Kuukausi: helmikuu 2023

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 7. jakson vieras on Sonja Naalisvaara.

Puhumme tässä jaksossa yliopisto-opiskelijoiden hyvinvoinnista. Ja erityisesti lähestyvien eduskuntavaalien innoittamana keskustelemme siitä, miten opiskelijoiden hyvinvointia voitaisiin tukea yhteiskunnassa nykyistä paremmin ensi hallituskaudella. Mitä pitäisi tehdä, jotta opiskelijat voisivat paremmin? Mitä yliopistoissa pitäisi tehdä? Mitä yhteiskunnassa laajemmin?

Sonja Naalisvaara on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen. Hänen vastuullaan on sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltoon, asumiseen ja kestävyys- ja kehityspolitiikkaan liittyviä asioita.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 23. ja toisen tuotantokauden seitsemäs jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden hyvinvointi.  Vieraana Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen Sonja Naalisvaara.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 23.2.2023. Jakson pituus 36 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Litterointimerkinnät

Eric:	Haastattelija
Sonja:	Vastaaja
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. ’

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistoissa podcastin toisen tuotantokauden seitsemännen jakson vieras on Sonja Naalisvaara. Naalisvaara on Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsen. Hänen vastuullaan on sosiaalipolitiikkaan, terveydenhuoltoon, asumiseen ja kestävyys- ja kehityspolitiikkaan liittyviä asioita. Tervetuloa mukaan!

 

Sonja: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan Sonjan kanssa tässä jaksossa yliopisto-opiskelijoiden hyvinvoinnista. Erityisesti lähestyviin eduskuntavaalien innoittamana keskustelemme siitä miten opiskelijoiden hyvinvointia voitaisiin tukea yhteiskunnassa nykyistä paremmin ensi hallituskaudella. Mitä pitäisi tehdä jotta opiskelijat voisivat paremmin? Mitä yliopistossa pitäisi tehdä, mitä yhteiskunnassa laajemmin? Pieniä, helppoja kysymyksiä Sonjalle.

 

Tuota alotetaan siitä että minkälainen tilannekuva teillä on SYL:ssä ja ylioppilasliikkeessä tällä hetkellä siitä et miten opiskelijat voi, minkälainen hyvinvoinnin tilanne on ja onko tää korona-ajan päättyminen tai uuden normaalin alku niin helpottanu opiskelijoiden tilannetta?

 

Sonja: Joo no sen suhteen ehkä on huomattu että varsinkin syksyllä kun tilanne lähti enemmänkin normalisoitumaan, toki lähiopetus alko jo siinä viime kevään vaihteessa mut silloin vielä aika monet saatto asuu jo vielä edellisel paikkakunnalla. Et ei ollu viel muuttanu takas sinne opiskelupaikkakunnalle, mutta syksyllä sitten ehkä alko huomata sitä että se yhteisöllisyyden tunne oli ehkä vähän noussu. Et se on kumminkin huomattu lisääntyneen syksyllä ja sekin kumminkin vaikuttaa opiskelijoiden jaksamiseen ja mielenterveyteen kun yksinäisyyden tunne kumminkin vähenee.

 

Mutta kyl täytyy myös sanoo että no YTHS:n mielenterveyspalveluissa toi mielenterveyspalveluiden kysyntä ei oo ehkä viel ainakaan huomattu kauheesti vähenevän. Et se on edelleen se on aika siellä korkeella tai tasaantunu sinne vähän korona-aikaan. Et sit jos ennen koronaa mielenterveyspalveluita saatettiin käyttää joku 24 prosenttia niin nyt korona-aikana niin se on 33 prossaa vakiintunu siihen tasolle, niin kyl sen vielä huomaa siellä mutta viel ei voi myöskään sanoo et mihin se kehitys on menossa. Että se jää sit vähän nähtäväksi että kumminkin mielenterveyshaasteet niin ne kumminkin kantaa sitten aika pitkälle tai et ne vaikutukset on kumminkin pitkäaikasii monesti tai sit sen huomaa vast vähän myöhemminkin vaikka et miten se on sit lopulta vaikuttanu.

 

Ja toki just siinä on se että kun se etäopetus sopi osalle tosi hyvin ja osalle taas oli todella paljon haasteita niin sekin että miten nyt kun ollaankin yhtäkkii taas lähinä niin toki sekin sitten taas vaatii sellasta sopeutumista siihen aikaan. Niin sekin toki vaikuttaa sitten.

 

Eric: Niin täs on monta ihmiskoetta peräkanaa.

 

Sonja: Niin, jep, joo. Se on kyl just semmosii et on vaan kriisejä kriisin perään kun sitten kumminkin Venäjän hyökkäyskin osu tohon niin sitten sekin viel vaikuttii uudestaan et vähän alko palautuu normaaliin niin sit tuli se ja sitten muutenkin se että ainakin itte oon huomannu vaikka omassa kuplassani sen että kun yhtäkkii on palattukin lähi niin se sosiaalinen kuormittavuus on yhtäkkii, oon huomannu et sitä onkin yhtäkkii väsyneempi siitä et vaik on ihana nähdä ystävii ja ihana on olla lähiluennolla niin on se kumminkin sitten taas omalla osaltaan taas vähän rankempaa.

 

Eric: Niin täs otetaan mittaa sekä yksilöistä että instituutioista tässä muutaman vuoden aikaan aika paljon.

 

Sonja: Niin, jep.

 

Eric: Joo toi on tietysti meillä on paljon tutkimus niitä välittömistä just vaikutuksista et ensimmäisessä vaiheessa just tää etäopintoihin siirtäminen ja oli hyvin kuormittavaa sit just se sosiaalisuuden puute, se yksinäisyys. Ja nyt kun me tullaan takasin niin sit taas et no miten sitten reagoida, aivan.

 

Sonja: Jep, ja just se kun kumminkin kun korona-aikana osa opiskelijoista alotti opinnot niin sit se yhteisöön pääseminen saatto olla hitaampaa tai ei välttämättä päässy oikein mukaan, niin nyt kun ollaan taas lähinä niin sit saattaa myös vähän korostuu et hetkonen mä en nyt oo päässy tähän yhteisöön niin vahvasti mukaan niin sekin voi olla osalle tulla silleen vähän kovempana kolauksena.

 

Eric: Kyllä. Viime tuotantokaudella kun siis tasan vuos sitten kun tehtiin näit hyvinvointiteemasii jaksoi täs podcastis niin siin paljon puhuttiin just siitä et tavallaan kuinka erilailla saman tyyppiset vaiheet voidaan kokea riippuen vaikka elämäntilanteesta, iästä, onko perhettä, onko töitä, et osalle se saatto olla semmost enemmän et wau, et nyt on pystyy hallitsee paremmin arkee ja muuta ja osalle sit ihan hirveetä olla yksin jossain yksiössä. Kaupungis mistä ei vielä tunne ketään niin tosi erilaisii kokemuksia.

 

Sonja: Joo siin jotenkin korostuu se että miten opiskelijat ei oo homogeeninen joukko vaan sitä on niin laidasta laitaan.

 

Eric: Kyllä. No en tiiä onks tää liian aikast mut silti kysyn et reflektoidaan vähän noit vuosii -20, -21, -22. Niin miten hyvin sun mielestä Suomessa onnistuttiin opiskelijoiden tukemisessa tänä poikkeusaikana tai jos haluut vähän ruusuja ja risuja et missä onnistuttiin ja missä ei.

 

Sonja: Joo, no ehkä me voidaan alottaa tälleen positiivisista.

 

Eric: Se on hienoa.

 

Sonja: Kyl mä sanoisin et siin oli myös hyvii onnistumisii että esimerkiks vaikka opintolainan hyvityksen jousto niin tätä kautta se autto opiskelijoita et kun oli rankkaa vaihetta niin se kumminkin autto siinä opintojen edistymisessä. No sit ihan vaikka joku tällänen että opiskelijaruoka pystyttiin ottaa take awayna niin se, että siitä ravinnosta pystyttiin huolehtii tai yliopistoilla on kumminkin ollu näit hyvinvointihankkeita mitkä on kumminkin auttanu ja YTHS:kin on saanut mielenterveys tällast apurahaa mistä pystyttiin vähän innovoimaan näihin mielenterveysongelmiin ratkaisuja, mut toki se ei pysty toteuttaa sitä jatkuvaa toimintaa kun se mielenterveyspalvelujen kysyntä nousi. Mutta sielt on kumminkin löydetty tällasii hyviä käytäntöjä mitä on sitten voitu kehittää edelleen niin kyl siel onnistumisiikin on ollut mutta täytyy sanoo että näin opiskelijoiden näkökulmasta niin kyl se tuntu että vähän unohdettiin. Et rajotukset monesti muistan kun elettiin sitä pandemian aikaa niin tuntu aina että opiskelijat vähän jätettiin sinne viimiseksi ne oli viimiset mitkä ei tarvinnu sitä rajotusten purkamista. Et kaikki peruskoulut tai lukiossa niin siellä saatettiin purkaa niitä, mutta aika pitkään oli silleen että ei päästy ollenkaan kampuksille ja kyllä osa vaikka munkin opiskelukaveritutuista niin on saattanu tehä parikin vuotta melkein maisteritutkinnon etänä. Niin on sekin vähän pelottavaa että mitä siinä on sitten jääny puuttumaan tai oppimatta tai ylipäätään.

 

Ehkä siinäkin huomas että mulla osu just esimerkiks just se vaihde kanditutkinnosta maisteriin siinä niin se, että miten se sitten olikin vähän semmonen isompi pudotus koska kumminkin ne vaatimukset on aika erilaisii siinä.

 

Eric: Niin tossa kun täst korona-ajasta täskin podcastissa on keskusteltu niin yks semmonen näkökulma on ollu se että mikä on jääny tapahtumatta. Eli mitä kohtaamisia merkityksellii vuorovaikutuksii, ystävyksii, romanssei mitä ne nyt sit onkin mitä yliopisto-opintojen aikana tapahtuu niin mitä se etäaika on tavallaan sulkenu pois. Mut tietysti jo puhuu noin vanhana tai nykysenäkin uraohjaajana vaikka sitä työtä ei just nyt tee, niin yks semmonen näkökulma mist on ite kantanu huolta on se että mikä on sen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja yhteisön merkitys siinä ammatillisessa tai koulutusalan identiteetin syntymisessä.

 

Sonja: Joo se on kyl just nimenomaan tai itelle koen että mitä yliopisto antaa, niin se antaa just nimenomaan sen yhteisön ja sen miten oppii tai ylipäätään osa sitä oppimista on se et sä pystyt vaikka opiskelukaverin kanssa vähän keskustelee jostain aiheesta ja sit sä myös opit kehittää sitä omaa ajattelukykyy ja silleen et aa, hetkonen tän voinkin ajatella myös näin päin. Niin se, että kun korona-aikana toi jäi tosi vähäiseksi niin kyl siinä huomaa ihan jo silleen, ihan oppimisen tason kannalta on suuri vaikutus.

 

Ja sitten kun taas muuten ajatellaan niin tälleen vaikka opiskelijajärjestöjen kautta niin se että miten paljon nekin antaa vaikka eväitä työelämään niin se että jos sekin jää vähäiseksi niin kyllä mä sen huomaan että omassa vaikka ammatti-identifioitumisessa niin huomaa et se itsevarmuus saattaa jäädä myös vajavaiseksi kun ei pääse se vertaistuki on kumminkin siinä tosi isossa roolissa siinä että pääsee kasvamaan asiantuntijaksi. Niin se kyl just tai ylipäätään et vaikka esitelmiä tehdään Zoomissa niin onhan se aivan eri kun sä meetkin sinne luentosalin eteen pitää jonkun presen siellä. Niin sekin ihan jo tommoset pienet tai ei sekään nyt välttämättä niin pieni oo, osallehan toi on ollu tosi helpottavaa ettei tarvii mennä sinne.

 

Eric: Joo kyllä.

 

Sonja: Mennä sinne eteen mutta nekin on kumminkin kokemuksii mitä varmasti tulee työelämässä tarviimaan niin.

 

Eric: Kyllä. Mut ehkä se oisko se ollu Nyyti ry:n asiantuntija viime tuotantokaudella joka sano et sen sijaan et me puhuttas menetetyistä vuosista niin vaan pitäs keskittyy siihen et nyt ne asiat mitä ei oo päässy tapahtuu niin luodaan tiloja missä ne pääsis sitten tapahtuu.

 

Sonja: Ehdottomasti.

 

Eric: Et se semmonen ei niin et pitäs vähätellä mitään ikävää mitä tässä on tapahtunu mutta myös se et muistetaan se et kyl näihin asioihin nyt sitten voidaan vaikuttaa.

 

Sonja: Nimenomaan. Joo ja se on vaikka järjestöissäkin ollu ihana huomata et siel ollaan nyt vähän otettu myös sellanen asenne et no niin, nyt pitää saada mukaan myös vaikka ne kolmannen vuoden opiskelijat jotka ei oo ollu vielä tai päässy siihen yhteisöön. Et siinäkin on huomattu se että no niin, nytten on tai silleen voi tuntuu että kolmannen vuoden aikana on silleen et no voinko mä lähtee vaikka tähän toimintaan mukaan. Et onks se nyt vähän hassuu että tässä vaiheessa, niin sekin on iso rooli sillä just että luodaan se tila ja voidaan lähtee mukaan kaikkeen toimintaan tai muuten.

 

Eric: Kyllä. No aasinsillasta tästä sitten ei tarvinnukaan sitä ihan kehitellä sen enempää vaan mennään siihen et no mitä tässä pitäs nyt mennään eteenpäin, mitä pitäs tehdä. Ja alotetaan nyt tällä vähän isommalla pensselillä eli puhutaan tost tulevasta hallituskaudesta nyt meil on siis eduskuntavaalit tulollaan, niin millasii tavotteita ylioppilasliikkeellä on ens hallituskautta ajatellen? Millasii keinoi te ehdotatte opiskelijoiden hyvinvoinnin parantamiseksi ja onks teil joku semmonen järjestys et tää on se tärkein ja sit tulee tää?

 

Sonja: Joo. No opiskelijoiden hyvinvointi on tosi iso teema meillä. Ja kumminkin meil on mielenterveyskriisi käynnissä et sekin jo että korkeekoulutetut kokee todella paljon enemmän psyykkisiä vaik ahdistus- tai masennusoireita muuhun väestöön verrattuna niin kyl meillä on just mielenterveyskriisi täs käynnissä. Ja siihen ehkä isossa teemassa me nähdään että tärkeintä on myös päästä sinne juurisyiden luokse, että mitkä aiheuttaa tätä ja siinä meillä on suureks kärjeks on noussu ehdottomasti toi opintorahan taso. Et se että toimeentulo olis hyvällä tasolla koska se on kumminkin, sil on niin iso vaikutus siihen et miten jaksaa vaikka opiskella tai pitääkö käydä töissä niin se on mihin me keskitytään nyt vahvasti.

 

Ja just se että kun on vaikka huomattu että tosi monet opiskelijoista oli esimerkiks tässä korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksessa huomattu että 17 prosenttia on pelänny ruoan loppuvan ennen kuin saa rahaa. Ja sit taas 65 prosenttia käy töissä että on varaa opiskella niin se opintorahan tasokorotus on tosi isossa roolissa meillä nytten. Toki koska meillä on myös kriisi on jo käynnissä niin se ei riitä et me vaan niihin mielen, niihin juurisyihin keskitytään niin toki meil on sen lisäks myös vaikka YTHS:n rahotus pitää saada toimimaan jotta opiskelijat saa siitä apua.

 

Maksuton psykoterapiakoulutus ihan et meillä on sitten työvoimaa ja meillä on niitä jotka pitää sitten huolta ja on terapiatakuu tai sitten myös ollaan pohdittu vaikka alueellista yhdenvertasuutta näihin opintopsykologeihin että niitä ois sitten tarvittavasti ja tarjolla.

 

Eric: Minkälaista tasokorotusta te haette sinne opintorahaan?

 

Sonja: Joo, meil on siis sadan euron tasokorotus on tavotteena se mitä me toivotaan että siinä on kumminkin opiskelijoiden ostovoimakin on nyt laskenu tosi radikaalisti kun on inflaatio ja kaikki muutenkin. Ja sit sitä ei oo kumminkaan nostettu kauheesti niin se on se mitä nyt tarvitaan kunnon korotus jotta pystytään opiskella myös päätoimisesti ja keskittyy siihen omaan hyvinvointiin ja näin.

 

Eric: Nyt nostalgisoin hetken aikaa. Vuonna 2007 kun olin itse ylioppilasliikkeessä toiminnassa niin sillon oli Nouse jo!-kampanja mut opintotuki jos joku niin sitä on kyllä sitten veivattu ja veivattu ja veivattu.

 

Sonja: Se on.

 

Eric: Mihin suuntaan te haluisitte et se kehittyis?

 

Sonja: Joo. No kyl meillä haaveena olis se että opiskelija pystys keskittymään nimenomaan siihen päätoimiseen opiskeluun et se on opiskelu on meidän työtä. Ja se myös että jos joutuu liikaa pohtimaan vaikka sitä toimeentuloo sun muuta, käymään töissä niin ettei meillä käy niin että meiltä valmistuu burn outin partaalla olevia opiskelijoita. Että toki meidän nykyinen opintotukimalli se on suhteellisen monimutkainen ja siellä on kaikki opintolainahyvitykset ja on siihen mihin kytkeytyy sit kaikki tavoiteajat niin toki nekin tavoteajassa valmistuminenkin tuo sellasta painetta siihen että pitää valmistua ajallaan. Mikä on ehkä myös osa tällasta suorituskeskeistä yhteiskuntaa. Niin ehkä sellaseen että opiskelijalla ois just vapaus siihen. Tai rauha opiskella.

 

Eric: Miten kuinka merkittävät ne lisäpanostukset sitte tonne YTHS:n tai sitten noiden mielenterveyspalveluiden, minkälaisesta mittaluokasta te puhutte?

 

Sonja: Joo kylhän siinä on just toi jos mie nyt oikein muistan niin mielenterveyspalveluiden kysyntä on kolminkertaistunut tässä. Niin kylhän siellä ehdottomasti niitä apuja vaaditaan ja se just että haasteena siinähän on just että se hoitoon pääseminen on kumminkin oma, ottaa oman aikansa ja siinä välissä kumminkin voi tapahtua paljonkin. Niin kyllä sielläkin tarvitaan kunnollisia panostuksia jotta ihan vaan se perustoiminta saadaan toimivaksi. Et siinäkin on toki omat haasteensa siinä mutta ihan se et YTHS:n perusrahotus saadaan kuntoon koska se YTHS tekee kumminkin meille tosi tärkeetä opiskelijoiden terveydenhuoltoo ja pitää meistä huolta ja heil on myös tosi hyvää osaamista meidän terveyden suhteen niin se että saatais ne perusteet siel hyvin kuntoon ja sujuvaksi se hoitopolku.

 

Eric: Aivan. Joo ja tietysti puhutaan sit minkä tasosesta tai tuesta tahansa opiskelijoilla niin kyl tietysti se oikea-aikasuus ja saatavuus ihan niin kun kaikis palveluis aika keskeisiä.

 

Sonja: Se on totta.

 

Eric: Et aika harva meistä innostuu siitä jos pitää kuus viikkoo tai kaheksan viikkoo jotain odottaa. Varsinkin jos on niin sanotusti tilanne päällä.

 

Sonja: Joo, nimenomaan. Niin siinä tulee kans sitten kaikki nää matalan kynnyksen palvelut on isossa roolissa että  päästään hoito, päästään keskustelemaan asioista ennen kun ne menee siihen pisteeseen että nyt on tosi paha paikka.

 

Eric: Kyllä. Noh, minä kysyn nyt yliopiston työntekijänä sitten seuraavan kysymyksen.

 

Sonja: No niin.

 

Eric: Tuota minkälaisia toiveita SYL:llä ja ylioppilasliikkeellä on yliopistoille? Mitä yliopistoissa pitäs tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi?

 

Sonja: Joo no sen suhteen kyl mä sanoisin et myös yliopistojen resursseja tai tämmösiä ohjausresursseja ois vahvistettava että kylhän vaikka Helsingin yliopistollakin et meil on tosi hyviä palveluita ja niitä on laajasti tarjolla. Mut ehkä haasteena myös on et ne ei aina välttämättä tavota opiskelijoita tai sit toki ettei oo aina välttämättä riittävästi et saattaa monen ajatus vaikka, ajatus että nyt on vähän haastavaa niin monet hakeutuu todella vaik ensimmäiseksi opintopsykologeille. Ja kun se ei oo aina välttämättä se oikee paikka siinä kohtaa, niin ehkä siinä se että meillä ois resurssit siihen että pystytään ohjaa opiskelija oikeeseen paikkaan. Toki me myös toivottais että me saatas vaik yliopistoihin tällasii kuraattoreita jotka pystys auttaa just sillä matalan mielenterveyspalvelun ajatuksella. Että koska opintopsykologitkin vaikka keskittyy just nimenomaan opintojen näkökulmasta mutta aika usein siinä taustalla saattaa olla vaikka joku haastava ihmissuhdetilanne tai vaik se yksinäisyyden tunne anteeks, niin se että olisi vaikka joku tällanen kuraattori joka pystyy sitten ottaa vastaan. Koska yliopisto on kumminkin aika nopeesti se johon opiskelija on helpommin ehkä yhteydessä niin sieltä sitten kuraattorin kanssa voitais kattoo et no mikä ois sitten se seuraava paikka.

 

Ja toki näin tässä eduskuntavaalien alle me myös toivottaisiin että kun yliopistolla on ollu näitä tosi hyvii hyvinvointihankkeita niin myös niiden rahotukset turvattais et pystyttäis jatkamaan koska just kuten tässä käy nyt ilmi niin se mielenterveyskriisi on yhä käynnissä ja ne hyvinvointihankkeetkin on ollu tosi hyvii ja niihin ollaan oltu tyytyväisiä.

 

Eric: Yhdessä semmoses hankkees teen töitä niin kiitos tästä rohkaisevasta palautteesta. Joo, ihan semmonen nopee reflektio et nythän esimerkiks Helsingin yliopistossa on nimenomaan näillä hankerahoilla niin meillä on siis opinto-ohjaajia (–) [21:21:6] ekaa kertaa merkittävästi ja se on hieno uus lisä tähän palettiin. Monis muis yliopistois on vastaavii et on pystytty nyt sitten kehittää uusii palveluita ja just nimenomaan tämmöstä matalan kynnyksen. Et meillä on opot on tehny tätä opiskelijoiden kontaktointia jolla ei sit jostain syystä oo opinnot edenny ja sitten on haluttu kysyy et hei, et tarvisko tukee ja näin että täs on paljon tavallaan tän kriisin myötä kehitetty sellasii kyvykkyyksii ja semmost toimintamallei mitkä toivottavasti taval tai toisella jatkuu myös sitten tulevaisuudessa. Sillon kun ne toimii.

 

Sonja: Niinpä. Ja joo toi on ollu kans mihin mä oon ite ollu tosi tyytyväinen. Et toi on ollu tosi ihana hanke et otetaan yhteyttä niihin opiskelijoihin jotka on mahollisesti tippunu matkan varrelta koska silloinkin kun on vaikka mielenterveyhaastetta kärsii niin se että joku on yhteydessä ja on oikeesti aidosti kiinnostunu et hei miten sulla menee niin sillä on iso merkitys opiskelijalle niin mä uskon et se on ollu varmasti tosi hanke.

 

Eric: Kyllä mut ehkä me ei täst saada suurta riitaa tästä yliopistojen perusrahotusta pitäs vahvistaa ja.

 

Sonja: Joo, siitä ollaan varmasti hyvin samaa mieltä.

 

Eric: Joo jatkoo ohjaus- ja hyvinvointihankkeelle niin siitäkin varmaan tai itseasias ainakin Helsingin yliopiston vaalitavotteissa ne tais olla just tolla lailla saman lailla kun tossa sanoit.

 

Sonja: Kyllä, mahtavaa.

 

Eric: No vaalit on tärkeet ja ne on tietysti aina semmonen paikka jossa katotaan niit yhteiskunnallisii prioriteetteja ja sitten kun sinne Säätytalolle mennään millä porukalla sinne sitten mennäänkin niin siellä katotaan et mikä aidosti on tärkeetä ja mihin panostetaan. Mut jos me pikkasen nostetaan katsetta nyt sinne vaalien taakse ja pidemmälle niin minkälaisii muutoksii sä haluisit nähdä opiskelijoiden arjessa ja elämänpiirissä että opiskelijat vois paremmin tulevaisuudessa. Jos nyt unohdetaan budjettikehykset ja tämmöset arkielämän rajotteet, ja vähän laajemmin mietit, mitä sä haluisit nähdä?

 

Sonja: Joo, no mun unelmissa opiskelijoilla ois sellanen just vapaus ja rauha opiskella. Sä pystyt opintojen ja yliopiston tai korkeakoulun aikana just nimenomaan tutkimaan asioita, olla utelias ja akateeminen vapaus on kyl sellanen mun suuri haave. Et siellä just nimenomaan on aikaa kattoa että hei täällä olikin tämmönen mielenkiintonen kurssi niin mennä sinne ja päästä vähän kattoo ja löytää myös sitä itseänsä. Ja se on juuri tää sivistyksen pohja että saadaan opiskelijat saa rauhassa tutkia ja tehdä niitä opintoja jotka on se päätoiminen työ heille tai meille. Niin se on ehdottomasti se mun suuri haave ja just se että opiskelijoiden toimeentulo on turvattu että ei tarvii ressata sitä riittääkö raha ruokaan. Niin ehdottomasti se on siellä joka sit edistää sitä sivistystä mikä on yliopistojen tärkeintä antia ja on vaik mahdollisuus lähtee vaikka järjestötoimintaan mukaan koska sekin on monesti nykyään saattaa olla silleen että ei, mun pitää valmistuu ajoissa niin nyt ei oo oikein ehdi lähtee vaikka kokeilemaan jotain järjestötoimintaa. Niin se on kans sellanen mistä haaveilen.

 

Ja ehkä viel tähän just liittyen niin kyl mä haaveilen siitä että just koulutuspolitiikalla mennään just siihen suuntaan et se ei ois niin suorituskeskeistä vaan ois nimenomaan se vapaus ja rauha opiskella. Niin siitä haaveilen.

 

Eric: Yks semmonen teema mistä vähän eri sanoin on tän kun puhutaan opiskelijoiden hyvinvoinnista tai vähän laajemmin ehkä nuorten hyvinvoinnista niin on tavallaan se että kuinka paljon odotuksia ja vaatimuksia asetetaan suoraan ja epäsuoraan.

 

Sonja: Niinpä.

 

Eric: Niin mistä odotuksista ja vaatimuksista me voitas yhteiskunnassa sitten luopua?

 

Sonja: Joo, tää onkin.

 

Eric: Onko jotain keinoja millä sitä ruuvii vois vähän löysää?

 

Sonja: Musta tuntuu et tää on myös vähän sellanen ainakin mihin itte on jotenkin kasvanu tosi vahvasti tällaseen suoritukseen että pitää tehdä asiat täysii ja opiskella ja valmistuu nopee ja sit sinne työelämään mikä toki tääkin kaikki varmasti kumpuaa siitä vaikka meidän huoltosuhteen pelosta ja kaikesta tästä. Niin et sinänsä tavallaan ymmärrän sen jopa mutta ehkä siinä on just se että se on sit taas semmonen vielä laajempi ongelma mihin ehkä yritetään löytää ratkasuja nyt vähän haastavammalla keinolla koska sitten nyt nää nykyiset keinot johtaa vähän tällaseen uupumiskulttuuriin.

 

Niin ehkä semmonen just että, no mä näin vanhana kympin tyttönä niin oon oppinu siihen että just pitää tehdä, pitää saada niitä kymppejä ja pitää tehdä kaikki täysii tai ei ollenkaan tai sitten sekin just kaikki tämmönen epäonnistumisen pelko mikä tulee sieltä tosi vahvasti mihin vaikka liittyy justiin joku tällanen kun haetaan vaikka opiskelupaikkaa ja jos ei saakkaan heti sitä oman alansa opiskelupaikkaa niin kyl tähänkin liittyy semmoset omat haasteensa epäonnistumisen pelkonsa sitä kautta.

 

Ja nyt mä unohdin et mikä se oli se kysymys alun perin, lähdin laukalle.

 

Eric: Ei se on varmaan mun vika koska mä kysyin hirveen vaikeen kysymyksen vähän tuosta lennosta. Siis kysyin nimenomaan siitä et jos me on havainnoitu jo pitkältä ajalta et nuoret kuormittuu toisel asteel, korkea-asteel ja yks tietysti semmonen, en mä tiiä onks se liian yksinkertastava kysymys pitäskö meidän puhuu siitä mistä ne kuormittuu. Ja voiko sitä kuormaa jotenkin vähentää?

 

Sonja: Joo toi on kyl just erittäin hyvä kysymys ja mä koen et siinä on monesti tää paine myös että yhä aikasemmin pitää tietää että mitä tekee elämällä, mistä tulee todella helposti suurii kuormia.

 

Niin joo tää ei oo mikään helppo kysymys kyllä. Mutta se on kyllä et kylhän näihin varmasti koko koulupolun ajalta pitää kattoo niitä vaikutuksia koska just sekin et korkeakouluihinkin tulee jo valmiiks todella väsyneitä opiskelijoita.

 

Eric: Kyllä. Joo ehkä me ei tätä nyt ratkasta, se on ihan ok. Ehkä lähinnä ite huomaan sitä täs miettiväni että me välillä vaikka nyt jos aatellaan esim 20 – 30 vuoden koulutuspoliittist jatkumoa et me on keskitytty siihen vaikka et missä iässä siirrytään valmistumisen jälkeen työelämään. Tuijotettu sitä OECD:n yhtä kuvaa.

 

Sonja: Joo.

 

Eric: Ja vaik se on huoltosuhteen ja työn tuottavuuden ja talouskasvun kannalt ihan oikeesti relevantti kysymys niin sen sivutuotteena on kyl kiristetty ruuveja tosi paljon.

 

Sonja: Joo.

 

Eric: Ja nyt me ollaan silleen et hei, nuoret on kuormittuneita. Eiks se oo vähän tehty.

 

Sonja: Jep. Ja onko se sit lopulta vaikka talouskasvulle hyväksi et kun meillä valmistuu niit uupuneita burn outin partaalla olevia ihmisiä niin sitten se että mennäänkin sairaslomalle tai muuta niin eihän se sit lopulta ookkaan ratkasu siihen meidän mihin me alun perin oltiin tähdätty vaikka sit siihen talouskasvuun. Joo, niin ehkä mä just mietitään se että kylhän se ois just mielenkiintosta miten me pystyttäis tehdä sitä just hyvinvointia tukien ja just se että mihin ittekin on vaikka tässä aikuiselämällä yrittäny opetella että puoliksi, tai semmonen melkein hyväkin on välillä ihan ok. Tai riittävän hyvä. Ja se mikä ittellä vaikka kandin suhteen oli silleen että se on tehty on parempi kun ei ollenkaan. Niin tälleen varsinkin vanhana kympin tyttönä se oli mulle erittäin kova saavutus että nyt mä otan tähän sen asenteen et nyt se pitää vaan tehdä.

 

Eric: Niin semmonen teema mist on puhuttu muun muassa esim tulevaisuudes, yhdes jaksos keskusteltiin siitä että miten tulevaisuutta pitäs ohjaukses käsitellä ja sitä epävarmuutta mitä siihen liittyy ja sitä että oikeesti kukaan ei tiedä, niin ehkä yks semmonen havainto siit keskustelust on se et semmonen hyvä suhde, armollinen suhde itseen on semmonen mitä me voidaan kaikki kehittää ja sillon tietysti myös erilaiset ulkoset paineet tai odotukset tai kuormitukset niin ehkä yks ratkasu on se että sitä armoa löytää sit omalta sisältä jos ei sitä sitten aina sieltä OECD:n käppyröistä löydy. Kaikki kunnia OECD:n käppyröille, mä seuraan niitä työkseni mutta toivottavasti kuulijat ymmärtää mitä hain tällä takaa.

 

Sonja: Joo toi on semmonen varmasti teema mitä monet meistä käy läpi ja välillä se tulee korvistakin ulos tällanen armollisuus itseään kohtaan, mutta se on toki tärkeä taito ehdottomasti. Ja ehkä toikin vois olla silleen että mitä vois alkaa jo aikasemmin pohtimaan eikä sitten siinä vaiheessa kun vaikka itte tulin korkeekouluun ja olin sitten todella uupumispisteessä ja sit joutuu vaan todeta et okei nyt ei auta kun olla vaan armollinen ittelleen.

 

Eric: Mut ehkä semmonen toive täs keskustelun loppupuolel voidaan esittää et jos nyt itse vastaan tohon kysymykseen vaikka se ei ehkä ollu tarkotuksenmukasta niin kyl se jotenkin et miten me pystytään näit sekä tietysti opetust, ohjaust kehittämäl mitä nyt on siis valtavasti vaikka Helsingin yliopistos tehty näiden ohjausneuvontapalveluiden kokonaisuuden selkiyttämistä, niiden ohjauspolkujen ja sen avun löytämisen, tuen löytämisen helpottamiseks mut että sit varmaan semmonen isompi kysymys yhteiskunnallisesti on nimenomaan se että miten me pystytään tuomaan tavallaan tilaa ja rauhaa sinne nuorten elämään.

 

Sonja: Nimenomaan.

 

Eric: Ja nyt ehkä vähän provosoin kuulijoita kun sanon että tarviiko opiskelijoiden miettii koko ajan sitä huoltosuhdetta tai jotain yliopiston rahotusmuotoja. Eiks ne vois keskittyy vaan siihen niiden ainutlaatuseen kokemukseen tääl yliopistos. Ja jos ne haluu miettii sitä niin se on ihan sama mut et tavallaan just se, meil on yks työpaja koulutusjohtajien kans jos täst myös puhuttiin et miten me saadaan sitä rauhaa sinne siihen kasvuun ja sivistymiseen yliopistoon lisättyy ja ehkä vähän suljettuukin ulos niit paineita välillä. Tai ainakaan itse tuoda niitä sinne.

 

Sonja: Joo toi on ehkä nimenomaan että en mä koe että ainakaan itte ois opiskelijana mitenkään lähteny nimenomaan miettii vaikka tätä huoltosuhdetta tai voi ei, yliopisto ei saa nyt rahaa kun olen hitaampi opiskelija.

 

Eric: Hyvä, hyvä joo.

 

Sonja: Mulla on siis vielä lukihäiriö niin mä oon silleen, mä olen vielä ehdottomasti normaalia hitaampi opiskelija mutta toki sitten se että just nimenomaan myös luodaan sitä rauhaa, tilaa, koska kyllähän se tulee silti sieltä se ympäriltä. Että se jonkinlainen paine sieltä mitä on viel tosi vaikee sanoittaa että mikä se on se lähde mistä se tulee. Mutta kyl mä huomaan että vaikka on alusta asti todennu itselleen ja ollu silleen hei, sulla on vaik lukihäiriö niin sä oot hitaampi muita ja sun ei tarvii lähtee sitä tykittämään niin silti sielt tulee se jonkinlainen paine niin toi on mun mielest tosi hyvä ajatus et miten luodaan se tila että se on se rauha opiskella.

 

Eric: No niin juontaja tässä vähän rohkastu omiakin näkemyksiä jakamaan mut ehkä se on tää aihe on semmonen mitä on tullu aika paljon tässä mietittyä. Keskustelua ois kiva jatkaa pitkäänkin mutta ehkä me mennään sit kuitenkin viimeseen kysymykseen ja mä kysyn sulta Sonja että saman kysymyksen kun kaikilta muiltakin vierailta eli lukuvinkki saa olla aiheesta tai aiheen vierestä.

 

Sonja: Joo. Mulla on, mähän mietin just et harmittanu kyl vähän et ei ole ehtiny lukee niin paljon. Ja sit mul on myös vähän tällanen että mä siis itse suosittelisin tai mulle nous ittelle tällänen kirja mieleen kun Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt. Mä en ite oo mikä tällasten self helppien kirjojen fani kyl yleensä, mutta tää ehkä osas käydä niitä vähän samankaltasia kokemuksia mitä on ite joskus kokenu niin iitä vähän silleen läpi ja sellasella rennolla otteella. Niin sitä suosittelen. Et siinä oli semmonen mukava fiilis joka vähän autto myös käymään vaikka, anto tavallaan vertaistukee siihen tilanteeseen kun on vähän väsynyt.

 

Eric: Kiitos paljon Sonja kun olit vieraana.

 

Sonja: Kiitoksia, oli ihanaa olla.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 6. jakson vieraina ovat Hanna Ahola ja Viivi Virtanen.

Puhumme tässä jaksossa viime vuoden lopulla julkaistusta YTHS:n opiskelukykymallista. Mistä osasista opiskelukyky muodostuu? Miten voimme vaikuttaa opiskelukykyyn yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa? Miten opiskelukykymallia kannattaisi hyödyntää käytännön työssä korkeakouluissa?

Hanna Ahola työskentelee opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Ahola kohtaa työssään opiskelijoita, jotka tarvitsevat tukea yksilöllisiin ja eriytyneisiin opiskeluhyvinvoinnin kysymyksiin. Hän on mukana tukemassa opiskelijoiden yksilöllisiä opiskelujärjestelyjä sekä asiantuntijana opiskeluterveysneuvotteluissa. Ohjaustyön lisäksi Ahola opettaa opiskelijoille hyvinvointitaitoja sekä kouluttaa korkeakoulujen henkilöstöä opiskelijoiden opiskelukyvyn tukemiseen liittyvistä teemoista.

FT, dosentti Viivi Virtanen työskentelee tutkijayliopettajana Hämeen ammattikorkeakoulussa. Virtasen toimenkuvaan kuuluu muun muassa opetuksen ja oppimisen kehittämistä, tutkimuksen pohjalta. Työhön kuuluu korkeakouluopettajien pedagogista koulutusta ja muunlaista opettajien kanssa yhdessä kehittämistä. Virtasella on pitkä kokemus yliopistomaailmasta mm. pedagogisena yliopistonlehtorina.

Virtasta ja Aholaa yhdistää se, että he olivat molemmat laatimassa päivitettyä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n opiskelukykymallia.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 22. ja toisen tuotantokauden kuudes jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden opiskelukyky. Vieraina opiskeliuhyvinvoinnin asiantuntija Hanna Ahola Jyväskylän yliopistosta ja tutkijayliopettaja Viivi Virtanen Hämeen ammattikorkeakoulusta

Jakso ja tekstivastine julkaistu 16.2.2023. Jakson pituus 47 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric: Viivi: Hanna:	Haastattelija Haastateltava Haastateltava
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Erik Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimenpanon seurHannasta. Koordinoinnin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden kuudennen jakson vieraina ovat Hanna Ahola ja Viivi Virtanen.

 

Hanna Ahola työskentelee opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Ahola kohtaa työssään opiskelijoita jotka tarvitsevat tukea yksilöllisiin ja eriytyneisiin opiskeluhyvinvoinnin kysymyksiin. Hän on mukana tukemassa opiskelijoiden yksilöllisiä opiskelujärjestelyjä sekä asiantuntijana opiskeluterveysneuvotteluissa. Ohjaustyön lisäksi Ahola opettaa opiskelijoille hyvinvointitaitoja sekä kouluttaa korkeakoulujen henkilöstöä opiskelijoiden opiskelukyvyn tukemiseen liittyvistä teemoista.

 

FT dosentti Viivi Virtanen työskentelee tutkijayliopettajana Hämeen ammattikorkeakoulussa. Virtasen toimenkuvaan kuuluu muun muassa opetuksen ja oppimisen kehittämistä tutkimuksen pohjalta. Työhön kuuluu korkeakouluopettajan pedagogista koulutusta ja muun laista opettajien kanssa yhdessä kehittämistä. Virtasella on pitkä kokemus yliopistomaailmasta muun muassa pedagogisina yliopiston lehtorina.

Virtasta ja Aholaa yhdistää se että he olivat molemmat laatimassa päivitettyä ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön YTHS:n opiskelukykymallia. Tervetuloa mukaan Hanna ja Viivi.

 

Hanna: Kiitos.

 

Viivi: Kiitos.

 

Eric: Tänään puhutaan teidän kanssa siitä että tässä jaksossa että viime vuoden lopulla tosiaan julkastiin tää uus YTHS:n opiskelukykymalli. Mistä osasista se opiskelukyky muodostuu, miten me voidaan vaikuttaa opiskelukykyyn yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, miten opiskelukykymallia kHannattasi hyödyntää käytännössä korkeakouluissa. Alotetaan ihan siitä että mitä se opiskelumalli pitää sisällään, minkälaisista asioista se koostuu? Alotat sä Hanna?

 

Hanna: Joo tosiaan opiskelukyky on opiskelijan työkykyä ja tää opiskelukykymalli niin se on semmonen kokonaisuus jossa monet eri osatekijät vaikuttavat toisiinsa ja tää, se opiskelukyky ikään kuin syntyy ja kehittyy opiskelijan ja sen oppimisympäristön dynaamisessa vuorovaikutuksessa.

 

Mut mitkä osat siihen tosiaan kuuluu niin siihen kuuluu omat voimavarat, opiskelutaidot, opetus ja ohjaus sekä opiskeluympäristö. Ja nimenomaan että millasta tukea opiskelija saa näihin osa-alueisiin niin se vaikuttaa merkittävästi siihen kuinka se opiskelija ylipäätään pystyy suoriutumaan niistä opinnoistaan ja tosiaan vahvuudet yhdellä tai useammalla osa-alueella voi vaikuttaa siihen että opiskelija pystyy ylläpitämään sitä opiskelukykyään varsin mallikaasti ja kun sitten puolestaan jollain toisella alueella olisikin ongelmia niin se ei välttämättä kuitenkaan vaikuta suuresti. Et se vaikuttaa paljon että millasia kompensointikeinoja sillä opiskelijalla sen opiskelukyvyn näkökulmasta on.

 

Eric: Viivi, voit sä jatkaa?

 

Viivi: Noita jos vähän niitä eri osa-alueita avaisi niin ehkä opetus ja ohjaus on semmonen helposti ymmärrettävä että se millasta opetusta opiskelija saa tai millasta ohjausta niin se vaikuttaa siihen kokemukseen ja vaikuttaa siihen pystyykö opiskella ja kokeeko että oppii hyvin. Ja sehän lähtee paljon jotenkin sieltä opettajien ja ohjaajien työstä ja sen opettajien ja ohjaajien vastuu.

 

Sit taas tossa opiskelutaidoissa niin sitä voidaan ajatella et se on tietyl taval enemmän opiskelijan vastuulla et se on sitä miten pystyy suunnittelemaan omaa opiskeluaan, pystyykö aikatauluttamaan ja onko motivaatioo ja millaset tiedot ja taidot on kun tulee opiskelemaan sitä tiettyä alaa.

 

Ja opiskeluympäristö on kanssa semmonen, aika semmonen helposti ja konkreettisesti ymmärrettävä että se muodostuu niistä vaikka tiloista, kulttuurista, millaset arvot, millanen tämmönen no millaset arvot vaikka siellä on. Ja esimerkiks digitaalinen oppimisympäristö on nykysin tosi tärkee että onko saavutettavat ja hyvät digitaaliset oppimisympäristöt.

 

Omat voimavarat on sitten ehkä semmonen se neljäs kenttä joka on usein vaikeemmin tai se ei avaudu ihan heti, siel on just monenlaista siihen omaan itseen, opiskelijan omaan elämään liittyviä asioita esimerkiks oma terveys ja terveyskäyttäytyminen, sosiaaliemotionaaliset taidot, sosiaaliset suhteet, oppimisen kognitiiviset taidot ja koko elämäntilanne. Voi ajatella et siellä on tämmösiä vaikka että kun tulee kova stressitilanne niin miten pystyy säätelemään omia tunteitaan ja sillä tavalla selviytymään siitä stressistä tai millanen vaikka yhteistyökyky on ja miten kestää niitä sosiaalisia suhteita. Että toisiahan ne saattaa, tai toisissa tilanteissa ne voi kuormittaa tosi paljon ja toisaalta niistä voi saada todella paljon tukea. Et se omat voimavarat on tämmönen kehikko.

 

Ja nää kaikki sitten on jatkuvasti dynaamisessa vuorovaikutuksessa keskenänsä ja se opiskelukyky voi vaihdella siellä opintojen aikana.

 

Eric: Kiitos tuossa juonnossa te olitte nyt päivittämässä opiskelukykymallia eli se ensimmäinen versio on jo sieltä vuodelta 2006. Niin kertokaa vähän lisää tästä päivitystyöstä et minkälaisiin asioihin te erityisesti keskityitte siinä sen päivittämisen aikana, mistä siellä eniten puhuttiin, millä lailla sitä opiskelukykymallia myös sitten muutettiin. Alotaks sä Viivi vuorostas?

 

Viivi: Joo no YTHS ensinnäkin veti tätä ja kokos siihen tämmösen asiantuntijajoukon joka sitten jaettiin vähän tän nelikentän mukaan et siel oli oma asiantuntijajoukko näille omat voimavarat, oma opiskelutaidoille oma opetus ja ohjaus ja oma opiskeluympäristölle. Ja tietysti me käytiin myös yhteistä keskustelua semmost periaatteesta ja ehkä siitä me paljon mietittiin sitä että kenelle tätä tehdään elikkä siinä mielessä heti et kuka on se kohdejoukko kenelle me avataan näitä asioita. Se on eri asia jos me avataan vaikka korkeakoulupedagogiikan tutkijoille tai sit jos me halutaan avata sitä opiskelijoilla tai jos me halutaan avata sitä vaikka poliittisille päättäjille niin tätä me käytiin aika paljon että minkä tyyppisestä käsitteestä, miten sitä sanotetaan sitä.

 

Ja sit toinen silleen mun mielestä selkee oli se että lähdettiin ikään kuin etsimään sitä päivittämään sitä tutkimuspohjaa eli mitkä on ne käsitteet jotka tällä hetkellä käytetään ja on tutkimuksessa päällimäisenä näissä eri osa-alueissa.

 

Eric: Hanna.

 

Hanna: Joo Viivi hyvin tossa kokoskin niitä asioita mistä tää kaikki on lähteny liikkeelle mitkä on ne päällimmäiset että paljon tosiaan puhuttiin siitä että kelle tätä tehdään, että miten opiskelijoille on hyvä sanottaa myöskin sitä opiskelukykykäsitettä ja miten sitten opiskelijat voivat ottaa myöskin itse vastuuta siitä opiskelukyvyn edistämisestä mut samalla myöskin että miten me saadaan sanotettu se niin että myöskin korkeakoulun henkilöstö ja sidosryhmät pystyy sitä hyödyntämään omassa työssään. Mut kyl mä näin ja ehkä tohon käsitteisiin liittyen niin puhuttiin aika paljon siitä just ajankohtasesta tutkimustiedosta niin kun Viivi tossa sanokin ja siitä oppijajoukon moninaistumisesta et millasia eri haasteita se on esimerkiks korkeakouluun tuonut ja miten se näkyy opiskelukykyisyydessä.

 

Elikkä se oppijoiden monimuotoistuminen ja heterogeenistyminen tämmöset monenlaiset oppijat, mutta sitten samalla just se oppimisympäristön monimuotoistuminen elikkä on tullut nää digitaaliset oppimisympäristöstä niin miten se tavallaan tulisi näkyä käsitteiden näkökulmassa siellä.

 

Puhuttiin saavutettavuuden kysymyksistä, yhdenvertasuudesta ja sitten siitä että miten tää näyttää opiskelukykysyys näkysi toimina proaktiivisessa mielessä et se ikään kun myöskin vaikuttas siihen että millasia toimia me tehdään ennakoiden niin että se opiskelukykysyys mahdollistuisi. Ja joo, siinä ehkä ne keskeiset mitä nyt ittellä tuli tässä kohtaa mieleen.

 

Eric: Mitä siitä vanhasta mallista muutettiin, oliko se niin et sieltä poistettiin vai oliks se enemmänkin et lisättiin tai jotenkin uudella tavalla määriteltiin? Miten se eroaa siitä vanhasta?

 

Hanna: No oikeestaan se mikä ehkä noista isoista otsikoista niin sinne täydennettiin tohon opetus-laatikkoon niin opetus ja ohjaus. Se oli alun perin pelkkä opetus. Ja sitten ehkä se näkyy enimpiin siellä sisällöllisellä tasolla että mitä käsitteitä sinne sen yläotsikon alla laitettiin et niitten päivittäminen et siinä tehtiin oikeestaan aika isoa semmosta päivittämistyötä, näin mä näkisin.

 

Viivi: Ja Hanna tossa mainitsi ne selkeesti semmoset aika isot asiat jotka ikään kun puuttu sieltä aikasemmasta koska maailma on muuttunu ja tää opiskeluympäristö sen myötä muuttunu niin just tää digitaalisuus puuttu kokonaan ja ehkä paljon on myös noussu ikään kun tää tunteiden ja semmosen emotionaalisen osaamisenkin merkitys korkeakouluissa ja saman aikasesti just nää tieto siitä että opiskelijat yhä suurempi osa opiskelijoista on uupuneita ja ehkä opetuksen suhteen just tää ohjauksen nostaminen ja koko semmosen opiskelijalähtöisen kulttuurin voimistuminen korkeakouluissa on semmosia jotka on vahvasti muuttunu. Ja ne oli tarpeen päivittää. Et must tuntuu et sielt, mä en nyt ihan sillä taval muista mut jotenkin mul on semmonen olo et sielt ei varsinaisesti poistettu että nelikenttä esimerkiks on tietyl taval saman tyyppinen mutta just tehtiin tätä tämmöstä päivitystä nykymaailmaan.

 

Eric: Aivan. No tää on laaja ja tä on moninainen ja hyvin systemaattinen tai systeeminen jopa malli ja ei oo ehkä sattumaa että valitsin tän tähän tän jakson aiheeks koska tää on mun mielest hirveen mielenkiintonen, täs on paljon potentiaalia mutta miten me nyt sit voidaan vaikuttaa opiskelukykyyn konkreettisesti? Hanna?

Hanna: Joo mun mielestä tää malli on siinä mielessä tosi erinomainen että tän avulla pystytään hahmottamaan et mikä oikeesti on korkeakoulun rooli opiskelijoitten hyvinvoinnin tukemisessa. Elikkä se täsmentää ja rajaa myös sitä että myöskin meidän yliopiston henkilöstö tai ammattikorkeakoulun henkilöstö ymmärtää että hetkinen mitä mä voin tehdä jos mä haluan ja kun mä haluan tukea opiskelijoitten opiskelukykysyyttä, et mä oikeesti tunnen sen että tää kuuluu mun työkenttään. Se on mun mielestä aika keskeinen, oivallinen apu siihen. Et sillä tavalla me voidaan vaikuttaa et meidän henkilöstön jo ymmärtää sen että tää kuuluu mun duuniin.

 

Ja sit samalla se että yksilölle pystytään hahmottamaan siis oppijalle itselleen että miten hän pystyy lähteä kehittämään niitä taitoja jotka edistää hänen opiskelukykysyyttään. Ajatellaan ihan niitä hyvinvointitaitoja tai sit ajattellaan niitä opiskelutaitoja.

 

Ja sitten sekin että kuinka hän pystyy myöskin edesauttamaan esimerkiksi opetuksen ja ohjauksen kehittymistä ja myöskin ottamaan vastaan itselle tärkeää ohjausta ja opetusta, hyödyntämään sitä oman opiskelukykynsä näkökulmasta. Mut sitten myöskin olemaan osallinen sitä opiskelijayhteisöä ja sitä kautta myöskin edistää sekä omaa opiskelukykysyyttään et sitten myöskin muitten ympäristössä olevien, oppimisympäristössä olevien henkilökunnan jäsenien ja opiskelijoitten hyvinvointia. Mut kyl mä näkisin et aika pitkälti mennään semmoseen konkretiaan että jos esimerkin omaisesti tässä kohtaa sanosin niin itse hyödynnän ja kollegat hyödyntää tätä opiskelukykymallia niin että autetaan opiskelijaa hahmottamaan että arvioimaan sitä oma opiskelukykysyyttään näitten neljän eri osa-alueen kautta ohjauskeskustelussa.

 

Ja se jo itsessään on intervention sen, heidän opiskelukykyisyyden tukemista et se hahmottaa et hetkinen että tässä mulla vähän vois olla parantamisen varaa, tos ois kehittämiskohteita, tää on selvästi semmonen voimavarajuttu ja tää auttaa ja edistää mun opiskelukykyisyyttä ja sitten että näkee myöskin sen että mikä mun opiskelykykysyyden vaste on tällä hetkellä. Onko se jollakin tavalla alentunut, onko se sillä tavalla että se on hyvällä mallilla, pitäskö se näkyä esimerkiks jollakin tavalla työmäärässä että mä voin nyt, jos ajatellaan vaikka näitä opiskelija arvioi että hänen opiskelukykysyytensä on alentunu niin hän pystys esimerkiks arvioimaan että no nyt pitää pikkusen sitä työkuormaa vähentää jotta se mun opiskelukyky, et mä pysty opiskelemaan, että ne mun opiskelut ei jää totaalisesti telakalle.

 

Ja saman aikaisesti vähän ehkä niitten opiskelutapojenkin määrittelyssä että millasia tapoja opiskelija käyttää ja hyödyntää siinä oppimisessaan niin sellasten määrittelyssä niin kun yksilöohjauksen näkökulmasta. Mut kyllähän jos mä aattelen vaikka sit vähän laajemmin, että mennään lähemmäs tota opetusta ja ohjausta niin tärkee tehtävä on että opiskelijat oppivat niitä hyvinvointitaitoja, niitä opiskelukykyä edistäviä taitoja läpi heidän opintopolkunsa ja sillon se pitää näkyä niitten opetuksen sisällöissä, mut sit se pitää myöskin jos aatellaan vaikka ryhmäohjausta niin niitä pitää käsitellä myös ryhmässä jollon tää vertasuuskin myöskin sen opiskelukykysyyden näkökulmasta tulee paremmin hyödynnetyksi.

 

Ja jotenkin mä ajattelen näin että on tärkeetä havainnoida sitä että opiskelukykyyn pystytään vaikuttaan proaktiivisin tavoin ja reaktiivisin tavoin. Et on niitä proaktiivisia, esimerkiks eräät hyvinvointimallit että aatellaan vaikka korkeakouluissa on esimerkiksi malleja siihen että miten me ehkäistään epäasiallista käyttäytymistä tai korkeakouluissa erilaisia asiakirjoja jolla edistetään opiskelijoitten laadukasta ohjausta ja opetusta. Niin ne on näitä semmosia proaktiivisia toimia pitkälti. Mut sitten on niitä reaktiivisia toimia jotka näkyy että millasta ohjausta me tarjotaan erilaisiin opiskelukyvyn kysymyksiin siellä korkeakoulussa. Että nää on tämmösiä reaktiivisia palvelurakennejuttuja.

 

Ja jotenkin mä aattelen että opiskelukykymalli toivottavasti myöskin avaa sellasta näkökulmaa eri toimijoille että meillä ois paljon ratkasuja joista hyötyvät kaikki jotka edistävät opiskelukykyisyyttä. Että me opittas tekemään niitä proaktiivisia ratkasuja siellä opiskelukyvyn näkökulmasta siellä korkeakouluissa. Pitkä vastaus.

 

Eric: Joo, joo. Paljo ajatuksii herättävää. Viivi?

 

Viivi: No itse kun toimin just pedagogina ja paljon mietin sitä opetuksen näkökulmasta sitä opiskelijan hyvinvointia ja opiskelukykyä että miten me sillä opetuksella voidaan opiskelukykyä tukea ja mikä sen merkitys on, niin ajattelen just sitä että opiskelijan tavallaan kun hän tulee korkeakouluun niin se kokemus siitä opiskelusta ja oppimisesta syntyy justiinsa opetusympäristössä. Niiden opettajien kanssa siellä ennen luokassa, nykysin ehkä sitten verkossa. Ja sen takii se on todella tärkee että se opetus sinällään tuottaa semmosii kokemuksia että on semmonen olo et mä pystyn oppimaan ja pystyy etenemään siellä opinnoissa ja ne innostaa ja löytyy sitä omaa motivaatiota.

 

Eli tosi paljon voidaan edistää sitä opiskelukykyä sillä että opetus on laadukasta. Mä usein lohdutan opettajia kun ne miettii että miten mä voin vaikuttaa opiskelijoiden hyvinvointiin, et se riittää että se opetus on hyvää. Et se on opiskelija tietää mitä tavotellaan, arviointimenetelmät on sellasia et opiskelija saa palautetta myös kesken kurssien, se lähtee opiskelija otetaan mukaan siihen opetukseen eli se opiskelijalähtöisyys toteutuu sillä tavalla et opiskelijat on niitä aktiivisia osallisia siellä toiminnassa ja heidän ääni tulee siellä myös kuuluviin.

 

Ne on tavallaan semmosia asioita joita pidetään ikään kuin itsestään selvänä kun niit puhuu tällä tavalla että ahaa, no eiks tää aina toteudu mutta kyllähän se on se niin et se ei ehkä aina ihan toteudu vaikka opettaja jopa yrittää parastaan niin siel voi olla että opettajankin opetuskyvyllä on rajotuksia. Eli tavallaan se yhdessä tekeminne siellä opetuksessa on tosi tärkeää. Että siinä mielessä Hanna puhu tosi monesta asiasta niin mä ehkä vaan nostaisin tän nyt tän opetuksen puolen sinne näkyviin vielä.

Eric: Hanna tossa jo viittaskin siihen tavallaan sen mallin käyttöön käytännössä, mut otetaan siihen vähän vielä kiinni ja syvennytään siihen. Et nyt kun meil on se yks kuva ja ne tekstit siellä taustalla jossa pyritään tätä opiskelukykymallia ja näitä neljää keskeistä osa-aluetta kuvaamaan niin Hanna puhu siitä että miten sitä voi käyttää yksilöohjaukses mut miten muuten sitä kannattas käyttää kun konkreettisesti, onko teillä jotain käytännön esimerkkejä korkeakoulun kentältä siitä et miten sitä käytetään teidän mielestä hyvin?

 

Viivi: No mul on ainakin kaks tämmöst esimerkkiä. Toinen on just opettajien pedagoginen koulutus missä niin kun äsken sanoinkin että opettajien kanssa paljon mietitään ja opettajat miettii että miten he voi auttaa sitä opiskelijan hyvinvointia ja opiskelijan opiskelukykyä ja kokee, opettajat kokee siit myös paljon painetta ja tää malli tavallaan tuo myös esiin sen et se ei oo pelkästään opettajasta kiinni. Että opettajalla on tärkee roolinsa, mut sitten on ne opiskelijoiden omat opiskelutaidot, on se tavallaan se voimavara, omat voimavarat, on se opiskeluympäristö, totta kai se opettaja siis tää on vuorovaikutuksessa et ne ei oo irrallisii siit opetuksesta. Et kylhän opetus vaikuttaa sit taas vaikka niiden sosiaalisten suhteiden muodostumiseen että nää ei oo sil taval irrallisii mut se helpottaa tavallaan sitä että tää muodostuu eri asioista ja sillon pystyy vaikka opettaja hahmottamaan sen oman roolinsa ettei tuu tavallaan semmonen riittämätön olo, et mä en pysty tähän. Eli siel pedagogisessa koulutuksessa tää on tosi hyvä malli koska tää on tietyl taval, tää on vahva, tää perustuu tutkimukseen mut sit tää myös on tämmönen yksinkertanen.

Sit toinen semmonen mun mielestä laajempi malli on tuolla esimerkkinä mä olin pari vuottaa Aalto-yliopistossa ja siel oli tämmönen opiskeluhyvinvointihanke ja sillon oikeen vahvasti otettiin siellä koko yliopistotasolla tää malli käyttöön avaamaan koko yliopiston henkilöstölle tätä että mistä se opiskelukyky muodostuu, mitä tarkottaa opiskeluhyvinvointi ja siinä tää toimi. Mä oon ihaillu sitä et miten he on käyttäny tätä avaamaan aika monimutkasta asiaa koko porukalle, sekä opiskelijoille, johtajille, opettajille ja hallinnolle. Todella hienosti.

 

Eric: Tulisko Hannalla mieleen muuta semmosia käytännön esimerkkejä tai vinkkejä tän mallin käytöstä arjessa?

 

Hanna: Joo siis Viivi nosti tosi hyviä ja tärkeitä asioita ja mul on tuossa heräs sit samalla mieleen sellanen että kun puhutaan siitä opettajien roolista opiskelukyvyn tukemisessa niin yks sellanen mikä oikeestaan on näkyny varmaan nyt viimesen kymmenen vuoden aikana et miten esimerkiks siinä opiskelutaidot niin millasella lähtötasolle meille tulee korkeakouluun opiskelijoita ja millasia taitoja korkeakouluissa tarvitaan ja sitä kauttahan me päästään keskusteluun että miten se henkilöstö voi tukea omassa opetuksessaan näiden taitojen kehittymistä. Niin kyl mä näkisin että tää on se aika keskeinen että onneks me saatiin sisältöjä aika paljonkin sisältöä siihen opiskelutaito-osioon, koska siihen me voidaan vaikuttaa opetuksen ja ohjauksen keinoin tosi, tosi paljon. Ja se on hirveen tärkeetä jos mietitään isossa kuvassa niin ylipäätään opiskelukykyisyyttä niin opiskelutaidot on semmonen asia että jos opiskelutaidot on jollakin tasolla tai ne ovat vähän heikommalla tasolla niin se näkyy auttamatta sen opiskelijan mahdollisuuksissa viedä niitä opintoja eteenpäin. Mut se näkyy myöskin sillä tavalla paljon semmosessa minä-pystyvyyden kokemuksena, et pystynkö mä suoriutumaan täällä. Et se on iso kysymys. Ja siks mää aina aattelen henkilöstökoulutuksen näkökulmasta et kun me voidaan saada meidän yliopiston opetus- ja ohjaushenkilöstölle ymmärrystä siitä että miten niitä taitoja kehitetään, mitkä ne on keskeiset taidot mitkä heidän työssään tulis näkyä niin se on se semmonen konkreettinen minkä nostasin tosta Viivin hyvästä alustuksesta niin mikä tuli mieleen.

 

Ja sit ehkä tommoset jos lähetään tämmösen korkeakoulun vähän strategisempaan kehittämiseen niin kyllähän se näkyy siinä että meidän johdolla on ymmärrys siitä että miten se strategiatasolta myöskin se opiskelukykyisyyden tukeminen tulis näkyä jotta se sitten valuu myös näille alemmille tasoille ja sitten kun puhuttiin tuosta kyselyistä niin täähän ois semmosta arviointia vaativaa, et miten näitä voidaan arvioida näitä opiskelukykyisyyden eri osa-alueita. Yks keino on nää erilaiset kyselyt että kyselyt rakennetaan tän opiskelukykymallin mukaisesti ja sitten me laaditaan myöskin erilaisia itsearviointityökaluja joissa oppija itse arvioi esimerkiksi meillä on täällä Jyväskylän yliopistossa kehitetty näihin opiskelutaitoihin itsearviointityökalu jota me käytetään hyvinkin paljon yhdessä osa-alueesta.

 

Eric: Niin se taitaa vähän olla niin että tavallaan aika usein tärkeätkin aika laajasti jaetut tavotteet kuten nyt opiskelijan hyvinvoinnin tuki, en oo tavannu urallani ketään joka ei halua että opiskelijat vois hyvin tai nää sitä tärkeänä. Mut sit kun mennään sille tasolle että no mitäs sitten tehdään niin sillon usein tän tyyppiset opiskelukykymalli tai muut tämmöset selkeät rakenteelliset kuvat jossa on, joka antaa myös suuntaa toiminnalle on tehokkaampia kun semmonen että käydään istumassa kokoushuoneessa ja kaikki sanoo että tämä on tärkeää, tämä hyvinvointi on tärkeää. Kukapa sitä vastustas mut että sitten se että miten sitä (–) [27:19:1] saadaan, miten otetaan, tartutaan toimeen, otetaan puheeksi niin siihen tää ehkä tuo ja on tuonu jo tän mitäs tää nyt täyttää kun se on 2006 lanseerattu niin tää on mun mielestä jos omaa uraa ajatellaan niin ehkä semmosista suurimmista paradigman muutoksista. Mut puhunko mä nyt liian suuria sanoja? Mitä mieltä te ootte? Onks tää oikeesti muuttanu jotain tää opiskelukykymalli kun se sillon aikanaan tuli ja nyt kun sitä taas päivitetään, Viivi?

 

Viivi: No mun mielestä ylipäätään, tää on ainakin todella tärkee ja vaikee sanoo että mikä lähtee mistäkin mikä on aina syy ja seuraus mutta ylipäätään se opiskelukyvystä ja opiskeluhyvinvoinnista sen ymmärtämisestä, tärkeydestä niin puhutaan tosi paljon, mun mielestä se on muuttunu kans, mul on viel vähän enemmän tätä ikävuosia niin pidempi se kokemus tästä. Ja se on kyllä todella vahvasti muuttunu. Se et nähdään jotenkin kokonaisena se hyvinvointi, et se hyvinvointi ei oo joku tai opiskelukyky ei oo joku semmonen irrallinen ominaisuus vaan tuota se nähdään tämmösenä laajempana kokonaisuutena niin kyllä mä oon aikalailla samoilla linjoilla kanssasi.

 

Eric: Mitäs Hanna aattelee?

 

Hanna: Joo ja sit must joo kyllä. Ja mä jotenkin ajattelen näin että korkeakoulu jotenkin ehkä tätä kautta pääsee osaksi että se ei oo itsenäinen, yksinäinen toimija pelkästään vaan se on osa jotakin isompaa yhteiskunnallista verkostoo että missä opiskelija operoi. Et se on erilaisia terveydenhuoltoinstituutioita, sosiaalihuoltoo, työvoimapoliittisia juttuja ja sitten tietenkin korkeakoulut itsessään et se tekee yhteistyössä tätä opiskelukykyisyyden tukemista niin kyl mä huomaan että tää on konkretisoitunut aina vaan enempi että se ei oo just semmonen höttönen käsite vaan siel on ihan konkreettisia toimenpiteitä miten sitä opiskelukykyisyyttä tuetaan.

 

Viivi: Ja ehkä tää jotenkin tuo korkeakoulut siihen keskusteluun mitä on kestävä kehitys ja mitä on elinikäinen oppiminen ja mitä on se sosiaalinen kestävyys. Että opiskelukyky on jotenkin nimenomaan iskee siihen et jos me ei pidettäs siitä huolta niin eihän me saada niitä tulevaisuuteen niitä ihmisiä toimimaan eikä uusia asioiden ratkaisijoita sinne kentälle. Et jotenkin tämmönen malli antaa semmosta tiettyä konkreatiaa että miten me toteutetaan sitä sosiaalist kestävyyttä korkeakouluissa.

 

Hanna: Kyllä. Ja just se että nähdään se että panos tavallaan opiskelukykyisyyden tukemiseen niin me saadaan, me edistetään myöskin pitkässä juoksussa opintojen läpäisevyyttä ja sitä että opiskelijat kokevat mielekkäänä heistä tulee osaavia ja sit kun he siirtyvät työelämään niin he pystyy myöskin hyödyntämään niitä taitoja mitä heillä on kehittynyt sen oman hyvinvointinsa tukemiseksi niin siellä korkeakouluopintojen aikana. Että he ovat työkykyisiä sitten kun he meiltä valmistuvat.

 

Eric: Joo ja täs tietysti jos aattelee työelämän niitä suuria muutosvoimia niin yks asia mikä siellä kirjallisuudessa nousee esiin on siis metakognitiivisten taitojen merkityksen kasvu eli ja tietysti siihen tietynlaiseen oikeuteen ja mahdollisuuteen mut myös vaateeseen työssä oppia koko ajan ja kehittyä. Ja siihen tietysti tavallaan se että opiskelukyvyn ja työkyvyn, ne on aika lähellä toisiaan ja niitä sillon jos sitä opiskelukykyä ja itsensä johtamisen kykyä pystyy opiskeluaikana kehittämään niin se ei varmasti ole hukkaan heitettyä myöskään sitten siellä työelämän näkökulmasta. Et nää nyt täs on aika vahva yhteys ja niinhän se oli alunperinkin kun sitä opiskelukykymallia lähettiin nimenomaan työkykymalli on johon se pohjaa.

 

No nyt kun eletään vaalivuotta ja mun mielest on hienoo et monet poliitikot puhuu tällä hetkellä ja on puhunu korona-aikana paljon opiskelijoiden hyvinvoinnista ja täst käydään yhteiskunnallista keskustelua ja se on tosi tärkeetä niin mitä te nyt haluisitte nähdä sitten tulevaisuudessa opiskelijahyvinvoinnin kehittämisen alueella ja nyt ehkä just semmonen systeeminen näkökulma mistä Hannakin otti esiin et mitä toivositte ehkä sieltä valtiovallan tai kansallisen tason toimia, mitä te toivositte, minkälaisiin asioihin korkeakouluissa pitäs erityisesti kiinnittää huomiota ja nyt rohkaisen rohkeuteen eli kertokaa mitä te oikeesti haluisitte nyt nähdä vaikka sitten seuraavan neljän vuoden aikana, Hanna saa alottaa.

 

Hanna: Joo. Tää on hyvä kysymys ja aika ajoin tätä itsekkin omassa työssään miettii kovastikin että mitä asioita pitäisi tehdä toisin tai mitä asioita kannattais lähteä parantamaan niin mä puhun nyt ehkä aluks ihan siitä korkeakoulun roolista niin et kyl mä näkisin näin että kun puhutaan et kaikki tekee opiskelijoitten opiskelukykyä tukevaa toimintaa niin kyl mä näkisin että se pelkästään se strateginen linjaus siitä että opiskelukyky on tärkeä niin ei riitä. Mutta kyl mä nään että korkeakoulujen keskiössä olisi hyvä tulevaisuudessa näkyä aika isostikkin se opiskelukykyisyys ja sillä me sitoudutaan siihen että opiskelijoiden opiskelukykyisyys on meille tärkee asia ja me sitoudutaan myöskin suuntaamaan resursseja sen tukemiseen. Et mää näkisin et se on tosi tärkee.

 

Ja siitä kun me lähetään valuttamaan alaspäin niin kyllähän sitten seuraava taso on se toiminnanohjauksen taso et miten se erilaisia linjaavina asiakirjoina sanotuksiltaan et kyl mä oon nähny paljonkin erilaisia OPS-, tai OPS-työhön liittyviä asiakirjoja ja ohjaukseen liittyviä asiakirjoja ja suoraan hyvinvointiin liittyviä asiakirjoja joissa se on aika epämääräsesti kuvattu. Et mä kaipaisin semmosta konkretiaa kaikissa korkeakouluissa että niitä jumpattas niitä sanotuksia että miten toiminnanohjauksen tasolla niin että me saatas henkilöstö ymmärtämään et hei toi kuuluu mulle, toi on selkeästi mun tehtävä. Et se ois pureskeltu semmoseen että me tiedetään että miten tää näkyy siinä yhteisössä toiminnanohjauksen tasolla.

 

Ja  sit jos puhutaan siitä että miten se näkyy itse palvelujärjestelmänä ja ylipäätään opiskeluhyvinvointityön toteuttamisena niin mä jotenkin näkisin että hirveen tärkeetä on se että me autetaan opiskelijoita tunnistamaan ne omat tuen tarpeet. Et me myöskin helpotetaan heidän itsereflektiotaitoja tältä osa-alueelta. Et ne on jatkuvasti näkösällä siellä meidän työssä että me keskustellaan opiskelijoitten kans näistä, me keskustellaan, me tuodaan esille et hei tää on tärkee juttu. Et ne voi olla tämmösiä vähän formaaleja keskusteluita tai non-formaaleja keskusteluita mut se kuitenkin et sitä ylläpidetään. Koska me puhutaan paljon siitä että opiskelija on itse vastuussa millasta tukea hän itselleen hankkii ja mihin hän niistä tarttuu. Jotta me saadaan opiskelijat itse ymmärtämään että hei, tää on enemmän kun toivottua et sä haet itsellesi tukee ja tässä on niitä tuen muotoja. Niin se on jo itsessään tosi tärkee.

 

Ja mä haluaisin että koska me puhutaan korkeakouluissa paljon siitä tutkimustiedosta niin mä haluaisin että se rupeis näkymään näitten palveluitten arvointina että me arvioitas sitä että onko nää meidän toimet riittäviä ja sitä että tehdäänkö me oikeita asioita ja siinä mä toivosin että korkeakoulut tekis paljon yhteistyötä että osattas arvioida myöskin sillä tavalla kriittisesti niitä opiskelukyvyn eri osa-alueita ja miten opiskelijat sitä kokee ja miten sitä voi tehdä. Me ollaan kuitenkin pitkästi puhutaan siitä tutkimusperustaisuudesta niin mä haluan et se näkys kaikissa korkeakouluissa hyvin vahvasti. Paljon siihen on tehty hyvää työtä ja toivon että kaikki korkeakoulut siihen tarttuu. Mutta nää on ehkä se semmonen että mä jotenkin aattelen että mä voi olla että katson liian suppeasti tätä mut että jotenkin se ehkä sen, et meillä lisääntys ymmärrys eri henkilöstöryhmissä että tää on tärkee asia ja mä voin tällä tavalla vaikuttaa niin opiskelijoitten opiskelukykysyyteen niin se harras toive.

 

Ja sitten tietenkin että kyllähän linjaus et se jollakin tavalla näkys korkeakoulujen rahotuksessa että jos siihen panostetaan niin oishan, sehän olis ihan tosi hieno juttu että sehän vaatii toki hyviä arviointityökaluja että voidaan arvioida että tää korkeakoulu tekee tätä työtä hyvin ja että haluaisin ajatella et semmoset innovatiiviset ratkasut, että miten opiskelijoitten opiskelykykyisyyttä voidaan tukea hyvin eri toimintamuodoin, eri tasoilla niin että ei kaikille kaikkea jokaisella tasolla vaan että lähetään sillä tavalla että perusohjauksessa on niitä isoja juttuja jotka on proaktiivisia taitojen kehittämiseen liittyviä. Sitten tulee ne muut tasot täydentävä ja tehostetun ohjauksen tasot että osattas ajatella asiaa vähän uudella tavalla. Olipas pitkä monologi.

 

Eric: Mä pyysin linjaamaan niin sä linjasit. Hyvä, kiitos Hanna. Mitäs Viivi, mitä sä haluaisit nähdä?

 

Viivi: No ensinnäkin tää kysymys on mun mielestä vaativa ja vähän pelottava että tulee semmonen olo että osaanko mä sanoa nyt tarpeeks painavasti ikään kuin oikean asian. Mutta vaikka en sit osaiskaan niin se tai semmonen olo että jääkö multa jotain ajattelematta. Jotain mitä mä en hahmota, jotain suurempaa. Mutta kyl se nyt ensimmäiseks nousee mieleen se, että opiskelukyky kun se muodostuu siellä ja kehittyy sen opiskelijan ja oppimisympäristön dynaamisessa vuorovaikutuksessa niin jos se oppimisympäristön ikään kuin kantokyky on miinuksella niin se ei pysty yhdessä sen opiskelijan kanssa toimimaan ja kehittämään sitä opiskelukykyä. Eli ihan keskeinen on mun mielestä se opiskelijamääriin suhteutettu resurssi ja lähtien tää on mainio malli, siis aivan loistava malli tutkimukseen perustuva opetus ja ohjaus pitää olla siis riittävästi opettajia. Pitää olla sellaset vaikka digitaalisen ja fyysinen opiskeluympäristö joka tukee sitä opiskelua. Pitää olla mahdollisuuksia siihen sosioemotionaalisten taitojen kehittämiseen ja ylläpitämiseen. Ja omien opiskelutaitojen kehittämiseen ja arvioimiseen yhdessä muiden kanssa. Pitää olla niitä muita joiden kanssa sitä voi edes käsitellä.

 

Niin siinä mielessä tää menee jotenkin ihan suoraan sinne tuota korkeakoulujen resursseihin et ne pitää olla, olkoon ne mitä tahansa, jos on pieni korkeakoulu missä on kolme opiskelijaa niin ehkä sinne riittää sitten yks opo ja yks opettaja ja yks vielä professori mutta niin kun et se pitää olla jossain suhteessa. Et nyt meillä on viime vuosina menny kyllä niin että opiskelijamäärät on kasvanu koko aika mutta korkeakoulujen resurssit ja henkilöstön määrä ei oo kasvanu suhteessa et kyl tässä on ehkä se semmonen jos ajattelee nyt niitä poliittisia vaikuttajia niin sinne päin viestiä että tää on kestämätöntä kehitystä tällä hetkellä.

 

Eric: Niin tää on semmonen mitä me varmaan jokanen korkeakoulusektori on näiden aihealueen ympärillä työskentelevä niin kun tuntee sisällään et nyt tullaan yhä tietosemmaks tutkimuksen ja muun tietosuuden lisääntymisen kautta siitä että mitä, minkälaisia vaikuttumia ja minkälaisia asioita opiskelijahyvinvointiin vaikuttaa ja me tiedetään vaikka yksilöllisten järjestelyjen ja erityisjärjestelyjen tarpeen kasvu ja muu. Nää on myös ei vain mutta myös vahvasti resurssikysymyksiä. Ne on tietysti osaamiskysymyksiä ja ne on organisoitumiskysymyksiä, joskus vähän ehkä asennekysymyksiäkin mut et lopulta jos niitä voimavaroja siinä systeemissä ei ole kohdata niitä haasteita niin sit usein voi syntyy semmonen tilanne jossa sitten jostain rupee brakaamaan niin sanotusti. Et joko henkilöstö repii itsestään sitten sitä tai sitten opiskelijat ei välttämättä saa sitä mitä ne tarvitsee, et se on näin.

 

No onko teillä jotain mikä teille antaa erityistä syytä toiveikkuuteen näiden asioiden kehittymisessä? Mikä antaa teille valoa sinne kuuluisan tunnelin päähän? Kumpi haluu sanoo ensin?

 

Viivi: No korkeakouluyhteisö sinänsä on niin inspiroiva ja opiskelijat mä koen että ne on aina vaan en mä nyt sanois parempia, mut siis ne on jotenkin aina vaan tiedostavampia ja osaavampia ja ihanampia ja kyllähän se nyt innostaa. Ja myös se että tätä opiskelukykyasiaa ja semmosta yleisesti tavallaan hyvinvoinnista tietosuutta niin se lisääntyny niin valtavasti niin kyl se nyt ihan hirveesti innostaa tekemään ja myös näkee sitä positiivista kehittymistä ja vaikutusta tosi paljon.

 

Eric: Hanna?

 

Hanna: Joo. No ite kun teen tosi paljon opiskelijoitten kanssa sitä omaa työtä niin kyllähän sitä innostusta lisää ne opiskelijat. Että musta on niin valtavan hienoo nähdä se oppijajoukon moninaistuminen et mä opin joka päivä myös itse ihan hurjasti lisää ja sitten ehkä se että jotenkin yhdessä keskustelemalla ja pohtimalla niin mul on usko siihen että niitä ratkasuja löytyy. Että jos on tahtotila ja halu ja uteliaisuus niin se on hyvä lähtökohta ja sit mä nään ehkä tossa korkeakoulukentällä sen että miten hurjasti on saatu asioita parempaan suuntaan että esimerkiks mä koen että meidän yhteistyö esimerkiks YTHS:n kanssa on parantunut ihan huimasti, että me mietitään yhdessä ratkasuja jotka tukee sen yksilön opiskelukykysyyttä ja sen oppijan opiskelukykysyyttä niin yhdessä, että me ei olla erillisiä toimijoita niin mä jotenkin nään paljon hyvää siinä. Ja kuten toi Viivi sano että kun siitä puhutaan paljon ja on erilaisia hankkeita ja muita niin kyllähän se kertoo siitä että moni ihminen Suomen maassa kokee tän tärkeenä.

 

Ja sit mä aattelen näin että semmonen tässä ei pääse sammaloitumaan että aina on varmasti uusia näkökantoja mitä pitää lähteä kehittämään. Et mä tykkään tässä sen kehittämisnäkökulman ja se pitäs ollakkin tulevaisuudessa se inspiroiva voima.

 

Eric: Joo kyl helppo jakaa toi käsitys mitä tosta sanoit. Tästä vois puhua pitkäänkin mutta nyt on ehkä syytä mennä viimeseen kysymykseen joka toistuu podcastissa aina eli lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä niin alottaisko vaikka Hanna?

 

Hanna: No tää oli varmaan aika semmonen ilmeinen ja helppo mulle. Ehkä tähän aiheeseen liittyen niin vuonna 2021 tuli tämmönen uudistettu painos kirjasta Opiskeluterveys, tää on kokoelmateos niin sit tän voisin vinkata ihan kokonaisena kirjana. Siel on ihan mielettömän hyviä kappaleita asiantuntijat ovat sinne kirjottaneet ja sitten minäkin olen päässyt yhdessä muitten kollegoitten, muitten korkeakoulun kollegoitten kanssa kirjottamaan tämmösestä kappaleesta kun korkeakoulujen opiskeluhyvinvointityöhön tarvitaan koko korkeakouluyhteisö. Niin suosittelen lukemaan sitä jos aihe kiinnostaa.

 

Eric: Kiitos. Viivi?

 

Viivi: Mä haluun tuoda tähän semmosen näkökulman mitä mietin tossa että sanonko kun kysyit sitä viestiä tavallaan sinne vallanpitäjille ja poliittisille päättäjille et tosi tärkee on ne arvot, arvot yhteiskunnassa ja arvot korkeakouluissa ja sen takii mä suosittelen tämmösta Paul Gibbsin 2017 teosta kun The Pedagogy of Compassion at the Heart of Higher Education eli tämmöstä myötätunnon pedagogiikkaa. En ole itse tämän asiantuntija enkä ole vielä lukenut tätä kirjaa mutta olen hankkinut tämän ja mielelläni keskustelen jos joku lukee sen. Koska koen että en välttämättä tule ymmärtämään mitä kaikkea se voi tarkoittaa korkeakoulussa. Mutta hauskoja lukuhetkiä.

 

Eric: Kiitos paljon Viivi ja kiitos paljon Hanna kun tulitte vieraaksi.

 

Hanna: Kiitos!

 

Viivi: Kiitos!

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 5. jakson vieraana on FT Lauri Hietajärvi. Hän työskentelee kasvatuspsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hietajärven tutkimuksen pääsääntöisenä kiinnostuksen kohteena on koulu- ja opiskeluhyvinvointi sekä digitaalinen media nuorten näkökulmasta.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksesta. Miten hyvinvointia tutkitaan? Mitä tietoa tutkimus on tuottanut opiskelijoiden hyvinvoinnin kehityksestä? Antaako tutkimus meille suuntaa siihen, miten hyvinvointia voitaisiin tukea nykyistä paremmin yliopistoissa?

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 21. ja toisen tuotantokauden viides jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimus. Vieraana kasvatuspsykologian yliopistonlehtori, FT Lauri Hietajärvi Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 9.2.2023. Jakson pituus 45 minuuttia.

Hietajärvi.wav

Äänitteen kesto: 45 min

 

Litterointimerkinnät

Haastattelija Vastaaja	Eric Carver Lauri Hietajärvi
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 Eric Carver:

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa  tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalvelussa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 5. jakson vieraana on FT Lauri Hietajärvi. Hän työskentelee kasvatuspsykologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Hietajärven tutkimuksen pääsääntöisenä kiinnostuksen kohteena koulu- ja opiskeluhyvinvointi sekä digitaalinen media nuorten näkökulmasta. Puhumme me tässä jaksossa opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksesta. Miten hyvinvointia tutkitaan, mitä tietoa tutkimus on tuottanut opiskelijoiden hyvinvoinnin kehityksestä. Antaako tutkimus meille suuntaa siihen, miten hyvinvointia voitaisiin tukea nykyistä paremmin yliopistossa.

 

Tervetuloa mukaan Lauri.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kiitos.

 

Eric Carver:

Kerrotko aluksi, että minkälaista opiskelijoiden hyvinvointitutkimusta olet itse ollut tekemässä ja millasii menetelmiä oot itse omassa tutkimuksessa tai semmosissa tutkimusryhmissä, jossa oot ollu mukana, päässy hyödyntämään?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Varmaan tästä yliopisto-opiskelijoiden näkökulmasta olennaisin mitä oon viime aikoina tehnyt on tää meidän tutkimusryhmän Katariina Salmela-Aron johtamana toteuttama tällainen tilannekuvaseuranta opiskelijoiden, Helsingin yliopiston opiskelijoiden hyvinvoinnista tossa pandemian aikana, mikä me saatiin potkastua aika nopealla varoitusajalla käyntiin silloin keväällä 2020. Ja ollaan nyt kuusi kertaa sitten tehty otantaa opiskelijoiden sen hetkisestä hyvinvoinnista. Ja se on ollu sellainen perinteinen kyselytutkimus, se oli nopea laittaa käyntiin. Ja sitä ollaan jaettu siitä lähtökohdasta mukavuusotoksena niin sanotusti, että mahdollisimman moni vastaaja saatais kiinni aina silloin, kun on ollu eli noin puolen vuoden välein ollaan kerätty sitten tätä kyselyä. Ja tästä me ollaan sitten tehty kahenlaista tällasta lähestymistä näihin tuloksiin.

 

Toinen on tämä perustutkimus eli ollaan ihan tehty niin sanottua oikeeta tutkimusta ja analysoitu näitä tuloksia. Tästä on yksi julkaisu tuossa Journal of Happiness Studiessa, missä oli kolme ensimmäistä mittauspistettä, missä me tarkasteltiin miten tähän tän pandemian ehkä kriittisimpinä hetkinä, ensimmäisessä kolmessa eli keväästä 2020 kevääseen 2021, niin tämmöset vaatimukset ja voimavarat, opiskeluihin liittyvät vaatimukset ja voimavarat ja sitten psykologiset perustarpeet oli yhteydessä näihin hyvinvoinnin heilahteluihin. Ja hyvinvointiahan me ollaan aika säännöllisesti käsitelty opiskeluinnon, joka on niin kun positiivinen into. Into opiskella koostuu semmosesta energisyydestä, opiskeluihin sitoutumisesta ja uppoutumisesta.

 

Ja sitten vastinparina opiskelu-uupumus, jota taas sitten ajatellaan, et se on sellasta uupumusasteista väsymystä, kyynistymistä siihen opiskelujen merkitykseen ja riittämättömyyden tunnetta. Ja nää on ollu se millä me ollaan operationalisoitu se hyvinvointi. Ja sen lisäks ollaan sitten tuotettu tästä yksi kirjan luku, miten tämä opiskeluinto ja uupumus on kehittynyt. Siinä noin neljä mittauspistettä siihen kirjan lukuun saatiin mukaan. Mut tosiaan nää on tätä niin kun perustutkimusta mitä tässä vaiheessa on valmisteltu ja julkaistu ja saatu hyväksytyksi. Mut sitten toinen aika olennainen osa tätä seurantaa ollut se, et me ollaan aika nopeesti heti kun me ollaan saatu se aineisto, niin työstetty tästä sellainen ensimmäinen raportti. Eli mikä on sen hetkinen tila ja toimitettu tätä tietoa sitte eteenpäin. Eli tehty ihan tällasta nopeeta seurantaa, että ollaan niin kun mahollisesti siitä opiskelu- ja tukipalveluille ja muille tuotettu sitä tietoa, että ihan siellä ruohonjuuritasollakin se voidaan huomioida. Että tätä nyt on tässä viime aikoina opiskelijoiden näkökulmasta tullut itse tehtyä.

 

Eric Carver:

 

Voitsä kertoo vähän, et millasia ne kyselymittarit on, kuinka laajoja ne on ja minkä tyyppisiä asioita opiskelijalta kysytään?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Opiskeluinto on se tyypillinen mittari mitä me käytetään. Se on niin kun yheksän väittämää, missä on sellasia näitä eri ulottuvuuksia kartuttavia väittämiä, kuten niin kun, et kun herään aamulla minusta tuntuu hyvältä lähteä opiskelemaan. Ja vastaavasti sitten taas opiskelu-uupumuksessa, mitä ollaan käytetty, niin se on kans tämmönen 9 tai 10 väittämän versio, useimmiten se 9 on käytössä. Ja siinä sitten taas sit vastaavasti kysytään sitä, että miten se niin kun opiskeluihin liittyminen, jaksaminen menee. Tuleeko, heikkeneekö esimerkiksi unen laatu opiskeluun liittyvän väsymyksen takia tai onko alkanut epäilemään opiskeluiden merkitystä ja hyötyä. Tai kokeeko, että ei oo riittävän hyvä. Nää on aika tämmösiä  tyypillisiä kyselytyökaluja, joihin sitten vastataan (asteikolla) (-) 06:27], tämmösellä niin kun järjestysasteikollisella muuttujalla, että opiskeluinnossa se menee aikaskaalalla. Eli kuinka usein kokee tätä, ei lainkaan tai joka päivä ja sitten opiskelu-uupumus on enemmän tälleen niin kun samaa mieltä, eri mieltä. Ja näistä sitten eri tavalla tuotetaan sit niitä meidän muuttujia. Että joskus ne on tämmösiä tavallisia summamuuttujia ja joskus käytetään latentteja muuttujia, joskus käytetään näitä alaulottuvuuksia, jotka tuossa mainitsinkin erikseen. Ja sitten niin kun kokonais-intoa ja kokonaisuupumusta tarkastellaan myös. Ja sitä me ollaan nyt ensisijaisesti sitä kokonaisuupumusta ja -intoa näissä seurannoissa käytetty, koska se on aika hyvä näpsäys siitä sen hetkisestä tilasta ottaen huomioon ne kaikki ulottuvuudet.

 

Eric Carver:

 

Eli jos oikein ymmärrän, niin ne on tämmösiä tutkimuksessa hiottuja ja aiemmin testattuja tämmösiä niin kun itseraportointityökaluja?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ne on tämmösiä, joo, itseraportoinnin työkaluja, joita on aika laajalti käytetty. Tää opiskelu-uupumus on vielä laajempi, se tulee niin kun työuupumuksen perinteistä. Sitä käytetään aika paljon. Ja sitten opiskeluintoakin on käytetty ja siitä on kansainvälisiäkin käännöksiä ja käytetään myös muissa yhteyksissä. Eli näillä on jo aika pitkä historia Suomessa ja myös kansainvälisesti näillä samantyyppisillä eli se tuo vähän sitä vertailtavuutta kans sitte laajempaan tutkimukseen.

 

Eric Carver:

 

Minkälaista opiskelijan hyvinvointitutkimusta niin kun ylipäätään tehdään ja millaisia menetelmiä näissä tutkimuksissa käytetään, jos tämä mitä äsken kuvasit, niin tuleeko muita semmosia keskeisiä hyvinvointitutkimuksen tapoja mieleen?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Joo. Tää tämmönen nää laajat kyselyt, joita tuotetaan aika pitkillä aikaväleillä, niin ne on aika kuitenkin keskeinen runko siinä mitä muutkin ryhmät ja kansainvälisesti tehdään. Ne antaa semmosta laajaa ja ehkä jossain määrin yleistettävissä olevaa tietoa. Varsinkin jos otanta on ollut hyvä,  niin aina sen hetkisestä tilanteesta ja ehkä pitkän ajan kehityskuluista. Mutta se mikä nyt on lisääntynyt ja toivottavasti lisääntyy entisestään, on tämä niin sanottu tapahtumaotanta. Eli missä sitten tällaista hyvinvointiin tai muuhun opiskeluun liittyvää tietoa kerätään mobiililaitteen, kännykän välityksellä monta kertaa päivässä. Ja sidotaan aina siihen hetkeen, siihen opiskeluhetkeen siihen tilanteeseen, mitä opiskelija on kulloinkin ollut tekemässä.

 

Me ollaan itsekin tätä tehty lukioikäisille ja peruskouluikäisille. Ja on myös yliopisto-opiskelijoiden aineistoa tuolta joidenkin vuosien takaa. Ja tässä nyt on tietysti se etu, että se tuottaa paljon lyhyemmän aikavälin tietoa, aika sellasta niin kun tarkkaa tietoa just siitä opiskeluhetkestä. Ja siitä saadaan sitten semmosta  dynaamista informaatiota opiskeluun vaikkapa motivaation ja hyvinvoinnin yhteyksistä päivän aikana, päivästä toiseen jonkun kurssin sisällä. Se on tietysti menetelmänä siinä mielessä raskaampi toteuttaa ja kerätä, että siinä on vaikea saada yhtä isoja ja edustavia otoksia. Mutta toisaalta sitten taas se tiedon resoluutio on siinä paljon parempi. Ja sitä tehdään kyllä ja se on niin kun hyvä tapa myös tarttua näihin efekteihin. Ja sit tuottaa sitä perustutkimusta siitä, että mitkä asiat on yhteydessä toisiinsa ja minkälaisella voimalla.

 

Sitten se mikä nyt on myös lisääntynyt ja sitä ollaan myös täällä Helsingin yliopistossa tehty on fysiologinen, tämmönen psykofysiologinen tieto. Esimerkiksi tällaisella niin kun kannettavalla EKG, eli sydänsähkökäyrämittarilla mitattuna sykevälivaihtelun kautta ensisijaisesti lähetty tarkastelemaan sitä opiskelijoiden fysiologisesti kokemaa stressiä ja palautumista. Sen pystyy jossain määrin siit sykevälivaihtelusta pystyy erottelemaan stressiä ja palautumista. Vaikka tietysti siinäkin on sykkeeseen ja sydämeenhän vaikuttaa ihmisen kokonaisvaltaisessa olemisessa aika moni asia. Et ei  sekään niin kun mitenkään kohinatonta signaalia oo, mutta siitä pystyy kuitenkin jossain määrin erottelee, että milloin on stressiä ja milloin palautuu ja minkälainen on unen laatu. Ja tätä on sitten mahollista yhdistää esimerkiksi tämmöseen tapahtumatuotantotietoon. Ja sitä kautta saada vielä vähän eri näkökulmasta tietoa, ei pelkästään itsearvioitua tietoa siitä minkälainen se hyvinvoinnin tila sitten opiskelijoilla on.

 

Ja tätä mekin ollaan tehty muun muassa lukioikäisillä, ja sitten koulujen rehtoreilla. Ja tiedän, että täällä Helsingin yliopistossa tämmöstä on tehty myös yliopisto-opiskelijoilla. Ja se on siinä niin kun osaaminen ja tekniikka kehittyy ja se on hyvä lisä tähän hyvinvointitutkimukseen. Mut siinä on edelleen tietysti, se on vielä monimutkaisempi toteuttaa sitten. Se vaatii näiden laitteiden toimittamisen opiskelijoille ja käytön ja keräämisen ja (-) [12:14], niin se aineisto on pikkasen monimutkaisempaa käsitellä. Että siinä ja laitteiden määrä tietysti rajoittaa sitä, et kuinka isoja ja edustavia ryhmiä ja otoksia saadaan sitte  milloinkin kiinni. Mutta tää on jossain määrin lupaava tapa myös lisätä tietoa tästä hyvinvoinnista.

 

Eric Carver:

 

Onko nää sukua tämmösille Oura-sormuksille ja muille, jolla ihmiset nykyään mittaa enenevissä määrin itseään jo unen laatuaan ja sykettään ja tämmöstä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

On sukua ja myös Oura-sormuksia meillä on muutama. Niin kun tässähän tällaset  varsinaiset tutkimuskäyttöön tuotetut laitteet on aika kalliita. Toki ne on hyviä ja niillä pystyy tekemään vähän monipuolisemmin asioita, mut just tämmöset niin kun kuluttajakäyttöön suunnitellut laitteet, niin niitä me ollaan haalittu. Ja niissä on omia haasteitaan esimerkiks algoritmit on usein salattuja eli osa siitä mitä sille aineistolle tehdään, niin on meillekin arvoitus. Mutta sitten sieltä mitä saadaan ulos, niin sitä tietoa sit käsitellään avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti ja läpinäkyvästi. Ja ne on halvempia ja ne on aika helppokäyttösiä sit myös sille koehenkilöille, niin sellasia ollaan just nyt käytetty.

 

Eric Carver:

 

Niin tässä on tavallaan niin kun henkilön itseraportointiin perustuvaa tämmöstä väestötason isoo aineistoa ja sit on tavallaan sen tyyppistä tutkimusta, jossa sidotaan se mittaus sinne arkeen ja päivään sisälle. Ja sit toisaalta tää kehittyvä fysiologinen mittaaminen. Onko nää ne kolme päätyyppiä, jotka on vallalla?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ne on ne kolme päätyyppiä, jotka on vallalla tämmösissä määrällisissä tutkimuksissa, mitä ite seuraan ja edustan. Pikkasen laadullisempaan puoleen me ollaan myös lähetty sillä, et me ollaan erityisesti tos koronaseurannassa myös sitten kerätty avoimia kysymyksiä. Ja opiskelijat on aika hyvin vastannu niihin. Ja (-) [24:25] tuen tarpeista ja se niin kun sillä hetkellä mieltä painavista asioista, joita me ollaan sitten ihan sillee sisällön analyysillä luokiteltu ja seurattu, niin se on ollu ihan hyödyllistä lisätietoa. Helpostihan tällaset etukäteen suunnitellut kyselymittarit niin kun nehän kattaa sen mitä se mittari on suunniteltu kattamaan. Mut sit sellaset mahdolliset heikot signaalit ja muut, niin jää mahdollisesti ulkopuolelle, joten me ollaan nyt sit vähän pyritty myös tätä avoimempaa tietoa tuomaan mukaan tähän ja ottaa huomioon. Mutta meidän ryhmä ei varsinaisesti semmosta laadullista tutkimusta oo tehny mut, et jonkinlaiset haastattelut sun muut, niin kyllähän niitäkin toteutetaan ja niissä on omat etunsa sitten.

 

Eric Carver:

 

Mainitsit, et oot ite ollut tässä korona-ajan korona- ja hyvinvointitutkimuksessa tiiviisti mukana. Ja sen aikana tehty paljon tutkimusta tietysti tästä poikkeusajasta ja etäopetusajasta ja sen vaikutuksista opiskelijoiden hyvinvointiin ja se on hyvin arvokasta, että sitä on tehty, siitä kiitos muun muassa sulle, että sitä on tehty. Mitä keskeisiä havaintoja tää uusin tutkimus on antanut tästä ajasta, sen vaikutuksista opiskelijoiden hyvinvointiin?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Keskeiset havainnot on aika lailla keskittyy perusasioihin sinänsä, mutta jos me mietitään tätä vaikkapa tätä meidän seurantaa. Niin kun siinä lähti alkuun opiskeluinto tippumaan ja opiskelu-uupumus lisääntymään, niin ensimmäisessä vaiheessa niin huomattiin, että sitä voimakkaammin selitti sitä opiskeluintoa ja uupumusta tämmöset kasvaneet vaatimukset, kun siirryttiin vaikka etäopiskeluun. Ja se nyt oli ihan sillee oletettava ja niin kun odotettukin tulos.

 

Mut se mikä oli mielenkiintoinen havainto, eli kun pandemia vähän siitä jatku, niin itse asiassa näiden psykologisten perustarpeiden, esimerkiksi yhteenkuuluvuuden tunteen merkitys kasvo ja ohitti näiden vaatimusten ja voimavarojen selitysvoiman. Eli se tavallaan niin kun palautti perusasioiden äärelle. Eli tällaisen niin kun  opiskeluhyvinvoinninkin suhteen on aika äärimmäisen tärkeetä se, että opinnoissa koetaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja muita psykologisia perustarpeita. Eli niin kun osaamisen kokemusta ja riittävää autonomiaa siinä prosessissa. Ja se oli silleen virkistävää nostaa esiin taas pitkästä aikaa nää psykologiset perustarpeet. Niin kun ehkä ei niiden tutkimus oo mihinkään hävinnyt, mutta jossain määrin se aina välillä unohtuu, että ne on kuitenkin todella tärkeitä. Ja tällainen kriisi, jossa ajettiin opiskelijat hajalleen etäopintoihin, se yhdessä tekeminen niin alko kärsimään ja se sitten heijastu siihen hyvinvointiin. Eli tämmönen niin kun sosiaalinen aspekti korostu ja se oli aika tärkeetä havaita ja muistuttaa mieliin, että on semmosia asioita, joista on syytä pitää kiinni, ja jatkossakin kehittää.

 

Toinen mitä siinä on huomattu, että tämmönen psykologinen joustavuus ja siinä olevat yksilölliset erot, niin on tärkeää ottaa huomioon. Ja opiskelutaidot eli se oman opiskelun järjestäminen ja johtaminen jaksamista tuottavalla tavalla sillee, et kuitenkin niin kun tulostakin tulee, että opinnot etenee, niin niiden rooli on noussut tässä näissä havainnoissa myös keskusteluun. Ja onkin lähdetty miettimään, et miten niitä sitten voitais tukee.

 

Ja tietysti tässä ihan vaan disklaimerina hyvä sanoa, et näähän on hirveen tämmönen niin kun opiskelutaidot tai psykologinen joustavuus, niin niitä aatellaan hirveän yksilöllisinä tekijöinä. Mutta ei me voida opiskelu-uupumusta esimerkiksi pelkästään yksilöllisten tekijöiden varassa selittää, vaikka se yksilöllinen vaihtelu ison osan siitä vaihtelusta selittääkin, koska kyllähän sitä pitää myös kriittisesti pystyy tarkasteleen tätä järjestelmää ja kulttuuria, missä ne opiskelijat toimii. Eli onko tässä sitten tuotettu sellasta opiskeluympäristöö, mikä tukee hyvinvointia vai onko sitten tuotettu sellasta opiskeluympäristöö mikä sitä heikentää.

 

Ja tämä on semmoinen kysymys mitä ehkä olis syytä tarkastella nyt sit myös jatkossa niin kun kriisin jälkeenkin, että miten tää ympäristö sitten mahdollistaa semmoisen hyvinvoivan ja kuitenkin tuloksellisen opiskelun. Eli en halua nyt painottaa pelkästään niin kun yksilöllisiin tekijöihin pitäs keskittyä ja valmentaa opiskelutaitoja, vaan myös kriittisesti miettiä täällä yliopiston sisällä, että mitkä ne muut rakenteelliset tekijät tässä mitkä vaikuttaa siihen hyvinvointiin milläkin tavalla.

 

Eric Carver:

 

Eli kriisin alussa sitä hyvinvointia laski nimenomaan se vaade siirtyy siihen etäopiskeluun ja uuden tavan tyyppinen opiskelu. Ja sitten seuraavassa vaiheessa se tavallaan niin kun sosiaalisten kontaktien puute alkoi laskea sitä hyvinvointia. Tulkitsinko oikein?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Meidän tulosten perusteella näyttäs, että se meni just näin. Eli se alun uusien asioiden oppiminen ja se piti muuttaa sitä toimintaa, päivittäistä toimintaa niin radikaalisti, niin oli kuormitusta enemmän lisäävä tekijä. Kun taas sitten kun siihen totuttiin teknisesti ja niihin käytännön asioihin totuttiin, niin sitten se alko sieltä vähän viiveellä se yhteenkuuluvuuden tunteen ja tämmösten sosiaalisten ja psykologisten perustarpeiden puute alko sitten näkymään sitten siinä vähän viiveellä myöhäisemmässä vaiheessa.

 

Eric Carver:

 

Onko se hyvinvointi palautunut tai kehittynyt myönteiseen suuntaan, et mitkä ne teidän uusimmat mittauspisteet on tavallaan  ajallisesti, että onko siellä jotain hyviä uutisia myös?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kyllähän se pahin notkahdus, joka me nähtiin ainakin uupumuksen suhteen keväällä 2021, niin on alkanut näissä meidän seurannoissa palautua ja uupumus on alkanut laskemaan ja opiskeluinto palautunut sinne samoille tasoille missä se oli silloin kevään 2020 ensimmäisissä mittauksissa. Jossa siis oltiin jo kuitenkin pandemian sisällä, mutta ei se pelkästään lupaavalta näytä. Eli itse asiassa ihan viimeisintä aineistoo ei oo, sitä on nyt kerätty, mut sitä ei ole vielä saatu ulos. Mutta ihan semmonen voi johtua otosvaihtelusta, en pysty, en suoraan sanoen tiedä, mutta ihan pienehkö semmonen negatiivinen suunta siinä nyt kuitenkin on sen palautumisen jälkeen havaittavissa. Eli opiskelu-uupumuksessa oli pientä nousua ja opiskeluinnossa pientä laskua tossa viime keväänä, mutta se voi mennä otosvaihtelun piikkiin.

 

Eli katotaan sitten mikä tilanne nyt täs uusimmassa on ja niin poispäin. Että se on vähän stabiloitunut kyllä näissä meijän otoksissa, mutta ei suoranaisesti ainakaan merkittävästi parempaan suuntaan menossa vaan jonkinlaiselle semmoselle uupumuksen ja innon semmoseen välitilaan täs näyttää se jämähtyneen. Mutta tästä nyt ei kovin varmaa tietoa voi vielä sanoa, että ollaanko tässä menossa parempaan suuntaan. Tässähän saattaa mieliä painaa kuitenkin moni muukin iso tekijä. Meillä on Euroopassa sota ja kaikenlaisia muita isoja tapahtumia, jotka saattaa heijastua myös. Ja kuitenkin tästä pandemiasta palautuminen on jossain määrin vieläkin kesken, että haetaan ehkä vähän niitä opetuksen järjestämisen ratkaisuja. Paluu hybridistä ja etäopinnoista lähiopintoihin saattaa joillain opiskelijoilla kuitenkin vielä olla vähän silleen vaiheessa ja saattaa heijastua sit siihen hyvinvointiin. Että ihan en pysty sanoa, että niin kun ollaan hyvinvoinnin suhteen nyt selvitty tai merkittävästi menossa positiivisempaan suuntaan. Mutta se pahin notkahdus mitä tosiaan siinä pandemian aikana havaittiin, niin siitä ollaan kuitenkin noustu takaspäin.

 

Eric Carver:

 

Paljon viime tuotantokaudella tässä podcastissa puhuttiin tavallaan tän niin kun korona-ajan polarisaatiosta, eli siitä, että osalle ne vaikutukset on voinut olla hyvin negatiivisia, osalle melko neutraaleja ja osalle jopa positiivisia. Jos on esimerkiks pystynyt paremmin niin kun muuta elämää, töitä, perhettä, muuta yhteen sovittamaan etäopintojen takia. Niin miten se teidän data näyttää tavallaan sen jaon, et kuinka monelle tää oli selkeästi negatiivinen, noin niin kun ihan vaikka tämmösellä isolla jaolla, ei tarvii mihinkään desimaaleihin mennä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Ihan suoraan tota kysymystä oo eritellyt noista. Meidän seurannassahan niin kun otokset vaihtelee, eli samoja ihmisiä ei ole seurattu, niin en ihan suoraan osaa sanoa. Mutta noin niin, jos me mietitään tästä opiskelu-uupumusmittarista tehtyjä tällasia niin kun kriteeriperustaisia luokkia, jotka on tuotettu edustavalla aineistolla jo yli 10 vuotta sitten. Eli tietysti voi vaatia päivittämistä. Niin kyllähän meillä on siis hurjat määrät ollut tässä tällaista, joille voidaan todeta tämmönen niin kun selvästi kohonnut uupumusriski. Eli me ollaan puhuttu yli 20 %:sta tästä pandemian aikana.

 

Eric Carver:

 

Eli yksi viidestä. Se on tosi iso luku.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Se on tosi iso luku. Silloin kun nämä kriteerit tehtiin, niin silloin se luku oli noin 13 %. Eli tässä voi olla se, et otosvaihtelu selittää ison osan. Eli meidän kyselyihin on ehkä valikoitunut sellaset, jotka haluavat kertoa hyvinvoinnistaan. Eli se voi olla iso selittävä tekijä. Mut silti lähes kaksinkertainen määrä niin on ehkä erikoinen, ainakin vaatii lisätarkastelua. Mutta siihen ei oo selvää vastausta, että ketkä ois tavallaan ja kuinka moni olis hyötynyt ja löytänyt tästä etäajasta oman vahvuusalueensa ja kuinka moni taas sitte ei. Eli me ollaan enemmän liikuttu tässä keskiarvotasolla. Tää asia on kiinnostava niin kun tutkimuskysymyslähteet erottelemaan niitä yksilöitä tai ryhmiä henkilösuuntautuneesti siitä sitte. Mutta se vaatis tosiaan vähän erityyppisen aineiston, että saatais sitä kehitystä yksilötasolla kanssa poimittua. Ja meillä ei valitettavasti semmosta oo, mutta heillä, keillä sitä on, niin sitten ois kysymys, jota sopis tarkastella.

 

Eric Carver:

 

Viittasitkin tohon opiskelijauupumuksen tai opiskelu-uupumuksen mittaamisen vähän pidempään historiaan tossa aikasemmin. Niin kun tästä opiskelija hyvinvoinnin negatiivisesta kehityksestä on puhuttu pitkään, siis myös paljon ennen  koronapandemiaa. Niin onko tutkimuksen valossa näyttöö siitä, että on tosiaan heikentynyt opiskelijoiden hyvinvointi. Vaikka, jos ajatellaan 10 tai 2 vuoden aikajanaa. Ja jos näin on, niin voidaanko me, tiedetäänkö me, että miksi?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Tämä on hyvä kysymys. Ja sanoisin, että tätä pitäisi erityisesti tutkia. Sellasta niin kun systemaattista seurantaa mä en ainakaan tiedä, että olis tehty pitkältä aikaväliltä ja riittävän hyvin otoksin, että voitais luotettavasti sanoa, että trendi on ollut tämä tai tämä. Mutta sellasii niin kun kuitenkin vähän voidaan poimia sellaisia signaaleja. Yksi on esimerkiks tää, että jos katsoo sitä tutkimusta, missä näitä uupumusriskin kriteerejä on määritelty, niin silloin tosiaan liikuttiin uupumusmäärissä, jotka on puolet pienempiä kuin mitä meillä nyt näissä. Vaikkakin tää on tätä pandemia-ajan aineistoo, niin se nyt oli signaali siitä, että se olis mahdollisesti lisääntynyt.

 

Opiskelijabarometri, on toi Otus muistaakseni, tuottanu nyt oisko viisi kertaa, niin siitä ois mahollisesti niin kun mahollista lähtee poimimaan tämmöstä trendiä sikäli mikäli sieltä löytyy samoina pysyneitä mittareita riittävän paljon, ja niin poispäin. Mut mä en tosiaan tiedä mitään sellasta kovin hyvää seurantaa tästä. Se tästähän on tehtävissä kuitenkin jonkinlaisia olettamuksia, jos puhun omasta näkökulmasta, että se antaisi uskottavaa, että se hyvinvointi on heikentyny. Jos me mietitään miten opiskelukulttuuri on muuttunut semmosii isoja muutoksia niin se, että opiskelujen etenemiseen on asetettu enemmän painetta ja halutaan nopeammin ja tehokkaammin opiskelijoita ulos. Mikä on itsessään jo vaatimus, joka varmasti kuormittaa, jos ei siihen löydy riittävästi voimavaroja vastata. Sit me voidaan puhua opiskelijoiden toimeentulosta, jota ei ole korjattu niin kun yleisen kustannustason mukaisesti. Eli töiden tekeminen on melkein pakollista. Hirveen vaikea pystyä opiskelee täyspainoisesti ilman, et käy töissä, mikä taas on luonnollisesti vaatimus.

 

Sit meillä on opiskelun rakenteessa tapahtunut uudistuksia. Ja näitten vaikutuksia ei ole vielä pystytty riittävän pitkälle seuraamaan. Eli on täysin mahdollista, että hyvinvointi on mennyt huonompaan suuntaan. Ja jos näin pystytään toteamaan, niin asiaa pitäisi tarkastella ja ryhtyä tekemään asialle jotain. Ja vaikka ei olisikaan mennyt huonompaan suuntaan, niin silti opiskelijoiden hyvinvointi on asia, johon pitää suhtautua vakavasti ja pyrkiä sitä korjaamaan niillä työkaluilla, mitä meillä on käytettävissä. Koska kyllähän se aikasempi uupumus niin altistaa seuraavalle uupumukselle. Oli se sitten opiskelujen myöhemmässä vaiheessa tai työelämässä.

 

Ja kyllä me mieluummin halutaan, että ihmiset voi hyvin ja pystyy ja pysyy työelämässä. Ja saa sillä lailla elettyä hyvää elämää, niin nää on tietysti asioita, joita halutaan mahdollisuuksien mukaan vahvistaa. Mut en pysty sanoo silleen ihan uskottavasti, että oliko ennen paremmin vai tiedetäänkö asiasta esimerkiksi nyt vaan enemmän. Että opiskelijahyvinvoinnin tutkimus ei kuitenkaan oo ollu niin yleistä ja niin vakiintunut osa tämmöstä hyvinvointitutkimusta mitä kasvatustieteessä, kasvatuspsykologiassa tehdään, niin sellaista niin pitkää historiaa en tiedä, että pystys luotettavasti sanoa, että nyt ollaan selkeesti huonolla käyrällä.

 

Eric Carver:

 

Paljon puhuttu siis yläkoululaisten ja etenkin toisen asteen ja erityisesti lukiolaisten myös pahoinvoinnista, niin onko tässäkin kyse siitä, että niitäkin tutkitaan enemmän ja paremmin vai onko meillä joku tämmönen vähän niin kun systeeminen, ehkä. Onko se sit vaatimusten just nousu vai mikä, joka tavallaan tuottaa näitä negatiivisia ilmiöitä nimenomaan hyvinvointiin?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Kyllä semmosta niin kun tuntuu, että semmoinen vaatimusten nousu on ollut aika vallitseva trendi. Viime vuosina erityisesti vaikkapa jos (–) [31:15] lukiolaisia ja valintakoeuudistusta, niin ylioppilaskirjoitusten painoarvoo on nostettu aika merkittävästi. Ja sitä kautta paineet siirtyy entistä aikaisempaan vaiheeseen noin niin kun sitten korkeakouluopintojen näkökulmasta. Ja se siirtää pikkuhiljaa sitä painetta varmastikin myös sinne peruskoulun puolelle ja sieltä sitten menee alaspäin. Eli tällainen niin kun vaatimusten nousu, mikä sit saattaa heijastua myös siihen, että kun niihin vaatimuksiin on vaikea vastata tämmösen vaatimus voimavaramallin mukaisesti, niin se saattaa heijastua toisaalta siihen niin kun  uupumukseen niille, ketkä siihen kovasti yrittää vastata niihin vaatimuksiin, niin siitä huolimatta pärjätä hyvin. Mutta tällaisena oman olemisen säätelykeinona myös sit saatetaan ruveta laskemaan niitä vaatimuksia ja sitä omaa motivaatiota sit sopeuttamaan siihen tilanteeseen, jolloin sit ei enää yritetäkään niin paljon, mikä saattaa heijastua vaikkapa siihen kovasti puhuttuun niin sanottujen oppimistulosten laskemiseen, joka on vähän kyseenalainen kenttä, mutta siitäkin on kuitenkin semmosii signaaleja, että sellaistakin olisi tapahtumassa.

 

Eli kyllä mä aika kriittisesti ja avoimin silmin lähtisin tarkastelemaan tätä meidän koulupolkua ja minkälaisii vaatimuksii siinäkin rakentuu ja missä vaiheessa. Ja miten se sitten selittää tätä toisaalta motivaation laskuun, toisaalta sitten uupumuksen lisääntymistä. Koska se ei kuitenkaan oo niin kun toivottava trendi. Et vaikka me saatas nopeammin lukiosta valmistuvat korkeakouluihin, niin se ei ihan hirveen pitkään auta, jos he uupuu siellä ensimmäisinä opintovuosina ja sen takia opinnot sitten viivästyy. Eli se ei oo niin kun voittava strategia. Eli kyllä siinä pitää aktiivisesti seurata sitä.

 

Mutta tääkin on niin kun kysymys, että ylipäänsä opiskeluhyvinvoinnin tutkimus ja sen historia niin ei oo niin pitkää, että voisi sanoa, että ennen oli paremmin. Varmasti huonosti voivia opiskelijoita ja oppilaita on ollut aina. Nyt me toivottavasti päästään siihen kiinni. Kuitenkin kouluterveyskysely on esimerkiksi hirveen hyvä seuraamaan niitä, että kuinka paljon niitä on ja mihin suuntaan ollaan menossa. Sitä pitää tarkastella ja lähtee miettimään niitä ratkaisuja avoimesti eikä pelkästään miettiä niitä tuloksia ja nopeutta.

 

Eric Carver:

 

Tässä tekis mieli kysyy monta jatkokysymystä, mut ehkä mennään eteenpäin. Ja itse asiassa nääkin, et mitä voidaan tehdä. Antaako tää opiskelijoiden hyvinvointitutkimus meille vastauksia siitä, et mitä yliopistos pitäs nyt tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi ja tukemiseksi?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Jossain määrin kyllä antaa semmosia hyviä ehdotuksia. Sehän nyt ei oo koskaan varmaa, että jos jotain muutoksia tehdään, että mitä tapahtuu. Mutta hyviä ehdotuksia on näissä opiskelijahyvinvointitutkimuksissa esimerkiksi tällaset opiskelutaitoihin ja psykologiseen joustavuuteen tähtäävät jonkinlaiset interventiot. Niitähän voi lähteä kokeilemaankin semmosina kevyinä vaikkapa verkkomateriaalin kautta, jolloin se saadaan isolle ryhmälle tai sellaisina niin kun ohjattuina interventioina. Ja niistä on alustavia lupaavia tuloksia, että niillä on mahollista tukee sitä jaksamista ja osaamista ja opintojen etenemistä. Niin varmasti se niin kun opiskelutaitoihin ja tällaiseen koulutuksen ja opetuksen keinoin tarttuminen on yks ratkaisu. Ja se auttaa niitä yksilöitä yksilöllisen (–) [35:33]. Tällaset erilaiset ja nyt tietysti pandemiasta päästään, opetusjärjestelyt on palannu aika normaaliks.

 

Mutta kuitenkin se, että jatkossakin huolehditaan siitä, että sellainen niin kun yhteenkuuluvuuden tunne, autonomia ja osaamisen kokemukset, et niin kun opinnot pystyy niitä tuottamaan ja annetaan niille jatkossakin mahollisuuksia. Ei pelkästään opiskelijoiden kesken vaan mä kannustaisin koko tiedeyhteisön kesken rakentaa sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta mahdollisimman hyvin. Ja se on varmasti niin kun en epäile yhtään, etteikö se auta tässä hyvinvointi huolessa. Mut sitten myös ihan käytännön tasolla on mahollista, jos vaan riittävän hyvin kuullaan opiskelijoita ja seurataan tilannetta, niin niitä opetusjärjestelyjä vaikkapa opetusohjelman sisällä suunnitella sillä tavalla, että ei tuoteta liian yksipuolista kuormitusta tai tiettyyn jaksoon. Vaikkapa esimerkkinä, et jos sulla on useampi kurssi samassa jaksossa, joissa kaikissa tehdään ryhmätöitä, niin tulee aikamoinen kuormitus siinä niin kun tietyn tyyppinen kuormitus eli tehdään yhdessä aikataulujen säätämistä ja muuta. Eli niitä opintojen opetusjärjestelyitäkin voidaan miettiä siitä näkökulmasta, että saadaan niin kun  totta kai kurssien tavoitteet sitä ohjaa, mutta tavoitteisiin voi päästä monella tapaa.

 

Eli sit sillee herkällä korvalla kuulee sitä mikä se tilanne on ja rakentaa siitä sitä vaatimusten suhteen. En lähtisi missään nimessä laskemaan vaatimuksia, vaan jakaa niitä sillä tavalla, että kuormitus ei ole yksipuolista ja että niihin on kuitenkin mahdollista vastata ja saavuttaa ne tavoitteet. Opintoja ei tarvi helpottaa mun mielestä, mutta pitää niin kun järjestää ne sillä tavalla, että niistä oikeasti hyötyy, eikä pelkästään uuvu tietyntyyppisen työkuorman alle.

 

Eli tämmösii nyt ainakin voidaan nyt jo lähtee toteuttaa, joilla on niin kun mä annan niille aika hyvän ennusteen, että niillä on ihan oikeasti mahdollista. Sitten tietysti opiskelijoille, joiden se hyvinvointi on aidosti tosi niin kun uhan alla, niin kyllähän meillä pitää olla riittävät tukipalvelut ja helposti saavutettavat tukipalvelut siihen, että saa sitten apua yliopiston sisällä. Ja sen resursointi nyt on varmasti haaste, mutta kyllähän sitä pitää sitä ohjauksen ja opiskelun tukea jatkossakin pyrkiä kehittämään.

 

Mutta tällee ehkä kevyemmällä tatsilla ja laajemmin saavutettavasti erilaiset tällaiset niin kun mä kannustaisin paljon tämmösiin opiskelutaitoihin oman toiminnan johtamiseen perustuvaa. Varsinkin nyt kun puhutaan tästä etenemisvauhdista, niin on vähemmän aikaa haahuilla ja etsiä sitä omaa opiskelutyyliä. Vaan jos pitää nopeasti selvitä, niin kyl se vaatii osaamista myös sitten sen oman opiskelutaitojen suhteen.

 

Eric Carver:

 

Oli hyviä nostoja, mitä on tässä myös käsitelty jossain määrin nyt tän podcastin aikana. Mua kiinnostas tässä lopussa kysyä sulta sitä, että miten sä jaat tämän tutkijana tämän opiskelijoiden hyvinvoinnin tutkimuksen tulevaisuuden ja millasta tutkimusta tän aiheen alueella pitäisi tulevaisuudessa tehdä? Sä oot joitakin nostoja itse asiassa jo tässä tehnytkin jo.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Monenlaista. Mutta yks mitä mä kaipaisin, niin olis tällainen hyvällä edustavalla otoksella tapahtuva säännöllinen seuranta. Joka mahdollisesti voitas sitoo vaikkapa kurssien palautejärjestelmiin ja tuottaa sieltä sitä tilannekuvaa. Eli se ei välttämättä olis ees perustutkimusta sinänsä, että siitä raapustettais mitään julkaisuja, vaan tuotettas säännöllistä tilannekuvaa missä mennään. Ja toki siitä vois sit tutkijat hyödyntää ja tehdä niin kun myös perustutkimuksellisia lähtöjä. Mutta se, et se pitkälti automatisoitais saatais sieltä sitä seurattua sitä sen hetkistä tilannetta. Vähän sitä mitä me ollaan täs niin kun omilla pienillä resursseilla tehty tän pandemia-ajan kyselyn suhteen, mutta vielä siitä askel strukturoidumpaan suuntaan. Ja siitä me saatais sit sitä trendiä ja 10 kuukauden päästä me oltaisi aika paljon viisaampia. Niin semmosta ehdottomasti pitäis tehdä.

 

Ja sit toisaalta perustutkimuksen suhteen niin tässä on kaksi tutkimussuuntausta mitä mä toivoisin. Niin yks ois ihan, siinä nyt voidaan kiistellä, että voiko tämmöstä näinkin kompleksiasiaa kun hyvinvointia ennustaa. Mutta jos ja kun meillä on riittävän isoja aineistoja ja muuta, niin lähtis ihan aidosti tekemään ennustemalleja täältä enemmän koneoppimispuolen kentältä isolla aineistolla. Eli lähettäs tunnistaa niitä tekijöitä, jotka parhaiten pystyy meille tuottaa ennusteita, että kenen uupumus on esimerkiksi, että mitkä tekijät ennustaa lisääntyvää uupumusta ja laittaa niitä järjestykseen. Ja toisaalta sitten taas se lisää tätä korkean resoluution tutkimusta eli sitten täältä niin kun tapahtumaotantaa ja fysiologista, eli päästäs sinne tilannetasolle. Voitas tehdä jossain määrin eksperimentaalisesti vaikka erityyppisille kursseille näitä tilanneotantoja ja lähtee siitä selvittää, et minkä tyylinen opiskelujen järjestäminen esimerkiksi, että minkä tyyppisille opiskelijoille tuottaa hyvinvointia ja pahoinvointia. Eli siinä saatas sitä hienon resoluution tutkimusta myös otettua. Ja vaikka vois sit vertailla erilaisia tapoja järjestää kursseja.

 

Niin nää ois sellaset kaks selkeetä kenttää tai kolme oikeestaan. Yks ois se tilannekuvaseuranta. Mikä toteutettaisiin mahdollisimman jatkuvalla syötöllä mahollisimman strukturoidusti ilman, et se kuormittaa ketään yksittäistä ihmistä liikaa. Mutta silti sitä aineistoa kertyy. Sitten on nää ennustemallit, missä nyt ihan aidosti yritettäis löytää näitä sopivia interventiokohteita. Ja sitten on sitä hienon resoluution tutkimusta, sitä haluaisin nähdä kyllä lisää, ja resurssien puitteissa tehdä itsekin. Että kuitenkin meillä on monenlaisia tapoja esimerkiks järjestää opetusta ja kursseja, niin niistä sais sitte mahollisesti hyvää aineistoa vertailtavaksi.

 

Eric Carver:

 

Lisää niin kun tarkkuutta mittareihin, mut myös tavallaan semmosta arjessa tapahtuvaa. Nimenomaan mittaamista, jotta päästään kiinni näihin vaikuttaviin tekijöihin sen järjestelyssä. Tosi mielenkiintosta. Joo, kyl täs kuule 18 jatkokysymystä tulee taas mieleen, mut ehkä me päästetään, päätellään tätä keskustelua ja annan sulle saman viimesen kysymyksen kun kaikille muillekin vieraille. Eli onko sulla antaa joku lukuvinkki aiheesta tai aiheen vierestä?

 

Lauri Hietajärvi:

 

Toki siis mä haluan antaa tällasen lukuvinkin, kun A Thousand Brains and New Theory of Intelligence, tällasen neurotieteilijä, tekoäly-yrittäjä hahmon kun Jeff Hawkinsin tekemä 2021 julkaistu. On ihan virkistävä ja aika kansankielisesti kirjoitettu kirja, missä pyritään selittää, että miten aivot tuottaa älykkyyttä ja sitten siirrytään ehkä tällaseen koneellisen älykkyyden pariin. Mutta oli virkistävä ja tällanen helppolukuinen kirja aiheeseen älykkyys ja aivot, jos semmonen sattuu kiinnostamaan. Voin suositella kyllä kaikille.

 

Eric Carver:

 

Joo, hei kiitos paljon Lauri, kun olit vieraana.

 

Lauri Hietajärvi:

 

Eipä kestä.

 

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 4. jakson vieraina ovat Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara.

Puhumme tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja huolta aiheuttavista aiheista kuten ilmastonmuutoksesta tulisi puhua ohjaustilanteissa? Voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja ohjaustyössään? Tai nimenomaisesti pitäisikö olla?  Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

Sara Peltola työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän työskennellyt osaamispalvelujen asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEK:ssä ja yrittäjänä.

Kuuntele jakson Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 20. ja toisen tuotantokauden neljäs jakso.

Jakson aiheina ovat  tulevaisuusteeman käsittely ohjauksessa ja ohjauksen eettiset kysymykset. Vieraina ovat Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen yliopisto-opettaja Sara Peltola ja Helsingin yliopiston urapalveluiden uraohjauksen asiantuntija Heini Hult-Miekkavaara.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.2.2023. Jakson pituus 63 minuuttia.

Litterointimerkinnät 

EC:	Eric Carver, juontaja
HH: SP:	Heini Hult-Miekkavaara, vieras Sara Peltola, vieras
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s]	vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

EC: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden neljännen jakson vieraana ovat Heini Hult-Miekkavaara ja Sara Peltola. Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän on työskennellyt osaamispalveluiden asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEKissä sekä yrittäjänä.

 

Toinen vieras, Sara Peltola, työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

 

Puhutaan tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja mahdollisesti huolta aiheuttavista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tulisi puhua ohjaustilanteissa? Mikä on opiskelijan ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä ja muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

 

Ja alotetaan tätä aiheen käsittelyä sillä, että mennään sinne teidän oman ohjaajuutenne tavallaan taustaan ja sinne tarinaan. Miten teidän suhde tähän tulevaisuusteeman käsittelyyn ohjauksessa on muuttunu sinä aikana, ku ootte ohjaustyötä tehny? Alotatko sinä, Heini?

 

HH: Joo, kiitos, Eric. Hyvä kysymys tähän alkuun heti. Pohdin tätä paljon. Oikeestaan tulevaisuusteema tai tulevaisuusajattelu on sinänsä ollut läsnä työssäni koko ajan. Mutta kieltämättä olen kyllä ehtinyt huomatta semmosen oleellisen muutoksen, että kun aikaisemmin varsinkin tein paljon jo töissä olevien henkilöiden kanssa töitä, toki myös opiskelijoiden. Mutta usein ne ohjaukselliset kysymykset ja teemat, joita käsiteltiin, liittyivät kunkin ohjattavan hyvinkin tämmöseen lähitulevaisuuteen. Että mikä voisi olla seuraava ura-askeleeni, kenties jopa, että kumman näistä mahdollisista hyvistä työtarjouksista otan vastaan.

 

Ja sitten taas, kun työmarkkinat muuttuivat, työelämä on muuttunut tässä vuosien varrella, tutkinnot ovat muuttuneet hyvin paljon tämmösiks monitieteellisimmiksi. Ja sitten toki on nää suuret globaalitkin trendit, jotka ovat radikaalistikin muuttaneet maailmamme. Niin kaikenlainen semmonen systeemisyysajattelu on tullut hyvin paljon tärkeämmäksi. Ja huomaa sekä omassa työssäni, mitä itse teen, mutta sitten myös ohjattavien ajattelussa on kyllä tapahtunu se muutos siihen, että se tulevaisuusperspektiivi onkin paljon pidempi ja laajempi kuin vain se seuraava ura-askel.

 

EC: Mitäs Sara?

 

SP: Joo, kuulosti kauheen tutulta toi, mitä Heini kanssa sano. Mut mä ite jotenki aattelen, et ehkä itellä ainaki on kirkastunu se, miten tärkeää ja merkityksellist tän aiheen käsittely ylipäätään on. Et ehkä sillon ite ku opiskeli, nii ei tullu niin paljon sitä mietittyä, että loppujen lopukshan kaikki ohjaus on tulevaisuuteen suuntautuvaa työtä, joten se ymmärrys ja työvälineet tulevaisuuksien tutkimisesta, niin mä nään, et se on aika semmost ohjaajan ydinosaamista. Ehkä aattelen nykyään enemmän sillee. Toki tähän vaikuttaa myös se, et on ollu aiemmin töissä esimerkiks tuolla Lasten ja nuorten säätiön Tulevaisuuskoulussa, missä sitte pääsin työskentelemään työparina tulevaisuustutkija Otto Tähkäpään kanssa, ja pääs ehkä tutustumaan viel enemmän työkavereidenki kautta siihen, et miten tälläst mielikuvittelun muuttavaa voimaa voidaan hyödyntää erilaisten tulevaisuuksien tutkimisesta, ja miten tämmöst taidetta ja taiteellisia menetelmiä pystyy hyödyntämään siinä mielikuvittelulihaksen venyttelyssä.

 

Ehkä toi, mitä Heini sano tost systeemisestä näkökulmasta, nii mä ite oon nyt kiinnittäny… Paitsi et opetan (niitä ja ite) [04:55] myös väitöskirjaani alottelen, ja siinä ehkä kiinnittäny huomiota just, et ohjausalalla ku puhutaan systeemisest näkökulmasta ja systeemeistä, nii se usein tavallaan se systeemisyys typistyy ihmisten luomiin systeemeihin. Et jos kattoo vaik ohjausteorioita, mitä oon pyöritelly tähän väitöskirjaan liittyen, nii siel ku puhutaan vaikka ecological perspective vai systemic perspective englanniks, nii sit ne usein tarkottaa siis jotain sosiaalisia yhteisöjä, vaikka työyhteisöä tai koulutusyhteisöä tai ihmisen perhettä ja kavereita ja näin. Mut et sit siel ei tavallaan mennä siitä sitte laajempaan, et se jää ehkä vähä jotenki… Kuitenki se meiän systeeminen näkökulma on semmonen ehkä vähän pala siit isommast systeemistä. Se on ehkä semmonen, mikä mua täl hetkellä siinä mietityttää, et miten pystys jotenki sitä mielikuvituslihasta enemmän venyttelemään ja sit ehkä laajentamaan sitä systeemist perspektiivii viel vähän kauemmaks siitä, mitä me ollaan nytte totuttu ohjausalal ehkä ajattelemaan.

 

EC: Hmm, mielenkiintosta.

 

HH: Joo, tossa hyvin sanottu, Sara, että tosiaan, että ei voida puhuu pelkästään siitä tulevaisuusajattelusta, vaan leipoa se… Tai se on osa sitä systeemiajattelua, koska systeemiajattelussakin ja -tarkastelussa on ne eri aikamääreet, että tarkastellaan niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin. Ja tää on kyllä iso muutos siihen, et ku mitä minä itse alotin, kun aloitin tässä työssä, niin kun puhuttiin urakyvykkyyksistä, niin ne oli kyl hyvin paljon semmosia työnhakutaitoja ja työelämätaitoja. Että nää on ehkä aika uusi asia sit, jos miettii vaikkapa uraohjaajan kompetensseja, niin nää systeemiajattelut ja tulevaisuuslukutaidot ja ennakoinnit ja muut, niin usein kyllä mietin sitä, että mitä kaikkea uutta mekin saamme tässä oppia.

 

SP: Nii, joo, ehkä se osaltaan myös kertoo siitä, että vaik mäki oon ollu alalla kuitenki suhteellisen lyhyt aikaa, niin jotenki tuntuu, et tänki ajan sisällä ehkä se jotenkin kiihtyvä muutoksen nopeus on tullu sillee aika selkeeks. Et ehkä sillon ku ite oli viel opiskelemassa alaa, niin oli ehkä kuitenkin vähän semmonen alavire, et on jotain suhteellisen pysyviä juttuja. Et kyl puhuttiin, et joo, työelämä muuttuu, ja digitalisaatio muuttaa, ja näin, mut kuitenki ehkä viel enemmän ajateltiin, et on sellasia pysyviä rakenteita, minkä päälle pystyy aika paljon jotenki varaamaan. Ja sit nyt tuntuu, et mitä ne on? [nauraa]. Mitkä on niit pysyviä rakenteita, mut ehkä siitä päästään vielä juttelemaan sit lisää. Kiva kuulla teiänki ajatuksii!

 

EC: Nii, siinä tavallaan jokanen ohjaustyötä tekevä, oli sit opinto- tai uraohjauskulmalla enemmän, ehkä on ollu pakotettu myös ottaa vähän niinku haltuun sitä tulevaisuuden työelämä -keskustelua, et ku se ryöpsähti… Onks siitä nyt 10 vai 20 vuotta, ku se lähti pyörii silleen kovalla? Nii siit tuli mulle ainaki myös vähän semmonen eettinen kysymys, et kyl mun pitää pystyy tavallaan ohjattavien kanssa sitä keskustelua navigoimaan, koska se keskustelu välillä suoraan sanottuna oli vähän niinku turhankin lennokasta ja taas ehkä sitä jonkinlaist tahdistusta ylläpitävää, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Ehkä se ei ihan niinkään [naurahtaa] sitte ole.

 

Josta pääsemmekin seuraavaan kysymykseen, että miten teidän mielestä ohjauksessa tulisi käsitellä maailman muutosvoimia tai tulevaisuutta? Ja mikä on semmonen oikee lähestymistapa? Ja nyt kun ollaan… (Tän podcasti) [08:51] on nimenomaan yliopistoon keskittyvä, niin mikä on se oikee näkökulma, ku puhutaan yliopisto-opiskelijoiden kans? Sara saa alottaa.

 

SP: Pieni kysymys: mikä on oikea lähestymistapa? Nää on aina tämmöset oikee ja väärä -kysymykset sillee hankalia, ku aina pitäs vähän kysyä, että kenen kannalta [naurahtaa] oikea –

 

EC: Mikä on mielekäs, voin muotoilla uudelleen!

 

SP: Mut mä ehkä aattelen ite sillee, että mä mielelläni jotenki aattelisin nii, et ylipäätään pitäs just käsitellä sitä, et se tulevaisuus ei vaan tapahdu, vaan et se tehdään, ja me kaikki vaikutetaan tulevaisuuteen joka päivä sillä, mitä valitaan tehdä tai valitaan olla tekemättä. Et vaikutetaan omaan ja lähipiiriin ja Suomen ja maailman tulevaisuuteen, et ehkä jotenki irti sellasest ajattelusta, et tulevaisuus tapahtuu, ja minä tässä (laineilla) nyt reagoin ja jotenki koitan ennakoida ja varautua ja navigoida sitä, vaan enemmän ehkä sellaseen jotenki… No, meillä puhutaan alalla paljon tästä toimijuuden käsitteestä, niin tämmöseen toimijuuden tukemiseen myös siitä näkökulmasta, että miten ihminen on sitte sen tulevaisuuden rakentaja myös.

 

Ehkä tää liittyy nyt just tähän tulevaisuuslukutaidon käsitteeseen, mitä Heini tossa nosti, et ylipäätään se kyky tutkailla niit tulevaisuuksia ja just niit erilaisii mahdollisii tulevaisuuksii, toivottavii tulevaisuuksii, jollon tulee mukaan keskusteluun omat arvot ja itelle tärkeet asiat – minkälaisii tulevaisuuksii haluis olla mukana edistämässä –, ja sit käyttää niit tän hetken päätöksenteossa.

 

Mä mietin ite, mä törmäsin ihan muun alan kirjallisuudes vähä aikaa sitte tämmöseen käsitteeseen ku mahdollisuuksien lukutaito. Se oli mun mielest tosi mielenkiintonen siitä, et se tavallaan… (Ehkä rupee) [10:33] näkee systeemisel tasolla, (tai pystyy) treenaa sellast taitoo systeemisel tasol, nähä niit mahollisuuksii. Et niissäki, jos aattelee tälläsii nyt kriisejä, mitä meil o, ja kaikkii ongelmii, ja näin, nii sehän tarkottaa sitä, et niihin tarvitaan ratkasuja, ja tarvitaan jotenki ettii niit ratkasuja yhessä. Ja jos aattelee sit taas työtä siitä näkökulmasta, et se on tämmösten yhteisten asioiden ratkasemista, niin sehän sit tarkottaa, kyl täs töitä riittää varmaan kaikille [naurahtaa], mut et mikä se oma jotenki rooli sit siel on.

 

Ehkä toisaalt tärkeet on mun mielest tehä rauha myös sen kans, et samassa asennossa maailma ei tuu pysymään, vaikka me kuinka kovasti niin välillä toivottais. Ois hirveen kivaa, että kaikki pysyis semmosena tuttuna ja turvallisena, tai suhteellisen turvallisena meille täällä. Et itse muutos, meil on nii isoi tavallaan muutosvoimia (käynnis, joka) tapaukses tulee tapahtumaan, et semmonen jotenki ajatus, et pystyttäs säilömään tää hetki, et jos ei vaan keikuteta venettä, niin sit kaikki säilyy samana. Ehkä se on semmonen, mist pitäs vähän jotenki päästä eroon, mut se vaatii myös ohjattavilta vähä sellast sisästä työstöä, koska se saattaa olla aika pelottavaki ajatus, (ku sitä) [11:52] ensimmäisen kerran oikeesti rupee miettimään, ku sit siin just tulee tää, että no mitä siellä sit on. Ja sit välillä se lähtee tosi villille laukalle se, no mitä kaikkee siellä on ja… Toisaalt välillä tuntuu, et ehkä ei lähe tarpeeks villille laukalle, (et siin me ollaan taas) [nauraa] tosi konservatiivisia, nii se vaatii vähä semmost työstöö. No nyt mä oon hiljaa, nii Heiniki saa!

 

HH: Joo, sanoit paljon tärkeitä asioita, hyviä huomioita, ja just jos miettii, että ohjauksen ytimessä… Usein aattelen, et mun tehtäväni uraohjaajana ja valmentajana siis on luoda aika- ja tila- ja muita mahdollisuuksia fasilitoida toisen ajattelua, ohjattavan ajattelua. Ja nimenomaan mun tärkein tehtäväni on avata sitä mahdollisuuksien avaruutta tai horisonttia. Niin miten nyt sitten tässä maailmantilassa, kun me ei enää eletäkään siinä ennakoitavassa maailmassa, vaan hyvinkin kompleksisessa. Että miten ensinnäki toisaalta luodaan ohjattavalle tai opiskelijoille semmonen tunne, että heil on riittävästi kyvykkyyksiä huomata ja navigoida mahdollisuuksiaan ja kokeilla asioita, koska ei voi enää tehdä semmosii best practice -tyyppisiä päätöksiä, että tälleen toimittiin ennen. Mut nytten ku me ollaanki täs kompleksises maailmassa, niin nehän eivät enää toimi. Et uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, myös niitä omia kykyjään ja ajatuksiaan ja haaveitaan.

 

Mutta sitten myös luoda jotenki sitä semmosta toivoa ja myös rauhaa siihen, että ei tarvi koko ajan jotenki juosta eteenpäin, vaikka oikeestihan meidän pitää koko ajan olla valmiita ja… Että miten me voidaan myös pysähtyä sen asian äärelle, että minä olen jo jotain, olen jo asiantuntija, minulla on jo osaamista, ja minä riitän nyt jo tässä. Eikä koko ajan ajatella, et seuraava luonnonkatastrofi tai joku muu mullistus on tuolla nurkan takana, ja sitte taas työelämä muuttuu tai taas osaamistarpeet muuttuu. Tai nyt suorastaan kun ollaan jo ihan näiden eksistentiaalisten kysymysten äärellä, niin miten luodaan sitä tulevaisuudentoivoa?

 

SP: Ehkä tohon liittyen tuli mieleen, et tietyl taval meki puhutaan paljon täst muutoksesta, mut sit toisaalt yhtä tärkeetähän on puhuu myös siitä, et kaikki ei muutu. Et jos miettii sitä, että me ollaan ihmislajina täällä taaperrettu se, mitä, 300 000 vuotta about – en oo historioitsija –, nii kylhän siin on tavallaan, vaikka yhteiskunnat on muuttunu ja järjestelmät on muuttunu ja tilanteet on muuttunu, nii ohan siin tavallaan ollu aina sellasii tiettyi yhteisii piirteit, on ollu tärkeä kuulua ryhmään, on tärkeä saada toisilta huomiota ja hyväksyntää, on tärkeet, et perustarpeet tulee tyydytetyks, on ruokaa, on suojaa. Ja sit tavallaan se, et jotenki tämmöst mielekäst tekemistä, niinku esimerkiks taiteellinen ilmasu on ollu ihmisille tosi tärkee ihan sielt luolamaalauksista asti. Mitkä on tavallaan sellasii mielekkään elämän rakentamisen peruspalikoita, jotenki pienimpii yhteisii nimittäjii, ja mitä siin omas arjessa on, ja mitä haluu vaalia? Semmosia asioita myös: mitä haluu säilyttää, mitkä on hyvin (–) [15:17] sellasii ankkureita ehkä sit löytää sieltä sen muutospuheen ja tapahtuvien muutosten keskellä.

 

EC: Ehkä jos nopeesti kommentoi, mitä täs tuli äkkiseltään mieleen, nii ehkä tietynlainen kompleksisuus siel toimintaympäristössä tai niis mahdollisis tulevaisuu-, nii vieläki enemmän vahvistaa sen tärkeyttä, et se yhteys itseen on hyvä. Niinku Heini tossa sano. (Että niinku luottaa) itseensä ja on sitä toimijuutta just, niinku Sara sano, ja sitä ei tavallaan voi eikä tarvitse validoida jonku tietyn tulevaisuuskuvan kautta.

 

SP: Nii, ja ehkä toinen, mikä mul tuli just mieleen. Hyvä, Eric, kun muistutit tossa, ku Heiniä kuunteli, niin myös sit se semmonen, et mä nään, et tää haastaa meit ohjaajina enemmän siihen, et sen pitäs olla nimenomaan yhteistyösuhde, ku me sitä ohjausta tehdään, niinku yhdessä tutkitaan ja ihmetellään ja löydetään ja mietitään, että no mitä mahollisuuksii (–) [16:18] meil ei oo sitä tietoo nyt senkään vertaa [naurahtaa], et ku mitä ehkä joskus aiemmin. Ainahan me ollaan puhuttu siitä, et mikä on neuvonnan ja tiedonvälittämisen suhde siinä, ja kuinka paljon sä voit oikeesti tietää, ja mikä on ohjaajan rooli tietäjänä versus sit tutkijana. Mut mä ehkä nään, et tää viel enemmän haastaa just siihen, et sä lähet myös sille matkalle jotenki sen ohjattavan kanssa ja mietit sitä, no mikäs kaikki tääl on mielenkiintosta. Tolleeki vois käydä. Ja sit vähän niinku kyselet (just se), no, mikä näis on semmone, että miltä tää tuntuu, mitä ajatuksii tää herättää, onks tää semmonen, mitä sä haluisit edistää, tämmönen kulku. Minkä takii se ois sulle merkityksellistä. Et siin ehkä… Se haastaa aika paljon myös meit ohjaajina.

 

HH: Joo, kyllä. Ja sitten jos miettii vielä sitä, että yhdessähän me tässä ollaan tekemässä tolkkua tästä maailmantilasta ja -kuvasta ja siitä tulevaisuudesta myös. Yhdessä me sitä rakennetaan. Et se ei oo kenenkään yksilön vastuulla, ei ohjattavan, muttei liioin meidän ohjaajien. Ja me tarvitaan toisiamme, siis sekä tässä ohjaussuhteessa mutta myös sitten kollektiivisemminkin, jos miettii jotain yhteisöllistä ohjausta, mutta myös ohjaajien yhteisönä, et ois hyvin tärkeetä, että me päästäs yhdessä sen asian äärelle luomaan sitä jaettuu ymmärrystä siitä, että mitä me ollaan tekemässä, ja mitä meiän kannattaisi tehdä, ja miltä maailma näyttää niin meidän ohjattaville kun meille sitten myös asiantuntijoina.

 

EC: Puhutaan vähän siit tilanteest, mis me ollaan, joka ei nyt ehkä kuulijoille tuu yllätyksenä, varsinkin jos aikaansa seuraa. Me ollaan eletty tämmöstä kriisien aikaa nyt aika monta vuotta. Ensin tuli tää koronaviruspandemia, sitte tää suursota tuolla Ukrainassa. Ja ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja nää sen aiheuttamat poikkeukse-, äärimmäiset sääilmiöt on yleistyny, kuten kuivuus, äärimmäinen kuivuus, tai tämmöset erilaiset myrskyt. Ja se varmaan montaa meistä huolettaa.

 

Nii miten näitä tässä ajassa olevii, aika vaikeita ja huolta herättävii teemoja, niin miten niitä pitäs käsitellä ohjauksessa, vai pitääkö käsitellä? Heini?

 

H: Joo, tää on kyl oikee semmonen tuhannen taalan kysymys, johon mulla ei oo mitään tyhjentävää vastausta. Tän kanssa painin hurjasti, koska huomaan, et on myös… Koska itsellä on myös tää valtava pelko ja huoli ja suorastaan ahdistus tästä maailmantilasta, niin miettii koko ajan, että miten ensinnäkin suodattaa ne omat ajatukset pois, tai vastaavasti niitä voi kyllä käyttää myös voimavarana.

 

Mut et kyllä täällä oon huomannu, että täällä yliopistolla varsinkin hieman tieteenalasta riippuen opiskelijoilla on kyllä valtavasti tätä huolta. Et esimerkiks jo toissa vuonna järjestettiin ympäristötieteiden opiskelijoille ihan oma ilmastoahdistuskurssi, koska he ovat juuri niitä, jotka ovat varmaan ensimmäisten joukossa joutuneet näitä asioita pohtimaan, liittyen siis tähän ekokriiseihin ja -katastrofiin ja ilmastonmuutokseen.

 

Joskus huomaa, et on ihan suorastaan huojentunut, jos joku ohjattava ei ota näitä asioita puheeks, vaikka sitten takaraivossa mietin koko ajan, että pitäisikö tämä jotenkin huomioida. Mutta mä luulen tai ainaki käytännössä olen huomannut, että aivan oleellista on siis validoida se huoli, ettei sitä missään nimessä saa jotenki dissata tai ignoorata tai vähätellä. Et henkilökohtasesti oon kyl hyvin vahvasti sitä mieltä, me tehdään kollektiivisesti hyvin väärin siinä, että me jotenki vähätellään nuorten ilmastohuolta esimerkiks.

 

Mutta sitten jälleen kerran tullaan siihen kysymykseen, että miten sitten jotenkin halveeraamatta tai vähättelemättä tätä huolta kuitenki pystyttäs kääntämään ajatukset tai fokus siihen toivoon. Että me pystytään kuitenkin tekemään asioille jotain. Et vahvistamaan just sitä paljon puhuttua toimijuutta ja löytämään niitä keinoja, joilla sitten kukin tavalla tai toisella elämässään, elämänsä eri osa-alueilla löytäisi niitä keinoja vaikuttaa asioihin.

 

Ja sitte ku puhutaan täst yliopistokontekstista, niin tietenki niitten keinojen pitäs löytyy täältä yliopistolta. Ja meillä ainakin tosiaan Helsingin yliopiston semmonen yleinen kestävyyskurssi on nytten tällä hetkellä kaikissa opseissa työn alla, silleen, miten kukin koulutusohjelma ottaa sen mukaan omaan opetussuunnitelmaansa, jotta niitä kestävyys- ja vastuullisuustaitoja saatais kaikille opiskelijoille. Ja samalla koulutetaan tietenki opettava henkilökunta.

 

EC: Sara?

 

SP: Joo, mä jotenki jäin miettimään tota, Heini, ku kuuntelin sua, niin mä ite ehkä… No alotetaan siitä, et mä ite ihailen myös, jos kattoo Helsingin yliopistoa, niin myös sitä, et teilhän on tehty paljon käytännöllisiä asioita myös tän eteen, niinku vaikka se, et okei, et kaikis tilaisuuksissa tarjoilut on vegaanisii. Mä uskon, et tavallaan tämmöset tietyl tavalla käytännön asiat ja esimerkit, et (opiskelijoille) [22:05] myös semmonen, niinku, tulee näkemys siitä, (et tää on) tärkeitä asioita, ja muutkin on tavallaan täs samas veneessä ja haluu tavallaan tehä käytännöllisii asioita sen eteen. Ja tää koetaan täs meiän yhteisös oikeesti tärkeeks. Ei pelkästään juhlapuheiden tasolla, vaan sillä tasolla, että tehdään tän mukasia arvovalintoja ja päätöksiä. Must tuntuu, et se on varmaan tosi tärkee juttu.

 

Ja jotenki tos oli mun mielest ihana, ku sä nostit, Heini, ton toivon tommosena aktiivisena muutosvoimana esiin. Et sehän on semmonen, mitä jotenki paljon nyt oon pyöritelly ihan siis viime viikkoina, toivon käsitettä ja teemaa eri keskusteluissa. Usein ku näist asioist puhutaan, nii sit ehkä tulee semmonen reaktio, että voi voi, nyt on niin negatiivista tää puhe, nyt pitäs ylläpitää tätä toivoa. Ja sit ite mä oon ruvennu vähä ehkä siihen suuntaan nojautumaan, et mä aina pysähtyisin ja kysyisin, että no mitä sä tarkotat sil toivolla tässä kohassa. (Et sit pitäs) ehkä ruveta jo, tiäkkö, puhumaan erikseen vähän eri toivon alalajeista. Ku must tuntuu, et sä puhuit nyt tämmösest aktivoivasta, vähän niinku transformatiivisesta toivosta, et toivoa siihen, et sä näät, et mitkä ne on mun vaikuttamisen mahollisuudet, ja mitä mä voin muuttaa, miten voin olla aktiivinen toimija tässä. Sitä kautta ehkä löytää sitä jotenki omaa paikkaa. Sitähän on tutkittukki, et se toivo ja toimijuus kietoutuu toisiinsa, (–) [23:27] pystyt toimimaan omien arvojesi suuntaisesti ja näkemään sitä muutosta maailmassa, ja se helpottaa sitte sitä ahdistusta.

 

Ja sit toisaalt välillä ehkä näkee, et toivoa käytetään vähä sellasena passivoivana, että kyllä kaikki järjestyy. Että just ehkä tää, mitä sä sanoit siitä, että… Et mä oon samaa mieltä, et se on tosi… Mä nään sen epäeettisen sen tilanteen, et joku tulee kertomaan ahdistuksesta, joka pohjautuu tutkittuun tietoon, luonnontieteisiin, faktoihin, asioihin, jost meil on paljon oikeesti niin paikkansapitävää tietoa, kun nyt sit tieto voi olla. [huvittuneena] Voidaan keskustella tästä, mikä on paikkansapitävää (–) tietoteoreettiseen keskusteluun! Mutta aatellaan, et on niin paikkansapitävää tietoa ku olla ja voi. Toinen reagoi siihen tunteella, nii sit jos se reaktio siihen o sillee, että noh noh, pat pat, kyllä kaikki järjestyy! Nii sehän on hirvee tunne tavallaan sille toiselle, ku hän kokee, et hän jää yksin, ja et hänen tunteensa o jotenkin outo ja normista poikkeeva ja vääränlainen. Ku sit tavallaan pitäs ehkä päästä just siihen, et miten sä sen taitavasti teet.

 

Mul oli just yks semmonen tilanne, että yks mun opiskelija oli mukana kurssilla, mikä järjestettiin syksyllä, tämmöne ekologinen jälleenrakennus ja ohjaus -teemaopintojakso. Sit hän kirjotti omas reflektiossaan, hänel oli ollu just tämmönen ohjauskeskustelu, mis oli tullu lukioikänen nuori, ja hän (ite rupes) [24:53] sanottamaan sitä ilmastoahdistustaan. (Sit tää mun opiskelija, se), et vitsi, oli hyvä, ku mä olin ollu just täällä kurssilla, nii sit mä osasin olla siin sillee, että tää onki ihan järkevä ja normaali reaktio tähän vallitsevaan maailmantilaan. Ja sit he oli päässy käsittelee sitä tunnetta. Ja se oli helpottunu sillä, et se oli… Tai se ohjattava ite aatteli, et se oli sit helpottunu siit, et hän oli saanu sen paikan puhuu siitä asiasta. Et pelkästään se, et se on turvallinen tila miettii näit asioita, nii sekin jo saattaa helpottaa.

 

Mut et just se (–) miettii, miten näit vaikeit ja huolii herättävii teemoi pitäis käsitellä ohjauksessa, nii ehkä just se, et tän toimijuuden kautta miettii, mitkä on ne omat arvot, mikä on ajatus hyvästä ja merkityksellisestä elämästä, ja mitkä on niit omii toimintamahollisuuksii sitte toimii sitä kohti, ja mihin sit haluu tarttuu. Nehän on sit semmosii kysymyksii, jotka jää sit sille ohjattavalle itelleen päättää, et (mitä haluu). Me voidaan ehkä just tarjota se tila, niinku Heini hyvin sano, pysähtyy miettiin näit asioita.

 

EC: En tiiä, kuinka suurena elokuvataiteen merkkiteoksena tätä Don’t Look Up -elokuvaa täytyy pitää, mutta siin on… Mulle jäi kummittelemaan ehkä eniten se kohtaus, kun nää tähtitieteilijät menee kertomaan sinne aamutelkkariin siitä, että nyt se meteori tulee meän päälle, ja ne koko ajan yrittää ne juontajat keventää sitä tunnelmaa ja laittaa sen vähän niinku, että no, kyllä tää tästä! Ja sitä (oli kivuliasta) [26:21] katsoa. Ja siinä ei vertauskuvallisuus ollu millään lailla piilotettua [naurahtaa]. Mut et kyllähän sit arjessa semmost tietynlaist toksist positiivisuutta meidän kulttuurissa on. Et negatiiviset asiat tai tunteet, ne halutaan vähän niinku pistää maton alle, tai mennä posin kautta, ja se on usein aika haitallista, koska siinä ihminen ei tuu kohdatuks.

 

SP: Niin, se on tavallaan myös ehkä ymmärrettävää. Mä välil mietin sitä kanssa, että kuin paljon me ollaan pysähytty siihen ehkä yhteisönä just sen keskustelun äärelle, mitä Heiniki tos hyvin sano. Pitäs päästä tavallaan ehkä ohjausyhteisönä myös tän keskustelun äärelle, että miltä meist tuntuu keskustella näistä asioista ja jotenki käsitellä sitä, koska nää herättää tosi paljon meissä myös tunteita. Ja on musta… Jossain vaihees sitä prosessia on ymmärrettävä reaktio, et siihen tulee vähän semmonen pää pensaaseen -reaktio: mä en halua ajatella tätä, nyt sillee keskitytään positiivisiin asioihin.

 

Mulla esimerkiks yks semmonen lähtölaukaus sille omalle väitöskirjatyölle, mis mä siis tutkin just tätä, et miten tää ihmisen ja muun luonnon suhde, miten se näkyy täs suomalaisessa opinto-ohjauskentässä ehkä enemmän just siel koulukontekstissa vielä, nii yks semmonen lähtölaukaus sille oli, et mä olin mukan järjestää tälläst tulevaisuuden työelämään liittyvää koulutusta opinto-ohjaajille. Meil oli ennakkotehtävä, mihin heiän piti itsenäisesti kukin tahoillaan vastata ja kirjotella sinne, mitkä on semmosii asioit, mitkä mietityttää. Oliks meillä 20 osallistujaa, muistaakseni 18 heistä itsenäisesti, toisistaan tietämättä kirjotteli sinne, et tää ilmastoahistus, et tää on semmonen asia, mikä mietityttää. Mul itellä on iso ahistus, ja nää asiat mietityttää ja ahistaa, mut mä en tuo niit sinne ohjauskeskusteluun ollenkaan, ku mä en osaa kannatella sitä tilannetta, ja mä en haluu nimenomaan jotenkin rikkoo sitä toivoo sillä. Sehän johtaa siihen, et siel huonees istuu kaks ihmistä, ohjattava ja ohjaaja, molempii ahistaa, [naurahtaa] kumpikaan ei tuo sitä siihen keskusteluun, koska aatellaan, et a, mä en voi tuua sitä, se ei kuulu tähän opinto-ohjauskeskusteluun, b, mä en voi tuoda sitä tähän, koska sit mä rikon ton toisen toivoo. Ja sit molemmat lähtee siit keskustelust edelleen yksin ja ahistuneina. Et sit tavallaan se, miten sä jotenki pääsit siitä, että välil saa myös tuntuu pahalt. Se on iha ok! Sit me yhessä selvitään niist tilanteista ja mietitään sitä, miten täst eteenpäin.

 

HH: Toiki on muuten hirveen hyvä huomio (tossa, ku kuulostelin, että) [29:02] puhutko minusta [nauraa]? Mutta siis, et nimenomaan ehkä nää Ericin kuvailemat tilanteet, joiden äärellä nyt ollaan, ja joita me saamme ja joudumme työstämään, niinku vaikkapa tää koronan, pandemian aiheuttama, niinkun, se, että opiskelijat ovat irtaantuneet yliopistosta, eivät koe yhteisöllisyyttä, ovat jääneet yksin. Esimerkiks tämmöset asiat, jotka ei oo mitenkään heistä riippuvaisii sillee, et se ois jotenkin yksilön ominaisuuksista johtuva tilanne. Jollon myöskään pelkästään ne yksilön omat ominaisuudet ja voimavarat ja resurssit ei riitä ratkasemaan sitä.

 

Että pitäisikö, ja sanon suoraan [naurahtaa], että pitäisi! Mutta miten meidän sitten ohjaajina tulisi pyrkiä enemmän vaikuttamaan myös rakenteellisiin asioihin? Siis meidän kompetenssin ja osaamisen ja tekemisen ytimessähän on toki yksilön voimavarojen ja toimijuuden kasvattaminen ja kannattelu. Sinänsä nää vaikeet asiat ei oo meille vieraita. Mehän ollaan ammattilaisia käsittelemään haastavia vuorovaikutustilanteita ja kohtaamaan ihmisten vaikeita elämäntilanteita. Mutta nyt kun on niin paljon niitä erilaisia ikään ku ulkopuolisia vaikuttimia ja nimenomaan niitä yhteiskunnallisiakin rakenteita, puhumattakaan sitten näistä globaaleista ilmiöistä, jotka vaikuttaa meidän ohjattavien tilanteisiin ja myös meidän omaan hyvinvointiin ja siihen, että miten me pystytään toimimaan tässä ammatissa ja tässä työssä. Niin pitäisikö ja miten meidän pitäisi sitten enemmän pystyä vaikuttamaan yhteiskunnallisella tasolla?

 

EC: Kuinka ollakaan, seuraava kysymykseni [nauraa] liittyy hyvin voimakkaasti tähän. Uraohjaajat ja -valmentajat ry:n ja Suomen opinto-ohjaajat ry:n eettisis periaatteis korostetaan vahvasti sitä, et se ohjauksen perusta on ohjattavan omat tavotteet, motivaatio, valinnat ja tarpeet. Mitä te aattelette siitä, että voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja työssään, tai pitäisikö nimenomaisesti olla? Ja esimerkiks vaikka ilmastonmuutokseen tai ekologiseen tai sosiaaliseen kestävyyteen tai ihmisoikeuksiin liittyen. Ja jos semmonen on, niin miten sitä voi tuoda, et tää on järkevää, tai Sara ei tykkää sanasta oikein, mutta oikein tai eettistä tuoda sitten esiin. Sara, sä saat alottaa.

 

SP: Joo, Sara ei ehkä tykkää sanasta oikein (–) [31:50] pyöritelly sitä ny niin paljon myös siihen väikkäriin liittyen [naurahtaa], mikä tässä nyt on oikein ja mikä on eettistä, et tätäki kysymystä varmasti tuun pyörittelemän vielä siinä. Mä ite jotenki jäin miettimään näit meiän Suomes olevii eettisii periaatteita, et ku niitä peilaa näihin kansainvälisiin esimerkiks International Association for Educational and Vocational Guidance, eli IAEVG:n näihin eettisiin periaatteisiin. Nii (–) huomaa, et siel kansainvälisis periaatteissa esimerkiks tämmönen ohjaajan yhteiskunnallinen toimijuus on paljon vahvemmin läsnä. Et se on siellä jotenki sellasena enemmän, et nähdään eettisenä velvollisuutena myös pyrkiä vaikuttamaan niihin rakenteisiin, eikä pelkästään se sellanen jotenki, miten sen sanois, tukea siihen sopeutumisessa, jos nyt kärjistää.

 

Ja se oli mun mielest jotenki mielenkiintonen, et mistä tää ero on muodostunu. Mä luin hiljakkoin myös, British Journal of Guidance and Counsellingissa oli tämmösen tutkijan ja ohjausalan kouluttajan ku Marjorie McCroryn kirjotus täst toimijuuden käsitteestä just. Hän pyöritteli sitä siinä, miten me ollaan ehkä aika… Puhutaan siit paljon, mut se on ehkä vähän semmonen leväperänen tavallaan [huvittuneena], mitä me nyt oikeestaan sil sit tarkotetaan. Ja siinä hän myös argumentoi, ettei oo olemas tämmöstä ei-poliittista ohjaustyötä, ku puhutaan tavallaan siinä, et käydään elämän suunnitteluun liittyvii kysymyksiä, kysymyksii siitä läpi, et missä ihminen viettää tosi ison osan elämästään ja ajastaan, minkälaisia hommia tekemässä. Niin nehän on hirveen isoi kysymyksii tavallaan tulevaisuuden suuntien kannalta.

 

Ja sit tavallaan se, et mä ite aattelen, et ainahan sen ohjaajan arvot ja ihmiskuva ja maailmankuva on kuitenkin läsnä, mun mielest, jos me tullaan niist tietoseks, me pystytään ehkä enemmän sitä jotenkin… Miten sitä sanois? Kontrolloida ehkä väärä sana, mut jotenki kuitenki olee sillee tietonen, ehkä avoin myös sit niis keskusteluissa ohjattavien kanssa, et miten sitä kattoo niitä asioita. Koska mä ite nään, et ne aina vaikuttaa kuitenki siihen, mihin vaikka katse kohdennetaan esimerkiks kysymyksillä, ja mitkä asiat otetaan normaaleina, ja mitä asioita pidetään vaik tämmösen kuuluisan realistisen – hapsuissa – realistisen uravalinnan kehystäminä, eli mitkä on sellasii asioita, no, nää on nyt semmosii, mitkä ei muutu, nää on tämmösii tosiasioita, mitä nyt pitää tässä ottaa huomioon, ku sä näitä valintoja teet.

 

Niin nehän on kans semmosii maailmankuvakysymyksii kuitenki loppujen lopuks. Koska jos aattelee taas sitä pitkää aikavälii, historiallist aikavälii, eikä tätä edellistä 70–80 vuotta, mitä ohjausala on ehkä ollu enemmän olemassa, nii aika paljon erilaisii muuttumattomia asioita [naurahtaa] on sit kuitenki muuttunu, et jos aattelee, mitkä asiat on tuntunu mahottomilta vaikka jossain kuningasvallan alla keskiajalla elävän ihmisen mielessä, niin nekin asiat ovat muuttuneet ja murtuneet. Eikä tavallaan oo mitään syytä olettaa, et tulevaisuudes ei vois olla jotain ihan erilaista, ku mitä meil täs hetkes on. Ehkä sit se aikaperspektiivi on siinä just kans mielenkiintonen.

 

Yks pointti vielä, mikä mul tulee mieleen, ennen ku annan Heinille, niin meilhän on tietenki Suomessa myös, jos miettii sit taas just, kansainvälisesti vertailee, niin meil on ehkä… varsinki opinto-ohjauksen puolella on sit viel se erikoispiirre, et mehän ollaan siel oppilaitoskontekstissa vahvasti. Ja sit se vähän ehkä kutsuu meit miettimään sitä, miten ne oppilaitosten opseista nousevat arvot sit kuitenkin vaikuttaa siihen ohjaukseen. (Siellähän esimerkiks vaik) [35:41] puhutaan perusopetuksen opsissa ja lukio-opsissa ekososiaalisen sivistyskäsityksen kasvattamisesta. No mitä se tarkottaa ohjauksen kannalta? Eli tavallaan missä määrin (esmes) opinto-ohjaajan rooli on myös kasvattajan rooli, (jollohan me), ku me kasvatetaan, nii siel on aina joku arvo takana ja joku valinta takana, et minkälainen yhteiskunta halutaan, mitä nähään tavottelemisen arvosena.

 

Mä kysyn nyt kysymyksii, mä en tiiä, paljon mä annan vastauksii, mut jos Heinilt löytyy vastauksii, nii anna tulla vaan [nauraa]!

 

HH: Loistavia kysymyksiä. Joo, siis ilahduttavaa kuulla, että tää tämmönen yhteiskunnallisen vaikuttamisen suorastaan vaade on sitten kuitenkin olemassa tuolla muualla. Pohdin paljon sitä, että jos miettii vaikka Briteissä, joka on tämmönen sosiaalityön kehto, niin siellä sosiaalityöntekijän rooli on hyvin tämmönen… Hänhän on advokaatti, joka ajaa ohjattavansa tai asiakkaansa asiaa elämän usealla eri osa-alueella, eikä vaan jotenkin yhden pienen siivun käsittelyyn ottaen. Onko meillä sitte kenties mahdollisesti, ku mäki oon uraohjaaja, nii jotenki ehkä nähty, että saan jotenkin vain keskustella nimenomaan nyt näihin työelämään ja uraan ja omaan asiantuntijuuteen liittyvistä asioista? Kun sitte taas ainahan ohjattava tulee sen… Vaikka hän tulisi tietyn yksittäisen kysymyksen kanssa, niin hänhän tulee aina sen kokonaisen elämäntilanteensa kanssa.

 

Eli pitäskö meiänkin, vaikka ollaan vähänkin ammatillisesti erikoistuneita, nähdä sitten kuitenkin ohjauski semmosena enemmän moniammatillisena työnä? Sekä näin (yhteisöllisenä tasona) [37:37] myös, mut sitte sen yksittäisen ohjaajan näkökulmasta. En tiedä, tää on tämmöst tajunnanvirtakyselyä itseltäni tässä samalla.

 

Mut et liittyen noihin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja onko eettisesti oikein ottaa joku tietty asia ohjauksessa puheeksi tai jonkinlaiseksi semmoseksi, niinku underlying, että tässä nyt on meillä kuitenkin tämä tietty elefantti tässä huoneessa, jota emme voi olla käsittelemättä, vaikka puhuisimme jostain ihan muusta asiasta, kuten nyt tää ekokriisi. Niin toisaalta sitten meillähän on kyllä myös eettinen velvollisuus ajaa sosiaalista oikeudenmukasuutta, eli sosiaalista kestävyyttä, niin miksipä sitten ei myös ekologista kestävyyttä, koska sosiaalista kestävyyttä ei edes voi olla olemassa ilman ekologista kestävyyttä.

 

Eli sinänsä koen jopa, että meillä nimenomaan on velvollisuus siihen, että olisi eettisesti väärin ajatella tai teeskennellä, että nyt tässä vain jatketaan niinku business as usual, vaikka maailma ympärillä palaa. Tai vähemmän raflaavasti sanottuna, vaikka esimerkiks ohjattavan oma ala on radikaalisti muuttumas, et kylhän me sillonki joudutaan, tai ainaki koen, että meidän velvollisuus on vaikkapa kertoo, että hetkinen, että tämmöset ja tämmöset teknologiset muutokset (on vaikkapa) [39:04] vaikuttamassa sinun alaasi. Annetaanhan me kuitenkin vinkkei esimerkiks siitä, että miten omaa asiantuntijuutta (kannattaa oikee) kasvattaa. Et sinänsä periaatteessa kyse on mun mielest kuiteski ihan samasta asiasta.

 

Mun mielest toi Tiina Taipale, joka on Syklissä – Sykli on tämmönen ammatillisen ympäristökoulutuksen opetuksen tarjoaja. Niin hän on sanonut hyvin, että voisiko itse as ohjaus, uraohjaus olla ympäristökasvatuksen tila.

 

SP: Mä jotenki jäin miettimään just tosta, Heini, mitä hyvin jotenki kuvasit tota ajatusta siitä, et miten se sosiaalinen oikeudenmukasuus on ehkä… Se on ehkä nyt täs viime (vuosikymme- jotenki) sillee läpässy, et siit on tullu semmonen sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauksen tavote tietyl tavalla. Jos aatellaan esmes ohjausta, niin mä en ite nää, et se on kuitenkaan sillee oikeesti arvovapaata, et jos nyt aatellaan vaikka joku, että okei, et me pyritään jotenkin tukemaan urasiirtymiä nykyseen työelämään ja vähän niinku myös palvelemaan työelämän tarpeita. Must tuntuu, et kukaan ei pysty sanomaan, et koskaan ei oo tälläst keskusteluu käyty, että nyt (ohjauksella) [40:22, naurahtaa] pyritään palvelemaan työelämän tarpeita. Se me otetaan sillee, (et joo, no), this is life, et näinhän tää on. Ja nyt tää tavallaan sosiaalinen (oikeudenmukasuus), et se on tullu ehkä nyt sillee hyväksytyn piiriin.

 

Mut sit tää on aina must jotenki niin mielenkiintonen, et tavallaan jotenki se… Just IAEVG:n esimerkiks niis eettisis periaatteissa, nii siel puhutaan myös siitä, et pitää tavallaan kunnioittaa sitä ohjattavan toiveita ja arvomaailmaa niin kauan, ku se ei oo tämmönen tavallaan antisosiaalinen ja muita vahingoittava. Et siihen tavallaan rajataan, mut sit se muita vahingoittava: ketkä on muut? Onks se vaan niinku muut ihmiset? Vai pitäskö sitä pystyy sitä empatian kehää jotenki nyt täs ajas jo laajentamana koskemaan muitakin kuin ihmisiä, kun kuitenkin me yhä enemmän tiedetään, ja monilt aloilt koitetaan meille paukuttaa ehkä sitä unohdettuu tietoo siitä, että mehän ollaan yhteen kietoutuneita muun luonnon kanssa, ihan sen kans, et me hengitetään, ja vesi on ihan kiva, ja on kiva, ku on ruokaakin, nii ihan tämmösel perustasolla me ollaan riippuvaisii siit meit ympäröivist ekosysteemeistä. Nii miks me tavallaan rajataan jotenki se empatia sit vaan toisiin ihmisiin ja jotenki se sosiaalinen oikeudenmukasuus vaan toisiin ihmisiin?

 

Ja sit toisaalta, jos aattelee sitä sen sosiaalisen oikeudenmukasuudenki kautta, niin mikä siin on taas se aikajänne? Niinku mä aiemminki puhuin siitä. Paitsi tää yksilö-yhteiskunta-jännite niin myös tää aikajännekeskustelu: kuuluuks meiän ajatella seuraavaa 10 vuotta, seuraavaa 50 vuotta, seuraavaa 150 vuotta? Millanen tavallaan maailma me jätetään sit tuleville sukupolville? Tulee tämmöset ylisukupolvisen oikeudenmukasuuden kysymykset ja sieltä tavallaan se sosiaalisen oikeudenmukasuuden kulma: missä määrin sitä pitää miettii? Vai aatellaanks me vaan nii, et noni, et tän ihmisen tavallaan aika on, ja sit jotenki aatellaan, et se, mitä hän nyt tekee, nii sil ei ois vaikutuksii tulevaisuudes, tulevien sukupolvien?

 

Ja mä ite aattelen nii, et jotenki jos aattelee sitä, mikä se on se semmonen tapa tavallaan tuoda tätä ilman, et sit tulee semmosta indoktrinaatiota [naurahtaa] tietyl taval johonki ajatteluun, nii on se, et niit asioit tuodaan siihen pöydälle, ja niist keskustellaan. Et sithän, jos se ihminen ite aattelee sillee, et okei, me ollaan puhuttu näist teemoista, ja hänen arvojensa mukainen päätös – tietäen kaiken tämän – on tehdä jotakin, mitä me ehkä ite ei tehtäs. Sit me ollaan, et fine! Sehän on sen ihmisen vapaa valinta sillon tavallaan toimii, mut et just se, et hänellä on sitte kaikki tieto jotenkin käytettävissään siin tilanteessa.

 

Et must aina välillä tuntuu siltä, ku mä käyn niit keskusteluja, et hei, pitäskö vaikka nyt tätä ekologista kulmaa tuua siihen. Ja sit ihmiset on vaan sillee, et ei ei, et sit ku se tavallaan lähtee jotenki rikkomaan sitä ajatusta, et sil ihmisel on vaik joku ajatus, et se menee jollekki alalle, ja sit jos mä tuon tän, nii sit se heittääki se sen suunnitelma häränpyllyä. Sit mä oon silleen: no mut eiks se sit oo ihan hyvä [nauraa] tavallaan, et ku ennemmin tai myöhemminhän hän siihen törmää, et tää asia on olemassa! Ja sit hää onki siel valintansa tehneenä ja jotenki ehkä ohjauspalvelujen saavuttamattomissa siel työelämässä ja siel sit joutuu yksin käsittelee sen asian.

 

Onks siin ehkä vähän kuitenkin myös sellast, niiden vaikeiden asioiden pöydälle nostaminen, nii se teettää töitä, (nii sit voi olla välillä) [43:59, nauraa] helpompaa olla sillee, että no, sul on nytte tässä selkeä suunnitelma, nii puksuttelepas vaan eteenpäin, ja kyllä tässä varmaan sitte jossain vaiheessa huomaat! Tälläsiä ajatuksia.

 

EC: Nii tää liittyy ehkä, tai tulkitsen vähän, että siihen aika vahvaan ehkä ohjausalan perinteeseen, että ihminen, jolla on suunnitelma, nii sillä on kaikki kunnossa ja (homma) järjestyksessä. Opintovalinnat, uravalinnat on mietittynä. Ja sitten toki tiedämme, että elämässä tulee, ja se on ihan hyväkin, että tulee hetkiä, jollon niitä sitten kyseenalastaa ja miettii. Ja sitten jos ei ole tuskaan alistunu, kun on ollu tavallaan ohjauksellisessa mielessä hyvä, kun on aina ollut se suunnitelma [naurahtaa], niin sitten voi tulla jossain vaiheessa: no miksei kukaan haastanu, miksei kukaan… miks näistä ei puhuttu?

 

Mä ehkä omasta reflektiosta sen verran tuon tähän esiin, et kun työskentelin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Itsas sattumalta – tai sattumalta, sattumalta – kävin pitkästä aikaa taas vähän myös kyseisen ryhmän kanssa (vetämäs yhden) [45:08] session, niin mä nykyään sanon ihan suoraan tiettyjä asioita suomalaisen työmarkkinoiden syrjivistä rekrytointikäytännöistä. Mä sanon, et mun mielest ne on väärin. Mä en tehny sitä kymmenen vuotta sitte. Ja mä selkeesti tuon esiin sen, että se on mun mielipide. Mutta tavallaan mä en enää itse pysty kansainvälisen tutkinto-opiskelijan kans toimimaan ilman, että mä sanon ääneen, mitkä mun mielestä on epäreiluja juttuja meiän työmarkkinoilla.

 

Mitä te aattele-, tästä? Tää nyt on, tää on vaan… Näin mulle nyt kävi!

 

HH: Ihana kuulla, Eric, koska mä oon tuskaillu ton kanssa itse myös hyvin paljon. Juuri ehkä just tässä, että aiemmin mietin, et no nyt jos mä vahvistan kovasti tätä käsitystä esimerkiks, että on ikäsyrjintää työmarkkinoilla, niin sitten se henkilö lamaantuu ja kokee, että no niin, että ei tässä nyt enää… vaikka mitä teen, niin mikään ei auta. Mutta on ihan totta, että kyl meillä on myös se velvollisuus kertoa ikään kuin se, mitä me tiedämme ympäröivästä todellisuudesta. Koska muuten se johtaa sitte taas siihen, että se yksilö, ohjattava luulee, että vika on vain hänessä. Ja jos harva meistä yksinään pystyy niitä rakenteellisia ongelmia muuttamaan, vaan siihen tarvitaan se yhteisö, nii sillohan meidän tulee pystyy niist puhuu ihan niinkun rehellisesti, avoimesti yhteisössä, ja myös näiden meidän ohjattavien kanssa.

 

SP: Kyllä, ja toki sit tavallaan se, et eihän se… Jos nyt haetaan aiemmin puhuttua posin kautta, nii eihän se tarkota sitä, et me ei voida ettii myös sellasii tavallaan positiivisii poikkeuksii. Et missä tää on tavallaan toiminu, ja miten joku on tavallaan päässy täst yli, ja miten tätä on ratkassu, ja missä tää ei oo esimerkiks tää joku epäoikeudenmukasuus niin vahvasti läsnä.

 

Mut kyl mä ite oon kans vähän sitä koulukuntaa, että sillon ku mä toimin ohjaajana, niin mä leväytän aika pitkälti sen oman arvopaletin sillee alkuun, että this is me! Anteeks, hakkaan mikkiä samalla! This is me, ja sit mä aattelen, et se on myös siinä mieles reiluu, koska sillon se pystyy – ehkä, riippuen tietenki myös, minkä ikäsii ohjattavii on – suhtautumaan sillee tiettyihin juttuihin, mitä me puhutaan, ja mitä vaik esimerkiks siellä oppitunneil käyään läpi. Ja sillee, et tää on nyt, niinku… Sara sanottaa tätä näin, koska se on Sara. Et sit tavallaan (se) [47:48] osaa myös ehkä suhtautuu (kriittisest), koska hyvähän se on… Eihän meillä, niinku puhuttiin aiemmin, ei meil oo mitään kaikkea tietoa olemassa näin kompleksisista asioista, nii se on hyvä tavallaan tarkastella kriittisesti sitä ja kyseenalastaa. Nii mä ite nään, et se auttaa myös siihen, et jos sä oot aika avoin jotenkin niistä, missä mä jotenki seison.

 

Ja jotenki just toi, mitä Heiniki sanoi, sit ei tuu ehkä sitä niin yksin jäämisen kokemusta kuitenkaan siitä. Ja meil o aika paljon nyt, must tuntuu, et yhteiskunnas sellasta taipumusta jotenkin rakenteellisii ongelmii palauttaa yksilöille. Et tavallaan sillee, et meil on jotain rakenteellisii asioita, ja sit ollaan… No, tää on itellä jotenki hirveen lähellä just sen väikkärihomman takii, omien arvojen takii, just tää ilmastokeskustelu, mut vaik just siinä se, että joku nuori on sillee huolissaan näistä, nii sit ollaan silleen: no mutta miksi ostat uusia puhelimia, ja miksi ostat vaatteita, ja miksi kulutat niin ja näin ja noin? Joo, ok, ihan hyvä lähtökohta puhuu yksilön tekemisistä, mut se on aika huono lopetuspiste, et sit pitäs päästä (siitä) [49:03, naurahtaa] ylöspäin puhumaan just siis rakenteellisista ja yhteisöllisistä ja sielt nousevista asioista myös. Et se on aika raskas taakka sit kantaa, et jos semmosii rakenteellisii asioit jotenki aattelee, et mus on nyt vaan vikaa ja minussa yksin ratkaisun avaimet.

 

Ja tää ehkä liittyy semmoseen isompaan jotenki muutokseen, mitä mä toivoisin, et jossain vaihees nähään, me päästäs tämmösest tosi yksilökeskeisest kulttuurist yhä enemmän siihen yhteisölliseen suuntaan. Et se liittyy tosi moniin asioihin. Jotenki ite nään sitä, ku juttelee vaik nuortenki kanssa, kel on ollu vaik koulu-uupumusta tai muuten semmost jaksamisen pulmaa, nii sit tosi usein, ku sitä vähän niinku lähetään ruopimaan, että mist on kyse, ja jotenki kauniimmin sanotettuna se, miks me vaik ollaan vasta nyt tän asian äärellä, ku on jo tosi pitkälle vaik edenny se tilanne, ja uupumus on tosi vahva ja toimintakyky tosi heikko. Sit monet just sanottaa sitä nii, et ku mä aattelen, et pitää pärjätä yksin. Mä aattelen, et pitää pärjätä ite. Ja se on mun mielest tosi surullinen jotenkin kulttuurinen viesti lähettää, et yksinpä täällä ny jokainen vähä räpiköi ja koittaa selvitä. Et siitä jotenkin siihen, et on tämmösii yhteisii päämäärii ja tavotteita, näkemyksii hyväst ja oikeudenmukasest maailmasta, voidaan yhdessä tehä näiden eteen toimia. Kaikkien ei tartte yksinään jotenki tietää ja pärjätä ja onnistuu.

 

HH: Tosta tulee kyllä muuten itsas tällee aasinsiltana myös mieleen, että sama pätee meihin ohjaajana ja yhteisönä, et ei meidän tarvi yksin yrittää nyt ratkasta tätä, että mites mä nyt toimin näiden kysymysten äärellä, ja riittääks mun osaaminen näihin. Ja sitte ku mainitsit ton oman arvopohjan tai oman arvopaletin esille läväyttämisen, niin täähän on kokovartalotyötä: me tehdään tätä joka tapaukses meidän persoonilla. Niin miks tosiaan me ei voitas myös tuoda sitä omaa arvopohjaa tai omia arvoja näkyväksi ohjaustyössä? Se on eri asia ku se, että me ajetaan jotain tiettyä agendaa.

 

SP: Nii, ja sit siinäki tavallaan se, et sä jotenki sanotat sen sitä kautta, et se, et sul on erilainen arvopohja ku sillä ohjattavalla, nii eihän se tavallaan poista sitä, et sä kunnioitat häntä ainutlaatusena ihmisenä, [naurahtaa] jolla on tavallaan vapaa toimintavalta oman elämänsä suhteen. Et siinäki ehkä sellast jotenki, sen tyyppisen keskustelukulttuurin rakentamist, et asiat voidaan pyöritellä ja tarkastella eri kulmista, ja se ei uhkaa sinua ihmisenä [naurahtaa], jos tavallaan sitä tarkastellaan jotenki eri kulmista ja haastetaan sitä sun ajatusta. Mä jotenki en usko, et se ihminen, niinku, jos sen tekee silleen taiten, et se ihminen siitä rikki menee, jos sitä vähän tarkastelee jotain vaikka suunnitelmaa tai ajatusta vähä eri kulmista.

 

EC: Te ootte tavallaan vähän niinku vastannu tähän jo [naurahtaa]. Seuraava kysymys on, että minkälaisen ohjauksen tulevaisuuden te itse haluaisitte nähdä. Jos olen kuullut oikein, nii ainaki tää yhteisöllisyys, siis sekä se, työskennellään opiskelijoiden kans, mut myös kun ohjaajat työskentelee kollegojensa kans on yks. Ja sit ehkä tän tutkivan työotteen vahvistaminen vieläki enemmän. Et ei tarvi tietää eikä voi, ku puhutaan tulevaisuudesta, tietää. Ja sitte te, jos mä oon oikein kuullu, niin myös ootte sen puolella, että se ohjaajan oma arvopohja sais näkyy? Tai sen ehkä jopa pitäs [naurahtaa] näkyy. Teenkö mä oikeutta teidän tänhetkiselle keskustelulle, Heini?

 

HH: Joo, kyllä, hyvä asemointi. Ja mä huomaan, että ku mä uutena yliopistolaisena oon vielä ehkä hieman pihalla siitä, että ketkä kaikki yliopistolla ohjaavat, minkälaisia erilaisia ohjauksellisia rooleja täältä löytyy, niin huomaan kaipaavani ehkä enemmän just semmosta, vielä sitä selkeyttä siihen semmoseen… Mä en tiedä, tarvitseeko sitä muuttaa, (voihan olla, et se) [53:31] toimii jo, mut semmoseen moniammatillisuuteen, että hälvennetään niitä rajoja, koska vähän niinku tällee asiakaskeskeisesti ajatellen, niin oon huomannut myös, että oppilaat tai opiskelijat ovat ehkä hieman eksyksissä sen asian suhteen, että kenen puoleen mun pitäs minkäkin kysymyksen kanssa kääntyä. Ja kun ne asiat kuitenki hänen elämässään liittyy aivan saumattomasti yhteen, niin miksi käsitellä vain yhdentyyppistä kysymystä yhden ihmisen kanssa, ja sitten täytyykin kääntyä seuraavan henkilön puoleen sitte toisen kysymyksen kanssa? Ja totta kai, en nyt missään nimes tarkota sitä, etteikö me tarvita myös näitä meidän erikoistuneita ammatillisia osaamisia, meidän eri (ohjaajien), että meilläki on täällä meidän uraohjaajan lisäks opinto-ohjaaja ja on opintopsykologeja, ja sit on vielä nää ohjaavat opetushenkilökunnan jäsenet.

 

Mutta jotenkin ehkä yhdessä myös pohtis sitä, että mihin kaikkeen me edes tähdätään sillä ohjauksella. Mitkä on niitä kysymyksii, joihin meidän tulee kyetä vastaamaan tai edes varautua? Työstää yhdessä sekä keskenämme, niinkun me ohjausta tekevät henkilöt, että sitten yhdessä näiden opiskelijoiden kanssa. Siis jälleen kerran näit ikuisuuskysymyksiä, että mitä me tavotellaan tällä työllä, mimmosii tavoitteita meillä on, mikä on semmosta hyvää ohjausta, ja mimmosta osaamista meillä itsellämme tulee olla, jotta me tässä nykymaailmassa pystytään ohjaamaan opiskelijoita, jotka on aivan uudenlaisten kysymysten äärellä, kun mitä esimerkiks vielä joitain vuosia sitten. Et ketkä ohjaavat ja miten.

 

SP: Joo, ja jos mä jatkan tost Heinin ajatuksesta, niin mä ite nään, et tää ehkä edellyttää myös sitä, että me ohjaajina, niinku laajasti ajatellen: ihmisinä, jotka tekevät ohjaustyötä tavalla tai toisella, nii ollaan valmiit myös ite kohtaa se ajatus, et tulevaisuus voi olla jotain täysin erilaista kun nykypäivä. Ja se on tavallaan, pysähytään rauhas tutkimaan ja käsittelemään sen myös meis itessämme herättämät tunteet, et mitä tämmösest ajatuksesta nousee. Ja jotenki just yhteisöllisesti yhessä monikanavaisesti, tarkottaen ei pelkästään puhetta ja kognitiivista, vaan myös kehollisuutta ja taidetta ja liikettä ja eri aisteja hyödyntää, tutkitaan ja venytellään sitä mielikuvitusta, et mitä se nyt sit voi oikeesti tarkottaa.

 

Ja sit jos tavallaan sen tuo jotenki siihen tosi konkretian tasolle, niin ihan se, että jotenkin just pysähtyy miettii sitä omaa arvomaailmaa, ihmiskuvaa, maailmankuvaa ja vaik sitä, mitä ite pitää normaalina tässä hetkessä. Ja miten se heijastuu vaik siihen, minkälaist sanastoo käyttää. Puhutaanko esimerkiks kahtia jakautuneesti, vaikka ihminen ja luonto. Heti sillon tavallaan sä oot aatellu, et okei, nää on kaks toisistaan erillistä asiaa. Meillähän, ku me tehään tavallaan sanamagiikalla [naurahtaa] töitä, nii siin saa olla tosi tarkkana, et sen takii mä just aattelen, et väkisinki tavallaan ne omat ajatukset vähän niinku tulee siihen. Nii sen äärel jotenki pysähtyminen, tarkkailee: hetkinen, et mitä asioita mä esimerkiks pidän normaalina, ja missäs nää itse asias tulee, ja onks nää semmosii, jotka voiki olla jotain ihan muuta tulevaisuudessa. (–) [57:03] omaa identiteettityötä ja semmost ehkä just oman työvälineen huoltoo, joka on välillä myös aika haastavaa. (–) tämmöstä aikaa ja just ehkä sitä yhteisöllist tukee sitte kanssa, et sais myös ite yhessä toisten kans olla vähä hukassa ja ihmetellä ja pohiskella, että ei tartte tietää. Sais olla myös tietämätön ohjaajana.

 

EC: Se on vaikee ajatus, varsinki korkeakoulukontekstissa. Tietämisen tarve ja ehkä pakkoki on (vähä siellä) niinku dna:ssa sisällä. Mutta toisaalta tieteellisen metodin kun ymmärtää, nii ymmärtää myös sen, että usein se paras vastaus saattaa muuttua, jollon se semmonen tutkiva työote, tavallaan sen pitäs ihan hyvinkin riittää meiän koulutussektorilla. Mutta välillä varmaan moni ohjaaja kokee, pitäs tietää vieläki enemmän ja antaa jotenki varmuudella vastauksia. Mutta mä ehkä näkisin, et se on se vaaran paikka, jos siihen tietämisen pakkoon tavallaan kompastuu.

 

SP: Kyllä. Pitäskö ehkä enemmän rakentaa sellast yhteisen ihmettelyn tilaa ja aikaa?

 

EC: Kyllä. Hei, tota, niinkun otaksuinkin, niin tätä keskustelua olisi hyvin voinut jatkaa [naurahtaa], ja juttua on tullu jo tosi paljon. Tosi isosti kiitoksia, kun ootte tullu vieraaks ja lähteny näiden aika vaikeiden kysymysten äärelle pohtimaan.

 

Lopussa kysyn aina vieraaltani lukuvinkkiä kuulijoille, saa olla aiheesta tai sen vierestä, niin onko Saralla joku vinkki mielessä?

 

SP: Saako antaa kaks vinkkiä?

 

EC: Saa antaa.

 

SP: Tämän kerran. Toinen, mikä mulle itelle kolahti aika kovaa tos viime vuonna, kun luin tämmösen islantilaisen kirjailijan ja kielitieteilijän ja myös poliitikon kirjan ku Andri Snær Magnason. En tiedä, kuinka oikeutta tein hänen nimelleen. Mutta tämmönen kirja ku Ajasta ja vedestä. Se on semmonen aika upeesti kirjotettu ajatusmatka halki just tän aikaperspektiivin ja ihmisyyden ja myös tämmösen Islannin vielä jäisten maisemien, ja tutkitaan hyvin tätä menneisyyttä, nykyhetkee ja tulevaa.

 

Toinen tämmönen vinkki on ehkä hyvin, niinku, käytännönläheisempi kirja, nii on Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, joka Heinillä on just multa lainassa [naurahtaa] itse asiassa! Niin nostaa hyvin käytännönläheisel tavalla esiin just näit kysymyksiä, tunteita, jota moni varmasti pohtii ja kokee tässä murroskohassa, ku mietitään, että mille muulle kuin ylikuluttamiselle tämmönen hyvä elämä vois rakentua.

 

EC: Heini?

 

HH: Voi vitsi, hyviä vinkkei, kiitos! Joo, siis myönnän, että luin kaksi viikkoa sitten elämäni ensimmäisen Muumi-kirjan. Mä en jotenki lapsena oikeen syttyny niille, ne oli mun mielest jotenki pelottavia. Ja oon lukenu Tove Janssonin vain niin sanottua aikuistuotantoa, mut nyt näin sen Tove-elokuvan ja kiinnostuin ja innostuin, et no, kai täs ny täytyy iha yleissivistyksen vuoksi lukee ihan varsinainen Muumi-kirja, ja luin Taikatalven. Se herätti kyllä totisesti paljon tunteita, muun muassa paljon surua ja haikeutta siitä, et voi ei, mun lapseni ei tuu näkemään sitä, miten kevät herää henkiin talven jäljiltä. Ei tuu pälviä, ei tuu räystäät tippumaan.

 

Mutta sitten mä pohdin just, Eric, tän sun kysymyksen kautta sitä kirjaa uudestaan, et hyvänen aika, siinähän on aivan loistava ohjauksellinen analogia, koska siinä Muumipeikko… Ja siis nimenomaan tähän meidän teemaamme liittyen. Muumipeikko herää tilanteeseen, joka on hänelle täysin uusi ja pelottava, ja hän ei oikeen tiedä, että miten hän toimii, koska hänen totutut toimintatapansa eivät ole kaikki käytettävissä. Hän on hyvin yksin, mutta hän löytää ympäriltään yhteisön, yhteisiä voimavaroja, yhteisiä keinoja selvitä tästä tosiaan hänellekin pelottavasta tilanteesta. Eli tää on oikeestaan tarina rohkeuden ja toimijuuden löytämisestä.

 

Ja myös sosiaalisesta kestävyydestä, oikeudenmukasuudesta. Siinä tarkastellaan hyvin kiihkottomasti erilaisuutta ja hyväksytään erilaisuutta jopa niissä hahmoissa, joista Muumipeikko ei pidä. Ja hän osaa hirveen hyvin itse reflektoida sitä omaa ajatteluaan ja huomaa myös sen oman ajattelunsa muutoksen.

 

Ja sitte siinä on tietenkin tää, huomaa, että Tove Jansson, hänellä on ollut hyvin vahva luontosuhde. Eli tää on aivan ihana kertomus sosiaalistumisesta luontoon. Tai siis Muumipeikkohan on siinä – ja kaikki ne muutkin hahmot – aivan saumattomasti osa koko ympäristöä.

 

Eli tää ois kyllä mun vinkkini, semmonen toisaalta haikea mutta toisaalta sitten myös hyvin lohdullinen kirja, että Muumeilta elämää oppia voi [naurahtaa]!

 

EC: Kyllä, kyllä. Hei, kiitos tosi paljo, Heini ja Sara, ku tulitte vieraaksi.

 

SP: Kiitos.

 

HH: Kiitos, Eric, ja kiitos, Sara.

 

SP: Kiitos, Heini!