Helsingin yliopisto
Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus? Miten antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa? Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisöissä?
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 13. jakson vieraana ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto.
Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THL:ssä. Eid on projektipäällikkönä Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja hän on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmä MONET:in jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt yhdistyksen aktiivi.
Anne-Mari Souto työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Souto on tutkinut nuorten koulutusvalintoja ja -siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutiossa sekä oppilaiden/ opiskelijoiden välisissä suhteissa.
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 45. ja kolmannen tuotantokauden 13. jakso.
Jakson aiheena on antirasistinen ohjaus ja pedagogiikka. Vieraina projektipäällikkö Mona Eid Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta ja yliopistonlehtori Anne-Mari Souto Itä-Suomen yliopistosta.
Jakso ja tekstivastine on julkaistu 18.4.2024. Jakson pituus 61 minuuttia.
Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 13 jakson vieraina ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto. Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THLssä. Eid on projektipäällikkönä verkkokoulutusta… Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmän MONET:n jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt -yhdistyksen aktiivi. Anne-Mari Souto, tai Ansku, niin kuin tavataan sanoa, työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Ansku on tutkinut nuorten koulutusvalintojen siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksessaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutioissa sekä oppilaiden ja opiskelijoiden välisissä suhteissa. Tervetuloa mukaan.
Mona Eid [00:01:38]: Kiitos.
Anne-Mari Souto [00:01:40]: Kiitos.
Eric Carver [00:01:41]: Keskustellaan tässä jaksossa Anskun ja Monan kanssa rasismista yliopistoissa ja antirasistisesta pedagogiikasta. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus. Antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa. Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä? Isoja ja helppoja kysymyksiä meidän vieraillemme. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Aloitetaan vähän isommalla pensselillä tässä aluksi. Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Mona aloitatko sinä?
Mona Eid [00:02:44]: Tämä on tosi iso kysymys. Varmaankin voimme yhdessä Anskun kanssa tätä avata. Mutta sanoisin näin. Tein taannoin, on kai siitä jo viisi vuotta, sellaisen podcastin kuin Kaikkien koulu?, kysymysmerkillä, jossa vähän halusin kerätä näitä tutkimuksia, joita suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on suhteessa toiseuttamiseen, erityisesti rasistiseen toiseuttamiseen. Ja niitähän oli paljon, mutta minusta oli tosi tärkeää koota ne yhteen. Jotenkin ehkä lähden itse tätä kysymystä vähän tarkastelemaan siitä näkökulmasta, miten me tuotamme tällaista normaaliutta ja valkoista normaaliutta. Kenet me näemme ideaalina oppijana, opiskelijana koulujärjestelmässä? Minun mielestäni esimerkiksi nuo tutkimukset kertovat, vaikka ihan siitä YVV:n tutkimuksesta, afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä. Rasismikokemukset ensinnäkin lähtevät jo varhaiskasvatuksesta, ja niitä kokemuksia kertyy jo sieltä ihan koulutaipaleen alkupäästä. Sitten se näkyy eri elämänalueilla, eli ei pelkästään koulutuksessa. Erityisesti näissä afrikkalaistaustaisten ihmisten kokemuksissa Suomessa. Mutta jos me menemme ihan koulumaailmaan, niin yksi hyvä huomio on se, että miten vaikka meidän oppimateriaalimme tuo esiin erilaisia historioita ja tarinoita meidän moninaisesta Suomestamme? Toistaako se sitä samaa valkonormatiivista myyttiä Suomen yhtenäiskulttuurista, vai tuoko se meidän kieli- ja kulttuurivähemmistöjemme historioita esimerkiksi? Saako romanitaustainen oppilas representaatiota historiallisesti tai nykypäivässä?
[00:04:28] Sitten voidaan katsoa muidenkin vähemmistöjen osalta. Valitettavasti ei saa. Tämä on nyt yksi huomio, mutta näitä rakenteita on paljon muitakin. Jos me mietimme nyt vielä oppimateriaalien representaatiota, niin minkälaista maailmankuvaa se yleensä rakentaa? Se on aika etnosentrinen tai jopa eurosentrinen, länsimaalaiskeskeinen. Ei pelkästään, kenen historioita kerrotaan, mutta kenen tieto on väärti. Representaatiot ovat usein joko poissaolevia representaatioita, tai ne ovat negatiivisia ja toiseuttavia. Kaikkien koulu? -podcastissa opiskelijat, jotka siinä olivat ensimmäisessä jaksossa, toivat esiin sen, että esimerkiksi mustat ihmiset nähtiin vain oppimateriaaleissa orjuuden kautta tai negatiivisten stereotypioiden kautta. Pia Mikander on tutkinut esimerkiksi maantiedon, historian ja yhteiskuntaopin kirjojen eurosentristä maailmankuvaa. Se oli tosi avaava tutkimus. Näitä koulukirjatutkimuksia on tehty muitakin, mutta erityisesti tämä Mikanderin jäi itselle mieleen. Mutta tämä oli nyt yksi aihe. Ajattelin, että heitän pallon Anskulle.
Anne-Mari Souto [00:05:51]: Joo, no en malta olla mainostamatta meillä Itä-Suomen yliopistossa Mona Kilpilammen tekemää tutkimusta ohjauksen oppikirjoista. Siellä vastaava tutkimustulos siitä, että ohjauksen oppikirjojen välittämä representaatio on erittäin kapea vähemmistöihin asemoituville nuorille, ja mikä surullista erityisesti, niin meidän alkuperäiskansaamme saamelaisia tai romaneja heidän perinteisissä asuissaan ei näy yhdessäkään ohjauksen oppikirjassa. Mikä sinällään ei anna representaatioita näille opiskelijoille, mutta se ei välitä myöskään, että kaikille oppilaille välittyisi, että tämännäköisiä ihmisiä ei näy suomalaisessa työelämässä. Näillä pienillä asioilla on tosi iso merkitys. Itse käytän myös sitä YVV:n tekemää rasismiselvitystä useasti opetuksessani, kun opetan opinto-ohjaajia myös aineen pedagogisissa opinnoissa. Opetan antirasistista pedagogiikkaa. Monesti kun me puhumme rasismista ja koulusta, usein ajattelemme, että rasismi on jotain näkyvää syrjintää tai solvauksia tai tönimistä tai ulkopuolelle sulkemista tai juoruja, ja kaikkea tätä. Se on sitäkin. Mutta siinä YVV:n kyselyssä lähestulkoon yhtä paljon tummaihoiset suomalaiset ovat kohdanneet rasismia myös opettajien taholta. Ja se muistuttaa siitä, että se ei vain ole oppilaiden tai opiskelijoiden keskinäinen ilmiö, vaan se on koko kouluyhteisöä koskettava ilmiö, jolloin sitä täytyy katsoa myös instituutioiden käytänteissä olevana ilmiönä, ei pelkästään arkipäivän kohtaamisten tasolla, mitä se valitettavasti myös on. Ehkä yksi sellainen aika pitkään jatkunut ilmiö ja toistuva tutkimustulos on se, että lapset ja nuoret kokevat jäävänsä rasismin kanssa yksin kouluissa. Tämä on mielestäni meidän kaikkien ammattikasvattajien ja kouluttajien, miksi itsekin tässä itseni luen, meidän yhteinen haasteemme. Emme saa jättää opiskelijoita näiden isojen yhteiskunnallisten kysymysten kanssa yksin.
Mona Eid [00:07:49]: Minun mielestäni kouluterveyskysely tuo myös esiin, kun sitä tehdään kahden vuoden välein. Kun siinä pystytään syntyperän mukaan jaottelemaan aineistoa, niin syntyperältään ulkomaalaistaustaiset kokevat selvästi eniten syrjintää ja syrjivää kiusaamista ja väkivaltaa koulussa. Nyt on kysytty myös tätä opettajien taholta koettua syrjintää, niin siinä kyllä he myös olivat, ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset kokivat eniten. Sitten siinä on myös sellainen kategoria, että Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset. Tai sitten sellainen, että toinen vanhempi on ulkomaalaistaustainen. Kun sitä vertaa suomalaissyntyisiin, niin sitten näkee näitä eroja esimerkiksi. Tähän vuorovaikutukselliseen, mutta sitten on paljon tällaista rakenteellistakin, mihin varmaankin menemme vielä syvemmin, mutta juuri mitä Anskukin on tutkinut. Ehkä haluat kertoa siitä?
Anne-Mari Souto [00:08:49]: Nosta vain pointteja, joita sinulla oli. Anna mennä vain!
Mona Eid [00:08:53]: Referoin vain tutkimuksiasi. Juuri tämä etnistävä ohjaus. Se näkyy varmaankin oppilaanohjauksessa erityisesti, mutta sitä näkee jo jonkun verran siitä, kun on tuotu esiin Suomi toisena ja vieraana kielenä ja kirjallisuusohjaukseen. Eli saatetaan tehdä ohjaamista nimen perusteella ja ulkonäön perusteella, eikä sen perusteella, mikä on äidinkieli. Se on aika huolestuttavaa myös. Ja sitten, että mitä vaikutuksia, kerrannaisvaikutuksia sillä on. Mutta myös se, että miten pystytään vanhempien ilmoituksesta siirtyä esimerkiksi Suomi äidinkielenä -ryhmään, ja ovatko ne joustavia. Silti olen sitä mieltä, että S2-tuki ja S2-opetus on tärkeää ja tarpeellista, mutta käytämmekö me välillä sitä vähän erottelevana mekanismina myös, eikä sitten oikeasti katsota oppilaan osaamistaitoja. Ehkä tämä on aika rankasti sanottu.
Eric Carver [00:09:53]: Tämä oli teema siinä podcastissasi, siinä Kaikkien koulu?:ssa. Suosittelen sitä sarjaa edelleen. Ansku.
Anne-Mari Souto [00:10:01]: Joo, ehkä vielä tuosta näin opona ja opinto-ohjaajien ja uraohjaajien kouluttajana vielä tähän, että me tiedämme, meidän tilastomme alkavat osoittaa jo sen, että meidän koulutuspolkumme etnistyvät ja rodullistuvat. Me tiedämme jo, että meidän työmarkkinamme ovat etnisesti segregoituneita. Minusta se on surullista, että se alkaa näkyä myös koulutuspolkujen muotoutumissa, alavalinnoissa ja tämän tyyppisissä kysymyksissä. Nyt olisi aika herätä tämän ilmiön äärelle ihan oikeasti, koska jos me haluamme, että meidän koulumme antaa kaikille mahdollisuudet kehittää sitä potentiaalia, mikä meissä on, niin tällä hetkellä näyttäisi, että se ei kaikille toteudu ihan yhdenvertaisesti. Tämä ilmiö… On paljon nostettu sitä, että monilla ei-valkoisiksi rodullistetuilla nuorilla on kokemusta siitä, että heitä ohjataan esimerkiksi lähihoitajakoulutukseen. Tai on saatettu… Nuorella ollut toiveita, vaikka lääkärin urasta tai yliopisto-opinnoista, niin hänelle on suositeltu, että on realistisempi vaihtoehto sinulle esimerkiksi ammatillinen koulutus. Se toteutuu myös toista kautta, ja se toteutuu siinä, että sitä aihetta ei uskalleta ottaa puheeksi. Se, että jos me ajattelemme, millaisista ammateista esimerkiksi ruskeaihoiset saavat tällä hetkellä representaatio- ja samastumispintaa meidän työmarkkinoiltamme. Nuoret näkevät, ja yksikin poika sanoi minulle, että Ansku ei kyse ole siitä, mitä minä haluan tehdä isona, vaan missä minä saan töitä, missä minun näköiseni ihminen voi saada töitä. Eli tietyllä tavalla kuvasto ja mahdollisuudet, missä he näkevät itsensä kaltaisia esikuvia, on aivan toisenlainen riippuen yhteiskunnallisesta asemasta ja rodullistetusta asemasta, missä he ovat. Nuoret voivat itsekin kutistaa itse omia mahdollisuuksiaan. He ajattelevat, että lähihoitajakoulutus on minulle tutumpi tai turvallisempi valinta. Tiedän, että vaikka äitini työskentelee siinä tai näin. Tässä on sitten se paikka: Se ei ole välttämättä juuri sitä suosittelevaa ohjausta, vaan sitä, että uskaltaako esimerkiksi opo nostaa tämän ilmiön puheeksi keskusteluun nuorten kanssa. Onko meillä rohkeutta ravistella? Me puhumme ohjauksessa sellaisesta tutkivasta orientaatiosta, että me pysähtyisimme ohjattavan äärelle ja kävisimme vähän keskustelua siitä, mille tämä valinta rakentuu. Minkälaisia perusteluja, mielikuvia ja ajatuksia omista mahdollisuuksista tässä on? Tähän kannustaisin myös. Monesti opot näkevät sen tilanteen, mutta heiltä puuttuu ehkä rohkeus tarttua tähän yhteiskunnallisesti haastavaan ilmiöön.
Eric Carver [00:12:24]: Niin, nämähän ovat opintojen ja uraohjauksen ydinkysymyksiä. Kun me tiedämme, että syrjiviä rakenteita on, vaikka etnisyyteen tai rodullistettuun asemaan liittyen, niin puhummeko me niistä? Sallitaanko niistä käytävä keskustelu? Vai normalisoimmeko me vääryyden vaikenemalla tai ohittamalla? Nämä ovat tosi isoja kysymyksiä. Tämä tuli juuri, taisi olla Aalto-yliopistosta. Se oli Hesarin iso juttu arviointiin liittyen. Eli oliko se yli C:n arvosanoja, eli hyvin ylioppilaskirjoituksissa pärjäävät. Ulkomaalaistaustaiset tai sellaiseksi mielletyt saivat huonompia arvosanoja omilta opettajiltaan, mutta eivät sensoreilta, koska sensorit eivät saa nimiä. He eivät tiedä, kenelle meni. Se oli aika pysäyttävää.
Mona Eid [00:13:22]: Oli kyllä. Siinä oli vielä se tuotu esiin, että sitten katsottiin myös koulutuspolkuja niistä, jotka oli ikään kuin arvioitu omilta opettajilta huonommin menestyviksi. He eivät sitten hakeutuneet korkeakouluun yhtä hanakasti kuin sellaiset, jotka ehkä ovat saaneet kannustusta. Kyllähän tuo rakenteellisen ilmiön toi tosi selkeästi esiin, tuo tutkimus.
Eric Carver [00:13:46]: Miten juuri, kun arviointi… Kai siitä on sen verran tutkimuskirjallisuutta, että uskalletaan sanoa, että sillä on aika iso merkitys pystyvyysuskomusten kehitykseen. Eli suomeksi sanottuna, millainen näkemys meillä on itsestämme. Silloin tavallaan se, että jos rakenteet ovat sellaisia, vaikka arvioinnissa, että ne ovat rasistisia tai syrjiviä, niin sitten se vaikuttaa myös minäkuvaan.
Mona Eid [00:14:07]: Ja me emme ehkä puhu tarpeeksi mielestäni, kun me puhumme rasismeista, niin sisäistetystä rasismista myös. Miten se vaikuttaa, se jatkuva ehkä… Tai kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja stereotyyppisestä käsityksestä itsestä. Miten se vaikuttaa omaan, juuri pystyvyyteen tai minäkuvaan ja itsetuntoon. Aletaan ehkä omasta ryhmästäkin ajatella jotenkin negatiivisesti. Mutta erityisesti se vaikuttaa minusta oman potentiaalin näkemiseen. Mutta sitä keskustelua minusta ei vielä kauheasti käydä ehkä julkisesti. Ehkä sitten rodullistetut ihmiset enemmän käyvät keskenään.
Anne-Mari Souto [00:14:48]: Minulla on ollut mahdollisuus haastatella ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita. Olen 16:ta haastatellut, ja vain yksi heistä oli edennyt suoraa polkua peruskoulu-lukio-yliopisto. Siellä on paljon näitä koulutuksen keskeytyksiä, välivuosien viettoa, on haettu ensin vauhtia ammattikorkeakoulusta. Yksi tarina siellä on juuri se, että ei ole uskottu siihen, että itsestä on yliopisto-opiskelijaksi. Eli tietyllä tavalla on joutunut kamppailemaan sen oman, uskon omaan koulutettavuuteen ja myös siihen, että ei ollut esikuvia, että on täytynyt hakea. Se näkyy ehkä välivuosina, hapuiluna ja uskon hakemisena. Eihän siinä välttämättä. Joskus se on ihan hyväkin asia, että se oma valinta varmistuu, mutta kyllä se minusta kertoo myös näistä kysymyksistä, mitä Mona nostit äsken esille.
Mona Eid [00:15:38]: Kun puhutaan vaikka huijarisyndroomasta, niin sitten ehkä juuri tietyille vähemmistötaustaisille, tai ehkä siitä on puhuttu eniten, vaikka työväenluokkakokemuksena, mutta se myös kertautuu tavallaan vähemmistötaustoissa ehkä, se huijarisyndroomailmiö.
Anne-Mari Souto [00:15:54]: Jos saa mainostaa, niin mulla on tulossa tästä Sirpa Lappalaisen kanssa yhdessä artikkeli Kasvatus-lehteen. Kesäkuussa julkaistaan, yliopistokontekstissa.
Mona Eid [00:16:04]: Mahtavaa.
Anne-Mari Souto [00:16:05]: Joo.
Eric Carver [00:16:06]: Mutta ehkä syy, miksi kysyin tästä ennen kuin me menemme tähän yliopistokontekstiin, on se, että on niin, että ei rasismin kokemus koulutusjärjestelmässä, se ei ala, mutta ehkä se ei myöskään pääty siihen yliopiston portille. Mutta mennään nyt sinne yliopistomaailmaan. Mutta halusin vain, että käydään tätä laajempaa kontekstia, koska se myös vaikuttaa, nämä rasistiset rakenteet ja syrjintä siihen, ketkä ylipäätään hakeutuvat yliopistoihin. Se on minun mielestäni tämän keskustelun kannalta tärkeää. Mutta mennään nyt sinne yliopistokontekstiin. Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai -opiskeluun liittyy? Ja jos Ansku aloittaa tästä.
Anne-Mari Souto [00:16:50]: Joo. En malta olla ottamatta siltaa tuosta äskeisestä pointistasi, koska juuri, kun olen haastatellut näitä ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita, niin heillä monella oli se toive, että se rodullistava kohtaaminen lakkaisi tai vähenisi yliopistossa, mutta valitettavasti se on myös siellä osa heidän arkeaan ja opintojaan. Yliopistokontekstissa voisin lähestyä rasismia kolmella tavalla, kolmella tasolla: ehkä arkipäivän kokemuksista, sitten institutionaalisen, rakenteellisen tason kysymyksenä ja sitten epistemologisena, episteemisen, tavallaan tiedon tuottamisen tasolla. Ja kaikkia näitä esimerkiksi siinä aineistossanikin nämä yliopisto-opiskelijat käsittelivät. Totta kai kansainvälinenkin tutkimus tuo näitä esille. Se voi näkyä esimerkiksi arkipäivän kohtaamisissa. Ehkä kärjistyneimmät muodot ja ikävimmät kohtaamiset ovat tapahtuneet sitseillä ja esimerkiksi tutoreiden kohtaamisissa. Eli opiskelijajärjestöille ja tutortoiminnan kehittämiseen minusta on tärkeää myös, että näitä kysymyksiä käsitellään näissä yhteyksissä. Toki on myös ikäviä esimerkkejä ihan luentotilanteista, että opettaja tai professori on saattanut käyttää epäasiallista kieltä ja ihan tosi törkeitäkin, solvaaviakin sanontoja. Ehkä sellainen yleisin kokemus arkipäivän tasolta on se, että näitä opiskelijoita on luultu toistuvasti kansainvälisiksi vaihtariopiskelijoiksi. Heille puhutaan englantia, ja vaikka vastaat suomeksi, niin saatetaan uudelleen puhua vieläkin englantia tai ihmetellä, että hei sori, tämä luento on suomeksi, olet ehkä väärässä paikassa. Eli tällaista mikroaggressioita kohtaavat päivittäin, mikä tavallaan kyseenalaistaa jatkuvasti heidän läsnäolonsa oikeutusta. Sitä, että olet ihan samanlainen yliopisto-opiskelija kuin muutkin.
[00:18:39] Ja ehkä, mikä toinen on myös siellä, että ei ole sellaista valmiutta puuttua, puolustaa kaveria, sellaista liittolaisuutta. Jos tapahtuu jotain joko luentotilanteessa tai vaikka näillä sitseilläkin, heillä on kokemus siitä, että he jäävät yksin. Eli siihen meillä kaikilla on mahdollisuus yliopistoyhteisössä vaikuttaa. No sitten, jos mennään ehkä institutionaalisiin käytänteisiin ja pedagogiikkaan, niin yksi ehkä vahvin kokemus näiden opiskelijoiden kokemuksissa on ollut se, että me yliopisto-opettajat emme aina huomioi sitä, että emme puhu vain valkoiselle yleisölle. Siellä joukossa on monenlaisia opiskelijoita, ja tietyt asiat ja teemat voivat koskettaa eri tavalla eri taustoista tulevia tai eri kokemuksilla ja eri yhteiskunnallisessa asemassa eläviä ihmisiä. Ehkä ikävimpiä kokemuksia on ollut sitten se, että jos opiskelijat ovat ottaneet jälkikäteen yhteyttä tähän luennoitsijaan, niin osa luennoitsijoista on saattanut vaikka suuttua siitä. Eli puhutaan tällaisesta valkoisesta herkkähipiäisyydestä, white fragility. Kollegani Tuuli Kurki on suomentanut sen mielestäni hienosti herkkähipiäisyydeksi. Tähän toivoisin muutosta. Jotta me opimme tunnistamaan tätä valkonormatiivisuutta yliopistojen käytännöistä, mistä Mona tuossa äsken koulujärjestelmän yhteydessä laajemmin puhui, niin tämä edellyttää kyllä meiltä sitä, että me opimme kuuntelemaan ja asetumme keskustelemaan. Nämä ovat ehkä sellaisia, että me tiedostaisimme.
[00:20:07] Ja tästä me ehkä pääsemmekin sellaiseen episteemiseen tasoon. Suomeen on alkanut vihdoin rantautua viimeisten vuosien aikana, vuosikymmenenkin aikana, varsinkin opiskelijajärjestöjen ja aktiivisten opiskelijoiden myötävaikutuksella tällainen decolonize academy -liikehdintä, jossa ravistellaan sitä, että miten koko yliopistoinstituutio on rakentunut kolonialistiselle maailmankuvalle ja valtasuhteille, ja miten me edelleenkin uusinnamme tietynlaista tietoa. Ketkä pääsevät tietäjän asemiin, ja millaista tutkimusta, kenen tuottamaa tutkimusta me opetamme ja siteeraamme, ja keneltä tieto on kerätty? Ja näin poispäin. Eli tätäkin pitäisi herätellä katsomaan: Miten vahvasti tällainen eurosentrismi on läsnä meidän akateemisessa ytimessämme, tiedon tuottamisessa ja siellä? Jos nyt näistä uraohjauksen nimistä sanotaan, niin en voi olla tässä yhteydessä Marcelo Ribeiroa, brasilialaissyntyistä tai Brasiliassa asuvaa tutkijaa, joka on puhunut paljon tästä, että meidän opinto- ja uraohjauksen keskeisimmät teoreetikkomme ovat usein pohjoista globaalia edustavia, valkoihoisia, usein miehiä, jolloin täytyy kysyä, että mitkä näkökulmat ovat paitsiossa, ja mistä tietämyksestä ja ymmärtämisestä me jäämme paitsi. Tämä koskettaa yhtä lailla myös meidän tieteenalaamme ja meidän ammattikäytänteitämme. Kenelle me olemme ne suunnanneet? Kuka niitä teorioita on kehitellyt, ja miten moniäänistä ja moninäkökulmaista tämä on? Näillä kolmella tasolla hahmottaisin tätä rasismia yliopistossa -kysymystä.
Eric Carver [00:21:55]: Mona.
Mona Eid [00:21:56]: Joo, tosi hyvin hahmotettu ja Pajatso tyhjennetty. Minulla tuli mieleen tuosta, mitä puhuit, siitä opiskelijoiden kokemuksesta ja opettajien reagoinnista. Mietin tätä käsiteparia, mistä Jani Toivola usein puhuu, se ainokaisuus ja ainoa huoneessa -tyyppinen tilanne. Kun on niin vähän ikään kuin sitä historiakokemusta suomalaistaustaisista tai Suomessa kasvaneista, ei-valkoiseksi rodullistetuista ihmisistä yliopistossa. Noita tapahtuu ehkä vielä enemmän. Minusta tuntuu, että yliopistossa ainakin itselle tapahtui enemmän kuin aikaisemmin kouluasteilla. Mietin sitäkin, kun meillähän on esimerkiksi tutkimus, oliko se Education at a Glance -tutkimuksen mukaan: Meillä ovat ulkomaalaistaustaiset yleensäkin aliedustettuina, niin kuin me tiesimme tästä aikaisemmasta keskustelusta, aliedustettuna korkeakoulutuksessa. Oliko se niin, että suhteessa siihen väestönosaan, jotka ovat yleensäkään korkeakoulutuksessa 18–25-vuotiaista, vai 24. Heistä kolme prosenttia on korkeakoulussa, kun se väestöosuus on kuusi prosenttia.
Eric Carver [00:23:04]: Aika iso aliedustus.
Mona Eid [00:23:05]: Aika iso aliedustus, ja Suomessa vielä me olemme tosi pienissä määrissä. Ja mitä tämä aiheuttaa itsessään? Sitten kun meille tulee ikään kuin ei-valkoisiksi rodullistettuja opiskelijoita yliopistoon, niin he ovat yleensä kansainvälisiä opiskelijoita. Se on normi ikään kuin siitä moninaisuudesta ehkä. Sitten minulle tuli mieleen kansainvälisyydestä yleensä ja kansainvälistymisestä, että miten yliopistot ehkä, kun tämä yliopistolakikin muuttui lukukausimaksujen suhteen. Kun me otamme niitä EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Miten se toisintaa taas globaalia epäsuhtaa myös. Ehkä me toivomme niitä aasialaistaustaisia, mutta miten sitten mahdollistetaan, esimerkiksi afrikkalaistaustaiset tulemaan yliopistoon. Myös se segregoituu, tavallaan se sosioekonominen asema. Vain kaikkein varakkaimmat pääsevät tänne opiskelemaan sekä Aasiasta että Afrikasta esimerkiksi tai Latinalaisesta Amerikasta: Miten me ikään kuin tässä systeemissä toisinnamme sitä? Minua mietityttää se.
[00:24:14] Ja sitten vielä, mietin vielä sitä KV-opiskelijoiden osalta, sitä kokemusmaailmaa. Olen hirveän paljon kohdannut myös kansainvälisiä opiskelijoita yliopistossa työskennellessäni, joilla myös paistoi kasvoilta tai kokemuksista ikään kuin yksin jäämisen pettymys. Monet jäävät todella yksin täällä Suomessa. Ei puhuta pelkästään ehkä ohjauksesta ja opiskelijoiden tukemisesta, mutta muutenkin sosiaalisesta elämästä. Mielestäni jos me tänne haluamme houkutella kansainvälisiä osaajia, niin tuen pitäisi olla paljon parempi. Ja myös se, että… Nyt minulla katkesi ajatus. Meillä pitäisi olla paljon parempi tuki siihen, että opiskelijat ensinnäkin pystyisivät kiinnittymään suomalaiseen yhteiskuntaan, esimerkiksi kielen opiskelun kautta. Mehän annamme sellaisen kuvan, että kaikki pärjäävät englannilla Suomessa, mutta kielen opiskelun pitäisi olla paljon vahvempaa. Sitten pettymys tulee siinä vaiheessa, kun kansainväliset opiskelijat yrittävät päästä suomalaiseen työelämään. Siinä on hirveä rautaportti, sanotaan. Se ei ole edes lasikatto, vaan se on oikeastaan rautainen ovi. Se aiheuttaa tosi kovaa pettymystä. Se näkyy jo siinä vaiheessa, kun hakee vaikka harjoitteluihin, että on vaikea löytää. Siinä pitäisi yliopistojen tehdä paljon enemmän työtä. Ja myös tunnistaa ne rautaportit siellä, että miten meillä Suomessakin kasvaneet ja syntyneet ei-suomalaistaustaisen nimen omaavat kokevat sitä. Mutta sitten vielä, kun on kieli- ja kulttuurinen pääoma vähän, ei ole samanlainen kuin täällä kasvaneella. Pitäisi vielä enemmän sitä tukea. Jotenkin näitä… Ne ovat minusta välillä tosi koskettavia ja surullisia kohtaloitkin myös, ja me menetämme siinä tosi paljon. Me koulutamme täällä huippuosaajia ja sitten he lähtevät pois, koska ei ole mitään mahdollisuuksia edetä tässä systeemissä.
Anne-Mari Souto [00:26:12]: En malta olla tässä mainostamassa toista meidän opinto-ohjauksemme gradua, Immosen Jarkon työtä, joka on Ericin entinen kollega, ja tekee meille tällä hetkellä väitöskirjaa tästä teemasta. Jarkko kirjoittaa nyt ensimmäisen artikkelin, sekin tulee kesäkuussa ulos. Hän on analysoinut siinä yliopistojen markkinointimateriaaleja, erityisesti niitä opiskelijatarinoita. Millaista kuvaa ja todellisuutta niissä välitetään Suomesta ja Suomessa opiskelusta kansainvälisille opiskelijoille? Ja kyllähän todella ruusunen se tarina on. Esimerkiksi nämä rasismin kysymykset tai hankaluudet kiinnittyä ja asettua osaksi suomalaiseen yhteiskuntaan ja yliopistoyhteisöön. Ne ovat marginaalissa näissä videoissa, että niitä ei juurikaan siellä käsitellä. Sitten se tuleekin ikävänä yllätyksenä tänne tullessa. Ehkä haluan vielä sen tähän sanoa, että tämä koskettaa, ja se on hyvä, kun nostit nuo kansainväliset opiskelijat tähän esille, että se on tärkeä juttu. Mutta se, että miksi minä ehkä… Haluan nostaa myös Suomen sisäisen moninaisuuden, koska minusta jotenkin tuntuu, että varsinkin yliopistokontekstissa monikulttuurisen kasvatuksen ja inklusiivisuuden kysymykset: Niitä ei ole käsitelty läheskään samalla vakavuudella ja moniulotteisuudella, mitä on ehkä tehty perusasteella ja jonkin verran myös toisella asteella.
[00:27:34] Jos me puhumme näistä asioista yliopistokontekstissa, niin siinä ajatellaan, että se jotenkin liittyy tähän kansainväliseen liikkuvuuteen ja tähän ilmiöön. Esimerkiksi minunkin tutkittavani ovat sanoneet, että jotenkin tuntuu, että he eivät tajua, että me olemme jo täällä. Tämä ilmiö on jo täällä. Sitten he sanovat myös, että meillä ei ole, ja he ovat esimerkiksi pyytäneet minulta, että kirjoita suomeksi tästä aiheesta. Sekin liittyy tähän, kun puhuttiin siitä, että miten he ovat kasvaneet läpi tämän suomalaisen peruskoulujärjestelmän ja näin poispäin, ja miten rasismi ja valkonormatiivisuus on heijastunut heidän koulutuspolkuunsa, on ollut se, että koulu ei ole antanut heille välineitä, sanoja nimetä näitä kokemuksiaan. Esimerkiksi ei ole käyty keskustelua rasismista. Ei ole ollut termejä, joilla kuvata omia tuntemuksiaan. Niin siinäkin, että meillä on myös velvoite käydä suomeksi kaikilla kouluasteilla tästä asiasta keskustelua, että yksilöt saavat sanoja, voivat kuvata niitä, tulevat tunnistetuksi, kuulluksi nämä kokemukset. Ja jotta tämä keskustelu menee myös eteenpäin, molemmilla, kaikilla kielillä.
Mona Eid [00:28:33]: Tuo on tosi tärkeä huomio.
Eric Carver [00:28:36]: Kyllä, ja tuossa aikaisemmassa jaksossa, kun puhuttiin tästä, niin siinä totesin, ja se ehkä on syytä todeta uudestaan, että kyllä koen, että yliopistoissa on vähän sellainen… Tiedehän on kansainvälistä, ja ainahan me olemme käyneet vaihdossa ja näin, että eihän täällä nyt mitään rasismia ole. Ja sitten kuitenkin tämä kokemus ihmisille, jotka täällä näissä yhteisöissä ovat ja kokevat sitä: Se on täysin erilainen. Mistä tämä itseymmärryshaaste? Onko se sitä, mikä se oli, herkkähipiäisyyttä vai mistä? Tämä on ehkä liian vaikea kysymys, mutta saatteko sitä yhtään kiinni tästä?
Mona Eid [00:29:18]: Joo. Mietin sitä, että varmaan sekin, että intentiot ovat hyvät, mutta sitten ei tajua, että intentio ei riitä. Silti voi toimia toiseuttavasti, ja sitten ei ehkä sitä havainnoida. Jos ei saa ikään kuin palautetta siitä toiminnasta, niin se ei ikinä muutu. Yksi voi olla se. Sitten mietin, vaikka tietyillä ammattialoilla, myös se itseymmärrys hyväntekijyydestä. Sitten on vaikea ottaa myös vastaan ehkä palautetta, jos ajattelee oman toimintansa jotenkin eettisenä. Varmaan suurin osa toivookin, että toimii oikein, eettisesti ja näin. Se liittyy tähän intentioon. Sitten se on vaikea ottaa myös vastaan.
Eric Carver [00:30:11]: No niin, mennään, no ratkaisuja kai tietoisuuskin ja ymmärrys tuo, mutta mennään tähän, mitä tämä antirasistinen pedagogiikka on, tai antirasistinen ohjaus. Miten te sen määrittelisitte, miten te sitä sanoitatte? Mona.
Mona Eid [00:30:30]: Minun mielestäni se on tosi tärkeää ymmärtää ensinnäkin, minkälaisia rasismeja on olemassa, ja miten rasismit ilmenevät. Puhun rasismeista sen takia, kun rasismin määritelmiä on monenlaisia. Puhun erityisesti tässä nyt, viittaan siihen, mitä Ansku sanoi, että kun me tunnistamme parhaiten sen vuorovaikutuksessa ilmenevän rasismin: mikroaggressiot, vihapuheen ja vihateot, mutta kun rakenteellinen rasismi olisi tässä se tärkein tavallaan, että asiat oikeasti muuttuisivat. Rakenteellinen ja systeeminen taso on ehkä sellainen, mitä ei tuoda esiin. Ja ensinnäkin sen tunnistaminen ja tiedostaminen olisi minusta tosi tärkeää antirasistisessa pedagogiikassa. Ja sitten käytettäisiin sitä tutkimustietoa, mitä meillä on, aika vankkaa tutkimustietoa Suomen kontekstissa. Me emme voi sitä poistaa myöskään johonkin ulkomaiseen kontekstiin. Me käytämme tutkimustietoa, me ymmärrämme rasismin rakenteellisen ilmenemismuodon. Mutta sitten se, miten me voimme muuttaa toimintatapoja? Jotenkin sellainen tiedostaminen näistä normeista. Miten esimerkiksi valkonormatiivisuus rakentuu Suomessa tai suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Ja miten yleensä kaikki normit rakentuvat: heteronormi, toimintakykynormi ja niin edespäin? Sellainen tietynlainen normitietoisuus ja normikriittisyys on minusta olennainen osa antirasistista pedagogiikkaa. Siihen liittyy myös tämä valtapositioiden reflektointi ja yhteiskunnallinen reflektointi. Miten tällaiset positiot, etuoikeudet vaikuttavat meidän toimintaamme muiden kanssa? Ja päätöksentekoon siltäkin kannalta, ketkä me näemme, vaikka ideaalina opiskelijana tai ideaalina työnhakijana. Koska siinä on paljon sellaista tiedostamatontakin vinoumaa, mitä ei ehkä tunnisteta. Ehkä näitä ainakin minun mielestäni antirasistinen pedagogiikka on.
Eric Carver [00:32:34]: Ansku.
Anne-Mari Souto [00:32:35]: Joo, Mona kiteytti kyllä tosi hyvin keskeisiä ajatuksia. Ehkä aina opiskelijoille sanon, että kriittinen havainnointi jatkuvasti siinä läsnä, että kenen maailmasta, todellisuudesta ja näkökulmasta minä puhun. Miten yksiulotteista se on? Miten sitä voisi moninaistaa? Ja samalla tunnistaa myös sen, että oma ajattelu ja toiminta ja oma historia: Se on rajoittunutta. Mutta sitten myös se, että turvallisemman tilan pedagogiikasta puhuitte siinä edellisessä podcast-jaksossa. Se on minusta hirveän tärkeää, että miten pystyn siinä omassa opetuksessani luomaan sellaisen tilan, että siellä olisi mahdollisuutta tuoda moniäänisyyttä, eriäviä näkökulmia, yhdessä viedä sen asian esittelyä ja käsittelyä eteenpäin. Se on minusta hirveän tärkeää. Ja sitten jotenkin se, että meillä olisi rohkeutta keskustella myös näistä vaikeista asioista, rasismista tai eriarvoisuudesta. Meillä on monesti poliittinen korrektius tai arkuus näiden ilmiöiden äärellä. Tai että ei oteta puheeksi, mutta miten Eric tuossa aikaisemminkin sanoit, niin puheeksi ottamattomuuskin on teko. Vaikeneminenkin on teko.
Eric Carver [00:33:45]: Se jos joku on. Tässä maassa ainakin.
Anne-Mari Souto [00:33:48]: Kyllä, kyllä. Jollakin tavalla rohkaista ja vaikka se, että välillä voi tulla virheitä, mutta jotenkin haluaisin luottaa myös sellaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen. Aina voi pyytää anteeksi, ja kun on tahto, niin jotenkin haluan luottaa siihen, että me voimme ratkaista eteenpäin. Sellaista rohkeutta ottaa puheeksi, käydä kriittistä keskustelua, mitä näkökulmia, miten moninäkökulmaista tämä minun opetukseni on. Ja pohtia myös sitä, minkä tyyppisistä asioista, vaikka minulle valkoihoisena opettajana on helppo puhua. Tai jos koen, että kaikilla ei ole minulle helppo, niin voinko minä tehdä, vaikka yhteistyötä joidenkin muiden opettajien kanssa. Millä tavalla näiden erilaisten asemien kanssa voisin omassa opetuksessani vaikka neuvotella, tai miten niitä ottaa huomioon? Tsekkaa myös sen, että omat materiaalit ovat, että ne eivät ole vain valkoihoisten tutkijoiden tuottamaa. Esimerkiksi jos ajatellaan yliopisto-opetusta. Nekin antavat myös samastumisen pintoja, ketkä voivat olla tutkijoita tai akateemikkoja. Ravistella monesta eri ulottuvuudesta omaa ajattelua.
Eric Carver [00:34:53]: Miten sellaisia tiloja tai keskusteluja luodaan, jotka ovat vähemmistöihin kuuluville turvallisia osallistua, mutta myös sitten sellaisia, että niissä sitten, vaikka valkoiseksi miellettävät ihmiset pystyisivät kuuntelemaan ja oppimaan näistä asioista? Kun välillä tuntuu, että ihmiset pelkäävät. Virheitä, mokia, ja sitten jos niistä tulee se call-out niin sanotusti, että tullaan juttelemaan luentojen jälkeen, että hei minua loukkasi tuo mitä sanoit. Sitten voi tulla se puolustautuminen tai oma intentio. ”Hei enhän minä nyt ole, enhän minä nyt halunnut tätä tehdä.” Ja sitten kuulemista ei tapahdu. Minkälaisia ajatuksia teillä on siitä? Miten niitä keskusteluja pitäisi pohjustaa, ja miten niitä tiloja voisi rakentaa niin, että me pääsisimme eteenpäin?
Mona Eid [00:35:53]: Tämä on tosi hyvä kysymys ja vaikea kysymys myös. Tuossa tosi hyvin kuvasit sitä dilemmaa. Paljon on puhuttu myös siitä, mitä tunnetyötä siinä tulee tehdä. Itse kukin myös. Mutta minä myös kannatan tätä tietynlaista armollisuutta ja virheiden tekemisenkin rohkeutta. Meillä on ehkä yleisestikin sellainen kulttuurinen tapa pelätä virheitä. Tämä näkyy tässä keskustelukulttuurissa vahvasti. Se koetaan eripuraksi, jos joku haastaa, tai väittelytilaisuus koetaan eripuraksi. Ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta minun mielestäni esimerkiksi jo se, että jos joku, jos me menemme johonkin sellaiselle, kun esimerkiksi rasismista puhutaan, niin voidaan ihan mielestäni silloin, kun on tilaisuus todeta, että tämä asia herättää kaikenlaisia tunteita. Mutta on tosi tärkeää, että me puhumme näistä asioista, ja rohkeasti myös puhutaan, ja silti toisia loukkaamatta. Ymmärrän tuon call-auttaamisen tavallaan, että se herättää tosi vahvoja defenssejä. Se ei ole tosiaankaan kivaa kenellekään. On pehmeämpiäkin tapoja kutsua keskusteluun, call-in. Mutta sanoisin näin, että voi olla epämukavaa keskustelua, tai siis epämukavaa keskustelua, mutta sen ei tarvitse olla epäkunnioittavaa. Sitten sanoisin näin, kun usein itse teen näitä antirasismikoulutuksia, niin sellaiset kertakoulutukset eivät riitä. Ne ovat vain sellaisia herätteleviä ja voivat ehkä aiheuttaa enemmän myös ongelmia. Koska ei pääse ikään kuin purkamaan sitä, ehkä tunnetta tai epävarmuutta. Se voi mennä väärään suuntaan ikään kuin se, että lyö vain defenssit päälle, eikä halua puhua koko aiheesta. Jotenkin sellainen reflektiivisempi ote ja prosessimaisempi ote voisi auttaa näissä vaikeissa keskusteluissa. Sen takia yliopistokurssit voivat olla ihan tosi antoisiakin, jos on pidempi kurssi, tällaisia keskusteluja käydä. Miten Ansku olet omissa?
Anne-Mari Souto [00:38:29]: Nämä ovat nyt ihan, varoituksen sanana, omia pedagogisia kokeilujani, mutta tämä on tosi tärkeä aihe, ja olen työstänyt tätä paljon. Jotenkin minusta ehkä, toki on myös tutkittu tätä teemaa, mutta nyt ehkä enemmän sellaisia omakohtaisia kokemuksia. Tietysti haastavimpia, mitä ehkä edellisessäkin jaksossa tuli ilmi, niin minulla oli juuri tuossa antirasistinen pedagogiikka. Se on luento yhdellä yhdenvertaisuutta käsittelevällä laajemmalla opintojaksolla. Opiskelijoita nelisen sataa. Se, että miten siinä tilanteessa, kun hybridisti opetetaan, toista sataa on salissa ja loput ovat siellä langoillaan. Millä tavalla siinä rakennat sellaista keskustelukulttuuria, että kaikki kokisivat sen turvallisemmaksi, tai että pystyisivät sanomaan mielipiteitä? Mutta toisaalta sekä siinä että näissä pienemmissäkin opintojaksoissa mielestäni niiden turvallisemman tilan sääntöjen kertaus ja yhdessä keskustelu niistä asioista on tärkeää. Sitten luodaan sellaisia yhteisiä pelisääntöjä. Ja sitten myös metasanoitan sitä, että tämä herättää paljon tunteita. Nämä aiheet ovat joillekin omakohtaisia, joillekin vieraampia. Ja se, että tämä vaatii meiltä tunnetyötä. Sillä metasanoituksella voi kutsua myös monenlaisiin prosesseihin.
[00:39:48] Sitten haluan sanoa kiitosta meidän omille opiskelijoillemme. Meillä on sellainen opintojakso kuin intersektionaalisuus opinto- ja uraohjauksessa. Me käsittelemme siellä sosiaalisiin eroihin ja eriarvoisuuksiin, juuri etnisyyteen, rodullistamiseen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten ne heijastuvat yksilöiden koulutusvalintoihin? Sitten ovat läsnä ohjauksen prosesseissa. Minulla on ollut siellä sellaiset kysymykset heille. Minä sanon ne etukäteen ennen kuin me aloitamme. Siinä on useampi kerta, mikä mahdollistaa tämän prosessin heidän kanssaan. Sitten lopussa pyydän palautetta, että mitkä seikat tässä opetuksessa ja meidän työskentelyssämme tukivat sitä, että koit tämän tilan turvalliseksi osallistua. Entä mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta nämä turvallisemman tilan periaatteet paremmin toteutuisivat? Saan ihan älyttömän hyviä vinkkejä meidän opiskelijoiltamme. Eli tässäkin se, että yhdessä näitä voi miettiä.
[00:40:44] Yksi sellainen asia, mitä minä en ollut itse tajunnut ennen tätä, oli se, että kun nuo teemat tulevat aika yksityiseen, ja osa vaikka seksuaalisuuteen, sukupuoleen, tai rodullistamiseen liittyvistä teemoista ovat sellaisia, että osalle ne ovat tutumpia. Osalle ne ovat ehkä omakohtaisia, mutta he eivät ole tienneet niitä sanoja, käsitteitä. He ymmärtävät ykskaks, että hei minä en olekaan ainoa. Tai sitten joku taas tunnistaa omassa, vaikka ohjauksessaan tai ajatuksissaan aika vahvojakin stereotypioita. Sieltä on tullut toiveeksi sellainen, että pidetään taukoja tarpeeksi, ja sitten se, että sieltä on aina lupa lähteä soittamaan. Silloin, kun jostain syystä tulee liian lähelle tai koskettaa liikaa tai jotain, niin sieltä ei tarvitse pyytää lupaa, että lähden käymään puhelulla tai jotain. Olen toivonut aina, että he tulevat takaisin ja antavat sitten palautetta. Mutta se on ollut sellainen, että silloin voi käydä hengähtämässä, kun syystä tai toisesta se aihe koettelee liikaa tai turhauttaa liikaa.
[00:41:44] Koska siis joillekin nämä asiat ovat vaikka omakohtaisesti niin tuttuja, että ei jaksa enää sitä keskustelua, alkaa suoraan sanottuna veetututtaa. Taasko tämä on tällä tasolla tämä keskustelu vielä? Mutta toisaalta sitten, kun me olemme hyvin erilaista lähtökohdista, niin sitä moninäkökulmaisuutta täytyy tiettyyn määrään sietää. Mutta sitten olen myös sallinut sen, että sitten ei tarvitse aina kuulla sitä kaikkea, että saa lähteä tai näin. Opetuksen hengittävyys oli ehkä sellainen asia, mikä on… En ollut itse sitä tajunnut, mutta kiitän näitä meidän loistavia opiskelijoitamme siinä. Ja juuri se, että sanoitetaan sitä, että nämä voivat olla vaikeita. Me voimme erehtyä, mutta me pyrimme rakentamaan sitä. Se on minulla itse asiassa, juuri Monalle sanoin ennen kuin me tulimme tänne, että tämä on minulla läsnäolo-opetuksena pakollista. Me tiedämme tutkimuksesta. että tämäntyyppisten asioiden puheeksi ottamisen monet opinto- ja uraohjaajat kokevat vaikeaksi. Me siellä teemme harjoitteita, että millä me harjoittelemme ottamaan näitä asioita puheeksi. Haetaan niitä kohteliaita, kunnioittavia puhetapoja vaikeiden asioiden kohtaamiseen ja tehdään ohjausharjoitteita. Täytyy tehdä oppituntisuunnitelmia ja näin poispäin. Se on ollut yksi tapa, miten olen lähtenyt näitä turvallisemman tilan, yhdessä keskustellen, hakea pelisääntöjä, mutta myös metasanoittamaan sitä, että tämä on epävarmaa. Minä voin mokata ja olen antanut erilaiset palautekanavat ja pyydän sekä nimellä että nimettömänä sitä. Osa tehtävistä… Voi myös sanoa julkisesti siihen. Kaikki eivät halua osallistua yhdessä keskusteluun. Sitten on Padletit tai jotkut muut alustat käytössä. Sellaista monikanavaista palautetta siihen. Mutta se on vähän eri asia silloin, kun niitä opiskelijoita on 25–60, versus sitten 400. Niin, että tämäkin on…
Eric Carver [00:43:38]: Mutta keinoja siis on. Pitää olla siis rohkeutta myös luoda tila ja kestää epävarmuus. Ja se, että se ei aina välttämättä mene maaliin. No, me olemme jo itse asiassa tätä kysymystä tässä pitkästi jatkaneet, mutta ehkä vielä, jos haluatte jotain erityisesti nostaa esiin, niin miten tämä antirasismin edistäminen on käytännössä… Ansku puhui siitä jo pitkästi, ja Monakin otti kiinni. Mutta onko jotain vielä näin turvallisen tilan sanoittamisen, metapuheen, tämän hengittävyyden, saa poistua, saa tulla takaisin: Onko jotain vielä sellaisia käytännön juttuja, mihin voitaisiin tarttua?
Anne-Mari Souto [00:44:26]: Kyllä sanoisin sen, että se decolonize academyn liikehdinnän materiaalit siitä, varsinkin yliopistossa, että mitä me pidämme tietona, tietämisen väärtinä, kenen tuottamaa se on, ketä me tutkimme ja mihin me sitä yleistämme, ja miten moniäänistä se on. Kyllä sen näkisin, että se olisi yksi keskeinen yliopistojen haaste näissä kysymyksissä. Anna Rastas kumppaneineen on kirjoittanut tästä. Esimerkiksi Kasvatus-lehdessä on ollut hyviä juttuja tästä. Kyllä jotenkin näkisin, että siinä on yksi meidän iso asiamme. Samat asiat kyllä kohdistuvat meidän muuhunkin, ihan peruskouluun. Tämän valkonormatiivisuuden ja eurosentrismin ravisteluun. Se on yksi keskeinen. Ja sitten samastumisen, keitä me pyydämme vierailijoiksi. Tällaisilla pienillä asioilla voi tehdä itse asiassa aika paljon.
Mona Eid [00:45:19]: Ja yleensäkin, että joku tällainen toimi olisi kirjattuna tasa-arvon yhdenvertaisuussuunnitelmissa. Konkretia, että miten voidaan edistää antirasistista tai dekolonialistista pedagogiikkaa. Eihän sen tarvitse olla maata syleilevää, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman, mutta että se ei olisi vain pelkästään tilaisuuksien järjestäminen. Se olisi rakenteellistakin muutosta. Mietin sitä myös silloin, kun itse olin yliopistolla töissä, että miten vaikka seurattiin hyvinvointia, ja miten siellä pystyttäisiin ottamaan huomioon paremmin vaikka vähemmistötausta. Miten saamme siitä tietoa, ja minkälaista tukea sen perusteella pystyttäisiin tarjoamaan? Näitä konkretioita olen miettinyt kyllä paljon. Hyvinvoinnin osalta minun mielestäni yhdenvertaisuudesta pitäisi puhua paljon enemmän, niistä yhdessä. Ei toista ilman toista.
Anne-Mari Souto [00:46:24]: Kysymys ehkä vielä näistä yliopistojen palveluistakin, että kenelle ne on suunnattu. Mikä se normi on siellä? Ainakaan muutama vuosi sitten, nyt en ole katsonut, mutta esimerkiksi YTHS:n palveluista en esimerkiksi mielenterveyden kohdalta huomannut, että syrjintä ja rasismi voisi olla yksi syy hakeutua palveluihin. En tiedä myöskään opinto- ja uraohjauksen palveluista: Onko siellä esimerkiksi rasismin kysymykset yksi, joissa voi hakeutua? Sillä on merkitystä, kun monella on kokemus siitä, että tämä valkonormatiivisuus puskee niin vahvasti läpi, että näitä asioita ei käsitellä. Jos sitä ei ole mainittu siellä, niin se ei vahvista sitä uskoa, että minä tulen kuulluksi, minun kokemustani ymmärretään, sitä ei vähätellä. Sitä halutaan oppia, jos ei tiedetä siitä asiasta. Niillä on sinänsä tosi iso merkitys.
Mona Eid [00:47:14]: Joo, siinä ehkä näkyy, että esimerkiksi sellaista järjestöä kuin Students of Colour tarvittiin vertaistukeen, koska eivät ole näkyvänä ne rakenteet, jotka toisivat esiin sitä, että tällaista tukea olisi tarjolla. Ei edes sitä välttämättä ole hirveän selkeästi näkyvillä, että mitä tapahtuu, jos kokee häirintää tai epäasiallista käytöstä, koskien rasismia esimerkiksi. Puhutaan ehkä yleisesti kyllä häirinnästä ja näin, mutta ehkä eksplisiittisemmin pitäisi niitä sanoja käyttää myös. Meillä on vähän pelkoa myös käyttää tiettyjä sanoja.
Eric Carver [00:47:49]: Niin, että minkälaiset asiat ovat normeja. Mikä on suunta, mihin yhteisö haluaa mennä? Mitkä ovat ne prosessit, joilla asioita voidaan ottaa puheeksi, ja ihan käytännössä, keneltä saa tukea? Tämä on tietysti iso… Meidän koko palvelujärjestelmässämme eri koulutusasteilla on nimenomaan se, että tuleeko henkilö nähdyksi ja kuulluksi, vai tuleeko sellainen kokemus, että menin väärälle tiskille, väärään palveluosoitteeseen. Minun ongelmani on väärä, minä olen väärä, ja sitten ei mennä enää toiste. Eli syntyy tavallaan kynnyksiä, jotka ovat sisäisiä myös, mutta ne tulevat aidoista kokemuksista, tietynlaisesta torjunnasta. Ei ole tullut nähdyksi tai kuulluksi. Ne ovat aika iso juttu minun mielestäni. Mennään vähän niin kuin, ei niin, että emme olisi isoista asioista puhuneet, mutta ehkä vähän lavennetaan näkökulmaa vielä tässä lopuksi. Miten teidän mielestänne opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä laajemmin? Toki antirasismi on tänään se meidän aiheemme, mutta onko jotain sellaisia, millä ylipäätään yhdenvertaisuutta voitaisiin vahvistaa? Mona.
Mona Eid [00:49:08]: Oikeastaan vähän me sivusimmekin, kun me puhuimme vaikka näistä eri valtapositioista ja etuoikeuksista. Jos me katsomme, vaikka näitä yhteiskunnallisia valta-asemia, niin me voimme katsoa erilaisia normeja, joita meillä näkyy yliopistossa, ei pelkästään sitä valkoisuusnormia. Sillä tavalla sitä linssiä voi laajentaa. Minulle tuli nyt ehkä se. Ja sitten kun me tiedämme, että koulutus on vahvasti periytyvä asia, niin sosioekonomisen taustan merkitystä ei voi olla liikaa ehkä korostamatta myöskään. Miten me sitä taklaamme? Sehän tarkoittaa sitä, että pitäisi jo aikaisemmilla koulutusasteilla paljonkin sitä taklata, koska yliopisto on vasta vähän sellainen end product siitä. Tällaisia asioita mulle tuli mieleen. En oikein osaa sanoa. Mitä sinulle tulee?
Anne-Mari Souto [00:50:12]: Niin, itse tiedän, että esimerkiksi meillä Itä-Suomen yliopistossa uudistettiin yhdenvertaisuutta edistävää ja kaikkia näitä prosesseja. Häirintäohjeistuksia. Rasismi on siellä mainittu ja näin poispäin, mutta ehkä suurin haaste on siinä, että ihmiset tietäisivät ja eksyisivät intrassa niille sivuille ja oppisivat ne prosessit ja kaikki. Se on ehkä siinä, että koko yliopistoyhteisö kokisi ne omaksi työtehtäväkseen, ja että ne eivät olisi vain niitä papereita siellä jossain, vaan että ne olisivat oikeasti elävää käytäntöä. Se kyllä vaatii yhdenvertaisuudesta keskustelua laajemmin, että ihmiset kokisivat, että tämä on osa työtäni. Aiemmin jo tuossa vähän sivuttiin tätä, ja jäin tässä miettimään, että ehkä siinä, missä joskus vaikka yläkoulun yhteydessä kritisoidaan sitä, että aineenopettajat ovat vain kiinnostuneita opettamasta aineestaan, mutta he eivät ehkä koe, vaikka tällaisia ohjauksellisia kysymyksiä, mitkä itselle ovat tärkeitä. Tai että laajemmin läpäiseviä kasvatuksellisia periaatteita, vaikka juuri yhdenvertaisuutta tai kestävää kehitystä tai tämän tyyppisiä teemoja. Minusta tuntuu, että se on vielä pahempaa yliopistossa. Me teemme vielä enemmän sen oman substanssimme opettamisen ja tutkimuksen parissa töitä. Meiltä vaaditaan myös aika paljon sitä, ja puhutaan koko ajan resursseista ja leikkauksista ja tästä kaikesta. Kyllä se on myös johdon kysymys, missä määrin nämä nähdään ja tuodaan meidän kaikkien työntekijöiden agendalle, että nämä koskettavat myös meitä ja nämä ovat osa meidän yliopistoyhteisöämme ja meidän yhteistä työtämme. Jollakin tavalla käydä entistä vahvemmin sitä keskustelua eri foorumeilla.
Eric Carver [00:52:03]: Niin. Aikaisemman jakson vieras sanoi, että tuntuu välillä, että tämä keskustelu yhdenvertaisuudesta on spesialistien juttu. Spesialistit keskenään puhuvat, käyttävät hienoja sanoja: valkonormi, normatiivisuus tai tällaiset. Sitten muut ovat niin, että no mutta meillä on hoidossa, että Ansku ja Mona hoitavat nämä meillä, ja me muut tässä teemme näitä meidän hommiamme. Ja nyt en mitenkään syyllistä teitä siitä, että te olette tämän alan erityisasiantuntijoita, vaan se, että onko tämä vielä sellainen jokerilyöjien laji.
Mona Eid [00:52:44]: Niin, tuo on hyvä huomio. Toivoisin, että se ei olisi, koska toivoisin, että siinä olisi kynnys laskenut nyt näiden vuosienkin myötä. Mutta kyllä se valitettavasti ehkä näyttää siltä edelleen, että se vähän ulkoistetaan, ja ehkä se on vähän marginaaliasia, vaikka se on minusta aika ytimessä kaikessa, vaikka yhteisön rakentamisessa, nämä teemat. Minä toivoisin, että tämä olisi enemmistöjen asia. Esimerkiksi juuri romanityöstä, historiasta olen oppinut sen, että eihän esimerkiksi romanien kansalaisoikeuksia: Ne eivät edistyneet ennen kuin valtaväestökin oli mukana. He tykkäävät käyttää pääväestösanaa, niin pääväestö oli mukana. Ei vähemmistö voi ajaa vähemmistön asioita pelkästään. Siinä pitää olla kaikkien. Me kaikki voitamme siinä. Mielestäni rasisminvastaisuutta tai antirasismia on tosi tärkeää käsitellä myös väestösuhteiden näkökulmasta. Se, että meillä on hyvinvoiva yhteiskunta, niin se on kaikille turvallinen. Mutta kun segregaatio kasvaa, niin se tarkoittaa, että se on, kaikille alkaa olla turvatonta. Jotenkin siitä näkökulmasta. Yhteisö myös. Mitä paremmin meillä on sitä koheesiota, joka voi olla myös vaikeaa. Konflikteja totta kai tulee myös. Mutta se, että ollaan jotenkin sitoutuneita toisiimme. Hyvää tarkoittaen, mutta silti sieltä tulee virheitä totta kai. Sellainen halu on tosi tärkeä kuitenkin.
Anne-Mari Souto [00:54:14]: Joo, ja minusta se olisi näin joensuulaisena, ja monelle tulee Joensuun skiniongelma mieleen, niin jotenkin toivon, että sitä virhettä ei toistettaisi, että yliopistot heräävät vasta sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, tai vasta kun joku SOCO edunvalvontajärjestönä nostaa näitä keissejä esille. Jollakin tavalla tähän, tämä on jo nyt osa yliopistoa, ja että koettaisiin tämä. Hienosti tuossa sanoitit noita asioita, että ei tarvitsisi kenenkään kokea mitään tosi ikävää. Varmasti kokee, en halua yhtään väheksyä sitä, mutta jollakin tavalla, että ei sen käristyneisyyden kautta, että tämä vasta koskettaa, vaan jotenkin nähtäisiin jo ennakoivasti ja jatkuvana meidän yhteisenä kysymyksenämme.
Eric Carver [00:54:55]: Niin, ja ehkä sitten, kun minäkin uskon, että meillä on ne hyvät intentiot yliopistoyhteisössä pääosin, niin sitten on rohkeus ja myös nöyryys lähestyä, että no mitä se tarkoittaa, jos me haluamme turvallisen tilan luoda. Miten me pystymme kriittisesti omia kokemuksia ja valtapositioitamme ja etuoikeuksiamme tarkastelemaan ja ymmärtämään sen, että meidän oma kokemuksemme ei ole yleistettävissä. Lopulta ainoa tapa ymmärtää toista on toisen kuunteleminen. Vielä yksi iso kysymys. Kiitos ja anteeksi, miten se nyt menee. Olen tätä kysynyt paljon tällä tuotantokaudella, ja tavallaan te olette aika paljon näihin jo ottaneetkin kantaa, mutta joitakin ehkä kiteytyksiä vielä kutsun teitä miettimään. Kun te katsotte yliopistokoulutuksen tulevaisuutta vähän pidemmälle, sanotaan 5–10 vuotta eteenpäin, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla liittyen antirasismiin? Tai laajemmin yhdenvertaisuuteen yliopistokoulutuksessa? Minkälaisen yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte itse tehdä töitä? Ja Ansku tällä hetkellä yliopistokontekstissa siellä UEF:ssa, kun tekee hommia, niin Ansku, voit aloittaa.
Anne-Mari Souto [00:56:18]: Joo. Ehkä lyhyesti vain toistan sen, että edelleenkin haluaisin nähdä, että me vähän koettelisimme, kenen tuottamaan tietoa ja mitä näkökulmaa me uusinnamme, ja miten moninäkökulmaista se on. Mutta kyllä haluaisin nähdä, että meidän yliopistomme olisi jatkossa yhä moninaisempi: sekä meidän rekrytointimme, henkilöstön osalta että meidän opiskelijoidemme osalta. Edellinen hallitus käynnisti työn yliopisto- ja korkeakoulutuksen saavutettavuudesta. Toivoisin, että sitä jatketaan. Ja miten Mona sanoi, että kaikkeahan yliopisto ei voi tehdä, vaan se kattaa koko tämän meidän koulujärjestelmämme. Mutta me tällä hetkellä tiedämme, että esimerkiksi maahanmuuttotaustaisten ihmisten keskuudessa. Elina Kilpi-Jakonen on tehnyt tästä Turun yliopistossa tutkimusta. Siellä on paljon koulutusintoa ja koulutusoptimismia. Mutta toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Saksassa, niin tämä ei käänny Suomessa akateemisesti kunnianhimoisiksi koulutusvalinnoiksi. Mistä kaikesta tämä on kiinni, ja millä tavalla me voimme tähän tehdä muutosta, että yliopistokoulutus olisi oikeasti saavutettavaa, ja ihmiset kokisivat sen myös itselleen mahdolliseksi. Nämä olisivat sellaisia isoja asioita, mihin toivoisin, että tätä keskustelua käytäisiin. Toivon myös, että meidän yliopistomme olisi kansainvälisempi, mutta myös sisäinen moninaisuus ja suomalaisuuden moninaisuus tunnistettaisiin yhä vahvemmin, ja käytäisiin tätä keskustelua. Sitten kyllä haluan myös antaa arvoa sille tiedolle ja tutkitulle tiedolle ja sivistykselle, mutta että sivistys nähtäisiin moninaisemmin synnytettynä. Se olisi ehkä se yliopisto, jonka eteen haluan tehdä töitä ja toivon, että moni muukin kokisi sen.
Mona Eid [00:58:01]: Noihin sanoihin ei voi kuin yhtyä, että juuri samat asiat, epistemologia, mutta myös moninaisuus siellä paikan päällä. Nämä ainokaiset kokemukset vähenisivät, niin se olisi tosi tärkeää. Ei tuohon voi muuta lisätä. Hyvin kiteytetty.
Eric Carver [00:58:22]: No sitten viimeisen kysymys, ja se on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Mona.
Mona Eid [00:58:30]: Niin, lukuvinkki. Tämä on ehkä vaikein kysymys.
Eric Carver [00:58:34]: Olen yllättynyt siitä, että monet vieraat sanovat, että tämä on vaikein kysymys.
Mona Eid [00:58:37]: Jos pitää yksi valinta. Minulla miljoona olisi.
Anne-Mari Souto [00:58:41]: Minulla on kolme.
Mona Eid [00:58:42]: Itse asiassa minäkin ajattelin juuri kolmea. Ensinnäkin sanoisin ensimmäisenä sen, että minusta on tosi tärkeää lukea myös fiktiivisiä teoksia. Ne avaavat maailmoja vähän eri tavalla kuin tietokirjat. Usein koulutuksissa sanoin sitä, että altista itseäsi erilaisuudelle ja pois viiteryhmistä. Minun yksi viime aikojen pysyttävin lukukokemukseni oli Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet. Se on tosi monitahoinen kirja. Siinä oli kirjallinen mysteeri, mutta se käsitteli samalla kolonialismia, rasismia ja kulttuurien välissä elämistä. Se oli vain niin monitasoinen, että heti kun lopetin sen kirjan, niin teki mieli lukea se uudestaan, koska en ehkä heti hiffannut kaikkia juttuja siellä. Se oli yksi. Mutta sitten, jos me puhumme näistä teemoista, joista tänään on puhuttu vielä lisää, niin ehkä tietokirjoista… Tykkään lukea bell hooksia. Mitä tahansa hän kirjoittaa, mutta esimerkiksi sellainen kuin… Mikä se nimi oli? Writing Beyond Race: Living Theory and Practice. Siinä oli sellaisia esseitä, miten hän näkee rasismin ja rodullistumisen teemat. Siinä oli populaarikulttuuriakin. Sitten vielä yksi Suomen kontekstista, mitä ei ehkä muisteta. Tai siis ehkä monet muistavat, mutta Umayya Abu-Hanna on puhunut minusta näistä kysymyksistä aika kauan jo, ja hänhän päätyi sitten muuttamaan pois Suomesta, mutta esimerkiksi sellainen teos kuin Multikulti: Monikulttuurisuuden käsikirja on minusta erittäin kriittinen ja hyvä antirasistinenkin teos, vaikka monikulttuurisuuskäsitettä siinä käytetään. Minusta olisi kiva muistaa myös hänen tuotantoaan tässäkin maailmantilassa.
Eric Carver [01:00:30]: Ansku.
Anne-Mari Souto [01:00:33]: Minulle yksi tärkeimpiä on ollut, mitä käytän myös paljon opetuksessa, on Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen. Sitä suosittelen aina meidän opiskelijoillemme. Sitten yksi uusi suosikki on myös Alice Jäsken ja kumppaneiden kirjoittama Mixed Finns -kirja. Sitä voin suositella myös lämmöllä. Ja sitten ehkä yliopistokontekstiin, niin Robin DiAngelo on kirjoittanut sellaisen kirjan kuin Nice Racism, kuinka progressiiviset, valkoiset, akateemiset ihmiset uusintavat rasismia. Se on ehkä meille yliopistokontekstiin. Toivon mukaan antaisi avaimia vähän reflektoida omaa toimintaa.
Eric Carver [01:01:16]: Hei, paljon kiitoksia teille molemmille, kun tulitte vieraaksi. Olen iso fani teidän työllenne ja arvostan sitä valtavasti. Kiitos kun tulitte.
Mona Eid [01:01:19]: Kiitos kutsusta.
Anne-Mari Souto [01:01:26]: Kiitos.
[äänite päättyy]