Helsingin yliopisto
Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja miten siihen liittyy jungilainen psykologia?
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti ja työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteen ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta. Vuonna 2024 Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen.
________________
Lämmin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta! Podcastin mahdollisesta neljännestä tuotantokaudesta päätetään myöhemmin. Palaute ja kehittämisideat ovat tervetulleita. Niitä voi lähettää osoitteeseen eric.carver @ helsinki.fi
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 48. ja kolmannen tuotantokauden 16. ja viimeinen jakso.
Jakson aiheena on Opinnäytetöiden ohjaus, työnohjaus ja ohjauksen ydin. Vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja ja yliopistonlehtori Kimmo Helsingin yliopiston Kielikeskuksesta.
Jakso ja tekstivastine on julkaistu 8.5.2024. Jakson pituus 55 minuuttia.
Eric Carver [00:00:00]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden kuudennentoista ja viimeisen jakson vieraana on filosofian tohtori, dosentti, työnohjaaja Kimmo Svinhufvud. Hän toimii äidinkielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kielikeskuksessa. Kimmo on paneutunut ohjaukseen tutkijana, opinnäytteiden ohjaajana, kirjoittamisen opettajana, työnohjaajana ja tietysti myös ohjattavana. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kirjoittamisesta ja opinnäytteen ohjaamisesta. Vuonna 2024 eli tänä vuonna Kimmo palkittiin Suomen tietokirjailjat ry:n tietokirjailijapalkinnolla. Svinhufvud on Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen. Kiitos kun tulit vieraaksi, Kimmo.
Kimmo Svinhufvud [00:01:14]: Paljon kiitoksia. Oli tosi kiva tulla.
Eric Carver [00:01:17]: Puhumme tänään Kimmon kanssa erilaisista ohjauksen muodoista ja ohjauksesta työmenetelmänä. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä opinnäytetöiden ohjauksessa? Miten tuetaan gradunsa tai väitöskirjansa kanssa jumiin jäänyttä? Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? Miten rakennetaan hyvä ohjaussuhde? Minkälaiset asiat yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Mikä on ohjauksen ydin? Ja kysymys, johon odotan itse kovasti vastausta: miten siihen liittyy jungilainen psykologia? Näihin aiheisiin mennään Kimmon kanssa. Ensinnäkin tosi paljon kiitoksia sinulle, että sain sinut vieraaksi tähän viimeiseen jaksoon tällä kaudella. Sinulla on juuri tullut uusi kirja nimeltä Ohjauksen ydin. Miksi halusit kirjoittaa tästä teemasta?
Kimmo Svinhufvud [00:02:11]: Olen tietysti ollut kiinnostunut ohjauksesta jo kauan, että se mielestäni on yliopistotyön aika keskeinen muoto, ohjaus, tietenkin. Olen lähestynyt sitä tutkijana. Väitöskirjani käsitteli gradun ohjausta ja graduseminaareja. Sitten olen tutkinut opintopsykologin vastaanottoa, ja olen tietysti itse ohjannut vähän eri tavoin, ja niin kuin sanoin, ollut myös ohjattavana. Sekin aina on vuosien varrella askarruttanut. Olen saanut paljon hyvää ohjausta, mutta silti aina joskus oli sellainen tunne, että mitä tässä oikein tapahtuu. Samoin olen itse, en nyt pidä itseäni ehkä ihan kaikkein surkeimpana ohjaajana, mutta silti monesti ohjaustilantessa on olo, että mitä tässä oikein tapahtuu, olisiko minun pitänyt toimia jotenkin toisin. Se on sellainen asia, joka askarruttaa aina. Joskus ehkä 2019 tai jotain sellaista päädyin ohjaamaan muutamaa opinnäytettä. Osassa niistä aihe oli minulle hirveän vieras, päädyin vain ohjaamaan niitä. Minulle tuli tunne, että halusin oppia itse lisää ohjauksesta taas, ja luin sitten kirjallisuutta. Vaikka olin lukenut sitä aikaisemmin, luin silloin coaching-perinteeseen liittyvää kirjallisuutta. Rupesin tekemään paljon muistiinpanoja. Jossain vaiheessa muistiinpanoja alkoi olla tosi paljon, ja minulle tuli olo, että no, pitäisköhän minun kirjoittaa tästä kirja. Olin kirjoittanut jo aikaisemmin kirjoja, ja tykkään siitä. Aina sitä miettii, että mistä syntyisi hyvä kirja. Se tuntui mahdolliselta aiheelta. Vuotta myöhemmin, 2020, aloitin työnohjaajaopinnot itse, päädyin opiskelemaan tai päätin opiskella työnohjaajaksi. Niiden opintojen myötä aktivoitui se sellainen pohdiskelu, kaikki isot kysymykset, että voiko ihmisiä ohjata samalla tavalla, jos he haluavat eri asioita, ja tällä lailla. Niissä opinnoissa piti tehdä lopputyö. Sain idean, että mitä jos tekisinkin kirjan lopputyöksi. Se oli tietysti vähän iso lopputyö sinällään, tarpeettomankin iso, mutta hassua oli se, että ensimmäinen kirjani, Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, oli kirjoittamisen opintojeni lopputyö. Olin kerran tehnyt jo sen sillä tavalla. Kun sen tekee osana opintoja, se tuo struktuuria siihen tekemiseen, että pitää esitellä sitä ideaa muille ja saa kommentteja. Se nivoutui mukavasti opintoihin, ja sitten tuli lopulta kirja.
Eric Carver [00:04:42]: Onko se vähän niin kuin välitilinpäätös, jossa yhdistyy tuore työnohjaajakoulutuksesi ja se pidempi opinnäytetöiden ohjauksen tutkimus ja intressi?
Kimmo Svinhufvud [00:04:52]: Ehkä se jonkinnäköinen välitilinpäätös oli, mutta minusta tuntuu, että kirjat ovat aina välitilinpäätöksiä, jonkun ajatteluprosessin loppuun saattaminen. Minä ainakin kirjoitan niitä aina myös aika paljon itselleni niin, että yritän koota ajatuksia. Ehkä jollain tavalla kyllä noin.
Eric Carver [00:05:15]: Sinulla on pitkä tausta opinnäytetöiden ohjauksesta, ja esimerkiksi kirjasi Gradutakuu on myös tämän genren klassikkoteos. Minkälaiset asiat ovat tärkeitä nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksessa? Varmaan mikä monia ohjaajia kiinnostaa erityisesti vielä on se, että mitä sitten tehdään, jos ohjattavalla jää opinnäytetyö vähän jumiin tai lukkoon. Minkälaisia asioita sinulle tulee tähän mieleen?
Kimmo Svinhufvud [00:05:44]: Pitää sen verran vielä korjata, että en ihan hirveästi ole ohjannut opinnäytteitä varsinaisena ohjaajana. Jonkun verran kyllä, mutta toimin kielikeskuksessa opettajana, että meillä ei ole omia opiskelijoita, jotka tekevät graduja. Välillä olen ohjannut joitain graduja ja väitöskirjoja, mutta ensisijaisesti olen ohjannut vähän erilaisessa kontekstissa. Minulla on ollut gradukursseja ja väitöskirjakursseja. Joskus yritin laskea, kuinka paljon siellä on ollut opiskelijoita yhteensä, mutta niitä on ollut satoja. Olen sillä tavalla ohjannut tosi monen eri alan opinnäytteen tekijöitä ja myöhemmin työnohjaajana myös. Siinä näkee ehkä vähän eri tavalla. Se ei ole yhtä pitkä, koko sen prosessin jatkuva ohjaussuhde, mutta näkee paljon eri alojen ihmisiä, erilaisia opinnäyteprosesseja, ja rupeaa hahmottamaan sitä, mitä eroja on, mitä yhtäläisyyksiä on. Sitä kokemusta minulla on aika paljon. En ajattele missään nimessä sillä tavalla, että jotenkin tietäisin, miten ohjataan. Ajattelen niin, että vaikka ne väitöskirja- ja gradukurssit, mitä olemme pitäneet, tai sitten työnohjaus, ne täydentävät muuta ohjausta. Itselleni iso vaikuttaja oli joskus, kun luin norjalaisen kasvatustieteilijä Olga Dysten ja tutkijakumppaneiden kirjoittaman jutun, jossa he hahmottelivat opinnäytteen ohjausta kolmiosaisena, että tarvitaan kolmea ohjauksen muotoa opinnäytteen ohjauksessa. Yksi on henkilökohtainen ohjaus ohjaajalta, jossa päästään tutkimuksen konkreettisiin kysymyksiin ja käydään läpi käsikirjoitusta ja näin. Sitten on muodollinen ryhmäohjaus, joka on tutkijaseminaari tai graduseminaari. Sekin on tärkeä, koska siellä viestitään omaa tutkimusaihetta muille ja opetellaan alan kommunikaatiota ja hahmotetaan omaa identiteettiä asiantuntijana ja tutkijana. Sitten tarvitaan myös kolmas taso, ja se on vapaamuotoinen ryhmäohjaus. Siinä on oleellista se, että ohjaaja, sekin on siis ohjaajan tai opettajan johdolla, mutta tämä ohjaaja ei esimerkiksi arvioi opinnäytettä tai muutenkaan. Tätä ajattelen tekeväni tietyllä tavalla, että tarjotaan sellainen… Koska jos ajatellaan väitöskirjaprosessia tai graduprosessia, niin ovathan ne aika pitkiä, ja siihen tulee monenlaisia juttuja, mitä pitää jo jäsentää siinä prosessissa. Sille tarvitaan mielestäni myös foorumi. Olen joskus oppinut sellaisen käsitteen, en ole ihan varma, keneltä se tulee, tuleeko se Bionilta vai mistä se tulee, mutta sellainen käsite kuin purkuryhmä. Jotta ryhmä voi toimia, tarvitaan rinnakkaisrakenne, missä jupistaan ja napistaan, tavallaan puretaan sitä. Jos ajattelen vaikka työnohjaajaopintojani, niin siellä oli pienryhmät, joissa käydään keskustelut, että miksi meidän pitää tehdä tämä juttu. Se on tärkeää sen varsinaisen ryhmän toiminnan kannalta, että on tällainen foorumi. Tietyllä tavalla nämä kurssit ja työnohjausryhmät ja työnohjaus ylipäätään täyttävät tällaista funktiota. Sitten se kysymys, että miten ohjataan väitöskirjaa tai gradua, varsinkin jos se jotenkin jumittaa. Sanoisin, että yritykseni on nimenomaan, että sitä ei ohjata, vaan sitä yritetään tehdä. Se on tekemisen kautta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin tekemisestä, yritetään konkreettisesti tehdä. Muutamasta elementistä se koostuu, että esimerkiksi väitöskirjakursseilla ja gradukursseilla suunnitellaan tekemistä, suunnitellaan tekstiä. Sitä pilkotaan palasiksi, konkreettisiksi mahdollisiksi tehtäviksi. Se rakentuu sosiaalisesti sillä tavalla, että on muita ihmisiä, jotka tekevät sitä samaa, ja voi peilata sitä ja saada hyviä ideoita, oppia muilta. Sitten vielä neljäs elementti on se konkreettinen kirjoittaminen, jonka kautta opinnäyte lopulta valmistuu. Sitä kirjoittamistakin lähestyn niin, että kirjoittaminen ei ole monoliittinen juttu, vaan sitä on helppo lähestyä harjoitusten ja pienten konkreettisten kirjoitustehtävien kautta. Tehdään vaikka tiivistelmä, mietitään argumenttia. Ohjaaja voi kyllä halutessaan myös tehdä näin, että annetaan opinnäytteen tekijälle pieniä, konkreettisia tehtäviä, joita hän suorittaa. Tämmöinen varmaan toimii tilanteessa, jossa on haasteita esimerkiksi.
Eric Carver [00:10:49]: Tässä kun väitöskirjatutkijoiden ohjaus on ollut teemana ja tälläkin kaudella sitä sivuttu, niin yksi teema, mistä on paljon puhuttu, on nimenomaan se, minkä tuossa oikeastaan hienosti käsitteellistit, että ohjauksen kokonaisuus on laajempi kuin se ohjaussuhde pääohjaajan kanssa. Tästä on mielestäni tultu yhä tietoisemmiksi. Tohtorikoulutus ei voi nojata yksinomaan siihen mestari-kisällimalliin, vaan siihen tarvitaan yhteisöllinen taso. Purkuryhmä oli nyt minulle uusi, mutta tämä varmaan on itse asiassa aika monessakin haastavassa asiantuntijatyössä, mitä väitöskirjatutkimuskin on. Niin kuin Kirsi Pyhältö sanoo, oppiminen voi olla joskus kivuliaan vaikeaa. Että on semmoisia tiloja ja paikkoja, joissa voi sitä prosessia katsella ilman, että on tulosvastuuta suhteessa vaikka ohjaajaan.
Kimmo Svinhufvud [00:11:45]: Juuri näin minä ajattelen. Tulee erilaisia jännitteitä siihen, kun on oman alan asiantuntijan kanssa tekemisissä. Ajattelen juuri näin, että se on laajempi se rakenne. Se on ihan ajankäytöllinenkin kysymys, että mihin esimerkiksi yksittäinen ohjaaja pystyy ylipäätään venymään. Mielestäni siinä pitää olla nimenomaan näitä muita rakenteita. Ja joo, tuo on hyvä pointti, että oppiminen voi olla kivuliasta. Ei sen tarvitse olla tuskallista, mutta oppimisessa ja opinnäytteen tekemisessä ollaan koko ajan jonkun sellaisen äärellä, mitä ei vielä osata. Siinä helposti tulee tunnereaktioita myös ja ehkäpä tällaisia asioita, joista ihminen ei ole itse välttämättä niin tietoinen.
Eric Carver [00:12:42]: Kyllä, kyllä. Onko sinulla ajatuksia siitä, että miten sinä toivoisit, että opinnäytetöiden ohjauksen kokonaisuutta kehitettäisiin? Nyt jos ajatellaan, että sinulla on ollut se purkuryhmän vetäjän rooli tässä, niin onko sinulla niihin muihin pöytiin ideoita tai jotain semmoisia, mitä haluaisit nimenomaan opinnäytetöiden ohjauksesta sanoa?
Kimmo Svinhufvud [00:13:09]: Toivon lähinnä, että sitä kehitettäisiin ja sitä kehitettäisiin yhteisöllisesti. Esimerkiksi nyt kun yliopistot saivat merkittävän lisärahoituksen väitöskirjaprojekteihin, sehän on ihan mahtava juttu. Se, että ihmiset pystyvät saamaan palkkaa väitöskirjan tekemisestä, sehän on tietenkin tosi hyvä juttu, mutta ei siinä nyt vielä ole ihan hirveästi keskusteltu ohjauksesta, että ihmiset tarvitsevat ohjausta, eikä pelkästään juuri nimenomaan yhdeltä, yksittäiseltä, kokeneelta tutkijalta. Minä väittäisin, että jossain määrin… Ei ole mikään piilossa oleva salaisuus, että mikä tekee ohjauksesta hyvää tai minkälaista tukea esimerkiksi opinnäytettä kirjoittava tarvitsee. Ehkä enemmänkin se ongelma on koordinaation puutteessa ja sellaisessa. Eri toimijat, jos ajatellaan vaikka Helsingin yliopistoakin, se on jo yksistään aika iso organisaatio, missä on tutkijakouluja ja ainelaitoksia ja sitten joku kielikeskus siinä sivussa ja itsenäisiä toimijoita. Niin, en nyt oikein enää edes muista, mikä oli se alkuperäinen kysymyksesi. Itse ajattelen, nyt kun olen tehnyt työnohjausta myös tutkijoille ja väitöskirjan tekijöille, minusta tuntuu, että esimerkiksi taloudellisena satsauksena se on kyllä ihan mitättömän pieni verrattuna vaikka palkkakuluihin tai johonkin konferenssimatkustamiseen ja sellaiseen. Loppujen lopuksi aika pienellä satsauksella voisi saada aika merkittävän lisätuen.
Eric Carver [00:14:56]: Aivan, aivan. Joo. Tänään liikumme erilaisten ohjauksen kenttien välillä. Vaihdetaan nyt vähän kulmaa ja mennään työnohjauksen puoleen, josta on nyt sinun uusin aluevaltauksesi. Minkälaisista elementeistä koostuu hyvä työnohjaus? En tiedä, pitäisikö meidän kuulijoille vaikka ihan nopeasti määritellä myös työnohjaus, jos olet siihen valmis?
Kimmo Svinhufvud [00:15:25]: Joo, ilman muuta. Minusta tuntuu, että se ei ole välttämättä kaikille tuttu työskentelymuoto. Työnohjaus on pohjimmiltaan oman työn systemaattista tarkastelua, yleensä koulutetun ohjaajan avustuksella tai yhteistyössä. Sitä voidaan tehdä yksilötyönohjauksena tai ryhmätyönohjauksena. Joskus tehdään myös yhteisön työnohjausta, että on valmiiksi oleva yksikkö. Itse ajattelen, että hyvä työnohjaus lähtee jollain tavalla avoimelta pöydältä, että ruvetaan pohtimaan, että minkälaiset kysymykset ovat nyt relevantteja ja miten haluaisimme edetä. Jos vaikka vertaan siihen, että pidän kursseja väitöskirjatutkijoille ja työnohjausta väitöskirjatutkijoille, niin aika samankaltaisia kysymyksiä siellä lopulta käsitellään, mutta työnohjausryhmä on pienempi, joten siellä on mahdollista lähteä sillä tavalla, että mitäs teillä on nyt akuuttia. Sitten taas kurssimuotoisesti on pakko opettajana tehdä opetussuunnitelma, jonka mukaan edetään. Jos ajatellaan, että mitä ovat ne kysymykset työnohjauksessa, niin joskus lähdetään hyvin konkreettisista asioista, aikatauluttamisesta, työn ja muun elämän yhteensovittamisesta ja sellaisista kysymyksistä tai vaikka kirjoittamisen kysymyksistä voidaan lähteä, mutta sitten saatetaan kuitenkin myös tarkastella vähän isompia kysymyksiä, että mitä minä ylipäätään työltä tavoittelen tai mihin suuntaan haluaisin mennä. Joskus minusta tuntuu, että ihmisten on välillä vähän vaikea hahmottaa, mitä työnohjaus on. Kun kertoo ihmisille, että opiskelen työnohjausta tai teen sitä, ihmiset eivät saa kiinni, että mitä se on. Samoin ehkä aloitteleva työnohjaajakin miettii, että mitä tämä oikeastaan on. Joskus ihmiset esimerkiksi puhuvat, että työnohjausta on vaikea myydä tai markkinoida, kun se on sellainen epämääräinen toimintamuoto, mutta itse ajattelen, että avoimuus tai eräänlainen epämääräisyys on myös sen vahvuus. Voidaan lähteä siitä, että mitä tämä olisi, mitä olisi tämä ohjaus ja minkälaisia kysymyksiä meidän pitäisi tarkastella ja millä tavoin lähtisimme niitä tarkastelemaan. Sitä se mielestäni ideaalitilanteessa on.
Eric Carver [00:17:58]: Niin, kontekstit ja prosessit voivat olla aika monenkirjavia.
Kimmo Svinhufvud [00:18:05]: Voi olla. Ehkä ensisijaisesti on helpompi ohjata silloin, kun tuntee toimintaympäristön, missä ihminen työskentelee, ettei tarvitse selittää kaikkea. Joskus se, ettei tunne toimintaympäristöä, voi olla hyväkin lähtökohta. Sitten voi pähkäillä, että miksi te teette tuolla tavalla, mitä tuolla tavoitellaan. Aitoa ihmettelyä. Ehkä kuitenkin kaikkein oleellisinta minulle on se, työnohjaajan tarkoitus on olla lähtökohtaisesti tukemassa ohjattavaa ohjattavan tarpeista lähtien. Työnohjaajalla ei ole sinällään välttämättä muita intressejä sen instituution tavoitteiden toteuttamiseksi.
Eric Carver [00:18:56]: Aivan. Oletko sinä enemmän erikoistunut nimenomaan yliopistokontekstissa työnohjaukseen?
Kimmo Svinhufvud [00:19:02]: Joo. On minulla ollut joitain yksilöohjattavia muitakin, asiantuntijatyötä tekeviä ja kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä. Se vähän vaihtelee. Siinä on oleellista myös, että jotenkin synkkaa, mutta tietysti luontevasti yliopistokonteksti on minulle se, missä toimii ja mistä eniten itse tietää.
Eric Carver [00:19:29]: Aivan. Niin, ja tietysti meillä on aloja ja professioita, johon se on joko työehtosopimuksessa tai kulttuurisesti vahvasti nivottu, vaikka psykologit erilaisissa positioissa tai sairaanhoito.
Kimmo Svinhufvud [00:19:45]: On. Tietyillä aloilla säädellään jopa lakisääteisesti, miten henkilöstön kehittämistä pitää esimerkiksi organisaatioiden tehdä. Joillain aloilla on pitkä perinne työnohjauksessa, esimerkiksi kirkon parissa ja tällaisissa. On se joillekin aloille tosi vakiintunut. Minusta se yliopistokontekstiin sopii ihan hirveän hyvin. Yliopistoihmiset ovat usein aika hyviä pohtimaan omaa toimintaa ja myös pukemaan sitä sanoiksi, että toimintamuotona se sopii minusta tosi hyvin yliopistoon.
Eric Carver [00:20:17]: Kyllä. Niin, ja tietysti monissa opiskelijoiden ohjaus- ja neuvontarooleissa… Oikeastaan olen usein miettinyt, että miksi ei ole lähtökohtaisesti oikeutta työnohjaukseen, koska vastaavissa työrooleissa jossain muilla sektoreilla näin on.
Kimmo Svinhufvud [00:20:37]: Joo. Olen itse työnohjauspalveluiden käyttäjä myös, että olen ollut pitkään yksilötyönohjauksessa. Kyllä se minusta on tosi tärkeä oman työn resurssi, että on jokin taho. Että vaikka on esimiehiä tai opinnäytteen ohjaajaa tai jotain tällaista ja vaikka ne suhteet toimisivatkin hyvin, on sitten ulkopuolinen taho, jonka kanssa voi jutella, ja voi tietää, että hän on minun puolellani.
Eric Carver [00:21:11]: Niin, kyllähän vaativa asiantuntijatyö, siinä usein yhdistyy monesta kontekstista tutut ristiriitaiset odotukset, paineet ja muut, mutta myös aika voimakas itsenäisyyden ja itseohjautuvuuden vaade. Silloin aika usein, se on semmoista suo, kuokka ja Jussi ja Jaana -tyyppistä rakennetta, vai olenko minä ihan hakoteillä?
Kimmo Svinhufvud [00:21:38]: Ei, kyllä minä luulen, että nimenomaan nykyaikainen asiantuntijatyö on usein hirveän itsenäistä. Tulospaineet, ne eivät edes tule aina ulkopuolelta.
Eric Carver [00:21:49]: Ne ovat niin sisäistettyjä.
Kimmo Svinhufvud [00:21:50]: Niin, ne ovat sisäistettyjä tai sitten rakenteisiin rakentuvia, että siksi se, että saa oman työn ohjaamiseen tukea, tuntuu minusta ihan hirveän tärkeältä.
Eric Carver [00:22:07]: Miten mielestäsi rakennetaan hyvä ohjaussuhde ja eroaako työnohjaus ja opinnäytetöiden ohjaus nimenomaan ohjaussuhteen rakentamisen näkökulmasta?
Kimmo Svinhufvud [00:22:23]: Luottamuksen rakentuminen ohjaussuhteessa on jollain tavalla orgaaninen prosessi, että siinä on aika paljon muuttujia. Voimme kasata niitä muuttuja yhteen vähän kuin istuttaisimme kasvin. Ei se aina silti toimi, ja on vaikea hahmottaa, että mikä tästä nyt puuttuu. Sitä ei voi ehkä keinotekoisesti synnyttää, että se syntyy, mutta on tietysti jotain asioita, mitkä ovat hyviä. Uudessa kirjassani lähestyn luottamuksen rakentamista kolmen jungilaisen metaforan kautta. Siinä on tällaiset käsitteet kuin kehys, kannattelu ja astia. Ne voivat kuulostaa metaforien tapaan epämääräisiltä, mutta niissä on pointti. Kehys on pohjimmiltaan rajat ja puitteet, se, että pystytään määrittelemään selkeitä rajoja ja toimintamalleja. Kannattelu on puolestaan tilanteista reagointia tarpeisiin ja sitä, että pystyy käsittelemään toisen ihmisen tunnereaktioita tai omia tunnereaktioita vaikka ohjaajana. Astia taas viittaa vähän syvempään muutokseen. Kuitenkin usein, jos ihminen tekee pitkää prosessia, kuten väitöskirja tai gradukin, siinä tapahtuu myös jokin muutos jossain muulla tasolla kuin siinä, mitä tehdään. Ohjaus voi ja ohjauksen pitää tukea sitä myös. Tällaisessa muutoksessa tai transformaatiossa, jotta se on syvempi, jungilaisittain ajateltuna molempien osapuolien pitää muuttua jollain tavalla. Ohjaajan pitää myös muuttua, jotta se muutos on mahdollinen, esimerkiksi oppia jotain uutta tai kyseenalaistaa omia käsityksiään tai jotain tällaista. Sitten vielä siitä hyvän ohjaussuhteen elementeistä, niin kyllä minä kuuntelemisen nostaisin aika korkealle. Se on semmoinen, että kun on itse asiantuntijapositiossa ja tarjotaan ohjaajan roolia, on tosi, tosi, tosi vaikea pitää omaa suuta kiinni. Ainakin minusta tuntuu siltä. Välillä pitää suorastaan ponnistella siinä, että ei yritä tuputtaa omaa näkemystään, vaan kuuntelee, mitä toinen yrittää kertoa. Usein ratkaisut, jos ajatellaan työnohjausta, usein ne merkitykselliset ratkaisut syntyvät, kun ihminen itse ymmärtää ne asiat. Silloin ne ovat merkityksellisiä. Tällaisista asioista mielestäni on kysymys hyvässä ohjaussuhteessa. En tiedä, vaihteleeko se. Ehkä tämä oli nyt yritys, tuossa kirjassakin, että yritetään hahmottaa juuri tällaisia juttuja, jotka ovat siirrettävissä toimintaympäristöstä toiseen. Minusta nämä ovat varmaan yleisiä ohjauksen elementtejä.
Eric Carver [00:25:35]: Niin, varmaan aika usein ohjauksen yhtenä haasteena on keskustelun kohteiden jonkunlainen määrittely, kun sen pitäisi olla aika semmoinen notkea ja joustava, mutta jos ei ole mitään kehystä, se hajoaa.
Kimmo Svinhufvud [00:25:57]: Joo, joo. Joo, ja en tiedä, minusta tuntuu, että ylipäätään… Se kehys tarjoaa jonkun sellaisen, mihin asioita voi suhteuttaa. Ylipäätään korostaisin analyysin, analyyttisen lähestymistavan merkitystä, että jos vaikka kysytään, että mitä eroa on työnohjauksessa, mitä eroa on opinnäytteen ohjauksessa, niin mielestäni oleellinen pointti on miettiä, että mitä ne erot ovat, että hei, mitkä ovat nyt tässä ohjaustilanteessa relevantteja kysymyksiä, esimerkiksi sellaisia asioita, että miten esimerkiksi ohjaaja ylipäätään valikoituu. Onko se sellainen, mikä annetaan ohjattavalle jostain, institutionaalisesti määrätään opinnäytteen ohjaajaksi, vai onko se sellainen, jonka ihminen valitsee, ja millä perusteilla ihminen tekee valintoja? Ja samoin, onko se perustehtävä, minkä äärellä ollaan, jollain tavalla niin sanotusti annettu? Opinnäytteen ohjauksessa on aika vahva peruslähtökohta, että opinnäyte pitää tehdä ja se yritetään tehdä valmiiksi.
Eric Carver [00:27:19]: Mielellään tavoiteajassa.
Kimmo Svinhufvud [00:27:20]: Mielellään ajoissa. Siinä on paljon tällaisia muuttujia. Emme voi muuttaa niitä muuttujia täysin, mutta että tulee tietoiseksi siitä, että mikä vaikutus niillä on ohjaussuhteeseen ja ohjaustilanteeseen. Ja miten paljon on aikaa siihen työskentelyyn ja kaikki tällaiset asiat. Iso osa ohjausta on tällaisten asioiden hahmottamista aina tilanteittain.
Eric Carver [00:27:53]: Niin, ja tietysti kun oma tausta on uraohjauksen puolella, niin jos sitä kehystä ajattelee, useinhan se huone on täynnä porukkaa, vaikka siellä on vain yksi ihminen.
Kimmo Svinhufvud [00:28:03]: Niin, joo, joo, että keskustellaan muista ihmistä.
Eric Carver [00:28:06]: Niin, että kontekstiin liittyy myös vaikka ihmissuhteet tai institutionaaliset tai yhteiskunnalliset paineet tai odotukset myös.
Kimmo Svinhufvud [00:28:17]: Juuri näin. Ja niistä syntyy ne ristiriidat sitten, jotka määrittäävät sitä tekemistä.
Eric Carver [00:28:25]: Kyllä, kyllä. Minkälaiset asiat mielestäsi yhdistävät erilaisia ohjauksen työmuotoja ja konteksteja? Tämä on tietysti se ohjauksen ydin, kirjan taustalähtökohta myös. Mitä nostaisit nimenomaan yhdistäviksi tekijöiksi?
Kimmo Svinhufvud [00:28:42]: Sanoisin, että aika monenlaisia vuorovaikutuksellisia suhteita voi lähestyä niin halutessaan ohjauksellisesti. Meillä on muodollisia ohjaustöitä ja muodollisia ohjaussuhteita, mutta yhtä hyvin vaikka esimiestyötä voi lähestyä ohjauksellisesti. Kirjassani leikittelen siellä täällä ajatuksella, että vanhemmuutta voi lähestyä ohjauksellisesti. Jos ajattelen, mitä se ohjauksellinen ote sitten ylipäätään on, niin ensinnäkin se lähtee niistä ohjattavan tarpeista. Toinen on, että se perustuu jollain tavalla tuohon, mihin sinäkin viittasit, ohjattavan, voidaan käyttää elämänkentän käsitettä, että mitä muuta siinä ohjattavan elämässä on ja miten se toiminta, minkä äärellä ollaan, liittyy ohjattavan elämänkaareen. Näiden kunnioittaminen on mielestäni ohjauksellisen otteen ytimessä. Kysymys on siitä, jos ajatellaan vaikka nyt vanhemmuutta ohjauksellisena asiana, että käskenkö minä lapsiani täyttämään astianpesukoneen siksi, että näin he oppivat pitämään huolen omista asioista, ehkä oppivat taitoja, joiden avulla he pystyvät jatkossakin navigoimaan sosiaalisissa ympäristöissä, vai käskenkö heitä tekemään sen, koska minua ärsyttää likaiset tiskit pöydällä. Todennäköisesti tässä tapauksessa nämä molemmat ovat läsnä, että kyse ei ole ehkä edes siitä, että minä muuttuisin jotenkin täydelliseksi, vaan enemmänkin siitä, että olen tietoinen ristiriitaisista, läsnäolevista motiiveista jollain tavalla.
Eric Carver [00:30:42]: Onko ohjauksen ydin missä määrin sinulla nimenomaan kysymisessä? Mikä sitä menetelmää sinulle määrittelee?
Kimmo Svinhufvud [00:31:01]: Joo, se kirja on syntynyt yrityksenä määritellä ohjauksen ydintä. En tiedä, miten hyvin minä sen lopulta onnistuin siinä kirjassa sanomaan, että tämä se on. Se on ehkä enemmänkin tutkimuskysymys, että mikä olisi ohjauksen ydin. Mutta joo, kysyminen ja kuunteleminen on tärkeää, mutta itse ajattelen, että minulle ensisijaisesti ensinnäkin yksi keskeinen elementti ohjauksessa on nimenomaan, että se on roolien ottamista. Otetaan se ohjaajan rooli. Pikemminkin kuin että kysymys olisi jostain pysyvästä identiteetistä, kyse on tilanteisesta identiteetistä, joka palvelee sitä tarkoitusta. Samoin ohjattava on rooli. Näiden roolien tutkiskeleminen mahdollistaa sellaisten kysymysten tarkastelun, että kun otamme roolin, mitä aktivoituu. Vaikka tällaisia asioita, joista jossain yhteyksissä puhutaan transferenssistä. Toinen tosi ohjauksen ydinelementti mielestäni on toimijuuden käsite. Kun ohjausta tehdään, se usein kiteytyy johonkin konkreettiseen tehtävään, vaikkapa opinnäytteeseen, mutta minä silti väittäisin, että ohjauksen tarkoitus ei ole saada opinnäytettä valmiiksi, vaan vahvistaa opinnäytteen tekijän toimijuuden kokemusta, että hän itse on aktiivinen toimija, joka tekee valintoja. Näin minä sen ajattelisin. Sitten se sellainen, onko tämä nyt kolmas asia, mikä on ohjauksen ydintä, jollain tavalla mielestäni liittyy siihen elämänkaareen ja johonkin sellaiseen, että ihmiset esimerkiksi eri elämänvaiheissa haluavat erilaisia asioita ja he orientoituvat esimerkiksi heihin kohdistuviin odotuksiin eri tavoin. Sen läsnäoleva vaikutus on mielestäni oleellinen. Tästä sitten päästään myös siihen jungilaiseen psykologiaan.
Eric Carver [00:33:21]: No kerropas nyt siitä lisää, koska itsekin olen ollut jungilaispsykologiasta kiinnostunut. En millään lailla sen asiantuntija ole, mutta kun tämän huomasin, että se on tullut ihan nostona tässä kirjassa, niin olin silleen, että what, mitä tapahtuu? Kerro vähän siitä, että miten päädyit nimenomaan yhdistämään tämän näkökulman ohjaukseen, jungilaisen psykologian?
Kimmo Svinhufvud [00:33:48]: Minäkin olen ollut siitä kiinnostunut pitkään, ja ehkä se oli myös vähän semmoinen, että mitä tapahtuu, jos yhdistää. Jungilaista analyyttista psykologiaa sovelletaan vähän eri konteksteissa, niin kuin terapiakontekstissa ja jossain taiteen tutkimuksessa tai elokuvien tutkimuksessa, mutta ehkä vähemmän ohjaustyössä. Se oli enemmänkin sellainen ajatus, että mitä siitä voisi siirtää ohjaukseen ja mitä hyötyä siitä voisi olla. Minulle se kiteytyy kahteen asiaan. Toinen on elämänkaari ja toinen on tiedostamattoman käsite. Näitäkään kahta asiaa ei… Ne ovat hirveän isoja ilmiöitä, ihmistä ja ihmisen toimintaa määrittäviä juttuja, että ei niitä nyt edes välttämättä tarvitse jäsentää jungilaisittain. Tuossa kirjassa minä esimerkiksi elämänkaaren hahmottamiseen tarjoan vähän erilaisiakin viitekehyksiä. Esimerkiksi siinä on Keeganin aikuisen kehityksen vaiheet, joka on kasvatustieteessä psykologiasta kumpuava toinen teoria. Sitten on jungilainen projektion kehittymisen vaiheet. Se, että miten jäsentää elämänkaarta, minusta sen saa tehdä miten vain, mutta jotain käsitteistöä tuossa kirjassa nyt on yritys tarjota siihen. Sitten toinen on se tiedostamaton. Minä vähän yritän tuossa kirjassa purkaa mystiikkaa sen käsitteen ympärillä. Pohjimmiltaan kysymys on asioista, joita emme tiedä. Jungilainen ajatus on se, että niitä asioita, joita emme tiedä, on itse asiassa tosi paljon, ja ne vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Huomiomme on koko ajan tietyissä asioissa, mutta ne asiat, joihin huomiomme ei kohdistu, vaikuttavat yllättävän paljon siihen, miten me toimimme. Tämä on myös osittain haaste ohjauksessa. Jos otetaan tällainen ihan perusesimerkki, että vaikkapa väitöskirjatutkija ohjaustilanteessa kertoo, miten hän on suunnitellut tekemistään ja kuinka hän aikoo nyt kesällä litteroida tämän aineiston ja näin edelleen, että hänellä on se suunnitelma. Tämä on tiedostettua, tietoista, mutta se ei välttämättä tuo esille sitä, että häntä itse asiassa pelottaa saada se väitöskirja valmiiksi, koska se saattaa tuoda esille osaamattomuuden. Ehkä hän ei edes halua ajatella tätä asiaa, koska se on epämukavaa. Sitten hän ei välttämättä ole ollenkaan läsnä siinä ohjaustilanteessa, vaikka, veikkaisin, se saattaa aika paljon vaikuttaa tämän ihmisen toimintaan. Tällainen juttu. Tiedostamattoman käsitteen havainnollistaakseni voisin käyttää tällaista henkilökohtaista esimerkkiä. Minä tuossa jo pari kuukautta sitten juttelin työnohjaajakollegoideni kanssa. Me itse asiassa keskustelimme unistamme. En tiedä, onko se nyt niin oleellista tässä näin, mutta se keskustelu meni siihen, että minun unessani oli toinen tuntemani Kimmo, siis tuntemani mies, jonka nimi on Kimmo. Selitin kollegoilleni, että hän on sellainen tosi toimelias ja ahkera, koko ajan tekee jotain, kun minä olen taas tälläinen flegmaattinen Kimmo, olen se flegmaattinen Kimmo. Kaverit oli silleen, että mitä? Joo joo. Näen itseni niin, että istun sohvalla ja katson jotain jalkapalloa enkä tee mitään. Se on käsitykseni itsestäni. Sitten jotenkin sain kiinni siitä, että enhän minä ole ollenkaan flegmaattinen. Minähän teen ihan hirveästi asioita työssä. Kirjoitan kirjoja, opetan ja sitä sun tätä. Teen ihan valtavasti. Minulla on harrastuksia, urheilen, ja minulla on muita harrastuksia. Mutta jostain syystä minulla on sellainen käsitys itsestäni, että olen se flegmaattinen Kimmo. Veikkaan, että tämä käsitys itsestäni vaikuttaa aika paljon siihen, miten toimin. Se ehkä jopa on sellainen asia, joka saa minut koko ajan tekemään asioita, koska ajattelen, että minä olen tällainen flegmaattinen.
Eric Carver [00:38:41]: Juokset kilpaa sen ahkeran Kimmon kanssa.
Kimmo Svinhufvud [00:38:43]: Juuri näin. Tämä on mielestäni nyt se, että mikä tässä on tiedostamatonta, on ylipäätään jo aika hienovarainen juttu, koska se ajatus, että olen tällainen flegmaatinen Kimmo, eihän se ole mitenkään varsinaisesti tiedostamaton. Sehän on nimenomaan se tapa, millä ajattelen, mutta tiedostamaton ja tietoinen jollain tavalla tasapainottavat toisiaan. Ne kulkevat koko ajan läsnä. Luulen, että minulle tekisi hyvää tutkiskella tätä. Olenko minä tällainen kuin ajattelen olevani? Tämä on minusta myös tyypillinen käsitys itsestä, joka ohjaa ihmisen ammatillista toimintaa. Veikkaan, että ihmisen ammatillisessa toiminnassa on paljon tällaisia motiiveja. Ne ovat haastavia myös siksi, koska se, että ajattelen, että olen flegmaattinen Kimmo, sehän ei ole varsinaisesti hyvä kuva itsestä. Se on vähän epämukavaakin, mutta siitä on tosi, tosi vaikea luopua, koska sehän on johtanut vaikka mihin. Olen ehkä osittain sen ansiosta saavuttanut ammatillisesti tietynlaisen aseman. Eli tämä on juuri semmoinen tosi kummallinen käsitys itsestä, joka on myös ehkä vähän arkaainen ja ei edes kaikin osin hirveän hyvä, mutta siitä on tosi vaikea luopua, koska siinä on myös hyviä puolia.
Eric Carver [00:40:13]: Tässä tulee tietysti heti mieleen se, mitä monet ohjauksen alalla pelkäävät, ohjauksen ja terapiarajojen hämärtyminen, koska varmasti on niin, että se ohjelmointi, käsitykset itsestämme, jotka varmaan aika paljon lapsuudesta ja eletystä elämästä kumpuavat, ovat läsnä vaikka työroolissa. Siellä on paljon tiedostamattomia motiiveja, mitkä meitä ajavat, vievät eteenpäin. Niiden tarkastelu vaikka työnohjauksessa voi olla hyvinkin hyödyllistä, mutta sitten se pelko syntyy, että hetkinen, mennäänkö nyt psykoterapian kentälle. Saatko sinä kiinni tästä huolesta?
Kimmo Svinhufvud [00:41:03]: Saan todella kiinni. Työnohjaajakoulutuksessa melkein ensimmäisenä aletaan keskustelemaan siitä, että onko työnohjaus terapiaa, ja lopputulos on aina, että ei. Tämä on minusta hyvä esimerkki sellaisesta, että jos se tosi paljon pelottaa, ehkä sitä kannattaisi tutkiskella. Ei se minun mielestäni mikään massiivisen ongelmallinen kysymys ole, milloin tehdään terapiaa ja milloin tehdään jotain muuta. Mielestäni tässä puhutaan juuri kehyksestä, niistä rajoista, että onko tämä tätä vai onko tämä tätä ja onko minulla esimerkiksi ohjaajana koulutus johonkin ja toiseen. Tämä on esimerkki juuri siitä, miten asiat ovat sillä tavalla kompleksisia, että työkonteksti voi kuitenkin aktivoida jotain aika primitiivisiä tunteita. Kyllä minä väittäisin, että transferenssi on läsnä kaikissa suhteissa, missä auktoriteettihahmojen kanssa ollaan tekemisissä. Ei se ole läsnä vain terapiassa. Jos me emme pysty keskustelemaan siitä muissa konteksteissa, väittäisin, että meillä on ongelma. Ei se kysy sitä, että onko tämä terapiaa, milloin se aktivoituu. Ihmiset silloin, kun ovat vuorovaikutuksessa auktoriteettien kanssa, käyttäytyvät joskus vähän oudosti tai sieltä kumpuaa jotain sellaista, joka on…
Eric Carver [00:42:28]: Sisäinen lapsi tulee pöytään.
Kimmo Svinhufvud [00:42:30]: No, jollain tavalla joo, tai ne sellaiset toimintamallit, jotka ovat rakentuneet aikaisempien auktoriteettien kanssa toimiessa. Nehän kertyvät vuosikymmenten aikana, että ei se ole palautettavissa aina edes mihinkään yhteen asiaan, mutta on tällaisia jännitteitä läsnä. Nyt minulle tuli neuvomismoodi päälle, mutta ehkä minä ohjaustyötä tekeviä kuitenkin rohkaisisin sellaiseen, niin kuin viime aikoina on ruvettu puhumaan esimerkiksi traumatietoisuudesta tai jostain tällaisista menetelmistä, koska ne voivat kuitenkin tulla eteen siinä ihan työkontekstissa. Joskus minullekin on käynyt työnohjaustilanteessa niin, että keskustellaan jonkun ihmisen kanssa siitä, miksi työ aiheuttaa niin paljon stressiä ja sillä on paljon töitä, ja sitten minä kysyn siltä jotenkin aika viattomasti, että miksi sinä yrität miellyttää pomoasi. Hän menee ihan tiloihin siitä, koska se, miksi hän yrittää miellyttää pomoa, palautuu johonkin primitiivisempiin tarpeisiin.
Eric Carver [00:43:52]: Niin, ja minusta tuntuu, että… No, ohjauksen kenttä on paradokseja täynnä, mutta yksi paradoksi on se, että kun yritämme suojella ohjaussuhdetta juuri niillä rajoilla ja keskustelun kohteen määrittelyillä ja suojella myös niitä rooleja, niin milloin teemme kehystämisen niin tiukasti, että oikeastaan ne kaikista tärkeimmät asiat eivät ole siellä huoneessa läsnä tai niitä ei jotenkin sallita sinne? Ja milloin taas me kutsumme huoneeseen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu sinne? Miten sinä navigoit tätä?
Kimmo Svinhufvud [00:44:41]: Kyllä minusta tuossa kuitenkin jossain mielessä on mahdollista palautua siihen, että mitkä ovat ne ohjattavan tarpeet, että onko ohjattavan halu tai tarpeet tuoda näitä asioita keskusteluun. Sitten sille olisi ehkä hyvä pystyä tarjoamaan tilaa. Ei se kuitenkaan voi lähteä ohjaajan, että meidän oikeastaan pitäisi keskustella tästä asiasta, mistä et näköjään halua ollenkaan keskustella. En tiedä, on vaikea kuvitella, että se…
Eric Carver [00:45:14]: Sinä näet, että se tulee nimenomaan sen ohjauksen etiikan kautta tämä?
Kimmo Svinhufvud [00:45:18]: Joo, joo. Ja siitä, että mistä kumpuavat ohjaustilanteeseen ne asiat, mistä keskustellaan. Kyllä lähtökohtaisesti yrittäisin niitä ohjattavasta nostaa esille.
Eric Carver [00:45:34]: Aivan.
Kimmo Svinhufvud [00:45:35]: Mutta tuosta paradoksista, sehän on erittäin keskeinen jungilainen käsite. Tästä on olemassa kaikennäköisiä sitaatteja, niin kuin että paradoksi on merkki siitä, että merkitys on lähellä. Pitäisin sitä hyvänä merkkinä, että meillä on nyt hei tässä tällainen ristiriita. Oppiminenhan perustuu ristiriitoihin. En osaa tätä vielä, mutta haluaisin. Mitä tälle asialle voi tehdä?
Eric Carver [00:46:10]: Niin, ja tietysti jos ohjaussuhde, sen pitäisi olla, että se on turvallinen ja luottamukseen perustuva, niin silloin tietysti tiedostamattomaan matkaamisen ei pitäisi olla kiellettyäkään, mutta niin kuin sanoin, huomaan, että minulla on tietynlainen ei tehdä kaikesta ohjauksesta terapiaa -huoli myös, kun mietin näitä asioita.
Kimmo Svinhufvud [00:46:38]: Ei tarvitse tehdä missään nimessä. Ehkä tässä on kysymys siitä, että on olemassa erilaisia ohjauksen muotoja, ja pitää myös ymmärtää, mitä kullakin niistä tavoitellaan. Sitä vähän pidän ongelmallisena, jos ohjaaja itse lähtökohtaisesti sulkee jotain asioita kokonaan pois, että tänne me emme nyt voi mennä. Tai että jos ohjattavalla on jokin aito huoli, niin emme voi tästä keskustella, kun tämä ei liity työhön. Mielestäni se ei ole sitten sen ohjattavan kunnioittamista.
Eric Carver [00:47:15]: Niin, silloin se rajaus on enemmän ohjaajan halua helppouteen tai turvaan.
Kimmo Svinhufvud [00:47:24]: Ehkä näin. Voihan se olla myös aitoa oman kompetenssin pohtimista.
Eric Carver [00:47:29]: Niin, no sekin on ihan vastuullista.
Kimmo Svinhufvud [00:47:31]: Niin. Mutta eikö se keskustelu kannattaisi käydä yhdessä ohjattavan kanssa, että okei, nyt en ole ihan varma, mutta voitaisimmeko me yhdessä miettiä…
Eric Carver [00:47:41]: Että onko tämä semmoinen suunta.
Kimmo Svinhufvud [00:47:42]: Niin, ja olisiko mahdollisesti muita tahoja, jonka puoleen voisit kääntyä? Tämä vaikuttaa itse asiassa nyt tärkeältä asialta, vaikka tässä väitöskirjaprosessissa, että miten voisimme yhdessä ratkaista tätä tai miten sinä voisit mennä eteenpäin tässä näin.
Eric Carver [00:47:59]: Niin, ja onhan tietysti myös niin, että monissa ohjaussuhteissa voi käydä niin, että kierretään se itse asia kerta toisensa jälkeen, ja se prosessi ei etene.
Kimmo Svinhufvud [00:48:14]: Voi olla näin. Se voi olla joskus juuri tällaisissa jumitilanteissa jo merkki siitä, että nyt tässä ei olla sen asian äärellä, mistä oikeastaan on kysymys. Mistä tässä on kysymys?
Eric Carver [00:48:31]: Uraohjaajana huomasi usein, että se, mistä aloitettiin, ja se, mihin päädyttiin, tunnissa se voi tapahtua tosi paljon.
Kimmo Svinhufvud [00:48:37]: Niin, mutta siinähän on jotain ihan tosi, tosi inhimillistä, että kokoonnumme yhteen keskustelemaan jostain asiasta ja emme vielä oikeastaan edes tiedä, mikä on se asia, mistä me yritämme keskustella. Se avautuu pikkuhiljaa.
Eric Carver [00:48:51]: Kyllä, kyllä. Tässä olisi paljon, paljon mistä voisi jatkaa, mutta kysyn sinulta vähän tämmöisen jokerin vielä tähän loppupäähän. Onko jotain semmoista suuntaa nyt sinulla, mihin sinä haluat ohjaajana kehittyä?
Kimmo Svinhufvud [00:49:21]: Tämä oli nyt, menin ihan hämilleni. Tämä oli nyt jotenkin just tosi jokerikysymys. No, kyllä se minua kiinnostaa yhä kysymyksenä aika paljon, että miten Jung ja ohjaus akateemisessa tai työkontekstissa, miten ne pystyy yhdistämään. Kyllä sen kysymyksen parissa minä varmasti jatkan. Viime aikoina olen ollut kiinnostunut itse fasilitoivista menetelmistä, että millä eri tavoin ohjaaja pystyy saamaan ohjattavan tekemään työtä sen sijaan, että ohjaaja antaisi neuvoja tai kertoisi oman analyysinsa asioista tai tälläistä näin. Minusta tuntuu, että vaikka työnohjaukseen aktiivisesti haen tapoja, millä voisin tukea ohjattavan sisällä prosessia, vaikka vähän hankaliinkin kysymyksiin, et hei, nyt me emme tässä keskustelussa keskustele jostain asiasta, mikä tässä jollain tavalla on kuitenkin läsnä, et ehkä edes ole itse vielä kovin hyvin tietoinen siitä. Että millaisilla tavoilla päästäisiin niiden äärelle niin, että ohjattava tekisi sitä työtä ja se tapahtuisi sen ohjattavan ehdoin. Tämä kuulostaa nyt varmaan aika abstraktilta, mutta jotain tämän tapaista ehkä haen nyt.
Eric Carver [00:50:58]: Humanistina sanon tähän, että luulen ymmärtäväni. Hei, mennään viimeiseen kysymykseen, ja se on kaikille sama, lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä. Mitäs Kimmo suosittelee?
Kimmo Svinhufvud [00:51:14]: Minä olen juuri sellainen rasittava ihminen, joka koko ajan lukee jotain, ja sitten sen mielestä kaikkien muidenkin pitäisi lukea juuri se ihan mahtava kirja, jonka viimeksi luin. Luin viimeksi Edward Edingerin Transformation of God-Image, joka on kommentaari Jungin kirjaan Answer to Job, joka on kommentaari Raamatun Jobin kirjaan. Että tässä on tasoja.
Eric Carver [00:51:37]: Ohhoh.
Kimmo Svinhufvud [00:51:38]: Ei ole helppo kirja, että sitä en nyt suosittele, mutta minulla olisi kaksi suositusta. Toinen on semmoinen, jonka olen tässä talven aikana lukenut, sellainen kuin James Clearin Atomic Habits, joka on suomennettu Pura rutiinit atomeiksi. Se kirja käsittelee sitä, että miksi me arjessa teemme niitä asioita, joita teemme, ja miten voisimme tehdä enemmän asioita, mitä haluaisimme tehdä. Kun luin sitä kirjaa, tuli sellainen olo, että tässä on tosi paljon samoja asioita, mitä on ollut vaikka Gradutakuussa ja meidän Tohtoritakuu-kirjassa, mutta ehkä vielä modernimmin ja paremmin. Että se on sellainen… Minun kirjani ovat aina aika spesifiin kontekstiin, että tuo on tietysti yleisempi kirja, mutta ihan ehdottomasti, jos haluaa oman työn ohjaamista ja motivaatiota tarkastella, se on hyvä kirja. Sitten jos haluaa tutustua jungilaisuuteen, suosittelisin Robert A. Johnsonin kirjoja. Niitä on paljon, ja ne ovat aika helppolukuisia, suurelle yleisölle kirjoitettuja pääasiassa. Esimerkiksi sieltä nostaisin sellaisen kirjan kuin Living Your Unlived Life. Se on kirja, joka käsittelee juuri nimenomaan sitä, että miten se, mitä emme ole tehneet, vaikuttaa meihin. Jossain mielessä ollaan tämän tiedostamattoman äärellä. Varmaan aika moni saa kiinni sellaisesta ajatuksesta, että ihminen on vaikka nuorena halunnut muusikoksi tai taiteilijaksi, ja hän päätyy esimerkiksi opettajaksi tai pankkiin töihin, koska pitää tienata elanto ja elättää perhettä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän se rupeaa saamaan painoarvoa, mitä ei ole tehnyt. Joskus nämä asiat eivät ole edes sellaisia, jotka ovat omia valintoja, vaan esimerkiksi semmoinen, että jos ihminen on vaikkapa ainoa lapsi, hänellä ei ole sisaruksia, ja tämä määrittää hänen elämäänsä jollain tavalla. Miten tällaisia asioita voi lähestyä? Nyt tulee pieni spoiler, mutta Johnsonin ratkaisu on lähestyä… Ensinnäkin pitää määritellä, mitkä näistä on relevantteja, mutta sitten niitä lähestytään ensisijaisesti symbolisesti, että tehdään sitä juttua jollain tavalla. Se ei tarkoita sitä, että pitäisi viisikymppisenä ruveta taiteilijaksi tai jotenkin näin.
Eric Carver [00:54:26]: Tuli mieleen Albatrossi-kappale, jossa toinen lähtee merille ja toinen jäi kunnanvirastoon. Sori, tuli tämmöinen hyvin nopea assosiaatio tästä.
Kimmo Svinhufvud [00:54:38]: Eli olemme nyt ikuisen teeman äärellä tässä.
Eric Carver [00:54:41]: Kyllä, kyllä. Hei, iso kiitos, Kimmo, kun tulit vieraaksi tähän. Kiitos kaikille kolmannen tuotantokauden vieraille ja kuulijoille. Nyt on viimeinen tuotantokauden jakso. Niin kuin aiemminkin, kesällä fundeeraan sitten, että tulisiko ensi vuonna taas uusi jakso, ja jos tulee, niin millainen ja millaisesta aiheesta. Palautetta ja ideoita saa laittaa tulemaan. Iso kiitos kaikille tästä keväästä ja hyvää kesää, jos se joskus tulee.
Kimmo Svinhufvud [00:55:17]: Kiitos minunkin puolestani.
[äänite päättyy]