Jakso 16. Opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Opintopsykologi Kari Peltola, projektipäällikkö Mari Räsänen ja opinto-ohjaaja Taru Leikas

Miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina? Helsingin yliopistoon on rekrytoitu vuonna 2021 ensimmäistä kertaa opinto-ohjaajia. Aiemmin erityisohjauspalveluita ovat tarjonneet uraohjaajat ja opintopsykologit. Minkälaisia työtehtäviä opinto-ohjaajille on tulossa? Miten ohjausta ja hyvinvoinnin tukea tulisi tulevaisuudessa kehittää?

Jakson vieraina ovat Mari Räsänen, Kari Peltola ja Taru Leikas.

Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää koko hankekokonaisuutta. Aiemmin Räsänen on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä mm. Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla.

Opintopsykologitiimissä työskentelevä Kari Peltola toimii tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkönä. Aiemmin Peltola on työskennellyt opintopsykologina Aalto yliopistossa ja Tampereen yliopistossa.

Opinto-ohjaaja Taru Leikas vastaa hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Leikas on työskennellyt aiemmin opinto-ohjajana lukiossa sekä henkilöstön osaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla.

Tämän jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa –podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen, että toinen tuotantokausi joskus tulee.

Lämmin kiitos kaikille podcastin vieraille ja kuulijoille!

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 16. ja ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso.

Aiheena opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Jakson vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opintopsykologi Kari Peltola ja opinto-ohjaaja Taru Leikas.

Jakson kesto 35 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 28.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston Opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämä jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen että toinen tuotantokausi joskus tulee. Palaan tähän asiaan sitten kun olen kerännyt palautetta ensimmäiseltä tuotantokaudelta teiltä kuulijoilta. Kauden viimeinen jakso on erityinen myös siksi, että nyt on vieraita peräti kolme. Erityiseksi tämän jakson tekee myös se, että kaikki jakson vieraat ovat kollegojani Helsingin yliopistosta, jossa me ollaan yhdessä tekemässä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia kehittävää hankekokonaisuutta. Ollaan sieltä projektiryhmästä kaikki.

 

Alotetaan vieraiden esittely. Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää tätä koko hankekokonaisuutta, ja aiemmin Mari on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä muun muassa Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla. Sitten opintopsykologi Kari Peltola toimii siellä meidän opintopsykologitiimissä ja on tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkö. Aiemmin Kari on työskennellyt opintopsykologina sekä Aalto-yliopistossa että Tampereen yliopistossa. Kolmas vieras on opinto-ohjaaja Taru Leikas, joka vastaa tässä meiän hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Taru on aikaisemmin työskennellyt opinto-ohjaajana lukiossa sekä henkilöstöosaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla. Tervetuloa mukaan kaikki.

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan siis tänään siitä, että miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina, ja siitä miten näitä asioita tulis tulevaisuudessa kehittää. Alotetaan nyt tästä meidän hankekokonaisuudesta, mitä tässä ollaan yhdessä tekemässä. niin projektipäällikkönä Mari saat ensimmäisen kysymyksen: miten sä kiteyttäisit sen että mitä tässä ohjaus- ja hyvinvointihankkeessa tehdään? Mitä ne tavoitteet ja toimenpiteet on, ja mikä muuttuu jos me onnistutaan?

 

Mari: Joo, kiitos. Tää meidän hankehan jakautuu tavallaan kahteen kokonaisuuteen. On tää ohjauksen kehittämiseen keskittyvä osa ja sit on vähän akuutimpaan hyvinvoinnin tukemiseen keskittyvä osa, mistä sitten Kari kertoo kohta enemmän. Mutta ehkä ohjauksen osalta keskeisin tavoite tässä projektissa on ohjauksen kokonaisuuden selkiyttäminen Helsingin yliopistolla. Se että ohjaus näyttäytyisi opiskelijoille selkeinä polkuna ja toisaalta sitten, että näillä ohjauksen parissa työskentelevillä olisi selkeä käsitys siitä omasta roolista ja vastuistaan ja myös muiden toimijoiden rooleista. Esimerkkinä nyt vaikka opettajan, opintoneuvojan, opinto-ohjaajan rooleja tässä tarkastellaan. Jos nyt miettii näitä ohjauksen eri toimijoita, niin tässä projektissa keskitytään ehkä erityisesti tähän opettajien tekemään ohjaustyöhön koulutusohjelmissa. Heidän nimike voi olla HOPS-ohjaaja, opettajatuutori, omaopettaja, akateeminen mentori, näitä on vähän erityyppisiä riippuen mistä tiedekunnasta on Helsingin yliopistolla kyse. Nää ohjaavat opettajathan on meillä määrällisesti kans suurin joukko näistä yliopiston ohjauksen toimijoista ja on tosi tärkeä osa opiskelijan opintopolkua. Sit me halutaan projektissa varmistaa, että näillä opettajilla on riittävästi perehdytystä, tukea siihen heidän ohjaustyöhön, ja että alan tiedekunnat, koulutusohjelmat on jollain tavalla määritellyt sellaset raamit, mallit siihen ohjauksen tueksi. Ja varmaan Eric tuossa kohta kertoo enemmän, niin me ollaan yliopistossa aika eri vaiheissa tässä. Joissakin koulutusohjelmissa tällanen HOPS-ohjaajan rooli ylipäätään on vielä aika uus asia, ja halutaan tässä projektissa vielä myös tukee tätä tehtävän määrittelyä.

 

Niistä toimenpiteistä ehkä sen verran, että ehkä tällainen isoin toimenpide, mitä Eric itse asiassa vetää, on tollanen verkostomaisen työskentelyn lisääminen. Eli pyritään paikallisesti tiedekunnittain kokoamaan yhteen ohjauksen eri toimijoita muun muassa tukemalla näitä ohjaavia opettajia ja määrittelemään näitä ohjauksen raameja. Tavoitteena on se että tämmönen verkostomainen työskentely helpottaisi sitten just sitä moniammatillista työtä opettajien, opintopsykologin, opinto-ohjaajan välillä esimerkiks. Opinto-ohjaajat on muutenkin nyt meillä ihan uus ammattiryhmä, mitä tän projektin myötä on tullut yliopistolle, ja Taru on sit heidän työnkuvaansa tässä kans määrittelemässä ja kehittämässä.

 

Toinen konkreettinen toimenpide, mitä nyt voisin mainita, on tällanen opettajille suunnattu perehdytyskurssi, mitä ollaan alotettu nyt suunnittelemaan. Elikkä tällanen perehdytys opiskelijan ohjaukseen, sille on tunnistettu nyt aika laajasti tarvetta. Suunnitellaan, että toteutus tällaisena vähän niin kuin joustavasti suoritettavana verkkokurssina, joka sisältäisi sit ihan käytännön vinkkejä ohjaustapaamisiin ja tietoa siitä, että mihin opiskelijaa voidaan ohjata eteenpäin eri tilanteissa. Opettajalla on siinä aika tärkeä rooli kans.

Mä voisin vielä tästä kun kysyit että mikä muuttuu projektin jälkeen, tämä on ehkä aika hankala kysymys, mut mä itse ehkä näkisin että semmoset pidemmän aikavälin muutokset, mitä nyt tavoitellaan, on että jokainen opiskelija kokisi tulevansa jollain tavalla kohdatuksi opintojensa aikana ja erityisesti siinä omassa koulutusohjelman yhteisössä. Sellanen muutos myös, että ohjausta ei tarttis mitenkään etsiä tai pyytää, vaan sitä aktiivisesti tarjotaan ja se on jollain tavalla suunniteltu kans osaks sitä tutkintoa. Tämä on ehkä semmonen vähän isompikin muutos. Jos tätä matalan kynnyksen ohjausta saadaan lisättyä ja vahvistettua, niin sitä kautta pystyttäis ehkä vähän vähentämään tätä painetta, mikä meillä nyt on erityisohjauksen palveluihin. Eli esimerkiks nyt opintopsykologeille, uraohjaajille, eli heidän yksilöohjausajoille on ihan valtava kysyntä, ja kaikille niitä ei vaan kertakaikkisesti riitä. Ehkä kaiken kaikkiaan semmonen, että saataisiin sitä kynnystä madallettua ohjaukselle ja sitä sais, se ois helposti saatavilla kaikille opiskelijoille. Näin.

 

Eric: Kiitos, Mari. Iso osa tätä kokonaisuutta on tämä hyvinvointiin keskittyvä osa tätä hankekokonaisuutta. Kari, haluatko kertoo siitä, että miten tai minkälaisia asioita nimenomaan opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi nyt tehdään ja mitkä sun mielestä on kaikista tärkeimpiä asioita, mihin pitää keskittyä?

 

Kari: Joo, kiitos. Jos mietitään tätä hanketta ja mitä hankkeen puitteissa tehdään, niin tässä on lisätty erilaisia ryhmämuotoisia palveluita opiskelijoille. Myös tämmöisiä kursseja, eli meillä on pari semmosta opintopisteytettyä kurssia, joista toista on ikään kuin laajennettu ja toinen on rakennettu ihan tän hankkeen puitteissa. Sitten tällä hetkellähän me tehdään tämmöistä yhteydenottotoimintaa, mistä mä varmaan kohta kerron sitten lisääkin. Se on semmosta konkreettista, mitä nyt tehdään. Mutta jos mä meen heti tuohon kysymykseen, mikä on keskeistä tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvointiin liittyen, niin kyllä se varmaan jotenkin liittyy yhteisöllisyyteen enemmän tai vähemmän. Tää pandemia-aika on kuitenkin ajanut valtaosan opiskelijoita tämmöseen etäopiskelumoodiin, eli se tarkoittaa sitä että on aika paljon vähemmän semmosta yhteisöllisyyttä, ja sit sekin mikä on jäljellä niin se on semmosta vähäisempää ja laitevälitteistä. Sit jos ajatellaan niitä opiskelijoita, jotka on alottanut ennen pandemia-aikaa, niin he ovat tavallaan menettäneet tämmösen yhteisöllisyyden. Sen mitä on opiskelun puolesta tullut yhteisöllisyyttä sekä se kaikki muu yhteistoiminnallisuus opiskelijoiden kesken, joka nyt ei välttämättä suoranaisesti opiskeluun, mutta se semmonen muu kanssakäyminen, niin sekin on mennyt ihan minimiin.

 

Sit jos me ajatellaan näitä opiskelijoita, jotka on alottanut  pandemian aikana, niin he eivät ole edes nähneet tai kokeneet, että mitä se yliopisto vois olla yhteisöllisyydessään. Se on ikään kuin täysin uusi asiaa. Että tässä on mietittykin tätä paluuta, että joillekin varmaan on ihan outo käsitys, että mikä on luento ja mitä siellä tapahtuu ja mitä tehdään, että yhtenä semmosena opetuksellisena yhteisöllisinä muotona esimerkiks. Eli kaiken kaikkiaan tosiaan opiskelijat on joutunut aika niukkoihin kohtaamisolosuhteisiin. Jos me ajatellaan nuoria aikuisia, niin se on heille semmoinen varmaan jonkinlainen puutostila suorastaan, jos tätä silleen ajattelee.

 

Itse mä oon tässä kuvannut sitä, et tavallaan täs on jouduttu tämmöseen horrostilaan jossain mielessä. Tulee mieleen muurahaispesä, joka on talven aikana aika hiljainen, ja tää horrostila on kohdistunut ei pelkästään tietenkin opiskelijoihin vaan myös koko yhteisöön, myös opetus, ja henkilökuntaan. Nyt ollaan sitten sen haasteen edessä, että tehdään paluuta ikään kuin uudenlaiseen todellisuuteen, joka on ehkä tämmöistä monipaikkaista opiskelua ja monipaikkaista työntekoa. Tä n haasteen edessähän me ollaan.

 

Mut sit jos mietitään, että mitä sitten vois tehdä yhteisöllisyyden puolesta, niin mä en oikein usko, että kannattaa järjestää mitään semmoisia megatilaisuuksia tai megakohtaamisia. Oon itse asiassa kuullutkin semmosia havaintoja tai terveisiä, että ei kaivata mitään semmosia massiivisia messuja tai tapahtumia, vaan pikemminkin mä luotan siihen että tämmönen yhteisöllisyys, niin me luontaisesti varmaan halutaan hakeutua taas toistemme pariin ja äärelle. Luontaisia reittejä pitkin se yhteisöllisyys jotenkin palautuu. Yhtenä esimerkkinä se, että kun mä oon tässä nyt kampuksella kulkenut nyt pandemian hellittäessä tai kun se on hellittänyt, niin oon huomannut että esimerkiks opiskelijaruokalat on täyttynyt. Että se on minusta semmonen luontainen tapa, että opiskelijat tulee sinne ja tulee pienissä porukoissa, ja sitten alkaa taas palautua se semmonen yhteisöllinen oleminen ja eläminen. Ruokala tarjoaa sitten ei ainoastaan ehkä kehon ravintoa mutta myös mielen ravintoa just tätä kautta, että siellä on sitä sitä tuttua väkeä. Luotan siihen että me osataan vielä hakeutua tavallaan niihin yhteisöihin kyllä aika lailla itseohjautuvasti.

Eric: Mutta että näiden pienryhmien ja sitten tämmösen hyvinvointikurssin kehittämisellä myös semmosia taitoja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ja muuta, niin tuodaan sitten tukea opiskelijoille siihen.

 

Kari: Juuri näin.

 

Eric: Mainitsitkin tän, Kari, että nyt on tarkotus meillä kontaktoida eri tavalla mahdollisesti putoamisvaarassa, tai tavalla tai toisella opinnot on hidastunut tai eteneminen ei oo mennyt. Niin millä lailla on tarkotus nyt kontaktoida ja tukea sitten opiskelijoita tälläsessa tilanteessa, että on mahdollisesti opinnot jäänyt kesken tai etenee tosi hitaasti?

Kari: Joo, tosiaan me ollaan tässä nyt alottamassa tämmöstä pilotointitoimintaa liittyen siihen, että yritetään tavoittaa putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Vähän saada kiinni tai tutkia ja tunnistaa tavallaan, et miten me voitais saada heitä kiinni, ja sit yritetään lähestyä ja katsotaan minkälainen vastine sieltä tulee. Onko opiskelijat halukkaita ikään kuin päästä keskusteluyhteyksiin yliopiston henkilökunnan kautta tämmösten yhteydenoton kautta. Tässä työssähän meillä keskeisessä roolissa on uudet opinto-ohjaajat, joita nyt on tullut just. Mari tossa jo aiemmin mainitsi. Tavoite ei ainoastaan ole se että me tavoitetaan niitä opiskelijoita, että mennä tavallaan sinne mikrotasolle mitä me tullaan tekemään, mutta isompi tavoite tai laajempi tavoite tässä on se,  että me opetellaan uudenlaista toimintatapaa. Rakennetaan uudenlaista toimintamallia, että entäs jos tulee jatkossakin tällasia tilanteita, että tulee jotain katkoksia tai sulkuja, yliopisto suljetaan tai joudutaan etätilanteisiin tai jotain muuta vastaavaa kriisin tapaista. Että me opitaan semmoista toimintamallia, että kun me halutaan taas palata ikään kuin normaaliin, niin oisko tämmönen yhteydenotto, täntyyppinen mitä täs kokeillaan, niin voisko täältä löytyy jotain työkaluja joita työyhteisö tai opetusyhteisö vois käyttää jatkossa. Se on semmonen iso tavoite tässä näin.

 

Me käytetään tietenkin tavallaan ikään kuin niitä järjestelmiä ja niitä ohjelmistoja, mitä on tarjolla. Eli tutkitaan rekistereitä ja sieltä tehdään päätelmiä, että ketkä nyt sitten olisi tämmöisiä putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Tehdään poimintoja ja otetaan yhteyttä ja tarjotaan keskusteluapua, ja tässä tosiaan opinto-ohjaajat on se ensisijainen toimija. Voi järjestää itselleen tämmösen opinto-ohjaajakohtaamisen ja sit jos se riittää, niin sehän on hienoa, mut sit jos ei niin sitten tietenkin edelleenohjausta mietitään. Voi olla että tulee tarve opintoneuvontaan tai HOPS-ohjaajalle tai ehkä erityisohjauspalveluihin, opintopsykologille tai jonnekin vielä muuallekin, niin se on sitten taas semmoinen jatko, mikä siinä voi olla. Eli tämmöstä konkretiaa, että se yhteydenotto, työ ja se kokeileminen, niin se palvelee ja siinä rakennetaan ehkä tämmöstä työkalupakkia opetusyhteisölle, mitä voi käyttää jatkossakin.

Eric: Niin kun Mari sanoi tossa äsken, että yksi tapa nähdä ohjaus on just se, että tarjotaan ohjauspalveluita, odotetaan että ihminen on itse yhteydessä, mutta tässä kokeillaan nyt sitä että täältä ollaan yhteydessä opiskelijaan.

Kari: Joo, tää on silleen ehkä poikkeuksellista. Kyllä tällästä tietenkin totta kai tehdään yliopistossa ja varmaan on tehty muuallakin, mutta ehkä tälleen systemaattisesti ei oo kokeiltu jo tutkittu tavallaan erilaisia tapoja, mitä tässä nyt tehdään.

Eric: Jotkut koulutusohjelmathan meillä on soittanut opiskelijoita läpi nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunta myös. Mutta silloin on ollut se, että koko ohjelma tai tietyt ikäryhmät ja aloittajavuodet.

 

Kari: Joo, ja niissä tilanteissa on huomattu, että jos on semmonen pieni opetusyhteisö, että tunnetaan, että opettaja tuntee opiskelijat ja opiskelijat tuntee ne opettajat, niin se yhteydenotto suoraan kommunikoimalla on helpompaa. Mutta sitten meillä on paljon tosi isoja koulutusohjelmia, joissa ei oo tämmöistä tunnettavuutta keskenään, niin siellä se toimii ehkä paremmin täntyyppinen, tavallaan.

 

Mari: Tähänhän tuli kans meidän projektin yhdeltä HOPS-ohjaajalta ihan hyvä kommentti siihen, että on myös hyvä tavallaan että se yhteydenottaja on jollain tavalla vähän ulkopuolinen eikä esimerkiksi koulutusohjelman joku opettajista. Sitten se voi tuntua ehkä vähän helpommalta kertoa mahdollisista haasteista sellaselle, joka kattoo tilannetta vähän ulkopuolisena.

Eric: Se on jännä nähdä, miten nyt sitten nämä erilaiset tavat kontaktoida ja ottaa yhteyttä, niin miten opiskelijat ne kokee. Tietysti ehkä se tärkein on tässä muistuttaa kuulijoita, että se arvopohja on opiskelijoista välittäminen. Että tää ei ole tällaista valvontaa.

Kari: Ehdottomasti näin.

 

Eric: Sitten, Taru on meillä tosiaan opinto-ohjaajana. Nyt on sitten hänen tehtävänä on ollut kehittämässä tätä opinto-ohjaajien toimenkuva, joka on aika uus juttu Helsingin yliopistossa. Meillä on nyt rekrytoitu niitä ensimmäistä kertaa osana tätä hankekokonaisuutta. Meillä on aikasemmin ollut erikoisohjauspalveluita  tekemässä uraohjaajat ja opintopsykologit. Millasia työtehtäviä nyt sitten opinto-ohjaajille on tulossa? Mikä heidän rooli tulee Helsingin yliopistossa olemaan? Taru.

 

Taru: Joo. Opinto-ohjaajien rooli, sanotaan että se sijoittuu jonnekin sinne tiedekuntien ja yleisten palveluiden väliin. Eli heillä on tällanen vois sanoa että kaksoisrooli, et he on hallinnollisesti siellä – ja opiskelijapalveluiden lähitiimeissä, he työskentelee siellä yhdessä opintoneuvojien, koulutussuunnittelijoiden, opintokoordinaattoreiden ja myös opetushenkilökunnan kanssa, joilla on ohjausvastuu. Ja sitten tietysti kun on kyse uudesta ammattikunnasta, että tämä lukuvuosi on ollut ensimmäinen kun Helsingin yliopistossa on opinto-ohjaajia, niin luonnollisesti meillä on myös paljon ylipäätään meidän uuden ammattikunnan luomiseen liittyviä tehtäviä. Pitää luoda yhdessä se käsitys siitä, että mikä on se meidän ydinosaaminen ja miten sitä markkinoidaan opiskelijoille ja miten se suhteutuu jo olemassa oleviin ohjauspalveluihin. Tämä projekti tarjoaa tällaisen tosi hyvän alustan tälle kaikelle, eli kun siellä tiedekunnissa määritellään niitä ohjausmalleja ja niitä moniammatillisia yhteistyöverkostoja, niin se on hyvä aika opojenkin tulla sinne uudessa roolissa. Sitten myöskin käydään ylipäätään projektin puitteissa keskustelua ja koordinoidaan niitä toiveita opinto-ohjaajien työnkuvaa kohtaan yhdessä.

 

Tosiaan elokuussa on alottanut ensimmäinen opinto-ohjaaja, joka työskentelee tiedekunnissa, ja nyt maaliskuussa joukko täydentyi kolmella uudella opinto-ohjaajalla. Meitä on tällä hetkellä viisi kappaletta. Nyt tänä keväänä tehdään sitä opiskelijoiden yhteydenottotyötä, mut sit on jo nytkin muita ohjausmuotoja käytössä. Eli on drop-inia ja pienryhmäyhteistyötä esimerkiksi uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa, sit tällaisia yksittäisiä hyvinvointitiistain ohjelmia elikkä siis tällaisia yksittäisiä opiskelijoiden hyvinvointia tukevia tapahtumia esimerkiksi. Sitten varsinkin syksyn aikana lähetään sit laajemmin markkinoimaan ja laajentamaan ohjauspalveluiden kattausta. Ja opotiimin sisällä ymmärrettävästi kun on uusi ammattikunta, niin sitä työnkuvaa kohtaan on paljon toiveita, ja ollaan päädytty ratkaisemaan tätä sillä tavalla että jaetaan vähän niitä osa-alueita keskenämme. Kaikilla meillä on omia erityisosaamisen osa-alueita ja omia mielenkiinnon kohteita. Tässä on ehkä taustalla sellanen, että määritellään vähän sitä osallistumisen tasoa eri niihin toiveiden osa-alueisiin. Esimerkkejä tällaisista osa-alueista, joita on esitetty toiveiksi että opinto-ohjaajan työnkuva jollain tavalla koskettaisi, on esimerkiksi yksilölliset järjestelyt ja orientaation ja tuutoroinnin kehittäminen ja ylipäätään tällanen vertaisohjaajuuden kehittäminen. Sitten yksi on esim. tämä ohjaustyötä tekevän henkilökunnan tuki. Eli tän tyylisiä toiveita on esitetty opinto-ohjaajan työnkuvalle ja nyt niitä sitten opojen kesken vähän jaetaan, ja sitten tehtävänä on kehittää sitä yliopiston tasolla mut sitten miettii myös sitä, mikä niitten muiden opojen rooli voi olla siinä, että tulis lopputuloksena mahdollisimman työergonominen kokonaisuus kaikille opinto-ohjaajille.

Eric: Töitä riittää ohjauksen kentällä myös yliopistossa. Se on sit vaan valittava, että mihin keskitytään.

Taru: Kyllä, juurikin näin. Ja vielä ollaan aika alussa, mutta meillä on tosi hyvä tiimi koossa.

Eric: Kiitos, Taru. Nyt tulee hämmentävä hetki tän podcastin lyhyessä historiassa. Tää on kuudentoista jakso, ja nyt mun pitäs itse esittää itselleni kysymys ja vastata siihen. Katotaan miten tässä onnistun. Eli mulla on tässä hankekokonaisuudessa semmonen työpaketti vedettävänä, jossa on tarkotus tämmösiä moniammatillisia ohjauksen yhteistyöverkostoja kehittää tuolla tiedekunnissa. Kerron nyt vähän siitä, et mitä siihen kuuluu.

 

Me käytiin jokasen tiedekunnan kanssa semmonen lähtötilanneanalyysi tossa hankkeen alussa, ja siinä tunnistettiin just tää mihin Marikin viittas alussa, että tiedekuntien ja koulutusohjelmien ohjausmallit ja käytänteet on aika erilaisia. Ja silloin jos niitä halutaan kehittää ja sitä ohjauksen systeemiä tehdä selkeämmäksi kaikille ketjussa oleville ja tietysti erityisesti opiskelijoille, niin ne pitää kehittää ne toimintamallit jokasessa tiedekunnassa siihen tieteenalaan ja siihen koulutukseen sopivaksi. Nyt on niitä käyty tässä keväällä niitä palavereja, ja jokasessa tiedekunnassa on tunnistettu se että tavalla tai toisella sitä ohjausmallia ja sitä tapaa jolla tehdään yhdessä yhteistyötä opiskelijoiden tukena, uudelleenohjataan, miten ne ohjauspolut rakentuu, niin siellä jokanen tiedekunta tunnistaa että jotain kehitettävää on. On tietysti tärkeää muistaa se, että siellä on olemassaolevat mallit, hyvät käytänteet, moni asia toimii tosi hyvin. Eli kyse on siitä, että nyt jos siellä on jotain osia mitä tiedekunta haluaa kehittää, niin niihin keskitytään eikä mitään sellasta ruveta korjaamaan mikä ei ole rikki.

 

Sitten toinen asia, mistä Marikin tossa mainitsi, on tää että miten ohjaavia opettajia koulutetaan ja tuetaan siinä työssä. Sitten on eri tiedekunnilla vähän erilaisia asioita, mihin ne haluaa keskittyä. Osa haluaa enemmän keskittyä esimerkiks siihen, miten opiskelijoiden antamaa palautetta ohjauksen toteutumisesta ja laadusta huomioidaan ja otetaan huomioon, miten sitä käytetään toiminnan kehittämisessä esimerkiksi ja tän tyyppisiä tyyppisiä asioita, mitä siellä sitten tehdään. Sen lisäks et on tosiaan koulutusohjelmat ja opetus- ja tutkimushenkilökunta siinä tietenkin tosi tärkeä ja se kaikkein tärkein ohjausrooli, niin sitten on just nämä lähipalvelut, mitä äsken mainittiin, eli koulutussuunnittelijat ja opintoneuvojat ja nyt sitten opinto-ohjaajat. Sitten sen lisäks vielä se, että miten se yhteispeli rakentuu sitten uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa. Näissäkin on tosi hyvät käytänteet, aika vahvat yhteistyön kulttuurit, mut että kaikki on tunnistanut että voitas vielä kehittää.

 

Ja tärkeenä roolina tässä kokonaisuudessaan on meidän yliopistopedagogiikan keskus, lyhenne on HYPE, ja meidän pedalehtorit joilla on tosi tärkeä rooli sitten tiedekunnissa koulutuksen kehittämisen tukena, ja he ovat myös sitten mukana tässä ohjauksen kehittämisessä. Eli tämmösellä isolla porukalla sitten tiedekunnittain käydään näitä keskusteluja ja niitä linjauksia sitten tehdään tiedekunnissa näissä tämmösissä, ne vähän eri nimillä kulkee, koulutustoimikunta, opintoasiaintoimikunta, koulutusohjelmien johtajien kokous. Mutta niissä yhteistä on se että siellä on meidän koulutusohjelmien johtajat ja sitten opetuksesta vastaavat varadekaanit, jotka on sitten meidän ohjausmalleja kehittämässä ja niistä linjaamassa sitten jokaisessa tiedekunnassa sen jälkeen, kun ollaan sitä asiantuntijaporukalla ja koulutusohjelmien kanssa valmisteltu.

Eli tämän tyyppistä työtä tehdään. Ne jotka ohjauksen alalla on pidempään toiminut ja yliopistollakin, niin tietää että näitä ohjausmalleja ja järjestelmiä aina tämän tästä pitää tarkastella ja kehittää. Eli se ei oo semmonen työ, että se ois koskaan valmis, että no nyt se on kirjattu ja dokumentoitu ja nyt se on tästä sitten maailmanloppuun asti näin. Se on semmosta jatkuvaa työtä, mitä meil on tehty aikasemmin ja tullaan tekemään vastaisuudessakin. Mutta nyt tämä hanke ja se lisäresurssi, mikä meillä tässä on, niin se antaa mahdollisuuden meille nyt ottaa tää myös tarkasteluun ja mennä tässä sitten eteenpäin. Näin. Mites kollegat meni toi mun eka vastaus podcastissa? [naurahdus]

 

Mari: Aika sujuva. [naurua]

 

Eric: No niin, hyvä kiitos. Se ei oo aina helppoo muuttaa tätä roolia lennosta. [hymyillen] Onneks mä pääsen takasin kysyjän rooliin tästä nyt seuraavaks. Tää meneekin sitten kaikille tämä seuraava kysymys. Nyt kun mennään vähän pidemmän aikavälin kehitystyöhön, ja voidaan miettii tämän hankkeen ulkopuolelta myös, niin minkälaisiin asioihin teidän mielestä pitäis nyt erityisesti keskittyä, kun kehitetään opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointitukea tulevaisuudessa? Haluaisko vaikka Taru aloittaa? Millasia ajatuksia?

 

Taru: Joo. Ohjauksen osalta ehkä tärkeintä on se, että madalletaan sitä kynnystä tehdä sitä ohjausta. Tosi suuri osa ohjausta on jo se, että pysähtyy siihen tilanteeseen ja kuuntelee sitä opiskelijaa ja kohtaa sen. Että se ei tarkota sitä, että pitää olla valmiit vastaukset kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Sitten hyvinvoinnin osalta, joka totta kai on myös ohjauksen yksi lopputulema, niin ehkä tässä hankkeessa on kehitetty myös sitä, että kun tehdään paljon kaikkea hienoa opiskelijoiden hyvinvointia tukevaa toimintaa, että panostetaan siihen et siitä myös viestitään lähellä opiskelijoita, et opiskelijat löytää enää tapahtumat, ja että hyvinvointiin keskittyvä viestintä voi myös parhaimmillaan olla yksi tuen muoto, joka on parhaimmillaan tosi tavottava muoto.

Eric: Mitäs Marille tulisi mieleen?

 

Mari: Mulla ehkä tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin se että jos miettii tuota opettajien ohjaustyötä, niin että siihen tavallaan opettajilla on semmoset edellytykset kunnossa, että ohjaustyöhön on oikeasti varattu riittävästi työaikaa ja opettaja tietää, mitä hänen vastuunsa on, mitä hänen tehtävänsä on ja missä tilanteessa se vastuu siirtyy eteenpäin. Tää on ainakin yks semmonen tärkeä asia, mitä mekin tässä yritetään ratkoa. Toisena mäkin mainitsisin ton viestinnän, että se on tosi tärkeetä että opiskelija tietää, minkälaiseen tukeen ja minkälaiseen ohjaukseen heillä on kaikilla oikeus ja mitä kaikkea yliopistolla on saatavilla. Toisaalta sit viestintä ihan niistä yksittäisistäkin palveluista, että opiskelija suurin piirtein tietää, minkälaiseen kohtaamiseen hän on tulossa kun hän tulee vaikka HOPS-ohjaukseen tai opintoneuvontaan. Tavallaan se on myös sellaista odotusten hallintaa, että opiskelija vois sit lähtee tyytyväisenä myös siitä tapaamisesta, niin se on tosi tärkeetä se selkeä viestintä.

 

Eric: Niin, me ollaan paljon hankkeesta puhuttu siitä, että kaikissa näissä ohjausrooleissa on tosi tärkeetä että on ne rajat myös. Että tavallaan että silloin kun se ei oo siinä omassa roolissa, niin silloin ei tarvitse ottaa sitä vastuuta, vaan keskeistä on se että tietää että kenelle ja mihin sitten voi opiskelijan ohjata eteenpäin. Kari, millaisia ajatuksia sulla on ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämisestä pidemmällä aikavälillä?

Kari: Musta tuntuu, että Taru ja Mari aika lailla tyhjensi tossa pankkia, että ei varmaan tartte yksityiskohtiin mennä. Ja mä ajattelinkin tätä asiaa ehkä vähän laajemmin vielä niin, että jos me ajatellaan yliopistotason tilannetta, et mitä yliopiston pitäis tehdä tai mihin yliopistoissa pitäis keskittyä, niin kyllä se on juuri näin että meidän pitäisi keskittyä opetukseen ja opetuksen järjestämisen antamiseen. Koska se on yksi yliopiston perustehtävistä ja keskeinen sellainen. Mä näen että siellä opetus- ja ohjaustyössä kun sitä tehdään, niin siellä saadaan aikaseksi tämmösiä pedagogisia tekoja ja ne kaikki heijastuu jotenkin siihen opiskelun sujuvuuteen ja sitten siihen lopputulemaan myös siihen opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Sit mä ajattelen näin, et mitä laadukkaampaa se opetus ja ohjaus on, niin sen sujuvampaa se opiskelu on ja sen enemmän me saadaan aikaan myös niitä hyvinvointitekoja. Mun mielestä tämä on se yliopiston rooli ja yliopiston mandaatti justiin tässä näin. Tietenkin me tässä hankkeessa tavallaan  yritetään auttaa yliopistoja tässä asiassa, mutta kyllä se ikään kuin se perus ja tärkein tekeminen, minkä kehittämiseen meidän kannattaa keskittyä, se tapahtuu koulutusohjelmissa.

 

Eric: Kyllä. Tässä vähän reflektoi tätä koko podcast-matkaa, niin tän hyvinvointiteeman vieraat, jossa oli esim. opintopsykologi Mikko Inkinen Aallosta ja meidän peda-lehtoreita, Henna Asikainen ja Nina Katajavuori, niin ne viestit oli silloin sieltä aika samanlaiset, Kari, kun sulla. Että se arki. Hyvä arki, hyvä ohjaus, hyvä opetus, yhteisöllisyys ohjelmassa. Nehän ei oo mitään sankaritekoja. Ne ei oo mitään semmosia valtavia just messutyyppisiä juttuja, vaan ne on sitä hyvä arkea jossa on se arvopohja juuri siellä hyvässä koulutuksessa ja yhteisöllisyydessä. Ne on semmosia asioita, mihin on tärkeää keskittyä. Mutta niin kuin monet vieraat tässä hyvinvointiteemassa just sanoi, niin meillä on aika paljon asioita mihin Karikin viittasi, että mitä ei oo päässyt tapahtumaan pandemian aikama. Merkityksellisiä ihmissuhteita, kohtaamisia, keskusteluja, yhteisöllisyyttä ei oo vaan pystynyt syntymään kun on oltu etänä. Se on semmonen asia että toivottavasti pystytään sitten meidän yliopisto ja muut yliopistot luomaan taas niitä tiloja, jossa ne asiat pääsee tapahtumaan. Se on musta hirveän tärkeetä.

 

Hyvä. Jokasen vieraan viimesenä kysymyksenä on ollut tässä podcasti aikana aina sama, eli olen pyytänyt jokaista vierasta antamaan lukuvinkin aiheesta tai aiheen vierestä. Oiskos nyt sitten vaikka ensimmäisenä Mari. Minkälainen lukuvinkki sulta tulee?

Mari: Me nauhotetaan tätä podcastia tänään opiskelijoiden mielenterveyspäivänä, niin siihen teemaan liittyen valitsin tän lukuvinkin. Eli siinä teemana on tosiaan myötätunto, ja vinkkaisin tällasen entisen kollegani Aurora Airaskorven kirjan ”Riittävän hyvä”, jossa tarkastellaan just tällasta itsemyötätunnon, riittävyyden teemaa sekä tutkimuksen kautta että sitten tällaisten haastattelujen kautta. Se on tosi mielenkiintoinen luettava, suosittelen.

 

Eric: Kiitos. Mitäs tulis Karille mieleen lukuvinkkinä?

 

Kari: Jos saa mennä vähän aiheen sivuun tässä –

 

Eric: Se on sallittua.

Kari: – niin mä ajattelin tätä asiaa näin, että kun mietitään näitä aikoja mitä nyt eletään, niin mieli varmaan aika helposti hakeutuu aika raskaidenkin asioiden äärelle. On pandemia, on maailmanpoliittinen tilanne, se mikä se sattuu nyt olemaan, on ilmastonmuutosta ynnä muuta muuta semmosta, ehkä vähän semmoista synkistelevää. Ja sitten kun huomaa että ikään kuin sinne juuttuu ja takertuu ja halua niitä seurata, niin mulla on ehkä tämmönen lukustrateginen ehdotus: ehkä kannattaa vastapainoksi hankkiutua tai hakeutua semmosen aineiston tai semmosen lukemiston äärelle, mikä on edustaa jotakin muuta. Mä itse huomaa, että mä oon ikään kuin hankkiutunut semmosen kepeämmän lukemiston äärelle, jossa saa ehkä vähän erilaista perspektiiviä ja asioita voi lähestyä eri tavalla. Sattuneesta syystä mä oon nyt lukenut viime aikoina klassisia lastenkirjoja kuten tämmönen kuin ”Pikku Prinssi”, en tiedä tunnistatteko.

Eric: Juu, kyllä.

 

Kari: No niin. Sitten ”Fedja-setä, kissa ja koira”, senkin oon lukenut, nää on tosi mainioita. Ja sitten tällä hetkellä mä kuuntelen semmosta äänikirjaa kun  ”Linnunradan käsikirja liftareille”. Se kepeys näissä tarkoittaa usein myös huumoria, ja se tuo semmosta jotenkin perspektiiviä, kun katsotaan asiaa vähän niin kuin lasten silmin, ja sitten tässä viimeisimmässä sitä katsotaan sit ikään kuin maailmankaikkeuden silmin. Ehkä jotain tän tyyppistä tulee mieleen tässä ehdottaa.

 

Eric: ”Pikku Prinssi” uutta elokuvaakin voi suositella, katottiin tuossa poikien kanssa se just äsken. Oli kirjalle uskollinen, mutta kuitenkin oma taideteoksensa. Sitten, Taru.

Taru: Mulla on ehkä vähän saman tyylinen kun Marilla. Voi olla monelle jo tuttu, mutta Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt”. Voi auttaa ymmärtämään ehkä sellasta monien korkeakouluopiskelijoiden todellisuutta. Tää ei nyt ollut niin kepeä lukuvinkki mutta hyvä teos.

 

Eric: Mä nyt annan myös lukuvinkin vikan jakson kunniaksi. Ehkä sidotaan, vedetään sillä lailla kehää ympäri, että tää podcastin ensimmäinen vieras oli Sanna Vehviläinen, ja kyllä hänen ohjaustyön opas, niin se on edelleen mun mielestä tosi kova klassikko meidän alalla. Jos jotain haluaa ohjauksesta oppia nopeasti, niin se Sannan ohjaustyön opas, niin voin suositella kaikille sitä lukemaan.

 

Hei, kiitos paljon kollegat, Kari, Mari ja Taru, että tulitte vieraaksi. Lämmin kiitos nyt tässä samalla kaikille Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta. Tätä on ollut tosi kivaa ja palkitsevaa ja mielenkiintoista tehdä. Kerään nyt sitten tässä palautetta varmaan tän viimeisen jakson julkasun jälkeen ja sitten fundeeraan tossa kesällä, että jatketaanko podcastia, ja jos jatketaan niin milloin. Eli voi laittaa palautetta somen tai sähköpostin kautta ja kertoo, että mitä mieltä tästä on ja haluaisko saada seuraavan tuotantokauden tätä vielä. Mutta ei tässä muuta kuin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille, ja hyvä kevään ja kesän jatkoa  tai millon tätä sitten kuuletkin. Niin näin. Kiitos kaikille.

 

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Kari: Kiitos.

Jakso 15. Väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen ja tutkimusjohtaja Pirjo Nikander

Millaista on väitöskirjatutkijoiden ohjaus ja miten sitä pitäisi kehittää? Miten väitöskirjatutkijoiden paluuta niin sanottuun uuteen normaaliin pitäisi tukea koronaviruspandemian väistyessä? Minkälaista keskustelua eurooppalaisella tasolla käydään nyt tohtorikoulutuksen kehittämisestä?  Miten tohtorikoulutusta pitäisi kehittää?

Tämän jakson vieraana ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen.

Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Association EUA:N alaisen Council for Doctoral Education´n CDE:N ohjausryhmän jäsen. EUA-CDE on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin (266 jäsenyliopistoa 36:ssa maassa).

Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Rautanen tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea, ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan Lapsuuden nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAn hallituksen jäsen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 15. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Jakson vieraina tutkimusjohtaja Pirjo Nikander ja väitöskirjatutkija Pihla Rautanen Tampereen yliopistosta.

Jakson kesto 55 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 21.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olin Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraina ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen. Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo, kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on  yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Associationin EUA:n alaisen Council For Doctoral Educiationin eli CDE:n ohjausryhmän jäsen. Tämä on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin, jossa on 265 jäsenyliopistoa 26 maassa. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskuksen Perlan hallituksen jäsen. Tervetuloa mukaan, Pirjo ja Pihla.

Pihla: Kiitos.

Pirjo: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään teidän kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, miten sitä pitäs kehittää, miten sitä on kehitetty viime vuosina ja mitä pitäs tehdä tohtorikoulutukselle tulevaisuudessa ja sitä kehittää eteenpäin. Mut alotetaan nyt tilanteesta nimenomaan Tampereen yliopistossa ja siitä, mitä vieraat näistä asioista ajattelee. Mitkä asiat on teidän mielestä kaikista tärkeimpiä väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjauksessa ja miten te määrittelisitte sen, mitä on hyvä väitöskirjatutkimuksen ohjaus? Väitöskirjatutkijana saat Pihla aloittaa.

 

Pihla: Kiitos, kiitos. Aika iso kysymys tietysti, ja pohdiskelin tossa vähän etukäteenkin, mikä olis se tärkein. Ja ajattelin et kyl se siihen vuorovaikutukseen jotenkin kiteytyy, koska se on se ohjauksen konteksti ja se vuorovaikutuksen laatu pitkälti määrittää sit sitä ohjauksen toimivuutta. Kun mietitään tavallaan sitä tuen tarvetta, niin se ois – opiskelijat tai sit väitöskirjatutkijat on hirveen erilaisissa tilanteissa, ja he tarvii prosessin aikana erilaista tukee eri vaihessa. Se voi painottua enemmän semmoseen emotionaaliseen tukeen, semmosta kannustusta ja arvostusta ja uskon luomista siihen, että sä et pystyt tähän, että tää on hyvä juttu. Sitten taas se voi olla sellasta informatiivista tukee toisessa vaiheessa. Jotta se toimis se vuorovaikutussuhde ja jotta se ois semmosta sopivaa tukee, niin se täytyy olla, siihen dialogisuuteen ja siihen vuorovaikutukseen se jotenkin kiteytyy ehkä se hyvä ohjaus. Ja ehkä siihen liittyen myös semmonen tietty molemminpuolinen arvostus jotenkin määrittää sitä. Se myöskin rakentaa semmosta hyvää ohjaussuhdetta, että sekä väitöskirjatutkija että ohjaaja arvostavat toisiaan ja kokevat semmosta jotenkin, et ollaan samalla levelillä niistä asioista. Usein ongelmat voi lähteä sit eskaloitumaan, että jos se vuorovaikutus ei toimi, niin sitten se ohjaus on hankalaa koska se konteksti ei toimi. Mut ehkä niin kun näin. Tosiaan ehkä sit ohjauksessa on kaks just semmosta keskeistä osaa. Toinen on se emotionaalinen puoli ja sitten toinen on se informatiivinen. Toisaalta myöskin mietin sitä, että se – nää on niin kun näitä – mut sit yks tapa myöskin, miten sitä voi hahmottaa, on se tasapaino siinä väitöskirjatutkijan ja nuoren tutkijan autonomian tukemisessa ja sitten taas toisaalta siinä osalliseksi ottamisessa. Että sekin on ehkä aika tärkeä osa sitä jotenkin sitä ohjaussuhdetta. Paitsi että se kahdenkeskinen vuorovaikutus toimii, niin myöskin et väitöskirjatutkija pääsis osaks sitä tiedeyhteisöä ja jotenkin, että se siinä ohjauksen kautta rakentuisi se osallisuus ja sitä kautta myöskin sit tavallaan se tuki siihen ja kannustus, että väikkärin tekijät muodostais keskenään semmosen yhteisön, jos se tapahtuu sellasta vertaisohjausta. Se myös vapauttaa ehkä sit ohjaajan resursseja siihen että, koska monet asiat on sellasii, että kun tekee sitä omaa väikkäriä ja omaa prosessia, niin oikeasti eniten kaipaa sellasta peiliä, jolle selittää sitä omaa juttua ja jonka kanssa käydä sitä läpi. Ja sen ei välttämättä tarvii olla aina ohjaaja, vaan että löytäisi jonkun yhteisön jossa sä voit saada sitä ohjausta useammaltakin eri tyypiltä ja erilaisilla vahvuuksilla. Nyt mulla tulee hirveen pitkä selitys, mutta tämä oli niin iso kysymys ja tässä on monta kulmaa. Mutta ehkä tämmösiä ajatuksia.

 

Eric: Niin että ohjaus voidaan nähdä laajemmin myös kuin sen pääohjaajan ja –

Pihla: Niin, kyllä.

 

Eric: – se ohjattavan suhteena.

 

Pihla: Kyllä. Se rakentuu myöskin osallisuudesta siihen tiedeyhteisöön. Ja se mikä se yhteisö voi olla, se voi olla väitöskirjaseminaariporukka ensin, se voi olla tutkimusryhmän porukka, se voi olla tiedekunnan väikkäritutkijoiden joku yhteisö. Sen oon ite ainakin kokenut tosi arvokkaana, et paitsi että on toimivat ohjaussuhteet siihen ohjaajaan, niin myöskin sit ne vertaissuhteet ja verkostot. Sit esimerkiksi vaikka metodisessa puolest meil on ollu tosi hedelmällisii metodityöpajoja, joissa on ollut sit asian äärellä olevia tyyppejä myöskin eri yliopistoista. Ja se on ollut hirveen arvokasta ohjausta myöski siihen oma juttuun ja sellasta, sieltä on löytyny semmosta osaamista myös mitä ei välttämättä oo sit esimerkiksi siinä omassa ohjaussuhteessa niin paljon. Että semmost.

 

Eric: Mitä ajatuksia sulle tuli, Pirjo, tästä samasta kysymyksestä tai siitä mitä Pihla sanoi?

 

Pirjo: Pihla nosti tossa jo aika hirveen monta olennaista asiaa, jotka on ihan ohjauksen ytimessä. Sehän on vuorovaikutussuhde ja sellasena tietysti hirveän monisyinen ja joka kerta erilainen. Tässä podcast-sarjassakin on varmaan todettu monta kertaa se, että jokainen ohjaussuhde räätälöityy tietynlaiseksi ja omanlaisekseen. Jokainen polku on omansa. Ja just tää heterogeenisyys väitöskirjatutkijoitten sisällä on sellanen äärimmäinen haaste myöskin ohjaajille ja yliopistolle, että paljon semmosia rakenteellisia kysymyksiä, jotka kehystää ohjaussuhdetta ylipäänsä. Siinä jos lähtee tosta vuorovaikutussuhteesta, miten se lähtee rakentumaan ohjaaja ja ohjattavan tai ohjaajien ja ohjattavan kanssa, niin mä näkisin sen että jotta se suhde voi kuitenkin rakentua niin – tai ainakin mä itse sanon sekä väitöskirjatutkijoille että ohjaajille, et siinä pitää olla joku kartta ja joku suunnitelma ja joku tämmönen, tää on ihan tätä perustavaraa. Mä kutsun sitä ite tämmöseks tavoite- ja taitoanalyysiksi, koska jokainen väitöskirjatutkija tulee kuitenkin, alottaa väitöskirjansa ihan jo älyttömästi osaavana henkilönä, mut siitä pitää niin kun – tai pitää tukea väitöskirjatutkijoita itse analysoimaan sitä jo olemassaolevaa osaamistaan ja sit toisaalta sitä, että missä ne haluaa olla neljän, viiden, kuuden vuoden päästä. Ja sit sitä pitää päivittää, et se on sillain jotenkin sen kartan päivittäminen ja tavoitteiden päivittäminen, ja sit peilata sitä niihin taitoelementteihin. Että jotta mä oon siinä ensin hämäränä näkyvässä tavoitteessa sitten jonain vuonna, niin että mitä se sitten edellyttää, et mitä taitoja mulla on ja mitä taitoja mun täytyy kehittää osana sitä polkua, että tän tyyppinen.

 

Ja sit toi Pihlan mainitsema se että ei pelkästään yhden tiskin politiikkaa, vaan että itse vahvasti oon sitä mieltä että pitää olla vähintään se kaksi ohjaajaa, ja sitä oon itse Tampereella hyvin vahvasti tuonut tuotu esille, ja se on meillä suosituksena ohjausryhmät ja sit tämmönen laajempi, just nää kaikki eri laajenevat piirit, että missä se ohjaus tapahtuu. Että se ei oo pelkästään se ohjaaja ja ohjattava vaan tämmönen myöskin rajat ylittävä ohjaussuhde. Sitten tän vuorovaikutussuhteen lisäks on tietysti äärimmäisen tärkeetä, että yliopistot investoi ohjaajiin, antaa sekä ajallisia että taidollisia ja kaikkia, että se tukielementti on siellä ja se arvostus on siellä. Aika paljon tämä on sellainen, jossa vielä on paljon parantamista mun mielestä. Että nähdään se myöskin semmosena resurssina ja sellasena suhteena, jossa tapahtuu hirveen paljon tärkeitä asioita.

 

Eric: Niin, eikös se ole tämmönen vanha viisaus, että jos joku on tärkeää niin se on tärkeää. Ja silloin siihen pitää tietysti varata just sitä aikaa ja myös niitä voimavaroja siinä. Mainitsit Pirjo jo, että haasteitakin liittyy liittyy tähän väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen, niin minkälaisia haasteita tai ongelmia, mitkä on yleisimpiä?

 

Pirjo: Hmm. Ehkä semmonen kaikista yleisin on se, että ohjaajalle asettuvat vaatimukset on monipuolistunut ihan hirveästi. Se on hirveän kompleksinen osaamisen alue, että se on hirveän tyypillistä – vähän riippuu siitä että kuinka kehittyneessä yliopistoympäristössä kansallisesti toimitaan. Tietysti Suomi on hirveän kehittynyt, pitkälle kehittynyt yliopistoyhteisö, jos sitä ajattelee sellasena maana, et on hirveästi semmosia lisääntyneitä vaatimuksia tutkimusosaamisen suhteen myöskin ohjaajilla. Heidän pitää osata paljon avoimen tieteen, tutkimusetiikan, aineistonhallinnan, kaikkea tällasta. Uusia elementtejä tulee siihen, mitä kaikkien tutkijoiden pitää hallita. Sit tietysti jotta ohjaus toimisi niin ohjaajan täytyy, ei sen tartte olla ekspertti ihan kaikessa tietenkään, jossain digitaalisissa välineissä tai digitaalisissa menetelmissä, mutta hänen täytyy osata ohjata se ohjattava, että miten teet jonkun niin kun aineistonhallintasuunnitelman tai niin tai näin. Että menepä tuonne sitten, että osaa ohjata sen ihmisen. Tämä on aika iso asia, et miten miten sit ylläpidetään ohjaajien omaa osaamista. Joskushan se kääntyy sit sillä tavalla, että ohjattava opettaa sitä ohjaajaa. Et sehän kääntyy niin kuin kakssuuntaseksi tieksi.

 

Ja tän suhteen tietysti sit se toinen, jonka haluan tässä ehkä nostaa, on tietysti se monesti varmaan jo mainittu on se, että meillä on ihan hirveesti erilaisia ohjaajakohortteja. Meillä on nuoria ohjaajia, jotka jo tulee toisenlaisella kompetenssilla. Mut et ainakin kun ajattelee sitä, että milloin mä väittelin Englannissa, niin kyllä nyt on tullut sellasia uusia elementtejä, että mä oon tämmöne vanhakantainen ohjaaja, joka kipuilee sen kanssa että tiedänks mä tarpeeks ja osaanks mä olla tarpeeks hyvä tässä hommassani. Sehän on ihan selvää, että meillä on kuitenkin ehkä vieläkin, no, ehkä se on vähän liiottelua et meil ois sellasia ohjaajia, jotka vieläkin ohjaa sitä seuraavaa professoria eikä ota huomioon sitä – nyt puhutaan moderneista tohtoreista tuolla kansainvälisesti, et suurin osa kuitenkin sijoittuu yliopiston ulkopuolelle. Että nähtäis ne taitokimarat ja tehtäisi semmostakin analyysia tiedekunnassa, että keitä rekrytoidaan, miks me rekrytoidaan tämmösiä väitöskirjatutkijoita. Miten me nähdään se, että mihin heidän pitäisi sijoittua sitten, ja mitä me sit tehdään sen eteen et näin tapahtuu. Että ihan tämmönen, tääkin on semmosii, aika lailla.

 

Sit on hirveesti muitakin ongelmia tai haasteita, että onhan sitä – jos mä hetken vielä – mä mainitsen vaan nuo, että tää heterogeenisuus tietystikin. Että on osa-aikaisesti työn ohella tekevät, sit nyt Euroopan tasolla nostetaan myöskin tämmöstä niin kun nää mature PhD candidates. Joskus ohjaajilla, oon itse havainnut että ohjaajilla on huolta siitä, että miten reagoida kun ohjattava onkin paljon itseään vanhempi, että sit tää ikäero. Näistä vähän vähemmän puhutaan.

 

Eric: Kyllä.

 

Pirjo: Sit on paljon semmosii piiloisia sääntöjä, joita mä oon ite ohjauskoulutuksessa ottanut huomioon, että alottelevat ohjaajat, niin siellä on semmosia mistä ei koskaan ääneen sanota, että siellä on paljo semmosta portinvartijatoimintaa, että ketkä saa ohjata, kenelle tarjotaan ohjattavia. Et nää on kaikki sellainen, must näistä on hirveen hyvä puhua ääneen, että miten tää homma ylipäänsä toimi. Mut täs on muutamia muitakin on varmaan.

 

Eric: Kyllä. Tässä on aika iso kulttuurinen ja historiallinen muutos tapahtunut, ja tohtorikoulutuksen volyymi. Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen, entinen vararehtori Helsingin yliopistossa, sanoi jossain kokouksessa silloin vielä Helsingin yliopiston aikoina, että aikasempaa kulttuuria kuvasi semmoinen ajattelu että professori ohjaa kahta. Toisesta tulee hänen seuraaja ja toinen menee teollisuuteen. Ja nyt jos ajatellaa, että mikä se tohtorikoulutuksen volyymi on ja se muutos, niin tässä on jo itsessään on aika iso ohjauksen praktiikan mut myös sen koko koulutuksen filosofian uudistuminen.

 

Pirjo: Kyllä, ja sitten ei ole suinkaan ykkösohjaajan ja kakkosohjaajan välisestä suhteesta ja vaan siinä tapahtuvassa neuvottelusta, et mikä heidän roolituksensa on. Itse mä ohjaan esimerkiksi tämmösessä Marie Curie Innovative Training Network, jossa siis koulutetaan viittätoista väitöskirjatutkijaa eri puolilla Eurooppaa. Ja tietysti se on hirveä resurssi niille ihmisille, jotka on siinä verkostossa, mut sitten tietysti komissiolta saatu rahoitus asettaa tietyt elementit siihen koko väitöskirjatutkijuuteen. Täytyy tehdä harjoitteluja, intersektoraalista liikkuvuutta, sekä akateemista liikkuvuutta että intersektoraalista liikkuvuutta, ja sitten tämmösten – puhutaan industry supervisors, mutta se on paljon laajempi – mutta et jos on jotain tämmösiä jossain sektoritutkimuslaitoksessa, esimerkiksi mun väitöskirjatutkija on ollut VHO:ssa harjoittelemassa, niin mikä niitten ihmisten rooli sitten on siellä. Tämä on paljon mennyt tämmöseen verkottuneempaan malliin ylipäänsä.

Eric: Niin se ei oo enää ihan, vaikka se on se tärkein suhde on se ohjaajan ja se väittelijän suhden, niin se ei ole ainoa.

 

Pirjo: Ja se ei riisu kuitenkaan sen pääohjaajan ja toisen ohjaajan roolia ja vaikutusta ja on yhä keskeinen, mutta nyt on tämmösiä uusia elementtejä sekä osaamisen että toimintakentän suhteen on tullut ihan hirveesti.

 

Eric: Kyllä. No Pirjo, kun olet Tampereen yliopiston tutkijakoulun johtaja, niin ajattelin että on ihan syytä kysyä, miten teillä Tampereen yliopistossa on kehitetty nyt sit väitöskirjatutkijoiden ohjaust viime vuosina? Millasiin asioihin on kiinnitetty huomiota?

Pirjo: Tampereen yliopistossa on ollut, tietysti niin kuin kaikissa yliopistoissa, niin yo-pedagogiikan asiantuntijuus, ja yo-pedagogiikkaan sisältyy sisältyy paitsi tämmösiä opetustaitoihin liittyvää niin myöskin ohjaukseen liittyviä elementtejä. Siellä on muistaakseni semmonen viiden op:n kokonaisuus, joka on ohjaukseen, ei pelkästään väitöskirjatutkijoitten mutta ohjaus noin laajemmin. Elikkä se on varmaan semmonen peruselementti, mikä löytyy kaikista yliopistoista. Se mihin mä oon tutkijakoulun johtajana jo monta vuotta miettinyt sellasta asiaa, niin on se että pedagoginen koulutus kattaa jotkut tietyt alueet, mutta sen rinnalle tarvitaan ehdottomasti sen tyyppistä lyhyempiä koulutusta kenties, jossa avataan sitä institutionaalista freimiä missä ohjaus tapahtuu. Että se on uusien ohjaajien perehdyttämisen kannalta, kv-ohjaajien perehdyttämisen kannalta hirveän olennaista. Mä oon tietysti, mulla on tää tutkijakoulun johtajan hattu päässä nyt tukevasti, niin että tiedetään se että mikä on siis tohtoriohjelmien ohjaajien ja sit tutkijakoulun välinen työnjako, kuka tarjoaa mitä. Meidän tutkijakoulu Tampereella tarjoaa kuitenkin 50-60 kurssia kaikille väitöskirjatutkijoille, meil on 2 500 väitöskirjatutkijaa give or take, se numero aina liikkuu. Mutta että ohjaajat ei välttämättä ole tietoisia kaikista näistä, ja sit kaikki se taustamateriaali joka kehystää ja ohjeistaa ja antaa myöskin resursseja siihen ohjaussuhteen rakentamiseen, että miten.

 

Se on niin hauska kun mä paljon keskustelen väitöskirjatutkijoitten kanssa, niin ohjauksesta kun puhutaan, niin ne aina kysyy sen et kuinka paljon mä voin vaatia ohjausta. Sit kun tekee ohjaajakoulutusta, niin erityisesti aloittelevat ohjaajat kysyy ihan samaa. Että teenkö mä tarpeeks, kuinka paljon on paljon, mikä on riittävää. On molemmin puolin tätä suhdetta esimerkiks. Sekin on aika jännä mun mielestä, mut mun mielestä se on sellainen olennainen juttu.

 

Me ollaan nyt sitten, se mitä Tampereen yliopistolla on tehty, niin me ollaan mukana semmosessa EU-hankkeessa nimeltään DocEnhance, jossa kehitetään tohtorikoulutuksen ohjausta myöskin ja ohjaussuhdetta. Mä oon aika pitkälti, meidän tutkijakoulu on vastuussa sen kurssiresurssien rakentamisesta. Se on semmonen. Nyt mulla just menossa yo-pedan kanssa pilotoidaan tätä kurssimateriaalia, johon on tehty videoita jossa on tässäkin podcastissa mukana olleita ihmisiä, Sanna Vehviläinen on siellä. Ne on videoita tietyistä teemoista, myöskin uraohjauksesta ja kaiketa tällasesta, ja sitten materiaaleja. Sen pitäs olla sit semmonen resurssi, joka tulee yleiseurooppalaiseen käyttöön ton Ph Hub, jo tämmöselle olemassa olevalle platformille. Se on semmonen aika iso ponnistus koska sitä tekee tässä kaiken ohella, mut sit meil on myöskin näitä tämmöisiä ohjaajakahveja ja sen tyyppistä tutkijakoulu järjestää muutaman kerran vuodessa, joka on vähän matalamman kynnyksen juttu. Semmonen tunti jonka ohjaajat voi tulla keskustelemaan tietyistä jonkun asiantuntijan pienen alustuksen jälkeen. Nää on niin kun sellasia. Mut mun mielest just sillä, että yo-peda ja semmonen pedagogiikkapainotteinen ohjaajakoulutus ja sit vähän sen rinnalle tarvitaan jotain tämmöstä vähän toisenlaista. Mä en tiedä vieläkään itsekään, että minkälaisen muodon se sitten ottaa ja kuka sitä tekee jatkossa. Nyt me pilotoidaan vaan tätä materiaalia, mutta katsotaan sitten et mikä tahtotila meillä yliopistossa on jatkon suhteen.

 

Eric: Mut et se mitä monessa jaksossa on keskusteltu ja mikä on nyt ollut pinnalla, että nimenomaan ohjausosaamiseen tukea ja sitten siihen vertaisuuteen tukea.

 

Pirjo: Kyllä, joo, juuri näin.

 

Eric: Mitäs ajatuksia tää sussa, Pihla, herättää? Tekeekö alma mater nyt oikeita asioita sitten?

 

Pihla: Joo, siis kuulostaa hyvältä. Oon Tampereella just, tai siis oon opiskellut tietysti ja opiskelijan näkökulmasta seurannut tätä kehitystä, ja ehkä oma näkökulma on ehkä just se, että mitä tässäkin kuvattiin, et nää eri tahot niin kuin tutkijakoulu ja sitten on ohjaaja ja sitten on se tiedekunnan tietynlainen yhteisö ja sit just tämä ajatus siitä, että olisi  useampi ohjaaja. Niin että mitkä ne on ne roolijaot ja myöskin sit tavallaan se systeeminen ajatus siitä, että tosiaan se ohjaus ei tapahdu pelkästään siinä ohjaajan ja  opiskelijan välisessä vuorovaikutuksessa vaan se tapahtuu laajemminkin. Esimerkiks meillä tiedekunnassa on ollut pohdintaa just siitä, et mitkä on sellasii kursseja, mitkä tulee tohtorikoulutuksen kautta, mitkä on semmosii generaaleja yleisiä tutkijantaitoja joita voidaan opettaa eri alojen opiskelijoille. Ja mitkä taas on ehkä sit sellasii teemoja ja aiheita, mitkä ois nimenomaan kasvatustieteen tiedekunnan tarjoamia kursseja ja jotka ois sellasii sisältöjä, joihin tarvitaan se kasvatustieteellinen näkökulma jotta se on hyvä kurssi. Niin nää on just niit pohdintoja mitä meilläkin oon seurannut, et nyt sitä haetaan ja sitä kehitetään. Myöskin sit ehkä just mietin, että ois hyvä et ois useampi ohjaaja ihan senkin takia, ettei ohjaajalla ole liikaa ohjattavia.

 

Mä huomaan et ehkä yhä enemmän myös puhutaan siitä, et opiskelijalla on – ja tämä on muuten yksi näkökulma, et onko väitöskirjatutkijat, onko he tutkijoita ja kollegoja vai onko he opiskelijoita, ja siitä meillä puhutaan myös aika paljon. Että itekin lipsauttelen tätä opiskelijajuttua, mutta se että he olis enemmän kollegoja ja et he ois ois tasavertasia. Kun mietitään yliopiston tasolla, niin kyllähän iso iso osa tutkimuksesta tehdään väitöskirjoissa yliopistossa, niin se et se on merkittävä resurssi tavallaan siinäkin mielessä, et ollaan kollegoja. Mut nyt mä vähän ehkä eksyin tästä kehittämisestä, että tavallaan se että väitöskirjan tekijällä on myös oikeus siihen ohjaukseen ja mä luulen että myöskin väikkärin tekijät on alkanut heräämään siihen, että hei, että mä voin myöskin vaatia ohjausta ja mä oon niin kun – että se on ehkä semmonen, en tiedä miten on aikaisemmin ollut, koska ite oon nyt, oonks mä nyt neljä vuotta opiskellut, että sen vuoden ajan seurannut tätä vasta, mut huomaan et ehkä siitä on alettu puhuun enemmän. Just tämä systeeminen, et se yhteisö ja mitkä ne on ne eri toimijoiden roolit, ja sitten se että ois hyvä olla useampi ohjaaja. Siihen oon huomannut, et sitä.

 

Myöskin tää ohjaajakoulutukset mistä puhuit, että teillä on erilaisia koulutuksia ohjaajille ja että on erilaisia myöskin tämmösii kevyempiä kahvitapaamisia ja semmosta myöskin ehkä kollektiivista kollegiaalista tukee siihen ohjaajan rooliin, niin sen oon huomannut myöskin väikkäritutkijan näkökulmasta. Siitä puhutaan että on tiettyjä ohjaajan taitoja, ja että voi olla tosi tosi hyvä tutkija, mut se ei välttämättä automaattisesti tarkota et on hyvä ohjaaja. Siinä on tiettyjä juttuja sit, jotka liittyy siihen vuorovaikutuksen toimivuuteen ja sen ylläpitämiseen ja miten osaa sit toimia siinä. Mut et semmosia ajatuksia heräsi tästä.

 

Pirjo: Toi oli hirveen tärkeä toi mitä Pihla sä toit esille. Että totta kai, siis mä käytän aivan systemaattisesti väitöskirjatutkija-nimikettä, on sitten millä rahoituksella, vaikka olis lasten kans kotona ja iltakasin jälkeen tekee väikkäriään, että kyllä se on väitöskirjatutkija. Ja se on ihan eurooppalainen linjaus, että väitöskirjaa tekevät ihmiset tekee tutkimusta. Totta kai siinä on opinnollisia elementtejä erityisesti siinä alkupäässä, ja pitääkin olla opinnollisia elementtejä on elämässä ihan kuule hamaan hautaan asti. Se on kuiteskin että se on tää early stage researcher, että väitöskirjatutkijat on tutkijanuran ensimmäisellä portaalla ja sellasena heidät pitää nähdä ja sellasena heidät pitää ymmärtää. Tää on just mä meen takas siihen, et miten yliopiston pitää nähdä se, että miten resursoidaan tätä asiaa ja miten nähdään myöskin väitöskirjatutkijat hirveen tärkeänä osana yliopiston tutkimusstrategiaa. Ja silloin ohjaus on osa tutkimusstrategiaa. Tää on hirveen tärkeä havaita, että se on ihan siellä ytimessä.

 

Pihla: Joo, ja jotenki ehkä vielä tartun tohon, mainitsit tosta että alkuvaiheessa on ehkä enemmän vielä silleen jotenkin uuden äärellä ja ehkä tavallaan, mut sit just se että kun väitöskirjaprosessi on aika pitkä ja mitä tavallaan ammatillista kasvamista ja kehittymistä siinä tapahtuu, niin tavallaan sit myöhemmissä vaiheissa vielä enemmän jotenkin tulee se jotenkin kollegiaalisuus ja ajatus siitä että on osa yhteisöä. Ja se on myöskin kuvaa semmost onnistunutta tohtorikoulupolkua, et siinä kokee osallisuutta tiedeyhteisössä sitten.

Eric: Kyllä. Tässä on korona-aikana paljon puhuttu opiskelijoiden hyvinvoinnista ja ehkä se näkökulma ainakin julkisessa keskustelussa on ollut siellä perustutkintoopiskeluissa, ja se on tärkeä tärkeä näkökulma että siitä on puhuttu, mut ehkä vähän vähemmän väitöskirjatutkijoista. Nyt kuitenkin tutkimusten mukaan, viime jaksossa tai toisessa jaksossa oli Pyhälän Kirsi joka on näitä tutkinut, niin hänen tutkimusten mukaan myös väitöskirjatutkijoilla ja tohtorikoulutettavilla on hyvinvointi laskenut pandemian aikana. Niin miten nyt Tampereen yliopistossa sitten tuetaan väitöskirjatutkijoiden paluuta? Tai ehkä me ei palata mihinkään vaan me mennään tämmöseen uuteen normaaliin, niin millasia asioita, mihin pitäs nyt keskittyä, Pirjo?

 

Pirjo: No oikeestaan viittaan takasin tohon mitä Pihla sanoi, että se täytyisi olla se pääasiallinen vastuu ja velvollisuus – ja se tohtorikoulutushan tapahtuu pääasiassa siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa – elikkä siellä pitäs tukee paitsi sitä, just sitä että vieläkin on, niin kun mä kauheena koitan kannustaa sellasta kypsää ja kannattelevaa ohjauskulttuuria, et sitä voidaan kannatella – ei tutkijakoulu voi sitä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua paikallisesti siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa. Että sellasia että ohjaaja puhuu keskenään, et hiljaisuudet ja kissa nostetaan pöydälle, ja kaikki tällaset. Puhutaan vaikeuksista, puhutaan näistä ongelmista, puhutaan mielenterveydestä ja jaksamisesta, resilienssistä, millä nimellä tästä nyt halutaankin kulloinkin puhua. Musta sen pitää tapahtuu siellä, että tutkijakouluna, tämmösenä sateenvarjoapparaattina, niin me voidaan kannustaa siihen ja tuoda sitä eri tavalla esille, mut kyl se pääasiassa on siellä tiedekuntatasolla ja ohjaajaverkostoissa ja just näissä myöskin väitöskirjatutkijoiden verkostoissa. Että mä näen hirveesti että siinä on tämmösiä top-down- ja bottom-up-mahdollisuuksia, että jos joku heristää sormea ja sanoo että tehkää näin, niin ei se toimi. Se pitää ikään kuin aika orgaanisesti syntyä siellä paikallistasolla, ja se on se paras asia.

 

Se mitä me nyt sitten ollaan tehty, niin tietysti me reagoitiin äkkiä pandemiaan ja me alotettiin viikottaiset tutkijakoulun morning coffeet suomeksi ja englanniksi siinä heti, ja ne jää pysyväksi, että se on  tätä uutta normaalia. Että otetaan kurssien lisäksi tommosta kevyempää kamaa ja semmosii, missä nostetaan vähän kevyemmin semmosii kaikkia kiinno- myöskin hyvinvointiin liittyviä asioita. Ja nyt huomasin justiin osuu sillä tavalla, et meillä on nyt tällä viikolla taas morning coffee ja se osuu tähän opiskelijoiden hyvinvointi- tai  mielenterveysteemapäivään. Sit me pyydetään myöskin väitöskirjatutkijoita jäämään, kannustetaan tulemaan kampukselle, että tää on tietysti hirveän iso. Ja tämä on iso kysymysmerkki, että missä määrin ihmiset tulee palaamaan kampukselle. Se ei oo ihan yksinkertainen asia. Hyvin paljon on järkevä jatkaa online. Mut kyl me kovasti kannustetaan, koska me tiedetään kuiteskin että ihmiset, osa ihmisistä – no, se hyvinvointi rakentuu siitä että on vuorovaikutuksessa. Meillä on huomenna sitten myöskin mahdollisuus jäädä sen aamukahvin jälkeen, mikähän se oli, hengaa ja ja hengitä, tämmönen niin kun että tuu tänne ja juttele. Tai tee töitäni tai tuu jutteleen joistain asioista, me ollaan paikan päällä ja tällä tavalla. Mutta tää on tietysti, se on kivaa, mut sitten jos ei vastaavaa toimintaa ole siellä omassa tohtoriohjelmassa ja pidetä siellä, niin tää on ihan laastaria.

 

Eric: Kyllä. Mitä sä toivoisit Pihla, millaista tukee paluuseen tai tähän uuteen normaaliin, mikskä tätä nyt kutsutaan sitte?

 

Pihla: No joo, siis hirveän paljon samoilla linjoilla täs Pirjon kanssa siinä just, et se vuorovaikutus on ehkä se mikä nyt, pandemia on tavallaan sitä heikentänyt ja sen rakentaminen on nyt tärkeetä, koska se kannattelee sitä hyvinvointia monella tapaa. Toki väitöskirjatutkijat on erilaisissa elämäntilanteissa ja on erilaisia, et kuinka paljon pystyy osallistumaan erilaisiin juttuihin, mutta meilläkin on tiedekunnassa just tätä tämmöstä vertaistoimintaa ja on näitä aamukahveja myöskin meillä, keskinäisiä oman niin kun kasvatustieteen tutkijoiden kesken, ja oon ne kokenut hirveen hyvinä.

 

Me oikeestaan alotettiin sitä jo tossa ennen pandemiaa, meillä oli semmosia kuukausittaisia kahvitapaamisia ja niissä oli teemojakin, ja sit huomasin että pandemian aikana ne siirtyi tietysti etäjuttuihin, ja siinä ehkä myöskin vähän harveni, ja huomasin et se semmonen tietty yhteisö joka oli jo lähteny tai joka oli kivasti rakentunut, niin lähti pikkusen haparoitumaan. Nyt sit ehkä täs kohtaa, ja itse asiassa alotettiinkin tossa kun rajoitukset vähän löystyivät, niin päätettiin että nähdään kerran kuussa Telakalla, perjantaisin after work -istujaiset. Ei ole edes mitään teemaa, vaan tullaan vaan paikalle ja jutellaan. Koska se vertaistuki on tosi arvokasta ja sit se läsnäoleva tai face to face -keskustelu ja vuorovaikutus niistä aiheista, niin se on tosi arvokasta. Ja se on ehkä pandemian aikana jäänyt vähemmälle ja varmaan osasyy siihen, miksi porukalla menee nyt heikommin, koska ihmiset jää yksin niiden asioiden kanssa. Väitöskirjakin on iso projekti ja se vaatii aika paljon semmosta henkistä jaksamista ja tsemppaamista, ja voi tulla negatiiviset revisiot ja voi tulla kaikenlaista haastetta siihen, niin sitten tavallaan kun niitä pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, jotka on samassa tilanteessa, niin se heti paljon keventää sitä juttua. Jos niiden kans jää yksin, niin se on paljon raskaampaa. Että ehkä just se.

 

Samaa mieltä Pirjon kanssa myöskin siinä, että jos se tulee ylhäältä alaspäin pelkästään, et joku tohtorikoulu järjestää jonkun jutun, niin se ei ehkä riitä. Se pitää kuitenkin tulla myös tavallaan niistä väitöskirjatutkijoiden yhteisön omista tarpeista ja siitä et mitkä on semmosii toimivia juttuja, niin se on just näin. Että molemmista suunnista tarvitaan. Toisaalta sit se että jos tohtorikoulutus tai tiedekunta tai joku järjestää jotain tapaamisia, niin se kannustaa tavallaan myöskin meitä siihen yhteisöllisyyteen ja sit se voi tuottaa tuottaa sitten myöhemmin semmosta omaehtoista tekemistä. Että näin se on.

 

Eric: Niin, se ei ole joko tai vaan sekä että sitten tässäkin asiassa.

 

Pirjo: Tohtoriohjelmien pitäs tarttua aina niissä hirveen tärkeissä saranakohdissa. Se että tutkijakoulu järjestää suomeksi ja englanniks orientaation uusille väitöskirjatutkijoille, niin se ei riitä. Mä olen aina toivonut sitä että tän meidän rautaisannoksen lisäksi, jossa paketoidaan aika paljon asioita että miten tämä toimii ja mitä sulle on tarjolla, mutta et sen lisäksi tämä taloontulovaihe on semmonen saranakohta, missä tohtoriohjelmien pitää olla hereillä. Koska se sit fasilitoi sitä, että sieltä tulee niitä uusia muotoja, omaehtoisia.

 

Pihla: Kyllä. Ja siinä kohtaa opiskelijat on myös orientoituneet siihen, että hei, että nyt me osallistutaan juttuihin ja mä alotan nyt tän uuden projektin, mä haluan tutustua muihin jotka alottaa sen yhtä aikaa. Siis tavallaan sama ilmiö kuin on perustutkintoopiskeluvaiheessa, niin siinä alotusvaiheessa tavallaan mä huomaan myöskin, et kun on näitä meidän omaehtosia aamukahveja ja muita, niin innokkaimmat osallistujat on yleensä niitä jotka on just alottanut sen oman väitöskirjan. Silloin me yleensä saadaan siihen ydinporukkaan lisää tyyppejä mukaan. Ja sit ne jää siihen helpommin kuin sit tavallaan että jos on lähtenyt jo, tehnyt pitkään sitä väikkäriä ja ei ole oikein integroitunut siihen vaikka tiedekunnan väikkäri muihin porukoihin, niin se on vaikeempaa. Että ne nivelkohdat on.

 

Mut sit tietysti siihen tuo tiettyä haastetta se, että kun ollaan niin erilaisissa elämäntilanteissa ja jos tekee vaikka päivätyötä lisäksi, tai tekee päivätyötä ja sit siinä rinnalla väitöskirjaa ja voi olla lapsia ja voi olla monta juttua, niin se tavallaan että se väitöskirja on yks semmonen projekti niiden muiden joukossa niin se tietenkin heikentää niitä mahdollisuuksia jotenkin käyttää aikaa siihen osallistumiseen. Että nää on näitä. Ja ehkä just erilaisia mahdollisuuksia myöskin, et sen takia mä luulen et nää etäjutut on hyvä jatkaa myös jatkossa, koska on ihmisiä jotka ei pysty tuleen paikalle, mut etäjuttuihin voi olla helpompi osallistua ja väikkäritutkijoita on vaihdossa ja kaikkea, niin etäjutut on hyviä.

 

Pirjo: Kyllä. Tosta etänä tekemisestä mä sanoisin vielä sellasenkin, että vaikka se on ollut, se on eristänyt meidät jonnekin erilleen toisista, niin mä oon kyl ite huomannut sellaisenkin tai mä oon kuullut, et jotkut väitöskirjatutkijat ovat sen takia että jotkut laitokset – hyvä kun mä puhun vanhoilla termeillä –

 

Pihla: [naurahdus]

 

Erci: [naurahdus]

 

Pirjo: Voi voi. Mutta että sen oman yhteisön aamukahvit tai mitkä tämmöiset palaverit tahansa on online, niin väitöskirjatutkija onkin päässyt eri tavalla mukaan siihen yhteisö. Tää on se kääntöpuoli.

 

Pihla: Kyllä, kyllä.

 

Pirjo: Toki se on eristänyt, mut se on myöskin mahdollistanut asioita. Ihan ehdottomasti varmaan monet ainakin meidän tutkijakoulun asioista tulee toimimaan online, koska kyllä se ottaa huomioon tasapuolisuuden. Mutta sit meillä on myöskin että meidän jatkossa, me mietitään sitä nyt että miten meidän toiminta esimerkiksi on, onko se kasvokkaista vai miten se toimii. Tätä varmaan mietitään monessa suunnassa.

 

Eric: Niin, tässä ehkä aika paljon energiaa käytetään tähän, että etä vai lähi. Ehkä enemmän pitäisi miettiä sitä, että mitä on yhteisöllisyys ja mitä on vuorovaikutus ja mitä on kuuluvuus, yhteisöön kuuluminen, ja mitä kaikkia edellytyksiä se tarvii. Tossa kun oli hyvinvointiteemaa käsiteltiin useammassa jaksossa ja ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden näkökulmasta, niin monet puhuu siitä että pitäs miettii niitä asioita, mitä nyt ei ole tapahtunut tämän pandemian takia, ja luoda tilanteita missä ne asiat pääsis tapahtumaan. Ja useinhan me puhutaan just ihmissuhteista, vuorovaikutuksesta, yhteenkuuluvuudesta, vertaistuesta. Näitä asioita on jäänyt väkisinkin pois, koska semmoset akateemisen maailman superpaikat kuten vessajonot ja tämmöset paikat missä vaan yhtäkkiä aletaan keskustelemaan, niin niitä ei ole ollut pariin vuoteen.

 

Pihla: Todellakin. Ja just esim. se että kymmenen minuuttia ennen luennon alkua on jotenkin jäänyt pois. Että juuri näin.

 

Eric: Että se on ollut business business.

 

Pirjo: Nimenomaan. Ja sit just sitä varten noi pandemian vaikutukset on, et jatkuvasti varmaan – no, itse elän tämmöisen jatkuvan huonon omantunnon kanssa, että onko tehty tarpeeksi. Varmasti ei. Mut sitten on tämmöisiä piilovaikutuksia ja sit semmosia vaikutuksia, jotka voi tulla pienellä viiveellä. Paljon puhutaan just näistä, että ei oo pystyny menemään laboratorioon, ei oo pystynyt tekemään kenttätöitä, mutta kyllä se hyvinvointi on – että nää ne praktiset puolet on yksi asia, mut sitten tää hyvinvointi niin se voi olla vähän semmonen, että sillä voi olla sellasia pidemmällä aikavälillä näkyviin tulevia vaikutuksia.

 

Eric: Kyllä, kyllä. No, mennään sitten sinne uuteen normaaliin tai sen taakse eli tuonne tulevaisuuteen ja mietitään vähän sitä, että miten tohtorikoulutusta pitäs kehittää. Saa puhua ohjauksesta mut saa puhua muistakin asioista. Sä saat nyt väitöskirjatutkijana Pihla ensimmäisen vuoron. Miten sä kehittäisi tohtorikoulutusta?

Pihla: Jotenki ehkä täs mun mielestä tässä keskustelun aikana on tullut jo monta semmosta tärkeetä teemaa, joihin ois syytä myös jatkossa panostaa ja ylläpitää. Just tää jotenkin tää erilaisten yhteisöjen rakentaminen ja se ajatus siitä, että tohtoriopinnoissa ei pelkästään tehdä sitä väitöskirjatutkimusta, vaan sä myöskin rakennat sitä ammatillista osaamista ja osallisuutta ja ammatillista identiteettiä tutkijana ja tiedeyhteisön jäsenenä. Niin jotenkin siihen kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen tai siihen kokonaisvaltaiseen kehitykseen tavallaan tukea, että ihan myöskin siis. Ja myöskin ehkä jatkossa näkisin yhä enemmän kansainvälistymisen semmosena tärkeänä teemana, et otetaan siihen tohtorikoulutuksen mukaan entistä enemmän – se on nytkin, mutta siis tavallaan tukee myöskin siihen, että on tärkeetä luoda niitä kansainvälisiä verkostoja. Yhä enemmän tavallaan tiedeyhteisö on kansainvälinen. Että miten lähteä vaikka vaihtoon, tai miten rakentaa sitä, että nyt mä huomaan että se on ehkä tässä kohtaa – on kaikenlaisia ohjelmia, on kaikenlaisia rahotuksia, ja toisaalta se on hyväkin, koska se vahvistaa sitä opiskelijan autonomiaa että sä teet itse, kun sä valitset et tä mihin sä meet ja kuka on mielekäs tyyppi ja sit sä rakennat sen kontaktin. Mut et tavallaan just se balanssi siinä, että sitten sais myöskin tukee.

 

Ja ylipäätään tavallaan tohtorikoulutuksessa se jatko-opiskelijan – taas mä käytän opiskelija-sanaa –  väitöskirjatutkijan autonomian tukeminen on jotenkin ehkä aika myöskin siis tärkeä. Itse huomaan että jotenkin antoisimpia ohjauskeskusteluja on semmoset, missä itse asiassa kysytään aika paljon eikä välttämättä sanota, vaan että vahvistetaan sitä väitöskirjatutkijan omaa toimijuutta siinä omassa tekemisessä, koska se on niin paljon palkitsevampaa, kun itse jotenkin saa luoda sen sisällön ja ne asiat, verrattuna siihen että ne jotenkin tulee annettuna. En mä tiedä, tää ei nyt ehkä liittynyt tähän kysymykseen, mutta höpötin vaan muita. [naurua]

 

Eric: Tää liitty siihen, joo. [naurahdus]

 

Pihla: Niin. Mut ehkä jotenkin tää kansainvälisyys myöskin tulevaisuudessa entistä enemmän.

Eric: Haluuks Pirjo kommentoida nopeasti jotain?

 

Pirjo: Joo. Suomen Akatemian uus johtajahan myöskin kannusti tutkijoita ulkomaille, ja se on yks semmonen kysymys että mitä tää pandemian jälkeinen, mitä on liikkuvuus tässä uudessa maailmassa. Että on sen jotenkin jatkuttava, kasvokkaisuutta ei korvata millään muulla. Tää voi olla kerettiläinen eikä ole kestävän kehityksen mukainen, mutta tää on mun mielipiteeni. Että se on kyllä. Mutta tämmönen verkottuminen ja sitten se että nimenomaan avautuminen, yliopistojen ja väitöskirjatutkijoitten tekemän tutkimuksen avautuminen yhteiskuntaan, osana yhteiskuntaa, ja se tarkottaa tietysti myöskin kommunikatiivisten, että osaa puhua. Inhottava sana on markkinoida, mutta että  osaa paketoida sen ja popularisoida. Kaikki nää tieteelliseen viestintään liittyvät taidot, et mun mielestä ne korostuu aina vaan. Enemmän siinä on sitten myös jälleen kerran, että tämmöset taidot jotka kiinnittyy yksittäiseen väitöskirjatutkijaan mut siihen rakenteeseen sitten, että oppialojen ja tohtoriohjelmien, tiedekuntien pitäis myöskin nähdä tää, että miten avaudutaan laajemmin yhteiskuntaan ja nähdään se semmosena, että tämä vaikutuspuoli. Nää ainakin tulee mieleen tässä kohtaa.

 

Eric: Sä oot tosiaan, Pirjo, tässä yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön, tän European University Associationin alla on tämmönen Council For Doctoral Education, ja sillä on ohjausryhmä missä sä toimit, eli se on tämmönen tohtorikoulutukseen keskittyvä ryhmä. Niin millaista keskustelua nyt eurooppalaisella tasolla käydään tohtorikoulutuksen kehittämisestä? Mitkä teemat siel on erityisesti pinnalla, ja onko ohjaus yksi teema?

 

Pirjo: No voi kuule. [naurua]

 

Eric: [naurua]

 

Pirjo: Tästä voisin tietysti puhua aika pitkään. Joo, mä oon siellä nyt ollut kolme vuotta tähän mennessä, ja toki mä olin siinä, olen seurannut, olen käynyt näissä EUACDE:n vuosittaisissa tapahtumissa ja havainnut sitten, että jotenkin aika pitkälle Tampereella tohtorikoulutusta on kehitetty myöskin niitten periaatteitten ja suositusten mukaisesti jo ennen ennen kuin mä menin tuohon toimintaan niin kun tällain nyrkit savessa mukaan. Siellä tapahtuu nyt tällä hetkellä aika paljon. CDE on esimerkiksi tehnyt tämmösen survey-kyselyn kaikkien kaikkien jäsentensä kesken ja siitä sen raportti – itse asiassa erittäin hyvään aikaan, Eric, tulet tekemään töitä podcastia – se tuli juuri tossa viime viikolla tai joskus tässä huhtikuun alussa ulos. Siinä on hirveän kiinnostavaa, tämmösiä surveyta on tehty silloin tällöin, siinä voi kattoa niitä trendejä että miten tohtorikoulutus on eri puolilla Eurooppaa. Sehän on hirveä heterogeeninen kenttä. Mutta se mikä siellä, ihan niin kun kysyit että lukeutuuko ohjaus näihin asioihin, mitä siellä käsitellään, niin toi ihan justiin valmistunut survey, niin ohjaus on ehdottomasti ihan siellä prioriteettien ykkösenä. Tietysti survey aina tuottaa tietynlaista tietoa, mutta kyllä se on, että se on ton tutkimusetiikan ja integriteetin ohella niin ohjauskoulutus ja ohjaus on painopiste. Että toi survey-juttu on yksi semmonen, mitä me ollaan konkreettisesti tehty.

 

Sitten on tulossa tossa toukokuussa, ei kun kesäkuussa, valitettavasti juhannuksen kans päällekkäin aina on, CDE:n annual meeting, ja tällä kertaa se on Manchesterissä. Siellä tullaan nyt sitten julkistamaan tämmönen kymmenvuotispaperi, jota me ollaan tossa steering committeessa kirjoitettu ja putsattu ja se rupeaa olemaan loppuvaiheessaan. Siinä on tämmönen, katsotaan niitä sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttaa tohtorikoulutukseen, minkälaisia trendejä on. Ohjaus on tietysti sielläkin yksi asia. Siellä painotetaan juuri tällasta, tätä mihin tässä viittasin, mistä Pihlakin puhui, niin just tämä verkottuneempi malli ohjauksesta. Ja myöskin painotetaan sitä, että yliopistojen riittävä investointi ja ohjauksen huomioiminen on hirveen tärkeetä.

 

Mut sit siel on näitä – tietysti se on tämmönen hyvin korkean tason suuntaviivoja maalaava paperi, eli siellä tietysti on hirveen paljon asioita – mutta että näitä kestävän kehityksen tavoitteita, että jos ajattelee ulkoisia tekijöitä joita on tohtorikoulutukseenkin, tai ulkoisia paineita joita tohtorikoulutukseen asettuu, niin siellä on kaikki nää. Ja sitten pandemian vaikutuksista siellä puhutaan, että just tästä, CDE:kin ottaa juuri sen kerettisen kannan jonka äsken sanoin, että liikkuvuuden täytyy jollain tavalla jatkua. Sen on oltava mahdollista, että online ei ikään kuin korvaa kuitenkaan sitä kasvokkaista kokonaan. Että siellä on paljon. Hirveen kiinnostava nähdä. Sit on tietysti tommosia, näitä papereita on tehty yhteistyössä tietysti CDE:n jäsenten kanssa, ja pidettiin semmonen workshop, missä jututettiin ihmisiä joka oli semmonen – ja nyt se vielä laitetaan sitten kommentoitavaksi kaikille jäsenille vielä. Tän tyyppistä siellä tapahtuu.

 

Eric: Itsellä on kokemusta tuolta EU-tehtävistä uraseurantojen kehittämisessä, ja jonkun verran näissä koulutuksen kehittämisissä tietysti aina ne maakontekstit näkyy. Niin haluatko Pirjo kommentoida, kuinka yksimielistä se on,  onko se selvää että esimerkiksi ohjaus on siellä, vai onko siellä erilaisia painopisteitä sitten eri puolella Eurooppaa?

 

Pirjo: Mä luulen että, no tietysti tässä vois puhua siitä, että minkälaista tietoa kyselytutkimus ylipäänsä tuottaa. Se on tietysti hirveen helppo sanoa, että tutkimusetiikka on keskeistä ja ohjaus, mut ne on olleet tietenkin CDE:n toiminnassa pidempään. Myöskin noissa  vuosittaisissa tapaamisessa, niin mä muistan yhtenä vuonna, siitä on jo pikkasen aikaa, niin oli nimenomaan tutkimusetiikka. Ja Suomi on näissä asioissa useesti just siellä kärkipäässä, että been there done that. Tyypillisesti voi vaan kattoa, että meillä menee keskimääräisesti paremmin.

 

Sit se mikä erityisesti on Suomessa erityistä, on se että meillä on kuitenkin tämä tohtorikoulutusverkosto. Eli kaikkien yliopistojen tutkijakoulut tai millä nimellä ne missäkin yliopistossa toimii, ja me pidetään yhteyttä ja sit meillä on yhteisiä resursseja. Meillähän on ollut pitkään jo FinDocNetin pohjalla tutkimusetiikan yhteisiä resursseja, ja nyt ohjauksen pohjalta juuri tällä viikolla pidettiin kokous tän tohtorikoulutusverkoston kanssa. Nää mun mainitsema tää Doc Enhance -hanke, jossa tuottuu jotain materiaaleja, ja sit meillä on olemassaolevia materiaaleja, elikkä näitten pohjalta tullaan kenties ennen pitkää rakentamaan sit tämmönen online-resurssi, jota kaikki suomalaiset yliopistot voivat yhdessä käyttää. Eli tää on ihan uskomattoman hyvä, tietysti pienen maan mahdollisuus tehdä asioita näin. Että tää on sellanen, että CDE aina laittaa tämmösiä tavotteita, mut Suomessa tehdään hirveän hyvää työtä yhteistyössä myöskin yliopistojen kesken. Se on ihan upeeta.

 

Eric: Kyllä, kansallista yhteistyötä onneksi Suomessa osataan aika hyvin tehdä yliopistokentällä.

 

Pirjo: Kyllä.

 

Eric: Siitä on itselläkin paljon kokemusta. No, aihe on iso ja lavea ja siitä voisi vielä keskustella pitkäänkin, mutta ehkä me päätetään kohta jakso. Mutta viimeisenä kysymyksenä teille molemmille niin kuin aikasemmillekin vieraille, niin tulee kysymys lukuvinkistä. Aiheesta tai sen vierestä. Pihla, aloitapa sitä tällä kertaa. Minkälainen lukuvinkki tulee kuulijoille?

 

Pihla: No joo, kiitos. Tää menee nyt ihan suoraan aiheeseen oikeestaan. Koska nyt ollaan akateemisen ohjauksen podcastissa ja tohtorikoulutuksen kontekstissa, niin tämmönen lukuvinkki meikäläisen väitöskirjaohjaajilta Tiina Soinilta ja Kirsi Pyhälältä. Tää on jo vähän vanha, 2012-vuodelta, mutta tämmönen kirja kuin Akateeminen ohjaus tohtorikoulutuksessa.

 

Pirjo: Hyvä kirja.

 

Pihla: Joo. Siinä on hyvin koottu, se on tämmönen kokoomateos teos, missä on useita artikkelityyppisiä tekstejä eri näkökulmista tohtorikoulutuksesta ja akateemisesta ohjauksesta. Mun mielestä siinä tulee monta semmosta teemaa mistä me nytkin puhuttiin käsitellyksi, että suosittelen.

 

Eric: Joo, kiitos. Pirjo, minkäslaista lukuvinkkiä sulta tulee?

 

Pirjo: Jos mennään kirjapituudesta lyhyempään, niin mä voisin mainita pari semmosta mun omaa lempiblogia. Eikse oo tapana aina sanoa, että mitä blogeja seuraa. Yks semmonen jonka monet varmaan tuntee on tää Pat Thomsonin blogi, joka on osoitteessa patthomson.net. Se on semmonen ehkä ei pelkästään ohjaukseen, hän on kasvatustieteen professori Britanniasta, että siinä on ihan hirveen paljon sekä ohjaajia että ohjattavia väitöskirjatutkijoita tukevaa kirjottamiseen, julkasemiseen, ohjaukseen liittyviä blogeja. Musta se on hirveen hyvä, että se on täyspäinen nainen. Että se on hirveen hyvä, mä tykkään kovasti. Ja toinen mun lempiblogi, joka on tietysti vähän kun mä oon itse yhteiskuntatieteilijä, niin on tämä London School of Economicsin Impact Blog, jossa on kanssa aika paljon ylipäänsä tutkijuuteen ja siihen liittyviä asioita eikä pelkästään London School of Economicsin perspektiivistä vaan aika paljon eri ihmiset siellä bloggaa. Nää on ainakin kaks, ja sitten tietysti viran puolesta mä suosittelen näitä mitä mä tossa mainitsin jo nää EUACDE:n, sielläkin on tämmönen blogin kuin The Doctoral Debate, jossa on ihan hirveän hyviä juttuja. Ja sit tietysti sieltä EUACDE:n sivuilta löytyy linkit sit esimerkiksi siihen survey-raporttiin, ja sitten kesäkuun jälkeen julkastaan tämä kymmenvuotisnäkymä eteenpäin. Eli sitä saittia kannattaa seurata jokaisen väitöskirjaohjauksesta kiinnostuneen ihmisen.

 

Eric: Joo. Hei, kiitos paljon, Pihla ja Pirjo, kun tulitte vieraiksi.

 

Pirjo: Kiitos, Eric.

Jakso 14. Säätiöiden tuki väitöskirjatutkijoille. Tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen

Minkälaista tukea Koneen Säätiö ja muut säätiöt tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi? Miten säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden tukena on kehittynyt? Mikä on säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena tulevaisuudessa?

Jakson vieraana on Kalle Korhonen.

Kalle Korhonen työskentelee Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ryn piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 14. jakso.

Aiheena säätiöiden tuki väitöskirjatutkijoille. Jakson vieraana on Kalle Korhonen, Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtaja.

Jakson kesto 44  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 13.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraana on Kalle Korhonen. Korhonen työskentelee Koneen säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa. Tervetuloa mukaan Kalle.

 

Kalle: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan tänään siitä, että minkälaista tukea Koneen säätiö ja muut säätiöt Suomessa tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi. Miten säätiöiden rooli väitöskirjojen tutkijoiden tukena on kehittynyt ja mikä sen roolin pitäisi olla väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena, tohtorikoulutuksen tukena sitten laajemminkin tulevaisuudessa? Aloitetaan ensin Koneen säätiön lyhyellä esittelyllä. Kalle, kerrotko hieman siitä mittakaavasta millä Koneen säätiö rahoittaa tutkimusta ja erityisesti tohtorikoulutusta ja väitöskirjatutkimusta tällä hetkellä ja millä tieteenaloilla te olette aktiivisia?

 

Kalle: Joo, Koneen säätiöhän on sellainen yleissäätiö, joka tukee tällä hetkellä sekä tiedettä että taidetta. Säätiö on alkanut tukemaan taidetta vasta tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän. Eli tiedettä tuetaan selvästi enemmän kuin taidetta ja viime vuonna tutkimusrahoitusta myönnettiin vuonna 2021 noin 32 miljoonaa euroa. No, sehän ei kerro paljon tällainen luku, mutta havainnollisempi on ehkä se, että kuinka monta täyttä henkilön työvuotta säätiö tuki vuonna tai maksoi vuonna 2021. Se on 650 kaikkiaan, tässä on siis tieteen ja taiteen tekijät mukana ja tästä väitöskirjatekijöiden osalta, niin päästään noin kahteen sataan eli noin 200 täyttä väitöskirjatyövuotta tuimme viime vuonna. Meillähän on erikseen, jokainen voi nähdä miten paljon olemme myöntäneet väitöskirja apurahoja, mutta sitten niiden lisäksi meillä on hankkeissa paljon väitöskirjan tekijöitä. Tämän takia se summa on lopulta niin suuri tai määrä on niin suuri.

 

Eric: Mitkä tieteenalat teillä on nimenomaan väitöskirjatutkimuksen rahoituksessa mukana?

 

Kalle: Meillä on humanistiset tieteet on säätiön suurin tieteenala tai tieteenalakokonaisuus, noin 40 – 50 prosenttia tutkimusrahoituksesta. Sitten yhteiskuntatieteet ehkä 30, riippuu tietenkin vähän jaottelusta. Sitten ympäristötiede parikymmentä prosenttia. Lisäksi meillä on taiteellista tutkimusta eli Taidekorkeakouluissa tehtävää tutkimusta, joka on yleensä juuri väitöskirjatyötä, mutta se on noin viiden prosentin luokkaa säätiön rahoituksesta. Niitäkin siis monta tekijää tälläkin hetkellä tekemässä väitöskirjaa siellä.

 

Eric: Eli aika iso jalanjälki joka vuosi tässä suomalaisessa tohtorikoulutuksessa ainakin näillä aloilla, missä olette aktiivisia.

 

Kalle: Joo, kyllä. Nythän se mitä me ei oikein hyvin tiedetä edelleenkään Suomessa on se, että miten väitöskirjan tekijät saavat rahoituksensa ja mistä kaikista lähteistä. Ja myös se, että kauanko väitöskirjan tekeminen keskimäärin nykyisin kestää. Sitä itseasiassa meidän on tarkoitus selvittää tänä vuonna Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä, tilaamaan selvitys joltakin akateemiselta taholta.

 

Eric: Tämä on tavallaan niin laajakenttä ja kun niitä rahoituskanavia on niin paljon, niin sen kokonaisuuden hahmottaminen aina välillä tekee sitten, tai se on vähän haastavaa.

 

Kalle: Joo, se että mikä on julkisenrahoituksen rooli, mikä on yksityisen rooli ja millaisia väitöskirjapolkuja Suomessa nykyään on. Nämä nykyiset, toki on olemassa uraseurantaselvityksiä ja muita Tilastokeskuksen tietoja, mutta ne ei vastaa näihin kysymyksiin joihin haluaisimme nyt saada ihan tarkkoja vastauksia.

 

Eric: Aivan. Mitä muuta tukea Koneen säätiö tällä hetkellä tarjoaa tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille tämän rahoituksen lisäksi, mikä on tietysti todella tärkeä asia näille tätä työtä tekeville?

 

Kalle: Me tietysti teemme eron siinä, että emme ryhdy ohjaamaan väitöskirjoja. Tämä ei ole sellainen laitos tai tiedeinstituutio, joka sitten harjoittaisi ihan sitä väitöskirjaohjausta. Se olisi väärin yliopistoa kohtaan ja tutkijakoulutettaviakin kohtaan. Sen sijaan me tuetaan sellaisissa asioissa, missä olemme kokeneet, että yliopisto ei ole niin paljon tukenut väitöskirjan tekijöitä eli järjestämme koulutuksia, esimerkiksi hankkeen johtamisesta, tiedehankkeen johtamisesta sekä johtamisen kannalta että eettisen toiminnan kannalta. Sitten tuemme viestinnässä, järjestämme myös viestintäkoulutusta. Koulutusta myös ihan oman toiminnanohjaamisesta, moni väitöskirjan tekijä kuitenkin tekee juuri näillä ihmistieteiden aloilla työtään aika yksin ja silloin on tärkeää tukea sitä oman toiminnanohjaamista. Sitten me tarjotaan tiloja, ei niinkään työtiloja vaan ennemminkin tapaamistiloja, sellaisia palaveritiloja, missä hankkeet voi tavata toisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata vertaisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata ohjaajiaan jos ne ei tapaa yliopistossa. Tällaisia tiloja meillä on tällä hetkellä Helsingissä Koneen säätiön kamari Tehtaankadulla ja sitten tänä vuonna meillä on myös Sofia Helsingin tilat keskustassa apurahasaajien käytössä. Lisäksi on erilaisia pienempiä hankkeita ollut ihan viestinnän tukea tarjotaan. Tällä hetkellä meillä on uusilla nettisivuilla kaikilla säätiön rahoittamilla tieteilijöillä ja taiteilijoilla mahdollisuus paremmin mahdollisuus esitellä omaa hankettaan. Tällaisia tukimuotoja.

 

Eric: Miten nämä on kehittynyt ajan myötä? Onko ne ollut sellaisia, että niitä on ihan teiltä pyydetty vai miten se tämä muu tuki kuin rahoitus on teillä kehittynyt, nimenomaan Koneen säätiöllä?

 

Kalle: Tässä on yksi tekijä ollut varmasti se, että on seurattu mitä maailmalla tapahtuu ja meillä Koneen säätiössä varsinkin alettu ajattelemaan, että rahoitettaville on hyötyä muustakin tuesta kuin pelkästään siitä rahasta. Se voi parantaa ja helpottaa heidän toimintaansa, että siinä on tavallaan sellainen tietysti perinteisesti, sanotaanko ihan sellainen kaikkein perinteisin suomalaisen säätiön tapa rahoittaa väitöskirjaa on se, että lähetetään se raha ja sitten sen jälkeen odotetaan ehkä sitä jotain raporttia lopulta. Mutta odotetaan, että henkilö väittelee ja menestyy hyvin tieteellisellä uralla. Tämä ei ole, tämä on syntynyt sekä omasta aktiivisuudesta että jossain määrin myös siitä, että Koneen säätiössä on koettu, että ollaan jossain määrin lähempänä sitä itse kenttää ja ollaan osa sitä tieteen ja taiteen kenttää myös, vaikka tietysti samaan aikaan ollaan siellä rahoittaja-aidan toisella puolella.

 

Eric: Sä olet toiminut aktiivisesti tämän säätiöiden ja rahastojen yhteiselimen eli tämän Säätiöt ja rahastot ry:n eri toimielimissä ja hallituksessa, tämän väitöskirjatutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi. Miten säätiöt yleisesti tukee sitten väitöskirjatutkijoita tämän rahoituksen lisäksi? Puhuttiin äsken Koneen säätiöstä, mutta että mikä se yleinen tilanne on?

 

Kalle: Yksi ihan tällainen rakenteellinen tärkeä asia on, että se lähtee siitä, että Suomessa on aktiivinen säätiöyhteistyö. Meillä on tämä hyvin aktiivinen yhdistys Säätiöt ja rahastot ry, jolla on hyvin sellainen tarmokas toimitusjohtaja ja meillä siinä ja aktiivinen hallitus, siinä yhdistyksessä on pyritty saamaan aikaan monenlaisia parannuksia säätiörahoitteisten tutkijoiden tai erityisesti apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi. Sitä on tehty ainakin kymmenen vuoden ajan ja itse ollut säätiössä lähes kymmenen vuotta tällä hetkellä ja tämä työ on alkanut joskus siellä nolla-luvulla. Mutta sitten mitä muuta, ja tässäkin on saatu tuloksia aikaan yhteistyössä yliopistojen kanssa, mitkä nyt sitten näkyy siinä, että vähitellen apurahalla tai säätiön rahoittamana työskentelevät on alettu ottaa yhä paremmin osaksi yliopistoyhteisöä. Mutta samalla tietysti pitää muistaa, että siinä on joitakin eroja suhteessa työsuhteeseen sekä niitä kaikkia hyviä puolia, mitä työsuhteessa, mutta sitten on myös suurempaa vapautta. No, mitä muuta tukea. Viestintätuki on lisääntynyt, muillakin säätiöillä on vastaavanlaista tukea kuin Koneen säätiöllä. Esimerkiksi Nesslingin säätiöllä, joka on hyvin aktiivinen rahoittamiensa tutkijoiden työn tuomisessa julkisuuteen. Heidän kanssa me teemme myös yhteistyötä tässä viestintäkoulutuksessa. Muutenkin on sitten erilaisia tukemisen muotoja, esimerkiksi semmoista työterveysvakuutusta käyttävät jotkut säätiöt, joka jossain määrin kompensoi sitä, että säätiöiden rahoittamilla apurahatutkijoilla varsinkaan ei tavallisesti ole yliopiston työterveyshuoltoa. Sitten tavallaan muut asiat, säätiöt on Suomessa kuitenkin yleensä henkilöstöltään hyvin pieniä eli silloin sellaisia kauhean suuria mahdollisuuksia ihmisten tukemiseen ei ole. Muutenkin tavallaan rahallisestihan nämä muut tukimuodot, joita säätiö antaa rahoittamilleen tutkijoille on hyvin pieni osa sitä kaikkea, hyvin pieni verrattuna siihen rahamäärään jota säätiöt jakavat tutkijoille. Ja sitten voi olla myös sellaista ajattelua säätiöissä, että ei haluta edes tukea niitä omia rahoitettavia, vaan ikään kuin ajatellaan sitten koko kenttää ja tuetaan sitten taas muita tilaisuuden tullen. Meillä se, meillä on kyllä aika vahva se ajatus siitä, että me voidaan ja siitä on myös hyötyä näille rahoituksen saajille, että säätiö tarjoaa jotain muutakin kuin pelkästään rahaa.

 

Eric: Niin tavallaan se yhteistyösuhde on vähän tiiviimpi kuin se rahoita ja seuraa -tyyppinen, mikä on sitten usein muissa perinteisempi malli.

 

Kalle: Toki se on aina määräaikainen eli se aina jossain vaiheessa loppuu ikävä kyllä ja se on säätiölle tyypillistä, että emme rahoita hyvin pitkiä aikoja. Emme tarjoa työsuhteita toisin kuin yliopisto tai sellaisia pitkiä työ- tai apurahasuhteita.

 

Eric: Miten teillä tuo väitöskirjatutkijoiden rahoitus, niin kuinka pitkiä ne jaksot teillä keskimäärin on?

 

Kalle: Meillä myönnetään siihen asti, että rahoitus on kestänyt neljä vuotta. Eli aloittava väitöskirjatutkija, joka hakee Koneen säätiöltä, niin jos hänelle myönnetään se, niin se on neljä vuotta heti. Sitten jos hänellä on ollut jo muuta rahoitusta siihen väitöskirjaan, niin sitten se kattaa loppuajan. Me tietysti toivotaan, että neljä vuotta riittäisi ja toivotaan sitten ohjaajiltakin sitä, että he ohjaisivat väitöskirjoja sillä tavalla, että se tulisi neljässä vuodessa valmiiksi. Tämähän liittyy nyt moneen asiaan tukeen ja kysymyksen asetteluun ja kaikkeen. Mutta meillä tosiaan se kesto on sellainen ja tässä säätiöillä on erilaisia linjoja, mutta puhutaanko me.

 

Eric: Lähinnä ehkä siitä, että mietin just Koneen säätiö itse, niin tuntuu että teillä tavallaan se vähän, kun se rahoitusjakso on ehkä pidempi kuin monilla muilla, niin ehkä silloin teille on luontaisempaa miettiä sitä suhdetta vähän syvemmin myös. Onko tämä oikea hypoteesi?

 

Kalle: Joo, onhan se totta.

 

Eric: Sä olet itse Kalle filosofian tohtori ja sulla on henkilökohtainen kokemus sekä siitä väitöskirjaohjattavan että sitten ohjaajan positiosta, sä olet ohjannut väitöskirjoja sun omalla tieteenalalla, joka on siis antiikintutkimus ja klassiset kielet. Miten sä toivoisit, että väitöskirjojen ohjaajia ja väitöskirjatutkijoita tuettaisiin työssään yliopistoissa, säätiöissä ja yhteiskunnassa laajemmin? Mihin sä haluaisit, että me kiinnitettäisiin huomioita erityisesti, kun me ajatellaan sitä väitöskirjatutkijan työn arkea ja toisaalta hyvinvointia siinä tehtävässä?

 

Kalle: Mä oikeastaan aloitan vähän, koska usein asiat riippuu siitä, mitä on itse kokenut, niin aloitan vähän lyhyesti tästä omasta taustastani, jonka mainitsit. Eli mun väitöskirjassahan pääaine oli antiikin kreikan kieli ja kirjallisuus ja käytännössä myös latinan kieli ja kirjallisuus eli tällaiset hyvin käytännönläheiset humanistiset oppiaineet. Mä tein sen osittain Roomassa ja tavallaan löysin sitten hyvän ohjaajan sieltä sitten, kun sain aiheen säädettyä järkeväksi. Mulla oli sitten onnea myös tutkimusaineistojen kanssa juuri tämän Italiasta saavutetun ohjausyhteistyön takia. Kaikkeahan ei ole aina helppo tutkia, vaikka tutkisi 2000 vuotta vanhoja aineistoja. Ja siihen liittyen juuri tuli se kokemus, että on virallisia ohjaajia ja sitten on muita ohjaajia. Ja tämä tällainen, se kokemus siitä, että sitä ei voi tehdä yksin tai jotenkin täytyy vaan löytää se tilanne ulos siitä, jos jää yksin, se on tärkeää. Sitten mä olen itse ohjannut aika eri alojenkin ihmisiä itse asiassa. Kyllä antiikin tutkimuksia, mutta myös italian kielen ja kirjallisuuden väitöskirjaa. Sitten sellaista kielentutkimuksen ja biologian rajoilla toimivaa väitöskirjaa, nyt viimeksi taas kreikan kielen ja kirjallisuuden, antiikin kreikan metriikkaa käsittelevää väitöskirjaa. Tämähän on ihan tyypillistä humanistisilla aloilla, että se ohjaaminen ei aina kohdistu pelkästään siihen omaan täsmäalaan. Mä en tässä maininnut niitä, mutta yhtä italialaista olen myös ohjannut taas antiikin tutkimuksessa. Mutta ohjaaminen ei aina kohdistu omaan täsmäalaan, vaan se tulee myös sinne vähän niin kuin oman alan viereen tai johonkin siihen liittyvään alaan ja se on myös sellainen tilanne, joka on mun mielestä hyvä muistaa. Että usein tärkeää on se väitöskirjan ohjaajan asenne ennemminkin kuin se positio. Tietysti kokemusta pitää olla ja pätevyyttä, mutta asenne on tärkeä. Nyt mennään tähän yleisempään kysymykseen, niin sehän väikkäri on valtava mahdollisuus syventyä johonkin tutkimusaiheeseen tai aihepiiriin kunnolla muutaman vuoden ajan. Tavallisesti se on tieteellisen uran alkupäässä niin kuin kaikki tietää ja siinä vaiheessa on vielä epävarmaa, että tuleeko ihmisestä tutkija vai jotain muuta. Toki on ihmisiä, jotka tekee sen myös jossakin myöhemmässä uran vaiheessa, ainakin Suomessa. Ja Koneen säätiön kannalta kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole toista parempi. Sekin että tekee vähän myöhemmin sen elämässään kuin heti maisteriksi valmistumisen jälkeen, voi tuottaa ihan hyviä tuloksia sekä väistökirjan tekijälle että tieteellisesti. Tärkeintä on kuitenkin se, että pystyy jonkin aikaa keskittymään työhön ja just siellä tutkijan uran alkuvaiheessa, silloinhan me puhutaan neljästä vuodesta vaikka tiedämme sitten, että se ei käytännössä ihan riitä. Yksi ihan olennainen asia on se, että väitöskirjan tekijä ei saa jäädä yksin. Se täytyy, väikkäri kun on työ, niin sitä aina tehdään kokeneempien tutkijoiden ohjauksessa. On äärimmäisen harvinaista, että siitä jotenkin voisi syntyä mielekästä työtä ja kiinnostavaa tutkijan itsensä tai tiedeyhteisön kannalta, jos sitä tehtäisiin ihan yksin. Mutta niin kuin äsken mainitsin, niin sitten käytännönohjaajathan eivät aina ole samat kuin viralliset ohjaajat, mutta täytyy olla niin, että on ohjausta. Tämä nyt varmasti tuntuu itsestään selvältä kaikista, mutta ei se ole edelleenkään sitä. Sehän on hirveän hyvä kehitys tässä tohtorikoulutuksessa Suomessa ollut se, että tohtorikoulutukseen pääsy ei ole enää yhtä itsestään selvää kuin aiemmin oli. Vaan että yliopisto myös varaa sitten ohjausresursseja, kun tietää ketä siellä on tekemässä väitöskirjaa. Sitä kautta on, käy ehkä harvinaisemmaksi se, että väitöskirja tehdään täysin yksin, koska siitä täysin yksin tekemisestä voi seurata sitten juuri henkisiä vaikeuksia ja tutkimuksellisia vaikeuksia ja muita hankaluuksia.

 

Eric: Eli keskeistä on se, että sille tutkimustyölle muodostuu tietysti se, että siellä on se hyvä ohjaus, mutta että myös laajemmin se ohjaus nähdään niin, että mitä osaamista siihen prosessiin tarvitaan. Niin jos ei se kaikki tule siltä niin sanotulta nimetyltä viralliselta ohjaajalta, niin kunhan se tulee. Eli löytyy se keskustelukumppanit ja se laajempi ohjauskehys siihen tekemiseen.

 

Kalle: Tässähän itseasiassa tavallaan se säätiöiden tarjoama tuki voi myös auttaa eli rahoittajan tarjoama tuki. Mehän on nyt järjestetään myös mentorointia ja se on nimenomaan vertaismentorointia eli se toimii mentorointiryhmien kautta. Ei sillä lailla, että siinä on yksi aktori ja yksi mentori tai yksi mentoroija ja yksi mentoroitava. Se on sellainen asia, jota jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa, että miten vaan kaikin mahdollisin tavoin tuetaan sitä, että väitöskirjan tekijät löytää itselleen, löytää henkilöitä jotka pystyy tukemaan siinä. No nyt mä tietysti puhun enemmän ihmistieteistä kuin luonnontieteistä tai sellainen, vähän sellainen arkityyppinen tai stereotyyppinen luonnontieteellinen tutkimushan tapahtuu ryhmissä. No ei sekään aina ole niin, kyllä sitäkin tehdään yksin. Sitten humanistisissa ja ihmistieteissä on paljon ryhmissä tekemistä nykyään myös, mutta siellähän sitä ei olekaan välttämättä sitten tällaista ongelmaa, että ei olisi ohjausta ryhmän piirissä. Mutta sielläkin on tärkeää se, että miten otetaan osaksi ryhmää sitten, jos se ryhmä on olemassa ja miten tuetaan siinä ryhmän puitteissa.

 

Eric: Onko teillä semmoista tukea tai voimavaraa, mitä sä toivoisit että väitöskirjaohjaajille lisättäisi?

 

Kalle: Se on, tavallaan se sitten menee vähän meidän vaikutuspiirin ulkopuolelle. No joo, tavallaan mehän tuetaan hankkeiden johtajia, koska meiltä saa sitä hankerahoitusta. Se on hyvin haluttua se Koneen säätiön tutkimushankerahoitus ja sitä kautta pystymme tukemaan myös väitöskirjojen ohjaajia. Mutta sellainen, mun käsitys on se, että yliopistollinen tohtorikoulutus on kehittynyt koko ajan parempaan suuntaan tämän tietyn institutionaalisen myötä. Ja sitten se, että siellä tällä hetkellä jo paljon paremmin huolehditaan sekä väitöskirjan tekijöistä että väitöskirjojen ohjaajista. Tavallaan juuri se, että tässäkin meidän täytyy aika paljon seurata sitä tai pitää olla kärryillä siitä, mitä yliopistot tekevät ja miten ne tukevat ohjaajia.

 

Eric: Jos puhutaan, tietysti nyt kun on tämä pitkä virus, koronaviruspandemia ollut päällä ja tiedetään, että sen vaikutukset myös väitöskirjatutkijoiden hyvinvointiin on ollut toki moninaisia, mutta sillä on ollut paljon myös negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Niin jos ajatellaan tuota sun positiota sekä täältä rahoittajan päästä että sitten itse aikanaan sen tien kulkeneena ja sitten toisten ohjaajana ollen, niin onko tässä sellaisia asioita, mitä sä toivoisit nimenomaan tämän hyvinvoinnin näkökulmasta? Onko se sitten mitä yliopistossa voitaisiin tehdä tai yhteiskunnassa laajemmin, että väitöskirjatutkijat voisi paremmin?

 

Kalle: Joo, tässäkin se, mitä me tarjotaan nyt, pyrkii vähän tukemaan sitä väitöskirjan tekijöiden hyvinvointia. Mehän on oltu myös hyvin joustavia rahoituksen suhteen niin kuin juuri käyttöaikojen ja sellaisten kannalta. Me on myönnetty myös, korona-aikana myönnettiin myös tällaisia lyhyehköjä lisärahoituksia juuri säätiön tukemille tutkijoille. Mutta tämä on asia, jossa meidän pitää varmasti miettiä yhä enemmän hyvinvointia yhdessä yliopistojen kanssa. Sitten meillä kuitenkin on pieni organisaatio, meilläkin tulee tavallaan ehkä se hankaluus siinä, että sitten asiantuntemusta ei ole taas sellaisissa hyvinvointiasioissa.

 

Eric: Sanoit tämän vertaismentoroinnin, onko se nimenomaan Koneen säätiön toimintaa vai onko siinä joku laajempi säätiö?

 

Kalle: Se on Koneen säätiön.

 

Eric: Niin sitä mentoroinnin ja vertaismentoroinnin jonkun verran tunnen ja tietysti siinäkin yksi tavoite on nimenomaan se hyvinvoinnin lisääminen tai semmoinen vertaistuen lisääminen. Niin oliko se yksi osasyy, miksi te lähditte siihen nimenomaan tämä hyvinvointi näkökulma vai minkälaisia tausta-ajatuksia siinä vertaismentoroinnin aloittamisessa oli?

 

Kalle: Joo, se oli hyvinvointi näkökulma ja nimenomaan se, että yleensä parannetaan ihmisten mahdollisuuksia tehdä omaa työtään. Mulla on siitä omaa kokemusta siltä ajalta, kun toimin itse yliopiston lehtorina, no siitä tulee jo lähes kymmenen vuotta kun lähdin sieltä. Mutta silloin järjestin kollegoiden kanssa sekä tohtoripiiriä että gradupiiriä, joissa väitöskirjan tekijät pääsi puhumaan keskenään. Ei niinkään tällaisessa seminaarihengessä eli ei niinkään esittelemään sitä tutkimusaihettaan seminaarin tapaan ottaen vastaan kritiikkiä, vaan vähän niin kuin vähemmän muodollisessa hengessä. Tällaiset verkostoitumismahdollisuudet, niitä täytyy, niitä me pidetään hyvin tärkeinä myös täällä säätiössä. Tällaisia erilaisia kohtaamismahdollisuuksia. Nythän me niin kuin muutkin, niin me on siirretty tilaisuuksia paljon verkkoon. Siinä on se hyvä, että kun meillä esimerkiksi näihin tiloihin liittyvät palvelut sijoittuu tänne Helsingin seudulle ja tilaisuudetkin on aiemmin sijoittunut Helsinkiin. Niin nyt meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia huomioida muualla asuvia henkilöitä, että heidän ei aina tarvitse matkustaa tänne, jos he haluavat osallistua tilaisuuksiin.

 

Eric: Me on nyt puhuttu siitä, että mitä Koneen säätiö ja vähän laajemmin muut säätiöt tekee tässä väitöskirjatutkijoiden työn tukena sen rahoituksen lisäksi. Mutta jos pikkasen yritetään katsoa pidemmälle ja mietitään sitä esimerkiksi, mitä just te olette ajatellut tai mitä sä itse toivoisit, että miten tämä säätiöiden rooli nyt kehittyy sitten. Sekä tässä rahoitustoiminnassa siinä, miten väitöskirjatutkimusta rahoitetaan että sitten siinä muussa tuessa, että onko jotain semmoisia asioita, mitä itse haluaisit muuttaa tai tehdä toisin kuin nyt tulevaisuudessa?

 

Kalle: Yksi sellainen kysymys on se, että miten jos verrattaisiin Ruotsia ja Suomea toisiinsa. Tästä mä todella haluaisin saada tietoa, koska Ruotsissahan käytännössä kaikki väitöskirjatekijät on palkka, on siis työsuhteessa yliopistoonsa. Siellä ilmeisesti aiemmin oli jonkinlaisia apurahojakin, varsinkin sellaisille tutkijoille, jotka tekee sitten vähän myöhemmässä työelämävaiheessa väitöskirjaa. Mutta näitä reittejä ei käsittääkseni sitten enää ole tai on tosi vähän eli nyt se, että miten tämä Suomen mallin ja Ruotsin mallin, millai nämä eroaa toisistaan. Kun tässähän on se valtavan suuri kysymys, että yleinen tiedepoliittinen kysymys, miten paljon väitöskirjoja on mielekästä rahoittaa vaikka Suomessa tai Ruotsissa. Niin siinä auttaisi, jos me vähän tiedettäisiin, että miten tämä vaikuttaa tämä malli, jossa tavallaan, siinähän tavallaan julkinen valta määrittelee, että miten paljon niitä väitöskirjoja tulee. Suomessahan kun tieteen yksityinen rahoitus on nyt viime vuosina aika vahvasti noussut, niin sellainen ei ole olemassa sellaista tahoa, joka määrittelisi, että nyt Suomessa tuotetaan näin ja näin paljon väitöskirjoja. Ei ole sellaista keskitettyä keskushallintoa, joka sanoisi sen. Meillä tietysti, eli tämä on sellainen tutkimuskysymys, josta haluaisin saada lisätietoa, mutta jos joku voisi akateemisen tutkimuksen tehdä, niin se olisi tosi hyvä. Meillähän puhutaan paljon siitä, että mikä on säätiöiden rooli esimerkiksi tässä väitöskirjarahoituksen kestossa. Koneen säätiö niin kuin sanoin, tarjoaa sen koko väikkärirahoituksen tai pyrkii tarjoamaan sen loppuun asti. Sitten on esimerkiksi Kordelinin säätiö linja on se, että rahoitus sijoittuu siihen viimeistelyvaiheeseen eli heillä on tällainen selkeä nich, johon rahoitus sijoitetaan. Sitten esimerkiksi Kulttuurirahasto, joka on suuri väitöskirjarahoittaja, niin on alkanut myöntää pidempiä rahoituksia, mutta edelleenkin niitä on vaan pieni osa heidän rahoituksestaan. Tämä on sellainen keskustelu, joka on jatkuvasti käynnissä. Mä kyllä itse ajattelen, että sellaista pidennettyjä rahoituksia tulee yhä enemmän. Ehkä pystyttäisiin tarjoamaan. Meillähän on toki paljon pieniä säätiöitä, jotka rahoittaa ehkä puolen vuoden tai sellaisia muutaman tuhannen euron, antaa sellaisia starttirahoja tai tukirahoituksia. Ja sielläkin voisi ajatella, jos edes sellaisille säätiöille sopisi, että yhdistäisivät voimiaan ja tarjoaisivat sellaista boolirahoitusta väitöskirjan tekijöille. Sitten tämä kansainvälinen yhteistyöhän on koko ajan pohdinnassa ja nyt se on tällä hetkellä, meillä on sota käynnissä tässä lähimaassa ainakin tätä äänitettäessä. Ja se, että miten me tuetaan Euroopan mitassa väitöskirjan tekijöitä, mikä suomalaisten säätiöiden rooli on siinä, niin sekin on kiinnostava kysymys. Meillähän ei ole sellaista säätiöiden tutkimusrahoitusyhteistyö rajojen yli on kuitenkin aika rajallista, siinä on rajoja ja se on asia, jota me ei olla mukana ollenkaan siinä määrin kuin esimerkiksi tällaiset yliopistot tai Suomen Akatemia on mukana kansainvälisissä verkoissa. Koska niitä verkostoja ei yksinkertaisesti vaan ole sillä tavalla. Se mitä, niin eli mä ajattelen, että kyllä yhä useampi alkaa tarjota myös muuta tukea rahan lisäksi, yhä useampi säätiö on ryhtynyt viestimään ja silloinhan, viestintähän ei sitten tarkoita sitä, että kerrotaan kuinka hieno säätiö on, vaan viestintä tarkoittaa säätiöillä jokseenkin aika sitä, että tuodaan esille niitä säätiön rahoittamia henkilöitä ja niitä ryhmiä ja tukijoita ja toimijoita. Eli sellaista tukea on tulossa yhä enemmän. Ja siinä pitää tietysti seurata sitä, että mitä yliopistot tarjoaa. Yliopistotkin tarjoaa viestintätukea ja yliopistot tarjoaa viestintäkoulutuksia, kaikenlaista muuta tukea. Pyritään tekemään asioita pysyen kartalla siitä, että mitä yliopistot tekevät ja myös yhteistyössä yliopistojen kanssa.

 

Eric: Oma perspektiivi tohtorikoulutukseen oli aikaisemmin uraohjaaja ja nyt sitten tässä nykyisessä positiossa ehkä enemmän sieltä työllisyyden seurannan kautta ja sitten tämä ohjauksen yleisten linjojen kautta. Mutta en tiedä miten kauas sen itse näet, mutta jos nyt katsotaan vaikka tätä kymmenen vuoden jaksoa tässä, niin mun tulkinta on kuitenkin se, että sekä yliopistossa tehtävä tohtorin koulutuksen kehittäminen ja reformi että sitten Säätiöiden liikkumiseen, tämmöiseen pidempään, vähän ennakoitavampaan rahoitukseen, että meillä kuitenkin tohtorikoulutus on nyt paremmalla tolalla, kun se oli kymmenen vuotta. Onko tämä reilu arvio?

 

Kalle: Kyllä mun mielestä näin on. Tässä on niin ristiriitaista tämä keskustelu. Tavallaan tuodaan esiin usein sellaista anekdootillista evidenssiä siitä, kuinka jotkut asiat on huonosti ja sitten monet asiat on myös tässä tohtorikoulutuksessa mennyt tosi paljon parempaan suuntaan. Sellaisia asioita ei niinkään ehkä tuoda esiin, koska ne on aika hitaita prosesseja olleet ja kukaan ei voi oikeastaan verrata, koska väitöskirjan tekijänä, tekijät eivät voi verrata tilannetta siihen, minkälaista se oli vaikka 15 – 20 vuotta sitten. Se on kyllä, mutta toki aina kun me kuullaan siitä, miten esimerkiksi apurahalla työskentelevät tutkija on selkeästi epäoikeudenmukaisesti kohdeltu jossain tutkimusinstituutiossa tai yliopistossa, niin kyllähän me siihen yritetään jotenkin puuttua ja tukea sitä väitöskirjan tekijää. Tällaisen, sellainen puhe siitä, että tai no vaikka se, että useinhan tiedeyhteisössä saattaa olla, että tulee tutkijapuolelta sellaista, että suurin osa haluaa vaihtaa alaa tai jotain tällaista. Sitten siellä ei ole niin vaarallista, ylipäänsä ihmisethän haluaa usein vaihtaa ja alaa, mutta sen ei tietenkään pidä johtaa siihen, että hyvät tekijät haluavat vaihtaa alaa, koska heidän tutkimusedellytykset ovat käyneet mahdottomiksi. Tässä, en mä tiedä, mä toivon tietysti parempaa lähitulevaisuutta. No nyt tämä nykyinen sota epäilemättä johtaa jonkunlaiseen taloudelliseen kriisiin taas, mutta sitten sen jälkeen ainakin toivomme jatkuvasti tai uskoisin, että tilanne taas paranee.

 

Eric: Niin ja yhtä aikaan pitäisi voida nähdä asiat, missä on kehitytty ja pystytty parantamaan asioita ja sitten kuitenkin nähdä ne ongelmat niitä kaunistelematta ratkoa ja katsoa niitä. Tämä pitäisi olla yhtä aikaa mahdollista. Itse ainakin toivon, että samanlailla kuin nähdään mitä yliopistoissa on tehty, mitä säätiöt on tehnyt, niin sitten myös silloin kun tulee niitä ongelmia eteen tai me nähdään, että siinä väitöskirjatutkija arjessa tai siinä hyvinvoinnissa tai siinä ohjauksessa on puuttumista, että niistä sitten myös uskalletaan puhua avoimesti. Nämä  on molemmat tärkeitä näkökulmia. Kiitos tosi paljon Kalle, kun tulit vieraaksi ja toit tätä säätiön näkökulmaa ja säätiöiden tuen näkökulmaa tähän väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien arkeen. Mun podcastin lopussa kysyn aina vieraalta lukuvinkkiä kuulijoille, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä, sekin on ok. Onko sulla Kalle minkälainen lukuvinkki tänään?

 

Kalle: Esimerkiksi tällainen kirja, joka ilmestyi viime tai toissa vuonna, jonka nimi on Tutkiva mielikuvitus. Se on Sanna Ryynäsen ja Anni Rannikon toimittama kokoelma, hyvin kiinnostava ja mun mielestä inspiroiva. Erityisesti se on suunnattu ikään kuin tai siinä alaotsikossa puhutaan yhteiskuntatieteistä, mutta se sopii mun mielestä kyllä kaikille, jotka tutkii varsinkin nykyajan ilmiöitä ihmistieteissä. Sellainen lukuvinkki.

 

Eric: Kiitos Kalle kun tulit vieraaksi.

 

Kalle: Kiitos.

13. Väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Professori Kirsi Pyhältö

Millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus? Missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta? Mitä tiedämme tutkimuksen perusteella väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Minkälaista on hyvä ja vaikuttava ohjaus tohtorikoulutuksessa? Miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin?

Jakson vieraana on Kirsi Pyhältö.

Kirsi Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa, HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijakoulun (HYMYn) johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 13. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Jakson vieraana on professori Kirsi Pyhältö Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta, HYPE:stä.

Jakson kesto 75  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 7.4.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Kirsi Pyhältö. Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulu HYMY:n johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta. Tervetuloa mukaan, Kirsi!

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kivaa olla täällä.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään Kirsin kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta. Käsitellään myös miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin.

 

Aloitetaas, Kirsi, ihan perusteista. Mitä asioita pitäis erityisesti huomioida kun puhutaan tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Miten tohtorikoulutus ja sen aikana saatu ohjaus eroaa perustutkinto-opiskelusta ja sen aikana saadusta ohjauksesta?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Varmaan semmonen peruslähtökohta tossa on se, että kun puhutaan tohtorikoulutuksesta, niin verrattuna perustutkintokoulutukseen tohtorikoulutuksen yksi ydintavoitteista on uuden tiedon luominen. Tavallaan mennään sinne missä ei olla vielä oltu tutkimuksen keinoin ja sitä kautta rakennetaan jotain uutta. Toisaalta tohtorikoulutushan on ensisijaisesti tutkijan koulutusta. Tässä mielessä kun miettii sen koulutuksen tavoitteita, jossa yhtäällä se tavoite on uuden tiedon luominen ja toisaalta tutkijoiden kouluttaminen. Se eroaa tässä suhteessa perustutkinto-opetuksesta.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkintokoulutukseen, tohtorikoulutushan ei ole kurssimuotoista ensisijaisesti. Jos katotaan tohtoritutkinnon kokonaisuutta, niin siinähän on vain 40 opintopistettä kursseja ja ne kurssitkin jotka siihen tohtoritutkintoon kuuluu perustuvat henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan. Niistä merkittävä osa voi olla esimerkiksi sitä että osallistutaan johonkin kesäkouluun tai tieteelliseen konferenssiin ja tän tyyppisiin. Eli tavallaan se kurssikokonaisuus joka on pieni osa tohtorin tutkintoa, se on henkilökohtaisesti rakennettu ja sen tehtävä on tukea sitä väitöskirjatutkimusprosessia ensisijaisesti. Suurin osa siitä tutkinnosta on sen väitöskirjatutkimuksen tekemistä.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkinto-opintoihin, se on ohjaussuhde on huomattavan pitkä. Eli väitöskirjan ohjaajan tai ohjaajien ja sen väitöskirjatutkijan ohjaussuhde tyypillisesti on 5-6 vuotta, jos mietitään mikä on keskimääräinen aika joka väitöskirjan tekemiseen kuluu. Sitä kautta verrattuna perustutkinto-opiskeluun ja (-) [0:04:12] ohjaukseen, yksikään ohjaussuhde ei ole näin pitkä tai intensiivinen sen lisäksi, että sen ohjaussuhteen ensisijaiset tavoitteet on nää.

 

Toki siinä on myös yhteneväisiä piirteitä siinä mielessä, että tieteellisen asiantuntijuuden, tutkijan osaamisen oppimisprosessin ohjaamisessa on uraohjauksen piirteitä myöskin. Eli siellä on tiettyjä tämmösiä samankaltaisuuksia, että ei se täysin erilaista ole, mutta kyllä siinä on monia omaleimaisia tunnuspiirteitä verrattuna perustutkinto-opiskelun osana tapahtuvaan ohjaukseen.

 

Tässä on ehkä myöskin tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana siltä osin aika isoakin muutosta. Aikaisemminhan tohtoritutkinnon suorittaneista aika merkittävä osa työllistyi tutkimusinstituutioihin tai yliopistoon. Nyt meillä on hyvin nähtävissä tämmönen globaali ja yleinen trendi, jossa yhä enemmän tohtorit työllistyy yliopiston ulkopuoliseen työelämään. Jolloin kysymys siitä mikä on osaamisen (-) [0:05:42] jota tarvitaan sekä yliopiston sisällä että yliopiston ulkopuolella, on ikään kuin laajentunut se keskustelu verrattuna aiempaan.

 

Ehkä tosta tulokulmasta, toki on siis, jos miettii yliopiston ulkopuolista tohtoreitten työelämää, niin siellä on myöskin uudenlaisia osaamishaasteita. Vaikkapa markkinointiin ja bisnestaitoihin liittyvää. Mutta sitten aika isolta osalta mä näkisin, että kyse on siitä että meidän väitöskirjatutkijat oman väitöskirjaprosessinsa aikana oppii todella laaja-alaisesti monenlaisia asioita. Mutta kysymys on se, että kuinka hyvin he osaa sanallistaa sitä osaamista sellaisella tavalla että yliopiston ulkopuolinen työnantaja tunnistaa osaamisen ja tunnistaa mahdollisuuden hyödyntää sitä. Tässä on ehkä syytä vielä sanoa se, että aika paljonhan on julkista keskustelua käyty siitä, tavallaan esitetty huoli siitä että onko meillä paljon työttömiä tohtoreita. Jos me katotaan tilastoja, niin ei meillä ole. Eli tohtorit edelleen työllistyy tosi hyvin, mutta akateemisille urille tyypillisesti, varsinkin yliopistourapoluilla. Se tyypillinen urapolkuhan on sirpaleinen. Sellaiset urapolut ovat harvinaisia, että sitten kun mä väittelin tohtoriksi, niin sitten mä suoraan saisin vaikka Post docin, josta mä suoraan saisin vakituisen yliopiston lehtoraatin, yliopistotutkijan tai ensimmäisen vaiheen tenureprofessuurin. Yleensä se urapolku on enemmän tai vähemmän pätkittäinen ja arvaamaton. Ikään kuin tämmöset linjakkaammat tai jotka eivät ole pätkittäisiä, niin ne löytyy enemmän juuri sen akateemisen maailman ulkopuolelta. Tietenkin meidän tohtorit aika paljon myöskin työllistyy sitä kautta, että he saattavat perustaa omia toiminimiä tai yrityksiä. Se on myöskin yksi ehkä vähän tuoreempi tohtoreitten työllistymisen muoto.

 

Näin ollen jos miettii tän pitkän alustuksen kautta, palaa tavallaan siihen ohjaukseen. Väitöskirjatutkimusprosessin ohjaus kohdistuu ensisijaisesti siihen miten tutkimusprosessissa ohjaaja voi tukea häntä siinä uuden tiedon luomisessa. Miten hän voi olla yhdessä luomassa sitä uutta tietoa ja myöskin tukea oppimisprosessia, jonka seurauksena väitöskirjatutkija pikku hiljaa oppii tekemään tätä yhä itsenäisemmin ja itsenäisemmin, sitten myöskin sen tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen prosessissa.

 

Ohjaus myöskin siinä väikkäritutkimusprosessissa, siel on tieteenalakohtaisia eroja sen suhteen miten se on orkestroitu. Tyypillisesti esimerkiksi humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla on ollut vahvempi traditio siitä, että ohjaus enemmän kisälli-oppipoikamuotoista ohjausta kahden välisessä suhteessa, tai kolmen välisessä suhteessa jos ohjaajia on useampi. Kun taas vaikka lääketieteessä se on ollut tyypillisempää, että tehdään tutkimusryhmissä. Toisaalta myöskin se malli tutkimusryhmässä työskentelyssä ohjauksessa on aika usein ollut tää kisälli-oppipoika, mut se on ollut ryhmämuotoista. Mut nyt on selkeästi nähtävissä sen tyyppinen kehitys, vaikka Helsingin yliopistossa, ollaan siirrytty yhä enemmän tutkimusryhmissä työskentelemiseen myöskin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Myöskin väitöskirjamuodossa näkyy muutos. Meillähän tällä hetkellä suurin osa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoista tekee artikkelimuotoista väitöskirjaa, että vähemmistö tekee monografiaa. Molemmat on totta kai täysin legitiimejä tapoja tehdä, mutta siinä näkyy tän tyyppinen kehitys myöskin.

 

Yks mikä meillä tietenkin on, meidän väikkäriohjaajathan on aika hyvin valmistautuneet. Heillä on aika hyvät valmiudet tutkimusprosessien ohjaamiseen ja myöskin tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen ohjaamiseen. Mut se missä me tietenkin kohdataan enemmän haasteita, johtuen siitä että meidän väitöskirjaohjaajien osalta, suurimmalla osallahan meistä, meidän työkokemuksemme on yliopiston sisällä. Tavallaan me ollaan tehty meidän työura yliopistolla, niin sen suhteen on ehkä tämmönen (-) [0:12:22] tai epäsuhta ja missä me ollaan aika ison haasteen edessä. Kun näistä tuoreista tohtoreista suurin osa menee töihin jonnekin muualle kuin yliopistoon, niin silloin tietenkin herää kysymys, että mitkä on meidän valmiudet ohjata heitä sellaiseen työelämään josta meidän kokemuksemme on vähäinen tai voi olla et meil ei oo laisinkaan ulkopuolista kokemusta. Se on ehkä tämmönen viimeisten vuosikymmenten aikana noussut haaste.

 

Mut siinä mä ehkä ajattelen niin, että esimerkiksi meillä Helsingin yliopistolla on ihan fantastinen voimavara jota me ehkä vähän alihyödynnetään eli meidän tohtorialumnit, jotka työskentelee yliopiston ulkopuolella. Tää esimerkiksi voi olla meidän kannalta keskeinen resurssi tossa suhteessa.

 

ERIC CARVER: Pitkään uraohjaajana työskentelin, myös tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden kanssa ja kun uraseurantoja ja tohtoriuraseurantoja on pyörittänyt pitkään, niin tässä keskeistä on nimenomaan se että ei kai tohtorikoulutuksessa niinkään se ongelma ole se, että tieteellinen tutkijan koulutus ei toimisi, vaan nimenomaan mitä muuta tulevaisuuden ja urasuunnittelun tuessa,  et missä määrin. Tietysti urapalvelut tekee sitä työtä, alumniyhteydet tukee sitä, tutkimusyhteistyö yliopiston ja muiden toimijoiden välillä, semmoset rahoitusmuodot esimerkiksi jotka on tukenut sitä matalan kynnyksen verkottumista, niin siinä on paljon asioita missä tavallaan se maailma avautuu sen prosessin-

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja se mikä myöskin ihan peruslähtökohtana on tärkeä ja missä on tutkimuksenkin perusteella havaittu se, että se on usein haaste. Ihan sen väikkäritutkimusprosessin alusta lähtien, sen miettiminen et mitä mä haluaisin tehä isona. Eli tavallaan kysymys siitä, että mitä on ne mun mahdollisuudet, tulevaisuuden työurat, mitä mä haluaisin tehdä ja missä sen tekeminen on mahdollista. Senhän ei tarvii olla selvä itselle heti aluksi, vaan se on enemmän prosessi. Kun se rupee itselle hahmottuman, et okei tän kaltaista työtä mä haluaisin tehdä ja ehkä näissä paikoissa se vois olla mahdollista, niin sitten on hirveän tärkeä kysymys se, että okei mitä mun täytyy tehä tänään, jotta mä voin vaikka 6 vuoden päästä tehä sitä työtä jota mä haluan tehä.

 

Tää kysymys usein spontaanisti viriää väitöskirjatutkijoissa yllättävän myöhään, mikäli sitä prosessia ei tietoisesti ja tavoitteellisesti tueta. Sen väitöskirjatutkimusohjaamisen näkökulmasta tää on ohjaajien kannalta semmonen helpottava ja hyvä uutinen, et sillä ohjaajalla ei tarvii olla vastausta tähän kysymykseen. Mutta hän voi olla virittämässä tätä tärkeää kysymystä ja tätä tärkeää pohdintaa siitä, mistä on osoitettu ihan tutkitusti olevan hyötyä sen myöhemmän uran näkökulmasta.

 

ERIC CARVER: En tiedä mitä metaforia itse käytät väitöskirjatutkimuksen polulla, mutta mitä on itse kuullut vaikka tohtoriurakurssilla näistä alumnitarinoista, niin vuorikiipeilystä puhutaan, Atlantin yli yksin lentokoneella lentäminen [naurahtaa], se oli ehkä vähän vaikea kielikuva. Se on intensiivistä, niin miten luoda se tila sen sisälle siihen, että välillä pysähdyttäis miettimään, että okei tää on nyt tätä huippu-urheilua, mutta mitäs sitten sen jälkeen. Se että siinä tuettais, se on varmaan aika tärkeää?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja myöskin se, että väikkärin tekeminen, noi metaforat mitä sä tossa käytit, noi on hyvin tuttuja myöskin tutkimuksen kentältä. Tavallaan siis tohtorikoulutuksen tutkimus tunnistaa hyvin nämä ilmiöt. Vaikka se kuulostaa äärimmäiseltä, niin näyttää pitävän äärimmäisen hyvin myös paikkansa. Tavallaan sen tutkimuksen tekeminenhän on äärilaji. Se on kuin extreme-urheilua siinä mielessä, että mennään sinne missä vielä kukaan muu ei oo aikaisemmin käynyt. Eli tavallaan tää tutkimusmatkailu, vaikka se iso osa siitä tapahtuukin yliopistolla tai omassa päässä siellä kotisohvalla, niin silti siinä on kyse itsensä ylittämisestä. Siinä on kyse muustakin kuin itsensä ylittämisestä, siinähän pyritään siihen että ylitetään tavallaan myöskin sen tiedeyhteisön kollektiivisen ymmärryksen rajoja, vaikkakin siltä pieneltä osaltaan. Väikkärin funktiohan on luoda jotain uutta, se on ihan eksplisiittisesti väitöskirjatutkimuksen tavoitteeksi.

 

Sit kun sä oot sellaisessa työprosessissa, niin se itsensä ylittäminen on ihan fantastista, mut se tekee myös kipeetä. Se tekee myöskin tästä prosessista ja väitöskirjatutkimuksen tekemisestä tietyllä tavalla emotionaalisesti haavoittuvaista. Eli tavallaan pelkästään se tiedollinen tuki, se että jeesataan siinä et hei tämmösin menetelmin, tuunataan kysymyksen asettelua, tämmönen tutkimusasetelma tai tän tyyppinen kirjallisuus, se on usein riittämätöntä silleen, että ihminen pystyy ylittämään itsensä.

 

Se kaipaa myöskin emotionaalista tukea. Rohkaisua, kun väitöskirjatutkijalla tulee se hetki, että tästä ei tuu mitään, mistään ei tuu mitään ja musta ei tuu yhtään mitään. Ikään kuin myös se emotionaalinen ajattelu siinä tilanteessa. Tai kun sieltä tulee, vaikka jos tekee artikkeliväitöskirjaa, niin siitä ensimmäisestä artikkelista tulee ne review-palautteet ja ne on brutaalit. Siinä semmonen normalisointi, että hei tää on ihan tavallista, tää tapahtuu kaikille, tää tapahtuu myös sille proffalle. Vaikka ne (-) [0:19:54] jotka sieltä voi tulla ja useimmiten tuleekin jos käy hyvä tuuri, et tää on hyvä uutinen ja tää käy kaikille, tää on normaalia, nyt tää on se toimintatapa jolla me lähetään fiksaan tätä. Ensin voi vähän aikaa potkiskella pikkukiviä siellä lenkillä ja sitten ryhdytään hommiin. Tän kaltaisen tuen tarjoaminen myös on tosi oleellisesta väikkäritutkimusprosessissa, jotta jaksetaan itsensä ylittämisen polulla. Varsinkin kun se on siis pitkäkestoinen. Täytyy muistaa, ettei se oo vain tämmönen yksi ääriponnistus, sitä prosessia painellaan 5, 6 vuotta.

 

ERIC CARVER: Niin, jos aatellaan olympialaisia, on 4 vuotta. On vieläkin pidempi sitten keskimäärin.

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Meillähän tavoiteaikahan on 4 vuotta, mut meillä edelleen on tavallaan se, että todellisuus on siellä 5, 6 vuoden väliin.

ERIC CARVER: Niin kuin juonnossa sanoin, sä oot pitkään tutkinut tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia. Mitä me tiedetään tutkimuksen perusteella siitä mitä on hyvä ja vaikuttava ohjaus ja mitä edellytyksiä se tarvii et se toteutuu?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Jos miettii tohtorikoulutuksen tutkimusta ylipäätänsä, joka on yllättävän nuori alue. Silloin kun mä aloittelin ite 2006 tohtorikoulutuksen tutkimusta, niin oikeastaan yks niistä syistä minkä takia mä innostuin tästä tutkimusalueesta liittyi siihen kun mä tein tiettyjä kirjallisuushakuja liittyen tähän tematiikkaan. Sit mä olin silleen, että nyt mä en osaakaan tehä kirjallisuushakuja, kun mä en oikein löydä empiiristä tutkimusta tai mä löydän tosi vähän. Itse asiassa kun yritin uudestaan ja uudestaan ja tsekkasin kollegoilta, että ihan oikeesti, painanks mä jotain väärää nappii [nauraa] kun mä en löydä näitä. Pikku hiljaa rupes hahmottuu, että ihan oikeesti empiiristä tutkimusta on vähän. Se oli mulle alkusysäys. Tänä päivänä kun kattoo, vaikka se on suhteellisen tuore tutkimusalue, niin merkittävin osa sen tutkimusalueen tutkimuksesta itse asiassa kohdistuu ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjatutkijoiden kokemuksiin ohjauksesta eri tulokulmasta.

 

Sen alueen tutkimuksen pohjalta ikään kuin kokoavasti oikeastaan voitais todeta mitä me tiedetään siitä mikä on vaikuttavaa ja hyvää ohjausta. Täs haluaisin ehkä tarkennuksen sanoa sen, että kun puhutaan vaikuttavasta ja hyvästä ohjauksesta, niin meidän pitää aina miettiä mikä on se kriteeri millä me väitetään, et joku on jonkinlaista. Kun mä kohtaa niitä asioita, joista mä uskaltaisin väittää että on hyvää ja vaikuttavaa ohjausta, niin mä käytän siinä kriteerinä esimerkinä sitä minkälaisten ohjauksen elementtien tai aktiviteettien on havaittu olevan yhteydessä vähäisempään pahoinvointiin tai lisääntyneeseen hyvinvointiin, minkä on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi väitöskirjaprosessin etenemiseen, minkä on todettu olevan yhteydessä pienempään keskeyttämisriskiin, minkä on todettu olevan yhteydessä että se etenee tavoiteajassa. Mä tarkoitan paitsi sitä 4 vuotta, niin ensisijaisesti sitä tavoiteaikaa minkä yksilöllisesti kukin sille prosessille on asettanut. Tavoiteaika vaihtelee aika paljon sen mukaan teeks sä osa-aikaisesti vai teeks sä täysäiväisesti, mikä on ikään kuin se polku jolla sä teet. Ja ylipäänsä siihen positiiviseen jatko-opintokokonaisuuteen, tyytyväisyys ohjaukseen, tyyväisyys jatko-opintojen kokonaisuuteen. Näitä mä käytän kriteerinä sille, että miksi mä väitän että nämä asiat näyttäytyy ohjauksen näkökulmasta laadukkaana.

 

Se mitä me ollaan tän alueen tutkimuksen pohjalta opittu. Yksi tekijä joka näyttäis olevan yhteydessä näihin positiivisiin väitöskirjatutkimusprosessiin liittyviin tekijöihin on se, että on tärkeää että sekä ohjaaja että väitöskirjatutkija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. Tää ehkä kuulostaa meillä suomalaisessa (systeemissä) [0:25:25] jotenkin itsestään selvyydeltä. Mut jos me katsotaan kansainvälisesti miten tohtorikoulutus on orkestroitu, niin se ei ole itsestään selvää, että ohjaaja ja opiskelija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. On myöskin järjestelmiä, joissa instituutio hyväksyy jatko-opiskelijaksi ja sitten sinulle osoitetaan ohjaaja. Mahdollisuus yhdessä sopia siitä, et hei me ollaan lähdössä pitkään yhteiseen työskentelyyn, lähetäänks me siihen, sillä näyttää olevan merkitystä sen prosessin sujumisen näkökulmasta.

 

Sit on myöskin näyttöä siitä, että useampi ohjauksen lähde, toisin sanoen useamman ohjaajan malli on väitöskirjatutkimusprosessin etenemisen näkökulmasta voimavara. Tätä on selitetty sillä, kun meillä jokaisella on nämä meidän oman osaamisen rajat, niin se että on useampi ohjaaja, silloin on useampi tuen lähde ja on ikään kuin laveampi asiantuntijuuspooli josta voi ammentaa eri tarkoituksiin. Myöskin siitä näkökulmasta sitä on selitetty, tätä positiivista efektiä, että silloin myöskin ohjaajat voivat saada parhaimmillaan, siis täydentää toistensa osaamista ja se ohjauskuorma on laveammilla harteilla. Silloin myöskään yhdestä ihmisestä ei tarvitse riittää kaikkeen. Mut tässä tietenkin tulee se, että tän (-) [0:27:09] että useamman ohjaajan malli on voimavara, se edellyttää sitä että ohjaajien välinen yhteistyö ja asioista sopiminen toimii. Luonnollisesti sitten, jos ohjaajilla on vaikeita jännitteitä, niin se kääntyy negatiiviseksi väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta eikä positiiviseksi.

On myöskin osoitettu, että ohjauksen säännöllisyydellä on väliä. Eli tavallaan se ohjauksen määrä. Ihan konkreettisesti näyttää siltä, että positiivisen efektin raja-arvo näyttää olevan, riippuen vähän tutkimuksesta, keskimäärin vähintään kerran kuussa. Jos sä saat ohjausta, niin se näyttää olevan yhteydessä paitsi etenemiseen, niin myöskin tyytyväisyyteen ja väitöskirjatutkijan hyvinvointiin.

Myöskin kauhean tämmösillä simppeleillä asioilla näyttää olevan iso merkitys väitöskirjatutkijoitten kokemana. Se että ohjausta on saatavilla, ohjaaja on sitoutunut ohjaukseen. Kun on sovittu siitä vaikka että on ohjauspalaveri, ohjaaja on valmistautunut ja hän ei samanaikaisesti tee jotain muuta. Tästä käytetään, supervisor commitment, se ilmenee kirjallisuudessa tämmösen otsikon alla. Käytännössä se pitää tän kaltaisia aktiviteetteja sisällään, vastaa sähköposteihin. Tässä mä aattelen, että tää on ohjaajan kannalta kauhean hyvä uutinen, että hyvin simppeleillä asioilla näyttää olevan aika iso efekti. Ei tarvii olla mikään renesanssi-ihminen, mut jos pitää perusjutuista kiinni, niin sillä on jo iso positiviinen efekti.

Myöskin tutkimus on osoittanut, että yhteisistä toimintatavoista sopimisella näyttää olevan väliä. Eli sovitaan miten me tehään yhdessä duunia. Voi olla hyvin erilaisiakin käytäntöjä, mutta se yhdessä sopiminen näyttäis olevan tärkeää. Se efekti mikä siitä tulee on se, että kun meillä ihmisillähän on aina odotuksia suhteessa toisiimme ja varsinkin jos me työskennellään intensiivisesti yhdessä, ja jos me ei keskustella odotuksista, niin todennäköisyys sille että odotukset ei kohtaa rupeaa kasvamaan. Kaikkihan me haluttais, että toinen ihminen ymmärtää meitä ilman et meidän tarvii kertoa ihan hirveesti, et sil ois joku kristallipallo. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Se että neuvotellaan siitä miten me tehään yhdessä duunia, se ennalta ehkäisee ei-kohtaamattomista odotuksista johtuvia jännitteitä. Tän prosessin kuluessahan totta kai me ihmiset muututaan ja se mitä me tehään muuttuu, niin myöskin odotukset muuttuu. Tästä ois hyvä neuvotella neuvotella säännöllisesti: tehäänks me näin nyt vai tehäänks me noin? Ne voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita.

Vaikkapa siitä sopiminen, että kun meillä on ollut ohjaustapaaminen, niin se väitöskirjatutkija laittaa muutaman ranskalaisen viivan siitä mistä me sovittiin ja mitä hän tekee seuraavaks. Siit on kolmenlainen hyöty. Se ikään kuin pakottaa ja haastaa sen väitöskirjatutkijan summaamaan mikä oli se ydin meidän tapaamisessa ja sitä kautta jäsentämään omaa työskentelyänsä ja oman työskentelyn tavoitteita. Kun koskaan lähetetty viesti ei oo sama kuin vastaanotettu viesti, niin se mahdollistaa sen, että jos se mistä ohjaajan mielestä sovittiin onkin eri asia kuin mistä hän saa viestin, niin sitten on mahdollisuus fiksata että en mä tota tarkoittanut, vaan mä tarkoitin tätä, jolloin toinen ei työskentele kolmee viikkoo tiettyyn suuntaan ja sitten todeta, että ei se näin mennytkään. Tietenkin myöskin se kun ohjaajatkin on ihmisiä, niin heil on erittäin hyvä jos sähköpostissa on muistin virkistys. Eli he voivat palata myöskin itse siihen. Tai esimerkiksi sopia jostakin sellaisesta, että väitöskirjan ohjattavan velvollisuutena on kertoa milloin hän tarvii ohjausta. Tai että kun on sovittu ohjaamistapaamisesta, niin vaikka 3, 4 päivää ennen pitää lähettää jotain. Joskus se voi olla käsikirjoitus, kysymys, vaan että olen jumissa, voidaanko miettiä tätä. Tän tyyppisistä yhteisen työskentelyn pelisäännöistä on hyvä sopia ja ihan myöskin konkretiasta liittyen vaikkapa tutkimuksen tekemiseen, että tulisi mahdollisimman vähän epämiellyttäviä yllätyksiä vaikkapa liittyen yhteiskirjoittamiseen tai ketkä on mukana vaikka jossain artikkelissa ja millä kriteereillä he ovat mukana, kuka tekee mitäkin-kaltaisia juttuja. Tämmösten asioitten on todettu olevan yhteydessä siihen, että asiat menee todennäköisemmin paremmin kuin huonommin.

Toi mistä mä ehkä jo aiemmin mainitsin liittyen siihen emotionaaliseen tukeen ja tiedolliseen tukeen. Ja se tiedollinen tukihan on konkreetteja neuvoja, yhdessä miettimistä, miten me ratkaistaan palautteen antamista vaikkapa käsikirjoituksesta tai tutkimusuunnitelmasta, erilaisten tutkimus-designien miettimistä, miten me ratkaistaan tämmönen, miten saadaan vaikka relevantti otos meidän tutkimukseen tai mitä se milloinkin on. Mut sit myöskin just tää emotionaalinen tuki eli kannustus, rohkaiseminen, sen väikkäritutkijan oman toimijuuden ja aktiivisen ongelmanratkaisun tuke-, emotionaalinen tukeminen. Tänkin on havaittu olevan yhteydessä siihen, et menee paremmin.

Kiinnostavaa on, että rahoituksestahan ja tän tyyppisistä reunaehdoista käydään tosi paljon keskustelua ja niillä on merkitystä. Mutta ne ei samalla tavalla painotu silloin kun on tutkittu sitä mitä hyvä ohjaus on. Ohjaajat ehkä osittain, kun puhutaan hyvästä ohjauksesta, nostaa tätä ulottuvuutta enemmän esiin kuin väitöskirjatutkijat. Tää ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myöskin niillä välineellisillä tekijöillä olis iso merkitys väikkäritutkimuksen tekemisessä. Se että on pääsy, että on rahoitusta, se ohjaaja kirjoittaa vaikkapa suosituksia tai että on pääsy tiedeyhteisön yhteisiin resursseihin. Tän tyyppisillä asioilla on myöskin merkitystä, mutta erityisest painottuu just nää tiedollisen ja emotionaalisen tuen muodot.

On näyttöä myöskin siitä, että väitöskirjatutkijan verkostoitumista akateemiseen yhteisöön, on se sitten paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, on merkitystä. Erityisesti se, että väitöskirjatutkijalle rakentuu kokemus siitä että hän kuuluu, hän pääsee osalliseksi siihen yhteisöön. Kun mä puhun yhteisöstä, niin tää yhteisöhän voi olla erilaisia asioita. Jossain tapauksessa se on tutkimusryhmä, jossain toisessa tapauksessa se voi olla vaikkapa samalla käytävällä työpisteen omaavien kahviryhmä tai se voi olla tutkimusseminaari. Mut joku jengi, joku tiedejengi johon (–) [0:36:51] kokemus, et hei mä kuulun tähän. Sillä näyttää olevan merkitystä.

Tässä on ehkä syytä korostaa sitä, että on myöskin tutkimusnäyttöä siitä, et vaikka sä tekisit ikään kuin rakenteellisesti tutkimusryhmässä, niin näyttää siltä, et se helpottaa kuulumisen kokemuksen rakentumista, mutta se ei takaa sitä. Tällaisia prosesseja me voidaan helpottaa rakenteellisilla seikoilla, mutta me ei voida taata. Prosessit vaatii prosessivaivaa. Ohjaajilla on merkittävä rooli sen tiedeyhteisön jäsenyyden väyläämisessä. Esimerkiksi siinä, että jos mä oon tutkimusryhmän johtaja, niin miten mä rakennan niitä työprosesseja kun meille tulee uusi ihminen, miten hänestä tulee osa meidän jengiä, onks jotain sellaisia tukirakenteita. Ja se on myöskin ohjauksen kysymys. Miten mä orkestroin vaikkapa sitä vertaisvuorovaikutusta mun tutkimusseminaarissa, meidän yksikössä tai mun tutkimusryhmässä. Sillä näyttää myöskin olevan vahva positiivinen efekti, ihan myöskin työllistymiseen asti. Sekä ohjaajan että tutkijayhteisön ja tutkijaverkostoilla, sillä näyttää olevan yhteys siihen miten monipuolisia ne uravaihtoehdot ovat tohtoritutkinnon suorittamisen jälkeen ja kuinka nopeaa työllistyminen on. Sillä on sellaisiakin efektejä, jotka ulottuu (yli) [0:38:51] väitöskirjatutkimusprosessin.

Sit on myöskin näyttöä siitä, että jaettu ymmärrys väitöskirjatutkimuskirjaprosessin ongelmista tai haasteista ja toisaalta myöskin voimavaratekijöistä ohjaajien ja väitöskirjatutkijan välillä näyttää olevan yhteydessä myöskin positiiviseen kokemukseen väikkärin tekemisestä. Näitä on aika paljon, sellaisia tekijöitä joita on tunnistettu, et niillä on plusmerkkisesti väliä sen väikkärin etenemisen ja edelleen myöskin hyvinvoinnin näkökulmasta. Ehkä tohon vois viel sanoa sen, että on välillisesti havaittu myöskin se että tämmönen instituutionaalinen tuki, esimerkiks urapalveluitten saatavuus tai se että on olemassa selkeä ohjeistus sille mitkä on ohjaajan tehtävät tai mitkä on odotukset jotka kohdistuu väitöskirjatutkijan velvollisuuksiin, niin sil näyttäis olevan positiivinen vaikutus väikkäritutkimusprosessin etenemiseen.

Myöskin on, vaikkakin se on alue jota on tutkittu selkeästi vähemmän, mut on olemassa näyttöä myöskin siitä, et [hakee sanoja] ohjaajakoulutuksella ja tällä mä nyt tarkoitan sitä et se ei oo pelkästään tällainen muodollinen (kurssikoulutus) [0:41:23], vaan myös ammatillisen ohjaajana kehittymisen aktiviteetit, on se sit vaikka et ohjaajat keskenään keskustelee tai juttelee vaikka mun ohjattavan kanssa, tai luen jotain kirjallisuutta liittyen ohjaukseen. Näil näyttäis olevan myöskin positiivisia efektejä väitöskirjan ohjauksen ja sitä kautta sen väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta.

ERIC CARVER: Kiitos, Kirsi. Täs oli pitkä lista. Äkkiseltään vois ajatella, että no onpas se vaikeaa. Mutta jos mä kuulin oikein, aika pitkälle on kyse nimenomaan siitä miten yhteistyösuhde, vastavuoroinen, avoin ja selkeä ja sitä myös ylläpidetään ja hoidetaan. Jos ennakoivasti kun se prosessi etenee pystytään ottaa puheeks ja on semmonen tila keskustelulle miten se yhteistyösuhde rakentuu, et se on tosi tärkeää.

Sä sanoit yhteisöllisyydestä ja jengiin kuulumisen tärkeydestä, niin siitä rakentelen siltaa seuraavaan kysymykseen, joka liittyy tähän korona-

KIRSI PYHÄLTÖ: Hei, saanks mä sanoa vielä yhen jutun-

ERIC CARVER: Joo.

KIRSI PYHÄLTÖ: -koska tos edellisessä kysymyksessä, jos mä oikein muistan, sä kysyit myös edellytyksistä. Tähän mä haluaisin sanoa ehkä sellaisen, että se että hyvä ohjaus mahdollistuu, niin se tarkoittaa myös sen ohjaajan työn näkökulmasta sitä, että hänellä täytyy olla edellytyksiä hänen työssään tehdä hänen ohjaajantyönsä hyvin. Täs meil on ehkä osittain kehittämisen paikka tohtorin koulutuksessa. Ensinnäkin on tosi tärkeää, että tää ohjaustyö, joka on intensiivistä, vie aikaa ja syö resurssii, niin se oikeesti tunnistetaan ja tunnustetaan osana akateemista työtä, että se ei oo harrastus, se on ihan ytimessä meidän yliopiston toiminnan näkökulmasta. Se tarkoittaa myöskin sitä, että ohjattavien määrän täytyy olla sopiva. Se mikä on sopiva on yksilöllistä vaihtelua. Mutta se että ohjattavia ei ole liian vähän tai heitä ei liian paljon on tärkeää, koska kaikilla on vain rajallinen resurssi tehä tätä duunia.

Sitten myöskin se, että meihin ohjaajiin, me ollaan oman tutkimusalamme erityisasiantuntijoita. Mutta se ei tarkoita automaattisesti sitä, että me ollaan ohjauksen asiantuntijoita. Silloin se vaatimus sillä perusteella, että mä oon vaikka huippu fyysikko, et mun pitäis sen prosessin sivutuotteena (-) [0:44:45] tietää vaikkapa minkälaiset ohjauskäytännöt toimii. Se on kohtuuton vaatimus sille ohjaajalle ja sen takia täytyy olla yliopistossa rakennettu tukiresursseja ohjaajille sen suhteen, että mistä ne hyvät käytännöt, hyvät tutkimusperustaiset käytännöt sille mitä kannattaa tehä, koska uskallan väittää, että lähes kaikkien ohjaajien intressissä on se, että heidän väitöskirjatutkijansa väittelevät, ne saa sen tutkimuksen, ne pystyy luomaan sen uuden tiedon, ne saa sen tutkintonsa tehtyä, sen kokemus on mieluummin positiivinen kuin negatiivinen ja he työllistyy, jolloin se intressi on ikään kuin olemassa, mutta välttämättä ne keinot eivät ole, että niitä enemmän tai vähemmän haetaan sen oman kokemuksen pohjalta. Joko niin, että jos mun oma kokemus oli hyvä, niin mä pyrin mahdollistaan toiselle samankaltaisen ja jos mun oma kokemus oli kaamea, niin sit mä kattelen vähän sivuille ja mietin, et ainakaan sitä mitä mulle tapahtui en halua toistaa. Tän halusin vielä tohon edelliseen sanoa, ettei se jää vaan tämmöseks vaatimuslistaksi ohjaajalle, vaan täytyy aina miettiä siitä näkökulmasta, et mikä on hänen työnsä tekemisen edellytykset.

 

ERIC CARVER: Joo, ja tää on tietysti tärkeä meillä kaikissa ohjaustehtävissä ja ohjausprosesseissa. Silloin kun me oletetaan tai työtehtävään kuuluu jonkunlaisia ohjausrooleja, että siihen on rakennettu tuki, sitä osaamista voi kehittää. Ei ajatella, että nyt vaan uimalla oppii uimaan [naurahtaa], tavallaan onhan se niinkin, mutta kun ollaan koulutusorganisaatio ja siinä ihan hyvä, niin silloin mun mielestä pitäis tää ohjausosaamisen kehittäminen nähdä myös vähän niin kuin HR ja osaamiskehittämisen kysymyksenä eikä synnynnäisenä lahjakkuutena tai kokemusperäisenä oppimisena.

KIRSI PYHÄLTÖ: Joo, ja onhan meil siis kursseja ja tälleen, mut me voitais ehkä vielä, esimerkiksi meidän yksikkö järjestää, mutta kyl me voitais täs viel (-) [0:46:59] yliopistona.

ERIC CARVER: Varmasti näin. Kirsi, seuraava kysymys, mitä äsken vähän virittelin. Oli tää koronaviruspandemia ja paljon on keskusteltu perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnin laskuista ja tietyistä vaikeuksista opinnoista. Toisaalta myös kokemuksien moninaisuudesta, jotkut on kukoistanu, jotkut on nähny paljon hyvää siinä joustavuudessa mitä etäopinnot on mahdollistanu. Mites sitten tohtorikoulutuksen puolella? Onko siellä samanlainen todellisuus, että kokemukset on hyvin moninaiset ja onko siellä jotain sellaisia asioita mitä erityisesti haluaisit nostaa? Miten korona on koettu?

KIRSI PYHÄLTÖ: Kun mä tän alueen tutkija oon, niin palaan tavallaan siihen mitä me tällä hetkellä tutkimuksen pohjalta meillä ja muualla tiedetään Covidin vaikutuksista väitöskirjatutkijoille. Tää on semmonen alue tietenkin mikä luonnollisesti, me tiedetään siitä vielä suhteellisen vähän. Empiiristä näyttöä asioista ei ole mitenkään kauhean massiivisesti, mutta jonkin verran kyllä. Tutkimus ja tutkijathan on sillä tavoin kiinnostavassa positiossa suhteessa Covidiin, että tutkijathan ovat olleet ihan ytimessä luomassa niitä ratkaisuja, joilla Covid-pandemian vaikutuksiin ja Covid-pandemiaan itsessään saatais kiilaa väliin ja miten se saatais ratkaistua. Samanaikaisesti tutkijat, pandemia on vaikuttanut heihin ja heidän työhönsä. Tavallaan kahdella tavalla voi ajatella, että tutkijat ja tutkimus ovat olleet hyvinkin ytimessä tässä Covid-pandemiassa.

Jonkin verran kansainvälistä tutkimusta Covid-vaikutuksista on. Vois sanoa, että kansainvälinen tutkimus on aika yksimielistä tai sen näytön pohjalta näyttää siltä, että ensisijaisesti Covidin vaikutukset väitöskirjatutkijoille on ollu negatiivisia. Nää negatiiviset vaikutukset liittyy esimerkiksi tuottavuuden vähenemiseen silloin kun mitataan esimerkiksi artikkeleiden määrässä. Myöskin tuntimäärä joka on ollut mahdollista käyttää tutkimuksen tekemiseen on pandemian seurauksena vähentynyt. Viivästykset aikatauluissa, myöskin silloin jos tekee osallistuja- ja aineistointensiivistä tutkimusta on raportoitu ongelmia aineistonkeruuseen liittyen. Myöskin väitöskirjaprosessin pitkittymistä, (-) [0:50:21] ennenaikaista rahoituksen päättymistä, koska rahahan juoksee kyllä, vaikka et pääsis aineistoa keräämään. Myöskin verkostoitumisen mahdollisuuksien kaventumista ja tämmösen ammatillisen kehittymisen mahdollisuuksien vähenemistä. Stressitasoja on raportoitu jossain tutkimuksessa, korkeampia kuin ennen Covidia. Myös uupumusta ja väsymystä, mut täs on jonkin verran vaihtelua tässä suhteessa (-) [0:51:05].

Positiivisia vaikutuksia kirjallisuus on tunnistanut esimerkiksi liittyen työelämäbalanssiin. Jossain on raportoitu sitä, että se ois parempi. Myöskin erilaisten sosiaalisten teknologioitten hyödyntämisen ja sitä kautta vuorovaikutuksen parantumista ja osittain myöskin parempaa pääsyä erilaisiin online-tapahtumiin ja -konferensseihin. Nää on tämmösiä positiivisia vaikutuksia mitä on kirjallisuudessa tunnistettu.

Näyttää myöskin siltä, että tää pandemia ei ole kohdellut kaikkia väitöskirjatutkijoita samalla tavalla. Tätä kautta on esitetty tutkimuksessa, että tää pandemia saattaa tuottaa epätasa-arvoa tutkijoitten välille. Kansainvälisesti näyttää siltä, että erityisesti naistutkijat ja vielä naistutkijoista erityisesti ne joilla on alaikäisiä lapsia ovat kokeneet pandemiasta enemmän haittaa kuin miehet ja ne joilla ei ole lapsia. Ne tutkijat, joilla on syystä tai toisesta ollu rajattu pääsy tämmösiin informaatioteknologioihin ja myös näyttää siltä, että sellaiset tutkimusalat joissa tehdään kenttätyötä tai esimerkiksi työskennellään laboratorioissa, niin siellä on koettu negatiivisempia vaikutuksia kuin sellaisilla aloilla joissa se tyypillinen työskentelytapa ei ole tämä. Ja nämä seuraukset liittyy sitten tietenkin siihen kun päiväkoteja ja kouluja on ollut kiinni ja ei oo ollu pääsyä yliopistolle, niin tästä johtuen nämä ryhmät ovat erityisesti kansainvälisen tutkimuksen pohjalta kärsineet Covid-vaikutuksista.

Meillä kerättiin tässä viime keväänä aineistoa myöskin Helsingin yliopiston (väitöskirja-) [0:53:51]. Siihen vastas melkein 800 (väitöskirja-) ja katottiin myöskin meillä kotoperäisesti sitä, että minkälaisia Covid-vaikutukset meidän väitöskirjatutkijoitten kokemana on. Osittain tulokset oli hyvinkin samanlaisia kuin kansainvälisen tutkimuksen tulokset. Eli suurin osa meidän väitöskirjatutkijoista raportoi, että pandemialla on ollu negatiivinen vaikutus sekä heidän väitöskirjatutkimuksensa edistymiseen, että heidän hyvinvointiinsa. Tyypillisiä syitä sille, että miksi näin on ollut se, että pääsy aineistonkeruuseen on ollut rajattu. No sen voi hyvinkin miettiä, että jos sä tutkit vaikka jotain muinaisia dinosauruksen luita jotka ovat Syyriassa ja sä oot täällä Suomessa, niin ne luut on siellä Syyriassa. Eli tavallaan pandemia on tehnyt mahdottomaksi sen asian tutkimisen mitä olet väitöskirjassasi ajatellut tutkia.

Okei, sit toisessa päässä taas on ollut mahdollista myöskin se, että on noussut ihan uudenlaisia aineistomahdollisuuksia tai tutkimuskysymyksiä. Mutta se ehkä koskee enemmän niitä jotka ovat enemmän siellä väitöskirjatutkimuksensa alkuvaiheessa. Jos sä oot vaikka puolivälissä ja osa aineistosta on jo, niin silloin se todennäköisyys sille et sä vaihdat kokonaan aihetta rupeaa olee huomattavasti pienempi. Tähän liittyen tietenkin rajattu mahdollisuus olla yhteydessä sun tutkimusjoukon edustajiin, jos sä teet ihmistutkimusta. Myöskin on raportoitu ikään kuin tämmösten tiedeyhteisöverkostojen rapautumista, ohjauksen vähentymistä.

Tää ohjauksen määrän vähentyminen on yks semmonen elementti, joka oikeastaan liittyy, ei ehkä niinkään siihen että ne absoluuttiset, ohjaustapaamisten määrä olis välttämättä vähentynyt, mutta kun siitä ohjauksesta on riisuttu oikeastaan pandemian myötä kaikki vähemmän muodolliset kohtaamiset eli tavallaan se kaikki interaktio mikä normaalisti on osa sitä ohjausjärjestelmää, vaikkakaan ei virallisesti, mutta se että hei juteltiin tossa käytävällä tai et meil oli tutkimusryhmän meetti tai järjestettiin joku workshop tai näin, sen tyyppiset ovat poistuneet ohjausresurssina (–) [0:57:00] vaikkapa näitten Zoom-ohjauksien tai sähköpostiohjauksien määrä ei oo silleen massiivisesti kasvanut. Voidaan tietenkin kysyä, että voiko tämmönen ylipäänsä korvata semmosta informaalimpaa tieteellistä jutustelua, et välissä puhutaan asiaa ja välissä asian vierestä? Tavallaan nää muodolliset ohjauksen muodot tuskin myöskään voi itsessään sitä korvata, vaikka me nostettais sitä määrää merkittävästikin.

Helsingin yliopistossa väitöskirjatutkijat raportoi myöskin haasteita liittyen työskentelemiseen ja esimerkiksi kursseihin osallistumiseen etänä ja vähentyneitä mahdollisuuksia päästä käsiksi institutionaalisiin resursseihin ja haasteita työelämän ja muun elämän välisessä tasapainossa. Myöskin meillä Helsingin yliopistossa havaittiin, että Covid-vaikutukset eivät ikään kuin jakautuneet tasaisesti väitöskirjatutkijoitten välillä, vaan näyttää siltä, että päätoimiset väitöskirjatutkijat raportoi, että pandemialla on ollu negatiivisempia vaikutuksia heidän etenemiseensä ja heidän hyvinvointiinsa verrattuna osa-aikaisiin väitöskirjatutkijoihin. Myöskin kansainväliset väitöskirjatutkijat verrattuna meidän kotoperäisiin väitöskirjatutkijoihin koki negatiivisempia vaikutuksia pandemiasta kuin nää meidän kotoperäiset. Puolivälissä väitöskirjaa olevat väitöskirjatutkijat, heidän kokemansa Covid-vaikutukset oli negatiivisempia, erityisesti suhteessa sen väitöskirjaprosessin etenemiseen. Tää selittyy aika luonnollisella tavalla sillä, että jos sä oot puolivälissä sun väitöskirjatutkimusprosessia, niin sä oot todennäköisemmin siinä kaikkein intensiivisimmässä aineistonkeruuvaiheessa. Eli silloin se että yhteiskunta meni kiinni ja itse asiassa globaalisti maapallo meni kiinni ja kotiin, niin sillä on ollut vaikutuksia mahdollisuuksiin kerätä aineistoa. Myöskin ne väitöskirjatutkijat jotka tekee väitöskirjaansa tutkimusryhmässä koki negatiivisempia vaikutuksia kuin ne jotka ensisijaisesti työskenteli itsenäisesti. Luonnontieteitten alueella väitöskirjatutkijat erityisesti suhteessa hyvinvointiinsa raportoivat negatiivisempia vaikutuksia verrattuna muihin.

Se missä me erotaan kansainvälisestä tutkimuksesta on se, että meillä ei ollut miesten ja naisten välillä eroa Covid-vaikutusten raportoinnissa, ei etenemiselle eikä hyvinvoinnille. Kiinnostavalla tavalla ne väitöskirjatutkijat joilla oli lapsia, he raportoi vähemmän vakavia seurauksia omalle hyvinvoinnilleen kuin ne väitöskirjatutkijat joilla ei ollu lapsia. Eli tässä suhteessa näyttäis siltä, että meidän väitöskirjatutkijoitten kokemukset on hieman toisenlaisia siihen mitä kansainvälisessä tutkimuksessa on raportoitu. Voidaan tietenkin esittää se kysymys, että onko meidän yhteiskuntamme siinä suhteessa tasa-arvoisempi? Onks niin, että esimerkiksi se vastuu lastenhoidosta ja siinä (-) [1:01:31] kun ei mennä päiväkotiin tai kouluun, niin jakautuu tasaisemmin, jolloin ei synny tavallaan sukupuolittuneita eroja tossa suhteessa. Ja onko esimerkiksi niin, että tulos tästä että ne joilla oli lapsia raportoivat hyvinvointinsa heikentyneen vähemmän, johtuuks tää esimerkiksi siitä, kun pandemian seurauksena ikään kuin sosiaaliset kontaktit vähenivät, niin sitten se yksinäisyyden kokemus on vähäisempi jos sulla on lapsia kuin jos sulla ei ole lapsia? Samoin voidaan miettiä-

ERIC CARVER: (–) [1:02:17]

KIRSI PYHÄLTÖ: Tähän viel sanon sen, että samoin kiinnostava tulos on tää osa-aikaisuus, täyspäiväisyys, ryhmässä, ei-ryhmässä. Kun normaali olosuhteissahan on niin, että ryhmässä työskenteleminen on selkeästi tälläinen puskuroiva voimavaratekijä. Ja nyt sitten ne jotka työskentelee ryhmässä, heidän riskinsä hyvinvoinnin ja etenemisen suhteen oli suurempi kuin niitten jotka eivät työskennelleet, ja tässä ehkä tulee tämmösii myöskin kombinoituja efektejä. Eli jos sä teet vaikka täyspäiväisesti ryhmässä, niin sun investointi sun elämän kokonaisuudessa siihen väitöskirjatutkimuksen tekemiseen on huomattavasti fokusoidumpi verrattuna siihen että se on ikään kuin laveammalle levitetty siinä mielessä, että jos sä teet osa-aikaisesti, niin se että sä et pääse vaikka jotain aineistoa keräämään, niin sen efekti on todennäköisesti (-) [1:03:21]. Myöskin se sosiaalisen deprivaation efekti on todennäköisesti vähäisempi.

ERIC CARVER: Se peilautuu tavallaan odotuksiin, siihen lähtötilanteeseen. Jos lyhyesti aatellaan semmosia keskeisiä asioita mitä nyt alussa kampuksille ja lähitohtorikoulutukseen, jos sellaista sanaa saa käyttää, mitä nostoja tekisit, mikä ois nyt tärkeää tässä paluussa tohtorikoulutuksen näkökulmasta?

KIRSI PYHÄLTÖ: Nyt on tärkeää mun mielestä muistaa se, että väitöskirjatutkijat ovat myöskin olleet, ehkä erityisesti väitöskirjatutkijat, sosiaalisesti deprivoituja. Nyt kun me palataan kampuksille, on tärkeää muistaa se että me emme palaa samaan tilanteeseen kuin mistä me lähdimme. Esimerkiksi tutkimusverkostoissa on (tapahtunut) [1:04:28] rapautumista, meidän täytyy uudelleenrakentaa niitä. Tää tarkoittaa, että meidän täytyy investoida esimerkiksi sen kuulumisen tunteen rakentamiseen uudelleen. Se edellyttää meiltä kohtaamisia ja sitä että me rakennetaan niitä tilanteita ja niitä tiloja.

Ohjaajilta tietenkin edellyttää sitä, että me ymmärrämme sen tilanteen johon me nyt tullaan. Ja niin helppoa kuin se osittain onkin tää etäily ollut, niin nyt ehkä kannustaisin miettii sitä, et olisiko hyvä tän etäilyn etujen ohella nyt investoida erityisesti siihen et me ihan nähdään ja me tehdään yhdessä. Ehkä se myöskin, et tunnistetaan niitä väitöskirjatutkijoitten ryhmiä joihin tää pandemia on osunu koviten. Eli jos otetaan esimerkkinä se, että jos ja kun meillä on niitä väitöskirjatutkijoita joittenka aineistonkeruu on merkittävästi estynyt tai viivästynyt, niin miten me nyt täs tilanteessa voidaan ikään kuin kiihdyttää sitä prosessia? Miten me voidaan tarjota se tuki jota siinä prosessissa tarvitaan? Ei välttämättä täysin pystytä kuroon kiinni, mutta jottei jouduta siihen tilanteeseen, että se väikkäri vaikka jää tekemättä.

Mä ehkä näkisin sen myöskin silleen, että nyt kannattaa myöskin erityistä huomiota kiinnittää hyvinvointiin. Tää hyvinvointiin huomion kiinnittäminenhän ei oo semmonen asia, että ois joku erillinen juttu, et nyt kaikki yhdessä syömään pitsaa ja oopperaan. Hyvinvointiasia on itse asiassa sellainen, mikä on taas mun mielestä kauhean lohdullinen uutinen, että näyttää siltä, et ne semmoiset käytännöt jotka edistää sitä väikkäriprosessin etenemistä ovat samoja käytäntöjä, jotka lisäävät väitöskirjatutkijan hyvinvointia. Eli nää tämmöset perusjutut, niihin palaaminen ja niistä kiinnipitäminen. Ehkä tietyllä tavalla vois ajatella, että täs kohdin tietynlainen intensiteetin lisääminen sen suhteen, että vaikkapa ohjauksen säännöllisyys. On havaittu, et se on yhteydessä sekä hyvinvointiin että sen väikkärin etenemiseen. Onks nyt se aika meille ohjaajille miettiä, et okei otetaan vähän spurttia tähän, tavataan vähän säännöllisemmin vielä kuin ehkä tavattais jostain muista syistä? Nää voi olla sellaisia keinoja, joilla paikataan sitä vajetta joka on syntynyt tän pandemian aikana.

Yks mihin mä haluan vielä erityisesti kiinnittää huomiota on väitöskirjatutkijoitten vertaisvuorovaikutus ja sen rakentaminen. Tilojen ja tapahtumien järjestäminen, jossa väitöskirjatutkijat ja ylipäänsä tutkijat voivat tavata toisiaan ja keskustella niistä oman tutkimuksen tekemisen ytimistä. Mä näen sen tosi tärkeänä. Se on tosi tärkeä asia myöskin näitten meidän nuorten väitöskirjatutkijoitten tulevaisuuden näkökulmasta, koska jos nämä verkostot jäävät rakentumatta, niin se tuleva urapolku, siinä on huomattavasti enemmän riskejä. Ketkä on ne sun tulevat kollegat, jos et sä tunne niitä, jos et sä rakenna nyt niitä verkostoja ja yhteistöitä. Jos kattoo ihan simppelisti, totta kai tiedeyhteisön senioreillakin on merkitystä, mutta jos kattoo vaikka konferenseissa keiden kanssa ihmiset hengaa tai keiden kanssa ihmiset tekee yhteistyötä, niin mun mielestä hirveän konkreetilla tavalla näkyy vertaisten (merkitys) [1:09:36]. Väistämättä, vaikka senioriproffat ja professorit yleensä ovat merkittävä resurssi väitöskirjatutkimusprosessissa ja (ohjauksessa), mut kyl se tulevaisuus, seuraava sukupolvi tutkijoita, jotka sitten ottaa sen seuraavan askeleen tieteen tekemisessä ja luo ne uudet jutut. Ihan vaan jo sen takia, että me jäädään sit aikanaan eläkkeelle.

ERIC CARVER: Tossa kun opiskelijoiden, ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnista, tässä podcastissa käsitelty aiemmissa jaksoissa, niin yks semmonen käsite mikä mul on jääny mieleen: tapahtumattomat asiat. Me voidaan surra sitä, että ne ei tapahtunu ajallaan, mut me voidaan myös yhteisönä luoda tiloja niille, että ne taas tapahtuisi. Yhteisöllisyys, kohtaamiset, verkostot, merkitykselliset vuorovaikutukset ja yhteydet, jotka ei oo päässy syntymään tän poikkeustilan takia. Me voidaan vaikuttaa yhteisönä niin, että niitä tapahtumattomia asioita tulisi sitten tapahtumaan.

Tässä podcastin lopussa oon aina pyytänyt vierailta lukuvinkkiä. Kirsi, mikä ois sun lukuvinkki nyt kuulijoille tohtorikoulutukseen liittyen tai sen vierestä?

KIRSI PYHÄLTÖ: Mä teen nyt silleen härskisti, että mä vedän kotiinpäin sen takia, että mä ajattelen, että niille potentiaalisille kuulijoille jotka on vaikka väikkäriohjaajia tai meillä Helsingin yliopistossa väikkäriänsä tekeviä, niin mä luulen, et heille hyödyllistä olis se, että he lukis sen ihan viimeisimmän Helsingin yliopiston doctoral and supervisory experience summary reportin. Me kirjoitettiin se viime vuonna kerättyjen aineistojen pohjalta meidän väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta kerättyjen aineistojen pohjalta. Mä luulen, että vaikka se onkin tutkimusraportti tai tutkimuspohjainen raportti, niin siit ois hyötyä sellaisel tavalla, et se auttaa esimerkiksi ohjaajia sen tunnistamisessa, et mihin kannattaa kiinnittää huomioo. Toisaalta myöskin väikkäritekijöiden. Meidän väitöskirjatutkijathan on aivan briljantteja tyyppejä, et hehän voivat myöskin tehdä tosi paljon sekä itsenäisesti että yhdessä sen oman prosessinsa sujuvuuden ja siinä rakentuvan hyvinvoinnin eteen. Mut heidänkin pitää tunnistaa se, että millä tekijöillä on väliä. Ja kun me ollaan yliopisto, meidän kaiken toiminnan pitäis perustua tutkittuun tietoon tai sen pitäis olla ainakin sen tutkitun tiedon informoimaa.

Tohtorikoulutuksessa se tarkoittaa sitä, että nää kaks perus ehtoa, että tutkijat kouluttaa tutkijoita ja että se meidän tekeminen perustuu tutkimuksen tekemiseen, niin nehän täyttyy ilman muuta. Mut se mikä ei täyty automaattisesti on se, että se tapa jolla me niitä duuneja tehään, tavat joilla me ohjataan tai tapa millä tavoin me ollaan vuorovaikutuksessa tiedeyhteisössä, niin sehän ei automaattisesti perustu tutkittuun tietoon siitä mikä toimii. Tai se että meillähän pitäis myöskin meidän kehittämistoiminnan perustua siihen, et me tunnistetaan ensin mikä meil toimii hyvin, sit me tunnistetaan myöskin se mikä meillä ei vielä toimi hyvin ja sit me yritetään tehä jotain sille mikä ei viel toimi hyvin ja sit me seurataan tutkimuksellisesti sitä, et (vaikka) [1:13:53] jos se kipu vaihtaa paikkaansa meidän toimintayrityksen tai toiminnan muutoksen seurauksena, niin todennäköisesti me ollaan jotain tehty oikein. Nää jälkimmäiset kolme, siihen me tarvitaan myöskin tohtorikoulutuksen tutkimusta.

ERIC CARVER: Tähän on hyvä päättää tämä jakso, kehitetään tohtorikoulutusta tutkimusperusteisesti. Kiitos paljon, Kirsi, kun pääsit vieraaksi.

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kun sain tulla.

Jakso 12. Digitaaliset työvälineet urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Yliopisto-opettaja Leena Itkonen

Miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua ja uraohjausta voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla? Miten toimii Kudin.fi itsearviointiväline, joka on suunniteltu tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuutensa ja työuransa pohtimisessa? Miten yliopistoissa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja teoria ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä?

Jakson vieraana on Leena Itkonen.

Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä ja siitä, millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 12. jakso.

Aiheena digitaaliset työvälineet opiskelijoiden urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Jakson vieraana on yliopisto-opettaja Leena Itkonen Jyväskylän yliopistosta.

Jakson kesto 43  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 31.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Leena Itkonen. Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä, ja siitä millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tervetuloa mukaan Leena.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään Leenan kanssa siitä, että miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla. Erityisesti tutustutaan tässä jaksossa Kudin.fi itsearviointivälineeseen, joka on suunniteltu nimenomaisesti tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuuden työuran pohtimisessa. Lisäksi puhutaan Leenan kanssa siitä, että miten yliopistossa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja sen teoriapohja on kehittynyt viime vuosikymmeninä.

 

Mutta alotetaan, Leena sillä, että sä oot ollu kehittämässä tätä Kudin.fi-palvelua, josta puhutaan vähän tarkemmin kohta lisää. Ja sitten sitä ennen tämmöstä Urapolulla.fi-palvelua. Niin, minkä takia sä kiinnostuit itse näiden digitaalisten työvälineiden kehittämisestä tähän urasuunnittelun tukeen ja mikä rooli sun mielestä tämmöisillä työvälineillä pitäs olla opiskelijoiden uraohjauksessa tai urasuunnittelun tuessa yliopistoissa?

Leena Itkonen: Siinä on varmaan niin kun monta syytä. Täytyy ehkä ensin sanoa, että se digitaalisuus ei ollu se niin kun millä kärjellä lähdettiin vaan ehkä enemmänkin se, että jotenkin aattelin, että me tarvitaan kaikkien opiskelijoiden saataville laadukkaita tutkimukseen perustuvia palveluita. Jolloin se on tavallaan opiskelijoiden tasa-arvoon liittyvä kysymys eli niin kun, että kaikilla, kun ei me koskaan riitetä kaikille niin sitten se, että kaikilla on kuitenkin mahdollisuus saada uraohjausta yliopistossa. Ja niin se tapa, millä sitä voidaan sitten tehdä, että se olis tasa-arvosta ja kaikille saavutettavaa niin digitaalisten palveluiden välillä ja ehkä nimenomaan digitaalisten palveluiden kanssa sen takia, että sitten se on aikaan ja paikkaan sitoutumatonta. Siihen mä aattelin, että liittyy semmoinen tietynlainen momentum, että niin kun ihmisellä tulee sellainen hetki tai vaihe, jolloin se miettii, että mitäs mä nyt tässä oikeestaan oon tekemässä näissä opinnoissa, mihin nää on mua johtamassa. Niin se on juuri se hetki, jolloin sitten voi tarttua siihen kysymykseen ja ruveta ite sitä työstämään, et sun ei tarvii siinä hetkessä varata aikaa, jonka sä saat ehkä neljän viikon päästä. Vaan sä voit saman tien, kun se hetki on päällä niin ruveta sitä sitten työstämään ja pohtimaan ja alottamaan sitä prosessia. Eli sen takia varmaan digitaalisiin palveluihin hain.

 

Eric Carver: Niin se on niin kun sen ohjaus tai tukea hakevan itse määriteltävissä, milloin hän haluaa sitä tehdä.

 

Leena Itkonen: Se on aika pitkästi siis itse määriteltävissä. Se on koko ajan tarjolla, mutta tokihan niitä käytetään myös osana jotain niin kun kurssitoimintaa niin, että se tuleekin sitte sieltä opettajalta tai ohjaajalta päin, että tämmönen palvelu liittyy tähän teemaan ja ennen kun tulet tälle kurssille tai ennen kun tuut ohjaukseen niin voisit käydä tekemässä tästä kyselystä jonkun mittariston. Ja ehkä siihenkin liittyy semmonen teema, että kurssi on silloin helpompi niin kun suunnitella siihen suuntaan, et minkälaisia tarpeita ehkä siinä opiskelijajoukossa on tai niin kun vaiheiden, opiskeluvaiheiden mukaan vähän eri teemoja korostaen.

 

Ja sitten taas ehkä yksilöohjauksissa se, että niin kun päästään nopeammin hyppäämään vähän pitemmälle eli tavallaan tiedetään minkälaiset teemat siellä sitte voi olla. Niitä, jotka eniten pohdituttaa tai niin kun myöskin sille opiskelijalle enemmän näkemystä, et tämmösiä kaikkia juttuja tähän liittyy ja mitä mä ite priorisoin sitä, että mikä on mulle nyt tärkeämpää ja mikä on ehkä sitte sellaista, joka tulee myöhemmin. Eli mä aattelin, et kyl tossa on niin kun myös oppimisesta kyse, että hahmottaa, auttaa hahmottaa myös sitä, että minkälaisista kaikista teemoista tässä urasuunnittelussa ja tulevaisuuteen orientoitumisessa voi olla kyse. Ja siinäkin semmonen niin kun digitaalisuus voi sitä tukea.

 

Eric Carver: Mitäs, jos me vähän tutustutaan tarkemmin tähän Kudin.fi-palveluun. Millasii sisältöjä siellä on ja miten opiskelijat sitä käyttää? Ja onko siinä tavallaan just tää mistä äsken mainitsit, et onko sitä myös mahdollista käyttää niin kun tavallaan uraohjausta tekevien uraohjaajien osana sitä työtä ja hyödyntää sitä sitten siinä yhteisessä työskentelyssä opiskelijoiden kanssa?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se palveluhan on julkaistu tossa reilu vuosi sitten. Tehtiin OKM:n kärkihankkeessa kolmen yliopiston eli Helsingin ja Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä. Ja tosiaan silloin aateltiin, että et me halutaan semmonen, joka niin kun tiiviisti kytkeytyy meidän alan tutkimukseen ja teorioihin. Ja sitä varten me valittiin sitten kolme olemassa olevaa mittaristoa. Ja meillä oli ehkä pitkään ajatuksena se, että niistä yksi valitaan niin kun meijän pilottitutkimusten perusteella, mutta sit me päädyttiin siihen, että et me kuitenkin otettiin kaikki kolme mittaria mukaan siihen palveluun. Ja opiskelija voi tehdä kerralla niistä vain yhden tai kaksi tai kaikki kolme halutessansa. Et ne on vähän erityyppisiä keskenänsä.

 

Ja ensimmäinen mittaristo on siellä tämmönen niin kun uravalmiuksiin linkittyvä (-) [07:16] työllistymisvalmiuksiin Michael Tomlinsonin tämmönen niin kun työllistyvyyteen ja erilaisiin pääomiin linkittyvä kaikista pisin näistä kyselyistä ja siellä käydään niin kun eri osa-alueita läpi. Kakkosmittari on sitten Mike Savickasin uramuuntuvuuteen liittyvä mittaristo ja se on sitten myös mittareista kaikista lyhyin ja sitten kolmas mittaristo linkittyy sitten haittaaviin ajatuksiin, liittyykö ne sen niin kun päätöksenteossa vaikeuttaa sitoutumista päätöksiin vai onko se päätöksenteko itsessään vaikeeta ja siihen liittyviä kysymyksiä sitte. Ja opiskelija vastaa niihin väitteisiin ja niiden vastausten perusteella esimerkiksi siitä ensimmäisestä mittaristosta sitte saa palautetta jokaisesta osa-alueesta niin, että eli se kone siellä takana laskee, niin kun ryhmittelee ne sen teorian mukaan niitä vastauksia ja sitten saa sieltä palautetta, että tällä osa-alueella sä olet, vaikka tosi edistynyt jo ja miten se tavallaan elämässä näyttäytyy, mistä sen huomaa. Ja sitte siel voi olla semmonen, et on tavallaan siellä keskivaiheessa, että on alkanut kehittymään jollain osa-alueella, mutta et vielä on tehtävää ja mitä vois tehdä tai sit voi olla joku osa-alue semmonen orastava, että on aika alussa vielä siellä sen kanssa ja sitte edelleen niin kun ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois lähteä sitten kehittämään siellä omassa toiminnassa.

 

Ja kun niitä osa-alueita, vaikka tässä ensimmäisessäkin mittarissa on yhdeksän kappaletta, niin se on ihan varma, että kaikkia ei voi yhtä aikaa edistää eikä niin ole tarkoituskaan. Vaan ajatus siitä, että tutkinnon aikana ehtii tekemään sitten niin kun, että erilaisia asioita eri vaiheessa. Jotkut asiat on semmosia, vaikka osaamiseen linkittyvä osa-alue ja oman osaamisen sanoiksi pukeminen, et se varmaan kulkee koko ajan siinä mukana. Toinen osa-alue, joka kulkee koko ajan mukana, on oma identiteetti ja siihen kohti omaa alaa kasvamista liittyvä osa-alue, niin se on tämmöstä tosi pitkää työskentelyä. Ja sit siel on semmosia osa-alueita, jonka voi saada aika nopeastikin niin kun hyppäyksittäin eteenpäin, vaikka niin kun vähän sosiaaliseen tai kulttuuriseen pääomaan linkittyen joku harjottelukuvio voi olla siinä aika iso. Mut et joka tapauksessa ideana se, että kun niit osa-alueita on paljon niin sitten niitä tavallaan vähän niin kun järjestelee, et mikä on milloinkin fokuksessa ja mitä sen eteen tekee niin, et se on vähän jotenkin tietoisempaa ja systemaattisempaa se työskentely.

 

Ohjaajille meillä on sitten uraohjauskortit, jolloin he tavallaan pystyy sieltä sitten vähän tsekkaamaan sitä, että jos opiskelija tulee omaopettajalle HOPS-keskusteluun tai ohjaukseen, jossa linkitetään myöskin tämmösiin urasuunnitteluteemoihin ja sit katotaan, et okei nyt tällä osa-alueella opiskelija on vielä tosi alussa, niin minkälaisilla kysymyksillä sitä voi tukea, pohdintaa siihen liittyen, minkälaisilla tehtävillä vois tukea tämmöstä tätä nimenomaista osa-aluetta. Eli yritetään sitä ohjaajaakin tukea siinä, että hänen toimintansa kohdistuu sitten niin kun oikealle, oikeisiin kohtiin sitä missä se opiskelija on näiden teemojen kanssa menossa.

 

Eric Carver: Ymmärränkö oikein, et siel on tavallaan tämmöstä testin tai

tämmösen kyselyn täyttämistä, jonka kautta saa ehkä näkökulmia siihen mitkä asiat vois olla sille omalle prosessille nyt keskeisiä ja sitten ihan konkreettisia tehtäviä niiden asioiden miettimiseen?

 

Leena Itkonen: Joo. Eli opiskelijalle se näyttäytyy siis tosiaan kyselymittareina ja joihin vastataan ja joista saa palautteen ja joka niin kun jotenkin mä aattelin, et se auttaa hahmottamaan sitä, että mistä kaikesta on kyse, että se semmonen niin kun tulevaisuus ja minun paikkani siellä ja näin, et se ei oo semmonen epämääräinen mössö vaan, että sieltä tulee niitä eri osa-alueita ja tulee näkymään siitä, että jossain jutussa on jo matkalla sinne suuntaan ja toiset jutut on sellasia, että ne vaatii panostamista. Ja niin sitte ohjaajille on niitä tehtäväehdotuksia, että miten opiskelijoita voi tässä kohtaa tukee. Tokihan niitä tehtäväehdotuksia ja toimintaehdotuksia tulee siinä palautteessa myös opiskelijoillekin, että minkälaisilla toimilla tätä vois miettiä. Mut se ei oo niin kun suora automaatti, että tee tämmönen tehtävä.

 

Eric Carver: Jos vielä pitää konkretisoida niin siinä haetaan tavallaan semmosia asioita mihin voisi tarttua, tavallaan keskustelun kohteita, mitkä vois olla relevantteja. Sen sijaan, että se tulevaisuus näyttäytyy semmosena isona pilvenä tai niin kun mönttinä vaan.

 

Leena Itkonen: Joo, eli siinä on niin kun, me niin kun pilkotaan sitä isoa massaa ja niin kun jokaiseen pilkottuun osioon tulee sitte semmosia ajatuksia ja ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois niin kun kehittää. Ja siin niin kun riippuen nyt siitä, että onko se opiskelija sitte tulossa, että onko hän työstämässä sitä yksin, jolloin se on enemmän semmosta omaa reflektiota tukevia ehdotuksia palautteen pohjalta mitä vois tehdä. Onko hän menossa keskusteleen jonkun yliopiston opettajan tai ohjaajan kanssa tästä teemasta, jolloin sille ohjaajalle on tavallaan siitä ehdotuksia, että okei ne nyt tällä opiskelijalla nää teemat on sellasia, jotka ehkä näyttäytyy semmosina vasta orastavina teemoina ja niistä vois niihin keskittyä, jos niin yhdessä päätetään. Tai sitten niin, että onko tämmönen joukko opiskelijoita tulossa tän mittaristonsa kanssa kurssille, jolloin sit katotaanki et okei no näillä kaikilla on selkeästi puutteita siinä, että he ei tunnista minkälaisia vaihtoehtoja tää tutkinto tuottaa ja sitä vois tässä ryhmässä tukea tämmösillä ja tällasilla tehtävillä.

 

Eric Carver: Mainitsit nää kolme tavallaan mittaria mitä siellä on taustalla. Haluuksä kertoo vähän lisää niistä tavallaan minkälainen tutkimuspohja siinä on taustalla? Niin kun tiiviisti, et minkälaisia näkökulmia ne tavallaan ottaa ne teoriat siihen tulevaisuuden (-) [14:26] suunnitteluun?

 

Leena Itkonen: Joo. Jos mä alotan siitä keskimmäisestä mittarista, joka oli tää Mike Savickasin uramuuntuvuus, niin se on varmaan yksi maailman tutkituimmista korkeakouluopiskelijoita koskeva mittaristo, ja se on postmoderni teoria niin siinä aika pitkälti lähdetään siitä, että meidän maailma ympärillä muuttuu kaiken aikaa. Siellä on makrotason ilmiöitä ja niin se ympärillä oleva muutos edellyttää sitten yksilöiltä tämmösiä omaan muuntuvuuteen panostamista. Ja siinä on sitten neljä eri ulottuvuutta, joita sillä mittarissa haarukoidaan.

 

Ja se viimeinen mittaristo taas linkittyy tämmöseen kognitiiviseen ajatteluun eli tavallaan yritetään hahmottaa sitä, että silloin kun me ihmiset ollaan tien risteyksessä, niin on joskus jotenkin vaikeaa arvottaa niitä erilaisia vaihtoehtoja, että edes hahmottaa minkälaisia vaihtoehtoja siellä on. Ja niillä kysymyksillä pyritään paikantamaan sitä, että onko tässä kyse siitä, että se päätöksenteko on vaikeeta, joka voi johtua siitä, että juurikin esimerkiksi ei tiedä niitä vaihtoehtoja. Tai ei osaa niitä jotenki tietää jotain mut, ei tiedä tiedä tarpeeksi tai sit on jotenki, mä oon tosi pulassa sen prosessin kanssa. Vai onko siinä kyse enemmänkin semmosesta niin kun sitoutumisen vaikeudesta, jolloin voikin olla kyse siitä, et ei osaa arvottaa niitä eri vaihtoehtoja. Ja semmosesta vähän jossittelun kehästä on vaikea vapautua ja sitä siinä sitte haarukoidaan.

 

Sit tää meidän ensimmäinen mittaristo, tää kaikista pisin mittaristo, niin se perustuu sitten taas vähän erityyppiseen ajatteluun. Eli siellä on takana tämmönen Michael Tomlinsonin kehittämä tää oma malli. Ja tää on tuorein näistä ajatuksista eli mittari on validoitu 2021 neljän vuoden kehittämisen jälkeen. Ja siinä mittaristossa on itse asiassa useampia pieniä mittareita sisällä, eli tavallaan erillisiä osa-alueita. Ja siellä haarukoidaan sitä, että minkälaista inhimillistä pääomaa opiskelijoilla on eli tavallaan linkittyy siihen osaamiseen, jota he tulee yliopistolta hakemaan, et miten he tavallaan hahmottaa sitä omaa osaamista ja osaa pukea sanoiksi, näkee siitä minkälaisia tietoja ja taitoja siinä opinnoissa kertyy.

 

Ja toisena osa-alueena siel on sitten tämmönen, kun urataidot, joka on niin kun edelleen tavallaan jatkaa sitä sen osaamisen sanoiksi ja näkyväksi tekemistä, mutta sit tämmösessä työnhaku konteksteissa esimerkiksi.

 

Sitten siellä on sosiaalinen pääoma ja kulttuurinen pääoma, jotka on tämmösiä niin kun suhteessa muuhun ihmisiin olevia pääomia. Eli tavallaan niin kun sosiaaliseen pääomaan nimensäkin mukaisesti kuuluu esimerkiksi verkostoituminen. Joka ehkä sanana herättää monenlaisia mielipiteitä, mielikuvia mut, et tavallaan niin kun näkymää siihen, että niin kun kohti sitä omaa alaa, et minkälainen yhteisö tällä alalla on, minkälaisissa erilaisissa paikoissa niitä on. Eli tavallaan tullaan siihen vaihtoehtojen tuntemisen äärelle. Ja se mitä mä ajattelen, että hienoo tässä ajattelussa on se, että ensimmäisessä vaiheessa mun ei tarvi tietää sitä, että mikä ois mua kutsuva suunta, vaan mun pitää vaan tietää minkälaisia vaihtoehtoja siellä on.

 

Ja sitten kulttuurinen pääoma on tavallaan semmosta niin kun sit jo sitä, että mikä, mihin suuntaan mun, mikä vois olla mulle oma paikka ja mua kutsuva suunta. Ja sit se on toisaalta myös tämmöstä ihan niin kun ehkä vähän tapaan kutsua vähän semmosiksi niin kun kulttuurisiksi koodeiksi. Ja mä aattelin, et kun meillä opiskelijat paljon tunnistaa sitä, et miten paljon on vaikka opiskelijajärjestötyöstä hyötyä niin se linkittyy nimenomaan tähän kulttuuriseen pääomaan eli meillä on erilaisia konteksteja missä me vaihetaan sitä koodia ja olemisen tapaa ja harjoitellaan myös sitä koodinvaihtoa. Ja sitä mä aattelen, että tää mittaristo tekee aika hienosti näkyväksi.

 

Sit siel on kaksi tosi henkilökohtaista pääoma kohtaa, niin siel on se identiteetti pääoma, mikä on mulle merkityksellistä, mikä on mulle arvokasta ja tärkeetä, keneksi olen tulossa. Ja tosiaan tämmöstä niin kun pitkää työskentelyä ja aikaa ennen yliopisto-opiskeluja. Ja mä aattelin, et korkeakouluopintojen aikanahan sitten me kasvetaan osaksi sitä omaa tiederyhmää. Ja sitte kun yliopistosta lähdetään eteenpäin niin sit ruvetaan identifioitumaan jollekin ammattikentille, niin se on semmoinen juonne, joka tässä on hyvin voimakkaasti mukana. Ja sit siel on se psykologinen pääoma eli tavallaan ajatus siitä, että niin tulee ehkä lähelle sitä Savickasenkin ajattelua, että on epävarmuuksia ja on muutoksia ja pitää sopeutua ja se on ehkä semmonen osa-alue mitä sitte pitää myös kaiken aikaa vähän seurailla ja katsoa missä sen kanssa nyt.

 

Eric Carver: Siirrytään tästä Kudin.fi-palvelusta vähän tänne uraohjauksen käytännön ja teorian pitkäaikaisempaan kehitykseen yliopistoissa. Siinä miten yliopistoissa uraohjausta tehdään ja miten sitä on mielletty. Ja tässä kohtaa on ehkä reilua kertoo kuulijoille, et me ollaan Leenan kanssa oltu tosi pitkään samassa tiimissä Helsingin yliopistourapalveluissa uraohjaajina ja käyty näitä keskusteluja hyvin pitkään myös aikasemmin, et tosi kiva saada sut Leena nyt vieraaksi tähän podcastiin myös. Sä oot ollu ite uraohjauksen kentällä 2000-luvun alusta asti. Ja kun peilaat omaa työuraa niin miten sä kuvaisit sitä, miten uraohjaus on yliopistossa kehittyny, mikä on muuttunu ja onko jotain sellasia asioita, mitkä on säilynyt aika samana?

 

Leena Itkonen: No, siis ihan tosi, tosi paljonhan on muuttunu. Että mä oon aikoinaan tullut palveluun nimeltä Rekrytointipalvelut, joka niin kun kenttähän perustettiin yliopistoihin 90-luvun laman jälkeen korkeakoulutyöttömyyttä helpottamaan ja nimensä mukaisestihan silloin niin kun rekrytointipalveluilla palveltiin työnantajia, että he paremmin löytäisi opiskelijoita yliopistoista ja heille tarjottiin suoria rekrytointikanavia. Ja mä aattelin ehkä silloin niin kun uraohjaus oli sitä, Helsingissäkin ostettiin ulkopuolelta, eli se ei ollu semmonen niin tiivis osa sitä toimintaa.

 

Ja nyt mä aattelen, että näiden vuosien aikanahan tää kenttähän on professionaalistunut. Ja se on paljon systemaattisempaa ja se on ehkä asiantuntijajoukko, jonka olemassaolo ja työkontekstit tunnistetaan nyt ihan toisella tavalla kuin silloin alkuaikoina. Eli semmonen, ja siinä on ihan selkeät struktuurit, että silloin alkuvuosina tehtiin ehkä vähän kaikenlaista minkä aateltiin olevan hyödyksi opiskelijoille. Muistan esimerkiksi, että ostettiin joku tämmönen etikettikurssi opiskelijoille, ja nyt mä aattelen, et ehkä se toiminta on enemmän sitä, että et siin on jonkinlainen strategiaa ja struktuuria näkemys, että mitä tehdään, miksi tehdään ja miten sitä tehdään ja kaikki koko ajan jotenkin pyörii, mikä tahansa se toiminto onkaan. Kun mä aattelin, että niin kun näissä palveluissa yliopistoissa on edelleen myös sitä työnantajien kanssa työskentelyä, mutta se niin kun nimenomaan tukee niitä opiskelijoiden uravalmiuksien kehittymistä ja mä aattelin, että siitä näkökulmasta sitten katsellaan myös sitä työnantajien kanssa tehtävää yhteistyötä. Semmonen niin kun näkemystä varmaan tullut ja tietysti myös osaamista tässä.

 

Eric Carver: Työnvälityksestä lähdettiin ja se on tärkeä osa edelleenkin, mutta se opiskelijan prosessi on tullut niin kun keskisemmäksi tai keskeiseksi siinä.

 

Leena Itkonen: Niin, ja sit ehkä myös koko ajan se, että siellä ihan ytimessä on se, että opiskelijoiden takia tätä tehdään. Ei sen takia, että työnantajien ois helpompi löytää opiskelijoita, vaikka sekin on tärkeä aspekti, mutta niin kun toimitaan yliopistokontekstissa niin kyllä me niiden opiskelijoiden parhaaksi toimitaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Miten sun oma ajattelu, sanoit, että uraohjaus yliopistossa ja urapalvelutoiminta on professionalisoitunut ja tavallaan se on vahvemmin kytketty teoriaan ja semmoseen strategiseen ajatteluun siitä, että mitä täs ollaan tekemässä. Niin miten sun oma ajattelu on kehittynyt vaikka 10 tai 15 tai 20 vuoden perspektiivillä tai mikä sulla on muuttunu siin tavas miten sä miellät sen yliopistossa tapahtuvan uraohjauksen?

 

Leena Itkonen: No, varmaan mullakin on tietynlainen ammattimaistumisen matka siinä taustalla ja myöskin ehkä vähän semmonen ehkä sellanen kytkeytyminen meidän alan tutkimukseen ja teoriaan on niin kun lähteny tietystä pisteestä. Mulla se oli kognitiivisista teorioista joiden niin kun avulla itse rupes hahmottamaan, kun ekan kerran lähettiin rakentaan sitä, että mitä me oikeestaan niin kun minkälaista prosessia, minkälaisia valmiuksia me ollaan tukemassa.

 

Niin silloin 15 vuotta sitten tukeuduttiin kognitiiviseen ajatteluun. Ja sit jossain vaiheessa niin kun ehkä huomas, että sekä meidän alan tutkimus että se oma polku meni siitä eteenpäin ja ehkä tuli semmonen uudenlainen kaipuu uudenlaiseen teoreettiseen ajatteluun. Ja sit mä toisaalta aattelen, että kaikki meidän teoriat on kuitenkin yksinkertaistuksia todellisuudesta, että sitte se, että mistä kunkin ammatissa toimivan uraohjaajan oma käyttöteoria muodostuu, niin se muodostuu hirveän erilaisista elementeistä. Mutta mie jotenkin ajattelen, et siel on ytimessä se, että mistä mä nyt oikeastaan aattelen, et mitä mä oon tekemässä, kun mä tuen opiskelijoiden urasuunnitteluu, minkälaisista valmiuksista siellä on kyse, mitä mun mielestä heidän pitäisi kehittää opintojen aikana? Ja sit toinen kysymys on se, et no, miten mä sitä sitten teen, että ne valmiudet kehittyisi? Et sellasta niin kun mitä ja miten kysymyksenasettelua ajattelen, että tällä kentällä uraohjaajat sitte pyörittelee.

 

Eric Carver: Kognitiivinen näkökulma niin, oliko siinä sun mielestä keskeistä se, että siinä pysty tavallaan purkamaan ajatukseksi sitä mitä pitäisi oppia? Oliko se sun mielestä se mikä siinä oli niin kun mikä sua puhutteli tai miksi se oli semmoinen paikka mistä sä aloit, että mitä opiskelijoille pitäisi opettaa, jotta pystyisi urasuunnitteluun? Oliko se sun mielestä sen vahvuus?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se oli varmasti yksi vahvuus. Se tosi hyvin käy järkeen ihmisillä, että mistä tässä on kyse eli tavallaan niin kun, että pitää tietää itsestään, eli se on se itsetuntemuspalikka, pitää tietää niistä vaihtoehdoista, pitää tehdä valintoja, ratkaisuja, suunnitelmia. Ja tuota niin niitä varmaan teemoja me tunnistetaan edelleenkin. Mä aattelin, että ongelmaksi ehkä vähän muodostu se, että siellä alko se itsetuntemusosio kasvaa tosi paljon. Ja sit oli teemoja, joita oli vaikea linkittää sinne yksittäisiin osa-alueisiin. Ja siinä mielessä mä ehkä aattelin, että toi Michael Tomlinsonin uravalmiudet teema on myöskin hyvin opinnollistettavissa eli siinä pystyy eri osa-alueisiin laittaan niin kun rakentaan opetussuunnittelun näkökulmasta osioita. Mut se on hienojakoisempi, jolloin tavallaan siel on vaikka nyt se ero siitä, että osaaksä, tunnistaksä osaamista, joka sulle opinnoissa kertyy, osaaksä pukea sitä sanoihin versus identiteettiosio, että keneksi sinä olet tulemassa, mikä on sulle tärkeetä, mikä on sulle niin kun arvokasta, mikä on sulle merkityksellistä. Niin se on hienojakoisempaa ja se on ehkä semmonen asia mistä mä tykkään siinä.

 

Eric Carver: Onko siinä vähän, se ottaa enemmän kiinni tai mahdollistaa sen, että otetaan huomioon se yksilön tilanne ja se konteksti ja se matka, jota on kuljettu siihen mennessä?

 

Leena Itkonen: Joo, se mun mielestä pilkkoo sitä asiaa niin kun matkaa hyvin siihen, että tuota kyse on pitkistä prosesseista ja useamman vuoden kestävästä prosessista. Mä ajattelen, että tää on teema, joka niillä opiskelijoilla on mukanansa, kun ne tulee yliopistoon opiskelemaan ja ne tekee sen teeman parissa asioita vuosien aikana ja sit ne lähtee sen kanssa. Ja se edelleen jatkuu se, että tommonen valmiuksien kehittäminen on koko ajan tapetilla. Mä aattelen, että ihmiset, jotka vaihtaa työuraa tunnistaa tosi hyvin sen, että joutuukin uudestaan palaan näiden teemojen äärelle. Mitä sä kysyitkään?

 

Eric Carver: Ehkä täs mietin itse sitä, että omaa semmosta ehkä teoreettista ajattelua, että miten se on kehittynyt niin, niin se matka on ollut ehkä enemmän tämmöstä yksilökeskeisistä tavoista hahmottaa sitä yksilön prosessia enemmän semmoseen, että se huomioi sitä ympäristöö, jossa ihminen toimii ja sitä taustaa ja taustalla olevaa tarinaa. Että jotenkin mulle esimerkiksi uraohjauksen  erikoistumiskoulutuksen aikana tuli aika semmonen iso kokemus siitä, että me aika paljon ehkä niissä vanhemmissa teorioissa luotettiin siihen yksilön kaikkivoipaisuuteen, että yksilö päättää ja valitsee ja ratkaisee ja tekee sen suuren suunnitelman ja sit me ollaan tyytyväisiä, kun ihminen on kirjoittanut paperille, että minusta tulee isona x. Eikä niin kun ehkä riittävästi huomioitu sitä miten se elävä elämä ja se ympäröivä maailma vaikuttaa siihen mitä ihminen ylipäätään näkee itselleen mahdollisen.

 

Leena Itkonen: Kyllä, juuri näin. Ja ehkä se siinä tossa pääoma-ajattelussa on se, että se on niin kun monet niistä valmiuksista on kuitenkin suhteessa joihinkin muihin ihmisiin ja muihin ihmisryhmiin eli me ei olla missään kuplassa tekemässä näitä juttuja. Ehkä oma kritiikki sitä ajattelua kohtaan on myös se, että sitä voi katsoa tosi ulkokohtaisena semmosena menestysreseptinä, että teet tämmösiä asioita ja sitten hyvin käy eikä tavallaan niinku kyseenalaisteta sitä. Tai se ehkä tekee se ajattelu myös näkyväksi sen, että meijän opiskelijat lähtee eri tilanteista. Heillä on niin kun jo alkaa päälle erilaisia valmiuksia ja vaikka tämmönen kulttuurinen koodisto on jollekin hyvinkin tuttua, akateeminen puheenparsi vaikka jo kotoa käsin ja toiselle se ei oo. Et siinä mielessä mä aattelin, et se myös pureutuu tämmösiin ehkä vähän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Mutta sithän se ei kauhean kriittisesti niihin suhtaudu, ja sen takia mä jotenkin ite ehkä aattelen, että se semmonen niin kun identiteettityö ja oman tarinan työstäminen on myös tosi tärkeetä, että jotenki niin kun nähdä myös sitä niin kun minä mikrotason tekijänä suhteessa sitten ystäviin ja opiskelukavereihin ja perheeseen ja erilaisiin työpaikkoihin. Mutta myöskin ihan suhteessa sitten makrotasolla ja minkälaisia syötteitä sieltä sitte tulee meidän elämään.

 

Mä jotenki aattelen, et tää korona-aikahan on ollu aika hurja oppitunti siitä, että miten tämmönen iso ilmiö, globaalin tason ilmiö sitten tulee ihan sinne niin kun läpäisee kaikki kerrokset sinne yksilöön asti ja vaikuttaa siihen yksilön suuntautumiseen ja myös hänen niin kun tulevaisuuden ajatuksiin ehkä ja uravalmiuksien kehittymiseen. Että meillä oli aika, kun meidän opiskelijoilta meni harjoittelut alta, ikään kuin täysin tästä syystä. Monella tasolla kuitenkin koko ajan liikutaan.

 

Eric Carver: Niin kyl se, ehkä se on varmaan tommonen klassinen ehkä kasvatustieteen tietynlainen haaste, että kuinka paljon katse on siinä yksilössä ja sen prosessissa, ja kuinka paljon siinä ympäröivässä sosiaalisessa maailmassa niissä rakenteissa. Ja ehkä itseä kiinnostaa nimenomaan näiden kahden vuoropuhelu. Ja sen tyyppiset teoriat, jotka antaa siihen työkaluja.

 

Leena Itkonen: Joo, ja se on ihan varmasti sellainen asia mitä jokainen yksilö joutuu myös omassa elämässään pohtimaan, että mitä mun ympärillä niin kun miten minun elämän ratkaisut vaikuttaa mun ympärillä oleviin ihmisiin ja minkälaisia vaikutuksia sieltä tulee ja minkälaiset paikkaan liittyvät asiat vaikuttaa. Ja pelkästään siihen, et mitä on niin kun mitä mahdollisuuksia täynnä, ympäristö, paikka, maantieteellinen sijainti meille antaa tai niin kun mitä se ehkä sitten myöskin rajoittaa. Ja sitten tosiaan se, että et mitä sitte kaikkien näiden eri tekijöiden ristipaineessa mä aattelen, että on mulle mahdollista.

 

Eric Carver: Lisään ehkä semmonen yksi havainto yksilöuraohjausta tehneelle. Varmaan monelle on tullu se kokemus, että tulee tietoiseksi keskustelun aikana, et siel huoneessa onkin aika monta ihmistä sen ohjattavan lisäksi.

 

Leena Itkonen: Joo, ja sitä on hirveen hyvä tehdä myös näkyväksi. Että me ollaan, eletään linkittyneitä, linkittyneesti muihin ihmisiin, että meidän elämänratkaisut on usein myös muiden ihmisten elämien ratkaisuja ja heidän ratkaisut vaikuttaa siihen (-) [35:13].

 

Eric Carver: Kyllä. Siellä on odotuksii, toiveita auki puhuttuja tai sanomattomia ja sitten on tämmöstä vertailua myös paljon, että miten hyvin minulla menee suhteessa vaikka (-) [35:25]. Se sosiaalinen todellisuus vaikka se teeskenneltäs, et se ei oo siellä niin se kyllä on.

 

Leena Itkonen: On, ja sehän on tavallaan meijän etenkin ehkä pienten oppiaineiden opiskelijoiden jotenkin semmonen karvas todellisuus myöskin se, että niin kun sen oman vertaisryhmän, oman opiskelijaporukan kanssa myös kilpaillaan samoista mahdollisuuksista ja samoista harjoittelupaikoista ja samoista työmahdollisuuksista ja näin. Et samaan aikaan kun ollaan toisten kavereita ja tukijoita ja tsemppareita, niin ollaan myös kilpailijoita.

 

Eric Carver: No, otetaan vähän linssiä kauemmas. Mihin suuntaan sä haluaisit, että uraohjaus yliopistoissa kehittyy, minkälaisen tulevaisuuden eteen sä ite haluisit tällä kentällä tehdä töitä, et mitä, minkälaisia asioita kohti uraohjauksen pitäs kehittyy?

 

Leena Itkonen: No, mä ajattelen tietysti varmaan tunnen tän Helsingin yliopiston kontekstin kaikista parhaiten. Mä aattelin, että ollaan tehty tosi hyviä asioita siinä organisaatiossa. Eli tavallaan se, että silloin kun se toiminta on sen organisaation strategiassa ja rakenteissa, niin se on niin kun tietyllä tavalla juurrutettua sinne eli se ei oo niin kun postimerkki. Vaan se on niin kun siinä systeemissä mukana ja se on ehkä, mä aattelin, et se on hirvittävän tärkeä asia. Ohjauskentältähän tulee jonkin verran paineita ja toiveita siihen, että myös yliopistomaailmassa olis jonkinlaista niin kun laissa nostettua tematiikkaa ohjauksen tavoitteisiin liittyen. Ja tavallaan tietysti yliopistokonteksti myös niin kun elinikäisen ohjauksen kentällä on yksi toimija. Eli tavallaan niin kun sekä vertikaalisesti et horisontaalisesti semmosta niin kun ankkuroitumista siihen kyseiseen organisaatioon, mutta myös tähän kenttään sitte horisontaalisesti, et se on mun mielestä tärkeetä.

 

Sitte mä liputan todella paljon sen puolesta, että niin kun mä aattelin et ne uravalmiudet on semmosia mitä meidän pitää kuitenkin jotenkin kehittää pitkän ajan kuluessa niin, että se on sitä prosessimaisuutta, joka kulkee sen niin kun opintopolun mukana eikä niin, että se on joku lyhyt interventio jossain kohtaa. Se on jotenkin mä aattelen, että se on tosi tärkeetä. Sitte en tiedä kuinka realistista on toivoa sitä, että se olis hyvin resursoitua, mutta niin kun mitä paremmat resurssit sillä kentällä on, niin sitä tehokkaampaa se on.

 

Mutta siis täähän on vähän utopistinen ajattelu, eihän me ikinä tulla saamaan mitään niin kun 50 henkilön uraohjaaja porukkaa, niin kun meijän jossain kansainvälisissä verrokki yliopistoissa on. Niin silloin ehkä tavallaan se ehkä korostaa juuri sitä semmosen vertikaalisen toiminnan tärkeyttä, että niin kun lähtee sieltä strategiasta ja päätöksistä lähtien ja että se on niin kun vähän isomman joukon työtehtävissä eli tavallaan se, että saadaan erilaisia toimintoja jyvitettyä eri kohtiin, eri henkilöille. Niin se on varmaan aika tärkeätä.

 

Eric Carver: Niin, et se tavallaan se tulevaisuuden suunnittelun tai urasuunnittelun tuen mallisen koulutuksen aikana ei nojaa uraohjaajiin tai urapalveluihin, vaan se on sen koulutuksen tehtävä, jossa sitten uraohjaajilla ja urapalveluilla on oma rooli ja tärkeä tehtävä. Ja tämä on tietysti se mikä on ollu pitkään Helsingin yliopistossa.

 

Leena Itkonen: Se on ollu pitkään siellä. Ja sitten tietysti tavallaan se, että kyllä mä tosi hyvin ymmärrän sen, et opettajat aattelee, et he on kouluttautuneet jollekin tietylle tieteen alalle ja se on se heidän substanssiosaamisensa. Mutta sit mä aattelen, et nää teemat niin kun kulkee hyvin myös siellä jotenkin HOPSissa ja siinä kehittymisessä kohti oman alan asiantuntijuutta. Ja sitte niin kun meidän tehtävä uraohjaajina niin me ollaan sit taas uraohjauksen kentän tuntijoita, ja sen tutkimusalan ja käytännön kentän tuntijoita. Et meijän tehtävä on sitten screenata sitä kenttää ja tuoda sit se oma osaamisemme koko tähän kuvioon niin, että me mahdollisimman hyvin voidaan kaikki yhdessä niitä opiskelijoita tukea.

 

Eric Carver: Kiitos, Leena.

 

Tossa tein henkilöhistorian paljastukset, niin me on puhuttu näistä pitkään ja voitaisi puhua varmasti tämänkin jakson aikana aika pitkälle lisää, mutta tuota niin ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama eli olen pyytänyt jokaiselta podcast-vieraalta lukuvinkkiä aiheeseen tai sen vierestä niin, mikä on Leena Itkosen lukuvinkki?

 

Leena Itkonen: No, mähän mietin tätä tosi kauan, mutta valitsin sitten Elina Jokisen Säröjen kauneus – sisäisen tarinasi voima. Elina on kirjallisuuden tohtori ja myöskin tukee meitä tutkijoita tieteellisessä kirjoittamisessa tosi paljon, mut hänellä kulkee mukana myös tämmönen kaunokirjallisempi juonne omassa toiminnassaan. Ja mua viehättää tämä kirja ihan älyttömän paljon sen takia, että tän niin kun tarinallisuuden ja oman tarinan hahmottamisen kautta mun mielestä nämä ajatukset tulee tosi, tosi lähellä sitten myöskin urasuunnittelu teemoja, mistä mä ajattelin, että se oman tarinan ja oman paikan ja sen oman elämänkulun hahmottaminen on ehkä sitten sitä niin kun urasuunnittelun ydintä myöskin, niin siksi Säröjen kauneus.

 

Eric Carver: Kiitos paljon, Leena, kun tulit vieraaksi, kiitos lukuvinkistä.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

Jakso 11. Opiskelijoiden uraohjaus yliopistoissa. Johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu

Minkälaisia asioita uraohjauksessa käsitellään? Minkälaisia uraohjausprosessit ovat Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä? Miten uraohjaus on muuttunut yliopistoissa? Mihin suuntaan työelämä- ja urapalveluiden rooli kehittyy tulevaisuudessa yliopistoissa?

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtavana suunnittelijana. Tuominen vetää Rekryn tiimiä ja tekee myös uraohjaustyötä.

Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana Opiskelun tuki yksikössä. Hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta Rekryssä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 11. jakso.

Aiheena opiskelijoiden uraohjaus yliopistossa. Jakson vieraina ovat johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Jakson kesto 45  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 24.3.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkistellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta. Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtajavana suunnittelijana. Tuominen vetää rekrytiimiä ja tekee myös itse uraohjaustyötä. Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana opiskelun tukiyksikössä, hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta. Tervetuloa mukaan Sanna ja Susanna.

 

Sanna: Kiitos paljon.

 

Susanna: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään Sannan ja Susannan kanssa siitä, että minkälaisia palveluita työelämäpalvelut tarjoaa opiskelijoille Turun yliopistossa ja keskitytään nimenomaan siihen, että minkälaisia asioita yksilö uraohjauksessa käsitellään. Minkälaisia ne ohjausprosessit on ja miten uraohjaus on muuttunut yliopistossa. Mutta aloitetaan ensin palveluiden esittelyllä. Sanna minkälaisia palveluita Turun yliopiston työelämäpalvelut eli Rekry tarjoaa suoraan opiskelijoille ja millaisia palveluita teillä on sitten tiedekunnille, koulutusohjelmille ja toisaalta työnantajille?

 

Sanna: Kiitos Eric, tämä on pitkä lista ja mä pyrin pitämään sen lyhyenä. Ihan eka ajatus ehkä mitä mulle tulee mieleen on se, että pysähtyy miettimään, niin siis kaikki toimet mitä me tehdään, niin se tarkoitus oikeastaan se, että meidän kaikki opiskelijat kun valmistuvat, niin tavoitteena on se, että he itse kokisi että saisi itselleen laadukkaan ja itseään miellyttävän työllistymisen. Eli se on oikeastaan se pointti tässä kaikessa. Ja mitä palveluita meillä sitten on, niin voisi tavallaan jakaa vähän niin kuin kahteen osaan eli toisaalta me Rekryssä tuotetaan ihan itsepalveluita ja sitten taas toisaalta meillä on palveluita, joita taas voisi sanoa että meidän tiedekunnat, oppiaineet, voi tilata. Elikkä heillä on omia asioita, millä pyrkii parantamaan ohjauspalveluita opiskelijoille ja me ollaan siinä sitten mukana, että he on niitä meiltä tilanneet. Ja ohjauksesta kun tänään kyse, niin totta kai tärkeänä asiana on meillä toi henkilökohtainen uraohjaus eli ne keskustelut on ollut alusta saakka meidän näissä palveluissa ja on tosi tärkeitä. Sen lisäksi meillä on tosiaan, meillä on erilaisia valmennuksia, kursseja. Nykyään ne on aika paljon opintopisteytettynäkin jo elikkä se on ollut myöskin semmoinen tavoite, että ne on siellä aika vahvasti opintojen sisällä. Eli ne on semmoisia tärkeitä ja opiskelijat niitä itse voi sitten valita tai sitten ne on tosiaan tilattavissa. Sen lisäksi meillä on cv-klinikoita eli ihan voi opiskelija tulla tuomaan, nykyään verkossa ennen ihan livenä, mutta näyttää cv:tään, hakemustaan, LinkedIn-profiileita. Tämä on semmoinen, mitä jossakin itse pohdin, että aika peruskauraa. Mutta se tärkeys tulee oikeastaan siitä, kun miettii sitä työllistymistä, niin jos nämä asiat ei ole kunnossa, jos siellä on paljon käppejä, niin siinä on ongelmia. Niin siinä mielessä ihan mielekästä itselle vieläkin näitä pyörittää. Kotimaisen harjoittelun osalta meillä on semmoinen kokonaiskoordinaatio Rekryssä eli tavallaan muuten sitä pyöritetään tiedekunnissa ja myöskin kv-harjoittelu kuuluu meidän tähän, me ollaan tavallaan sen tietyllä tapaa omistajina ja siinä on myöskin sitä ohjausta sitten, kun opiskelija sinne vaihtoon lähtee, harjoitteluvaihtoon nimenomaan. Sitten meillä on kuten myöskin kaikissa suomalaisissa yliopistoissa, niin meillä on uraseuranta. Tietoja kerätään eli viisi vuotta valmistuneilta kysellään asioita. Mä koen, että se on semmoinen, siinä on oikeastaan kaikille, siinä on alumnin kommentteja tiedekunnille oppiaineisiin, sitten mä koen että se antaa myöskin meidän opiskelijoille. Mä näen sen semmoisena vinkkinä, että hei opiskelija, nyt mä olen itse ollut viisi vuotta täällä työelämässä, tällaisia asioita tällä hetkellä on, nämä on tärkeitä, nämä on pinnalla, näitä mä olisin ehkä kaivannut silloin kun olin siellä vielä. Niin mä koen, että se on tavallaan semmoinen hyvä idea antaa vähän informaatiota ja tietoa opiskelijoille sieltä viiden vuoden päästä eli sitä käytetään aika paljon. Sitä käytetään tosiaan meidän oppiaineet, tiedekunnat ja myöskin opiskelijoille suoraan tuotetaan sitä. Mitä vielä, kuten sanoin, että lista on pitkä. Mutta mitäs muuta mä vielä nostan, niin toi Susanna koordinoi tällä hetkellä mentorointia, me ollaan siinä vahvasti mukana. Ja työnantajat on myöskin meille semmoinen tärkeä kohderyhmä, ollaan vähän niin kuin siinä välimaastossa itse. Meillä on tällä hetkellä esimerkiksi semmoinen YTY-hanke, jonka voisi sanoa että sen lisäksi, kun meillä on aika hyvää yhteistyötä harjoitteluun ja muiden tämän tyyppisten toimien osalta jo työnantajien kanssa, niin siinä ehkä enemmän pureudutaan tähän PK-sektoriin eli pienet ja keskisuuret yritykset. Ja mietitään vielä ehkä sellaisia lisäpalvelumuotoja, miten me saataisiin vähän niin kuin pienempiäkin yrityksiä kiinnostumaan meidän opiskelijoista ja vähän tasoittamaan sitä tietä, että se kohtaaminen olisi hyvä. Tämmöiset nyt nopeasti lyhykäisyydessään.

 

Eric: Kiitos, kiitos Sanna. Tutulta kuulostaa. Tosiaan tämän tyyppisiä palveluita Helsingin yliopistossa ja monissa muissa oli ne sitten ura- tai työelämäpalveluissa. Ne vähän eri nimellä kulkee nykyään eri yliopistoissa. Tänään kun tarkoitus olisi puhua nimenomaan tästä yksilö uraohjauksesta teidän kanssa, niin minkälainen rooli tässä kokonaisuudessa nyt tällä yksilö uraohjauksella teillä tällä hetkellä on? Kuinka iso osa se on tosta Rekryn työstä? Susanna vaikka olet nyt toisessa yksikössä, niin edelleen kuitenkin uraohjausta myös teet sitten tuolla Rekryn puolella, niin haluatko aloittaa vastaamisen tähän?

 

Susanna: Joo, kiitos joo, mä voin aloittaa. Ja tosiaan vähintään vasen jalka Rekryssä, niin mielellään vastaan tähän kysymykseen. Että tossa nyt kuultiinkin, Sanna kertoi mitä kaikkea Rekry tekee, niin kyllähän meillä sellainen tilanne on, ettei me voida jokaiselle yliopisto-opiskelijalle, tuhansia yliopisto-opiskelijoita, tarjota ikään yksilöohjausta. Me pyritään erilaisten palveluiden kautta tavottamaan kaikkia opiskelijoita ja tukemaan sitten taas oppiaineita siinä, että he voi tukea opiskelijoitaan urasuunnittelussa. Mutta kyllä mä silti sanoisin, että yksilöohjauksella on erittäin tärkeä paikka edelleenkin ja tulee varmaan olemaan Rekryn palveluissa, se on keino tavallaan pureutua siihen opiskelijan yksilölliseen tilanteeseen. Usein ne tilanteet on hyvin ehkä sellaisia intiimejäkin ja liittyy moniin elämän osa-alueisiin, että se on hyvä paikka päästä keskustelemaan nimenomaan siitä yksilön tilanteesta tämmöinen yksilö uraohjaus. Se on semmoinen keino kohdata opiskelija ja ehkä tavallaan myös keino tukea hyvinvointia yleisemmin opiskelijoiden keskuudessa, että sillai sillä on kyllä merkittävä rooli edelleenkin. Ja me ollaan myös siinä mielessä ikään kuin tämmöinen neutraali maaperä Rekryssä tavallaan, jos yksilöohjausta ajattelee, että me ei edusteta mitään tiettyä oppiainetta ja joskus se voi olla tärkeetä sille opiskelijalle, että pääsee nimenomaan tavallaan siitä omasta viitekehyksestään vähän etääntymään. Ja sillä tavalla kohtaamaan jonkun joka ei ole siellä oppiaineessa nimenomaisesti. Että kyllä on tärkeä tämmöisenä ikään kuin erityisentuen kanavana, jos voisi näin sanoa. Haluaako Sanna lisätä jotain tähän?

 

Sanna: Aika hyvin pajatsoa tyhjensit, mutta mä mietin vielä sitä, että jotenkin korostuu ehkä nyt tänä aikanakin just se tietynlainen ehkä yksinäisyyskin joskus, mitä yliopistossa on, opiskelijalla saattaa olla. Ja siinä sitten taas se sellainen yhdessä pohdinta, sen ajan antaminen siihen rinnalla kuuntelemiseen, niin jotenkin tuntuu että se ehkä ton kautta myöskin se painoarvo vaan lisääntyy.

 

Eric: Kuinka paljon teillä Sanna suunnilleen on yksilö uraohjausaikoja vuodessa? Semmoinen niin kuin suuruusluokka?

 

Sanna: Mä heittäisin, meillä on itse asiassa aika monen tyyppisiä ohjauksia tänä päivänä. Meillä on vähän niin kuin työtyylianalyysejä ja muuta mitä liittyy, mitä mä ehkä, ne on usein sellaisia että niistäkin muotoutuu itse asiassa hyvinkin niin kuin uraohjauksellisia keskusteluja. Mutta kyllä me niin kuin yhteensä sadoista kuitenkin puhutaan, että kyllä sitä on suhteellisen paljon tällä hetkellä. Ja kaikki meillä työskentelevät tekee ohjausta tavalla tai toisella, niin se on kanssa ollut sellainen valinta, että vaikka vähän semmoisia omia suuntautumisia voi olla sitten sen osaamisen kautta, niin se ohjaus myöskin siinä mielessä on aika merkittävää, että kaikki sitä tekee ja siihen ollaan panostettu.

 

Eric: Helsingin yliopistosta tiedän, että kaikki yksilöajat mitä tarjotaan oli ne mitä tahansa erikoisohjausta, niin ne menee melkein aina nopeasti. Onko teillä sama tilanne?

 

Sanna: On, sikäli kiva tilanne, että meillä ei ole sellaisia kuukausien mittaisia jonoja mitä jossain vaiheessa, että tavallaan aika hyvä tilanne on ollut just tässä kohtaa. Mutta mä uskon, että se tulee toisaalta myöskin siitä, että ne tietyn tyyppiset valmennukset, tämmöiset vertaistukitoiminnot ja palvelut mitä meillä on ollut, niin ne on ollut siinä rinnalla. Ja mä näen sen myöskin aika merkittävänä, että kun opiskelijat on hyvin erilaisia, niin me pystytään tarjoamaan joillekin se yksilöohjaus on se tapa käsitellä asioita ja joillekin ehkä sitten se vertaistuen kautta. Niin siinä mielessä näen, että ne on semmoisia käsikädessä kulkevia.

 

Eric: No, mennään sitten sinne yksilö uraohjauksen sisälle tarkemmin. Niin minkälaisten teemojen tai asioiden takia opiskelijat hakeutuu uraohjaukseen? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: Mä voin vaikka alottaa. Tässä nyt ehkä tulikin jo vähän esiin, että ne tilanteet voi olla hyvin monenlaisia, mutta tietysti usein ne kysymykset liittyy semmoiseen epävarmuuteen työllistymisestä, että mitä on odotettavissa valmistumisen jälkeen. Tietysti semmoinen tyypillisin ajoitus, milloin tullaan, on jossain siinä loppuvaiheessa opintoja, että se alkaa olla jotenkin lähempänä se työelämään siirtyminen tai opintojen päättyminen. Että mitä siellä on, saattaa olla ihan epäselvää, että mitkä ne omat mahdollisuudet on tai sitten toisaalta on myös opiskelijoita, joille on hiukan selvää että mitä esimerkiksi tällä tietyllä folkloristiikan opiskelulla, että mitä ne voisi olla vaikka ne työt mihin voisi päätyä, mutta kaipaa ehkä siihen valintojen, mahdollisesti työnhaun tukeen jotain vähän reflektiota tämän uraohjauksen kautta. Tossa tietysti voidaan vähän ehkä erotella myös se, että onko generalistialan opiskelija vai opiskeleeko johonkin professioon. Tietysti sitten ehkä jos on tämmöinen joku ammatillinen suunta, niin silloin kysymykset saattaa liittyä vaikka siihen, että onko minusta vaikka opettajaksi tai lääkäriksi, että se liittyy siihen ammatti-identiteettiin ja joskus sekin tulee aika siellä loppuvaiheessa opintoja. Haluatko sä Sanna jatkaa vaikka tosta vielä?

 

Sanna: Joo, yksi mitä ollaan kovasti puhuttu nyt tällä hetkellä, niin ei tiedetä onko koronan syytä, ansiota vai mitä. Mutta aika lailla alanvaihtajat on tällä hetkellä joko ihan niin, että lähdetään miettimään sitä ehkä ammatti-identiteettiä on pohdittu ja ehkä laitettu aikaakin siihen ja mietitty, että joko niin että olen päättänyt ja haluan ehkä lähteä muualle. Tai sitten haluaa kuitenkin keskustella siitä, että tällaisia ajatuksia on nyt vähän tullut päähän, että olisi kiva keskustella että mitä tässä pitäisi tehdä. Ja sitten se voi olla aika pienimuotoista tai sitten se voi olla hyvin radikaaliakin mitä selkeästi on noussut esiin. Sama mitä ollaan ehkä työmarkkinoilla puhuttu, että me töissä olevat ollaan nyt kovasti mietitty tässä parin vuoden aikana, että oliko se tämä. Että ehkä jollakin lailla se näkyy tuollakin opinnoissa, näin ollaan ainakin mutusti mietitty. Ylipäätään noi varhaiset valinnat, mitä kovasti puhutaan, niin selkeästi mun mielestä näkyy meillä, että tulee ei hyvällä tavalla meidän laariin nyt tässä kohtaa eli se, että opiskelijat joutuu jo lukiossa todella varhain lähtee pohtimaan näitä valintoja ja tekemään ehkä hyvinkin aikaisin semmoisia päätöksiä, missä välttämässä ei ole sitä taustatietoa vielä. Ja pelätään sitä, että meneekö pisteitä ohi, jos tekee vääriä valintoja ja niin edelleen. Ja kaikennäköistä ehkä vähän pelaamista on tullut tähän, että täytyy miettiä miten sen parhaan paikan sieltä sitten itselleen saisi. Niin jotenkin tämäkin kyllä näkyy, että ne keskustelut liippaa tätäkin aihepiiriä. Itse kun on saanut joskus täysin vapaasti opiskella, niin mulle nää on uusia asioita siinä mielessä ja ihan eri taustan omaavana itse kun silloin opiskelin, niin ei ollut tämän tyyppistä. Mutta nämä on ihan selkeästi tämän päivän pöydällä, jos näin voi sanoa. Ehkä sellainen ihan vielä, että mistä on paljon, Susanna puhuikin just noista valinnoista, että sitä paljon käydään läpi. Niin se, että se oman osaamisen sanottaminen, jos se on tosi vaikeata. Ja ehkä just generalistipuolella saattaa olla, niin kyllä se on selkeä semmoinen, voi olla tulppana siinä. Että sitten kun sä työllistyt, niin se pitäisi jollakin lailla pystyä sanottamaan. Niin ne on ehkä yks semmoinen osa-alue, mitä konkreettisemmin tulee.

 

Susanna: Ja aika paljon puhutaan myös tavallaan näihin ilmiöihin liittyvistä tunteista, että esimerkiksi ahdistuksesta ja pystyvyydestä ja tämän tyyppisistä, että ne on kanssa niitä mitä me sitten kohdataan. Ja minkälainen rooli vaikka työnteolla ylipäätään on ihmisen elämässä ja arvoista ja motivaatioista ja tämmöisistä asioista, että niitä sitten siellä ohjauksessa yritetään vähän avata. Tosiaan ollaan mietitty tota todistusvalintapuolta, että miten se meillä nyt näkyy vai näkyykö, että kuinka tuttua esimerkiksi jonkun alan opiskelu on sitten niille, jotka tulee sisään. Että sekin saattaa osaltaan ehkä kumuloitua vähän tämmöiseksi uraohjaustarpeeksi, että halutaan keskustella vaikka jo heti ensimmäisenä vuonna siitä, että olenko oikeassa paikassa. Se hiukan ehkä jopa muuttaa tätä painopistettä tässä.

 

Eric: Joo noi on isoja, kun tehdään tommosia isoja systeemitason muutoksia, niin sitten se että miten hyvin yksilöt sopeutuu niihin ja mikä on sitten ohjauksen rooli. Että tämähän on semmoinen asia, mistä myös Raimo Vuorinen on kriittisesti puhunut, yksi meidän ohjausalan guruista Suomessa. Että ensin tehdään muutos ja sitten, ai niin mites toi ohjaus ja sitten se ohjaus muuttuu tavallaan korjaussarjaksi sille muutokselle. Nämä on ehkä vähän sellaisia ongelmia meillä systeemissä, että pitäisi miettiä miten se ohjaus on osa sitä muutosta eikä että miten se ohjaus reagoi johonkin semmoiseen isoon muutokseen.

 

Sanna: Komppaan kyllä täysin.

 

Eric: Mutta hei, raotetaan nyt tämän mystisen yksilöuraohjauksen ovea, mitä siellä oikeesti tapahtuu. Mitä siellä konkreettisesti se uraohjaus pitää sisällään? Sanna otatko sä?

 

Sanna: Mä voin, sä voit Susanna hypätä kyytiin kohta. Mutta sanotaan näin, että pakko mun on aloittaa kuitenkin sillä, että toki aina se on yksilökohtaista ja tilanteet on erilaisia. Tietenkin meillä ohjaajilla on kaikilla semmoinen ehkä jonkinlainen rautalankamalli tuolla, että miten se prosessi etenee. Totta kai siinä prosessi on, että eihän sitä voi kieltää. Mutta että ehkä sen ihmisen kanssa, ihmiset on erilaisia, niillä on erilaisia asioita mielessä ja sitten lähdetään ehkä sitten sitä kautta. Ohjaajien osalta jos miettii, niin kyllähän siinä paljon on kuuntelemisesta kyse elikkä sen kuuntelun kautta lähdetään sitä keskusteluun, kysymään niitä oikeita kysymyksiä, pyritään olemaan hereillä siinä. Ja mitä tuli aikasemmin todettuakin, niin jos mä jollakin lailla sanoisin, että mikä on se aihepiiri, niin mä sanoisin semmoisen yhden sanan kuin valinnat. Eli valinnat on aina sellaisia, että ihmiset pohtii, toki joskus haluaa ihan siis jos miettii, että mistä puhutaan mitä äsken oli. Niin joillakin on hyvin konkreettisia asioita, voi olla hyvinkin selkeät linjaukset tiedossa, että mihin on menossa. Haluaa ehkä siihen tukea ja apua sitten konkreettisemmin. Siinä ehkä se uraohjaus on se, että jos miettii että sieltä tulee sitä tietämystä, tietoa myöskin siihen keskusteluun. Mutta sitten voi olla hyvinkin semmoinen avoin tilanne elikkä on aika syvässä päässä ja miettii, että mitä mä, että on hyvin sumeata, niin sitten lähdetään pikkuhiljaa sitä avaamaan keskustelulla. Haluatko sä Susanna vähän, anna vähän lisävalaistusta?

 

Susanna: Lisävalaistusta, joo. Tämä on tosiaan varmaan tämmöinen mystisen verhon takana oleva, että mitä täällä oikeasti tapahtuu. Mutta todellakin se kysymyksien kysyminen varmaan ohjaajalle semmoinen oleellinen ja nimenomaan se kuuntelu. Ja alussa kun opiskelija tulee, niin tietysti ehkä pyritään vähän kartottaa sitä tilannetta ja pohditaan mihin suuntaan, mitkä tässä on ne oleelliset juuri sinulle joka tulit keskustelemaan, että mihin suuntaan me lähdetään tätä viemään. Ja ehkä moni ajattelee opiskelijan näkökulmasta, että tulen saamaan neuvoja, että nyt ehkä ohjaaja sanoo minulle, että noilla spekseillä niin sinun kannattaa vaikka valita tämä ja tämä suunta tämän keskustelun jälkeen. Tietysti siinä saatetaan myös käydä aluksi semmoista keskustelua, että mitä tässä ohjauksessa nyt ylipäätään tapahtuu jotta se olisi vähän selvempää. Ehkä neuvojakin joskus saatetaan ohjaajana antaa, mutta semmoisissa hyvin ehkä valikoiduissa tilanteissa. Että enemmän se on semmoista vuoropuhelua, missä sitten yhdessä ikään kuin tutkitaan sitä kysymystä minkä ohjattava on tuonut siihen pöydälle mikä se nyt ikinä onkin. Ja aika moni meistä, meillä on varmaan just vähän eri tyylejä tehdä eri ohjaajillakin, mutta aika moni meistä mitä on keskusteltu, niin pyrkii pääsemään myös vähän semmoiseen ikään kuin toimintasuunnitelma tyyppiseen tilanteeseen. Että kun me on keskusteltu tästä aiheesta, niin mikä olisi sitten seuraava askel minkä voit tämän jälkeen ottaa tai mitä ajattelisit, että tämän keskustelun pohjalta sitten lähtisit tekemään, että se ei jää niin kuin sitten pelkästään pyörimään semmoiseksi mukavaksi rupatteluksi, mitä se usein tietysti on myöskin. Ja sitten ehkä osa meistä saattaa käyttää jonkun tyyppisiä tehtäviä siinä ohjauksen tukena. Että jos kokee, että nyt tätä sun tilannetta voisi auttaa tämmöinen tehtävä, niin tehdäänkö se nyt tässä yhdessä taikka sitten niin, että sovitaan joku seuraava tapaamisaika ja siinä välissä vaikka opiskelija sitten tekisi jonkun tehtävän, jos hän kokee että se olisi hänelle hyödyllinen. Mutta tämä vaihtelee aika paljon, että onko sitten vaikka vaan se kerta tapaaminen vai onko sitten useampia tapaamisia. Vähän siitä tilanteesta riippuen, että just siinä lopussa voidaan vähän tästä keskustella, että koetko että haluat tulla, että varataan toinen aika vai onko nyt hyvä, että haluatko itse jäädä pallottelemaan tilannettasi. Että sen pohjalta tehdään vähän sitten suunnitelmia, ratkaisuja tämän jatkon suhteen. Varmaan tämmöinen yksi kerta kestää semmoisesta tunnista puoleentoista tuntiin, että se on varmaan se konkreettinen mitä siinä tehdään ja ehkä lopuksi myös vähän voidaan analysoida sitä siinä keskustelun lopuksi, että keskusteltiinko me nyt semmoisista asioita mistä halusit keskustella, että oltiinko me oikeissa kysymyksissä. Joo, no juurikin oikeastaan se, että ollaanko keskusteltu siitä, mitä ajattelit. Että voidaan sitten mahdollisesti vielä vaikka korjata, jos ollaan vähän ajauduttu sivureiteille keskustelun aikana, sekin on ihan mahdollista.

 

Eric: Onko teillä jonkunlainen linjaus siitä, että kuinka monta kertaa voidaan tavata yksittäistä opiskelijaa? Että onko siinä joku tämmöinen prosessiraja vai onko se enemmän sen opiskelijan tarpeen mukaan? Sanna.

 

Sanna: Sanoisin, että opiskelijan tarpeen mukaan. Joskus mennään yhdellä kerralla ja sitten saattaa olla sellaisiakin tilanteita, että opiskelija tulee vaikka hyvin varhaisessa vaiheessa opintojaan ja sitten voi vaikka monen vuoden päästä palata ja oikeastaan jatketaan. Tilanne on voinut muuttua, mutta jatketaan siitä mistä tavallaan on lähdetty liikkeelle, mutta jokainen oikeastaan tapauskohtaisesti.

 

Eric: Mikä teillä on yleisintä tällä hetkellä?

 

Sanna: Sanoisin, että edelleen ehkä se yksi kerta ja sitten voi olla semmoisia kahden kolmen kerran tapaamissettejä myös. Sen pidempiä ei kauheasti ole.

 

Eric: Minkälaisia tuloksia tai vaikutuksia uraohjauksella on opiskelijoille tai tämmöisen yhden, kahden tai kolmen tapaamisen? Minkälaiset asiat siellä tavallaan tapahtuu, mikä siellä muuttuu opiskelijan ajattelussa tai tavassa jotain asiaa nähdä? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: No joo, parhaimmillaan tietysti ehkä semmoinen jonkun tyyppinen toiveikkuus saattaa palata tai lisääntyä. Ehkä sen usein tai ainakin se tuntuma noin ohjaajan näkökulmasta on, että jonkunlainen semmoinen toiveikkuus siitä että en ehkä olekaan umpikujassa. Tai se jollain tavalla ehkä kirkastuu se oma tilanne ja pystyy vaikkapa näkemään jotain mahdollisuuksia, mitä ei aikaisemmin nähnyt tai ei välttämättä koe, että on esimerkiksi ainoa tällaisessa tilanteessa ja näin. Se on jännä, että sen oman tilanteen sanoittaminen jo pelkästään voi opiskelijalle tuoda sen ikään kuin kirkastumisen ilman, että se ohjaaja nyt sitä sinänsä määrittelee sen kummemmin sitä tilannetta. Kun hän sai jollekin ulkopuoliselle sitä selittää, että jonkunlainen semmoinen hyvinvointi näkökulma siinä varmaan on. Ja ehkä se, mä olen nyt vähän puhunut tämmöisestä ankkuroitumisesta ehkä osana joitain kursseja, että opiskelijalla on aika vaikea ns. heittää ankkuria mihinkään suuntaan, koska mahdollisuuksia on oikeastaan lukuisia just esimerkiksi generalistialojen opiskelijoilla. Se on oikeastaan ahdistavaa se, että on paljon mahdollisuuksia. Sä et pysty tarttumaan välttämättä oikeesti niistä mihinkään, niin ehkä tämmöinen itsetutkiskelu ja omien arvojen ja toimintojen, valintojen tarkastelu saattaa tuoda semmoisen rauhan siihen toimintaan, että pystyt vähän johonkin suuntaan heittää sitä ankkuria. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että sulla on joku yksittäinen esimerkiksi ammatti kohteena, että nyt minä haluan tähän ja tähän työtehtävään ja se on se ainoa oikea unelmapaikka. Sitä me ei oikeastaan edes yritetä, vaan johonkin pystyy kiinnittäytymään. Se voi sitä psyykkisesti helpottaa sitä omaa tilannetta.

 

Eric: Haluaako Sanna täydentää?

 

Sanna: Susanna todella hyvin nyt kuvasi tota yksilö näkökulmaa. Se mitä mulle tuli mieleen, en mä tiedä kysyitkö sitä Eric, mutta tuli mieleen myöskin ihan se, että jos me puhutaan semmoisesta niin kuin vaikuttavuudesta ylipäätään mitä uraohjauksella on, niin mä mietin vähän sitä, että joskushan me kysytään vähän ehkä semmoisella panos-tuotos meiningilläkin sitä, että onko tästä hyötyä. Ja toki ollaan sitä mieltä ja nähdäänkin se, että sille henkilölle itselleen ja sen kokonaishyvinvoinnin kannalta ja niin edelleen tällä on iso merkitys. Mutta kyllä mä myöskin näen sen, että jos meillä on vaikkapa hyvinkin motivaatiokuopassa oleva opiskelija, joka kokee olevansa aika yksin ja ei pääse eteenpäin ja sillä voi olla merkitystä esimerkiksi siihen valmistumiseen tai muutenkin ja sillä on sitten taas merkitystä tiettyihin taloudellisiin asioihin vaikka yliopistonkin kannalta. Niin kyllä mä näen tässä monen näköisiä erilaisia asioita, nämä on vaikeasti todennettavissa totta kai ja siihen ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Mutta tämä on yksi näkökulma mitä ajattelen, että on myöskin merkityksellinen.

 

Eric: Niin ohjauksessa usein määritellään tavoitteena toimijuuden tukeminen tai vahvistaminen. Niin ohjauksessa, oli se sitten pintauraohjausta tai opintopsykologista ohjausta tavallaan, että pystyy tekemään asioita sen oman tilanteen tai opintojen tai mikä se onkin, eteen ja viemään sitä kautta sitten sitä omaa prosessia eteenpäin, koska se prosessi on nimenomaan sen opiskelijan omaa eikä sen ohjaajan. Joo, tosi mielenkiintoista. Toi toiveikkuus juttu mua jäi, mun mielestä se oli aika mielenkiintoista mitä Susanna siitä sanoi. Että sehän on myös kans semmoinen, että sitä voi olla vähän vaikea laittaa Exceliin, että kuinka arvokasta se toiveikkuus on.

Susanna: Aivan.

 

Eric: Mutta jos nyt sitten miettii sitä maailman tilannetta, missä me tällä hetkellä ollaan, niin kyllä mä sille aika ison arvon sinne Exceliinkin laittaisin.

 

Susanna: Kyllä, nimenomaan näin. Tohon vielä ehkä jatkaisin, että kun tosta toimijuudesta on nyt puhuttu ja näin, niin tavallaan kun me usein puhutaan tästä just vähän semmosesta yksilöpsykologisesta, yksilöiden parantamisen joustavuuden näkökulmasta. Niin mun mielestä tässä on nyt hyvä, että näihin ohjausalan keskusteluihinkin on tullut tavallaan tämä taustan, kulttuurin asioiden, ympäristön merkitys. Että sekin joskus voi olla semmoinen, ohjattavallekin semmoinen tasapainoa tuova tai rauhaa tuova tekijä, että ei tämä kaikki ole susta itsestäsi välttämättä kiinni. Että jos et sä nyt saanut sitä työpaikkaa, niin ei se välttämättä johdu lainkaan susta. Tätä voi aika moneen tilanteeseen soveltaa tätä ajatusta, että ne on ihan tärkeitä juttuja mun mielestä meidän ohjaajienkin ymmärtää, ettei välttämättä vaan parannella sitä yksilöä ns.

 

Sanna: Kyllä ja musta tuntuu jotenkin, että ihmiset on tällä hetkellä aika kovia ja vaativia itseään kohtaan, että siinä mielessä musta tolla on ihan aikansa ja paikkansa miettiä totakin aspektia. Tullaan niin kuin vähän uupuneenakin jo sen takia, että myös se oma itsemyötätunto on pikkasen hukassa joskus.

 

Eric: Tärkeä näkökulma ja ekassa jaksossa keskustelin Sanna Vehviläisen kanssa tästä ohjauksen tulevaisuuden näkymistä. Ja tavallaan tämmöinen kuin sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman vahvistuminen on yksi semmoinen, mitä professori Vehviläinen nosti esiin. Ja se on tietysti aika tärkeetä, koska jos nyt ajattelee mulla on pitkä kokemus esimerkiksi kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden uraohjauksesta ja se että me teeskennellään, että esimerkiksi heillä ei olisi kielitaitoon tai taustaan liittyviä semmoisia muureja tai askelia, joita heidän pitää ylittää. Niin se olisi haitallista, koska silloin me kuviteltaisiin, että maailma on jotain mitä se ei ole. Ja se ei tarkoita sitä, että hyväksytään vaikka syrjintä tai rasismi tai tämmöiset vaikeudet, mitä ihmiset voi taustan takia kohdata, vaan hyväksytään yhdessä sen opiskelijan kanssa että se on totta eikä yritetä selittää sitä pois. Mun mielestä eettisesti aika tärkeä osa sitä ohjausta, vaikka ohjauksen tehtävä ei varmasti ole poliittinen tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vaan se on enemmän sitä että eletään siinä maailmassa missä ollaan.

 

Sanna: Äärimmäisen hyvä pointti ja mun mielestä toi tietynlainen rehellinen lähestymistapa myöskin, että silloin lähdetään näitä asioita yhdessä samalta pohjalta tarkastelemaan ja se tuo sen semmoiseksi tasa-arvoiseksikin sen keskustelun. Mä näen sen tosi tärkeänä.

 

Eric: No, seuraa henkilöhistoriallinen paljastus. Minä olen itse ollut harjoittelijana Turun yliopiston Rekryssä. Se silloin taisi olla ura- ja rekrytointipalvelut, vuonna 2006 eli onko siitä kohta 16 vuotta. En koe itseäni tällä hetkellä ollenkaan vanhaksi ja Sanna sä olis silloin kanssa siellä töissä. Nyt jos ajatellaan sitä 16 vuoden perspektiiviä tai sitä koko perspektiiviä, mitä olet Rekryssä ollut, niin mikä on muuttunut työelämän ja urapalveluiden kentällä?

 

Sanna: Joo, toi vähän ahdistaa toi pitkä aikaväli, mutta käytetään sitä nyt tässä. Elikkä mä mietin ensinnäkin sitä, että hieno tuuri aina, mä en tiedä onko se tuuri, sanotaan tuuri aina ollut se, että Rekryyn on kertynyt ihmisiä jotka on todella innovatiivisia ja valmiita kädet savessakin tekemään paljon kehittämistyötä ja se on ollut semmoinen tosi hieno pohja, mikä on mahdollistanut paljon asioita. Se on myöskin tärkeetä sen takia, koska työelämä muuttuu, muutos on ehkä jopa kiihtynyt jos mä mietin sitä. Ja sitten ihan semmoinen konkreettinen asia kuin vaikka ihan työnhakukäytännöt, se on yksi asia missä pitää pysyä hereillä ja mukana, jotta me ollaan ihan uskottavia. Se on yksi semmoinen konkreettinen asia, että sillä tavalla hereillä oleminen ylipäätään. Kyllä mä sanoisin, että ylipäätään ohjauksen arvostus kaikissa eri muodoissaan, niin siitä puhutaan enemmän ja on tullut yhä tärkeämmäksi just niin kuin yliopistossakin. Ehkä silloin kun mä olen tullut, niin ehkä yksilö meni sitten ehkä sen polun enemmän itseksensä ja näin, että nyt siihen kiinnitetään paljon, paljon enemmän huomiota ja se on tosi tärkeä asia. Puhun ihan koko yliopistotasolla kaikista eri ohjauksen tasoista. Tämä työelämä on muuttunut pirstaleisemmaksi ihan selkeästi ja sitten mitä puhuttiin noista valinnoista, tämähän on yhtä valintaa oikeastaan opiskelijalle. Ne miettii ensin mihin ne menee opiskelemaan ja sekin tehdään aika paljon mutulla. Sitten mietitään opiskeluaikana valintoja, taas mietitään valintoja kun siirrytään työelämään. Eli siinä tukeminen ja niitten asioiden puhuminen ääneen on musta aika tärkeetä, ne on jotenkin korostuneet tässä. Ne tiedostetaan ja siinä mielessä ehkä tohon ohjaukseen linkitän senkin tai sen kasvuun. Semmoisia konkreettisia asioita ehkä on ihan se, että projektimaisuus. Me tehdään paljon kehittämistyötä erilaisissa hankkeissa, se on jotenkin musta vielä kasvanut ja korostunut. Ja sitten ehkä semmoinen pieni simppeli asia, mutta kun töitä tehdään eri tiimeissä ja yksiköissä, niin viestinnän osuus on ihan valtavan paljon kasvanut ja somekin tietysti. Mutta se, että jollakin lailla viestintäosaamista vaaditaan meiltä kaikilta nykyisin aika paljon ja se on ehkä sellainen mitä mä koen, että on ollut, se on vaan korostunut sen merkitys tässä vuosien varrella, että ihan selkeästi sen näen. Toisaalta mun tekisi mieli sanoa, että jos me puhutaan ohjauksesta, niin melkein sanoisin että mikään ei ole muuttunut. Eli tietyllä tapaa se perusta ja ne kysymykset, ne asiat mitä siellä on, niin se on semmoinen hyvin vahva ja kantava, se on ollut kaikki nämä vuodet. Ja siinä mielessä totta kai kouluttaudutaan ja uutta tietoa etsitään, mutta että se perusta, se ydin on hyvin pysynyt samankaltaisena, semmoisen mä kokisin.

 

Eric: Mun jatkokysymys oli, että mikä on pysynyt samana ja tavallaan se tuli. Että ne ohjauksen, uraohjauksen ydinkysymykset sun mielestä hyvin pitkälle samoja.

 

Sanna: Kyllä mä näen, kyllä mä näen sen. Ja se että vaikka maailma muuttuu, työelämä muuttuu, meillä on tässä koko aika enemmän asioita ympärillämme, opiskelijoilla ja paineitakin, niin silti aina sen ohjauskeskustelun kautta. Se mitä Susanna tossa avasi hyvin, niin niitten kanssa me kuitenkin sitten operoidaan ja se on sitä pysyvää.

 

Eric: Haluatko sä Susanna kommentoida? Sä et ollut 2006 kesällä Rekryssä, mutta miten sä olet nähnyt tämän kehityskulun?

 

Susanna: Joo, mä aloin tässä miettimään että itse asiassa mäkin olen tullut 2006 harjoitteluun yliopistolle opintoasioihin kasvatustieteiden tiedekuntaan silloin ja olen tästä kanssa keskustellut, että kyllä se ohjauskulttuuri muutos yliopistolla on ollut aika valtava siinäkin ajassa. Mitä me ajatellaan, että miten me tuetaan, tarvitsevatko opiskelijat tällaista tukea vai eivät. Että sitä semmoista tarvetta on varmasti opittu havaitsemaan ja tavallaan ehkä semmoisena myös hyvinvointi näkökulmana, että ohjaus parhaimmillaan ehkä semmoisena ennaltaehkäisevänäkin elementtinä toimii, että ei päädytä niin vakaviin ongelmiin. Ja pystytään auttamaan juurikin näitten valintojen tekemisissä, mitä Sanna toi tuossa esiin ja sitten ehkä, en tiedä voidaanko sanoa, että opiskelijat on joutunut ahtaammalle tässä versus sitten joku aiempi aika. Mutta kyllähän tietysti monenlaiset uudistukset on vähän ehkä ajanut siihen semmoiseen paineistettuun tilanteeseen, että pitää olla jonkunlainen huippusuorittaja yksilö ja nopeasti tehdä juuri oikeita valintoja ja päätyä putken läpi. Niin semmoinen paine varmaan monella on ja siihen sitten on pyritty näillä ohjauksen kehittämisillä vastaamaan myös urapalveluiden osalta.

 

Eric: Jos peruutuspeili jätetään hetkeksi aikaa taakse ja otetaan kiikarit tai mikä se kielikuva onkin eli se tulevaisuus. Mihin suuntaan te itse toivoisitte, että tämä työelämä ja urapalveluiden toiminta Turun yliopistossa kehittyy tai laajemmin Suomen yliopistosektorilla? Ja mikä paikka teidän mielestä tuolla yksilö uraohjauksella pitäisi siinä olla? Haluaako Sanna aloittaa?

 

Sanna: Joo. No mä nappaan kiinni ensin yksilöohjauksesta eli ehkä tämä mitä kaikki ollaan puhuttu, niin mä edelleen näen että se tulee korostumaan se rooli. Sitähän aina aika ajoin puhutaan siitä, että siihen laitettava aika onko se järkevää suhteessa meidän vaikka opiskelija volyymeihin ja näin. Ja mä vahvasti näen, että se on järkevää ja se saa siellä paljon hyvää aikaiseksi ja vie eteenpäin, että se on musta ehdottomasti, en usko että on häviämässä kartalta ainakaan jos multa kysytään. Vakaasti uskon ja toivon, että se pysyisi edelleenkin vahvana ellei jopa vahvistuisi. Ja sitten ehkä yleisesti ottaen mä mietin sitä, että kun tämä ohjaus on moninaista nykyään ja monet eri tahot sitä antaa. Niin ehkä semmoinen vuoropuhelu eri ohjaustahojen välillä ja se semmoinen, jos mä ajattelen sitä yksittäistä opiskelijaa, niin jotta sillä olisi sen opintopolun aikana kauhean selkeetä, että apua tulee eri paikoista, mutta sen ei tarvitsisi ehkä hirveästi siihen miettiä että mistä ja miten. Niin ehkä semmoista apua, että Susanna varmaan tuossa uudessa tehtävässään myöskin tähän ottaa kiinni. Mutta tuon mä näen ja siinä voi olla esimerkiksi kouluttamista, meillä on eri spesialiteetteja ja napata kiinni siitä, että jotkut voi tietyissä asioissa kouluttaa. (–)[37:06] ehkä tuohon työelämään liittyvät kysymykset on ehkä semmoisia missä voisi tuoda ehkä enemmänkin tietotaitoa ja miettiä sitä kautta. Mä näen myöskin yhtenä arvona myöskin sen, että kun ajattelee että se on, me ei olla yhden tiedekunnan ihmisiä, niin joskus semmoinen tietty neutraliteetti tekee sen, että huomaa keskusteluissa että voi olla tärkeätä se, että on tietyt asiat kun on ihana puhua sen oman opettajan tai siellä omassa tiedekunnassa olevan ihmisen kanssa. Ja sitten taas tietyn tyyppisiä asioita voi olla ehkä joskus helpompi puhua sitten semmoisen tavallaan neutraaliksi kokemansa tahon kanssa. Se on tärkeetä. Ja toisaalta ehkä sitten myös noissa valmennuksissa, mitä meillä on, niin mä näen sitten taas sen että kun tuodaan monien eri alojen ihmisiä yhteen, niin sellainen valtava fiilis oikeastaan semmoinen syttyminen siitä, että okei tuolla biokemistillä on ihan samat ongelmat mitä folk floristilla. Niin se voi olla joskus semmoinen tärkeä asia myöskin, että meillä on saman tyyppisiä asioita, me ollaan eri alojen ihmisiä, niin se on semmoinen tärkeä. Tämmöiset nopeasti tulee mieleen.

 

Eric: Mites Susanna, kun sä oot nyt sekä siellä, toinen jalka siellä Rekryn sisällä teet sitä yksilö uraohjausta, sulla on nyt sitten tämä yliopistotason ohjauksen kehittämisen näkövinkkeli. Niin miten sä asemoisit uraohjausta sitten ja sen tulevaisuutta siellä vaikka Turun yliopiston kokonaisuudessa? Mitä sä toivoisit, että mihin se uraohjaus kehittyy?

 

Susanna: No vaikea kysymys, mutta meillä on hyvää osaamista nimenomaan työelämäpalveluissa tästä uraohjaus puolesta. Että ehkä just se näkökulma, että meillä on tosi iso organisaatiossa, missä on tosi paljon eri näkökulmista ohjaavia tahoja. Että jos jotenkin saadaan ikään kuin jaettua sitä asiantuntemusta sitten keskenämme ohjaajien kesken vähän laajemmalle, jotta se urasuunnittelun tuki pääsisi sinne opiskelijan arkeen, että se ei ole semmoinen erillispalvelu pelkästään. Että opiskelija tulee, hakeutuu erikseen uraohjaukseen, vaan siihen hänen normaaliin polkuunsa limittyy tietyn verran sitä urasuunnittelun tukea ja me ehkä työelämäpalveluissa voidaan olla tukena sitten taas sinne oppiaineisiin päin. Semmoista kehityskulkua varmasti muissakin yliopistoissa on nähtävillä, että toimitaan ikään kuin semmoisina kouluttajina sitten taas johonkin suuntaan ja rakennetaan yhteistyöverkostoja yliopiston sisällä ja tiedetään mitä vasen ja oikea käsi tekevät, niin siinä on varmaan meillä isossa organisaatiossa tekemistä. En nyt ihan pelkästään työelämäpalveluiden näkökulmasta, että on tosiaan pitkää kokemusta uraohjauksesta ja asiantuntemusta. Mutta semmoista yleistä ohjausosaamista varmaan yliopistotasolla voidaan jatkossakin kehittää kouluttautumalla ja jakamalla just tätä asiantuntemusta oikeastaan keskenäänkin. Niin se on varmaan semmoinen kehityssuunta. Ja sitten toisaalta mitä ajattelisin vielä tuosta uraohjauksen kehittymisestä, Sanna jo hyvin kuvaili tuossa eri juttuja, mutta tulee nyt mieleen semmoinen datan hyödyntäminen, mikä on monessa ohjauskysymyksessä läsnä. Että esimerkiksi oppimis- tai opiskeluanalytiikan hyödyntäminen, että miten sitä sitten uraohjauksessa, olisiko meillä jotain uraseuranta analytiikkaa tai mahdollisuusanalytiikkaa, mitä me voitaisiin joskus hyödyntää nykyistä enemmän. Tietysti meillä on tietovarantoja mitä me jo nyt hyödynnetään, mutta jotenkin sillai käyttäjäystävällisemmin tuotuna niin se varmaan voisi olla tulevaisuuden kehittelyjä.

 

Eric: Hei, kiitos paljon teille kun tulitte vieraaksi ja jaoitte näkemyksiä uraohjauksesta. Meillä on tässä podcastissa, tämä on hauska sanoa että meillä, koska minähän tätä juonnan eli tämän podcastin juontajana on semmoinen perinne, että kysyn aina sitten vikana kysymyksen vierailta lukuvinkkiä aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Niin haluaako vaikka Susanna aloittaa, että mikä olisi lukuvinkki?

 

Susanna: Joo ilman muuta. Tämä oli mielenkiintoinen. Täytyy oikein miettiä hetken, että mitäs sitä on tullut luettua viime aikoina. Tämä on mun mielestä edelleen ajankohtainen ja kiinnostava, minkä monet ehkä uraohjaajat tietääkin, tämä Happenstance learning Krumboltzin artikkeli. Löytyy tuolta netin uumenista, että sitä suosittelisin. Siitä inspiroidun usein uudelleen eli tämmöiseen suunniteltuun sattumaan perustuva teoria urasuunnittelussa tai voidaanko silloin, mitä voidaan suunnitella on siinä varmaan kysymys. Suosittelisin sitä.

 

Eric: Sen sijaan, että mietitään että onko sattumaa vai ei, niin mietitään että miten sen äärelle päästään. Se on mun mielestä siinä mielenkiintoista. Mitäs Sanna vinkkaa?

 

Sanna: Pakko vielä lisätä tuohon Susannan, että tuo on ihan älyttömän hyvä ja se on itse asiassa, me ollaan puhuttu, niin hyvin keskeinen meidän Turun päässä. Me ollaan paljon sen ansiosta asioita tehdään ja puhutaan sitä kautta. Mä mietin, tämä on vaikea, mutta mulla on kolme ehkä sellaista henkilöä mitä mä mietin. Ja mietin, mikä niitä yhdistää, niin mulle tuli aika nopeasti mieleen Juha T. Hakala ja sitten Frank Martela ja sitten vielä Saku Tuominen. Mä mietin, että mikä siinä on, niin ehkä kauheasti mä huomaan, että muuttuva työelämä. Jollakin lailla tämä kaikki, kun puhutaan, siinä on paljon erilaisia asioita, niin miten siihen suhtaudutaan. Niin musta siellä ehkä tulee se semmoinen positiivinen ja voisiko sanoa innovoiva asenne, miten suhtautua muutokseen ja kaikkea mitä se mukanansa tuo. Mietitään sitä omaa motivaatiota. Ja sitten se mikä hienointa musta näissä kaikissa, jos saa tehdä tällaisen näistä kolmesta, mitä mulla on tullut. Niin ehkä semmoinen tietynlainen armollisuus eli mitä puhuttiin, että kun se on ehkä opiskelijoilla, niin kyllä se on ehkä itselläänkin semmoinen, että piiskaa vaan koko ajan enemmän ja pitäisi jotenkin sitten myöskin pystyä hengittelemään tässä. Niin musta esimerkiksi tuo Hakala aika kivasti siinä kirjassaan kertoo esimerkiksi sen ajatuksen siitä, että pitäisi päästä tästä kiireimusta pois semmoiseen hallittuun hidasteluun. Se on musta hienosti sanottu eli sitä kohti.

 

Eric: Itsellä tuli mieleen Onnismaa Jussi, joka sanoi että elämässä on erilaisia rytmejä ja aika usein työelämässä se on se teknorytmi ja kova biitti, joka menee. Ja se ei ehkä sitten, jos se on aina se kova rytmi, niin se ei sitten ihmiselle tee hyvää. On se sitten työ tai opiskelu, että pitäisi olla niitä eri rytmisiä tiloja ja tilanteita siinä arjessa mukana. Mutta hei, kiitos tosi paljon Sanna ja Susanna ja hyvää kevättä teille.

 

Sanna: Kiitos, sitä samaa.

 

Susanna: Kiitos.

Jakso 10. Urasuunnittelutaitojen kehittyminen opinnoissa. Uraohjaajat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen

Minkälaisia palveluita Helsingin yliopiston urapalvelut tarjoaa opiskelijoille, koulutusohjelmille ja työnantajille? Miten uraohjaajat tukevat koulutusohjelmia opiskelijoiden urasuunnittelutaitojen ja koulutuksen työelämäorientaation vahvistamiseksi? Miten urasuunnittelun taitoja opetetaan? Mihin suuntaan urapalveluiden rooli kehittyy tulevaisuudessa?

Jakson vieraina ovat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen.

Sanna Grannas työskentelee uraohjaajana ja urapalveluiden tiiminvetäjänä Helsingin yliopiston urapalveluissa. Grannas tekee yhteistyötä erityisesti eläinlääketieteellisen, farmasian, lääketieteellisen ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

Jarkko Immonen työskentelee uraohjajana Helsingin yliopiston urapalveluissa Grannaksen vetämässä tiimissä. Immonen työskentelee erityisesti humanistisen tiedekunnan ja teologisen tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 10. jakso.

Aiheena opiskelijoiden urasuunnittelun taitojen kehittyminen yliopisto-opintojen aikana. Jakson vieraina ovat uraohjaajat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen Helsingin yliopiston urapalveluista.

Jakson kesto 50  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 17.3.2022.

 

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Grannas ja Jarkko Immonen. Sanna Grannas työskentelee uraohjaajana ja urapalvelujen tiimivetäjä Helsingin yliopiston urapalveluissa. Grannas tekee yhteistyötä erityisesti eläinlääketieteellisen, farmasian, lääketieteellisen ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

 

Jarkko työskentelee samassa tiimissä uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Immonen työskentelee erityisesti humanistisen tiedekunnan ja teologisen tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa.

 

Tervetuloa mukaan, Sanna ja Jarkko.

 

Jarkko Immonen: Kiitos.

 

Sanna Grannas: Kiitos, Eric.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään siitä, minkälaisia palveluita urapalvelut tarjoo opiskelijoille. Ja erityisesti me puhutaan siitä, miten uraohjaajat tukee Helsingin yliopistossa koulutusohjelmia, opiskelijoiden urasuunnittelutaitoja koulutuksen työelämäorientaation vahvistamiseksi.

 

Mut alotetaan ihan urapalveluiden esittelyllä. Sanna, minkälaisia palveluita Helsingin yliopiston urapalvelut tarjoaa suoraan opiskelijoille? Ja minkälaisii palveluit teil on koulutusohjelmiin ja sitten taas työnantajille?

 

Sanna Grannas: No opiskelijoille löytyy ensinnäkin yksilöllisii palveluja, eli yksilöllinen uraohjaus ajanvarauksella. Ja harjoitteluneuvonta myöskin ajanvarauksella. Sen lisäks meillä on vielä työnhaun neuvonta ilman ajanvarausta, myöski yksilöllistä neuvontaa. Sit me järjestetään kaikille avoimia pienryhmiä erilaisista aiheista. Ja erilaisia työpajoja ja muutamii myöski kaikille avoimia luentoja löytyy tän teeman ympäriltä. Sit me tarjotaan opiskelijoille myöskin tämmönen kudin.fi-itsearviointityökalu meidän opiskelijoille käyttöön. Meillä on myöskin meidän omat verkkosisällöt tietysti opiskelijoiden käytössä. Me myöski koordinoidaan kahta eri ryhmämentorointiohjelmaa. Toinen niist on auki kaikille meidän opiskelijoille ja toinen on sitte tiettyjen, mukaan lähteneiden koulutusohjelmien opiskelijoille. Sit me järjestetään tapahtumia, jotka on avoimia kaikille meidän opiskelijoille. Viimeisimpänä esimerkkinä nyt esimerkiks tammikuun kesätyötapahtuma. Tää on suoraan opiskelijoille suunnattuja palveluja, mitä meil löytyy.

 

Koulutusohjelmille me tarjotaan sit yhteistyötä nimenomaan näissä työelämä- ja asiantuntijuusopinnoissa. Tarjotaan konsultaatiota, tukea siin opetuksen suunnittelussa ja järjestämisessä. Ja eri tavalla tuetaan koulutusohjelmia tän työelämäopintopakettien rakentamisessa. Ja koulutusohjelmille myös tarjotaan tämmönen materiaalipankiksi kutsutaan sitä, elikkä urasuunnittelun ja asiantuntijaksi kasvun materiaalipankki. Eli me ollaan kerätty opettajia varten valtava määrä sisältöä, tehtäviä mitä opettajat, jotka on tekemisissä näitten urasuunnitteluun liittyvien teemojen kanssa omassa opetuksessaan, voi hyödyntää suoraan sitä meidän materiaalipankin sisältöä. Eli sillä lailla tarjotaan heille vähän apukättä tässä, jos ei ehditä itse kaikkiin kursseihin osallistumaan ja auttamaan niissä.

 

Työnantajille me sitte tarjotaan, yhtä lailla kuin opiskelijoillekin, JobTeaser-työpaikkaportaalia, josta siis opiskelijat näkee harjoittelu- ja työpaikkoja ja työnantajat pääsee sitten ilmoittamaan niitä paikkojaan siellä. Sitten työnantajille tietysti annetaan mahdollisuus osallistua erilaisiin tapahtumiin ja päästä kontakteihin meidän opiskelijoiden kanssa. JobTeaser mahdollistaa myös sen, että pystytään vähän enemmänkin tekemään työnantajien kanssa yhteistyötä. Sinne voi työnantajat luoda profiileja ja näin edespäin. Täs on täl hetkellä oikeastaan se meidän palvelutarjonta. Jarkko voi täydentää, jos mä unohdin sieltä jotain.

 

Jarkko Immonen: Ei, kyllä siinä aika kattavasti tais pois kaikki tulla. Ei lisättävää.

 

Eric Carver: No meillä on nyt taustalla tää pitkään jatkunu, kohta kaksi vuotta tulee täyteen tätä koronaviruspandemiaa ja poikkeusaikaa ja etäopiskeluaikaa yliopistoissa. Onko se jotenkin tämä poikkeusaika muuttanu sitä, mitä te urapalveluissa teette ja onko opiskelijan tarpeet jotenki muuttunu? Haluuko Jarkko alottaa siitä?

 

Jarkko Immonen: Jos vastaan tohon ensimmäiseen kysymykseen, et onko muuttanu sitä, mitä tehdään. Tietysti asiat kehittyy luonnollisella painollaan, mut ei pandemia ehkä semmosta oo tehny. Se on muuttanu sitä, miten tehdään ja päävastaus tietysti sisältyy jo kysymykseen, et kaikki on ollut etänä pitkään. Tämmösessä hommassa, missä kuitenkin se kohtaaminen on aika usein ytimessä joko opiskelijoitten kesken tai sitten meidän ohjaajien kanssa tai opetustilanteissa, se vaikuttaa työn luonteeseen aika paljon.

 

Mutta jos hyviä puolia ajattelee, meillä aika hyvin valmius siihen oli jo etukäteen. Etäohjauksia esimerkiks on tehty jo ennen pandemiaa, et se ei tullu sillä tavalla kokonaan uutena juttuna. Ja myös sit mä ajattelen, et ehkä saavutettavuuden näkökulmasta voi jonkunlaisia hopeareunuksia tässä pitkäks vanuneessa myrskypilvessä nähdä. Meillä ennen, jos me pystyttiin fyysiseen työpajaan ottamaan vaikka 30 opiskelijaa tilojen puolesta, niin nyt meillä on sitten näissä etätyöpajoissa saattanu olla toistasataa opiskelijaa. Koska jotkut aiheet ja vähän kausittain tietysti aina sillä tavalla tarpeet vaihtelee, et osallistujamäärät heilahtelee, sanotaan. Niin sitten silloin, kun on enemmän kiinnostusta, niin nyt sit pystytään ottamaan. Ei tarvii lyödä ovea kiinni sitten niiltä 70:ltä tai paljonko niitä sit oliskaan.

 

Tietysti sitten tää fyysinen puoli, et vaihdossa olevat opiskelijat, eri kampuksella olevat opiskelijat. Puhutaan yliopistoista, jotka toimii monella kampuksella ja ehkä keskustakampus vähän epäreilusti aikasemmin on ollu se paikka, missä sattuu ja tapahtuu. Niin nyt siitä dilemmasta ollaan myös tietys mieles päästy. Ja et varmaan erilaisia hybridi- ja etätoteutusjuttuja tullaan pyörittämään jatkossakin sitten myös uuden normaalin aikaan ihan näistä syistä.

 

Mut se opiskelijoiden tarpeiden muutos on tietys mieles tietysti ehkä kiinnostavampi kysymys, mut myös vaikeampi vastata. Koska meillä aika harvasta asiasta on semmosta mitään dataa, joka tukis suuntaan tai toiseen. Mennään aika mutulla tietyssä mielessä. Esimerkiks meijän yksilöohjausajat on aina ollu semmosia, et niit saa jonottaa kun Madonnan konserttii. Et se ei tuu sillä tavalla ikinä olemaan täysin saavutettava palvelu, et se ois nyt harvojen herkkua. Joten vaikea sanoo, et onko sitä nappia nakutettu nyt sitte vielä kovempaa ku tavallisesti. Ku kaikki ajat aina menee, niin ei se pysty sanomaan, et onko sitä painetta ollu enempi.

 

Ehkä erityisesti just ohjauksissa jotenkin semmonen asiantuntijaidentiteetin tai ylipäänsä ehkä opiskelijaidentiteetin hakeminen tietyllä tavalla on vielä korostunu. Et jotenkin opiskelijat on, ne, jotka meidän näille virtuaalisille sohville tulee, niin oma mutuni on se, että ehkä vielä enemmän kipuilevat sen kanssa, mihin mä kuulun. Kuulunko mä mihinkään ja mitä se, oonks mä nyt jossain yliopistolla. Et selvästi se yhteisön kannattelu, kun se puuttuu, niin se vaikuttaa. Varsinkin niille, jotka on kerenny olee hyvin vähän aikaa ennen pandemiaa täs normaalissa yliopistoelämässä kiinni tai eivät ole olleet ollenkaan. Et jotenkin välillä ne keskustelut vähemmän sisältää niit näkökulmia, et minkälaista puhetta vaikka koulutusohjelman sisällä käydään eri asioista tai muuta. Et ne signaalit ei vaan tavota tässä ajassa opiskelijoita samalla tavalla kun aikasemmin. Mikä nyt ei oo sinänsä mikään yllätys, että tähän täs on jaanattu monessa yhteydessä.

 

Mutta kyllä se tulevaisuuspohdintoihinkin selvästi heijastuu jotenkin semmonen tämän maailman kapeneminen. Ja sen kapeneminen, et mitä se yliopistoelämä oikein tarkottaa. Ainakin niille opiskelijoille, joita tuntuu, et itseohjauksessa kohtaan. Välillä ehkä akateeminen henkilökunta koetaan jotenkin vaikeammin saavutettavana. Tai et ehkä se kynnys ottaa yhteyttä vaikka jossain kysymykses, joka mä kuvittelen, et ennen olis ollu ehkä hyvin luonnollinen osa siinä uraohjauskeskustelussa, et tästä sä voisit jutella vaikka sun proffan kanssa tai mitä vaan, niin tavallaan ei ne oo semmosii itsestäänselvyyksiä samalla tavalla kun aikasemmin.

 

Kulttuurieroja tietysti on ollu aina ja tulee aina olemaan myös tieteenalojen kesken. Niin ja myös tää palaaminen, mikä nyt on käsillä, niin välillä sen tuntuu, et nousee. Et jotain ihmisiä se jännittää selvästi. Tai kenelle se on ensimmäinen kerta tulla uuteen, kenelle se ylipäänsä on mitään palaamista. Mutta tuleeks Sannal mieleen jotain lisättävää?

 

Sanna Grannas: No aika tyhjentävästi kyllä vastasit. Meillä ylipäätään mun mielestä, jos miettii omia ohjattavia, ni tää kaikki epävarmuus, ni se vaikuttaa niin moneen asiaan opiskelijalla. Et se vaikuttaa niihin tulevaisuuden suunnitelmiin, se saattaa vaikuttaa opintojen aikasiin valintoihin, mitä opiskella. Et opiskelijat on ylipäätään aika suuren epävarmuuden keskellä. Se näkyy monella tavalla. Tietysti me nyt nähdään ehkä vaan se hyvin pieni osa, joka tulee meille ohjaukseen. Mut että tuntuu, että tuntuvat se epävarmuus ja sen sietokyvyn vahvistaminen on tällä hetkellä aika tärkeetä opiskelijoiden keskuudessa.

 

Eric Carver: Varmaan on niin, että yhteisöllisyyden merkitys tai ryhmäidentiteetin merkitys kasvulle tai identiteetin kehittymiselle ois kenellekään mikään uutinen. Mutta kyllähän korona on tehnyt hirveen näkyväksi sen, että kuinka tärkeetä se on myös sille osaamisen kehittämiselle se kiinnittyminen. Ja sen oman asiantunteidentiteetin muodostuminen siellä ryhmässä tai niissä keskusteluissa. Että tää on ollu mulle entisenä uraohjaajana tai siis aikaisemmin uraohjaustyötä tehneenä, kai mä edelleenkin uraohjaaja olen, semmonen aika iso huoli. Miten se nimenomaan se sosiaalinen ja ryhmään ja vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen liittyvä osa siitä asiantuntijoiden kasvusta, niin miten se tänä etäaikana. Ja mä en sano, et se ei oo kehittyny. Meillähän on valtavasti tehty työtä sen eteen. Etäkursseilla ja muuten vuorovaikutusta ja ryhmäytymistä ja muuta tehdään. Eli se on tietysti tärkeä muistaa. Mut että ei se ihan sama ole.

 

Mennään nyt tähän urasuunnittelutaitojen ja työelämäorientaation tuen teemaan. Eli Helsingin yliopistossa on integroitu tutkintoon työelämäorientaatio ja urasuunnittelutaitojen kehittymisen tuki jo sieltä Bolognan prosessin ajalta vuonna 2003, kun tehtiin iso tutkinnonuudistus. Ja urapalveluilla ja uraohjaajilla on ollu keskeinen rooli työelämäorientaatioita ja urasuunnittelua tukevien kurssien kehittämisessä ja opettamisessa jo melkein 20 vuotta. Tiedän tän, koska olin itse uraohjaajana urapalveluissa 2009–2015 tätä työtä tekemässä. Minkälainen rooli uraohjaajilla on nyt tällä hetkellä tämmösen kurssimuotoisen tai opetukseen sidotun työelämäorientaation ja urasuunnittelutaitojen tuessa? Haluuko vaikka Sanna alottaa?

 

Sanna Grannas: Joo, tosiaan johtuen tästä tutkintoon integroimisesta, meijän uraohjaajien päätehtävänä oikeastaan, isona osana meidän työnkuvaa on se opetus. Vaikka me ollaan hallinnollista henkilökuntaa, niin meijän työnkuvasta tosiaan se opetus vie tosi ison palan. Toki yksilöohjaus ja ylipäätään nää pienryhmät ja muut kuuluu siihen työnkuvaan. Mut et opetus on siinä meijän päätehtävänä. Ja nyt meillä on tosi paljon, meil on 11 tiedekuntaa, meil on tosi paljon eroavaisuuksia tiedekuntien ja koulutusohjelmien välillä, et miten nää työelämäorientaatio ja työelämäopinnot siellä järjestetään ja asiantuntijuusopinnot.

 

Elikkä siinä on tosi paljon variaatiota. Me ollaan kukin omissa vastuutiedekunnissamme hyvin eri tavalla niis mukana. Me saatetaan olla hyvin pienissä vierailuluennoissa käydä pitämässä lyhyitä pätkiä jossain isossa kurssikokonaisuudessa. Toisessa tiedekunnissa sitten tai koulutusohjelmissa ollaan paljon enemmän tekemisissä sen koko kurssin suunnittelun kanssa ja tuodaan siihen koko kurssin sisältöihin näkemystään ja toimitaan, konsultoidaan siinä yleensä niit järjestäviä opettajia siin sisällön rakentamisessa. Et eroja on tosi paljon, että vaikee vetää mitään linjausta. Ihan tavallaan siitä lähetään siit koulutusohjelmien tarpeesta liikenteeseen.

 

Mut toki johtuen just siitä, et meitä on rajallinen määrä urapalveluissa ja tiedekuntia ja koulutusohjelmia on niin valtava määrä, niin meillä on tavallaan pyrkimys viedä vähän konsultoivampaan suuntaan tätä meijän toimintaa. Eli sen takia me ollaan rakennettu tää materiaalipankki opettajien tueksi. Että heillä olis valmista materiaalia, jota käyttää siellä työelämäopinnoissa. Jotta he sais suoraan tuen siihen, et totta kai me ollaan mukana konsultoimassa, mut jos me ei aina ehditä. Jos meitä ei riitä mukaan osallistumaan siihen kurssin toteutukseen, niin sillon heil on materaalii, mitä he voi käyttää. Ja pyritään tietysti olemaan mukana myös opetussuunnitelmayhteistyössä siinä mielessä, et pyritään miettimään yhdessä koulutusohjelmien kanssa, et miten näitä asioita voitais huomioida siinä koko sen koulutuksen, esimerkiksi kanditutkinnon koko sen aikana tai maisteritutkinnon koko aikana. Ettei ne ois vaan yksittäisiä interventioita tai mukaantuloja. Pyritään olla mukana siinä suunnittelussa ja mielellämme aina halutaan yleiskuva siit koulutusohjelman tilanteesta. Jarkko täydennä, ole hyvä.

 

Jarkko Immonen: Oikein hyvin kyllä tota kuvasit. Ehkä siitä näkökulmasta voisin vielä kommentoida, et siinä konsultoivamman roolin hakemisessa mä ajattelen, et siin ei oo pelkästään kyse siitä, että me loputaan tai meidän resurssit jossain kohtaa tulee se kriittinen piste vastaan, et miten me riitettäis kaikille. Mikä tietysti siis tulee väistämättä aina olemaan ongelma, koska meitä on viisi ja opiskelijoita on suunnilleen saman verran kun porukkaa Hyvinkäällä.

 

Mutta ajatelen, et siinä on myös semmonen sen opiskelijan oman prosessin kannalta oleellinen puoli, että silloin kun me tullaan luennoimaan, me tullaan kuitenkin aina jostain ulkopuolelta. Vaikka me oltais tehty siis pitkään sen koulutusohjelman kanssa yhteistyötä, niin me ollaan kuitenkin jotain sen oman yhteisön ulkopuolelta, eikä me olla sen tieteenalan asiantuntijoita. Tai jos vaikka sattumalta oltaiskin, niin ei me sillä kulmalla siellä ikinä esiinnytä, vaikka oltaiskin omas vanhas pääainees höpisemässä.

 

Ja myös se sama heijastuu usein mä ajattelen et työelämäkursseihin tai asiantuntijuuskursseihin, että vaikka ne on siellä sen ohjelman sisällä, ne on tietyllä tavalla usein ehkä vähän omia kupliaan sen substanssiopiskelun, substanssiopetuksen jos ei ihan ulkopuolella, niin ehkä vieressä. Ja silloin jos se opiskelijan prosessi, elikkä se omaan tulevaisuuteen orientoituminen jotenkin on siel ytimessä, mitä me yritetään tukea. Mä ylipäänsä vähän vieroksun työelämäorientaatio-sanaa, tykkään asiantuntijaksi kasvusta tai urasuunnittelun tuesta enempi, koska niissä opiskelija on keskiössä. Työelämäorientaatio jotenkin kuulostaa, et me arvaillaan, mitä se myyttinen Wizard of Oz, eli työelämä siellä jossain tulevaisuudes haluaa. Ja koitetaan stemmata siihen se, mitä me tehään nyt.

 

Kun keskiös pitäis olla se, et mitä se opiskelija elämältään haluaa. Niin sillä, että me koitetaan jotenkin keksiä keinoja, et miten opettajat vois siellä substanssiopetuksen sisällä tukea niitä opiskelijan tulevaisuuteen orientoitumisen prosesseja, niin mä ajattelen, et on sen opiskelijan urasuunnittelun kannalta keskeistä. Et nää ei oo niinku kaksi vaan rinnakkain olevaa juttua, vaan että ne olis elimellisesti jotenki yhdessä. Koska se on varmasti lähempänä sitä opiskelijan todellisuutta. Et jonkun takia minä opiskelen niitä asioita, joita opiskelen.

 

Eikä niitä tulevaisuuspohdintoja voi irrottaa tavallaan kokonaan omaks tematiikakseen siitä muusta substanssista. Niin ehkä siinä mä ajattelen, et tämmönen on myös siel sisällä. Et jos se ei oo vaan sitä, et me käydään opettamassa työelämäkurssilla, vaan että se, mitä me tehdään vois näkyä siellä opintojen arjessa jotenkin muuten eri kohdissa, niin sil on opiskelijan pohdintojen kannalta toivottavasti myös laadullista merkitystä.

 

Sanna Grannas: Ja tää tuntuu olevan semmonen asia, mis opettajat tarvitsee välil tukea. Just siinä, et nää teemat saatais läpileikkaamaan sitä tavallaan opintopolkua niil opiskelijoille. Et se olis siellä mukana ihan alusta asti, ettei painoteta liikaa siin just ennen valmistumista, vaan et nää teemat nostettais esiin jo aikasemmin. Et ne kulkis siel, just niinku Jarkko sano, substanssiopetuksen rinnalla. Meil on tosi hienoja esimerkkejä siitä, et miten jossain koulutusohjelmissa on nostettu tavallaan tätä, nostetaan pintaan näit teemoja siinä substanssin ohella monessa eri kohdassa. Ja se on just se, mitä me toivotaan, et nähtäis siellä. Ettei se oo pelkästään niit yksittäisiä kursseja, vaan nimenomaan, et se teema kulkis siel rinnalla ihan koko ajan.

 

Eric Carver: Niin mä oon jossain keskustelussa silloin, kun olin uraohjaajan työtehtävissä ja myös nykyisessä roolissa, kun mietitään, mikä on koulutusohjelman ja opiskelijan työnjako näis tulevaisuuspohdinnoissa, ni yksi tapa, millä mä oon sitä aatellu, on se, että sen ohjelman tehtävä on kutsua opiskelija pohtii, mikä sen ohjelman tarkoitus on ja mihin tässä ollaan menossa. Ja mitä se osaaminen ja mitä se asiantuntemus ja mitä mahdollisia sovelluksia sillä vois tässä ympäröivässä maailmassa olla. Ja opiskelijan vastuulla on miettiä sitä, mitä hän itse haluaa ja minkälaiset asiat häntä itseä kiinnostaa. Ja tää ei oo se, että kumpi, vaan että molemmat on tosi tärkeitä. Ja siinä tietysti toi tommonen yhteys, mikä teillä on sinne ohjelmiin, on tosi tärkee.

 

No mennään vähän teorian puolelle. Millä tavalla tällä hetkellä, kun te lähestytte tätä tulevaisuuteen orientoitumista tai urasuunnittelutaitoja, mitä Jarkko tossa sanotit, ne sanat, mitä te käytätte, niin mikä on se teoreettinen viitekehys tai lähestymistapa, mitä te tällä hetkellä sovellatte, kun te työskentelette ohjelmien kanssa tai sitten kursseilla opiskelijoiden kanssa?

 

Jarkko Immonen: Jos sallitaan pieni aikahyppy, niin tää on helpompi ehkä kuvata sen kannalta, miten tää asia on muuttunu tai miten sitä on muutettu tai kehitetty täs viime vuosina. Eli meillä vielä joku aika sitten semmosena yhteisenä kärkenä tai ovenkahvaviitekehyksenä, millä me tultiin sisään opetuksiin tai ohjauksiin tai mihin se ikinä onkaan, yhteinen jaettu teoreettinen viitekehys. Kun se oli hyvin kognitiivinen tavallaan päätöksentekoon keskittyvä semmonen, että tunne itsesi, tunne vaihtoehtosi, tee rationaalinen päätös, toimi sen mukaan. Tämmönen kognitiivista prosessia kuvaava ajatus siitä, mitä se urasuunnittelu on, mitä elementtejä siin on, mitä pitäis ottaa huomioon.

 

Ja me sit siitä ollaan nyt ihan tietoisesti tehty siirtymää kohti vähän semmosta ajattelua, missä myös sen pohtijan oman pään ulkopuolinen maailma olis jotenkin tietyl tapaa vahvemmin läsnä. Erilaiset sosiokulttuuriset näkökulmat tulis huomioitua ja jotenkin se, et jokainen pohtii näitä omia kysymykseen omista konteksteistaan lähtien. Me ei seistä samalla viivalla, jokaiselle maailma näyttää vähän erilaiselta. Ja meil on nykyään tavallaan se yhteinen nimittäjä.

 

Me kaikki viisi ohjaajaa tietysti tullaan eri taustoista, meillä on eri kiinnostuksenkohteita ja näin. Mut se, mikä me on sovittu tavallaan yhteiseks paradigmaksi, on tämmönen brittiläisen Michael Tomlinsonin kehittelemä pääomamalli, Graduate Capital Model. Me ollaan sitä vähän sovellettu sillä tavalla, että hän siis määrittelee työllistyvyyden kautta sitä, et mitkä asiat työllistyvyydessä on erityisesti pöydällä korkeakoulutuksen aikana. Minkälaisía asioita korkeakoulutuksen tulisi ainakin kehittää alasta riippumatta. Hän puhuu tavallaan työllistävyydestä ja sit hänellä on semmonen hyvä termi, joka kääntyy tosi huonosti suomeks, mutta Pre-professional identity, jolla hän viittaa siihen kehittyvän asiantuntijoiden ajatukseen. Et usein valmistuva opiskelija, hänhän on monessa suhteessa de facto -asiantuntija omalla alallaan. Mutta se kokemus siitä, et olenko mä asiantuntija, usein vaatii vielä niitä törmäyksiä ja uusia kokemuksia työelämän puolella ja näin, että se itseluottamus ja semmonen sieltä kypsyy.

 

Niin me ollaan sitä vähän käännetty. Et kun Tomlinson määrittelee erilaisia valmiuksia viisi eri kategoriaa, joista muodostuu se, et mitä se Pre-professional identity tai korkeakoulutuksen aikana kehittyvät työelämävalmiudet, et mitä ne on, niin me on käännetty sitä vähän niin, et me puhutaan siitä niin, mitä asiantuntijuus oikeastaan on. Koska se kääntyy ihan yks yhteen tähän ajatteluun. Että ne Tomlinsonin viisi kategoriaa voi nähdä myös asiantuntijuuden osa-alueina, jotka kehittyy nimenomaan korkeakoulutuksen aikana. Ja siinä on se hyvä puoli silloin mun mielestä, et monet työllistyvyyttä kuvaavat mallit erityisesti ja myös asiantuntijuudesta puhuvat mallit usein ikään kuin kuvaavat itsensä sillä tavalla, et tässä on se koko paketti. Tätä kaikkea on vaikka työllistyvyys. Mutta niistä usein puuttuu paljon semmoset asiat, joihin yksilö itse ei voi vaikuttaa. Omaan taustaan liittyvät asiat, omassa itsessä olevat piirteet ja tämmöset. Mutta Tomlinson, täs mallissa rajataan niin, et nää on ne asiat, jotka korkeakoulutuksen aikana on pöydällä. Tähän työllistyvyyteen liittyy muutakin, mut nää on ne, mihin korkeakoulutus pyrkii vaikuttamaan. Siks se on jotenkin must meille perusteltua lähestyy siit näkökulmasta.

 

Ja ne kategoriat, mä nopeesti vaan luettelen läpi sen pidempää luentoa pitämättä. Niin inhimillinen pääoma, jolla tarkotetaan tutkinnon tuottamaa formaalia osaamista ja siirrettäviä taitoja. Eli tavallaan sitä, mitä perinteises näkemykses mä aattelen, et siihen asiantuntijuus rajoittuu. Et sitä, mitä yliopistolta tullaan hakemaan, mitä sä täällä opit ja miten se opintojen ikään kuin tiimellyksessä kehittyvä muu siirrettävä osaaminen, niin et se on se, mitä on asiantuntijuus. Mut sit sen päälle tulee kaikkea semmosta, et kun ruvetaan ajattelee, et okei, jos mul on sitä inhimillist pääomaa, niin miten mä sitä tällases nykymaailmassa pystyn soveltamaan itseäni mielekkäällä tavalla. Miten mä pystyn luovimaan elämäs eteenpäin niin, et mä jotenkin koen, et siitä, mitä mä oon tääl hankkinu, et siitä on ollu hyötyä ja se on merkityksellist, mitä mä sillä pystyn tekemään. Niin siihen strateginen puoli ympärille.

 

Ja siihen liittyy sillon sosiaalinen pääoma, eli ymmärrys vaihtoehdoista, omat kontaktit, kulttuurinen pääoma, johon liittyy tietämys yhteisöjen hiljaisesta tiedosta, oman paikan haistelu työmarkkinoilla ja tämmöstä. Muissa konteksteissa opittujen taitojen merkityksen ymmärtäminen, psykologinen pääoma eli resilienssi ja joustavuus ja kaikki tällänen. Ja sitten myös yksi kategoria on identiteettipääomasta. Se tietysti vaatii vähän mielikuvitusta ja suomeks toimii aika huonosti, et miten identiteetti nyt on niinku pääomaa. Mutta tarkotetaan nimenomaan sitä hidasta henkilökohtast prosessia, missä jossain vaiheessa mä ehkä alan kutsuu itseeni opiskelijaksi, et se tuntuu luontevalta. Sit jossain vaihees mä alan miettii, et kuka mä oon sit, ku mä en oo enää opiskelija. Siel jossain on myös se kehittyvä asiantuntijuus, et millon mä oon asiantuntija. Ja tietysti ne kaikki muut kategoriat ikään kuin syöttää siihen jokaisen omaan identiteettiprosessiin.

 

Tämmönen vähän monipuolisempi ikään kuin kakku, kuin se meidän vanha ”tunne itsesi, tunne maailma, tee päätös” -tyyppinen kognitiivinen juttu. Toivottavasti tää nyt ei menny liikaa luennon puolelle.

 

Eric Carver: Ei, ei, erittäin mielenkiintosta. Toki kun olen tota työtä tehny ja operoinu ite silloin nimenomaan sen kogitiivisen mallin kautta, toki ei niin, että se ois ollu ainoo, niin tosi mielenkiintosta. Miten sä Sanna oot kokenu tän muutoksen ja miten se on vaikuttanu sun tapaan tehdä töitä?

 

Sanna Grannas: No just toi, mitä Jarkko tossa sano, että tästä pystyy tosi laajemmalla linsseillä tarkastella näitä asioita verrattuna siihen meijän aikasempaan viitekehykseen. Mikä sinänsä, sillä oli paikkansa myös. Mut et täs on just se hyvä puoli mun mieles täs pääomamallissa, et täs pystyy, meillä on urasuunnittelutapoja on niin monta ku on opiskelijoita. Niin täs pystyy helpommin ehkä yksilö löytämään. Opiskelija pysty löytämään ne itselleen just tällä hetkellä kaikkein eniten pinnalla olevat asiat. Meillä on tosi paljon opiskelijoita, joita me kohdataan tosi eri vaiheissa opintoja. Jotkut saattaa olla ihan siellä polun alussa. Toiset on siellä jo melkein toinen jalka ulkona yliopistosta tai opiskelijamaailmasta. Niin tää pääomamalli mun mielest tarjoaa siinä mielessä paljon enemmän kiinnityskohtia. Just tää, mist me aikasemmin puhuttiin, että ois hienoo, että nää teemat olis koko ajan siinä opintopolulla. Ku opiskelija opiskelee, niin siinä ois rinnalla nää teemat. Ja tää pääomamalli antaa vähän enemmän sisältöä ajatellen sitä, et on monenlaisia eri kohtia, missä nää nousee esiin, ehkä tuo sen näkyvämmäks sen, miten monissa eri asioissa nää teemat on oikeasti läsnä, vaikkei sitä tuu ajatelleeksi opintojen kuluessa opiskelijat tai opettajat.

 

Eric Carver: Ja sehän on tietysti, kun puhutaan ohjauksesta tai kurssimuotoisesta ohjauksesta, niin aina hirveen tärkeä on se, että missä kohdassa ihminen kohdataan sitä prosessia. Ja tietysti kurssimuotoisessa on se, että siellä on aika monenlaisia erilaisia kohtia prosesseja ja taustoja. Ja silloin se, että se keskustelu ja ne asiat, mitä kurssilla tapahtuu kohtais ja ois avoimia erilaisille tilanteille, niin se on tietysti hirveän tärkeä. Mennään nyt siihen, että mitä siellä kursseilla sitten ihan oikeasti tapahtuu. Eli miten urasuunnittelutaitoja tai tulevaisuuteen orientaatiota opetetaan? Haluuks Sanna alottaa tällä kertaa?

 

Sanna Grannas: No vähän niinku Jarkko tossa jo avaskii tavallaan sitä, että se on sitä urasuunnittelua ja asiantuntijaksi kasvua oikeestaan, mitä me siellä pyritään tukemaan. Ja me halutaan nyt välttää sellaista ylenpalttista paasausta tai sitä, että pidettäis siellä vaan luentoja ja kerrottais semmonen ”one size fits all” näin suunnittelet urasi. Vaan halutaan enemmänkin nostaa sitä peiliä niiden opiskelijoiden eteen, että tää tapahtuis reflektoinnin kautta ja pohdintojen. Yritetään herätellä heitä ajattelemaan just sitä, mitä Jarkko tossa just äsken sano, et mitä se asiantuntijuus oikein on. Et totta kai monella tavalla sit saatetaan just antaa tukea siihen päätöksentekoon ja muihin.

 

Mut kyl se on just sitä, että pyritään tukemaan heitä siinä, et tarkastellaan toki sitä päätöksentekoa ja sitä oman pään sisäistä mallia. Ja siihen kuuluu tietysti se, että osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen on hyvin ratkaisevassa asemassa aika monessa meijän sisällöissä. Mut ylipäätään oman tarinan hahmottaminen. Et mitä se on se mun oma tarina, mitä se on se, mitä mä kerron itselleni, mitä mä kerron ulospäin. Mut tosiaan myöskin se oman pään ulkopuolisen maailman tarkastelu, et tavallaan asetetaan siinäkin peiliä ja herätellään ajattelua, et mitkä on ne asiat, mihin itse voi vaikuttaa, mitkä asiat, mihin ei voi itse vaikuttaa. Mitkä ne on ne asiat, mitkä on itsellä just pöydällä ja mitkä on ehkä jollain muulla tällä hetkellä pöydällä. Ja toki se pääomamalli antaa siihen hirveen hyvän raamin tarkastella ylipäätään tätä asiantuntijaks kasvun prosessia. Mut et ylipäätään yritetään kääntää sitä ajattelua niin, et se lähtee siitä opiskelijasta itsestään ja jokaisella on se oma vastuu siinä tavallaan. Mut et yhteisönä täs toimitaan ja tukea löytyy ja siinäkin yritetään tukea ihan siinä, kun ollaan siellä kursseilla.

 

Hyvin paljon käytetään pienryhmätyöskentelyä ja vertaispalautetta tai vertaistukea ja koetetaan ryhmäyttää niitä opiskelijoita ja saada heitä keskustelemaan keskenäänkin näistä asioista. Mitkä on teemoja, mitä muuten ei välttämättä nouse aina luonnollisesti siellä heidän välisissä keskusteluissa esiin, ni pyritään sitäkin tukemaan. Mä en tiä, haluuks sä nyt enempää esimerkkejä ihan konkreettisista sisällöistä, mut et Jaakko voi täs täydentää, mitä ne meijän sisällöt siel on.

 

Jaakko Immonen: No mä aattelen, et sellainen aika yleinen eetos ehkä, varsinkin, jos me pelmahdetaan kurssille sen yhden, kahden, kolmen luennon ajaks jossain, missä kohtaa onkaan, niin sinä ehkä semmonen eetos ja jotenki semmonen, et pysähdy, hengitä, reflektoi. Mist sä oot tulossa, missä ollaan nyt, minne sä ehkä haluaisit olla menossa.

 

Mä aattelen, et se korostuu ja on ehkä erityisen hedelmällistä silloin, jos, kurssit tietysti on tosi erilaisia. Jos me käydään 90 koulutusohjelman kursseilla, niin sinne mahtuu kaikennäköstä. Mä ite tykkään paljon semmosist kursseista, mis tehään jotain. Et siel on joku projekti, järjestetään jotain. Tai projektikurssiluonteisist jutuist, jollon sulla se kurssin sisältö tuo sen jonku tosi hands on -kosketuspinnan, varsinkin jos joudutaan vähän lähtemään vaikka yliopiston ulkopuolelle tai juttelemaan ihmisille jossain tuolla muualla tai jotain tämmöstä. Opiskelijat tekee jotain tosi konkreettista, missä pohtii ja joutuu ikään kuin reaalimaailman tilanteisiin jollain tavalla tai ainakin niiden liepeille. Niin silloin se, mitä me sinne tuodaan tai voidaan tuoda, on ehkä just se semmonen reflektiivinen träkki sinne kurssien sisälle. Et voidaan pohtii vaikka sitä, mitä tän kurssin aikana on tapahtunu, jos se työskentely on ollu tosi intensiivistä. Että jos on alussa jotenkin pohdittu sitä, millä odotuksilla tähän lähetään, mitä mä ajattelen nyt omasta tulevaisuudesta ja mitkä ne kysymykset onkaan, mitä sit. Onks kurssin lopus, tapahtuuks jotain, mimmosia keskusteluja me sit käydään, mitä uutta tietoa ajatuksii tän aikana on tullu. Onks siel kurssin aikana havaintoja, et onks siel jotain lamppui syttyny, onks joku ajatus siitä, et kuka minä olen täs oman alani kontekstissa. Onks siinä jotain ja saattaa hyvinkin olla jotain nytkähdyksiä suuntiin tai tosiin tapahtunu.

 

Mä aattelen, et se on hirveän tärkeetä ja arvokasta semmonen, tulee se sit meiltä tai opettajalta tai keneltä vaan. Mut tavallaan pidetään mukana erityisesti silloin, ku on jotain tämmöstä intensiivistä puuhaa, ni ei unohdeta sitä ”pysähdy, hengitä, reflektoi” siel jossain kohtaa. Koska peräpeilistähän ne opit elämässä usein löytyy.

 

Oliks se Kierkegaard ku sano hienosti, et elämä on elettävä eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin. Niin jotenkin semmosella ajatuksella. Ja sitten toki yks liittyy ehkä vähän tohon viitekehykseen, et mä aattelen, et meijän on tärkee myös sitä asiantuntijuusajatusta tai sitä käsitettä debunkata vähän ja mitä ura tarkottaa. Sen tavallaan debunkkaamista. Suomen kieli tulee meil täs jotenkin semmoseks muuriks. Et ne on hirveen pompöösejä ja etäisiä sanoja. Mut niiden kans me tullaan sit, uraohjaaja urapalveluista puhuu urasuunnittelusta ja sit täs on tää asiantuntijaks kasvu. Ne ei oo välttämättä sitä perus UniCafen pöydässä jauhettava juttua, et ne on vähän jopa tuollee, et liittyyks tää muka muhun. Mut jos me pystytään ne palastelemaan ja pureskelemaan, et mist näis jutuissa on oikeasti kyse, miten nää itse asiassa kyllä liittyy juurikin sinuun ja meihin jokaiseen. Meil jokaisella näitä juttuja on, niin se on must tärkeetä.

 

Must tuntuu, et varsinkin asiantuntijuudesta puhutaan yliopistolla paljon enemmän kuin ehkä vielä joskus aikasemmin. Työelämäkurssit ei oo välttämättä enää työelämän kursseja, ne on usein asiantuntijuuskursseja. Ja jotenkin se sana mun näkökulmasta, mä kuvittelen ainakin, et ainakin näis on tullu jotenkin vahvemmin. Liittyykö se meidän strategioihin tai muihin toimenpideohjelmiin tai mihin onkaan, mutta et se näkyy täällä enemmän täs yliopiston sisällä se asiantuntija, asiantuntijuus ja opiskelijat törmää siihen koko ajan. Ni jonkun on hyvä purkaa sitä, et mitä täl oikeestaan tarkotetaan.

 

Sanna Grannas: Mä voisin ton viel lisätä, että se, mikä näkyy yksilöohjauksissa monesti, näkyy myös noilla kursseilla. Välillä se on tosi pienestä kiinni se semmonen herättely tavallaan. Et se voi olla hyvin pieniä juttuja, mitä siihen tarvitaan, et se opiskelija alkaa katsoa ihan eri näkökulmasta tai uudesta näkökulmasta näitä itseensä liittyviä asioita ja näit teemoja. Et joskus se voi olla hyvinki semmosii pieniä vinkkejä esimerkiks siitä, et mistä lähtee hakee sitä tietoa liittyen siihen omaan tieteenalaan ja niihin omiin vaihtoehtoihin. Ne kuulostaa välillä turhankin yksinkertaisilta ne keinot, millä saadaan vähän heräteltyä, avattuu opiskelijoiden silmiä. Mut se on vaan, me ollaan sekä yksilöohjauksessa et tässä opetuksessa huomattu, et nää vanhat hyvät pienet keinot joskus on parhaita. Ei oo mitään kaikille sopivaa kaavaa, mut kumman paljon niit samoja teemoja nousee sieltä ihan kaikista koulutusohjelmissa esiin.

 

Et jos esimerkiks kysyy, mul on monesti tapana kysyä kurssien tai luentojen alussa, että mikä mietityttää tässä tulevaisuuden suunnittelussa. Niin siel nousee koulutusohjelmasta riippumatta aika samat teemat esille. Et se on yllättävää. Totta kai siinä on alakohtaisia vaihteluja, mut tietyt jutut toistuu siel kaikkialla, niin tietyt työkalut myöskin toimii hyvin. Ja tietyt teemat on sitten välillä enemmän pinnalla ja tää korona nyt on nostanu tietynlaisia teemoja pinnalle. Mutta semmosia trendejä siellä näkyy kyllä.

 

Jarkko Immonen: Saaks tohon ihan vähän viel jatkaa?

 

Eric Carver: Joo, jatka vaan.

 

Jarkko Immonen: Toi on must tosi tärkee pointti ja toi, et miten ne tietyt jutut toimii ja toistuu eri paikoissa. Mä ajattelen, et siihen yksi syy on se, että tässä hommassa ja näiden juttujen niin sanotussa opettamisessa, ehkä se on enemmän semmost fasilitointia usein, mä ajattelen, et meijän ohjaajien jotenkin on tärkeätä olla aika perillä meidän omasta alasta ja tutkimusperinteestä.

 

Mehän ei mennä pitämään luentoja siitä, et näin Savicas kirjoitti, näin Krumboltz sanoi, tämä on Superin sateenkaari tai tälläst. Mut meidän täytyy tietää se tutkimusperinne siel taustalla, koska vain sen ymmärryksen kautta mä ajattelen, et me on pystytty haarukoimaan ja pystytään kehittämään työtämme niin, että ne jutut, mitä me tuodaan opiskelijoille, on simppeleitä, toimii vähän siellä sun täällä.

 

Me tunnistetaan, mikä toistuu ja mistä siinä taustalla on kyse, jotta me osataan siihen tuoda jotain järkevää. Et täs ei voi olla vaan semmonen menetelmähessu tietyllä tavalla, että mä opettelin nyt tän yhden jutun ja täst mä käyn nyt paasaamas. Vaan jotta se työkalupakki on niin siisti ja nätti ja järjestyksessä, siel täytyy olla aika paljon ymmärrystä taustalla. Ja tää on asia, mitä must tuntuu ehkä välillä joutuu vähän niinku perustelemaan yliopiston sisällä. Voi joutua muistuttamaan ihmisiä siitä omasta asiantuntijuudestaan tietyllä tavalla.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja tää on tietysti, puhutaan ohjauksen ja neuvonnan ja ehkä mentoroinnin välisistä rajanvedoista, niin aina välillä törmää siihen ajatukseen, että uraohjaaja vaan kertoo omasta elämästään tai omista kokemuksista tai jakaa tietoa. Kun kysehän on nimenomaan sen yksilön oman prosessin tai sen ryhmän prosessin tukemisesta sitte sillä teoreettisella ja muulla asiantuntemuksella, mitä sillä ohjaajalla on. No välil tuntuu, et täs meijän ajas just nyt tonne tulevaan kattominen on pikkasen vaikeeta. Mut mä kuitenkin pyydän teitä sitä nyt tässä tekemään. Eli miten te aattelette tää urapalveluiden rooli tulevaisuudessa sitten yliopistois kehittyy? Voitte puhuu, jos haluutte rajottaa sitä Helsingin yliopistoon tai laajemmin, niin minkälaiset asiat siinä, mitä tällä hetkellä tehdään, jää? Mitkä on ehkä semmosii asioita, mitä te ajattelette, että mennään? Tai te haluaisitte, että mennään? Haluuko Jarkko alottaa?

 

Jarkko Immonen: No vastaan nyt ihan härskin itsekkäästi omasta näkökulmastani, mitä minä haluaisin ja odotan ja toivon omassa yhteisössäni. Mä uskon, et näis on ehkä laajempia trendejä taustalla ja osittain liittyen pandemiaan. Lyhyt vastaus, et mä toivon, että mennään entistä moniammatillisempaan suuntaan ja yhteisöllisempää suuntaan.

 

Et me on nähty nyt, yliopistoihin on alkanu ilmestyä opinto-ohjaajia, onneks myös meille. Ja ehkä tää pandemia-aika ja se yhteisön puute on meijät monesti havahduttanu siihen, et miten tärkee se yhteisö on. Ja mä toivon, et semmosen tietyn siiloutumisen aika olis ohi. Vaan me tunnistettais omien verkostojemme, omien yhteisöjemme merkitys. Meil on jotain jaettua, jos me puhutaan ohjauskentästä vaikka yliopiston sisällä. Mut meil on hirveä määrä ihmisiä, jotka tekee ohjauksellisia juttuja, joiden työssä ohjaukselliset kohtaamiset on jotenkin läsnä. Jos me päästäis yhdessä näiden asioiden äärelle ehkä vähän paremmin ku ennen.

 

Ja sitten tästä taas oman työn näkökulmasta mä ajattelen, et just tää polkumaisuus vielä lisääntyis siinä urasuunnittelun tuen hahmottamisessa. Nähtäis, et urasuunnittelun tuki on opiskelun motivaation tukemista. Jos opiskelijalla pysyy se ajatus siitä, et miks mä teen, mitä mä teen, mitä mä oikeastaan elämältä haluan ja miten tää opinnot siihen liittyy, ni motivaatio pysyy ehkä paremmin ylhäällä. Jota kautta se on hyvinvointiasia. Urasuunnittelun tukeminen on hyvinvoinnin tukemista loppupeleissä. Jolloin taas sit jos me lähetään yhteysnäkökulmaan, niin mehän ollaan jo aika ison pöydän ympärillä. Meillä on, jos me hyvinvointinäkökulma otetaan, niin meil on toimijoita, joil on yhteistä puhuttavaa ja pohdittavaa. Niin tämmöset holistisempaan suuntaan meno sinne tavallaan, mitä urasuunnittelun tuella tavallaan sillä koko ns. työelämäorientaatiolla opinnois tarkotetaan. Ja et niiden juttujen ääreen tultais kirjavammalla porukalla yhdessä.

 

Eric Carver: Mitäs Sanna toivoo?

 

Sanna Grannas: Mä komppaan Jarkkoa tossa moniammatillisuudessa ja nimenomaan siitä, et vältättäis kaikkea siiloutumista ja niit siilojen ylläpitämistä. Henkilökohtasesti mä haluaisin saada just koulutusohjelmissa näiden teemojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset mukaan meijän toimintaan siihen verkostoon. Et se olis mun unelma. Ja sitte taas jälleen kerran omasta puolestani puhun nyt, mitä mä toivoisin, niin ylipäätään täs asiantuntijuuden kasvun tukemisessa ja urasuunnittelun tukemisessa. Et me saatais jollain konstilla myös yliopiston ja akateemisen maailman ulkopuolisia toimijoita siihen tukeen mukaan. Eli niitä työelämän edustajia. Et työelämän ja koulutusohjelmien dialogi, et se vahvistuis. Ja opiskelijat ehkä sais opintojen aikana, riippuen, toisissa koulutusohjelmissa tää onkin hyvin hoidossa, mutta et opiskelijoiden kosketus näihin työelämässä pyöriteltäviin teemoihin, se lisääntyis. Ja miten se sit järjestetään siihen, ku tuskin kellään on mitään taikasauvaa tai yhtä ratkaisua. Mut et se on mun henkilökohtainen toive, et työelämän edustajat pääsis enemmän mukaan tähän toimintaan.

 

Eric Carver: Mun ei kuuluis varmaan vastata omaan kysymykseeni, mutta vastaan. Liittyy ehkä vähän näihin pandemiakokemuksiin ja muutenkin, mitä oon täs viime aikoin aatellu, minust ois hirveen tärkeetä, että se nimenomaan se asiantuntijoiden kasvun sosiaalinen puoli, yhteisöllinen puoli, se ajatus siitä, miten ammatillinen identiteetti tai koulutusalaidentiteetti tai asiantuntijaidentiteetti hyvin pitkälle kuitenkin kehittyy vuorovaikutuksen kautta. Ja yhteisön jäsenyyden kautta. Et me se aina muistettas tässä. Et vaikka yksilöä koulutetaan ja yksilön osaaminen kehittyy ja yksilö saa arvosanoja kurssista, niin se kuitenkin hyvin pitkälle on yhteisöllinen se prosessi. Se on mun mielestä semmonen asia, mitä mä toivoisin, että just tällä alueella meidän yliopistossa ja muissa yliopistossa muistettas pitää sitä näkökulmaa esillä.

 

Jokainen vieras saa, tai pyydän antamaan aiheeseen liittyvän lukuvinkin kuulijalle. Tai vähän aiheen vierestä, sekin on ok. Haluuko Sanna aloittaa lukuvinkillä?

 

Sanna Grannas: Mun lukuvinkki olis ehkä, nyt ollaan puhuttu tästä resilienssistä, se on noussu tääl esiin. Ja epävarmuuden sietokyvystä ja muusta. Niin mulle itselleni viime kesänä, kun luin Krisse Lipposen kirjaa Resilienssi arjessa, ni se oli semmonen, mikä jäi minulle mieleen. Siinä mielessä, et siinä positiivisen psykologian kautta tarkasteltiin sitä, mitä se resilienssi jokaisen omassa arjessa voi olla. Siinä oli mun mielestä aika kivoja pieniä palasia ja tehtäviä, millä sitä omaa ajatteluu sai vähän haastettua. Siinä otettiin huomioon useita näkökulmia resilienssiin ja kaikkeen siihen omaan arkeen liittyviin asioihin. Et sitä suosittelen. Sekä jokaselle tavallaan alasta riippumatta, mutta että näin ohjausalan ihmisenä siitä sai myös aika hyvii vinkkejä siihen omaan toimintaan ja ohjaukseen.

 

Eric Carver: Kiitos. Mäki oon yhden resilienssikirjan tossa just lukenu. En tiiä, oliko tää sama, en muista kirjailijan nimeä. Jarkko?

 

Jarkko Immonen: Meillä on tällä hetkellä Helsingin yliopistossa vammaisinkluusion teemavuosi meneillään. Siihen liittyen ajattelin suositella kirjaa. Ja tää on täysin tutkimusperusteeton teos. Esseekokoelma, jonka on kirjoittanut Leah Lakshmi Piepzna-Samarasinha. Nimi on Care Work, joka on ehkä muistaa suomalaisille kun kirjoittajan nimi. Ja alaotsikkona Dreaming Disability Justice. Ja tästä on jo tovi, kun mä tän luin. Mutta tää oli todella ravisteleva kirja, sytytti monta pohdintaa ja kelaa omassa päässäni siitä, että mä ajattelen, et tää on erityisesti ihmisenä, jolla tässä yhteiskunnassa, jos me eletään, on aika paljon valtaa ja pääsyä ja ääntä, niin oli todella silmiä avaavaa luettavaa.

 

Ja myös ehkä aika hyvä perustelu tai puolustuspuheenvuoro sille, miks me tarvita semmosta intersektionaalista näkökulmaa ja ajattelua kaikessa meidän toiminnassa tänä päivänä. Meidän opiskelijamme ovat juuri perustaneet uuden opiskelijajärjestön, Rampaopiskelijat ry. Rampa on ikään kuin käännös englantiin muodostuneesta sanasta Crip, jota myös tässä kirjassa paljon käytetään kuvaamaan semmosta ikään kuin valittua identiteettiä. En nyt jaarittele pidempään, mutta siis esseitä elävästä elämästä, monennäköstä. Ja siis kirjoittaja on piinallisen hyvä kirjoittaja.

 

Eric Carver: Kiitos tosi paljon Jarkko ja Sanna, ku tulitte vieraaksi ja jaoitte teidän ajatuksia. Ei muuta kun, en mä tiedä, voiko tässä sanoa aurinkoista kevättä, kun miettii, mitä maailmassa tapahtuu, mutta niin hyvää kevättä, kun se nyt voi olla teille. Kiitos, kun tulitte vieraaksi.

 

Jarkko Immonen: Kiitos.

 

Sanna Grannas: Kiitos, Eric.

Jakso 9. Tukitoimet opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Erityisasiantuntija Leena Penttinen

Miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin? Minkälaisia toimia yliopistoissa tehdään tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi, esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamissa hankkeissa? Miten tuemme opiskelijoiden paluuta lähiopetukseen? Miten yliopistoissa pitäisi edistää opiskelijoiden hyvinvointia pitkällä aikavälillä?

Jakson vieraana on Leena Penttinen.

Penttinen työskentelee erityisasiantuntijana Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluissa. Hän vetää opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hankkeetta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä. Penttinen on kouluttanut pitkään opinto-ohjaajia, uraohjaajia ja muita ohjausalan asiantuntijoita Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 9. jakso.

Aiheena on  yliopistoissa tehtävä työ opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Vieraana on Leena Penttinen, erityisasiantuntija Jyväskylän yliopistosta. Penttinen v vetää opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hankkeetta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä.

Jakson kesto 48  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 10.3.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Leena Penttinen. Penttinen työskentelee tällä hetkellä erityisasiantuntijana Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluissa. Hän vetää tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa valtakunnallista hanketta, joka koordinoi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hyvinvointihankkeiden yhteistyötä. Penttinen on kouluttanut pitkään opinto- ja uraohjaajia ja muita ohjausalan asiantuntijoita Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoissa. Tervetuloa mukaan, Leena!

 

LEENA PENTTINEN: Kiitos, Eric. Mukavaa olla täällä tänään.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään siitä miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin ja tutustutaan yliopistosektorilla käynnissä oleviin erilaisiin hankkeisiin ja toimenpiteisiin, joilla tuetaan opiskelijoiden hyvinvointia. Leena, me on oltu kohta kaks vuotta tässä koronaviruspandemian poikkeusoloissa. Miten se on vaikuttanut meidän yliopisto-opiskeluihin ja minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla tästä ajasta on?

 

LEENA PENTTINEN: Tuo onkin tosi hyvä kysymys, että minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla on ollut näistä poikkeusoloista, koska aika paljonhan meillä julkisessa keskustelussa korostuu se millä tavalla opiskelijat on kärsineet koronan vaikutuksista. Esimerkiksi meilläkin Jyväskylän yliopistossa kun on opintojaan aloittaville opiskelijoille tehty kyselyitä, niin vuonna 2020 kolmasosa aloittavista opiskelijoista ilmoitti, että korona ei ole haitannut heidän opintojensa aloittamista. Itse asiassa tänä syksynä tässä samassa kyselyssä se olikin jo 60 % opiskelijoista, jotka ilmoitti, että se ei olisi haitannut.

 

Jos katsotaan kansainvälistä tutkimusta, niin kyllähän paljon siellä kiinnitetään huomiota näihin negatiivisiin vaikutuksiin, joita todella on tosi paljon. Nyt kun mä sanoin näitä lukuja, 30 % ja 60 %, niin kannattaa kuitenkin ehkä tässä tilanteessa katsoa sitä toista puolta, että niitä joiden opintojen aloittamiseen se on vaikuttanut kielteisesti. Sitten tosiaan on näitä tutkimuksia, jotka on kattavasti kattonu kaikkia opiskelijoita, että kyllähän se on vaikuttanut tosi monella tavalla.

 

Jos me katotaan näitä kielteisiä seurauksia, niin sitä vois ajatella, että siinä on yhteisöllisiä ja yksilöllisiä seurauksia. Yhteisöllisyyden puute on varmaan sellainen, jota korona on tuonut tullessaan kun verkkoon on siirrytty ja aika paljon tehdään etänä yksin kotona. Jää semmonen nonformaali vuorovaikutus opiskelukavereitten kanssa on jäänyt aika minimiin. Opiskelijathan on raportoinu aika paljon yksinäisyyttä eli koetaan, että on yksin joutunut opiskelemaan.

 

Mä kiinnittäisin ehkä myös huomiota siihen, että tämä yksin opiskelu kotona etänä on myös nostanut esille sellaisia opiskelun haasteita, joita varmasti on myös ei-korona-aikana. Opiskelutaidoissa on haasteita, kun opiskellaankin yksin etänä kotona. Se haastaa opiskelutaitoja, mutta toisaalta se haastaa myös semmosta itsensä johtamista, ajanhallintaa, arjen rytmittämistä. Aika semmosia kokonaisvaltaisia asioita, jotka korona-ajassa on korostunut. Mä väittäisin, että nää asiat mitä nyt tunnistetaan, näitä hyvinvoinnin haasteita me on tunnistettu opiskelijoilla aikaisemminkin, esimerkiksi tää ajanhallinta, että se saattaa kuormittaa, niin täs on tosi monenlaisia. Semmosia sosiaalisia seurauksia, mutta myös ihan opiskelutaitoihin, arjenhallintaan, opintojen edistämiseen liittyviä yksilöllisiä tekijöitä. Nää on ehkä semmosia keskeisiä mitä tunnistetaan.

 

Sitä ehkä korostaisin myös, että katselen sitä yliopiston näkökulmasta, miten me korkeakouluna tuetaan opiskelijoiden opintopolkua ja heidän mahdollisimman mielekästä opiskelukokemusta. Kyl nää opiskelutaitoihin liittyvät haasteet, sitten toisaalta tämmönen sosiaalisuus, ne on ehkä semmosia haasteellisia asioita, jotka taas toisilla opiskelijoilla on ollu semmosia kokemuksia, niille jotka kokee että korona ei oo haitannu opintoja, niin he sitten kertoo kyselyissä, että he tykkää joustavuudesta. Pystyy opiskelemaan milloin vaan oman aikataulun mukaisesti, ei tarvii matkustaa opiskelupaikkakunnalle, pystyy etänä opiskelemaan. Tää on vähän kaksiteräinen miekka, siinä on sekä hyviä puolia, että haasteita, jotka sitten niille jotka kokee näitä haasteita, niin se ihan selkeästi heikentää heidän hyvinvointiaan. Tästä ryhmästä haluaisin puhua, mutta haluan kuitenkin korostaa myös sitä, että kaikki meidän korkeakouluopiskelijat ei koe näitä koronan tuomia haasteita. Se kannattaa muistaa, että meidän opiskelijaryhmä ei oo yhtenäinen homogeeninen ryhmä, vaan aika heterogeeninen oikeastaan.

 

ERIC CARVER: Tavallaan se mitä moni (–) [0:07:19] hyvinvointiteema (jaksoissa) ollut mukana, niin korostunut se, että ei ole yhtä jaettua kokemusta-

 

LEENA PENTTINEN: Mm.

 

ERIC CARVER: -eikä ole myöskään silloin jaettua ajatusta siitä mitä paluu tarkoittaa ja miten se ehkä koetaan tai miten siihen suhtaudutaan. Nyt on tietysti aikaista vielä arvioida, mutta mitä sä arvioit, minkälaisia pidemmän aikavälin vaikutuksia tällä ajalla tai tällä kokemuksella voi olla opiskelijoiden hyvinvointiin?

 

LEENA PENTTINEN: Tää ei oo varmaan ihan pelkästään mun arvio, mutta ehkä eniten huolta nyt herättää just nää aloittavat opiskelijat ja sellaiset, joilla opiskeluaika, nuoret opiskelijat joille opiskeluaika on selkeästi ollu sosiaalisesti aika erilaista kuin se aika esimerkiksi me ollaan, Eric, sun kanssa koettu opiskelussa. Jos muistelee, että meidän ylioppilaskunnan kanssa keskusteltiin joku aika sitten siitä, että opiskeluaika on semmosta elinikäisten ystävyyksien solmimista ja vaikka parisuhteen solmimista. Se on sellaista kasvun aikaa, etsitään omaa identiteettiä ja mietitään kuka minä olen ja mitä mä haluaisin mun elämällä tehtävän.

 

Onhan se sillä lailla aika haastavaa, että sitä tehdään nyt hirveän poikkeuksellisissa olosuhteissa ja nämä nimenomaan haastaa sitä oman paikan löytämistä ja opintopolun mielekkyyttä. Sielt tulee paljon kuormittavia kokemuksia osaamisesta, että osaanko, pystynkö, saanko edistettyä näitä opintoja. Ja sielt puuttuu se sosiaalinen tuki, että jakaa muitten opiskelukavereitten kanssa erilaisia, arjen iloja sekä huolia.

 

Ehkä tästä opiskelijaryhmästä aika paljon kannan huolta, että mitenkä he sitten opintopolulta lähtee työelämään. Jos tässä opintopolun aikana ei synny semmosia vahvoja yhteisöllisyyskokemuksia asiantuntijayhteisöön, siihen opiskeluyhteisöön. Voi ajatella, että semmonen joukkoon kuulumisen kokemus ja ammatillisen yhteisöllisyyden kokemuskin voi olla uhattuna siinä mielessä ja vaikuttaa siihen miten lähtee rakentamaan elämä uraa opintojen jälkeen. Nuoret opiskelijat on varmaan sellaista riskiryhmää.

 

Ehkä näitten, joille tää korona-aika on lisännyt hyvinvointia sillä tavalla, että heille on tullut mahdollisuuksia joustavasti opiskella ja yhteensovittaa työtä, perhe-elämää ja opiskelua, niin ehkä heidän näkökulmastaan tää aika on meitä korkeakouluja pakottanut kehittämään ja tukenut meitä kehittämään sellaisia ratkaisuja, että me kokonaisvaltaisesti huomioidaan näitä yksilöllisiä elämäntilanteita, niin mä ajattelen että siinä on tavallaan myös institutionaalisia seurauksia, että tässä vaiheessa tunnistetaan, että meidän opiskelijat ovat oikeasti aika heterogeeninen ryhmä.

 

ERIC CARVER: Aikaisemmat vieraat sanoi, että ei pitäis puhua menetetyistä vuosista, mutta voidaan puhua tapahtumattomista asioista. Eli kohtaamisista ja yhteyksistä mitä ei oo syntynyt. Silloin keskeistä tässä paluussa, josta me kohta puhutaan lisää, on se miten niitä toistaiseksi tapahtumattomia asioita voisi sitten integroida sinne opintopolkuun, kun tämä pandemia hiljalleen toivottavasti loppuu.

 

LEENA PENTTINEN: Joo, se on kyllä totta. Musta toi on aika hyvin sanottu, että tapahtumattomia asioita. Aika paljonhan nimenomaan näitä sosiaalisia tapahtumia on nyt karsittu. Ollaan puhuttu oppimisvajeesta ja siitä miten saadaan opiskelijat suorittamaan opintoja. Siitähän meillä on nyt tuloksia, että itse asiassa opiskelijat ovat aika ahkerasti opiskelleet pandemia-aikana. Mutta se kriittinen kysymys on, että millä hinnalla tämä oppiminen on tapahtunut?

 

ERIC CARVER: Niin, että mitä on jäänyt tapahtumatta tai mitä siinä opiskelukokemuksessa on sellaista, mitä on jäänyt uupumaan. No, kuten tossa juonnossa sanoin, niin oot vetämässä tämmöstä koordinoivaa hankkeiden hanketta, joka katsoo sitä yhteistyötä näiden korkeakoulukohtaisten hankkeiden välillä ja opetus- ja kulttuuriministeriö on niitä sitten ympäri yliopistoja ja ammattikorkeakoulukenttää rajoittanut näitä hankkeita. Millaisia hankkeita tai ehkä vielä mielenkiintoisena, että minkälaisia asioita niissä hankkeissa tällä hetkellä tehdään ja millaisiin asioihin niissä keskitytään?

 

LEENA PENTTINEN: Vois sanoa, että keskitytään ihan samalla lailla, kun opiskelijat ovat heterogeenisiä, niin meillä on muuten aika mieletön heterogeenisten hankkeiden kirjo tällä hetkellä. Siinä mielessä vois sanoa, että tää on hirveän kiehtova tehtävä nyt tätä koordinointia ryhtyä tekemään. Jyväskylän opisto on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun kanssa tekee tätä yhteistä työtä. Jos kattoo tätä hankkeiden kirjoa, näitähän myönnettiin, rahoituksia, vuonna 2020, olikohan se nyt 38 erilaista hanketta ja -21 syksyllä jatkohankkeita ja uusia hankkeita tuli 32 kappaletta. Eli meillä on aikamoinen määrä todella näitä hankkeita. Mä haluan tän määrän nostaa esille ihan sen takia, että ymmärrätte että aika pelkistetty on tää mitä mä seuraavaksi sanon siitä, että mitä niissä hankkeissa tehdään.

 

Jos mä todella karkeasti tiivistän, niin siellä on toimintoja joissa keskitytään yhteisöllisyyteen ja erityisesti vertaistuki- ja vertaisryhmätoiminta on aika keskeisessä roolissa. Eli se miten opiskelijat toisiaan tukevat ja jakavat kokemuksia, voivat olla vahvistamassa tämmösiä hyvinvointia edistäviä asioita.

 

Toisaalta siellä on ammattiavun erilaisia pilotteja, jotka keskittyy siihen, että meillä on tämmöstä erityisosaamista mielenterveyskysymyksissä ja hyvinvointikysymyksissä. Myös liikunnassa ja tän tyyppisissä psykososiaalisissa kysymyksissä, mutta myös ihan taloudellisissa kysymyksissä. Aika laajasti katsellaan sitä hyvinvointia. Niissä hyödynnetään tosi paljon muualla yhteiskunnallisissa instituutioissa käytettyjä toimintamalleja. Muun muassa siellä on tämmösiä, kuraattoritoimintaa kokeiltu ja pilotoitu ja tietysti opintopsykologitoiminnan laajentaminen ja sen syventäminen on mukana siellä. Mut on myös muitakin ammattilaisia, sitten heidän toimintamalleja kehitetään.

 

Kolmas asia mitä siellä tehdään on oikeastaan erilaiset digitaaliset ratkaisut. Eli millä tavalla me voidaan esimerkiksi kerätä tietoa opiskelijoiden hyvinvoinnista, opintojen etenemisestä, opintojen etenemisen haasteista, erilaisia hyvinvointikyselyjä ja semmosta seurantaa, ihan tekoälyn käyttämistä, vois sanoa oppimisanalytiikan käyttämistä siinä opintopolun seurannassa. Haetaan semmosia indikaattoreita millä me tunnistettais se, että opiskelijoilla on ehkä hyvinvoinnin haasteita. Mut toinen puoli digitaalisia ratkaisuja on se, että on erilaisia työvälineitä, verkkokursseja, joissa on vaikka jotain työvälineitä joita käytetään omien hyvinvointitaitojen kehittämiseen. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa on tämmönen hyväksymis- ja omistautumisterapiaan perustuva opiskelijan kompassityöväline, jota voi käyttää ja sitä kautta muun muassa stressinhallintaa kehittää ja tällaista.

 

Tää kirjo on aika laaja ja tää on aika karkea, mitä mä nyt näitä luokitteluja sanoisin. Toinen tapa kattoa näitä hankkeita on se, että kattoo millä tavalla ne on tämmösiä proaktiivisia ja millä tavalla reaktiivisia. Eli tässäkin vois sanoa, että siinä on useita proaktiivisia keinoja, joilla pyritään vahvistamaan yhteisöllisyyttä, pyritään ennakoimaan vaikka opiskelun haasteita. Sitten on reaktiivisia keinoja, joilla sitten puututaan ongelmiin. Nää on ehkä sellaisia teemoja, että tossa koordinoivassa hankkeessa meillä on nyt sitten tosi mukava haaste katsoa sitä, että yhteistyössä korkeakoulujen kanssa yhdessä oppien ja opiskellen arvioida sitä, että minkälaiset toimenpiteet on oikeasti sellaisia resurssiviisaita, että niihin kannattaa panostaa ja mihin suuntaan kannattaa kehittää näitä pilottikäytänteitä. Temaattisesti sieltä löytyy tosi paljon erilaisia juttuja.

 

Mä aattelen, että yks ehkä mikä on mun mielestä kiinnostava on tää oppimisvaikeuksien esille nostaminen. Pitkäänhän ajateltiin varsinkin yliopistossa, että kun on lahjakkaista ihmisistä kysymys, niin ei oo välttämättä oo oppimisen haasteita. Mutta mehän tiedetään nyt, että se ei pidä paikkansa ja saattaa olla jotain pieniä esteitä, jotka on autettavissa ja tuettavissa. Ne ei millään muodostu sitten kynnyskysymykseks opintopolulla. Musta on ollu kivaa tää keskustelu viime aikoina työelämässä, että monet tunnustetut asiantuntijat työelämässä nostaa esille, että heilläkin on ollut oppimisen haasteita opintopolullaan. Näihinkin asioihin nyt näissä hankkeissa kiinnitetään huomiota. Ne on ehkä sellaisia, että must joku asia jos koronassa on ollut hyvää, niin se että me nyt joudutaan tunnustamaan sellaisia asioita, joita on tunnistettu jo aikaisemmin ja nyt oikeasti tehdään töitä niitten eteen, että me edistetään opiskelijan hyvinvointia opintopolulla.

 

ERIC CARVER: Jossain määrin korona on vähän semmonen röntgen erilaisiin asioihin yhteiskunnassa. Tietysti yliopisto ja yliopisto-opiskelu on niistä yks. Se tekee näkyväksi asioita, jotka oli olemassa jo ennen sitä, kun tulee se kontrasti poikkeusolon takia niin voimakkaaksi.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä, itse asiassa, Eric, tuo. Mä ite jotenkin koen, että tää on myös sellainen paikka, että tehdään näkyväksi sitä työtä mitä oikeasti korkeakouluissa on tehty jo aika kauan aikaa. Monet mitä nyt tehään tällä hankerahoituksella ammentaa sen tekemisen mallia ja toimintamalleja aiemmasta työstä. Ehkä tässä julkisuuskeskustelussa se vähän harmittaa, että annetaan vähän väärä käsitys, ikään kuin korkeakoulut ei ois aikaisemmin näistä asioista ollu kiinnostunut. Tykkään siitä, että meillä julkisesti keskustellaan miten korkeakoulut tukee opiskelijoiden hyvinvointia. Mut siitä mä en tykkää, että ajatellaan että me aloitetaan ikään kuin nollasta nyt koronan takia.

 

ERIC CARVER: Samalla lailla kuin tunnistetaan nyt tai nähdään paremmin niitä ongelmia mitä meillä on ollut aina, niin nyt myös nähdään, tulee näkyväksi se työ mitä on tehty jo pitkään. Ne on molemmat tässä hyvä huomioida.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Kun kävit läpi tota hankekokonaisuutta, ja ymmärrän että piti tiivistää, kun puhutaan kymmenistä hankkeista, niin ohjausalan asiantuntijana, mikä sua erityisesti kiinnostaa niistä teemoista ja toimenpiteistä mitä kentällä tällä hetkellä tehdään? Onks jotain asioita, mistä sä erityisesti pidät tai sä haluaisit, et muutkin katsois, et hei tämmöstä tehdään, tää on mielenkiintoista?

 

LEENA PENTTINEN: Vois sanoa, että mun henkilökohtainen lempi lapsihan on yhteisöllisyyden tukeminen ja opiskelijoiden vertaisryhmätoiminta, tämmönen vertaistuki. Se juontaa juurensa siitä, että sen ytimessä on se yksilön toimijuus ja yksilön osallisuus omassa elämässään. Toimijuudessa on tämmönen vahva sosiaalinen ulottuvuus. Jos me ajatellaan, että opintopolun pitäisi olla sellainen identiteettiä kehittävä ja vahvistaja ja oppimiskokemuksia sisältävä asiantuntijaksi kasvamisen polku, niin kyllä siinä yhteisöllä on tosi vahva rooli. Että kiinnitytään siihen, koetaan että tää on mun paikka, mä kuulun tänne. Koetaan myös semmosta arvostusta, tukea, kannustusta, tullaan kuulluksi ja nähdyksi opintopolulla. Nää on sellaisia asioita, joita erityisesti esimerkiksi nää kiinnittymisen tutkimukset nostaa esille. Opintopolun sujuvuutta haastaa nimenomaan se, että kuinka hyvin kiinnitytään yhteisöön, kuinka hyvin koetaan siellä kuulumista.

 

Semmonen mikä ryhmädynamiikkaan liittyvä asia, tämmöseen teoreettisen viitekehykseen, on se että missä määrin yksilö kokee, että mä voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu tässä ryhmässä, tässä yhteisössä. Mä ajattelen, että nyt kun kehitetään sekä proaktiivista että reaktiivista vertaisryhmätoimintaa, niin ne on sellaisia orastavia paikkoja elinikäiselle toimijuudelle omassa elämässä myös opintopolun jälkeen. Ne opiskeluaikaiset kokemukset on sellaisia, että mulle tulee sellainen olo, että mä oon hyväksytty ja arvostettu, mä oon tullut kuulluksi ja mun on hyvä olla täällä. Nää on ehkä semmosia, että sen jälkeen mahdollistuu se että ihminen pystyy myös käyttämään kaikkea potentiaaliaan omassa elämässään.

 

Pidän näitä jotenkin semmosina asioina, että näihin meidän on aika helppo vaikuttaa korkeakoulussa. Me voidaan vaikuttaa tämmöseen vertaistuen rakentumiseen opiskelun tukiryhmillä, mutta niinku ihan arjen opetuksessa ja opiskelussa. Eli tavallaan tästä tulee semmonen perustavanlaatuinen pedagoginen kysymys, mikä tarkoittaa myös sitä, että hyvinvointi, se siemen kylvetään ihan siinä miten me opetetaan ja opiskellaan korkeakouluissa. Siinä mielessä mä sitä haluaisin vaalia ja tehdä opiskelijan osallisuuden ja toimijuuden vahvistamista koko yhteisössä. Kun puhutaan, että kaikki ohjaa, niin vois ajatella, että tässä on ehkä se yliopiston ja korkeakoulujen missio, että me nähtäis miten opetuksesta lähtee se opiskelijan hyvinvointi. Ne reaktiiviset toiminnot tulee sitten, kun meille syntyy ongelmia, mutta me voidaan tehdä tosi paljon asioita jo proaktiivisesti, ennaltaehkäisevästi.

 

ERIC CARVER: Tässä onkin vahva silta siihen mitä aikaisemmat hyvinvointi-teeman vieraat on sanonu, että se on se arki ja oikeiden asioiden tekeminen siel arjessa, mikä tässä on keskeistä. Totta kai erityishankkeilla ja erityisillä toimenpiteillä kriisiaikana on oma paikkansa, mutta ois väärin harhautua ajattelemaan, että tää on joku tämmönen, tästä vähän iteroidaan nopeasti jotain ja tehdään kertaluontoisesti jotain asioita, että se hyvinvointi tavallaan sillä lailla rakentuis.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Se on arkista ja pitkää työtä.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Me toivotaan, että kohta tämä akuutti vaihe pandemiasta ois ohi ja jonkinlainen uusi normaali, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan, alkaa myös yliopistoissa ja yhteiskunnassa muualla. Millaisiin asioihin sun mielestä pitäis nyt kiinnittää huomiota, kun opiskelijat palaa hiljalleen kampuksille, paluu- ja opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta?

 

LEENA PENTTINEN: Tää on varmaan aika luontevaa jatkumoa tuohon mitä äsken sanoin. Kyl mä toivon, että me ollaan opittu sosiaalisuuden merkityksestä jotakin sillä tavalla, että me entistä enemmän kiinnitetään huomiota siihen miten me vahvistetaan opiskelijoitten toimijuutta ja heidän keskinäistä vuorovaikutustaan. Mä ajattelin, että pandemia teki näkyväksi sen, että kun meiltä hävis nonformaali vuorovaikutus luentojen välistä, et jos aattelee, että aiemmassa normaali tilanteessa on 300 ihmistä luennolla ja vaikka sä ikään kuin olet siellä yksin, niin sä näet, että siellä on muitakin ja siell herkästi sitten lähdetäänkin kahvitauolle. Siinä tulee semmosia paikkoja yht’äkkiä satunnaisesti rakentaa vuorovaikutusta. Kun tämmöset katosi, niin mä aattelen, että me nyt entistä enemmän järjestettäis opetusta joka tukee sitä, että opiskelijat jakais enemmän kokemuksia.

 

Sellainen on kiinnittänyt huomiota, että meidän kyselyissä tässä koronan aikana hirveän paljon opiskelijat ei tee opiskelutehtäviä yhdessä eivätkä opiskele yhdessä. Tää on aika yksinäistä touhua. Kun me puhutaan yksilöllisyydestä, niin siinä kääntöpuolena herkästi tulee sitä yksinäisyyttä. Että me tunnistettais se, että asiantuntijuus ja asiantuntijaksi kasvaminen on yhteisöllistä toimintaa ja se pitäis tässä perus pedagogiikassa ottaa huomioon. Mut kyl mä aattelen, että meillä on myös kyllä nyt semmonen haaste, että me saadaan opiskelijat palaamaan kampukselle, koska kyl semmosia pieniä merkkejä on ilmassa, että kynnystäkin tulla sieltä kotoa ihmisten ilmoille on. Tämmösiä tunnistamisen keinoja, että me tunnistettais enemmän sitä missä on riskejä. Nythän niitä kehitetään näissä hankkeissa, niin toivoisin että sitä jatketaan ja löydettäis sellaisia tapoja tavoittaa, kohdata ja ottaa kontaktia opiskelijoihin, joilla on tunnistettu näitä riskejä.

 

Tässä yliopistollakin on opittavaa. Me kunnioitetaan tosi paljon opiskelijan autonomiaa ja itsemääräämisoikeutta ja ajatellaan että me ei kysellä perään. Mutta se on ehkä vähän vanhanaikainen ajatus. Semmonen vaikka, että opettajat ymmärtäisi, että voi kysyä vaikka mitä kuuluu ja ei tarvii pelätä sitä jos opiskelija sanoo, että kuuluu tosi ikävää, että uskaltaa kohdata sen, että opiskelijat on kokonaisvaltaisia ihmisiä. Ja voi olla, että opiskelijalle saattaa olla, että onnistuminen opiskeluissa onkin semmonen kantava voima muun ehkä kuormittavan elämäntilanteen keskellä. Me ei jotenkin mustavalkoisesti ajateltais tätä hyvinvointia, että se ois ikään kuin ongelmakeskeistä.

 

Tässähän tää opiskelijoiden vertaistuki on äärettömän hyvä voimavara, koska useasti jakaminen normalisoi sellaisia tunteita, että mä oon nyt epäonnistunut, mä en selviä tai mä oon ahdistunut tästä tilanteesta. Vanhana opettajana ajattelen, että aika usein me kuullaan samanlaisia ahdistuksen kertomuksia opiskelijoilta ja sitten kun ollaan ryhmätilanteessa opiskelijoitten kanssa, niin sitten ite huomaa, että ahaa opiskelijatpa eivät tunnista, että nuo muutkin kokee ihan samalla tavalla samanlaisia ahdistuksen tunteita. Se että me saadaan opiskelijat kannustettua jakamaan, keskustelemaan ja tukemaan toisiaan. Tämmösiä mä aattelen, et ne on ihan pedagogista toimintaa, joka on perus proaktiivista hyvinvoinnin tukemista.

 

ERIC CARVER: Omassa nykyisessä roolissa opetan todella vähän, mut sattumoisin sattui helmikuulle sekä kandiohjelmatason yks vierailuluento, et sit oli semmosessa tohtoriohjelmassa ja niis molemmissa vähän semmosen alun, vähän check in-tyyppisesti miten menee, miten suhtaudutte tällä hetkellä omiin opintoihin ja siihen omaan prosessiin. Kyllä siinä näyttää olevan semmonen vaikutus, että se tietysti myös normalisoi, mutta toisella tavalla, kun nää oli molemmat tavallaan urasuunnitteluun tai tulevaisuuden suunnitteluun liittyviä sessioita, että se ehkä vähän helpottaa sitä pidemmälle katsomista, kun on ok puhua myös siitä missä nyt on.

 

LEENA PENTTINEN: Toi on muuten sellainen asia, ehkä just tää tämmönen, varsinkin täällä tiedeyhteisössä, kun me ollaan totuttu etsimään vastauksia asioihin ja ollaan totuttu ehkä tälläi opettamaan miten ajatellaan asioista, niin se semmonen kuunteleminen voikin olla tosi haasteellista. Täs hyvinvoinnissa, en tiiä onko muut tässä podcastissa vierailleet sanonu, mutta tämmönen kliseinen lausahdus, että usein pelkkä kuulluksi tuleminen riittää. Mä sitä haluaisin korostaa, että ei tarvii löytää vastauksia opiskelijan ongelmaan, vaan kuunnella ja antaa hänelle tilaa tuoda asioita esille, että jos on vaikka opinnäytteeseen liittyviä asioita, että on jotain muuta elämässä, joka on ehkä nyt sitten hidastanut sitä opinnäytteen tekemistä. Saattaa olla, että se jo helpottaa sitä opiskelijaa, kun hyväksytään, että hei ehkä tämä gradun tekeminen ei ookaan nyt tällä hetkellä just se tärkein prioriteetti ja että sä oot silti ihan hyvä opiskelija ja että edelleenkin gradun ohjaaja on kiinnostunut sun gradun etenemisestä ja hyväksyy sen, että tällä hetkellä on ehkä jotain, joka saattaa haitata sitä. Tämmönen, että meillä ois paikkoja, erityisesti mä puhun opiskelijoitten keskinäisistä kohtaamisista, mutta meitä opettajina, ohjaajina, henkilökuntana, että me maltetaan hetki kuunnella ja ehkä maltetaan yrittää olla ratkaisematta. Meillä on niitä ongelmia joihin meillä on erityisasiantuntijoita eri instansseissa, niin jätetään ne semmoset asiat heille ja ohjataan tarvittaessa sen tuen ääreen. Mä aattelen, et tälläi ehkä kaikkien kannalta helpotetaan tilannetta eniten.

 

ERIC CARVER: Ehkä se mikä joskus pitää sanoa ääneen, ei nyt joka päivä ja jokaisella luennolla, mutta se että nyt ei oo normaali tilanne, eikä oo ollu pitkään aikaan. Tää tilanne on poikkeuksellinen ja silloin se että siihen liittyy tuntemuksia on ok.

 

LEENA PENTTINEN: Kyllä.

 

ERIC CARVER: Se että nyt tulos ei ehkä oo niin hyvä ja fiilis ei oo ehkä niin hyvä kuin olis, jos ei olisi pandemiaa tai ei olisi sotaa. Nää on tavallaan semmosia asioita, mitkä on mun mielestä ok sanoa ja se ei tarkoita sitä, että opetustilanne muuttuu joksikin terapiasessioksi tai muuksi, vaan se on sen olemassa olevan maailman hyväksymistä siinä opetustilanteessa.

 

LEENA PENTTINEN: Joo, toi on justiin sellainen, että jos me ääneen sanotaan joku asia, niin siitä on ehkä helpompi sitten päästää irti. Onhan se vähän mahdoton tehtävä, jos meillä on seminaarisali täynnä opiskelijoita joitten päässä ja mielessä jyskyttää kaikenlaiset huolet ja sitten me ajatellaan, että he keskittyy johonkin tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen. Voi olla aika hyvä tehä pieni tyhjennysharjoitus, puretaan ne huolet nyt pöydälle ja sitten katotaan jatketaan sitä opiskelua. Mä aattelen, että se on myös sitä, että me kunnioitetaan meidän opiskelijoita kokonaisvaltaisina ihmisinä, tunteet on mukana myös tutkimuksen tekemisessäkin, annetaan puhua niistä tunteista. Kyl mä aattelen, että just tällaisella, me  aika pienillä teoilla voidaan sitä hyvinvointia edistää korkeakouluissa. Semmonen tietysti mun mielestä kuulostaa noista hankkeistakin, että nyt kun me löydetään niitä merkityksellisiä asioita, niin me ehkä voidaan myös henkilökuntaa tukea siinä opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisessa.

 

ERIC CARVER: Jos nostetaan taas tästä hetkestä ja meidän poikkeusajasta pikkasen pidemmälle sitä katsetta, niin miten sun mielestä yliopistossa pitäis pitkällä aikavälillä tätä opiskelijoiden hyvinvointia tukea? Tavallaan aika monta asiaa oot jo nostanut esiin, mutta voitko vielä tiivistää, mitkä ois sellaiset asiat mihin haluaisit, että kiinnitettäis huomiota?

 

LEENA PENTTINEN: Jos nyt aattelee pitkällä aikavälillä, niin pandemia-aika on nostanut keskiöön, että me tunnistetaan, että hyvinvointi on itse asiassa aika olennainen asia opintopolkua. Kyl mä sillai ajattelen, että pitkällä aikavälillä ehkä hyvä tehdä myös näkyväksi semmosta strategista ajattelua, että millä tavalla se opiskeluhyvinvointi sitten kytkeytyy vaikka siihen, että me halutaan kouluttaa huippuosaajia ja oman alansa hyviä asiantuntijoita meidän yliopistossa. Millä tavalla se kytkeytyy sitten kaikkeen muuhun opetustoimintaan. Tällaistahan on nyt ilmasta, aika kokonaisvaltaisia näkökulmia, mimmosen tämmösen ihan strategisen kannan yliopisto ottaa opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemiseen ja sen jalkauttaminen, miten se toteutetaan. Siihen meillä on aika paljon toimintamalleja tunnistaa se, että mikä on proaktiivista toimintaa, mikä on reaktiivista toimintaa, minkälaisilla menetelmillä ja välineillä me sitä tehdään, erilaista henkilökunnan roolitusta ja tällaista.

 

Mä aattelen, että henkilökunta on kyllä avainasemassa, että he tunnistaa ikään kuin oman tonttinsa ja millä tavalla minun työssäni, oon mä sitten opettaja, ohjaaja, koulutussuunnittelija, niin millä tavalla minun työssäni on sellaisia asioita, joilla mä tuen ja edistän opiskelijan hyvinvointia. Tällaista henkilökunnan osaamista hyvinvointikysymyksissä ja nimenomaan sillä tavalla, että miten ne kytkeytyy meidän perustehtävään. Kuitenkin me ollaan koulutusorganisaatioita ja meillä on se tietty tehtävä suhteessa meidän opiskelijoihin, niin mehän ei olla mielenterveyspalveluita eikä tällaisia instituutioita, niin mä kuvittelen, että kun me kirkastetaan se oma tehtävä ja mitä hyvinvointi tarkoittaa suhteessa siihen opintopolkuun ja opiskeluun, opiskelukyvyn käsitehän on tosi hyvä tässä, siitä varmaan joku on tässä podcastissa puhunutkin, niin mä liputan sen puolesta kyllä, että kytketään se meidän perustoimintaan, niin sillä tavalla meillä syntyy tälle instituutiolle semmosta tarkoituksenmukaista opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemista.

 

ERIC CARVER: Hirveen tärkee näkökulma. Semmonen mistä itse oon pikkasen huolissani on se, että meillä on koko yliopistoyhteisö ollut lujilla. Ei vain opiskelijat, vaan myös opettajat, tukipalvelu, henkilökunta ja niin edelleen. Nyt ei oo sankaritekojen aika tai semmosen henkilökohtaisen auttamisen halun, vaikka se on tärkeää ja arvokasta yksilölle tietenkin, mutta se ei oo kauhean kestävä strategia. Nyt pitäis enemmänkin miettiä mitä siinä arjessa on tärkeää meille, mitkä arvot on tärkeitä meille, minkälainen yliopistoyhteisö tai koulutusohjelmayhteisö tai tiedekuntayhteisö me halutaan. Sen kautta se työ rakentuu, eikä semmosen uhrautumisen tai venymisen, koska siinä on sitten riski sen yhteisön kannattelijoiden hyvinvoinnille.

 

LEENA PENTTINEN: Toi mitä sä tuot esille ois itse asiassa varmaan ihan oma podcastinsa, tämmösen pedagogisen hyvinvoinnin käsitteen ympärille pohtia miten pedagoginen hyvinvointi on sekä opetushenkilöstön että opiskelijoiden hyvinvointia. Kyllähän se niin on, että jos opetushenkilöstö voi huonosti, niin on aika moraalitonta ajatella, että he sen oman pahoinvointinsa keskellä ikään kuin yrittäis parhaansa tehdä opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemiseen. Ehkä hyvä tosiaan tuo, mitä nostit esille, että tähän hyvinvointitematiikkaan liittyy se kokonaisvaltainen koko yhteisön hyvinvointi, mitä se tarkoittaa työhyvinvointina. Mä ite oon aika paljon kouluttanut henkilökuntaa opiskelijoiden ohjauksesta, niin must kyl tuntuu, että aika usein kun me puhutaan opiskelijoiden ohjauksesta ja opiskelijoiden haasteista, niin meillä on myös semmosta itsereflektiota siitä, että työyhteisön jäseninä ja ihan ihmisinä, mehän tunnistetaan samat asiat omassa elämän kokonaisuudessa, mitä sitten opiskelijoilla on siinä omassa elämän kokonaisuudessa. Siinä mielessä mua vakuuttaa se, että se henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen on lähtökohta opiskelijoiden hyvinvoinnille.

 

ERIC CARVER: Ei oo joko tai, vaan se on sekä että.

 

LEENA PENTTINEN: Mm.

 

ERIC CARVER: Kiitos, Leena. Me tunnetaan Leenan kans pitkältä ajalta, tämmönen henkilöhistoria (–) [0:45:28] tätä jaksoa jatkaa varmaan kaksikin tuntia, meillä juttua riittää. Mutta ehkä kuitenkin päätetään tähän. Mä jokaiselta vieraalta kysyn aina lopuks, että lukuvinkki aiheeseen liittyen tai sen vierestä. Mikäs on sun lukuvinkki kuulijoille tänään, Leena?

 

LEENA PENTTINEN: Tää oli kyllä todella haasteellinen, tämä sun lukuvinkkikysymys. Mä antaisin tämmösen lukuvinkkihaasteen, tällainen ihan pokkarikirja, Eleonorille kuuluu ihan hyvää. En tiiä minkä maalainen kirjoittaja on, Gail Honeyman. Mä voisin lukea mitä kirjan takakannessa lukee. Siel sanotaan: ’Olen yksinäinen selviytyjä. Olen Eleonor Oliphant. En tarvitse ketään. Elämässäni ei ole yhtään suurta aukkoa, eikä ikiomasta palapelistäni puutu ainuttakaan osaa. Olen omavarainen olento, ainakin olen vakuuttanut niin itselleni aina.’ Mä aattelen, että tää on tietyllä tavalla kevyttä luettavaa ja mun mielestä tässä kevyessä luettavassa yhdistyy nyt tosi kivasti se, että itse asiassa elämässä keveys ja raskaus jotenkin kietoutuvat yhteen ja vakavat asiat ja huumori leikkaa tosiaan. Mä aattelen, että tää on hirveen hyvä kirja semmosten vakavamielisten hyvinvointiteemojen välissä lueskella ja ehkä antaa uuttaa perspektiiviä sille, että miten mä lähestyn myös opiskelijoiden hyvinvoinnin teemoja.

 

ERIC CARVER: Kiitos paljon, Leena, kun tulit vieraaks ja kiitos lukuvinkistä.

 

LEENA PENTTINEN: Kiitos.

Jakso 8. Psykologien ohjaustyö yliopistossa. Opintopsykologi Mikko Inkinen

Jaksossa keskustellaan siitä, mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekevät työkseen? Minkälaisten asioiden äärellä he kohtaavat opiskelijoita? Mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa? Mitä opintopsykologin vastaanotolla tapahtuu? Miten korona-aika on näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Miten opiskelijoita pitäisi tukea paluussa kampuksille?

Jakson vieraana on Mikko Inkinen.

Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt mm. opintopsykologina Helsingin yliopistossa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 8. jakso.

Aiheena on  opinto- ja uraohjauspsykologien työ yliopistossa. Vieraana on Mikko Inkinen, opintopsykologi ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilö Aalto yliopistosta.

Jakson kesto 49  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 3.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Mikko Inkinen. Mikko Inkinen työskentelee opintopsykologina ja opinto- ja urapsykologiryhmän esihenkilönä Aalto-yliopistossa. Aiemmin hän on työskennellyt muun muassa opintopsykologina Helsingin yliopistossa. Tervetuloa mukaan, Mikko.

 

Mikko Inkinen: Kiitos. Ja kiitos kun Eric kutsuit mukaan.

 

Eric Carver: Meijän aiheena on tänään se, että mitä opinto- ja uraohjauspsykologi tekee työkseen, minkälaisten asioiden äärellä he kohtaa opiskelijoita, mikä on psykologien rooli ohjauksen kokonaisuudessa yliopistossa ja tietysti erityisesti Aalto-yliopistossa? Ja miten korona-aika on sitten näkynyt yliopiston sisällä työskentelevien psykologien työssä? Aloitetaan siitä nykytilasta eli mitä opinto- ja uraohjauspsykologit tekee yliopistoissa, minkälaisten asioiden parissa he työskentelee ja minkälaisten kysymysten tai ongelmien kanssa opiskelijat hakeutuu, Mikko, sun tiimin palveluihin tai laajemmin psykologien ohjaukseen?

 

Mikko Inkinen: Joo. Meijän työkenttä on itse asiassa aika laaja ja työmuodot on moninaiset. Mut ehkä se mikä sitä yhdistää on se, että meijän tehtävä on yrittää vaikuttaa siihen, että yliopisto olis opiskelijoille hyvä paikka opiskella, se ois mielekäs paikka, he pystyis opiskelemaan ja työllistymään hyvinvoivina. Ja sitten kun tai jos siinä opintopolun varrella tulee joitakin pulmakohtia, ongelmia, opinnot alkaa tökkimään, niin me tarjotaan sitte opiskelijoille tukea ja ohjausta. Ja täähän on oikeastaan se työmuoto, joka usein ehkä näkyy selvimmin ulospäin eli se, että jos opiskelijoilla vaikka opinnot tökkii tai työnäkymät on jotenkin kovin kiharaiset, niin he hakeutuu ehkä sitten opinto- ja uraohjauspsykologin vastaanotolle ja sitten toivottavasti myöskin saavat apua näihin opiskelupulmiin. Mut että aika paljon ja ehkä omassakin tiimissä lähes puolet meidän psykologien työajasta menee kuitenkin myöskin sellaiseen muun tyyppiseen työhön. Eli pyritään eri tavalla ennalta ehkäsee erilaisten ongelmien syntyä, vaikuttaa yliopiston rakenteisiin, kouluttaa henkilökuntaa toimimaan asiantuntijoina erilaisissa yliopiston työryhmissä. Ja näillä eri tavoilla ikään kuin taustalla vaikuttaa siihen, että hyvinvoiva oppiminen ja työllistyminen olisi mahdollista.

 

Eric Carver: Niin, eli se tavallaan ajanvarauksella saatava ohjauspalvelu on vaan osa sitä mitä te teette?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin, juuri näin. Se on usein se selkeimmin näkyvä osa ja tietysti ajattelen, että työn ydin ja todella tärkeä tehtävä. Mutta sit taustalla tapahtuu usein aika paljon monenlaisia asioita ja aattelee, että ne on usein myöskin todella tärkeitä siinä, että pyritään takaamaan opiskelijoille jotenkin semmonen sujuva ja hyvinvoiva opiskelu, opintopolku.

 

Eric Carver: Tyypittelettekö tai onko se tarpeellista tyypitellä minkälaisia ne niin kun teemat on, minkä takia tullaan sitten vastaanotolle? Onko jotain semmosia yleisiä tai toistuvia teemoja mitkä on niin kun usein opiskelijoilla?

 

Mikko Inkinen: No, kyllä pystytään tunnistaa selkeästi joitakin semmosii tyypillisiä tulosyitä, joilla opiskelijat hakeutuu. Ja ne usein liittyy siihen, että et yliopisto opiskelu on tietysti vaativaa tietotyötä ja mut se on myös todella vaativaa niin kun itsensä johtamistyötä. Ja se on myös usein elämänvaihe, jossa itsenäistytään, haetaan omaa identiteettiä, omaa niin kun omannäköistä elämänpolkua. Ja näihin liittyvät teemat on se sitte, et ei oikein saada aikaan, on vaikea johtaa itseään, on ehkä vaikee löytää merkitystä, motivaatiota siihen tekemiseen toisinaan. Toisinaan ylikuormitutaan, stressaannutaan, jännitetään kovasti sitä tekemistä. Niin tän tyyppisiä asioita tai tän tyyppisten asioiden kanssa opiskelijat paljon tulee tai jotenkin esim. työelämä näyttäytyy jotenkin vaikeasti saavutettavana tai epäselvänä. Mut että tietysti kun opiskelijat sit tulee vastaanotolle ja opinto- ja uraohjauspsykologien vastaanotolle niin kyllä ne tulee tietysti kokonaisina ihmisinä ja tuovat sinne sen koko elämänsä kokonaisuuden.

 

Ja sit usein, kun me lähetään opiskelijoiden kanssa keskusteluja käymään niin sieltä sit usein kuoriutuu esiin monenlaisia tämmösiä enemmän niin kun käyntisyitä, että mitä asioita ja teemoja sitte kullakin on menossa. Ja nehän on aina niin kun yksilöllisiä ja no, tosiaan koko tää ihmiselämän kirjo siellä näkyy ja kuuluu kyllä meijän vastaanotolla. Ja tietysti niin kun se miten me pyritään sitte näit vastaanotolle hakeutuvia auttamaan niin tietysti meijän työlläkin on tietynlaiset rajat. Ensinnäkin meijän resurssi ei oo kauheen pitkä, et usein nää ohjaussuhteet on varsin lyhyitä, lyhyt interventioita. Keskimäärin taitaa Aallossa esim. olla noin kolme käyntiä, jota keskimäärin opiskelijat käy ja käyttää. Et tää aika jonkin verran rajaa sitä, mitä on mahdollista lähteä jotenkin käsittelemään ja mitä lähdetään.

 

Ja myöskin tietysti nämä instituutioiden rajat, että esimerkiksi Aalto-yliopisto on selkeästi määritelly, että työnkuvaan ei kuulu terveydenhuollon tehtäviä, jolloin me ei esimerkiksi määritellä terveydentilaa tai aleta terveydentilaa hoitamaan. Mut et sitten esimerkiksi, jos opiskelija vaikka saattaa olla masentunut tai kovin ahdistunut, me tietysti autetaan häntä pärjäämään opinnoissa ja oman uransa kanssa vähän sitten vaikka silloin kun on vähän siipi maassa. Mut että et tosiaan tällaisia syitä ne usein on, joiden kans meijän vastaanotolle tullaan. Ja sitte on semmoisia tiettyjä niin kun ehkä tällaisia institutionaalisiakin rajoja, jotka sit vähän sitä niin kun rajaa, että miten me sitten niitä asioita kohdataan ja niitä lähdetään sitten asioita viemään eteenpäin.

 

Eric Carver: Paljon puhutaan opiskelijoiden mielenterveysongelmista niin onko niin, että nimenomaan psykologitoiminta yliopistossa niin se ei ole mielenterveyshoitamista siinä määrin, kun ajatellaan esimerkiksi terveyden?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää on tietysti semmoinen vähän mutkikas kysymys. Ja myöskin tähän liittyvä tää alan asemoituminen Suomessa ei oo ihan selvää, ja korkeakoulut on hieman erilaisia linjauksia tehny. Jos niin kun mä aattelen terveyttä jotenki sillai laajasti ja mielenterveyttä laajasti niin jotenkin hahmotan sen ehkä pikkusen näitä vaikka WHO:n määritelmää mukaillen, että terveys on sitä, että ei ole sairauksia, mut se on myöskin sitä, että voidaan hyvin. Eli on niin kun hyvinvointi ja sitte on tää niin kun sairaudet. Ja se, että ei niinkään tehdä töitä sen sairauden kanssa, mutta tehdään kyllä paljon töitä sen hyvinvoinnin kanssa. Ja tietysti jos me onnistutaan siinä, että opiskelijat vaikka alkaa voimaan paremmin, et he kokee opiskelut vaikka mielekkäämmäksi ja kokee voittopuolisesti myönteisii tunteita opiskeluun liittyen, niin silloin tutkimusten mukaan kyllä selkeästi myöskin terveyttä tai sairauksia voi olla näin niin kun oheistuotteena niin sairaudet voivat helpottua.

 

Eric Carver: Sillä tavalla kokonaisvaltaisesti liittyy mielenterveyteen se teidän työn kenttä myös.

 

Mikko Inkinen: Juuri näin.

 

Eric Carver: No, tossa sanoitkin, että teillä keskimäärin ne prosessit on aika lyhyitä, että sanot että oliko se kolme tapaamista. Niin päästätkö meidät vähän sinne sisälle mitä siellä tapahtuu, mitä se eka tapaaminen on, toka tapaaminen, kolmas tapaaminen vai voiko sitä mitenkään tolla lailla kategorisoida, että miten se niin kun se prosessi etenee?

 

Mikko Inkinen: Täs varmaan tullaan semmosiin aika yksilöllisiinkin tapoihin tehdä työtä ja psykologeilla on erilaisia tietysti jotenkin semmoisia viitekehyksiä tai työskentelytapoja. Et se mitä ehkä sanon seuraavaks niin ei ehkä kuvaa sitä, että miten kaikkien opintopsykologien vastaanotolla mitä siellä tapahtuu. Mutta et ehkä itse jotenkin hahmotan työn hyvinkin sillai asiakaslähtöisesti eli mä lähden aika avoimesti, kun mun vastaanotolle joku tulee kysymään, että mistä hän haluaa puhua ja mitä hän haluaa ottaa esille. Ja sitten tätä niitä asioita, joita opiskelija haluaa ja on valmis ottamaan esille, niin niitä lähdetään sitten yhdessä miettimään.

 

Ja se et mihin se sitten johtaa tää tämmönen yhteinen tutkiminen tai yhteinen ihmettely, niin sehän johtaa usein niin kun vähän odottamattomiinkin polkuihin. Et mitä milloinkin sieltä pystytään sitten yhdessä tavoittamaan ja ottamaan jotenkin yhteisen pohdinnan tai yhteisesti pohdittavaksi. Et ei oo niin kun tavatonta vaikka se, että opiskelija tulee vaikka vastaanotolle sillä tavalla, että et hän kertoo, että hänellä on kadonnut vähän motivaatio opiskeluun, ja sitten hän alkaa siitä kertomaan ja sit saattaakin olla, et pikkuhiljaa alkaa vaikka kertoo siitä, et hän ei niin kun oikein meinaakaan uskoo itseensä oikeestaan siihen, että hän pystys toimimaan ammattilaisena. Että hän jotenkin opintojen myötä on alkanut tämmönen usko itseen karisee tai hän saattaa alkaa kertoo vaik siitä, että hänellä on juuri parisuhde kariutunu ja ylipäänsä nyt on vähän semmonen risteyskohta elämässä, että mihin suuntaan tässä lähtis ja motivaatio vähän hakee uomaansa. Eli se, että mitä siel oikeestaan sit tapahtuu niin se aina riippuu siitä ihmisestä, joka sinne tulee ja hänen siitä tietysti ainutkertaisesta ainutlaatuisesta niin kun elämän tarinasta, historiasta, elämäntilanteesta ja mielen kudelmasta, että mitä hänen mielen kudelma, minkälainen se onkaan ja mihin siellä on mahdollista jotenki yhdessä mennä.

 

Mut ehkä se mun työn tavoite koko ajan on se, että kun mä teen tätä työtä psykologina niin on se, et mä pyrin jotenki auttamaan ihmisiä mielen esteiden kanssa. Ja esimerkiksi opiskelussahan voi olla hirveän monenlaisia esteitä. Et joillakin opinnot vaikka ei suju sen takia, että heillä talous on kuralla, ja se koko ajan aiheuttaa huolta. Jollakin ei suju sen takia, et heil on terveydellinen ongelma ja tietysti silloin heidän pitää vaik mennä lääkärille. Ja jollakin sen takia, että opinnot on järjestetty jotenkin todella kummallisesti. Et vaikka opiskelija ei pysty jotenkin hahmottaa, et mitä hänen seuraavaks pitäs opiskella tai millä tavalla joku kurssi suoritetaan. Et jotenkin ne opetusjärjestelyt sakkaa. Ja silloin jotenkin se ratkaisu tulee sieltä vaikka opetuksen kehittämisen kautta. Mut et se mitä mä itse sitten psykologina minkä parissa työskentelen, niin ne on sit niit jotenkin mielensisäisiä esteitä opiskelulle. Mikä voi olla sit vaikka se joku tunne siitä, että tää on raskasta tai tunne siitä, et mä en pysty tai tunne siitä, että tää on merkityksetöntä. Ja näitä mä pyrin sit jotenki tutkimaan yhdessä opiskelijan kanssa ja löytämään niihin jotain uusia ehkä näkökulmia tai jonkinlaisia ehkä uusia reittejä sitten vaikka tulla kuormituksen kanssa toimeen.

 

Eric Carver: On tietyl tavalla tavallista tai no, tavallista tai tavallista, mut on mahdollista ja usein tapahtuu niin, et se ongelma määrittyy ja kehystyy uudella tavalla sen prosessin aikana. Mistä tässä on lopulta kysymys?

 

Mikko Inkinen: Juuri näin. Kyllä, tää näin hyvin tavallisesti näin tapahtuu. Ja myöskin mä niin kun ajattelen vähän sillä tavalla, että et oikeestaan me luodaan yhdessä tän opiskelijan kanssa jotenkin se todellisuus. Ja se, että mitä, minkä parissa me työskennellään niin se on myöskin semmonen yhteinen luomus. Et se ei oo jotakin mikä on pelkästään siellä siinä opiskelijassa, toisessa ihmisessä tai pelkästään niin kun siinä, et miten mä asian aattelen vaan se jotenki syntyy siinä yhteistyössä. Ja se et mikä meillä on niin kun yhdessä mahdollista ymmärtää, koska voi olla asioita, joita opiskelija ei ihan oikein itse vielä ymmärrä, ja asioita joita mä en ohjaajana ihan ymmärrä, mut sit me yhdessä aletaan niitä miettii niin sit me yhdessä tajutaan, et ahaa tästä täs ehkä on kysymys ja tää vois olla nyt hyvä reitti eteenpäin.

 

Eric Carver: Jos otetaan vähän semmosta aikajanaa. Oltiin siellä psykologien arjessa just nyt. Niin otetaan askel vähän taaksepäin ja puhutaan nyt opintopsykologeista nimenomaan. Niin kuinka kauan Suomen yliopistokentällä on ollut tämmöinen pelipaikka, kun opintopsykologia ja onko se se työkenttä ja ne asiat niiden kanssa opintopsykologit työskentelee, jotenkin muuttunut tänä aikana kun tätä työtä on tehty?

 

Mikko Inkinen: Joo. Tää onkin siis mielenkiintoinen kysymys monella tavalla. Ja itse oon tällä sovellusalalla ollu nyt reilu 10 vuotta töissä ja oon noin puolet ehkä ollu siitä nykymuotosen opintopsykologian historiasta kyydissä mukana eli nykymuodossaan tää työ on aika tuore. Alko tossa noin 90-luvun loppupuolella syntymään itseasiassa Helsingin yliopistoon. Ja tosin niin kun tällä työllä on kyllä paljon pidemmät juuret. Et jos oon oikein ymmärtäny niin 1960-luvun lopussa jo niin aikansa pioneerit muun muassa Salli Saari, Mikael Leiman niin alkoivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa ylioppilaskunnan sisältä ymmärtääkseni jotenki tapaamaan opiskelijoita ja auttamaan heitä niin kun psykologeina. Ja sitten heidät kai niin kun imastiin tonne osaksi YTHS:ää. Siellä alko syntymään tämä mielenterveyspuoli ja heidät ikään kuin imastiin sinne, jolloin sitten tänne yliopistoihin synty tämmönen niin kun tavallaan palveluaukko. Ja sit siin meniki 25–30 vuotta ennen kun tää aukko alkoi täyttymään. Ja sit tosiaan Helsingin yliopistolla alettiin vähän kokeiluluontoisesti tämmöstä työtä. Siellä oli Annamari Heikkilä ja Juha Nieminen ja oliko Pekka Sauri sit heillä niin kun siinä vähän sparraajana mukana, ja he alko tätä synnyttää.

 

Ja sit vähän sitä myöhemmin niin sit myöskin tuolla ammattikorkeakoulukentällä alko vastaavalla tavalla sitten syntyy tämmösiä opintopsykologipestejä. Jotka tosin oli kyllä hieman niin kun ehkä siellä se työn malli ymmärtääkseni tuli sit vähän enemmän tuolta koulupsykologimaailmasta, että ikään kuin alettiin koulupsykologin työtä tekemään yliopistojen sisällä. Ja näistä tosiaan on semmonen noin 20 vuotta molemmista aikaa. Ja sit sittemminhän nyt 20 vuoden aikana niin tää alahan on todella paisunu. Siis lähes kaikissa Suomen korkeakouluissa, yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa on tällä hetkellä opintopsykologeja, ei ihan kaikissa, mutta lähes kaikissa tai ainakin tehdään semmosta niin kun opintopsykologimaista työtä. Ja myöskin siis kenttä on todella paljon moninaistunu ja elävöitynyt. Siis että se on saanut monenlaisia sävyjä. Mut tosiaan niin kun aika nuori sovellusala ja vielä semmonen niin kun tietyllä tavalla myöskin kehittymässä oleva, mikä tietysti tekee aina työstä kiehtovaa, mut myöskin vähän semmost välillä epämäärästä.

 

Eric Carver: Sanoit et oot ollu noin puolet tässä matkassa mukana sitten Helsingin yliopistossa ja Aallossa. Niin onko tänä 10 vuotena se opintopsykologin työkenttä tai rooli jotenkin sun mielestä muuttunut?

 

Mikko Inkinen: No, kyl mä aattelisin, et se ydin on itse asias pysyny aika samana. Eli kyl se ydin, mä luulisin, että on melko samanlainen, eli lähtökohta auttaa opiskelijoita, joilla opinnot tökkii. Ja sit tietysti vähän se niin kun kehikko ja ne sävyt ja eri organisaatioiden tarpeet. Ja myöskin täähän on pikkusen eläny siis ihan meidän palvelujärjestelmä koko ajan Suomessa täs parinkymmenen vuoden aikana. Niin ne tietysti luo semmosia niin kun sävyjä siihen sitten ja vähän erilaisia painotuksia ja muita, mut kyl mä luulisin, et se ydin on aika samanlainen ymmärtääkseni ollu sielt alusta asti. Mut tosiaan ne työmuodot, miten sitä työtä tehdään ja miten sitä ymmärretään ja muuta niin, niin siinä on semmosta elävyyttä ollut ja on edelleenkin, koska täähän on niin kun sovellusala, jota lainsäädäntö ei oikeestaan niin kun määrittele toisin kuin vaikka toisen asteen koulupsykologitoimintaa, joka nyt pääasiassa on siirtymässä näiden tulevien hyvinvointialueiden alle. Helsingissä kai edelleen käydään keskusteluu siitä, et pysyiskö se kaupungilla tai siis osana opetustoimea vai meniskö sielläkin sit osaks sosiaalitoimea.

 

Mut et sitten täällä yliopistokentällä oikeestaan lainsäädäntö ei sitä määrittele. Vaan korkeakoulut, yliopistot ovat itse alkaneet tälläsii tai nähneet tarpeelliseksi, et tämmöstä toimintaa kannattaa tehdä ja alkaneet palkata opintopsykologeja. Ja sit tosiaan eri korkeakoulut on vähän eri tavalla sit määritelly sitä työnkuvaa ja sisältöö. Et sielt tulee niitä vähän sävyeroja mut, että kyl mä luulisin, et se ydin on aika samana pysyny. Et kun opinnot tökkii niin miten psykologin ammattitaidolla voidaan sitte siinä tilanteessa opiskelijaa auttaa.

 

Eric Carver: Nyt on tietysti korona-aikana, mutta oikeestaan aika pitkään sitäkin ennen puhuttu siitä, että nuorten ja tietysti monet opiskelijat, eivät kaikki, monet opiskelijat on myös nuoria, niin pahoinvointi ja mielenterveysongelmat ois kasvussa. Niin jos sä katot sieltä sun oman työhistorian kautta ja opintopsykologin työkentän kautta niin onko näin, ja jos niin miksi?

 

Mikko Inkinen: Niin. Jos mä ihan vaikka katon sitä, että miten kuinka paljon opiskelijoita hakeutuu vaikka opintopsykologin vastaanotolle. Niin esimerkiksi Aallossa määrät on tänä noin kuutena vuotena, kun täällä oon ollut töissä niin tuplaantunut. Eli niin kun palveluihin haetaan yhä enemmän ja tilastotiedothan aika selkeästi näyttää juuri tän minkä tos kysymyksessä sanoitkin, että tosiaan niin kun nuorten ilmaisemat, kokemat ja mielenterveysongelmat on koko ajan ja pahoinvointi kasvanu. Ja myöskin palveluiden kysyntä on kasvanu.

 

Esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöllä niin ymmärtääkseni aika selkeesti ja nimenomaan yhä enemmän siel painottuu siis heidän palveluiden sisällä mielenterveystyö. Eli niin kun se on kasvanu ja sit se aina niin kun mietityttää, että mikä se syy on siihen, että se kasvaa, että et onko niin, että opiskelijat, nuoret voi yhä huonommin. Onko se enemmän sitä, että nuoret niin kun tunnistaa paremmin sitä, että he voi huonommin? Ja onko se ehkä sitä, että et nuoret sit hakee apua herkemmin kuin aikaisemmin? Ja ehkä se voi olla näitä kaikkia kolmea, että et jotenki mikä voi olla siis hirveän positiivinenkin ilmiö, että niin kun nuorille opetetaan vaikka peruskoulussa erilaisii tunnetaitoja. Myöskin semmosta itsetuntemusta ehkä eri tavalla kun ennen. Nuoret alkaa huomaamaan, että et mitä heis tapahtuu ja myöskin huomaa pahan olon. Ja sitte myöskin rohkaistuu yhä enemmän hakemaan apua, niin täähän voi olla hirveän positiivinen ja hyvä ilmiö monella tavalla.

 

Mutta mä en tiedä onko se niin kun muuten jotenki kauheesti muuttunu? Se mikä ehkä koko ajan on niin kun muuttunu, jos ajattelee omaa niin kun elämänhistoriasta kuinka kauan on reilu ehkä 25 vuotta ollu yliopistos joko opiskelijana tai työntekijänä. Niin sinä aikanahan se mikä on todella paljon muuttunu niin on tää tämmönen, se miten opiskelua säädellään ja miten siihen liittyy erilaisia rajoituksia, liittyy sitten niin kun valmistumisaikoihin, tiettyihin et pitää tietyllä tavalla opinnot edetä, jotta saa vaikka Kelalta opintotukea. Niin tän tyyppiset asiathan on niin kun todella paljon kiristynyt ja muuttunu. Ja opiskelu näyttäytyy yhä enemmän sellasena niin kun työnä, määrätietoisempana työnä, putkessa tehtävänä tutkintona. Niin näähän tietysti vaikuttaa myöskin siihen, et minkälaisia ongelmia nuoret kokee. Mut et muuten muutoin niin mä en oikeastaan tiedä, että onko se lopulta niin kauheesti muuttunu siis ne nuorten aikuisten kokemat ongelmat. Joo, en tiedä. Mut sen oon huomannut kyllä, että sen huomaa, että yhä niin kun jotenki vapaammin nuoret jotenki harrastaa erilaista itsetuntemusta ja hyvinvointitaitojen kehittämistä ja myöskin niin kun hakee apua. Tää täs on kyllä selkeä mun mielestä muutos tapahtunut ja positiiviseen suuntaan.

 

Eric Carver: Mielen hyvinvointi ja mielenterveys niin niistä on opittu tunnustaa samanlailla kuin fyysistäkin terveyttä nimenomaan nuorissa, nuoret itse tunnistaa sen arvon ja merkityksen.

 

Mikko Inkinen: Joo. Näin mä luulisin, et yhä paremmin ja nähdään siis varmaan. Aina ihminen on nähty jotenkin kokonaisena ja kokonaisvaltaisesti, mutta ehkä tää puoli on yhä enemmän korostunut. Ja tietysti se, et minkä takia se korkeakouluopiskeluvaiheessa on tärkeätä on se, että opiskelu on niin kun aivotyötä, se on tietotyötä, ja todella vaativaa. Yliopistossa yritetään siis oppia jotakin todella mutkikkaita vaikeita asioita, se on todella vaativaa, vaativaa niin kun oppimistyötä. Ja silloin jos mieli ei voi hyvin niin se oppiminen vaikeutuu todella paljon. Ja saattaa olla, että jos mieli ei voi hyvin niin saattaa jotain muuta työtä pystyy tekemään aika sujuvastikin, mut se opiskelu saattaa alkaa kärsimään.

 

Eric Carver: Tätä podcast-jaksoo laitetaan purkkiin niin kahden vuoden koronan vuosipäivä alkaa lähestyy, ja tässä on pitkä poikkeustila takana myös yliopistossa ja tietysti koko yhteiskunnassa. Niin miten siellä opintopsykologin työkentällä niin miten se on näkynyt tämä korona-aika? Onko jotain tullu lisää, onko joku jäänyt pois? Millaisia havaintoja sä oot tehny siinä omassa työssä tai oman tiimin työssä?

 

Mikko Inkinen: Kyllähän se on vaikuttanut todella paljon. Ja kyllä nuoret yliopisto-opiskelijat etenkin yksin asuvat, niin näkisin, et on yksi pahiten koronasta kärsineitä niin kun väestönosia. Totta kai niin kun on vielä sitte vaikkapa just luovan alan esiintyjät ja hotelli- ja ravintola ja niin edelleen, jossa on ollut todella tuntuvia juttuja ja taloudellisia vaikeuksia. Sen myötä tietysti monenlaisia niin kun henkisii vaikeuksii, mut kyl tää nuorille yliopisto-opiskelijoille on todella, todella kova paikka ollu monille, ei kaikille.

 

Siis meillä Aallol, esimerkiks me säännöllisesti tunnustellaan opiskelijoiden hyvinvoinnin tilaa, niin korona-aikana noin 20 % opiskelijoista on itseasiassa kokenut, et he on hyötynyt tästä tilanteesta. Mut kuitenkin se iso osuus se 60–70 % kokee kärsineensä. Ja se kärsimys tulee aika montaa kautta. Että nää on niin kun tosi ilmeiset vaikutukset nuorten elämään se, että sä joudut olee yksin ilman sitä niin kun kaveripiiriä, mikä on usein hirveen tärkeä tossa iässä ylipäänsä luomaan niitä kaverisuhteita niin se on jotenkin semmonen ilmeinen, ja tietysti todella paljon esillä ollut asia. Ja mut sitte sillähän on aika paljon vaikutuksii myöskin siihen oppimiseen, et miten oppiminen mahdollistuu, miten se laadukas oppiminen mahdollistuu.

 

Ja tämä on ehkä tuonu näkyville sen, että kuinka itse asiassa oppiminen on, et me tarvitaan muita ihmisiä, jotta me opitaan laadukkaasti ja hyvinvoivasti. Ja siis opiskelijat selvästi ne niin kun tarvis enemmän opettajilta tukea, ja opettajatkin on ollu neuvottomia kuinka he sitä pystyy tarjoamaan. Pitäs olla tilaisuuksia päästä keskustelemaan, kysymään, ihmettelemään yhdessä. Ja täähän on tietysti joko lähteny kokonaan pois tai se on vaikeutunut. Ja tästä syystä opiskelijoiden on ollu vaikee niin kun jotenkin oppia ihan konkreettisesti, et he ei jotenki saa kiinni asioista.

 

Ja toinen keskeinen vaikutus tulee sit sen itsensä johtamisen kautta, joka siis ylipäänsä on nuorille aikuisille semmonen kehityshaaste, että et lähetään niin kun itsenäistä elämää viemään eteenpäin ja johtamaan itseä. Ja itsenäisenä aikuisena ihmisenä, mikä on aina vaikeeta ja yliopisto-opiskelussa vielä erityisen vaikeeta, koska se on usein luonteeltaan aika vapaata. Mut nythän se vapaus on tietyl tavalla viety semmoseen väärään niin kun extreme-kohtaan, jossa opiskelijoilta on hävinny paljon näitä tukirakenteita ympäriltä. Se, että me oltais, et opiskelijat pääsis vaik yhtä aikaa syömään, pääsis yhtaikaa luennolle, harjoituksiin, niin kun niitä ei oo, niin jotenkin se päivä ei rytmity. Ja itsensä jotenki käynnissä pitäminen koko päivän, itsensä johtaminen niin se muuttuu monilla tosi hankalaksi, ei kaikilla, joiltakin se onnistuu. Mut että valtaosa on kyllä tästä kärsiny.

 

Ja näistä syistä siis johtuen niin kaikenlainen, tietysti tää yksinäisyys on koko ajan läsnä, mut sit se niin kun ihan aikaansaaminen, oman elämänrytmin luominen, siinä kiinni pysyminen. Ja sitte ihan se oppiminen, että jotenki ei vaan, jotkut kokee, et ne ei niin kun enää jotenki opi. Et pitäs ja todella vaikee niin kun täysin itsenäisesti oppia näitä vaikeita ja mutkikkaita asioita, jos ei päästä jotenkin muiden kanssa sitten niitä pallottelee.

 

Mut muun muassa tämmösiä asioita tulee mieleen mihin kaikkeen tää korona on iskeny eli niin kun todella moneen ja ihan niin kun niihin ydinjuttuihin. Ja todella niin kun opiskelijat on monet joutunut todella koville. Ja täähän on myöskin palveluiden kysynnässä selkeästi näkyny. Että se oli aika jännä siinä kun pari vuotta sitte tää korona alko ja heti tuli tiukka poikkeustila. Niin hetkeks aikaa palveluiden kysyntä jotenki loppu kokonaan. Esimerkiksi meillä ei tullu oikeestaan yhtään yhteydenottoja ja me oltiin ihan ihmeissään, että mitä tapahtuu. No, sit pikkuhiljaa opiskelijat alko ottamaan yhteyttä. Ja sitten viime lukuvuosi niin meillähän oli todella kovat ruuhkat, että ihan, en nyt muista tarkkaan mitä se kasvuvauhti oli, mutta siis palvelujen kysyntä kasvoi todella paljon. Ja tälle lukuvuodelle sitten meillä palveluiden kasvu ei oo enää kiihtynyt, ehkä pikkusen laskenut tai normalisoitunu, niit kysytään edelleen paljon.

 

Mut sitte oon kuullu, että et sitte taas tuolla Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöllä YTHS:llä siellä palveluiden kysyntä on ollut todella suurta ilmeisesti tänä lukuvuonna. Ja en tiedä onko sit käyny niin, että siel alkuvaiheessa haettiin tämmöstä vähän matalan kynnyksen tukea vaikka opintopsykologeilta. Mut et sitten osan opiskelijoista kohdalla niin sitten tämä pitkittynyt koronatilanne on saanut aikaan sen, että heil se ikään kun semmonen pahoinvointi alkoi muuttumaan jo todella niin kun mielenterveyden ongelmiksi, masennukseksi, ahdistukseksi,  jotka vaatii ehkä jo semmosta kliinistä hoitoa.

 

Eric Carver: Mikko, nyt ehkä vähän tämmönen yleinen kysymys, mutta vastaat siinä määrin kun haluat? Kuinka huolissasi sä olet meidän opiskelijoista? Mä puhun meijän opiskelijoista, mä puhun kaikista yliopisto-opiskelijoista Suomessa.

 

Mikko Inkinen: Joo. Kyllä mä oon huolissani. Ja opiskelijathan on kyllä pitäny paljon ääntä. Siis valtakunnankin medioissa siitä omasta huonosta olostaan. Ja onneks myöskin niin kun valtiovalta on kyllä reagoinu ja korkeakouluille on myönnetty esimerkiksi tämmösiä korona-apurahoja ja niillä on saatu palkattua korkeakouluihin lisää niin kun hyvinvointitoimijoita. Mutta ehkä se huoli tulee siitä myöskin, että niin kun palveluita lisäämällä me ei tätä ongelmaa hoideta vaan ongelman hoitaminen niin kun aina tämmönen hyvinvointityö niin sehän lähtee oikeastaan siitä perustyöstä eli laadukkaasta opetuksesta, hyvin rakennetuista koulutusohjelmista, laadukkaasta mietitystä ohjauksen kokonaisuudesta. Et nää jutut on itse asiassa kaikista tärkeimpiä opiskeluhyvinvoinnin kannalta.

 

Ja vähän niin kun huoli on se, että kun tää on jotenkin ravistellut tää pandemia siis opetuksen niin kun niitä perusteita, laittanu nää ohjausjärjestelmät, tukijärjestelmät koville. Niin miten tässä kun aletaan niin kun ehkä toivottavasti nyt vihdoin palailemaan taas normaalimpaan tilanteeseen, niin miten nää ihan perussysteemit alkaa toimimaan? Ja pystyykö ne tukemaan opiskelijoita riittävästi ja pystyykö ne jotenki ottamaan huomioon sen kummallisuuden missä täs ollaan eletty? Niin tähän itse asiassa liittyy mulle iso huoli, koska me ollaan kaikki niin kun vähän tapojemme orjia.

 

Ja nyt kun me ollaan itse kukin opittu, vaikkapa opettajat tekee tietyllä tavalla nytte opetusta niin, sit nyt yhtäkkiä pitäski taas hypätä johonkin vanhaan, mut joka onkin vähän uutta, jossa pitäs ottaa huomioon sitä, että et osa opiskelijoista haluaisi tehdä asiat etänä ja osa haluaa sitte tehdä vanhaan malliin ja osa jotain siltä väliltä. Miten me jotenkin osataan niin kun koko yliopistoyhteisönä? Ja ennen kaikkea siis nää opetus- ja ohjausjärjestelmät niin, miten ne jotenki ottaa tän uuden tilanteen haltuun? Ja se mua vähän niin kun mietityttää kyllä, että miten se tulee tapahtumaan. Et varmasti tässä niin kun on vielä edessä paljon sopeutumista vaikka tää pandemia helpottais.

 

Eric Carver: Siitäpä suoraan seuraavaan kysymykseen. Eli nyt kun yliopistokentässä laajasti mietitään sitä, et miten keväällä 2022 tullaan takasin kampuksille, millä tavalla tullaan kampuksille, ja sitten tietysti sitä tulevaa lukuvuotta. Millaisiin asioihin sun mielestä nyt pitäisi kiinnittää huomiota opiskelijoiden hyvinvoinnin näkökulmasta tässä paluussa? Tai paluu ehkä tässä uudessa normaalissa. Mitä sä haluisit, et mihin minkälaisiin asioihin pitäs kiinnittää huomiota?

 

Mikko Inkinen: Niin, onks se vähän sillai, että kun yleensä yliopistot on kyllä aika pitkälle jo kehittänyt menetelmät jotenkin siihen, et miten otetaan uudet opiskelijat vastaan. On erilaista First Year Experience -toimintaa ja tutorointia ja kaikenlaista niille aloittaville opiskelijoille, niin nyt vähän kaikki joutuu uudelleen alottamaan, siis myöskin ne vähän pidemmälle ehtineet opiskelijat. Ja osa nyt itse asias niin kun lähes ekaa kertaa tulee kunnolla kampukselle. Niin tää ehkä vaatii tällaista vähän erilaista ajattelua kyllä, et miten me jotenkin saadaan nyt kaikki uudelleen mukaan. Ja nimenomaan mukaan yhteisöön ja toimimaan yhdessä, koska se on jotenkin se yliopiston perusolemus, että henkilökunta ja opiskelijat muodostaa yhdessä sen yhteisön ja he yhteistyössä jotenkin yrittää oppia ja ymmärtää näit vaikeita juttuja mitä yliopistois tehdään.

 

Ja miten tää tulee tapahtumaan niin, jaa siin onki, siinä onkin. Varmaan tarvitaan tosi monenlaisii toimia, että tämä mahdollistuu ja onnistuu. Mutta varmaan niin kun keskeistä siinä näkisin, et on nimenomaan niin kun aina yliopiston toiminnan ydintä on se mitä opettajat tekee, koska he kuitenkin eniten niin kun opiskelijoita tapaa ja heidän kanssa eniten on, niin se on kuitenkin se keskeisin juttu, että mitä opettajat alkaa tekemään. Ja voisihan se olla ihan hienoa, jos jokainen vaikka yliopiston opettaja, professori kaikki ketkä opiskelijoita tapaa niin miettisi sen jotenkin näin, että nyt mulle on tulossa niin kun ikään kun uus opiskelija tai opiskelijaryhmä, et mitäs mun pitäis tän kans tehdä eikä aattelis niin, että nyt ne vanhat jatkaa. Vaan että jos pystys aattelee, et nää tulee nyt jotenkin ihan uutena tänne kaikki ja sit alkaa siitä miettimään, et mitä mun pitäis tehdä, jotta ne uudet pääsis sisään. Voisko jollakin tällaisella päästä eteenpäin? Mitäs mieltä sä oot, onko jotain ajatuksia sulla?

 

Eric Carver: Tos aikasemmassa täs hyvinvointi teemaa koskevassa jaksossa niin puhuttiin, et onko nää menetettyjä vuosia nää koronavuodet. Ja siinä sitten toinen vieras sanoi, että se on huono, pitäs puhuu asioista mitä ei oo tapahtunu. Ja sitte niin kun sitä kautta tulla, no okei, mitkä on ne asiat mitä ei oo tapahtunu. Voisko ne nyt tapahtua sitten, kun tavallaan palataan tai mennään sinne uuteen normaaliin? Semmosta kohtaamista, semmosta yhteisöllisyyttä, semmosta sosiaalista vuorovaikutusta mitä pandemian aikana ei ollu mahollista. Saadaanhan me surra sitä, että sitä ei ole ollut, mutta että ehkä enemmän kannattaisi keskittyä siihen, että me tunnistetaan niitä asioita mitä ei oo tapahtunu ja luodaan tiloja jossa ne vois tapahtua. Ja mä tykkäsin siitä ajatuksesta.

 

Mikko Inkinen: Kuulostaapa viisaalta ajatukselta.

 

Eric Carver: No, tota niin jos me mennään nyt vähän vielä pidemmälle. Toivotaan, että korona on joskus ohi tai nyt ainakin tämmösessä pandemia- ja rajoitusmallissa, kun se on meille nyt näyttäytynyt kahden vuoden aikana niin. Kun sä katot vähän pidemmälle niin minkälaisiin asioihin niin kun yliajan pitäs yliopistois kiinnittää huomiota sit, et opiskelijat vois hyvin? Minkälaiset semmoset pitkän aikavälin asiat on semmosii mitä sä haluisit et katsottas?

 

Mikko Inkinen: Ilahduttavaahan on ollu se siis viime vuosina ihan siinä ministeriön ohjauksessa ja myöskin yliopistojen ihan tässä strategisissakin linjauksissa ja tavoitteissa se, että kyl hyvinvointia on yhä enemmän alettu näkemään sellasena niin kun tärkeänä osana sitä opiskelijaa tai opiskelua ja opiskelukokemusta, ettei pelkästään se, että yliopistos ollaan oppimassa asiantuntijoiksi vaan, että se ois tärkeetä, että se ois hyvinvoiva asiantuntija. Ja myöskin niin kun asiantuntijoita, jotka muuttais tulevaisuutta ja maailmaa. Sen kautta et heil on uutta tietoa, mut senkin kautta, et heil ois ehkä vähän erilainen asenne vaikka ja mentaliteetti alkaa tekemään töitä ja siirtyä työelämään. Ja ne veis sinnekin jotenkin sitä ajatusta, että mä voin työssäkin voida hyvin. Ja tämmöstä niin kun ajattelua on must alkanu viime vuosina olemaan yhä enemmän siis eri ja ihan tämmösellä niin kun strategisella johtotasolla.

 

Ja mut et aika paljonhan on vielä tekemistä siinä, että millä tavalla tää tämmönen, nää ehkä vähän vielä hienot tavoitteet saadaan muuttumaan sitten todella opiskeluhyvinvoinniksi. Siihen, että opiskelija kokee niin kun opiskelun jotenkin mielekkääksi ja voittopuolisesti jotenki, et se tuntuis voittopuolisesti hyvältä. Niin siihen tarvitaan kyllä monenlaisia juttuja. Siis ihan tähän tärkein juttu mitä niin kun mä aattelin, et jokaisen juurikin esimerkiksi opiskelijoita kohtaavan yliopiston työntekijän ois hyvä ajatella, niin ois jotenki se, että miten mä omalla työlläni vaikutan siihen, et miltä tää opiskelu, millainen opiskelukokemus syntyy. Ja synnyttääks tää mun työ nyt opiskelijoissa semmost merkityksellisyyttä ja jotenki semmost hyvää fiilistä. Ja tää ei niin kun missään nimessä tarvitse tarkoittaa sitä, että opiskeluhan on vaikeeta ja sen kuuluu välillä olla stressaavaa ja ahdistavaa ja jännittävää ja kaikkea se kuuluu siihen kasvuun ja oppimiseen. Mutta että tässä, että se ei ois niin kun kohtuutonta ja jokainen miettisi, että miten omalla työllään pystyy tähän vähän vaikuttaa.

 

Ja tässä opettajan rooli on koko ajan se kaikista keskeisin. Opettaja on mun mielestä yliopiston tärkein hyvinvointitoimija. Ja tää kun pikkuhiljaa jotenkin, jokainen opettaja jotenkin mieltää, niin sit mä uskon et alkaa tapahtuu koko ajan parempia ja parempia juttuja. Ja silloin ehkä ne sellaset tällä hetkellä vielä strategiset linjaukset tai tämmöset tavoiteajattelut niin sit se alkaa jotenkin muuttumaan konkretiaksi, ja aidosti saadaan niin kun paremmin voivia opiskelijoita. Vaikka ei tietenkään aina oo niin, että et varmaan varmasti osalle jostakin syystä niin syntyy myöskin sitä pahoinvointia, johon sit tarvitaan niitä tukevia ohjausrakenteita.

 

Ja siinäkin ois tärkeetä se, että nimenomaan se ohjauksen perustaso toimis hirveän hyvin, että siel ois opiskelijan lähellä, on ne sit opettajia tai sit enemmän näitä niin kun palvelupuolen ihmisiä tai hallinnon ihmisiä, opintoneuvojia, opinto-ohjaajia. Ja ne, jotka sitten jo opiskelijoita paljon kohtaa ja näkee ja osais siinä vähän jo auttaa vähän eteenpäin, niin auttaa myöskin eteenpäin sit siinä, että mistä voi saada tukee, jos asiat ei suju. Ja sit sieltä löytys niitä sellasia niin kun vaikka opiskeluhyvinvoinnin asiantuntijoita, jotka vois auttaa. Nehän voi olla opintopsykologeja, mut et nehän voi olla monia muitakin toimijoita, jotka sit pystyis auttaa jossain erityiskysymyksissä. Kyl mä ajattelen, et nää kaks asiaa on se tulevan niin kun hyvinvoivan yliopiston, korkeakoulun ne kulmakivet. Et meil jokainen opettaja jotenkin hoksaa sen oman roolinsa siinä, et miten mun toiminta vaikuttaa opiskelijan hyvinvointiin. Ja sit on jotenkin semmonen hyvin mietitty, toimiva kokonaisvaltainen ohjausjärjestelmä.

 

Eric Carver: Eli on tosi tärkeetä, että on arki, joka tukee hyvinvointia, mutta myös palvelut, jotka auttaa silloin kun siinä on ongelmia.

 

Mikko Inkinen: Just näin, just näin.

 

Eric Carver: Mikon kanssa juttu jatkuis pitkään. Voidaan tässä vaiheessa kuulijoille paljastaa, et me on joskus vedetty yhdessä kurssia nimeltä Mielekäs opiskelu, mielekäs työ. Muistatko Mikko (naurahdus) sellasen ajan? Ja Mikon kanssa paljon näistä asioista puhuttu, mutta sen sijaan, että rupeamme muistelemaan yhteistä työhistoriaa niin mä kysyn sulta saman kysymyksen kun muiltakin vierailta. Oisko sulla antaa kuulijoille joku lukuvinkki tästä aiheesta tai sen vierestä?

 

Mikko Inkinen: Mä suosittelisin, että kannattaa tutustua aika tuoreeseen kirjaan nimeltä Opiskeluterveys. On Duodecimin julkaisema, nytte julkaistu tämän vuoden alkupuolella. Se on kirja, joka on niin kun pääasiassa YTHS:n lääkäreiden toimittama. Mutta ja siellä paljon on siis ihan tähän niin kun opiskeluterveyteen liittyviä asioita. Mut siel on myös aika paljon kuvattu ja monipuolisesti kuvattu niin kun erilaisia opiskeluhyvinvointiin liittyviä asioita ja myöskin yliopistojen, korkeakoulujen toimintaan ja kehittämiseen liittyviä asioita. Niin ehkä tää olis semmonen kirja ja aika tuore kirja, johon kannattaa tutustua, jos jotenkin tää opiskeluhyvinvointi kiinnostaa enemmän tai ylipäänsä se, että miten tää nuoruus, korkeakouluopiskelu elämänvaiheena niin millaista se on ja minkälaisia ehkä haasteita siihen liittyy.

 

Eric Carver: Kiitos paljon Mikko, kun tulit vieraaksi.

 

Mikko Inkinen: Kiitos kovasti, kun kutsuit mukaan.

Jakso 7. Hyvinvointia yliopisto-opetusta kehittämällä. Pedalehtorit Henna Asikainen ja Nina Katajavuori

Jaksossa keskustellaan siitä, miten opiskelijoiden hyvinvointia voidaan tukea yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä. Minkälaisia asioita opetetaan opiskelijoiden hyvinvoinnin tueksi Helsingin yliopistossa kehitetyllä Kohti parempaa opiskelua –kurssilla? Miten tuemme opiskelijoiden paluuta yliopistokampuksille koronapandemian hiipuessa?

Jakson vieraina ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori.  He ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedalehtoreita Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä.

Henna Asikainen työskentelee erityisesti bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan ja Nina Katajavuori puolestaan eläinlääketieteellisen ja farmasian tiedekuntien koulutusohjelmien kanssa.

Asikainen ja Katajavuori johtavat yhdessä WELLS-tutkimusprojektia (Promoting students wellbeing and studying). Projektissa on kehitetty tutkimusperustaisesti HY:ssä kaikille opiskelijoille avoinna oleva kurssi, joka tähtää opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelun edistämiseen. Tutkimusprojektissa on tutkittu opiskelijoiden hyvinvointia ja sen edistämistä, ja nyt tutkimusprojekti laajenee myös opettajien hyvinvoinnin edistämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi Asikainen ja Katajavuori vetävät Helsingin yliopiston Viikin kampuksella Hyvinvoiva Viikki -projektia, jossa tavoitteena on tukea kampuksen opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 7. jakso.

Aiheena on  hyvinvoinnin tukeminen yliopisto-opetusta ja ohjausta kehittämällä. Vieraina ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori.  He ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedalehtoreita Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä.

Jakson kesto 44  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 24.2.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana ovat Henna Asikainen ja Nina Katajavuori. He he ovat pedagogisia yliopistonlehtoreita eli pedarehtoreita Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksesta HYPEstä. Henna Asikainen työskentelee erityisesti bio-ympäristötieteellisen tiedekunnan ja Nina Katajavuori eläinlääketieteellisen ja farmasian tiedekunnan koulutusohjelmien kanssa. Asikainen ja Katajavuori johtavat yhdessä WELLS-tutkimusprojektia, joka on englanniksi Promoting Student Wellbeing Study. Projektissa on kehitetty tutkimusperustaisesti Helsingin yliopistossa kaikille opiskelijoille avoinna olevaa kurssia, joka tähtää opiskelijan hyvinvoinnin ja opiskelun edistämiseen. Tutkimusprojektissa on tutkittu opiskelijan hyvinvointia sen edistämistä ja nyt tutkimusprojekti laajenee myös opettajien hyvinvoinnin edistämiseen ja tutkimiseen. Lisäksi Asikainen ja Katajavuori vetävät Viikin kampuksella Hyvinvoiva Viikki -projektia, jossa tavoitteena on tukea kampuksen opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvointia. Tervetuloa mukaan Henna ja Nina!

 

Henna: Kiitos.

 

Nina: Kiitos paljon.

 

Eric: Tänään puhutaan siitä, että miten korona-aika on vaikuttanut yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointiin ja siitä, miten opiskelijan hyvinvointia voidaan tukea muun muassa opetusjärjestelyillä tai pedagogiikan kehittämisellä tai tällaisella erillisellä hyvinvointikurssilla, jota vieraat on kehittämässä. Alotetaan tällä tilannekuvalla. Me ollaan oltu nyt kohta kaksi vuotta tässä koronaviruspandemian poikkeusoloissa. Yliopistot on ollu pääosin tai merkittävin osin etäopintoina, opiskelut toki alakohtaiset ja yliopistokohtaiset erot huomioiden. Minkälaisia vaikutuksia tällä korona-ajalla on ollu opiskelijoihin ja minkälaisia erilaisia kokemuksia opiskelijoilla on ollut poikkeusoloista ja miten esimerkiksi Helsingin yliopiston näissä HowULearn-kysleyissä näkyy tää poikkeusaika? Kumpis teistä haluais alottaa?

 

Nina: No mä voin vaikka alottaa ja Henna sitte täydentää. No ensinnäki tää opiskelijoitten kokema uupumus tai riski sairastua uupumuksee, ni sehän oli aika korkealla jo tossa ennen tätä koronapandemiaa. Ja kyllähän nyt näyttää siltä tutkimusten valossa, että tää koettu uupumus on kasvanut tän korona-, näitten korona pandemian aikana ja poikkeusoloissa. Se mikä näissä meijän tutkimuksissa on ollut havaittavissa on se, että opiskelijoitten kokemukset vaihtelee aika paljon. Et osa opiskelijoistahan suorastaan nauttinut tästä tilanteesta ja kokee, että on ollu parasta ikinä ja heille sopii paljon tämmönen itseohjautuvuus ja se, että saa itsenäisesti opiskella ja ite aikatauluttaa opinnot ja sovittaa työn ja opiskelu. Mut sitte taas osa kärsii tosi paljon ja on kokenut todella raskaana tän ajan ja kokeneet, että hyvinvointi on huonontunut ja kaipaa todella paljon vertaisiaan ja vuorovaikutusta. Sit on tietenkin näitä opiskelijoita myös paljon, jotka tunnistaa ne hyvät hyvät puolet tästä poikkeusajan opinnoista, etäopiskelusta ja tunnistaa myös nää huonot puolet. Ja se mitä on hyvinä asioina nostettu esiin näissä tästä ajasta niin, ja etäopinnoista, on ollu se, että juuri tai minkä sanoinki, että tää on hyvin joustavaa, et voi ite aikatauluttaa opintoja ja voi kuunnella. Opiskelijat on kehunu tosi paljon näitä tallenteita, eli joita voi sit kuunnella silloin, ku itelle sopii. Eli on vapaus siihen aikataulutukseen ja pystyy sovittamaan työtä ja esimerkiksi työtä ja opiskelua. Säästyy aikaa siltä, ettei tarvi kulkea kampuksille. Tätä on nostettu tosi paljon näissä opiskelijoitten palautteissa, mut sitten se mikä koetaan haastavana on se, että kaivataan sitä vertaisia. Kaivataan sosiaalista vuorovaikutusta ja tukea sekä opiskelijoitten kesken, mutta myös opettajien, et opiskelijat kaipaa myös sitä vuorovaikutusta opettajien kanssa ja osa kokee todella paljon yksinäisyyttä ja sitä, että oma hyvinvointi heikentyy. Sitten taas osalle tämmönen vapaus aikatauluttaa omaa opiskeluaan niin ei sovi ja osa opiskelijoista kokee paljon hankaluuksia aikatauluttamisessa ja opintojen suunnittelemisessa ja kokee, että oppiminen kärsii ja yksi haastava mikä varmaan monikin tunnistaa, että se opiskeluaika tai työaika ja vapaa-aika sekoittuu hirveen helposti.

 

Eric: Kiitos.

 

Henna: Joo. Joo mä aattelin, et mä voin jatkaa tosta HowULearnista nyt vielä enemmän. Niin yleisellä tasolla, ku ollaan tehty niistä datoista tutkimustakin, siellä näkyy, että opiskelijoiden kokemukset siitä ympäristöstä tai opetuksesta selkeästi laskee ihan kaikilla opiskelijaprofiileilla, et eli kokemukset vaikka vertaistuesta tai opetuksen linjakkuudesta tai palautteen saamisesta tai innostuksessa opinnoissa siis ylipäätään kokemuksista, ni kaikki ne on korona-aikana aika paljon laskenu. Ja sitten opiskeluje suunnitelmallisuus on myös yleisellä tasolla aika paljon laskenu, minkäs nyt ymmärtää, kun on täytyny olla enemmän itse johtaa sitä opiskeluprosessia, kun ollaan oltu kotona. Mut me ollaan myös tehty siis erilaisia opiskelijaryhmiä ja katottu vähän, et miten eri ryhmät kokee, että samanlaisia kokemuksia näil ryhmillä myös on, mut selkeesti näkyy myös eroja näis kokemuksissa tästä etäopiskelusta, et esimerkiks tämmöset opiskelijat, jotka on tosi suunnitelmallisia ja itseohjautuvia ni heillä on ollut paljon enemmän positiivisia kokemuksia tästä opetuksesta ja opiskelusta ja he kokee paljon vähemmän haasteita. Et jos on tämmösiä niin sanotusti syväsuuntautuneita tai pyrkii siihen syvälliseen ymmärrykseen ja eri näkökulmien hahmottamiseen ja osaa suunnitella omia opintoja ni sillo niit haasteita on paljon vähemmän. Mut sitte tämmönen ongelmaryhmä mikä me, tai ongelmaryhmä, tai semmonen ryhmä jolla oli haasteita nimenomaan täs suunnitelmallisuudessa, mutta vaikka he olikin tämmösiä tosi tunnollisia tai pyrki siihen ymmärrykseen ja oli motivoituneita opiskeluu, mutta suunnitelmallisuuden taidot oli vähän heikommat ni heil oli selkeesti enemmän negatiivisia kokemuksia opiskelusta nyt etäopintojen aikana, että he koki nimenomaan aikatauluhaasteita ja just tota vapaa-ajan ja työajan erottamisen vaikeutta ja erilaisia haasteita siin oppimisessa ja myös raportoi prokrastinaatiota eli tämmöstä aikaansaamattomuutta opinnoissaan. Et selkeästi niinkun Nina jo sano, et kokemukset on tosi eri lail laidasta laitaan, niin joitain eroja kumminki niissä profiileissa on.

 

Eric: Kuinka hyvin me osataan nähdä tää kirjo? Näiden kokemusten kirjo ja myös niinku tukea eri lailla tän ajan kokeneita opiskelijoita?

 

Henna: Siis ohan tämmönen kirjo ollu ennen jo koronaa, et opiskelijat on tosi erilaisia ja totta kai sillä oppimisympäristöllä voi vaikuttaa tosi paljon siihen, et minkä, miten esimerkiks tukee tota itseohjautuvuutta tai tukee sitä syväsuuntautunutta opiskelua esimerkiks aktivoivilla menetelmillä, että tuoda sitä vuorovaikutusta siihen opetukseen sun muuta, että on, musta tuntuu, että ne aika pitkälti on vähän niin kuin niitä samojakin keinoja mitä ennen koronaakin oli, et millä voidaan erilaisia opiskelijoita tukea.

 

Nina: kyllä juuri näin. Tää on vaan ehkä korostanu sitä vielä entisestään.

 

Eric: Nii et se on tämmönen tavallaan tietynlainen katalyytti tai semmonen joka vahvistaa niitä olemassa olevia ilmiöitä. No ku meil on nyt tää pitkä etäopiskeluaika, joka nyt valtaosa opiskelijoita koskee, ei kaikkia, et kyl meil on Helsingin yliopistossa paljolla näitä kliinisiä kursseja tai laboratoriokursseja, joissa on pienopetusta ollu pandemian aikana, mut et iso osa opiskelijoista suomalaisella yliopistokentällä on ollu etänä paljon. Niin mikä siinä etäopiskelussa erityisesti kuormittaa? Minkälaiset asiat siellä sitä opiskelijan hyvinvointia laskee?

 

Henna: No se on oikeastaan vähän samaa mitä tossa aikasemminki tuotiin, että mehän on Viikin kampuksella enemmänki tätä HowULearnin osana tutkittu ja ihan suoraan kysyttykin opiskelijoilta, et mitä, mikä, miltä se etäopiskelu tuntuu ja mikä kuormittaa, mut selkeesti siis suurimmaksi- tai just tämän nimenomainen tai vertaistuen puute tai yksinäisyys opinnoissa, se varmasti on ollu tosi iso asia, et on ollu esimerkiksi ekan, tokan vuoden opiskelijoita jotka ei tutustunu vaikka kehenkään toiseen opiskelijaan sen aikana. Et se selkeesti se integroituminen opiskelijayhteisöön on kärsinyt tässä tosi paljon, et meijän pitäs se ottaa nyt, se ottaa nyt jatkossa huomioon. Totta kai Zoomissa istuminen versus lähinä oleminen on myös semmonen asia, joka kuormittaa, että me ei ehkä jakseta kuunnella, ku joku puhuu kotona tietokoneen ääressä niin hyvin, ku lähinä. Ja tietysti se semmonen ei-formaali vuorovaikutus jää tosi vähäiseksi, eli se vaikuttaa tosi paljon siihen just nimenomaan siihen integroitumiseen. Mutta selkeästi siis tää itseohjautuvuus on ollu tosi tärkeetä tässä, että tämmöset ajanhallintataitojen puute näkyy selkeesti, et se kuormittaa opiskelijoita tai sitte kursseilla epäselvät ohjeistukset on noussu kans. Semmonen yksi teeman tähän nostanu, et jos ei tiedä heti alusta asti mitä kursseil tehää ni se kuormittaa ja vaikeuttaa aikatauluttamista, niin se on yksi juttu. Mutta sit tietysti nää perus konstruktiivinen linjakkuus, että meijän tavotteet ja menetelmät ja arviointi on linjassa keskenään ja selkeetä opiskelijoille, että minkälaista osaamista tuetaan ja miten sitä arvioidaan. Niin neki korostuu tietysti. Joo, mutta niinku mä sanoinkin, et etäopetus ylipäätään koetaan aika kuormittavaksi, että siinä varmasti Zoomin ääressä ollessa, ja me ollaan Hesarissakin nähty juttuja siitä opiskelijoist jotka istuu pimeässä siellä siellä omalla sängyllä ja yrittää pysyä hereillä ja jos se opetus on semmosta liian yksipuolista ni seki tota tietysti kuormittaa paljon.

 

Eric: No meillä pedalehtorit ympäri yliopistoo on ollut tukemassa koulutusohjelmien opettajii tän etäopetuksen kehittämisessä ja myös sen kuormituksen hallinnassa. Ni mitä konkreettisia asioita, jos me puhutaan nyt sen etäopetuksen sisällä, niin minkälaisia neuvoja tai vinkkejä te ootte antanu opettajille, et mitä sitä kuormitusta pystys sen etäopetuksen aikana vähentää?

 

Nina: No joo tätäkin me ollaan tuolla Viikissä kysytty osana HowULearnia, että mitä opiskelijoitten kokemuksia siitä, että miten he toivoisivat koulutusohjelmat ja opetus vois tukee heijän hyvinvointiaan. Ja yks tosi tärkee minkä Henna jo tossa mainitsi niin sieltä tulee se, että tiedotuksen pitäs olla tosi selkeetä ja sitten korostuu just tämä konstruktiivisen linjakkuuden merkitys. Eli ne osaamistavoitteet, et mitä opiskelijoilta odotetaan nii jotenki sen alleviivaaminen opiskelijoille etäopiskelun aikana on tosi tärkeetä ja sitten, että ne opetusmenetelmät ja opetuksen sisältö ja erityisesti arviointi tukis linjakkaasti näitten osaamistavotteitten saavuttamista. Jotenkin etäopetuksen aikana opiskelijat tarvii ehkä vielä enemmän sen alleviivaamista, et mitkä on nyt nää keskeiset asiat tällä kurssilla ja mitä pitäs osata. Niin tähän panostaminen on tärkeetä. Ja sitten tää mistä Henna jo tossa mainitsi, tää vuorovaikutuksen tukeminen opiskelijoiden ja opettajien välillä, että vaikka oltais etäopetuksessa ja Zoomissa ni sielläkin voi käyttää erilaisia breakout roomeja ja jotain pieniä semmosia tilanteita missä opiskelijat pääsee keskenään keskustelee jostain opiskeltavasta asiasta ja missä ollaan vuorovaikutuksessa, käytetään chattia tai käydään keskustelua, että tuetaan sitä semmosta, et se ei oo pelkkää monologia ja yksinpuhelua, vaan vuorovaikutusta. Tai se, että käytetään opetuksessa jotain ryhmätöitä tai projektitöitä mitä opiskelijat sitten ohjatusti tekevät. Eli opiskelijat toivoo tämmöstä aktivoivaa opetusta. Myös mielekkäät arviointimenetelmät nostetaan esiin, että ei ois aina vaan pelkästään ehkä lopputenttejä, vaan et me käytettäs vähän erilaisia tapoja toteuttaa arviointia. Opiskelijat myös on toivonu sitä, et millä heijän hyvinvointia voitas edistää, koska kaikilla opiskelijalla ei selkeästi oo kauheen hyvät nää suunnitelmallisuuden ja ajanhallintataidot, että opetuksessa sitten tavallaan tuettais sitä aikatauluttamista. Eli että se opiskelu ois niinku siinä opetuksen aikana rytmitystä, erilaisia tehtäviä tai deadlineja kurssin aikana, et se opiskelu tapahtuis sen kurssin aikana, eikä vaan just vähä ennen tenttiä. Lisäks se, että on sit riittävästi aikaa asioitten omaksumiseen. Eli etäopetus on kuormittavaa, niinku Henna jo sano, niin tavallaan, että jätetään aikaa sit myös sille asioitten työstämiselle.

 

 

Henna: Joo niin siis täähän oli, tai haluun tuoda esiin sen, ku mehän kysyttiin Viikin kampuksen kaikilta koulutusohjelman opiskelijoista, et miten koulutusohjelmassa voitaisiin tukea sitä teijän hyvinvointia ni siis 95% oli nimenomaan näit pedagogisia asioita. Eli opetuksen vuorovaikutusta tai just nää asiat mitä just tuotii esiin, että selkeesti mun mielest on hyvä muistaa se, et pedagogisil ratkaisuil voidaan vaikuttaa nimenomaan myös hyvinvointii.

 

Nina: Kyllä juuri näin. Ja sitten tämmösiä kommentteja tuli kans, et ei ne tarvi olla niin isoja asioita. Jos opettajana kysyi, et hei mitä teille kuuluu tai hymyilee niin nekin opiskelijat koki tosi tärkeeks, et ei ne nyt on hirveen isoja asioita millä voisi kuitenkin tehä, tuoda, tukee sitä hyvinvointii.

 

Eric: Joo nyt ei Helsingin yliopistossa työskenteleville tai opiskelijoille kerrotaan vielä Viikin kampuksen tiedekunnat. Eli siel on bio- ja ympäristötiede, maatalous-metsätiede ja sitten eläinlääketiede ja farmasia. Farmasia näille kuulijoille, mutta kuulostaa Henna kovasti, ja Nina, siltä, että ku te puhutte asioista mitkä on ollu tärkeetä etäopiskeluaikana ne on itseasias aika paljon semmosia asioita mitä hyvä yliopistopedagogiikka on muutenkin. Ymmärränkö mä oikein?

 

Nina: Joo, kyllä. Juuri näin.

 

Henna: Kyllä juuri näin.

 

Eric: Joo, et on vaan niinku korostanut just selkeyttä miten rakennetaan kurssi, oppimistavoitteet, arviointi, arviointi läpi kurssin ja erilaiset opetusmenetelmät, et tää on varmaan semmosia asioita mitä ei oo koronan aikana keksitty ollenkaan vaan nää on pidemmän ajan.

 

Nina: Nimenomaan. Joo kyllä.

 

Eric: No hei mennään nyt siihen teidän kehittämään kurssin. Eli puhutaan nyt siitä, että tästä kurssista jossa on siis ollu tavotteena opiskelijoiden hyvinvoinnin ja opiskelutaitojen tukeminen. Kurssin nimi on siis Kohti parempaa opiskelua. Kertokaa Henna ja Nina, et mitä siel kurssilla, mitä ne sisällöt on, mitä siellä opetetaan, millasii pedagogisii ratkaisuja siellä käytetään? Miten voidaan hyvinvointia tukea kurssimuotosesti? Kumpi haluaa alottaa?

 

Nina: Mä voi alottaa Henna voi sitten taas jatkaa. Joo tosiaan me ollaan tää kurssi on kehitetty tutkimusperustaisesti ja tästä keskeinen teema on psykologinen joustavuus ja psykologisen joustavuuden harjotteleminen tämän kurssin aikana. Tää kurssihan tehdään verkossa itsenäisesti, mut meil on siellä vertaisryhmätyöskentely kyllä kiinteästi kytketty tähän koko kurssiin. Mut tosiaan keskeinen teema on se psykologisen joustavuuden harjoitteleminen ja ihan sen takia, että tutkimusten mukaan tää psykologinen joustavuus on tosi tärkee ja keskeinen elementti niinku hyvinvoinnin edistämisessä ja monenlaisen niinku eri ulot- eri hyvinvoinnin ulottuvuuden osa-alueitten tukemisessa. Ja siksi se on se keskeinen mihin tällä kurssilla keskitytään. Lisäks me ollaan integroitu sinne myös tämä opiskelutaitoja, eli tällasta suunnitelmallista opiskelua ja oppimista. Pyritään sitä myös harjoittelee ja tukee sen kurssin aikana ja lisäks sivutaan myös vähän laajemmin hyvinvointia kokonaisuudessaan vähän unesta ja ravinnosta ja liikkumisesta, koska ne on tosi tosi tärkeä osa myös hyvinvointia. Ja se, että mitä asiasisältöjä siellä on niin tämä psykologinen joustavuus, se se siis tarkoittaa sellasta omien arvojen, itselle merkityksellisten asioitten mukaisesti elämistä ja niihin sitoutumista omista vaikeista tunteista ja ajatuksista huolimatta, ja kykyä sitoutua sellaseen itselle tärkeän elämän toteuttamiseen. Meillä kaikillahan on negatiivisia ajatuksia ja tunteita jotka estää meitä tekemästä sitä mitä me oikeasti haluttais. Ensiks meijän täytyy tietenkin tunnistaa se, et mikä meille on merkityksellistä ja tärkeetä ja mistä me oikeasti saadaan sitä innostusta ja merkityksellisyyttä meidän elämään. Mut se et me tän kurssin aikana tunnistetaan näitä itselle merkityksellisiä asioita ja arvoja ja sit siellä harjotellaan ajatusten tunnistamista. Eli et me ensinnäkin opitaan tunnistamaan meidän päässä risteileviä ajatuksia, mutta et me opetellaan myös ottamaan etäisyyttä näihin ajatuksiin. Eli jos me ollaan aina meidän negatiivisten ajatusten vietävänä niin meijän voi olla tosi vaikea elää meidän arvojen mukaisesti. Esimerkiksi, jos meillä on ajatus siitä, että mä oon kauheen huono ja kukaan ei musta tykkää niin silloinhan mä tosi helposti vaikka syrjäydyn ja en ota yhteyttä mun opiskelukavereihin, koska mul on ajatus, että no mä oon niin huono, ettei ne tykkää musta kuitenkaan. Sen sijaan sit ku tän kurssin aikana harjoitellaan sitä, että nää ajatukset on vaan ajatuksia, että kannattaaks mun uskoa tätä ajatusta? Vai voinko mä suhtautuakki siihen, että hei nyt mul on ajatus, et noi ei tykkää musta kuitenkaan, mut mitäs jos mä silti ottaisin heihin yhteyttä, koska mä haluan nyt tutustua mun opiskelukavereihin. Eli harjotellaan tällasta ja harjotellaan oleen tässä hetkessä myös. Eli jos me ei koskaan olla tässä hetkessä, jos me ollaan aina menneisyydessä tai aina tulevaisuudessa ni tää hetki menee meiltä ohi. Ja silloin me menetetään ne toiminnan ne tilanteet jossa meidän pitäs oikeasti ehkä miettii miten meidän kannattaa toimii niin, että me elettäs meijän arvojen mukaisesti. Ja kun näitä taitoja sit harjotellaan niin tää, näil on ihan valtava merkitys ja helpotus hyvinvoinnin näkökulmasta, et kun itselle tärkeät asiat kirkastuu ja sit ajatuksiin suhtautuminen, et me osataan nähdä ajatukset ajatuksina. Niin täl on tosi iso merkitys meijän hyvinvoinnille ja myös siihen, et meijän toiminta voi muuttua ja se voi muuttua nimenomaan meille hyväksi, hyvään suuntaan. Jatka sä Henna tästä.

 

Henna: Joo ei mä mietin vaan, et jos sitä tutkimuksen näkökulmaa vähäsen tuo esiin, et mitä me ollaan tosi paljon haluttu kehittää tän nimenomaan tutkimuksen perusteella, niin ylipäätänsä yksi syy siihen miksi lähdettiin tota kehittää oli se, että se psykologinen joustavuus näyttäytyy tosi tärkeenä yliopisto-opinnoissakin ja se, et etenee opinnoissa tai menestyy tai-, se oli yhteydessä tosi moneen vaikka integraatioon, opintoihin ja tota erilaisiin aspekteihin. Ja se selitti itse asiassa etenemistä paremmin, ku tämmönen itsesäätely oppimisessa. Siitä nousi tarve, et tää on nyt tämmönen juttu, mitä meidän pitää pitää opinnoissa tukea, mutta siis, mutta näyttää siltä, et meijän tuloksista on olleet tosi lupaavia, että me ollaan tehty paljon sitä kvantitatiivist tutkimusta tästä ja näyttäytyy siltä, et opiskelijoide uupumus ja stressi vähenee siellä kurssilla ja hyvinvointi ja tää joustavuus, psykologinen joustavuus lisääntyy. Ja ollaan tehty myös nyt tällä FirstBeat analyysillä mitattu sykevälivaihtelua, ni siitäkin nyt näyttää siltä, että se fysiologisellaki tasolla pikkusen näkyy se, että kun tää kurssi loppui jouluun, että siinä on ollu tota vähän sillai stressaava aika muutenkin, kun mennään, tai niinku ei ku ei se loppunukkaan jouluun ko alkoi kesäloman jälkeen ensimmäisen periodin ajan niin sitte, et siin oli oletuski et stressi kasvaa, mut selkeesti niinku tällä-, opiskelija jotka oli tässä kurssilla ni se stressi vaan laski vähän ja sitten kontrolliryhmällä laski paljon enemmän. Siis stressi, kun siis sykevälivaihtelu anteeksi. Eli siis se kertoo sen, et sitä parempi mitä isompi sykevälivaihtelu on. Ja sitte vaikka meille ei ollu sellanen opintojen tehostaminen tässä tavoitteena vaan enemmänkin hyvinvoinnin näkökulma, ni selkeesti opiskelijat sit raportoi näissä kvalitatiivisesti mitä ollaan tehty näistä, et opiskelut selkeesti tehostuu ja heil oli enemmän motivaatiota ja intoa opintoihin, että vaikka, et ennen on ollut opinnot ahdistavia ja nyt mä sain tämmöstä intoo siihen opintoihin ja sitte ylipäätään itsereflektio ja myötätunto itseään kohtaan lisääntyy. Et akateemisil opiskelijoil on tosi paljon semmosta, voisko sanoo perfektionismia, et pitää kaikista suoriutua täydellisesti ni sitte saa enemmän tästä semmosta, et okei et mä oon riittävän hyvä. Mä oon nyt riittävän paljon opiskellu, et tää riittää, että sekin on ollu kiva huomata. Mutta ylipäätänsä siis opiskelutaidotki on selkeesti parantuneet sil kurssilla, et me ollaan oltu tosi tyytyväisiä ja iloisia siitä, et mitä tuloksia ollaan saatu. Tää oli nyt aika pitkä vastaus. [Naurahdus].

 

Nina: Paljon hyviä tuloksia.

 

Eric: Tosi mielenkiintosta ja tietysti tosi lupaavaa, että tosiaan jos sitä stressiä vähenee ja sitten tavallaan se tuntemus, omat tavoitteet, arvot, miksi tätä teen ja se tapa jolla sitä teen on riittävän hyvä, niin nehä kuulostaa aika paljon semmosella hyvän elämän edellytyksiltä. Että semmonen tietynlainen armeliaisuus itseä kohtaan nyt kai yleensä on hyödyksi meille erilaisissa tilanteissa.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: No, jos me mennään nyt tota tähän meidän tän hetkiseen tilanteeseen. Eli ollaan tässä nyt tota alkuvuodessa ja hiljalleen alkaa yliopistot sitten ympäri Suomee valmistautuu siihen, että opiskelijat palaa tavalla tai toisella kampukselle. Niin millasiin asioihin pitäs nyt teidän mielestä kiinnittää huomiota täs paluussa? Huomioidaan se, et meil on erilaiset opiskeluko- erilaiset kokemukset koronasta erilaisilla opiskelijoilla, niin mitä te toivositte?

 

Henna: Joo siis, jos me mietitäänkö hyvinvoinnin näkökulmaa vai ylipäätään?

 

Eric: Ehkä hyvinvoinnin näkökulma, mut saatte toki laajemminkin toiveita asettaa.

 

Henna: Joo sehän nyt ylipäätänsä on tosi iso kysymys, et mihin me nyt palataan ja ainakin se keskustelu on semmost mitä pitää käydä ja varmaan kellään ei oo viel vastausta siihen, et mikä on nyt se mihin palataan tai minkälainen on nyt se normaali opetukseen liittyen, että pitääkö meidän olla, koska toiveita opiskelijoiltakin on tosi moneen suuntaan. Jotkut ei halua tulla kampukselle ollenkaan ja jotkut oikein palaa halusta tulla sinne. Ja paljon on ollut myös sitä nytte esillä, että opiskelijat jännittää tulla takasin. Niinku henkilökuntaaki jännittää, et on ollu siellä jossain maaseudulla tai kotipuolessa nyt kaks vuotta ja sit pitäis palata tänne missä ei oo koskaan vaikka ollukkaa aikasemmin. Niin se on tosi tärkeet, että siitä se tehdään asia, tehdään se näkyväksi ja keskustellaan siitä. Eli et se on ihan ookoo, jos jännittää ja meitä kaikkia varmasti jännittää, että siihen ryhmäytymisee ja tutustumiseen pitää antaa aikaa. Mäkin opintopsykologin kanssa tässä juttelin niin sekin toi esiin tämmöstä näkökulmaa, et pehmee lasku ois-, mitä pehmeämpi lasku niin sen parempi, että moni opiskelija ei oo koskaan vaikka ehkä ollu kampuksella, et ei se yhtään edes tiedä, että miten niinku, mikä on normaali tai miten ylipäätään käyttäydytään tai miten ollaan normaalisti yliopistolla, et minkälaisia luennot on tai tentit tai ryhmätyöt. Voi vähän ajatella sitäkin, että mitä se tuutorointi on silloin, kun uudet opiskelijat tulee, että siitäkin näkökulmasta sitä. Mut ylipäätänsä yhteisöllisyyden tukeminen on siinä tosi keskeistä, että esimerkiks Nyyti ry on tehnyt tästä semmosen ohjeistuksenkin missä on, oliks siellä 500 kohtaa vai kuinka monta, et mitä kaikkee voidaan tehä, et siel on aika hyviä konkreettisiakin näkökulmia esmes myös opettajille, et miten sitä yhteisöllisyyttä voi lisätä. Yks pointti minkä opintopsykologiki itseasias nosti, että on tärkeää, että opettaja tukee sitä ryhmäytymistä, et esimerkiks et opettaja tekis niitä ryhmäjakoja, eikä niinkun, opiskelijoiden puolesta ja tukis sitä, että opiskelijat tutustuu toisiinsa ja et he saa mahdollisuuden tutustua niihin opiskelukavereihin, että moni opiskelija ei oo löytäny, ei oo löytäny mitään omaa porukkaa, et jotenkin sitä ryhmäytymistä pitäs tukea.

 

Nina: Ja tästä varmaan voi jatkaa just siihen, että kun sitä ryhmäytymistä ja tämmöstä tuetaan ja-, tai toivotaan ja sitä ryhmässä olemista, niin tosiaan opettajiltakin kaivataan semmosta monipuolista vuorovaikutusta opetustilanteissa, et se ei ois pelkkää sitä monologia tai yksinpuhelua. Et luentotallenteitahan opiskelijat on paljon kiitelleet ja jotain tällasia mitä nyt on tehty niin varmasti kannattaa jatkossakin hyödyntää, et mitä opiskelija voi itse kuunnella, mut sit ku tullaan siihen opetustilanteeseen ja kohdataan niin se aika kannattaa käyttää sitten vuorovaikutukseen, kysymysten esittämiseen ja kysymyksistä keskusteluun ja just esimerkiks ryhmässä asioitten käsittelyyn. Miten opettaja jakaa näitä ryhmiä ja laittaa opiskelijat tätä kautta työskentelemään yhdessä, et ne voi olla lyhyitäkin keskustelutehtäviä siinä vuoro- sen opetuksen lomassa. Ja vois olla, opettajat vois myös sisällyttää tämmösiä lyhyitä hetkiä ja kertoo vähän, että miten ihmisiä voidaan huomioida ja vois puhua näitä ryhmätyötaitoja, mitä on tärkeetä kun työskennellään ryhmässä. Eli hyvät ohjeistukset myös siihen, et jos annetaan joku ryhmätehtävä niin annetaan hyvät ohjeet siihen, että miten ryhmä toimii hyvin ja mitä on tärkeää huomioida, että ryhmä voi toimia hyvin ja annetaan vinkkejä siihen vuorovaikutustilanteisiin. Ja jos näitä sillee sidotaan osaks opetusta. Eli se, että näähän on hirveän tärkeitä työelämätaitojaki, että miten me toimitaan tiimeissä ja miten me huomioidaan toisia ihmisiä, miten me ollaan vuorovaikutuksessa. Niin nää on tosi tärkeitä asioita, et niitä kannattaa tuoda sinne opetuksen yhteyteen. Eikä se vaadi välttämättä paljoa aikaa vaan selkeät struktuurit ja ohjeet ja asioista keskustelu, kunnioittava keskustelu ja toisten kuuntelu ja asioitten sellanen rakentava keskustelu. Ja sitä voi kans sit miettiä, et miten tällasta yhteisöllisyysteemaa vois sitoo opetukseen. Eli hyvinkin pienillä asioilla voi luoda sitä tunnelmaa. Eli sitä, et miten opettaja on opiskelijoitten puolella ja halu auttaa ja tukee, et me ollaan nyt yhdessä tässä näin vaikka opettelemassa taas paluuta arkeen ja voi nostaa sitä keskustelua, et mitkä asiat on opiskelijoille tärkeitä ja mitä opettaja toivoo ja tämmösellä yhteisellä keskustelulla voidaan luoda sitä yhteisöllisyyttä, et miten toimitaan. No sitten tietenkin tärkeä on tosiaan tää mikä tuli jo tossa alussa esille, eli opettajana tunnistetaan ja tiedostetaan se, että opiskelijoita on hyvin erilaisia. Niin pyrkiä heitä, ei aina tietenkään pysty kaikkia toiveita toteuttamaan, eikä se oo tarkotuskaan, mut se, et kuitenki ymmärtää sen ja huomioi sen jollain tavalla. Et miettii semmosta opetuksen jotenkin monimuotoisuutta ja joustavuutta, että miten sitä jatkossa sitten tullaan toteuttamaan. Eli varmaan jotain uudenlaista on ehkä tulevaisuudessa tulossa. Ei me oikein kukaan vielä sitä tiedetä, mutta tää on hyvä pitää mielessä, että varmasti tämmöstä joustavuutta ja monimuotoisuutta, sille on varmasti tilausta jatkossakin. Valmiita ratkaisuja ei vielä ole, eikä helppoja ratkaisuja, mutta tämän mielessä pitäminen joka tapauksessa.

 

Eric: Kuulostaa siltä, että se olis teidän mielestä hirveen arvokasta, jos vaan tos nöyrästi sen äärellä, että nyt alkaa tavallaan asiat alusta.

 

Nina: Niin.

 

Eric: Et me ei semmost maailmaa mist lähettii, ni sitä ei sellasenaa enää ole vaan, se on tavallaan se koronakokemus, se miten me on opiskeltu, miten me ollaan oltu yhteydessä toisiimme korona-aika, ni se on osa sit meitä. Ja tavallaan nyt sitten mennään uuteen vaiheeseen, niin silloin meidän pitäis yhdessä pystyy avoimesti keskustelemaan, et mitä se tarkoittaa.

 

Nina: Kyllä kyllä.

 

Eric: No mä en tiä tota onko liian aikaista kysyä tätä kysymystä, mutta kysynpä kuitenkin. Mitä te ootte Nina ja Henna oppinu opiskelijoiden hyvinvoinnista tän koronan aikana?

 

Henna: Jaa-a, varmasti ollaa opittu se, et se on hyvin yksilöllistäkin, että me, opiskelijat kaipaa hyvin erilaisia asioita, mutta ehkä se yks pointti mikä jo sanoin on se, et mitä mä olen oppinut, että pedagogisilla ratkaisuilla pystytään tukemaan sitä hyvinvointii jo tosi pitkälle. Ja sit tietysti se, että me kaivataan vuorovaikutusta. Me ihmisinä kaivataan vuorovaikutusta ja jotenki toisia ihmisiä ja jotenkin se semmonen, niinku itse asiassa tänään yhdessä kokouksessa tuli esiin, et ei me oikeestaan tiedetykkään siitä ennen, ku me menetettiin se, et kuinka paljon niin tämmöinen informaali vuorovaikutus sillai vaikuttaa meijän hyvinvointii ja meijän työhön. Että jotenkin se vertaistuen merkitys nyt, ku sen on menettänyt sen lähi- tai niin kuin koettiin tämä pitkä aika, kun ei sitä ollut. Niin sitte sen ymmärtää sen merkityksen, et mikä merkitys sillä on. Mutta siis esimerkiksi perheellisille, perheelliset on ollut todella tyytyväisiä esimerkiksi, jos on ollu vaikka lapsiperheitä niin tästä etäjärjestelyistä ja jotenkin se, että voi sanoa, että jopa hyvinvointi on kohoontunut joillakin tämän mahdollisuuksien aikana ja sit toisilla taas on menny tosi huonoo suuntaa ja esimerkiksi yksinäisyys on kans lisääntynyt tosi paljon, et tää tulee jatkossa olemaan nimenomaan haaste, ku me puhutaan siitä, et minkälaista se opetus pitäs olla, että pitääkäs meitä huomioida kaikki opiskelijat koko ajan opetuksissa, et mikä se välimuoto sit on. Me ollaan paljon puhuttu siit semmosesta monimuoto-opetuksesta, et ehkä se vois olla yksi. Mut opiskeluprosessit on tietysti yksi vielä, sekin tota tuli meillä tutkimuksissa esiin, että tämmöset ei-reflektiiviset opiskelutaidot tai jos sulla on haasteita opiskelun kanssa, nii sekin vaikuttaa- opiskelutaitojen kanssa, niin sekin vaikuttaa hyvinvointii, et niidenkin tukeminen on tosi tärkeet. Täst tuli nyt aika monta pointtia mut Nina voi vielä.

 

Nina: Ei mun tarvii sä vastasit niin kattavasti.

 

Henna: Joo.

 

Eric: No nyt niillä opeilla mitä meillä on ja toki niitä  oppeja on paljon ennen koronaa niinku täs puhuttiin, et tietyt asiat ehkä nähdään nyt vieläkin kirkkaammin tai ymmärretään just joidenkin asioiden poissaololla. Vuorovaikutuksen tai yhteisöllisyyden poissaolo. Mitä ne vaikutukset on ja nii edellee, mut katotaan vähän pidemmälle yliopisto-opiskelua niin millasii asioita pitäis kiinnittää huomiota pitkällä aikavälillä opiskelijoiden hyvinvoinnin eteen? Monta asiaa on tavallaan on, halusitteks te viel lopuks kiteyttää, et mitä te haluisitte nyt, kun mennään eteenpäin, et mihin pitäs katse kiinnittää? Haluuko Nina vaikka alottaa?

 

Nina: Joo, mä voi vaikka tästä alottaa. Tosiaan niinku tässä on tullut esiin niin tosi tosi moniin asioihin voi pedagogisilla ratkaisulla vaikuttaa ja sen takia tää, et panostetaan edelleen siihen yliopistopedagogiseen kouluttautumiseen ja me HYPE tarjoaa paljon hyviä kursseja sen oman osaamisen kehittämiseen, pedagogisen osaamisen kehittämiseen. Et tavallaan, et annetaan sille aikaa ja arvostetaan sitä, koska se on tosi tärkeetä siinä, että paitsi opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämisessä, niin ylipäänsä opiskelijoitten oppimisen laadun parantamisen edistämisessä. Niin tosiaan pedagogiikka on tosi tärkee ja ja siihen kannattaa satsata jatkossa todellakin. Ja toinen mikä on tullut esiin, niin tää psykologinen joustavuus ja sen harjoittaminen. Se on näyttänyt tosi tärkeeks niin hyvinvoinnin, ku opiskelun tukena ja tosiaan kaikkea tätä psykologisen joustavuuden taitoja ja stressinhallinnan ja hyvinvoinnista huolenpitämisen taitoja, oman toiminnan ohjaamista, niitä voi harjoitella. Niitä voi oppia ja ois tosi tärkee oppii niitä yliopisto-opintojen aikana, et sit ku mennään työelämään niin olis valmiuksia ja osaamista pärjätä työelämässä. Eli todella paljon tarvitaan työelämässä kykyä pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja sen takia tää Kohti parempaa opiskelua, vaikka sitä nyt tässä mainostetaan, mut että kyllä sitä kannattaa harkita, että miten sitä vois opiskelijoille mainostaa tai voisko se jopa näkyä opetusohjelmassa jollakin tavalla eli sitä kannattaa hyödyntää, koska siitä on tutkimustulosten mukaan mitä niinku Henna tossa aikasemmin jo kerto, ni on tosi vahvaa hyvää näyttöä. Mut sitten tietenkin tosi tärkee on se, että myös opettajien hyvinvointi ja jaksaminen on ollut kortilla ja opettajat on monet uupuneita, niin myös opettajien hyvinvointiin tulee panostaa ja siihen, että jos opettajat voi hyvin he myös jaksaa sit opettaa opiskelijoita. Eli se on myös sellanen myönteinen kehä, jos molemmat voi hyvin ja tota sellanen mainospala, et me ollaan nyt tästä kehittämässä Hennan kanssa opettajille ja tai yliopistohenkilökunnalle oma versio tästä hyvinvointikurssista niin toivotaan, että siitäkin vois sitten olla hyötyä henkilökunnalle ja opettajille.

 

Eric: Niin toi yhteisöllinen näkökulma on tietysti hirveen tärkeä koska tää pandemia on kuitenkin, vaikka ne kokemukset on vähän erilaisia erilaisissa rooleissa ni se on kuitenki ollu iso yhteinen jaettu kokemus.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: Niin sil on myös se, että huomataan ja nähdään se, että sitä kuormitusta on aika laajasti yliopistokentällä, myös siellä opetus- ja tutkimushenkilökunnssa. Oisko sul ollu Henna vielä jotain pitkän aikavälin asioita mitä halusit nostaa ihan lopussa, ton mitä Nina sano, niin sen lisäks?

 

Henna: Must tuntuu, et me ollaan tuotu niin paljon asioita esiin. Mä mietin, et mitä ois semmosta mitä ei vielä, mut ensinnäkin toi mikä tos Hyvinvoivassa Viikissä meillä on tavoitteena nimenomaan, et koko yhteisön hyvinvointi, että eikä pelkästään opetus- ja tutkimushenkilökunta, kun kaikki. Koko henkilökunta, että jotenki se ajatus, että jos joku ryhmä meistä voi huonosti niin sitten se vaikuttaa meihin kaikkiin. Elikkä et jotenki ottais sen näkökulman, että vaikka opiskelijoiden, varsinkin opiskelijoiden hyvinvointi panostetaan tosi paljon, et jotenki me halutaan myös panostaa siihen henkilökunnan hyvinvointiin, että otettaisiin huomioon se koko koko yhteisö ja opiskelijat osana sitä yhteisöä. Ehkä se ajatus vielä sen voi tuoda esiin.

 

Eric: Niin kyllä kai yhteisön resilienssi ja kestävyys on sitten lopulta kaikkien yksilöiden etu myös kaikis tilanteissa.

 

Nina: Kyllä.

 

Eric: Hei tosi paljon kiitoksii Henna ja Nina et tulitte vieraaks. Viel ois yks kysymys mitä jokaiselta vieraalta kysyn, eli aiheeseen liittyen, ni oisko teillä joku lukuvinkki? Saa olla aiheen vierestä myös.

 

Nina: Alota sä Henna.

 

Henna: Mä okei joo, no me ajateltiin, kun tota Arto Pietikäinen on siis tämmönen HOT- terapian tai siis tää, perustuuhan tää psykologinen joustavuus käsite periaattees terapiaan, vaikka ei tää meijän kurssi nyt suoraan terapiaa ole tietenkään, mutta hän on auttanut meit myös kurssin kehittämisessä ja tota käytetään paljon hänen harjoitteita niin se Arto Pietikäisen Oiva mieli -kirjat on ainaki semmosia missä saa vähän käsitystä siitä, et mikä se on se ajatus siellä meidän kurssin taustalla ja sielt voi itsekin löytää jotain hyödyllisiä harjoitteita, jos haluaa omaa hyvinvointia parantaa.

 

Nina: Kyllä mä kanssa niitä suosittelisin, mut sen lisäks sit mä haluaisin antaa vähän toisenlaisen näkövinkkelin liipaten vähän tätä samaa asiaa ja tossa puhuttiin tästä joustavuudesta ja niistä arvoista ja itselle merkityksellisten asioitten niinkun niitten tunnistamisesta ja niitten mukaan elämisestä, niin tosi semmonen, jos halua vähän erilaisen lähestymistavan asiaan niin suosittelen Aki Hintsan Tänään olen elossa -kirjaa. Ja se on tosi koskettava kuvaus. Aki Hintsahan kehitti tän hyvinvointimallin, jossa on, tää perustuu sellaseen coreen, jossa on kolme kysymystä, että tiedätkö kuka, olet tiedätkö mitä haluat ja hallitsetko itse omaa elämääsi? Ja nää liippaa itse asiassa aika lähelle tätä meijänki kurssia. Eli ollaanko me meijän omien arvojen mukaan vietäviä vai viekö joku muu meitä. Viekö esimerkiks työelämä meitä niin, ettei me ehitä ollenkaan satsata siihen mikä on tärkeetä. Ja tää Tänään olen elossa -kirja kuvastaa tosi hyvin sitä, että me usein unohdetaan arjen pyörityksessä se, että elämä ei oo itsestäänselvyys ja se voi päättyä minä hetkenä hyvänsä ja ollaanko me sit eletty sitä meidän elämää sen mukaisesti, mikä meille oikeasti on tärkeetä. Niin sen asian äärelle pysähtyminen on oikeesti tosi tärkeetä ja tää lukukokemus ainakin mulle oli tosi pysäyttävä ja haluan sitä suositella kyllä, että ei oltais hukassa itse itseltämme, vaan elettäs itsemme näköistä elämää niin se on tosi tärkeetä.

 

Eric: Mitään näin viisasta ei pysty sanomaan tähän on hyvä lopettaa jakso. Tosi paljon kiitoksii Henna ja Nina. Ja kiitos hienosta työstä mitä ootte tällä alueella tehny.

 

Nina: Kiitos tosi paljon.

 

Henna: Kiitos kun saatiin tulla kiitos.

 

Nina: Kiitos.