistoon. Myös se segregoituu, tavallaan se sosioekonominen asema. Vain kaikkein varakkaimmat pääsevät tänne opiskelemaan sekä Aasiasta että Afrikasta esimerkiksi tai Latinalaisesta Amerikasta: Miten me ikään kuin tässä systeemissä toisinnamme sitä? Minua mietityttää se.

 

[00:24:14] Ja sitten vielä, mietin vielä sitä KV-opiskelijoiden osalta, sitä kokemusmaailmaa. Olen hirveän paljon kohdannut myös kansainvälisiä opiskelijoita yliopistossa työskennellessäni, joilla myös paistoi kasvoilta tai kokemuksista ikään kuin yksin jäämisen pettymys. Monet jäävät todella yksin täällä Suomessa. Ei puhuta pelkästään ehkä ohjauksesta ja opiskelijoiden tukemisesta, mutta muutenkin sosiaalisesta elämästä. Mielestäni jos me tänne haluamme houkutella kansainvälisiä osaajia, niin tuen pitäisi olla paljon parempi. Ja myös se, että… Nyt minulla katkesi ajatus. Meillä pitäisi olla paljon parempi tuki siihen, että opiskelijat ensinnäkin pystyisivät kiinnittymään suomalaiseen yhteiskuntaan, esimerkiksi kielen opiskelun kautta. Mehän annamme sellaisen kuvan, että kaikki pärjäävät englannilla Suomessa, mutta kielen opiskelun pitäisi olla paljon vahvempaa. Sitten pettymys tulee siinä vaiheessa, kun kansainväliset opiskelijat yrittävät päästä suomalaiseen työelämään. Siinä on hirveä rautaportti, sanotaan. Se ei ole edes lasikatto, vaan se on oikeastaan rautainen ovi. Se aiheuttaa tosi kovaa pettymystä. Se näkyy jo siinä vaiheessa, kun hakee vaikka harjoitteluihin, että on vaikea löytää. Siinä pitäisi yliopistojen tehdä paljon enemmän työtä. Ja myös tunnistaa ne rautaportit siellä, että miten meillä Suomessakin kasvaneet ja syntyneet ei-suomalaistaustaisen nimen omaavat kokevat sitä. Mutta sitten vielä, kun on kieli- ja kulttuurinen pääoma vähän, ei ole samanlainen kuin täällä kasvaneella. Pitäisi vielä enemmän sitä tukea. Jotenkin näitä… Ne ovat minusta välillä tosi koskettavia ja surullisia kohtaloitkin myös, ja me menetämme siinä tosi paljon. Me koulutamme täällä huippuosaajia ja sitten he lähtevät pois, koska ei ole mitään mahdollisuuksia edetä tässä systeemissä.

 

Anne-Mari Souto [00:26:12]: En malta olla tässä mainostamassa toista meidän opinto-ohjauksemme gradua, Immosen Jarkon työtä, joka on Ericin entinen kollega, ja tekee meille tällä hetkellä väitöskirjaa tästä teemasta. Jarkko kirjoittaa nyt ensimmäisen artikkelin, sekin tulee kesäkuussa ulos. Hän on analysoinut siinä yliopistojen markkinointimateriaaleja, erityisesti niitä opiskelijatarinoita. Millaista kuvaa ja todellisuutta niissä välitetään Suomesta ja Suomessa opiskelusta kansainvälisille opiskelijoille? Ja kyllähän todella ruusunen se tarina on. Esimerkiksi nämä rasismin kysymykset tai hankaluudet kiinnittyä ja asettua osaksi suomalaiseen yhteiskuntaan ja yliopistoyhteisöön. Ne ovat marginaalissa näissä videoissa, että niitä ei juurikaan siellä käsitellä. Sitten se tuleekin ikävänä yllätyksenä tänne tullessa. Ehkä haluan vielä sen tähän sanoa, että tämä koskettaa, ja se on hyvä, kun nostit nuo kansainväliset opiskelijat tähän esille, että se on tärkeä juttu. Mutta se, että miksi minä ehkä… Haluan nostaa myös Suomen sisäisen moninaisuuden, koska minusta jotenkin tuntuu, että varsinkin yliopistokontekstissa monikulttuurisen kasvatuksen ja inklusiivisuuden kysymykset: Niitä ei ole käsitelty läheskään samalla vakavuudella ja moniulotteisuudella, mitä on ehkä tehty perusasteella ja jonkin verran myös toisella asteella.

 

[00:27:34] Jos me puhumme näistä asioista yliopistokontekstissa, niin siinä ajatellaan, että se jotenkin liittyy tähän kansainväliseen liikkuvuuteen ja tähän ilmiöön. Esimerkiksi minunkin tutkittavani ovat sanoneet, että jotenkin tuntuu, että he eivät tajua, että me olemme jo täällä. Tämä ilmiö on jo täällä. Sitten he sanovat myös, että meillä ei ole, ja he ovat esimerkiksi pyytäneet minulta, että kirjoita suomeksi tästä aiheesta. Sekin liittyy tähän, kun puhuttiin siitä, että miten he ovat kasvaneet läpi tämän suomalaisen peruskoulujärjestelmän ja näin poispäin, ja miten rasismi ja valkonormatiivisuus on heijastunut heidän koulutuspolkuunsa, on ollut se, että koulu ei ole antanut heille välineitä, sanoja nimetä näitä kokemuksiaan. Esimerkiksi ei ole käyty keskustelua rasismista. Ei ole ollut termejä, joilla kuvata omia tuntemuksiaan. Niin siinäkin, että meillä on myös velvoite käydä suomeksi kaikilla kouluasteilla tästä asiasta keskustelua, että yksilöt saavat sanoja, voivat kuvata niitä, tulevat tunnistetuksi, kuulluksi nämä kokemukset. Ja jotta tämä keskustelu menee myös eteenpäin, molemmilla, kaikilla kielillä.

 

Mona Eid [00:28:33]: Tuo on tosi tärkeä huomio.

 

Eric Carver [00:28:36]: Kyllä, ja tuossa aikaisemmassa jaksossa, kun puhuttiin tästä, niin siinä totesin, ja se ehkä on syytä todeta uudestaan, että kyllä koen, että yliopistoissa on vähän sellainen… Tiedehän on kansainvälistä, ja ainahan me olemme käyneet vaihdossa ja näin, että eihän täällä nyt mitään rasismia ole. Ja sitten kuitenkin tämä kokemus ihmisille, jotka täällä näissä yhteisöissä ovat ja kokevat sitä: Se on täysin erilainen. Mistä tämä itseymmärryshaaste? Onko se sitä, mikä se oli, herkkähipiäisyyttä vai mistä? Tämä on ehkä liian vaikea kysymys, mutta saatteko sitä yhtään kiinni tästä?

 

Mona Eid [00:29:18]: Joo. Mietin sitä, että varmaan sekin, että intentiot ovat hyvät, mutta sitten ei tajua, että intentio ei riitä. Silti voi toimia toiseuttavasti, ja sitten ei ehkä sitä havainnoida. Jos ei saa ikään kuin palautetta siitä toiminnasta, niin se ei ikinä muutu. Yksi voi olla se. Sitten mietin, vaikka tietyillä ammattialoilla, myös se itseymmärrys hyväntekijyydestä. Sitten on vaikea ottaa myös vastaan ehkä palautetta, jos ajattelee oman toimintansa jotenkin eettisenä. Varmaan suurin osa toivookin, että toimii oikein, eettisesti ja näin. Se liittyy tähän intentioon. Sitten se on vaikea ottaa myös vastaan.

 

Eric Carver [00:30:11]: No niin, mennään, no ratkaisuja kai tietoisuuskin ja ymmärrys tuo, mutta mennään tähän, mitä tämä antirasistinen pedagogiikka on, tai antirasistinen ohjaus. Miten te sen määrittelisitte, miten te sitä sanoitatte? Mona.

 

Mona Eid [00:30:30]: Minun mielestäni se on tosi tärkeää ymmärtää ensinnäkin, minkälaisia rasismeja on olemassa, ja miten rasismit ilmenevät. Puhun rasismeista sen takia, kun rasismin määritelmiä on monenlaisia. Puhun erityisesti tässä nyt, viittaan siihen, mitä Ansku sanoi, että kun me tunnistamme parhaiten sen vuorovaikutuksessa ilmenevän rasismin: mikroaggressiot, vihapuheen ja vihateot, mutta kun rakenteellinen rasismi olisi tässä se tärkein tavallaan, että asiat oikeasti muuttuisivat. Rakenteellinen ja systeeminen taso on ehkä sellainen, mitä ei tuoda esiin. Ja ensinnäkin sen tunnistaminen ja tiedostaminen olisi minusta tosi tärkeää antirasistisessa pedagogiikassa. Ja sitten käytettäisiin sitä tutkimustietoa, mitä meillä on, aika vankkaa tutkimustietoa Suomen kontekstissa. Me emme voi sitä poistaa myöskään johonkin ulkomaiseen kontekstiin. Me käytämme tutkimustietoa, me ymmärrämme rasismin rakenteellisen ilmenemismuodon. Mutta sitten se, miten me voimme muuttaa toimintatapoja? Jotenkin sellainen tiedostaminen näistä normeista. Miten esimerkiksi valkonormatiivisuus rakentuu Suomessa tai suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Ja miten yleensä kaikki normit rakentuvat: heteronormi, toimintakykynormi ja niin edespäin? Sellainen tietynlainen normitietoisuus ja normikriittisyys on minusta olennainen osa antirasistista pedagogiikkaa. Siihen liittyy myös tämä valtapositioiden reflektointi ja yhteiskunnallinen reflektointi. Miten tällaiset positiot, etuoikeudet vaikuttavat meidän toimintaamme muiden kanssa? Ja päätöksentekoon siltäkin kannalta, ketkä me näemme, vaikka ideaalina opiskelijana tai ideaalina työnhakijana. Koska siinä on paljon sellaista tiedostamatontakin vinoumaa, mitä ei ehkä tunnisteta. Ehkä näitä ainakin minun mielestäni antirasistinen pedagogiikka on.

 

Eric Carver [00:32:34]: Ansku.

 

Anne-Mari Souto [00:32:35]: Joo, Mona kiteytti kyllä tosi hyvin keskeisiä ajatuksia. Ehkä aina opiskelijoille sanon, että kriittinen havainnointi jatkuvasti siinä läsnä, että kenen maailmasta, todellisuudesta ja näkökulmasta minä puhun. Miten yksiulotteista se on? Miten sitä voisi moninaistaa? Ja samalla tunnistaa myös sen, että oma ajattelu ja toiminta ja oma historia: Se on rajoittunutta. Mutta sitten myös se, että turvallisemman tilan pedagogiikasta puhuitte siinä edellisessä podcast-jaksossa. Se on minusta hirveän tärkeää, että miten pystyn siinä omassa opetuksessani luomaan sellaisen tilan, että siellä olisi mahdollisuutta tuoda moniäänisyyttä, eriäviä näkökulmia, yhdessä viedä sen asian esittelyä ja käsittelyä eteenpäin. Se on minusta hirveän tärkeää. Ja sitten jotenkin se, että meillä olisi rohkeutta keskustella myös näistä vaikeista asioista, rasismista tai eriarvoisuudesta. Meillä on monesti poliittinen korrektius tai arkuus näiden ilmiöiden äärellä. Tai että ei oteta puheeksi, mutta miten Eric tuossa aikaisemminkin sanoit, niin puheeksi ottamattomuuskin on teko. Vaikeneminenkin on teko.

 

Eric Carver [00:33:45]: Se jos joku on. Tässä maassa ainakin.

 

Anne-Mari Souto [00:33:48]: Kyllä, kyllä. Jollakin tavalla rohkaista ja vaikka se, että välillä voi tulla virheitä, mutta jotenkin haluaisin luottaa myös sellaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen. Aina voi pyytää anteeksi, ja kun on tahto, niin jotenkin haluan luottaa siihen, että me voimme ratkaista eteenpäin. Sellaista rohkeutta ottaa puheeksi, käydä kriittistä keskustelua, mitä näkökulmia, miten moninäkökulmaista tämä minun opetukseni on. Ja pohtia myös sitä, minkä tyyppisistä asioista, vaikka minulle valkoihoisena opettajana on helppo puhua. Tai jos koen, että kaikilla ei ole minulle helppo, niin voinko minä tehdä, vaikka yhteistyötä joidenkin muiden opettajien kanssa. Millä tavalla näiden erilaisten asemien kanssa voisin omassa opetuksessani vaikka neuvotella, tai miten niitä ottaa huomioon? Tsekkaa myös sen, että omat materiaalit ovat, että ne eivät ole vain valkoihoisten tutkijoiden tuottamaa. Esimerkiksi jos ajatellaan yliopisto-opetusta. Nekin antavat myös samastumisen pintoja, ketkä voivat olla tutkijoita tai akateemikkoja. Ravistella monesta eri ulottuvuudesta omaa ajattelua.

 

Eric Carver [00:34:53]: Miten sellaisia tiloja tai keskusteluja luodaan, jotka ovat vähemmistöihin kuuluville turvallisia osallistua, mutta myös sitten sellaisia, että niissä sitten, vaikka valkoiseksi miellettävät ihmiset pystyisivät kuuntelemaan ja oppimaan näistä asioista? Kun välillä tuntuu, että ihmiset pelkäävät. Virheitä, mokia, ja sitten jos niistä tulee se call-out niin sanotusti, että tullaan juttelemaan luentojen jälkeen, että hei minua loukkasi tuo mitä sanoit. Sitten voi tulla se puolustautuminen tai oma intentio. ”Hei enhän minä nyt ole, enhän minä nyt halunnut tätä tehdä.” Ja sitten kuulemista ei tapahdu. Minkälaisia ajatuksia teillä on siitä? Miten niitä keskusteluja pitäisi pohjustaa, ja miten niitä tiloja voisi rakentaa niin, että me pääsisimme eteenpäin?

 

Mona Eid [00:35:53]: Tämä on tosi hyvä kysymys ja vaikea kysymys myös. Tuossa tosi hyvin kuvasit sitä dilemmaa. Paljon on puhuttu myös siitä, mitä tunnetyötä siinä tulee tehdä. Itse kukin myös. Mutta minä myös kannatan tätä tietynlaista armollisuutta ja virheiden tekemisenkin rohkeutta. Meillä on ehkä yleisestikin sellainen kulttuurinen tapa pelätä virheitä. Tämä näkyy tässä keskustelukulttuurissa vahvasti. Se koetaan eripuraksi, jos joku haastaa, tai väittelytilaisuus koetaan eripuraksi. Ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta minun mielestäni esimerkiksi jo se, että jos joku, jos me menemme johonkin sellaiselle, kun esimerkiksi rasismista puhutaan, niin voidaan ihan mielestäni silloin, kun on tilaisuus todeta, että tämä asia herättää kaikenlaisia tunteita. Mutta on tosi tärkeää, että me puhumme näistä asioista, ja rohkeasti myös puhutaan, ja silti toisia loukkaamatta. Ymmärrän tuon call-auttaamisen tavallaan, että se herättää tosi vahvoja defenssejä. Se ei ole tosiaankaan kivaa kenellekään. On pehmeämpiäkin tapoja kutsua keskusteluun, call-in. Mutta sanoisin näin, että voi olla epämukavaa keskustelua, tai siis epämukavaa keskustelua, mutta sen ei tarvitse olla epäkunnioittavaa. Sitten sanoisin näin, kun usein itse teen näitä antirasismikoulutuksia, niin sellaiset kertakoulutukset eivät riitä. Ne ovat vain sellaisia herätteleviä ja voivat ehkä aiheuttaa enemmän myös ongelmia. Koska ei pääse ikään kuin purkamaan sitä, ehkä tunnetta tai epävarmuutta. Se voi mennä väärään suuntaan ikään kuin se, että lyö vain defenssit päälle, eikä halua puhua koko aiheesta. Jotenkin sellainen reflektiivisempi ote ja prosessimaisempi ote voisi auttaa näissä vaikeissa keskusteluissa. Sen takia yliopistokurssit voivat olla ihan tosi antoisiakin, jos on pidempi kurssi, tällaisia keskusteluja käydä. Miten Ansku olet omissa?

 

Anne-Mari Souto [00:38:29]: Nämä ovat nyt ihan, varoituksen sanana, omia pedagogisia kokeilujani, mutta tämä on tosi tärkeä aihe, ja olen työstänyt tätä paljon. Jotenkin minusta ehkä, toki on myös tutkittu tätä teemaa, mutta nyt ehkä enemmän sellaisia omakohtaisia kokemuksia. Tietysti haastavimpia, mitä ehkä edellisessäkin jaksossa tuli ilmi, niin minulla oli juuri tuossa antirasistinen pedagogiikka. Se on luento yhdellä yhdenvertaisuutta käsittelevällä laajemmalla opintojaksolla. Opiskelijoita nelisen sataa. Se, että miten siinä tilanteessa, kun hybridisti opetetaan, toista sataa on salissa ja loput ovat siellä langoillaan. Millä tavalla siinä rakennat sellaista keskustelukulttuuria, että kaikki kokisivat sen turvallisemmaksi, tai että pystyisivät sanomaan mielipiteitä? Mutta toisaalta sekä siinä että näissä pienemmissäkin opintojaksoissa mielestäni niiden turvallisemman tilan sääntöjen kertaus ja yhdessä keskustelu niistä asioista on tärkeää. Sitten luodaan sellaisia yhteisiä pelisääntöjä. Ja sitten myös metasanoitan sitä, että tämä herättää paljon tunteita. Nämä aiheet ovat joillekin omakohtaisia, joillekin vieraampia. Ja se, että tämä vaatii meiltä tunnetyötä. Sillä metasanoituksella voi kutsua myös monenlaisiin prosesseihin.

 

[00:39:48] Sitten haluan sanoa kiitosta meidän omille opiskelijoillemme. Meillä on sellainen opintojakso kuin intersektionaalisuus opinto- ja uraohjauksessa. Me käsittelemme siellä sosiaalisiin eroihin ja eriarvoisuuksiin, juuri etnisyyteen, rodullistamiseen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten ne heijastuvat yksilöiden koulutusvalintoihin? Sitten ovat läsnä ohjauksen prosesseissa. Minulla on ollut siellä sellaiset kysymykset heille. Minä sanon ne etukäteen ennen kuin me aloitamme. Siinä on useampi kerta, mikä mahdollistaa tämän prosessin heidän kanssaan. Sitten lopussa pyydän palautetta, että mitkä seikat tässä opetuksessa ja meidän työskentelyssämme tukivat sitä, että koit tämän tilan turvalliseksi osallistua. Entä mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta nämä turvallisemman tilan periaatteet paremmin toteutuisivat? Saan ihan älyttömän hyviä vinkkejä meidän opiskelijoiltamme. Eli tässäkin se, että yhdessä näitä voi miettiä.

 

[00:40:44] Yksi sellainen asia, mitä minä en ollut itse tajunnut ennen tätä, oli se, että kun nuo teemat tulevat aika yksityiseen, ja osa vaikka seksuaalisuuteen, sukupuoleen, tai rodullistamiseen liittyvistä teemoista ovat sellaisia, että osalle ne ovat tutumpia. Osalle ne ovat ehkä omakohtaisia, mutta he eivät ole tienneet niitä sanoja, käsitteitä. He ymmärtävät ykskaks, että hei minä en olekaan ainoa. Tai sitten joku taas tunnistaa omassa, vaikka ohjauksessaan tai ajatuksissaan aika vahvojakin stereotypioita. Sieltä on tullut toiveeksi sellainen, että pidetään taukoja tarpeeksi, ja sitten se, että sieltä on aina lupa lähteä soittamaan. Silloin, kun jostain syystä tulee liian lähelle tai koskettaa liikaa tai jotain, niin sieltä ei tarvitse pyytää lupaa, että lähden käymään puhelulla tai jotain. Olen toivonut aina, että he tulevat takaisin ja antavat sitten palautetta. Mutta se on ollut sellainen, että silloin voi käydä hengähtämässä, kun syystä tai toisesta se aihe koettelee liikaa tai turhauttaa liikaa.

 

[00:41:44] Koska siis joillekin nämä asiat ovat vaikka omakohtaisesti niin tuttuja, että ei jaksa enää sitä keskustelua, alkaa suoraan sanottuna veetututtaa. Taasko tämä on tällä tasolla tämä keskustelu vielä? Mutta toisaalta sitten, kun me olemme hyvin erilaista lähtökohdista, niin sitä moninäkökulmaisuutta täytyy tiettyyn määrään sietää. Mutta sitten olen myös sallinut sen, että sitten ei tarvitse aina kuulla sitä kaikkea, että saa lähteä tai näin. Opetuksen hengittävyys oli ehkä sellainen asia, mikä on… En ollut itse sitä tajunnut, mutta kiitän näitä meidän loistavia opiskelijoitamme siinä. Ja juuri se, että sanoitetaan sitä, että nämä voivat olla vaikeita. Me voimme erehtyä, mutta me pyrimme rakentamaan sitä. Se on minulla itse asiassa, juuri Monalle sanoin ennen kuin me tulimme tänne, että tämä on minulla läsnäolo-opetuksena pakollista. Me tiedämme tutkimuksesta. että tämäntyyppisten asioiden puheeksi ottamisen monet opinto- ja uraohjaajat kokevat vaikeaksi. Me siellä teemme harjoitteita, että millä me harjoittelemme ottamaan näitä asioita puheeksi. Haetaan niitä kohteliaita, kunnioittavia puhetapoja vaikeiden asioiden kohtaamiseen ja tehdään ohjausharjoitteita. Täytyy tehdä oppituntisuunnitelmia ja näin poispäin. Se on ollut yksi tapa, miten olen lähtenyt näitä turvallisemman tilan, yhdessä keskustellen, hakea pelisääntöjä, mutta myös metasanoittamaan sitä, että tämä on epävarmaa. Minä voin mokata ja olen antanut erilaiset palautekanavat ja pyydän sekä nimellä että nimettömänä sitä. Osa tehtävistä… Voi myös sanoa julkisesti siihen. Kaikki eivät halua osallistua yhdessä keskusteluun. Sitten on Padletit tai jotkut muut alustat käytössä. Sellaista monikanavaista palautetta siihen. Mutta se on vähän eri asia silloin, kun niitä opiskelijoita on 25–60, versus sitten 400. Niin, että tämäkin on…

 

Eric Carver [00:43:38]: Mutta keinoja siis on. Pitää olla siis rohkeutta myös luoda tila ja kestää epävarmuus. Ja se, että se ei aina välttämättä mene maaliin. No, me olemme jo itse asiassa tätä kysymystä tässä pitkästi jatkaneet, mutta ehkä vielä, jos haluatte jotain erityisesti nostaa esiin, niin miten tämä antirasismin edistäminen on käytännössä… Ansku puhui siitä jo pitkästi, ja Monakin otti kiinni. Mutta onko jotain vielä näin turvallisen tilan sanoittamisen, metapuheen, tämän hengittävyyden, saa poistua, saa tulla takaisin: Onko jotain vielä sellaisia käytännön juttuja, mihin voitaisiin tarttua?

 

Anne-Mari Souto [00:44:26]: Kyllä sanoisin sen, että se decolonize academyn liikehdinnän materiaalit siitä, varsinkin yliopistossa, että mitä me pidämme tietona, tietämisen väärtinä, kenen tuottamaa se on, ketä me tutkimme ja mihin me sitä yleistämme, ja miten moniäänistä se on. Kyllä sen näkisin, että se olisi yksi keskeinen yliopistojen haaste näissä kysymyksissä. Anna Rastas kumppaneineen on kirjoittanut tästä. Esimerkiksi Kasvatus-lehdessä on ollut hyviä juttuja tästä. Kyllä jotenkin näkisin, että siinä on yksi meidän iso asiamme. Samat asiat kyllä kohdistuvat meidän muuhunkin, ihan peruskouluun. Tämän valkonormatiivisuuden ja eurosentrismin ravisteluun. Se on yksi keskeinen. Ja sitten samastumisen, keitä me pyydämme vierailijoiksi. Tällaisilla pienillä asioilla voi tehdä itse asiassa aika paljon.

 

Mona Eid [00:45:19]: Ja yleensäkin, että joku tällainen toimi olisi kirjattuna tasa-arvon yhdenvertaisuussuunnitelmissa. Konkretia, että miten voidaan edistää antirasistista tai dekolonialistista pedagogiikkaa. Eihän sen tarvitse olla maata syleilevää, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman, mutta että se ei olisi vain pelkästään tilaisuuksien järjestäminen. Se olisi rakenteellistakin muutosta. Mietin sitä myös silloin, kun itse olin yliopistolla töissä, että miten vaikka seurattiin hyvinvointia, ja miten siellä pystyttäisiin ottamaan huomioon paremmin vaikka vähemmistötausta. Miten saamme siitä tietoa, ja minkälaista tukea sen perusteella pystyttäisiin tarjoamaan? Näitä konkretioita olen miettinyt kyllä paljon. Hyvinvoinnin osalta minun mielestäni yhdenvertaisuudesta pitäisi puhua paljon enemmän, niistä yhdessä. Ei toista ilman toista.

 

Anne-Mari Souto [00:46:24]: Kysymys ehkä vielä näistä yliopistojen palveluistakin, että kenelle ne on suunnattu. Mikä se normi on siellä? Ainakaan muutama vuosi sitten, nyt en ole katsonut, mutta esimerkiksi YTHS:n palveluista en esimerkiksi mielenterveyden kohdalta huomannut, että syrjintä ja rasismi voisi olla yksi syy hakeutua palveluihin. En tiedä myöskään opinto- ja uraohjauksen palveluista: Onko siellä esimerkiksi rasismin kysymykset yksi, joissa voi hakeutua? Sillä on merkitystä, kun monella on kokemus siitä, että tämä valkonormatiivisuus puskee niin vahvasti läpi, että näitä asioita ei käsitellä. Jos sitä ei ole mainittu siellä, niin se ei vahvista sitä uskoa, että minä tulen kuulluksi, minun kokemustani ymmärretään, sitä ei vähätellä. Sitä halutaan oppia, jos ei tiedetä siitä asiasta. Niillä on sinänsä tosi iso merkitys.

 

Mona Eid [00:47:14]: Joo, siinä ehkä näkyy, että esimerkiksi sellaista järjestöä kuin Students of Colour tarvittiin vertaistukeen, koska eivät ole näkyvänä ne rakenteet, jotka toisivat esiin sitä, että tällaista tukea olisi tarjolla. Ei edes sitä välttämättä ole hirveän selkeästi näkyvillä, että mitä tapahtuu, jos kokee häirintää tai epäasiallista käytöstä, koskien rasismia esimerkiksi. Puhutaan ehkä yleisesti kyllä häirinnästä ja näin, mutta ehkä eksplisiittisemmin pitäisi niitä sanoja käyttää myös. Meillä on vähän pelkoa myös käyttää tiettyjä sanoja.

 

Eric Carver [00:47:49]: Niin, että minkälaiset asiat ovat normeja. Mikä on suunta, mihin yhteisö haluaa mennä? Mitkä ovat ne prosessit, joilla asioita voidaan ottaa puheeksi, ja ihan käytännössä, keneltä saa tukea? Tämä on tietysti iso… Meidän koko palvelujärjestelmässämme eri koulutusasteilla on nimenomaan se, että tuleeko henkilö nähdyksi ja kuulluksi, vai tuleeko sellainen kokemus, että menin väärälle tiskille, väärään palveluosoitteeseen. Minun ongelmani on väärä, minä olen väärä, ja sitten ei mennä enää toiste. Eli syntyy tavallaan kynnyksiä, jotka ovat sisäisiä myös, mutta ne tulevat aidoista kokemuksista, tietynlaisesta torjunnasta. Ei ole tullut nähdyksi tai kuulluksi. Ne ovat aika iso juttu minun mielestäni. Mennään vähän niin kuin, ei niin, että emme olisi isoista asioista puhuneet, mutta ehkä vähän lavennetaan näkökulmaa vielä tässä lopuksi. Miten teidän mielestänne opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä laajemmin? Toki antirasismi on tänään se meidän aiheemme, mutta onko jotain sellaisia, millä ylipäätään yhdenvertaisuutta voitaisiin vahvistaa? Mona.

 

Mona Eid [00:49:08]: Oikeastaan vähän me sivusimmekin, kun me puhuimme vaikka näistä eri valtapositioista ja etuoikeuksista. Jos me katsomme, vaikka näitä yhteiskunnallisia valta-asemia, niin me voimme katsoa erilaisia normeja, joita meillä näkyy yliopistossa, ei pelkästään sitä valkoisuusnormia. Sillä tavalla sitä linssiä voi laajentaa. Minulle tuli nyt ehkä se. Ja sitten kun me tiedämme, että koulutus on vahvasti periytyvä asia, niin sosioekonomisen taustan merkitystä ei voi olla liikaa ehkä korostamatta myöskään. Miten me sitä taklaamme? Sehän tarkoittaa sitä, että pitäisi jo aikaisemmilla koulutusasteilla paljonkin sitä taklata, koska yliopisto on vasta vähän sellainen end product siitä. Tällaisia asioita mulle tuli mieleen. En oikein osaa sanoa. Mitä sinulle tulee?

 

Anne-Mari Souto [00:50:12]: Niin, itse tiedän, että esimerkiksi meillä Itä-Suomen yliopistossa uudistettiin yhdenvertaisuutta edistävää ja kaikkia näitä prosesseja. Häirintäohjeistuksia. Rasismi on siellä mainittu ja näin poispäin, mutta ehkä suurin haaste on siinä, että ihmiset tietäisivät ja eksyisivät intrassa niille sivuille ja oppisivat ne prosessit ja kaikki. Se on ehkä siinä, että koko yliopistoyhteisö kokisi ne omaksi työtehtäväkseen, ja että ne eivät olisi vain niitä papereita siellä jossain, vaan että ne olisivat oikeasti elävää käytäntöä. Se kyllä vaatii yhdenvertaisuudesta keskustelua laajemmin, että ihmiset kokisivat, että tämä on osa työtäni. Aiemmin jo tuossa vähän sivuttiin tätä, ja jäin tässä miettimään, että ehkä siinä, missä joskus vaikka yläkoulun yhteydessä kritisoidaan sitä, että aineenopettajat ovat vain kiinnostuneita opettamasta aineestaan, mutta he eivät ehkä koe, vaikka tällaisia ohjauksellisia kysymyksiä, mitkä itselle ovat tärkeitä. Tai että laajemmin läpäiseviä kasvatuksellisia periaatteita, vaikka juuri yhdenvertaisuutta tai kestävää kehitystä tai tämän tyyppisiä teemoja. Minusta tuntuu, että se on vielä pahempaa yliopistossa. Me teemme vielä enemmän sen oman substanssimme opettamisen ja tutkimuksen parissa töitä. Meiltä vaaditaan myös aika paljon sitä, ja puhutaan koko ajan resursseista ja leikkauksista ja tästä kaikesta. Kyllä se on myös johdon kysymys, missä määrin nämä nähdään ja tuodaan meidän kaikkien työntekijöiden agendalle, että nämä koskettavat myös meitä ja nämä ovat osa meidän yliopistoyhteisöämme ja meidän yhteistä työtämme. Jollakin tavalla käydä entistä vahvemmin sitä keskustelua eri foorumeilla.

 

Eric Carver [00:52:03]: Niin. Aikaisemman jakson vieras sanoi, että tuntuu välillä, että tämä keskustelu yhdenvertaisuudesta on spesialistien juttu. Spesialistit keskenään puhuvat, käyttävät hienoja sanoja: valkonormi, normatiivisuus tai tällaiset. Sitten muut ovat niin, että no mutta meillä on hoidossa, että Ansku ja Mona hoitavat nämä meillä, ja me muut tässä teemme näitä meidän hommiamme. Ja nyt en mitenkään syyllistä teitä siitä, että te olette tämän alan erityisasiantuntijoita, vaan se, että onko tämä vielä sellainen jokerilyöjien laji.

 

Mona Eid [00:52:44]: Niin, tuo on hyvä huomio. Toivoisin, että se ei olisi, koska toivoisin, että siinä olisi kynnys laskenut nyt näiden vuosienkin myötä. Mutta kyllä se valitettavasti ehkä näyttää siltä edelleen, että se vähän ulkoistetaan, ja ehkä se on vähän marginaaliasia, vaikka se on minusta aika ytimessä kaikessa, vaikka yhteisön rakentamisessa, nämä teemat. Minä toivoisin, että tämä olisi enemmistöjen asia. Esimerkiksi juuri romanityöstä, historiasta olen oppinut sen, että eihän esimerkiksi romanien kansalaisoikeuksia: Ne eivät edistyneet ennen kuin valtaväestökin oli mukana. He tykkäävät käyttää pääväestösanaa, niin pääväestö oli mukana. Ei vähemmistö voi ajaa vähemmistön asioita pelkästään. Siinä pitää olla kaikkien. Me kaikki voitamme siinä. Mielestäni rasisminvastaisuutta tai antirasismia on tosi tärkeää käsitellä myös väestösuhteiden näkökulmasta. Se, että meillä on hyvinvoiva yhteiskunta, niin se on kaikille turvallinen. Mutta kun segregaatio kasvaa, niin se tarkoittaa, että se on, kaikille alkaa olla turvatonta. Jotenkin siitä näkökulmasta. Yhteisö myös. Mitä paremmin meillä on sitä koheesiota, joka voi olla myös vaikeaa. Konflikteja totta kai tulee myös. Mutta se, että ollaan jotenkin sitoutuneita toisiimme. Hyvää tarkoittaen, mutta silti sieltä tulee virheitä totta kai. Sellainen halu on tosi tärkeä kuitenkin.

 

Anne-Mari Souto [00:54:14]: Joo, ja minusta se olisi näin joensuulaisena, ja monelle tulee Joensuun skiniongelma mieleen, niin jotenkin toivon, että sitä virhettä ei toistettaisi, että yliopistot heräävät vasta sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, tai vasta kun joku SOCO edunvalvontajärjestönä nostaa näitä keissejä esille. Jollakin tavalla tähän, tämä on jo nyt osa yliopistoa, ja että koettaisiin tämä. Hienosti tuossa sanoitit noita asioita, että ei tarvitsisi kenenkään kokea mitään tosi ikävää. Varmasti kokee, en halua yhtään väheksyä sitä, mutta jollakin tavalla, että ei sen käristyneisyyden kautta, että tämä vasta koskettaa, vaan jotenkin nähtäisiin jo ennakoivasti ja jatkuvana meidän yhteisenä kysymyksenämme.

 

Eric Carver [00:54:55]: Niin, ja ehkä sitten, kun minäkin uskon, että meillä on ne hyvät intentiot yliopistoyhteisössä pääosin, niin sitten on rohkeus ja myös nöyryys lähestyä, että no mitä se tarkoittaa, jos me haluamme turvallisen tilan luoda. Miten me pystymme kriittisesti omia kokemuksia ja valtapositioitamme ja etuoikeuksiamme tarkastelemaan ja ymmärtämään sen, että meidän oma kokemuksemme ei ole yleistettävissä. Lopulta ainoa tapa ymmärtää toista on toisen kuunteleminen. Vielä yksi iso kysymys. Kiitos ja anteeksi, miten se nyt menee. Olen tätä kysynyt paljon tällä tuotantokaudella, ja tavallaan te olette aika paljon näihin jo ottaneetkin kantaa, mutta joitakin ehkä kiteytyksiä vielä kutsun teitä miettimään. Kun te katsotte yliopistokoulutuksen tulevaisuutta vähän pidemmälle, sanotaan 5–10 vuotta eteenpäin, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla liittyen antirasismiin? Tai laajemmin yhdenvertaisuuteen yliopistokoulutuksessa? Minkälaisen yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte itse tehdä töitä? Ja Ansku tällä hetkellä yliopistokontekstissa siellä UEF:ssa, kun tekee hommia, niin Ansku, voit aloittaa.

 

Anne-Mari Souto [00:56:18]: Joo. Ehkä lyhyesti vain toistan sen, että edelleenkin haluaisin nähdä, että me vähän koettelisimme, kenen tuottamaan tietoa ja mitä näkökulmaa me uusinnamme, ja miten moninäkökulmaista se on. Mutta kyllä haluaisin nähdä, että meidän yliopistomme olisi jatkossa yhä moninaisempi: sekä meidän rekrytointimme, henkilöstön osalta että meidän opiskelijoidemme osalta. Edellinen hallitus käynnisti työn yliopisto- ja korkeakoulutuksen saavutettavuudesta. Toivoisin, että sitä jatketaan. Ja miten Mona sanoi, että kaikkeahan yliopisto ei voi tehdä, vaan se kattaa koko tämän meidän koulujärjestelmämme. Mutta me tällä hetkellä tiedämme, että esimerkiksi maahanmuuttotaustaisten ihmisten keskuudessa. Elina Kilpi-Jakonen on tehnyt tästä Turun yliopistossa tutkimusta. Siellä on paljon koulutusintoa ja koulutusoptimismia. Mutta toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Saksassa, niin tämä ei käänny Suomessa akateemisesti kunnianhimoisiksi koulutusvalinnoiksi. Mistä kaikesta tämä on kiinni, ja millä tavalla me voimme tähän tehdä muutosta, että yliopistokoulutus olisi oikeasti saavutettavaa, ja ihmiset kokisivat sen myös itselleen mahdolliseksi. Nämä olisivat sellaisia isoja asioita, mihin toivoisin, että tätä keskustelua käytäisiin. Toivon myös, että meidän yliopistomme olisi kansainvälisempi, mutta myös sisäinen moninaisuus ja suomalaisuuden moninaisuus tunnistettaisiin yhä vahvemmin, ja käytäisiin tätä keskustelua. Sitten kyllä haluan myös antaa arvoa sille tiedolle ja tutkitulle tiedolle ja sivistykselle, mutta että sivistys nähtäisiin moninaisemmin synnytettynä. Se olisi ehkä se yliopisto, jonka eteen haluan tehdä töitä ja toivon, että moni muukin kokisi sen.

 

Mona Eid [00:58:01]: Noihin sanoihin ei voi kuin yhtyä, että juuri samat asiat, epistemologia, mutta myös moninaisuus siellä paikan päällä. Nämä ainokaiset kokemukset vähenisivät, niin se olisi tosi tärkeää. Ei tuohon voi muuta lisätä. Hyvin kiteytetty.

 

Eric Carver [00:58:22]: No sitten viimeisen kysymys, ja se on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Mona.

 

Mona Eid [00:58:30]: Niin, lukuvinkki. Tämä on ehkä vaikein kysymys.

 

Eric Carver [00:58:34]: Olen yllättynyt siitä, että monet vieraat sanovat, että tämä on vaikein kysymys.

 

Mona Eid [00:58:37]: Jos pitää yksi valinta. Minulla miljoona olisi.

 

Anne-Mari Souto [00:58:41]:  Minulla on kolme.

 

Mona Eid [00:58:42]:  Itse asiassa minäkin ajattelin juuri kolmea. Ensinnäkin sanoisin ensimmäisenä sen, että minusta on tosi tärkeää lukea myös fiktiivisiä teoksia. Ne avaavat maailmoja vähän eri tavalla kuin tietokirjat. Usein koulutuksissa sanoin sitä, että altista itseäsi erilaisuudelle ja pois viiteryhmistä. Minun yksi viime aikojen pysyttävin lukukokemukseni oli Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet. Se on tosi monitahoinen kirja. Siinä oli kirjallinen mysteeri, mutta se käsitteli samalla kolonialismia, rasismia ja kulttuurien välissä elämistä. Se oli vain niin monitasoinen, että heti kun lopetin sen kirjan, niin teki mieli lukea se uudestaan, koska en ehkä heti hiffannut kaikkia juttuja siellä. Se oli yksi. Mutta sitten, jos me puhumme näistä teemoista, joista tänään on puhuttu vielä lisää, niin ehkä tietokirjoista… Tykkään lukea bell hooksia. Mitä tahansa hän kirjoittaa, mutta esimerkiksi sellainen kuin… Mikä se nimi oli? Writing Beyond Race: Living Theory and Practice. Siinä oli sellaisia esseitä, miten hän näkee rasismin ja rodullistumisen teemat. Siinä oli populaarikulttuuriakin. Sitten vielä yksi Suomen kontekstista, mitä ei ehkä muisteta. Tai siis ehkä monet muistavat, mutta Umayya Abu-Hanna on puhunut minusta näistä kysymyksistä aika kauan jo, ja hänhän päätyi sitten muuttamaan pois Suomesta, mutta esimerkiksi sellainen teos kuin Multikulti: Monikulttuurisuuden käsikirja on minusta erittäin kriittinen ja hyvä antirasistinenkin teos, vaikka monikulttuurisuuskäsitettä siinä käytetään. Minusta olisi kiva muistaa myös hänen tuotantoaan tässäkin maailmantilassa.

 

Eric Carver [01:00:30]: Ansku.

 

Anne-Mari Souto [01:00:33]: Minulle yksi tärkeimpiä on ollut, mitä käytän myös paljon opetuksessa, on Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen. Sitä suosittelen aina meidän opiskelijoillemme. Sitten yksi uusi suosikki on myös Alice Jäsken ja kumppaneiden kirjoittama Mixed Finns -kirja. Sitä voin suositella myös lämmöllä. Ja sitten ehkä yliopistokontekstiin, niin Robin DiAngelo on kirjoittanut sellaisen kirjan kuin Nice Racism, kuinka progressiiviset, valkoiset, akateemiset ihmiset uusintavat rasismia. Se on ehkä meille yliopistokontekstiin. Toivon mukaan antaisi avaimia vähän reflektoida omaa toimintaa.

 

Eric Carver [01:01:16]: Hei, paljon kiitoksia teille molemmille, kun tulitte vieraaksi. Olen iso fani teidän työllenne ja arvostan sitä valtavasti. Kiitos kun tulitte.

 

Mona Eid [01:01:19]: Kiitos kutsusta.

 

Anne-Mari Souto [01:01:26]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

Minkälaisia kokemuksia Suomeen muuttaneilla kansainvälisillä osaajilla on Suomessa opiskelusta ja työskentelemisestä? Minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli? Mitkä asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa ovat herättäneet erityisesti huomiota? Minkälaista suomen kielen opiskelu on ollut? Minkälaisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 12. jakson vieraana ovat Arim Lee, Ricky Luu ja Tatiana Dovger.

Arim Lee työskentelee brändimanagerina Hwarang kosmetiikkayrityksessä Helsingissä. Hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta vuonna 2020. Lee on työskennellyt aiemmin markkinointiasiantuntijana Kotra Helsinki -yrityksessä, projektikoordinaattorina Moniheli kansalaisjärjestössä ja harjoittelijana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Tatiana Dovger ja Ricky Luu opiskelevat tällä hetkellä Helsingin yliopiston järjestämässä AKVA-koulutuksessa. Akateemiset valmiudet eli AKVA-koulutus on suunnattu maahanmuuttajille, jotka haluavat parantaa mahdollisuuksiaan päästä opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun ja työllistyä Suomeen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 44. ja kolmannen tuotantokauden 12. jakso.

Jakson aiheena on kansainvälisten osaajien kokemukset Suomessa opiskelusta ja työskentelystä. Vieraina Arim Lee, Ricky Luu ja Tatiana Dovger.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 11.4.2024. Jakson pituus 50 minuuttia.

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver, ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 12. jakson vieraana ovat Arim Lee, Tatiana Dovger ja Ricky Luu. Arim Lee työskentelee brändimanagerina Hwarang-kosmetiikkayrityksessä Helsingissä. Hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta vuonna 2020. Hän on työskennellyt aiemmin markkinointiasiantuntijana Kontra Helsinki -yrityksessä, projektikoordinaattorina Moniheli-kansalaisjärjestössä ja harjoittelijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tatiana Dovger ja Ricky Luu opiskelevat tällä hetkellä Helsingin yliopiston järjestämässä AKVA-koulutuksessa. Akateemiset valmiudet eli AKVA-koulutus on suunnattu maahanmuuttajille, jotka haluavat parantaa mahdollisuuksia päästä opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun ja työllistyä Suomeen. Tervetuloa vieraaksi.

 

Vieraat [00:01:28]: Hei! Kiitos kutsusta.

 

Eric Carver [00:01:31]: Puhutaan tässä jaksossa siitä, minkälaisia kokemuksia Suomeen muuttaneilla kansainvälisillä osaajilla on Suomessa opiskelusta ja työskentelemisestä, minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli, mitkä asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa ovat herättäneet erityisesti huomiota, minkälaista suomen kielen opiskelu on ollut, ja minkälaisia esteitä korkeasti koulutut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla. Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaiset ja maahanmuuttajien asemaan voitaisiin vahvistaa Suomessa? Helppoja kysymyksiä. Aloitetaan siitä, että minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli teille. Aloitatko sinä, Arim?

 

Arim Lee [00:02:23]: Joo, kiitos kutsusta uudestaan. Minä muutin Suomeen seitsemän vuotta sitten. Se oli suhteellisen helppoa, mielestäni. Koska pari vuotta sitten, kun muutin Suomeen, olin asunut Saksassa vuoden. Eli vaikka minä olen kotoisin Koreasta, minulla oli kokemus ulkomailla asumisesta. Ja se syy, miksi minä muutin Suomeen, oli rakkaus. Eli sitten se tarkoittaa, että minulla oli myös visa valmiina ja minulla oli oma verkosto valmiina täällä, eli minun suomalaisen perheeni jäsenet. Niin se oli sillä tavalla helppoa. Ja kun visa oli valmis, niin minä pääsin heti palveluihin. Pankki, mobiilivarmennus, TE-palveluihin. Myös pääsin yliopistoon kolmen kuukauden jälkeen, kun muutin Suomeen. Niin se oli suhteellisen helppo prosessi mielestäni.

 

Eric Carver [00:03:22]: Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:03:25]: Joo, moikka kaikille! Minä muutin Suomeen melkein kuusi vuotta sitten, eli vuonna 2018. Tulin tänne opiskelemaan ammattikorkeakouluun Rovaniemellä. Minä opiskelin restonomin, ja sen jälkeen, kun valmistuin restonomiksi, minä päätin, että muutan tänne Helsinkiin työskentelemään. Minun mielestäni Suomeen muuttuminen ei ole kovin vaikeaa, ei ole mitään ongelmia minulle. On vähän hankalaa alussa, kun meillä on todella paljon paperitöitä, että visan ja asumisjuttujen ja pankin hoitaminen, mutta ei tullut mitään isoa ongelmaa minulle.

 

Eric Carver [00:04:14]: Kevyt aloitus, lähdit heti Rovaniemelle.

 

Ricky Luu [00:04:17]: Joo, alussa. Minä asuin siellä neljä vuotta ensiksi.

 

Eric Carver [00:04:24]: Mitenkäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:04:26]: Olen asunut Suomessa hieman yli kaksi vuotta. Muutin perheeni kanssa mieheni työn takia. Hän työskentelee ohjelmistokehittäjänä Espoossa. Ammatiltani olen digimarkkinoija. Olen suorittanut sosiologin tutkinto. Lisäksi minulla on johtajan tutkinto, mitä tarkoittaa soveltuvuus kunnan ja valtion johtotehtäviin Venäjällä. Eli minulla on kaksi korkeakoulututkintoa Venäjältä. Työskentelin monissa erilaisissa yrityksissä. Mutta kun minä tulin Suomeen, minulla ei ollut työsopimusta. Siis tavoitteeni oli oppia kieltä, koska alallani vain englannin kielen osaaminen ei ole riittävää. Eli etsin töitä ja samanaikaisesti opiskelin suomea.

 

Eric Carver [00:05:27]: No te olette, Ricky ja Arim olleet vähän pidempään Suomessa, mutta kysyn tätä siltikin ihan kaikilta, että minkälaiset asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa herättivät teissä erityisesti huomion silloin, kun te Suomeen tulitte, ja minkälaiset asiat nykyään ovat sellaisia, että tämä nyt on erityisesti suomalainen asia tai Suomeen liittyvä asia? Jos Tatiana aloittaa.

 

Tatiana Dovger [00:05:59]: Mitä minuun tulee, aloin valmistautua jo Venäjällä. Etsin tietoa suomalaisesta kulttuurista, perinteistä, lajeista. Katsoin erilaisia videoita YouTubessa Suomen arkielämästä. Tein listoja siitä, mitä minun piti tehdä, kun saavuin maahan, ja kun tulin Suomeen, minulla ei ollut kulttuurisokkeja tai vastaavaa. Tiesin hyvin, mitä minun piti tehdä kotoutumiseen, eli olin aika rauhallinen. Tällaisia tunteita minulla oli. Monet ulkomaalaiset huomaavat, että suomalaiset voivat olla melko hiljaisia ja varautuneita etenkin julkisissa tilanteissa. Minulle tämä on vain plussaa, koska olen sama tyyppi. Nyt näen, että Suomessa on paljon maahanmuuttajia, vaikka tällä laki on sama kaikille ja yhteiskunta on demokraattinen, silti on ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan. Mielestäni se näkyy selvästi sosiaalisessa mediassa. Ajattelen, että se voi vaikuttaa työllistymiseen ja moniin muihin asioihin.

 

Eric Carver [00:07:34]: Arim.

 

Arim Lee [00:07:35]: Joo. Mitä minä huomasin seitsemän vuotta sitten, oli juuri se individualismi, sanoinko oikein? Minä olen kotoisin Koreasta, jossa on vahvasti kollektivismin kulttuuri, niin se oli jotenkin aika vapauttava minulle se individualism, että ei kukaan oikeasti välitä minusta. Minä tarkoitan hyvällä tavalla.

 

Eric Carver [00:08:03]: Kuulosti hurjalta.

 

Arim Lee [00:08:06]: Nobody cares. Eli minä puhun siitä, että ei kukaan kommentoi, mitä minä laitan päälleni, tai laitanko minä meikkiä naamalleni vai ei. Se oli niin vapauttava kokemus. Ja minä tykkäsin siitä. Positiivisella minä tarkoitin. Mutta joo, se mitä minä huomasin…

 

Tatiana Dovger [00:08:26]: Joo, ja minulla on sama pointti.

 

Arim Lee [00:08:28]: …heti kun muutin Suomeen, että I can be myself. Se oli todella hyvä kokemus.

 

Tatiana Dovger [00:08:32]: Se on totta.

 

Arim Lee [00:08:34]: Olen asunut jo seitsemän vuotta Suomessa, niin minulla ei ole enää ole fresh eye. Niin nyt minä en huomaa mitään semmoisia kulttuurishokkeja tai mitään uutta asiaa.

 

Eric Carver [00:08:49]: Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:08:49]: Joo, minä olen vähän samaa mieltä kuin he, että ehkä meillä on vähän samanlainen kulttuuri, mistä minä olen kotoisin. Kun olen Vietnamissa, olen vähän niin kuin… Koska minä asun perheen kanssa, kaikki on niin kuin… No, sinun pitää tehdä näin, ja sinun pitää tehdä noin. Mutta kun minä tulen tänne, niin se on vähän vapautuneempaa. Ja ennen tulin Suomeen, minä luin netistä, että minkälaista maa Suomi on, ja minkälaisia suomalaiset ovat, ja huomasin, että suomalaiset ovat vähän hiljaisia, kuten Tatiana sanoi. Se on totta kai ystävällistä, mutta voi olla vähän hiljaista, ja aika vaikea saada ystäviä täältä. Mutta minun oma kokemukseni, että se on todella… ei mitään oikeaa. Minä sain kuusi vuotta tästä Suomessa, minä sain todella paljon hyviä ystäviä suomalaisista. Ei tule mitään kulttuurishokkia.

 

Eric Carver [00:09:59]: No, minkälaista suomen kielen opiskelu on teille ollut? Ricky ja Tatiana on tällä hetkelläkin suomen kieltä opiskelemassa. Millaista se on ollut näiden vuosien aikana, jos Ricky aloitat?

 

Ricky Luu [00:10:14]: Alussa, kun minä olin MK:ssa ja otin pari peruskurssia, minä luulin, että ei se riitä, mutta kyllä siitä on hyvä aloittaa. Sen jälkeen, kun muutin tänne Helsinkiin, minä päätin, että haluan oppia lisää suomea, ja opiskelin sitä aikuislukiossa netistä korona-aikana. Sen jälkeen vuoden päästä minä tulin AKVA:n hankkeeseen, ja olin Helsingin yliopistossa, ja opin suomea kaikkialta ympäristöstäni. Minä opin töissä, elokuvista, teksteistä, musiikista, koska kuuntelen musiikkia paljon. Ihan kaikessa tielläni, mitä näen.

 

Eric Carver [00:11:11]: Mitenkäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:11:14]: Olin opiskellut suomea kotoutumiskoulutuksessa puoli vuotta ja sitten suomen kielen kurssilla vielä puoli vuotta. Aloitin heti käyttämään suomea arkielämässä, naapurin kanssa, kaupassa, museossa ja muissa tilanteissa. Lisäksi luin selkokirjoja ja uutisia verkossa. Kuuntelin selkouutisia ja radiota. Katsoin sarjakuvia lasten kanssa. Myös seurasin suosittuja suomalaisia ihmisiä sosiaalisessa mediassa. Luen kommentteja heidän postauksiinsa. Tällä hetkellä opiskelen AKVA:ssa. Se on valmentava koulutus maahanmuuttajille, jotka haluavat opiskella lisää korkeakoulussa Suomessa tai työskennellä paremmin Suomessa. Meillä on suomen kieli pääaineena, englannin kieli, opiskelutaidot, yhteiskuntatieto ja tietysti oman alan opinnot. Minä näen hyvin, kuinka kielitaito nousee tällä hetkellä. Olen suorittanut yki-testin keskitasolla, mutta nyt ymmärrän, että tämä kielitaitotaso ei vielä riitä minulle. Haluaisin oppia kieltä työpaikalla ja parantaa tasoani sillä tavalla työpaikalla.

 

Eric Carver [00:13:14]: Arim.

 

Arim Lee [00:13:12]: Joo. Aina minä sanon kaikille, että Suomi on helpompi oppia kuin saksa. Sitten sain paljon vastamielipiteitä. Elämässäni olen oppinut aika monta eri kieltä. Se uuden kielen oppiminen oli minulle melkein harrastus. Huvikseni minä vaan opiskelin japania, enkkua, kiinaa ja saksaa, ja vihdoin minä muutin Suomeen, ja sitten opin suomea. Yliopistossa, kun minä olin yliopistossa seitsemän vuotta sitten, innokkaasti opin suomen kieltä. Otin kaikkia mahdollisia kursseja sieltä. Sieltä sain kaikki grammar-tiedot ja harjoittelin muiden opiskelijoiden ja opettajien kanssa kirjoittamista ja puhumista. Se on todella tärkeää, että kun pääsin työelämään, siellä minä harjoittelin suomea niin paljon, ja se auttoi minua kehittämään suomen kieltä todella paljon. Ensin, kun olin harjoittelijana urapalveluissa, siellä minä osallistuin viikkopalavereihin, jotka pidettiin suomeksi. Sitten minä kuuntelin suomea paljon. Sitten kun olin työkokeilijana kirjastossa, minä tein asiakastyötä suomeksi. Sitten minä harjoittelin puhumista, ja myös silloin tajusin, että hei, ihmiset ymmärtävät minun suomeani. Sitten sain vähän rohkeutta. Sitten minä pääsin Moniheliin töihin. Sitten kirjoitin paljon sähköposteja ja Meeting Agenda ja Meeting Notes suomeksi. Sitten minä harjoittelin kirjoittamista. Kun vihdoin menin Contra Helsinkiin töihin, minun piti soittaa kylmäpuheluita, niin sitten minä harjoittelin puhumista. Eli työpaikalla oli mahdollisuuksia harjoitella suomea. Ne kaikki kokemukset auttoivat minua parantamaan suomen taitoani. Sitten minulla oli myös etuoikeutta sillä tavalla, että minulla oli oma turvaverkosto, jossa olisin voinut tehdä virheitä, tyhmiä virheitä, kun minä ensin juuri aloitin opiskelemaan suomea. Eli suomalaisten perheenjäsenteni edessä tein paljon virheitä, mutta sitä kautta taas pääsin harjoittelemaan. Eli se oli todella mukava ja hauska kokemus oppia suomea ja harjoitella joka paikassa.

 

Eric Carver [00:15:55]: Tuo kuulostaa aika tärkeältä asialta, että on turvallinen paikka, jossa voi kokeilla ja kehittää kielitaitoa. Tuliko teille jotain ajatuksia toistenne puheenvuoroista?

 

Ricky Luu [00:16:10]: Minulle voisi kuulostaa vähän oudolta, mutta minä puhun itselleni tosi paljon, kun harjoittelen suomen puhumista.

 

Arim Lee [00:16:18]: Musiikki on myös tärkeää. Minä tykkään suomipop-musiikista ja kuuntelen. Sitten jos huomaa, että hei, minä en ymmärrä tätä lausetta tai tätä sanaa, minä tutkailen, ja sitten taas opin uusia sanoja ja lauseita.

 

Tatiana Dovger [00:16:36]: Joo, ja on vaikeaa harjoitella työpaikoilla. Sinä voit opiskella, mutta pitää harjoitella ja harjoitella. Ja kiva kun sinulla on joku työpaikka, harjoittelupaikka.

 

Eric Carver [00:16:53]: Yksi sellainen asia… Siitä on jo pitkään, kun työskentelin juuri urapalveluissa täällä yliopistossa ja aika paljon juuri meidän kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa, niin silloin he opettivat minulle kaksi tämmöistä käsitettä. Ensimmäinen, the English bubble. Eli tämmöinen englannin kielellä toimiva kupla, joka vaikka yliopistossa on tai pääkaupunkiseudulla on. Sitten meillä on yrityksiä, joiden työkieli on englanti. Sitten se toinen käsite, minkä he opettivat minulle, oli The Finnish firewall. Eli tavallaan tosi iso osa meidän työmarkkinaa, yhteiskuntaa, julkista keskustelua on täysin suomenkielistä. Niin voi olla välillä vaikea siirtyä sieltä English bubblesta sen Finnish firewallin läpi. Onko tässä mitään järkeä? Kuulostaako tämä teille tutulla?

 

Ricky Luu [00:17:54]: Joo, olen samaa mieltä. Se on kiva kuvitus, että sulla on.

 

Tatiana Dovger [00:17:58]: Siksi minä puhun vain suomea. Minä en käytä englantia.

 

Ricky Luu [00:18:03]: Joskus minun pitää… kuvittelen, että en minä osaa englantia muille, että minä [?? 00:18:13] suomea.

 

Tatiana Dovger [00:18:15]: Tämä on minun tapani.

 

Eric Carver [00:18:18]: Niin, tuo on teiltä aika iso teko tavallaan, että jos joku rupeaa puhumaan englantia, niin sitten te vaihdatte suomeksi tavallaan.

 

Arim Lee [00:18:27]: Mutta sekin on myös totta, että meidän äidinkielemme ei ole englanti. Kun opiskelin suomea pari vuotta, minä sanoisin, että minun suomeni oli aika lailla samalla tasolla kuin minun englannin kielen tasoni. Ja sitten, oliko kolmen, neljän vuoden jälkeen, suomea oli jopa helpompi puhua. Niin ehkä meillä se voisi olla hyvä syy, että hei, minä en puhu englantia, puhukaa minulle suomea.

 

Eric Carver [00:18:53]: Kyllä. Missä asioissa opiskelu tai työelämä eroaa Suomessa eniten siihen, jos te vertaatte omaan kotimaahan? Arim, jos sinä aloitat.

 

Arim Lee [00:19:08]: Niin, opiskelussa. Kun minä opiskelin, niin huomasin, että täällä Suomessa opiskelijan pitäisi toimia aika todella, todella itsenäisesti. Niin mielestäni esimerkiksi, kun minä kirjoitin gradua, jos olisin ollut Koreassa, sitten ehkä olisin saanut enemmän ohjeita professoreilta suoraan, mutta täällä minun piti toimia aika itsenäisesti. Se oli aika iso ero. Työelämässä on todella paljon isoja eroja Korean ja Suomen välissä. Joustavat työajat, etätyömahdollisuus, kehityskeskustelu pomojen kanssa. Se oli yksi kulttuurishokki. Myös avoimempi tapa puhua pomoille, sekin oli iso kulttuurishokki. Myös viime vuonna pääsin vanhempainvapaalle, niin tasa-arvoisemman vanhempainvapaan mahdollisuus työpaikoista, sekin oli todella iso, uusi juttu, mitä kokeilin täällä Suomessa. Ei tarvitse itse irtisanoutua tai saa mitä painetta irtisanottua, koska on raskaana tai odottaa lasta, niin sellaisia juttuja.

 

Eric Carver [00:20:30]: Saanko kysyä, että miksi se kehityskeskustelu oli shokki?

 

Arim Lee [00:20:35]: Niin, että siellä on sellainen virallinen kanava, jonka kautta voi nostaa asioita esiin pomoille suoraan. Urapalvelut, minä olin vain harjoittelijana neljä kuukautta siellä, mutta minulla oli mahdollisuus puhua meidän tiimimme johtajan kanssa one to one. Se oli kyllä uusi juttu. Kuulin paljon korealaisilta kavereilta, että Arim, mitä pitää keskustella kehityskeskustelussa? Se ei ole Koreassa sellaista. Minulla oli sellainen kokemus, että kaikki kysyivät, että mitä minun pitää nostaa esille ja mistä puhutaan, niin se on uusi juttu.

 

Eric Carver [00:21:18]: Aivan. Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:21:21]: Joo, minä luulen, että olen samaa mieltä, koska Aasiassa meillä on vähän niin kuin korkea hierarkia työpaikalla, vaikka opiskelupaikallakin. Se, että minä osaan, ja sitten kaikki minun kotimaani opiskelujärjestyksessä, koska se riippuu minun omasta kokemuksestani. Mutta joo, minä opiskelin Vietnamissa yliopistossa, ja minun aiheeni oli japanin kieli ja kulttuurikin. En minä päässyt loppuun sitä, jätin kesken. Mielestäni Vietnamin yliopistossa teoriakin on raskas. Se on sama kuin Suomen yliopistossa minun mielestäni. Meillä on alusta annettu monta politiikkaan liittyvää kurssia. Luulen, että ei se liity mihinkään meidän oman alallamme, eikä se hyödytä eikä helpota mitään, mutta se on se, mitä meidän pitää oppia. Suomessa, kun minä olin täällä MK:ssa, MK:ssa opiskelu oli ehkä käytännönläheisempää. Tulee paljon käytännön tekoja, projekteja. Teoria ei ole liian raskas MK:ssa. Minun kaverini oli vähän [?? 00:22:54] ja rentoutua opiskelemassa. Joo, siitä, mitä minä luulin.

 

Eric Carver [00:23:01]: Onko Tatianalla jotain, mikä tulee mieleen? Eroja Suomen ja Venäjän välillä.

 

Tatiana Dovger [00:23:06]: Koulutusjärjestelmä on hyvin erilainen kuin se, mihin olen tottunut. Venäjällä keski- ja korkea-asteen koulutus on enemmän standardoitu ja tiukka minusta. Et voi valita opiskeltavia aineita vapaasti esimerkiksi. On myös epätavallista vaihtaa opiskelualaa, jos opiskelu ei kiinnostaa enää tai on liian vaikea sinulle. Se voi olla stressaavaa. Minusta Suomessa on enemmän vapautta opiskelussa ja erityisesti korkeakouluopiskelussa. Suuri ero on myös siinä, että kun opiskelin yliopistossa Venäjällä, kaikki oppikirjat olivat vain venäjäksi. Suomen yliopistossa on paljon kirjoja englanniksi. Tämä varmasti kehittää englantia, mutta myös monimutkaistaa ja vaikeuttaa opiskeluprosessia. Mielestäni joillakin termeillä voi olla vaikeuksia. Esimerkiksi sosiologiassa on paljon erilaisia käsitteitä. Mitä tulee työelämään, voin sanoa, että Venäjällä ei ole käsitettä työhakemus. On vain CV. Lisäksi minusta tuntuu, että henkilön persoonallisuuden ja harrastusten tietoihin kiinnitetään vähän huomiota Venäjällä. Ajattelen, että tämä liittyy siihen, että Suomessa kiinnitetään enemmän huomiota henkilön persoonallisuuteen ja myös siihen, että hänen kertomuksiaan uskotaan Suomessa. Venäjällä taas korostuvat korkeakoulututkinnot ja työkokemus, ja luottamusta henkilön omaan esittelyyn on vähemmän Venäjällä. Se on vielä surullista.

 

Arim Lee [00:25:22]: Aika hyvin erilaista.

 

Eric Carver [00:25:25]: Tuleeko mieleen jotain siitä, mitä toiset sanoo tähän liittyen, näistä koulutusjärjestelmä…? Onko tämä hierarkiakysymys semmoinen, mikä…

 

Arim Lee [00:25:35]: Kouluissa?

 

Eric Carver [00:25:36]: Kouluissa ja sitten myös työelämässä, joka on…

 

Ricky Luu [00:25:40]: Ei ole kouluissa ainakaan.

 

Arim Lee [00:25:42]: En minä ole kokenut semmoista Suomen työpaikoissa.

 

Eric Carver [00:25:46]: Siis, että Suomessa on matalampi hierarkia?

 

Ricky Luu [00:25:49]: Se on matalampi, joo.

 

Tatiana Dovger [00:25:51]: Ja paljon vapautta.

 

Ricky Luu [00:25:52]: Se on jotain, mikä on vähän yllättänyt, koska kun minä olin koulussa, niin minun opettajani oli vähän semmoinen ystävä. Ei pitänyt väliä keskellä.

 

Eric Carver [00:26:11]: Onko siihen vaikea tottua?

 

Arim Lee [00:26:13]: Alussa joo. Joo, kyllä. Että voinko puhua näin? Voinko vain kutsua häntä nimeltä?

 

Ricky Luu [00:26:21]: Joo, vähän kiusallista siitä, kun minä kutsun opettajaa nimeltä.

 

Arim Lee [00:26:25]: Mutta se on helpompi tottua kuin toisinpäin. Että jos sinä muutat Koreaan Suomesta, ja sitten sinun pitää oppia uutta tapa toimia pomojen kanssa. Se olisi vaikeampi. Mutta täällä ehkä parin kuukauden jälkeen työharjoittelussa sitten tottuu, että hei, me ollaan ystäviä, ja me ollaan tasa-arvoisia, ja minä voin nostaa minun mielipiteeni esiin, ja joku kuuntelee minuakin. Sellaista.

 

Eric Carver [00:26:52]: Oliko Tatiana sanomassa jotain?

 

Tatiana Dovger [00:26:54]: Minulle oli helppoa tottua.

 

Eric Carver [00:27:00]: Minkälaisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla Suomessa? Tatiana, jos aloitat.

 

Tatiana Dovger [00:27:12]: Ensiksi tulee mieleen ilmeisesti suomen kieli. Vaikka maahanmuuttajilla olisi korkea koulutustaso, kielen osaaminen voi olla este sekä koulutuksen että työllistymisen tiellä. Toinen on se, että voi olla vaikeuksia ymmärtää korkeakoulutuksen arvoa, joka on saatu toisessa maassa. Lisäksi työkokemus voi olla epäolennainen, koska se ei ole paikallista. Esimerkiksi minulla on kaksi korkeakoulututkintoa Venäjältä. Olen valmistunut yliopistosta ja akatemiasta parhain arvosanoin, mutta se ei merkitse paljon Suomessa. Työskentelin valtionhallinnossa, rahoitusalan yrityksessä ja markkinoinnissa Venäjällä, mutta tämä kokemus on nollattu täällä. Minulla on sellainen ajatus, ja minusta tuntuu siltä. Ajattelen, että minun on tärkeää saada enemmän työkokemusta juuri suomalaisessa yrityksessä, jotta voisin edetä uralleni. Mutta juuri tämä on vaikea, saada ensimmäisen työpaikan.

 

Eric Carver [00:28:47]: Arim.

 

Arim Lee [00:28:50]: Olen täysin samaa mieltä. Ensimmäiseen työpaikkaan pääseminen on vaikeinta. Sieltä saa verkostoa, ja työkollega voi suositella minua johonkin muuhun paikkaan. Olen täysin samaa mieltä. Seitsemän vuotta sitten, kun muutin Suomeen, oli myös sama asia tai käsite, että pitää olla tutkinnot Suomen koulutusjärjestelmästä, ja pitää oppia kieltä, että pääsisin työpaikoille. Niin minä tein, että sain tutkinnon yliopistosta ja opin todella innokkaasti kieltä, ja osaankin hyvää kieltä nyt. Mutta minulle tulee mieleen, koska juuri korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien piirissä on myös semmoisia keissejä, jossa ihmiset eivät puhu suomea ollenkaan, mutta pääsevät töihin kuitenkin. Sitten tuli mieleen, tuli kysymys itselleni, että pitäiskö minun panostaa paljon aikaa ja energiaa suomen kielen oppimiseen, vai pitäiskö minun panostaa aikaa taitojen kehittämiseen. Taidot, jotka markkina haluaa ja odottaa ja vaatii. Koska selkeästi on keissejä, että ihmisillä on strong background IT-alassa tai digital marketing alassa, niin huomasin, että aika suuri osa ihmisistä myös pääsee töihin ilman suomen kielen taitoa. Joskus tuli tämmöinen kysymys mieleen. En vielä saanut mitään vastausta siihen, mutta mitä oikeasti työmarkkina haluaa korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista? Onko se oikeasti suomen kielen taito vai ovatko ne heidän konkreettisemman työtaidot? Lisäksi minulle tuli taas… okei, minä nostan paljon kysymyksiä esille, mutta se verkostoituminen. Kun minä olin opiskelijana, sitä korostettiin aika paljon eri työhaun seminaareissa, niin mitä se oikeasti tarkoittaa? Tämäkin on uusi konsepti minulle. Koreassa ei networking ole niin tärkeää. Kyllä loppujen lopuksi olisi tärkeää, mutta se ei ole niin tärkeää, että sinä saisit ensimmäisen työpaikan. Mutta myös, mitä networking tarkoittaa? Pitäisikö mennä seminaareille ja sitten vilkutella kaikille, että hei, olen täällä ja huomatkaa, minä etsin työtä. Tarkoittako tämmöistä? Tai pitäisikö minun kutsua joku ihminen kahville, että hei, minä tykkään sinun roolistasi, sinun tiimistäsi, sinun yrityksestäsi, haluaisin tehdä… Mitä se oikeasti tarkoittaa käytännössä? Koska verkostoituminen ei ole universal kulttuuri. On paljon kysymyksiä, jos Eric voi vastata tähän.

 

Eric Carver [00:32:10]: Ai minun pitäisi vastata?

 

Arim Lee [00:32:13]: Saitteko te, mitä kysymystä minulla on ollut juuri kielen oppimisesta ja verkostoitumisesta?

 

Ricky Luu [00:32:21]: Joo. Olen samaa mieltä, kun te sanotte, että kieli on iso haaste, mitä meillä on täällä Suomen työmarkkinoille tai opiskelupaikalle. Mutta minä luulen, että networking on vähän universal juttu. Meillä onkin Vietnamissa tärkeä verkostoituminen, jossa se on tärkeää, kun sinä olet vielä opiskelijana. Jos sinä haluat päästä niin kuin muille mahdollisuus, sitten se kannattaa verkostoutua. Joo, aikaisin.

 

Eric Carver [00:33:01]: Tuleeko sinulle, Ricky, mieleen jotain esteitä?

 

Ricky Luu [00:33:06]: Ei muuta tule mieleen. Totta kai minulla on samaa mieltä, että kieli on, niin kuin sinä sanoit, meillä on se Finnish firewall, mitä pitää päästä. Meitä maahanmuuttajia… Emme tiedä, millä kanavalla tai mistä saadaan infoa ja tietoa päästä töihin. On vaikea alusta.

 

Eric Carver [00:33:35]: Jos minä nyt yritän vastata Arimin kysymykseen. Siitä on toki aikaa, kun olen itse työskennellyt uraohjaajana juuri kansainvälisten osaajien kanssa, mutta varmaan ne ovat aika isoja kysymyksiä, että onko se työmarkkina… ja työmahdollisuuksiin kokonaan vaikuttaa se kielitaito. Eli onko se siellä English bubblen sisällä yksinomaan, missä pystyy töitä hakemaan, vai onko se laajempi? Sitten on tavallaan se iso kysymys siitä, että eihän yksin se, että osaa jotain kieltä puhua ole se syy, miksi palkataan johonkin tehtäviin, vaan kyllä se on sitten se tehtäväkohtainen, tiimikohtainen osaaminen. Eli molemmat tarvitaan. Nyt meillä varmaan käydään, ja mielestäni todella syystäkin keskustelua siitä, että onko kielitaitovaatimus myös välillä syrjinnän väline. Eli ajatellaanko, että nyt kun se ei osannut Eino Leinon runoja lausua täysin virheettömästi ilman aksenttia, niin eihän se kyllä meidän asiakkaiden kanssa pärjää. Onkohan se kuitenkaan niin? Samalla lailla suomalaiset monet puhuvat murtaen englantia tai muuta kieltä. Siinä kuuluu oma aksentti. Näin se on. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Eli juuri se, että mikä se oikea taso on, mitä työssä tarvitaan, ja milloin se on ehkä enemmän semmoinen, että siihen voi liittyä ennakkoluulo, stereotypiat tai tämmöinen.

 

Arim Lee [00:35:06]: Kyllä tämä on todella monimutkainen aihe purkaa. Kyllä mielestäni, jos joku haluaa asua Suomessa pitkään, niin kannattaa oppia suomen kieltä. Sitten pääsee palveluihin, ja voi saada enemmän ystäviä, ja voi keskustella naapureiden kanssa ja näin. Mutta myös työmarkkinoilla, juuri korkeasti koulutetuille maahanmuuttajille, ja kuinka paljon pitää panostaa sen taitoon. Minä itse pääsin töihin kyllä suomen kielen taidon avulla, mutta myös samalla mietin pitkään, että pitäiskö minun käyttää aikaani enemmän konkreettisten taitojen kehittämiseen.

 

Eric Carver [00:35:53]: Se on hyvä kysymys.

 

Arim Lee [00:35:55]: Niin, koska meillä on 24 hours jokaisella. Jos minulla on kahdeksan tuntia aikaa oppia, jos minä investoin neljä tuntia suomen kielen oppimiseen ja neljä tuntia vain konkreettisemman taidon kehittämiseen, mutta joku suomalainen opiskelija voi käyttää täysin kahdeksan tuntia konkreettisemman taidon kehittämiseen. Loppujen lopuksi me olemme mielestäni samassa poolissa, kun haemme töitä, niin mitä sitten työmarkkina haluaisi enemmän? Kumpaa hakijaa?

 

Ricky Luu [00:36:40]: Minä luulen, että se riippuu yrityksen kulttuurista. Joka työpaikka puhuu englannin kieltä. Puhutaan missä ja jossa. Silläkin, että kuitenkin kun pääsee työpaikalle englannin kielen avulla, että sinä puhut englannin kieltä työpaikalla, siellä onkin vielä suomen kupla, että se erottaa sinua muista työkavereista, mielestäni.

 

Arim Lee [00:37:19]: Tämä on minusta vaikea kysymys.

 

Eric Carver [00:37:22]: Tämä on vaikea kysymys, ja ehkä olen ajatellut itse niin, että meidän pitäisi pyrkiä irti siitä, että tilat ovat yksikielisiä. Että ne ovat joko suomenkielisiä tai englanninkielisiä, vaan että ne ovat sillä lailla monikielisiä, että silloin kun joku siinä yhteisössä tarvitsee sen tiedon myös englanniksi, että pystyy kontribuoimaan tai osallistumaan, niin se olisi mahdollista. Mutta ei niin, että kun henkilö, vaikka Arim, joka on ollut täällä vuosikausia, Arim tulee huoneeseen, niin heti vaihtuu kieli englanniksi. Ei siinä ole mitään järkeä. Sehän silloin sulkee ulos sinne tavallaan sinne English bubbleen ihmisen, joka osaa jo suomea. Eli tämän tyyppisiä, ne on semmoisia aika hienovaraisia juttuja, mihin pitäisi enemmän… Niistä pitäisi ehkä puhua, ja niiden pitäisi olla sillä lailla joustavampia ja sallivimpia, että siellä työpaikassa ja työn yhteydessä pystyisi sitä kielitaitoa kehittämään ilman, että sinun pitää olla tyyliin vuosi jossain kielikurssilla. Koska sitten sinä et pysty, juuri niin kuin Arim sanoi, et pysty kehittämään sitä asiantuntijuutta ja osaamista, millä sitten töihin kuitenkin mennään. Pitäisi molempien olla enemmän sellainen kuin blended tai joustava lähestyminen kuin se, että nyt opiskellaan kieltä ja nyt ollaan töissä.

 

Arim Lee [00:38:45]: Juuri, yes. Minä tarkoitin myös sitä, että ei ole selkeätä askelta.

 

Eric Carver [00:38:58]: Mennään sitten siihen, mitä pitäisi tehdä. Eli miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Millaisia asioita voitaisiin tehdä? Ricky, aloita sinä.

 

Eric Carver [00:39:13]: Minä luulen, että koska me… Olen samaa mieltä, että kielimuuri on iso haaste, ja meillä on maahanmuuttajille ja ulkomaalaisille, koska kieli on kaikessa järjestyksessä tai systeemissä, vaikka nykyään kaikki muuttuu englannin kielelle aia paljon. Sen takia se helpottaa ulkomaalaisia paljon, ja minä tiedän, että esimerkiksi meillä on… Minä tiedän ihmisen, jotka ovat asuneet täällä yli kymmenen vuotta, eikä hän osaa yhtään sanakaan suomea, ja sen takia mahdollisuudet eivät aukene heille, että… Heillä on vain limited mahdollisuuksia. Minä luulen, että meidän pitäisi katsoa Suomen kielen opiskelujärjestelmää, että mitä me voimme tehdä. Kannattaako sitä uudistaa vai tehdä jotain, että kielen oppiminen kiinnostaa ja on helpompaa ulkomaalaisille. Vai voisiko se olla jotain käytännönläheisempää, niin kuin… Koska me oppimme suomea kirjasta ja koulusta, mutta en kukaan puhu suomea niin kuin kirjassa.

 

Eric Carver [00:40:38]: Mitäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:40:40]: Mielestäni kielituki on hyvä Suomessa. Siksi on tärkeää, että kaikki pysyvät samana. Esimerkiksi AKVA-projekti auttaa paljon kielen tason kehittämisessä ja paremmin ymmärtämään suomalaista koulutusjärjestelmää. Työllistymiseen tukeminen on hyvin tärkeää. Minusta olisi hyvä luoda ohjelmia ja hankkeita, jotka auttavat korkeakoulutettuja maahanmuuttajia työllistymään omalla koulutusalueellaan Suomessa. Tämä voi sisältää mentorointiohjelmia, harjoittelumahdollisuuksia ja työnhakutaitojen koulutusta. Minulle harjoittelukysymys on esimerkiksi erittäin tärkeää. Haluaisin osallistua suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Mulla on sosiaalitieteellinen koulutus ja kokemus työskentelystä eri yrityksissä. Tarvitsen vain kokemusta suomalaisten yrityksistä. Vähän työkokemusta.

 

Eric Carver [00:42:09]: Millaisia ajatuksia, Arim?

 

Arim Lee [00:42:12]: Olisi kiva, jos olisi enemmän mahdollisuuksia päästä työharjoitteluun tai työkokeiluun suomeksi. Ei tarvitse olla vaativampaa työtehtävää. Voisi olla simppeliä ja helppoa, mutta tärkeintä on päästä sinne harjoittelemaan ja puhumaan kieltä ja kommunikoimaan ihmisten kanssa suomen kielellä ja saada rohkeutta, että hei, ihmiset ymmärtävät minun suomeani. Ehkä semmoisia käytännöllisempiä ja työharjoittelumahdollisuuksia voisi olla apuna. Viitaten aikaisempaan aiheeseeni, siihen kielimuuriin ja kaikkeen, niin ehkä on tärkeää valmistaa tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja työmarkkinoilla, jotka erityisesti kohtaavat korkeasti koulutettuja maahanmuuttajia. Että miten se, jos on tarkempaa tietoa ja tarkempaa dataa, sitten voi ehkä järjestää myös vähän käytännöllisempiä ohjelmia, että miten autetaan ihmisiä. Juuri semmoista.

 

Eric Carver [00:43:34]: Tärkeitä asioita. Onko jotain vielä semmoista, mitä te toivoisitte ihmisille, jotka työskentelee vaikka nyt yliopistossa, tai työnantaja on rekrytoija, tai vaikka ammattiliitossa, tai vaikka tuolla politiikan puolella? Onko tämä semmoisia terveisiä tai asioita, mitä te haluaisitte jättää ihmisille reppuun? Että nämä ovat oikeasti semmoisia asioita, että jos te haluatte helpottaa, parantaa, korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien tai ulkomaisen taustan asteen tilannetta ihan nyt tässä, niin mitä voisi tehdä? Onko jotain, mitä haluatte sanoa?

 

Arim Lee [00:44:12]: Äkkiä tulee mieleen minun viimeinen kysymykseni. Mitä verkoistoituminen tarkoittaa? Ehkä tähän myös Eric voi vastata heti, että mitä se tarkoittaa Suomen työmarkkinakulttuurissa. Ja myös vähemmän vihapuhetta ja enemmän voimaannuttavaa storytelling. Että me saisimme taas rohkeutta ja vähän visiota, että hei, minä voisin pärjätä hyvin täällä. More success stories.

 

Eric Carver [00:44:48]: Tuleeko Rickylle tai Tatianalle mieleen jotain?

 

Tatiana Dovger [00:44:51]: Olisi hienoa luoda joku verkkosivusto, jossa olisi työpaikkoja ja rekrytointitapahtumia korkeakoulutetuille maahanmuuttajille. Sama kuin Jobteaser Helsingin yliopistossa kaikille opiskelijoille, mutta kaikille maahanmuuttajille, korkeakoulutetuille. Se olisi kivaa.

 

Eric Carver [00:45:16]: Että olisi semmoinen selkeä kanava myös tälle ryhmälle. Joo, kiitoksia paljon. Tuo verkostoituminen on varmaan semmoinen sana, että minä en tiedä, onko Suomessa itse asiassa hyvin vakiintunutta tai selkeää kuvaa siitä, mitä se oikeastaan edes on. Minulla on semmoinen kuva, että ajatellaan, että kun ihmiset työskentelevät, tai kun he opiskelevat tai ovat harrastuksissa tai vapaaehtoistoiminnassa, niin kun he tutustuvat muihin ihmisiin ja tekevät asioita yhdessä, niin sitten niistä syntyy niitä verkostoja. Mutta semmoinen ehkä, ja nyt tämä on yhtä reilua, kun olisi kysyä teitä edustamaan teidän taustakulttuurianne, niin se, että minä osaisin suomalaisten puolesta puhua, joka on minun toinen kulttuuri, mutta tavallaan se, että kyllä minä koen, että Suomessakin voidaan vähän ehkä vierastaa semmoista välineellistä verkostoitumista. Eli jos tulee sellainen olo, että toi nyt halusi vaan minun käyntikorttini, mutta ei se ollut minusta kiinnostunut, tai ei me oikeastaan keskusteltu mistään järkevästä. Eli ehkä tämäkin, että on minusta hyvä ehkä vastauksena Arimille nimenomaan se, että ehkä meidän pitäisi pystyä enemmän myös itse sanoittamaan ja puhumaan siitä, että mitä näillä eri asioilla tarkoitetaan. Koska monihan voi heittää vaikka jossain koulutuksessa, varmaan minäkin urani aikana, että networks are very important, ja sitten jätän se siihen. Tämä on hyvä.

 

Ricky Luu [00:46:48]: Nimenomaan.

 

Eric Carver [00:46:49]: Tosi paljon kiitoksia, kun olette tulleet juttelemaan näistä asioista, kertomaan teidän näkemyksiä ja teidän tarinaa ja kokemusta. Tämä on tosi arvokasta ja uskon, että minun lisäksi myös kuulijat saavat tästä paljon. Viimeinen kysymys on kaikille vieraille aina sama ja se on siis lukuvinkki. Se saa liittyä tähän aiheeseen tai sitten se saa olla teidän lempikirjanne tai joku juttu, mikä on viimeksi jäänyt mieleen, että sen ei tarvitse liittyä. Arim, minkälaiset lukuvinkin antaisit?

 

Arim Lee [00:47:21]: Suosittelen yhtä kirjaa nimeltä Saatan olla väärässä. Se kirjoittajan nimi on Björn Lindeblad. Suosittelen tätä kirjaa, koska tämä auttaa sinua kontrolloimaan sinun huonoa mieltäsi sisällä. Juuri siinä voi keskittyä mindfulness. Maahanmuutto, työnhaku, opiskelu, niin kuin rankkoja tehtäviä elämässä, niin välillä voi lukea tämmöistä kirjaa rauhoittamaan omaa mieltä ja näin. Lisäksi halusin sanoa, että sen jälkeen kun minä muutin Suomeen, ei mikään mennyt suunnitelmieni ja odotusteni mukaan. Me voimme olla vähän open mind, joustavaa ja sopeutuvaa eri tilanteisiin, ja niiden kautta voi myös tutustua uusiin mahdollisuuksiin.

 

Eric Carver [00:48:26]: Kiitos. Ricky?

 

Eric Carver [00:48:27]: Ei minulla ole paljon aikaa tällä hetkellä lukea, mutta ehkä yhden lukuvinkin teille, jotka haluavat lukea kirjaa suomen kielellä, jossa ei suomi ole sinun äidinkielesi, että älä välitä, keskity isoon tarinaan, minkä se kirjan haluaa kertoa teille. Ei tarvitse, kannata [etsiä] kaikkia tuntemattomia sanoja englannin kielellä tai sinun äidinkielelläsi. Iso pointti on, että sinä ymmärrät ja sinä tykkäät siitä kirjasta. Ja pitää lukea, mitä sinä tykkäät. Minä luen tällä hetkellä paljon Tove Janssonin kirjoja.

 

Eric Carver [00:49:24]: Tatiana.

 

Tatiana Dovger [00:49:23]: Minä suosittelen aina kaikille käydä kirjastoissa. Suomessa on erinomaisia kirjastoja, joissa voit löytää kirjan makusi mukaan ja pyytää apua kirjaston henkilökunnalta, jotka voivat suositella jotain. Lue jotain suomeksi joka päivä. Alussa kirjat selkokielellä ovat hyödyllisiä maahanmuuttajille. Ensimmäinen kirja, jonka luin suomen kielellä, oli kirja Sata totuutta Suomesta. Se kirja on hyvin ymmärrettävää. Myös se esittelee suomalaista kulttuuria tosi hyvin. Suosittelen sitä niille, jotka vasta aloittavat Suomen opiskelun.

 

Eric Carver [00:50:22]: Kiitos paljon teille, kun tulitte vieraiksi.

 

Puhujat [00:50:25]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

Miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla? Minkälaisia tuen tarpeita heillä on? Minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Minkälaisia toimenpiteitä yliopistoissa pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Entä työnantajien, ammattiliittojen ja valtiovallan?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 11. jakson vieraana ovat uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista. Niskanen ja Häkkinen työskentelevät omissa yliopistoissaan SIMHE-toiminnassa.

SIMHE on lyhenne englannin kielen sanoista Supporting Immigrants in Higher Education in Finland. Kyse on korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien tuesta korkeakouluissa. SIMHE-toiminnan tavoitteena on sujuvoittaa korkeasti koulutettujen, eri statuksilla olevien maahanmuuttajien ja ulkomaalaistaustaisten aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista sekä korkeakoulutukseen ohjautumista, tutkinnon suorittamista sekä työllistymistä suomalaisille työmarkkinoille kansallisesti ja alueellisesti.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 43. ja kolmannen tuotantokauden 11. jakso.

Jakson aiheena on kansainvälisten osaajien koulutuksen ja työllistymisen tuki korkeakouluissa.  Vieraina uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 4.4.2024. Jakson pituus 65 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 11. jakson vieraina ovat uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista. Niskanen ja Häkkinen työskentelevät omissa yliopistoissaan SIMHE-toiminnassa. SIMHE on lyhenne englanninkielen sanoista Supporting Immigrants in Higher Education in Finland. Kyse on korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien tuesta korkeakouluissa. SIMHE-toiminnan tavoitteena on sujuvoittaa korkeasti koulutettujen eri statuksella olevien maahanmuuttajien ja ulkomaalaistaustaisten aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista sekä korkeakoulutukseen ohjautumista, tutkinnon suorittamista sekä työllistymistä suomalaisille työmarkkinoille kansallisesti ja alueellisesti. Tervetuloa mukaan, Kaisa ja Marita.

 

Kaisa Niskanen [00:01:25]: Kiitos.

 

Marita Häkkinen [00:01:26]: Kiitos paljon.

 

Eric Carver [00:01:28]: Puhutaan tässä jaksossa Kaisan ja Maritan kanssa siitä, miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla. Minkälaisia tuen tarpeita heillä on? Minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Minkälaisia toimenpiteitä yliopistoissa pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Entä mitä työnantajien, ammattiliittojen ja valtiovallan pitäisi tehdä? Helppoja aiheita meillä tänään. Aloitetaan siitä, että miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla. Jos Kaisa aloittaa.

 

Kaisa Niskanen [00:02:21]: Kiitos kysymyksestä. SIMHEhän tarjoaa ohjausta ja neuvontaa oikeastaan kaikille – ei kauheasti rajoiteta palveluun pääseviä – opinnoista ja työurasta. Tarkoittaa käytännössä henkilökohtaista ohjausta verkossa tai kasvokkain kampuksella. Erilaisia työpajoja näistä teemoista. Koitetaan järjestää myös vierailuluentoja ja erilaisia koulutusmahdollisuuksia. Nämä koulutusmahdollisuudet ovat usein valmentavia opintoja tai aikaisempia kotimaasta hankittuja opintoja täydentäviä, räätälöityjä koulutuspaketteja. Esimerkiksi opettajille. Kohderyhmänä on tietysti tosiaan erityisesti korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, mutta esimerkiksi Helsingissä myös meidän kansalliset opiskelijamme ovat erittäin tervetulleita luennoillemme ja työpajoihimme. Meillähän on kymmenen AMKia ja yliopistoa Suomessa, jotka toimivat niin sanottuna vastuukorkeakouluina. Ja palvelut vähän vaihtelevat oppilaitoksittain. Esimerkiksi Turku tarjoaa valmennusta suomen kielen YKI-, eli yleisiin kielitutkintoihin. Siihen kohdennettua kielivalmennusta tai -koulutusta. Ja Jyväskylässä, Marita, teillä on varmaan myös omia juttujanne, vähän erilaisia profiileita palveluissa.

 

Marita Häkkinen [00:03:54]: Kyllä, kiitos. Hyvä kysymys ja näin tosiaan on. Täällä Jyväskylässä me ollaan vuodesta 2016 tarjottu SIMHEn ohjaus- ja neuvontapalveluita maahanmuuttajataustaisille henkilöille. Kuten Kaisa sanoitkin, niin matalan kynnyksen palvelu on se lähtökohtaidea. Oikeastaan toinen, jonka haluaisin nostaa palvelun suunnittelun näkökulmasta alusta saakka on ollut se, että meidän tehtävämme on ollut tarjota myös keskitetysti ohjausta sillä tavoin, että kuka vaan mistä päin vaan Suomea on voinut ottaa yhteyttä korkeakoulussa sijaitseviin ohjauspalveluihin. Täältä on voitu ohjata eteenpäin myös muihin korkeakouluihin. Eli siinä mielessä tämä tehtävä ja tämä palvelu on luonteeltaan myös valtakunnallista ja riippumatonta siitä kyseisestä korkeakoulusta, jossa sitä tarjotaan. Ja ehkä ajattelen, että yksi tärkeä näkökulma on, että me pyritään tarjoamaan mahdollisimman nopeasti alkuvaiheen keskusteleva tuki henkilöille korkeakoulutukseen hakemisen tai omaan urasuunnitteluun liittyvään tarpeeseen tai vaikkapa kielen opiskelun tarpeeseen, joka kytkeytyy esimerkiksi opintoihin ja työllistymiseen. Olen itse tykännyt tosi paljon tästä ideasta nimenomaan, että me toisaalta tarjotaan ohjausta keskitetysti, mutta toisaalta meillä on tämä melko laaja verkosto SIMHE-korkeakouluja, jotka Kaisa mainitsitkin jo. Ja toki koko korkeakouluverkosto toimii, että voidaan sitä ohjausta tarjota perustuen niihin maahanmuuttajataustaisen henkilön kysymyksiin. Se on yksi näkökulma. Meillä Jyväskylässä on myös tämmöinen JYU. Integra -koulutus. Tänä vuonna meillä on seitsemäs sisäänotto siinä. Vuodesta 2018 noin vuoden mittainen koulutus korkeakoulutetuille ja henkilöille, joilla jonkun verran on jo opintoja korkeakoulusta. Esimerkiksi keskeytyneet tutkinto-opinnot, niin suomen kieli integroiden siihen opiskelijan omaan koulutusalaan. Elikkä he opiskelevat myös omien koulutusalojensa mukaisia opintoja Integran aikana. Tätä tarjotaan meillä Jyväskylässä. Tähän kytkeytyen ajattelen, että tärkeä kehityksen paikka ja myös itse asiassa meillä rakenteissa tärkeä kohta katsoa on kenties saavutettavuuden eli sen korkeakouluun hakemisen tuen ja pääsyn parantaminen näille kohderyhmille, niin on nämä meidän valintaperusteemme. Eli aina kun haetaan korkeakoulutukseen, niin koulutuksen hakukohteita säätelevät tietyt valintaperusteet ja -kriteerit. Niiden kehittämiseen ollaan myös toki tässä koko SIMHE-verkostossa panostettu, mutta myös täältä Jyväskylästä me ollaan esimerkiksi vedetty yliopistojen yhteisiä ryhmiä, joissa on tarkasteltu vaikkapa kielitaitovaatimuksia yliopistojen valintaperusteissa ja niissä suosituksissa. Sen tyyppistä kehittämistyötä on ollut tässä ikään kuin varsinaisien – en välttämättä aina niin tykkää käyttää sanaa asiakas – potentiaalisten opiskelijoiden ja ohjattavien neuvontapalveluiden rinnalla viety eteenpäin.

 

Eric Carver [00:08:48]: Tässä kai keskeinen ero valtaosaan siitä palvelusta, jota korkeakoulut tuottavat, on se, että tämä ei liity millään tavalla siihen, onko opiskelijastatusta vai ei.

 

Kaisa Niskanen [00:08:59]: Joo, pääsääntöisesti tutkinto-opiskelijastatusta ei varsinaisesti ole. Tämä on tietynlaista, en ehkä tykkää sanasta poluttaminen, mutta ohjausta niihin näin yksinkertaisesti sanottuna. Hyvä Marita, kun muistit ottaa esille tuon, että yhteydenottoja voi tulla ympäri Suomen ja eri alojen ihmisiltä. Toimitaan sillä tavalla, että kuka tahansa voi olla yhteydessä mihin tahansa SIMHEn palveluissa. Hyvä, kun muistit kertoa. Periaatteessa ei ole kysymys tutkinto-opiskelijoista kohderyhmänä, jotka ovat tällä hetkellä välttämättä.

 

Eric Carver [00:09:51]: Millaisia tuen tarpeita näillä palveluiden kohderyhmillä on, eli koulutetuilla maahanmuuttajilla ja ulkomaalaistaustaisilla? Aloitatko sinä, Marita.

 

Marita Häkkinen [00:10:05]: Tämä on myös sinänsä aika laaja kysymys. Olen aina itse, tai sanotaanko, työn tekemisen myötä, kun olen omassa työssäni paljon tavannut henkilöitä, jotka ovat melko hiljattainkin tai vuoden muutaman kuluessa muuttaneet tai tulleet hyvin äskettäinkin Suomeen. Kun keskustellaan näistä tarpeista, niin se hahmottuu usein aika moninaisena se tarpeiden kenttä tai ne kysymykset. Ja minä ehkä ajattelen niin, että usein on kyseessä juuri aikuinen ihminen, jolla hyvin usein on suoritettu tutkinto jo toisessa maassa siinä vaiheessa, kun hän on Suomeen muuttanut. Itse asiassa aika monilla on jo sitä ammatillista uraa takana ja voi olla pitkiäkin työhistorioita. Ne tarpeet toki siis yleensä aina liittyvät jollain tavalla koulutukseen. Esimerkiksi oman korkeakoulututkinnon täydentämiseen tai sen loppuun opiskelemiseen Suomessa. Tai riittävän kielitaidon opiskeluun, että voisi opiskella korkeakouluopintoja Suomessa. Aika usein siinä rinnalla on myös työpaikan löytämisen, työllistymisen, oman uralla etenemisen tavoite. Nämä varmaan laajemmin kytkeytyvät ylipäätään asettumiseen, josta käytetään näitä integroituminen ja kotoutuminen ja oman paikan löytäminen tässä maassa ja yhteiskunnassa ja kaupungeissa. Ne tuen tarpeet näyttäytyvät minun mielestäni kaikessa tässä, mutta ehkä keskittyen toki sinne koulutukseen ja työpaikan löytämiseen. Ja nimenomaan hakemiseen näissä toimissa.

 

Eric Carver [00:12:49]: Haluatko Kaisa tähän?

 

Kaisa Niskanen [00:12:53]: No joo. Marita, tosiaan kuvasitkin jo, niin porukka on… Hyvin aikuisia, mutta toisaalta valtavan heterogeeninen porukka tietysti, että on vaikea, vähän haasteellista puhuakin ryhmänä, koska jokaisen keissi on niin yksilöllinen. Mutta ehkä joskus mietin sitä, että tässä roolissa joutuu tai saa toimia usein myös vähän kulttuuritulkkina. Eli erityisesti ehkä uraohjaajana mietin juuri meidän työkulttuuriamme siihen liittyvissä asioissa. Ne kysymykset ja tarpeet ja pohdinnat voivat olla joskus myös aika käytännönläheisiä liittyen vaikkapa tämmöiseen, että missä vaiheessa suomalaisessa rekrytointiprosessissa on hyvä esittää palkkapyyntö. Ja miten juuri nämä työkulttuurin detaljit täällä pelittävät ja toimivat. Eli semmoinen rooli ehkä tässä joskus uraohjauksen puolella lankeaa, että jotenkin tätä heille vierasta kulttuuria ja työkulttuuria joutuu tulkitsemaan ja avaamaan. Nyt oikeastaan tässä nousi mieleen. Kyllä ne koulutukseen ja työelämään liittyvät kysymykset liittyvät usein hakeutumiseen, niin kuin Marita sanoi.

 

Marita Häkkinen [00:14:31]: Voisin ehkä pikkaisen jatkaa vielä tähän. Tämä on hyvin mielenkiintoinen tämä näkökulma, jonka Kaisa nostit kulttuureista ja kulttuurien tulkinnasta ja myös ihan, voisiko sanoa, hiljaisen tiedon jakamisesta, joka liittyy esimerkiksi siihen työn hakemiseen ja työpaikkakulttuureihin. Yksi hyvin keskeinen asia, joka nimenomaan siinä työllistymisen haasteissa monia yhdistää, niin on se verkostojen puute. Se voi olla tiedostettu kysymys tai se voi nousta sieltä keskustelujen lomasta. Eli me emme ehkä välttämättä aina edes täällä, voisiko sanoa, kasvaneet, pitkään asuneet, kouluttautuneet, niin me emme aina ymmärrä, miten iso merkitys on sillä, että loppujen lopuksi me edetään täällä, tavalla tai toisella, verkostoissa, jotka rakentuvat pikkuhiljaa. Sen takia minun mielestäni tuen tarpeissa näkyy se, että sinne tarvitaan tukea myös niihin verkostojen muodostamiseen ja vahvistamiseen ja ylläpitämiseen. Siinä olen monesti miettinyt, että periaatteessa kuka vaan työelämässä, me voimme jakaa verkostoitumisen tukea ihan omana itsenämme ja työntekijöinämme. Omaa verkostoa hyödyntämällä tai kollegan kautta kysymällä. Se on aika keskeinen tarve myös.

 

Eric Carver [00:16:43]: No tässä jo tuleekin näitä esiin. Mennään tähän vielä ihan suoraan. Eli minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat sekä täällä meidän koulutusjärjestelmässämme että työmarkkinoilla? Jos Kaisa aloittaa.

 

Kaisa Niskanen [00:17:02]: Joo, näitähän meillä riittää, haasteita. Marita toi jo sanan kotoutuminen esille. Meillähän nyt on kotoutumislaki uudistumassa ensi vuonna. Meillä astuu voimaan uusi kotoutumislaki Suomessa. Saa nähdä, mitä se käytännössä tuo. Tietenkin tavoitteena on nopeuttaa integroitumista ja vahvistaa kytköksiä työelämään ja näin päin pois. Meillä on ehkä vähän haasteena, että tällä hetkellä meidän kotoutumiskoulutuksemme ei oikeastaan tuota tarpeeksi korkeaa kielitaitoa siirtyä esimerkiksi tutkinto-opiskelijaksi tai asiantuntijaksi työelämään. Se on tunnistettu. Marita toi esille Integran ja meillä on Helsingin yliopiston AKVA-koulutus. Ne tavallaan hieman ehkä juuri silloittavat polkua kotoutumiskoulutuksesta sinne korkeakoulumaailmaan. Se on varmaan yksi taustatekijä, miksi näitä valmentavia koulutuksia tarvitaan. Meillä on tosiaan aika kovat kielitaitovaatimukset, kuten Maritakin toi esille. Opiskelupaikkoihin, koulutusohjelmiin ja tietysti myös työelämään. Ja meillä maahan muuttaneet voivat jäädä joksikin aikaa tietynlaiseen vaiheeseen, että he koittavat kartuttaa kielitaitoaan ja tekevät ehkä vaikka töitä siinä rinnalla ja tavallaan pyristelevät eteenpäin. Se prosessi ei ole kauhean sujuva ja sukkela vielä. Mielenkiintoista nyt nähdä, mitä tapahtuu jatkossa kotoutumiskoulutuksen kanssa. Rekrytoinnissa ehkä me ollaan vähän nurkkapatriootteja, jos saa käyttää tätä sanaa.

 

Eric Carver [00:19:10]: Saa käyttää.

 

Kaisa Niskanen [00:19:10]: Me emme ehkä ihan hirveän hyvin aina tunnista, niin kuin Maritakin toi esille, että ihmisillä on usein tosi paljon kokemusta sieltä omasta maasta tai jostain kolmannesta maasta. On paljon jo hankittua työkokemusta ja opintoja. Niitä ei aina tunnisteta. Ja jos tunnistetaankin, ei ehkä aina ihan arvosteta. Työelämän puolella meillä on ehkä semmoinen haaste. Meidän prosessimme ovat ehkä aika hitaita ja osittain myös aika kalliita ja monimutkaisia, kun puhutaan ihan säädeltyjen tutkintojen ja ammattien rinnastamisesta tai laillistamisesta Suomessa. Ne ovat aika kinkkisiä ymmärtää ja hitaita toteutumaan. Siinä välillä toivoisi pikkaisen sääntö-Suomen, ei nyt purkua, mutta että me saisimme ne prosessit jouheviksi, hyvin selkeiksi ja jollakin tavalla kohtuullisiksi. Tämmöiset asiat ehkä minulla nousevat nyt suurimpina haasteina, mitä meillä rakenteissa on.

 

Eric Carver [00:20:30]: Marita.

 

Marita Häkkinen [00:20:32]: No joo, tässä tuli todella monta tärkeää näkökulmaa, joita Kaisa käsittelit. En melkein tiedä, mitä oikeastaan osaisin lisätä. Minä ajattelen niin, että meidän rakenteissamme on paljon elementtejä. Jos me katsotaan vaikka koulutusjärjestelmää ja niitä rakenteita, jotka säätelevät koulutukseen pääsyä ja toisaalta niitä koulutuksia itseään, eli millä tavoin meidän koulutuksemme järjestetään ja minkälaisia vaatimuksia siellä vaikka tutkintojen rakenteissa, sisällössä on. Henkilö, joka on vielä niin sanotusti kielen opiskelun ja oppimisen vaiheessa – ei ole käynyt vaikkapa suomen- tai ruotsinkielistä koulupolkua -, Suomessa me odotamme aika valmista osaamista ennen kuin me jollain tavalla uskallamme myöntää vaikka opiskelupaikkaa. Aavistelen, että sama on työelämän puolella. Meillä on paljon keskustelua siitä, varsinkin nyt näissä hetkissä ja vuosissa, kun me yhä enemmän ymmärretään se, että me tarvitaan maahan muuttaneita työelämään ja meillä on työvoimapulaa monilla aloilla. Toisaalta meillä on paljon henkilöitä Suomessa, joilla olisi tarve työllistyä ja korkeakouluttautua. Minusta tuntuu, että meillä on tavallaan ymmärrystä jo siitä, mutta meillä on samalla hyvin jäykkiä asenteita ja rakenteita, joista me ei olla kauhean helposti valmiita joustamaan. Tämä on minun mielestäni asia, joka nyt ehkä pikkaisen rupeaa näyttäytymään, että siellä tapahtuu kehitystä. Minun mielestäni se on todella hyvä ja tärkeä asia. Se näkyy esimerkiksi siinä, että meillä on ollut vaikkapa näistä tutkintokoulutukseen hakemisen kielitaitovaatimuksista kohderyhmillä, kuten vaikka opettajat ja opettajakoulutus, josta ehkä ajatellaan perinteisesti, että opettaja kun rupeaa kouluttautumaan, niin tämä suomen kielen taito pitää olla jo lähes täydellinen ennen kuin voidaan edes ajatella, että opintoja voisi aloittaa. Tällaisissa kysymyksissä meillä rupeaa minun mielestäni näkymään enemmän ymmärrystä ja joustoa myös hakijaryhmille, jotka eivät vaikka puhu äidinkielenään tai vielä opiskelevat suomen tai ruotsin kieltä. Semmoista jäykkyyttä minä ajattelen, että meillä siellä rakenteissa edelleen on. Työtä täytyy tehdä paljon myös korkeakoulutussektorilla, että me saadaan sitä joustavoitettua. Toisaalta myös esimerkiksi opinnoissa samoin kuin työpaikoilla töitä tehdessä, että me hyväksyttäisiin ja kehitettäisiin toimia ja käytänteitä ja sitä meidän omaa toimintaamme niin, että me pystytään myös kollegoiden ja opiskelijoiden kanssa tukemaan siinä vaikkapa suomen kielen oppimisessa työn ja opiskelun lomassa. Sillä tavalla ajattelen, että rakenne voi myös joustavoitua ja kehittyä ajan ja kehittämistyön myötä.

 

Eric Carver [00:25:24]: Varoitin Maritaa, Kaisa, kun olen itse työskennellyt aikana uraohjaajana ja hyvin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Tätä teemaa on aika pitkään tässäkin yhteiskunnassa käsitelty. Muistan tässä samassa rakennuksessa, jossa tämä studio on, niin tuolla yläkerrassa vuonna 2010, jos oikein muistan, kansainvälinen tutkinto-opiskelija kysyi työelämätapahtumassa, että what does Finland want, suhteessa kansainvälisiin tutkinto-opiskelijoihin. Minulla ei ollut silloin erityisen selvää vastausta. Ei ole oikein nytkään. Rekrytoidaan, halutaan, on juhlapuheita. Tulkaa. Ja edelleenkin rakenteellisia esteitä on ja niitä välillä jopa lisätään. Pedagogiikassa puhutaan linjakkuudesta, tässä se vielä hakee itseään. Ja minä en nyt moiti mitään kehitystyötä, jota tässäkin on. Tästä on nyt 14 vuotta. En vähättele mitään hienoja juttuja, joita on tehty. Edelleen tuntuu, että se linjakkuus on vähän hakusessa. Onko tämä epäreilu ajatus?

 

Kaisa Niskanen [00:26:39]: Minusta hänellä on ollut oikein oivallinen kysymys. Kyllähän me haparoidaan vähän isossa kuvassa juuri tässä. Tai siis, että mitä me halutaan meidän kansainvälisille opiskelijoille ja mitä me halutaan heistä sen jälkeen, kun he valmistuvat. Itse soisin näkeväni heidän jäävän tänne. Puolethan heistä yleensä jää ja puolet lähtee pois maasta. Se on minusta aika iso haaste.

 

Marita Häkkinen [00:27:22]: Kyllä. Minä olen samaa mieltä ja myös tästä kysymyksestä. Tämä näyttäytyy monesti todella hämmentävänä tämä tilanne maahanmuuttajan näkökulmasta. Monesti ehkä juuri myös tilanteissa, kun kuitenkin jo koulutusta ja osaamista on paljon. Ja voisiko sanoa, että näyttöjäkin olisi, jos joku vaan antaisi mahdollisuuden. Valitettavan usein tuntuu siltä, että se vaatii aivan jotenkin äärettömän määrän niitä ponnistuksia, että saa jalan jonnekin oven väliin ja toisaalta se ei ole välttämättä kauhean rohkaisevaa ja kannustavaa. Kyllä tunnistan erittäin hyvin tämän kysymyksen edelleenkin. Minä kyllä ajattelen myös niin, että tuo kysymys pitää saada esittää ja siitä pitää saada keskustella. Se ei toki riitä vielä. Jos meillä olisi enemmän myös kommunikaatiota ja kohtaamista myös siellä, missä näitä rakenteita suunnitellaan ja kehitetään. Ja ihan ylipäätään lähtökohtaisesti meidän työelämämme, vaikkapa täällä korkeakouluhallinnossa, olisi moninaisempi niin sanotusti tämän kulttuuri-, kansalaisuus- ja kielitaustojen näkökulmasta, niin minä uskon, että sillä voisi olla jotakin vaikutusta myös näihin asioihin.

 

Kaisa Niskanen [00:29:20]: Ja ainakin voitaisiin toimia tietyllä tavalla esimerkkinä tässä.

 

Eric Carver [00:29:26]: Kyllä. No niin, päästäänkin sitten kohti niitä ratkaisuja. Miten teidän mielestänne korkeasti koulutettujen ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaisten asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Marita saa aloittaa.

 

Marita Häkkinen [00:29:50]: Minun mielestäni aivan keskeiset keinot tähän ovat nimenomaan työ ja koulutus, tai koulutus ja työ. Ihan kummin päin vaan ajateltuna. Nehän ovat niitä foorumeita ja paikkoja meidän yhteiskunnassamme, jossa me osallistutaan. Tehdään työtä tämän maan palveluihin ja kaikkeen, mitä meillä tuotetaan. Ja rakentamiseksi ja kehittämiseksi ja tarjoamiseksi. Minä ajattelen, että se asema vahvistuu sitä kautta, että ihmiset pääsevät kouluttautumaan ja pääsevät töihin ja osallistumaan. Hyvin tärkeä on kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan puoli ja näkökulma, mutta joskus minusta myös tuntuu, että me tietyllä tavalla vähän liikaakin saatetaan ajatella, että siellä on se paikka. Siellä tarjotaan niitä harjoitteluja ja vapaaehtoistyötä. Sitä kautta sinä voit osallistua. Minun mielestäni se ydin on siinä työelämässä ja koulutuksessa. Sitä myöten aseman parantamisen kannalta näyttää ehkä olevan myös niin, että suomen ja ruotsin kielitaidon opiskelumahdollisuudet ja vahvistaminen olisivat myös tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa esimerkiksi siihen työpaikan löytämiseen ja urakehitykseen. Niitä vahvistamalla myös ajattelen, että on mahdollisuus tähän asemaan vaikuttaa.

 

Eric Carver [00:32:18]: Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [00:32:18]: Kyllähän se tosiaan on koulutus ja työ. Hyvin tiivistettynä, sanottuna. Jokainen haluaa kokea olevansa hyödyksi ja tehdä merkityksellisiä asioita. Puhutaan meistä niin sanotuista kantasuomalaisista tai tänne maahan muuttaneista. Jokaiselle pitäisi siihen löytyä se mahdollisuus. Silloin se integraatiokin etenee aika jouhevasti. Ehkä jos vähän konkreettisia asioita tähän vielä nostaisin esiin, niin juuri tuo, mitä Marita toit tuossa aikaisemmin esille, että useinhan ihminen, jos tulee aikuisena, vaikkapa puolisona Suomeen, niin tosiaan aloittaa niin valtavan tyhjältä pöydältä niiden verkostojen ja ammatillisten kontaktien suhteen. Eli meidän täytyisi jotenkin luoda mahdollisuuksia rakentaa niitä verkostoja. Täällä se on niin oleellinen asia. Vaikka sinä nyt sanoit, että me liikaa ehkä nojataankin sinne kolmanteen sektoriin usein, minäkin myös tunnistan tuon ilmiön. Tietyllä tavalla kyllä, jos ei heti sitä työkokemusta pääse kerryttämään, niin kyllähän tietenkin kaiken näköinen aktiivinen toiminta muualla, vaikkapa järjestöissä on aina hyödyllistä. Mutta pääasia, että pääsisi kerryttämään ja saisi niitä paikallisia kokemuksia. Ja jotenkin siis me tarvitaan myös aika paljon korkean tason kielikoulutusta. Me tarvitaan niitä laadukkaita kielikoulutuksia ja mahdollisuuksia myös käyttää sitä kieltä. Ja siinä tavallaan oikeastaan kuka tahansa voi auttaa olemalla kääntämättä kieltä englantiin kovin nopeasti. Eli jos puhutaan ihan konkreettisista asioista, niin tällaisia minulla tulee päällimmäisenä mieleen.

 

Eric Carver [00:34:14]: No niin. Päästään kysymykseen, jossa nyt kaikki päättäjät ja valtaa käyttävät ovat korvat virittyneinä. Minkälaisia toimenpiteitä yliopistossa nimenomaan pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Mikä se meidän sektorimme rooli on tämän ryhmän tueksi ja heidän työllisyytensä ja koulutuksensa eteen? Mitä työnantajien pitäisi tehdä? Mitä ammattiliittojen? Mitä valtiovallan? Kaisa pääsee pitämään ensimmäisen linjapuheen.

 

Kaisa Niskanen [00:34:53]: Toiveiden tynnyrit nyt kumisemaan. Jos aloitetaan tästä läheltä, eli omasta yliopistoyhteisöistämme ja -koulutuksestamme. Jos minä nyt rohkenen sanoa, niin minä ehkä toivoisin tietynlaista vastuullisuutta sinne. Me aidosti maalaisimme realistisen kuvan esimerkiksi suomalaisista työmarkkinoista. Sitä minä olen tosi paljon tässä itse asiassa miettinyt viime aikoina. Meillä on ollut paljon keskustelua myös tästä aiheesta mediassa. Ehkä minä erityisesti ajattelen tässä kotimaisten kielten merkitystä opintojen jälkeisessä työelämässä. Nyt puhun hieman ehkä enemmän tässä kohtaa nimenomaan kansainvälisistä tutkinto-opiskelijoista kuin perinteistä SIMHE-asiakkaista. Itselläkin kun on sitäkin taustaa paljon, niin tästä ei voi olla puhumatta. Tällä hetkellä se tilanne on vähän karrikoidusti se, että meillä usein opiskelijat tulevat sieltä lentokentältä suoraan luentosaliin ja opiskelevat tiiviissä maisteriohjelmassa, jossa on hyvin iso paketti jo niitä opintoja sen kaksi vuotta, tai vähän yli. Ja me toivotaan, että menestyt ja hyvinvoit suomalaisessa työelämässä ja löydät paikkasi. Jotenkin realistisesti ajatellen mehän tiedetään jo se, että sinne ei oikein paljon mahdu niitä kieliopintoja. Me ei oikeasti aidosti anneta kovin hyviä eväitä aina siihen suomalaisen työelämään. Me annetaan valtavan laadukasta, tasokasta substanssiopetusta. Me kaikki tiedetään, että niillä yleisillä työelämätaidoilla on valtava merkitys. Eli minä ehkä vähän toivoisin jopa tutkintorakenteen uudelleenskannausta, jos aidosti haluttaisiin ratkaista haastetta, joka me kaikki oikeastaan tunnistetaan. Meillä valmistuu valtavan taitavia, omassa substanssissaan hyvin osaavia maistereita, mutta jokin osa heidän osaamispaletistaan kuitenkin on vaillinainen. Tällainen pieni toivomus sinne tutkintorakenteisiin. Työnantajilta ehkä toivoisin rohkeutta rekrytointeihin, niin kuin Maritakin tuossa toi esille. Erityisesti kielitaidon osalta, että arvioitaisiin ihan realistisesti ja rohkeasti sitä, että kuinka paljon oikeasti kieltä tarvitaan ja voiko ihmistä rekrytoida, vaikka hän vasta opiskelee kieltä ja ottaa sitä haltuun. Ehkä semmoinen toive sinne suuntaan. Ammattiliitot näyttävät olevan hirveän eri vaiheissa tässä asiassa. Toiset ovat tehneet jo paljon sen eteen, että muualta tulleet alan ihmiset saisivat tukea ja jeesiä tässä asiassa, asettumisessa. Ehkä sellainen ihan konkreettinen toive. Nämä ammatilliset verkostot ja kontaktit ovat tosi tärkeitä aina. Suomessa ehkä erityisesti, kun sinne työmarkkinoille koitetaan päästä, että jotenkin luotaisiin tilaisuuksia ja alustoja siihen, että ihmiset pääsisivät luomaan niitä kontakteja. Ja ihan konkreettisia asioita, kuten englanninkielisiä sisältöjä ja ehkä käytännönläheistäkin neuvontaa. Nostin jo tuossa esiin sen palkka-asian. Saan siitä aika paljon kysymyksiä, niin voisiko niitä vähän vaikka tuoda esille selkeästi, että minkälaisia palkkoja tietyillä aloilla voi esimerkiksi pyytää Suomessa. Valtiovallan suhteen ehkä sanon vain lyhyesti, että tämän hetkinen kehitys ei ole oikein hyvä. Marita voi jatkaa vaikka tästä. Itse toivoisin, että me päästäisiin näkemään se maahanmuutto mahdollisuutena. Tällä hetkellä tuntuu, että se nähdään usein uhkana. Marita, ole hyvä ja täydennä.

 

Eric Carver [00:39:19]: No niin, Marita. Pääset jatkamaan toiveita eri sektoreille.

 

Marita Häkkinen [00:39:25]: Joo, kyllä. Voin vaikka aloittaa tästä Kaisan kutsumana tähän valtiovallan rooliin. Jos nyt itse vaikka mietin tätä noin reilun kuuden vuoden periodia, jota olen tässä nimenomaan näissä SIMHEn töissä ja maahan muuttaneiden ohjauksen ja koulutuskysymysten parissa tehnyt, niin minun mielestäni tämänhetkinen aika näyttäytyy vähän erilaisena kuin vaikkapa lähivuodet. Siinä mielessä yhdyn tuohon ajatukseen, mitä Kaisa sanoit, että on liikaa kielteisyyttä ja epäilyä ja negatiivisuutta meidän poliittisessa keskustelussamme. Toki on myös muuta, mutta valitettavasti tämä nyt tässä ajassa on saanut aika paljon alaa ja huomiota jollain tavalla. Siihen toki suhtaudun hyvin kriittisesti. Minä ennemminkin pitäisin tärkeänä, että kansainvälisten tai Suomeen muuttaneiden osaajien asema, rooli, ylipäätään heidän paikkansa suomalaisessa työelämässä, nähtäisiin ihan normaalina, tavallisena asiana. Toivoisin siihen keskustelua enemmänkin kuin vastakkainasettelua, jota meillä valitettavan paljon tällä hetkellä on. Minun mielestäni ammattiliitot ovat aika tärkeässä asemassa. Minä olen havainnut nyt tämän lähimenneisyyden tai kuukausien aikana, että ammattiliitot ovat myös aika vahvasti ottaneet kantaa myös kansainvälisten osaajien tarpeisiin ja kysymyksiin, ainakin osittain. Minun mielestäni se on hyvä ja tärkeä asia ja ammattiliittojen kannattaa jatkaa sitä. Ja heidän olisi tärkeää toimia myös näiden kohderyhmien äänenä. Ja sillä tavalla myös erilaiset hankkeet, joissa ulkomaalaistaustaisten vaikka korkeakoulutettujen kysymyksiä tarkastellaan, esimerkiksi Akava ja niin edelleen, niin ne ovat minun mielestäni tosi tärkeitä ja tervetulleita. Kaisa sanoi tosi hyvin tuosta työnantajien rohkeudesta. Ja ehkä myös sitoutumisesta. Monesti ehkä on myös tavallaan kyse siitä tiedosta, että meidän työnantajamme osaisivat myös riittävästi arvostaa niin sanotusti ulkomailla hankittua osaamista ja näkisivät sen nimenomaan etuna organisaatioille ja yrityksille. Tässä on varmaan varmasti paljon variaatiota ja ihan alueellista ja yritys- ja alakohtaistakin. Eri toimijoiden olisi tärkeä jakaa ja levittää hyviä käytänteitä ja esimerkkejä työsektorilla ja -markkinoilla. Itselle kaikesta tutuin ja läheisin toki näistä nyt on tämä korkeakoulutuspuoli. Siellä minä ajattelen, että työtä, jota on lähdetty kehittämään esimerkiksi niiden valintaperusteiden joustavoittamiseksi, täytyy jatkaa. Instrumentteja, jotka toimivat meillä lainsäädännön tavoin tai säätelevinä instrumentteina, niitä täytyy kehittää, koska niiden kautta me mahdollistetaan laajemmin asioita, pääsyä opintoihin, koulutusta ja sitä myöten myös harjoittelu-, työpaikkojen saavutettavuutta opiskelijoille. Opettajille mahdollisuutta saada työ- ja opetuskokemusta. Päästä esimerkiksi pätevöitymään ja työskentelemään opetussektorilla Suomessa. Korkeakouluilla on todella paljon minun mielestäni kysymyksiä ja tehtävää tähän asiaan. Kaisa, kerroit paljon näistä kieliopintokysymyksistä. En ehkä niistä nosta uutta näkökulmaa. Olen samaa mieltä siitä, että kielen opiskeluja ja joustoa limittäin opintojen, opiskelun ja työn tekemisen lomaan. Se on hyvin tärkeä asia myös. Ehkä tämmöisiä pointteja tähän kysymykseen. Vaikka vähän kiteytyksenä tähän, että tätä ei ole yhden tahon tai sektorin itsekseen mahdollista edistää, vaan kaikkia tarvitaan yhteistyössä tavallaan tekemään ja linjaamaan asioita.

 

Kaisa Niskanen [00:46:20]: Totta, kansalliset talkoot.

 

Eric Carver [00:46:25]: Joo ja kaksi käsitettä, jotka kansainväliset tutkinto-opiskelijat, joiden kanssa oli ilo työskennellä vuosikausia, opettivat minulle. Ensimmäinen oli English bubble eli englanninkielinen kupla. Se on yliopistossa ja pääkaupunkiseudulla, ravintoloissa, liikkeissä ja viranomaisten kanssa asioidessa. Ja meillä on paljon varsinkin kansainvälisiä yrityksiä, joissa työkieli on englanti tai sillä voi työskennellä. Ja toinen käsite on Finnish firewall. Kaikki se osa suomalaista yhteiskuntaa, joka on suomenkielinen, joissain tapauksissa ruotsinkielinen, mutta suomi on tietysti pääkieli tässä maassa edelleen, niin ei sinne pääsekään. Eli juuri tämä vaikka korkea kielitaitovaatimus. Tai ei välttämättä suoraan sanottuna korkea kielitaitovaatimus, mutta tietynlainen epäily juuri muualta hankittuun osaamiseen. Muissa maissa hankittuun koulutukseen tai työkokemukseen. Ja tietyllä tavalla nyt minulle näyttäytyy, kun tätä nyt katsoo aika lailla kauempaa, että me edelleen vähän kipuillaan näiden kahden kanssa. Se suomen kielen tulimuuri on edelleen aika vahva. Ja ne kielitaitokynnykset ovat edelleen aika vahvoja. Ja toisaalta se englannin kielen kupla voi muodostua edelleen vähän niin kuin vankilaksi. Eli juuri tämä, mistä Kaisakin puhuu, että se kieli vaihdetaan helposti ja yksi henkilö tulee huoneeseen, joka ei ole äidinkieleltään suomea puhuva. Kaikki vaihtavat heti englantiin. Ja silloin tavallaan ei olekaan tilaa, jossa suomen kieleen pääsisi kiinni ja sitä pääsisi harjoittelemaan, vaan sinut tavallaan myös suljetaan sinne englanninkieliseen kuplaan, kun tulet paikalle huoneeseen.

 

Kaisa Niskanen [00:48:39]: Precis.

 

Eric Carver [00:48:41]: Vaikka yliopistossa me yritetään, meillä on ohjeita siitä, että olisi monikielisiä kokouksia. Minäkin olen vaikka kuinka monta presentaatiota pitänyt suomeksi niin, että diat ovat kaksikieliset. Ja me pyritään tätä kohti. Ja se on hankalaa. Mutta niin kauan kuin me ajatellaan niin, että tilat ja organisaatiot ovat lähtökohtaisesti yksikielisiä, joko englannin- tai suomenkielisiä, niin meidän on aika vaikea luoda niitä tiloja, joissa korkeasti koulutetut osaajat siirtyvät, te puhuitte opiskelijasta, sen kielen käyttäjäksi ja sen hallitsijaksi ja sillä omaa osaamistaan ja asiantuntemustaan viestiväksi. Olenko minä ihan hakoteillä?

 

Kaisa Niskanen [00:49:29]: No et sinä ole. Et todellakaan. Meillähän on vähän, omaakin ajattelua on ohjannut aika pitkälle joko-tai. Esimerkiksi englanti tai suomi kielenä. Ehkä minä olen oppinut tässä viimeisen parin vuoden aikana ajattelemaan, että se voi olla sekä-että. Minä voinkin käyttää rinnakkain ja vaihtelevasti sitä kieltä. Se on tietysti vähän omanlaisensa taito sekin. Ja tässä on myös joutunut opettelemaan tai saanut opetella selkeän suomen käyttöä. Meillä on tapoja ja keinoja kyllä taklata tätä. Ei tämä nyt ole, että tässä ei voi mitään tehdä. Kyllä me voidaan asioille tehdä. Olisin toiveikas.

 

Eric Carver [00:50:15]: Kyllä, niin minäkin olen, mutta niin kuin varoitin teitä etukäteen, niin ehkä sieltä 15 vuoden takaa on myös vähän haavoja. Minusta tuntuu, että silloin oli jo aika hyvin tiedossa, että mitä meidän pitäisi tehdä.

 

Kaisa Niskanen [00:50:33]: Mutta bubble ja firewall, kyllä ne valitettavasti vielä… Asioita, joita ei ole täysin ratkaistu.

 

Eric Carver [00:50:39]: Kyllä, mutta kaikki tuki hienolle työlle, jota te ja muut asian eteen teette. Mennään vähän unelmaosastolle ja lähitulevaisuuteen, sanotaan viiden – kymmenen vuoden päähän. Kun te katsotte sinne vähän pidemmälle, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä nyt yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla, juuri liittyen ulkomaalaistaustaisiin korkeasti koulutettuihin tai maahanmuuttajiin. Minkälaisen yliopistokoulutuksen tai opetuksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte tehdä töitä? Jos Marita aloittaa.

 

Marita Häkkinen [00:51:20]: Joo, tämä on hyvä kysymys. Minä ehkä aloitan nyt siitä näkökulmasta, vähän viittaa myös tuohon sinun kysymykseesi tästä English bubble – ja Finnish firewall -asiasta. Minun mielestäni perustuen tähän ohjaustyössä saamaani kokemukseen, niin tämä on kyllä aika keskeinen ja ytimessä oleva kysymys ja haaste. Juuri tämä, joka kiteytyy tavallaan kielen käyttämiseen, kielitaito- ja kieliasioihin ylipäätään. Sen takia ajattelen, että myös pidemmälle tulevaisuuteen, niin mitä saavutettavammaksi me saataisiin ohjausta korkeakouluissa sillä tavoin, että siihen voi tulla matalalla kynnyksellä ja siinä ohjaajat, jotka työskentelevät vaikkapa korkeakoulutukseen ohjauksen, korkeakouluhakujen neuvonnan parissa, niin tunnistaisivat myös juuri kielitaidon kysymystä. Ehkä nyt ajattelisin, en tiedä olisiko tarpeen viiden tai kymmenen vuoden päästä puhua enää SIMHE-ohjauksesta, vaan voisimmeko puhua ylipäätään, että meidän ohjauksemme olisi korkeakouluissa niin sanotusti inklusiivisempaa ja jotenkin moninaisesti tunnistavampaa. Ylipäätään kuka vaan sen pariin hakeutuu, niin voisi tulla kysymystensä kanssa kohdatuksi ja osaamisensa kanssa ohjaukseen, jossa tunnistetaan sitä osaamista ja jossa siitä voidaan keskustella. Ja minun mielestäni on hyvin tärkeää olla lukitsematta juuri siihen englanninkieliseen tai antamatta tilaa pääsyyn sinne suomen- tai ruotsinkieliseen. Eli tämä joustavoittaminen ja monikielisyys, niin se on tärkeä. Ja minun mielestäni se lähtee ihan meidän muistakin käytänteistämme. Vaikkapa nyt niistä kokouskäytänteistä ja ihan jokaisen korkeakoulussa työskentelevän omasta oppimisen ja itsetarkastelun prosessista, että mikä tämä kielikysymys ja kielen käyttämisen kysymys on. Siinä mielessä ohjausta kannattaa mielestäni kehittää kielitietoisuuden ja kielitietoisen ohjauksen ja pedagogiikan näkökulmasta. Minä tykkään hirveästi tästä ohjausasiasta ja sen takia minä paljon puhun siitä myös. Mutta ei riitä pelkästään, että me kehitetään ohjausta. Meidän täytyy myös tarjota koulutusta, joka on… Tässä on todella monta kertaa tänään puhuttu tästä. Kaisa, olet monta kertaa maininnut tämän kielen oppimisen siinä opiskelun lomassa. Siinä minä näkisin, että jos vaikka viiden vuoden perspektiivillä tarkastellaan eri alojen koulutusta yliopistossa, niin erityisesti myös nostaisin alat, joissa tyypillisesti tarvitaan hyvin paljon ja vahvaa suomen tai ruotsin kielen taitoa, vaikka opetussektorilla. Näitä koulutuksia itseään täytyisi kehittää siitä näkökulmasta, että ulkomaalaistaustainen opiskelija pystyy opiskelemaan ja saa riittävän tuen koulutuksen aikana. Minusta tuntuu, että meillä on näihin kyllä eväitä ja meillä olisi jo osaamistakin, mutta vahvaa tahtotilaa minä vieläkin kaipaan. Ja joskus näen sitä enemmän tuolla, kun on kansainvälinen konferenssi, ja minä juttelen jonkun toisen maan kollegan kanssa, jolta minä saatan kuulla, että on vähän enemmän kautta linjan jo kehitetty vaikka yliopistossa… On vaikea löytää oikeaa sanaa, kun se ei ole pelkkää kansainvälistymistä, eikä se ole pelkkää kulttuurienvälisyyttä tai monikulttuurisuutta, mutta ylipäätään moninaisuutta ja moninaisten merkitysten huomioimista siinä pedagogisessa. Tätä me tarvitaan minun mielestäni meidän koulutukseemme myös.

 

Eric Carver [00:57:26]: Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [00:57:26]: Hyvä kun sanoit, Marita, että pelkästään ohjausta kehittämällä ei asioita ratkaista. Minä nyökkäilin kovasti täällä studiossa. Ehkä vähän sellaista ennakkoluulotonta kehittämistä noihin tutkintoihin myös kaipaisin. Ja juuri sanoit, että mehän tunnistetaan ne tietyt alat, esimerkiksi sote, oikeustiede, kasvatus ja opettajuus, joissa erityisesti ehkä korostuvat nämä kotimaisten kielten tarpeet, niin ei meidän välttämättä tarvitse puskea sellaista kauhean raskasta, isoa mallia jokaiseen ohjelmaan. Katsoa vähän räätälöidymmin niitä eri alojen tarpeita. Minä aina yritän heittää konkreettisia ehdotuksia kehiin. Tiedän, että jossain on toteutettu esimerkiksi tutkinto-ohjelmia, että on aloitettukin ensimmäinen vuosi englannilla ja sitten siirryttykin siihen paikalliseen kieleen vaikka toisen vuoden syksynä tai keväänä. Eli ehkä pitäisi kokeilla juuri vaikka kaksikielisyyttäkin tutkinto-ohjelmassa. Ei olisi ihan joko tai, että se voisi olla jotain in between. Ja nämähän ovat aina signaaleja myös. Meidän on tärkeää antaa vahvoja signaaleja siitä oikeasti, että mitä se reaali- ja työelämä vaativat. Esimerkiksi sen kielen suhteen. Monesti mietin tuota ohjausta, myös sillä tavalla ennen opintoja. Meillä on vähän sellaisia jänniä suvantopaikkoja, joissa ei oikeastaan ole selkeätä tahoa. Eli tarpeita on myös meillä ihan paikallisilla, jotka ovat täällä syntyneet ja asuneet, mutta myös esimerkiksi maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ehkä siihen vahvaan ohjaukseen jo ennen kuin he valitsevat sitä opintopaikkaansa. Eli tietyllä tavalla eri urien ja vaihtoehtojen puntaroimista jonkun asiantuntijan kanssa. Minä sanon isoja toiveita, mutta ehkä minä toivoisin, että nähdään, että voisi olla pre-ohjausta jo ennen kuin hakeudutaan vähän vahvemmin. Tietysti me sitä tietyllä tavalla siinä mielessä toteutetaan ja annetaan. Ehkä ihan koulutusohjelmatasollakin hyvin sinne sisältöön syvälle menevää. Ehkä minä haluaisin, isossa kuvassa, että tehdään töitä vähän inklusiivisemman yliopistokoulutuksen eteen. Se katto olisi korkealla ja seinät leveällä. En tiedä, kenen sanonta tämä alun alkaen oli. Sillä tavalla, että hyvin monella tavalla eritaustaiset voisivat kokea kuuluvansa siihen yliopistoyhteisöön. Se olisi ehkä sellainen dream come true.

 

Eric Carver [01:00:50]: Näihin tavoitteisiin on tosi helppo yhtyä. Ja kyllä minä haluaisin voida vastata siihen kysymykseen. what does Finland want. Se olisi minulle henkilökohtaisesti ainakin tosi tärkeä. Hei, viimeinen kysymys on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [01:01:11]: Tämä oli vaikea. Eric, tämä oli ihan kohtuuton kysymys. Tuosta monikulttuurisuudesta me usein ajatellaan, että se on uusi ilmiö Suomessa. Mutta näinhän ei ole. Meillä on ollut paljon omia vähemmistöjä täällä pitkään. Meillä on romanit, saamelaiset, juutalaisyhteisöjä, tataarit. Meillä on monenlaista monikulttuurisuutta ollut jo ennen tätä, ehkä voisi sanoa, viime vuosikymmenien uutta monikulttuurisuutta. Yksi sellainen mielenkiintoinen monikulttuurinen alue ehkä tässä meidän lähellämme on tuo Tornionjokilaakso, jossa kahden valtakunnan välillä tai alueella puhutaan useita kieliä: ruotsia, suomea, meänkieltä, saamea. Ja jos haluaa sukeltaa tähän maisemaan, niin Mikael Niemen romaaneita suosittelen. Ne ovat tosi hauskoja ja viihdyttäviä. Varsinkin, jos tykkää historiallisista romaaneista. Ja hänellä on tämmöinen hyvin dekkarimainen kirja kuin Karhun keitto. Ja se on minusta aivan oivallinen lukukokemus.

 

Eric Carver [01:02:19]: Kiitos. Marita.

 

Marita Häkkinen [01:02:21]: Tämä oli tosi hyvä kysymys. Minulla tuli kaksi kirjaa mieleen, jos sallit.

 

Eric Carver [01:02:29]: Sallin.

 

Marita Häkkinen [01:02:30]: Nämä ovat molemmat sellaisia, joita olen pitänyt myös aikanaan, kun olen ohjannut kulttuurien välisyyden ohjauksen kysymyksissä meillä pedagogisten opintojen opiskelijoita, niin toinen on enemmän tästä Suomen kontekstista. Tämä on Umayya Abu-Hannan Multikulti. Oliko tämä jo vuodelta 2012. Joka tapauksessa on jo vähän vanhempi teos, mutta tämä on mielestäni hyvä. Hänhän on Suomen palestiinalainen. Taitaa tällä hetkellä asua Hollannissa, mutta hän on nostanut tosi paljon tässä Multikulti-kirjassa myös tämmöisiä ihan käytännön vinkkejä ja toimintatapoja tämmöiseen kulttuurien välisyyden huomioimiseen vaikkapa työelämässä tai erilaisissa konteksteissa. Ja houkuttelee ja kutsuu meitä katsomaan myös asioita moninaisuuden perspektiivistä. Tämä on minun mielestäni hyvä kirja. Ja toisen minä nostaisin tuolta Amerikan maalta. Ja siinäkin toki monikulttuurisessa kontekstissa. Barack Obaman Unelmia isältäni. Minun mielestäni, vähän samaan tapaan kuin Umayya Abu-Hanna, myös Obama kirjoittaa todella kiehtovalla tavalla tästä omasta yhteiskunnallisesta heräämisestään ja miten paljon hän teki töitä, että pääsi eteenpäin ja ennen pitkään siihen asemaan, johon pääsi ja on päässyt Amerikassa. Hän kertoo siinä samalla myös oman kasvutarinansa ja omat kipukohtansa. Hän on minun mielestäni kirjoittanut tässä teoksessa tosi hyvin semmoisia asioita, jotka kytkeytyvät myös siihen, että miten voi omaa ympäristöään, omaa elämäänsä havainnoida ja pohtia myös erilaisista näkökulmista. Nämä kirjat tulivat minulla tähän mieleen.

 

Eric Carver [01:05:11]: Kiitos. Pakko sanoa, että luin ruotsiksi tämän Obaman kirjan, kun preppasin virkamiesruotsin kurssille. Se on edelleen yksi minun suurimmista akateemisista saavutuksista ikinä. Pääsin sen läpi ruotsiksi.

 

Marita Häkkinen [01:05:28]: Hyvä.

 

Eric Carver [01:05:28]: Paljon kiitoksia, Kaisa ja Marita, kun tulitte vieraaksi.

 

Kaisa Niskanen [01:05:30]: Kiitos.

 

Marita Häkkinen [01:05:31]: Kiitos paljon.

 

Mitä toiveita opiskelijoilla on yliopistokoulutuksen kehittämiseksi yhdenvertaisemmaksi, saavutettavammaksi ja inklusiivisemmaksi? Minkälaisia yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia yliopistoissa on? Mitä keinoja yhdenvertaisuuden vahvistamiseksi on? Minkälaisen yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen opiskelijat haluavat tehdä työtä?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 10. jakson vieraana ovat Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n puheenjohtaja Akseli Tiitta ja Students of Color ry:n Socon hallituksen jäsen Katri Onali. SYL on ylioppilaskuntien keskusjärjestö. SOCO on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Tiitta opiskelee taloustiedettä Turun yliopistossa ja Onali opinto- ja uraohjausta Itä-Suomen yliopistossa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 42. ja kolmannen tuotantokauden 10. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden näkemykset yhdenvertaisuuden kehittämisestä yliopistoissa.  Vieraina Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n puheenjohtaja Akseli Tiitta ja Students of Color ry:n Socon hallituksen jäsen Katri Onali.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 28.3.2024. Jakson pituus 41 minuuttia.

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotasolinjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanoseurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 10. jakson vieraana ovat Suomen ylioppilaskuntien liiton Syllin puheenjohtaja Akseli Tiitta ja Students of Color eli Socon hallituksen jäsen Katri Onali. Syl on ylioppilaskuntien keskusjärjestö ja Soco on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö, etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Tervetuloa mukaan Katri ja Akseli.

 

Katri Onali [00:01:01]: Kiitos.

 

Akseli Tiitta [00:01:01]: Kiitos paljon. Mukava olla täällä.

 

Eric Carver [00:01:03]: Puhutaan tänään Akselin ja Katrin kanssa siitä, että mitä toiveita opiskelijoilla on yliopistokoulutuksen kehittämiseksi yhdenvertaisemmaksi, saavutettavammaksi ja inklusiivisemmaksi. Minkälaisia yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia yliopistoissa on? Mitä keinoja yhdenvertaisuuden vahvistamiseksi on? Minkälaisen yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen opiskelijat haluavat tehdä työtä? Helppoja aiheita meillä tänään. Suomen ylioppilaskuntien liitto Syl on varmaan useammille podcastin kuulijoille tuttu toimija, mutta Students of Color ry ei välttämättä ole. Miksi tämä Soco ry aikanaan perustettiin ja minkälaisia tavoitteita sillä on, Katri?

 

Katri Onali [00:01:48]: Soco on perustettu vuonna 2019, eli me olemme varsin nuori opiskelijajärjestö. Ja alun perin tämä on lähtenyt liikkeelle siitä, että on koettu, että yliopisto on valkoinen ja keskiluokkainen paikka. Koettiin ehkä, että ei löytynyt omaa yhteisöä ruskeille opiskelijoille. Sitten luotiin tämmöinen oma yhteisö, jossa pystyttiin jakamaan vertaistukea, mutta pystyttiin myös edistämään meille tärkeitä asioita. Ja ehkä se lähti enemmän siitä, että koettiin tarvetta löytää yhteenkuuluvuutta, ympärille omanlaisia ihmisiä. Se lähti ehkä myös siitä, että haluttiin edistää antirasistista vaikuttamistoimintaa ja haluttiin olla osana siinä. Koen, että tämänhetkinen Soco pyrkii siihen, että me edistämme sitä vaikuttamistoimintaa ja erityisesti ruskeiden opiskelijoiden näkökulmasta.

 

Eric Carver [00:03:05]: Oliko se niin, että sinä opiskelet kuitenkin Itä-Suomen yliopistossa?

 

Katri Onali [00:03:08]: Joo, opiskelen. Eli opiskelen opinto- ja uraohjausta Itä-Suomen yliopistossa.

 

Eric Carver [00:03:14]: Hieno ala.

 

Katri Onali [00:03:15]: Kyllä, ihan paras ala. Ja minä koenkin, että ehkä pystyn tuomaan tähän keskusteluun Socon näkökulmaa, mutta myös sitä ohjauksen näkökulmaa.

 

Eric Carver [00:03:27]: Miten päädyit Socon jäseneksi, vaikka olet toisessa yliopistossa opiskelijana? Mielenkiinnosta kysyn.

 

Katri Onali [00:03:31]: Olen seurannut Socon toimintaa aika lailla sieltä alkuajoista lähtien. Ja olen ollut jäsen tosi pitkään, mutta vasta viime syksynä päätin lähteä tähän hallitukseenkin mukaan. Ja ehkä syy on ollut se, että kun itse olen opiskellut Joensuussa, mutta Soco on aika lailla täällä Helsingissä kuitenkin. Se on ollut ehkä se yksi syy, miksi nyt vasta myöhemmin olen pystynyt lähtemään mukaan näihin hallitushommiinkin.

 

Eric Carver [00:04:06]: No mennään sitten Syllin tavoitteisiin ja puhutaan tietysti, kun on ylioppilaskuntien kattojärjestö ja valtava koneisto. Itsekin siellä Syllin liittokokouksessa aikoinaan niitä tavoitteita olen ollut tekemässä vuosia sitten. Mitkä ovat Syllin tärkeimmät tavoitteet yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseen?

 

Akseli Tiitta [00:04:31]: Ihan ensimmäisenä taustaksi, niin Syllin linjapaperin mukaan kaikilla tulee Suomessa olla yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet toteuttaa itseään ja vaikuttaa yhteisönsä asioihin kykyjensä mukaan ja taustoistaan riippumatta. Ja Syl on linjannut olevansa feministinen ja antirasistinen järjestö. Meidän tavoitteena tai opiskelijaliikkeen tavoitteena on edistää yliopistojen inklusiivisuutta ja yhdenvertaisuutta. Tätä työtä tehdään tietysti paljon yhteistyössä ylioppilaskuntien kanssa. Iso osa siitä työstä syntyy ja tehdään ylioppilaskunnissa. Ja semmoisia konkreettisia asioita, miten esimerkiksi yhdenvertaisuutta edistetään, niin tiedostetaan normeja ja rakenteita, jotka vaikuttavat esimerkiksi kaikkeen, mitä yliopistossa tapahtuu. Opiskelijavalinnat, opiskelijaksi hakeutuminen, opintojen eteneminen ja suoritustavat, korkeakoulujen sisällä osallisuuden teema ja vähemmistöryhmien kuulluksi tuleminen. Eli hyvin laajoja kokonaisuuksia ja monipuolisesti erilaisia näkökulmia.

 

Eric Carver [00:05:50]: Onko jotain erityistä, mitä edistätte juuri nyt näistä tavoitteista?

 

Akseli Tiitta [00:05:55]: Ei varmaan tällä hetkellä ole yhtä painopistettä. Kaikki ovat sellaisia, mistä aktiivisesti puhutaan. Toki riippuen myös yliopistoista. En osaa ottaa kantaa siihen, mikä esimerkiksi eniten puhututtaa tällä hetkellä. Se on varmasti kaikissa ylioppilaskunnissa ja yliopistoissa aika omanlaisensa kokemus. Toisaalla voi olla asiat enemmän edistyneitä, kuin jossain toisessa paikassa.

 

Eric Carver [00:06:25]: Eli sen lähtötilanteen mukaan ja kontekstin mukaan.

 

Akseli Tiitta [00:06:27]: Juuri näin.

 

Eric Carver [00:06:29]: Minkälaisia yhdenvertaisuuteen liittyviä ongelmia yliopistoissa on? Tiedostan kysymyksen olevan aika laaja eli haetaan nyt niitä keskeisiä, mitä teillä tulee mieleen.

 

Katri Onali [00:06:39]: No ehkä se, mikä itsellä tulee heti ensimmäisenä mieleen, Soco-näkökulmasta, on se, että Soco on perustettu juuri sen takia, että ei olla löydetty sellaista omaa yhteisöä. Ja koen, että yliopisto voi olla joillekin juuri sellainen paikka, että kokee ulkopuolisuutta. Kuten juuri sanoinkin, että se on aika valkoinen paikka se yliopisto. Kun miettii esimerkiksi omaa opintopolkua, kaikki koulut ja lukiot, mitkä olen käynyt, niin siellä on ollut tosi paljon ruskeita ihmisiä minun ympärilläni. Sitten, kun menee ensimmäistä kertaa yliopistoon opiskelemaan, niin huomaat yhtäkkiä, että oho, täällä onkin enemmistönä valkoisia ihmisiä. Se tavallaan luo yksinäisyyden kokemuksen tosi monelle ruskealle opiskelijalle. Ja tästä me olemmekin puhuneet. Koen, että yhteisöllisyys ja osallisuus ovat tärkeitä asioita, joita pitää edistää. Ja me yritämmekin koko ajan edistää näitä asioita Socossa. Se on ehkä se, mikä tulee ensimmäisenä mieleen, että kenelle yliopisto näyttäytyy mahdollisena opiskelupaikkana. Tosi monelle voi olla iso kynnys lähteä opiskelemaan yliopistoon, jossa näet, että siellä ei ole samannäköisiä ihmisiä. Se representaatio on aika tärkeä asia. Luulen, että tosi moni nuori miettii juuri sitä, että onko siellä minun näköisiä ihmisiä siellä yliopistossa.

 

Eric Carver [00:08:09]: Kyllä. Akseli.

 

Akseli Tiitta [00:08:12]: No joo, ehkä tästä on hyvä jatkaa myös. Ensimmäisenä tuli mieleen viime syksyltä, Ylen uutisoinnin perusteella. Uutisoitiin siitä, että miten paljon yliopistoissa opiskelevat kokevat ihan suoraa rasismia erilaisissa yhteyksissä. Ja ihan siis suoraa häirintää, mikroaggressioita, syrjiviä asenteita, tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Ehkä se on yksi suuri ongelma, mikä meillä on. Sen lisäksi myös saavutettavuuteen liittyviä kysymyksiä, ihan siis fyysistä ja myös digitaalista, että miten pystytään tämmöisiä edistämään. Niissä on varmasti tehtävää paljon. Tämmöiset teemat puhututtaa.

 

Eric Carver [00:09:11]: Aivan. Tämä valkoisuus ja keskiluokkaisuus ovat varmaan semmoisia asioita, että ne eivät ole ehkä yliopistoyhteisön itseymmärryksessä hirveän vahvoja. Jos sinä kysyt täältä, että onko meillä rasismia, onko meillä syrjintää? Ei ole! Ja jos ajatellaan tieteen kansainvälisyyttä ja sitä vahvaa arvopohjaa, mikä siellä alla on, niin voisi ajatella äkkiseltään, että no eihän tässä mitään. Oikeat arvot, oikeamielistä toimintaa, mutta kuitenkin se kokemus monilla on, että nämä eivät ole näin. Otatko  kiinni Katri, onko tässä joku arvot ja eletty elämä, onko tässä joku ristiriita välillä?

 

Katri Onali [00:09:53]: No joo, on, koska kun miettii esimerkiksi hakijanoppaita ja näiden oppilaitosten esitteitä, niin tosi monessa näkyy ruskea ihminen. Mutta sitten kun menet sinne paikan päälle, sinne oppilaitokseen, niin sitten se on ihan eri asia. Ja siinä tuntuu, että siinä on se ristiriita. Mainostetaan yliopistoa tosi kansainvälisenä, monikulttuurisena paikkana. Mutta tosiasiassa se ei ole niin. Ja tavallaan, yliopisto ei ole irrallaan maailmasta. Rakenteellinen rasismi on todellinen asia ja se näkyy myös yliopistoissa. Koen, että aika monella opettajalla ei ehkä ole välineitä huomioida sitä esimerkiksi opetuksessa.

 

Eric Carver [00:10:43]: Millaisia keinoja teillä on mielessä siinä, että miten yhdenvertaisuutta voitaisiin vahvistaa? Ja taas kerran tiedostan kysymyksen laajuuden, mutta otetaan joitain asioita esiin, mitä teille tulee mieleen.

 

Akseli Tiitta [00:10:57]: Eli ylipäätään kokonaisuudessaan yhdenvertaisuuden vahvistamiseksi. No jos mietitään rasismin kaltaisia ongelmia, tämmöisiä hyvin vakavia, niin korkeakouluilla on oltava selkeät toimenpidesuunnitelmat, että miten asioita käsitellään ja kuinka tuetaan erilaisissa tilanteissa. Mutta ehkä Syllin näkökulmasta moni asia liittyy tietoisuuden lisäämiseen. Esimerkiksi viime syksynä Syl tuotti tietopaketin neuromoninaisten opiskelijoiden huomioimiseksi korkeakouluopintojen suhteen. Pyritään lisäämään tietoa siitä, miten pystytään ottamaan erilaisia yksilöllisiä järjestelyjä ja mitä yliopistossa pitäisi tehdä, niin semmoisia huomioon. Ja ylipäätään ehkä erilaiset toimenpide-ehdotukset, suositukset ovat semmoisia, mitä opiskelijaliikkeen näkökulmasta pystyy tarjoamaan yliopistolle. Niillä on suuri merkitys.

 

Eric Carver [00:12:10]: Että on tavallaan työkaluja ja sitten myös niin sanotusti politiikkaa, eli otetaan kantaa ja panostetaan niihin asioihin.

 

Akseli Tiitta [00:12:17]: Joo, koska ne voivat hyvin olla sellaisia asioita, mitä välttämättä yliopistolla ei ole mietitty. Sellaisia, mitä ei ole tiedostettu. Se on mielestäni tärkeää, että opiskelijat ovat itse niiden suhteen myös aktiivisia, että tulee esille niitä asioita. Ja paras tilanne toki se, että jos on joku ratkaisuehdotuskin.

 

Katri Onali [00:12:41]: Tuli vain tuosta Akselin puheesta mieleen, että tuntuu, että ehkä se keskustelu yhdenvertaisuuden ympärillä jää tiettyjen ihmisten harteille. Se on kaikkien asia kuitenkin edistää sitä. Jotenkin ehkä voisi lisätä keskustelua yliopiston ja opiskelijoiden välillä enemmän ja osallistaa opiskelijoita enemmän myös.

 

Eric Carver [00:13:05]: Niin tuntuuko sinusta, että yhdenvertaisuus on välillä vielä sellainen spesialistien asia?

 

Katri Onali [00:13:09]: Joo, semmoinen tunne tulee välillä. Erityisesti jos puhutaan antirasismista ja rasismista, niin tuntuu, että se jää välillä tiettyjen vähemmistöryhmien harteille se asia. Ja se kuitenkin koskettaa kaikkia valkoisia myös, miten he voivat toimia liittolaisina.

 

Eric Carver [00:13:28]: Aivan. THL tuotti tämmöisen materiaalin antirasismista ja erilaisissa organisaatioissa. Ja jos ette ole sitä katsoneet, niin siinä on siis tämmöisiä lyhyitä 20 minuutin luentoja. Ja siellä on kyllä hyvin avaavia esimerkkejä. Esimerkiksi poliisi puhuu siitä, että etnisen profiloinnin määritelmä ei ole intentiossa, vaan siinä, että tehtiinkö sitä vai ei. Eli on mahdollista, että hyvää tarkoittava ihminen toimii väärin. Se, että enhän minä halunnut sanoa jotain syrjivää tai enhän minä halunnut olla ottamatta huomioon, niin se ei vaikuta siihen, että tapahtuiko niin vai ei. Mutta usein ihminen puolustautuu helposti, että enhän minä halunnut, kun ehkä pitäisi vain kuunnella, että no, mitäs tässä nyt tapahtui. Nämä ovat hankalia tilanteita, jos ei ole niitä työkaluja tällaisten tilanteiden kohtaamiseen.

 

Katri Onali [00:14:32]: Joo. Tosi moneen pitäisi ehkä reflektoida omia toiminta- ja ajattelutapoja, että miksi minä toimin näin.

 

Eric Carver [00:14:43]: Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä yhdenvartaisempaa yliopisto-opiskelusta ja saavutettavampaa ihan kaikille opiskelijoille? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota?

 

Katri Onali [00:14:59]: Minun mielestäni opettajia pitäisi kouluttaa näihin asioihin liittyen. Se on mielestäni tärkein asia. Koen, että kaikilla opettajilla ei ole työkaluja yhdenvertaisuuden käsittelyyn, niin tämmöisessä asiassa pitäisi kouluttaa heitä. Ja kyllä minä koen, että se yhdenvertaisuus pitää ottaa myös ihan opetussuunnitelmiin asti mukaan ja sen pitää näkyä opetuksessa. Ja opettajan pitää tiedostaa, että miten hän itse edistää sitä omassa opetuksessaan, sitä yhdenvertaisuutta.

 

Eric Carver [00:15:32]: Onko se tieteenalakohtaista substanssin kautta vai onko se sitä, miten opetustapahtuma ja organisoidaan kurssikuvauksetkin. Mitä kaikkea siihen liittyy?

 

Katri Onali [00:15:45]: No tavallaan, että miten pystytään ottamaan kaikki huomioon siinä opetuksessa. On tosi erilaisia oppijoita. Minulla esimerkiksi on lukihäiriö, niin miten semmoinen ihminen otetaan huomioon. Mutta myös se, että jos siellä on vähemmistöedustaja siellä sinun luennollasi, niin miten otat hänet huomioon. Mutta myös toteutustavoissa, että miten otetaan se huomioon, että luennot, seminaarit toimii joillekin, mutta sitten sellainen itsenäinen työskentely, esseiden kirjoittaminen, toimii taas toisille. Että pystyttäisiin tarjoamaan erilaisia mahdollisuuksia suorittaa niitä opintojaksoja, niin sekin olisi tärkeää.

 

Eric Carver [00:16:22]: Niin, että tavallaan niiden yksilöllisten lähtökohtien huomioiminen, myös niissä suoritustavoissa.

 

Katri Onali [00:16:25]: Joo, juuri se. Kun opiskelijat ovat niin moninaisia. Kaikilla on niin erilaiset elämäntilanteet ja lähtökohdat, niin miten se voitaisiin ottaa paremmin myös siinä opetuksessa huomioon.

 

Eric Carver [00:16:37]: Aivan. Akseli.

 

Akseli Tiitta [00:16:40]: No, minun mielestäni tuossa oli paljon hyvää äskeisessä puheenvuorossa, että kyllä yhdenvertaisuustyötä on tärkeää tehdä ihan joka tasolla, tietyllä tavalla. Se on joka yliopistossa, tiedekunnissa, eri tutkintoaloilla. Toki yliopistojen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat ovat tärkeä osa myös sitä yhteistyötä ja sitä kokonaisuutta. Mutta eihän se tietenkään voi pelkästään jäädä millään tasolla erilaisten suunnitelmien laatimiseksi, vaan sen täytyy näkyä siellä opiskelijoiden arkipäivässä ja siinä, että miten se toteutuu. Erilaisia keinoja, siis erilaisia tapoja, niin mielestäni tärkeää on tiedostaa ja puhua erilaisista kirjoittamattomista säännöistä ja tavoista ja tottumuksista, mitkä eivät välttämättä ole täysin selkeitä kaikille. Pyrkiä ottamaan tämmöisissä kaikki huomioon. Toisaalta koulutuksen suunnittelunäkökulma on mielestäni tosi tärkeä opetussuunnitelmatyössä, että opiskelijoiden ääni kuuluu siinä. Mutta sitten ihan semmoinenkin näkökulma, että siis riittävät resurssit yliopistoissa opiskelijoiden tukemiseen, yksilöllisten järjestelyiden laatimiseen ja myös ohjaukseen. Ne ovat minun mielestäni todella tärkeitä. Ja sehän on tosi vaikea asia, kun kuitenkin tiedetään, että ei missään yliopistossa ole resurssien kannalta kovin hyvä tilanne. Monissa paikoissa on taloushaasteita ja muita. Tämä on minun mielestäni tärkeä asia. Ja myös sellainen, mitä viestiä opiskelijaliikkeestä viedään päättäjien ja poliitikkojen suuntaan. Kyllä korkeakoulujen rahoitusvaje on ihan aito ongelma ja näkyy mielestäni tällaisissa asioissa, että ei ole riittäviä resursseja. Sitten sen lisäksi, kaikki tämmöiset korkeakoulujen omat koulutukset moninaisuuden huomioimiseksi, niin ne ovat tärkeitä. Ja viimeisenä vielä mainitsen, niin palautejärjestelmä on aina tärkeä kaikkialla. Pystytään keräämään joko nimellä tai anonyymisti palautetta opiskelijoilta yhdenvertaisuuteen ja inklusiivisuuteen liittyvistä kehittämistarpeista ja myös se, että palautteen perusteella toimitaan. Se on äärimmäisen tärkeää.

 

Eric Carver [00:19:36]: Tässä oli aikaisemman jakson vieraana Anu Lehtinen, joka vetää opintopsykologitiimiä Helsingin yliopistossa. Puhuimme yksilöllisistä järjestelyistä ja opetuksen saavutettavuudesta. Siinäkin yhteydessä toin esiin sen, että tietysti jos puhutaan vaikka isojen kurssien, siis opiskelijamäärältään isojen kurssien, vaikka erilaisten suoritustapojen luomisesta, niin puhutaan aika paljon myös resursseista. Jos tuodaan vaikka suullinen tentti suoritusmahdollisuudeksi tai jotain tällaista, jossa sitten selkeästi on myös työmäärävaikutus. Tai lähdetään tekemään erilaisia oppimateriaaleja, huomioiden erilaisia oppimisvaikeuksia. Tai vaikka luodaan joku polku, jolla voi vähän vähemmän tehdä ryhmätöitä, jos on vaikka autisminkirjolla tai jotain tällaista. Ne aika paljon vaativat ihan työaikaa, resursseja ja osaamista, kun lähdetään sitä yliopiston ekosysteemiä muuttamaan saavutettavammaksi. Mistä resurssit ja osaaminen siihen, niin se on iso kysymys.

 

Akseli Tiitta [00:20:41]: Juuri näin. Toisaalta tuntuu välillä, että akateemisessa maailmassa, niin ollaanko tietyllä tavalla myös konservatiivisia joidenkin järjestelyjen suhteen, että paperi ja kynä voivat olla kovinta kamaa edelleen, mitä tentissä voi olla. Jotenkin, että kuinka avoimia ollaan muille vaihtoehdoille ja kuinka pyritään sitä kehittämään. Ja myös ehkä miettimään sitä, että millainen on se opiskelijan kokemus siitä kurssista.

 

Katri Onali [00:21:18]: Kyllä minä koen, että ollaan edistytty jollain tapaa, koska kyllä se korona muutti tosi paljon se opetuksen luonnetta, että nyt tosi paljon hybridimahdollisuuksia. Ja tällä tavalla nyt, kun asuu muualla, eikä siellä Joensuussa, niin se on kyllä mahdollistanut tosi hyvin sen opiskelun sujuvoittamisen. Kyllä minä koen ohjauksen kannalta, miten minä ehkä lähtisin kehittämään, niin enemmän pienryhmäohjausta. Sille olisi jotenkin tarvetta. Minulle tulee mieleen ruskeat opiskelijat tai perheelliset opiskelijat, että he pääsisivät yhdessä käsittelemään niitä aiheita, mitkä koskettavat heitä. Ja sitten sen ohjauksen kautta saisi vertaistukea siihen omaan elämäntilanteeseen. Kyllähän se tuo haasteita, jos sinulla on vaikka perhe, niin miten tasapainoilet sen perheen ja opiskelun kanssa. Koen, että se olisi hyvä, että pääsisi puhumaan muiden kanssa, jotka ovat siinä samassa tilanteessa. Pienryhmäohjaus voisi olla yksi keino.

 

Eric Carver [00:22:25]: Että tuodaan sitä vertaistukea enemmän sen henkilön oman tilanteen kautta, kuin sen kautta, mitä se nyt sattuu just opiskelemaan.

 

Katri Onali [00:22:34]: Joo. Tosi paljon mielestäni ohjaus on yksilöohjausta yliopistoissa. Ja minusta se olisi hyvä, että hyödynnettäisiin enemmän sitä pienryhmäohjausta myös.

 

Eric Carver [00:22:47]: Niin, me varmaan yliopistot ja korkeakoulukenttä laajemminkin mietimme, että milloin kyse on resursseista, milloin kyse on osaamisesta ja milloin sitten lopulta asenteista. Ja näiden erotteleminen ei ole aina ihan yksinkertainen kysymys, koska periaatteessa kai meillä on riittävä tieto ja osaaminen tässä maassa näiden asioiden taklaamiseen. Mutta onko meillä tarpeeksi resursseja, onko meillä hyvät prosessit, onko joka paikassa sitä osaamista ja saadaanko se osaaminen sinne tueksi silloin, kun tehdään vaikka koulutusohjelman uudistusta tai opetuksen kehittämistyötä riittävällä tavalla. Siinä on paljon kysymyksiä.

 

Akseli Tiitta [00:23:28]: Kyllähän moni asia lähtee asenteesta. Toisaalta ennen asennetta täytyy tiedostaa asioita ja olla jotenkin perillä siitä, että miten asiat ovat.

 

Eric Carver [00:23:44]: Tosiasioiden tunnistaminen on viisauden alku. Vai miten se nyt menikään? Tämä on nyt opiskelijoille hyvä kysymys. Päästään vähän irti juuri tästä hetkestä ja tästä resurssitilanteesta ja mietitään vähän pidemmälle tulevaisuuteen. Kun te katsotte yliopistokoulutuksen tulevaisuutta pidemmälle, sanotaan 5-10 vuoden päähän, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla? Ja minkälaisen yliopisto-opetuksen tai yliopistokoulutuksen tulevaisuuteen eteen te haluatte itse tehdä työtä? Ja kun Akseli on päätynyt Syllin pj:ksi, niin minä ajattelin, että se on ihan reilua sinulta tämmöinen kysymys myös kysyä.

 

Akseli Tiitta [00:24:31]: Hyvä kysymys. Minulla on montakin pointtia. Ei ole kolme pointtia, mutta monta pointtia. Ensinnäkin yliopistoyhteisön tulisi yhä vahvemmin edistää sellaista ilmapiiriä, joka ymmärtää moninaisuutta ja myös sopeuttaa omia toimintojaan huomioimaan erilaiset opiskelijat. Esimerkiksi tuutorointi ja opiskelijayhteisöjen toiminnan tukeminen vahvistaa yhteisöllisyyttä ja vähentää opintojen aloittamiseen liittyvää epävarmuutta. Se on tärkeää työtä niin suomalaisten kuin kansainvälistenkin opiskelijoiden kokeman yhteisöllisyyden lisäämisessä. Ihan vain esimerkkinä sille, miten voidaan edistää ja lisätä. Jos miettii kansainvälisyyttä ja kulttuurien moninaisuutta, niin niiden täytyy olla vahvempi osa korkeakouluyhteisön toimintaa koko Suomessa. Ja kansainvälisten opiskelijoiden huomioiminen opetuksessa ja myös siis korkeakoulun toiminnan kehittämisessä, niin se on olennaista, koska kuitenkin jatkuvasti me Suomessa puhumme siitä, että me haluamme tänne lisää opiskelijoita muualtakin maailmasta. No sitten muita yksittäisiä asioita, kuten aikaisemmin mainitsin palautejärjestelmästä ja sen tärkeydestä, niin kyllä tämmöisen palautekulttuurin kehittäminen on mielestäni tärkeää. Liian monesti opiskelijat saavat aika heikosti palautetta omasta oppimisestaan. Aina pitäisi myös kurssipalautteesta antaa vastapalaute. Ihan tämmöisiä perusjuttuja. Minulla on hauska anekdootti tästä, kun olin tekemässä tuolla Maanpuolustuskorkeakoulussa auditointia, olin opiskelijajäsenenä siinä tiimissä. Siellä oli niin viimeisen päälle rasvattu palautekulttuuri, että en ole ennen nähnyt vastaavaa. Ja se homma toimi sen takia, että siellä oli pakko antaa kurssipalaute ja sitten tuli vastapalaute. Minun mielestäni muiden korkeakoulujen pitäisi oppia sieltä, että miten hyvä palautekulttuuri kehitetään. No, takaisin tähän opiskelijajoukon ja yliopisto-opiskelijoiden moninaisuuteen. Minun mielestäni suuri ongelma on se, että kun me puhumme korkeakouluopiskelijoista tai yliopisto-opiskelijoistakin, niin monien mielessä se on vain yksi sellainen yhdentyyppinen opiskelija, johon liittyy tietynlaisia stereotypioita ja muita. Mutta kuitenkin, tälläkin hetkellä opiskelijat ovat todella moninainen joukko ja ehkä sitä käsitystä pitäisi enemmän ymmärtää yhteiskunnassa laajemmin. Sitä myötä korkeakouluissa tuen ja pedagogiikan tarpeet myös moninaistuvat. Ja se on mielestäni jatkuvaa semmoista, mitä täytyy nyt reflektoida paljon, mutta myös tulevaisuudessa entistä enemmän. No tämmöisiä ajatuksia.

 

Eric Carver [00:28:09]: Mitä ajatuksia Katrilla on?

 

Katri Onali [00:28:10]: Joo, tuli vaan tuosta mieleen, kun Akseli sanoi, että opiskelijat ovat niin moninainen joukko, niin se pitäisi jotenkin näkyä myös siinä yliopisto-opetuksessa ja ohjauksessa. Ja se lähtee kyllä ihan siitä pedagogiikasta, siitä, että se näkyy opetussuunnitelmassa, siinä, miten suunnittelet sinun kurssisi, miten suunnittelet opetustunnit. Se pitää näkyä jotenkin siinä, että se ei saa jäädä vaan sanojen tasolle, että konkreettisia tekoja tarvitaan myös. Ja miten pystytään ottamaan hyvin huomioon kaikki. Kaikki ovat niin erilaisissa elämäntilanteissa. Kaikki oppivat ihan eri tavoin. Sekin pitäisi paremmin ottaa huomioon opetuksessa suunnittelusta lähtien.

 

Akseli Tiitta [00:29:04]: Jos saan lisätä tähän. Tällä hetkellä tukea oppimiseen tarvitsee, riippuen vähän selvityksestä, että mitä katsotaan, mutta noin 6-14 prosenttia yliopisto-opiskelijoista tarvitsee tukea oppimiseen. Ja tämä luku tulee vielä kasvamaan tulevaisuudessa aloituspaikkalisäysten ja ensikertalaispainotusten myötä. Kuitenkin samaan aikaan yliopistoissa yksilöllisten järjestelyiden käyttöaste ei vastaa tätä. Tämän takia tuen kattavuutta tulee lisätä ja opetushenkilökuntaa myös kouluttaa erilaisten oppijoiden tarpeiden tunnistamiseen. Tämmöisiä konkreettisia asioita. Minun mielestäni opiskelijaporukan moninaisuus, sen vaan täytyy olla entistä enemmän olennainen osa kaikkia päätöksiä, mitä yliopistoissa tehdään.

 

Eric Carver [00:30:13]: Onko Katri Socolla jotain semmoista visiota tai kuvaa, mitä kohti te teette työtä tai mitä asioita te haluatte nähdä tulevaisuudessa?

 

Katri Onali [00:30:26]: Yliopistokontekstissa?

 

Eric Carver [00:30:27]: Niin.

 

Katri Onali [00:30:30]: Kyllä me haluamme edistää asioita siihen suuntaan, että yliopisto on kaikkien paikka. Ei vain tietyille ihmisille, tietynlaisille ihmisille, että ei esimerkiksi ruskean nuoren tarvitse miettiä, että voinko minä hakea yliopistoon. Joillekin voi olla iso kynnys ja sitä pohtii tosi moni. Minäkin olen itse asiassa nuorena pohtinut sitä. Miten saataisiin siitä yliopiston kulttuuristakin sellainen hyväksyvämpi, että se hyväksyy kaikenlaiset ihmiset. Koska nyt ehkä oletusarvona on, että se yliopisto-opiskelija on valkoinen ja nainen ja keskiluokkainen. Ja se kaikki ei sovi siihen samaan muottiin. Miten me voidaan lähteä laajentamaan sitä? Se on ehkä yksi tärkeä asia. Ja sitten mikä toinen tulee mieleen on, että Socoon on liittynyt tosi paljon myös kansainvälisiä opiskelijoita. Koen, että he jäävät jotenkin tosi yksin sitten, kun he valmistuvat. Enemmän laittaisin resursseja siihen ohjaukseen, että sitten kun siirrytään sieltä opiskelijamaailmasta sinne työelämään, niin miten pystyttäisiin paremmin tukemaan näitä kansainvälisiä opiskelijoita, koska työelämä, sielläkin se rakenteellinen rasismi näkyy. Ja minusta tuntuu, että tosi moni jää yksin siinä vaiheessa. Siihen ehkä laittaisin enemmän resursseja siihen kohtaan kyllä.

 

Eric Carver [00:32:02]: Niin, jos olen Katri sinua oikein ymmärtänyt ja Socon toimintaa ja tavoitteita, niin te näette kuitenkin, että ne rasistiset rakenteet ja ongelmat, mitä yliopistossa on, niin ne ovat yhteiskunnassa läsnä olevia ongelmia. Ja teillä tietysti fokus on täällä, mutta myös siellä, mistä ne tulevat.

 

Akseli Tiitta [00:32:24]: Kyllähän se näkyy myös siinä, että viime syksynä, kun paljon puhuttiin kansainvälisistä opiskelijoista ja muista, niin kyllähän monet kansainväliset opiskelijat kertoivat siitä, että yksi syy olla jäämättä Suomeen on se semmoinen yhteiskunnan rasistisuus ja semmoinen, mitä täällä monessa paikassa piilee.

 

Eric Carver [00:32:52]: Joo, itse asiassa tällä tuotantokaudella tullaan käsittelemään ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajataustaisten koulutus- ja ura-asioita vähän myöhemmin. Me varmaan, minusta tuntuu, niin koko yhteiskunnassa nyt ollaan pikkasen hukassa sen intersektionaalisuuden ymmärtämisen kanssa. Eli sen kanssa, että kun me yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa edistämme, niin on monia asioita, mitä meidän pitää ottaa huomioon. Se ei ole vaan vaikka rasismi tai vaikka vammaisten tai neuroepätyypillisten kokema syrjintä tai rakenteelliset esteet. Ihmiset voivat kuulua useampaankin vähemmistöön, vaikka ei olisi näkyvä vähemmistön osa. Että miten me luomme sen tyyppisiä toimintatapoja ja rakenteita esimerkiksi yliopistokontekstiin, jotka olisivat kaikille hyviä. Sen sijaan, että me juoksemme sen perään, jonkun yhden asian perässä. Ja sitten kun samalla on kuitenkin niin, että jokainen ongelma pitäisi pystyä kohtaamaan siinä, kun se on. Jos meillä on rasistisia rakenteita, meidän pitää voida puhua siitä ilman, että tulee [?? 00:34:07] kehä, että no, entäs syrjäytyneet miehet Pohjois-Karjalassa? Joo, tärkeä asia, mutta nyt puhutaan tästä. Nyt puhutaan tästä rasismista. Eli se, että miten pystytään yhdistämään kaikille inklusiivisen ja saavutettavien rakenteiden, organisaatioiden ja yhteisöiden luominen siihen, että myös kohdataan yksilö ja ne yksittäiset ongelmat. Mitä te ajattelette tästä? Tämä oli vähän tämmöinen metakysymyssarja teille, pommitin muuten. Tämä on minusta vähän vaikeaa. Meillä muutenkin yhteiskunnassa mielestäni kompasteltu nyt kovasti.

 

Akseli Tiitta [00:34:43]: Mä oon täysin samaa mieltä sun kanssa siitä. Mielestäni aikaisemmin puhuttiin siitä, että monet asiat lähtee asenteista, asennetasolta. Toisaalta, ennen kuin on joku asenne, niin täytyy olla faktat hallussa. Minä ajattelen, että kaikkien tässä yhteiskunnassa pitäisi olla avoimia keskustelulle ja tietyllä tavalla uteliaita kuulemaan, että minkälaisia kokemuksia muilla ihmisillä on erilaisista asioista. Ja se, että jos minulla on joku kokemus vaikka yliopistossa opiskelusta, niin se ei ole absoluuttinen totuus. Tämä pätee minun mielestäni moneen eri yhteiskunnan osa-alueeseen, niin täytyisi olla jotenkin avoin sille, että mitä ympärillä tapahtuu.

 

Katri Onali [00:35:40]: Joo, ihan samaa mieltä, että kohdataan ihminen ihmisenä. Ollaan avoimia sen toisen ihmisen ajattelulle. Ja tuntuu, että tosi moni on jotenkin niin kiinni siinä omassa ajattelutoiminnassaan, että kaikki eivät ole välttämättä valmiita hyväksymään erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia. Niin tavallaan, että pystyy kuulemaan sen toisen ihmisen kokemuksia ja tarinoita. Sille pitäisi olla enemmän avoin.

 

Eric Carver [00:36:14]: Minä fanitan semmoista teksaslaista sosiaalitieteilijää, kun Brené Brown. Ja hän sanoi, että kun hän opiskeli sosiaalitiedettä ja opettikin sitä pitkään, niin hänen ensimmäinen paradigma oli se, että meidän pitää oppia ymmärtämään toisia. Millaista on olla toisen ihmisen kengissä? Ja nykyään hän ajatteli niin, että ei, me emme voi sitä tehdä. Ainoa asia, mitä me voimme tehdä, me voimme kysyä, kuunnella ja uskoa sen toisen ihmisen kokemus. Mitä ajattelette tästä?

 

Akseli Tiitta [00:36:51]: Niin, varmaan tähän tietyllä tavalla, jos miettii yleisiä trendejä, mistä puhutaan, viime aikoina puhuttu vaikka polarisaatiokehityksestä. Se varmaan tietyllä tavalla estää sitä, että pystytään toisten näkökulmia kuuntelemaan ja ymmärtämään. Jo lähtökohtaisesti pistetään jarrut päälle ja heti kättelyssä hylätään toisen kokemus. Mutta minä ajattelen, että näinhän se on, että ihmisten pitäisi olla empaattisia olentoja ja sillä pääsee aika pitkälle.

 

Katri Onali [00:37:35]: Ja pitäisi luoda enemmän turvallisia tiloja, joissa näistä asioista voidaan keskustella avoimesti ja rehellisesti. Yliopisto voisi enemmän luoda turvallisia tiloja ja paikkoja, missä näistä asioista voidaan yhdessä keskustella.

 

Eric Carver [00:37:56]: Pystytään oppimaan toisiltamme, olemaan kunnioittavia ja arvostavia toisiamme kohtaan. En heitä enää jokerikysymystä teille, Akseli, Katri. Nämä ovat vaikeita aiheita. Minä arvostan tosi paljon, kun tulitte juttelemaan näistä. Mutta yhden kysymyksen vielä teille heitän, koska se on kaikille vieraille sama. Yhdenvertaisesti sama. Eli lukuvinkki kuulijoille. Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Jos Katri aloittaa.

 

Katri Onali [00:38:23]: Joo. Mikä itselle tulee nyt ensimmäisenä mieleen on Suvi Keskisen ja kumppaneiden toimittama teos, semmoinen kuin Rasismi, valta ja vastarinta. Se on tosi hyvä teos, suosittelen sitä ihan kaikille. Tällä hetkellä itse asiassa aloitin lukemaan semmoista kirjaa, kuin Miksi en puhu valkoisille rasismista. Ja olen kyllä tykännyt siitä tosi paljon, mitä olen nyt ehtinyt lukea sitä ja sitäkin voin suositella. Mutta kyllä ehkä itselle merkityksellisin teos, minkä olen itse lukenut, on Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Se on ollut ensimmäinen kirja, johon olen pystynyt jotenkin samaistumaan ja jotenkin kokenut, että minä tulen kuulluksi, että muitakin ihmisiä, jotka ovat kokeneet samoja asioita. Se on ehkä ollut semmoinen käänteentekevin kirja mun elämässä.

 

Eric Carver [00:39:23]: Mitäs Akseli suosittelee?

 

Akseli Tiitta [00:39:24]: No täytyypä pistää lukulistalle nämä, mitä Katri mainitsi. Minulla on todella ohi aiheen, minun lukusuositukseni. Minulla oli myös vaikeaa miettiä tätä kysymystä, koska olen aika monipuolinen lukija, että mä luen vähän sitä, mitä käteen sattuu kirjakaupasta tai kirjastosta tai antikvariaateista. Antikvariaatit ovat Helsingissä ihan parhaita. Mietin vaikuttavia kirjoja, mitä olen menneinä vuosina lukenut. Olen itse, opiskelen taloustiedettä ja julkinen talous on aina ollut minulle kiinnostava ja toki myös ajankohtainen aihe tällä hetkellä. Minä suosittelisin Sixten Korkmanin kirjoja kaikille, muun muassa Väärää talouspolitiikkaa ja Talous ja utopia ja viimeisimpänä Talous ja humanismi. Ne ovat ihan mahtavia, eikä tarvitse olla taloustieteilijä tai taloustieteen opiskelija, että niitä voi lukea, vaan ne on hyvin selkeästi kirjoitettuja, mutta vaikeista ja monimutkaisista asioista. Ehkä tämä on minun päivän lukusuositukseni.

 

Eric Carver [00:40:44]: Tässä nämä kuusi kirjaa jos lukee, niin varmaan tulee aika paljon viisaammaksi. Olen myös Koko Hubara fani ja kyllä Sixteniäkin. Aina odotan, että mitähän sieltä tulee seuraavaksi. Humaania sivistystä, semmoista arvostavaa tapaa puhua. Ei valitettavasti ole liikaa sitä meillä tällä hetkellä. Hei, tosi paljon kiitoksia Akseli ja Katri, kun tulitte vieraksi.

 

Akseli Tiitta [00:41:07]: Kiitos paljon.

 

Katri Onali [00:41:07]: Kiitos paljon.

 

 

[äänite päättyy]

Puhumme tässä jaksossa erilaisista oppijoista yliopistossa. Minkälaisia oppiseen liittyviä vaikeuksia tai haasteita yliopisto-opiskelijoilla on? Kuinka hyvin yliopistoissa osataan ottaa huomioon erilaisten oppijoiden tarpeet? Miten erilaisten oppijoiden tukea pitäisi kehittää tulevaisuudessa? Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä yliopistossa opiskelusta saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 9. jakson vieraana on Erilaisten oppijoiden liiton verkostokoordinaattori Heli Turja. Erilaisten oppijoiden liitto (EOL) on vuonna 2001 perustettu kansalaisjärjestö, joka edistää erilaisten oppijoiden oppimisen, opiskelun ja työllistymisen mahdollisuuksia sekä yhteiskunnallista osallisuutta. Liittoon Heli tuli kehittämään aikuisten oppimisen tukea valtakunnallisen ESR-hankkeen Taitotuunaajat projektipäällikkönä syksyllä 2016. Aiempaa hankekokemusta Helillä oli muun muassa Helsingin yliopiston koordinoimasta VALOA-hankkeesta, missä edistettiin korkeakoulujen kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden ura-aloitusmahdollisuuksia Suomessa. Turja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja hänellä on ammatillisen opettajan pätevyys.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 41. ja kolmannen tuotantokauden 9. jakso.

Jakson aiheena ovat erilaiset oppijat yliopistossa.  Vieraana Erilaisten oppijoiden liiton verkostokoordinaattori Heli Turja.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 21.3.2024. Jakson pituus 53 minuuttia.

Eric Carver [00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden yhdeksännen jakson vieraana on Erilaisten oppijoiden liiton verkostokoordinaattori Heli Turja. Erilaisten oppijoiden liitto, EOL, on vuonna 2001 perustettu kansalaisjärjestö, joka edistää erilaisten oppijoiden oppimisen, opiskelun ja työllistymisen mahdollisuuksia sekä yhteiskunnallista osallisuutta. Liittoon Heli tuli kehittämään aikuisten oppimisen tukea valtakunnallisen ESR-hankkeen Taitotuunaajat projektipäällikkönä syksyllä 2016. Aiempaa hankekokemusta Helillä on muun muassa Helsingin yliopiston koordinoimasta Valoa-hankkeesta, jossa edistettiin korkeakoulujen kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden uranaloitusmahdollisuuksia Suomessa. Turja on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja hänellä on ammatillisen opettajan pätevyys. Tervetuloa mukaan keskusteluun, Heli.

 

Heli Turja [00:01:26]: Kiitos, että sain tulla.

 

Eric Carver [00:01:28]: Puhutaan tänään tässä jaksossa Helin kanssa erilaisista oppijoista yliopistossa. Minkälaisia oppimiseen liittyviä vaikeuksia tai haasteita yliopisto-opiskelijoilla on? Kuinka hyvin yliopistoissa osataan ottaa huomioon erilaisten oppijoiden tarpeet? Miten erilaisten oppijoiden tukea tulisi kehittää tulevaisuudessa? Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille? Mutta aloitetaan tästä Erilaisten oppijoiden liitosta, joka ei ole välttämättä tuttu kaikille kuulijoille. Minkälaisia asioita Erilaisten oppijoiden liitto tekee ja mitä tukea se tarjoaa yliopisto-opiskelijoille ja yliopistoille?

 

Heli Turja [00:02:11]: Erilaisten oppijoiden liitto, niin kuin sanoitkin, on kansalaisjärjestö. Liitto on 2001 perustettu, mutta Suomessa on tehty kapea-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa töitä kolmannella sektorilla jo aiemmin. Liiton syntyhistoria on, voisiko sanoa vähän sellainen, että ensin oli muna ja sitten kana ja toisinpäin. 80-luvun puolivälissä suurin piirtein liiton ja meidän jäsenyhdistyksemme Helsingin seudun erilaisten oppijoiden kunniapuheenjohtaja Airi Valkama teki TV1:n koulutusohjelmille ohjelman oppimisvaikeuksista. Siihen aikaan puhuttiin sanasokeudesta. Ja kun se ohjelma oli tullut ulos, niin sen jälkeen Yleisradion yleisöpuhelimet, linjat olivat tukossa. Siitä Airi teki sen johtopäätöksen, että tämä oli ilmeisesti aihe, joka vaatii vähän lisää, enemmän tutkimista. Ja näin ollen perustettiin sitten Helsinkiin HERO eli Helsingin seudun erilaiset oppijat, joka on nyt yksi meidän jäsenyhdistyksistämme. Ja vähitellen sana levisi siitä, ja näin ollen hyvin paljon eri puolilta Suomea tuli yhteydenottoja HEROon. Ja lopulta tilanne oli tuossa 2000-luvun alussa sellainen, että katsottiin, että on parempi muita yhdistyksiä ja eri puolilta Suomea tulevia yhteydenottoja varten eriyttää liitto. Ja liitossa on tällä hetkellä 11 jäsenyhdistystä, joista HERO ja Varsinais-Suomen Dysleksia juhlivat tänä vuonna 30-vuotissyntymäpäiviään. Vaasassa oleva Datero ry, joka on vähän erilainen jäsenyhdistys kuin nämä muut, eli heillä on oppimisen tukivälineisiin liittyviä muita yhdistyksiä jäseninä, eikä henkilöjäseniä niin kuin meidän muilla jäsenyhdistyksillämme, he viettävät 25-vuotissyntymäpäiväänsä. Eli liitto on ollut jo aika pitkään toiminnassa. Koko ajan Erilaisten oppijoiden liitolla on ollut se tulokulma, että tehdään paljon yhteistyötä eri tutkimuslaitosten kanssa. Helsingin yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Niilo Mäki Instituutti, Kuntoutussäätiö täällä Helsingissä. Mutta liitossa on tämä erilaisen oppijuuden kokeminen eli erilaiset oppijat itse. Tällä hetkellä liitto on keskittynyt enemmän aikuisten oppimisen tuen asioihin. Me järjestetään koulutuksia, tapahtumia ja ohjausta ja neuvontaa. Meillä on muun muassa kerran viikossa avoin neuvontapuhelin. Nettineuvojalle voi tietysti aina laittaa ajankohtaan katsomatta kysymyksiä. Meillä on oppimisen apuvälinekeskus, joka on myös lähtenyt tällaisena hanketoimintana liikkeelle, mutta tällä hetkellä osana liiton toimintaa. Ja he seuraavat hyvin tarkkaan sitä, että mitä kehitystä oppimisen tuen välineissä on, niin manuaalisissa kuin digipuolellakin, jonne nyt koko ajan yhä enemmän mennään. Tällä hetkellä myös niissä tämä tekoäly nostaa päätään, miten se sitten voi olla hyödyksi. Ja miten myös siinä henkilöt, joilla on oppimisen haasteita, oppivat niitä karikoita väistämään. Erittäin keskeinen osa liiton toiminnassa on tietysti vaikuttamistyö. Viimeaikaisempia, mitä on saatu aikaiseksi, on muun muassa tämä, että eduskunnassa on Erilaisten oppijoiden tukiryhmä. Ja siellä on viety asioita eteenpäin ja on saatu myös lauselmaa, että mitä pitäisi tehdä aikuisten oppimisen tuen lisäämiseksi. Tällä hetkellähän kapea-alaisen oppimisen vaikeuksien kohdalta lakisääteisesti se tuki on tuolla perusopetuksessa. Nyt kun perusopetuksen ikää nostettiin 18 vuoteen, niin se tulee sieltä myös toisella asteella, eli lukio ja ammatillinen koulutus. Siellä on myös jo havaittavissa, että siinä vaiheessa, kun koulutuksen aikana opiskelija täyttää sen 18 vuotta, niin miten se tuki siellä toteutuu. Korkeakouluissahan se on tällä hetkellä suosituksena, niin ammattikorkeakouluissa kuin tiedeyliopistoissa.

 

Eric Carver [00:07:00]: Yksilölliset järjestelyt, niin nehän ovat kai kuitenkin ihan lakisääteinen oikeus.

 

Heli Turja [00:07:06]: Yksilölliset järjestelyt ovat, ja nythän se on siinä vaiheessa, kun opiskelijahaut ovat, niin aika hyvin korkeakoulut tuovat sen esille siellä hakusivuilla, että miten opiskelija saa yksilölliset järjestelyt pääsykokeisiin. Ja se on myös esimerkiksi semmoinen, missä liittoon otetaan yhteyttä, että mistä saan esimerkiksi lukilausunnon. Jos on se tilanne, että ei ole enää esimerkiksi lukiossa, vaan on vaikka välivuosi siinä alla ja lähdetään jatkamaan. Ja tällä hetkellä esimerkiksi aikuisten kohdalla lukilausunnon saaminen, jos et ole opiskelija- tai työterveydenhuollon piirissä, niin on aika paljon kolmannen sektorin ja yksityisen terveydenhuollon varassa.

 

Eric Carver [00:08:02]: Jos me ajatellaan tavallista yliopisto-opiskelijaa tai vaikka opettajaa yliopistolla, niin mitä se tuki käytännössä on, mitä te tarjoatte?

 

Heli Turja [00:08:14]: Meillä opettajat ottavat yhteyttä usein sellaisissa tilanteissa, että he ovat ehkä kohdanneet ensimmäisen kerran opiskelijaryhmässä henkilön, joka on tuonut esille, että hänellä on oppimisen vaikeuksia. Se on heille uusi asia. Meillä on opettajille koulutuksia siitä, mitä ovat kapea-alaiset oppimisvaikeudet. Lukivaikeus on se meidän tulokulmamme ja kärki, jolla tullaan. Lukivaikeutta kokee noin joka kymmenes henkilö. Mutta jos puhutaan oppimisvaikeuksista, niin prosenttiluku voi mennä sinne 20:een. Eli joka viides vastaantulija voi kokea jonkinlaisia oppimisen haasteita. Ja oikeastaan se kimurantein tilanne tulee, koska se on jokaisella yksilöllistä. On kyse neuroepätyypillisestä asiasta. Eli se, miten se ilmenee kelläkin, niin se on vähän niin kuin ominaisuus. Ja voi olla, että esimerkiksi lukilausunto on kahdella henkilöllä, ihan tismalleen samoja asioita, oireita on siellä kartoitettu. Se miten ne ilmenevät heidän toiminnassaan ja tavassaan oppia, niin ne voivat olla jopa ihan melkein päinvastaisia. Eli opettajille tietoa, mistä on kyse silloin, kun henkilö, opiskelija tulee sanomaan, että minulla on oppimisen haasteita. Ja miten sitä voi kohdata. Tämä kohtaamiskoulutus on myös aika kysyttyä, koska siinäkin tulee vähän sellainen, että kun jollekin sanoo, että hei, minulla on lukivaikeus tai kapea-alaisia oppimisvaikeuksia, niin ilmaan jää semmoinen äänetön nuotti soimaan. Ja tulee vaivautunut hiljaisuus ja sitten, aivan. Mutta tässä on meidän kurssiaineistomme. Kyllä, mutta miten voin saada tukea. Ja miten tällä hetkellä esimerkiksi korkeakoulujen puolella opettajilla se tietous, että saavutettavuuskirjasto Celia, sieltä myös muut kuin näkövaikeuksien kanssa saavat korkeakoulun materiaaleja hyvin paljon jo äänikirjoina. Ja jos on joku uusi, tuore materiaali, niin se on aika lyhyt aika, kun he pystyvät sen tuottamaan ääniversiona. Ja tietysti tenttijärjestelyt myös sen pääsykokeen jälkeen. Eli tällä hetkellä aika paljon on vielä korkeakouluissa, että oikeasti se yksilöllinen mahdollisuus suorittaa tutkintoja ja saada niitä vaihtoehtoja, niin on aika paljon siellä henkilöstön tietoudesta kiinni. Eli voi olla, että esimerkiksi samassa tiedekunnassa jollain kurssilla luennoitsijat ovat hyvinkin tietoisia ja tarjoavat vaihtoehtoista suoritustapaa tai materiaalia. Toisella kurssilla voi olla, että luennoitsijat eivät ehkä vielä ole niin tietoisia. Eli korkeakoulupuolella se tietoisuus ja miten sen pystyy suorittamaan on vähän vielä henkilösidonnaista. Eli tätä tietoa aika paljon korkeakouluihin. Mutta nyt on onneksi ollut ilahduttavaa huomata semmoinen trendi, että korkeakouluissa on havahduttu tähän. En tiedä, oliko se jopa tämän pandemian tuoma herätys siihen, että asioita voi tehdä eri tavalla. Ja silloin kun puhutaan kapea-alaisista oppimisvaikeuksista, eli lukivaikeudesta, matematiikan tai kirjoittamisen vaikeudesta tai hahmottamisen haasteista, niin jos opiskelijalla on se lausunto, se ei se tarkoita sitä, että hänen oppisuoritustaan mitenkään helpotettaisiin tai materiaalia vähennettäisiin. Kyse on siitä, että etsitään toinen vaihtoehto, toinen formaatti tehdä. Mitä on kuullut sellaisia hyviä käytänteitä, niin esimerkiksi esseen on voinut suorittaa haastatteluna tai podcastina.

 

Eric Carver [00:12:51]: Kyllä. Mennään näihin käytännön juttuihin tästä seuraavaksi. Puhuit tässä lukihäiriöstä jo ja että se voi tarkoittaa vähän eri asioita käytännössä. Minkälaisia oppimiseen liittyviä vaikeuksia tai haasteita yliopisto-opiskelijoilla on? Ymmärrän, että tämä on laaja kysymys. Mitkä ovat pääasialliset haasteet, joita haluaisit nostaa esiin?

 

Heli Turja [00:13:20]: Silloin kun me kehitimme tätä Oppimisen olohuone -mallia, matalan kynnyksen mallia, joka nyt tällä hetkellä löytyy meidän liittomme sivustolta aikuisten oppimisen tukena. Tämä yksilöohjausmalli on osa sitä. Siinä kohdatuissa ja ohjatuissa henkilöissä oli todella paljon korkeakouluopiskelijoita mukana. Lähes kaikilla kysymys, joka sai heidät ottamaan meihin yhteyttä, oli se, että miten saan suuren materiaalimäärän hallintaan. Miten löydän sieltä sen oleellisen. Tai toinen oli tämä ajanhallinta. Eli siinä hankkeessa me kohdattiin yli 300 henkilöä. Heistä nuorimmat oli 17-vuotiaita ja vanhimmat 62. He olivat erilaisilla taustoilla. Ja jokaisen kanssa, nyt myös jälkeenpäin, tätä mallia on jäänyt eri puolilla Suomea käyttöön, niin kaikkien asiakkaiden kanssa keskustellaan siitä ajanhallinnasta. Se on jotenkin tässä ajassa, joka varsinkin korkeakouluopiskelijoilla on se haaste. Korkeakoulussa tietysti se on luonnollista, että itsellä on se vastuu siitä, että miten ottaa kursseja, miten opinnot edistyvät. Mutta muutoinkin se, että se itsenäinen työskentely, projektityöt, etäopiskelu, niin se on aika haastavaa. Toisethan sitten taas, jotka pitävät siitä itsenäisestä työskentelystä, niin toisille se sopii. Mutta jos esimerkiksi siellä vaikka lukivaikeuden yhteydessä on vähän vaikka add:tä. Adhd on enemmän tiedetty, että ollaan vähän levottomia ja ei pystytä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Add on se, että koskaan ei oikein ole sopivaa aikaa. Jos minun pitäisi lukea vaikka kymmenen sivua, niin onko minulla nyt riittävä aika. Eli he tarvitsevat itselleen turvallisen tilan siihen, että voin tehdä tämän tehtävän. Kun niitä tehtäviä alkaa kasaantua, niin ei enää oikein löydetä lankakerän päätä, mistä sitä lähtisi purkamaan. Aika monilla myös korkeakouluopiskelijoilla on se, että ei niinkään mitä opiskelen vaan miten opiskelen. Ja sen oman tyylin, itselleen sopivan opiskelumallin löytämisessä on se haaste. Ja se tulee vähän sen jälkeen, kun on se uutuuden viehätys siitä lähtenyt pois, eli opinnot ovat edenneet vähän pidemmälle. Ja se ei myös ole ollenkaan harvinaista, että esimerkiksi korkeakoulussa vasta havaitaan, että hei, tarvitsisin ehkä nyt sen lukitestauksen, että minulla on mahdollisesti oppimisvaikeuksia. Siinä vaiheessa, kun on lähdetty korkeakouluun, niin varsinkin jos ajatellaan esimerkiksi Helsingin yliopistoa, niin tänne tulee paljon opiskelijoita, jotka muuttavat toiselta paikkakunnalta. Ja siinä sen ensimmäisen lukukauden alussa on valtava elämänmullistus. On uusi kotipaikkakunta, opiskelupaikka, asunto. Ehkä ensimmäisen kerran ollaan siinä tilanteessa, että sinne opintoihin aamulla lähdetäänkin itsenäisesti. Siellä ei olekaan höyryävä tee- tai kahvikuppi odottamassa keittiön pöydällä, kun herää. Ja kaikki se, uudet parisuhteet, uudet ystävät. Se on valtava mullistus. Ja jos on ollut tunnistamattomia oppimisen vaikeuksia, joihin on ollut vahvat kompensointikeinot, vahva struktuuri siellä lapsuuden kodissa vielä lukioaikoina opiskeluissa, niin se hajoaa siitä ympäriltä ja ollaankin uuden edessä.

 

Eric Carver [00:17:44]: Sitä omaa toimijuutta tarvitaan aika paljon.

 

Heli Turja [00:17:47]: Sitä tarvitaan paljon. Ja löytää se, että miten kaiken sen sovittaa. Opiskelut, harrastukset, ystävät, perhe, työ. Osa tarvitsee, ei niinkään sitä nepsy-puolelle menevää tukea, vaan myös, että osa vielä ajattelee opiskelun olevan sitä, että kaikki pitää oikeasti oppia lukemalla. Ja on ollut henkilöitä vastassa, jotka esimerkiksi, kun on käyty sitä vanhaa koulupolkua sieltä, on päästy sinne korkeakouluvaiheeseen lävitse, että miten aiemmin olet näitä asioita tehnyt, niin on tullut ihan sellaisia, että jopa lukiovaihe on menty ulkoa opettelulla läpi. Ja korkeakoulussa se uuden tiedon määrä on niin valtava, että se metodi ei enää siellä toimi.

 

Eric Carver [00:18:46]: Se ei ole mahdollinen.

 

Heli Turja [00:18:47]: Se ei enää toimi.

 

Eric Carver [00:18:48]: Eli siellä voi olla se lukihäiriötausta tai voi olla juuri add, adhd tai autismin kirjo, mutta käytännössä ne vaikeudet ja haasteet liittyvät nimenomaan siihen, että miten niistä lähtökohdista ja sillä rakenteella, mikä on nyt olemassa, niin otetaan haltuun niitä materiaaleja ja löydetään se aika ja se rytmi.

 

Heli Turja [00:19:18]: Kyllä. Ja myös miten opitaan käyttämään uusia opiskelualustoja, esimerkiksi sähköisiä opiskelualustoja. On ollut asiakkaita, jotka ovat ottaneet yhteyttä siinä vaiheessa, kun Kelalta on tullut, että sinun opintosi eivät ole enentyneet, että on tullut taloudellinen puoli vastaan. Ja on käynyt ilmi, että on eksynyt sinne opiskelupohjalle. Eli on tehnyt kyllä valtavasti töitä koko lukuvuoden ajan, mutta ei ole saanut yhtään kurssia loppuun saakka. Eli on eksynyt sinne, ei ole hahmottanut sitä, että miten ne kurssit siellä sähköisessä ympäristössä menevät. Ja kun kysyit sitä, että miten opettajat voivat auttaa, niin sellaisen struktuurin luominen myös vielä siellä ihan luennoilla. Eli avata luentojen alussa sitä, että tämä luentosarja kuuluu tähän opintokokonaisuuteen. Tänään käsitellään tätä aluetta. Ja seuraavan kerran luento liittyy tähän. Vähän sitä, että missä kohtaa ollaan siinä aikajanalla menossa. Ja jos siellä kurssissa on jotain itsenäisiä tehtäväkokonaisuuksia, niin vähän myös muistuttaa siitä, että se palautus on silloin ja se oli näin laaja. Aivotutkimuksen puolella on kuitenkin tullut aika monta kertaa meillä yhteistyössä se esille, että vasta noin 26-vuotiaana henkilö pystyy hahmottamaan aikaa kolme kuukautta suhteellisen realistisesti eteenpäin. Ja se on toisaalta meillä jo se ihanneikä, että ajatellaan, että sinä olisit jo valmistunut sieltä korkeakoulusta.

 

Eric Carver [00:21:09]: Kyllä, jos valtiovallalta kysytään, niin jo aikaa sitten. Näinhän se on. No, sinä olet tähän jo viitannutkin ja tuonut näitä esiin, mutta kerrataan ja syvennytään tähän vielä enemmän. Kuinka hyvin sinun mielestäsi yliopistoissa osataan ottaa huomioon erilaisten oppijoiden tarpeet tällä hetkellä?

 

Heli Turja [00:21:32]: Se osataan ottaa koko ajan paremmin. Eli kehitystä tapahtuu ja on myös havahduttu siihen, että eri vaiheita, niitä nivelvaiheita, tulee. Viime syksynä Turun yliopistosta, niin muun muassa siellä esteettömyyden ja saavutettavuuden osalta saavutettavuustyöryhmässä lähdettiin pohtimaan sitä, että mitä jos opiskelija on saanut sitä tukea sen korkeakoulupolkunsa ajan. Ja hän pääsee siihen vaiheeseen, että hänen on aika tehdä kandin tai pro gradu -tutkielma. Ja niissähän on sisäänkirjoitettuna akateeminen osaaminen ja tekstin oikeellisuus, jotka esimerkiksi lukihäiriössä ja -vaikeudessa ovat haaste. Ja he tällä hetkellä pohtivat sitä, että miten se pitäisi huomioida. Tai pitäisikö se huomioida siinä kohtaa, koska se on kuitenkin osa sitä tutkielman tuloksellisuutta. Onko tällaisella henkilöllä, jolla on oppimisen vaikeus, ja se näkyy esimerkiksi siellä oikeinkirjoituksen puolella, niin onko hänellä mahdollisuutta siinä näyttää se oma potentiaalinsa. Helsingin yliopistossakin esimerkiksi ollut pro gradu -tutkielmia, joissa arvioitsija on pohtinut, jos hänellä on ollut tiedossa, että opiskelijalla on ollut oppimisen vaikeuksia, miten paljon se vaikuttaa siihen, miten on tuonut itse sitä sisältöä esille ja käsitellyt sitä aihetta. Ja kuinka monta kertaa esimerkiksi jostain kankeista lauserakenteista voi katsoa, että se vaikuttaa. Ja nämä eivät ole mitenkään helppoja asioita miettiä, mutta se on todella hyvä, että niitä on ruvettu miettimään.

 

Eric Carver [00:23:55]: Niin milloin se kielellinen ilmaisu on se osaamistavoite itsessään ja milloin se on väline. Ja pitäisikö se ottaa huomioon siinä arvioinnissa.

 

Heli Turja [00:24:10]: Välineellinen, opiskelijoillahan on esimerkiksi tämä Office 365 Word -kirjoitusohjelma. Aika monessa korkeakoulussa he saavat sen oppilaitoksen puolelta käyttöönsä. Mutta en tiedä, kuinka paljon opiskelijoilla ja henkilöstöllä on tiedossa, että syvälukuohjelman puolelta voi saada täysin, kun hieman harjoittelee, niin pystyy kirjoittamaan kaiken sanelemalla. Eli meillä on periaatteessa näissä meidän älylaitteissamme, koneissa, tableteissa, älypuhelimissa, niin voisiko sanoa, siellä on oma sihteeri, joka voi tehdä tämän tyyppistä kielenhuoltoa puolestasi ja helpottaa sitä kirjoittamista. Yhtä lailla kuin äänikirjat helpottavat materiaalin käsittelyä ja kuuntelua. Ja nämä ominaisuudet, että pystytään kuuntelemaan. Mutta kuitenkin kyllähän se prosessi on opiskelijan itsensä työstettävä.

 

Eric Carver [00:25:12]: Kyllä. Niin ja se on tietysti tärkeä yhdenvertaisuuden kannalta, että ne osaamistavoitteet ovat samat.

 

Heli Turja [00:25:19]: Osaamistavoitteet ovat kapea-alaisissa oppimisvaikutuksissa aina samat. Niissä ei ole sitä. Se on vähän semmoinen asia, joka vielä osittain on epäselvää. Ajatellaan, että pääsee helpommalla. Esimerkiksi korvaaviin tehtäviin lisätään materiaalia, mikä on vähän nurinkurista.

 

Eric Carver [00:25:38]: Kyllä.

 

Heli Turja [00:25:39]: Koska kyse ei ole siitä. Se ei ole helpompaa sanella tekstiä tai kuunnellen painaa mieleensä asioita, mutta se on vaihtoehtoinen tapa. Ja opiskelijallekin, jos siihen lähtee, niin se ei heti onnistu, eli sitä pitää… Näissä meidän esimerkiksi opiskelijoille suunnatuissa työpajoissamme heillä on mahdollisuus harjoitella sitä, että miten vaiheittain harjoittelee sen uuden työkalun käyttöönottoa.

 

Eric Carver [00:26:11]: Kyllä. Niin nythän meillä teknologia kehittyy aivan valtavasti vaikka sanelun tai tekstin kirjaamisen osalta. Siinähän on meillä paljon mahdollisuuksia, myös tämmöinen tukiäly.

 

Heli Turja [00:26:26]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:26:26]: Juuri näihinkin asioihin. Miten erilaisten oppijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää? Mitä sinä haluaisit nostaa esiin?

 

Heli Turja [00:26:37]: Minun mielestäni se olisi hyvä, että jossain vaiheessa esimerkiksi korkeakouluissa se olisi sisäänkirjoitettu sinne rakenteisiin. Ja että se ei olisi henkilösidonnaista, mitä se on tällä hetkellä. Tosin siihen varmaan siinä vaiheessa, että jos se on siellä rakenteissa sisällä, niin se olisi ihan lakisääteistä eikä vain suosituksena. Mutta se on varmaan se tavoite, joka mahdollistaisi yhdenvertaisuuden toteutumisen myös aidosti. Siellä olisi tieto kaikissa korkeakouluissa ja jokaisessa tiedekunnassa. Kun sinulle tulee näitä haasteita, niin kehen otan yhteyttä, miten otan yhteyttä ja minkälaisen ajan kuluessa voisin saada mahdollisesti sitä tukea tai apua. Eli tässä pandemian kohdalla esimerkiksi Kuopion Oppimisen olohuone teki yhteistyötä joidenkin korkeakoulujen kanssa omalla alueellaan, mistä otettiin yhteyttä, koska opiskelijaterveydenhuollossa akuutit tapaukset olivat lisääntyneet. Totta kai esimerkiksi lukitestiin pääseminen ei ole niin akuuttia ja testien pääsyajat venyivät puolesta vuodesta vuoteen. Jos opinnot ovat jumissa, että oikeasti tarvitsisi erityisjärjestelyitä, että pääsee tenteistä lävitse tai saa kursseja suoritettua, niin puoli vuottakin on aika pitkä aika odottaa lausuntoa, jolla saa erityisjärjestelyitä itselleen. Ja siinä tietysti voi itse myös metodeja muokata. Jos se on siellä järjestelmässä, ehkä se myös opiskelijoilla voisi helpottaa sitä. Tällä hetkellä korkeakouluissa se on opiskelijan vastuulla viedä erikseen jokaiselle kurssin pitäjälle, luennoitsijalle, professorille se tieto, että hei, minä olen erilainen oppija. Ja se omalla tavallaan tuo vähän lisärasitetta. Se on myös nuorilla, että he eivät välttämättä ajattele sitä niin. Kyllä minä nyt tämän kurssin sinnin lävitse. Ei minun tarvitse tällä kertaa sitä mennä sanomaan. Eli se stigma siinä erottua joukosta, myöntää, että tarvitsen lisäaikaa tenttiin tai tarvitsen vähän pidemmän ajan projektityön palauttamiseen tai jotain muuta vaihtoehtoista materiaalia. Mikä lähde se voisi olla, mitä voisin käyttää kurssilähteiden rinnalla. Se on aikamoinen kynnys mennä joka kerta sinne sanomaan, että hei, minä olen vähän erilainen.

 

Eric Carver [00:29:54]: Joo, tässä aikaisemmassa jaksossa puhuttiin meidän opintopsykologitiimimme Anu Lehtisen kanssa juuri, että kun meillä ei ole ainakaan vielä, enkä tiedä onko muissakaan korkeakoulussa, tämmöisiä järjestelmiä, johon yksilöllisen tuen tarpeet voitaisiin kirjata ja opiskelijan suostumuksella se tieto voitaisiin jakaa vaikka kurssi-ilmoittautumisen yhteydessä opettajille. Joissain yliopistossa maailmalla tällaisia malleja on, jolloin tavallaan sen viestinviejän rooli viedään opiskelijalta pois. Hänellä ei ole sitä taakkaa, vaan hän voi sen järjestelmän kautta viestiä. Mitä mieltä sinä olet tämmöisestä?

 

Heli Turja [00:30:32]: Mun mielestä se olisi ehdottomasti hyvä vaihtoehto, jos se voisi toteutua .Koska siinä vaiheessa, kun opiskelijalle se alkaa tuntua taakalta, niin hän alkaa olla jo aika uupunut. Ja riippuen vähän jokaisen siitä yhdistelmästä, niin se voi olla joillekin jo yksistään se, että jos olet esimerkiksi siellä kirjolla jonkin verran, niin että sinä otat tällaisen erillisen kontaktin, niin se voi olla jo sinulla se kynnys. Se kurssi voisi mennä itsessään, mutta että sinä joudut tekemään siitä tämmöisen erillisen ulostulon. Mutta esimerkiksi kurssiopiskelijan ilmoittautumislistassa olisi se merkintä, että täällä on nyt erilaisia oppijoita joukossa, niin se myös edellyttäisi sitä, että jokainen kurssin vetäjähenkilökunta olisi myös tietoinen, että mitä se merkintä tarkoittaa. Jos on, että täällä on nyt kaksi kirjolla, yksi adhd ja kolme lukivaikeuksista. Yhden korkeakouluopettajien hankkeen kanssa sitä työstettiinkin, että he englannin opetukseen halusivat ja etsivät, että miten englannin opettajia neuvotaan kohtaamaan erilaisia oppijoita. Siinä juuri se, että ehkä ei olekaan paras tapa tulla se diagnoosi edellä, vaan se tieto siitä, että siellä on nyt eri tavalla tietoa prosessoivia henkilöitä. Eli alun perin se materiaali olisi valmisteltu sillä tavalla, että olisi sitä struktuuria hieman huomioitu siinä aineluennossa ja samoin siellä sähköisessä ympäristössä ja myös, että siellä olisi esimerkiksi vaihtoehtoisia materiaaleja tai suoritustapoja. Yksi suoritustapa, joka aina nousee korkeakouluopiskelijoiden kanssa keskustelussa, on aika vähän nykyisin käytössä, mutta hyvin perinteinen, eli suullinen tentti. Ja kun ollaan henkilöstön ja opettajien kanssa puhuttu, miksi he tarjoavat sitä vähemmän, niin hekin tarvitsisivat vähän lisätietoa, että miten suullinen tentti otetaan vastaan. Ja miten se arvioidaan siinä verrattuna kirjalliseen tenttiin.

 

Eric Carver [00:33:06]: Kyllä, ja tietysti se on myös vähän työaikakysymys, jos on iso kurssi.

 

Heli Turja [00:33:10]: Se on myös työaikakysymys tai pienryhmä suullinen tentti tai näitä. Ja usein opiskelijat juuri sanovat, kun ottavat yhteyttä, että heille ei ole annettu näitä. Jos he eivät ole saaneet yksilöllistä suoritustapaa, niin silloin on vedottu resursseihin. Se on korkeakoulupuolella suositus, niin vielä voidaan vedota tähän resurssipulaan. Jos se olisi lakisääteinen, niin se ei olisi mahdollista, vaan olisi mietittävä, että miten se saataisiin sinne. Ja sen vuoksi se olisi, että jos olisi siellä rakenteissa, niin silloin se ei olisi niin henkilöstöä rasittava, kun se olisi sisäänrakennettu se menetelmä jo.

 

Eric Carver [00:34:06]: Kyllä. Niin yksi teema, josta on nyt tämän tuotantokauden aikana paljon keskusteltu, on, että jos me puhutaan yliopistokoulutuksen yhdenvertaisuuden tai inkluusion vahvistamisesta, niin meillä on kaksi rinnakkaista polkua, jotka eivät ole poissulkevia vaan toisiaan tukevia. Ja yksilölliset järjestelyt, yksilön tarpeen ymmärtäminen, niihin reagoiminen, tämmöisten kohtuullisten sopeutusten tekeminen on tosi tärkeää. Mutta yhä enemmän, kun koulutusmäärät kasvavat ja se opiskelijapopulaation moninaisuus kasvaa, niin me mennäänkin itse asiassa rakenteita tarkastelemaan. Minkälaiset toimintatavat ovat kaikille tai valtaosalle hyviä. Ja esimerkiksi tämä koulutuksen rakenteen avaaminen, mitä tällä kurssilla tehdään, mitä se työllistää, mitä ne materiaalit ovat, ja näiden asioiden etukäteen mahdollisimman selkeä kertominen, niin palvelee itse asiassa aika monia opiskelijaryhmiä. Se ei ole vain erilaisten oppijoiden etu.

 

Heli Turja [00:35:10]: Ei. Ja silloin voitaisiin luopua tästä erilainen oppija -nimikkeestä. Voitaisiin mennä siihen, että meidän oppiminen on monimuotoista. Ja se myös tukisi sitä, kun opiskelijat siirtyvät. Sieltä jää noin kymmenesosa korkeakouluihin tähän tutkimuspuolelle tai menee johonkin yksityisiin tutkimuslaitoksiin. Mutta siirrytään myös muihin työtehtäviin, jotka vaativat sen korkeakoulutaustan ja -pohjan, niin heillä olisi tämä monimuotoajattelumalli. Ja myös, kun puhut tuosta tekoälystä, se tulee, niin monimuotoinen tiedonkäsittely, monimuotoinen lähdekritiikin tarve. Se kasvaa koko ajan ja se myös tukisi sitä ja valmistaisi opiskelijoita sinne työelämän puolelle. Ja silloin kun se olisi rakenteisiin mietitty, niin tämän tyyppiset, mitä tulee siinä opiskelun aikana, näitä pieniä nivelvaiheita, että päästään sieltä fuksivuodesta sinne syventäviin opintoihin ja lähdetään niihin opinnäytetöihin ja mahdollisiin jatko-opintoihin. Ne ovat aina niitä niveliä, joissa sitten opiskelija voi huomata, että hän tarvitseekin enemmän tukea, mitä aiemmin. Koska se aina muuttaa ja vie syvemmälle sitä metodiikkaa. Ja myös tulee tämä vaihe, että kun sieltä siirrytään, valmistutaan. Ja se on tällä hetkellä meillä vähän kuin kiviseinä, toisella asteella, ammattikorkeakoulu- ja korkeakoulupuolella. Eli sitä tukea tulee siellä opintojen aikana, mutta kun lähdetään sinne työelämään, niin se tuki päättyy. Eli jos olisi ollut se monimuotoinen mahdollisuus, niin hekin, jotka eivät välttämättä ole itse, niin voisivat hyötyä siitä. Ajatellaan, että miten nyt siellä työelämässä näitä asioita, mitä voi pyytää esimerkiksi työnantajalta tai mitä voi tuoda esiin, että olen vahvimmillani tiimityöskentelijänä tai tällaisena, joka tekee itsenäisiä tehtäviä.

 

Eric Carver [00:37:27]: Niin tässä tavallaan lainsäädäntö on nyt siellä perusasteella ja toisella asteella vahva ja se tuen ja yksilöllisten järjestelyiden kyvykkyys ja näiden rakenteiden kehittämisen kyvykkyys kehittyvät meillä korkea-asteella. Mutta tosiaan, miten se työelämä?

 

Heli Turja [00:37:45]: Niin, se vaatii hyvin paljon työtä tällä hetkellä. Suomessakin tietyt, muutamat työnantajat ovat huomanneet, että he suosivat esimerkiksi autismin kirjolla olevia henkilöitä rekrytoinneissaan, koska heillä on tiettyjä ominaisuuksia. He ovat joissain työtehtävissä todella vahvoja. Mutta jos oletkin autismin kirjolla, etkä olekaan niistä työtehtävistä kiinnostunut. Ja olet saanut ehkä siellä korkeakoulupuolellakin sitä tukea ja valmistut, niin ensinnäkin siinä hyvin paljon nyt pohditaan sitä, että siinä vaiheessa, kun on rekrytointiprosessissa, niin kannattaako tuoda esille vai ei. Ja vähän sama tilanne on silloin, kun tullaan sinne korkeakouluopiskelijoiksi. Osa opiskelijoista ei esimerkiksi halua siinä vaiheessa kertoa sitä, että olen aiemmissa opinnoissa saanut tukea. Halutaan lähteä yrittämään itsenäisesti.

 

Eric Carver [00:38:56]: Puhtaalta pöydältä.

 

Heli Turja [00:38:57]: Puhtaalta pöydältä juuri sen vuoksi, kun tuossa alussa puhuttiin, että kun ollaan uudessa paikassa, kaikki on uutta, niin halutaan kokeilla sitä, että mitä jos en tarvitsisikaan sitä tukea. Voi olla, on niitä tarinoita myös tullut vastaan. Se korkeakoulutapa työskennellä ja opiskella on ollut heille se sopiva ja heidän ei ole tarvinnut tuoda asiaa esille. He ovat hyvin menestyneet ja menneet hyvin eteenpäin. Mutta on ollut niitä, että siinä alun jälkeen on jouduttu katsomaan, että okei, nyt tarvittaisiin sitä tukea ja mistä sitä tukea saa, jos ei ole sattunut sitä olemaan omassa tiedekunnassa tarjolla.

 

Eric Carver [00:39:45]: Tähän me nyt jo viitattiinkin, mutta mennään siihen vielä syvemmin. Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä yliopistokoulutuksesta saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää huomiota?

 

Heli Turja [00:40:09]: Se, miten siitä tulee saavutettavampaa kaikille, niin se on varmaan se struktuurin luominen niihin lähi-, hybridi- ja verkkokoulutustilanteisiin. Oli se koulutustilanne missä muodossa tahansa. Ja se, että me ollaan huomattu, että erilaisilla oppijoilla on vähän, voisiko sanoa, sellainen kuudes aisti. Eli he ovat hyvin herkkiä sille, jos se oppimisympäristö ei ole turvallinen. Tai siellä on jotain sellaista, mitä he eivät osaa ihan suoraan nimetä. Eli varmaan, jos ajatellaan, mistä voisi lähteä liikkeelle, niin esimerkiksi verkkokursseilla tuoda selkeästi kurssien alussa esille se, että tämä on turvallinen kurssiympäristö. Ja jos ei ole, niin luoda vaikka sen ryhmän kanssa yhdessä turvallisen kurssin pelisäännöt. Ja samoin kaikkien kurssien alussa. Se ehdottomasti auttaa kaikenlaista tällaista hyvinvointia ja tuo uskallusta, riippumatta siitä oletko erilainen oppija vai et, esimerkiksi tällaisissa interaktiivisissa oppimistilanteissa lähteä mukaan ja tuoda sitä omaa osaamista esille. Se on sellainen, mitä voisi ajatella. Ja myös se, että nyt tällä hetkellä tekoäly tuo niin ison murroksen nyt joka tapauksessa meillä oppimiseen ja työelämään ja kaiken kaikkiaan yhteiskunnalliseen toimimiseen. Eli sen myötä myös tätä moninaisuuden miettimistä, että miten se olisi siellä rakenteissa. Se todennäköisesti voi olla, että tekoäly mahdollistaisi sen, että tämmöinen moninainen oppimismahdollisuus olisi siellä rakenteissa jo kiinni. Sieltä voi valita, että miten esimerkiksi jonkun kurssin suorittaa. Nythän on jo kurssikokonaisuuksia, joissa voi valikoida, että esimerkiksi osan kursseista, ottaako luentosuorituksena vai tenttiikö kirjapakettina koko kurssin tai tekeekö verkossa verkkokurssina. Eli sitä valikoimaa on tullut, mutta myös, että kurssitilanteissa itsessään olisi semmoinen olo, että tämä on hyvä, turvallinen paikka osallistua.

 

Eric Carver [00:43:08]: Niin, tuo on jännä ajatus tuo kuudes aisti. Liittyykö se enemmän siihen, että onko se jotenkin arvaamaton se ympäristö tai se ei suvaitse erilaisuutta vai mitä se voi käytännössä tarkoittaa se turvattomuus?

 

Heli Turja [00:43:28]: On huomattu, että silloin kun lukivaikeutta tai jotain muuta oppimisen vaikeutta kokeva henkilö ei ihan pysy siinä kurssitilanteen vauhdissa. Tai joillain on esimerkiksi, että äänteitä ei ihan erota. Eli tulee vähän semmoinen ylikuormittuva tilanne ja et saa ihan kaikkea viestiä prosessoitua siinä vauhdissa. Silloin nämä henkilöt, sitä ei ole vielä saatu ihan selville, että minkä vuoksi, mutta he rupeavat lukemaan enemmän sitä ilmapiiriä ja esimerkiksi puhujan mimiikkaa. Ja siinä vaiheessa he lähtevät aistimaan sen. Esimerkiksi joku neuvottelutilanne työpaikalla, niin jos siellä on jotain kireyttä tai tällaista ilmapiirissä, niin he aistivat sen hyvin nopeasti. Eli voisi sanoa, että kun henkilö, jolla on oppimisen haasteita, voi kurssitilanteessa, oppimis- tai työympäristössä hyvin, niin silloin se työ- ja opiskeluilmapiiri on kunnossa.

 

Eric Carver [00:44:45]: Niin me mennään ehkä tähän pedagogisen hyvinvoinnin käsitteeseen. Tämän tuotantokauden keskustelun valossa näyttää aika tärkeältä, että silloin kun me lähdetään yliopistokoulutusta kehittämään inklusiivisempaan, saavutettavampaan suuntaan, niin se ei voi tapahtua niin, että opettajat uupuvat tai väsyvät tai kokevat riittämättömyyttä, koska silloin se näkyy ja kuuluu. Vaikka he eivät sitä haluaisi .Myös näissä tilanteissa. Eli se, että on niitä voimavaroja ja resursseja kehittää opetusta ja ohjausta inklusiivisempaan suuntaan ja tuottaa myös sitä hallinnan ja toimijuuden tunnetta opettajiin ja muihin henkilökuntaan, jotka tätä muutosta ovat tekemässä, niin se on myös tosi tärkeää.

 

Heli Turja [00:45:30]: Kyllä, ja juuri tämä, että puhutaan tässä nyt, että miten opiskelija, niin se monimuotoisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että se opettaja jäisi paitsi. Itse tein yhden, hän oli lukio-opettaja. Ja hän oli sellaisessa tilanteessa, että hän oli vähän työuupunut. Ja hän oli työterveydessä testauttanut itsensä. Hänellä oli muutama vuosi eläkeikään ja siinä vaiheessa hänellä oli todettu, että hänellä on lukivaikeus. Hän ajatteli, että hyvänen aika, hän on näin pitkään tehnyt töitä.

 

Eric Carver [00:46:19]: Se on aika hurja tarina kyllä.

 

Heli Turja [00:46:20]: Nyt tuli vastaan tämä. Siinä oli käynyt se, että siinä elämänpiirissä oli hänen työnkuvassaan oli tapahtunut muutoksia. Ja siellä oli tullut myös tätä tekniikkaa, eli hänelle oli tullut lähiopetuksen lisäksi nettikursseja. Ja se tekniikka tietysti vei aluksi sitä huomiota häneltä. Ja hän halusi yhtä pedantisti antaa opiskelijoille muun muassa esseepalautukset .Kirjoittaa ihan kunnon vastaukset sinne. Ja siinä vaiheessa häneltä loppui se aika. Ja sitten käytiin sitä hänen käyttämäänsä opiskeluympäristöä lävitse ja leikittiin sillä ajatuksella, että mitä jos hän antaisikin suullisen palautteen. Vaikka opiskelija kirjoittaa hänelle esseen, niin hän antaa suullisen palautteen. Ja häntä jännitti hyvin paljon se ja hän testasi sitä. Ja kun tavattiin sen jälkeen, kun hän oli sen testin tehnyt. Hän sanoi, että hän sai valtavan positiivisen vastaanoton opiskelijoilta. Yhtäkkiä siellä sähköisessä ympäristössä sen sijaan, että siellä olisi muutaman rivin kertomus, miten oli kurssitehtävä mennyt. Niin siellä oli, että hei. Sinä sait kolmosen. Tässä oli se ja se hyvää. Tai sinä sait kolmosen, mitä on tapahtunut. Eli opiskelija heti kuuli siitä opettajan äänestä, että mihin suuntaan oli kehitys tapahtunut. Ja opiskelijat myös rupesivat sinne työalustalle osallistumaan monipuolisemmin sen jälkeen. Ja hän sai pidettyä sen ajan kurissa, eli ei tarvinnut lähteä kirjoittamaan tai sanelemaan niitä tekstejä, vaan hän pystyi tekemään sinne pienen äänitiedoston.

 

Eric Carver [00:48:06]: Niin, tämä muutos, tietenkin, kun sitä otetaan haltuun ja pyritään tekemään paremmin. Ja mitä minä nyt opettajia vaikka tässä talossa tunnen, niin halutaan tehdä hyvää. Halutaan tehdä saavutettavaa, inklusiivista, pedagogisesti linjakasta, hyvää opetusta. Mutta tietenkin halutaan myös se aika ja resurssi tehdä se hyvin. Niin missä määrin nyt nämä kehitysaskeleet, mitä meillä on edessä, niin ovat myös mahdollisuuksia opettajalle keventää tai ainakin tehdä eri tavalla ja ehkä myös vähentää kuormitusta.

 

Heli Turja [00:48:44]: Kyllä, eli ihan yhtä lailla se antaa myös opettajille mahdollisuuden ja luvan tehdä monipuolisesti. Aika paljon vielä on se tilanne, että jotain toisten lähdeaineistoa ladataan sinne sähköiselle. Ehkä sitä omaa ei tuoteta. Vielä ei olla ehkä uskallettu lähteä siihen, että se voi olla ihan yhtä lailla tehokasta ja vaihtelevaa sinne opiskelijoidenkin suuntaan saada sitä. Ja myös kannustaa heitä tekemään eri tavalla. Esimerkiksi juuri, että voisiko pro gradun tehdä vaikka tieteellisenä podcast-sarjana tai jotain tällaista. Suoritusmahdollisuuksia isompiinkin opintokokonaisuuksiin erilaisia.

 

Eric Carver [00:49:41]: Niin, siinä on mietittävää. No, ehkä me emme käy kaikkia mahdollisia tulevaisuuksia tässä läpi, mutta paljon ajatuksia tässä herää. Mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki, saa olla aiheesta tai sen vierestä. Mitäs Heli suosittelee?

 

Heli Turja [00:50:05]: Minä suosittelen nyt pikkaisen aiheesta ja hieman vierestä.

 

Eric Carver [00:50:08]: No niin.

 

Heli Turja [00:50:10]: Jotpa, tämä uusi jatkuvan oppimisen ja työllisyyden palvelukeskus. He noin vuosi sitten tekivät kyselytutkimuksen, mitä työikäiset ihmiset ajattelevat jatkuvasta oppimisesta 2023. Ja se on aika mielenkiintoinen. Ja jos sitä ei ole vielä käynyt Jotpan sivuilta lukemassa, niin suosittelen. Siihen on sisällytetty korkeakouluopiskelijoiden tai korkeakouluopinnot tehneiden, nyt tällä hetkellä työelämässä olevien, erilaisten oppijoiden kokemuksia. Myös siitä, että mitä he ajattelevat tästä jatkuvasta oppimisesta sen jälkeen, kun lähdetään sieltä opinto-osuudesta eteenpäin. Ja tuon kyselytutkimuksen pohjana, tuloksena tuli se, että tällä hetkellä noin kymmenen prosenttia työelämässä olevista aikuisista tiedostaa, että heillä on oppimisen haasteita. Noin 11 % ei mielellään lähtenyt työnantajien tarjoamiin koulutuspäiviin mukaan. Kun sitä vähän raaputettiin pidemmälle, niin he kokevat oppimisen haasteita, mutta heillä ei ole sitä tutkittu eikä tunnustettu vielä. Eli siinä mennään lähemmäs sitä 20 %:a, eli joka viides. Tämä on iso potentiaali. Jos ajatellaan meidän tulevaisuuttamme ja sen kehitystä, koska jatkuva oppiminen tulee olemaan meillä jollain tavalla siellä mukana. Ja jos sieltä viidennes ei halua lähteä siihen tai kokee sen jotenkin liian haastavaksi olla mukana siinä jatkossa.

 

Eric Carver [00:52:19]: Kyllä. Iso yhteiskunnallinen kysymys, kun puhutaan työikäisestä väestöstä ja sen osallistumisesta työelämään.

 

Heli Turja [00:52:27]: Kyllä, ja muuhun yhteiskuntaan.

 

Eric Carver [00:52:29]: Kiitos paljon, Heli.

 

Heli Turja [00:52:30]: Kiitos.

Mitä yksilölliset järjestelyt ovat ja mihin ne perustuvat? Miksi yksilöllisiä järjestelyitä ylipäätään tarvitaan? Mikä on niiden tavoite? Miten yksilöllisiä järjestelyitä pitäisi kehittää tulevaisuudessa? Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä yliopistossa opiskelusta saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 8. jakson vieraana on Helsingin yliopiston opintopsykologitiimin vetäjä Anu Lehtinen. Hän on koulutukseltaan, neuropsykologian erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hän on perehtynyt erityisesti kehityksellisiin häiriöihin, oppimisvaikeuksiin sekä tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen vaikeuksiin. Lehtinen on työssään opintopsykologina keskittynyt yksilöllisten järjestelyiden kehittämistyöhön ja siihen, miten yliopistossa voidaan tukea opiskelijoiden oppimista, jaksamista, hyvinvointia ja opiskelumotivaatiota.

Kuuntele  jakso Soundcloudissa

Tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 40. ja kolmannen tuotantokauden 8. jakso.

Jakson aiheena ovat yksilölliset järjestelyt ja saavutettava opetus.  Vieraana Helsingin yliopiston opintopsykologitiimin vetäjä Anu Lehtinen.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 14.3.2024. Jakson pituus 46 minuuttia.

Eric Carver[00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kahdeksannen jakson vieraana on Helsingin yliopiston opintopsykologitiimin vetäjä Anu Lehtinen. Hän on koulutukseltaan neuropsykologian erikoispsykologi ja psykoterapeutti ja perehtynyt erityisesti kehityksellisiin häiriöihin, oppimisvaikeuksiin sekä tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen vaikeuksiin. Lehtinen on työssään opintopsykologina keskittynyt yksilöllisten järjestelyiden kehittämistyöhön ja siihen, miten yliopistossa voidaan tukea opiskelijoiden oppimista, jaksamista, hyvinvointia ja opiskelumotivaatiota. Tervetuloa mukaan, Anu.

 

Anu Lehtinen [00:01:08]: Kiitos.

 

Eric Carver[00:01:09]: Puhutaan tässä jaksossa Anun kanssa yksilöllisistä järjestelyistä. Mitä yksilölliset järjestelyt ovat ja mihin ne perustuvat? Miksi yksilöllisiä järjestelyjä ylipäätään tarvitaan? Mikä on niiden tavoite? Miten yksilöllisiä järjestelyjä pitäisi kehittää tulevaisuudessa? Miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille? Aloitetaan määrittelystä, niin kuin yliopistollisesti kuuluu tehdä. Mitä nämä yksilölliset järjestelyt ovat ja mihin ne perustuvat ja minkälaiset opiskelijat saavat yksilöllisiä järjestelyitä?

 

Anu Lehtinen [00:01:48]: Yksilöllisillä järjestelyillä tarkoitetaan yksilöllistä oppimisen tukea ja sitä voi opiskelija saada, jos opiskelijalla on joku pitkäaikainen sairaus, vamma tai joku muu toimintakykyyn vaikuttava haitta. Ja nämä oikeudet oikeastaan perustuvat yhdenvertaisuuslakiin, ja meillä on oppilaitoksen velvollisuus näitä järjestelyitä opiskelijoille antaa. Ja näitä voi saada tosi monenlaisissa tilanteissa, mutta ehkä tyypillinen esimerkki yksilöllisestä järjestelystä on lisäaika tenttiin tai tehtävien suorittamiseen. Eli voi saada ylimääräistä, palautuksen aikatauluun lisäaikaa. Voi olla rauhallisempi tai erillinen tenttitila tai vaihtoehtoiset suoritustavat. Nämä ovat ehkä esimerkkejä tyypillisimmistä yksilöllisistä järjestelyistä. Opiskelijoilla on oltava perustelut näiden järjestelyiden saamiselle ja heidän pitää osoittaa opettajalle, että heillä on oikeus näihin järjestelyihin. Nämä järjestelyt pyritään rakentamaan niin, että ne oikeasti tukisivat kunkin opiskelijan omaa tilannetta, jotta he saisivat juuri heille sopivat järjestelyt. Perusteena voi esimerkiksi olla lukivaikeus, adhd, mielenterveyden haasteet tai somaattiset sairaudet. Opiskelijoiden on lähtökohtaisesti saavutettava meillä tutkintoon liittyviä tavoitteita, mutta näiden järjestelyiden tavoitteena on se, että kaikki opiskelijat voisivat saavuttaa ne tavoitteet, ja heillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet osallistua opetukseen ja näyttää osaamisensa näiden yksilöllisten järjestelyiden avulla.

 

Eric Carver[00:03:43]: Eli osaamistavoitteita ei sinänsä muuteta, vaan sitä, että miten niitä arvioidaan tai miten niihin päästään.

 

Anu Lehtinen [00:03:49]: Kyllä. Eli opetusta voidaan räätälöidä monella tavalla tai arviointimenetelmiä voidaan varioida.

 

Eric Carver[00:03:58]: No miksi me tarvitaan yksilöllisiä järjestelyitä ja mikä niiden tavoite on?

 

Anu Lehtinen [00:04:04]: No yhdenvertaisuus on oikeastaan se tärkein asia siinä. Pyritään tarjoamaan kaikille mahdollisuus siihen, että he voivat oppia. Ympäristö tukee juuri sitä heidän oppimistaan ja he voivat myös näyttää omaa osaamistaan. Näissä järjestelyissä huomioidaan juuri sen takia opiskelijoiden omat lähtökohdat. Toisaalta mitä saavutettavampi ja esteettömämpi oppimisympäristö jo valmiiksi on, sitä vähemmän tällaisia järjestelyitä tarvitaan. Meillä ei monessa suhteessa vielä ole optimaalinen oppimisympäristö. Ja toki eri opiskelijat hyötyvät myös erilaisista oppimisympäristöistä. Vaikka me tehtäisiin paljon, niin me ei ehkä aina saavuteta ihan sitä täysin optimaalista kaikille. Näitä järjestelyitä varmaan tarvitaan monessa suhteessa. Toki mikäli se ympäristö tukee enemmän sitä tai on saavutettavampi ja esteettömämpi, niin näitä järjestelyitä lähtökohtaisesti tarvitaan vähemmän, koska silloin monenlaiset opiskelijat pystyvät toimimaan siinä ympäristössä ja hyötymään tarjottavasta opetuksesta ja näyttämään sitä omaa osaamistaan. Toisaalta joskus kuulee sanottavan, että no eihän se ole reilua, että joku saa lisäaikaa. Se ei ole yhdenvertaista. Mutta tämä perustuu sen tyyppiseen asiaan, että tosiasiallisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta ei ole aina järkevää, että kaikilla on sama aika tehdä sitä tenttiä, vaan silloin annetaan lisäaikaa. Ja tätä kutsutaan joskus sanalla positiivinen erityiskohtelu ja jos siitä on kiinnostunut, niin voi yhdenvertaisuusvaltuutetun sivuiltakin lukea siitä lisää. Sekin perustuu lakiin ja meidän yhteiskunnassamme sitä paljon tehdään. Ja tietysti olisi tärkeää tehdä paljon enemmänkin, jotta asiat olisivat saavutettavia ja kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet.

 

Eric Carver[00:06:10]: Niin, siinä voi välillä mennä vähän sekaisin, että mitä se osaamisen kehittymisen tarvitsema aika tai menetelmä ja miten se arvioidaan, ja se itse asia. Eihän se ole kai millään alalla useinkaan kovin tärkeää, että joku kirjallinen teksti tulee synnytetyksi vaikka tietyssä ajassa, vaan sen sisältö ja laatu.

 

Anu Lehtinen [00:06:32]: Kyllä. Se on tosi tärkeää. Voi olla sairauksia, jotka vaikuttavat siihen toimintakykyyn. Tiettyinä aikoina ei vaikka pysty ja toisina aikoina pystyy tekemään ihan hurjankin tehokkaasti. Silloin on tosi tärkeää, että annetaan mahdollisuus näistä rajoitteista huolimatta edistyä näissä opinnoissa.

 

Eric Carver[00:06:58]: Tästä yhdenvertaisuudesta ja erityiskohtelusta, tarpeeseen ja todettuun, niin tulee mieleen sarjakuva, jossa on eri pituisia henkilöitä aidan takana katsomassa ottelua. Toisessa kuvassa osa heistä ei näe aidan yli ja toisessa kuvassa heille on laitettu joku jakkara alle, jotta he näkisivät sen aidan yli. Se on minusta jotenkin aika kuvaava ehkä. Vai onko tuo vertauskuvana hyvä?

 

Anu Lehtinen [00:07:27]: No minun mielestäni se on kyllä ihan hyvä. Minä ajattelen, että siinä ehkä konkreettisesti tulee selväksi, että se ympäristö on rakennettu tukemaan vaikka tietyn pituista, se katsomo. Tarvitaan joku systeemi. Tietysti optimaalisessa ympäristössä se katsomo on jo rakennettu sillä tavalla, että eri pituiset näkevät siitä. Se on juuri siinä oppimisympäristössä. Ainakin itse koen sen avaavana esimerkkinä. Välillä käytän itsekin tuon tyyppisiä, koska se auttaa meitä kuitenkin hahmottamaan, että mistä tässä oikeastaan on kyse.

 

Eric Carver[00:08:01]: Niin, koska se aidan korkeus ei tässä tapauksessa ole neutraali, koska se kohtelee eri tavalla eri henkilöitä siinä esimerkkikuvassa.

 

Anu Lehtinen [00:08:10]: Kyllä, ja vaikea ajatella, että pituudella olisi jotain merkitystä sen ottelun katsomisen näkökulmasta.

 

Eric Carver[00:08:15]: Koripallossa voi sillä olla pelaajille joku merkitys, mutta katsojille ei toki näin ole. No, ei hukuta vertauskuviin, mutta se tuli äkkiseltään mieleen, niin halusin sen sinulla testata, mitä siitä ajattelet. No mikä opintopsykologien rooli näissä yksilöllisissä järjestelyiden kokonaisuudessa on ja mitä muita tahoja tai toimijoita yliopistolla liittyy tähän?

 

Anu Lehtinen [00:08:40]: Joo. Voisin aloittaa kertomalla esteettömyysyhdyshenkilöistä, koska se on ehkä se näkyvin taho sekä opiskelijoille että opettajille. Eli meillä lähipalveluissa on jokaisella esteettömyysyhdyshenkilö, joka tapaa opiskelijoita, jotka tarvitsevat yksilöllisiä järjestelyitä, ja neuvoo opiskelijoita ja tarjoaa tukea. He voivat myös kirjoittaa suosituksia järjestelyistä. Suositusten tavoitteena on juuri se, että opettajienkin olisi helpompi järjestää näitä järjestelyitä, kun siinä suosituksessa on jotain valmiita ehdotuksia tai vähän kerrottu siitä tilanteesta, niin se ei jää aina sen opiskelijan vastuulle. Tai opettajan voi olla vaikea tulkita lääkärin tai psykologin tai erityisopettajan lausuntoja, niin me tuetaan näillä suosituksilla sitä, että opiskelijat saisivat sellaiset järjestelyt. Ja esteettömyysyhdyshenkilön kanssa keskustellaan siitä, että minkälaisista järjestelyistä voisi hyötyä. Esteettömyysyhdyshenkilöt usein tietävät, mitkä sen alan opinnoissa ovat hyödyllisiä tai tyypillisiä yksilöllisiä järjestelyitä, ja voivat käydä ohjauskeskustelua myös opiskelijan kanssa siitä. Ja koska opiskelijat usein tuntevat itse hirveän hyvin heidän oman tilanteensa, niin on tärkeää, että he tulevat kuulluksi siinä ja heidän näkökulmaansa huomioidaan. Ne ovat usein toimivampia järjestelyjä, joita opiskelijat ovat vaikka kokeneet jo monta kertaa. Tämän tyyppisissä kursseissa olen pystynyt näyttämään sitä osaamistani ja oppimaan. Niitä sitten huomioidaan. Näille esteettömyysyhdyshenkilöillä olisi tärkeä rooli myös opettajien ja henkilökunnan suuntaan. He voivat ohjata opiskelijoita opintoneuvontaan, ohjaavalle opettajalle ja koulutussuunnittelijalle. Ja informoida henkilökuntaa myös siitä, minkälaisia järjestelyitä olisi hyvä antaa ja mitä nämä yksilölliset järjestelyt tarkoittavat, jos ne eivät ole vielä jollekin opettajalle hirveän tuttuja. Opettajatkin voivat olla esteettömyysyhdyshenkilöihin yhteydessä ja saada opastusta ja ohjeistusta, miten tilanteessa voisi toimia.

 

Eric Carver[00:10:50]: Ja esteettömyysyhdyshenkilöt, se on jonkun toimen ohella siis?

 

Anu Lehtinen [00:10:54]: Joo, aika usein opintoneuvoja tai koulutussuunnittelija. Ja meidän tehtävämme opintopsykologeina on esimerkiksi tukea näitä esteettömyysyhdyshenkilöitä. Meillä on koulutusta liittyen vaikka oppimisvaikeuksiin ja muutenkin opiskeluun vaikuttaviin asioihin, opintojen etenemiseen ja sen tukemiseen, niin me voidaan tukea myös siinä, että minkälaiset järjestelyt ehkä minkälaisissa tilanteissa voisivat olla toimivia opiskelijoille. Tukea näiden suositusten kirjoittamisessakin. Ja perehdytetään näitä uusia esteettömyysyhdyshenkilöitä. Opintopsykologeina me itse ohjataan opiskelijoita, jotka tarvitsevat tukea. Tai esteettömyysyhdyshenkilöt voivat lähettää opiskelijan meille, jos opiskelija kokee sen tarpeelliseksi. Me voidaan opiskelijan kanssa käydä läpi sitä tilannetta ja miettiä, mitkä asiat tukisivat sitä opiskelijan oppimista ja myös tarkemmin miettiä yksilöllisiä järjestelyitä. Ja joskus se voi olla prosessikin, että ne yksilölliset järjestelyt, jotka heti ovat ilmeisiä, niin niitä pitääkin vähän jumpata ja kokeilla, että mitkä asiat toimivat siinä opiskelijan opiskelussa. Sen ohjauksen seurauksena saatetaan huomata, että tämän tyyppiset järjestelyt voisivatkin ehkä tukea sinua, kokeiletko näitä. Ja tavoitteena on, että löydetään juuri sen opiskelijan kannalta hyvät toimintatavat myös, mitkä tukevat sitä opiskelijaa, koska ne eivät ole aina niin helppoja. Joissain tilanteissa on helppo sanoa, että lisäaika tenttiin, mutta joissain tilanteissa ne voivat olla vähän ehkä monimutkaisempia tai muuta, niin niitä ratkaisuja voidaan etsiä. Oikeastaan kaikkien opintopsykologien työ on tukea näitä opiskelijoita, ja siinä ohjaus on myös tärkeässä roolissa. Vaikka me kirjoitamme paljon suosituksia, mutta myös se ohjaus siinä myös, että saataisiin sitä opiskelijan vahvuutta esille ja miten hän voisi hyödyntää sitä niissä opinnoissaan. Kaivella niitä järjestelyjä. Minä ajattelen niin, että työ vaatii kuitenkin aika paljon myös ohjauskokemusta, että pystytään tukemaan sitä opiskelijaa parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Eric Carver[00:13:10]: Meillä ilmeisesti kuitenkin opiskelijalla itsellään on tosi iso rooli tässä kokonaisuudessa sen oman tarpeen ja toiveiden ja myös oikeuksien esiintuojana. Olenko ymmärtänyt oikein?

 

Anu Lehtinen [00:13:26]: Joo, etenkin suhteessa opettajaan, että jos opiskelijalla on järjestelyjä, niin opiskelijan täytyy toimittaa se suositus. Me ollaan yritetty madaltaa tätä kynnystä juuri sillä tavalla, että meillä on ollut esteettömyysyhdyshenkilöt joitain vuosia, jotta olisi semmoinen yhden luukun periaate, mistä lähdetään aina liikkeelle. Ettei opiskelija joudu kohtuuttomaan limboon, keneltä kysyn ja mistä, koska meillä on opintopsykologien lisäksi vielä yksilöllisten järjestelyiden asiantuntijaryhmä. Siinä on ajatuksena, että ryhmässä käsitellään yksilöllisiä järjestelyjä, opiskelijoiden hakemuksia, että mitä he toivovat. Toki ryhmä voi opiskelijalle myös suosittaa sellaisia, mitä se opiskelija ei ole hakenut. Jos katsotaan, että jotkut muut opiskelijat vastaavassa tilanteessa ovat hyötyneet, koska opiskelija voi itse päättää käyttääkö hän sitä vai ei. Jotta opiskelijan ei kohtuuttomasti tarvitsisi etukäteen tietää, mitkä järjestelyt ovat mahdollisia, niin sen takia juuri tämä opintopsykologin ohjaus esimerkiksi tai yksilöllisten järjestelyiden asiantuntijaryhmä voi myös joissain tilanteissa tämmöisiä ilmeisiä suositella, mitä ei ole haettu. Tavoitteena tällä asiantuntijaryhmällä on sellainen laajempi kokoonpano, jossa on ihmisiä, jotka hoitavat tenttejä. On opintopsykologeja, jotka paljon kirjoittavat suosituksia, on opettajia, pedagogisia asiantuntijoita, koulutussuunnittelijoita ja esteettömyysyhdyshenkilöitä, jotta se pysyisi myös tasalaatuisena. Ja että me pystyttäisiin paremmin koko ajan tarjoamaan yksilöllisiä järjestelyitä. Korona on minusta hyvä esimerkki siitä, että tämä ei ole stabiilia, mitkä yksilölliset järjestelyt ovat keinovalikoimassa. Silloin asiat, jotka eivät olleet ehkä ennen tulleet ihmisten mieleen, niin ne ovat jo tavanomaisia järjestelyitä tällä hetkellä. Lähtökohtaisesti esimerkiksi asiantuntijaryhmä käsittelee, jos opiskelija ei pysty tulemaan paikalle ja haluaisi suorittaa paljon etänä opintoja. Tämä myös tarjoaa enemmän etäosallistumisen mahdollisuutta ja tuo yhdenvertaisuutta niille opiskelijoille, joilla voi olla jonkun sairauden takia esimerkiksi vaikeuksia tulla paikalle tai se vaikuttaa heidän toimintakykyynsä, että paljonko he pystyvät tekemään. Eli tämä on myös ajassa elävää asiaa, että mitä yksilöllisiä järjestelyitä suositellaan.

 

Eric Carver[00:16:10]: Aivan. Se oli ehkä minulle yksi yllätys. Ei sen olisi pitänyt olla, mutta niin paljon kuin korona-ajalla ja sillä totaalietäajalla olikin negatiivisia, vaikka hyvinvointivaikutuksia tai opiskelujen etenemisiin liittyviä vaikutuksia, niin joillekin se oli yhdenvertaisuuden ja korkeakoulutuksen saavutettavuuden kannalta merkittävä parannus. Sitä ei ehkä tullut ajatelleeksi. Tämä liittyy taas kerran siihen, mikä se oma eletty kokemus tuosta ajasta on.

 

Anu Lehtinen [00:16:46]: Kyllä. Joo, me tavattiin opintopsykologeilla molempia opiskelijoita, ja puhuttiinkin paljon siitä silloin korona-aikana, että osa hyötyy ja osa ei. Minä ajattelen, että korona-aika vei tosi paljon eteenpäin minun mielestäni yksilöllisiä järjestelyitä, vaikka se tuntuu vähän hassulta. Se on myös tuonut tiettyjä teknisiä ratkaisuja. Ne ovat itsestään selviä tällä hetkellä ja ovat normaalissa keinovalikoimassa, jotka tulevat ihmisten mieleen, miten asioita pystytään tekemään.

 

Eric Carver[00:17:17]: Kyllä. Ja ovat tuoneet joustavuutta ehkä siihen opintojen järjestelyihin ja muuta. Paljonkin.

 

Anu Lehtinen [00:17:22]: Kyllä, juuri näin.

 

Eric Carver[00:17:26]: No. Minkälaisia ongelmia tai haasteita yksilöllisiin järjestelyihin tällä hetkellä liittyy?

 

Anu Lehtinen [00:17:34]: Minä ajattelen, että ehkä isoin asia on se tietoisuus näistä. Sen kasvattaminen on tosi tärkeää. Meilläkin on kuitenkin iso yliopisto ja on paljon opettajia, ja osa voi olla tuntiopettajia, niin että saadaan sitä tietoisuutta yhä enemmän meidän opetus- ja hallintohenkilökunnallemmekin. Minä ajattelen, että se on ehkä isoin asia. Meillä on vähän konkreettisempiakin haasteita. Yksi, mistä tosi usein kysytään, että miksi meillä ei ole mitään järjestelmää tai miksi näitä yksilöllisiä järjestelyjä ei lue Sisussa, että opiskelijalla on oikeus näihin. Ja siihen ei ole valitettavasti keksitty tietoturvallista ratkaisua tällä hetkellä. Ja sen takia me joudutaan pelaamaan näillä suosituksilla, joita opiskelijat näyttävät opettajille. Sehän voi olla opiskelijan näkökulmasta kuormittavaa, että hän näyttää sen suosituksen opettajalle. Opettajalle sillä tavalla, että hän ei voi säilyttää sitä ja hänen pitää jotenkin hallita sitä massaa. Jos se olisi Sisun kautta ennakkoon ja opiskelija voisi antaa vaikka luvan, että tämä kurssin opettaja saa nähdä, että minulla on järjestelyt ja mitä minulle on suositeltu, niin silloin se olisi enemmän opiskelijan hallinnassa. Sen täytyykin olla, koska opiskelijan täytyy saada valita, kenelle hän kertoo näistä asioista.

 

Eric Carver[00:18:58]: Se on terveystietoa kuitenkin.

 

Anu Lehtinen [00:18:59]: Se on terveystietoa. Jos opiskelija ei halua käyttää niitä järjestelyjä jollain kurssilla, se on ok, mutta jos hän jollain kurssilla haluaa käyttää, niin opiskelija voisi vain klikata, että opettaja saa sen tiedon. Nyt me pelataan aika paljon manuaalisesti, että järjestelmää ei ole. Sisu ei valitettavasti tässä kohtaa ainakaan taivu tähän. Toki minä tiedän, että ollaan ehdotettu muutamia vuosia sitten ohjelma- tai ohjelmistosalkkuun, vai mikä sen nimi nykyään onkaan, että tulisi tämmöinen järjestelmä. Minä ajattelen, että se aika paljon edistäisi sitä. Opiskelija ei joudu ilmoittamaan aina, ja jos opettaja miettii, että mitä minun pitääkään huomioida, kun minä suunnittelen tätä kurssia, niin ne olisivat jo heti sillä opettajalla tiedossa. Mitä laajemmin me nähdään tämä asia, niin sitä parempi. Jos me nähdään yksilölliset järjestelyt, vaikka vain tenttien erityisjärjestelyt, että saako lisäaikaa tai eikö saa lisääaikaa, niin se on aika kapea. Monesti siellä opetuksessa voitaisiin jo huomioida monia asioita. Minä otan lukivaikeus-esimerkin, tämä on ehkä aika tyypillinen ja ymmärrettävä. Jossain luennolla jaetaan vaikka materiaali, joka pitää tosi nopeasti lukea ja sitten siitä pitää keskustella. Jos jollain on lukivaikeus, niin hän ei ehdi lukea sitä tai hän saa jo stressin siitä, että ehtiikö hän lukemaan ja paljonko tähän on aikaa lukea tätä materiaalia. Toisaalta nämä ovat myös asioita, joita me voisimme vähentää suunnittelutyöllä ja etukäteisjärjestelyillä. Materiaalit olisivat aina etukäteen ja saavutettavassa muodossa tarjolla. Jos opettaja tietää, että tulee opiskelijoita, joilla on vaikka lukivaikeus tai he tarvitsevat lisäaikaa, niin hän voi miettiä myös etukäteen, miten hän pystyisi tätä kurssin opetusta, opetustilannetta jo järjestämään sellaiseksi, että se toimisi kaikille.

 

Eric Carver[00:21:02]: Niin, ehkä korkeakoulutuksessa kuitenkin yksi määräävä tekijä on, että ihan joitakin koulutusaloja lukuun ottamatta, niin yksittäinen opettaja työskentelee yksittäisen opiskelijan kanssa aika vähän. Tietysti joku gradu-, kandityön ohjaussuhde voi olla pitkä, mutta ne ovat muutamia kursseja, joita opetetaan. Silloin se, että oppisi tuntemaan opiskelijan syvällisesti ja vaikka ne tarpeet ja muut, niin se ei ehkä ole realismia. Sitten mennään juuri siihen, että miten se järjestelmä tukee tätä.

 

Anu Lehtinen [00:21:30]: Kyllä. Ja tietysti joissain koulutusohjelmissa opiskelijan kanssa on voitu käydä keskustelua siitä jo ohjaavan opettajan kanssa. Ja suunnitellaan vaikka keväällä jo seuraavan lukuvuoden kurssit, jotta opettajilla on hyvissä ajoin tiedossa. Esimerkiksi se voi olla niinkin konkreettinen asia, että kaikki materiaalit ovat tiedossa. Opiskelijan vaikka pitää tietää ne kurssit etukäteen, jotta hän saa kaikki materiaalit sellaisessa muodossa, että hän pystyy osallistumaan. Vaikka kirjat pistekirjoina tai äänikirjoina tai vastaavaa. Tai kohokuvioina jotkut kuvat tai kaaviot. Vie kuitenkin aikaa valmistaa sitä materiaalia, jota yhteiskunnan palveluissa tarjotaan. Meidän pitää sitten vaan varmentaa, että opiskelija pystyy ennakoidusti tietämään materiaalin, jotta hän saa ne itselleen ajoissa. Silloin ei voi yhtäkkiä tuottaa mitä tahansa materiaalia, koska silloin voi käydä niin, että opiskelijalta jää se sitten, tai että hän ei pysty sitä hyödyntämään.

 

Eric Carver[00:22:44]: No, miten järjestelyjä pitäisi nyt sinun mielestäsi kehittää? Ehkä vähän tulkkaan taas, kun ymmärrykseni mukaan muuallakin kuin Helsingin yliopistossa kuunnellaan podcastia, eli Sisu on se meidän opintohallintojärjestelmämme. Monissa korkeakouluissa vastaava on Peppi, jossa ovat nämä suoritustiedot ja ilmoittautumiset kursseille ja muut, mihin Anu äsken viittasi. Nyt tosiaan Helsingin yliopistossa ei ainakaan toistaiseksi ole järjestelmää, jonka kautta opiskelija voisi antaa suostumuksen sille, että opettajat näkisivät, että onko yksilöllisten järjestelyiden tarvetta. Mennään nyt siihen tulevaisuuteen ja mitä pitäisi tehdä. Miten Anu Lehtinen kehittäisi yksilöllisiä järjestelyjä tulevaisuudessa?

 

Anu Lehtinen [00:23:31]: Yksi konkreettinen on tämä järjestelmä. Se varmaan konkreettisesti vähentäisi kaikkien työtä, mikä olisi pitkällä tähtäimellä tärkeä ja hyvä asia, mitä on tosi paljon toivottu. Ja myös ihan konkreettista, vaikka että kursseille tulisivat tiedot siitä, että kuka on kurssin vastuuopettaja, johon opiskelija on yhteydessä, jos tarvitsee yksilöllisiä järjestelyitä, ja se lukisi siellä kurssisivuilla. Tai siellä lukisi, että miten tämä kurssi suoritetaan, paljonko on fyysistä läsnäoloa, missä ne luennot sijaitsevat, milloin missäkin. Opiskelija voisi jo ennakolta katsoa, että mikä suoritusmuoto tästä kurssista olisi minulle saavutettava. Jos jonkun osaamisjakson voi suorittaa vaikka eri tavoin. Aika paljon myös konkretiaa, että tiedot oikeasti löytyisivät tosi hyvin. Paljon on myös semmoista, että me emme ehkä tule ajatelleeksi, että ihmiset tarvitsevat aika monenlaistakin tietoa kursseista. Eilen satuin olemaan yhdessä palaverissa. Itse olen matemaattis-luonnontieteellisen kummiopsy ja päässyt paljon tekemään opettajien kanssa ja lisäämään opettajien tietoisuutta, mikä minun näkökulmastani siellä on kuitenkin aika korkealla tasolla moneen paikkaan verrattuna. Se on ollut hienoa. Palaverissa tuli eilen juuri esille, että voisiko olla sellainen automatiikka näihin kurssisivuille, että opettajan ei tarvitse muistin varassa miettiä, että mitkä kaikki tiedot siellä kurssisivuilla tarvitsisi olla. Ja silloin yksilölliset järjestelytkin voisi olla sellainen, että on joku tietty automaattiteksti, johon vaan täytetään se opettajan nimi, johon ollaan yhteydessä. Ja päivämäärä. mihin mennessä se tulee opettajalle kertoa, jotta opettajalla on mahdollisuus reagoida niihin asioihin. Tämän tyyppisiä aika konkreettisiakin asioita.

 

Eric Carver[00:25:28]: Niin, että vaikka tässä on taustalla lainsäädäntö, jonka taustalla on tosi tärkeitä arvoja yhdenvertaisuudesta ja siitä, että korkeakoulutus on saavutettavaa, vaikka olisi lukihäiriö tai joku muu tekijä, niin lopulta ne ratkaisut eivät välttämättä ole suuria ja periaatteellisia, vaan ne voivat olla hyvinkin käytännönläheisiä. Kurssisivun täyttöohjeita tai tiettyjä pohjatekstejä tai toimintatapoja, jotka ovat ihan opittavissa ilman että on opintopsykologi, eikö niin?

 

Anu Lehtinen [00:26:01]: Kyllä. Ja ne tukisivat jo lähtökohtaisesti ja vähentäisivät aika paljon sitä työtä. Jos miettii, että opetuksen puolella on tärkeää miettiä myös opetussuunnitelmatyötä, että minkälaisia tavoitteita kurssille laitetaan. Ja meillä vararehtori on tehnyt päätöksenkin näistä yksilöllisistä järjestelyistä, niin siellä mainitaan tämä monimuotoisuus, että osaamisjakson voisi suorittaa useammalla tavalla. Ja se voi yksinkertaisuudessa olla, että on vaikka luentokurssille osallistuminen tai kirjatentti. Mutta olisi selkeästi raportoitu, mitkä ne ovat ja milloin ja miten ne voidaan suorittaa. Mitä ne vaativat. Onko Examinarium-tentti. Milloin se tenttipäivä on. Ja niin edelleen. Toki niitä tietoja paljon onkin, mutta huomaa, kun ohjaa näitä opiskelijoita, jotka miettivät, että no mitenhän minä suorittaisin tämän ja mitä suoritusvaihtoehtoja on, niin sitten huomaa, että sitä ei kuitenkaan konkreettisesti ole aina niin helppo löytää. Tai ei ole muistettu mainita, missä paikoissa luennot ovat, koska sillä voi olla aika iso merkitys, että miten se opiskelija vaikka pääsee paikalle, jos on joku fyysinen rajoite. Tai pitääkö olla yhteydessä jonnekin, että saisiko sen tilan vaihdettua ja niin edelleen. Aika konkreettisilla keinoilla jo tehdään tosi paljon työtä. Silloin se myös vähentää opiskelijoiden neuvonnan tarvetta, koska monet opiskelijat aika itseohjautuvasti pystyvät valikoimasta poimimaan juuri heille toimivia ratkaisuja. Se on siinä mielessä tärkeää.

 

Eric Carver[00:27:39]: Niin, onko tässä kyse läpinäkyvyyden asteen lisäämisestä oikeastaan siihen, miten kuvataan tutkintoa, miten kuvataan opetussuunnitelmaa ja myös, miten kuvataan yksittäisiä kursseja?

 

Anu Lehtinen [00:27:53]: Kyllä.

 

Eric Carver[00:27:56]: No mainitsitkin tämän jo, että kun puhutaan saavutettavuudesta tai inklusiivisuudesta, niin siinä meillä on vähän kaksi erilaista tietä, jotka eivät ole poissulkevia vaan toisiaan tukevia. Eli nämä yksilölliset järjestelyt, sen yksilön kohtaaminen, niiden tarpeiden ymmärtäminen, niistä käytävä keskustelu ja ratkaisut. Ja sitten rakenteet ja toimintatavat, jotka auttavat itse asiassa kaikkia. Tästä haluaisin sinulta kysyä, eli miten yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin tehdä saavutettavampaa ja inklusiivisempaa kaikille opiskelijoille? Minkälaisiin asioihin pitäisi kiinnittää erityisesti huomioita? Olet näitä sanonutkin, mutta tämä on kertauslista.

 

Anu Lehtinen [00:28:40]: Jos lähdetään tästä opetussuunnitelmatyöstä, että ainakin meidän yliopistossamme se on taas ajankohtainen ja sitä taas seuraavalle kaudelle tehdään. Siinä kohtaa jo mietittäisiin, että kurssille on erilaisia suoritusvaihtoehtoja. Ainakin näille kandivaiheen isoille massakursseille. Ja silloin se vähentää myös yksilöllisten järjestelyiden räätälöinnin tarvetta. Ja monet opiskelijat pystyvät sieltä valikoimaan niitä. Toki aina vaihtoehdot eivät ole kaikille sopivia ja joudutaan edelleen miettimään. Mutta se kuitenkin vähentää sitä tarvetta. Ajattelen myös, että tärkeä asia on myös opetussuunnitelmatyössä, että miten me rakennetaan niitä. Meillä on tutkintojen tavoitteet ja niiden pitäisi jotenkin näkyä osaamisjakson tavoitteissa. Jos tutkintotavoitteena on vaikka, että opiskelija oppii vuorovaikutustaitoja, niin on tosi tärkeää, että niitä on myös siellä kurssin tavoitteissa, jotta varmennetaan, että opiskelijat oppivat. Jos mietitään näitä yksilöllisiä järjestelyjä, siinä ei tunneta vapautusta. Täytyy jollain tavalla mahdollistaa heidän oppimisensa ja osaamisensa osoittaminen myös vaikka näissä vuorovaikutustaidossa tai jossain muissa akateemisissa asiantuntijataidoissa. Mutta on tärkeää myös huomioida, että joka kurssilla ei ole aina ehkä akateemisista asiantuntijataidostakaan ne samat tavoitteet, että se hyödyttää kaikkia. Jos on vaikka vuorovaikutustaidot, niin usein se edellyttää läsnäoloa. Mutta voi olla hyvä, että opiskelijat pystyvät myös välillä tekemään jotain muita kuin läsnäolovaihtoehtoja. Se voi tukea oikeastaan kaikkien opiskelijoiden oppimisen etenemistä. Mutta jos opiskelijalla on myös joku sairaus tai vamma, joka vaikuttaa siihen vaikka, että miten he voivat osallistua ryhmätyöskentelyyn, niin on tärkeää miettiä, että onko se sen kurssin pedagoginen järjestely. Eli se on vain tapa toteuttaa opetusta, mutta se ei ole se osaamisjakson tavoite. Koska jos osaamisjakson tavoitteena ei ole vaikka vuorovaikutustaidot, niin opiskelijahan voi itsenäisesti tehdä sen kurssin. Ja osaamisjakson tavoitteet vaikuttavat tosi paljon siihen, minkälaisia suoritusmuotoja voidaan tarjota. Ja miksi minä otin tämän vuorovaikutustaidon nyt yhtenä esimerkkinä, koska sehän on pedagoginen järjestely, joka tukee tosi monia opiskelijoita, että tehdään ryhmissä ja opiskelijat kohtaavat. Ja se tukee yhteisöllisyyttä, se on tosi tärkeä. Mutta meillä on myös opiskelijoita, joiden näkökulmasta, jos niitä on tosi paljon, niin se voi olla heille kuormittavaa. Ja se ei olekaan heidän näkökulmastaan saavutettavaa. Esimerkiksi jos on autisminkirjon häiriö, niin voi olla, että kuormittuu tosi paljon niistä sosiaalisista tilanteista, jos niitä on liikaa. Ei niin, että vaikka haluaa osallistuakin moneen, mutta pitää säädellä monella kurssilla yhtä aikaa. Pystyy olemaan sitä vuorovaikutusta, jotta ne opinnot etenisivät ja saisi sitä itse sisältöä opiskeltua, on se sitten matikkaa, fyssaa tai tietojenkäsittelyä. Nämä ovat minun mielessäni, koska se on kummitiedekuntani. Toisaalta, jos on joku sairaus, jonka tila vaihtelee. Välillä voi olla joku viikko, että ei pysty edistämään opintoja. Voi tulla vaikka joku voimakas kiputila, ei pysty opiskelemaan. No syitä voi olla monenlaisia, että ei pysty koko ajan opiskelemaan samaan tahtiin. Joutuu olemaan viikon sillä tavalla, että ei pysty niin paljon tekemään. Jos siihen ajoittuu hirveästi ryhmätöitä, niin sekin on opiskelijalle ei-saavutettavaa. Hän kokee, että minä en pysy sen ryhmän aikataulussa, ja onko minun pakko tästä tilanteestani huolimatta yrittää räpistellä ja osallistua näihin ryhmiin, jos niitä on paljon. Ettei käy niin, että opiskelija joutuu jättämään kursseja sen takia kesken, että hän ei pysy vaikka siinä ryhmän aikataulussa, koska siinä ovat muidenkin ryhmäläisten aikataulut. Jos he tarvitsevat yksilöllisen aikataulun ja räätälöinnin, niin silloin se pitää huomioida myös sen opiskelijan kohdalla. Silloin pedagogiset ratkaisut, jotka tukevat joitain opiskelijoita, eivät tue kaikkia. Olisi niitä erilaisia suoritusvaihtoehtoja. Tai kaikilla kursseilla ei aina olisi pedagogisena ratkaisuna ne ryhmätyöt. Me saisimme vähän erilaisille opiskelijoille myös sopivia suoritusmuotoja, ettei se olisi niin, että kaikki kurssit tukevat tietynlaisten opiskelijoiden suorittamista ja tekevät sen hankalammaksi toisille opiskelijoille.

 

Eric Carver[00:33:23]: Tuntuu siltä, että palataan podcastin yhteen toistuvaan teemaan aina vaan. Eli mikä on kokonaisvaltainen koulutuksen suunnittelu ja tehdäänkö sitä siinä yhteisössä laajasti, jotta voidaan katsoa vaikka tiettyjen opintojaksojen tai kurssikokonaisuuksien osalta juuri näitä pedagogisia menetelmiä, jotta ei käy niin, että maaliskuun ensimmäisellä viikolla kaikilla kursseilla on ryhmätöitä, jolloin ne voivat olla itse asiassa ihan kaikille myös aika kuormittavia. Ei vain heille, joilla on vaikka autismin kirjoa.

 

Anu Lehtinen [00:33:56]: Kyllä, juuri näin. Ja se on tosi tärkeää. Minä ajattelen, että se on opetuksen kehittämisen yksi tärkeä asia. Totta kai yksittäinen opettajakin voi tehdä paljon ja pohtia etukäteen sitä, että minulla on tämä kurssi, jossa on näitä ryhmätöitä. Jos minulla on opiskelijoita, jotka eivät vaikka pysty pysymään tässä aikataulussa, niin mitä minä tarjoan. Tai jos on vaikka vertaisarviointi, jossa on tietyt deadlinet, niin miten toimitaan opiskelijoiden kohdalla, joilla on lisäaikasuositus. Ehkä sen etukäteen miettiminen helpottaa sitä, että opiskelijalle voisi sanoa etukäteen kurssilla, että jos on lisäajan tarve, niin vaihtoehto on tämä. Ja se on kaikkien tiedossa, eikä se opiskelija joudu aina selvittämään opettajalta. Paljon siellä kurssien kohdallakin voidaan tehdä sen tyyppistä työtä. Ja myös se, että opiskelija ja opettajan kohtaaminen on tosi tärkeää. Vaikka sanoit, että se opettaja ei pysy niin kauaa sen opiskelijan rinnalla välttämättä, etenkään isoissa koulutusohjelmissa. Joskus vaikka alkukeskustelu voi olla tosi tärkeää, joka meillä on suosituksissakin. Välillä ihan kirjattu opettajan kanssa, että hän oikeasti keskustelee opiskelijan kanssa, että miten tämä kurssi toteutetaan niin, että opiskelija pystyy oppimaan. Meillä on toisaalta hienoa ja hyvää pedagogiikkaa tosi paljon ja ne pedagogiset ratkaisut voivat olla tosi erilaisia. Me emme niillä suosituksilla pysty ihan joka tilannetta huomioimaan. On senkin takia tärkeää, että opetuksessa on keskustelua ja sitäkin kehitetään.

 

Eric Carver[00:35:37]: Aivan. Itse asiassa edellisellekin vieraalle, Juuso Henrik Niemiselle, testautin tätä ajatusta, niin testautanpa sen sinullakin, että minusta on yhä enemmän alkanut tuntumaan siltä, että meidän opiskelijapopulaatiomme tulee yhä moninaisemmaksi. On tietysti perustutkinto-opiskelijaa ja samoilla kursseilla yhä enemmän on jatkuvia oppijoita, on avoimen opiskelijoita, voidaan tehdä jotain pienempiä oppimiskokonaisuuksia, erikoistumiskoulutusta. On hyvin erilaisia elämäntilanteita opiskelijoilla. Tullaan suoraan lukiosta tai on jo perhettä ja tehdään toista uraa, ja kansainväliset tutkinto-opiskelijat, niin hyvin monet tuntuisivat hyötyvän näistä samoista asioista. Kurssikuvaukset, työmääräkuvaukset, arvioinnin kuvaukset, missä, mitä, milloin, kuinka paljon tämä työllistää, mitä pitäisi lukea tämän kurssin aikana. Nämä olisivat mahdollisimman selkeitä. Eli se läpinäkyvyyden lisääminen näyttäisi lisäävän ja tukevan itse asiassa aika vahvasti meidän kaikkia opiskelijaryhmiämme, tai ainakin valtaosaa. Onko tämä ihan hupsu ajatus?

 

Anu Lehtinen [00:36:44]: Ei, minä olen ihan täsmälleen samaa mieltä. Ja se lähtee juuri niistä kurssikuvauksista ja oppimisalustasta. Vaikka Moodlessa, kuinka selkeästi siellä on kerrottu ne kaikki asiat. Jos on missannut luennolla mitä opettaja sanoo, ei ole pystynyt juuri sillä hetkellä keskittymään, niin pystyy sieltä selkeästi katsomaan. Ja vaikka ne tuntuvat itsestään selviltä asioilta, niin kyllä se on myös opettajan harjaantuneisuutta varmasti ja mitä opitaan. Se ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista rakentaa aina niitä selkeitä ohjeita ja muita. Ne ovat tosi tärkeitä asioita. Ja monet sanovatkin, että vitsi kun olisi selkeät ohjeet. Ja minä en yhtään tiedä, mitä tällä kurssilla pitää tehdä. Voi olla myös, että ne opiskelijat, joilla on vähemmän yhteyksiä muihin opiskelijoihin ja uskaltavat ehkä vähän vähemmän kysyä, niin he joutuvat ihmettelemään enemmän kuin sellaiset opiskelijat, jotka ovat päässeet siihen yhteisöön enemmän käsiksi ja kuulleet jo puskaradiossa, että mitä tämä tarkoittaa, koska aika paljon on myös oletettua tietoa. Uudet opiskelijat kysyvät, että onko tämä luento, mitä tämä luento tarkoittaa, mitä nämä laskuharjoitukset ovat ja mitä siellä tapahtuu. Tavallaan korona on myös tehnyt sen, että opetus on monimuotoisempaa, mikä on hyvä asia. Mutta silloin opiskelija ei aina pystyy ennakoimaan sitä, että hetkinen, mitäs täällä tapahtuukaan. Pitää aika paljon eksplisiittisesti kertoa, että ehkä ennen me ollaan voitu pelata enemmän sillä, että meillä on joku tietty skeema, ajatus siitä, että tämä toimii näin. Junassa aina ostetaan matkalippu näin ja maksetaan näin ja matkustetaan näin ja poistutaan. Ja vähän niin kuin opetuksessa sama, että siellä on joku tietty logiikka. Nyt niitä logiikoita on aika paljon, niin niitä joudutaan ehkä eksplisiittisemmin kuvaamaankin. Me ollaan ehkä sillä tavalla uuden edessä, että me joudutaan ehkä enemmän kiinnittää siihen huomioon kuin aikaisemmin. Ja ehkä me ollaan sitä tässä opettelemassa myös.

 

Eric Carver[00:38:39]: Niin se on ehkä vähän raskas sana, mutta metateksti. Eli se, että miten me kerrotaan ja puhutaan ja kuvataan siitä, miten joku opiskelun kokonaisuus rakentuu, eikä oleteta hirveästi. Kaikkihan tietävät, että meidän tiedekunnassamme laskarit ovat tätä, luennot ovat tätä ja ryhmätyöt ovat tätä. Ei oleteta sitä, vaan hyväksytään se, että se pitää kertoa. Nyt minä otan Opettajien akatemian koordinaattorin hatun päähäni ja mietin, että joku opettaja voisi tätä jaksoa kuunnellessaan miettiä, Eric ja Anu, ihan hirveitä vaatimuksia minulle. Työtunnit paukkuvat jo nyt ja opiskelijamäärät ovat tosi kovia ja ohjattaviakin on vaikka kuinka paljon. Mitä sinä haluaisit sanoa opettajalle, joka pelkää, että tämän tekeminen hyvin tai ottaminen huomioon, että se muodostuu tosi työlääksi. Miten sinä puhuisit tilanteessa, niin kuin sinä olet varmaan joutunut tekemäänkin usein, kun opettaja ajattelee, että ei pysty, on liikaa.

 

Anu Lehtinen [00:39:49]: Silloin kannattaa juuri käydä sitä keskustelua ja miettiä vaikka sen opiskelijan kanssa. Tai voi soittaa joillekin, jotka tekevät näitä yksilöllisen järjestelyiden suosituksia tai ovat siinä asiantuntijaryhmän jäsenenä. Itse olen siinä puheenjohtajana ja kollegani Johanna Mikkonen varapuheenjohtajana. Me konsultoimme aika paljon opettajia. Ja mietitään juuri, että mitkä ne perustellut ratkaisut voisivat olla siten, että se opettajan työmäärä ei olisi kohtuuton. Usein ne kuitenkin sieltä löytyvät. Jos siinä suosituksessa olevat eivät tunnu ihan täsmällisiltä, tai mitä tämä nyt voisi minun kurssini kohdalla tarkoittaa. Nämä eivät oikein sovellu, ja opiskelija tarvitsee lisäaikaa, niin sitten pohditaan. Ja usein ne ratkaisut löytyvät sieltä. Se vaatii vähän sellaista aivojumppaa, että hetkinen, miten tämän kurssin kohdalla tämä tehdään niin, että oikeasti ne kurssin tavoitteet saavutetaan, ja se ei ole liian resurssisyöppö. Ja se on myös sille opiskelijalle reilua, eli opiskelija ei joudu tekemään enempää töitä kuin muut opiskelijat, ettei se ole sanktioitua. Tai tahattomasti liian tai enemmän kuormittava. Sitä joudutaan arvioimaan ja pohtimaan, että ne olisivat hyvin rakennettuja. Sanoisin, että sillä ennakkosuunnittelulla ja ennakkotekemisellä, mitä enemmän me koko ajan vähitellen kurssille lisätään saavutettavia elementtejä. Joku vuosi tarkastetaan, että Moodle on rakennettu saavutettavaksi ja joku toinen vuosi katsotaan, että kaikki kalvot ovat saavutettavia. Jos tulee sitä tarvetta, että opiskelijoiden tarvitsee kuunnella materiaaleja etukäteen, niin ne ovat valmiina. Ottaa sen projektiin ehkä vähitellen. Onhan se työlästä, mutta se on toisaalta tärkeää. Sitten kun sen oppii ja se on rutiinia, niin se ei myöskään vie niin paljon aikaa. Minä ajattelen, että ehkä se ensimmäinen ajatus voi olla, että se on työläämpää kuin se oikeasti on. Mutta jos työtunnit paukkuvat ja se on tosi työlästä, niin myös omaan esihenkilöön yhteyttä. Ja koulutusohjelman tasolla on hyvä miettiä, miten toimitaan. Yksilölliset järjestelyt eivät kuitenkaan ole yksittäisen opiskelijan vastuulla, ne ovat yliopiston vastuulla. Ja kun meillä on iso oppilaitos, niin meillä on aika iso vastuu myös, että mitä ne kohtuulliset mukautukset ovat. Eli se kohtuullinen tarkoittaa, että se olisi jollain tavalla yliopistonkin resurssien näkökulmasta kohtuullista, mutta koska meillä on iso yliopisto, niin ne vaatimukset meille sen kohtuullisuuden suhteen ovat kuitenkin isompia kuin vaikka jollekin pienelle oppilaitokselle. Sen takia ei voi jättää yksittäisen opettajan harteille kaikissa tilanteissa niitä järjestelyitä.

 

Eric Carver[00:42:35]: Yksi yliopiston strategian keskeinen tavoite on kestävyys. Tässäkin varmaan, että se osaaminen ja kyvykkyys näihin yksilöllisiin järjestelyihin löytyy talon sisältä, mutta silloin kun yksittäinen opettaja tarvitsisi tukea, niin hän sen löytäisi. On se sitten esteettömyysyhteyshenkilö tai opintopsykologi tai molemmat, että pystyy hakemaan tukea siihen. Ja myös se koulutusohjelman yhteisö voisi keskustella näistä yhdessä. Tässä yhteydessä minun on pakko mainita Opettajien akatemian keskusteluissa varsinkin tässä viime vuoden aikana esillä olleen. Kun on tiedekunnassa erilaisia tutkimusvapaita, niin on myös tarvetta ehkä välillä opetuksen kehittämisvapaalle. Olisi mahdollisuus vaikka tätä teemaa miettiä, että miten minä muutan jonkun ison kandivaiheen peruskurssin niin, että nämä eri ryhmien tarpeet tulisivat paremmin niissä järjestelyissä tai siinä tavassa, jolla se kurssi rakennetaan. Ja kun se vaatii aikaa, niin siihen myös voisi joskus oikeasti varata sitä aikaa.

 

Anu Lehtinen [00:43:37]: Joo, ja kyllä tämä on tärkeä keskustelu. Kyllähän pitää miettiä myös sitä, että miten me satsataan. Kaikki ei voi vaan tulla jonkun työn ohessa aina. Se vaatii myös tietysti jonkunlaisia resursseja tehdä. Ja että saavuttaa sitä tietoisuutta, niin se vie aikaa, että perehtyy siihen. Minä tiedän, että on näistä ja minä luen opetustyön ohjeista ja osallistun koulutukseen ja tämän tyyppistä. Ja se rakenne on siinäkin tärkeä, että viedään myös koulutusohjelman johtajien suunnalta ja opetuksen varadekaanien suunnalta sitä viestiä niistä tärkeistä asioista eteenpäin. Ja tiedekuntien sisällä löydetään toimivia malleja sinne isoille kursseille. Vähennettäisiin työmäärää sillä tavalla, että toimivia malleja pystyttäisiin monistamaan.

 

Eric Carver[00:44:28]: Kyllä. Hyvä. Tästä voisi kysyä paljonkin, mutta minusta tuntuu, että tässä on jo nyt ainakin itselle tullut aika paljon mietittävää ja pureskeltavaa, joten en yllätä Anua nyt millään jokerikysymyksellä tässä lopussa. Kysyn saman kysymyksen, jonka kysyn ihan kaikilta vierailta. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä.

 

Anu Lehtinen [00:44:53]: Minun lukuvinkkini on Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky. Se kertoo meidän ihmisten keskittymiskyvystä tässä ajassa. Siinä on myös yhteiskunnallinen näkökulma siihen, miten yhteiskunta tai meidän ympäristömme vaikuttaa meidän keskittymiskykyymme. Usein ajatellaan, että voi ei, minä olen liikaa vaikka laitteella ja keskittymiskyky menee. Kirjassa esitetään näkökulmia siihen, miten tämä meidän ympäristömme toisaalta vaatii myös sitä, että me ollaan laitteilla. Se ei vain liity yksilöön. Vaikka nämä haasteet siinä, että ollaan paljon laitteilla ja keskittymiskyky ei tunnu enää olevan niin hyvä. Kiinnostavia erilaisia näkökulmia tämän tyyppisiin aiheisiin.

 

Eric Carver[00:45:39]: Kyllä. Meillä taitaa monilla olla itsekin aiheutettua tai kulttuurin aiheuttamaa keskittymishäiriötä, mikä ei ole mikään diagnoosi vaan se, mikä se meidän tapamme on. Hei, tosi paljon kiitoksia, Anu, kun tulit vieraaksi.

 

Anu Lehtinen [00:45:55]: Kiitos, Eric.

 

Miten Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ohjataan opiskelijoita? Minkälaiset tavoitteet ohjaukselle on annettu tiedekunnassa? Miten ohjaus nivoutuu opetussuunnitelmaan? Mikä rooli ohjauksella on ammatillisen identiteetin ja kasvun tukemisessa? Miltä näyttää opiskelijoiden ohjauksen tulevaisuus eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 7. jakson vieraina ovat Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, vanhempi yliopistonlehtori, Riikka Keto-Timonen ja samasta tiedekunnasta kliininen opettaja Eeva Mustonen ja yliopistonlehtori Sami Junnikkala. Junnikkala ja Mustonen ovat toimineet yli kymmenen vuotta ohjaavina opettajina tiedekunnassa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 39. ja kolmannen tuotantokauden 7. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden ohjaus eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa.  Vieraina ovat Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, vanhempi yliopistonlehtori, Riikka Keto-Timonen ja samasta tiedekunnasta kliininen opettaja Eeva Mustonen ja yliopistonlehtori Sami Junnikkala.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 7.3.2024. Jakson pituus 50 minuuttia.

Eric Carver [00:00:02]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajan akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijanohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotannon kauden seitsemännen jakson vieraina ovat Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan opetuksesta vastaava varadekaani, vanhempi yliopistonlehtori Riikka Keto-Timonen ja samasta tiedekunnasta kliinin opettaja Eeva Mustonen ja yliopistonlehtori Sami Junnikkala. Junnikkala ja Mustonen ovat yli kymmenen vuotta toimineet ohjaavina opettajina tiedekunnassa. Tervetuloa mukaan.

 

Puhujat [00:00:59]: Kiitos.

 

Eric Carver [00:01:00]: Puhutaan tässä jaksossa siitä, että miten eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ohjataan opiskelijoita. Minkälaiset tavoitteet ohjaukselle on annettu tiedekunnassa? Miten ohjaus nivoutuu opetussuunnitelmaan? Mikä rooli ohjauksella on ammatillisen identiteetin ja kasvun tukemisessa? Miltä näyttää opiskelijoiden ohjauksen tulevaisuus eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa? Meillä Suomessa tosiaan eläinlääkäreitä koulutetaan vain yhdessä paikassa, täällä Helsingin yliopistossa ja täällä Viikin kampuksella, missä tätäkin nauhoitetaan. Tästä syystä minä ajattelin, että me voitaisiin aloittaa keskustelu siitä, että kerrotte meille vähän siitä, että minkälainen eläinlääkärin koulutus on pääpiirteittäin ja mitä erityistä pitää ottaa huomioon ohjauksen kehittämisessä juuri teidän tiedekunnassanne, jos Riikka aloittaa.

 

Riikka Keto-Timonen [00:01:50]: Eläinlääketieteen koulutushan on kuusivuotinen koulutus eli ensimmäiset kolme vuotta tähdätään eläinlääketieteen kandidaatin tutkintoon ja siinä vaiheessa opintoja perehdytään minkälainen on terve eläin, miten terve elimistö toimii, mitkä seikat vaikuttavat eläinten hyvinvointiin, mitä ovat eri sairauksien mekanismit ja mitkä bakteerit ja virukset aiheuttavat sairauksia eläimille. Sen jälkeen kaikki opiskelijat jatkavat eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelmaan, joka on myös kolmevuotinen. Siellä on vahvasti työelämä- ja työelämätaito-painotus. Eli lähdetään opiskelemaan tarkemmin eläinten sairauksien diagnostiikkaa ja hoitoa. Viides vuosi meillä on aivan uniikki, eli opiskelijat koko viidennen vuoden harjoittelevat käytännön taitoja yliopistollisessa eläinsairaalassa, jossa he osallistuvat potilaiden hoitoon eläinlääkärien ohjauksessa. Kuudentena vuonna opiskelijoilla on vielä edessä ruokaturvallisuuden opinnot, ympäristöterveyden opinnot ja perehdytään myös ympäristöterveydenhuollon valvontaan. Siinä vaiheessa viimeistään opiskelijat tekevät yleensä opinnäytetyön. Eläinlääkärikoulutus on todella vahvasti säännelty ala. EU-direktiivi jo määrittelee, mitä eläinlääkärikoulutuksen tulee sisältää ja millaisia osaamistavoitteita opiskelijoiden tulee saavuttaa. Lisäksi meidän koulutus on kansainvälisesti akkreditoitu. Tässä eurooppalaisessa eläinlääkärikoulutuksen laatustandardissa on hyvin pitkälti määritelty sisällöt, mitä siihen koulutukseen tulee kuulua. Samoin siellä on asetettu paljon geneerisiä osaamistavoitteita, että millaista osaamista eläinlääkäreillä pitää valmistuessaan olla. Tämä aiheuttaa sen, että valtaosa meidän opinnoista ovat pakollisia eli vuosikurssi etenee suunnitellun lukujärjestyksen ja tenttijärjestyksen mukaisesti. Opintoihin sisältyy myös hyvin paljon pienryhmäohjausta ja kädentaitoja. Eli meillä ei ohjaustarvetta ole niinkään siinä, että mitä opintoja opiskelijoiden tulisi valita, koska ne ovat kaikki käytännössä lähes pakollisia. Toisaalta ohjaustarvetta on eläinlääkäriksi kasvamisessa ja miten otetaan haltuun se iso tietomäärä, mikä eläinlääkärin tulee hallita. Miten kehitetään vuorovaikutustaitoja opintojen aikana. Painotus on eläinlääkäriksi kasvamisessa meidän ohjauksessa.

 

Eric Carver [00:04:20]: Eeva ja Sami, olette tehneet pitkään tätä ohjaavan opettajan roolia. Haluatteko vielä täydentää tuota, mitä Riikka sanoi?

 

Sami Junnikkala[00:04:28]: Kyllä Riikka hyvin kuvasi tämän tilanteen. Ohjaamisessa aika paljon keskitytään yksilöllisiin asioihin sen mukaisesti, miten opiskelijat etenevät. Jos tulee jotain, esimerkiksi etenemisen esteitä, niin niihin ohjaavat opettajat pystyvät tarttumaan matalalla kynnyksellä, toivottavasti. Opiskelijat ovat meillä sen mielestäni aika hyvin nähneet, että me pystymme viemään ohjausta eteenpäin niille tahoille, jotka parhaiten siitä pystyy vastaamaan. Me ohjaavat opettajat olemme ensimmäisiä sulakkeita, jotka pystyvät neuvomaan erilaisissa asioissa.

 

Eeva Mustonen [00:05:30]: Niin, se on totta, että meidän tiedekunnassamme ohjaavan opettajan rooli ei niinkään ole opintojen valinnassa, koska varsin vähän on valittavaa. Jonkin verran toki tulee keskustelua joihinkin yksittäisiin, valinnaisiin kursseihin tai kandi- tai lisensiaattitöihin liittyen, jos näitä haluaa pohtia. Totta kai ohjaavilla opettajilla on ryhmä- tai vuosikurssikohtaista ohjaustyötä, mutta on tietysti yksilöohjausta niille opiskelijoille, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat omaa. Täytyy valmiiksi laadittua opintosuunnitelmaa sitten yksilöllisesti vähän miettiä. Meillä on tosiaan neljä ohjaavaa opettajaa kaikkiaan meidän tiedekunnassamme. Opintojen eri vaiheissa voi eri henkilöihin ottaa yhteyttä. Toisaalta ohjaavat opettajat, meillä on hyvin tiivis työyhteisö, että voimme yhdessä pohtia ja miettiä, miten yksilöllistä opiskelijaa pystytään parhaiten auttamaan.

 

Sami Junnikkala[00:06:44]: Tuossa mietimme äsken, että kauanko me olemme ohjaavina opettajina toimineet. Päädyimme, että yli 10 vuotta olemme tätä verkostoa pyörittäneet. Mia Ruohoniemi sen aloitti. Sitten siinä on jonkun verran vaihtunut jäseniä, mutta me olemme kyllä esimerkiksi Eevan kanssa olleet alusta alkaen. Eikö vain?

 

Eeva Mustonen [00:07:08]: Juu. Näin se on. Jotkut pysyvät.

 

Riikka Keto-Timonen [00:07:13]: Ehkä semmoisen erityispiirteen voisi vielä mainita, että kun opiskelijat etenevät kuusi vuotta sen saman vuosikurssin kanssa, niin opiskelijat oppivat tuntemaan toisensa aika hyvin. Ja kun on paljon sitä pienryhmäohjausta, niin myös opettajat oppivat tuntemaan opiskelijoita aika hyvin. Se on ehkä semmoinen erityispiirre, mitä ei välttämättä muissa koulutusohjelmissa ole.

 

Eric Carver [00:07:29]: Kyllä. Ja tietysti opettaja-opiskelijasuhteet ja monet muut asiat erilaisissa tiedekunnissa myös vaikuttavat näihin asioihin. Helsingin yliopistossa päivitettiin opiskelijaohjauksen toimintamallit lukuvuonna 2022-2023. Sitä ennen eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa, niin kuin toki muissakin tiedekunnissa, tehtiin iso työ ohjauksen kehittämisessä, kun Helsingin yliopistossa päätettiin opiskelijaohjauksen linjaukset vuonna 2017. Minkälainen prosessi teille oli tämä uusin päivitystyö? Minkälaisia toiveita ohjauksen kehittämiseen tuli teidän opetus- ja tutkimushenkilökunnaltanne ja minkälaisia opiskelijoiltanne? Jos Sami aloittaa tästä.

 

Sami Junnikkala[00:08:18]: Me tosiaan mietimme tuota prosessia ja tartuimme heti toimeen, kun rehtorilta tuli pyyntö aikaisemmin. Silloin tehtiin pääosa tästä työstä. Nyt tämä oli lähinnä semmoista hienosäätöä tässä 2022-2023. Voisi sanoa, että tähän prosessiin osallistui kyllä laajasti tiedekunnan henkilökuntaa. Ohjaavat opettajat, vastuuopettajat. Laajasti keskeiset opetuksen kehittämiseen liittyvät tahot olivat mukana tässä. Kuten todettiin, meillä oli tämä ohjaavien opettajien systeemi jo valmiina ja me otimme siinä vuosikohtaisia vastuita. Toki kysyimme opettajilta ja tutkimushenkilökunnalta toiveita. Opettajilta kyllä tuli selkeästi toive, että ei tehtäisi tämmöistä mentorointia alusta loppuun asti eli ettei olisi vakio-opiskelijat kullakin opettajalla koko curriculumin ajan. Ja opiskelijoille tehtiin myöskin kysely, että millaista ohjausta he toivovat. Sieltä tuli ihan selkeästi toive, koska tämä curriculum on sellainen kuin se on, niin he kokivat, että eivät he tarvitse jatkuvaa ohjausta, vaan tarvittaessa nimenomaan yksilöohjaus. Sitä kautta sitten etenimme muun muassa tähän ohjaavien opettajien malliin, että sitä kautta saamme tehtyä muun muassa räätälöityjä HOPS:ia, jos tulee jotain etenemisesteitä. Hyvin monenlaisia tilanteita on tietysti, vaikka opiskelijoita meillä ei ole kuin 70 per vuosi. Tämmöinen taustatyö tehtiin siinä. Sitten me olemme osaamistavoitteita päivittäneet moneen kertaan opintojaksokohtaisestikin. Tätä käytettiin pohjana, kun mietimme myös geneerisiä taitoja opintojaksokohtaisesti.

 

Eeva Mustonen [00:10:49]: Minä luulen, että silloin tosiaan, kun tämä rehtorin päätös tuli ja tämä työ aloitettiin, niin siinä vaiheessa opintojaksojen vastuuopettajiin ja opettajiin otimme yhteyttä ja mietimme, että sillä tavalla tiedekunnan opettajakunta laajasti tuli siinä mukaan. Ja ehkä paremmin hahmotti sen ohjaamisvastuun, mikä opintojakson opettajuuteen liittyy. Se oli varmaan yksi syy sen lisäksi, että me siinä vaiheessa aika paljon mietimme sitä, että miten lääketieteellisessä, lääkiksessä, oli menty tähän, että heillä on tämmöinen mentori, joka seuraa opiskelijaa koko opiskelujen ajan. Ehkä myös senkin takia, että meillä oli tämä ohjaavien opettajien systeemi ollut jo kauan, niin ei sitä oikeastaan vakavasti harkittu. Ja tietysti, mitä opiskelijoilta tulleet vastaukset olivat, että pikemminkin mahdollisuutta siihen yksilöohjaukseen, silloin kun sille on tarvetta. Ja sitten koitimme miettiä ryhmäkeskusteluja, ryhmäohjauksen paikkoja curriculumin eri vaiheissa.

 

Riikka Keto-Timonen [00:12:15]: Yritimme tunnistaa curriculumista, mitkä ovat siirtymävaiheita, joissa opiskelijat tarvitsevat erityistä ohjausta. Meillä on esimerkiksi rutiinisti aloitustilaisuudet joka lukuvuodella, missä käydään läpi, mitä tänä vuonna tapahtuu ja siihen liittyviä keskusteluja eli ryhmäohjausta. Kehittämisvaiheessa työryhmässä oli toki myös opiskelijajäseniä mukana, mutta he eivät ole täällä tänään, koska ovat valmistuneet, että siitä on jo sen verran aikaa. Me kehitimme myös ihan tämmöiset akateemisten asiantuntijataitojen osaamistavoitteet joka vuodelle erikseen. Niitä sitten integroitiin opintojaksoihin, niitä osaamistavoitteita. Pyrimme myös sanoittamaan enemmän opiskelijoille. että tämmöisiäkin taitoja pitää oppia. Esimerkiksi ryhmätyötaidot tai vuorovaikutustaidot lähtevät siellä ensimmäisenä vuonna. Panostetaan, että ryhmätöitä osataan tehdä yhdessä. Ja kuudentena vuonna ollaankin jo siinä, että pitää osata neuvoa asiakasta haastavissa tilanteissa tai valvontatehtävissä rakentavasti käydä neuvottelua valvontakohteen kanssa. Ne tavoitteet muuttuvat vaativammiksi opintojen edetessä.

 

Eric Carver [00:13:33]: Minä voin paljastaa tässä nyt kuulijoille ja myös vieraille, että minun tehtäväni tässä yliopistossa on siis katsoa ja seurata, miten näitä linjauksia tehdään ja myös koordinoin sitä kokonaisuutta. Kun luin tämän teidän ohjausmallinne, niin koin ammatillista herkistymistä. Se oli mielestäni niin hyvä, hyvin tehty. Perustelen tätä sillä, että teillä tosiaan jokaiselle opiskeluvuodelle olivat ne osaamistavoitteet myös aukikirjoitettu, miten integroidaan eri kursseilla niitä ohjauksen tavoitteita ja myös sitä, miten palaute ja [?? 00:14:10] siihen integroituu. Kuulijoille tiedoksi, [?? 00:14:13] on tämmöinen, opiskelijat vastaavat kyselyyn tietyissä vaiheissa opiskelua, johon liittyy vaikka opiskelulähestymisjuttua ja tämmöistä. Mutta kun te sitä teitte, niin mistä nämä ajatukset tulivat, että te lähditte viemään kursseille integraatiota? Oliko se semmoinen jo aikaisemmin keskusteluissa ollut, pedagogisessa kehittämisessä, että tuodaan tutkinnon tason juttuja myös näkyväksi sinne vuosikursseihin?

 

Riikka Keto-Timonen [00:14:51]: Osa niistä oli jo valmiiksi niissä opintojaksoissa. Mutta niitä ei ollut kirjoitettu koskaan auki sillä tavalla, mitä nyt tehtiin. Ja halusimme varmistaa, että ne varmasti toteutuu siellä curriculumissa, ettei ne tipahda pois, että unohtuu, että ai niin, tällä kurssillahan meidän piti miettiä, miten ryhmässä toimitaan. Ne on nyt saatu sinne integroitua paremmin.

 

Sami Junnikkala[00:15:15]: Jäi mieleen, että silloin kun sitä tehtiin, niin vastuunopettajillakin monta kertaa tuli semmoinen tilanne, että he totesivat, että ai niin, onhan meillä tämäkin ja tämä.

 

Eeva Mustonen [00:15:26]: Niin, se tosiaankin, että ne olivat mielestäni hyvin laajasti olemassa, mutta niitä ei ollut niin aukikirjoitettu. Ja totta kai, kun sitä tällä tavalla mietitään, niin enemmän opettajat sen hahmottaa ja toivon mukaan opiskelijat myöskin.

 

Eric Carver [00:15:45]: Aika usein tämänkin podcastin vieraat ovat puhuneet siitä, vaikka se on vähän konstikas sana, mutta metatekstistä. Eli siitä tilasta ja puheesta, jolla sidotaan asioita yhteen ja tuodaan vaikka polkua tai kasvua näkyväksi tai tutkinnon idea. Ja välillä käy niin arjen kiireessä, että se tipahtaa pois, vaikka kursseilta. Ja sen takia sitten opiskelijat joutuvat välillä itse kirimään kasaan, että ”no mites nämä liittyy toisiinsa, nämä asiat”. Ja sen takia vain tämä ammatillinen herkistyminen oli ihan todellinen, että siitä on ihan Teams-jälki. Laitoin projektiryhmälle, että olen herkistynyt, kun luen täällä tätä eläinlääketieteellisen ohjausmallia. No, mennään sitten niihin tavoitteisiin, joita tässä jo mainittiin. Eli minkälaisia tavoitteita ohjaukselle on annettu tiedekunnassa? Miten teillä tämä yhteys OPS:aan on luotu sinne ohjauksen ja OPS:n välille? Sami voi jatkaa.

 

Sami Junnikkala[00:16:50]: Tosiaan, tuossahan Riikka jo ihan aluksi puhui näistä. Ja jos ajattelee tätä jakoa, tuohon kandivaiheeseen erityisesti, niin siinä keskitytään tai painotetaan erityisesti opiskelutaitoja, ajanhallintaa, ryhmätyöskentelytaitojen kehittymistä. Ja ehkä enemmän työelämävalmiuksiin liittyviä taitoja siellä lisensiaattivaiheen opinnoissa. Ja meillä on käytännössä semmoinen kuvio tuossa, sanotaanko geneeristen taitojen mukana pitämisessä, että meillä on Oppimassa eläinlääkäriksi -opintojuonne, joka on läpi kandivaiheen. Eli ensimmäiset kolme vuotta ja yhdeksän opintopistettä. Olen siinä itse vastuuopettajana. Siellä on hyvin monella tavalla mahdollista tuoda esiin näitä taitoja, opiskelutaitoja. Meillä on käynyt opintopsykologi siellä mukana. Opiskelija tekee osaamisen arviointia, itsereflektointia, pohdintaa. Tähän kuuluu etiikkaopetus, tutkimukseen liittyvää opetusta. Ja [?? 00:18:20] jonka mainitsit tuossa aiemmin. Me käymme myöskin opiskelijoiden kanssa ensimmäisenä vuonna Saaren tuotantoeläinyksikössä, jossa Eeva vastaa tästä toiminnasta. He pääsevät tämmöiseen näppityöskentelyynkin jo mukaan siinä vaiheessa.

 

Eeva Mustonen [00:18:42]: Niin, alusta saakka koitetaan antaa eväitä sen ammattiin kasvamiseen näkökulmiin ja eri näkökulmista, kun eläinlääkärit toimivat todella monenlaisissa tehtävissä. Toisaalta on näitä juonteita, joissa on pienryhmäkeskusteluja tai vuosikurssiin liittyviä tiettyjä asioita, mitä painotetaan. Mutta meidän ohjaavien opettajien tehtävänä on tarvittaessa ohjata eteenpäin, jos on sellaisia tilanteita, että tarvitaan muuta ammattiapua. Meidän ohjaavilla opettajilla on hyvät yhteydet yliopiston muihin tukirakenteisiin ja opintopsykologien kanssa ollaan yhteyksissä ja koetetaan ohjata opiskelijat eteenpäin silloin, kun tällaista tarvetta. Nämäkin ovat tärkeitä ohjauksen tavoitteita, että pystytään auttamaan mahdollisissa, elämän hankalissa tilanteissa ja nivomaan se opintojen eteneminen yksilölliseen elämäntilanteeseen. Tämäkin on tärkeä tavoite tuossa ohjauksessa mielestäni. Ja tietysti lisensiaattivaiheessa se on enemmän ammattiin valmistautumista, työelämään valmistautumista.

 

Sami Junnikkala[00:20:23]: Tämä Eevan mainitsema hyvinvointipuoli, niin se on meillä kyllä ihan vahvasti mukana tässä, oikeastaan alkuvaiheesta lähtien. Meidän opiskelijat ehkä ovat kohtuullisen vaativia itselleen ja me kohdataan problematiikkaa, jossa ehkä vähempikin riittäisi joskus. Ja meillä on tosiaan tämmöinen, voisko sanoa, punainen puhelin olemassa opintopsykologille. Pyritään mahdollisimman aikaisin tarttumaan tilanteisiin, joissa olisi hyvä keskustella sopivien tahojen kanssa. Haluaako Eeva tästä lisensisattivaiheesta vielä jatkaa?

 

Eeva Mustonen [00:21:24]: Lisensiaattivaihe on tietenkin aika paljon erilainen. Siitä kandivaiheesta siirrytään enemmän niihin työelämätaitoihin. Siinä on ihan konkreettinen muutos kliinisten opintojen pariin. Uskon, että meidän kaikki eläinlääkäriopettajat, tiedekunnan eri tehtävissä, ovat roolimalleina meidän opiskelijoillemme. Totta kai se korostuu siinä kliinisten opintojen vaiheessa, koska varmasti opintojen alussa valtaosa opiskelijoista ajattelee hyvin eläinlääkärin perinteistä työtä praktikkona, eläimiä hoitaen. Se ei ehkä sitten korostu tuolla meidän klinikkavuoden aikana. Meillä on tuo viides opintovuosi klinikkakiertoa eläinsairaalan eri yksiköissä. Hevosairaalassa, pieneläinsairaalassa ja Mäntsälässä, jossa on tuotantoeläinyksikkö. Minä olen ohjaavana opettajana. Koitan järjestää siellä pienryhmäkeskusteluja ja  keskustelutilaisuuksia tukemaan sitä ammatillista kehittymistä. Mutta minä ajattelen, että se on kaikkien meidän eläinlääkäriopettajien tehtävä. Ja varmasti se, että kuinka hyvin sen itse kukin opettaja-eläinlääkäri tuolla hahmottaa, niin siinä on totta kai eroja. Ajattelen, että siinä meidän tiedekunnassa on tehty paljon työtä. On pedagogista koulutusta tarjottu ja oikeastaan vaadittukin eri opettajakunnalta. Uusin on se, että me olemme saaneet useita kliinisen vaiheen eläinlääkäreitä sitoutumaan mentori-eläinlääkärityöhön. Siihen on saatu nyt työnohjauskoulutusta, tähän mentoriryhmään. Meillä on siinä 11, mitä meitä on eläinlääkäreitä tässä porukassa. Eri puolilla eläinsairaalaa on erityisesti mentori-eläinlääkäreitä. Klinikkavuoden alussa meillä pienryhmissä käytiin läpi, muistutin opiskelijoille, mitä tukimuotoja meillä on ja rohkaisin heitä hakeutumaan keskusteluihin eläinlääkäreiden kanssa. Erityisesti meidän mentori-eläinlääkärit, jotka ovat siihen saaneet myös työnohjaustukea. Kliininen vaihe on yksi vaihe meidän opinnoissamme. Ja niin kuin Riikka mainitsi, on nämä elintarvikehygienian opinnot sitten ja valinnaiset opinnot, lisensiaattityö viimeisenä vuotena. Ja siellä on Eläinlääkärinä työelämään -jakso, jossa vielä koitetaan viimeisinä eväinä ennen työelämään siirtymistä, käydä näitä työelämäasioita läpi.

 

Eric Carver [00:24:27]: Minäkin olen opettanut sillä jaksolla työnhakua. Jatketaan ammatillisesta identiteetistä ja sen kasvun tukemisesta, niin mikä rooli nimenomaan ohjauksella on? Olet jo vähän, Eeva, puhunutkin siitä, mutta haluatko vielä syventyä siihen, että mitä nimenomaan se ohjauksen osa on siinä ammatillisen identiteetin kasvussa tai sen tuessa?

 

Eeva Mustonen [00:24:54]: Minun on vaikea ajatella sitä, että kuinka ajattelet itsesi ammattihenkilönä ja lääkärinä, mutta tiedekunnassa työssä oleva on opettajaa. Minä muistan silloin, kun ihan ensimmäisiä omia pedagogisia opintoja tein, niin minusta oli mahtavaa huomata se ohjaamistyö. Sinä et ole tavallaan opettaja, vaan sinä olet ohjaaja, ohjaat ja autat opinnoissa eteenpäin. Toivon, että meidän opiskelijat rohkaistuisivat keskustelemaan ihan avoimesti haasteista opinnoissa tai mitä ne näkevät tulevaisuuden työelämässä. Toivon mukaan, että ne minun ja muiden meidän opettajien ja eläinlääkäreiden kanssa rohkaistuisivat näistä keskustelemaan. Siinä se ohjaus tulee vähän niin kuin sivulauseissa huomaamatta. Se, mikä mielestäni tosi tärkeää olisi tässä, että meillä olisi, ja uskon, että meillä onkin, suhteellisen pienenä tiedekuntana ja suhteellisen vähän opiskelijoita, niin valtaosin hyvät välit opettajien ja opiskelijoiden välillä. Ei ole kynnystä jutella asioista. Sitä toki ei voi välttää, että nuorisolla on omat keskusteluaiheensa. He totta kai keskenänsä juttelevat paljon, mutta toivon mukaan he myös rohkaistuvat tähän ammattiin kasvamisessa käyttämään apuna opettajia, mitä meillä tiedekunnassa on ihan kautta linjan.

 

Eric Carver [00:26:55]: Mitä ajatuksia Riikalla on tästä?

 

Riikka Keto-Timonen [00:27:00]: Yksi, mitä tietysti opiskelijoille yritetään opiskeluvaiheessa kanssa jo opettaa, on kollegiaalisuus. Eli että tuettaisiin toisiaan, että opiskelijat oppisivat myös toisiaan tukemaan. Se on varmasti tosi tärkeä osa ammatillisuuden kasvua. Ja kyllähän se jo sillä Samin vetämällä juonteella aloitetaan siihen ammattiinkin kasvaminen. Tutustutaan vähän eri vaihtoehtoihin, mitä eläinlääkäri voi ylipäätään tehdä. Kaikki eivät välttämättä ole ajatelleet, miten monipuolinen työura eläinlääkäriammatti voi olla. Tulisi se jo tutuksi kandivaiheessa. Ja nämä eettiset kysymykset. Eläinlääkärit voivat kohdata aika vaikeita eettisiä kysymyksiä työuransa aikana. Sille luodaan pohjaa jo siellä kandivaiheessa. Näkisin, että ohjaus kandivaiheessakin luo hyvän pohjan sille, mistä ponnistaa eteenpäin, kun pääsee sinne kliiniseen vaiheeseen.

 

Eeva Mustonen [00:27:54]: Joskus minusta tuntuu, että meillä on todella lahjakkaita opiskelijoita ja he luovat paineita, tavoitteita, oppimiseensa, opiskeluunsa. Ja välillä he luovat paineita, joita on ehkä opettajan vaikea nähdä tai havainnoida. Ja on tosiaan hyvä, että ne sitten tulevat jollakin tavalla, joskus ne tulevat palautteiden tai [?? 00:28:22] kautta esille. Ja sitten pystytään vähän keskustelemaan. Yksi asia esimerkiksi, meidän opiskelijoilla on mahdollisuus lähteä väliaikaisilla opiskeluoikeuksilla eläinlääkärin työhön viidennen opintovuoden jälkeen. Jotkut tunsivat, että se on painostavaa, että jokaisen täytyy lähteä eläinlääkärin praktiikkatyöhön viidennen vuoden jälkeen, joka itsestä tuntuu, että ei tietenkään, koska meillä on paljon mahdollisuuksia. Myös tällaista tukea ja keskusteluapua voitaisiin ja yritetään tarjota opiskelijoille.

 

Eric Carver [00:29:13]: Onko siinä eläinlääkäriksi kasvussa jotain toistuvia, vaikeita asioita tai kipukohtia? Muistan esimerkiksi, kun uraseurantoja pitkään tein ja teidänkin tiedekuunnan kanssa käytiin teidän tuloksia läpi, niin siellä nousi stressinsietokyky, ratkaisun pakko, tämmöiset jotkut tietyt asiat. Esimerkiksi minun työssäni harvoin pitää päättää kahden sekunnin sisällä, että teenkö X vai Y ja tämän tyyppiset asiat, mikä vaikka kliinisessä työssä voi olla aika arkipäivääkin. Jos te mietitte niitä keskusteluja, mitä te opiskelijoiden kanssa käytte, mitkä siellä ovat sellaisia, mihin sitä tukea haetaan tai mitkä pohdituttaa?

 

Eeva Mustonen [00:30:01]: Luulen, että näitä keskusteluja käydään siellä kliinisen vaiheessa ihan arkipäiväisesti eri eläinlääkäreiden kanssa. Luulen, että tämä on sellaista piilotyötä, mitä me opettajatkaan emme aina havaitse. Ja siinä on tosiaan se apuna, että pienryhmissä pystytään toimimaan. Minun mielestäni se tulee luontevasti sen työn mukana. Joskus sitä sitten keskustellaan, mutta uskon, että se myös tulee havainnoinnin kautta. Opiskelijathan näkevät hyvin erilaisia tilanteita meidän eri sairaalayksiköissä, että myöskin sillä tavalla. Joskus keskustelun kautta ja joskus havainnoimalla, että miten erilaisia toimintatapoja voi olla ja kaikki on ihan ok.

 

Eric Carver [00:30:54]: Tuleeko Samille mieleen jotain?

 

Sami Junnikkala[00:30:56]: Tämä ei liity suoraan kliiniseen työhön tai loppuvaiheeseen. Mutta yleisesti ottaen se kilpailu ja se, että on tottunut olemaan ehkä paras ja haastamaan itseään ihan hurjasti, se näkyy kyllä. Olemme koittaneet sitä heille tuoda esiin, että tämä Riikan mainitsema kollegialisuus on keskeisessä roolissa. Heidän ei tarvitse enää kilpailla, heillä on hyvä tilanne. He ovat päässeet todella vaikeaan tiedekuntaan, tai siis vaikea päästä sisään, että siinä on jo se voitto saavutettu. Eli koitetaan ohjata siihen suuntaan, että käytetään sitä energiaa niihin asioihin, mihin sitä tarvitaan. Ja tämä liittyy oikeastaan arviointiinkin sitten. Eli ei välttämättä tarvitse saada vitosia kaikesta. Tähän me ollaan nyt sitten siirtymässä myöskin arvioinnin osalta. Riikka, jos haluat virallisesti kertoa tästä.

 

Riikka Keto-Timonen [00:32:14]: Niin, ensi syksystä alkaen luovutaan numeroarvosanoista, eli hyväksytty-hylätty arviointiin siirrytään. Toivotaan, että sekin sitten vähentäisi sitä stressiä, mitä opinnoista aiheutuu. Se riittää, että osaa sen läpipääsyrajaan asti. Kaikesta ei tarvitse saada täydellistä arvosanaa.

 

Eric Carver [00:32:33]: Haluatko kertoa vähän, että millainen polku oli siinä, että te päädyitte tähän? Tämä tuntuu aika isolta päätökseltä kuitenkin.

 

Riikka Keto-Timonen [00:32:41]: Joo, oli. Kyllä me vuosi selviteltiin erilaisia, mitä tutkimustuloksia on siitä. Aika paljon löytyy lääketieteellisillä aloilla. Yhdysvalloissa on luovuttu paljon arvosanoista ja tutkittu, miten se vaikuttaa esimerkiksi oppimistuloksiin. Ja sieltä kävi ilmi, että oppimistulokset eivät kyllä mitenkään ole romahtaneet opiskelijoilla tämmöisissä tiedekunnissa, missä on luovuttu arvosanoista. Ja toisaalta opiskelijoiden hyvinvointi on parantunut ja kilpailullisuus on vähentynyt. Me toivotaan vastaavia vaikutuksia meillä. Ja toki selviteltiin myös sidosryhmien kanssa, että miten vaikuttaako tämä rekrytointiin, jos ei olekaan arvosanoja. Mutta sieltä tuli kyllä hyvin selkeätä viestiä, että eivät he arvosanoja katso, kun he rekrytoivat henkilöitä. Se on muut seikat, jotka ratkaisevat.

 

Eric Carver [00:33:29]: Onko tämä kuitenkin vähän myös pelottavaa ratkaisu tehdä?

 

Riikka Keto-Timonen [00:33:33]: Oli se meille aika iso päätös. Kyllä sitä pitkään eri kanteilta pohdittiin.

 

Eeva Mustonen [00:33:39]: Minun mielestäni tiedekunnassa tehtiin hyvä selvitystyö, miettimällä sitä eri näkökulmista, että miten se oikein vaikuttaa. Toisaalta kliinisissä jaksoissa ei ole ollut tämmöistä numeerista arviointia, vaan hyväksytty/hylätty. Siellä se muutos on pienempi. Mutta mielestäni oli erinomaisen hyvä tuo selvitys, että mitä eri vaikutuksia siinä voi olla. Muistan yhden, oli vaihto-opintoihin lähtiessä, että EU:n sisäisissä vaihdoissa sillä ei ole merkitystä, mutta joissakin vaihdoissa voi olla. Ja myöskin mietittiin sitä, että mitä se voi olla sitten valmistumisen jälkeen, jos ei ole näyttää tutkintotodistusta, jossa olisi arvosanoja. Mutta arvosanat säilyy kanditöissä ja lisensiaattitöissä. Ne on sitten ne arvosanat, jotka jää jäljelle.

 

Eric Carver [00:34:31]: Tässä oli taustalla nimenomaan se, että te halutte sitä opiskelijoiden kuormitusta vähentää.

 

Riikka Keto-Timonen [00:34:37]: Opiskelijoiden hyvinvointi oli siinä se näkökulma, miksi sitä lähdettiin selvittämään. Ja tässäkin toki opiskelijoiden mielipidettä kysyttiin selvityksen aikana.

 

Eric Carver [00:34:49]: Mennään vähän tuonne tulevaisuuteen ja voi ehkä vähän irtautua nyt näistä tämän hetken resursseista ja tilanteista ja miettiä siitä, että mitä te haluaisitte. Miltä teidän mielestänne näyttää ohjauksen tulevaisuus eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa? Minkälaisen opiskelijoiden ohjauksen eteen te haluaisitte nimenomaan tehdä töitä? Ehkä me annamme varadekaanin eli Riikan aloittaa.

 

Riikka Keto-Timonen [00:35:20]: Varmaan yksi ihan semmoinen kantava ajatus on se, että meillä on nyt tämä ohjausmallin runko. Mutta ei se tarkoita, että se pysyisi muuttumattomana tässä seuraavat vuodet. Pitää herkällä korvalla kuunnella sekä opiskelijoita että työelämäpalautetta. Mitä siellä koetaan, että mihin meidän pitäisi enemmän opiskelijaohjauksessa panostaa, että he pärjäävät työt aloittaessaan. Toivon, että meillä edelleen pysyisi matalana se kynnys ottaa yhteyttä opettajiin. Eli opiskelijoiden ja opettajan väliset vuorovaikutussuhteet olisivat niin hyvät, että jos on jotain haasteita, niin uskaltaisivat sitten ajoissa hakea apua. Ja toivon todella, että ohjaavat opettajat jatkavat edelleen tätä hyvää työtä, mitä he ovat jo pitkään tehneet tiedekunnassa. Siitä on paljon apua opettajalle, että hän tietää, että ”okei, nyt mä huomaan, että mun opiskelijalla on kurssilla haasteita ja mä voin ohjata hänet vaikka Eevan tai Samin luo juttelemaan asioista”. Se vähentää kuormitusta niin sanotusti tavalliselta opettajalta myös, joka ei ole niin paljon perehtynyt ohjauksen haasteisiin. Ja kyllä me varmasti tarvitsemme lisäkoulutusta opettajillekin. Työelämän vaatimukset muuttuvat koko ajan vaativammiksi ja meidän täytyy opettajillekin tarjota koulutusta, että miten he voivat tukea paremmin opiskelijoita. Tällä hetkellä meillä on suunnitteilla esimerkiksi eläinsairaalan tukihenkilöstölle, näille klinikka-eläinhoitajille ja muille, esimerkiksi laboratoriomestareille, koulutusta opiskelijaohjauksesta. Hekin on siellä roolimalleina moniammatillisessa työympäristössä. Toivottavasti saadaan sieltä vielä vähän lisätukea meidän opiskelijoiden ohjaukseen.

 

Sami Junnikkala[00:37:08]: Tämä on ollut mielenkiintoinen kombinaatio, tämä ohjaavan opettajan pesti tässä varsinaisen substanssiopetuksen, immunologian, ohella ja aika monimuotoisen työnkuvan muodostanut. Itse olen kyllä kokenut merkityksellisenä sen, että miten paljon tuossa loppujen lopuksi pystyy vaikuttamaan näiden meidän helmien tulevaisuuteen. Näkisin, että tässä ohjaavan opettajan roolissa meillä on aika laaja se työnkuva. Me kuitenkin olemme paljon tiedekunnan palautteiden kanssa tekemisissä, ohjaustyössä ja hyvin monimuotoisissa asioissa. Mielelläni jatkan tätä hommaa. Ja ehkä se pääasiallinen tavoite on, että me saamme meidän opiskelijoita terveinä työelämään. Eli että he jaksavat tämän tiukan setin käydä läpi ja ihan hyvä välillä muistuttaa niitä, että on muutakin kuin opiskelu ja työ, että elämää kuuluu muutakin. Olen koittanut sitä heille muistutella, vaikka he toki sen tietävät, mutta välillä se tuntuu, että se vähän unohtuu.

 

Eeva Mustonen [00:38:44]: Kyllä eläinlääkäreiden hyvinvointi ja jaksaminen työelämässä on ollut paljon viime vuosina keskustelussa. Ja kyllä se lähtee opiskeluajasta, että se on myöskin tärkeä ammatillinen taito, että sulla on keinoja oman hyvinvoinnin ja jaksamisen hallintaan siinä työelämässä, koska tosiasiassa se ei ole helppo ala välttämättä. Ja siinä on varmaan semmoinen iso, että varmasti tämä jatkuu tulevaisuudessa. Ja onhan meillä myös Eläinlääkäriliiton kanssa yhteistyötä ja liitto on tehnyt tämän eteen paljon. Kyllä nämä asiat varmasti korostuvat yhä enemmän vielä tästä eteenpäinkin.

 

Eric Carver [00:39:42]: Yksi teema, mistä tässä podcastissa on paljon puhuttu, on tietysti se, että opiskelukyky tai jos puhutaan, metakognitiotaidot, niin itsensä säätelyyn, omaan toiminnan suunnitteluun ja tämmöiseen liittyvät taidot. Nehän on siis sekä opiskeluprosessissa että töissä tosi tärkeitä. Mutta yhä enemmän puhutaan myös siitä, että nämä niin sanotut hyvinvoinnin taidot, omasta jaksamisesta huolehtiminen, omasta kuormituksesta huolehtuminen. Ne ovat molemmissa tärkeitä, opinnoissa ja työelämässä. Meidän ei tarvitse päättää, että tehdäänkö näiden taitojen kehittämistä opiskelun näkökulmasta vai työelämän näkökulmasta, koska ne aika nätisti kohtaavat siinä. Teillä on ollut tämä ratkaisu, että te olette lähteneet tällaiseen specialistimalliin. Tietyt opettajat ovat ottaneet tämän ohjaavan opettajan erityisroolin. Mitä hyvää ja mitä haastetta siihen liittyy? Te olette varmaan tyytyväisiä siihen, mutta onko siinä jotain huonoja puolia? Mitä Riikka ajattelee?

 

Riikka Keto-Timonen [00:40:52]: No välillä toki voi olla sitten aika iso työkuorma, että on paljon ohjattavia. Jos on joku semmoinen suma, että useampi opiskelija tarvitsee samanaikaisesti tukea, niin kyllähän se sitten vie muilta työtehtäviltä aikaa ne opiskelijaohjaustehtävät. Tietysti jos olisi enemmän ohjaavia opettajia, jotka ehtisivät siihen aikaansa käyttää ihan suunnitellusti, niin se olisi toki aina parempi. Mutta muuten koen, että siitä on ollut hirveästi hyötyä, että on pitkä kokemus ja pystyy auttamaan vähän niissä haastavammissakin tilanteissa opiskelijoita.

 

Eric Carver [00:41:27]: Tämä on semmoinen keskustelu, mitä hyvin monissa koulutusohjelmissa käydään, että mennäänkö semmoiseen, että joku saisi erikoistua tai jotkut saisivat erikoistua. Tai sitten semmoinen hyvinkin vahva, me kaikki ohjaamme. Ei mitään erityisrooleja. Te olette, Eeva ja Sami, olleet tässä erityisroolissa, niin keskustelkaa vähän, että plussat, miinukset.

 

Eeva Mustonen [00:41:48]: No joo, mutta meidän tiedekunnan tausta on se, että meillä on hyvin vahvasti valmiiksi suunniteltu opintomalli. Siinä ei tätä ohjaustyötä tarvita juurikaan. Ei tarvitse ohjata opiskelijoita, että mitä sinä valitsisit, kun kaikki on valittu hänen puolestaan. Ja aikataulukin on välillä. Me enemmänkin ohjaamme sitä, että miten sumplit siinä aikatauluviidakossa. Mielestäni valtaosin tämä on erittäin hyvä, toimiva malli ollut meidän tiedekunnassa. Näen, että muut opettajat kokevat, tai ne yhteydenotot ovat aina olleet, että he huomaavat, että olisiko syytä päästä keskusteluyhteyteen jonkun opiskelijan kanssa tai opiskelijaryhmän kanssa, kun pienryhmissä voi olla sitten keskinäisiä tilanteita. Opettajat kokevat, että on joku henkilö, johon on helppo ottaa yhteyttä ja sitä kautta sitten saadaan asioita eteenpäin. He tietävät, että mihin tahoon ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta semmoinen pieni haittapuoli on siinä, että joissakin tilanteissa opettajat ajattelevat, että tämä ei kuulu minulle. Joku keskustelu jostakin asiasta, että ”no ei minun tarvitse tästä, vaan joku muu hoitaa sen”. Se on ehkä se haittapuoli, mutta kyllä mielestäni se on ihan vähemmistönä. Toisaalta, meidän tiedekunnan opetushenkilökunnan, opettajien ja muun henkilökunnankin, nämä pedagoginen koulutus, vuorovaikutuskoulutus, mitä meillä on. Se on kyllä hyvin harvinaista loppujen lopuksi, että tulisi tämmöisiä tilanteita, jossa joku tilanne, joka olisi ehkä voitu keskustellen purkaa siinä tilanteessa, niin sitten sanotaankin, että sinun täytyy keskustella siitä joskus myöhemmin ja silloin se ei ole ehkä niin ajankohtaista. On aika harvinaista tämmöinen. Valtaosin minun mielestäni opettajat ovat hyviä. Meillä on myöskin opettajien tuki, ohjausta ajatellen.

 

Eric Carver [00:44:02]: Onko se tärkeää, että teitä on kuitenkin useampi?

 

Sami Junnikkala[00:44:05]: On se oikeastaan aika välttämätöntä, koska meillä on jaettu näitä osastokohtaisesti ja vähän tähän vaiheeseen liittyen. Minä tunnen hyvin näitä alkuvaiheen opintoja, koska itse opetan kakkosvuonna immunologiaa ja sitten tosiaan tämä juonne on kandivaiheessa. Muut ovat sitten paremmin kartalla siitä, mitä kunakin vuonna tapahtuu. Eli on se tärkeätä. Tietysti tässä sitä Riikankin mainitsemaa työkuormaa tulee. Haittapuolena tietysti voisi sanoa sen, että substanssiin, opetukseen liittyvää tutkimusta olisi ehkä mahdollista tehdä enemmän, jos ei tekisi tätä. Mutta kuten sanoin, niin olen kyllä tämän monipuolisen kombinaation nähnyt tosi hyvänä työnkuvana. Siinä mielessä sanoisiko, että motivaatio tähän on edelleen ihan hyvä.

 

Eric Carver [00:45:18]: Syy, miksi kysyin tätä oli nimenomaan se, että kun tiedän, että tätä tosi monessa paikassa, vaikka meidänkin yliopistossa pyöritellään, että mikä se malli olisi. Riikka.

 

Riikka Keto-Timonen [00:45:27]: Se on varmasti siis yksi etu tässä, että nämä henkilöt tekevät sitä omasta mielenkiinnostaan ja halustaan, verrattuna siihen, että jollekin osoitetaan, että sinulle tulee nyt tämä 20 opiskelijan ryhmä, vaikka hän ei olisi yhtään kiinnostunut sen ohjaamisesta. Niin silloinhan se ei oikein toimi. Siinä mielessä on kyllä etu, että on henkilöt, jotka ovat motivoituneet sitä tekemään. Ja se jäi tuosta tulevaisuudesta sanomatta, että nythän meillä on kyllä tullut hyviä työkaluja, joita voimme hyödyntää ohjauksessa, niin kuin Oodi-kone esimerkiksi, josta me voidaan katsoa, miten opinnot etenee. Toivon, että me tulevaisuudessa pystytään paremmin tunnistamaan varhaisessa vaiheessa opiskelijoita, jotka alkavat jäädä vähän jälkeen, ja pystyttäisiin sitten tiedustelemaan, että tarvitseeko jotain tukea vaikka opiskelutekniikoihin tai onko jotain muuta.

 

Eric Carver [00:46:19]: Niin, sellaista varhaista tukea sitten. Kuulijoille tiedoksi, Oodi-kone siis käyttää meidän tietojärjestelmä Sisusta tulevia tietoja opintojen etenemisestä. Sitä sitten voi käyttää näiden opiskelijoiden etenemisen seurantaan. En kysy nyt mitään jokerikysymyksiä enää teiltä liittyen tulevaisuuteen tai muuhunkaan, mutta sen kysyn, minkä kysyn kaikilta muiltakin vierailta, eli lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Kuka haluaisi aloittaa?

 

Sami Junnikkala[00:46:51]: Minä voin vaikka tuosta omani ottaa. Minä valitsin edesmenneen lääkärin Aki Hintsan kirjan Voittamisen anatomia. Siellä on useita hyviä kappaleita liittyen yleiseen terveyteen, uneen ja ravintoon. Ja sitten tämmöinen kappale, kuin Henkinen energia, jossa oli aika hyvin kuvattu kyllä niitä asioita, jotka pitää sinut siinä oravanpyörässä mukana. Ja ehkä lainaisin sieltä pari asiaa, jotka on siellä esille tuotu. Eli ”aikaa pitäisi olla itselle, läheisille ja työlle”. Ja toinen, ”älä yritä tulla täydelliseksi, ainoastaan vähän paremmaksi”. Ihan hyvää luettavaa kyllä kaikkien paineiden keskellä tämäkin.

 

Eric Carver [00:47:59]: Mitä Riikka suosittelisi?

 

Riikka Keto-Timonen [00:48:01]: Minä valitsin Heini Harve-Rytselän kirjan Helikopterilääkäri, jonka kuuntelin alkuvuodesta koiran kanssa metsäkävelyillä. Sitä kuunnellessa minulle tuli mieleen, että on ehkä kirja, mikä nuorten kollegoiden kannattaisi kuunnella. Siinä hän hän kertoo, mitä vaativa ensihoitolääkärin työ on ja miten hän on pystynyt sen yhdistämään arkeensa ja mitä keinoja hän on löytänyt käsitellä näitä vaikeita tilanteita, mitä siinä työssä väkisinkin tulee vastaan. Erityisesti armollisuudesta hän kirjoittaa paljon, miten hän on pikkuhiljaa oppinut armollisemmaksi ja hyväksynyt sen, että riittää, että tekee sen parhaimpansa, mihin sillä hetkellä pystyy. Muuta ei pysty tekemään ja se riittää.

 

Eric Carver [00:48:50]: Armon teema. Ei ollut ensimmäinen lukuvinkki tästä teemasta tässä podcastissa. Eeva.

 

Eeva Mustonen [00:48:55]: Vaikeat elämäntilanteet tai vaikeat päivän tilanteet tai vaikeat työtilanteet voivat jäädä pyörimään mieleen illalla. kun sinun pitäisi saada unen päästä kiinni. Ja tästä olen muutamankin kerran jutellut opiskelijoiden kanssa, että mitä sitten tehdään, kun olet siellä pää tyynyssä, mutta uni ei vaan tule. Minun vinkkini on siihen kuunnella joko äänikirjana tai vaan lukea jotain klassikkoa, jotain tuttua kirjaa, josta tulee hyvälle mielelle. Ja minun klassikkosuosikkini on Jane Austen, minun ikiaikainen suosikkini ja erityisesti tämä Viisasteleva sydän. Minä kuuntelen sitä joskus äänikirjana, niin kyllä uni tulee nopeasti.

 

Eric Carver [00:49:39]: Se oli hyvä vinkki. Iso kiitos Riikka, Sami ja Eeva, kun pääsitte keskustelemaan. Hienoa, että otitte tämän ajan ja toitte teidän esimerkkejänne, miten te olette tehneet asioita teidän tiedekunnassanne ohjauksen kehittämisessä. Oli ilo teidän kanssa keskustella. Kiitos.

 

Puhujat [00:49:56]: Kiitos.