Helsingin yliopisto
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 4. jakson vieraina ovat Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara.
Puhumme tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja huolta aiheuttavista aiheista kuten ilmastonmuutoksesta tulisi puhua ohjaustilanteissa? Voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja ohjaustyössään? Tai nimenomaisesti pitäisikö olla? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?
Sara Peltola työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.
Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän työskennellyt osaamispalvelujen asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEK:ssä ja yrittäjänä.
Kuuntele jakson Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 20. ja toisen tuotantokauden neljäs jakso.
Jakson aiheina ovat tulevaisuusteeman käsittely ohjauksessa ja ohjauksen eettiset kysymykset. Vieraina ovat Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen yliopisto-opettaja Sara Peltola ja Helsingin yliopiston urapalveluiden uraohjauksen asiantuntija Heini Hult-Miekkavaara.
Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.2.2023. Jakson pituus 63 minuuttia.
Litterointimerkinnät
| EC: | Eric Carver, juontaja |
| HH:
SP: |
Heini Hult-Miekkavaara, vieras
Sara Peltola, vieras |
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| [tauko 10 s] | vähintään 10 sekunnin tauko puheessa
|
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
EC: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.
Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden neljännen jakson vieraana ovat Heini Hult-Miekkavaara ja Sara Peltola. Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän on työskennellyt osaamispalveluiden asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEKissä sekä yrittäjänä.
Toinen vieras, Sara Peltola, työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.
Puhutaan tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja mahdollisesti huolta aiheuttavista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tulisi puhua ohjaustilanteissa? Mikä on opiskelijan ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä ja muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?
Ja alotetaan tätä aiheen käsittelyä sillä, että mennään sinne teidän oman ohjaajuutenne tavallaan taustaan ja sinne tarinaan. Miten teidän suhde tähän tulevaisuusteeman käsittelyyn ohjauksessa on muuttunu sinä aikana, ku ootte ohjaustyötä tehny? Alotatko sinä, Heini?
HH: Joo, kiitos, Eric. Hyvä kysymys tähän alkuun heti. Pohdin tätä paljon. Oikeestaan tulevaisuusteema tai tulevaisuusajattelu on sinänsä ollut läsnä työssäni koko ajan. Mutta kieltämättä olen kyllä ehtinyt huomatta semmosen oleellisen muutoksen, että kun aikaisemmin varsinkin tein paljon jo töissä olevien henkilöiden kanssa töitä, toki myös opiskelijoiden. Mutta usein ne ohjaukselliset kysymykset ja teemat, joita käsiteltiin, liittyivät kunkin ohjattavan hyvinkin tämmöseen lähitulevaisuuteen. Että mikä voisi olla seuraava ura-askeleeni, kenties jopa, että kumman näistä mahdollisista hyvistä työtarjouksista otan vastaan.
Ja sitten taas, kun työmarkkinat muuttuivat, työelämä on muuttunut tässä vuosien varrella, tutkinnot ovat muuttuneet hyvin paljon tämmösiks monitieteellisimmiksi. Ja sitten toki on nää suuret globaalitkin trendit, jotka ovat radikaalistikin muuttaneet maailmamme. Niin kaikenlainen semmonen systeemisyysajattelu on tullut hyvin paljon tärkeämmäksi. Ja huomaa sekä omassa työssäni, mitä itse teen, mutta sitten myös ohjattavien ajattelussa on kyllä tapahtunu se muutos siihen, että se tulevaisuusperspektiivi onkin paljon pidempi ja laajempi kuin vain se seuraava ura-askel.
EC: Mitäs Sara?
SP: Joo, kuulosti kauheen tutulta toi, mitä Heini kanssa sano. Mut mä ite jotenki aattelen, et ehkä itellä ainaki on kirkastunu se, miten tärkeää ja merkityksellist tän aiheen käsittely ylipäätään on. Et ehkä sillon ite ku opiskeli, nii ei tullu niin paljon sitä mietittyä, että loppujen lopukshan kaikki ohjaus on tulevaisuuteen suuntautuvaa työtä, joten se ymmärrys ja työvälineet tulevaisuuksien tutkimisesta, niin mä nään, et se on aika semmost ohjaajan ydinosaamista. Ehkä aattelen nykyään enemmän sillee. Toki tähän vaikuttaa myös se, et on ollu aiemmin töissä esimerkiks tuolla Lasten ja nuorten säätiön Tulevaisuuskoulussa, missä sitte pääsin työskentelemään työparina tulevaisuustutkija Otto Tähkäpään kanssa, ja pääs ehkä tutustumaan viel enemmän työkavereidenki kautta siihen, et miten tälläst mielikuvittelun muuttavaa voimaa voidaan hyödyntää erilaisten tulevaisuuksien tutkimisesta, ja miten tämmöst taidetta ja taiteellisia menetelmiä pystyy hyödyntämään siinä mielikuvittelulihaksen venyttelyssä.
Ehkä toi, mitä Heini sano tost systeemisestä näkökulmasta, nii mä ite oon nyt kiinnittäny… Paitsi et opetan (niitä ja ite) [04:55] myös väitöskirjaani alottelen, ja siinä ehkä kiinnittäny huomiota just, et ohjausalalla ku puhutaan systeemisest näkökulmasta ja systeemeistä, nii se usein tavallaan se systeemisyys typistyy ihmisten luomiin systeemeihin. Et jos kattoo vaik ohjausteorioita, mitä oon pyöritelly tähän väitöskirjaan liittyen, nii siel ku puhutaan vaikka ecological perspective vai systemic perspective englanniks, nii sit ne usein tarkottaa siis jotain sosiaalisia yhteisöjä, vaikka työyhteisöä tai koulutusyhteisöä tai ihmisen perhettä ja kavereita ja näin. Mut et sit siel ei tavallaan mennä siitä sitte laajempaan, et se jää ehkä vähä jotenki… Kuitenki se meiän systeeminen näkökulma on semmonen ehkä vähän pala siit isommast systeemistä. Se on ehkä semmonen, mikä mua täl hetkellä siinä mietityttää, et miten pystys jotenki sitä mielikuvituslihasta enemmän venyttelemään ja sit ehkä laajentamaan sitä systeemist perspektiivii viel vähän kauemmaks siitä, mitä me ollaan nytte totuttu ohjausalal ehkä ajattelemaan.
EC: Hmm, mielenkiintosta.
HH: Joo, tossa hyvin sanottu, Sara, että tosiaan, että ei voida puhuu pelkästään siitä tulevaisuusajattelusta, vaan leipoa se… Tai se on osa sitä systeemiajattelua, koska systeemiajattelussakin ja -tarkastelussa on ne eri aikamääreet, että tarkastellaan niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin. Ja tää on kyllä iso muutos siihen, et ku mitä minä itse alotin, kun aloitin tässä työssä, niin kun puhuttiin urakyvykkyyksistä, niin ne oli kyl hyvin paljon semmosia työnhakutaitoja ja työelämätaitoja. Että nää on ehkä aika uusi asia sit, jos miettii vaikkapa uraohjaajan kompetensseja, niin nää systeemiajattelut ja tulevaisuuslukutaidot ja ennakoinnit ja muut, niin usein kyllä mietin sitä, että mitä kaikkea uutta mekin saamme tässä oppia.
SP: Nii, joo, ehkä se osaltaan myös kertoo siitä, että vaik mäki oon ollu alalla kuitenki suhteellisen lyhyt aikaa, niin jotenki tuntuu, et tänki ajan sisällä ehkä se jotenkin kiihtyvä muutoksen nopeus on tullu sillee aika selkeeks. Et ehkä sillon ku ite oli viel opiskelemassa alaa, niin oli ehkä kuitenkin vähän semmonen alavire, et on jotain suhteellisen pysyviä juttuja. Et kyl puhuttiin, et joo, työelämä muuttuu, ja digitalisaatio muuttaa, ja näin, mut kuitenki ehkä viel enemmän ajateltiin, et on sellasia pysyviä rakenteita, minkä päälle pystyy aika paljon jotenki varaamaan. Ja sit nyt tuntuu, et mitä ne on? [nauraa]. Mitkä on niit pysyviä rakenteita, mut ehkä siitä päästään vielä juttelemaan sit lisää. Kiva kuulla teiänki ajatuksii!
EC: Nii, siinä tavallaan jokanen ohjaustyötä tekevä, oli sit opinto- tai uraohjauskulmalla enemmän, ehkä on ollu pakotettu myös ottaa vähän niinku haltuun sitä tulevaisuuden työelämä -keskustelua, et ku se ryöpsähti… Onks siitä nyt 10 vai 20 vuotta, ku se lähti pyörii silleen kovalla? Nii siit tuli mulle ainaki myös vähän semmonen eettinen kysymys, et kyl mun pitää pystyy tavallaan ohjattavien kanssa sitä keskustelua navigoimaan, koska se keskustelu välillä suoraan sanottuna oli vähän niinku turhankin lennokasta ja taas ehkä sitä jonkinlaist tahdistusta ylläpitävää, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Ehkä se ei ihan niinkään [naurahtaa] sitte ole.
Josta pääsemmekin seuraavaan kysymykseen, että miten teidän mielestä ohjauksessa tulisi käsitellä maailman muutosvoimia tai tulevaisuutta? Ja mikä on semmonen oikee lähestymistapa? Ja nyt kun ollaan… (Tän podcasti) [08:51] on nimenomaan yliopistoon keskittyvä, niin mikä on se oikee näkökulma, ku puhutaan yliopisto-opiskelijoiden kans? Sara saa alottaa.
SP: Pieni kysymys: mikä on oikea lähestymistapa? Nää on aina tämmöset oikee ja väärä -kysymykset sillee hankalia, ku aina pitäs vähän kysyä, että kenen kannalta [naurahtaa] oikea –
EC: Mikä on mielekäs, voin muotoilla uudelleen!
SP: Mut mä ehkä aattelen ite sillee, että mä mielelläni jotenki aattelisin nii, et ylipäätään pitäs just käsitellä sitä, et se tulevaisuus ei vaan tapahdu, vaan et se tehdään, ja me kaikki vaikutetaan tulevaisuuteen joka päivä sillä, mitä valitaan tehdä tai valitaan olla tekemättä. Et vaikutetaan omaan ja lähipiiriin ja Suomen ja maailman tulevaisuuteen, et ehkä jotenki irti sellasest ajattelusta, et tulevaisuus tapahtuu, ja minä tässä (laineilla) nyt reagoin ja jotenki koitan ennakoida ja varautua ja navigoida sitä, vaan enemmän ehkä sellaseen jotenki… No, meillä puhutaan alalla paljon tästä toimijuuden käsitteestä, niin tämmöseen toimijuuden tukemiseen myös siitä näkökulmasta, että miten ihminen on sitte sen tulevaisuuden rakentaja myös.
Ehkä tää liittyy nyt just tähän tulevaisuuslukutaidon käsitteeseen, mitä Heini tossa nosti, et ylipäätään se kyky tutkailla niit tulevaisuuksia ja just niit erilaisii mahdollisii tulevaisuuksii, toivottavii tulevaisuuksii, jollon tulee mukaan keskusteluun omat arvot ja itelle tärkeet asiat – minkälaisii tulevaisuuksii haluis olla mukana edistämässä –, ja sit käyttää niit tän hetken päätöksenteossa.
Mä mietin ite, mä törmäsin ihan muun alan kirjallisuudes vähä aikaa sitte tämmöseen käsitteeseen ku mahdollisuuksien lukutaito. Se oli mun mielest tosi mielenkiintonen siitä, et se tavallaan… (Ehkä rupee) [10:33] näkee systeemisel tasolla, (tai pystyy) treenaa sellast taitoo systeemisel tasol, nähä niit mahollisuuksii. Et niissäki, jos aattelee tälläsii nyt kriisejä, mitä meil o, ja kaikkii ongelmii, ja näin, nii sehän tarkottaa sitä, et niihin tarvitaan ratkasuja, ja tarvitaan jotenki ettii niit ratkasuja yhessä. Ja jos aattelee sit taas työtä siitä näkökulmasta, et se on tämmösten yhteisten asioiden ratkasemista, niin sehän sit tarkottaa, kyl täs töitä riittää varmaan kaikille [naurahtaa], mut et mikä se oma jotenki rooli sit siel on.
Ehkä toisaalt tärkeet on mun mielest tehä rauha myös sen kans, et samassa asennossa maailma ei tuu pysymään, vaikka me kuinka kovasti niin välillä toivottais. Ois hirveen kivaa, että kaikki pysyis semmosena tuttuna ja turvallisena, tai suhteellisen turvallisena meille täällä. Et itse muutos, meil on nii isoi tavallaan muutosvoimia (käynnis, joka) tapaukses tulee tapahtumaan, et semmonen jotenki ajatus, et pystyttäs säilömään tää hetki, et jos ei vaan keikuteta venettä, niin sit kaikki säilyy samana. Ehkä se on semmonen, mist pitäs vähän jotenki päästä eroon, mut se vaatii myös ohjattavilta vähä sellast sisästä työstöä, koska se saattaa olla aika pelottavaki ajatus, (ku sitä) [11:52] ensimmäisen kerran oikeesti rupee miettimään, ku sit siin just tulee tää, että no mitä siellä sit on. Ja sit välillä se lähtee tosi villille laukalle se, no mitä kaikkee siellä on ja… Toisaalt välillä tuntuu, et ehkä ei lähe tarpeeks villille laukalle, (et siin me ollaan taas) [nauraa] tosi konservatiivisia, nii se vaatii vähä semmost työstöö. No nyt mä oon hiljaa, nii Heiniki saa!
HH: Joo, sanoit paljon tärkeitä asioita, hyviä huomioita, ja just jos miettii, että ohjauksen ytimessä… Usein aattelen, et mun tehtäväni uraohjaajana ja valmentajana siis on luoda aika- ja tila- ja muita mahdollisuuksia fasilitoida toisen ajattelua, ohjattavan ajattelua. Ja nimenomaan mun tärkein tehtäväni on avata sitä mahdollisuuksien avaruutta tai horisonttia. Niin miten nyt sitten tässä maailmantilassa, kun me ei enää eletäkään siinä ennakoitavassa maailmassa, vaan hyvinkin kompleksisessa. Että miten ensinnäki toisaalta luodaan ohjattavalle tai opiskelijoille semmonen tunne, että heil on riittävästi kyvykkyyksiä huomata ja navigoida mahdollisuuksiaan ja kokeilla asioita, koska ei voi enää tehdä semmosii best practice -tyyppisiä päätöksiä, että tälleen toimittiin ennen. Mut nytten ku me ollaanki täs kompleksises maailmassa, niin nehän eivät enää toimi. Et uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, myös niitä omia kykyjään ja ajatuksiaan ja haaveitaan.
Mutta sitten myös luoda jotenki sitä semmosta toivoa ja myös rauhaa siihen, että ei tarvi koko ajan jotenki juosta eteenpäin, vaikka oikeestihan meidän pitää koko ajan olla valmiita ja… Että miten me voidaan myös pysähtyä sen asian äärelle, että minä olen jo jotain, olen jo asiantuntija, minulla on jo osaamista, ja minä riitän nyt jo tässä. Eikä koko ajan ajatella, et seuraava luonnonkatastrofi tai joku muu mullistus on tuolla nurkan takana, ja sitte taas työelämä muuttuu tai taas osaamistarpeet muuttuu. Tai nyt suorastaan kun ollaan jo ihan näiden eksistentiaalisten kysymysten äärellä, niin miten luodaan sitä tulevaisuudentoivoa?
SP: Ehkä tohon liittyen tuli mieleen, et tietyl taval meki puhutaan paljon täst muutoksesta, mut sit toisaalt yhtä tärkeetähän on puhuu myös siitä, et kaikki ei muutu. Et jos miettii sitä, että me ollaan ihmislajina täällä taaperrettu se, mitä, 300 000 vuotta about – en oo historioitsija –, nii kylhän siin on tavallaan, vaikka yhteiskunnat on muuttunu ja järjestelmät on muuttunu ja tilanteet on muuttunu, nii ohan siin tavallaan ollu aina sellasii tiettyi yhteisii piirteit, on ollu tärkeä kuulua ryhmään, on tärkeä saada toisilta huomiota ja hyväksyntää, on tärkeet, et perustarpeet tulee tyydytetyks, on ruokaa, on suojaa. Ja sit tavallaan se, et jotenki tämmöst mielekäst tekemistä, niinku esimerkiks taiteellinen ilmasu on ollu ihmisille tosi tärkee ihan sielt luolamaalauksista asti. Mitkä on tavallaan sellasii mielekkään elämän rakentamisen peruspalikoita, jotenki pienimpii yhteisii nimittäjii, ja mitä siin omas arjessa on, ja mitä haluu vaalia? Semmosia asioita myös: mitä haluu säilyttää, mitkä on hyvin (–) [15:17] sellasii ankkureita ehkä sit löytää sieltä sen muutospuheen ja tapahtuvien muutosten keskellä.
EC: Ehkä jos nopeesti kommentoi, mitä täs tuli äkkiseltään mieleen, nii ehkä tietynlainen kompleksisuus siel toimintaympäristössä tai niis mahdollisis tulevaisuu-, nii vieläki enemmän vahvistaa sen tärkeyttä, et se yhteys itseen on hyvä. Niinku Heini tossa sano. (Että niinku luottaa) itseensä ja on sitä toimijuutta just, niinku Sara sano, ja sitä ei tavallaan voi eikä tarvitse validoida jonku tietyn tulevaisuuskuvan kautta.
SP: Nii, ja ehkä toinen, mikä mul tuli just mieleen. Hyvä, Eric, kun muistutit tossa, ku Heiniä kuunteli, niin myös sit se semmonen, et mä nään, et tää haastaa meit ohjaajina enemmän siihen, et sen pitäs olla nimenomaan yhteistyösuhde, ku me sitä ohjausta tehdään, niinku yhdessä tutkitaan ja ihmetellään ja löydetään ja mietitään, että no mitä mahollisuuksii (–) [16:18] meil ei oo sitä tietoo nyt senkään vertaa [naurahtaa], et ku mitä ehkä joskus aiemmin. Ainahan me ollaan puhuttu siitä, et mikä on neuvonnan ja tiedonvälittämisen suhde siinä, ja kuinka paljon sä voit oikeesti tietää, ja mikä on ohjaajan rooli tietäjänä versus sit tutkijana. Mut mä ehkä nään, et tää viel enemmän haastaa just siihen, et sä lähet myös sille matkalle jotenki sen ohjattavan kanssa ja mietit sitä, no mikäs kaikki tääl on mielenkiintosta. Tolleeki vois käydä. Ja sit vähän niinku kyselet (just se), no, mikä näis on semmone, että miltä tää tuntuu, mitä ajatuksii tää herättää, onks tää semmonen, mitä sä haluisit edistää, tämmönen kulku. Minkä takii se ois sulle merkityksellistä. Et siin ehkä… Se haastaa aika paljon myös meit ohjaajina.
HH: Joo, kyllä. Ja sitten jos miettii vielä sitä, että yhdessähän me tässä ollaan tekemässä tolkkua tästä maailmantilasta ja -kuvasta ja siitä tulevaisuudesta myös. Yhdessä me sitä rakennetaan. Et se ei oo kenenkään yksilön vastuulla, ei ohjattavan, muttei liioin meidän ohjaajien. Ja me tarvitaan toisiamme, siis sekä tässä ohjaussuhteessa mutta myös sitten kollektiivisemminkin, jos miettii jotain yhteisöllistä ohjausta, mutta myös ohjaajien yhteisönä, et ois hyvin tärkeetä, että me päästäs yhdessä sen asian äärelle luomaan sitä jaettuu ymmärrystä siitä, että mitä me ollaan tekemässä, ja mitä meiän kannattaisi tehdä, ja miltä maailma näyttää niin meidän ohjattaville kun meille sitten myös asiantuntijoina.
EC: Puhutaan vähän siit tilanteest, mis me ollaan, joka ei nyt ehkä kuulijoille tuu yllätyksenä, varsinkin jos aikaansa seuraa. Me ollaan eletty tämmöstä kriisien aikaa nyt aika monta vuotta. Ensin tuli tää koronaviruspandemia, sitte tää suursota tuolla Ukrainassa. Ja ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja nää sen aiheuttamat poikkeukse-, äärimmäiset sääilmiöt on yleistyny, kuten kuivuus, äärimmäinen kuivuus, tai tämmöset erilaiset myrskyt. Ja se varmaan montaa meistä huolettaa.
Nii miten näitä tässä ajassa olevii, aika vaikeita ja huolta herättävii teemoja, niin miten niitä pitäs käsitellä ohjauksessa, vai pitääkö käsitellä? Heini?
H: Joo, tää on kyl oikee semmonen tuhannen taalan kysymys, johon mulla ei oo mitään tyhjentävää vastausta. Tän kanssa painin hurjasti, koska huomaan, et on myös… Koska itsellä on myös tää valtava pelko ja huoli ja suorastaan ahdistus tästä maailmantilasta, niin miettii koko ajan, että miten ensinnäkin suodattaa ne omat ajatukset pois, tai vastaavasti niitä voi kyllä käyttää myös voimavarana.
Mut et kyllä täällä oon huomannu, että täällä yliopistolla varsinkin hieman tieteenalasta riippuen opiskelijoilla on kyllä valtavasti tätä huolta. Et esimerkiks jo toissa vuonna järjestettiin ympäristötieteiden opiskelijoille ihan oma ilmastoahdistuskurssi, koska he ovat juuri niitä, jotka ovat varmaan ensimmäisten joukossa joutuneet näitä asioita pohtimaan, liittyen siis tähän ekokriiseihin ja -katastrofiin ja ilmastonmuutokseen.
Joskus huomaa, et on ihan suorastaan huojentunut, jos joku ohjattava ei ota näitä asioita puheeks, vaikka sitten takaraivossa mietin koko ajan, että pitäisikö tämä jotenkin huomioida. Mutta mä luulen tai ainaki käytännössä olen huomannut, että aivan oleellista on siis validoida se huoli, ettei sitä missään nimessä saa jotenki dissata tai ignoorata tai vähätellä. Et henkilökohtasesti oon kyl hyvin vahvasti sitä mieltä, me tehdään kollektiivisesti hyvin väärin siinä, että me jotenki vähätellään nuorten ilmastohuolta esimerkiks.
Mutta sitten jälleen kerran tullaan siihen kysymykseen, että miten sitten jotenkin halveeraamatta tai vähättelemättä tätä huolta kuitenki pystyttäs kääntämään ajatukset tai fokus siihen toivoon. Että me pystytään kuitenkin tekemään asioille jotain. Et vahvistamaan just sitä paljon puhuttua toimijuutta ja löytämään niitä keinoja, joilla sitten kukin tavalla tai toisella elämässään, elämänsä eri osa-alueilla löytäisi niitä keinoja vaikuttaa asioihin.
Ja sitte ku puhutaan täst yliopistokontekstista, niin tietenki niitten keinojen pitäs löytyy täältä yliopistolta. Ja meillä ainakin tosiaan Helsingin yliopiston semmonen yleinen kestävyyskurssi on nytten tällä hetkellä kaikissa opseissa työn alla, silleen, miten kukin koulutusohjelma ottaa sen mukaan omaan opetussuunnitelmaansa, jotta niitä kestävyys- ja vastuullisuustaitoja saatais kaikille opiskelijoille. Ja samalla koulutetaan tietenki opettava henkilökunta.
EC: Sara?
SP: Joo, mä jotenki jäin miettimään tota, Heini, ku kuuntelin sua, niin mä ite ehkä… No alotetaan siitä, et mä ite ihailen myös, jos kattoo Helsingin yliopistoa, niin myös sitä, et teilhän on tehty paljon käytännöllisiä asioita myös tän eteen, niinku vaikka se, et okei, et kaikis tilaisuuksissa tarjoilut on vegaanisii. Mä uskon, et tavallaan tämmöset tietyl tavalla käytännön asiat ja esimerkit, et (opiskelijoille) [22:05] myös semmonen, niinku, tulee näkemys siitä, (et tää on) tärkeitä asioita, ja muutkin on tavallaan täs samas veneessä ja haluu tavallaan tehä käytännöllisii asioita sen eteen. Ja tää koetaan täs meiän yhteisös oikeesti tärkeeks. Ei pelkästään juhlapuheiden tasolla, vaan sillä tasolla, että tehdään tän mukasia arvovalintoja ja päätöksiä. Must tuntuu, et se on varmaan tosi tärkee juttu.
Ja jotenki tos oli mun mielest ihana, ku sä nostit, Heini, ton toivon tommosena aktiivisena muutosvoimana esiin. Et sehän on semmonen, mitä jotenki paljon nyt oon pyöritelly ihan siis viime viikkoina, toivon käsitettä ja teemaa eri keskusteluissa. Usein ku näist asioist puhutaan, nii sit ehkä tulee semmonen reaktio, että voi voi, nyt on niin negatiivista tää puhe, nyt pitäs ylläpitää tätä toivoa. Ja sit ite mä oon ruvennu vähä ehkä siihen suuntaan nojautumaan, et mä aina pysähtyisin ja kysyisin, että no mitä sä tarkotat sil toivolla tässä kohassa. (Et sit pitäs) ehkä ruveta jo, tiäkkö, puhumaan erikseen vähän eri toivon alalajeista. Ku must tuntuu, et sä puhuit nyt tämmösest aktivoivasta, vähän niinku transformatiivisesta toivosta, et toivoa siihen, et sä näät, et mitkä ne on mun vaikuttamisen mahollisuudet, ja mitä mä voin muuttaa, miten voin olla aktiivinen toimija tässä. Sitä kautta ehkä löytää sitä jotenki omaa paikkaa. Sitähän on tutkittukki, et se toivo ja toimijuus kietoutuu toisiinsa, (–) [23:27] pystyt toimimaan omien arvojesi suuntaisesti ja näkemään sitä muutosta maailmassa, ja se helpottaa sitte sitä ahdistusta.
Ja sit toisaalt välillä ehkä näkee, et toivoa käytetään vähä sellasena passivoivana, että kyllä kaikki järjestyy. Että just ehkä tää, mitä sä sanoit siitä, että… Et mä oon samaa mieltä, et se on tosi… Mä nään sen epäeettisen sen tilanteen, et joku tulee kertomaan ahdistuksesta, joka pohjautuu tutkittuun tietoon, luonnontieteisiin, faktoihin, asioihin, jost meil on paljon oikeesti niin paikkansapitävää tietoa, kun nyt sit tieto voi olla. [huvittuneena] Voidaan keskustella tästä, mikä on paikkansapitävää (–) tietoteoreettiseen keskusteluun! Mutta aatellaan, et on niin paikkansapitävää tietoa ku olla ja voi. Toinen reagoi siihen tunteella, nii sit jos se reaktio siihen o sillee, että noh noh, pat pat, kyllä kaikki järjestyy! Nii sehän on hirvee tunne tavallaan sille toiselle, ku hän kokee, et hän jää yksin, ja et hänen tunteensa o jotenkin outo ja normista poikkeeva ja vääränlainen. Ku sit tavallaan pitäs ehkä päästä just siihen, et miten sä sen taitavasti teet.
Mul oli just yks semmonen tilanne, että yks mun opiskelija oli mukana kurssilla, mikä järjestettiin syksyllä, tämmöne ekologinen jälleenrakennus ja ohjaus -teemaopintojakso. Sit hän kirjotti omas reflektiossaan, hänel oli ollu just tämmönen ohjauskeskustelu, mis oli tullu lukioikänen nuori, ja hän (ite rupes) [24:53] sanottamaan sitä ilmastoahdistustaan. (Sit tää mun opiskelija, se), et vitsi, oli hyvä, ku mä olin ollu just täällä kurssilla, nii sit mä osasin olla siin sillee, että tää onki ihan järkevä ja normaali reaktio tähän vallitsevaan maailmantilaan. Ja sit he oli päässy käsittelee sitä tunnetta. Ja se oli helpottunu sillä, et se oli… Tai se ohjattava ite aatteli, et se oli sit helpottunu siit, et hän oli saanu sen paikan puhuu siitä asiasta. Et pelkästään se, et se on turvallinen tila miettii näit asioita, nii sekin jo saattaa helpottaa.
Mut et just se (–) miettii, miten näit vaikeit ja huolii herättävii teemoi pitäis käsitellä ohjauksessa, nii ehkä just se, et tän toimijuuden kautta miettii, mitkä on ne omat arvot, mikä on ajatus hyvästä ja merkityksellisestä elämästä, ja mitkä on niit omii toimintamahollisuuksii sitte toimii sitä kohti, ja mihin sit haluu tarttuu. Nehän on sit semmosii kysymyksii, jotka jää sit sille ohjattavalle itelleen päättää, et (mitä haluu). Me voidaan ehkä just tarjota se tila, niinku Heini hyvin sano, pysähtyy miettiin näit asioita.
EC: En tiiä, kuinka suurena elokuvataiteen merkkiteoksena tätä Don’t Look Up -elokuvaa täytyy pitää, mutta siin on… Mulle jäi kummittelemaan ehkä eniten se kohtaus, kun nää tähtitieteilijät menee kertomaan sinne aamutelkkariin siitä, että nyt se meteori tulee meän päälle, ja ne koko ajan yrittää ne juontajat keventää sitä tunnelmaa ja laittaa sen vähän niinku, että no, kyllä tää tästä! Ja sitä (oli kivuliasta) [26:21] katsoa. Ja siinä ei vertauskuvallisuus ollu millään lailla piilotettua [naurahtaa]. Mut et kyllähän sit arjessa semmost tietynlaist toksist positiivisuutta meidän kulttuurissa on. Et negatiiviset asiat tai tunteet, ne halutaan vähän niinku pistää maton alle, tai mennä posin kautta, ja se on usein aika haitallista, koska siinä ihminen ei tuu kohdatuks.
SP: Niin, se on tavallaan myös ehkä ymmärrettävää. Mä välil mietin sitä kanssa, että kuin paljon me ollaan pysähytty siihen ehkä yhteisönä just sen keskustelun äärelle, mitä Heiniki tos hyvin sano. Pitäs päästä tavallaan ehkä ohjausyhteisönä myös tän keskustelun äärelle, että miltä meist tuntuu keskustella näistä asioista ja jotenki käsitellä sitä, koska nää herättää tosi paljon meissä myös tunteita. Ja on musta… Jossain vaihees sitä prosessia on ymmärrettävä reaktio, et siihen tulee vähän semmonen pää pensaaseen -reaktio: mä en halua ajatella tätä, nyt sillee keskitytään positiivisiin asioihin.
Mulla esimerkiks yks semmonen lähtölaukaus sille omalle väitöskirjatyölle, mis mä siis tutkin just tätä, et miten tää ihmisen ja muun luonnon suhde, miten se näkyy täs suomalaisessa opinto-ohjauskentässä ehkä enemmän just siel koulukontekstissa vielä, nii yks semmonen lähtölaukaus sille oli, et mä olin mukan järjestää tälläst tulevaisuuden työelämään liittyvää koulutusta opinto-ohjaajille. Meil oli ennakkotehtävä, mihin heiän piti itsenäisesti kukin tahoillaan vastata ja kirjotella sinne, mitkä on semmosii asioit, mitkä mietityttää. Oliks meillä 20 osallistujaa, muistaakseni 18 heistä itsenäisesti, toisistaan tietämättä kirjotteli sinne, et tää ilmastoahistus, et tää on semmonen asia, mikä mietityttää. Mul itellä on iso ahistus, ja nää asiat mietityttää ja ahistaa, mut mä en tuo niit sinne ohjauskeskusteluun ollenkaan, ku mä en osaa kannatella sitä tilannetta, ja mä en haluu nimenomaan jotenkin rikkoo sitä toivoo sillä. Sehän johtaa siihen, et siel huonees istuu kaks ihmistä, ohjattava ja ohjaaja, molempii ahistaa, [naurahtaa] kumpikaan ei tuo sitä siihen keskusteluun, koska aatellaan, et a, mä en voi tuua sitä, se ei kuulu tähän opinto-ohjauskeskusteluun, b, mä en voi tuoda sitä tähän, koska sit mä rikon ton toisen toivoo. Ja sit molemmat lähtee siit keskustelust edelleen yksin ja ahistuneina. Et sit tavallaan se, miten sä jotenki pääsit siitä, että välil saa myös tuntuu pahalt. Se on iha ok! Sit me yhessä selvitään niist tilanteista ja mietitään sitä, miten täst eteenpäin.
HH: Toiki on muuten hirveen hyvä huomio (tossa, ku kuulostelin, että) [29:02] puhutko minusta [nauraa]? Mutta siis, et nimenomaan ehkä nää Ericin kuvailemat tilanteet, joiden äärellä nyt ollaan, ja joita me saamme ja joudumme työstämään, niinku vaikkapa tää koronan, pandemian aiheuttama, niinkun, se, että opiskelijat ovat irtaantuneet yliopistosta, eivät koe yhteisöllisyyttä, ovat jääneet yksin. Esimerkiks tämmöset asiat, jotka ei oo mitenkään heistä riippuvaisii sillee, et se ois jotenkin yksilön ominaisuuksista johtuva tilanne. Jollon myöskään pelkästään ne yksilön omat ominaisuudet ja voimavarat ja resurssit ei riitä ratkasemaan sitä.
Että pitäisikö, ja sanon suoraan [naurahtaa], että pitäisi! Mutta miten meidän sitten ohjaajina tulisi pyrkiä enemmän vaikuttamaan myös rakenteellisiin asioihin? Siis meidän kompetenssin ja osaamisen ja tekemisen ytimessähän on toki yksilön voimavarojen ja toimijuuden kasvattaminen ja kannattelu. Sinänsä nää vaikeet asiat ei oo meille vieraita. Mehän ollaan ammattilaisia käsittelemään haastavia vuorovaikutustilanteita ja kohtaamaan ihmisten vaikeita elämäntilanteita. Mutta nyt kun on niin paljon niitä erilaisia ikään ku ulkopuolisia vaikuttimia ja nimenomaan niitä yhteiskunnallisiakin rakenteita, puhumattakaan sitten näistä globaaleista ilmiöistä, jotka vaikuttaa meidän ohjattavien tilanteisiin ja myös meidän omaan hyvinvointiin ja siihen, että miten me pystytään toimimaan tässä ammatissa ja tässä työssä. Niin pitäisikö ja miten meidän pitäisi sitten enemmän pystyä vaikuttamaan yhteiskunnallisella tasolla?
EC: Kuinka ollakaan, seuraava kysymykseni [nauraa] liittyy hyvin voimakkaasti tähän. Uraohjaajat ja -valmentajat ry:n ja Suomen opinto-ohjaajat ry:n eettisis periaatteis korostetaan vahvasti sitä, et se ohjauksen perusta on ohjattavan omat tavotteet, motivaatio, valinnat ja tarpeet. Mitä te aattelette siitä, että voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja työssään, tai pitäisikö nimenomaisesti olla? Ja esimerkiks vaikka ilmastonmuutokseen tai ekologiseen tai sosiaaliseen kestävyyteen tai ihmisoikeuksiin liittyen. Ja jos semmonen on, niin miten sitä voi tuoda, et tää on järkevää, tai Sara ei tykkää sanasta oikein, mutta oikein tai eettistä tuoda sitten esiin. Sara, sä saat alottaa.
SP: Joo, Sara ei ehkä tykkää sanasta oikein (–) [31:50] pyöritelly sitä ny niin paljon myös siihen väikkäriin liittyen [naurahtaa], mikä tässä nyt on oikein ja mikä on eettistä, et tätäki kysymystä varmasti tuun pyörittelemän vielä siinä. Mä ite jotenki jäin miettimään näit meiän Suomes olevii eettisii periaatteita, et ku niitä peilaa näihin kansainvälisiin esimerkiks International Association for Educational and Vocational Guidance, eli IAEVG:n näihin eettisiin periaatteisiin. Nii (–) huomaa, et siel kansainvälisis periaatteissa esimerkiks tämmönen ohjaajan yhteiskunnallinen toimijuus on paljon vahvemmin läsnä. Et se on siellä jotenki sellasena enemmän, et nähdään eettisenä velvollisuutena myös pyrkiä vaikuttamaan niihin rakenteisiin, eikä pelkästään se sellanen jotenki, miten sen sanois, tukea siihen sopeutumisessa, jos nyt kärjistää.
Ja se oli mun mielest jotenki mielenkiintonen, et mistä tää ero on muodostunu. Mä luin hiljakkoin myös, British Journal of Guidance and Counsellingissa oli tämmösen tutkijan ja ohjausalan kouluttajan ku Marjorie McCroryn kirjotus täst toimijuuden käsitteestä just. Hän pyöritteli sitä siinä, miten me ollaan ehkä aika… Puhutaan siit paljon, mut se on ehkä vähän semmonen leväperänen tavallaan [huvittuneena], mitä me nyt oikeestaan sil sit tarkotetaan. Ja siinä hän myös argumentoi, ettei oo olemas tämmöstä ei-poliittista ohjaustyötä, ku puhutaan tavallaan siinä, et käydään elämän suunnitteluun liittyvii kysymyksiä, kysymyksii siitä läpi, et missä ihminen viettää tosi ison osan elämästään ja ajastaan, minkälaisia hommia tekemässä. Niin nehän on hirveen isoi kysymyksii tavallaan tulevaisuuden suuntien kannalta.
Ja sit tavallaan se, et mä ite aattelen, et ainahan sen ohjaajan arvot ja ihmiskuva ja maailmankuva on kuitenkin läsnä, mun mielest, jos me tullaan niist tietoseks, me pystytään ehkä enemmän sitä jotenkin… Miten sitä sanois? Kontrolloida ehkä väärä sana, mut jotenki kuitenki olee sillee tietonen, ehkä avoin myös sit niis keskusteluissa ohjattavien kanssa, et miten sitä kattoo niitä asioita. Koska mä ite nään, et ne aina vaikuttaa kuitenki siihen, mihin vaikka katse kohdennetaan esimerkiks kysymyksillä, ja mitkä asiat otetaan normaaleina, ja mitä asioita pidetään vaik tämmösen kuuluisan realistisen – hapsuissa – realistisen uravalinnan kehystäminä, eli mitkä on sellasii asioita, no, nää on nyt semmosii, mitkä ei muutu, nää on tämmösii tosiasioita, mitä nyt pitää tässä ottaa huomioon, ku sä näitä valintoja teet.
Niin nehän on kans semmosii maailmankuvakysymyksii kuitenki loppujen lopuks. Koska jos aattelee taas sitä pitkää aikavälii, historiallist aikavälii, eikä tätä edellistä 70–80 vuotta, mitä ohjausala on ehkä ollu enemmän olemassa, nii aika paljon erilaisii muuttumattomia asioita [naurahtaa] on sit kuitenki muuttunu, et jos aattelee, mitkä asiat on tuntunu mahottomilta vaikka jossain kuningasvallan alla keskiajalla elävän ihmisen mielessä, niin nekin asiat ovat muuttuneet ja murtuneet. Eikä tavallaan oo mitään syytä olettaa, et tulevaisuudes ei vois olla jotain ihan erilaista, ku mitä meil täs hetkes on. Ehkä sit se aikaperspektiivi on siinä just kans mielenkiintonen.
Yks pointti vielä, mikä mul tulee mieleen, ennen ku annan Heinille, niin meilhän on tietenki Suomessa myös, jos miettii sit taas just, kansainvälisesti vertailee, niin meil on ehkä… varsinki opinto-ohjauksen puolella on sit viel se erikoispiirre, et mehän ollaan siel oppilaitoskontekstissa vahvasti. Ja sit se vähän ehkä kutsuu meit miettimään sitä, miten ne oppilaitosten opseista nousevat arvot sit kuitenkin vaikuttaa siihen ohjaukseen. (Siellähän esimerkiks vaik) [35:41] puhutaan perusopetuksen opsissa ja lukio-opsissa ekososiaalisen sivistyskäsityksen kasvattamisesta. No mitä se tarkottaa ohjauksen kannalta? Eli tavallaan missä määrin (esmes) opinto-ohjaajan rooli on myös kasvattajan rooli, (jollohan me), ku me kasvatetaan, nii siel on aina joku arvo takana ja joku valinta takana, et minkälainen yhteiskunta halutaan, mitä nähään tavottelemisen arvosena.
Mä kysyn nyt kysymyksii, mä en tiiä, paljon mä annan vastauksii, mut jos Heinilt löytyy vastauksii, nii anna tulla vaan [nauraa]!
HH: Loistavia kysymyksiä. Joo, siis ilahduttavaa kuulla, että tää tämmönen yhteiskunnallisen vaikuttamisen suorastaan vaade on sitten kuitenkin olemassa tuolla muualla. Pohdin paljon sitä, että jos miettii vaikka Briteissä, joka on tämmönen sosiaalityön kehto, niin siellä sosiaalityöntekijän rooli on hyvin tämmönen… Hänhän on advokaatti, joka ajaa ohjattavansa tai asiakkaansa asiaa elämän usealla eri osa-alueella, eikä vaan jotenkin yhden pienen siivun käsittelyyn ottaen. Onko meillä sitte kenties mahdollisesti, ku mäki oon uraohjaaja, nii jotenki ehkä nähty, että saan jotenkin vain keskustella nimenomaan nyt näihin työelämään ja uraan ja omaan asiantuntijuuteen liittyvistä asioista? Kun sitte taas ainahan ohjattava tulee sen… Vaikka hän tulisi tietyn yksittäisen kysymyksen kanssa, niin hänhän tulee aina sen kokonaisen elämäntilanteensa kanssa.
Eli pitäskö meiänkin, vaikka ollaan vähänkin ammatillisesti erikoistuneita, nähdä sitten kuitenkin ohjauski semmosena enemmän moniammatillisena työnä? Sekä näin (yhteisöllisenä tasona) [37:37] myös, mut sitte sen yksittäisen ohjaajan näkökulmasta. En tiedä, tää on tämmöst tajunnanvirtakyselyä itseltäni tässä samalla.
Mut et liittyen noihin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja onko eettisesti oikein ottaa joku tietty asia ohjauksessa puheeksi tai jonkinlaiseksi semmoseksi, niinku underlying, että tässä nyt on meillä kuitenkin tämä tietty elefantti tässä huoneessa, jota emme voi olla käsittelemättä, vaikka puhuisimme jostain ihan muusta asiasta, kuten nyt tää ekokriisi. Niin toisaalta sitten meillähän on kyllä myös eettinen velvollisuus ajaa sosiaalista oikeudenmukasuutta, eli sosiaalista kestävyyttä, niin miksipä sitten ei myös ekologista kestävyyttä, koska sosiaalista kestävyyttä ei edes voi olla olemassa ilman ekologista kestävyyttä.
Eli sinänsä koen jopa, että meillä nimenomaan on velvollisuus siihen, että olisi eettisesti väärin ajatella tai teeskennellä, että nyt tässä vain jatketaan niinku business as usual, vaikka maailma ympärillä palaa. Tai vähemmän raflaavasti sanottuna, vaikka esimerkiks ohjattavan oma ala on radikaalisti muuttumas, et kylhän me sillonki joudutaan, tai ainaki koen, että meidän velvollisuus on vaikkapa kertoo, että hetkinen, että tämmöset ja tämmöset teknologiset muutokset (on vaikkapa) [39:04] vaikuttamassa sinun alaasi. Annetaanhan me kuitenkin vinkkei esimerkiks siitä, että miten omaa asiantuntijuutta (kannattaa oikee) kasvattaa. Et sinänsä periaatteessa kyse on mun mielest kuiteski ihan samasta asiasta.
Mun mielest toi Tiina Taipale, joka on Syklissä – Sykli on tämmönen ammatillisen ympäristökoulutuksen opetuksen tarjoaja. Niin hän on sanonut hyvin, että voisiko itse as ohjaus, uraohjaus olla ympäristökasvatuksen tila.
SP: Mä jotenki jäin miettimään just tosta, Heini, mitä hyvin jotenki kuvasit tota ajatusta siitä, et miten se sosiaalinen oikeudenmukasuus on ehkä… Se on ehkä nyt täs viime (vuosikymme- jotenki) sillee läpässy, et siit on tullu semmonen sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauksen tavote tietyl tavalla. Jos aatellaan esmes ohjausta, niin mä en ite nää, et se on kuitenkaan sillee oikeesti arvovapaata, et jos nyt aatellaan vaikka joku, että okei, et me pyritään jotenkin tukemaan urasiirtymiä nykyseen työelämään ja vähän niinku myös palvelemaan työelämän tarpeita. Must tuntuu, et kukaan ei pysty sanomaan, et koskaan ei oo tälläst keskusteluu käyty, että nyt (ohjauksella) [40:22, naurahtaa] pyritään palvelemaan työelämän tarpeita. Se me otetaan sillee, (et joo, no), this is life, et näinhän tää on. Ja nyt tää tavallaan sosiaalinen (oikeudenmukasuus), et se on tullu ehkä nyt sillee hyväksytyn piiriin.
Mut sit tää on aina must jotenki niin mielenkiintonen, et tavallaan jotenki se… Just IAEVG:n esimerkiks niis eettisis periaatteissa, nii siel puhutaan myös siitä, et pitää tavallaan kunnioittaa sitä ohjattavan toiveita ja arvomaailmaa niin kauan, ku se ei oo tämmönen tavallaan antisosiaalinen ja muita vahingoittava. Et siihen tavallaan rajataan, mut sit se muita vahingoittava: ketkä on muut? Onks se vaan niinku muut ihmiset? Vai pitäskö sitä pystyy sitä empatian kehää jotenki nyt täs ajas jo laajentamana koskemaan muitakin kuin ihmisiä, kun kuitenkin me yhä enemmän tiedetään, ja monilt aloilt koitetaan meille paukuttaa ehkä sitä unohdettuu tietoo siitä, että mehän ollaan yhteen kietoutuneita muun luonnon kanssa, ihan sen kans, et me hengitetään, ja vesi on ihan kiva, ja on kiva, ku on ruokaakin, nii ihan tämmösel perustasolla me ollaan riippuvaisii siit meit ympäröivist ekosysteemeistä. Nii miks me tavallaan rajataan jotenki se empatia sit vaan toisiin ihmisiin ja jotenki se sosiaalinen oikeudenmukasuus vaan toisiin ihmisiin?
Ja sit toisaalta, jos aattelee sitä sen sosiaalisen oikeudenmukasuudenki kautta, niin mikä siin on taas se aikajänne? Niinku mä aiemminki puhuin siitä. Paitsi tää yksilö-yhteiskunta-jännite niin myös tää aikajännekeskustelu: kuuluuks meiän ajatella seuraavaa 10 vuotta, seuraavaa 50 vuotta, seuraavaa 150 vuotta? Millanen tavallaan maailma me jätetään sit tuleville sukupolville? Tulee tämmöset ylisukupolvisen oikeudenmukasuuden kysymykset ja sieltä tavallaan se sosiaalisen oikeudenmukasuuden kulma: missä määrin sitä pitää miettii? Vai aatellaanks me vaan nii, et noni, et tän ihmisen tavallaan aika on, ja sit jotenki aatellaan, et se, mitä hän nyt tekee, nii sil ei ois vaikutuksii tulevaisuudes, tulevien sukupolvien?
Ja mä ite aattelen nii, et jotenki jos aattelee sitä, mikä se on se semmonen tapa tavallaan tuoda tätä ilman, et sit tulee semmosta indoktrinaatiota [naurahtaa] tietyl taval johonki ajatteluun, nii on se, et niit asioit tuodaan siihen pöydälle, ja niist keskustellaan. Et sithän, jos se ihminen ite aattelee sillee, et okei, me ollaan puhuttu näist teemoista, ja hänen arvojensa mukainen päätös – tietäen kaiken tämän – on tehdä jotakin, mitä me ehkä ite ei tehtäs. Sit me ollaan, et fine! Sehän on sen ihmisen vapaa valinta sillon tavallaan toimii, mut et just se, et hänellä on sitte kaikki tieto jotenkin käytettävissään siin tilanteessa.
Et must aina välillä tuntuu siltä, ku mä käyn niit keskusteluja, et hei, pitäskö vaikka nyt tätä ekologista kulmaa tuua siihen. Ja sit ihmiset on vaan sillee, et ei ei, et sit ku se tavallaan lähtee jotenki rikkomaan sitä ajatusta, et sil ihmisel on vaik joku ajatus, et se menee jollekki alalle, ja sit jos mä tuon tän, nii sit se heittääki se sen suunnitelma häränpyllyä. Sit mä oon silleen: no mut eiks se sit oo ihan hyvä [nauraa] tavallaan, et ku ennemmin tai myöhemminhän hän siihen törmää, et tää asia on olemassa! Ja sit hää onki siel valintansa tehneenä ja jotenki ehkä ohjauspalvelujen saavuttamattomissa siel työelämässä ja siel sit joutuu yksin käsittelee sen asian.
Onks siin ehkä vähän kuitenkin myös sellast, niiden vaikeiden asioiden pöydälle nostaminen, nii se teettää töitä, (nii sit voi olla välillä) [43:59, nauraa] helpompaa olla sillee, että no, sul on nytte tässä selkeä suunnitelma, nii puksuttelepas vaan eteenpäin, ja kyllä tässä varmaan sitte jossain vaiheessa huomaat! Tälläsiä ajatuksia.
EC: Nii tää liittyy ehkä, tai tulkitsen vähän, että siihen aika vahvaan ehkä ohjausalan perinteeseen, että ihminen, jolla on suunnitelma, nii sillä on kaikki kunnossa ja (homma) järjestyksessä. Opintovalinnat, uravalinnat on mietittynä. Ja sitten toki tiedämme, että elämässä tulee, ja se on ihan hyväkin, että tulee hetkiä, jollon niitä sitten kyseenalastaa ja miettii. Ja sitten jos ei ole tuskaan alistunu, kun on ollu tavallaan ohjauksellisessa mielessä hyvä, kun on aina ollut se suunnitelma [naurahtaa], niin sitten voi tulla jossain vaiheessa: no miksei kukaan haastanu, miksei kukaan… miks näistä ei puhuttu?
Mä ehkä omasta reflektiosta sen verran tuon tähän esiin, et kun työskentelin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Itsas sattumalta – tai sattumalta, sattumalta – kävin pitkästä aikaa taas vähän myös kyseisen ryhmän kanssa (vetämäs yhden) [45:08] session, niin mä nykyään sanon ihan suoraan tiettyjä asioita suomalaisen työmarkkinoiden syrjivistä rekrytointikäytännöistä. Mä sanon, et mun mielest ne on väärin. Mä en tehny sitä kymmenen vuotta sitte. Ja mä selkeesti tuon esiin sen, että se on mun mielipide. Mutta tavallaan mä en enää itse pysty kansainvälisen tutkinto-opiskelijan kans toimimaan ilman, että mä sanon ääneen, mitkä mun mielestä on epäreiluja juttuja meiän työmarkkinoilla.
Mitä te aattele-, tästä? Tää nyt on, tää on vaan… Näin mulle nyt kävi!
HH: Ihana kuulla, Eric, koska mä oon tuskaillu ton kanssa itse myös hyvin paljon. Juuri ehkä just tässä, että aiemmin mietin, et no nyt jos mä vahvistan kovasti tätä käsitystä esimerkiks, että on ikäsyrjintää työmarkkinoilla, niin sitten se henkilö lamaantuu ja kokee, että no niin, että ei tässä nyt enää… vaikka mitä teen, niin mikään ei auta. Mutta on ihan totta, että kyl meillä on myös se velvollisuus kertoa ikään kuin se, mitä me tiedämme ympäröivästä todellisuudesta. Koska muuten se johtaa sitte taas siihen, että se yksilö, ohjattava luulee, että vika on vain hänessä. Ja jos harva meistä yksinään pystyy niitä rakenteellisia ongelmia muuttamaan, vaan siihen tarvitaan se yhteisö, nii sillohan meidän tulee pystyy niist puhuu ihan niinkun rehellisesti, avoimesti yhteisössä, ja myös näiden meidän ohjattavien kanssa.
SP: Kyllä, ja toki sit tavallaan se, et eihän se… Jos nyt haetaan aiemmin puhuttua posin kautta, nii eihän se tarkota sitä, et me ei voida ettii myös sellasii tavallaan positiivisii poikkeuksii. Et missä tää on tavallaan toiminu, ja miten joku on tavallaan päässy täst yli, ja miten tätä on ratkassu, ja missä tää ei oo esimerkiks tää joku epäoikeudenmukasuus niin vahvasti läsnä.
Mut kyl mä ite oon kans vähän sitä koulukuntaa, että sillon ku mä toimin ohjaajana, niin mä leväytän aika pitkälti sen oman arvopaletin sillee alkuun, että this is me! Anteeks, hakkaan mikkiä samalla! This is me, ja sit mä aattelen, et se on myös siinä mieles reiluu, koska sillon se pystyy – ehkä, riippuen tietenki myös, minkä ikäsii ohjattavii on – suhtautumaan sillee tiettyihin juttuihin, mitä me puhutaan, ja mitä vaik esimerkiks siellä oppitunneil käyään läpi. Ja sillee, et tää on nyt, niinku… Sara sanottaa tätä näin, koska se on Sara. Et sit tavallaan (se) [47:48] osaa myös ehkä suhtautuu (kriittisest), koska hyvähän se on… Eihän meillä, niinku puhuttiin aiemmin, ei meil oo mitään kaikkea tietoa olemassa näin kompleksisista asioista, nii se on hyvä tavallaan tarkastella kriittisesti sitä ja kyseenalastaa. Nii mä ite nään, et se auttaa myös siihen, et jos sä oot aika avoin jotenkin niistä, missä mä jotenki seison.
Ja jotenki just toi, mitä Heiniki sanoi, sit ei tuu ehkä sitä niin yksin jäämisen kokemusta kuitenkaan siitä. Ja meil o aika paljon nyt, must tuntuu, et yhteiskunnas sellasta taipumusta jotenkin rakenteellisii ongelmii palauttaa yksilöille. Et tavallaan sillee, et meil on jotain rakenteellisii asioita, ja sit ollaan… No, tää on itellä jotenki hirveen lähellä just sen väikkärihomman takii, omien arvojen takii, just tää ilmastokeskustelu, mut vaik just siinä se, että joku nuori on sillee huolissaan näistä, nii sit ollaan silleen: no mutta miksi ostat uusia puhelimia, ja miksi ostat vaatteita, ja miksi kulutat niin ja näin ja noin? Joo, ok, ihan hyvä lähtökohta puhuu yksilön tekemisistä, mut se on aika huono lopetuspiste, et sit pitäs päästä (siitä) [49:03, naurahtaa] ylöspäin puhumaan just siis rakenteellisista ja yhteisöllisistä ja sielt nousevista asioista myös. Et se on aika raskas taakka sit kantaa, et jos semmosii rakenteellisii asioit jotenki aattelee, et mus on nyt vaan vikaa ja minussa yksin ratkaisun avaimet.
Ja tää ehkä liittyy semmoseen isompaan jotenki muutokseen, mitä mä toivoisin, et jossain vaihees nähään, me päästäs tämmösest tosi yksilökeskeisest kulttuurist yhä enemmän siihen yhteisölliseen suuntaan. Et se liittyy tosi moniin asioihin. Jotenki ite nään sitä, ku juttelee vaik nuortenki kanssa, kel on ollu vaik koulu-uupumusta tai muuten semmost jaksamisen pulmaa, nii sit tosi usein, ku sitä vähän niinku lähetään ruopimaan, että mist on kyse, ja jotenki kauniimmin sanotettuna se, miks me vaik ollaan vasta nyt tän asian äärellä, ku on jo tosi pitkälle vaik edenny se tilanne, ja uupumus on tosi vahva ja toimintakyky tosi heikko. Sit monet just sanottaa sitä nii, et ku mä aattelen, et pitää pärjätä yksin. Mä aattelen, et pitää pärjätä ite. Ja se on mun mielest tosi surullinen jotenkin kulttuurinen viesti lähettää, et yksinpä täällä ny jokainen vähä räpiköi ja koittaa selvitä. Et siitä jotenkin siihen, et on tämmösii yhteisii päämäärii ja tavotteita, näkemyksii hyväst ja oikeudenmukasest maailmasta, voidaan yhdessä tehä näiden eteen toimia. Kaikkien ei tartte yksinään jotenki tietää ja pärjätä ja onnistuu.
HH: Tosta tulee kyllä muuten itsas tällee aasinsiltana myös mieleen, että sama pätee meihin ohjaajana ja yhteisönä, et ei meidän tarvi yksin yrittää nyt ratkasta tätä, että mites mä nyt toimin näiden kysymysten äärellä, ja riittääks mun osaaminen näihin. Ja sitte ku mainitsit ton oman arvopohjan tai oman arvopaletin esille läväyttämisen, niin täähän on kokovartalotyötä: me tehdään tätä joka tapaukses meidän persoonilla. Niin miks tosiaan me ei voitas myös tuoda sitä omaa arvopohjaa tai omia arvoja näkyväksi ohjaustyössä? Se on eri asia ku se, että me ajetaan jotain tiettyä agendaa.
SP: Nii, ja sit siinäki tavallaan se, et sä jotenki sanotat sen sitä kautta, et se, et sul on erilainen arvopohja ku sillä ohjattavalla, nii eihän se tavallaan poista sitä, et sä kunnioitat häntä ainutlaatusena ihmisenä, [naurahtaa] jolla on tavallaan vapaa toimintavalta oman elämänsä suhteen. Et siinäki ehkä sellast jotenki, sen tyyppisen keskustelukulttuurin rakentamist, et asiat voidaan pyöritellä ja tarkastella eri kulmista, ja se ei uhkaa sinua ihmisenä [naurahtaa], jos tavallaan sitä tarkastellaan jotenki eri kulmista ja haastetaan sitä sun ajatusta. Mä jotenki en usko, et se ihminen, niinku, jos sen tekee silleen taiten, et se ihminen siitä rikki menee, jos sitä vähän tarkastelee jotain vaikka suunnitelmaa tai ajatusta vähä eri kulmista.
EC: Te ootte tavallaan vähän niinku vastannu tähän jo [naurahtaa]. Seuraava kysymys on, että minkälaisen ohjauksen tulevaisuuden te itse haluaisitte nähdä. Jos olen kuullut oikein, nii ainaki tää yhteisöllisyys, siis sekä se, työskennellään opiskelijoiden kans, mut myös kun ohjaajat työskentelee kollegojensa kans on yks. Ja sit ehkä tän tutkivan työotteen vahvistaminen vieläki enemmän. Et ei tarvi tietää eikä voi, ku puhutaan tulevaisuudesta, tietää. Ja sitte te, jos mä oon oikein kuullu, niin myös ootte sen puolella, että se ohjaajan oma arvopohja sais näkyy? Tai sen ehkä jopa pitäs [naurahtaa] näkyy. Teenkö mä oikeutta teidän tänhetkiselle keskustelulle, Heini?
HH: Joo, kyllä, hyvä asemointi. Ja mä huomaan, että ku mä uutena yliopistolaisena oon vielä ehkä hieman pihalla siitä, että ketkä kaikki yliopistolla ohjaavat, minkälaisia erilaisia ohjauksellisia rooleja täältä löytyy, niin huomaan kaipaavani ehkä enemmän just semmosta, vielä sitä selkeyttä siihen semmoseen… Mä en tiedä, tarvitseeko sitä muuttaa, (voihan olla, et se) [53:31] toimii jo, mut semmoseen moniammatillisuuteen, että hälvennetään niitä rajoja, koska vähän niinku tällee asiakaskeskeisesti ajatellen, niin oon huomannut myös, että oppilaat tai opiskelijat ovat ehkä hieman eksyksissä sen asian suhteen, että kenen puoleen mun pitäs minkäkin kysymyksen kanssa kääntyä. Ja kun ne asiat kuitenki hänen elämässään liittyy aivan saumattomasti yhteen, niin miksi käsitellä vain yhdentyyppistä kysymystä yhden ihmisen kanssa, ja sitten täytyykin kääntyä seuraavan henkilön puoleen sitte toisen kysymyksen kanssa? Ja totta kai, en nyt missään nimes tarkota sitä, etteikö me tarvita myös näitä meidän erikoistuneita ammatillisia osaamisia, meidän eri (ohjaajien), että meilläki on täällä meidän uraohjaajan lisäks opinto-ohjaaja ja on opintopsykologeja, ja sit on vielä nää ohjaavat opetushenkilökunnan jäsenet.
Mutta jotenkin ehkä yhdessä myös pohtis sitä, että mihin kaikkeen me edes tähdätään sillä ohjauksella. Mitkä on niitä kysymyksii, joihin meidän tulee kyetä vastaamaan tai edes varautua? Työstää yhdessä sekä keskenämme, niinkun me ohjausta tekevät henkilöt, että sitten yhdessä näiden opiskelijoiden kanssa. Siis jälleen kerran näit ikuisuuskysymyksiä, että mitä me tavotellaan tällä työllä, mimmosii tavoitteita meillä on, mikä on semmosta hyvää ohjausta, ja mimmosta osaamista meillä itsellämme tulee olla, jotta me tässä nykymaailmassa pystytään ohjaamaan opiskelijoita, jotka on aivan uudenlaisten kysymysten äärellä, kun mitä esimerkiks vielä joitain vuosia sitten. Et ketkä ohjaavat ja miten.
SP: Joo, ja jos mä jatkan tost Heinin ajatuksesta, niin mä ite nään, et tää ehkä edellyttää myös sitä, että me ohjaajina, niinku laajasti ajatellen: ihmisinä, jotka tekevät ohjaustyötä tavalla tai toisella, nii ollaan valmiit myös ite kohtaa se ajatus, et tulevaisuus voi olla jotain täysin erilaista kun nykypäivä. Ja se on tavallaan, pysähytään rauhas tutkimaan ja käsittelemään sen myös meis itessämme herättämät tunteet, et mitä tämmösest ajatuksesta nousee. Ja jotenki just yhteisöllisesti yhessä monikanavaisesti, tarkottaen ei pelkästään puhetta ja kognitiivista, vaan myös kehollisuutta ja taidetta ja liikettä ja eri aisteja hyödyntää, tutkitaan ja venytellään sitä mielikuvitusta, et mitä se nyt sit voi oikeesti tarkottaa.
Ja sit jos tavallaan sen tuo jotenki siihen tosi konkretian tasolle, niin ihan se, että jotenkin just pysähtyy miettii sitä omaa arvomaailmaa, ihmiskuvaa, maailmankuvaa ja vaik sitä, mitä ite pitää normaalina tässä hetkessä. Ja miten se heijastuu vaik siihen, minkälaist sanastoo käyttää. Puhutaanko esimerkiks kahtia jakautuneesti, vaikka ihminen ja luonto. Heti sillon tavallaan sä oot aatellu, et okei, nää on kaks toisistaan erillistä asiaa. Meillähän, ku me tehään tavallaan sanamagiikalla [naurahtaa] töitä, nii siin saa olla tosi tarkkana, et sen takii mä just aattelen, et väkisinki tavallaan ne omat ajatukset vähän niinku tulee siihen. Nii sen äärel jotenki pysähtyminen, tarkkailee: hetkinen, et mitä asioita mä esimerkiks pidän normaalina, ja missäs nää itse asias tulee, ja onks nää semmosii, jotka voiki olla jotain ihan muuta tulevaisuudessa. (–) [57:03] omaa identiteettityötä ja semmost ehkä just oman työvälineen huoltoo, joka on välillä myös aika haastavaa. (–) tämmöstä aikaa ja just ehkä sitä yhteisöllist tukee sitte kanssa, et sais myös ite yhessä toisten kans olla vähä hukassa ja ihmetellä ja pohiskella, että ei tartte tietää. Sais olla myös tietämätön ohjaajana.
EC: Se on vaikee ajatus, varsinki korkeakoulukontekstissa. Tietämisen tarve ja ehkä pakkoki on (vähä siellä) niinku dna:ssa sisällä. Mutta toisaalta tieteellisen metodin kun ymmärtää, nii ymmärtää myös sen, että usein se paras vastaus saattaa muuttua, jollon se semmonen tutkiva työote, tavallaan sen pitäs ihan hyvinkin riittää meiän koulutussektorilla. Mutta välillä varmaan moni ohjaaja kokee, pitäs tietää vieläki enemmän ja antaa jotenki varmuudella vastauksia. Mutta mä ehkä näkisin, et se on se vaaran paikka, jos siihen tietämisen pakkoon tavallaan kompastuu.
SP: Kyllä. Pitäskö ehkä enemmän rakentaa sellast yhteisen ihmettelyn tilaa ja aikaa?
EC: Kyllä. Hei, tota, niinkun otaksuinkin, niin tätä keskustelua olisi hyvin voinut jatkaa [naurahtaa], ja juttua on tullu jo tosi paljon. Tosi isosti kiitoksia, kun ootte tullu vieraaks ja lähteny näiden aika vaikeiden kysymysten äärelle pohtimaan.
Lopussa kysyn aina vieraaltani lukuvinkkiä kuulijoille, saa olla aiheesta tai sen vierestä, niin onko Saralla joku vinkki mielessä?
SP: Saako antaa kaks vinkkiä?
EC: Saa antaa.
SP: Tämän kerran. Toinen, mikä mulle itelle kolahti aika kovaa tos viime vuonna, kun luin tämmösen islantilaisen kirjailijan ja kielitieteilijän ja myös poliitikon kirjan ku Andri Snær Magnason. En tiedä, kuinka oikeutta tein hänen nimelleen. Mutta tämmönen kirja ku Ajasta ja vedestä. Se on semmonen aika upeesti kirjotettu ajatusmatka halki just tän aikaperspektiivin ja ihmisyyden ja myös tämmösen Islannin vielä jäisten maisemien, ja tutkitaan hyvin tätä menneisyyttä, nykyhetkee ja tulevaa.
Toinen tämmönen vinkki on ehkä hyvin, niinku, käytännönläheisempi kirja, nii on Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, joka Heinillä on just multa lainassa [naurahtaa] itse asiassa! Niin nostaa hyvin käytännönläheisel tavalla esiin just näit kysymyksiä, tunteita, jota moni varmasti pohtii ja kokee tässä murroskohassa, ku mietitään, että mille muulle kuin ylikuluttamiselle tämmönen hyvä elämä vois rakentua.
EC: Heini?
HH: Voi vitsi, hyviä vinkkei, kiitos! Joo, siis myönnän, että luin kaksi viikkoa sitten elämäni ensimmäisen Muumi-kirjan. Mä en jotenki lapsena oikeen syttyny niille, ne oli mun mielest jotenki pelottavia. Ja oon lukenu Tove Janssonin vain niin sanottua aikuistuotantoa, mut nyt näin sen Tove-elokuvan ja kiinnostuin ja innostuin, et no, kai täs ny täytyy iha yleissivistyksen vuoksi lukee ihan varsinainen Muumi-kirja, ja luin Taikatalven. Se herätti kyllä totisesti paljon tunteita, muun muassa paljon surua ja haikeutta siitä, et voi ei, mun lapseni ei tuu näkemään sitä, miten kevät herää henkiin talven jäljiltä. Ei tuu pälviä, ei tuu räystäät tippumaan.
Mutta sitten mä pohdin just, Eric, tän sun kysymyksen kautta sitä kirjaa uudestaan, et hyvänen aika, siinähän on aivan loistava ohjauksellinen analogia, koska siinä Muumipeikko… Ja siis nimenomaan tähän meidän teemaamme liittyen. Muumipeikko herää tilanteeseen, joka on hänelle täysin uusi ja pelottava, ja hän ei oikeen tiedä, että miten hän toimii, koska hänen totutut toimintatapansa eivät ole kaikki käytettävissä. Hän on hyvin yksin, mutta hän löytää ympäriltään yhteisön, yhteisiä voimavaroja, yhteisiä keinoja selvitä tästä tosiaan hänellekin pelottavasta tilanteesta. Eli tää on oikeestaan tarina rohkeuden ja toimijuuden löytämisestä.
Ja myös sosiaalisesta kestävyydestä, oikeudenmukasuudesta. Siinä tarkastellaan hyvin kiihkottomasti erilaisuutta ja hyväksytään erilaisuutta jopa niissä hahmoissa, joista Muumipeikko ei pidä. Ja hän osaa hirveen hyvin itse reflektoida sitä omaa ajatteluaan ja huomaa myös sen oman ajattelunsa muutoksen.
Ja sitte siinä on tietenkin tää, huomaa, että Tove Jansson, hänellä on ollut hyvin vahva luontosuhde. Eli tää on aivan ihana kertomus sosiaalistumisesta luontoon. Tai siis Muumipeikkohan on siinä – ja kaikki ne muutkin hahmot – aivan saumattomasti osa koko ympäristöä.
Eli tää ois kyllä mun vinkkini, semmonen toisaalta haikea mutta toisaalta sitten myös hyvin lohdullinen kirja, että Muumeilta elämää oppia voi [naurahtaa]!
EC: Kyllä, kyllä. Hei, kiitos tosi paljo, Heini ja Sara, ku tulitte vieraaksi.
SP: Kiitos.
HH: Kiitos, Eric, ja kiitos, Sara.
SP: Kiitos, Heini!