Kuukausi: maaliskuu 2023

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 12. jakson vieraana on Minna-Rosa Kanniainen.

Puhumme tässä jaksossa väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, mentoroinnista ja coachingista. Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden työn tukemiseen ja uraohjaukseen liittyy? Miten mentorointia voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena? Minkälaista hyötyä coachingista voi olla väitöskirjatutkijoille? Miten väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää?

Minna-Rosa Kanniainen on ohjausta ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja ja coach, työnohjaaja ja valmentaja. Aiemmin hän työskennellyt uraohjaajana muun muassa Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 28. ja toisen tuotantokauden 12. jakso.

Jakson aiheena on väitöskirjatutkijoiden uraohjaus, mentorointi ja coaching.  Vieraana  ohjausta ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja ja coach, työnohjaaja ja valmentaja Minna-Rosa Kanniainen.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 30.3.2023. Jakson pituus 41 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Minna-Rosa:	Vierailija, Minna-Rosa Kanniainen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien, yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 12:sta jakson vieraana on Minna-Rosa Kanniainen. Kanniainen on ohjaus- ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja, coach, työnohjaaja ja valmentaja. Aiemmin hän on työskennellyt uraohjaajana muun muassa Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tervetuloa mukaan Minna-Rosa.

 

Minna-Rosa: Kiitos Eric.

 

Eric: Puhutaan tänään Minna-Rosan kanssa tässä jaksossa väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, mentoroinnista ja coachingista. Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden työn tukemiseen ja uraohjaukseen liittyy? Minkälaista hyötyä coachingista voi olla väitöskirjatutkijoille? Miten mentorointia voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena? Miten väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää? Minna-Rosa, sä oot työskennellyt pitkään väitöskirjatutkijoiden ohjauksen parissa, niin kerrotko vähän meidän kuulijoille, millaista kokemusta ja minkälaisia asioita olet väitöskirjaohjauksen tutkijoiden ohjauksen kentällä tehnyt?

 

Minna-Rosa: Joo, kiitos Eric. Alotin tosiaan vuonna 2012 uraohjaajana sinun kolleganasi Helsingin yliopistossa ja työskentelin silloin noin kuusi ja puoli vuotta uraohjaajana ja myöskin urakurssien opettajana, jolloinka ohjasin myös väitöskirjatutkijoita ja kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoita. Sen lisäksi olen noin nelisen vuotta vetänyt tämmösiä väitöskirjatutkijoiden vertaistuki coaching -ryhmiä ja olen myös toiminut valmentajana väitöskirjatutkijoiden mentorointiohjelmissa. Nyt sitten tänä keväänä uutena asiana alottanu myös tutkijoiden työn ohjaajana. Elikkä tän tyyppistä kokemusta erityyppisistä ohjausmuodoista on ehtinyt kertyä.

 

Eric: Kaikki paitsi sit se väitöskirjatutkimuksen ohjaus.

 

Minna-Rosa: Joo nimenomaan. Ja se väitöskirjan tekeminen myös.

 

Eric: Kyllä. No kun sä oot ollu uraohjaajana, sä oot ollu vetämässä vertaisryhmiä ja nyt sitten työnohjaajana myös. Minkälaisii erityisiä haasteita väitöskirjatutkijat työssään kohtaa?

 

Minna-Rosa: Jos mä ajattelen sitä väitöskirjan tekoa prosessina ja työtehtävänä, niin kyl mä ajattelen, että onhan se, jos vertaa muunlaiseen työhön, niin kyllähän siinä on erittäin kova paine. Siinä on sekä ajan että rahan osalta jatkuvasti painetta ja lisäksi tutkimusympäristö voi olla ja onkin aika kriittinen yhteisö ja myös kilpailullinen. Elikkä se jo itsessään asettaa toki paineita siihen työhön, ikään kuin se konteksti ja ympäristö. Yksilön tai tutkijan kannalta rahoituksen turvaaminen tietysti ja sen hakeminen voi olla ajoittain tosi kuormittavaa ja viedä paljon aikaa sieltä itse tutkimustyöltä. Ja toisaalta sitten taas, jos tehdään sitä omaa väitöskirjaa esimerkiksi muun työn ohessa, niin vastaavasti sitte sitä aikaa voi olla tosi vaikea löytää sille työlle. Ne puitteet voi olla monesti erittäin haasteelliset. Sen lisäksi sitten, jos mä ajattelen, et minkälaista se työ itsessään on, elikkä se työn luonne, niin onhan kaikki tutkimustyö erittäin vaativaa ja intensiivistä ja keskittymistä vaativaa ja samalla toisaalta sen pitäs olla luovaa kirjoitustyötä, joka sinänsä on myös, ihan itsessään se työ on jo haasteellista. Sitten semmonen asia, mitä mä usein kohtaan mun työssäni on se, että se työ voi olla aika yksinäistä. Eli väitöskirja on valtava projekti. Se voi olla myös aika pitkä projekti ja sen johtaminen voi olla haasteellista. Sitten erityisesti vielä, jos jostain syystä esimerkiksi työ viivästyy tai hidastuu, niin silloin se yksin puurtaminen voi muuttua tosi raskaaksi. Tietysti jos vielä ajatellaan yleisellä tasolla, niin kyllähän väitöskirjaa päädytään tekemään hyvin erilaisista syistä tai erilaisista taustoista, erilaisten pohdintojen kautta. Osa on toki hyvinkin tietosena sen vaatimuksista ja projektin luonteesta ja sitten taas osa ei ehkä niin hyvin ole etukäteen hahmottanu projektin laajuutta ja luonnetta. Sit toisaalta tietysti kaikkia asioita ei voida ennakoida ja silloin voi olla myös suurta vaihtelua semmosissa itsensä johtamisen taidoissa ja valmiuksissa ihmisillä, jotka tekee sitä työtä. Tukea voi olla hyvin vaihtelevasti saatavilla. Totta kai osalla on erittäin hyvä tuki ohjaajien tai ohjaajan puolesta ja myös kollegiaalista, mahollisesti tutkimusryhmää sun muuta tukea siinä, mut sit taas osalla se jää kyllä todella vähiin se tuki. Ollaan tosi yksin ja sitä tukea ei juurikaan ole saatavilla ja sen eteen joutuu välillä ihan taistelemaan. Et voi olla isoja haasteita siinä ohjaussuhteessa tai kommunikaatiossa ohjaajien kanssa. Kyl mä ajattelen, että tämmöisellä kombolla onhan se ihan selvästi itse työnä erittäin vaativaa myös.

 

Eric: Joskus silloin, kun vastasin työllisyyden seurannasta yliopistossa ja tohtorin uraseurantoja ja tohtorin työllisyyden seurantaa kehitettiin, niin siinä hyvin tuli esiin se, että hienoa sanaa käyttäen heterogeenisyys on ihan valtava. Minkä ikäisenä, missä vaiheessa uraa, minkälaisessa elämäntilanteessa aloitetaan, millaisella motivaatiolla aloitetaan, millaisilla tavoitteilla aloitetaan, onko työsuhteessa, eikö oo, kuinka pitkä rahoitus on, onko tutkimusryhmässä, onko niin sanotusti yksin, missä määrin se työyhteisö löytyy siitä ympäriltä. Sen jotenkin purkkiin laittaminen, et tämmöstä tohtorikoulutus on, niin se on aika vaikeaa.

 

Minna-Rosa: Kyllä joo ehdottomasti.

 

Eric: On niin paljon sitä vaihtelua. Onko sulla mielessä joku hyvä kielikuva siihen, että millanen toi on? Mä muistan tohtoriurakursseilta, mitä me ollaan Minna-Rosa yhdessäkin joskus opetettu, et joku sanoo, että se on niinku lentäis pienkoneella Atlantin yli tai sit jotain vuoristokiipeilymetaforia. Onko sulla jotain, mikä olisi jäänyt mieleen?

 

Minna-Rosa: No nyt itse asiassa, kun kysyt, niin mulla on juuri päättynyt viime viikolla kaksi ryhmää. Nyt viittaan ohjattaviini. Toinen heistä vertasi väitöskirjan tekoa, tai hän jotenkin päätyi pohtimaan sitä suhteessa tohon purjehtimiseen. Ja totesi, et siinä on tiettyjä samantyyppisiä elementtejä ja sitten toinen puhu tämmösestä pitkästä maastoratsastuksesta. Tälläset nyt ensimmäisenä. Ne ei oo siis mun keksimiä, vaan ohjattavieni mainitsemia tavallaan metaforia.

 

Eric: Mut usein niihin liittyy niihin metaforeihin tavallaan se matkan ajatus ja se, että se on aika pitkä.

 

Minna-Rosa: Kyllä ja erilaisia haasteita voi tulla, jota on vaikea ennakoida. Osittain ollaan vähän sään armoilla ja muuta.

 

Eric: Kaikki ei ole omissa käsissä.

 

Minna-Rosa: Niin.

 

Eric: Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden uraohjaukseen tai tämmöseen urasuunnittelun tukemiseen liittyy erityisesti?

 

Minna-Rosa: Uraohjaajana mä ajattelen, että ehkä yllättävän useinkin tulee vastaan myös väitöskirjatutkijoiden taholta kysymyksiä esimerkiksi oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen liittyen ja myös siihen omaan asiantuntijaidentiteettiin liittyen. Näähän on teemoja, joiden kanssa tehdään yliopistolla tosi paljon töitä jo kandi- ja maisterivaiheessa. Sitten toisaalta edelleen samat kysymykset pohdituttaa siellä väitöskirjavaiheessa, mikä on ehkä tavallaan yllättävää, et siinä ei oo mitään, sinänsä se ei poikkea muista ohjattavista, mutta onhan se tavallaan huomionarvoista, että myös väitöskirjatutkijat edelleen pohtii näitä samoja kysymyksiä, vaikka totta kai he on ihan selkeästi oman tutkimusalueensa erityisasiantuntijoita jo siinä vaiheessa. Mut ne kysymykset ei tavallaan poistu. Tai sanotaan, tietysti mun näkökulma on ehkä vähän, et… No, ohjaan tai olen ohjannut vain pientä ryhmää, mutta semmosta nyt on tullu vastaan. Tietysti silloin, jos on edelleen siitä omasta osaamisesta ja asiantuntijuudesta vähän epävarmuutta, niin saatetaan pohtia vielä aika loppuvaiheessakin sitä, että uskallanko mä sanoa tästä mun aiheestani. Mitä uskallan sanoa, onko mulla mitään sanottavaa tästä, mikä on se mun oma ääni, kuinka paljon mä uskallan ottaa kantaa ja kuka mä olen tästä mitään sanomaan, vaikka ollaan jo erittäin pitkälle erikoistuneita. Jos vertaa vaikka maisteritason opiskelijoihin, niin on aika erilainen se perspektiivi. Mut sit myös se, et miten se oma osaaminen viestitään ja millä tavalla sitä hyödynnetään myös yliopistomaailman ulkopuolella. Ne on semmosii kysymyksiä, mitä tulee vastaan. Sitten ehkä tässä kohtaa on hyvä myös… Mä ajattelea, et terminologia on aika tärkeetä, et miten me puhutaan, millaisia titteleitä käytetään. Nythän on vakiintunut, tai on myös ohjeistettu, että yliopistolla puhutaan väitöskirjatutkijoista, ei esimerkiksi jatko-opiskelijoista. Siihen on ihan syynsä, miks näin on linjattu, ja mun mielestä se on oikein hyvä. Kyllähän jatko-opiskelija terminä tai nimikkeenä herättää hyvin erilaisia mielikuvia verrattuna väitöskirjatutkijaan esimerkiksi CV:ssä käytettynä. Sit myös mä jotenkin aattelen tutkijoiden itsensä identiteetin kannalta, et miten he itse ajattelee siitä omasta työstään. Joskus tulee myös sellanen, että pohditaan sitä, että millä tavalla se tutkimustyön relevanssi nähdään yliopistomaailman ulkopuolella. Ajatellaanko, että se on työkokemusta ihan niinku kaikki muukin työ, vai ajatellaanko, et se on opiskelua. Tämähän on todella tärkeä, jotta tutkijat itse ajattelee, että se on nimenomaan tosi tärkeetä ja relevanttia työkokemusta monin osin ja varmasti siitä kertyy sellasta osaamista, mitä pystyy hyödyntämään myös muualla. Mut myös se terminologia on toki tärkeetä, miten asioista viestitään. Sit ehkä vielä näihin urapohdintoihin. Tossa nyt jo tavallaan tuli esille se, että siihen väitöskirjan tekoon ryhdytään hyvin erilaisin ajatuksin, erilaisilla taustoilla, erilaisella motivaatiolla. Osa on hyvinkin toki päämäärätietoisia ja tavoitehakuisia ja on täysin selvillä, mihin sillä tähtää ja mitä aikoo tehdä myös väitöksen jälkeen. Osa taas ei niinkään välttämättä ole pohtinut, vaan on ehkä jollain tavalla ajautunut tutkimusuralle siten, et se on ollut luonnollinen jatkumo niille aiemmille opinnoille tai sit on ehkä tarjoutunut tilaisuus. Joku on pyytänyt mukaan ja on ollut kiinnostava tilaisuus ja siihen on tartuttu. Sit taas tämmösessä tilanteessa ei ehkä niin tietosesti välttämättä oo mietitty niitä urasuunnitelmia väitöstä pidemmälle. Silloin joskus voi sitten siinä ihan loppuvaiheessakin nousta esiin se semmonen, ja aika monta kertaa itse asiassa nouseekin esiin siinä loppuvaiheessa pohdinta siitä, että no mitä nyt sit väitöksen jälkeen tapahtuu. Tietysti se loppuunsaattamistyö itsessään on jo kuormittavaa ja sit jos siinä vaiheessa vielä jännittää sitä, et mihin mä hyppään ikään kuin tän päättymisen jälkeen, niin se voi jopa haitata sitä motivaatiota tai heijastua siihen loppuun saattamiseen, et miten sitä pystyy sitten viemään loppuun ja myös päästämään irti siitä omasta väitöskirjastaan, jos on kovin epävarma, mitä sen jälkeen tapahtuu.

 

Eric: Sehän on hirveen inhimillistä ruveta välttelemään sitä siirtymää, jos tuntuu epävarmalta.

 

Minna-Rosa: Kyllä.

 

Eric: Oma kokemus vieläkin jonkun verran, vaikka tavallaan mun koulutyöhön ei kuulu nää, niin tänäkin vuonna käyn. Tänä lukuvuonna olin yhen tohtoriurasession vetämässä, niin tuntu, et semmonen iso kysymys pohjalla tosi monella on se, että jäädäkkö yliopistouralle vai tehdä jotain muuta. Onko tää sulla sama kokemus?

 

Minna-Rosa: No joo, urakursseillahan toi nousee erittäin vahvasti esiin kyllä. Sit taas näissä vertaistukiryhmissä ei ehkä niinkään. Tietenkin urakurssi on semmonen konteksti, johon tullaan nimenomaan pohtimaan niitä erilaisii vaihtoehtoja ja sinne tulee määrällisesti ikään ku suurempi määrä väitöskirjatutkijoita. Se on tilaisuus pohtia sitä, niin silloin se nousee niissä esille. Mut kyllä se ihan noissa vertaistukiryhmissäkin, mitä oon vetäny, niin kyllä sielläkin osittain on sitä pohdintaa, mut ehkä niissä enempi ihmiset on tutkimusorientoituneita, et ei sitä välttämättä sitten niin vahvasti pohdita. Mut onhan se kyllä, se on ihan semmonen keskeinen kysymys myös siellä jatkuvasti.

 

Eric: Ite ehkä on aatellu vähän silleen, et se semmonen binäärinen ajattelu, että pitäs ottaa jotenki jossain vaiheessa väitöskirjatutkimus prosessiin, lukita vastaus, että kumpi, niin mä en tiiä, onko se ollu hirveen hyödyllistä yliopistotasolla ajatella tai yksilötasolla.

 

Minna-Rosa: Niin ja sit ihmiset ehkä ajattelee tavallaan väitöskirjavaiheessakin, että on jo liian myöhäistä tai jotenkin, että se valinta olisi ehkä pitänyt tehdä aikasemmin. Nyt ollaan jo jotenkin niin pitkällä, että voiko sitä enää tehdä sitä valintaa, mikä siis ei millään tavalla tietystikään pidä paikkaansa. Mut kyl mä sinänsä tavallaan ymmärrän ton, että pitää valita joko tai. Vaikka totta kai meillä on myös semmosta, että ihmiset liikkuu ikään kuin akateemisen maailman ulkopuolella ja palaa sitten takaisin, mut onhan se myös realiteetti, et se sit vaikeuttaa asioita. Onhan se iso päätös.

 

Eric: Kyllä. Mennään uraohjauksesta tonne coachingin maailmaan. Ehkä nyt, kun tässä on kaksi ihmistä, jotka on coaching-koulutuksen käyny, ni on ehkä hyvä alottaa sillä, että mä Minna-Rosa kysyn sulta ihan alkuun, et mitä se coaching on, ja sitten mennään siihen, et mitä hyötyä siitä väitöskirjatutkijoille on.

 

Minna-Rosa: No nyt jos me tosta lähdetään, niin voi olla, et huomenaamulla sit lopetetaan.

 

Eric: No mut semmoinen hissipuheversio.

 

Minna-Rosa: No tota, mitä coaching on? No se on sitä, että coachin rooli on ikään kuin tukea sitä hänen koutsattavansa tai asiakkaansa tavoitteellisuutta ja päätöksentekoa ja toimintaa. Coachinghan on aika tiukkakin tällanen, kysymyksiin pohjautuva menetelmä, jossa on myös erittäin tiukat eettiset säännökset. Mutta ajatus on se, että ikään kuin coach ei ota kantaa eikä neuvo eikä se perustu siihen coachin sisällölliseen asiantuntemukseen se prosessi, vaan se perustuu siihen, et se coachi tukee sen asiakkaan omaa prosessia, omaa kehittymistä. Ehkä nyt näin niinku lyhyesti.

 

Eric: Sanoisin, että erinomainen ja tämä myös, jos huomasitte kuulijat, tuli yllätyksenä tämä kysymys. Tässä on kaksi ihmistä, jolle tämä on selvää, mut ehkä ei kaikille kuulijoille ole. Mut mennään sit väitöskirjatutkijoiden coachingiin. Millaista hyötyä heille on tästä?

 

Minna-Rosa: No nyt sitten, et millä (-) [17:09] mä tälläseen kysymykseen vastaan, niin ehkä täytyy ihan lyhyesti. Tosiaan olen siis noin neljä vuotta vetänyt näitä tämmösiä ryhmämuotosia vertaistukicoaching-ryhmiä, joka on tietysti ehkä oma erityismuotonsa vielä coachingista. Ne on ollu pieniä ryhmiä, niihin on otettu maksimissaan kuusi osallistujaa aina ja niiden kesto on vaihdellu 4–6 kuukauteen. Niissä ryhmissä on käsitelty aika, tai nyt just huomaa tietysti, mitä pidempään niitä on tehnyt, niin niissä toistuu aika usein samantyyppiset teemat. Esimerkiks aika paljon on pohdittu omaa motivaatiota, sen ylläpitämistä erilaisissa tilanteissa, tavoitteiden asettamista, niiden muotoilua, pilkkomista, itsensä johtamista yleisellä tasolla sisältäen ajanhallintaan liittyvät kysymykset, työn ja vapaa-ajan rajaamiseen liittyvät kysymykset. Nyt aika paljon totta kai ja erityisesti nyt ehkä korona-aikana ja myös sitä ennen toki on puhuttu siitä semmosesta omien rajojen asettamisesta ja itsemyötätunnosta ja omasta hyvinvoinnista. Nää on semmosii teemoja, mitkä noissa ryhmissä toistuu. Kyllä niissä usein puhutaan myös erilaisista ohjaussuhteiden haasteista, että minkälaisia tilanteita siellä sitten on ja myös, et miten niihin saatetaan löytää ratkaisuita ja jotenkin helpottaa niitä. Ja ylipäätään sitä, että mistä voi saada tukea ja palautetta siihen omaan työhönsä. Näitä kysymyksiä aika paljon pohditaan. Myös sit hyvin sellaista konkreettista oman työn rytmittämistä. Minkälainen päivärytmi on jotenkin kullekin toimiva ja miten sitä työtä tauotetaan. Ihan esimerkiksi, että mikä on vaikka realistinen tuntimäärä per päivässä tehä tämmöstä intensiivistä kirjoittamistyötä. Tämmösiä asioita niissä aika paljon puhutaan, mut sit mä ajattelen, et miten coaching ohjausmuotona, niin mitä hyötyjä siitä voi olla, niin kyl mä ajattelen, että semmonen tavoitteellisuus, joka on coachingissa tosi tärkeetä, niin se kyllä on koettu hyvänä. Aika usein, kun ihmiset tulee näihin coaching-ryhmiin, he saattaa asettaa aika konkreettisia tavoitteita, että vaikka neljän kuukauden tai puolen vuoden päästä haluan jättää oman väitöskirjani esitarkastukseen tai pitää olla kirjoitettu x määrä artikkeleita. Osa niistä toteutuu aina, ja sit ei välttämättä ihan kaikki, mutta on myös toivottu näiltä ryhmiltä, kun tää on ryhmämuotoista, niin semmosta ikään kun, tavallaan tilivelvollisuus on huono sana, mutta toivotaan myös semmosta raportointia. He haluavat vaan itse asettaa sitä, et he on jotenkin raportointivelvollisia sille ryhmälle, jotta se ryhmä myös hyvällä tavalla asettaa painetta siihen, että sitoudutaan niihin omiin deadlineihin ja omiin tavoitteisiin. Kyllä just viime viikolla tai eilen, kun luin palautteita nyt näistä viimeisimmistä, päättyneistä ryhmistä, niin siellä oli taas joku kommentoinut, että kyllä se tavoitteellisuus auttoi jotenkin selkeyttämään sitä omaa työtä ja keskittymään olennaiseen ja työ eteni. Tai et ei ois välttämättä edenny yhtä hyvin kuin sitten ilman tätä ryhmää. Et semmonen tavoitteellisuus on yks coachingin selkeä hyöty. Sit toinen on ehkä semmonen ratkaisukeskeisyys ja mä itse ehkä koen… Tai coachingiin kuuluu myös hyvin olennaisesti se ratkaisukeskeisyys. Itse vielä koen, tai jotenkin se on mulle itselleni myös semmonen tärkeä elementti siinä ohjaustyössä, että ei vaan märehditä niitä. Vaikka toki, jos puhutaan vertaistuesta, niin totta kai ihan pelkästään se jakaminen ja joskus se riittää, et vaan saa vähän tuulettaa niitä omia fiiliksiään, mutta sitten kuitenkin pyritään coachingissa siihen, että me päästäis siitä eteenpäin ja pohdittais sitä, et okei nyt jos asiat ei oo tällä hetkellä hyvin, niin miten niiden tulisi olla ja mitä sen eteen sit voi tehdä. Tossa toinen palaute, mikä tuli myös näistä viimeisimmistä ryhmistä oli just se, että coachingin kautta on saanu tai on paremmin oppinut ymmärtämään, mihin itse voi vaikuttaa omalla toiminnallaan, mihin ehkä ei. Ja sitte, et mitä voi asioille tehdä. Tavallaan mun pyrkimys on ainakin siinä, että näissä ryhmissä päästään sille tasolle, että ihan suunnitellaan sitä konkreettista toimintaa, et mitä mä nyt sitten teen toisin. Parhaimmillaan tietysti siitä muodostuukin semmonen prosessi, et me kuullaan seuraavalla kerralla, et mitä on tapahtunut ja miten se meni ja miten tilanne on muuttunut. Tää vertaistuki on myös erittäin keskeinen elementti tämän tyyppisissä ryhmissä. Mä ajattelen, et näähän on ohjaajalle kauhean helppoja sinänsä vetää, koska mun rooli on lähinnä se, et mä varaan sen ajan ja paikan ihmisille itselleen tutkia sitä omaa toimintaansa ja reflektoida omaa työtään ja mahdollistan sen, että he voi tukea toisiaan siinä. Se usein on semmonen, mikä koetaan todella tärkeäksi ja arvokkaaksi. Ihan pelkästään kokemus siitä, että mä en oo ainoa, joka pohtii näitä asioita. Mä en oo ainoa, en ole yksin näiden mun ongelmieni tai haasteiden kanssa. Myös se, että monet ongelmat ei johdu minusta itsestäni tai kenestäkään yksilöstä, vaan ne saattaa olla tämmösii rakenteellisia, systeemisiä juttuja. Semmonen jakaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne, niin sekin jo itsessään on tietysti tän kaltasissa ryhmissä, tai ihmiset kokee sen aika isona hyötynä.

 

Eric: Kuulostaa siltä, että tavallaan semmonen oman työn ja työprosessin tutkiminen… Se vähän ehkä ajatellaan usein, että se tulee jotenkin annettuna, että puff, me kaikki osataan, kaikki jotenkin itseohjautuvasti saadaan joku hyvä rytmi ja tapa tehdä. Ehkä näin onkin, mut on sekin aika rohkea olettamus, että ei tarvitsisi tukea tai ei hyötyisi siitä.

 

Minna-Rosa: Kyllä mä jotenkin, ei pelkästään coachingin osalta, mut kaikissa näissä eri ohjausmuodoissa, mitä tässä nyt on puhuttu, esimerkiksi työn ohjauksessa ja muussa, niin kyllä mä ajattelen, et melkein kaikki ainakin hyötyy siitä, et on se aika ja paikka sille pysähtymiselle ja pohdinnalle. Osa ehkä tekee luonnostaan enemmänkin semmosta tai hyvin tietoisesti rakentaa myös sellasta aikaa ja paikkaa sille omalle reflektiolle ja oman toimintansa arvioinnille ja suunnittelulle, mut ei kaikki. Ja kyllähän se työtä vaatii, jotta sen pystyy yksin tekemään. Ehdottomasti se on yks ohjauksen hyödyistä tai tavoitteista tai sen mahdollistamista asioista.

 

Eric: Kyllä. No nyt vaihdetaan taas menetelmää ja mennään mentorointiin. Ehkä sen sijaan, et mä nyt pyydän Minna-Rosaa määrittelemään sen, niin mä voin ite yrittää ja sä voit sitten täydentää mut. Mut tässä ehkä nyt sit erona on tavallaan se, että tässä nimenomaan se rakentuu sen kokeneen mentorin kokemuspohjaiselle tiedolle, josta se aktori on kiinnostunu, jolta se kysyy asioita. Ja siinä on aika iso ero coachingiin, jossa se coach tavallaan ei jaa mitään omia näkemyksiä ja kokemuksia. Hyväksytkö tämmösen hyvin selkeän määrittelyeron tohon äskeiseen?

 

Minna-Rosa: No sinänsä hyväksyn toki, koska toihan on se hyvin perinteinen mentoroinnin määritelmä. Ja sen takia se poikkeaakin, niin kuin totesit, aika radikaalistikin joissain tapauksessa esimerkiksi coachingista tai työnohjauksesta ja muista ohjausmuodoista, mut sit taas toisaalta mä itse oon työskennellyt, olen koordinoinut ryhmän mentorointiohjelmia, jossa on ikään ku semmosta perinteistä asetelmaa, et siellä on nimetty kokeneempi mentori ja sit on opiskelijoita, aktoriryhmiä, yksittäisiä ikään kuin tää perinteinen parimentorointiasetelma tai sitten ryhmämuotoista, mut sit viime aikoina enemmän ja enemmän oon tekemisissä omassa työssäni tällästen vertaismentorointiohjelmien kanssa. Niissähän se kuvio sit vähän muuttuu. Se ei enää ookaan ihan semmosta perinteistä mentorointia, vaan itse asiassa nämä lähenee myös toisinaan, nää ohjausmuodot. Sitten kun puhutaan vertaismentoroinnista, vaikka ryhmämuotoisesta sellaisesta, missä ei ole nimettyä mentoria, vaan kaikki ryhmän jäsenet ikään kuin mentoroivat toinen toisiaan tai he on kaikki mentoreita tai kaikki aktoreita, miten sitä asiaa nyt sitten haluaa katsoa. Sehän onkin sitten itse asiassa vähän erilainen. Se rupeaa lähenemään jotain. Nää ohjausmuodot hyvin paljon limittyy toisiinsa ja menee päällekkäin ja sit taas toisaalta niissä on tämmösiä fundamentaalisia eroja, niinku just se, mitä sä äsken mainitsit.

 

Eric: Kyllä. No, voit puhua sekä vertaismentoroinnista että semmosta perinteisestä, miten haluatkin, millaista sulla on kokemusta, mut miten sä näet, että mentorointia nimenomaan voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena?

 

Minna-Rosa: No siis mä ite ajattelen, että sekä tämmöselle perinteiselle mentoroinnille, missä on se kokeneempi mentori, joka neuvoo ja jakaa sitä omaa kokemustaan, varmaan semmosellekin on tarvetta, mut jos mä… Nää ohjelmat, minkä kanssa mä oon ollut tekemisissä, niin nää on ollu tosiaan nyt viime aikoina tämmösii vertaismentorointiohjelmia ja mä ajattelen, että noin niinku lähtökohtaisesti mentoroinnilla menetelmänä on ihan valtavasti mahdollisuuksia ehkä just sen takia, koska se on niin monimuotoista. Sitä voi olla niin monenlaista. Se taipuu niin moneen, että siinä voi olla sitä semmosta kokemuksen hyödyntämistä ja sit siinä voi olla toisaalta semmosta hyvinkin tasavertaista vertaistukea ja toistensa tukemista. Sit taas toisaalta, jos mä vertaan esimerkiks coachingiin tai työnohjaukseen, niin mentorointiahan voidaan toteuttaa… Siellä ei oo samanlaisia pätevyysvaatimuksia. Kuka tahansa voi olla mentori, kun taas coachingissa kuitenkin on tietyt pätevyysvaatimukset ja varsinkin työnohjauksen puolella meillä Suomessa aika tiukatkin sellaset. Tässä on eroja tavallaan, et kuka voi toimia mentorina. Sisällöllisesti mentoroinnissa, esimerkiks mentorointiryhmissä, usein käsitellään hyvinkin samantyyppisiä teemoja mun kokemuksen mukaan. Jos puhutaan vaikka tohtori, anteeks, väitöskirjatutkijoiden vertaisryhmä couahingista tai vertaismentoroinnista, niin ne teemat voi olla hyvinkin samantyyppisiä, mitä siellä käsitellään. Vertaismentoroinnista on olemassa todella paljon hyviä kokemuksia myös yliopiston ulkopuolelta. Siitä alkaa olla aika paljon erilaista kokemusta. Mä ajattelen, että se taipuu niin moneen ja se on toisaalta ehkä helppo organisoida. Siellä ei tarvitse ajatella sen vetäjän pätevyysvaatimuksia ja siellä voi olla hyvin monenlaista mentorointia, hyvin monenlaista toimintaa. Sen takia mä ajattelen, että se on todella hyvä tukimuoto.

 

Eric: Millasii ne teemat sitten on?

 

Minna-Rosa: No nyt… Ne on itse asiassa tosi samantyyppisii kuin nuo, mitä mä mainitsin sieltä coaching-ryhmistä. Ihan samalla tavalla semmosia itsensä johtamiseen liittyviä, just siihen motivaatioon ja ajanhallintaan esimerkiksi ja työn ja vapaa-ajan rajaamiseen ja hyvinvointiin. Osittain toki myös saatetaan näissä mentorointiryhmissä käsitellä esimerkiksi sisällöllisiä, omaan tutkimusaiheeseen liittyviä kysymyksiä. Se aina, et miten paljon tämmösiin voidaan mennä, toki riippuu siitä, miten ryhmät on esimerkiksi jaettu, millä perusteella ja mikä se on se, keitä ne on ne ihmiset ja onko he saman alan ihmisiä vai ei. Eniten mä oon ollu tekemisissä semmosten ohjelmien kanssa, jossa ehkä nimenomaan ei haluta jakaa niitä ryhmiä sillä lailla alakohtaisesti, jolloinka keskustelun painopiste olisi ehkä siellä substanssissa enemmän ja niissä tutkimukseen liittyvissä sisällöllisissä seikoissa. Tietosesti on rakennettu poikkitieteellisiä, monitaustasia ryhmiä, jossa silloin se keskustelun taso on vähän erilainen. Sit pitäydytään niissä yleisemmissä teemoissa. Usein niistä tulee se palaute, et alussa ehkä toivottais enempi semmosii ns. homogeenisempiä ryhmiä, jos voitas jakaa jotenkin. Ne odotukset saattaa olla sen tyyppisiä, et ois kiva päästä puhumaan tästä ja tästä hyvin spesifistä teemasta, kun taas sitten lopussa tuodaan esille, et itse asiassa tää olikin tosi hyvä, et meil oli näin heterogeeninen tää meidän porukka. Tää näkökulmia ja nyt huomas, et vaikka tehdään hyvin erilaisii, sisällöllisesti erilaisia asioita ja työskennellään erityyppisten kysymysten parissa, niin siitä huolimatta ne kysymykset on aika samanlaisii meillä kaikilla. Me pohditaan samantyyppisiä asioita niin usein, mitä nyt jälkikäteen se kuitenkin on hyvä se palaute.

 

Eric: Mites, kun mietitään tommosta ryhmämuotoista, on se sit coaching tai mentorointi, niin miten saadaan siihen ryhmään semmonen luottamuksellisuus ja jakamisen kulttuuri. Ja jos nyt sattuu olemaan vielä samalta alalta, niin mites se keskinäinen kilpailu ja muu siihen vaikuttaa?

 

Minna-Rosa: Toi on hyvä kysymys ja siihen ei oo ehkä niin yksinkertaista vastausta. Mä ajattelen, että näissä ohjelmissa, missä mä oon ollu mukana, on tarjottu valmennusta ja tukea siihen ryhmän alkuvaiheeseen, jossa on nimenomaan käsitelty näitä sun mainitsemia asioita. Luottamuksellisuushan on asia, josta sovitaan, mutta luottamus syntyy sit vasta ajan kanssa, et sitä ei voi kirjoittaa paperille ja sit se on sillä selvä. Et minkälaisia keinoja siihen on. Kyl mä ajattelen, että vaikka mä nyt just sanoin, että tää on helppo organisoida ja suht kevyttä ja ei oo niit pätevyysvaatimuksia, mutta toki, jos on puhtaasti vertaisryhmä, jossa ei oo sitä ohjaajaa tai nimettyy mentoria, niin kyllähän semmoset ryhmät tarvii tukea siinä alkuvaiheessa. Ja näissä ohjelmissa usein onkin niin, et alkuvaiheessa tarvitaan sitä tukea ja valmennusta ja käydään ihan niitä konkreettisia työskentelytapoja, et mistä asioista teidän on hyvä nyt siellä keskustella ja sopia keskenänne ja miten otetaan ne pelisäännöt ja myös tavallaan, miten te positioitte itseänne suhteessa toisiinne ja tämmöstä. Tämmöstä keskustelua on kyllä hyvä käydä ja tarpeen. Samoin usein meidän ohjelmissa, mitä me Teveressäkin tehdään, niin sit järjestetään jonkunlaista tukea myös sen mentoroinnin aikana. Mentoroinnithan voi olla aika pitkiä prosesseja, ne kestää yleensä sanotaan jostain puolesta vuodesta vuoteen ehkä. Niin sen aikana myös sitten tukea niille ryhmille, et jos ja kun tulee niitä ongelmatilanteita, niin ollaan siinä sitte tukena. Mut joo se on kyllä haaste, et miten. Mut toi kilpailujuttu, niin se on myös semmonen, mitä ollaan pyritty rikkomaan, sitä asetelmaa. Just nimenomaan sen, et ei oo ihmisiä samoista ohjelmista, tai ei oo sellasia henkilöitä, jotka kilpailee samoista rahoista. Senkin takia heterogeenisyys ja eri aloilta olevien ihmisten yhdistäminen näissä ryhmissä on hyvä asia, koska se vähän lieventää sitä kilpailuasetelmaa.

 

Eric: Joo, mä oikeestaan kysyin tän jatkokysymyksen sen takia, että nyt meillä on paljon pinnalla, ja ihan hyvästä syystä, tämä vertaisuuden ja vertaisryhmien, ei vaan väitöskirjatutkijoiden, vaan perustutkinto-opiskelijoiden (-). [34:24] Siinä on paljon voimavaroja, mut mä oon ehkä ite ollu vähän huolissaan siitä, et ajatellaan, et ryhmät syntyy autopilotilla ja toimii.

 

Minna-Rosa: Se on kyl se haaste totta kai. Et kyllä sitä tukea tarvitaan ja siinä on on tietyt asiat, jotka on hyvä käydä siinä alussa. Ja vaikka käytäskin, ni eihän se takaa sitä, et ne ryhmät toimii ikinä. Mutta sit taas, jos ajatellaan, no, kustannustehokkuus on tylsä sana, varsinkin näin yliopistokontekstissa, mutta on se nyt sillä lailla, et sit jos pitää olla se koulutettu coach tai erikseen nimetty ohjaaja siinä ryhmässä, ni sit puhutaan erityyppisistä määristä väistämättä. Verrattuna siihen vertaisuuteen, joka saattaa sit parhaimmillaan kuitenkin toimia aivan yhtä hyvin.

 

Eric: Kyllä, kyllä. Mut laatuun, oli se malli mikä tahansa, niin laatuun on tärkeä panostaa.

 

Minna-Rosa: Kyllä kyllä.

 

Eric: Otetaan vähän isommat pensselit tähän loppuun kysymykseen ja katellaan vähän pidemmälle. Miten sun mielestä väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää?

 

Minna-Rosa: No mun kokemukseni pohjalta, mitä nyt täs on ehtinyt kertyä ja mitä on itse nähnyt, niin mä ajattelen, et ilman muuta väitöskirjan kirjoittaminen on niin vaativa prosessi, kuten aluksi totesimme, että se on hyvinki vaativa asia. Mä ajattelen, että ideaalitilanteessa tai täydellisessä maailmassa jokaisella väitöskirjatutkijalla olis jonkunlainen oma ryhmämuotoinen tuki alusta alkaen loppuun saakka. Et miten se sitte organisoidaan, niin se on sitten toinen kysymys. Toki yliopistollahan on akateeminen ohjaus ja se sisällöllinen ohjaus on asia erikseen, täysin. Ja sitten on rakennettu näitä seurantaryhmiä, jotka osittain palvelee tätä. Niiden tarkoitushan on kyllä tukea sitä väitöskirjatutkijaa, mutta niiden rooli on kuitenkin vähän erilainen. Tavallaan mun mielestä se vertaistuki on semmonen asia, jota kannattas vielä enemmän hyödyntää jotenkin jatkossa. Ja juuri edellä mainituista syistä. Se on helposti skaalattavissa, se on suht helposti järjestettävissä, ei vaadi valtavaa osaamista tai mitään pätevyyksiä. Se on monimuotoinen, siinä on mahdollisuus kehittää hyvin erityyppisiä systeemeitä. Ehkä ideaalitapauksessa tällanen jonkunlainen ryhmämuotoinen tuki olis systemaattisesti kaikille tarjolla. Ja tietysti vapaaehtosesti ja nimenomaan, just sä puhuit tosta niiden tilanteiden ja taustojan heterogeenisyydestä, et nimenomaan se on myös yksi iso haaste mun mielestä. Täysin rahoitusmuodosta riippumatta tällästä tukee pitäs olla kaikille saatavilla. Sit ehkä nostaisin esiin tässä vielä KV-taustaset tutkijat, joilla on kuitenkin vielä kaikkien edellä mainittujen haasteiden lisäksi omia erityishaasteita, et heidät myös huomioitais ehkä vielä entistä paremmin. Yhteisöllisyydestä kyllä puhutaan yliopistolla ja tutkimusmaailmassa, mut sitä kaivataan todella paljon. Semmosta, kun ihmiset tekee vaativaa ja yksinäistä työtä. Ja kyl mä ajattelen, et se vertaistuki on niin hyvä ja toimiva keino luoda semmosta yhteisöllisyyttä. Että jos mä saisin päättää tästä asiasta, niin kyllä siitä vertaistukea hyödynnettäs vielä paljon enemmän kuin nyt.

 

Eric: Edellisen jakson teema oli yksinäisyys. Ja ei se varmaan oo väitöskirjatutkijoillekaan tuntematon ilmiö. Se voi olla pidempää tai se voi olla pysyvämpää, tai se voi olla väliaikaista. Mutta jos ei löydä paikkoja, missä tulee nähdyksi ja kuulluksi, niin kyl se varmaan sitä prosessia vaikeuttaa.

 

Minna-Rosa: Kyllä.

 

Eric: Me ollaan Minna-Rosan kanssa tuttuja pidemmältä ajalta, niinku tosi juonnossa kävi jo ilmi, ja me ehkä pystyttäis aika pitkäänkin keskustelemaan näistä asioista, mutta ehkä me mennään kuitenkin viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama: Lukuvinkki. Aiheesta tai sen vierestä, mitäs Minna-Rosa suosittelee?

 

Minna-Rosa: Joo. No tää oli semmonen, mitä piti vähän miettiä, mutta mä päädyin siihen, että mä luin tossa joku aika sitten Krisse Lipposen kirjoittaman kirjan Resilienssi arjessa. Se oli mulle itselleni todella antoisa lukukokemus ja ajattelen, että se voisi olla sitä muillekkin. Resilienssi on semmonen asia, josta on puhuttu aika paljon viime vuosina ja se on jo nyt ehkä, nää terminologiat aina vähän muuttuu, et nyt ehkä on ruvettu puhumaan enemmän itsemyötätunnosta, joka ei ole sama asia, mut on toki läheisessä suhteessa myös siihen resilienssiin. Nää tämän tyyppiset kysymykset herättää paljon keskustelua yleisesti työelämässä tällä hetkellä ja myös, totta kai väitöskirjatutkijoiden keskuudessa. Mä ajattelen, että se on kyl semmonen, et siitä varmasti kaikki saattais saada jotain. Krisse Lipponen siinä kirjassa kuvaa sitä resilienssiä jotenki kiitettävän monesta erilaisesta näkökulmasta ja myös muistuttaa siitä, että vaikka kuulostaa nyt kliseeltä, mut et vaikeudet kuuluu meidän kaikkien elämään. Mut loppujen lopuksi se on ehkä asia, jota me ei täällä Suomessa, en tiedä muistetaanko me se aina. Tai ajatellaanko, et se kuuluu oikeasti kaikkien elämään. Et se on mun mielestä aika tärkeä juttu. Sitte sekin, että Krisse puhuu siitä, että resilienssi ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan se syntyy, joo toki yksilön voimavaroista, mut myös suhteessa läheisiin ja ympäristön tukeen. Se oli semmonen tärkeä. Mut joo. Uskon, että sellaista kirjaa suosittelisin kaikille.

 

Eric: Kiitos paljon, ku tulit vieraaksi Minna-Rosa.

 

Minna-Rosa: Kiitos, kun sain tulla.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 11. jakson vieraana on Annina Lindberg.

Puhumme jaksossa opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä. Miten yksinäisyydestä pitäisi puhua yhteiskunnassa tai korkeakouluissa? Mitä tiedämme opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä? Millaisia myyttejä opiskelijan yksinäisyyteen liittyy? Mikä auttaisi yksinäisyyteen? Mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija itse voi tehdä tilanteelleen? Mitä korkeakouluissa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi?

Annina Lindberg työskentelee Nyyti ry:ssä Yksinäisyystyö korkeakouluissa –hankkeen hankepäällikkönä. Nyyti ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys, joka on perustettu vuonna 1984.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 27. ja toisen tuotantokauden 11. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden yksinäisyys.  Vieraana Yksinäisyystyö korkeakouluissa –hankkeen hankepäällikkö Annina Lindberg Nyyti ry:stä.

Jakso julkaistu 23.3. ja tekstivastine 28.3.2023. Jakson pituus 47 minuuttia.

 

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Anniina:	Vierailija, Anniina Lindberg
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 11:nnen jakson vieraana on Anniina Lindberg. Lindberg työskentelee Nyyti Ry:ssä Yksinäisyystyö korkeakouluissa -hankkeen hankepäällikkönä. Nyyti Ry on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys, joka on perustettu jo vuonna 1924. Tervetuloa mukaan Anniina.

 

Anniina: Kiitos paljon.

 

Eric: Puhutaan tänään opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä. Miten yksinäisyydestä pitäisi puhua yhteiskunnassa tai korkeakouluissa, miten tiedämme opiskelijan kokemasta yksinäisyydestä, millaisia myyttejä opiskelijoiden yksinäisyyteen liittyy, mikä auttaisi yksinäisyyteen, mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija voi itse tehdä tilanteelleen ja mitä korkeakoulussa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi. Mut alotetaan ihan peruskysymyksellä, eli miksi Nyyti Ry:llä on tämmönen Yksinäisyystyö korkeakouluissa -hanke ja miks tää teidän mielestä on tärkeä aihe ja mitä te hankkeessa aiotte tehä tai ootte tehny?

 

Anniina: Joo, siinä oli jo paljon asiaa. Toivottavasti muistan kaikkiin vastata. Meillä on tosiaan yhteistyössä HelsinkiMission kanssa tämä meidän Yksinäisyystyö korkeakoulussa -hanke ja tämä on älyttömän tärkeä aihe meidän yhteiskunnassa. Tämä oli ajankohtainen aihe jo ennen korona-aikaa. Korkeakouluissa koetaan todella paljon yksinäisyyttä ja sitä koettiin jo paljon ennen korona-aikaa. Toki me kaikki varmasti tiedetään, että koronasulkujen vaikutukset oli aika dramaattiset. Ne oli dramaattisia opiskelijoilla varsinkin ja nyt ollaan saatu paljon huolestuttavaa tietoa siitä, että suinkaan tämä paluu niin sanottuun normaaliaikaan ei oo vähentäny yksinäisyyttä Suomessa. Nimenomaan nuoret ja nuoret aikuiset, eli tällänen opiskelijaikäinen väestönosa, kärsii yksinäisyydestä Suomessa tällä hetkellä eniten. Tämä on todella ajankohtainen ja tärkeä aihe, koska me tiedetään, että yksinäisyys vaikuttaa ihan fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Se on suurempi riskitekijä sun terveydelle ja hyvinvoinnille kuin esimerkiksi ylipaino tai tupakointi, joista me kuitenkin tosi paljon tiedetään, niistä haitoista ja niistä paljon puhutaan. Yksinäisyys vaikuttaa, jos mietitään ihan opiskelijankin elämää, niin se vaikuttaa opinnoissa jaksamiseen, opintomotivaatioon. Me tiedetään, että opintojen keskeyttämisriski on suurempi opiskelijoille, jotka kokee yksinäisyyttä. Eli tavallaan siinä ihan opiskelijaelämässäkin tiedetään, että on kyse todella ratkaisevista asioista. Siitä, et pystytkö sä ylipäätänsä jatkamaan sun opintoa. Voidaan ajatella, että puhumattakaan siitä inhimillisestä kärsimyksestä, mitä me tiedetään, että yksinäisyyden kokemus meille aiheuttaa ihmisinä. Kukaan ei valitse olevansa yksinäinen. Eli tiedetään, että jos sä koet yksinäisyyttä, niin silloin siitä todennäköisesti sulle seuraa monennäköstä kuormaa ja rasitusta tunne-elämässä ja monessa muussa arjen jaksamisessa. Ja se, mitä me nyt tosiaan hankkeena tälle asialle tehdään. Meillä on hyvin monennäköstä toimintaa. Meillä on suoraan yksinäisyyttä kokeville opiskelijoille erilaista apua ja tukea tarjolla. Eli meillä on tällaista ihan kahdenkeskistä keskustelutukea tarjolla koulutetun ammattilaisen kanssa. Siinä sä pääset viiden tapaamiskerran mallilla tapaamaan sitä samaa asiantuntijaa ja keskustelemaan nimenomaan siitä sun omasta arjesta, niistä sun tilanteista, joihin sä kaipaisit vähän muutosta ja siinä voi yhdessä sitten ammattilaisen kanssa pohdiskella, et mitkä ois just ne asiat, mistä sä voisit hyötyä. Sen lisäks meillä on vertaisryhmiä. Meidän vertaisryhmät on meidän koulutettujen ohjaajien ohjaamia, mutta niissä keskiössä on nimenomaan se vertaisuus, eli koolla on muita yksinäisyyttä sillä hetkellä kokevia opiskelijoita ihan ympäri maata. Meidän palvelut on valtakunnallisii, niihin voi osallistua mistä päin tahansa Suomea. Siinä on tavallaan ne keskeiset palvelut, mitä meillä on opiskelijoille, mut sen lisäks me pyritään todella vahvasti vaikuttamaan korkeakoulukulttuuriin, korkeakoulujen sisäisiin rakenteisiin, asenneilmapiiriin, mitä tulee tähän teemaan. Meillä on esimerkiks paljon koulutuksia korkeakoulujen henkilökunnalle, opiskelija- ja ainejärjestöille, tuutoreille ja pyritään tavallaan sen koulutuksellisen toiminnan kautta vahvistamaan osaamista ja uskallusta toisaalta, et on olemassa asioita, mitä mäkin voin toimijana tehdä, vaikka mä en ois mikään yksinäisyyden asiantuntija varsinaisesti. Mut ihan tosi pienilläkin teoilla ja asioilla voi olla tosi isoja vaikutuksia.

 

Eric: Niin eli tää yksilön tuki on tää vertaistuki ja sit on näihin rakenteisiin ja toimintatapoihin vaikuttaminen.

 

Anniina: Nimenomaan.

 

Eric: Kuinka pitkään tämä hanke on kestäny ja kestää?

 

Anniina: Tämä on kolmivuotinen Stea-rahoitteinen hanke ja ensimmäinen vuosi on nyt paketissa, toinen vuosi on parhaillaan käynnissä ja vielä tosiaan sen päälle kolmas vuosi tulossa. Eli suunnilleen puolivälissä nyt ollaan.

 

Eric: Miten meidän pitäs puhua yksinäisyydestä yhteiskunnassa laajemmin tai sit spesifisti korkeakouluissa? Miten me vältetään se, että yksinäisyyttä kokevat ahdistuu tästä aiheen käsittelystä vaikka julkisuudessa tai siellä omassa korkeakoulussa, että heille ei tuu semmonen olo, et heitä leimataan tai stigmatisoidaan? Harva varmaan haluaa identifioitua käsi pystyyn luokassa, että oletko yksinäinen. Se on varmaan se viimeinen asia, mitä haluaa tehdä. Miten tätä keskustelua pitäis rakentaa, jotta tämä ei lisäisi sitä yksinäisyyden tunnetta yksinäisille ihmisille?

 

Anniina: No tähän on montaa eri näkökulmaa, eli ei oo ehkä yksiselitteistä vastausta olemassakaan. Mut ehkä ylipäätänsä on tärkeetä, et me tietyllä tapaa normalisoidaan yksinäisyyden kokemusta. Eli se, että jos sä olet opiskelija ja koet yksinäisyyttä, se ei tarkota, että se on sun loppuelämän leima, semmonen asia, joka määrittää sinua ihmisenä, sellainen asia, joka koskee vain ja ainoastaan sinua tai se ois merkki siitä, et sä oot jotenkin viallinen tai poikkeava. Mehän tiedetään, et yksinäisyys on asia, joka koskettaa meitä ihan kaikkia jossain kohtaa elämää. Me ei voida ajatella, että minä olen tämän yksinäisyyden yläpuolella vaan on erittäin todennäköistä, että jos et oo tähän elämänvaiheeseen vielä kokenut yksinäisyyttä, niin kyllä varmasti jossain kohtaa elämää niitäkin kokemuksia ja tunteita tulee. Eli tietyllä tapaa keskustelussa olis tärkeä just muistaa se, että tää on tietyllä tapaa normaali, inhimillinen asia, mikä kuuluu ihmisyyteen, mut se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asialle voisi ja kannattaisi tehdä jotakin. Sitä vois vaikka verrata esimerkiksi nälän tunteeseen. Me tiedetään, et nälkä viestii meille siitä, että hetkonen, mun pitäs ehkä tehdä jotakin. Mun pitäis varmaan syödä, jotta mä jaksasin ja voisin paremmin. Ihan yhtä lailla se yksinäisyyden kokemus viestii meille siitä, et nyt mulla on semmosia tarpeita, mihin mä en tällä hetkellä saa niitä toteutumaan mun arjessa ja jokainen voi miettiä, et esimerkiksi kun sä koet nälkää, niin sä jätät sen huomioimatta, oot vaikka useammankin päivän syömättä, niin sä voit miettiä, millä tavalla se lähtee vaikuttaa sun fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin, jaksamiseen. Onko sulla opiskeluintoa ja kykyä enää siinä kohtaa hirveän paljon. Ihan samalla tavalla se yksinäisyyden kokemuskin lähtee pikkuhiljaa vaikuttamaan meidän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiimme. Se on tosiaan yleinen ja inhimillinen asia, mut sille voi ja kannattaakin tehdä jotakin. Nää ois ehkä sellasii näkökulmii, mitä mä mielelläni soisin näkeväni enemmän, eli ei puhuttais, että ne yksinäiset siellä tai ne yksinäiset opiskelijat, vaan puhuttas nimenomaan niistä kokemuksista. Sullakin voi opiskelijana tällä hetkellä olla yksinäisyyden kokemuksia ja jos sulla on, niin itse asiassa sä et oo ainoa, niitä muuten on tosi paljon. Jos sä katsot ympärilles, niin enemmistöllä niistä opiskelijoista, joita sä näet siinä sun ympärillä, on jonkunlaisia kokemuksia kuitenkin siitä, mitä se yksinäisyys on. Eli se ei oo mikään semmonen asia, joka teitä opiskelijoina erottais, vaan itse asiassa se on enemmän semmonen asia, joka kokemuksellisesti yhdistää, vaikka tietenkin asiana yksinäisyys on helposti semmonen ulkopuolisuutta ja erillisyyttä aiheuttava. Nää on ehkä sitä ja sitten toisaalta kyllä mä kaipaisin sitä keskustelua just, että ei syyllistettäs yksilöitä siitä, että sinun pitäisi nyt jotenkin toimia eri tavalla tai olla ihmisenä erilaisempi, niin sit sinä et kokisi yksinäisyyttä. Ehkä just tavallaan, jos mietitään yhteiskuntaa laajemmin, korkeakouluja, mediaa, niin siinä ois iso vaikuttamisen paikka, et voitas puhuu just siitä, että miten me maailmassa voidaan tehdä asioita paremmin, miten me yhteiskunnassa voidaan tehdä asioita paremmin, että ei syntyis tälläsiä yksinäisyyden polkuja. Meilläkin paljon hankkeen toiminnoissa kuullaan, että se yksinäisyyden kokemus on ollu siinä rinnalla kulkijana vuosikausia vaikkapa ja on erilaisia syitä toki siihen, että mikä kenelläkin yksinäisyyttä aiheuttaa. Mut on paljon asioita, mitä me voitas yhteiskunnassa ja rakenteellisesti tehdä eri tavalla, jos me vaan halutaan kiinnittää näihin asioihin huomiota. Se vois ehkä viestiä siitä, että kyse ei tosiaan oo yksilön vastuusta tai yksilön valinnasta siinä, et minä päätän kokea yksinäisyyttä, vaan me tunnistetaan ja tiedostetaan, et se on se ympäröivä maailma, se ympäröivä yhteiskunta, joka myös vaikuttaa monellakin tapaa yksinäisyyden kokemuksen syntymiseen ja sen ylläpitämiseen. Mutta sen lisäksi tunnistetaan myös, että on asioita siinä yksilön elämässä, mihin sä pystyt ehkä yksittäisenä henkilönä helpommin vaikuttamaan kuin tavallaan siihen laajempaa yhteiskunnalliseen kontekstiin. Et tavallaan tunnistetaan ne erilaiset tasot tässä keskustelussa ja ei puhuta nimenomaan, et ne yksinäiset siellä jossakin.

 

Eric: Joo. Tää on tärkeä havainto ja tää tietysti liittyy, vaikka kun tässäkin podcastissa on keskusteltu hyvinvoinnista tai opiskelukyvystä, niin on aika haitallisia tämmöset binääriset kyllä ei, ihminen on joko tai, tai hän ois pysyvästi jossain opiskelukyvyssä tai kyvyttömyydessä tai hyvinvoinnissa tai sen puutteessa, vaan tilanteet elää ja sen kokemuksellisuuden ja muutoksen ymmärtäminen on myös hyvin tärkeetä. No mitä me tiedetään opiskelijoiden kokemasta yksinäisyydestä ja millaisia myyttejä opiskelijan yksinäisyyteen liittyy?

 

Anniina: No me tiedetään opiskelijoiden yksinäisyydestä, että noin joka neljäs opiskelija kokee pitkittynyttä, haitallista yksinäisyyttä. Siinä kohtaa, kun yksinäisyyden kokemus tosiaan pitkittyy, niin me tiedetään, että se alkaa vaikuttaa aika haitallisella tavalla hyvinkin moneen asiaan siinä omassa arjessa. Ihan niihin omiin ajattelu- ja toimintamalleihin. Se muutos on tosi hienovarainen ja hidas, et siin voi olla vaikea itse tunnistaa sitä, et okei tämä lähtikin nyt vaikuttamaan minussa tällä tavalla. Sit vaan ehkä jossain kohtaa havahtuu siihen, et okei mä oon aika syvässä umpikujassa nyt tässä, et mitenhän mä täältä pääsisin pois. Mut sen lisäksi yksinäisyyttä koetaan paljon myös satunnaisemmin. Tiedetään, että esimerkiksi korona-aikana yli 60 % opiskelijoista kertoi, että ovat kokeneet satunnaisesti yksinäisyyden kokemuksia ja ne on nimenomaan lisääntyneet. Ja niin kuin totesin, niin me myös nyt tiedetään ihan vastajulkaistun yksinäisyysbarometrin perusteella, että tosiaan se koronarajoitusten poistaminen ei ole millään tavalla maagisesti poistanut koettua yksinäisyyttä Suomessa, vaan Suomessa koetaan edelleenkin ihan yhtä lailla sitä yksinäisyyttä. Niinku tossa aiemmin jo totesinkin, niin ne on ne nuoret ja nuoret aikuiset, jotka kärsii siitä kaikista eniten. Eli vois ajatella näin, että tosiaan yksinäisyys on kokemuksena sellanen, mikä hyvin monia opiskelijoita yhdistää, vaikka se niin hassulta ja nurinkuriselta tuntuukin. Paljonhan tosiaan näissä meidänkin hankkeen toiminnoissa opiskelijat kuvaa sitä, että kun hän on ainoa, joka kokee yksinäisyyttä ja tää on niin kauheeta, kun kaikilla muilla opiskelijoilla näyttäs menevän niin hyvin, mä en voi mennä tonne kampukselle nyt enää, kun se tekee vaan enemmän kipeetä, kun mä näen siellä niitä hyvinvoivia muita opiskelijoita ja mä oon tosiaan se ainoa, joka jää ulkopuolelle. Tää on musta semmonen yksi myyteistä myös, mikä paljon on vallalla. Helposti just tosiaan ajatellaan, että olen ainoa, joka kokee yksinäisyyttä ja olen jollain lailla viallinen sen takia, kun koen yksinäisyyttä. Tietyllä tapaa se lähtee ehkä vaikuttamaan koko minäkäsitykseen, et se yksinäisyys valtaa koko sun identiteetin, et minä en ihmisenä ole mitään muuta kuin tämä yksinäisyys. Tämä on tietenkin se haaste, mitä mekin yritetään ikään kuin päästä siitä eteenpäin. Mut sitten näitä muita myyttejä, mitä tähän opiskelijoiden keskuudessa liittyy. Ehkä helposti ajatellaan, että yksinäisyys on sama asia kuin yksinolo. Tämähän me sit taas tiedetään, et nää on kaksi täysin erillistä asiaa. Me kaikki tarvitaan yksinoloa. Jokainen meistä on vähän erilainen siinä, et kuinka paljon me tarvitaan ja yksinolohan voi parhaimmillaan voimaannuttaa ja antaa meille voimavaroja arkeen. Mutta pelkästään yksin oleminen ja silloin, kun yksin oleminen ei ole tavallaan itse valittua, se ei ole enää voimaannuttavaa, niin siinä kohtaa se alkaa olla haitallista. Mutta yksinäisyyttä voi kokea myös vaikka porukan keskelläkin tai parisuhteessa tai niissä opiskelijatapahtumissa vaikka. Eli yksinäisyys ei näy päällepäin, se on sisäinen kokemus. Tää on semmonen asia, mikä monet yllättää, et enhän minä nyt voi kokea yksinäisyyttä, onhan minulla sentään joku ihminen elämässä tai onhan minulla tuo parisuhde tossa ja näin pois päin. Mut sitten paljon just käydään niitä keskusteluja. Se on oikeestaan kiinni siitä, että mitkä ne on sun tarpeet. Me olemme ihmisinä niin erilaisia, et joku voi elää hyvinkin paljon tavallaan yksin eläen ilman, että hän kokee yksinäisyyttä, koska hän ei välttämättä tarvitse niin paljon sitä sosiaalista vuorovaikutusta, niitä yhteyksiä kanssaihmisiin. Mut sitten voi olla, että sul on niitä kanssaihmisiä, sulla on niitä kontakteja siinä sun elämässä, mut silti susta tuntuu, et jotain puuttuu, mä en ehkä tule nähdyksi just semmosena kuin mä oon tai ei tuu ehkä kokemusta siitä, että mut hyväksytään tämmösenä kuin olen tai kiinnostaako ketään, et mä oon täällä. Huomaisko edes kukaan, jos mä katoaisin pois. Näitä on hyvin monenlaisia, mut kun näitä myyttejäkin tunnistetaan, et näitä on näin monta, niin ei se oo mikään ihmekään, että tähän liittyy paljon sitä stigmaa, leimautumisen pelkoa. On paljon tekemistä siinä, et saadaan sitä ikään kuin oikeaa tietoa myös yksinäisyydestä esille monellakin eri tapaa.

 

Eric: Kun puhutaan tämmösestä kokemuksellisesta määreestä, jonka oikeestaan ainoa mittari on henkilö itse, niin se on tietysti varmaan… Vai onko se haaste tän ilmiön tunnistamiseen ja toimenpiteiden tekemiseen?

 

Anniina: Se on juurikin näin, että tietenkin ihmisen pitää tunnistaa itsessään, että oisko tää mun olotila tai tää mun arjessa haastava asia yksinäisyys, jotta sä tavallaan lähtisit hakemaan tukea nimenomaan yksinäisyyden kysymyksiin. Eli siinä mielessä sä tavallaan oot jo aika pitkällä siinä prosessissa. Sä oot tunnistanu, sä oot ehkä käynyt sellaista sisäistä kamppailua siinä, et pystynkö mä hyväksymään mun kohalla nyt tän ja sit vielä uutta kamppailua sen kanssa, että pystynkö mä ylittään vielä sen seuraavan askeleen ja voinko mä sanoa jollekin toiselle ihmiselle, vaikka se ois sitten se apua tarjoava taho, et hei tää on oikeasti nyt tää yksinäisyys, mihin mä tarvitsen apua. Eli siinä on todella monta ikään kuin askelta ylitettävänä. Monestihan se näyttäytyykin sitten sillä tavalla, että lähdetään hakemaan tukea johonkin vähän helpompaan asiaan, vaikka siellä taustalla oiskin se yksinäisyys. Eli lähdetään hakemaan tukea vaikka opiskelumotivaatioon tai jaksamiskysymyksiin tai vähän on nyt ollu huonompi olo viime aikoina tai on ollu univaikeuksia tai muuta. On paljon helpompi sun hakea, on se sitten opiskeluterveydenhuollosta tai sitten korkeakoulun sisältä lähtee hakemaan tukea tämän tyyppisiin kysymyksiin kuin se, että sä ottaisit sen puhelimen käteen vaikka ja soittaisit, et hei mä oon yksinäinen, mites apua ois tarjolla. Tämä myös tarkoittaa sit totta kai meille ihan kaikille opiskelijoiden parissa toimiville sitä tiettyy haastetta, et meillä pitäs olla sopivasti ne tuntosarvet pystyssä silloin, kun opiskelija tulee vaikka opiskelumotivaatiohaasteiden kanssa tapaamaan sua. Vähän kartoitettas, et itse asiassa onko se juurisyy vai mikä siellä mahdollisesti vois olla. Ja jos me osataan ehkä siinä kohtaa kysyä oikeanlaisia kysymyksiä ja osoittaa sitä, että me ollaan aidosti kiinnostuneet siitä, et miten sulla menee ja tää on ihan turvallinen paikka, missä uskaltaa puhua, niin ehkä me sit jossain kohtaa päästään siihen ihan juurisyyhynkin, joka voi tosiaan se yksinäisyys siellä olla.

 

Eric: Onko täs käyny vähän niin, että on ehkä hyvinvoinnin ja mielenterveydenkin asioista hiljalleen, ehkä liian hiljalleen mut kuitenkin, opittu puhumaan ja se stigma ja leima on ehkä vähän vähentyny. Mut onko yksinäisyys vielä semmonen alue, missä se leima ja stigma on olemassa?

 

Anniina: Se on edelleen hyvin vahvasti kyllä olemassa. Se on nimenomaan ehkä niitä asioita, mihin mä just toivoisin niitä leveämpiä hartioita, kun ne on kuitenkin niitä asioita, mihin se yksilö tai yksittäinen taho ei niinkään voi vaikuttaa. Me tarvitaan tosi laaja-alasta ja moninaista keskustelua just siitä, että mitä on se yksinäisyys asiana ja miten se koskettaa meitä kaikkia ja se ei tarkota sitä viallisuutta. Niin sit ehkä pikkuhiljaa me päästäis sellaseen oikeanlaiseen normalisoinnin tasoon myös tän yksinäisyyden osalta, mitä on just ehkä nähty viime vuosina tapahtuneen mielenterveyden kysymyksessä. Mut siinä on vielä paljon tehtävää.

 

Eric: Millaisia haasteita, tavallaan oot tästä puhunutkin jo vähän, mut jos vähän summataan, et millasii haasteita yksinäinen opiskelija voi kohdata ja pitäskö meidän nyt määritellä tämä yksinäisyys pitkittyneeksi, mitä mainitsit, vai millä tavalla? Miten yksinäisyyden tuottamia ongelmia ja haasteita pitäisi summata?

 

Anniina: Taas hyvin moninainen kysymys, johon voi vastata monellakin eri tapaa. Tietenkin näkisin, että myös ne satunnaiset yksinäisyyden kokemukset on sellasii tärkeitä pysähtymisen paikkoja. Meidän viesti on se, että ei kannata jäädä odottamaan sitä, että se oma tilanne siitä menee pahempaan suuntaan ja pitkittyy, vaan meidän viesti on se, että jos sä tunnistat, että koet satunnaisesti yksinäisyyttä tai ylipäätänsä tunnistat, et jotain on siinä omassa arjessa liittyen ihmissuhteisiin, liittyen muihin ihmisiin, jossa on jotain haastetta, et nyt en ihan saa tästä sitä, mitä mä tarvitsisin ja kaipaisin, niin jo siinä kohtaa on hyvä vähän pysähtyy siihen, et okei, mistä tässä on kyse, mikä tätä tunnetta tai olotilaa vai- mikä siihen oikeestaan vaikuttaa. Koska kyllähän me tiedetään, että yksinäisyyttä aiheuttavat kokemukset tai tilanteet voi olla myös hyvin sellasia aikaan tai paikkaan sidottuja. Jos sä esimerkiks uutena opiskelijana muutat uudelle paikkakunnalle ja lähdet ikään kuin tutustumaan, et okei uusi elämä kaikkinensa, mistähän mä löydän ihmissuhteita ja omanlaisia ihmisiä omaan elämääni, niin se on ehkä semmonen asia, että se saattaa ratketa siinä ajan kuluessa, kun alkaa tulla niitä mahdollisuuksia ja muita. Eli se ei välttämättä oo semmonen, mikä vaatiskaan mitään sellasta pidempää, mut se on hyvä tunnistaa, et okei nyt on opintoja takana jo vaikka kuukausi, miten mulla on vaikka mennyt tässä suhteessa. Oonko mä onnistunut löytämään niitä omanlaisia ihmisiä tai sitä omaa paikkaa korkeakoulussa. Jos tuntuu, et vielä siinä on jotain, niin siinä on hyvä ehkä just lähtee miettimään sitä, et voiko tässä olla nyt se mahdollisuus, että mä jäänkin ihan täysin ulkopuolelle. Tässä on monenlaisia tasoja, mut just se meidän viesti on se, että ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa odottamaan, et ne asiat vaan itsestään siitä menis ohi. Joissain tilanteissa se voi olla, mutta enimmäkseen varsinkin just, mitä pidemmälle se tilanne pääsee kehittymään, niin sen vaikeempi niihin on itse enää lähtee vaikuttamaan. Mut se, että miten se yksinäisyys sitten lähtee vaikuttamaan siinä opiskelijan elämässä, niin se saattaa näkyä esimerkiks ihan tälläsillä arkisina käytännön asioina. Ei oo ketään, kenen kanssa syödä vaikka lounasta. Ei oo ketään, kenen viereen istua luennolla, oppitunneilla. Ei oo ketään, keneltä pyytää apua. Alkaa ehkä jännittää todella paljon sosiaaliset tilanteet ja esimerkiks kampukselle meneminen ylipäätänsä alkaa tuntuu tosi semmoselta ahdistavalta ja jännittävältä asialta. Jos on tällasia etäopintoja, voi tuntuu täysin ylivoimaiselta, että avaisin mikrofonia missään kohtaa, vaikka mahdollisuuksia tuliskin. Ryhmätyöt voi alkaa tuntuu todella haastavilta. Ne saattaa olla tän tyylisiä ihan käytännön asioita, joihin se lähtee vaikuttamaan. Mut niinku puhuttiin tossa aikasemmin, niin syvällä tasollahan me tiedetään just se, että se lähtee vaikuttamaan esimerkiks sun terveyskäyttäytymiseen. Jos yksinäisyys pitkittyy, niin se lähtee ihan siihen sun fyysiseen hyvinvointiin, psyykkiseen hyvinvointiin. Siihen, miten paljon stressiä koet, miten pystyt käsitellä stressiä, ihan näihin sun havaintoihin, ympäristön tarkkailu, kognitiivisiin prosesseihin, toimintamalleihin. Lähdetään ehkä helpommin hakemaan sitä sellaista nopeaa lohdutusta, on se sitten vaikka vetäytymällä omaan rauhaan ja omiin vaikka pelimaailmoihin tai sitten ei piitata terveellisistä elämäntavoista. Koetaan, että siitäkään ei oo mitään hyötyä. Tavallaan se saattaa lähteä vaikuttamaan ihan kokonaisvaltaisesti tosi moniin asioihin siinä sun arjessa ja sit voi olla tosi vaikea myös itsekään tunnistaa, et mistä tämä kaikki lähti. Mulla on vaan tosi huono ja paha olla, mut mistä se kaikki oikeestaan lähtikään alun perin.

 

Eric: Ja onko tässä vähän se tavallaan tietysti yksilölle ja  yhteiskunnallisesti ilmiö on hyvin negatiivinen, mutta siin on myös semmonen tietty traaginen elementti, et sitten kun se yksinäisen kokemus syvenee, niin ihminen rupeaa entistä enemmän vetäytymään.

 

Anniina: Kyllä. Se on just, se on ehkä se, mikä hetkellisesti sua helpottaa, mut pidemmän päälle, jos sä toimit aina niin, ja siitä tulee just hyvin helposti vakiintunut toimintamalli, että vaikka niitä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tulisi eteen, niin sä et oikeestaan osaa enää toimii muulla tavalla kuin sillä tavalla, että sä suojaat itseäsi ja vetäydyt sinne omaan oloon. Se on juurikin näin, että se, mikä hetkellisesti tuntuu auttavan, niin se ei sit kuitenkaan pidemmällä aikavälillä vie sitä sun asiaa eteenpäin.

 

Eric: Mietitäänpäs niitä ratkaisuja sitten. Mikä auttaa yksinäisyyteen ja mitä yksinäisyyttä kokeva opiskelija voi itse tehdä?

 

Anniina: Tää on just se asia, että tavallaan jos puhutaan nimenomaan tästä pitkittyneestä, haitallisesta yksinäisyydestä, niin oikeestaan se, mitä me tiedetään tutkimuksellisen tiedonkin valossa, et mitkä ovat ne toimivimmat tavat päästä sieltä yksinäisyyden kierteestä pois, niin ne toimivimmat tavat yksilötasolla on just se, että pysähtyy niiden omien vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien äärelle ja pyrkii sen tunnistamisen jälkeen löytämään niitä mahdollisia pieniä steppejä, millä niitä pystyis tietyllä tapaa vähän joustavoittamaan ja sellaisilla pienillä askelilla, pienillä tavoitteilla myös ikään kuin haastamaan itseään vähän toiseen suuntaan. Tää ei oo mikään iisi fiks -ratkaisu, siis tämähän on mielettömän vaikeeta. Jos ois kauheen helppoa, niin kaikkihan varmaan tekis sitä jatkuvasti tuossa, eikä tätä ongelmaa ois. Mut tää on siis se ratkaisu siihen, et jos me halutaan sellaista aitoa, pysyvää muutosta, niin se vaatii tietyllä tapaa sitä, et sun pitää olla valmis astumaan kohti niitä vaikeita asioita sun elämässä, jotta se todellinen muutos mahdollistuu. Monesti meidänkin näihin vertaisryhmiin tai muihinkin toimintoihin opiskelijat tulee kovasti janoten sellasta nopeaa ja helppoa ratkaisua, et kerro mulle nyt vaan, mitä mun pitäis tehdä ja sit mä vaan teen sen ja sit tää asia ois jotenki hoidossa. Sit voi tulla monille ehkä pettymyksenäkin siinä kohtaa, et itse asiassa tähän ei oo välttämättä ihan nopeeta ja helppoa keinoa, vaan tämä voi vaatii todella pitkäaikaistakin työstöä, mut kyl se muuttuu helpommaksi. Omien vakiintuneiden ajatusmallien ja toimintamallien kanssa työskentelyhän on taito. Se on taito, jota sä voit harjoitella. Jos sä oot joskus elämäs aikana vaikka ottanu tälläsen kuntokuurin, kesäksi fyysiseen hyvään kuntoon -tyyppisen, tai oot yrittäny opetella vaikka jotain vaikeeta kieltä tai mikä se onkaan, niin sulla on varmasti se kokemus siitä, että sä lähet jostain pisteestä ja sit toteet, että okei, ei muuten yhden päivän lenkillä vielä päästy siihen kunnon kesäkuntoon.

 

Eric: Se on muuten pirullista, pitäs kyllä pystyy yhellä lenkillä pääsemään kesäkuntoon, mut joo jatketaan.

 

Anniina: Se on just näin, et se vaatii sitten sitä pitkällistä työtä ja toistoa ja sitä, että siinä välissä tapahtuu niitä epäonnistumisia, niitä lipsahduksia, sä jäätkin sinne sohvan nurkkaan lötköttelemään ja ei kiinnostaisi yhtään ja se motivaatio hukkuu ja muuta, mutta jos sä saat kuitenkin itses siinä pitkässä juoksussa kannustettua jatkamaan eteenpäin, et täs on jotain järkeä, tämä on jotain sellaista, mikä mua vois hyödyttää ja oikeestaan tää on mulle se vaihtoehto, jos mä haluun sellaista aitoa muutosta mun elämään, niin sit sä todennäkösesti tuut huomaamaan sen, et aha, tää itse asiassa muuttu vähän helpommaksi. Nyt mä en välttämättä enää puhukaan itselleni ihan samalla tavalla kuin mistä tämä lähti, tai mä en ehkä ajattele kanssaopiskelijoista tai muista ihmisistä niin jyrkästi tai samalla tavalla ehkä tuomitsevasti kuin ihan alkutilanteessa. Eli huomaakin sit jossain kohtaa, et okei, ku mä jatkoin tätä riittävän pitkälle, niin nyt se on muuttunut helpommaksi, koska se on taito. Ja mitä enemmän me sitä harjoitellaan, sen paremmiks me siinä tullaan. Näähän on siis taitoja, mitä meistä ihmisenä meidän kaikkien pitää koko loppuelämäämme asti harjotella. Meillähän on kaikilla työstettävää varmasti itsemme kanssa ja erinäköisten asioiden kanssa. Eli se on oikeestaan se sinnikäs harjoittelu ja se tietty lempeys ja kannustus ja jos niitä lipsahduksia ja epäonnistumisii tulee, niin ei tavallaan anna sen myöskään tuomita tätä, että nyt turha enää siis yrittää, kun en nyt kahden viikon jälkeen, nyt huomasinkin, et palasin takaisin siihen entiseen, vaan kun tiedostaa jo etukäteen, et niit muuten tulee. Epäonnistumisia tulee, mut tärkeetä on se, et mitä sä päätät siinä kohtaa tehdä. Eli tavallaan tämä on nyt ehkä vähän semmonen, että me helposti annetaan yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle sellasia hyvää tarkoittavia neuvoja. Ne on usein tän tyylisiä, että no niin, nyt vähän reipastut ja menet vaan sinne ja kappas, onhan täällä näitä opiskelijatapahtumia jos jonkun näköistä, niin menet sinne ja kyllä se sieltä jotenkin automaattisesti tämä homma lähtee pyörimään. Tai sitten me sanotaan, että ku sä oot vähän hiljanen ja vähän ujo, että sun pitäs kyl puhuu vaan enemmän, meet vaan kyselemään ihmisiltä asioita. Meillä on varmastikin todella hyvä tarkoitusperä siellä, että me haluttais, että se kanssaihminen toimis tällä tavalla, et se helpottais sun elämää. Mut siinä kohtaa, kun me annetaan tän tyylisiä neuvoja, niin me ollaan tietyllä tapaa jo vähän menetetty se yhteys tähän ihmiseen, kenen kanssa me keskustellaan, koska hän varmasti kyllä menisi ja tekisi, jos hän pystyisi.

 

Eric: Niin, tämähän on tämmönen sosiaali- ja erilaisten auttamiseen pyrkivien töiden iso keskustelu, et miten henkilö kohdataan siellä, missä hän on eikä siellä, mihin me hänet haluttaisiin. Silloin siinä on iso riski, että ei henkilö tule kohdatuksi, jos hänelle annetaan niitä kikkakolmosia siinä hetkessä ja ehkä omaa epämukavuuttakin yritetään hoitaa sillä tsemppipuheella.

 

Anniina: Se on juurikin näin. Ja enemmän se voi olla sitten myös haitallista, koska siinä voi tosiaan tulla opiskelijalle se tunne, että okei toi ei nyt ainakaan ymmärrä yhtään, mistä on kyse ja miten tämä muhun vaikuttaa, niin en varmasti tolle nyt enempää puhu. Ja siitä voi tulla tosiaan sit semmonen, että jos on yksikin tällänen huono kokemus, missä sä oot mahollisesti pyrkinyt puhumaan tästä sun kokemasta yksinäisyydestä ja sit tuleekin tällänen, et mua ei ymmärretty tai kohdattu oikein tai mut sivuutettiin tai ohitettiin, niin kyllä siit nousee se kynnys, että uskallatko enää toiste kenenkään kanssa tästä puhua. Ja se on iso haaste.

 

Eric: Kyllä, sen haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden näyttäminen ei oo helppoa ja sit jos toinen vähän sen ohi pyyhältää, niin sitten voi jäädä tekemättä toiste.

 

Anniina: Kyllä.

 

Eric: No tota, vähän ehkä konkreettisemmin. Kun työskennellään yksilön kanssa, jolla on tämä yksinäisyyden kokemus, niin onko siinä ajattelutavat, mihin pyritään vaikuttaa, toimintatavat… Vähän niitä, mitä ne keskustelun kohteet tommosessa kohtaamisessa on?

 

Anniina: No nimenomaan just se, että jos on mahdollisuuksia tälläseen syvälliseen kohtaamiseen tän yksinäisyysteeman äärellä, niin kyllä siinä lähdetään ylipäätänsä kartottamaan tietenkin sitä, että mitä opiskelija itse kokee, että on haastavaa siinä omassa arjessa. Minkälaiset tilanteet ja minkälaista mahdollista menneisyyttä löytyy sieltä taustalta, joka on saattanu lähtee muovaamaan monellakin tapaa sitä omaa toimintaa ja omaa ajattelua. Sitten tavallaan, kun päästään siihen, että tunnistetaan paremmin ehkä niitä asioita siinä omassa arjessa, mihin kaipaa sitä muutosta, et erityisesti tietyt tilanteet vaikka haastaa tai erityisesti on joku toive tai tarve omassa arjessa, mihin kaipais muutosta, niin sit lähdetään ihan erilaisten harjoitteiden avulla esimerkiks pohtimaan sitä, että minkälaisia eteenpäinvieviä mahdollisuuksia ois vaikka just nimenomaan joustavoittaa niitä omii ajatuksii, joustavoittaa niit omii toimintatapoja. Monesti opiskelijoilla on ehkä semmoinen ajatus, että tavoite on vaikka se, että mun pitäis saada ystävä ja mikä muu ei kelpaa. Nyt tässä heti lähdetään miettimään, että mistä mä hankin itselleni ystävän tähän mun elämään. Mut me joudutaan monesti lähtee sitten hyvinkin paljon pienemmistä askelmerkeistä, eli ihan vaikka semmosista asioista, et miltä susta tuntuu, jos sä vaikka seuraavalla tälläsellä kasvokkaisella luennolla istuisit jonkun kanssa opiskelijan läheisyyteen. Sun ei tarvitse puhua hänelle mitään, mut et ylipäätänsä menekään sinne ihan viimeisimpään nurkkaan, mihin normaalisti oot menny, mut istutkin jonkun opiskelijan lähellä ja katot miltä se tuntuu, mikä fiilis siitä tulee. Sitten voidaan tavallaan ens kerralla vähän palailla niihin, et mites tää meni ja minkälaisii havaintoja nousi ja sitten lähdetään miettimään, et mikä vois olla seuraava steppi siitä eteenpäin, joka ois sun tilanteessa nimenomaan ehkä eteenpäinvievä. Mut nimenomaan on just tärkeetä, et ne on riittävän pieniä ja riittävän semmosia, jotka tavottaa just tän kyseisen opiskelijan, koska niinku ollaan tässä aikasemminkin puhuttu, niin yksinäisyyden kokemukset ja polut siihen senhetkiseen yksinäisyyteen on tosi vaihtelevia ja erilaisia. Ei kaikille yksinäisyyttä kokeville opiskelijoille oo ollenkaan haastavaa mennä juttelemaan kanssaopiskelijoille, mut sit täytyy tunnistaa se, et mikä sun arjessa on sit se asia, mikä haastaa ja mikä siihen vois auttaa.

 

Eric: Aivan. Oot tässä tuonut sen tärkeän näkökulman esiin aikasemminkin, että vaikka on asioita, mitä yksilö voi tehdä, niin tässä on kyse kuitenkin yhteisöjen ongelmasta. Eli sitä yksinäisyyttä koetaan siellä jossain paikassa, jossa on muita ihmisiä.

 

Anniina: Kyllä.

 

Eric: Mitä nyt sitten korkeakouluissa tulisi tehdä opiskelijoiden yksinäisyyden vähentämiseksi?

 

Anniina: No hyvin monenlaisia tapoja ja keinoja on ja oikeastaan me tarvitaankin ihan kaikkia korkeakoulussa toimivia. Tärkeetä on, että yksinäisyysteemaan tarttumista ei ulkoisteta jollekin tietylle, et no meillä on nämä hyvinvointipalvelut vaikka, että ne hoitaa, vaan on tärkeää tunnistaa se, et miten opiskelijoiden kokema yksinäisyys vaikka näkyy mun omassa työssä, jos mä oon vaikka opettaja tai opintotoimiston henkilökuntaa tai sit mahdollisesti olen opiskelijajärjestössä tai muuta. Miten se vois olla, että se opiskelijoiden kokema yksinäisyys itse asiassa näkyy tälläkin hetkellä siinä mun tontilla. Ja sehän saattaa näkyä esimerkiks just siinä, että opiskelija jättää vaikka jonkun kurssin kesken, ei kykene tulemaan, osallistumaan ryhmätöihin. Tulee vaikka opiskelumotivaation haasteita. Ne voi olla tän tyylisiä problematiikkaa, joka tällä hetkellä siellä näkyy, mut sitä ei vaan välttämättä osaa tunnistaa, et itse asiassa voisko siellä taustalla olla tämä asia. Eli se kaikki tavallaan lähtee siitä, että yhä useampi toimija ja taho korkeakoulussakin tunnistaa sen, että tämä on jo tälläkin hetkellä läsnä siellä ja tunnistaa sen oman roolinsa. Mikä on se mun tapa toimijana toimia tässä asiassa. Mitä mä voisin esimerkiksi vaikkapa opettajana edistää vertaisuuden kokemuksen syntymistä opintojen aikana. Nää voi olla siis todella pieniä juttuja, mitkä on todella ratkaisevia. Se voi olla se, että otetaan joku kuulumiskierros jonkun kurssin alussa tai se voi olla se, että hyödynnetään sopivalla tavalla ryhmätöitä tai luodaan jotkut yhteiset pelisäännöt. Se voi olla monennäköistä, mut se kaikki lähtee siitä, et sä oot toimijana tunnistanu, et mulla on tässä jotain vaikutusmahdollisuuksii ja sä oot toisaalta motivoitunu siitä, et miks mun kannattaa toimii tällä tavalla. Ehkä sanosin, että yksi suurimpia asioita, mitä oikeestaan ihan kuka vaan toimija voi tehdä on se, että sä valjastaisit kaikki ne kanssaopiskelijat siitä jotenkin huomaamaan ja tunnistamaan sen, että minkälainen on se asenneilmapiiri, se kulttuuri, opiskelukulttuuri, missä me halutaan opiskella ja miten mä voin ihan yksittäisenä, tavallisena opiskelijana vaikuttaa vaikka siihen, minkälainen opiskelupäivä tolla kanssaopiskelijalla tossa on. Ne voi olla ihan vaan sitä, että kannustetaan kysymään mitä kuuluu, kannustetaan kattomaan toisiin ihmisiin silmiin. Kannustetaan hymyilemään, kannustetaan pyytämään vaikka, et hei tuutko sä meiän kaa lounaalle, vaikka ei välttämättä niin paljon toisiamme tunnettaisikaan ennalta. Eli ne voi olla hyvin tällaisia pieniä asioita, mut nää oon tosi ratkasevia ja vaikuttavia. Mut sen lisäks me totta kai tarvitaan siis sitä, et jotta henkilökunnalla olis myös itsellään voimavaroja toimia tällä tavalla, niin me tarvitaan sitä, et meil on myös sitä hyvinvoivaa henkilökuntaa siellä korkeakouluissa. Se tavallaan lähtee ihan sieltä johtamisesta ja siitä ympäröivästä yhteiskunnastakin, et minkälaisii asioita me arvostetaan ja mihin me kannustetaan ja mitä me pidetään tärkeinä. Tavallaan nääkään ei välttämättä oo mitään ihan sellasia helppoja, pieniä asioita, mutta näihin on tärkeä, et näitä kohti pyritään menemään, et näitä pidettäs tärkeänä ja näissäkin asioissa just ne aika pienet stepit voi kuitenkin vaikuttaa aika merkittävällä tavalla ja saada ehkä sellasen hyvän kierteen päälle.

 

Eric: Tässä on varmaan just keskeistä se, että kun lähetään rakenteeseen tai kulttuuriin vaikuttamaan, niin se on nimenomaan tämmöstä holistista, eikä lähetä silleen, niinku muistan joskus kouluajalta, että tuolla on nönnönöö, kukaan ei leiki sen kanssa. Opettaja sanoi, että leikkikää sen kans välitunnilla. Harva asia tuntuu niin kamalalta kuin toi.

 

Anniina: Siis kyllä, siis juuri näin. Missään nimessä ei oo sillä tavalla hyvin organisoitu, et no niin käsi ylös, kuka täällä kokee yksinäisyyttä ja mitäs me kanssaopiskelijat, miten te voisitte nyt tässä vähän auttaa.

 

Eric: Tukea tätä yhtä henkilöä täällä.

 

Anniina: Niin, ei, vaan et puhuu tavallaan ihan siitä, että miten se hyödyttää meitä kaikkia, et me kohdattais toisiamme ystävällisesti, arvostavasti ja otettais toisiamme mukaan. Toimittas yhdenvertaisesti ja oltais kiinnostuneita siitä, että miten moninaisii tarpeita ja miten moninaisii ihmisii meitä täällä on. Pitää aidosti kyetä kohtaamaan muita ihmisii ja erilaisuutta ja miten se toisaalta voi mua ihmisenä edesauttaakin, sitä mun hyvinvointi se, et mä kohtelen itse asiassa näitä mun kanssaihmisii hyvin ja pyrin luomaan yhteisöllisempää opiskelukulttuuria ihan niillä omilla pikkusilla teoilla.

 

Eric: Paljon mietittävää ja paljon pohdittavaa tässä ja ehkä, jos yksinäisyys on meillä iso yhteiskunnallinen ongelma, niin se ei oo ehkä ihan päivässä syntynyt. Ehkä se ei ihan päivässä katoakaan. Tää on pitkää peliä, jos tähän haluaa vaikuttaa, vai?

 

Anniina: Se on juurikin näin. Meillä on tämä hyvä hanke nyt käynnissä, mut ei uskota myöskään siihen, et meidän hanke yksistään pystyy ratkaisemaan korkeakouluissa koettua yksinäisyyttä, vaan me tarvitaan just nimenomaan kaikkia laajoja hartioita siihen, että mahdollisimman moni korkeakoulussa toimiva tosiaan tunnistais sen oman vaikutusmahdollisuuden. Tunnistais, miten tärkeestä asiasta on kyse. Ja toisaalta tarvitaan just sitä, että saadaan opiskelijoiden pariin sitä tietoisuutta siitä, et sussa ei oo mitään vikaa, jos sä koet yksinäisyyttä ja myös jos tunnistat, että koet yksinäisyyttä, niin ei kannata jäädä vaan odottelemaan, että se itestään siitä lähtee pois ja tilanne helpottuu, vaan tukea on saatavilla ja tukeen kannattaa tarttua.

 

Eric: Kyllä. Ois paljon varmaan vielä keskusteltavaa, mutta ehkä jätetään toiselle kerralle ja muihin pöytiin mietittävää tästä jaksosta. Mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille sama. Lukuvinkki kuulijoille aiheesta tai sen vierestä. Mitäs sulle tulis mieleen?

 

Anniina: Hmm. No mä ajattelin päätyä ihan tähän aiheeseen liittyvään kirjavinkkiin. Elikkä ihan tällänen suht. ajankohtainen ja tuore julkaisu viime syksyltä. Meillä on Suomen maassa tällänen hyvä ja erittäin paljon näkyvillä oleva yksinäisyystutkija, Niina Junttila, joka tekee kovasti töitä monella tapaa sen eteen, että saatais nimenomaan tätä yksinäisyysteemaa Suomessa vahvemmin esiin ja nimenomaan sellaisista oikeista näkökulmista ja vinkkeleistä. Hänellä on siis viime syksynä tosiaan tullut tällänen tuore julkaisu Yksinäisyyden monet kasvot. Se ois ehkä se mun lukuvinkki nyt tässä kohtaa.

 

Eric: Kiitos paljon Anniina, kun tulit vieraaksi.

 

Anniina: Kiitos paljon, että sain tulla.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 10. jakson vieraana on Sanna Siirilä.

Tutustumme tässä jaksossa opinto-ohjaajien työhön Helsingin yliopistossa. Opinto-ohjaajia tuli opinto-ohjaajan nimikkeellä Helsingin yliopistoon ensimmäistä kertaa vuonna 2021. Minkälainen rooli opoille on yliopistossa tullut? Minkälaisissa asioissa opiskelijat tulevat opojen vastaanotolle? Mitä muuta opot tekevät kuin ohjaavat opiskelijoita? Minkälainen rooli opoille voisi tulla tulevaisuudessa?

Sanna Siirilä työskentelee opinto-ohjaajana ja opinto-ohjaajien tiiminvetäjänä Helsingin yliopistossa. Sanna on koulutukseltaan opinto-ohjaaja ja erityisopettaja. Aiemmin hän on työskennellyt verkkopedagogiikan asiantuntijana Helsingin yliopistossa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 26. ja toisen tuotantokauden 10. jakso.

Jakson aiheena on opinto-ohjaajien työ Helsingin yliopistossa.  Vieraana opinto-ohjaaja ja opinto-ohjaajien tiiminvetäjä Sanna Siirilä,  Helsingin yliopistosta.

Jakso julkaistu 16.3. ja tekstivastine 20.3.2023. Jakson pituus 40 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Sanna:	Vierailija, Sanna Siirilä
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden kymmenennen jakson vieraana on Sanna Siirilä. Siirilä työskentelee opinto-ohjaajana ja opinto-ohjaajien tiiminvetäjänä Helsingin yliopistossa. Sanna on koulutukseltaan opinto-ohjaaja ja erityisopettaja. Aiemmin hän on työskennellyt verkkopedagogiikan asiantuntijana Helsingin yliopistossa. Tervetuloa mukaan, Sanna.

 

Sanna: Kiitos. Kiitos kutsusta.

 

Eric: Tutustutaan tässä jaksossa opinto-ohjaajien työhön Helsingin yliopistossa. Opinto-ohjaaja tuli opinto-ohjaajan nimikkeellä Helsingin yliopistoon ensimmäistä kertaa vuonna 2021. Minkälainen rooli opoille on yliopistossa tullut? Minkälaisissa asioissa opiskelijat tulevat opojen vastaanotolle? Mitä muuta opot tekevät kuin ohjaavat opiskelijoita? Minkälainen rooli opoille voisi tulla tulevaisuudessa? Tällaisista asioista ois tänään tarkoitus puhua. Ensimmäinen kysymys sulle, Sanna. Opinto-ohjaajat on siis tullut yliopistoon opetus- ja kulttuuriministeriön hankerahoituksen ja yliopiston oman strategisen rahoituksen myötä vuonna 2021 ja pääosa rekrytoitu vasta vuonna 2022. Minkälainen rooli opoille on tässä melko lyhyessä ajassa muodostunut meillä?

 

Sanna: Joo. No ihan alkuun opinto-ohjaajan palveluita oli vain yhdessä tiedekunnassa tarjolla, mutta aika nopeesti me ollaan laajennettu meidän toiminta koskemaan kaikkia tiedekuntia. Me ollaan haluttukin alusta saakka näyttäytyä opiskelijoiden suuntaan sellasena matalan kynnyksen kohtaamisen tarjoajana. Sen vuoksi meillä on ajanvarauksella tapahtuvaa ohjausta ja ryhmiä, joihin varataan paikka, mut sit meillä on myös paljon toimintoja, joihin opiskelija voi vaan tulla ilman ajanvarausta. Esimerkiksi drop in -ohjausta, työpajoja, kahvihetkiä, sekä kaikilla kampuksilla että Zoomissa. Vertauskuvallisesti ehkä meillä on ollu semmonen toive ja tavoite, että opoilla ois sellanen ovi auki -tyyppinen rooli yliopistolla, että meidän palvelu ois helposti saavutettavaa ja se olis monenlaisille ryhmille ja monenlaisiin tarpeisiin kohdennettua. Meillä on ollut lähtökohtana tässä toiminnan suunnittelussa, et opiskelija on keskiössä ja me rakennetaan tätä työnkuvaa nimenomaan opiskelijat huomioiden ja tietysti opinto-ohjauksen eettisiin periaatteisiin nojaten. Yksilöohjausten, ryhmien, työpajojen ja tällaisen matalan kynnyksen toiminnan lisäksi me ollaan etsitty tavoitteellisesti niitä kohtia, joissa me voitais parhaalla mahdollisella tavalla tukea ja täydentää toimintaa tiedekunnissa eli etsitty semmosii kohtia, missä me voidaan rikastuttaa lähiopon ja tiedekuntien ja erityisohjauspalveluiden tarjontaa.

 

Eric: Yksi osa tätä hankekokonaisuutta oli tavallaan kokeilla ja pilotoida tämmöstä putoamisvaarassa olevien opiskelijoiden tai mahdollisesti putoamisvaarassa olevien opiskelijoiden kontaktointia. Eli puhutaan semmosista opiskelijoista, joilla opinnot ei syystä tai toisesta oo edenny. Kerrotko vähän siitä, miten tää kontaktointi on menny ja toiminut ja mikä rooli opoilla oli tässä työssä?

 

Sanna: Joo. Tätä mahdollisuutta osallistua tähän kontaktoitiin tarjottiin tiedekunnille ja koulutusohjelmille ja koulutusohjelmat sai itse määritellä sitä, et millä perusteella opiskelijoita poimittiin. Monesti se oli esimerkiks opintopistemääräkertymä, minkä perusteella sitten poimittiin opiskelijoita tähän pilottiin mukaan. Sitten opiskelijoille lähetettiin tekstiviesti. Tässä opot oli koordinoimassa ja toteuttamassa tätä toimintaa ja opiskelija sai halutessaan vastata siihen yhteydenottoviestiin ja hän sai pyytää, että toivooko hän opolta soittoa vai viestiä. Tämän jälkeen sitten opinto-ohjaaja otti opiskelijaan yhteyttä opiskelijan toivomalla tavalla ja opiskelijan toivomalla kielellä. Eli opo oli tässä semmonen ensimmäinen helposti lähestyttävä kontakti yliopistolla sellasillekin opiskelijoille, jotka oli ollu ehkä pidempään poissa. Opon kanssa sai sitten keskustella puhelimessa tai tosissaan lähettää viestiä tai sitten tulla ohjaukseen joko etänä tai lähiohjaukseen. Yhteensä näitä yhteydenottoviestejä lähetettiin yli 500 ja reilut 100 toivo opoilta yhteydenottoa. Näitä kontaktoitavia on sitten kohdattu yksilöohjauksissa ja heille on myös tarjottu ryhmäohjausta. Osalle opiskelijoista opinto-ohjaaja on ollu sellanen ikään kuin tienviitta tai suunnannäyttäjä. Ollaan käyty vähän yhdessä läpi, että miten tästä vois ehkä jonkun opiskeluissa olleen tauon jälkeen esimerkiksi jatkaa eteenpäin ja sitten toisaalta opo on osannu taas ohjata uudelleen eteenpäin oikeille tahoille ja niiden toimijoiden luokse, jotka on parhaiten osannut opiskelijaa tukea.

 

Eric: Sä oot just tehny koontia opinto-ohjaajien viime syksystä. Minkälaisten asioiden äärellä opot työskentelee opiskelijoiden kanssa? Tai kun työskenteli viime syksynä, niin minkälaiset asiat tuo opiskelijat opon vastaanotolle?

 

Sanna: Joo, tää onkin ollu sellanen kysymys, mikä kiinnostaa monia myös tuolla opetuksen parissa, et millaisista asioista me oikeestaan ohjauksissa keskustellaan. Opinto-ohjauksessa korostuu sellanen opiskelijan holistinen kohtaaminen, eli me nähdään aina opiskelija kokonaisuutena ja osana sitä elämänkenttää. Todellisuudessahan ne aiheskaalat on tosi laajoja, mutta me ollaan pystytty sieltä kuitenkin aika hyvin poimimaan sellasii asioita, mitkä toistuu ja mitkä on keskeisiä opiskelijan tuomassa keskustelussa. Kaikkein yleisimpii aiheita viime syksynä oli opintoihin liittyvät valinnat eli erilaisten valintojen ja vaihtoehtojen pohtiminen yhdessä asiantuntijan, opinto-ohjaajan kanssa ja sitä kautta myöskin sitten päätöksentekokongitiivisena taitona. Opiskelijat on ehkä kokenu, että he on ollu jossain risteyskohdassa ja on tarvinnu kanssakulkijaa siihen, että miten lähtee niitä eri vaihtoehtoja punnitsemaan ja miten tekee niitä päätöksiä, et mihin suuntaan lähtee eteenpäin. Sitten tällaiset aikatauluttamiseen ja ajanhallintaan liittyvät kysymykset on todella yleisiä. Semmoset oman ajankäytön ja työskentelyn suunnittelun teemat. Niitä on runsaasti molempiin suuntiin. Osalla opiskelijoista on selkeesti tarve keskustella siitä, et he kokee, että he ei saa riittävästi aikaan suhteessa heidän omiin tavoitteisiin. He kokee ehkä vitkuttelua tai välttelyä tai tän tyyppisiä asioita opinnoissaan. Sitten taas osa opiskelijoista haluaa keskustella siitä, et he tekee liian paljon suhteessa omiin voimavaroihin, eli on vaikeutta asettaa rajoja ja sitten toisaalta sallia itselleen aikaa palautumiseen. Eli molempiin suuntiin tätä aikatauluttamista ja ajanhallintaa käydään läpi ja jaksaminen on tosi yleinen teema ohjauskeskusteluissa. Tässä on ehkä näkyny sellainen, mitä on mediassakin nostettu paljon esiin, et toisella asteella on jo paljon uupumista. Meillä on aika paljon ohjauksessa sellasii ensimmäisen vuoden opiskelijoita, jotka on aika väsyneitä. Tuntuu siltä, että osa ehkä tulee jo sieltä lukiosta melko väsyneenä ja sit se vaan pahenee sen ensimmäisen yliopistovuoden aikana. Se on aika yleinen teema.

 

Sanna: Sitten yksilölliset järjestelyt on aika yleinen teema. Opot on kaikki myös esteettömyysyhdyshenkilöitä ja me kirjotetaan yksilöllisten järjestelyiden suosituksia. Se on sellainen kasvava teema ollut yliopistolla muutenkin ja siihen liittyen sit tietysti oppimisvaikeudet. Niitä käydään paljon ohjauksissa läpi. Opiskelijan kanssa sit mietitään, että millasii opiskelutekniikoita hänellä on ja miten niitä voitaisiin kehittää ja tukee. Miten voitais sujuvoittaa ja helpottaa sitä opiskelua yliopistokontekstissa. Välillä puhutaan ihan esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen strategioista ja apuvälineistä ja toisinaan sitten taas vaikka keskittymisestä tai tehtävien pilkkomisesta. Mä ajattelen, että opon anti just näissä yksilöllisissä järjestelyissä on se, että opot tarjoaa aina myöskin sitä ohjausta. Se ei oo pelkästään sitä, että annetaan se yksilöllisten järjestelyiden suosituspaperi käteen, vaan sit myös osana sitä prosessia käydään läpi niitä asioita, mitä opiskelija voi itse tehdä ja mitä hän vois ottaa huomioon sen opiskelun sujuvoittamiseen. Sitten tutkielman tekeminen on yksi ihan yleisimmistä aiheista sekä kandi- että maisterivaiheessa. Siihen yhdistyy sitten yleensä monia muita asioita, esimerkiksi keskittymisen pulmia tai toiminnanohjausta tai monenlaisii semmosii itsenäisen työskentelyn haasteita. Aikatauluttaminen liittyy myös tähän tutkielman tekemiseen hyvin vahvasti ja omatoimisen opiskelun ajankäyttö on sellainen aika keskeinen. Sitten voisin mainita vielä motivaation, mikä on myös sellainen teema, mikä nousee. Se ei ehkä hirveen usein nouse sillä tavalla yksinään siinä keskustelussa esiin, mutta se leipoutuu tosi moniin muihin teemoihin. Se linkittyy esimerkiksi tavoitteiden asettamiseen ja itsetuntemukseen ja tämän tyyppisiin kysymyksiin.

 

Eric: Jos peruutetaan vähän tonne yksilöllisiin järjestelyihin. Siitä vois tehä oman jaksonsa ja ehkä jossain vaiheessa teenkin, mutta mistä siinä puhutaan? Jos tiputetaan sieltä asiantuntijatasolta maallikkotasolle, niin mistä on kyse, kun opiskelija haluaa tai tarvitsee yksilöllisen järjestelyn? Millaisista asioista siinä voi olla kyse ja mitä ne yksilölliset järjestelyt sitten on?

 

Sanna: Joo, hyvä kysymys. No lähtökohta on se, että osaamistavoitteet on aina kaikille samat. Meillä on lähtökohtana se, että kaikki opiskelijat päätyy niihin samoihin osaamistavoitteisiin, mut välillä meillä on tosi tarpeellista miettii, että millasii polkuja pitkin ja millaisin tavoin eri opiskelijat sinne osaamistavoitteisiin päätyy. Ja tällöin jos on selkee syy sille, että tarvitsee jotain yksilöllistettyjä polkuja, niin sitten lähdetään miettii yksilöllisii järjestelyitä. Kaikkein yleisin syy järjestelyille on varmastikin lukemisen vaikeudet ja sitten lisäksi keskittymisen haasteet. Tarkkaavuuden haasteet, ADHD ja ADD on sellasii aika yleisiä teemoja, mut myöskin kaikkea muuta. Tää pakki, mitä me voidaan ikään kuin tarjota, niin sehän ei oo mikään sellanen rajaton työkalupakki. Näiden järjestelyiden tulee olla kohtuullisia sillä tavalla, et ne on yliopistolle mahdollisia järjestää ja sit just sellasii, että opiskelija kuitenkin saavuttaa ne osaamistavoitteet. Yleisimpii on esimerkiks lisäaika tenttiin tai sitten voi olla jotain joustavuutta deadlineissa. Voi olla pienempää tenttitilaa, erillistä tenttitilaa, tämän tyyppisii yleisimpänä.

 

Eric: Sannan kanssa näistä on juteltu aikaisemminkin, niin tämmösen jatkokysymyksen tähän teemaan, että pystyttäiskö me ihan niitä opseja ja opetuksen järjestelyitä muokkaamalla vähentää myös näiden yksilöllisten järjestelyjen tarpeita eli tehtäis niistä vähän huokeampia niistä tavoista. Opintoja järjestää vähän joustavammin jo lähtökohtaisesti. Auttaisko se?

 

Sanna: Kyllä ja mä itse näen niin, että tämä on se tie, mitä kohti meidän pitää mennä. Me ei voida loputtomasti kasvattaa näiden yksilöllisten järjestelyiden suositusten määrää, koska ei oo sit myöskään resursseja ja mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Meillä täytyy olla visiona sellainen opetus, johon isompi joukko pystyy osallistumaan ja sellaset arviointikäytänteet, jotka tukee useampia opiskelijoita, jotta me ei sitten tarvita niitä yksilöllisii järjestelyitä ihan niin paljon. Ja tääkin tosissaan sillä tavalla, että ei tarvitse tinkiä osaamistavoitteista, mutta mietitään kriittisesti esimerkiks niitä arviointikäytänteitä.

 

Eric: Me tarvitaan tämmönen uusi tapa katsoa opintoja.

 

Sanna: Kyllä ja se on tietysti työlästä ja aikaa vievää, mut mä uskon, että pitkällä tähtäimellä se on välttämätöntä.

 

Eric: Kyllä. No puhuttiin äsken siitä, että millaisten asioiden äärellä opot työskentelee opiskelijoiden kanssa tällä hetkellä Helsingin yliopistolla. Ehkä semmonen yksi reflektio, mikä mulla tuli mieleen, kun Sanna yhdessä palaverissa esitteli tätä on se, että aika hyvin nopeesti on onnistuttu löytämään se tapa tarjota niitä palveluita. Ne ilmeisesti aika hyvin menee kaupaksi. Kaikki nää ohjausajat. Mut myös ne teemat, minkä äärelle opiskelijat hakeutuu opolle, on just niitä teemoja, mihin on ajateltukin, että niissä opot auttaa.

 

Sanna: Joo. Ja se on tosissaan, niinku mainitsit, tapahtunut ihan yllättävänkin nopeasti. Kun Helsingin yliopistolla ei oo ollu aikasemmin opoja, niin jotenkin tosi ripeällä aikataululla on kuitenkin löydetty sitä tapaa lähestyä opiskelijoita ja tarjota palveluita. Opiskelijoilla on myöskin ollu aika selkeetä, että milloin opinto-ohjaaja on se taho, johon he ottaa yhteyttä. Se on ollu tosi ilahduttavaa.

 

Eric: Mun mielestä se on aika hieno onnistuminen. Mä halusin sen ihan tässä sanoo ääneen, koska yksi huoli silloin ennen kuin opot tuli oli se, että sinne mentäis vähän väärin syin tai hakemaan jotain sellaista, mitä ehkä pitäis saada muualta. Se ei näytä käyneen, nää riskit.

 

Eric: Ei. En näkisi sitä huolta kyllä. Kyl meil on selkeästi sellasia omanlaisia teemoja ja omanlaisemme paikka tässä ohjauksen kentällä. Ja sitten toki välillä ollaan tarjottu myös ohjausta yhteistyössä jonkun toisen ammattilaisen kanssa. On saattanu olla esimerkiks sellasii prosessinomaisia ohjauksia, että on tavattu opiskelijaa vaikka 3-4 kertaa ja yhdelle kerralle on kutsuttu mukaan vaikka opintoneuvoja tai koulutussuunnittelija, joka sit on taas tuonut tietoa siitä tutkintorakenteesta ja kurssitason tietoa ja sellasta.

 

Eric: Aivan. Eikö opot myös esimerkiksi uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa tee aika paljon yhteistyötä?

 

Sanna: Joo. No meillä on noita ryhmii. On ohjattu heidän kaa yhdessä ja uraohjaajien kanssa meillä on semmonen keskiviikkokahvikonsepti, joka on just tällasta kampukselle jalkautumista, matalan kynnyksen toimintaa. Eli sellasta, että opiskelija voi vaan tulla ilman mitään ajanvarausta. Yritetään näkyy siellä opiskelijan arjessa. Mut sit toki muutakin semmosta kehittämistyötä yhdessä muiden ammattiryhmien kanssa on tosi paljon.

 

Eric: Puhutaan siitä vähän tarkemmin. Mitä muuta opot tekee tällä hetkellä Helsingin yliopistossa kuin ohjaa opiskelijoita ja näitä pienryhmiä? Jos puhutaan työstä, joka suuntautuu muihin suuntiin kuin suoraan opiskelijoihin, niin minkälaisia asioita opot tekee?

 

Sanna: Joo. Tietysti kun tää on uus työnkuva, niin aika paljon meidän työhön kuuluu sellasta kehittämistyötä ja suunnittelua ja semmosta verkostoitumista eri tahojen kanssa. Me ollaan monissa eri työryhmissä mukana ja ollaan etsitty just niitä paikkoja, mitkä on ne keskeiset toimijat ja keskeiset työryhmät, mihin me voitais tuoda just nimenomaan sitä ohjausalan ammattilaisen asiantuntemusta. Yhteistyö muiden toimijoiden kanssa on tosi keskeinen osa tätä tätä työnkuvaa. Sit myöskin semmoinen viestintä ja tiedottaminen meidän toiminnasta, jotta opiskelijat löytää meidät ja jotta henkilökunta löytää meidät. Sentyyppistä on paljon. Sitten ihan siellä oppiaineiden suuntaan me ollaan viritelty tämmöstä luentoyhteistyötä, et oppiaineista opettajat voi kutsuu opoja puhumaan esimerkiksi opiskelutaidoista. Me ollaan osana ja tukena siellä kursseilla. Sit ollaan toisaalta luotu erilaista materiaalia. Esimerkiksi Moodle-kurssin ohjaukseen liittyen ollaan oltu luomassa mukana siinä ja sit muuta tämmöstä ohjattavan toimijuutta tukevaa itseopiskelumateriaalia, miten me voidaan tukee ohjattavii näiden varsinaisten ohjaustapaamisten välissä tai ennen niitä tai niiden jälkeen. Sit mä oon nähny tosi tärkeänä nyt just erityisesti, kun tämä työ on uutta, niin tällaisen meidän työn dokumentoinnin. Eli yksi osa meidän työnkuvaa on se, että me mietitään, millasta palautetta me kerätään. Kerätään strukturoitua palautetta, kirjataan, tilastoidaan. Eli tehdään näkyväksi sitä, että millaisten asioiden kanssa opiskelijat tulee ohjaukseen ja sitä kautta me halutaan tuoda tiedekunnille ja oppiaineille koottua tietoa siitä, et minkälaiset asiat esimerkiks hidastaa opiskelijoiden etenemistä opinnoissa ja miten niihin voitais ohjauksellisesti tai rakenteita kehittämällä vastata. Tää on mun mielestä ihan keskeinen ja tärkeä osa myös tätä toimintaa. Näissä dialogisissa kohtaamisissa ja suorassa vuorovaikutuksessa me saadaan tosi hyvää kuvaa siitä, millasten kysymysten ja millaisten tilanteiden kanssa opiskelijat tulee ohjaukseen ja miten näihin voitais vastata ja miten koko yliopistotason opiskelijan hyvinvointii voitais kehittää suhteessa näihin kysymyksiin.

 

Eric: Yks semmonen erityisohjauspalveluiden, eli siis opojen, uraohjaajien ja opintopsykologien vaikea kysymys on se, että missä määrin sitä työtä suunnataan suoraan opiskelijoille. Missä määrin siihen moniammatilliseen yhteistyöhön tai tämmöseen rakenteiden tai koulutuksen kehittämiseen. Minkälainen se balanssi tällä hetkellä teillä on ja onko se sun mielestä oikealla tasolla näiden erilaisten roolien odotusten välillä?

 

Sanna: Hyvä kysymys ja tämä on sellainen, mitä me ollaan paljon tietysti pohdittu tässä, et mikä on se oikea suhde. Ja ehkä myös sen näkeminen, että kun me tehdään näitä niin sanotusti muita töitä, et ei olla suorassa dialogissa tai vuorovaikutuksessa opiskelijoiden kanssa, niin kyllähän sekin sataa sinne heidän laariin. Ainakin haluun nähdä näin, että tehdään asioita, jotka parantaa heidän hyvinvointia ja oppimiskokemuksiin joka tapauksessa. Meillä on nyt tällä hetkellä muotoutunut sellainen, että noin kahdeksan tuntia viikossa kukin opo tekis ihan sitä suoraa vuorovaikutustyötä. Se voi kuulostaa pieneltä. Muutamat hallinnon puolella työskentelevät ihmiset on multa kysynytkin, että hetkinen, kahdeksan tuntia, mitä ihmettä te teette sen kaiken muun ajan. Mut se on yllättävää, miten paljon sit loppujen lopuks aikaa menee sellaseen materiaalien luomiseen ja opiskelijan tilanteeseen tutustumiseen ja jälkikirjaamiseen ja sen tiedon välittämiseen eteenpäin ja työryhmiin ja kehittämiseen ja kaikkeen tällaseen. Se kahdeksan tuntia viikossa ihan sitä suoraa ohjaustyötä on vaikuttanu nyt ainakin tällä hetkellä aika sopivalta suhteelta. Mut tietysti meidän työnkuva on uusi tällä hetkellä ja meillä toki menee edelleen sellaiseen kehittämistyöhön aikaa. Voi olla, et joidenkin vuosien päästä se suorien kohtaamisten määrä olis vielä suurempi, kun tavallaan tietyt toiminnot on hyvin vakiintuneita.

 

Eric: Aivan. Sen verran tietysti, kun itsekin ohjaustyötä tehneenä, et kyllähän ihminen voi vaikka kahdeksan opiskelijaa kohdata päivässä, mutta ei se laatu ehkä siellä iltapäivän päätteeks enää hirveän korkea ole. Se, että pystyy virittäytyy niihin ja olla läsnä ja on perehtynyt siihen opiskelijan lähtötilanteeseen ja muuta ja sitten myös miettinyt sen tapaamisen jälkeen, mitä siinä tapahtui ja jos jostain sovittiin. Se, että tekin vaan tekisitte aamusta iltaan yksilöohjausta, niin ehkä se ei olisi sitten myöskään opiskelijoiden etu.

 

Sanna: Ei. Mä joskus kuulin sellasen sananparren, Auli Toom tais sen jossain tuoda esiin, että opetus on monimutkaista toimintaa, joka näyttää helpolta. Ja mä ajattelen, et ohjauksessa on sama homma. Se on hyvin monimutkaista toimintaa, joka näyttää helpolta. Mut sit just se, että esimerkiksi 60 minuuttia tosi intensiivisesti kuuntelee, on dialogisessa vuorovaikutussuhteessa toiseen ihmiseen ja miettii sitä, et miten häntä vois tukee, miten hänen toimijuutta vois vahvistaa. Se ei oo mitään liukuhihnatyötä. Siinä on pakko olla vähän taukoa opiskelijoiden välillä, et ei voi esimerkiksi ottaa putkeen sillä tavalla, ettei ehdi jotenkin resetoida omaa päätä siinä välissä.

 

Eric: No opot on määräaikaisia meillä ja hankerahoja tähän omaan strategiseen rahoitukseen sidottuja. Mut ei me ihan tarkkaan tiedetä, että millä tavalla opojen palvelut jatkuu ja millä volyymillä tän hankerahoituksen jälkeen, mutta me ei nyt anneta sen häiritä vaan mietitään sitä tulevaisuutta ja sitä, mitä opot vois Helsingin yliopistossa tehä tulevaisuudessa. Minkälainen se rooli vois sitten olla. Millasia ajatuksia sulla on tästä?

 

Sanna: Joo. Tää on tosi kiinnostava ja hyvä kysymys ja itse asiassa oli hienoa, et kysyit tätä, koska nyt tän kysymyksen kautta mä itsekin jäin pohtimaan tätä, et mikä se rooli vois olla. No ihan alkuun mul tulee mieleen muutamia ihan sellasii tosi konkreettisii esimerkkejä, mitkä on semmosii työtehtävii, mitkä on nyt jo noussut tosi selkeesti, että niihin kaivattais tekijöitä ja ne on toisaalta sellasia, jotka tosi hyvin osuu siihen opinto-ohjaajan ammattitaitoon. Yks, mikä on selkeästi noussu, on yksilöllisten järjestelyiden suositusten kirjoittaminen ja se ohjaaminen niissä oppimisen vaikeuksissa. Eli se on sellainen, mikä ollaan kyllä tunnistettu. Tiedekunnissa on osaamista ja toimijoita, mut selkeesti nähdään, että olis hyötyä, mikäli ois vähän leveämmät hartiat siellä kohtaamassa opiskelijoita ja tekemässä tätä työtä. Siihen liittyy myös esimerkiksi esteettömyysyhdyshenkilöiden kouluttaminen ja sen tyyppiset asiat. Ja ehkä myös opetushenkilöstön informointi ja kouluttaminen just tähän inklusiiviseen opetukseen liittyen. No sitten tuutorikoulutukset on toinen sellainen, mikä on noussut nyt tänä keväänä keskeisesti esiin. Niihin on toivottu opojen työpanosta ja se onkin sellaista, mikä on tosi luontaisesti osa meidän ammattitaitoa. Eli tuutorikoulutusten toteuttamista ja kehittämistä ja sen tyyppistä. No sitten yhtenä tällaisena uutena palikkana on ollu nää opiskeluterveysneuvottelut, joita nyt YTHS:n kanssa mietitään, et miten ne YTHS:n ja yliopiston yhteistyönä järjestyy jatkossa. Siinä on ollut pohdintaa, että mikä ammattiryhmä ottaa koordinoinnin ja päävastuun näistä opiskeluterveysneuvotteluista. Sen näkisin myöskin hyvin luontevaks osaks opinto-ohjaajan työnkuvaa, mikäli saadaan täällä pidempään jatkaa.

 

Eric: Mitä siinä terveysneuvottelussa tehdään konkreettisesti vai onko se vielä vähän semmonen kehittyvä konsepti?

 

Sanna: No se on vielä kehittyvä konsepti, mutta siinäkin on siis se ajatus, niinku ohjauksessa muutenkin, että opiskelija on keskiössä ja hänellä on itsemääräämisoikeus ja se toimijuus. Eli opiskelijaa kuullen kutsutaan koolle tämmönen pieni porukka, jossa tulee olla sellasii ihmisiä, jotka voi aidosti auttaa hänen tilanteessa. Eli ei pelkästään semmosta hallinnollista pyörittelyy niin sanotusti, vaan myöskin semmosii konkreettisii toimii, et esimerkiks mietitään, minkälaiset yksilölliset järjestelyt vois tukee just tän kyseisen opiskelijan etenemistä opinnoissa. Ja sitten yhteistyössä tosissaan YTHS:n asiantuntijan kanssa.

 

Eric: Oliko muuta mielessä tulevaisuuteen kuin yksilölliset järjestelyt ja inklusiivisuuden vahvistaminen ja nää terveysneuvottelut?

 

Sanna: Joo. Nää oli nyt tälläsii konkreettisia, mitä mulle tuli ensin mieleen kun mä mietin, mitä me ollaan kohdattu tässä syksyn ja talven aikana. Mut sit jos mä ajattelen laajemmassa kuvassa, et mikä se opinto-ohjaajan rooli vois olla, niin kyl mä näen sellasen hyvinvoinnin vahvistamisen tosi keskeisenä. Helsingin yliopiston strategiaanhan kuuluu opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistaminen ja tällasten vuorovaikutteisten kohtaamisten mahdollistaminen yliopistoyhteisössä ja tämä kyllä kuulostaa hyvinkin vahvasti siltä, mitä me opot tehdään ja mihin meillä on myös koulutusta. Mä näen, että opinto-ohjaajat on yks sellanen tosi tärkeä taho, jotka voi luoda sellasii nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tiloja opiskelijoille. En ajattele, että kukaan tietenkään on vastuussa tai tekee näitä kohtaamisii yksin, vaan niitä toivottavasti tapahtuu pitkin viikkoa ja pitkin päivää useissa eri konteksteissa. Mut mä näen, et opinto-ohjaajat on yksi keskeinen taho tässä, koska sitten taas meidän tulokulmat ja työtavat on erilaisia kuin vaikka opettajan. Sitten tämän hyvinvoinnin ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen mahdollistajan roolin lisäksi mä näen, että opiskelukyvyn vahvistaminen ja sen tukeminen opiskelijoiden keskuudessa on tosi keskeinen osa opon työtä. Monet opiskelukykyyn liittyvät osatekijät aina opiskelutaidoista motivaatioon, omien voimavarojen tunnistamiseen, niin ne on hyvin sellasii keskeisiä osia opon työssä ja opon osaamisen kentässä. Opiskelukyky on opiskelijan työkykyä ja mun mielestä meidän tulee yliopistolla olla hyvinkin kiinnostuneita siitä, miten me tuetaan ja ylläpidetään opiskelijoiden työkykyä.

 

Sanna: Sit mä oon miettinyt paljon sitä, että kun välillä keskustelu opiskelukyvystä voi olla vähän sellasta mustavalkosta, et ikään kuin opiskelija olis opiskelukykyinen tai sitten hän ei olis opiskelukykyinen. Todellisuudessahan meillä on valtava joukko opiskelijoita, jotka on osaopiskelukykyisiä ja mun mielestä he on hyvin keskeinen ryhmä opinto-ohjaajien palveluissa. Opinto-ohjaajat olis ihan semmonen keskeinen ammattiryhmä siinä, et me voitais tukee opiskelijoita, jotka on osaopiskelukykyisiä. Kohdata heitä ja yhdessä opiskelijan kans miettiä heidän opintojen etenemistä, niitä kysymyksiä, mitkä heidän tilanteeseen liittyy ja yhdessä tutkii ja selkiyttää niitä tapoja, miten opiskelija pääsee kohti omia tavoitteita.

 

Eric: Mehän ei olla ehkä hirveästi hyödytty sen tyyppisestä ajattelusta, en nyt sano että se vallalla on, mut siihen välillä aina törmää, että ajatellaan, et opiskelijat ois staattisesti joissain kategorioissa. Just niinku sanoit, että on opiskelukykyinen tai ei, tai että jos on ekan vuoden syksyllä opiskelukykyinen, että missään vaiheessa ei vois tulla esimerkiksi siinä haasteita. Tai vaikka jos tulee meille jo uupuneena valmiiksi, etteikö se tilanne voisi siitä parantua ja se opiskelukyky ja jaksaminen palata siinä aikana. Ehkä semmonen, mitä itse miettinyt paljon, et on hirveen tärkeetä, et me mietitään meidän opetusjärjestelyitä ja niitä ohjauksen toimintamalleja niin, että mahdollisimman moni opiskelija pärjää ilman mitään erityistukea tai opon vastaanotolla käymistä. Mutta se ei tarkoita sitä, että me voitais koskaan saavuttaa sellaista tilannetta, jossa ei olisi tarvetta näille erityisohjauspalveluille, koska elämä on.

 

Sanna: Niin, eikä se varmaan voi eikä sen ehkä pidäkään olla mikään tavoite, et meillä ois sellainen tilanne, että kukaan ei tarvitse tukea tai apua.

 

Eric: Se on osa minkä tahansa koulutusorganisaation arkee ja elämää, että niitä tuen tarpeita on. Ja silloin molempia pitää pystyy tekee yhtä aikaa, kehittää niitä systeemejä, jotta mahdollisimman moni voisi niissä hyvin ja selviäisi opinnoissa niinkun siellä perustyössä. Ja sitten, että on tukipalvelua tarjolla silloin, kun se tarve on.

 

Sanna: Kyllä. Ja sit just sellanen ennaltaehkäisy, mistä paljon tuolla terveydenhuollon puolella puhutaan, mutta ei ehkä niin paljon koulutuksen kontekstissa. Mut just se, että meillä olis riittävästi tarjolla semmosii matalan kynnyksen palveluita opiskelijoille, joilla on ehkä jotain pientä mielen päällä, mut kuitenkin pääsääntöisesti asiat vielä rullaa ihan hyvin. Päästäis tukemaan ja vahvistamaan sitä toimijuutta ja kulkemaan rinnalla siinä kohdassa, jottei sitten ne haasteet eskaloidu ja pitkity ja vaikeudu.

 

Eric: Kyllä. No siitä, mitä kaikkea edessä on ja mitä opoille voi tulla, voidaan varmaan puhua pitkäänkin, mutta musta tuntuu tai mä koen, et mun on tärkeä sanoa nyt, kun on semiläheltä seurannu opojen polkua Helsingin yliopistolle, et mun mielestä se on aika ihme, kuinka nopeesti ja hienosti te ootte löytäny sen paikan. Sitä on ollut tosi hieno kattoa.

 

Sanna: Joo, kiitos.

 

Eric: Se on musta ollu ihan mieletöntä, koska kun miettii kuitenkin, et me on koko ajan eletty tätä kriisiaikaa. Tää ei oo silleen, et hyvien aikojen rauhassa tässä mietitään, vaan koronat päällä ja sota-ajat ja kriisit ja inflaatiot. Tavallaan kaiken tämän keskellä opot on tullut taloon. Musta se ollu tosi hieno nähdä.

 

Sanna: Bussilakosta toiseen.

 

Eric: Niin, bussilakosta toiseen vielä. Noh, minähän tässä kohta tulen tunteelliseksi, jos jatkan, mut se mun mielestä on tärkeää, kun näkee ympärillä hienoja asioita ja semmosia suuria saavutuksia nopeassa ajassa, niin sen ääneen sanominenkin tuntuu tärkeältä. Siksi olen sen tehnyt.

 

Sanna: Kiitos. Se on tosi tärkeetä, koska tuntuu, että kun ite tekee tätä työtä ja pitää sitä tosi arvokkaana, niin sit lähtee miettimään, et elänkö mä nyt jossakin mun omassa kuplassa. Tuntuu tosi hyvältä kuulla myös muilta, että tää on tärkeetä.

 

Eric: Kyl se on mun mielestä se fiilis, mikä mulla on ympäri yliopistoa, kun opoista  puhutaan, et se on tosi arvostavaa ja kiitollista. Eli kiitos teille.

 

Sanna: Kiva kuulla.

 

Eric: Noh, sama kysymys kuin kaikille muillekin, tulee sulle tähän loppuun. Lukuvinkki. Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Minkäslaista lukuvinkkiä suosittelisit?

 

Sanna: Joo. Tää oli ehkä kaikkein vaikein kysymys näistä kaikista.

 

Eric: Oho.

 

Sanna: Johtuen siitä, että mä luen ja siis erityisesti kuuntelen äänikirjoja ihan järjettömän paljon. Mä oisin halunnu vinkata ainakin 10 eri teosta tässä äkkiseltään, mutta mä valitsin nyt kuitenkin tämmösen ammatillisen teoksen, mitä tässä kontekstissa suosittelen kaikille. Eli tää on tällanen, Henri Pesonen ja Juuso Henrik Nieminen ovat kirjoittaneet tällasen teoksen kuin Huomioi oppimisen esteet, inklusiivinen opetus korkeakoulutuksessa. Tämä on siis sellanen kirja, mikä mun mielestä hirveen kivasti tuo esiin sitä, miten me voitais tukee inklusiivisuutta korkeakouluissa ja yliopistoyhteisöissä ja millasii pienii askeleita voidaan ottaa ja minkälaisiin ehkä isompiin lopputuloksiin ne pienet askeleet voi johtaa. Suosittelen tällästä kaikille opiskelijoiden parissa työskenteleville.

 

Eric: Kiitos, todella mielenkiintoinen vinkki. Meni ainakin mun listalle. Kiitos paljon Sanna, kun tulit vieraaksi.

 

Sanna: Kiitos.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 9. jakson vieraana ovat Jussi Semi, Lasse Heikkinen ja Sanna Vehviläinen. Kaikki tämän jakson vieraat ovat Itä-Suomen yliopistosta, jonka tiloissa Joensuussa tämä jakso on nauhoitettu.

Tässä jaksossa puhutaan opiskelijoiden ohjauksen yhteisöllisestä kehittämisestä. Tutustumme Itä-Suomen yliopiston Kaikki ohjaavat –hankkeeseen. Mitä hankkeessa on tehty ja opittu? Miten ohjauksen yhteisöllistä kehittämistä voidaan käytännössä edistää? Mitä ongelmia tai haasteita tällaiseen työskentelyyn liittyy? Minkälaisiin teemoihin ohjauksen kehittämisessä pitäisi tulevaisuudessa keskittyä?

Jussi Semi työskentelee ohjauksen yliopisto-opettajana kasvatustieteiden ja psykologian osastolla.

Vanhempi yliopistonlehtori Lasse Heikkinen on teknillisen fysiikan laitoksen varajohtaja ja oppiainevastaava.

Kolmas vieras onkin tämän podcastin kuulijoille jo tuttu. Sanna Vehviläinen työskentelee opinto- ja uraohjauksen professorina kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Sanna oli Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin historian ensimmäisen jakson vieras.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 25. ja toisen tuotantokauden 9. jakso.

Jakson aiheena on Itä-Suomen yliopiston Kaikki ohjaavat -hanke.  Vieraina ovat vanhempi yliopistonlehtori, teknillisen fysiikan laitoksen varajohtaja ja oppiainevastaava Lasse Heikkinen sekä opinto- ja uraohjauksen professori Sanna Vehviläinen ja ohjauksen yliopisto-opettaja Jussi Semi kasvatustieteiden ja psykologian osastolta Itä-Suomen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 9.3.2023. Jakson pituus 58 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Sanna:	Vierailija 1, Sanna Vehviläinen
Jussi:	Vierailija 2, Jussi Semi
Lasse:	Vierailija 3, Lasse Heikkinen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden yhdeksännen jakson vieraana ovat Jussi Semi, Lasse Heikkinen ja Sanna Vehviläinen. Kaikki tämän jakson vieraat ovat Itä-Suomen yliopistossa, jonka tiloissa Joensuussa tämä jakso myös nauhoitetaan. Jussi Semi työskentelee ohjauksen yliopisto-opettajana kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Vanhempi yliopistolehtori Lasse Heikkinen on teknillisen fysiikan laitoksen varajohtaja ja oppiainevastaava. Kolmas vieras onkin tämän podcastin kuulijoille tuttu. Sanna Vehviläinen työskentelee opinto- ja uraohjauksen professorina kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Sanna oli Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin historian ensimmäisen jakson vieras.

 

Eric: Tänään puhutaan ja tutustutaan Itä-Suomen yliopiston Kaikki ohjaavat -hankkeeseen. Mitä hankkeessa on tehty ja opittu, miten ohjauksen yhteisöllistä kehittämistä voidaan käytännössä tehdä ja edistää, mitä ongelmia tai haasteita tällaiseen työskentelyyn liittyy, minkälaisiin teemoihin ohjauksen kehittämisessä pitäisi tulevaisuudessa keskittyä. Eli puhutaan tässä jaksossa (opiskelijaohjaajien) [01:45] systemaattisesta kehittämisestä yliopistotasolla ja myös sitten vähän lähempänä. Tervetuloa vieraat kaikki.

 

[Vastaavat yhdessä kiitos]

 

Eric: Päästetään Jussi ensin ääneen. Kerro vähän tästä, että minkä takia tämmönen Kaikki ohjaavat -hanke on tehty. Mikä sen tavoite on ja miksi se laitettiin pystyyn ja millasia asioita sen hankkeen aikana on tehty?

 

Jussi: Tavoitteenahan siinä on oikeestaan kirkastaa ohjaustyötä yliopistossa ja sitä, että mitä ohjaus yliopistossa on. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että pyritään kirkastamaan eri toimijoitten, onko ne amanuensseja, onko ne lehtoreita, onko ne opettajia, onko ne professoreja tai jotain muuta, heidän rooliaan siinä, että miten ne toteuttaa ohjausta. Sit toisaalta myös sitä, että miten sitä on toteutettu. Ja toisaalta myös sitä, että millä tavalla ohjausta voisi kehittää. Tää on yksi pointti siihen, mitä meillä on tavoitteena olla. Toki me ollaan annettu ja annetaan erinäköistä fasilitointia, apua, ohjauksen kysymyksissä. Eli suomeks sanottuna ollaan tukena eri oppiaineisiin, eri osastoihin ja ihan tiedekuntiinkin ja erillisiin laitoksiin. Tämä on yksi pointti. Sitten meillä on myös tämmönen tutkimuksellinen ote. Eli vaikka tämä on kehittämishanke, niin pyritään tekee myös tutkimusta. Eli tutkitaan ohjausta yliopistossa. Mitä se on ja mitä kaikkia piirteitä siihen kuuluu. Nää on oikeestaan ne kolme keskeistä piirrettä. Sit toki meillä on myös hankkeita, jotka liittyy tähän Kaikki ohjaavat -hankkeeseen. Tässä on voinu hakee erinäköistä kehittämisrahaa niihin kysymyksiin ja niihin ongelmiin, jota sitten on kullakin osastolla tai kullakin laitoksella. Mut sitten tohon kysymykseen, että miks tää hanke laitettiin pystyyn. Alunperin yliopiston rehtoraatti on ollu se toimeenpaneva voima siellä taustalla ja semmoset laajemmat toimeenpanevat kysymykset, että miks tää on laitettu, liittyy nimenomaan mun mielestä tähän korona-aikaan ja niihin kysymyksiin, jotka heräs silloin korona-aikana. Musta tuntuu, että siinä on myös hyvin paljon sellasta, jotka on ollu aika paljon läsnä myös ennen sitä, mutta jotenkin tämä korona-aika, kun se omalla tavallaan teki uusia käytäntöjä, loi uusia käytäntöjä, muokkas sitä opetuksen ja ohjauksen ja koko yliopistotilaa, jossa toimitaan, niin se aiheutti uusia haasteita ja tavallaan se on myös jollain tasolla vastaus ja reagointi tähän, että miks tämmönen hanke on ylipäätään pystyssä. Mutta tää nyt lyhykäisyydessään siihen, että miks tämmönen on olemassa ja mitä me ollaan tehty nyt tähän mennessä.

 

Eric: Haluaako Sanna täydentää?

 

Sanna: Oikeestaan se oli aika kattava. Ehkä vois just sen todeta vielä, että se on ollut tosiaan strategista rahaa, jota tähän on saatu. Eli se on nähty yliopiston strategian eteenpäin viemisen kannalta tärkeänä asiana. Mä oon samaa mieltä just siitä, et se pandemia-aika ja merkillinen katkos, jonka se tuotti, ehkä myös kirkasti sitä, miten keskeistä ohjaus on, miten monella tavalla se on osa hyvin monen toimijan työtä ja samaan aikaan, miten ehkä sirpaleisesti sitä on kehitetty. Se on vähän semmonen, että eri toimijat eri tahoilla saattaa toisistaan tietämättä tehdä kaikenlaista. Ohjaus on ehkä just sellainen asia, jota pitää vähän niinku piirtää näkyviin ja auttaa ihmisiä tunnistaa ja selkiyttämään sitä, mitä tehdään. Se on yksi keskeinen tosiaan se selkiyttämistehtävä.

 

Jussi: Ja tähän liittyy myös oleellisena osana tää hyvinvoinnin tematiikka. Eli toisaalta opiskelijoitten hyvinvoinnin tematiikka, mutta myös yhtä lailla opettajien ja ohjaajien hyvinvointi. Toki hyvin paljon puhutaan opiskelijoitten hyvinvoinnista, mutta yhtä lailla siellä toisella puolella on myös henkilökunnan hyvinvointi. Tämä on sitten toinen puoli, mikä liittyy.

 

Eric: Lasse.

 

Lasse: Joo ja ehkä hankkeen ulkopuolelta katsovana se näkyy ehkä tuossa nimessä, eli Kaikki ohjaavat. Siinä ois minun käsityksen mukaan tarkoitus tuoda näkyväksi sitä koko henkilökunnalle, sitä ohjausta. Ja juuri niinkö Jussi sano, et missä roolissa sä nyt sitten ikinä oletkin. Sanna viittas tuohon, että se on ehkä voinu olla vähän pirstaleista meillä. Siellä on tehty hyviä toimia kyllä, mutta ehkä tällä ois tarkotus nyt tuoda sitä näkyväksi koko yliopistotasolle. Näin mä itse oon nyt sen nähny.

 

Eric: Onko teillä muistissa, milloin viimeksi olis jotain vastaavaa tehty Itä-Suomen yliopiston tai sen edeltäjien?

 

Jussi: Mulla ei kyllä… Nyt voin kyllä olla väärässä. Mulla on semmonen mielikuva, että ei nyt varmaan tämmösiä hankkeita. Voi olla, että niitä on ollu jotain pieniä, mut se on aina just tää, että kun ei tiedä kaikesta.

 

Lasse: Ehkä yliopistotasolla, mikä mulla nyt tulee mieleen tämmönen isompi mylläys, niin on ehkä se flippaushanke, mikä meillä on ollu, joka sitten myllersi ehkä läpi yliopiston. Se nyt on ehkä yks tämmönen, mikä tulee mieleen.

 

Eric: Mut oliks se enemmän opetusmenetelmiin liittyvä?

 

Lasse: Enemmän siihen suuntaan joo, ei niinkään ohjaukseen. Toki sielläkin se ohjauselementti on mukana.

 

Sanna: Mä luulen, että jotain siitä, mitä tässä haetaan, on tehty aikasemmin. Meil on ollu semmonen, olikohan se okke, semmonen ohjauksen ja koulutuksen ryhmä, jossa on yritetty sitä puolta jäsentää, et mikä sen ohjauksen kokonaiskuva oli. Siitä on muovattu ihan visuaalinen työkalukin, mut sitten taas jossain kohtaa, kun yliopiston sivut myllättiin, niin se tais silloin jäädä sivuun. Tavallaan ei varmasti pyörää keksitä uudelleen, et kyllähän näitä asioita on mietitty. Mä luulen, että tässä on ehkä kysymys nyt siitä, et se on tullut jotenkin eri tavalla näkyväksi. Ja se ajatus siitä kaikkien osallisuudesta. Nyt on ehkä selvästi semmonen… Ehkä just sen pandemian takia se näkyy, että me tarvitaan toisiamme. Ihmiset kaipaa yhteistyötä ja se on jotenkin mennyt läpi monilla se ajatus, että jos me halutaan ohjata opiskelijoita hyvin, niin meidän täytyy saada itse osaksemme kollegiaalista tukea ja jonkinlaisia tämmösiä tuen muotoja, jotka vähän muistuttaa ohjausta. Eli meitäkin pitää ohjata hyvin. Meidän yritys tässä hankkeessa on tavallaan tarjota semmonen ohjauksellinen tuki sinne, missä sitä tarvitaan.

 

Eric: Mulla oli ilo ja kunnia olla vierailevana etäluennoitsijana yhdessä teidän Kaikki ohjaavat -hankkeen webinaarissa. Siellä tutustuin, ja tää kuulostaa hassulta, että tutustuin, koska olin saamassa zoomissa Lassen kanssa. Mulle jäi mieleen se, kun Lasse kerroit siitä, et miten teillä se fyysinen tila Kuopiossa vaikuttaa siihen, miten sä kohtaat opiskelijoita ja millasii ohjauskeskusteluita arjessa syntyy. Haluaisitko sä vähän jakaa tätä tarinaa myös podcastin vieraille?

 

Lasse: Joo. Muistan tämän webinaarin kyllä varsin hyvin. Me lähetään siitä oikeestaan, ehkä siellä vois olla yhtenä sanana yhteisöllisyys, eli siitä, että me lähetään rakentamaan sitä opiskelijoiden ja opettajien yhteisöö, ehkä vois sanoa, että siitä ensimmäisestä päivästä lähtien. Siinä vahvana yhtenä elementtinä on tilat. Eli opiskelijat ei oo niin, että ne on levittäytynyt yliopiston tiloihin kuka minnekin, vaan se, että me on rakennettu meidän laitoksen yhteyteen semmoset tilat, mihinkä opiskelijat periaatteessa tulee aamulla paikalle ja jättää takin narikkaan ja heidän työskentelytilat on siinä laitoksen yhteydessä. Ne käy siitä luennoilla, tulee luentojen jälkeen siihen tekemään yhdessä hommia ja käyvät syömässä. Sitten iltapäivällä, illalla, miten pitkään kukin on, niin lähtevät pois. Ja se, että sitten meidän opetushenkilökunnan, lehtoreiden tilat, on siinä ihan samassa yhteydessä. Käytännössä mä tapaan meidän opiskelijoita päivittäin. Mä muistan, et tais siinä webinaarissa tämä kahvikuppi tulla esille. Eli kyllä mä siellä aika paljon sitten kahvikuppi kourassa opiskelijoiden kanssa oon tekemisissä ja kuuntelen heitä lähinnä. Siellä tulee aika paljon, ihan siinä arjessa niitä kysymyksiä. Se voi olla siellä käytävällä se keskustelu. Opiskelija huikkaa, että hei mulla on tämmönen asia. Ja se on ehkä siinä viidessä minuutissa käsitelty opiskelijan kanssa ja siihen ei tartte varata mitään aikaa eikä muuta. Se on hyvin ehkä tämmöstä epäformaalia keskustelua ja tukea. Sitten se, että me lehtorikunta tunnetaan meidän opiskelijat nimeltä, eli heillä on helppo tulla kysymään asioita. Toki sitten semmoset muodolliset ja varatut hops-keskustelut on kaikkien kanssa erikseen. Plus sitten me pidetään ryhmäohjaustunteja joka periodin jälkeen kukin tuota ohjaaja omalle ryhmälleen. Kyllä se minusta lähtee siitä semmosesta hyvinkin epämuodollisesta opiskelijoiden kohtaamisesta se ohjaus. Se ei oo semmosta virallista, että nyt on meidän ohjaustilaisuus ja minä ohjaan sinua, ole sinä nyt ohjattavana, vaan se on hyvinkin epämuodollista.

 

Eric: Kuinka moni ohjauskeskustelu tai sen tyyppinen keskustelu, jossa on ohjauksellisia elementtejä, tää on vaikea arvioida, mutta olis jäänyt tapahtumatta, jos teillä ei olis tätä jaettu tilaa?

 

Lasse: Joo, vaikea arvioida kyllä. Mutta kyl mä väitän, että aika iso osa niistä jäis. Ja kun ne on nimenomaan niitä pieniä hetkiä ja kohtaamisia. Pieni kysymys opiskelijalla, niin se saa siihen heti sen, tai aika lailla heti siihen sen vastauksen, se pääsee eteenpäin. Eli ei tartte oottaa, kysyä sähköpostilla, että voinko tulla käymään ja niin poispäin. Vaikea sanoa, että mikä ois se osuus, mitä jäis käymättä, mutta varmaankin aika iso osa.

 

Eric: Onko teillä Jussi ja Sanna mitään ajatuksia tuosta Lassen keissistä?

 

Jussi: No, mulle tulee tämä, että tuo on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että… No ihan jos puhutaan ohjauksesta, miten se laajenee jo pelkästään tilaratkaisuilla, mitä kaikkia ulottuvuuksia saa. Mut sit toisaalta myös sekin, että mitä me mielletään ohjauksella. Sehän voi olla just nimenomaan, mitä Lasse kuvas, arjen normaalia rupattelua. Ja arjen rupattelu siinä mielessä, että me voidaan hirmu helposti ajatella, että no se on sellasta hyvin tavallista, eihän sillä oo mitään merkitystä, mut sitten, kun me katotaankin sitä tarkemmin, se voi olla äärimmäisen tärkeä asia ensinnäkin opiskelijalle, mut sit toisaalta myös sille ohjaajalle ja niitten vuorovaikutuksen syntymiselle. Eli tavallaan mun mielestä tää on tosi mielenkiintosta sinällään, että mitenkä loppujen lopuksi me voitas hyvinkin pienillä muutoksilla saada lisää sitä, että henkilökunta kohtais opiskelijoita jopa myös tälleen vähän vahingossa, että ois pakko jutella opiskelijoitten kanssa tai sitten opiskelijoitten ois pakko jutella henkilökunnan kanssa.

 

Eric: Sanna.

 

Sanna: Joo. Mä mietiskelin tota siltä puolen, että osa meistä on poissa kampukselta. Sit kuitenkin tuntuu siltä, että on aika helppo järjestää tilanteita, joissa me silti voidaan kohdata tolla tavalla. Siis jopa me voidaan tehdä sitä etänä. Tai sit meillä oon ainakin huomannut, että oppiaineessa puolin ja toisin, sekä opiskelijat että opettajat, on kokenut tarvitsevansa semmosta, et silloin tällön kutsutaan toisiamme koolle, istutaan kahvin ääreen ja jutellaan erilaisista asioista. Semmonen tarve sellaselle keskusteluajalle, joka ei oo mitään varten ja missä ei oo pakko päättää mitään tai tuottaa mitään. Se on tarpeellista. Musta tuntuu, että näitä kohtaamisen paikkoja on kauheen monia, jos vähän miettii, ja ne toteutukset voi olla myös hyvin monenlaisia. Mun mielestä kaikkea ohjaamista ei voi formalisoida. Mulla on itellä ollu kolme metaforaa, et mitä me kehitetään, kun me kehitetään ohjausta. Me kehitetään niitä polkuja, eli suunnitellaan sitä polkua ja tuetaan, mut sit me kehitetään myös ympäristöjä. Just tällasia. Ja sit me kehitetään sitä tilaa, joka on se mielentila ja kohtaamistila, joka tulee vuorovaikutuksesta. Eli ohjauksen kehittäminen on noita kaikkia.

 

Lasse: Tuossa Sanna nosti esille tämän verkossa tapahtuvan ohjaamisen. Kyl toi korona-aika, pandemia-aika, haastoi tietenkin meidänkin sitä, kun ei me voitu kohdata. Kyllä mä silloin 2020 keväällä pidin kerran viikkoon tämmösiä aamukahvitilaisuuksia opiskelijoille. Se oli ihan täysin vapaa Teams jaettuna kaikille opiskelijoille, tulee ketä tulee. Sillä ei ollut mitään agendaa, ei mitään muuta kun se, että tulla paikalle ja mitä asiaa nyt sitten sattuu olemaankaan. Kyllä opiskelijat näitä piti. Toki tietysti se kevät oli semmonen, että kaikki oli vähän, että mitä tässä tapahtuu. Ne varmaan kaipas sitä.

 

Eric: Tässä on varmaan… Osa voi ajatella, että jos on koulutusohjelman koko, sisäänottomäärät, fyysiset tilat semmoset, et ei vaan pysty kahvikuppi kädessä kohtaamaan päivittäin opiskelijoita, niin ehkä tässä sitten ite mietin, että ehkä se kysymyksen asettelu on silloin se, että miten niitä tiloja luodaan eikä se, että jää voivottelemaan, että ei ole sitä tilaa valmiina. Niin mietitään, mihin ne kohtaamiset sit syntyy.

 

Sanna: Ne voi syntyä myös ihan sinne opetuksen lomaan. Ja siihen opetuksen käynnistymisen tai päättymisen reunamille voi syntyä sellasia paikkoja, jossa voi ihan rauhassa jutella hetken aikaa.

 

Lasse: Kyllä ja se on mielentila myös, laskeutua sieltä norsunluutornista siihen opiskelijan tasalle. Juuri sen opetuksen yhteydessä, ennen sitä ja luentojen jälkeen jäädä rupattelemaan luentosaliin ja kysellä, mitä kuuluu. Mulla ehkä ensimmäinen kysymys aina, kun mä meen käymään siellä opiskelijoitten luona, niin mä kysyn ensimmäisenä, että mitä kuuluu. Eikä mulla oo sillä tavalla oikeastaan mitään asiaa.

 

[Naurahtelua]

 

Eric: Se antaa tilaa opiskelijoiden asioille.

 

Lasse: Niin, juuri näin.

 

Eric: No Sanna, kun olit ekan kerran vieraana tässä podcastissa, niin puhuit paljon yhteisöllisestä ohjaamisen kehittämisestä ja semmosen yksilökeskeisen, ei nyt sitä vastaan, mutta tavallaan et se ei riitä. Missä määrin nyt koet, että tässä Kaikki ohjaavat -hankkeessa on pystytty toteuttaa tätä yhteisöllistä näkökulmaa ohjauksen kehittämisessä?

 

Sanna: Mun mielestä me ollaan pystytty ainakin jo niissä lähtökohdissa, mitkä on upotettu siihen toteutukseen. Ensinnäkin se, et me toteutetaan sitä niin, et meidän oppiaine ja opintopalvelut yhdessä vastaa tästä. Se tuo siihen jo semmosen moniäänisyyden ja näkökulmasuuden. Sit toisaalta se, että me lähettiin kattoon sitä kenttää ei pelkästään tämmösten institutionaalisten laatikkojen kautta, vaan sen kautta, et mitä prosessia me ohjataan. Ketkä kaikki on mukana esimerkiksi kiinnittymisen ja hyvinvoinnin kannattelussa ja tukemisessa. Joka siis on omiaan lisäämään semmosta näkökulmaa, et meillä on yhteisiä intressejä vaikka meidän työtehtävät saattaa olla ihan erilaisia. Sit mun mielestä se fasilitoiva työote on kans semmonen, joka aika luontevasti nostaa sen yhteisön esiin, koska se kohdistuu… Siis me on toimittu sillä lailla, et me on ilmoitettu, et me ollaan saatavilla tämmöseen fasilitointiin. Me ollaan käytettävissä. Jonkin aikaa, kun oltiin siitä rummutettu, niin ihmiset hoksas, et mihin sitä voi käyttää ja me ollaan oltu hirveen monessa yksikössä tarjoamassa just semmonen pieni tuki, joka mahdollistaa sen, että ihmiset voi rauhassa keskittyä pohtimaan ja tuottamaan sisältöä. Joku muu orkestroi sen tilanteen ja pikkusen avittaa sitä eteenpäin. Sehän on semmonen työtapa, joka tuo sen tuen sinne, missä se asia oikeasti tapahtuu, missä sitä mietitään, kenen murhe se oikeasti on. Sinne se viedään. Tässä tapauksessa päätettiin, et me ei lähetä viemään mitään yhtä mallia kaikille, vaan mieluummin viedään pieni resurssi sinne, missä se on tarpeellinen. Ja sit viel yksi tekijä, joka on musta yhteisöllisyyden kannalta hyvä, on se, että me yritetään vaikuttaa useilla tasoilla yhtä aikaa. Meillä on semmosia koko yliopistolle suunnattuja asioita, joissa yritetään piirtää näkyväksi, et tätä ohjaus tarkoittaa. Tämä on kaikkien asia. Näin me haluttais tästä puhua. Sit mennään sinne yksikkötasolle. Sit on semmosiakin tilanteita, jotka on nimenomaan yksilöille suunnattuja. Eli yritetään usealla tasolla vaikuttaa. Sit vielä yks juttu. Meidän toiminnan ajatus on myös se, että se, mitä me nyt tehdään, oikeesti jää yliopistorakenteisiin. Meillä on tavallaan pikkasen myös tehtävänä miettiä, et mikä ois tulevaisuudessa se tapa, jolla ohjauksen asioita viedään eteenpäin. Siitä ehkä voin hetken päästä sanoa lisää. Siinä oli jotain. Ja ehkä palautteesta, mitä on niistä fasilitoinneista saanu, tuntuu kauhean palkitsevalta, koska ihmiset kokee, et se pieni apu, se puoltoista tuntia, vei hirveän paljon asioita eteenpäin. Se on tavallaan aika helppo satsaus, mut sillä voi olla iso merkitys siinä työyhteisön toiminnassa. Ihmiset nauttii siitä, et ne saa myös… Se on sitä ohjauksen tarjoamista, ohjauksellisen tuen tarjoamista. Ihmiset on ilosia, kun joku kattaa heille ikään kuin pöydän ja he voi tulla siihen. Semmonen kokemus mulla on. Mitä sä Jussi ajattelet?

 

Jussi: Tuosta fasilitoinnista mulle tuli sen verran mieleen, että musta tuntuu, että monet yksiköt ja monet tahot yllättävän paljon miettii näitä asioita. Tavallaan mikä se meidän rooli on, niin se on just tämmönen jonkinnäköinen, miten mä sanoisin, rakenteiden ja jopa sekalaisten ajatusten jonkinnäköinen jäsentäminen. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että me oltais jotenkin, että me tarvitaan, että nyt te teette tällä ja tällä tavalla, vaan monesti se jopa tuntuu siltä, että ne vastaukset on jo olemassa niihin ongelmiin siellä osastojen ja yksiköitten sisällä. Mut se sitten, että mitä ne tarkottaa ja miten niitä lähetään työstään, on sitten toinen juttu. Ja sit vielä yksi, mitä tuli tossa yleensä mieleen yliopistosta, vaikka tästä meidän Itä-Suomen yliopistosta, niin täällähän loppujen lopuksi on hyvin paljon erinäkösiä tahoja, jotka pystyis tarjoaan apua. Erityisopettajia, opinto-ohjaajia, psykologeja ja niin edes päin. Mut sit toinen juttu on, että miten monet ihmiset tietää, että vaikkapa tälläsiä on edes olemassa. Tai sitten toinen haaste siitä, toinen kysymys, että miten saattaa vaikkapa opiskelijat näitten tahojen piiriin ja niin poispäin. Eli tavallaan on jo olemassa hyvin monia eri rakenteita ja tahoja, mutta se vuoropuhelu saattaa olla se, mikä voi olla kynnyskysymys monesti.

 

Eric: Haluaako Lasse ottaa kiinni tästä?

 

Lasse: No joo, ehkä tuohon fasilitointiin. Mekin ollaan sitä käytetty ja se on kyllä ollu meille eduksi. Meidän uuden tekniikan koulutuksen ohjausprosesseja on mietitty monellakin tasolla. Siinä on Sanna ja Jussi ollu apuna. Kyl mä näen sen hyvänä, että ehkä sen oman yhteisön ulkopuolelta tulee joku, joka näkee sitä asiaa ehkä toisin ja asettaa ehkä niitä kysymyksiä, oikeita kysymyksiä, joihin sitten etsitään sitä vastausta. Joskus ei itse näe sitä, on liian lähellä. Kyllä mä sen oon pitänyt hyvänä.

 

Eric: Mähän tein (-) [23:58] erikoistumiskoulutuksen Itä-Suomen yliopistoon ja siinä mulla oli tämmönen kehittämistehtävissä, jossa työskentelin kahden maisteriohjelman kanssa Helsingin yliopistossa. Se oli hirveän palkitseva kokemus ja siitä on tullut tosi kiva palaute. Siinä tavallaan just se, että oli aikaa keskittyy kahden yhteisön kanssa yhteistyöskentelyyn ja kehittelyyn ja just, niinku tässä sanoitte, niin ei ne vastaukset oo sillä fasilitaattorilla vaan yhteisössä jo. Mut joskus tarvii vähän jeesiä. Nyt on puhuttu posin kautta ja se on hyvä. Se on hyvä tässä meidän ajassa, mutta kuitenkin ehkä on hyvä vähän miettii myös, että miks tää ei aina onnistu tai mitä ne esteet on. Minkälaisia haasteita tai ongelmia ohjauksen kehittämiseen liittyy? Haluaako Jussi aloittaa?

 

Jussi: Niitähän voi olla hyvinkin monenlaisia, mutta se, mikä käsitys minulla on, niin on ylipäätään se… Se on ehkä osittain myös asennoitumiskysymys. Toisaalta se, että jos ajatellaan yksittäistä opiskelijaa, niin minkälaista ohjausta hän saa, niin siinä saattaa olla yllättävän iso vaihteluväli. Voi olla, että joku opiskelija saa todella hyvä ohjausta, mut sit voi olla, et joku toinen opiskelija saa todella, jopa huono ja surkeaa ohjausta tai ei ohjausta laisinkaan. Sehän se kaikkein huonointa on, jos ei saa ohjausta laisinkaan. Tässä on myös se yksi haaste. Eli tavallaan se viuhka siinä, että mitä ohjausta annetaan, mitä tarjotaan, niin siinä voi olla tosi isoja eroja. Tää on mun mielestä yks haaste ja ehkä jopa kehittämisen paikka sinällään. Sit tietysti yksi myös on se, että monet ihan yliopiston sisällä ei välttämättä koe opetusta ja ohjausta semmosena pääsääntöisenä juttuna, jota vaikkapa pitäis kehittää ja mihin pitäis kiinnittää huomiota. Se on vähän semmonen, niinku monesti kuulee puhuttavan jossain, että minulla on näitä opetusvelvollisuuksia. Siis painosanalla velvollisuuksia. Ja se mun mielestä korostuu, et ne on jotain sellasia, et no hoidetaan ne pois alta ja nyt voidaan keskittyä ns. oikeeseen asiaan. Tää on mun mielestä sellanen, että ei nähäkkään, että kun yliopiston tehtävä on kuitenkin tehdä tutkimusta, opetusta, ja sit on se yhteiskunnallinen vuorovaikutus, niin miks ei näitä vois nähdä myös semmosena yhtenä kimppuna, jossa kaikki toimii samassa. Eihän tutkimusta voi olla ilman opetusta ja toisinpäin. Nää mun mielestä toimii myös kytköksissä toisiinsa. Nää on ensimmäiset haasteet ja ongelmat, mitä tuli itelle mieleen. Toki sitten se perinteinen vastaushan on tää, että kun kysytään, mitä ongelmia ja haasteita on, niin aina sanotaan, että resurssikysymys. Toki se on pakko sanoa ja tokihan se on aina, että opiskelijamäärät lisääntyy. Ne lisääntyy monella alalla ja sit toinen kysymys on, että lisääntyykö henkilökunnan määrä. Ei välttämättä. Ja mitä enemmän henkilökunnalla on ohjattavia/opetettavia, niin eihän siinä sitten voi ajatella, että pystyis keskittymään ihan samalla intensiteetillä, kun on vähemmän.

 

Eric: Mitäs Lasse?

 

Lasse: No joo. Mulle itse asiassa tuli juuri tuo sama mieleen, minkä Jussi nosti tuosta, et ohjausta ja opettamista ei nähdä sen saman asiantuntijaksi kasvun polun osasina. Eli että se tutkimus on jotain erillistä. Kuka muu niitä uusia tutkijoita kouluttaa, kuin ne tutkijat itse ja se on sitä opettamista ja ohjaamista. Kyl mä sen tunnistan, että ei kuulu minulle, minä vaan tutkin ja ohjaan näitä väitöskirjoja. Ei välttämättä ehkä nähdä myös sitä väitöskirjan ohjaamista. Se on ihan sitä samaa ehkä, mitä me tehdään sitten siellä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden kanssa, kun me törkitään niitä siinä sen polun alkupäässä. Ihan sama polku se on, mutta se on vaan vähän toisenlaista se tekeminen. Tuon mä näen semmosena haasteena. En niinkään ongelmana, mutta haasteena.

 

Eric: Sanna.

 

Sanna: Joo. Varmaan toi on totta ja ehkä sit ylipäänsä sellanen ajatus, että… Tai erilaiset toimintakulttuurit, jotka törmää. Se voi olla myöskin, et opiskelijoiden kesken on erilaisia toimintakulttuureja ja erilaisia oletuksia siitä, mikä on kenenkin tehtävä ja velvollisuus. Monesti ihmiset kuitenkin ehkä toimii sen oman näkövinkkelinsä sisältä niin, että tämä on se luonnollinen kulttuuri ja miks mun pitäis nyt selittää opiskelijoille, miten täällä toimitaan tai minkä takia mun pitäis ohjata, kun mua ei ohjattu näin. Eli siis tämmönen… Me eletään semmosessa toimintaympäristössä, joka on hirveän täynnä tosi monen tyyppisiä olettamuksia siitä, mitä on hyvä ohjaus, mitkä on ohjauksen pelisäännöt, keltä mä saan kysyä, kenen homma on mitäkin. Ja sen asian käsitteleminen vaatii semmosta, että vähän juteltais ja puhuttais ja meillä ei oo siihen aina aikaa. Tää on vähän klisee, että kiire, mut ohjauksen kysymykset on monesti sellasia, et ne ei oo mitään rakettitiedettä, mut ne vaatii sitä, et oikeasti istutaan alas ja mietitään. Ja sitä aikaa ei oo aina, kun me eletään semmosta tosi täsmäarkea.

 

Jussi: Mulla tuli tosta mieleen, että yksi haaste, mikä mun mielestä liittyy… Voisi tietysti ajatella, että tää on aina ollu olemassa, mutta se, että kun uusia opiskelijoita tulee yliopistoon, puhutaan nyt vaikka ihan nuorista opiskelijoista, niin heillä on myös erilainen kytkös siihen instituutioon eli yliopistoon. He tulee aina erilaisista lähtökohdista kuin missä sitten opettajat ja ohjaajat ovat. He kuuluu vaikkapa eri sukupolveen. Heillä on erilaiset tavat toimia, heillä on erilaiset tavat omaksua tietoa, olla tiedon kanssa läsnä. Aina paljon puhutaan vaikkapa nuorista, että ne ei oo niin pitkäjännitteisiä, ne ei jaksa keskittyä ja niin pois päin, mitä kaikkea siihen liittyykään. Niin totta kai tälläset asettaa sitten myös haasteita. Mun mielestä se kysymys myös laajenee siihenkin, että mitä on yliopistossa loppujen lopuks sellasta pysyvää, josta me ei voida tavallaan luopua. Aina puhutaan, nyt oli tässä lehdessä juttua vaikkapa poliiseista, poliisien sisäänotosta ja siitä, että siellä on tietyt jutut, mitkä pitää olla. Jos niitä ei täytä, niin ei oteta sisään vaikka paikkoja ois. Toki tätä jos lähtis viemään yliopistomaailmaan pohdintamielessä, ihan vaan pohdintamielessä, niin sit vois miettiä, että minkä näköisiä asioita yliopisto-opiskelu vaatii. Ja mitä juttuja pitäis olla, että opiskelusta tulis mielekästä. Toki eri aloilla on erilaisia juttuja, mutta laajemmassa mielessä haaste on just tää, niinku sanoin, niin eri ihmisillä on erilaisia tapoja toimia. Ei oo yhtä ainutta tapaa olla.

 

Eric: Ehkä meillä aika usein jää puhumatta perusasioista. Me oletetaan, että kaikkihan tietää tai kaikkihan me ajatellaan samalla tavalla ja se yksi asia, mistä puhuttiin Sannan kaa kun Sanna oli viimeks, on valta. Ja se jos joku on vallankäyttöä olettaa, että joku on itsestään selvää kaikille.

 

Sanna: Voiko vielä tuosta äskeisestä. Siis mä mietin sitä myös, että paitsi että meillä on eri oletuksia siitä, mitenkä täällä yliopistolla ollaan, et onko tämä koulu vai jotain muuta, mut myös sit se, et ehkä me tarvitaan ohjaajina ymmärrystä siitä, minkälaisia on erilaisista taustoista tulevan opiskelijan todellisuudet ja minkälaista on elää esimerkiks tilanteessa, jossa sä et puhu kieltä täydellisesti tai jos sulla on jotain muita tekijöitä, jotka vaikuttaa siihen, mistä horisontista sä katsot tätä maailmaa. Tai jos sulla semmonen kokemus, et sulla on jonkulainen vähemmistökulma tähän meidän todellisuuteen. Silloin mun mielestä se kysymys joskus asettuu niin, että onko meidän ohjaustilanteet rakennettu niin, että ne on oikeasti tasaveroisesti kaikille mahdollisia ja yhdenvertaisia vai pitäiskö meidän osata katsoa joidenkin rajojen yli ja tehdä niistä kohtaamisista jotenkin helpommin lähestyttäviä kaikille. Musta tuntuu, et kaikilla on joku sokea piste siinä omassa kulttuurisessa ymmärryksessä ja tämä on sellainen asia, mitä ei oikeastaan voi muuttaa millään muulla tavalla kuin että jokainen itse on valmis pikkusen miettimään omia ennakko-oletuksia. Tämä liittyy just tämmöseen moninaisuuteen ja monikulttuurisuuteen teemana ja musta tuntuu, et tästä asiasta ei voi hakata puhumasta eikä se myöskään muutu millään muulla tavalla kuin että me halutaan sitä koko ajan kysyä itseltämme. Tehdäänkö me varmasti mahdolliseksi meidän kohtaamiset.

 

Lasse: Joo. Tuo on semmonen, jota on nyt itse täytynyt ruveta miettimään. Ehkä se, että kun itse vanhenee ja kuitenkin on saman ikäisiä ne opiskelijat, ketkä tulee sisään, elikkä kyllä tässä semmonen kuilu opiskelijoiden ja meidän ohjaajien välillä tulee. Mä puhun nyt itsestäni. Mä oon huomannut, että on viimevuosina täytyny haastaa omia ajatuksiaan siitä, miten se aloittava nuoriso ajattelee ja miettii erinäköisistä asioista. Kyl siinä on ollu mulla ainakin se ajatus, että mä en pysty niitä muuttamaan. Mun täytyy itse ruveta miettimään sitten omia ajatuksiani ja toimintatapojani hivenen uusiksi.

 

Eric: Joo ja täähän on esimerkiksi yksi semmonen teema, missä oon pikkasen ollu ite aktiivinen oman työn kautta ja oon työpajalla, jossa meillä on semmonen oppimisseikkailu. Meillä on jonkun verran ollu nyt haasteita siitä, että on vaikeuksia saada opiskelijoita koulutusohjelman johtoryhmiin ja ehkä osallistumaan. Samallailla kun esimerkiksi vaikka silloin, kun on itse opiskellut. Ja silloin ei auta yhtään semmonen moralismi, että miksi nykyopiskelija ei samallailla tee vapaaehtoistyötä ilmaseksi hallinnossa, kun itse tein 20 vuotta sitten. Eihän sillä tee, siis, eihän se oo mikään analyysi, vaan sit pitää lähteä miettimään, millasii esteitä, mikä on muuttunu. Meillä on esimerkiksi ihan selkeesti yhteiskunta 20 vuotta sanonut, että valmistukaa nopeemmin, olkaa tavoitteellisempia, haahuilkaa vähemmän. Ja nyt kun opiskelijat keskittyy hyvin, ehkä enemmän siihen opiskeluun yksinomaan ja vähemmän siihen yhteisöllisen kulttuurin kehittämiseen ja ylläpitämiseen, niin me ollaan ihan pöyristyneitä, että mitä. He tekevät juuri niin kuin yhteiskunta heille sanoi. Tän tyyppisiä ongelmia meillä ehkä on. Kun me ollaan jonkun tietyn ikäpolven tai vuosirenkaan edustajia itse, niin me sokeudutaan sille, että se ei kerro tästä päivästä tai nykyopiskelijan kokemuksesta mitään.

 

Lasse: Itse, missä nyt oon viimeks pöyristynyt, on viestintä opiskelijoiden kanssa. Se sähköposti on ilmeisesti nykyajan opiskelijoilla vähän semmonen. Mulle sanottiinkin, opiskelijat sanokin, et se on semmonen, että kun he rupeaa sähköpostia kirjoittamaan, niin ryhti muuttuu ja pitää ottaa selkä suoraksi. Se on hyvin virallinen kanava heille. Tää oli semmonen, mihinkä mä nyt oon viimeks törmänny, että no miten minä saan teidät kiinni. Kuinka minä viestin teille. Tää on yks semmonen ja liittyy hyvinkin vahvasti siihen ohjaamiseen ja viestimiseen ja kaikkeen tähän. Tää on semmonen, mitä on ite pitänyt miettiä viime aikoina.

 

Eric: Siitä, mitä on pitäny miettiä viime aikoina, niin aasinsillalla keplotellaan seuraavaan kysymykseen. En tiiä, onko tää liian aikaista teidän mielestä kysyä, mutta kysynpä kuitenkin. Mitä te olette oppinut tän Kaikki ohjaavat -hankkeen aikana? Lasse saa aloittaa.

 

Lasse: No joo. Niinku tossa alussa sanoin, niin mä katson tämän hankkeen ulkopuolelta, eli oon ehkä hankkeen kohde, voisko nyt näin sanoa. Ehkä se nousikin tuossa jo esille. Se fasilitointi ja semmonen yhteisöllinen kehittäminen ja siihen tuotuna sitten se fasilitointi. Ehkä se on semmonen, minkä mä näen semmosena oppina. Nyt ruvetaan tosissaankin yhdessä viemään sitä, miettimään sitä ohjausta ja kokonaisuutta. Niinku tossa toin esille, niin me ollaan siihen uuteen tekniikan koulutukseen nyt mietitty niitä ohjausprosesseja uusiks. Siinä se semmonen yhteisöllinen kehittäminen ja siihen sopivasti tuotuna se fasilitointi, se on semmonen, mikä mulle on tullu uutena ja hyvänä.

 

Eric: Oliko se niin, että noin 100 dippainssiä ens syksyllä tulee sit teille?

 

Lasse: Kyllä ja sitten se, että ne on sitten kahdella kampuksella Kuopiossa ja Joensuussa. Myös sitten miettiä sitä, että ne ois sitten tasapuolisia kaikille ne ohjausmahdollisuudet. Tässä on paljon tehtävää.

 

Eric: No mitäs sitten hankkeen niin sanotusti siellä Back Officen puolella. Jussi, minkälaisia juttuja on jääny reppuun?

 

Jussi: No, varmaan jos tässä rupeais enemmänkin pohtiin, niin varmaan kaikennäkösiä, mutta kyllä mä ite kun mietin sitä, mitä tässä on ite ruvennu miettiin ja huomannu, niin on ehkä se tietynlainen moninaisuus ja se, miten eri tavalla ohjausta voidaan antaa ilman että yksikään niistä on sinällään oikein tai väärin. Tavallaan se opiskelijoitten kohtaaminen voi olla hyvinkin monen tasoista, monenlaista. Tää on sinänsä jännä huomata, mut toisaalta sitten myös on se, että kyllähän loppujen lopuks, vaikka tässä hankkeessa pyritään kehittämään ohjausta, niin niinku tossa alussa tuli osittain jo ehkä vähän puhetta, niin kyllähän ohjausta ja opetusta on kehitetty jo ennen tätäkin tavalla tai toisella. Jossain mielessä. Ja kyllä eri yksiköt ja eri yksilöt, on hyvin paljon ihmisiä, jotka myös ite näitä pohtii ja haluaa viedä sitä eteenpäin. On ilmeisesti ja ehdottomasti hyvin paljon tahoja ja on semmosta suurta halua siihen, että se ohjaus toimii ja opetus toimii. Se on oikeasti monelle, voisko sanoa jopa tämmönen vakava paikka, mut sit toisaalta myös tuokin, mitä Lasse on tossa sanonu ja mitä tässä on tullu puhetta, niin loppujen lopuks mitä se ohjaus voi olla. Se voi hyvinkin pienimuotosta olla. Niinku tossa tuli puhuttua sitä, et se voi olla just sitä arkista rupattelua, mitä kukaan ei ajattele, et se on ohjausta. Se voi olla hyvinkin tämmösiä pienen pieniä tekoja ja luodaan semmosia kohtaamispaikkoja ja yhdessä tekemisen paikkoja. Ei sen mun mielestä välttämättä tarvi olla yhtään mitään sen ihmeellisempää tai muuta.

 

Sanna: Joo tosta suoraan jatkan, että mä ite oon oppinu ehkä sen, että edelleen kannatan aika yksinkertasia perusjäsenyyksiä ohjauksesta ja että ne parhaimmillaan auttaa ihmisiä ymmärtää, et se mitä me tehdään, on järkevää ja nyt sillä on joku nimi. Se ohjaus ei oo monimutkaista, mut se vaatii sitä, että siihen asetutaan. Sitä on vaikea tehdä hyvin, jos sitä tehdään vähän vasemmalla kädellä, mutta sit se ei taas toisaalta vaadi mitään kauhean kummallista, jos halutaan ohjata. Mä oon hirveen samaa mieltä tosta, mitä Jussi sanoi, että mun kokemus sekä kehittämishankkeissa, tutkimuksen että kouluttamisen kautta on, että opettajat ja ne, jotka ohjaa, on sitoutuneita siihen. Ne kokee sen tärkeänä tehtävänä ja eettisesti velvoittavana tehtävänä ja painavana asiana. Ei nyt haudanvakavana, mut semmosena, et se halutaan tehdä hyvin ja se nähdään merkityksellisenä ja että on semmonen kohtaamisen halu. Se, mitä joskus ei oo, ei oo aina ihan kaikkia välineitä, mitkä vois toimia erityyppisissä tilanteissa. Sitten toinen asia, minkä mä pidän oppina tästä hankkeesta, on se semmonen, miten on kirkastunut kuva siitä, että yksiä isoimpia kysymyksiä on nää erilaiset opiskelijaprofiilit. Lähes kaikissa yksiköissä on puhuttu siitä, että meillä alkaa olla nyt selvästi erilaisii opiskelijaryhmiä, joilla on hirveän erityyppisiä tarpeita, tärkeitä kysymyksiä, toiveita. Ei pelkästään sen suhteen ollaanko etänä voi lähinä, vaikka me siitä usein keskustellaan, mut siellä on muutenkin semmosia mentaliteettieroja. Meidän täytyis ylipäänsä miettiä yhteisönä sitä, miten me käsitellään tätä kysymystä opiskelijoiden erilaisista tarpeista ja missä määrin meidän täytyy mennä tarpeiden kautta ja missä määrin jonkun muun asian kautta. Se on semmonen iso oppimishaaste. Ja sitten ehkä se, mikä tulee aina silloin, kun on paljon kouluttanu, niin joka kerta se tuntuu uudelta ja ihmeelliseltä se oivallus, että taas oli hyvä hetki, taas juteltiin, jotain tuli vähän selvemmäksi ja tuntuu mukavalta, kun saatiin jakaa. Se on joka kerta semmonen kiva asia.

 

Eric: Itse kun tosiaan yliopistolla ohjauksen kokonaisuutta yritän kehittää tietysti tässä isossa toimijoiden ketjussa, jota meilläkin on paljon, niin kyl mä oon alkanu ajattelee yhä enemmän, et vaikka on varmasti asenteisiin tai orientaatioon liittyviä haasteita, niin melkein aina kannattaa ajatella ensin sitä, että onko ollut tilaa keskustella aiheesta. Onko yhdessä selkiytetty ja työskennelty sen asian ympärillä. Onko tarjottu sitä yhteisöllistä tukea. Aika usein me mennään moralismin kautta ongelmiin, kun me voitais kattoa vaikka HR-näkökulmasta tai osaamisnäkökulmasta tai yhteisön näkökulmasta jotain kysymystä. Se on semmonen mun mielestä tärkeä oppia, et me ei aina mennä sen kautta, et siellä joku jo vastustaa hyvää jossakin, vaan enemmän sitä, että miksi hyviä asioita tapahtuu ja millasia esteitä voi niillä olla. Otetaan pikkasen kiikaria nyt tästä Kaikki ohjaavat -hankkeesta ja tästä hetkestä kauemmas ja mietitään sitä, mitä tämän hankkeen jälkeen Itä-Suomen yliopistossa tapahtuu. Mitä pitäs tehä seuraavaks ja minkälaisiin teemoihin pitäis nyt erityisesti keskittyä. Onhan näistä jo vähän tässä puhuttukin, mut Sanna aloita.

 

Sanna: Joo. Meillä ihan virallisestikin tehtävänä on muovata yhdessä opintopalvelujen kanssa jonkinlainen kuvaus siitä, mitä me tarkoitetaan ohjauksella tässä yliopistossa ja miten me ohjataan. Se on ihan tämmönen haaste tiivistää jotenkin ymmärrettävään muotoon tämä yhteinen ymmärrys asiasta ja sen johdosta varmaan tehdään kaikennäköstä dokumenttia, ehkä videoita. Mutta ajatus on se, että me ite ymmärretään ja opiskelija löytää. Ei ihan helppo tehtävä, mut aika välttämätön. Sitten toinen asia, mihin meidän täytyis vaikuttaa yhdessä monien muiden toimijoiden kanssa on se, minkälaisella rakenteella tässä yliopistossa jatkossa kehitetään ohjausta. Ja siihen varmasti vaikuttaa se, että meillä on muitakin tällaisia fasilitoivia toimintamuotoja. Meillä on digifasilitaattori muun muassa, joka on kans semmonen strateginen panostus ollu, joka on kytkeytynyt tähän pandemia-aikaan. He on sellasta opetushenkilökuntaa, joka auttaa toisia opettajia tässä digi-haasteessa. Se on osoittautunut tosi hyväksi toimintatavaksi ja mun mielestä meidän täytyis osata nyt löytää meidän yhteismaa tässä, et miten nää meidän toimintatavat vois tukea toisia ja mitkä ne pysyvät rakenteet mahollisesti ois. Digi-fasilitaattoreiden ja meidän yhteinen haaste on ollu semmonen, et mitenkä me opitaan käyttämään fasilitointia työtapana yliopistolla. Se on semmonen ehkä vähän uus juttu ja me on sitä harjoiteltu. Sit mä aattelen, että meillehän on tulossa tänne nyt semmonen iso satsaus, yliopistopedagogiikka. Meillä on siis haussa yliopistopedagogiikan professori ja siihen tulee muitakin tehtäviä. Sit meillä tulee noi yliopistopedagogiikan 60 opintopistettä. Mä näen tässä nyt kyllä ihan todella tärkeän panostuksen ja ohjaustoiminnan kehittämisen kannalta ison linkin. Toivon tätä myöten, että joka ikinen opettaja, joka haluaa ja myös väitöskirjatutkija, sais halutessaan pedagogista koulutusta ja koulutusta ohjaamiseen. Sit semmonen yksi asia, mitä ite on paljon miettinyt tässä osaston varajohtajan roolissa, miten me saatais meidän erilaiset palautejärjestelmät sillai… Meillähän on siis paljon tapoja kerätä palautetta opetuksessa, niin miten ne saatais rullaan sillain hyvin, että niistä tulis hyvällä tavalla luontuva osa meidän ohjaustoimintaa, koska mun mielestä ohjaus ja palaute kuuluu yhteen. Sellasia juttuja varmaan mietitään. Ja sit ehkä yksi teema, mikä tulee koko ajan vastaan, paitsi palautteeseen liittyen tää oppimisanalytiikka, se on semmonen pinnalla oleva asia, ja sitten tää opiskelijoiden moninaisuus, erilaiset tarpeet, mitä erilaisilla opiskelijoilla on. Sitä osaamista kaivataan koko ajan lisää. Tämmösiä.

 

Jussi: Mitään erityistä lisättävää ei oo tohon, mitä Sanna sano, mutta kyllä mä luulen, että just tää uus koulutus, mikä alkaa täällä, tulee olemaan hyvin keskeinen. Kyllä mä haluaisin nähdä sen nimenomaan, et se kytkeytyis yhä enemmän ja enemmän siihen, että henkilökunta kouluttautuu niin halutessaan myös ihan tähän opetus- ja ohjauspuoleen. Tän mä näen hyvin tärkeinä. Sit toinen, mitä Sannakin sanoi tossa lopuksi, on tämä moninaisten oppijoiden huomiointi. Mä luulen, että se on vieläkin vähän, voisko sanoa lasten kengissä ja alkutekijöissään. Mä luulen, että nyt ollaan siinä vaiheessa, että nyt aletaan heräämään ja huomioimaan, että hetkinen, aivan samalla tavalla kuin peruskoulussa toisella asteella on erilaisia oppijoita, joilla on erilaisia haasteita. Aivan samalla tavalla on myös yliopistossa. Mä luulen, että nyt on tapahtunut se herääminen ja seuraava vaihe on sitten siihen, että oikeasti aletaan jollain tasolla kehittämään ja huomioimaan sitä. Tää on mun mielestä se seuraava vaihe siinä ja sitä mä tietyllä tavalla haluaisin myös nähdä, koska tämä myös liittyy laajempaan kysymykseen siihen, että aina puhutaan, että yliopisto on avoin kaikille. Mutta sitten sen myös pitää oikeasti olla avoin kaikille eikä vain pelkästään juhlapuheissa.

 

Eric: Lasse.

 

Lasse: No joo. Toi yliopistopedagogiikan panostus tai siihen panostus meidän yliopistossa on noussut ja ei siitä voi olla kuin samaa mieltä, et se on ihan loistava panostus. Ja oikeestaan se, mikä itsellä on semmonen kiinnostus ja mielenkiinnon kohde nyt ollut tässä jo useamman vuoden, mutta se on se oma resurssipula eli se aikapula. Ei oo siihen päässyt keskittymään, mutta liittyy siihen, Sannakin nosti tämän oppimisanalytiikan ja mä ehkä puhuisin enemmänkin tämmösestä Academic Analytics. Eli miten meidän koulutus toimii. Ei niinkään, miten yksilön polku toimii, mut miten se meidän koulutus toimii. Miten meidän opsit, tutkintorakenteet toimii ja minkälaista dataa me saahaan sieltä. Tämän datan saaminen siihen ohjauksen tueksi hops-ohjaajille. Tietenkin minäkin koulutuksesta vastaavana varajohtajana, että näkee sen, miten meidän täytyy kehittää meidän koulutusta. Miten me ohjataan meidän ryhmiä ja sitä kautta myös yksilöitä. Mitä dataa me sieltä ruvetaan saamaan. Tää ois semmonen, se on ollu mulla monta vuotta jo pöydällä, mut siihen ei oo ollu aikaa vaan tarttua. Kyllä mä vielä siihen joku päivä pääsen kiinni.

 

Eric: Tossa edellisen jakson vieras Jasmin Rantasen kanssa puhuttiin Tampereen yliopistossa tehdystä ohjauksen kokonaiskehittämisestä ja siinä taisin todeta, että tämä on sekä vähän armollista että armotonta touhua, että tää ei lopu koskaan. Se yliopisto ilmoittaa ja laittaa lehdistötiedotteen STT:n kautta, et meillä ohjaus on tässä. Nyt se on kehitetty ja kuvattu ja olkaa hyvä, tästä maailmanloppuun asti –

 

Sanna: Älkää koskeko, se on nyt valmis.

 

Eric: Niin, se on nyt valmis, niin huonosti käy. Koska opiskelijat muuttuu, yhteiskunta muuttuu, kulttuuri muuttuu, tarpeet muuttuu, jossain määrin resurssit muuttuu ja vaikka se voi olla vähän ehkä lannistava sanoa, niin onhan tämä koulutusmäärien voimakas kasvattaminen valtava haaste, koska se tuo tietenkin tähän yksilöiden kohtaamiseen, yksilöllisten järjestelyihin, erityistarpeisiin, mut myös ihan vaan se matikka. Kuinka monta opiskelijaa per opettaja.

 

Jussi: Sit näihin ei ole kuitenkaan olemassa mitään sellasta, että jos ajatellaan, että koulutusmäärät lisääntyy, sit kun me teemme tämän ja tämän, niin ongelmat poistuu. Musta tuntuu, että aika monesti jotenkin ratkasuja pyritään lähtee sitä kautta, että tässä on ongelma, syy on tuolla, poistetaan se, tehdään se toisella tavalla. Mut eihän se oikeassa elämässä mee aivan tällä tavalla yksinkertasesti.

 

Lasse: Mä oon tuonu tuolta fysiikasta aina analogian itselleni ja kertonut sitä muillekin. Fysiikassa yksi eräs tärkeimpiä käsitteitä on vuorovaikutus. Se on myös opetuksessa ja ohjauksessa. Mä näen, että se on ihan tärkeimpiä, keskeisimpiä käsitteitä tässä koko hommassa. Se pitää saada tavalla taikka toisella. On se sitten digitaalinen tai analoginen tässä päivittäisessä kohtaamisessa, mut mä näen, että se on siellä sen kaiken juju. Se tulee sieltä yhteisöllisyydestä ja kaikesta tästä. Vuorovaikutus on minusta kaiken a ja o.

 

Eric: Niin ja jos tästä nyt jotain hopeareunusta etsimällä etsii tästä meidän kriisiajasta, niin on mun mielestä ihan eri lailla tällä hetkellä hereillä siitä, kuinka tärkeetä on yhteisöllisyys. Kuinka tärkeetä on ryhmään kuuluminen. Kuinka tärkeetä on vuorovaikutus. Ei niin, etteikö ne ois ollu ennen koronaa tärkeitä, mut se deprivaatio, se puute, on tehnyt ne näkyväksi erilailla kuin ehkä aikaisemmin. Tällä porukalla vois ehkä toinenkin tunti mennä, mutta ehkä me päätellään tätä jaksoa tähän perinteiseen, toistuvaan kysymykseen. Lopussa aina kysyn lukuvinkkiä kuulijoille. Saa olla aiheesta tai sen vierestä. Haluaako Lasse vaikka aloittaa?

 

Lasse: Joo. Mulla on pöydällä paljon aina kirjoja kesken ja kuuntelussa ja niin poispäin. Ehkä vähän semmonen tylsä tähän, mutta Daniel Kahnemanin Hidas ja nopea ajattelu mulla tuli tässä ensimmäisenä mieleen.

 

Eric: Toimii usein ajatuksen herättäjänä. Jussi.

 

Jussi: No, klassikko vastaus. Minulla olis tähän hirmu monta vaihtoehtoa, mutta mä mietin sitä, että mikä vois olla hyvä. Tää ei oo oikeastaan romaani, tää on elämäkerta. Antti Tuurin Mies kuin pantteri, Jalmari Wahlroosin elämästä kertova kirja. Mä ei oo ite tätä lukenu, mutta olen kuunnellut. Ehkä se on nykyisin sama asia, en tiiä. Mutta mun mielestä tässä kirjassa… Tätä ensinnäkin voi lukee niin kuin romaania tai kirjaa yleensä. Ottaa se semmosena nautintomielessä. Toisaalta siinä myös on nähtävissä ihan yhteiskunnallisia tasoja siitä, että miten me kohdataan… Miten rakentuu se, mitä me pidetään normaalina. Miten rakentuu normaalin rajat. Miten yhteiskunta rakentaa niitä ja miten me itse niitä kohdataan. Tää on mun mielestä se yksi taso kanssa. Ja sit on myös kolmas taso, joka myös haastaa lukijaa. Miten minä nämä asiat, miten minä suhtaudun. Ja se on mun mielestä hyvän kirjan merkki, jos se haastaa lukijan tai tässä tapauksessa kuuntelijan kysymään sitä, miten minä ajattelen nää. Miten minä oon aikasemmin ajatellu ja ehkä sitten tapahtuu jotain muutosta. En tiiä. Mut tää on mun vinkki.

 

Eric: Sanna.

 

Sanna: Joo. Mä suosittelen tulossa olevaa kirjaa. Se tulee tästä mun omalta tutkimusalueelta eli suomalaisten keskustelun tutkijoiden kokoomateos tulossa Gaudeamukselta tossa ennen kesää. Sen toimittaa Melisa Stevanovic. Sen kirjan nimi on Yhdessä päätetty kohti tasa-arvoista vuorovaikutusta ja osallistumista. Siinä on koottu tietoa siitä, mitä tapahtuu keskustelussa, kun tehdään päätöksiä ja miten se tehdään niin, et se mahdollistaa osallisuutta ja milloin se on näennäistä ja milloin se on tasa-arvosta ja miten tämmösten päätöksentekotilanteiden kautta rakentuu erilaisia ammatillisia kohtaamisia ja ohjauksellisia tai hoitavia tai strategisia kohtaamisia. Ja mitä semmoset asiat kun tunteet tai kielitaito tai valta-asema muovaa päätöksentekoa. Tämä on mun mielestä ohjauksen kannalta aika oleellinen juttu, mitä ei oo hirveesti vielä mietitty ohjauksen teorian näkökulmasta, mut siellä itse asiassa tapahtuu hirveän paljon erilaisia pieniä päätöksentekotilanteita. Mua kiinnostaa tosi paljon se, mitä ne on syönyt. Tää kirja on tehty sillä lailla, että ei tarvi olla vuorovaikutustutkija voidakseen hyödyntää sitä. Se on kirjoitettu aika yleistajuisesti. Semmonen.

 

Eric: Kuulostaa mielenkiintoiselta. Hei, kiitos paljon Sanna, Jussi ja Lasse.

 

Jussi: Kiitos.

 

Lasse: Kiitos.

 

Sanna: Kiitos.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 8. jakson vieras on Jasmin Rantanen.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden ohjauksen systemaattisesta kehittämisestä yliopistotasolla ja tutustumme Tampereen yliopistossa tehtyyn työhön ohjauksen kehittämiseksi. Miten ohjauksen toimintamalleja kannattaa kehittää? Mikä on yliopistotason linjausten ja toimintatapojen rooli? Minkälaiset ohjaukseen liittyvät asiat on parasta päättää tiedekunnissa ja koulutusohjelmissa? Miten ohjauksen kokonaisuudesta saadaan riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille opiskelijoiden ohjausta tekeville?

Jasmin Rantanen työskentelee opinto-ohjaajana ja ohjauksen asiantuntijana Tampereen yliopistolla. Hän kehittää opiskelijoiden ohjausta yliopistotasolla. Sen lisäksi Rantanen tekee myös itse opiskelijoiden ohjausta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 24. ja toisen tuotantokauden 8. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden ohjauksen kokonaisvaltainen kehittäminen.  Vieraana on opinto-ohjaaja Jasmin Rantanen Tampereen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.3.2023. Jakson pituus 39 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric:	Haastattelija
Jasmin:	Vastaaja
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopistojen opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden kahdeksannen jakson vieras on Jasmin Rantanen. Jasmin Rantanen työskenteel opinto-ohjaajana ja ohjauksen asiantuntijana Tampereen yliopistolla. Hän kehittää opiskelijoiden ohjausta yliopistotasolla. Sen lisäksi Rantanen tekee myös itse opiskelijoiden ohjausta. Tervetuloa mukaan Jasmin.

 

Jasmin: Kiitos. Mukava olla täällä.

 

Eric: Puhutaan Jasminin kaa täs jaksossa opiskelijoiden ohjauksen systemaattisesta kehittämisestä yliopistotasolla. Miten ohjauksen toimintamalleja kannattaa kehittää, mikä on yliopistotason linjausten ja toimintatapojen rooli. Minkälaiset ohjaukseen liittyvät asiat on parasta päättää tiedekunnissa ja koulutusohjelmissa. Miten ohjauksen kokonaisuudesta saadaan riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille opiskelijoiden ohjausta tekeville.

 

Jasmin sä oot ollu juuri tekemässä Tampereen yliopistolle opiskelijoiden ohjauksen uutta toimintamallia. Miks tämmöseen työhön ryhdyttiin ja kerrotko vähän siitä et mitä te käytännössä teitte ja minkälainen oli se lopputulos?

 

Jasmin: No joo. Mistähän mä oikeen alottasin, varmaan siitä että pitää mennä ihan sinne asti että kun ylipäätään tiedetään että opiskelijoille, hakijoille ne tarjottavat ohjauspalveluthan vaihtelee yliopistoittain ylipäätään tosi paljon. Ja ylipäätään se semmonen kansallinen poliittinen tahtotila ei sido sinänsä yliopistoja ohjauksen järjestämiseen. Ehkä jotain välillistä ohjausta on pienestä, mut et yliopistoilla kun on autonomia siihen ohjauspalvelukokonaisuuksiensa järjestämiseen niin no mehän huomattiin sit just meidän yliopistossa et hitsi että meil on tosi paljon hyviä ohjaajia ja meil on tosi paljon hyviä ohjaustoimia mut ne on jääneet osin piiloon koska ne ei hahmotu kokonaisuutena. Ja tää on semmonen mitä palautetta me on ihan opiskelijoiltakin saatu et kun ne ohjauksen ja tuen tahot ei hahmotu tarpeeks selkeästi opiskelijoille tai ehkä henkilökunnallekaan itselleen niin sit siinä vähän se vaara et ne saattaa osittain jättää myös osan opiskelijoista marginaaliin sitä kautta.

 

Ja kun tiietään että ne yliopistojen ohjauksen seuranta-arviointiraporteissakin sieltä 2000-luvun alusta on ylipäätään todettu se ohjauksen porrasteisuuden ja semmonen vastuutahojen roolien selkeyden tärkeys niin me huomattiinkin et kyl me nyt tarvitaan sitä ohjauksen ja tuen toimien porrasteisuuden kuvaamista ja erityisesti sitä opiskelijalähtöstä kuvaamista sen kokonaisuuden hahmottamisen tueks. Et saatas ne osin sirpaleiset ohjauksen palvelut koottuu yhteen muodostamaan kokonaisuuden. Ja nähtiin toisaalta myös arvoa sillä että se mahdollistas myös ehkä tämmösen oikea-aikaisen ja ennaltaehkäsevän tuen toteutumisen ja opiskelijoitten paremman hyvinvoinnin lisäks myös auttas meitä ohjaustyötä tekeviä meidän hyvinvoinnissa. Et kun se ohjaus jakautus tasasemmin ja tarkotuksenmukasemmin ja tiedettäis niistä kavereista ympärillä että me ei olla tässä yksin ja hahmotettas sitä omaa ohjausroolia osana kokonaisuutta ja niitä omia ohjaustyön rajoja ja jatko-ohjaustahoja niin tällänen arvo me nähtiin sillä kun me lähettiin tähän työhön.

 

Eric: No mitä, miten tämä temppu tehtiin sitten?

 

Jasmin: Yhteistyöllä, ehottomasti. Että kyllähän keskeistä on se, ehottomasti se yhteistyö ja se yhdessä tekeminen et ja se että saadaan opiskelijat mukaan. Et kun kuvataan koko yliopistotasolla sitä ohjausta niin sehän linkittyy tosi moneen toimijaan ja toimintoon. Et pitää päästä samalle kartalle yhdessä kaikki. Ja tän takia sit tähän suunnitteluun kun sitä alotettiin niin oli selvä et halutaan osallistaa niin opiskelijoilta eri aloilta kun opintojen vaiheesta kun sit ihan tiedekunnista eri aloilta niin opettajia, opettajatutoreita kun ihan hallintohenkilökuntaa. Siis koulutusasiantuntijoita jotka tekee kanssa ohjausta ja sit yhteisten ohjauspalveluitten henkilöstöö, niin opoja, opintopsykologeja kun vaikka uraohjaajiakin.

 

Ja tää on kyllä hauska et tää toki kuten voit arvat vie aikaa ja vaatii kyllä monia keskusteluja ja pohdintoja ja myös haastaa kun on monta toimijaa ja tosi paljon näkemyksii mukana. Mutta on se kyllä tosi antosaakin työtä ja kun tulee niit rikkaita näkökulmia.

 

Ja ehkä se miten tätä tehtiin niin kuvais ehkä että tää oli tosi semmonen iteratiivinen prosessi että aina kokeiltiin sit muokattiin ja taas uudestaan. Et mentiin tämmöst kehää että aina keskusteltiin yhessä näistä teemoista ja mitä tähän, miten tätä ois hyvä koostaa, mitä pitäs olla mukana ja sitten mä laitoin uusimman muokatun version kokonaisuudesta näytille. Sit sitä taas kommentoitiin, sit sitä muokattiin. Et oli useempi tämmönen kierros mikä me käytiin. Et ehkä tommonen oli se prosessi siellä taustalla mistä tää sitten syntyi.

 

Eric: No miltä se nyt näyttää? Tää on täs podcastissa et me ei voida laittaa tässä nyt mitään Powerpointtia päälle mutta kuvaile vähän et mikä se lopputulos, minkä mallinen se on?

 

Jasmin: Joo. Me rakennettiin siis tällänen kolmiportainen ohjauksen kokonaisuuskuvio ja joka kuvaa ohjauksen toimijoita, heidän roolejaan, siellä näkyy ohjauksen teemat missä ohjataan ja sit ne palvelut sekä sit nousee semmosia keskeisiä ohjauksen, ohjaussivuja mitä meillä Tampereen yliopistossa on. Ja ehkä vinkiks tähän väliin voi kuulijoille sanoo et kannattaa käydä kattoo toi tuni.fi/ohjauspalvelut missä heti näkyy sit se kuvio ittessään.

 

Mutta ehkä jos mä yritän nyt avata vähän tätä kolmen portaan mallii ni siel on tosiaan ensimmäisellä tasolla on tää meidän tiedekuntataso. Se on se ihan ykkösjuttu. Elikkä se ohjauksen pääpaino on siellä tutkinto-ohjelmissa ja tiedekunnissa annettavassa yksilö- ja ryhmämuotosessa ohjauksessa. Et se tiedekunta ja tutkinto-ohjelma on niille opiskelijoille se keskeisin ohjaustaho. Ja muun muassa opintojen suunnittelu, HOPS:t, opintojakson valinnat, oppimisen ohjaus, oman alaan liittyvät pohdinnat, ihan sieltä opintojen alotuksesta valmistumiseen niin liittyy sinne.

 

Ja tässä mallissa me on avattu vähän tuohon palikkaan opiskelijoille että ketkä sitä ohjausta tukee tiedekunnissa tarjoaa, muun muassa opintoneuvojat ja tutorit mut sit opettajatutorit tai vaikka koulutusasiantuntijat ja opettajatkin. Ja sitten millasia teemoja muun muassa saattaa olla että missä tukee saa näiltä eri tahoilta. Et on liitetty et missä asioissa vois saada jeesii vaikka opettajatutorilta ja hei, missäs pohdituttavissa jutuissa mä voin käydä vetäsee koulutusasiantuntijan hihasta. Et yritetty tätä selkeyttää siihen.

 

Ja sitten tavallaan kun lähetään siitä ydinpalikasta sitten siihen toiseen palikkaan tai tasoon niin toisena meil on sitten yhteiset ohjauspalvelut missä mäkin sitten työskentelen. Eli me ollaan tämmönen, tarjotaan täydentävää tukee ja ohjausta sille tiedekunnissa annettavalle just ohjaukselle. Ja ehkä keskeiset teemat mitkä meillä on hyvin aika tämmöset ylimalkaset mutta kumminkin on se hyvinvointi, opiskelutaidot, urasuunnittelu. Ja sit ne yksilölliset opiskelujärjestelyt. Et tavallaan opiskelijat on mahdollista hyödyntää meit yhteisiä ohjauspalveluita ihan siitä tutkinto-ohjelmasta riippumatta missä opiskelija opiskelee.

 

Ja tohon malliin nyt tälle yhteisten ohjauspalveluitten portaalle me on hahmotettu neljä palikkaa tavallaan mitä me tarjotaan me yhteiset ohjauspalvelut sitten opiskelijoille. Ja sieltä tottakai ekana löytyy ihan nää itseopiskelu ja tukimateriaalit, siellä on muun muassa opiskelutaitojen tukimateriaalia, urasuunnittelun moodlee tai vaikka sitten tätä Jyväskylän yliopiston hyvinvointi ja elämäntaito-ohjelman opiskelijan kompassii. Et ne löytyy yhteen paikkaan listattuna mitä pystyy ihan itsenäisesti käydä hyödyntämässä.

 

Mut sitten tottakai toisena meil on tää matalan kynnyksen ohjaus- ja tukipalvelut, mikä meillä navigaattori-nimellä on. Eli ideana se että ilman ajanvarausta voi saada ohjausta ja tukea verkossa anonyymisti esimerkiks chatin ja Jodelin kautta ja sitten taas kampuksella eri tukipalvelujen vaihtuvien kampuspäivystyksien opojen kampuspäivystysten kautta.

 

Sit neljäntenä tottakai ryhmän ohjaus, eli on pyritty kokoomaan meidän ryhmämuotonen toiminta tämmöseen hyvinvointikalenteriin ja myös saatavilla oleva vertaistuki pyritty kokoomaan yhteen. Et joskus kun se on vähän levällään niin ne on saatu kanssa yhteen ja tossa mallissa on suorat sit linkit näihin yhteenvetoihin.

 

Ja neljäntenä tottakai meidän yksilöohjaus sitten mitä meidän opinto-ohjaajat, uraohjaajat, opintopsykologit ja sit ne yksilöllisiä järjestelyjä tekevät asiantuntijat tekee.

 

Ja sit siel löytyy se viimenen kolmas palikka mikä on kans tosi tärkee koska siinä kolmannella portaalla on kaikki muu tarjolla oleva tuki. Et tottakai on paljon muitakin Tampereen yliopiston mut myös sidosryhmien ohjaus- ja tukipalveluita kuten vaikka oppilaitospastori, opintotoimisto, KV-palveluita tai vaikka YTHS nostona. Että siinä on pyritty hahmottamaan tää yhdelle A4:lle selkeyttää tää opiskeluohjauksen ja hyvinvoinnin tuen kokonaisuus meillä Tampereen yliopistossa.

 

Eric: Kauan tähän meni?

 

Jasmin: I know, hei ei oo helppo selittää tota visuaalista kuvaa sanoin.

 

Eric: Ei kun mun mielestä se oli hyvinkin selkee mut toki kuten kohta paljastuu niin teen samanlaisia asioita työkseni niin mun mielestä toi oli hirveen selkee. Mutta niin kauan ton koko setin rakentamiseen meni suunnilleen?

 

Jasmin: Joo. Kyllä kun sanoin niitä kierroksii käytiin paljon niin se oli oikeestaan viime keväänä alotettiin ja nyt ennen joulua oli valmis eli semmonen melkein kaks lukukautta. Koska haluttiin aidosti ottaa aikaa sille että saadaan eri äänet kuuluviin ja saadaan, päästään sille samalle yhteiselle tasolle tavallaan siinä että miten me ohjauksest puhutaan ja muuta et se vaatii aikaa kyllä.

 

Eric: Kyllä. Joo meillä Helsingis on käynnis tavallaan ollu tää lukuvuos ollu tähän ohjaukseen selkiyttämiseen tulee ihan meidän strategiasta ja tietysti onnekkaasti sitten on myös ollu näitä erilaisia hankerahotuksii käytössä et on pystytty sitä tukee mut et periaattees hyvin tutulta kuulostaa et siin on se koulutusohjelmien tiedekuntatason ohjausmallien selkiyttäminen mitä tehdään sieltä käsin heidän johdollaan. He miettii, siel on tietty semmonen sapluuna mikä me on keskitetysti annettu et minkälaisiin kysymyksiin ois ehkä hyvä sitten siinä ohjausmallissa vastata. Ja sitten kaikki sekä meidän niin sanotut lähipalvelut eli koulutussuunnittelijat, opintoneuvojat heidän palvelut on kuvattu yhdenmukasesti tavalla. Erityisohjauspalvelut, opintopsykologit, uraohjaajat, opinto-ohjaajat ja meidän muut ohjaus- ja neuvontapalvelut on semmosella samanlaisella sapluunalla et mitkä on suorat opiskelijapalvelut, mitkä on palvelut ohjaaville opettajille ja sitten koulutusohjelmille.

 

Ja nyt tässä tän kevään aikana on sitten toiveena se että tää kokonaisuus sitten saadaan tavallaan kasaan et katotaan päästäänkö me yhteen A4:een vai mikä se lopputulos on mut et nää kuvataan sitten. Meil on semmonen paikka kun opiskelijan ohjeet mis on kaikki ja sitten on opetustyön ohjeet on taas opetus- ja tutkimushenkilökunnalle ja sitten minä koordinoin näitä linjauspapereita että ne ois tarkotus sit koota kaikki yhteen paikkaan et on sieltä yliopistotason päätökset ja sit myös nää tiedekuntien linjaukset ois yhessä paikassa sitten.

 

Mutta me ollaan vielä kehitysvaiheessa tässä, et katotaan miten käy.

 

Jasmin: Ja tottakai se että oman näköstä ja teidän yliopistoon sopivaa. Et mikä on tarkotuksenmukasta, et onks se tarkotuksenmukasta et kaikki saadaan yhelle A4:lle vai mikä on se.

 

Eric: Niin ja ehkä se tavallaan idea on nimenomaan kun puhutaan selkiyttämisestä niin sillon on tämmöset koonnit ja yleistykset on hirveen hyödyllisiä sitten.

 

No kun sä reflektoit tätä Tampereen yliopiston prosessia niin minkälaisia oppeja sulla tulee mieleen, miten noit toimintamalleja kannattaa kehittää ja onko jotain sellasia asioita mitä erityisesti kannattaa päättää tai linjata yliopistotasolla ja onko jotain sellasia mitä nimenomaan sit siellä tiedekunta- tai koulutusohjelmatasolla pitäs linjata?

 

Jasmin: No jotenkin ehkä mä palaisin taas siihen yhteistyöhön tässä. Et jotenkin se että ehkä tosi tärkeetä ois osallistaa just monipuolisesti koska sitä ohjausta tapahtuu yliopistoissa ja ylipäätään korkeakouluissa niin monen toimijan toimesta ja sitten monilla eri tasoilla. Niin jotenkin se että osallistetaan monipuolisesti ja jaksetaan käydä uteliaana monia keskusteluita, keskustelukierroksii eri tahojen kanssa. Niin se on kyllä tosi keskeistä.

 

Mut sit toisaalta myös se et pitäähän olla joku joka fasilitoi sitä ja pitää huolen siit prosessin myös etenemisestä ja ehkä myös siitä tasosta jolla liikutaan että sitäkin pitää mikä ite huomas prosessissa et sitäkin pitää koko ajan vähän hakee et millä tasolla me voidaan nyt tähän yhteenvetoon laittaa tähän asioita. Ja millä tasolla me liikutaan ja ollaanks me kaikki just sil samalla kartalla nimenomaan. Et ymmärretäänks et mist me puhutaan vaikka kun me puhutaan ohjauksesta kun meil on opettajia ja sitten meillä on opintopsykologeja ja sitten meil on opiskelijatutoreita vaikka ja näin et. Koko ajan sitä tason hakemistakin myös ja pysymistä uteliaana sille keskustelulle.

 

Eric: Kyllä. Siinä on valtava määrä ihmisiä siinä ketjussa mukana.

 

Jasmin: Kyllä. Ja ehkä sit yhet vielä ihmiset mitkä siihen tulee tottakai niin on sit tietysti just se johdon taso. Et kyllähän se johdon tukikin on tosi tärkeetä että esimerkiks se että meillä tää hyväksytettiin sitten meidän kaikkien tiedekuntien opintopäälliköillä ja sit meidän yhteisten ohjauspalveluitten esihenkilöillä niin se on tosi tärkee saada sieltä semmonen valtuutus et hei, nyt me on päästy tarpeeks tämmöselle yleiselle tasolle et tällä me pystytään etenee tiedekunnasta riippumatta. Ja et saa sille valtuutuksen niin sekin on tosi tärkee juttu.

 

Eric: Kyllä. Joo me tavallaan kun puhutaan siit tiedekunnis tapahtuvasta ohjausmallien selkiyttämisestä niin päätettiin heti alussa et se on opetuksest vastaavat varadekaanit ja opintoasiain päälliköt jotka sitä paikallisesti johtaa ja me ollaan sitten tavallaan tukena siinä työssä mut et he, heil oli lukuvuosi periaattees aikaa miettii et miten sen aikana se pitäs selkiyttäminen tehdä mut et miten ja missä, millä tavalla ja mitä tehdään just tiedekuntatasol, mitä tehdään koulutusohjelmis, meil on niin erilaisii koulutusalueita ja tiedekuntia niin siin on hyvin paljon annettu vapautta mut et tosiaan pyritään siihen että ne mallit ois kaikkialla selkeitä.

 

Jasmin: Kyllä. Ja sit itseasias tuli muuten tost viel mieleen kun mainitsit lisähenkilöitä niin tuli mieleen et tottakai myös viestinnän asiantuntijat oli tosi tärkeitä just siinä että me saadaan täst visuaalinen, semmonen mikä houkuttelee, puhuttelee ja on ymmärrettävissä just meidän opiskelijoille. Ja sit myös tottakai se saavutettavuus elikkä ihan tosi liuta ihmisii on ollu mukana tässä työssä. Ja ehkä ihmisten lisäks niin kyllähän siellä taustalla vaikuttaa mitä säkin tossa alussa jo vähän mainitsit niin kyl ne sit ne ohjaussuunnitelmat ja ohjauslinjaukset. Tottakai ne on kaikki siellä sen työskentelyn takana ja erilaiset ohjauksen mallit et paljon itekin tuli läpikäytyy opiskelukykymallist nousevii teemoi, sit se holistisen opiskelijakeskeisen ohjausmallin ylipäätään tahoja, tasoja, teemoja. Mitä muuta opintopolkumallin kautta voi ajatella että tässä just näkys juuri ne opiskelun koko opintopolun toimet jotka ois suunnattu kaikille opiskelijoille opiskeluvaiheeseen katsomatta.

 

Ohjauksen organisointimalleja käytiin taustalla. Ja sit tää verkostomaisesti tuotettu ohjauspalveluitten VOP-malli oli kyllä myös että sen ajatusten mukaan saadaan näkyviin myös sitä alueellista ulottuvuutta eli eri sidosryhmiin mitä vaikka Tampereellakin on. Tai organisaation tasolla just sitä työnjakoa näkyviin että kyl hyvää et jotenkin tosta vinkeistä just kun sanoin niin ehkä vinkkinä et kun hyvää apua ja tukea on saatu ohjauksen malleista ja teoriosta ja myös siitä mitä hyvää muissakin korkeakouluissa on tehty. Et esimerkiks vaik Jyväskylän yliopiston saralla tai ylipäätään muidenkin vaikka mitä keskusteluita sunkin kanssa me on käyty sparrailtu yliopistossa toinen toisiaan niin mun mielestä se on tosi arvokasta keskusteluu mitä on käyty. Et on hyvä tunnistaa semmosii erilaisii korkeakouluohjauksen jäsennyksiä, mitäs hei ne kaverit onkaan tehny siellä toisissa korkeakouluissa ja sit luoda sitä oman näköstä omaan yhteisöön sopivaa ja oman yhteisön näköstä kokonaisuutta.

 

Eric: Kyllä. Niin täs on tavallaan hyvin paljon saman kaltasia kysymyksiä, haasteita mitä yliopistoilla on ja sit on myös ne yliopistokohtaset asiat. Se kulttuuri, se tieteenala, se miten on tehty aikasemmin niin sanottu eletty historia ja se sosiaalinen todellisuus ja sillon täs on tavallaan sekä sen paikallistuntemuksen, sen tietynlaisen sensibiliteetin ja sit kuitenkin sen että saadaan joku yhteinen kehys. Se on semmosta pendulum heiluu siinä jotenkin välissä.

 

Jasmin: Hyvin sanottu. Se on ihan totta.

 

Eric: No miten tämmösest ohjauksen kokonaisuudesta saadaan sitten riittävän selkeä opiskelijoille ja kaikille tosiaan täs ketjussa toimiville eli opiskelijoiden ohjausta tekeville? Mitä siihen tarvitaan?

 

Jasmin: No ylipäätään ehkä se taustaidea on tässä tosiaan se että kun me koostetaan niitä toimintoja yhteen ja jäsennetään niitä osaks sitä kokonaisuutta niin sillon ne, me aatellaan että ehkä ne toiminnot saa myös semmost vipuvoimaa toinen toisistaan ja opiskelijoitten helpompi hahmottaa sitä kokonaisuutta ja löytää sillon sinne tuen piiriin kun se on esitetty yhtenäisesti selkeesti ja nimenomaan opiskelijoitten kielelle, opiskelijalähtösellä tavalla.

 

Et kun ne toiminnat on osa kokonaisuutta niin sillon ne ei jää irralliseksi vaan leijumaan. Ja ehkä sitten semmonen asia mikä kanssa on tärkee et kun on vaikka tehty nyt tämmönen kokonaisuus niin ylipäätään et miten nyt saadaan tästä tietosekskin. Sehän on tosi tärkee kans just että miten me saadaan opiskelijat tästä tietoseks ja tää jalkautumaan sinne arkeen ja tää on varmaan liittyy samoja pohdintoja kun opiskelijoitten tavottamiseen nyt yleensäkin liittyy.

 

Mut ylipäätään se että sen lisäks et opiskelijat tulis meidän ohjauspalveluitten luo niin me nähtiin täs tärkeenä et me mennään sinne mis ne opiskelijat on. Et kun ne moninaiset opiskelijat vaatii moninaisia ohjauksen tapoja ja kanavia ja et tehdään opiskelijalähtösesti ja opiskelijoitten näköstä niin me on viety tätä mallii esimerkiks kurssien moodle-alueelle, opiskelijajärjestöjen kautta tai vaikka sosiaalisen median kautta että ja sit tottakai se opiskelijalähtönen visuaalinen ulkoasu, lähettiin miettii ihan sitäkin kautta. Koska sillonhan vaan kun me saadaan tätä jalkautuu niin sehän tarkottaa et sitten me saadaan vast sitä palautetta. Eli sillon päästään siihen en tiiä onko se paras osuus, mutta siihen että jatkokehittämään koska se että eihän tää tarkotus ookkaan olla semmonen et tää on ensimmäinen versio, ja tää kehitystyö jatkuu koko ajan. Et nyt kun tää on koonti saatavilla olevist palveluista tän ohjauksen toimijoista, teemoista niin on me nyt jo heränny tosi hyvii pohdintoja, keskusteluita kun tämmönen koonti on tehty opettajilta että opiskelijoilta et mitä, hei tähän ois hyvä vaikka enemmän viel näkyviin sitä et yhteisö ohjaa, ei vaan ne formaalit semmoset ohjauksen tahot. Tai jotenkin saatasko me jotenkin se opiskelijan omatoimijuus viel tähän näkyy sen lisäks et täs on ne palvelut. Et opiskelija ei vaan ota näitä palveluit jotenkin vastaan vaan on myös aktiivinen toimija niitten kehittämisessä ja myös toisaalta vastuunottamisessa siihen ohjaukseen hakeutumisessa ja ylipäätään et tästä vasta mun mielestä alkaa se tosi mielenkiintonen vaihe kun päästään kehittää ja miettii et miten me otetaan täs mallissa, puhutteleeks tää ja ottaaks tää huomioon sitä opiskelijajoukon heterogeenisyyttä, moninaistuvia tarpeita, huomioks tää intersektionaalisutta kuinka hyvin. Siis tän tyylisii, elikkä must on hienoo et ensimmäiset askeleet on otettu ja ylipäätään saatu yhdelle sivulle monet näkökulmat ja kokonaisuus mut kyl arvokkainta on ehottomasti mun mielest se että nyt päästään yhessä kehittää tätä edelleen.

 

Eric: Niin täs on, tässä ehkä näis ohjauksen toimintamallien järjestelmien kehittämisessä on sekä tietynlainen armeliaisuus että armottomuus siinä että se ei oo koskaan valmis.

 

Jasmin: Kyllä.

 

Eric: Et kun se organisaatio elää, se koulutus elää, opiskelijoiden tarpeet elää ja sit tietysti resurssit elää myös välillä positiivises, välil negatiivises mielessä niin tavallaan se että miten me voidaan sitä systeemii systemaattisesti yli ajan kehittää niin et se ei oo silleen, että tehtiin vuonna -23, done ja sitten joku palaa kymmenen vuoden pääst tähän et mitäs täällä olikaan täällä sivuilla. Et sehän täs on tavallaan se haaste. Mut myöskään niin et ei voi koko ajan ollu joku valtava kehittämisprojekti et sille arjelle pitää antaa myös rauha.

 

Jasmin: Toi on tosi hyvin itseasias sanottu koska se ehkä meilläkin oli tässä ekassa vaiheessa et me ei sinällään lähetty mitään uutta kehittää, se uutuus oli vaan se et kootaan nää hommat yhteen. Et toi oli tosi hyvin sanottu koska tavallaanhan tää nyt kun nää toiminnot on koottu yhteen niin nythän tää vasta avaa meille kaikille sitä ja sille keskustelulle paikkaa että millasta ohjausta me nyt oikeesti yliopistona tarjotaan. Et nyt kun tää on tehty niin me voidaan tarkastella sitä että millasii katvekohtii jää, onko jotain jossa on ehkä jotain ylitarjontaa. Just et kenen äänii kuuluu, kenen ei, jääks joku marginaaliin. Et nyt kun on koonti niin päästään helpommin ehkä yhteisönä käsiks siihen kaikki samalle kartalle kehittämään ja tarkastelemaan et hei, minkälaisii toimintoi on ja palveleeks nää nyt. Kun nyt ne on koottu yhteen ja me vähän tiedetään toistemme tekemisestä ja muusta. Niin se on ehkä tässä kanssa se arvo mikä toi sun kommentti herätti ehkä.

 

Eric: Niin, niin tavallaan jotta voi kokonaisuutta kehittää se pitää ensin nähdä.

 

Jasmin: Kyllä. Just näin.

 

Eric: Ja meil on Jasminin kans säännöllisen epäsäännölliset tämmöset lounasseminaarit niin yks asia mist me on puhuttu on nimenomaan se että usein nää ohjauksen kehittämissykkeet on tämmösiä hankevetosia tai tämmösiä ja siinä ei oo sinänsä mitään pahaa mut jos ei ne tule osaksi kokonaisuutta niin siin on vähän se riski et ne jää just ilmaan roikkuu.

 

Jasmin: Kyl.

 

Eric: Hienoi juttui tehään mut sit ne ei löydä sitä paikkaa siin kokonaisuudessa.

 

Jasmin: Just näin kyllä.

 

Eric: No me ollaan yhdessä Jasminin ja sit Turun yliopiston Susanna Ahteen ja Jyväskylän yliopiston Leena Penttisen kanssa ollaan koolle kutsumas tämmöst uudenlaist verkostoo yliopistojen opiskelijoiden ohjauksen kehittäjille. Nimenomaan tän yliopistotason kehitystyön tekijöille. Niin mistäpäs Jasmin tää idea tuli ja mihin me tällä oikein pyritään?

 

Jasmin: Ihana kun sä heität mulle tän pallon tässä. Ei siis, mä muistan sillon kun nää on varmaan lähteny jostain meidän et kaikki me on havaittu itse erikseen että välillä on ehkä vähän yksin ja vitsi että ois tarvetta nimenomaan et sais yhessä joittenkin kanssa vähä sparrailla ja miettii sitä et mitäs me täällä yliopistojen ohjauksen kehittämisessä oikein tehään, mihin päin me tätä viiään ja muuta semmost. Niin ehkä sitten se oli hauska kun erilaisten lounaskeskusteluitten kautta päädyttiin yhessä tätä ajattelee ja tajuttiin muistan se et jotenkin puhuttiin siitä että se on tosi mahtavaa kun korkeekoulukentällä nykyään kehitetään valtavasti ohjausta ja erilaisii hyvinvoinnin tukitoimii, esimerkiks tää just kohoverkosto yliopisto ja ammattikorkeakoulujen ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämishankkeelle ollu tärkee jakamisen paikka. Mut sit jos me tunnistettiin myös että hitsi että meillä vois olla oikeesti semmosta tarvetta nimenomaan yliopistojen välillä, yliopistojen ohjauksen kehittäjien asiantuntijaverkostolle. Et saatas vähän tarkasteltuu yhessä sitä ohjauksen kokonaisvaltasta kehittämistä yliopistoissa ja yhteistyössä ja just mä muistan pyöriteltiin paljon myös sitä et hitsi kun ei aina tarvis keksii yksin sitä pyörää uudestaan. Et se on niin hauska kun mekin on aina puhuttu vaik lounaal tai muual et ei meilläkin tehään samaa, ai teilläkin tehään samaa. Niin se et jotenkin päästäs niitä hyviä toimintojuttui jakamaan enemmän ja kaikkien ei tarvis aina yksin kehittää sitä samaa vaan voitas toinen toisiltamme sparrailla. Niin ehkä se on semmonen mikä on tärkee juttu tässä miks ehkä me muistan et saatettiin lähtee tällaseen hulluun hankkeeseen.

 

Eric: Niin tässä voi ehkä taustottaa sen verran omastkin puolesta et meillähän on uraohjaajilla on, ne on osa tätä työelämän ja urapalveluiden aarresaariverkostoo jollon siellä oma työryhmä sitten opintopsykologeilla on oma verkosto ja sitten tietysti opinto-ohjaajilla on Suomen opinto-ohjaajat ry:n kautta on sitä korkeakoulusektorin verkostoitumista. Mut ei tämmöstä ohjauksen kehittäjien verkostoo ei ollu ja nyt saatiinko me kaikista yliopistoista joku innostumaan tähän.

 

Jasmin: Melkeinpä kyllä.

 

Eric: Melkein joo.

 

Jasmin: Et se on ihan mahtava juttu et ehkä muutkin koki että tälle ois tarvetta. Et pääsis siitä semmosest yksin yrittämisen kulttuurista semmoseen yhteiseen sparrailuun että kun kaikki katotaan vähän sitä ohjausta omissa yliopistoissamme kokonaisuutena niin sitten se että vois olla aika arvokastakin sitten yhdessä pohtia että.

 

Eric: Kyllä. Ja kyllähän se tietysti jos nyt aattelee vaikka omii kokemuksii, mul on pitkä kokemus sieltä aarresaariverkostosta sekä sieltä uraohjaajaryhmästä et sitten uraseurantaryhmästä niin kyllähän tommoses verkostoyhteistyössä parhaimmillaan toteutuu se semmonen tietynlainen just kun sanoit et semmonen uteliaisuus et halutaan oppii toisilta ja vähän nöyrästikin tarkastella sitä omaa yliopistoo ja pohtii mitä voitas muilta oppii et vaikka välillä korkeakoulusektorilla on vähän semmosta NIH-ilmiötä eli not invented here et ajatellaan et se oma kotipesä on se kaikkein hienoin ja kaunein ja niinhän se tietenkin onkin mutta se ei ehkä tarkota sitä etteikö vois oppii muilta ja näkökulmii vaihtamalla myös löytää uusii ratkasui sinne omaan taloon.

 

Jasmin: Kyllä. Toi on tosi hyvin sanottu.

 

Eric: No mitähän sä näät nyt kun teil on tavallaan sä sanoitkin et on tää ensimmäinen kierros tehty niin ja se oli positiivinen kokemus ja nyt lähetään sit miettii sitä jatkokehittämistä niin jos nostaa pikkasen katsetta pidemmälle niin millasia asioita sä näät että tässä meillä kaikilla yliopiston ohjausmalleja miettivällä on tulossa eteen? Onko jotain semmosia isoja teemoja tai kysymyksiä mitä esimerkiks tossa verkostossa joudutaan miettii?

 

Jasmin: Toi on itseasias tosi tärkee kysymys. Kyl mä nään että ehkä mä palaan just siihen että, ehkä mä palaan siihen että ketä se meidän tavallaan ketä ohjauksen meidän palvelut ja ne, ketä ne puhuttelee, ketä ne palvelee ylipäätään. Elikkä jotenkin se et kyl varmaan ne monenlaiset oppijat ja moninaiset oppijat ja se niin on tosi tärkee. Et me huomioitas just sitä intersektionaalisuutta meidän ohjauksessa ja ohjauspalveluissa. Niin kyl mä aattelen et se on yks tosi keskeinen et me osattas enemmän vielä ottaa huomioon muun muassa vammasuus, etnisyys, erilaiset oppijat. Et se on varmaan ainakin yks semmonen tosi keskeinen et nyt kun meillä on vedetty palveluita yhteen ja saatu kokonaisuus niin kattoo nimenomaan sitä just siltä kannalta et ketä se oikeesti palvelee. Ja kenen äänet, kaikki äänet siel on. Ja mitä ehkä puuttuu. Niin se on varmaan ehkä semmonen ihan ykkösjuttu mikä ittellä tulee mieleen mikä ois tosi tärkee.

 

Eric: Niin meil on ollu muutamii semmosia aika pysyviä paradokseja. Että ensimmäinen just tää käyttääkö palveluita ne jotka niitä eniten tarvitsee eli miten ne on just se saavutettavuus tietysti inklusiivisuus mut myös niiden palveluiden ihan tunnettuus et miten siinä onnistutaan. Ja sit semmonen toinen paradoksi mitä mä oon jo pitkään pyöritelly ja johon ei ehkä oikeeta vastausta koskaan on se, että kun me puhutaan vaikka nyt ohjauksen erityisasiantuntijoista, opinto-ohjaajist, uraohjaajista, opintopsykologeist niin mikä on se oikee tasapaino sen suoran yksilöohjauksen, erilaisten ryhmä- tai kurssimuotosten ohjauksen jakaminen sit laajemmalle porukalle. Ja sit semmosen tavallaan sen talon sisällä tapahtuvaan tämmöseen kehitystyöhön investointi. Mikä se on se oikee balanssi ja aina välillä kuuluu tosi vahvoja pelkkää yksilöohjausta tai pelkkää kurssia, ei kun train the trainer että pistetään erityisohjaus vaan opetustutkimushenkilökunnan tukiresursseiks, mä oon vähän allerginen näille kaikille. Mun mielest se on aina balanssin hakemista näiden eri roolien välillä.

 

Jasmin: Toi on tosi hyvin sanottu. Mä oon ite kans ehkä sitä mieltä että kaikki just lähtee siitä että taas palataan siihen yhteistyöhön mut jotenkin siihen että me kaikki tunnistettas ohjaajina on se sit opettajan roolista tai just tämmösestä erityisohjaajan roolista niin käsin, että mikä se on se oma rooli mistä käsin mä ohjausta teen ja just että miten se suhteutuu siihen kokonaisuuteen ja ketkä ne on ne kaverit ympärillä. Niin kyl se on se koko tavallaan lähtökohta ylipäätään sille, mun mielestä tälle koko keskustelulle.

 

Eric: Kyllä ja samaa vähän ehkä tematiikkaa on sit se opetus- ja tutkimushenkilökunnan roolissa et mis määrin ohjaus integroidaan opetukseen. Laitetaan ne osaamistavotteet selkeesti ja ne on siellä kurssien sisällä mis määrin sit tarjotaan jotain ehkä ryhmä- tai yksilöohjausta, millä pelisäännöillä ja näin. Ja näiskin usein ajatellaan et no käydään nää kaikki asiat sillä ekalla viikolla läpi. Siellähän ne on kaikki luentosalissa, se on siinä ja ikään kuin käytännössä kaikki jotka on orientaatioo vähänkin pidempään pitäny niin ymmärtää sen et aika vähän sieltä jää päähän opiskelijoille. Et moni asia vaan vaatii sen et niihin palataan ja niihin palataan ja niille sitä aikaa tarvii siellä polulla pitkin matkaa. Et sitä ei valitettavasti hoitaa silleen, ohjelmoidaan opiskelija viikolla yksi ja sitten on ohjaus kunnossa.

 

Jasmin: Kyllä just toi et kuinka me näytään oikeesti siellä osana sitä opiskelijapolkuu ja nimenomaan toikin tärkee et koko polkuu koska meillähän on hirveen tyypillistä mikä on toki tärkeetä ja ensiarvosta et suunnataan ohjaus ja tukitoimia sinne alkuun. Osin loppuunkin mut välillä must tuntuu et me meinataan unohtaa se keskikohta ja opintopolusta ja se että hei, että voitas olla opiskelijoille läsnä ja sanoo et hei että kuule älä jää yksin et kuule että tukee on tarjolla. Niin jotenkin sen viestin saaminen opiskelijoille niin se ois kyl tärkee.

 

Eric: Kyllä. Niin ehkä se semmonen tietynlainen  jatkuvan ja läsnäolevan ohjauksen kulttuuri ois tärkee, ei niin että sitä koko ajan väkisin tuputetaan tai muuta mut et se on silleen läsnä että se kynnys hakeutuu ohjaukseen ei oo koskaan missään vaiheessa opintoja ei nousis liian korkeeks.

 

Jasmin: Just toi. Mä oon ihan samaa mieltä et se matala kynnys ja sit se ennaltaehkäsevä myös näkökulma mistä oli puhetta just ja oikeeaikasuus myös että  on niitä reaktiivisia ja proaktiivisia myös toimii niin se on kyl keskeistä kyllä.

 

Eric: Kyllä. No tästä ois paljon meillä juttuu varmasti Jasminin kans tähän jaksoon mutta niin ehkä me ei ihan koko pajatsoo tähän näin laiteta. Viimenen kysymys on sama on kaikille muillekin vieraille. Lukuvinkki aiheeseen liittyen tai sen vierestä?

 

Jasmin: No tää nyt menee ehkä nyt ohjauspalvelukokonaisuuksien kehittämisestä nyt tavallaan viereen mutta ohjaukseen liittyy kyllä. Mä siis pitää alustaa vähän, et mä vedän siis nyt keväällä tämmösii myötätuntomentoroinnin ryhmii tai oikeestaan perehdytän opiskelijaohjaajia ohjaamaan niitä myötätuntoryhmiä. Tää on siis Nyyti ry:n malli ja mä oon niin ihanasti nyt saanu viipyillä sen myötätunnon ja itsemyötätunnon äärellä niin mä nostasinkin tähän loppuun ehkä ihan loistavan kirjan myötätuntoon liittyen mitä mun mielestä meidän korkeakouluyhteisöt ja ylipäätään koko maailma ehkä kaipais et kun tiedetään et monella opiskelijalla on tällä hetkellä hyvinvoinnin haasteita, stressiä, yksinäisyyden kokemuksia niin olis tärkee viipyillä ehkä sen äärellä et miten me kohdattas toisia aidosti, välittäen, kannustaen ja pystyttäs vahvistaa tätä meidän koko opiskelijayhteisössä ja miten me saatais oikeesti lisättyy sitä inhimillisyyttä suorittamisen keskelle ja voitas suhtautuu myös itseemme ystävällisemmin ja ylipäätään ois arvokasta vahvistaa kykyä meidän myötätuntoseen asenteeseen ja toimintaan muita, itseämme ja maailmaa kohtaan niin tästä kun nousee tämmönen kirja kun Ronnie Grandell, Itsemyötätunto ihan loistava opus.

 

Eric: Kiitos Jasmin kun tulit vieraaksi.

 

Jasmin: Kiitos oli mukava olla.