20. Miten epävarmaa tulevaisuutta käsitellään ohjauksessa? Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 4. jakson vieraina ovat Sara Peltola ja Heini Hult-Miekkavaara.

Puhumme tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja huolta aiheuttavista aiheista kuten ilmastonmuutoksesta tulisi puhua ohjaustilanteissa? Voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja ohjaustyössään? Tai nimenomaisesti pitäisikö olla?  Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

Sara Peltola työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän työskennellyt osaamispalvelujen asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEK:ssä ja yrittäjänä.

Kuuntele jakson Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 20. ja toisen tuotantokauden neljäs jakso.

Jakson aiheina ovat  tulevaisuusteeman käsittely ohjauksessa ja ohjauksen eettiset kysymykset. Vieraina ovat Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen yliopisto-opettaja Sara Peltola ja Helsingin yliopiston urapalveluiden uraohjauksen asiantuntija Heini Hult-Miekkavaara.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 2.2.2023. Jakson pituus 63 minuuttia.

Litterointimerkinnät 

EC: Eric Carver, juontaja
HH:

SP:

Heini Hult-Miekkavaara, vieras

Sara Peltola, vieras

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
[tauko 10 s] vähintään 10 sekunnin tauko puheessa

 

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

EC: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden neljännen jakson vieraana ovat Heini Hult-Miekkavaara ja Sara Peltola. Heini Hult-Miekkavaara työskentelee tällä hetkellä uraohjauksen asiantuntijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Aiemmin hän on työskennellyt osaamispalveluiden asiantuntijana Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:ssä ja uravalmentajana Suomen Ekonomeissa ja Tekniikan akateemiset TEKissä sekä yrittäjänä.

 

Toinen vieras, Sara Peltola, työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Hän muun muassa kouluttaa tulevia opinto- ja uraohjaajia. Lisäksi Sara on jäsenenä ohjausalan ammattilaisten osuuskunta Otteessa. Aiemmin hän on työskennellyt opinto-ohjaajana ja opinto-ohjauksen kehittäjänä.

 

Puhutaan tässä jaksossa siitä, miten tulevaisuusteemaa pitäisi käsitellä opiskelijoiden ohjauksessa. Miten maailmaa muokkaavat suuret kehityskulut tuodaan osaksi ohjauskeskusteluita eettisellä ja vastuullisella tavalla? Miten vaikeista ja mahdollisesti huolta aiheuttavista aiheista, kuten ilmastonmuutoksesta, tulisi puhua ohjaustilanteissa? Mikä on opiskelijan ohjauksen rooli tulevaisuuden tekijänä ja muokkaajana yksilötasolla tai laajemmin yhteiskunnassa?

 

Ja alotetaan tätä aiheen käsittelyä sillä, että mennään sinne teidän oman ohjaajuutenne tavallaan taustaan ja sinne tarinaan. Miten teidän suhde tähän tulevaisuusteeman käsittelyyn ohjauksessa on muuttunu sinä aikana, ku ootte ohjaustyötä tehny? Alotatko sinä, Heini?

 

HH: Joo, kiitos, Eric. Hyvä kysymys tähän alkuun heti. Pohdin tätä paljon. Oikeestaan tulevaisuusteema tai tulevaisuusajattelu on sinänsä ollut läsnä työssäni koko ajan. Mutta kieltämättä olen kyllä ehtinyt huomatta semmosen oleellisen muutoksen, että kun aikaisemmin varsinkin tein paljon jo töissä olevien henkilöiden kanssa töitä, toki myös opiskelijoiden. Mutta usein ne ohjaukselliset kysymykset ja teemat, joita käsiteltiin, liittyivät kunkin ohjattavan hyvinkin tämmöseen lähitulevaisuuteen. Että mikä voisi olla seuraava ura-askeleeni, kenties jopa, että kumman näistä mahdollisista hyvistä työtarjouksista otan vastaan.

 

Ja sitten taas, kun työmarkkinat muuttuivat, työelämä on muuttunut tässä vuosien varrella, tutkinnot ovat muuttuneet hyvin paljon tämmösiks monitieteellisimmiksi. Ja sitten toki on nää suuret globaalitkin trendit, jotka ovat radikaalistikin muuttaneet maailmamme. Niin kaikenlainen semmonen systeemisyysajattelu on tullut hyvin paljon tärkeämmäksi. Ja huomaa sekä omassa työssäni, mitä itse teen, mutta sitten myös ohjattavien ajattelussa on kyllä tapahtunu se muutos siihen, että se tulevaisuusperspektiivi onkin paljon pidempi ja laajempi kuin vain se seuraava ura-askel.

 

EC: Mitäs Sara?

 

SP: Joo, kuulosti kauheen tutulta toi, mitä Heini kanssa sano. Mut mä ite jotenki aattelen, et ehkä itellä ainaki on kirkastunu se, miten tärkeää ja merkityksellist tän aiheen käsittely ylipäätään on. Et ehkä sillon ite ku opiskeli, nii ei tullu niin paljon sitä mietittyä, että loppujen lopukshan kaikki ohjaus on tulevaisuuteen suuntautuvaa työtä, joten se ymmärrys ja työvälineet tulevaisuuksien tutkimisesta, niin mä nään, et se on aika semmost ohjaajan ydinosaamista. Ehkä aattelen nykyään enemmän sillee. Toki tähän vaikuttaa myös se, et on ollu aiemmin töissä esimerkiks tuolla Lasten ja nuorten säätiön Tulevaisuuskoulussa, missä sitte pääsin työskentelemään työparina tulevaisuustutkija Otto Tähkäpään kanssa, ja pääs ehkä tutustumaan viel enemmän työkavereidenki kautta siihen, et miten tälläst mielikuvittelun muuttavaa voimaa voidaan hyödyntää erilaisten tulevaisuuksien tutkimisesta, ja miten tämmöst taidetta ja taiteellisia menetelmiä pystyy hyödyntämään siinä mielikuvittelulihaksen venyttelyssä.

 

Ehkä toi, mitä Heini sano tost systeemisestä näkökulmasta, nii mä ite oon nyt kiinnittäny… Paitsi et opetan (niitä ja ite) [04:55] myös väitöskirjaani alottelen, ja siinä ehkä kiinnittäny huomiota just, et ohjausalalla ku puhutaan systeemisest näkökulmasta ja systeemeistä, nii se usein tavallaan se systeemisyys typistyy ihmisten luomiin systeemeihin. Et jos kattoo vaik ohjausteorioita, mitä oon pyöritelly tähän väitöskirjaan liittyen, nii siel ku puhutaan vaikka ecological perspective vai systemic perspective englanniks, nii sit ne usein tarkottaa siis jotain sosiaalisia yhteisöjä, vaikka työyhteisöä tai koulutusyhteisöä tai ihmisen perhettä ja kavereita ja näin. Mut et sit siel ei tavallaan mennä siitä sitte laajempaan, et se jää ehkä vähä jotenki… Kuitenki se meiän systeeminen näkökulma on semmonen ehkä vähän pala siit isommast systeemistä. Se on ehkä semmonen, mikä mua täl hetkellä siinä mietityttää, et miten pystys jotenki sitä mielikuvituslihasta enemmän venyttelemään ja sit ehkä laajentamaan sitä systeemist perspektiivii viel vähän kauemmaks siitä, mitä me ollaan nytte totuttu ohjausalal ehkä ajattelemaan.

 

EC: Hmm, mielenkiintosta.

 

HH: Joo, tossa hyvin sanottu, Sara, että tosiaan, että ei voida puhuu pelkästään siitä tulevaisuusajattelusta, vaan leipoa se… Tai se on osa sitä systeemiajattelua, koska systeemiajattelussakin ja -tarkastelussa on ne eri aikamääreet, että tarkastellaan niin menneisyyttä kuin nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin. Ja tää on kyllä iso muutos siihen, et ku mitä minä itse alotin, kun aloitin tässä työssä, niin kun puhuttiin urakyvykkyyksistä, niin ne oli kyl hyvin paljon semmosia työnhakutaitoja ja työelämätaitoja. Että nää on ehkä aika uusi asia sit, jos miettii vaikkapa uraohjaajan kompetensseja, niin nää systeemiajattelut ja tulevaisuuslukutaidot ja ennakoinnit ja muut, niin usein kyllä mietin sitä, että mitä kaikkea uutta mekin saamme tässä oppia.

 

SP: Nii, joo, ehkä se osaltaan myös kertoo siitä, että vaik mäki oon ollu alalla kuitenki suhteellisen lyhyt aikaa, niin jotenki tuntuu, et tänki ajan sisällä ehkä se jotenkin kiihtyvä muutoksen nopeus on tullu sillee aika selkeeks. Et ehkä sillon ku ite oli viel opiskelemassa alaa, niin oli ehkä kuitenkin vähän semmonen alavire, et on jotain suhteellisen pysyviä juttuja. Et kyl puhuttiin, et joo, työelämä muuttuu, ja digitalisaatio muuttaa, ja näin, mut kuitenki ehkä viel enemmän ajateltiin, et on sellasia pysyviä rakenteita, minkä päälle pystyy aika paljon jotenki varaamaan. Ja sit nyt tuntuu, et mitä ne on? [nauraa]. Mitkä on niit pysyviä rakenteita, mut ehkä siitä päästään vielä juttelemaan sit lisää. Kiva kuulla teiänki ajatuksii!

 

EC: Nii, siinä tavallaan jokanen ohjaustyötä tekevä, oli sit opinto- tai uraohjauskulmalla enemmän, ehkä on ollu pakotettu myös ottaa vähän niinku haltuun sitä tulevaisuuden työelämä -keskustelua, et ku se ryöpsähti… Onks siitä nyt 10 vai 20 vuotta, ku se lähti pyörii silleen kovalla? Nii siit tuli mulle ainaki myös vähän semmonen eettinen kysymys, et kyl mun pitää pystyy tavallaan ohjattavien kanssa sitä keskustelua navigoimaan, koska se keskustelu välillä suoraan sanottuna oli vähän niinku turhankin lennokasta ja taas ehkä sitä jonkinlaist tahdistusta ylläpitävää, että kukaan ei tiedä mistään mitään. Ehkä se ei ihan niinkään [naurahtaa] sitte ole.

 

Josta pääsemmekin seuraavaan kysymykseen, että miten teidän mielestä ohjauksessa tulisi käsitellä maailman muutosvoimia tai tulevaisuutta? Ja mikä on semmonen oikee lähestymistapa? Ja nyt kun ollaan… (Tän podcasti) [08:51] on nimenomaan yliopistoon keskittyvä, niin mikä on se oikee näkökulma, ku puhutaan yliopisto-opiskelijoiden kans? Sara saa alottaa.

 

SP: Pieni kysymys: mikä on oikea lähestymistapa? Nää on aina tämmöset oikee ja väärä -kysymykset sillee hankalia, ku aina pitäs vähän kysyä, että kenen kannalta [naurahtaa] oikea –

 

EC: Mikä on mielekäs, voin muotoilla uudelleen!

 

SP: Mut mä ehkä aattelen ite sillee, että mä mielelläni jotenki aattelisin nii, et ylipäätään pitäs just käsitellä sitä, et se tulevaisuus ei vaan tapahdu, vaan et se tehdään, ja me kaikki vaikutetaan tulevaisuuteen joka päivä sillä, mitä valitaan tehdä tai valitaan olla tekemättä. Et vaikutetaan omaan ja lähipiiriin ja Suomen ja maailman tulevaisuuteen, et ehkä jotenki irti sellasest ajattelusta, et tulevaisuus tapahtuu, ja minä tässä (laineilla) nyt reagoin ja jotenki koitan ennakoida ja varautua ja navigoida sitä, vaan enemmän ehkä sellaseen jotenki… No, meillä puhutaan alalla paljon tästä toimijuuden käsitteestä, niin tämmöseen toimijuuden tukemiseen myös siitä näkökulmasta, että miten ihminen on sitte sen tulevaisuuden rakentaja myös.

 

Ehkä tää liittyy nyt just tähän tulevaisuuslukutaidon käsitteeseen, mitä Heini tossa nosti, et ylipäätään se kyky tutkailla niit tulevaisuuksia ja just niit erilaisii mahdollisii tulevaisuuksii, toivottavii tulevaisuuksii, jollon tulee mukaan keskusteluun omat arvot ja itelle tärkeet asiat – minkälaisii tulevaisuuksii haluis olla mukana edistämässä –, ja sit käyttää niit tän hetken päätöksenteossa.

 

Mä mietin ite, mä törmäsin ihan muun alan kirjallisuudes vähä aikaa sitte tämmöseen käsitteeseen ku mahdollisuuksien lukutaito. Se oli mun mielest tosi mielenkiintonen siitä, et se tavallaan… (Ehkä rupee) [10:33] näkee systeemisel tasolla, (tai pystyy) treenaa sellast taitoo systeemisel tasol, nähä niit mahollisuuksii. Et niissäki, jos aattelee tälläsii nyt kriisejä, mitä meil o, ja kaikkii ongelmii, ja näin, nii sehän tarkottaa sitä, et niihin tarvitaan ratkasuja, ja tarvitaan jotenki ettii niit ratkasuja yhessä. Ja jos aattelee sit taas työtä siitä näkökulmasta, et se on tämmösten yhteisten asioiden ratkasemista, niin sehän sit tarkottaa, kyl täs töitä riittää varmaan kaikille [naurahtaa], mut et mikä se oma jotenki rooli sit siel on.

 

Ehkä toisaalt tärkeet on mun mielest tehä rauha myös sen kans, et samassa asennossa maailma ei tuu pysymään, vaikka me kuinka kovasti niin välillä toivottais. Ois hirveen kivaa, että kaikki pysyis semmosena tuttuna ja turvallisena, tai suhteellisen turvallisena meille täällä. Et itse muutos, meil on nii isoi tavallaan muutosvoimia (käynnis, joka) tapaukses tulee tapahtumaan, et semmonen jotenki ajatus, et pystyttäs säilömään tää hetki, et jos ei vaan keikuteta venettä, niin sit kaikki säilyy samana. Ehkä se on semmonen, mist pitäs vähän jotenki päästä eroon, mut se vaatii myös ohjattavilta vähä sellast sisästä työstöä, koska se saattaa olla aika pelottavaki ajatus, (ku sitä) [11:52] ensimmäisen kerran oikeesti rupee miettimään, ku sit siin just tulee tää, että no mitä siellä sit on. Ja sit välillä se lähtee tosi villille laukalle se, no mitä kaikkee siellä on ja… Toisaalt välillä tuntuu, et ehkä ei lähe tarpeeks villille laukalle, (et siin me ollaan taas) [nauraa] tosi konservatiivisia, nii se vaatii vähä semmost työstöö. No nyt mä oon hiljaa, nii Heiniki saa!

 

HH: Joo, sanoit paljon tärkeitä asioita, hyviä huomioita, ja just jos miettii, että ohjauksen ytimessä… Usein aattelen, et mun tehtäväni uraohjaajana ja valmentajana siis on luoda aika- ja tila- ja muita mahdollisuuksia fasilitoida toisen ajattelua, ohjattavan ajattelua. Ja nimenomaan mun tärkein tehtäväni on avata sitä mahdollisuuksien avaruutta tai horisonttia. Niin miten nyt sitten tässä maailmantilassa, kun me ei enää eletäkään siinä ennakoitavassa maailmassa, vaan hyvinkin kompleksisessa. Että miten ensinnäki toisaalta luodaan ohjattavalle tai opiskelijoille semmonen tunne, että heil on riittävästi kyvykkyyksiä huomata ja navigoida mahdollisuuksiaan ja kokeilla asioita, koska ei voi enää tehdä semmosii best practice -tyyppisiä päätöksiä, että tälleen toimittiin ennen. Mut nytten ku me ollaanki täs kompleksises maailmassa, niin nehän eivät enää toimi. Et uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, myös niitä omia kykyjään ja ajatuksiaan ja haaveitaan.

 

Mutta sitten myös luoda jotenki sitä semmosta toivoa ja myös rauhaa siihen, että ei tarvi koko ajan jotenki juosta eteenpäin, vaikka oikeestihan meidän pitää koko ajan olla valmiita ja… Että miten me voidaan myös pysähtyä sen asian äärelle, että minä olen jo jotain, olen jo asiantuntija, minulla on jo osaamista, ja minä riitän nyt jo tässä. Eikä koko ajan ajatella, et seuraava luonnonkatastrofi tai joku muu mullistus on tuolla nurkan takana, ja sitte taas työelämä muuttuu tai taas osaamistarpeet muuttuu. Tai nyt suorastaan kun ollaan jo ihan näiden eksistentiaalisten kysymysten äärellä, niin miten luodaan sitä tulevaisuudentoivoa?

 

SP: Ehkä tohon liittyen tuli mieleen, et tietyl taval meki puhutaan paljon täst muutoksesta, mut sit toisaalt yhtä tärkeetähän on puhuu myös siitä, et kaikki ei muutu. Et jos miettii sitä, että me ollaan ihmislajina täällä taaperrettu se, mitä, 300 000 vuotta about – en oo historioitsija –, nii kylhän siin on tavallaan, vaikka yhteiskunnat on muuttunu ja järjestelmät on muuttunu ja tilanteet on muuttunu, nii ohan siin tavallaan ollu aina sellasii tiettyi yhteisii piirteit, on ollu tärkeä kuulua ryhmään, on tärkeä saada toisilta huomiota ja hyväksyntää, on tärkeet, et perustarpeet tulee tyydytetyks, on ruokaa, on suojaa. Ja sit tavallaan se, et jotenki tämmöst mielekäst tekemistä, niinku esimerkiks taiteellinen ilmasu on ollu ihmisille tosi tärkee ihan sielt luolamaalauksista asti. Mitkä on tavallaan sellasii mielekkään elämän rakentamisen peruspalikoita, jotenki pienimpii yhteisii nimittäjii, ja mitä siin omas arjessa on, ja mitä haluu vaalia? Semmosia asioita myös: mitä haluu säilyttää, mitkä on hyvin (–) [15:17] sellasii ankkureita ehkä sit löytää sieltä sen muutospuheen ja tapahtuvien muutosten keskellä.

 

EC: Ehkä jos nopeesti kommentoi, mitä täs tuli äkkiseltään mieleen, nii ehkä tietynlainen kompleksisuus siel toimintaympäristössä tai niis mahdollisis tulevaisuu-, nii vieläki enemmän vahvistaa sen tärkeyttä, et se yhteys itseen on hyvä. Niinku Heini tossa sano. (Että niinku luottaa) itseensä ja on sitä toimijuutta just, niinku Sara sano, ja sitä ei tavallaan voi eikä tarvitse validoida jonku tietyn tulevaisuuskuvan kautta.

 

SP: Nii, ja ehkä toinen, mikä mul tuli just mieleen. Hyvä, Eric, kun muistutit tossa, ku Heiniä kuunteli, niin myös sit se semmonen, et mä nään, et tää haastaa meit ohjaajina enemmän siihen, et sen pitäs olla nimenomaan yhteistyösuhde, ku me sitä ohjausta tehdään, niinku yhdessä tutkitaan ja ihmetellään ja löydetään ja mietitään, että no mitä mahollisuuksii (–) [16:18] meil ei oo sitä tietoo nyt senkään vertaa [naurahtaa], et ku mitä ehkä joskus aiemmin. Ainahan me ollaan puhuttu siitä, et mikä on neuvonnan ja tiedonvälittämisen suhde siinä, ja kuinka paljon sä voit oikeesti tietää, ja mikä on ohjaajan rooli tietäjänä versus sit tutkijana. Mut mä ehkä nään, et tää viel enemmän haastaa just siihen, et sä lähet myös sille matkalle jotenki sen ohjattavan kanssa ja mietit sitä, no mikäs kaikki tääl on mielenkiintosta. Tolleeki vois käydä. Ja sit vähän niinku kyselet (just se), no, mikä näis on semmone, että miltä tää tuntuu, mitä ajatuksii tää herättää, onks tää semmonen, mitä sä haluisit edistää, tämmönen kulku. Minkä takii se ois sulle merkityksellistä. Et siin ehkä… Se haastaa aika paljon myös meit ohjaajina.

 

HH: Joo, kyllä. Ja sitten jos miettii vielä sitä, että yhdessähän me tässä ollaan tekemässä tolkkua tästä maailmantilasta ja -kuvasta ja siitä tulevaisuudesta myös. Yhdessä me sitä rakennetaan. Et se ei oo kenenkään yksilön vastuulla, ei ohjattavan, muttei liioin meidän ohjaajien. Ja me tarvitaan toisiamme, siis sekä tässä ohjaussuhteessa mutta myös sitten kollektiivisemminkin, jos miettii jotain yhteisöllistä ohjausta, mutta myös ohjaajien yhteisönä, et ois hyvin tärkeetä, että me päästäs yhdessä sen asian äärelle luomaan sitä jaettuu ymmärrystä siitä, että mitä me ollaan tekemässä, ja mitä meiän kannattaisi tehdä, ja miltä maailma näyttää niin meidän ohjattaville kun meille sitten myös asiantuntijoina.

 

EC: Puhutaan vähän siit tilanteest, mis me ollaan, joka ei nyt ehkä kuulijoille tuu yllätyksenä, varsinkin jos aikaansa seuraa. Me ollaan eletty tämmöstä kriisien aikaa nyt aika monta vuotta. Ensin tuli tää koronaviruspandemia, sitte tää suursota tuolla Ukrainassa. Ja ilmastonmuutoksen kiihtyminen ja nää sen aiheuttamat poikkeukse-, äärimmäiset sääilmiöt on yleistyny, kuten kuivuus, äärimmäinen kuivuus, tai tämmöset erilaiset myrskyt. Ja se varmaan montaa meistä huolettaa.

 

Nii miten näitä tässä ajassa olevii, aika vaikeita ja huolta herättävii teemoja, niin miten niitä pitäs käsitellä ohjauksessa, vai pitääkö käsitellä? Heini?

 

H: Joo, tää on kyl oikee semmonen tuhannen taalan kysymys, johon mulla ei oo mitään tyhjentävää vastausta. Tän kanssa painin hurjasti, koska huomaan, et on myös… Koska itsellä on myös tää valtava pelko ja huoli ja suorastaan ahdistus tästä maailmantilasta, niin miettii koko ajan, että miten ensinnäkin suodattaa ne omat ajatukset pois, tai vastaavasti niitä voi kyllä käyttää myös voimavarana.

 

Mut et kyllä täällä oon huomannu, että täällä yliopistolla varsinkin hieman tieteenalasta riippuen opiskelijoilla on kyllä valtavasti tätä huolta. Et esimerkiks jo toissa vuonna järjestettiin ympäristötieteiden opiskelijoille ihan oma ilmastoahdistuskurssi, koska he ovat juuri niitä, jotka ovat varmaan ensimmäisten joukossa joutuneet näitä asioita pohtimaan, liittyen siis tähän ekokriiseihin ja -katastrofiin ja ilmastonmuutokseen.

 

Joskus huomaa, et on ihan suorastaan huojentunut, jos joku ohjattava ei ota näitä asioita puheeks, vaikka sitten takaraivossa mietin koko ajan, että pitäisikö tämä jotenkin huomioida. Mutta mä luulen tai ainaki käytännössä olen huomannut, että aivan oleellista on siis validoida se huoli, ettei sitä missään nimessä saa jotenki dissata tai ignoorata tai vähätellä. Et henkilökohtasesti oon kyl hyvin vahvasti sitä mieltä, me tehdään kollektiivisesti hyvin väärin siinä, että me jotenki vähätellään nuorten ilmastohuolta esimerkiks.

 

Mutta sitten jälleen kerran tullaan siihen kysymykseen, että miten sitten jotenkin halveeraamatta tai vähättelemättä tätä huolta kuitenki pystyttäs kääntämään ajatukset tai fokus siihen toivoon. Että me pystytään kuitenkin tekemään asioille jotain. Et vahvistamaan just sitä paljon puhuttua toimijuutta ja löytämään niitä keinoja, joilla sitten kukin tavalla tai toisella elämässään, elämänsä eri osa-alueilla löytäisi niitä keinoja vaikuttaa asioihin.

 

Ja sitte ku puhutaan täst yliopistokontekstista, niin tietenki niitten keinojen pitäs löytyy täältä yliopistolta. Ja meillä ainakin tosiaan Helsingin yliopiston semmonen yleinen kestävyyskurssi on nytten tällä hetkellä kaikissa opseissa työn alla, silleen, miten kukin koulutusohjelma ottaa sen mukaan omaan opetussuunnitelmaansa, jotta niitä kestävyys- ja vastuullisuustaitoja saatais kaikille opiskelijoille. Ja samalla koulutetaan tietenki opettava henkilökunta.

 

EC: Sara?

 

SP: Joo, mä jotenki jäin miettimään tota, Heini, ku kuuntelin sua, niin mä ite ehkä… No alotetaan siitä, et mä ite ihailen myös, jos kattoo Helsingin yliopistoa, niin myös sitä, et teilhän on tehty paljon käytännöllisiä asioita myös tän eteen, niinku vaikka se, et okei, et kaikis tilaisuuksissa tarjoilut on vegaanisii. Mä uskon, et tavallaan tämmöset tietyl tavalla käytännön asiat ja esimerkit, et (opiskelijoille) [22:05] myös semmonen, niinku, tulee näkemys siitä, (et tää on) tärkeitä asioita, ja muutkin on tavallaan täs samas veneessä ja haluu tavallaan tehä käytännöllisii asioita sen eteen. Ja tää koetaan täs meiän yhteisös oikeesti tärkeeks. Ei pelkästään juhlapuheiden tasolla, vaan sillä tasolla, että tehdään tän mukasia arvovalintoja ja päätöksiä. Must tuntuu, et se on varmaan tosi tärkee juttu.

 

Ja jotenki tos oli mun mielest ihana, ku sä nostit, Heini, ton toivon tommosena aktiivisena muutosvoimana esiin. Et sehän on semmonen, mitä jotenki paljon nyt oon pyöritelly ihan siis viime viikkoina, toivon käsitettä ja teemaa eri keskusteluissa. Usein ku näist asioist puhutaan, nii sit ehkä tulee semmonen reaktio, että voi voi, nyt on niin negatiivista tää puhe, nyt pitäs ylläpitää tätä toivoa. Ja sit ite mä oon ruvennu vähä ehkä siihen suuntaan nojautumaan, et mä aina pysähtyisin ja kysyisin, että no mitä sä tarkotat sil toivolla tässä kohassa. (Et sit pitäs) ehkä ruveta jo, tiäkkö, puhumaan erikseen vähän eri toivon alalajeista. Ku must tuntuu, et sä puhuit nyt tämmösest aktivoivasta, vähän niinku transformatiivisesta toivosta, et toivoa siihen, et sä näät, et mitkä ne on mun vaikuttamisen mahollisuudet, ja mitä mä voin muuttaa, miten voin olla aktiivinen toimija tässä. Sitä kautta ehkä löytää sitä jotenki omaa paikkaa. Sitähän on tutkittukki, et se toivo ja toimijuus kietoutuu toisiinsa, (–) [23:27] pystyt toimimaan omien arvojesi suuntaisesti ja näkemään sitä muutosta maailmassa, ja se helpottaa sitte sitä ahdistusta.

 

Ja sit toisaalt välillä ehkä näkee, et toivoa käytetään vähä sellasena passivoivana, että kyllä kaikki järjestyy. Että just ehkä tää, mitä sä sanoit siitä, että… Et mä oon samaa mieltä, et se on tosi… Mä nään sen epäeettisen sen tilanteen, et joku tulee kertomaan ahdistuksesta, joka pohjautuu tutkittuun tietoon, luonnontieteisiin, faktoihin, asioihin, jost meil on paljon oikeesti niin paikkansapitävää tietoa, kun nyt sit tieto voi olla. [huvittuneena] Voidaan keskustella tästä, mikä on paikkansapitävää (–) tietoteoreettiseen keskusteluun! Mutta aatellaan, et on niin paikkansapitävää tietoa ku olla ja voi. Toinen reagoi siihen tunteella, nii sit jos se reaktio siihen o sillee, että noh noh, pat pat, kyllä kaikki järjestyy! Nii sehän on hirvee tunne tavallaan sille toiselle, ku hän kokee, et hän jää yksin, ja et hänen tunteensa o jotenkin outo ja normista poikkeeva ja vääränlainen. Ku sit tavallaan pitäs ehkä päästä just siihen, et miten sä sen taitavasti teet.

 

Mul oli just yks semmonen tilanne, että yks mun opiskelija oli mukana kurssilla, mikä järjestettiin syksyllä, tämmöne ekologinen jälleenrakennus ja ohjaus -teemaopintojakso. Sit hän kirjotti omas reflektiossaan, hänel oli ollu just tämmönen ohjauskeskustelu, mis oli tullu lukioikänen nuori, ja hän (ite rupes) [24:53] sanottamaan sitä ilmastoahdistustaan. (Sit tää mun opiskelija, se), et vitsi, oli hyvä, ku mä olin ollu just täällä kurssilla, nii sit mä osasin olla siin sillee, että tää onki ihan järkevä ja normaali reaktio tähän vallitsevaan maailmantilaan. Ja sit he oli päässy käsittelee sitä tunnetta. Ja se oli helpottunu sillä, et se oli… Tai se ohjattava ite aatteli, et se oli sit helpottunu siit, et hän oli saanu sen paikan puhuu siitä asiasta. Et pelkästään se, et se on turvallinen tila miettii näit asioita, nii sekin jo saattaa helpottaa.

 

Mut et just se (–) miettii, miten näit vaikeit ja huolii herättävii teemoi pitäis käsitellä ohjauksessa, nii ehkä just se, et tän toimijuuden kautta miettii, mitkä on ne omat arvot, mikä on ajatus hyvästä ja merkityksellisestä elämästä, ja mitkä on niit omii toimintamahollisuuksii sitte toimii sitä kohti, ja mihin sit haluu tarttuu. Nehän on sit semmosii kysymyksii, jotka jää sit sille ohjattavalle itelleen päättää, et (mitä haluu). Me voidaan ehkä just tarjota se tila, niinku Heini hyvin sano, pysähtyy miettiin näit asioita.

 

EC: En tiiä, kuinka suurena elokuvataiteen merkkiteoksena tätä Don’t Look Up -elokuvaa täytyy pitää, mutta siin on… Mulle jäi kummittelemaan ehkä eniten se kohtaus, kun nää tähtitieteilijät menee kertomaan sinne aamutelkkariin siitä, että nyt se meteori tulee meän päälle, ja ne koko ajan yrittää ne juontajat keventää sitä tunnelmaa ja laittaa sen vähän niinku, että no, kyllä tää tästä! Ja sitä (oli kivuliasta) [26:21] katsoa. Ja siinä ei vertauskuvallisuus ollu millään lailla piilotettua [naurahtaa]. Mut et kyllähän sit arjessa semmost tietynlaist toksist positiivisuutta meidän kulttuurissa on. Et negatiiviset asiat tai tunteet, ne halutaan vähän niinku pistää maton alle, tai mennä posin kautta, ja se on usein aika haitallista, koska siinä ihminen ei tuu kohdatuks.

 

SP: Niin, se on tavallaan myös ehkä ymmärrettävää. Mä välil mietin sitä kanssa, että kuin paljon me ollaan pysähytty siihen ehkä yhteisönä just sen keskustelun äärelle, mitä Heiniki tos hyvin sano. Pitäs päästä tavallaan ehkä ohjausyhteisönä myös tän keskustelun äärelle, että miltä meist tuntuu keskustella näistä asioista ja jotenki käsitellä sitä, koska nää herättää tosi paljon meissä myös tunteita. Ja on musta… Jossain vaihees sitä prosessia on ymmärrettävä reaktio, et siihen tulee vähän semmonen pää pensaaseen -reaktio: mä en halua ajatella tätä, nyt sillee keskitytään positiivisiin asioihin.

 

Mulla esimerkiks yks semmonen lähtölaukaus sille omalle väitöskirjatyölle, mis mä siis tutkin just tätä, et miten tää ihmisen ja muun luonnon suhde, miten se näkyy täs suomalaisessa opinto-ohjauskentässä ehkä enemmän just siel koulukontekstissa vielä, nii yks semmonen lähtölaukaus sille oli, et mä olin mukan järjestää tälläst tulevaisuuden työelämään liittyvää koulutusta opinto-ohjaajille. Meil oli ennakkotehtävä, mihin heiän piti itsenäisesti kukin tahoillaan vastata ja kirjotella sinne, mitkä on semmosii asioit, mitkä mietityttää. Oliks meillä 20 osallistujaa, muistaakseni 18 heistä itsenäisesti, toisistaan tietämättä kirjotteli sinne, et tää ilmastoahistus, et tää on semmonen asia, mikä mietityttää. Mul itellä on iso ahistus, ja nää asiat mietityttää ja ahistaa, mut mä en tuo niit sinne ohjauskeskusteluun ollenkaan, ku mä en osaa kannatella sitä tilannetta, ja mä en haluu nimenomaan jotenkin rikkoo sitä toivoo sillä. Sehän johtaa siihen, et siel huonees istuu kaks ihmistä, ohjattava ja ohjaaja, molempii ahistaa, [naurahtaa] kumpikaan ei tuo sitä siihen keskusteluun, koska aatellaan, et a, mä en voi tuua sitä, se ei kuulu tähän opinto-ohjauskeskusteluun, b, mä en voi tuoda sitä tähän, koska sit mä rikon ton toisen toivoo. Ja sit molemmat lähtee siit keskustelust edelleen yksin ja ahistuneina. Et sit tavallaan se, miten sä jotenki pääsit siitä, että välil saa myös tuntuu pahalt. Se on iha ok! Sit me yhessä selvitään niist tilanteista ja mietitään sitä, miten täst eteenpäin.

 

HH: Toiki on muuten hirveen hyvä huomio (tossa, ku kuulostelin, että) [29:02] puhutko minusta [nauraa]? Mutta siis, et nimenomaan ehkä nää Ericin kuvailemat tilanteet, joiden äärellä nyt ollaan, ja joita me saamme ja joudumme työstämään, niinku vaikkapa tää koronan, pandemian aiheuttama, niinkun, se, että opiskelijat ovat irtaantuneet yliopistosta, eivät koe yhteisöllisyyttä, ovat jääneet yksin. Esimerkiks tämmöset asiat, jotka ei oo mitenkään heistä riippuvaisii sillee, et se ois jotenkin yksilön ominaisuuksista johtuva tilanne. Jollon myöskään pelkästään ne yksilön omat ominaisuudet ja voimavarat ja resurssit ei riitä ratkasemaan sitä.

 

Että pitäisikö, ja sanon suoraan [naurahtaa], että pitäisi! Mutta miten meidän sitten ohjaajina tulisi pyrkiä enemmän vaikuttamaan myös rakenteellisiin asioihin? Siis meidän kompetenssin ja osaamisen ja tekemisen ytimessähän on toki yksilön voimavarojen ja toimijuuden kasvattaminen ja kannattelu. Sinänsä nää vaikeet asiat ei oo meille vieraita. Mehän ollaan ammattilaisia käsittelemään haastavia vuorovaikutustilanteita ja kohtaamaan ihmisten vaikeita elämäntilanteita. Mutta nyt kun on niin paljon niitä erilaisia ikään ku ulkopuolisia vaikuttimia ja nimenomaan niitä yhteiskunnallisiakin rakenteita, puhumattakaan sitten näistä globaaleista ilmiöistä, jotka vaikuttaa meidän ohjattavien tilanteisiin ja myös meidän omaan hyvinvointiin ja siihen, että miten me pystytään toimimaan tässä ammatissa ja tässä työssä. Niin pitäisikö ja miten meidän pitäisi sitten enemmän pystyä vaikuttamaan yhteiskunnallisella tasolla?

 

EC: Kuinka ollakaan, seuraava kysymykseni [nauraa] liittyy hyvin voimakkaasti tähän. Uraohjaajat ja -valmentajat ry:n ja Suomen opinto-ohjaajat ry:n eettisis periaatteis korostetaan vahvasti sitä, et se ohjauksen perusta on ohjattavan omat tavotteet, motivaatio, valinnat ja tarpeet. Mitä te aattelette siitä, että voiko ohjaajalla olla joku agenda tai arvopohja työssään, tai pitäisikö nimenomaisesti olla? Ja esimerkiks vaikka ilmastonmuutokseen tai ekologiseen tai sosiaaliseen kestävyyteen tai ihmisoikeuksiin liittyen. Ja jos semmonen on, niin miten sitä voi tuoda, et tää on järkevää, tai Sara ei tykkää sanasta oikein, mutta oikein tai eettistä tuoda sitten esiin. Sara, sä saat alottaa.

 

SP: Joo, Sara ei ehkä tykkää sanasta oikein (–) [31:50] pyöritelly sitä ny niin paljon myös siihen väikkäriin liittyen [naurahtaa], mikä tässä nyt on oikein ja mikä on eettistä, et tätäki kysymystä varmasti tuun pyörittelemän vielä siinä. Mä ite jotenki jäin miettimään näit meiän Suomes olevii eettisii periaatteita, et ku niitä peilaa näihin kansainvälisiin esimerkiks International Association for Educational and Vocational Guidance, eli IAEVG:n näihin eettisiin periaatteisiin. Nii (–) huomaa, et siel kansainvälisis periaatteissa esimerkiks tämmönen ohjaajan yhteiskunnallinen toimijuus on paljon vahvemmin läsnä. Et se on siellä jotenki sellasena enemmän, et nähdään eettisenä velvollisuutena myös pyrkiä vaikuttamaan niihin rakenteisiin, eikä pelkästään se sellanen jotenki, miten sen sanois, tukea siihen sopeutumisessa, jos nyt kärjistää.

 

Ja se oli mun mielest jotenki mielenkiintonen, et mistä tää ero on muodostunu. Mä luin hiljakkoin myös, British Journal of Guidance and Counsellingissa oli tämmösen tutkijan ja ohjausalan kouluttajan ku Marjorie McCroryn kirjotus täst toimijuuden käsitteestä just. Hän pyöritteli sitä siinä, miten me ollaan ehkä aika… Puhutaan siit paljon, mut se on ehkä vähän semmonen leväperänen tavallaan [huvittuneena], mitä me nyt oikeestaan sil sit tarkotetaan. Ja siinä hän myös argumentoi, ettei oo olemas tämmöstä ei-poliittista ohjaustyötä, ku puhutaan tavallaan siinä, et käydään elämän suunnitteluun liittyvii kysymyksiä, kysymyksii siitä läpi, et missä ihminen viettää tosi ison osan elämästään ja ajastaan, minkälaisia hommia tekemässä. Niin nehän on hirveen isoi kysymyksii tavallaan tulevaisuuden suuntien kannalta.

 

Ja sit tavallaan se, et mä ite aattelen, et ainahan sen ohjaajan arvot ja ihmiskuva ja maailmankuva on kuitenkin läsnä, mun mielest, jos me tullaan niist tietoseks, me pystytään ehkä enemmän sitä jotenkin… Miten sitä sanois? Kontrolloida ehkä väärä sana, mut jotenki kuitenki olee sillee tietonen, ehkä avoin myös sit niis keskusteluissa ohjattavien kanssa, et miten sitä kattoo niitä asioita. Koska mä ite nään, et ne aina vaikuttaa kuitenki siihen, mihin vaikka katse kohdennetaan esimerkiks kysymyksillä, ja mitkä asiat otetaan normaaleina, ja mitä asioita pidetään vaik tämmösen kuuluisan realistisen – hapsuissa – realistisen uravalinnan kehystäminä, eli mitkä on sellasii asioita, no, nää on nyt semmosii, mitkä ei muutu, nää on tämmösii tosiasioita, mitä nyt pitää tässä ottaa huomioon, ku sä näitä valintoja teet.

 

Niin nehän on kans semmosii maailmankuvakysymyksii kuitenki loppujen lopuks. Koska jos aattelee taas sitä pitkää aikavälii, historiallist aikavälii, eikä tätä edellistä 70–80 vuotta, mitä ohjausala on ehkä ollu enemmän olemassa, nii aika paljon erilaisii muuttumattomia asioita [naurahtaa] on sit kuitenki muuttunu, et jos aattelee, mitkä asiat on tuntunu mahottomilta vaikka jossain kuningasvallan alla keskiajalla elävän ihmisen mielessä, niin nekin asiat ovat muuttuneet ja murtuneet. Eikä tavallaan oo mitään syytä olettaa, et tulevaisuudes ei vois olla jotain ihan erilaista, ku mitä meil täs hetkes on. Ehkä sit se aikaperspektiivi on siinä just kans mielenkiintonen.

 

Yks pointti vielä, mikä mul tulee mieleen, ennen ku annan Heinille, niin meilhän on tietenki Suomessa myös, jos miettii sit taas just, kansainvälisesti vertailee, niin meil on ehkä… varsinki opinto-ohjauksen puolella on sit viel se erikoispiirre, et mehän ollaan siel oppilaitoskontekstissa vahvasti. Ja sit se vähän ehkä kutsuu meit miettimään sitä, miten ne oppilaitosten opseista nousevat arvot sit kuitenkin vaikuttaa siihen ohjaukseen. (Siellähän esimerkiks vaik) [35:41] puhutaan perusopetuksen opsissa ja lukio-opsissa ekososiaalisen sivistyskäsityksen kasvattamisesta. No mitä se tarkottaa ohjauksen kannalta? Eli tavallaan missä määrin (esmes) opinto-ohjaajan rooli on myös kasvattajan rooli, (jollohan me), ku me kasvatetaan, nii siel on aina joku arvo takana ja joku valinta takana, et minkälainen yhteiskunta halutaan, mitä nähään tavottelemisen arvosena.

 

Mä kysyn nyt kysymyksii, mä en tiiä, paljon mä annan vastauksii, mut jos Heinilt löytyy vastauksii, nii anna tulla vaan [nauraa]!

 

HH: Loistavia kysymyksiä. Joo, siis ilahduttavaa kuulla, että tää tämmönen yhteiskunnallisen vaikuttamisen suorastaan vaade on sitten kuitenkin olemassa tuolla muualla. Pohdin paljon sitä, että jos miettii vaikka Briteissä, joka on tämmönen sosiaalityön kehto, niin siellä sosiaalityöntekijän rooli on hyvin tämmönen… Hänhän on advokaatti, joka ajaa ohjattavansa tai asiakkaansa asiaa elämän usealla eri osa-alueella, eikä vaan jotenkin yhden pienen siivun käsittelyyn ottaen. Onko meillä sitte kenties mahdollisesti, ku mäki oon uraohjaaja, nii jotenki ehkä nähty, että saan jotenkin vain keskustella nimenomaan nyt näihin työelämään ja uraan ja omaan asiantuntijuuteen liittyvistä asioista? Kun sitte taas ainahan ohjattava tulee sen… Vaikka hän tulisi tietyn yksittäisen kysymyksen kanssa, niin hänhän tulee aina sen kokonaisen elämäntilanteensa kanssa.

 

Eli pitäskö meiänkin, vaikka ollaan vähänkin ammatillisesti erikoistuneita, nähdä sitten kuitenkin ohjauski semmosena enemmän moniammatillisena työnä? Sekä näin (yhteisöllisenä tasona) [37:37] myös, mut sitte sen yksittäisen ohjaajan näkökulmasta. En tiedä, tää on tämmöst tajunnanvirtakyselyä itseltäni tässä samalla.

 

Mut et liittyen noihin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja onko eettisesti oikein ottaa joku tietty asia ohjauksessa puheeksi tai jonkinlaiseksi semmoseksi, niinku underlying, että tässä nyt on meillä kuitenkin tämä tietty elefantti tässä huoneessa, jota emme voi olla käsittelemättä, vaikka puhuisimme jostain ihan muusta asiasta, kuten nyt tää ekokriisi. Niin toisaalta sitten meillähän on kyllä myös eettinen velvollisuus ajaa sosiaalista oikeudenmukasuutta, eli sosiaalista kestävyyttä, niin miksipä sitten ei myös ekologista kestävyyttä, koska sosiaalista kestävyyttä ei edes voi olla olemassa ilman ekologista kestävyyttä.

 

Eli sinänsä koen jopa, että meillä nimenomaan on velvollisuus siihen, että olisi eettisesti väärin ajatella tai teeskennellä, että nyt tässä vain jatketaan niinku business as usual, vaikka maailma ympärillä palaa. Tai vähemmän raflaavasti sanottuna, vaikka esimerkiks ohjattavan oma ala on radikaalisti muuttumas, et kylhän me sillonki joudutaan, tai ainaki koen, että meidän velvollisuus on vaikkapa kertoo, että hetkinen, että tämmöset ja tämmöset teknologiset muutokset (on vaikkapa) [39:04] vaikuttamassa sinun alaasi. Annetaanhan me kuitenkin vinkkei esimerkiks siitä, että miten omaa asiantuntijuutta (kannattaa oikee) kasvattaa. Et sinänsä periaatteessa kyse on mun mielest kuiteski ihan samasta asiasta.

 

Mun mielest toi Tiina Taipale, joka on Syklissä – Sykli on tämmönen ammatillisen ympäristökoulutuksen opetuksen tarjoaja. Niin hän on sanonut hyvin, että voisiko itse as ohjaus, uraohjaus olla ympäristökasvatuksen tila.

 

SP: Mä jotenki jäin miettimään just tosta, Heini, mitä hyvin jotenki kuvasit tota ajatusta siitä, et miten se sosiaalinen oikeudenmukasuus on ehkä… Se on ehkä nyt täs viime (vuosikymme- jotenki) sillee läpässy, et siit on tullu semmonen sosiaalisesti hyväksyttävä ohjauksen tavote tietyl tavalla. Jos aatellaan esmes ohjausta, niin mä en ite nää, et se on kuitenkaan sillee oikeesti arvovapaata, et jos nyt aatellaan vaikka joku, että okei, et me pyritään jotenkin tukemaan urasiirtymiä nykyseen työelämään ja vähän niinku myös palvelemaan työelämän tarpeita. Must tuntuu, et kukaan ei pysty sanomaan, et koskaan ei oo tälläst keskusteluu käyty, että nyt (ohjauksella) [40:22, naurahtaa] pyritään palvelemaan työelämän tarpeita. Se me otetaan sillee, (et joo, no), this is life, et näinhän tää on. Ja nyt tää tavallaan sosiaalinen (oikeudenmukasuus), et se on tullu ehkä nyt sillee hyväksytyn piiriin.

 

Mut sit tää on aina must jotenki niin mielenkiintonen, et tavallaan jotenki se… Just IAEVG:n esimerkiks niis eettisis periaatteissa, nii siel puhutaan myös siitä, et pitää tavallaan kunnioittaa sitä ohjattavan toiveita ja arvomaailmaa niin kauan, ku se ei oo tämmönen tavallaan antisosiaalinen ja muita vahingoittava. Et siihen tavallaan rajataan, mut sit se muita vahingoittava: ketkä on muut? Onks se vaan niinku muut ihmiset? Vai pitäskö sitä pystyy sitä empatian kehää jotenki nyt täs ajas jo laajentamana koskemaan muitakin kuin ihmisiä, kun kuitenkin me yhä enemmän tiedetään, ja monilt aloilt koitetaan meille paukuttaa ehkä sitä unohdettuu tietoo siitä, että mehän ollaan yhteen kietoutuneita muun luonnon kanssa, ihan sen kans, et me hengitetään, ja vesi on ihan kiva, ja on kiva, ku on ruokaakin, nii ihan tämmösel perustasolla me ollaan riippuvaisii siit meit ympäröivist ekosysteemeistä. Nii miks me tavallaan rajataan jotenki se empatia sit vaan toisiin ihmisiin ja jotenki se sosiaalinen oikeudenmukasuus vaan toisiin ihmisiin?

 

Ja sit toisaalta, jos aattelee sitä sen sosiaalisen oikeudenmukasuudenki kautta, niin mikä siin on taas se aikajänne? Niinku mä aiemminki puhuin siitä. Paitsi tää yksilö-yhteiskunta-jännite niin myös tää aikajännekeskustelu: kuuluuks meiän ajatella seuraavaa 10 vuotta, seuraavaa 50 vuotta, seuraavaa 150 vuotta? Millanen tavallaan maailma me jätetään sit tuleville sukupolville? Tulee tämmöset ylisukupolvisen oikeudenmukasuuden kysymykset ja sieltä tavallaan se sosiaalisen oikeudenmukasuuden kulma: missä määrin sitä pitää miettii? Vai aatellaanks me vaan nii, et noni, et tän ihmisen tavallaan aika on, ja sit jotenki aatellaan, et se, mitä hän nyt tekee, nii sil ei ois vaikutuksii tulevaisuudes, tulevien sukupolvien?

 

Ja mä ite aattelen nii, et jotenki jos aattelee sitä, mikä se on se semmonen tapa tavallaan tuoda tätä ilman, et sit tulee semmosta indoktrinaatiota [naurahtaa] tietyl taval johonki ajatteluun, nii on se, et niit asioit tuodaan siihen pöydälle, ja niist keskustellaan. Et sithän, jos se ihminen ite aattelee sillee, et okei, me ollaan puhuttu näist teemoista, ja hänen arvojensa mukainen päätös – tietäen kaiken tämän – on tehdä jotakin, mitä me ehkä ite ei tehtäs. Sit me ollaan, et fine! Sehän on sen ihmisen vapaa valinta sillon tavallaan toimii, mut et just se, et hänellä on sitte kaikki tieto jotenkin käytettävissään siin tilanteessa.

 

Et must aina välillä tuntuu siltä, ku mä käyn niit keskusteluja, et hei, pitäskö vaikka nyt tätä ekologista kulmaa tuua siihen. Ja sit ihmiset on vaan sillee, et ei ei, et sit ku se tavallaan lähtee jotenki rikkomaan sitä ajatusta, et sil ihmisel on vaik joku ajatus, et se menee jollekki alalle, ja sit jos mä tuon tän, nii sit se heittääki se sen suunnitelma häränpyllyä. Sit mä oon silleen: no mut eiks se sit oo ihan hyvä [nauraa] tavallaan, et ku ennemmin tai myöhemminhän hän siihen törmää, et tää asia on olemassa! Ja sit hää onki siel valintansa tehneenä ja jotenki ehkä ohjauspalvelujen saavuttamattomissa siel työelämässä ja siel sit joutuu yksin käsittelee sen asian.

 

Onks siin ehkä vähän kuitenkin myös sellast, niiden vaikeiden asioiden pöydälle nostaminen, nii se teettää töitä, (nii sit voi olla välillä) [43:59, nauraa] helpompaa olla sillee, että no, sul on nytte tässä selkeä suunnitelma, nii puksuttelepas vaan eteenpäin, ja kyllä tässä varmaan sitte jossain vaiheessa huomaat! Tälläsiä ajatuksia.

 

EC: Nii tää liittyy ehkä, tai tulkitsen vähän, että siihen aika vahvaan ehkä ohjausalan perinteeseen, että ihminen, jolla on suunnitelma, nii sillä on kaikki kunnossa ja (homma) järjestyksessä. Opintovalinnat, uravalinnat on mietittynä. Ja sitten toki tiedämme, että elämässä tulee, ja se on ihan hyväkin, että tulee hetkiä, jollon niitä sitten kyseenalastaa ja miettii. Ja sitten jos ei ole tuskaan alistunu, kun on ollu tavallaan ohjauksellisessa mielessä hyvä, kun on aina ollut se suunnitelma [naurahtaa], niin sitten voi tulla jossain vaiheessa: no miksei kukaan haastanu, miksei kukaan… miks näistä ei puhuttu?

 

Mä ehkä omasta reflektiosta sen verran tuon tähän esiin, et kun työskentelin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Itsas sattumalta – tai sattumalta, sattumalta – kävin pitkästä aikaa taas vähän myös kyseisen ryhmän kanssa (vetämäs yhden) [45:08] session, niin mä nykyään sanon ihan suoraan tiettyjä asioita suomalaisen työmarkkinoiden syrjivistä rekrytointikäytännöistä. Mä sanon, et mun mielest ne on väärin. Mä en tehny sitä kymmenen vuotta sitte. Ja mä selkeesti tuon esiin sen, että se on mun mielipide. Mutta tavallaan mä en enää itse pysty kansainvälisen tutkinto-opiskelijan kans toimimaan ilman, että mä sanon ääneen, mitkä mun mielestä on epäreiluja juttuja meiän työmarkkinoilla.

 

Mitä te aattele-, tästä? Tää nyt on, tää on vaan… Näin mulle nyt kävi!

 

HH: Ihana kuulla, Eric, koska mä oon tuskaillu ton kanssa itse myös hyvin paljon. Juuri ehkä just tässä, että aiemmin mietin, et no nyt jos mä vahvistan kovasti tätä käsitystä esimerkiks, että on ikäsyrjintää työmarkkinoilla, niin sitten se henkilö lamaantuu ja kokee, että no niin, että ei tässä nyt enää… vaikka mitä teen, niin mikään ei auta. Mutta on ihan totta, että kyl meillä on myös se velvollisuus kertoa ikään kuin se, mitä me tiedämme ympäröivästä todellisuudesta. Koska muuten se johtaa sitte taas siihen, että se yksilö, ohjattava luulee, että vika on vain hänessä. Ja jos harva meistä yksinään pystyy niitä rakenteellisia ongelmia muuttamaan, vaan siihen tarvitaan se yhteisö, nii sillohan meidän tulee pystyy niist puhuu ihan niinkun rehellisesti, avoimesti yhteisössä, ja myös näiden meidän ohjattavien kanssa.

 

SP: Kyllä, ja toki sit tavallaan se, et eihän se… Jos nyt haetaan aiemmin puhuttua posin kautta, nii eihän se tarkota sitä, et me ei voida ettii myös sellasii tavallaan positiivisii poikkeuksii. Et missä tää on tavallaan toiminu, ja miten joku on tavallaan päässy täst yli, ja miten tätä on ratkassu, ja missä tää ei oo esimerkiks tää joku epäoikeudenmukasuus niin vahvasti läsnä.

 

Mut kyl mä ite oon kans vähän sitä koulukuntaa, että sillon ku mä toimin ohjaajana, niin mä leväytän aika pitkälti sen oman arvopaletin sillee alkuun, että this is me! Anteeks, hakkaan mikkiä samalla! This is me, ja sit mä aattelen, et se on myös siinä mieles reiluu, koska sillon se pystyy – ehkä, riippuen tietenki myös, minkä ikäsii ohjattavii on – suhtautumaan sillee tiettyihin juttuihin, mitä me puhutaan, ja mitä vaik esimerkiks siellä oppitunneil käyään läpi. Ja sillee, et tää on nyt, niinku… Sara sanottaa tätä näin, koska se on Sara. Et sit tavallaan (se) [47:48] osaa myös ehkä suhtautuu (kriittisest), koska hyvähän se on… Eihän meillä, niinku puhuttiin aiemmin, ei meil oo mitään kaikkea tietoa olemassa näin kompleksisista asioista, nii se on hyvä tavallaan tarkastella kriittisesti sitä ja kyseenalastaa. Nii mä ite nään, et se auttaa myös siihen, et jos sä oot aika avoin jotenkin niistä, missä mä jotenki seison.

 

Ja jotenki just toi, mitä Heiniki sanoi, sit ei tuu ehkä sitä niin yksin jäämisen kokemusta kuitenkaan siitä. Ja meil o aika paljon nyt, must tuntuu, et yhteiskunnas sellasta taipumusta jotenkin rakenteellisii ongelmii palauttaa yksilöille. Et tavallaan sillee, et meil on jotain rakenteellisii asioita, ja sit ollaan… No, tää on itellä jotenki hirveen lähellä just sen väikkärihomman takii, omien arvojen takii, just tää ilmastokeskustelu, mut vaik just siinä se, että joku nuori on sillee huolissaan näistä, nii sit ollaan silleen: no mutta miksi ostat uusia puhelimia, ja miksi ostat vaatteita, ja miksi kulutat niin ja näin ja noin? Joo, ok, ihan hyvä lähtökohta puhuu yksilön tekemisistä, mut se on aika huono lopetuspiste, et sit pitäs päästä (siitä) [49:03, naurahtaa] ylöspäin puhumaan just siis rakenteellisista ja yhteisöllisistä ja sielt nousevista asioista myös. Et se on aika raskas taakka sit kantaa, et jos semmosii rakenteellisii asioit jotenki aattelee, et mus on nyt vaan vikaa ja minussa yksin ratkaisun avaimet.

 

Ja tää ehkä liittyy semmoseen isompaan jotenki muutokseen, mitä mä toivoisin, et jossain vaihees nähään, me päästäs tämmösest tosi yksilökeskeisest kulttuurist yhä enemmän siihen yhteisölliseen suuntaan. Et se liittyy tosi moniin asioihin. Jotenki ite nään sitä, ku juttelee vaik nuortenki kanssa, kel on ollu vaik koulu-uupumusta tai muuten semmost jaksamisen pulmaa, nii sit tosi usein, ku sitä vähän niinku lähetään ruopimaan, että mist on kyse, ja jotenki kauniimmin sanotettuna se, miks me vaik ollaan vasta nyt tän asian äärellä, ku on jo tosi pitkälle vaik edenny se tilanne, ja uupumus on tosi vahva ja toimintakyky tosi heikko. Sit monet just sanottaa sitä nii, et ku mä aattelen, et pitää pärjätä yksin. Mä aattelen, et pitää pärjätä ite. Ja se on mun mielest tosi surullinen jotenkin kulttuurinen viesti lähettää, et yksinpä täällä ny jokainen vähä räpiköi ja koittaa selvitä. Et siitä jotenkin siihen, et on tämmösii yhteisii päämäärii ja tavotteita, näkemyksii hyväst ja oikeudenmukasest maailmasta, voidaan yhdessä tehä näiden eteen toimia. Kaikkien ei tartte yksinään jotenki tietää ja pärjätä ja onnistuu.

 

HH: Tosta tulee kyllä muuten itsas tällee aasinsiltana myös mieleen, että sama pätee meihin ohjaajana ja yhteisönä, et ei meidän tarvi yksin yrittää nyt ratkasta tätä, että mites mä nyt toimin näiden kysymysten äärellä, ja riittääks mun osaaminen näihin. Ja sitte ku mainitsit ton oman arvopohjan tai oman arvopaletin esille läväyttämisen, niin täähän on kokovartalotyötä: me tehdään tätä joka tapaukses meidän persoonilla. Niin miks tosiaan me ei voitas myös tuoda sitä omaa arvopohjaa tai omia arvoja näkyväksi ohjaustyössä? Se on eri asia ku se, että me ajetaan jotain tiettyä agendaa.

 

SP: Nii, ja sit siinäki tavallaan se, et sä jotenki sanotat sen sitä kautta, et se, et sul on erilainen arvopohja ku sillä ohjattavalla, nii eihän se tavallaan poista sitä, et sä kunnioitat häntä ainutlaatusena ihmisenä, [naurahtaa] jolla on tavallaan vapaa toimintavalta oman elämänsä suhteen. Et siinäki ehkä sellast jotenki, sen tyyppisen keskustelukulttuurin rakentamist, et asiat voidaan pyöritellä ja tarkastella eri kulmista, ja se ei uhkaa sinua ihmisenä [naurahtaa], jos tavallaan sitä tarkastellaan jotenki eri kulmista ja haastetaan sitä sun ajatusta. Mä jotenki en usko, et se ihminen, niinku, jos sen tekee silleen taiten, et se ihminen siitä rikki menee, jos sitä vähän tarkastelee jotain vaikka suunnitelmaa tai ajatusta vähä eri kulmista.

 

EC: Te ootte tavallaan vähän niinku vastannu tähän jo [naurahtaa]. Seuraava kysymys on, että minkälaisen ohjauksen tulevaisuuden te itse haluaisitte nähdä. Jos olen kuullut oikein, nii ainaki tää yhteisöllisyys, siis sekä se, työskennellään opiskelijoiden kans, mut myös kun ohjaajat työskentelee kollegojensa kans on yks. Ja sit ehkä tän tutkivan työotteen vahvistaminen vieläki enemmän. Et ei tarvi tietää eikä voi, ku puhutaan tulevaisuudesta, tietää. Ja sitte te, jos mä oon oikein kuullu, niin myös ootte sen puolella, että se ohjaajan oma arvopohja sais näkyy? Tai sen ehkä jopa pitäs [naurahtaa] näkyy. Teenkö mä oikeutta teidän tänhetkiselle keskustelulle, Heini?

 

HH: Joo, kyllä, hyvä asemointi. Ja mä huomaan, että ku mä uutena yliopistolaisena oon vielä ehkä hieman pihalla siitä, että ketkä kaikki yliopistolla ohjaavat, minkälaisia erilaisia ohjauksellisia rooleja täältä löytyy, niin huomaan kaipaavani ehkä enemmän just semmosta, vielä sitä selkeyttä siihen semmoseen… Mä en tiedä, tarvitseeko sitä muuttaa, (voihan olla, et se) [53:31] toimii jo, mut semmoseen moniammatillisuuteen, että hälvennetään niitä rajoja, koska vähän niinku tällee asiakaskeskeisesti ajatellen, niin oon huomannut myös, että oppilaat tai opiskelijat ovat ehkä hieman eksyksissä sen asian suhteen, että kenen puoleen mun pitäs minkäkin kysymyksen kanssa kääntyä. Ja kun ne asiat kuitenki hänen elämässään liittyy aivan saumattomasti yhteen, niin miksi käsitellä vain yhdentyyppistä kysymystä yhden ihmisen kanssa, ja sitten täytyykin kääntyä seuraavan henkilön puoleen sitte toisen kysymyksen kanssa? Ja totta kai, en nyt missään nimes tarkota sitä, etteikö me tarvita myös näitä meidän erikoistuneita ammatillisia osaamisia, meidän eri (ohjaajien), että meilläki on täällä meidän uraohjaajan lisäks opinto-ohjaaja ja on opintopsykologeja, ja sit on vielä nää ohjaavat opetushenkilökunnan jäsenet.

 

Mutta jotenkin ehkä yhdessä myös pohtis sitä, että mihin kaikkeen me edes tähdätään sillä ohjauksella. Mitkä on niitä kysymyksii, joihin meidän tulee kyetä vastaamaan tai edes varautua? Työstää yhdessä sekä keskenämme, niinkun me ohjausta tekevät henkilöt, että sitten yhdessä näiden opiskelijoiden kanssa. Siis jälleen kerran näit ikuisuuskysymyksiä, että mitä me tavotellaan tällä työllä, mimmosii tavoitteita meillä on, mikä on semmosta hyvää ohjausta, ja mimmosta osaamista meillä itsellämme tulee olla, jotta me tässä nykymaailmassa pystytään ohjaamaan opiskelijoita, jotka on aivan uudenlaisten kysymysten äärellä, kun mitä esimerkiks vielä joitain vuosia sitten. Et ketkä ohjaavat ja miten.

 

SP: Joo, ja jos mä jatkan tost Heinin ajatuksesta, niin mä ite nään, et tää ehkä edellyttää myös sitä, että me ohjaajina, niinku laajasti ajatellen: ihmisinä, jotka tekevät ohjaustyötä tavalla tai toisella, nii ollaan valmiit myös ite kohtaa se ajatus, et tulevaisuus voi olla jotain täysin erilaista kun nykypäivä. Ja se on tavallaan, pysähytään rauhas tutkimaan ja käsittelemään sen myös meis itessämme herättämät tunteet, et mitä tämmösest ajatuksesta nousee. Ja jotenki just yhteisöllisesti yhessä monikanavaisesti, tarkottaen ei pelkästään puhetta ja kognitiivista, vaan myös kehollisuutta ja taidetta ja liikettä ja eri aisteja hyödyntää, tutkitaan ja venytellään sitä mielikuvitusta, et mitä se nyt sit voi oikeesti tarkottaa.

 

Ja sit jos tavallaan sen tuo jotenki siihen tosi konkretian tasolle, niin ihan se, että jotenkin just pysähtyy miettii sitä omaa arvomaailmaa, ihmiskuvaa, maailmankuvaa ja vaik sitä, mitä ite pitää normaalina tässä hetkessä. Ja miten se heijastuu vaik siihen, minkälaist sanastoo käyttää. Puhutaanko esimerkiks kahtia jakautuneesti, vaikka ihminen ja luonto. Heti sillon tavallaan sä oot aatellu, et okei, nää on kaks toisistaan erillistä asiaa. Meillähän, ku me tehään tavallaan sanamagiikalla [naurahtaa] töitä, nii siin saa olla tosi tarkkana, et sen takii mä just aattelen, et väkisinki tavallaan ne omat ajatukset vähän niinku tulee siihen. Nii sen äärel jotenki pysähtyminen, tarkkailee: hetkinen, et mitä asioita mä esimerkiks pidän normaalina, ja missäs nää itse asias tulee, ja onks nää semmosii, jotka voiki olla jotain ihan muuta tulevaisuudessa. (–) [57:03] omaa identiteettityötä ja semmost ehkä just oman työvälineen huoltoo, joka on välillä myös aika haastavaa. (–) tämmöstä aikaa ja just ehkä sitä yhteisöllist tukee sitte kanssa, et sais myös ite yhessä toisten kans olla vähä hukassa ja ihmetellä ja pohiskella, että ei tartte tietää. Sais olla myös tietämätön ohjaajana.

 

EC: Se on vaikee ajatus, varsinki korkeakoulukontekstissa. Tietämisen tarve ja ehkä pakkoki on (vähä siellä) niinku dna:ssa sisällä. Mutta toisaalta tieteellisen metodin kun ymmärtää, nii ymmärtää myös sen, että usein se paras vastaus saattaa muuttua, jollon se semmonen tutkiva työote, tavallaan sen pitäs ihan hyvinkin riittää meiän koulutussektorilla. Mutta välillä varmaan moni ohjaaja kokee, pitäs tietää vieläki enemmän ja antaa jotenki varmuudella vastauksia. Mutta mä ehkä näkisin, et se on se vaaran paikka, jos siihen tietämisen pakkoon tavallaan kompastuu.

 

SP: Kyllä. Pitäskö ehkä enemmän rakentaa sellast yhteisen ihmettelyn tilaa ja aikaa?

 

EC: Kyllä. Hei, tota, niinkun otaksuinkin, niin tätä keskustelua olisi hyvin voinut jatkaa [naurahtaa], ja juttua on tullu jo tosi paljon. Tosi isosti kiitoksia, kun ootte tullu vieraaks ja lähteny näiden aika vaikeiden kysymysten äärelle pohtimaan.

 

Lopussa kysyn aina vieraaltani lukuvinkkiä kuulijoille, saa olla aiheesta tai sen vierestä, niin onko Saralla joku vinkki mielessä?

 

SP: Saako antaa kaks vinkkiä?

 

EC: Saa antaa.

 

SP: Tämän kerran. Toinen, mikä mulle itelle kolahti aika kovaa tos viime vuonna, kun luin tämmösen islantilaisen kirjailijan ja kielitieteilijän ja myös poliitikon kirjan ku Andri Snær Magnason. En tiedä, kuinka oikeutta tein hänen nimelleen. Mutta tämmönen kirja ku Ajasta ja vedestä. Se on semmonen aika upeesti kirjotettu ajatusmatka halki just tän aikaperspektiivin ja ihmisyyden ja myös tämmösen Islannin vielä jäisten maisemien, ja tutkitaan hyvin tätä menneisyyttä, nykyhetkee ja tulevaa.

 

Toinen tämmönen vinkki on ehkä hyvin, niinku, käytännönläheisempi kirja, nii on Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, joka Heinillä on just multa lainassa [naurahtaa] itse asiassa! Niin nostaa hyvin käytännönläheisel tavalla esiin just näit kysymyksiä, tunteita, jota moni varmasti pohtii ja kokee tässä murroskohassa, ku mietitään, että mille muulle kuin ylikuluttamiselle tämmönen hyvä elämä vois rakentua.

 

EC: Heini?

 

HH: Voi vitsi, hyviä vinkkei, kiitos! Joo, siis myönnän, että luin kaksi viikkoa sitten elämäni ensimmäisen Muumi-kirjan. Mä en jotenki lapsena oikeen syttyny niille, ne oli mun mielest jotenki pelottavia. Ja oon lukenu Tove Janssonin vain niin sanottua aikuistuotantoa, mut nyt näin sen Tove-elokuvan ja kiinnostuin ja innostuin, et no, kai täs ny täytyy iha yleissivistyksen vuoksi lukee ihan varsinainen Muumi-kirja, ja luin Taikatalven. Se herätti kyllä totisesti paljon tunteita, muun muassa paljon surua ja haikeutta siitä, et voi ei, mun lapseni ei tuu näkemään sitä, miten kevät herää henkiin talven jäljiltä. Ei tuu pälviä, ei tuu räystäät tippumaan.

 

Mutta sitten mä pohdin just, Eric, tän sun kysymyksen kautta sitä kirjaa uudestaan, et hyvänen aika, siinähän on aivan loistava ohjauksellinen analogia, koska siinä Muumipeikko… Ja siis nimenomaan tähän meidän teemaamme liittyen. Muumipeikko herää tilanteeseen, joka on hänelle täysin uusi ja pelottava, ja hän ei oikeen tiedä, että miten hän toimii, koska hänen totutut toimintatapansa eivät ole kaikki käytettävissä. Hän on hyvin yksin, mutta hän löytää ympäriltään yhteisön, yhteisiä voimavaroja, yhteisiä keinoja selvitä tästä tosiaan hänellekin pelottavasta tilanteesta. Eli tää on oikeestaan tarina rohkeuden ja toimijuuden löytämisestä.

 

Ja myös sosiaalisesta kestävyydestä, oikeudenmukasuudesta. Siinä tarkastellaan hyvin kiihkottomasti erilaisuutta ja hyväksytään erilaisuutta jopa niissä hahmoissa, joista Muumipeikko ei pidä. Ja hän osaa hirveen hyvin itse reflektoida sitä omaa ajatteluaan ja huomaa myös sen oman ajattelunsa muutoksen.

 

Ja sitte siinä on tietenkin tää, huomaa, että Tove Jansson, hänellä on ollut hyvin vahva luontosuhde. Eli tää on aivan ihana kertomus sosiaalistumisesta luontoon. Tai siis Muumipeikkohan on siinä – ja kaikki ne muutkin hahmot – aivan saumattomasti osa koko ympäristöä.

 

Eli tää ois kyllä mun vinkkini, semmonen toisaalta haikea mutta toisaalta sitten myös hyvin lohdullinen kirja, että Muumeilta elämää oppia voi [naurahtaa]!

 

EC: Kyllä, kyllä. Hei, kiitos tosi paljo, Heini ja Sara, ku tulitte vieraaksi.

 

SP: Kiitos.

 

HH: Kiitos, Eric, ja kiitos, Sara.

 

SP: Kiitos, Heini!

 

19. Yliopisto-opetuksen ja ohjauksen tulevaisuus. Susanna Niinistö-Sivuranta ja Auli Toom

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 3. jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta.

Jakson aihe on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on ohjaus, puhumme myös erityisesti opiskelijoiden ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutkii yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja -oppimisen asiantuntijoiksi.

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta, johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Opetus- ja opiskelijapalveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagoginen kehittäminen ja tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijahyvinvoinnin tuki, opetuksen kv-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut ja opintopsykologipalvelut sekä yleinen opintohallinto.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 19. ja toisen tuotantokauden kolmas jakso.

Jakson aiheina ovat  yliopisto-opetuksen ja ohjauksen tulevaisuus. Jakson vieraina ovat opetus- ja opiskelijapalveluiden kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta ja Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskuksen johtaja, professori Auli Toom Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 26.1.2023. Jakson pituus 43 minuuttia.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden kolmannen jakson vieraina ovat Auli Toom ja Susanna Niinistö-Sivuranta. Professori Auli Toom johtaa Helsingin yliopiston yliopistopedagogiikan keskusta ja toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Yliopistopedagogiikan keskus tutki yliopisto-opetusta ja oppimista kaikissa tiedekunnissa ja tieteenaloilla. Keskus tukee koulutusohjelmia ja tiedekuntia opetuksen ja oppimisen kehittämisessä, sekä kouluttaa Helsingin yliopiston henkilöstöä korkeakouluopetuksen ja oppimisen asiantuntijoiksi.

 

Toinen vieras, kehitysjohtaja Susanna Niinistö-Sivuranta johtaa Helsingin yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluita. Palveluihin kuuluvat opetuksen strateginen suunnittelu ja koulutussuunnittelu, digipedagogiikan kehittäminen, tuki, jatkuva oppiminen, opiskelijarekrytointi, opiskelijaviestintä, opiskelijaohjaus ja -neuvonta, opiskelijan hyvinvoinnin tuki, opetuksen KV-palvelut, tenttipalvelut, urapalvelut,   opintopsykologipalvelut‚ sekä yleinen opintohallinto. Ja nyt on ehkä reilua kertoa (kuulioille) [0:01:41], että Susanna on mun pomon pomo.

 

Tervetuloa podcastiin Susanna ja Auli.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Eric Carver: Tässä jaksossa ois tarkotus puhuu yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta. Mitkä tekijät siihen vaikuttavat? Mihin suuntaan yliopisto-opetus on menossa? Ja koska tämän podcastin teema on erityisesti ohjaus, puhumme myös erityisesti ohjauksen tulevaisuudesta ja roolista yliopistossa.

 

Helsingin yliopistossa juhlitaan tänä lukuvuonna opetuksen juhlavuotta. Yksi juhlavuoden pääteemoista on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Miten Helsingin yliopistossa on nyt tarkotus lähestyy tätä aika laajaa aihetta? Mitä konkreettisesti tapahtuu nyt aiheen tiimoilta? Ja mikä tavoite tällä työskentelyllä on? Ja Susanna, mitä, sä saat alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos. No opetushan on varmaan sellanen aihe, että me voitas juhlia sitä joka vuosi. Ja tänä vuonna me ollaan haluttu nostaa ehkä erityisesti just korona ja pandemia-ajan kriisin jälkeen opetus keskiöön. Juhlistaa sitä, että on päästy takaisin kampuksille. Mut sit toisaalta siellä on myös tämmönen syvempi tarkoitus. Eli on myös hyvä hetki tarkastella opetuksen tulevaisuutta sitä, missä mennään nyt ja mitä sitten ehkä tulevaisuudessa on tulossa. Ja sen takia me valittiin myös yhdeksi teemaksi tähän opetuksen juhlavuoteen tämmönen yliopisto-opetuksen tulevaisuuskeskustelu.

 

Meil on Helsingin yliopistossa takana opetuksen suuri muutos, tutkinnonuudistus vuodelta 2017. Meil on 3 v:n opetussuunnitelma sykli, eli opetussuunnitelmat uudistuu jatkuvasti. Opetusta kehitetään koko ajan, opettajat yksilöinä, tiimeinä, koulutusohjelmat kehittää palautteen perusteella, kokemusten ja tutkimustiedon perusteella. Mut on tärkeetä myös, et joskus pysähdytään yhteisönä sanottamaan niitä havaintoja, jota me ympärillä havaitaan ja jota ehkä on tarpeen käsitellä, koska siel on monia… ehkä mietityttäviä, kipeitäkin asioita. Paljon esimerkiks puhututtaa hyvinvointi ja jaksaminen ja tietysti tän etäajan jälkeen se, et mitä se tarkoittaa, että digitaalisuus ja teknologia valtaa yhä enemmän alaa ja sillä on painoa paljon opetuksessa, millä tavalla me ehkä toimitaan sellaisissa ristiriitaisissa tilanteissa, jossa joku oppii parhaiten verkossa ja joustavasti etänä ja joku haluaisi kovasti kampuksille. Ja tarvitaan sellast yhteistä keskustelua.

 

No se mitä konkreettisesti on jo tapahtunu. Meil on ollu erilaisia työpajoja, meil on ollu tämmösiä fokusryhmähaastatteluita, laaditaan tällasia skenaarioita yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta ja niitten skenaarioitten avulla olis sitte tarkotus myös vähän konkretisoida ja nähdä sinne pitkällekin. Ei ihan tähän päivään, eikä seuraavaan lukuvuoteenkaan, vaan ihan tonne yli 2030-luvunkin.

 

Yliopisto-opetus on ollu pitkään muutoksessa. Aina tietysti muutos on olemassa oleva, mut nyt on ehkä sellainen hetki, jolloin on paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttaa opetukseen. Yliopisto-opetus monimuotoistuu ja tarvitaan yhteistä keskustelua. Eli toivottavasti siitä sit johtaa erilaisia kehityskulkuja myös koulutusohjelmiin, esim. jotain pedagogista tiekarttaa. Ehkä sanotetaan sitä, mitä koulutusohjelman pedagogiikalta halutaan ja sit meijän ihan semmonen peruselementti täs on se, että tän keskustelun ja tulevaisuus-skenaariotyöskentelyn jälkeen, niin uudistetaan myös meijän opetusfilosofiaa‚ joka on tämmönen hyvin perustavaa laatua oleva dokumentti.

 

Eric Carver: Eli ajatus oli, et nyt on oikea aika tavallaan pysähtyä tähän tän äärelle.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, joo. Tarvitaan yhteistä keskustelua.

 

Eric Carver:  Mitä ajatuksia sulla on Auli tästä prosessista?

 

Auli Toom: No mä haluun tohon lisätä, mitä Susanna sano, ni oikeestaan sen, että aika vahva kimmoke tai triggeri tälle meidän isolle juhlavuodelle ja tälle tulevaisuustyölle itse asiassa olivat meidän opetuksesta vastaavat varadekaanit ja korona-aika, jona aikana paitsi meidän opetusvaradekaanit, niin myöskin tietysti meidän opettajat tekivät todella kovaa työtä ja käyttivät kaikki taitonsa ja voimavaransa ja mielikuvituksensa siihen, että miten saamme opetuksen järjestettyä siitä huolimatta, että toimimme etänä ja miten saamme tuettua opiskelijoita ja ohjattua kaikilla mahdollisilla tavoilla ja taidoillaan ja resursseilla, mitä meillä suinkin on, ni he alkoivat vaatia ja alkoivat puhua tällaisesta suuresta opetuskeskustelusta. Ja se oli itseasias hyvin kiinnostava ilmaus sille, et se jotenkin kiteytti ja tiivisti sen, että nyt ollaan jonkun todella uuden ja erilaisen  äärellä ja ihmisillä on tarve keskustella ja pohtia hyvin laajasti ja syvällisesti yhdessä sitä, että itse asiassa, mistä tässä on nyt kysymys, mistä tässä on kysymys opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta ja opettajien opetuksen ja koulutusohjelmien, opetussuunnitelmien ja opetusosaamisen ja opetustaitojen näkökulmasta, että mihin olemme itse asiassa yliopistona menossa ja valmistautumassa ja mitä olemme tekemässä.

 

Eric Carver: Aivan. No millasia teemoja täs keskustelussa on tähän asti noussut esiin? Mist on ehkä puhuttu eniten? No Susanna tossa jo mainitsikin ja varmaan ei etäopetus tai verkko-opetus keskustelua ilman tätä keskustelua käydä, mut millasii teemoi siel on eniten ollu? Ja onko jotain sellasia asioita, mistä ei oo hirveesti keskusteltu, mistä nyt ehdottomasti pitäs keskustelu? Auli.

 

Auli Toom: No täytyy sanoa, että olemme keskustelleet hyvin laajasti ja monipuolisesti. Että meillähän on samaan aikaan, mikä on hyvä asia ja haastava asia, niin meil on ollu siis samaan aikaan käynnissä opetussuunnitelmatyö, joka on  mahdollistanut ja tarjonnut luontevan paikan aika syvällisillekin keskusteluille siitä, että nyt kun teemme muutoksia ja uudistuksia opetussuunnitelmiin, niin mitä tämän korona-ajan ja sen aikana opitun myötä haluamme tehdä toisin. Sitten me työskentelemme yhdessä muutamien ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa, jotka ovat hyvällä tavalla laittaneet meitä miettimään tämmösiä laajempia kansallisia ja kansainvälisiä megatrendejä ja kehityskulkuja, jotka välillisesti tai suoremmin vaikuttavat yliopistoon ja yliopiston opetukseen. Tietenki tämä kansainvälinen tilanne, minkälaisia muutoksia asiantuntijatyössä tapahtuu, talouden kehitysnäkymät ja kulut, monet tällaiset kansainväliset liikkeet ja liikehdinnät, mitä näistä voi seurata, niin siit on tullut tämmönen isompi tavallaan todella metatason perspektiivi.

 

Ja olemme käsitelleet, jos systeemisesti tavallaan yliopisto-opetusta ajattelee ja sen pedagogista johtamista, niin sitä että mitä on tärkeää, että ohjata ja strategisesti linjatajia ja keskustella ja päättää yliopiston tasolla opetuksesta, minkälaista tukea meidän pedagogiset johtajat, opetusvaradekaanit ja koulutusohjelmajohtajat tarvitsevat, minkälaista tukea ja tukirakenteita ja resursseja opettajat tarvitsevat ja ennen kaikkea, millä tavalla me huolehdimme siitä, että opiskelijat oppivat parhaalla mahdollisella tavalla, heillä on mielekäs ja tarkoituksenmukainen oppimisympäristö‚ pedagogiset käytännöt ja opetusmenetelmät, he oppii akateemisiksi asiantuntijoiksi omilla tieteenaloillaan. Ja mä lainaan nyt Jaakko Kurhilaa, joka sano hyvin, kun meillä on yksi tämmönen keskustelu, niin hän sanoo, että millä tavalla me voidaan rakentaa opiskelijoille semmonen tunne, että minun oppimisestani oltiin Helsingin yliopistossa kiinnostuneita. Tämä onkin aika iso vaativa, mutta meidän itse asiassa tärkein tavoite.

 

Ja tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mun on itse asiassa hieman vaikea vastata. Mä en ihan heti osaa tunnistaa. Ehkä vielä enemmän, me olemme kyllä osallistuneet opiskelijoita myös jo nyt tähän isoon tulevaisuuskeskusteluun ja tulemme tekemään sitä tämän kevään aikana vielä enemmän, mutta ehkä se on sellainen asia, että haluamme vielä enemmän kuulla siitä, mitä opiskelijat ajattelevat ja miten he näkevät ja kokevat tämän tilanteen nyt.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo, ehkä mä voisin tähän lisätä vielä sen, että jotenki on ollut mielenkiintosta kuulla se, että opettajilla on valtava tarve nimenomaan keskustella nyt yhdessä. Ja niinku Auli tossa sano, että opevaradekaaneilta tuli tämmönen suorastaan vaatimus suureen opetuskeskusteluun ja siinä on semmonen tietynlainen jännä kehityskaari, jos ajatellaan opettajuutta ja toisaalta opettajuuteen liittyviä tällasia pedagoginen-autonomia tyyppisiä ajatuksia, esimerkiks et se on opettajan työn semmonen ydin ja tärkeä osa sitä, että opettaja pystyy tekemään pedagogisia valintoja, haluaa tehdä niitä‚ haluaa kehittyä niissä ja sit kuitenki samaan aikaan on jo pitkän aikaa puhuttu tiimiopettajuudesta ja meilläkin pyritään siihen, että opettajat pystyis ja heil ois mahdollisuus tehdä tiiminä. Myös koulutusohjelmien synnyttämisessä yhtenä tavoitteena oli ikään kuin se, et syntyy tämmönen opetusyhteisö, joka pystyy keskustelemaan vähän laajemminkin kuin pelkästään yhden opintojakson tai puhumattakaan, et yhden luennon tai yhden osan opintojaksosta, niin pedagogiikasta ja siitä miten se toteutetaan.

 

Ja nyt jotenkin must tuntuu, et tää keskustelu on suorastaan räjähtäny. Että se tarve sille semmoselle yhteisölle ja sille, että niitä kokemuksia jaetaan ja et sovitaan yhdessä, et mihin mennään eteenpäin tai miten me voitais jotenkin tukea toisiamme, niin sellanen tarve on ollu ihan selkeä nyt myös näitten tämän vuoden keskustelujen aikana. Ja se on mun mielestä hyvä kehityskulku, koska sitä tarvitaan, et samaan aikaan opettajalla pitää olla semmonen tunne siitä, että hän saa ja pystyy ja voi vaikuttaa siihen, miten opetus toteutetaan, että opettajalla on ikään kuin semmonen alue, jota hän saa hallita vapaasti, mutta samaan aikaan myös avoin sille, et miten opiskelijat, miten toiset opettajakollegat, miten opetuksen tuki voi olla siinä apuna. Ja se on mun mielestä mielenkiintost seurata nyt, miten tämä ehkä muuttuu. Niinku ajatus siitä, että mitä oikeestaan opetuksen pedagogisessa suunnittelussa ja toteutuksessa tarvitaan, koska siin tarvitaan yleensä jo aika usein aika paljonkin asiantuntijuutta, jota yhdellä opettajalla ei välttämättä ole yksin. Ja just nimenomaan, että tää on tullu siitä näkökulmasta, että opettajat sanoi, et opettajia ei saa jättää yksin nyt täs tilanteessa, jossa me nähdään, että yliopisto-opetuksen se monimuotoistuminen, niin se on nyt suorastaan… se on, ei nyt ihan räjähtänyt silmille, mutta me nähtiin se etäaikana, et mikä se muutos voi olla yhdessä yössä ja silloin se konkretisoitu j realisoitu meille kaikille, että on niin paljon vaihtoehtoja, miten opetus voidaan järjestää ja kuitenkin meidän täytyy mennä se oppiminen edellä, opiskelijan hyvä edellä, opiskelijan tuki edellä. Ja juuri tämä, mitä Auli jo totes, et miten opiskelijalle syntyy sellainen mielikuva ja tunne, että hänen oppimisestaan välitetään.

 

Auli Toom: Mä haluun lisätä tähän vielä sen, että siis opetuksen ja oppimisen tutkijana olen tietenki todella ilahtunut siitä vakavasta keskustelusta ja monitasoisesta ja tahoista ja moninäkökulmaisesta keskustelusta, mitä meillä yliopistossa nyt käydään ja myöskin siitä, että kaikki keskusteluun osallistuvat ja vähän ulkopuolisetkin suhtautuu siihen suurella vakavuudella hyvällä tavalla ja hyvin sitoutuneesti.

 

Ja meidän alalla on semmonen kuuluisa tutkija, kun David Labaree, joka on aikoja sitten todennut, että opettaminen on äärimmäisen kompleksista toimintaa‚ joka näyttää äärimmäisen helpolta. Ja tämä on ehkä se iso dilemma, jonka äärellä olemme nyt.

 

Susanna Niinistö-Sivuranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Joo, kyl tässä on iteki aistinu sen tavallaan, että tietyl tapaa kriisiaika on kutsunu semmoseen uudenlaiseen yhteiseen keskusteluun. Ja se on hirveen hyvä ja mä taisin yhteen tämmöseen tähän työhön liittyvään tämmöseen kyselyyn vastata ja siinä mulla dystopia oli ehkä, mitä USA:ssa on ollut havaittavissa, et mennään tämmösii, et on hyvin strukturoidut jopa niinku teollisesti tuotetut tämmöset kurssit ja niitä sitten tämmöset (-) [0:15:22] professorit vetää melkein käsikirjoituksen mukaan, mikä ois mulle mulle niinku tietynlainen irvikuva siitä, mitä yliopisto-opetus on. Ja sit taas toisaalta ehkä utopiana sen, tai ehkä se ei oo enää utopiaa, et enemmän käytös nimenomaan tämmöses akateemisessa yhteisössä sitä, että mitä täällä ollaan yhdessä tekemässä. Et vähemmän oltas kiinni siinä, että minä ja minun kurssi -ajattelussa, joka on tietysti arvokasta ja tärkeetä, että se oma kurssi on tärkeä ja sitä kehitetään, mut et myös että nähdään se yhteys siihen laajempaan. Nimenomaan siihen opiskelijan polkuun. NI se on must ollu hienoa nähdä.

 

Auli Toom: Joo, ja vielä yhden asian haluaa lisätä tähän kohtaan, että siis en halua maalata mitään uhkakuvia, mutta olemme keskustelleet myös näistä asioista, mitä haluamme välttää nyt kun otamme askelia eteenpäin ja rakennamme tätä uutta tulevaa. Niin kaikkien paineiden keskellä ja resurssien ja tavotteiden keskellä, niin voi olla joskus houkutus siihen, että menemme juuri tuohon suuntaan opetuksessa, mitä Eric äsken kuvasit. Että monistamme kursseja tai automatisoimme liiaksi tai jollain tavalla se yhteys ja vuorovaikutus ohenee ja kapenee opiskelijoiden ja opettajien välillä ja sellaseen suuntaan me ei tietenkään missään tapauksessa haluta mennä. Että meidän käsitys oppimisesta… ottais loikan taaksepäin ja behavioristiseen maailmaan ja menneeseen, kun meillä on ollut todella hyvä kehitys ja hyvä suunta viimeiset reilut 15-20 vuotta.

 

Eric Carver: Juu. Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Ja tähän oikeestaan vielä sitte lisään sen, että just tästä on kyse myös niissä skenaarioissa. Eli täytyy nähdä myös ne semmoset worst-skenaario, mitä se tarkoittaa, mitä se voisi olla, jos me ei tehdä nyt tiettyjä valintoja, joilla sitten mennään siihen toivottuun suuntaan. Ja siks on tosi tärkeetä, että me sanotetaan niitä näkymiä ja myös ymmärretään laajemmin nää erilaiset kehityskulut, joita tässä ympärillä on.

 

Ja jotenki ehkä nyt vielä tuohon kysymykseen, että mistä ei ole puhuttu, niin mä toivon että ja me ollaan sovittukin, et me yritetään myös ulkopuolelle viestiä siitä, että miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu, jotta se ymmärrys myös yhteiskunnassa kasvais ja näkyis, koska aika paljon kuitenkin havaitaan, että päättäjillä saattaa olla semmonen näkemys yliopisto-opetuksesta, mitä oli silloin ku he oli itse opiskelijoita. ja tää on yks semmonen tärkeä pointti täs meidän työskentelyssä myös, että viestitään ulospäin siitä, et miten yliopisto-opetus on muuttunut ja muuttuu.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Se on kai koko koulutuspolitiikan semmoinen tietty tragedia, että kun valtaosa koulun ja erilaiset koulutukset läpikäynyt, niin siitä syntyvä ajatus, että on sen nykyhetken hermoilla.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja en halua ketään loukata, mut usein et ole, jos et asiaa seuraan, niin se oma kokemus ei riitä, vaan sitten järkevään keskusteluun.

 

No kun ollaan opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastissa, niin mä haluun pikkasen teitä haastaa nyt nimenomaan miettimään ohjausta. Miten te näette, mikä rooli opiskelija-ohjauksessa on täs tulevaisuuskeskustelus laajemmin ja ja minkälaisia ehkä näkymiä teillä on sitte siihen, miten ohjaus on ehkä muuttumassa? Ja mikä ehkä sitte säilyy? Susanna, otatko sä?

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Joo. Opiskelija on tietysti keskiössä ja Auli tossa jo totes, että varmaan vielä enemmän toivotaan, et opiskelijoiltaki tulee sitä palautetta ja jotenkin näkymään sinne tulevaisuuteen.

 

Ohjauksen suhteen mä ajattelen vahvasti niin, että mitä enemmän meillä on vaihtoehtoja, mitä monimutkaisempi ympäröivä ympäristö on ja maailma on, niin sitä enemmän me tarvitaan sellasta tukea, jota usein sitte ohjaus tarjoaa. Ja se varmaan on hyvin pysyvä elementti ja ainakaan se tarve ohjaukselle ja oppimisen tuelle ei ole vähenemässä. Me tiedetään tutkimuksista ja nähdään ihan päivittäin, jopa tällä hetkellä uutisoidaan sitä, että opiskelijoitten mielenterveyden haasteet, jaksaminen, hyvinvointi, tälläset kysymykset on hyvinkin merkittäviä ja meidän pitää niihin pystyä tarttumaan ja pitää pystyä olemaan ajan tasalla siinä, et mitä se oikeestaan tarkottaa, kun puhutaan opiskelijoitten jaksamisesta, missä on ne juurisyyt, miksi opiskelija ei jaksa. Koska sinänsä‚ jos ajattelee oppimista ja  osaamista, niin se on totta, että silloin ku ihminen on uupunut ja väsynyt, niin oppiminenkin on aika mahdotonta. Eli tietyl tavalla se on kaiken perusta, että opiskelija jaksaa ja voi hyvin ja pystyy opiskelemaan. Ja jotenki mä näen, että ohjauksen keskeinen merkitys nyt ja tulevaisuudessa on se semmonen opiskelijan   kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tuki ja varmistaminen, koska se oppiminen on siellä  opiskelijan vastuulla ja osaaminen syntyy sitte siinä vuorovaikutuksessa ja opiskelijan omassa toiminnassa ja aktiivisuudessa, mutta se mitä yliopisto voi tarjota, ni on hyvin monimuotoista myös ohjausta.

 

Ja tässä ehkä meillä on jatkossakin kyllä kehitettävää, niin että me pystytään jotenkin se moniammatillisuus ja monien asiantuntijoiden osaaminen opiskelijan ohjauksen ja tuen eteen hyödyntämään jollain tavalla maksimaalisesti. Eli pystyttäis tarjoo sellaista ohjausta, mitä opiskelija sillä hetkellä tarvitsee. Etäaika opetti meille myös sen, et on aika mielenkiintost itse asiassa, että sekä meillä yliopistossa‚ että sitten vaikkapa YTHS:llä, niin palaute siitä, miten opiskelijat ilmesty vaikkapa ohjaukseen, ihan tämmösen opintojen neuvontaan tai sitten YTHS:n tapauksessa mielenterveyden tukeen ja sellasiin ohjaus sessioihin, niin se että pystyy verkon kautta osallistumaan, niin se itse asias vähensi tällasta no showta. Eli opiskelijat pystyivät ylittämään sen kynnyksen, jotenkin se oli matalampi ja ohjaukseen saavuttiin ja tultiin. Ja tämä toteutu sit meillä myös ihan siis opintojen ohjauksessa, opetuksen graduohjauksessa näin. Eli me pystyttiin hyödyntämään myös tätä digitaalisuutta ja teknologiaa siinä, että ohjausta kehitettiin ja sitä pystyttiin pitämään yllä itse asiassa tosi vahvasti etäaikana, mikä oli tietysti hyvä, koska ohjaustarve oli suuri.

 

Ja varmaan tälläset teemat, keskustelu siitä, et minkätyyppistä ohjausta, eli myös ohjauksen pedagogiikka vastaisuudesta, niin mikä se oikeestaan, mitä se on ja mitä tarvitaan, missä kohtaa on hyvä kohdata ihminen ihmisenä niin kuin fyysisesti ja sitte toisaalta, milloin se riittää, että ollaan etänä, se vuorovaikutus toteutuu niinku riittävällä tasolla tai et se on jopa parempaa. Et mä oon kuullu sellasta palautetta vaikkapa meijän Sisu-neuvonnasta, että on otettu vastaanottoaika, joka on siis läsnä-aika ja tultu paikalle ja lopulta on todettu, et itse asias tää on helpompi tehdä Teamsissa tämä ohjaus, koska voidaan katsoa omaa ruutua ja siinä samaan aikaan ohjata, jolloin on muutettukin se läsnätilanne ikään kuin etätilanteeksi. Eli kyllä näitä varmasti pitää myös miettiä, et mitkä ne konsepti, jolla ohjausta rakennetaan. Mut varmaa on se, et mitä monimuotoisempi, monimutkaisempi ympäristö ja maailma on, niin sitä enemmän sitä tukea tarvitaan. Nimenomaan kasvun tukea ja oppimisen tukea.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluisin tähän sanoo sen, että kun katsotaan ohjausta ennen kaikkea yliopisto-opetuksen kontekstissa, niin jotenkin näen ratkaisevana ja keskeisenä sen eri koulutusohjelmissa opetussuunnitelmat ja kuinka koulutusohjelmat ovat jo sinne opetussuunnitelmaan sisään rakentaneet sen ajatuksen ja idean siitä, että mitä opiskelijat opiskelevat ensin ja mitä sitten seuraavaksi ja millä tavalla ne opinnot etenevät. Et me mahdollisimman paljon ohjaisimme opiskelijoita oikeasti näiden hyvin ja huolella suunniteltujen, jo olemassa olevien asiakirjojen ja opinto- tai opetussuunnitelmien ja opintojakso suunnitelmien ääreen, sen oman hopsin tekemiseen ja miettimiseen nimenomaan omista lähtökohdista käsin ja sitten yliopistossa osaisimme rakentaa kaikki muun ohjauksen, opintojen ohjauksen ja uraohjaukseen ja kaiken sen tuen, mitä opiskelijat tarvitsevat, niin tavallaan sen opsin ympärille.

 

Ja se, mikä tässä on mun mielestä olennaista on se, että opiskelijat on todella erilaisia niitten ohjauksen tarpeiden suhteen. Eli tavallaan huomioisimme sen ja meillä olis joustovaraa siinä ja myöskin, et jotkut opiskelijat ei tarvitse mitään ohjausta. Heil on sellaiset opiskelustrategiat, verkostot, heil on sellanen tapa toimia, et ei he koe tarvitsevansa juurikaan ohjausta. Osa sitten tarvitsee jonkun verran tietyissä asioissa, vaikkapa omissa opintovalinnoissaan tai uraan liittyvissä pohdinnoissa, tutkielmissa, harjoittelussa tietyllä tavalla. Niin sitten voisimme panostaa niihin enemmän ja sitten jotkut tarvitsee tosi paljon ja vielä sillä tavalla, et meil ois voimavaroja ja kykyä vastata siihen tarpeeseen myös.

 

Eric Carver: Kyllä. Kun teen näitä asioita työkseni, niin voisin puhjeta tästä luentoon, mut en puhkea. Et ehkä semmonen muutama kommentti tuohon, mitä sanoitte, niin on nimenomaan se, että ne paradoksit liittyy siihen, just niinkun Auli sano, et on täysin samaa mieltä, on tosi tärkeetä, et nimenomaan se koulutuspolku ja se opiskelijan polku ja se opsi on se pohja, jolle se ohjaus rakentuu sen ympärille. Ja niinhän me tällä hetkellä juuri tehdään nyt hyvin kunnianhimoisesti. Ollaan kehittämässä ohjaus tällä hetkellä juuri niin, että koulutusohjelmien, tiedekuntien ja sitten opiskelijapalveluiden yhteistyönä.

 

Mut sit samaan aikaan on niin, niinkun edellinen vieras sanoi, että opiskelijalla on semmonen taustamuuttuja kun elämä. Ja silloin tavallaan kaikki semmoset ohjausjärjestelmät, jossa ei oo selkeitä polkuja ohjauksen äärelle juuri silloin kun sitä tarvitsee, niin ne ei toimi. Eli tavallaan semmost täydellisestä järjestelmää, joka hoitaa asian ilman niitä yksilöllisii palveluita tai tämmösii, niin (-) [0:26:13] ei toimi. Tää on semmosta sekä-että -bisnestä hyvin pitkälle, nää ohjauksen kokonaisuuden kehittäminen. Ja mä uskon, et se kyl varmasti on myös tulevaisuudessa meillä mukana.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: No tulevaisuusajattelua tehdään aina omassa ajassa ja kontekstissa. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin meijän konteksti on tämmönen kriisien. Tämä pandemia, onko se viel ohi [naurahta]? No, tavallaan niinkun ollaan avautumassa tai avauduttu, sit on tää suursota Euroopassa, kiihtyvä ilmastonmuutos, lajikato. Niin miten tämä kriisien aika teidän mielestä vaikuttaa siihen, et miten me katsotaan tai lähestytään tätä yliopisto-opetuksen tulevaisuutta? Auli.

 

Auli Toom: No mä vastaan tähän sillä tavalla, että se on mielestäni entisestään terävöittänyt akateemisten asiantuntijoiden kouluttamisen tarvetta ja sen pohtimista, että millaista osaamista ja minkälaista asiantuntijuutta meiltä valmistuvilla, niinku eri aloilta valmistuvilla, tulee olla nyt ja lähitulevaisuudessa, jotta pystymme toimimaan nyky-yhteiskunnassa ja maailmassa, pystymme tekemään asioita ja ratkaisuja, jotka eivät vie tilannetta pahempaan suuntaan, vaan jollain tavalla pystyvät siihen puuttumaan tai sitä muuttamaan ja sitä kehityssuuntaa ja kulkua muuttamaan parempaan suuntaan. Että mä näen jotenki yksiselitteisesti tälläsenä tän tilanteen ja se tietenki on saanut meidät pohtimaan, et siis millä tavalla oikeasti, minkälaisia opetussuunnitelmia me rakennamme, minkälaisia kursseja meillä on, millä tavalla tutkimus tulee monipuolisesti läpikotaisin osaksi, tai sehän on osa yliopisto-opetusta, mut millä tavalla sisällöt ja opetusmenetelmälliset valinnat ja se tieto, mitä me tiedetään, et miten opiskelijat oppii, niin miten me sitä pystymme hyödyntämään. Ni mä näen, että tämä on entisestään vaan sitä meijän ydintehtävää kyllä terävöittää.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä komppaan Aulia tässä. Erityisesti mä ajattelen niin, että se semmonen osaamisen kriisi, jonka tähän oikeestaan vois niinku lisätä tietyl tavalla, niin se on tullut näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, et kuinka suuri merkitys sillä on, et meil on pysyvä vakaa yhteiskunta, jossa on osaamista, sivistystä. Kuinka tärkeetä koulutuksella olis ja sit oikeestaan miltä asteelta tahansa tulevaa koulutusta ja osaamista, niin kuinka tärkeetä siinä on se semmonen inhimillisen kohtaamisen, sivistyksen, ihminen ihmiselle -merkitys tietyl tavalla ja sitä mun mielestä koko meijän koulutuskaari tietyl tavalla tukee.

 

Tässä on just julkastu sivistyskatsaus ministeriön taholta ja sielläkin ihan selvästi näkyy se, et tietyl tavalla meil on myös ihan tekemistä osaamistason nostossa. Asia, josta me ollaan oltu aina ylpeitä ja edelleen tietysti on totta, et Suomi on korkean osaamisen maa ja tulee olemaan ja meil on hieno koulutusjärjestelmä ja meil on myös hienot opettajat, hieno tavallaan se mahdollisuus, joka tarjotaan jokaiselle yksilölle ihan sielt varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen saakka, niin ottaa vastuu omasta elämästään ja oppimisestaan ja siihen yhteiskunta tarjoaa ne puitteet ja se on ihan valtavan hieno asia ja siitä täytyy pitää kiinni.

 

Mut sit totta on myös, että totta kai täl on ihan tämmösiä niinku taloudellisia vaikutuksia. Me ollaan myös eletty sen keskellä, että yliopisto-opetus ei ole saanut merkittävästi lisää resursseja. Se on itse asiassa yksi keskustelun aihe, jota on myös täs meidän tulevaisuuskeskustelussa paljon sivuttu ja käyty läpi. On resurssien tilanne ja sit se, että miten se nimenomaan vaikuttaa koulutuksen laatuun ja opettajien, opiskelijoitten jaksamiseen. Eli millä tavalla niitten resurssien puitteissa, joita meillä on, ni me pystytään toimimaan niin, et me myös voidaan hyvin ja jaksetaan nyt ja tulevaisuudessa.

 

Ja pakko sit nostaa vielä tämmönen pedagoginen hyvinvointi kokonaisuudessaan tähän. Että kriisien keskellä, niin me tiedetään, et meil on ihan valtavasti sellasta  henkistä taakkaa, jota meillä ei olisi, jos meillä ei olisi näitä kriisejä. Toki varmaan sit olis erilaisia taakkoja kannettavana joka tapauksessa, koska niitä tietysti riittää. Mutta se tuo semmosta tiettyä, se ehkä lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska se tuo esille sen merkityksen, kuinka tärkeetä vuorovaikutus ja välittäminen on, ja sit toisaalta se aiheuttaa meille huolta. Ja se on semmonen, mistä täytyy myös niinku puhua, mikä täytyy sanottaa ja sanoa ääneen, et miten meidän täytyy ottaa sellanen kasvatuksellinen elementti myös koko ajan huomioon. Eli ihmiset yhteisönä myös kasvattavat toisiaan ja tukevat toisiaan siinä kasvussa. Ja se on ehkä sellainen aihe, mistä ei oo puhuttu niin paljon. Silloin ku kaikki on hyvin, niin ei tarvitse puhua ikään ku sellasest asiasta, joka toimii ja on on itsestään selvä, mutta nämä kriisit on tuonu sen näkyväks, että me tarvitaan toistemme tukea ja siihen yliopisto on tietysti erittäin hyvä paikka opiskelijalle ja kelle tahansa yliopistoyhteisössä muuten toimivalle, niin se kasvun kasvun paikkoja tuki siihen.

 

Eli jotenkin, jos kattoo sit sinne tulevaisuuteen vielä vähän pidemmälle, mitä me ollaan yritetty tässä tulevaisuustyössä ja skenaariotyössäkin tehdä, niin toki meillä on varmasti edessä erilaisia kriisejä tästä eteenpäinkin. Ja jos ajatellaan ihan tätä kestävyyskriisiä, ilmastoa, niin se tulee olemaan tästä eteenpäin meille sellanen, mikä on todellisuutta ja silloin tietysti se, miten yliopisto vastaa siihen, et minkälaisia asiantuntijoita meiltä valmistuu työelämään, miten me sekä kasvatetaan kestävää osaamista että kestävyysosaamista, niin sillä on valtavan suuri merkitys.

 

Ja sitte toisena ehkä vielä nyt toistan sen sivistyksen merkityksen, jolla sitte sellaset vakaat yhteiskunnat, ne rakentuu sen päälle ja nyt on mun mielestä upeeta, et tähän mennessä Eurooppa on pystyny näyttämään sen voimansa, vaikka sitäkin on jossain vaiheessa ehkä epäilty, et kuinka yhtenäinen EU on ja minkälaisia poliittisia Agendoja meillä on ja onko esimerkiksi eurooppalaisella korkeakoulupolitiikalla joku merkitys, konkreettinen merkitys, niin nyt sen kyl näkee, että kyllä sillä on suuri merkitys. Ja mekin toimitaan aktiivisesti vaikkapa Una Europa-allianssissa, jossa ihan konkreettisesti tehdään sitä yhteistyötä yliopistojen välillä ja pyritään saamaan opiskelijat liikkumaan ja kohtaamaan toisensa, ymmärtämään kulttuureja, erilaisia kansoja ja kansalaisia ja sitä kautta  tietyl tavalla vahvistamaan semmosta koheesiota, jota me tarvitaan tällasten kriisien keskellä. Eli yliopistolla on ihan valtavan suuri merkitys.

 

Eric Carver: Niin tää kriisiaika on ehkä ollu sekä tämmönen… aika voimakas oppitunti siitä, että kuinka toisaalta tärkeitä ja arvokkaita tämmöset instituutiot on, mut et myös tietyl tavalla herkkiä ja hauraita. Ja see liittyy tietysti laajemmin myös muihin instituutioihin, että miettii tietysti omaa toista kotimaata USA:ta, jossa on sitte koeteltu kaikkia instituutioita tossa edellisen presidentin aikana, et… nää (esim. se) [0:34:14], mitä meilläkin koulutetaan, millasia asiantuntijoita ja kuinka merkittävä rooli heillä on just tän resilientin yhteiskunnan kehittämisessä, niin sehän on ihan valtava.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä.

 

Eric Carver: Ja ehkä sitä välillä on otettu vähän puolin toisin itsestään selvyytenä. Täällähän tämä kone hyrrää vaan.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä, juuri näin.

 

Eric Carver: No yks semmonen asia… mun ehkä omaa tulevaisuusajatteluun on ehkä eniten vaikuttanu semmonen henkilö kuin Mikko Dufva Sitrasta. Terve vaan Mikolle. Ja hän on paljon puhunut siitä, että aika usein tulevaisuuskeskustelussa jäädään semmoseen veikkailun tasolle, että tämä varmaan menee noin tai näin tai noin. Ja liian vähän keskitytään keskusteluun siitä, että mitä me halutaan itse siltä tulevaisuudelta ja otetaan vastuuta myös, et (niillä valinnoilla ja) [0:35:11] päätöksillä sitä aktiivisesti itse luomme. Ja siksi kysyn teiltä seuraavaan kysymykseen. Minkälaisen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden te haluaisitte nähdä? Ja Susanna saa alottaa.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä mä haluaisin nähdä sellasen yliopisto-opetuksen tulevaisuuden, jossa tosissaan yhä vahvemmin me nähtäis se opiskelija keskiössä. Opiskelijan oppiminen ja hyvinvointi keskiössä. Eli se ei unohtuisi myöskään niitten resurssipuheitten tai tavallaan tämmösten tehokkuuspuheitten, mitä paljon, jos ajattelee yhteiskuntaa, niin tällä hetkellä siihen keskitytään, et millä tavalla yliopisto tuottaa tutkintoja. Ja se on tietysti merkittävää, että meiltä syntyy niitä tutkintoja, koska se on myös opiskelijalle se semmoinen tietynlainen päätepiste tai hetki, jossa voidaan sit taas katsoa uutta suuntaa ja siks tutkinnolla on suuri merkitys, mutta sitte sillä osaamisella on vielä suurempi merkitys. Ja yliopisto-opetuksessa on mun mielestä ihan äärettömän tärkeetä nähdä se, että me johdetaan sitä opetusta siis yksilöinä, tiimeinä, yhteisöinä ja sit tietysti jotkut, vaikkapa meidän opevaradekaanittiin, vielä sit ihan sen toimensa ja positionsa puolesta, niin ollaan rohkeita niinku sen sanan johtaminenki käytössä. Et se ei tarkota sitä, et yritetään hallita ja kontrolloida jotain, vaan sitä et me nimenomaan tehdään niitä päätöksiä. Johtaminenhan on pitkälle päätösten tekemistä ja tietyl tavalla silloin yliopisto-opetuksen johtamisestakin pitäisi saada puhua ja se on mahdollistamista ja se on niitten päätösten tekemistä ja siksi se on tärkeetä, koska silloin me ei… vellota jossain, vaan meillä on selkeesti joku suunta. Ja mä toivoisin, et semmosta pedagogista johtajuutta ja johtamista voitas kehittää vahvemmin yliopiston opetuksen suhteen myös.

 

Ja sitten mä toivon, että yliopisto-opetuksessa paitsi et se perus-liitto, opetuksen ja tutkimuksen liitto, et se vahvistuu ja pysyy ja et se on mahdollista. Eli toisin sanoin, et meil on sellaset resurssit olemassa edelleen, että se meidän perusolettamus toteutuu ja sitä sitä voidaan toteuttaa. Niin mä toivon, että meillä ihmiset säilyttää intohimon ja luovuuden ja siihen tarvitaan sitä pedagogista hyvinvointia. Eli sitä, et me puhutaan aidosti asioista, jotka meitä painaa, me suunnitellaan sitä, et miten jotkut asiat vois jättää tekemättä ja mitä sitten vois tehdä enemmän. Eli mun vahva näkemys on, et semmonen yhteinen sanoittaminen ja suunnittelu ja tekeminen, niin se vaatii sitä semmosta yhteistä vuorovaikutusta ja nimenomaan sitä, että me sanotaan ääneen myös kipeitä asioita. Niin mä toivon, et me kasvetaan entistä avoimemmaksi ja uskalletaan puhua myös niistä asioista‚ mitkä painaa, mutta myös iloita ja juhlia niistä asioista, mitkä sitten onnistuu hyvin. Ja opetus ja oppiminen, osaaminen on äärettömän hienoja merkittäviä asioita ja kasvatustieteilijänä haluan, että vastaisuudessakin niin meillä on erityisesti ihmisen kasvu keskiössä yliopisto-opetuksessa.

 

Eric Carver: Auli.

 

Auli Toom: Joo, mä haluun sanoo kaksi asiaa. Kaksi isoa asiaa tähän liittyy. Vähän samassa suunnassa, mitä Susanna tossa jo toi esille.

 

Eli ensimmäiseksi haluaisin nähdä sellasen tulevaisuuden, missä meillä vahvistuu ja jalostuu ja kehittyy se tavallaan opiskelijan oppimisen keskeisyys yliopisto-opetuksessa. Myöskin se vähän laajempi ja tämmönen filosofisempi ja yleisempi ajatus siitä, et minkälaisia akateemisia asiantuntijoita ja kansalaisia olemme kasvattamassa. Tämä on meille hieman ehkä vierasta puhua niinkun kasvatuksesta yliopisto-opetuksen kontekstissa, ku me helposti ajatellaan, että he ovat aikuisia  ja me vain opetamme, meillä ei ole tämmösiä tämmösiä vastuita, mutta mä kyllä jotenkin näen, että meillä kyllä on. Ja jotenkin ajatus siitä, mikä meillä on Suomessa peruskoulussa ja vielä lukiossakin ja ammatillisessa koulutuksessa, että  ihan oikeasti se yksilö ja ihminen ja hänen kiinnostuksensa ja hänen tarpeensa ovat keskeisiä ja olennaisia silloin kun opimme ja opetamme, niin että tämä sama eetos jatkuisi ja vahvistuisi meillä yliopistossa, eikä niin et mä aletaan ajatella, että kuinka nopeasti ihmiset täältä valmistuvat ja minkälaisia osaajia työelämä ja yhteiskunta saa. Totta kai se on tärkeetä, mut se ihminen, jota opetamme ja koulutamme ja kasvatamme, niin se on tosi tärkeä.

 

Toinen asia, minkä haluan nostaa tässä vielä esille on se, että haluaisin nähdä sellaisen tulevaisuuden, että tutkimuksen rooli opetuksessa entisestään vahvistuu. Eli sen opetuksen sisältöjen näkökulmasta, että meidän opetussuunnitelmat ja kurssit ja kaikki opetukset ja opettajat ovat tiukasti kiinni tutkimuksessa ja tuovat opetukseen sellasia ajankohtaisia asioita ja tietoja ja taitoja, jotka on tällä hetkellä keskeisiä. Että me pysymme siinä ajankohtaisessa tutkimuksessa kiinni sen substanssin näkökulmasta, mutta yhtä lailla pysymme ajankohtaisessa opetuksen ja oppimisen tutkimuksessa kiinni, että opetamme opiskelijoita koko ajan tutkivilla työtavoilla, sellasilla opetusmenetelmillä ja arviointimenetelmillä, joiden me tiedämme edistävän tarkoituksenmukaista ja merkityksellistä oppimista. Että nää on tosi kunnianhimoisia isoja tavoitteita mut tälläsen tulevaisuuden haluaisin nähdä.

 

Eric Carver: Mä en ehkä sais omiin kysymyksiin vastata, mut mä haluan yhden asian sanoo, et ehkä tuli vahvasti viime tuotantokauden semmosena synteesinä, että vähän enemmän mä toivoisin, et kiinnitettäs huomiota siihen, et mikä on sen asiantuntijaksi kasvun ja siihen tietyn koulutusalan identiteetin omaksumiseen liittyvä polku ja mikä on sen yhteisöllisyyden merkitys siinä ja yhteisöön kiinnittymisen merkitys. Semmoset terveiset juontajalta tähän prosessiin.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kyllä. Hyvä terveiset.

 

Eric Carver: Viimeinen kysymys on jo meillä tässä podcastissa perinteinen eli lukuvinkki kuulijoille. Se voi olla aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Auli saa alottaa.

 

Auli Toom: Joo, mä suosittelen perehtymään yliopistopedagogiikan keskuksen tutkijoiden tekemään tutkimukseen. Meidän kaikki julkaisut löytyy Helsingin yliopiston research portaalista. Yliopistopedagogiikan keskus, eli hype. Meillä on tehty ja tehdään todella paljon tutkimusta. Me ollaan tutkittu pitkäkestosesti yliopisto-oppimista ja -opetusta ja tietenkin se viimeaikainen tutkimus on ottanut kantaa myös tai keskittynyt näihin pandemia-ajan kysymyksiin. Ja tavallaan me nähdään tiettyjä asioita selkeesti, että mitkä ovat pysyneet samoina ja mitkä ovat muuttuneet, kun olemme dramaattisesti erilaisessa tilanteessa oppineet ja opettaneet. Eli kannustan. En halua suositella mitään yhtä, vaan kannustan perehtymään meidän tutkijoiden tutkimukseen.

 

Eric Carver: Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Hyvä tähän on jatkaa sitte semmosella tuoreella julkaisulla viime vuodelta. Eli -22 julkaistu korkeakoulupedagogiikka: ajat, paikat ja tulkinnat. Siel on yliopistoista ja ammattikorkeakouluista asiantuntijoita, opettajia, tutkijoita, johtajia kirjottanu artikkeleita sekä tutkimus, että kokemus  näkökulmasta ja siitä varmaan löytyy aika näppärästi moneenkin asiaan vinkkiä ja ehkä sellasta ymmärrystä siitä, et missä koko meidän korkeakoulukentällä tällä hetkellä mennään.

 

Eric Carver: Kiitos lukuvinkeistä ja kiitos, kun tulitte vieraaksi Auli ja Susanna.

 

Susanna Niinistö-Sivusranta: Kiitos Eric.

 

Auli Toom: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
   
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

 

 

18. Mistä on hyvä ohjaussuhde tehty? Anu Korhonen ja Marjut Louhesto

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 2. jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto.

Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja –palkinnolla.

Toinen vieras, alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto, ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi.

Puhumme tässä jaksossa siitä, mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Ja puhumme tietysti siitä, miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja –palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto vastaan.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 18. ja toisen tuotantokauden toinen jakso.

Jakson aiheina ovat mitä on hyvä ohjaus ja mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Jakson vieraina ovat eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempi yliopistonlehtori Anu Korhonen ja Marjut Louhesto alue- ja kulttuurintutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto Helsingin yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 19.1.2023. Jakson pituus 38 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja.

 

Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden toisen jakson vieraina ovat Anu Korhonen ja Marjut Louhesto. Anu Korhonen työskentelee eurooppalaisten kulttuurien ja alueiden tutkimuksen vanhempana yliopiston lehtorina Helsingin yliopistossa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY palkitsi Korhosen viime vuoden lopussa Hyvä ohjaaja-palkinnolla. Toinen vieras alue- ja kulttuuritutkimuksen opiskelija Marjut Louhesto ehdotti Korhosta Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi. Tervetuloa mukaan Marjut ja Anu!

 

Marjut Louhesto ja Anu Korhonen: Kiitos!

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa siitä et mitä on hyvä ohjaus, mikä on keskeistä hyvän ohjaussuhteen muodostumiseen ja ohjauksen onnistumiseen. Puhutaan tietysti myös siitä että miksi Marjut ehdotti Anua Hyvä ohjaaja-palkinnon saajaksi ja miltä Anusta tuntui saada tämä palkinto. Ja alotetaan siis siitä Hyvä ohjaaja-palkinnosta, miksi sä Marjut ehdotit Anua palkinnon saajaksi ja miks sä perustelit, tai miten sä perustelit sitä että miks just sun oma ohjaaja tän palkinnon pitäs saada?

 

Marjut Louhesto: Joo mä ehdotin Anua sen takia et mä koen et mä oon tässä mun omassa opiskelijaurassa saanu hirveen tärkeissä kohdissa Anulta sellasta ohjausta mikä on merkitsevästi vaikuttanu siihen et millasia valintoja ja ratkasuja mä oon tehny niitten mun opintojen kanssa.

 

Ihan ensimmäisenä mä viime keväänä otin Anuun yhteyttä kun tein kandia ja se oli vähän solmussa ja meitä rohkastiin hyvin voimakkaasti kandiprosessissa että ottaako yhteyttä vaikka useampaan ohjaajaan ja pyytäkää neuvoa tai apua tai näkemyksiä ja tein näin, otin useampaan ohjaajaan yhteyttä ja sain kaikilta hyvää ohjausta ja hyviä vinkkejä. Mut sitten se Anun ohjaus oli mulle jotenkin tosi merkityksellinen et musta tuntu et Anu jotenkin luki mua ja sitä mun tilannetta tosi hyvin, et hän huomas et mikä on se mun ehkä vahvuus ja mikä on se mun suunnitelma ja se semmonen punanen lanka et mitä haluan siinä mun tutkimuksessa tutkia. Ja sit mulla oli sellasia aika isoja epävarmoja kohtia siitä että mitä mä nyt haluaisin tällä tutkimuksella sanoa tai tehdä ja Anu sit jotenkin tosi voimakkaasti rohkaisi vaan menemään sellasia vaikeita ja haastaviakin juttuja kohti, et jos se tuntuu omalta. Et se oli mulle tosi tärkeetä ja se sujuvoitti sitä kandiprosessia tosi paljon.

 

Ja nyt sitten tietysti nyt kun on alottanu syksyllä nää graduopinnot ja graduun liittyvät suunnittelut niin koen että myös tässä kohtaa on saanut sellasta tosi asiantuntevaa ohjausta, mutta myös sellasta että rohkaistaan tekemään se oma paras kunkin opiskelijan kohdalta ja tavallaan et opiskelija itse löytää ne omat vahvuutensa ja sen sellatten linjan mitä kohti haluaa mennä. Että valmiita vastauksia ei tarjota mutta rohkaistaan siihen että ne vastaukset on olemassa ja luottaa vaan siihen omaan tekemiseen.

 

Et ne on ehkä sellasia juttuja minkä takia mä Anua ehdotin et must tuntu et Anu on ohjaajana sellanen jos tämmönen urheiluvertaus sallitaan niin vähän niin kun cheerleadingissa on ne tyypit jotka tukee ja nostaa sen yhden tyypin sinne ylös pyramidin huipulle, niin must tuntuu et Anu on mulle ollu se sellanen ihminen joka nostaa opiskelijaa tavottamaan sen opiskelijan oman parhaan mikä se kullekin sitten on. Näistä syistä ehdotin Anua.

 

Eric Carver: Tosi hieno kielikuva ja tosi hienot perustelut. Kuinka pitkään te ootte tuntenu?

 

Marjut Louhesto: Ei kauheen pitkään itseasiassa että koska mä oon vaihtanu opintosuuntaa tässä viime kesän jälkeen vasta niin Anu ei oo ennen esimerkiks tätä graduseminaaria henkilökohtasesti opettanu mulle vaikka mitään. Mutta otin sillon viime keväänä yhteyttä ja sitten kun kesän kypsyttelin tätä opintosuunnan vaihtoa niin otin uudestaan alkusyksystä yhteyttä ja sillonkin Anu lämpimästi toivotti tervetulleeks opiskelemaan Euroopan kulttuurien tutkimusta ja sillä linjalla ollaan jatkettu.

 

Eric Carver: No Anu. Kun urheiluvertauksella lähettiin niin tulee urheilutoimittajan kysymys, miltä susta tuntu saada tää palkinto?

 

Anu Korhonen: No täytyy sanoo et hyvä ettei olla telkkarissa koska mä oon ihan punastunu täällä nyt näitten kommenttien jälkeen.

 

Tuntu tietenkin ihan hirveen hyvältä ja innostavalta ja tuntu siltä että sellaset asiat joihin mä oon halunnu kiinnittä omassa työssä on saanu tunnustusta että se oli tosi hienoa että jotenkin omat valinnat tulee myös siinä samalla tunnistetuiksi ja tunnustetuiksi. Et mä oon halunnu kiinnittää ohjaukseen paljon huomiota ja käyttää siihen paljon aikaa ja pidän sitä omassa työssäni yhtenä kaikkein kiinnostavimpana asiana. Niin se lisäs tätä kiitollisuutta mitä tästä tuli.

 

Mut sit myös mä ajattelen vähän sillä tavalla että tää meidän oma opintosuunta Euroopan kulttuurien tutkimus on aika pieni, meit ei oo hirveen paljon porukkaa siellä. Ja mä oon ite jotenkin yrittäny vähäisin voimavaroin mut kuitenkin saada sinne semmosta lämmintä tunnelmaa et oltais puhaltamassa yhteen hiileen ja opiskelijat kokisivat olevansa jotenkin kotonaan sen alan parissa. Ja kun ne tuli juuri omilta opiskelijoilta ne kiitokset tässä kohdassa niin se oli se mikä ehkä tuntui kaikkein hienoimmalta. Et kyl vähän itketti kun tuli tämä tieto.

 

Eric Carver: Mut varmaan silleen hyväl tavalla?

 

Anu Korhonen: Hyvällä tavalla.

 

Eric Carver: Sä sanoit Anu tossa että sä nautit ohjaamisesta ja oot halunnu siihen panostaa niin miten sä kuvailisit sitä että miten oot ite kehittyny opiskelijoiden ohjaajana oman uran aikana ja onks jotain semmosia oppeja tai oivalluksia mitä sul on tullu ohjaajana?

 

Anu Korhonen: No mä luulen et mä en oo ehkä kehittyny niin paljon kun mä itse haluaisin. Mut mä oon ollu hirveen monissa erilaisissa rooleissa et olen ollu alun perin sellasessa tilanteessa jossa mä ikään kuin avustin professoreita ohjaajana. Mä oon alkanu ohjaamaan jo ennen kun mun oma väitöskirja on ollu valmis näitä alempia opinnäytteitä. Ja se oli hyvin erilaista siinä tilanteessa kun mitä esimerkiks nyt jollon mä vedän tota omaa alaa siellä ja jollon mä saan myös aika paljon tehdä päätöksiä ja olla vastuussa, mutta myös mul on vapaus sitten päättää itse monenlaisista asioista myös opiskelijoitten ja ohjauksen suhteen.

 

Ja mä ajattelen et se missä roolissa ohjaaja on, se vaikuttaa tosi paljon ja kun on tullut lisää tehtäviä niin samalla moninaistuu se et millaista ohjausta tässä oikein harjoitetaan. Ja kun omaan työhön kuuluu sekä tällaset HOPS-ohjaustyyppistä vähän niin kun opintoneuvontaankin ja sit toisaalta opinnäytteiden ohjaamista kaikilla kolmella tasolla, niin siin on joutunu vähän pelaamaan ja opettelemaan sitä että mitä yhteistä ja mitä eroa kaikilla näillä eri tilanteilla on. Ja ihan se kandimaisteritutkielman ja väitöskirjan ohjaaminenkin on aika erilaista puuhaa. Et mä aattelen et kaikkein tärkein oppi minkä mä oon tässä saanut on se että keskeistä on olla kiinnostunut opiskelijoista ja heidän työskentelystään. Et se on niin yksinkertasta et pitää nähdä et siin on ihminen siinä edessä. Ja sit toinen asia joka mulle on ollu tärkeetä on se että tätä voi harjotella.

 

Et tää ei oo joku sellanen sisäsyntyinen asia joka sulla joko on tai ei, vaan että opettelemalla ja tekemällä ja reflektoimalla sitä omaa toimintaansa pystyy myös löytyy jotain uusia puolia siihen tai näkemään sen asian tarkemmin. Ja sit mä oon vaan ajatellu et täs nyt ollaan ihminen ihmiselle ja must oli ihan miten Marjut tuossa siitä yksilöllisesti kohtaamisesta ja tunnistamisesta. Et se on mulle itelleni jotenkin ollu tärkeä asia silleen pyrkii näkemään et kuka täs mun edessä on ja kyselemään ja kuuntelemaan että mitä tämä ihminen haluaa ja toivoo. Mis on tavallaan ne hänen hankalat kohtansa tai mikä olisi se mihin hän yrittää pyrkiä. Ja mä ajattelen et täs mä oon kyl kehittyny että mä kuulen paremmin ja ehkä näen paremmin.

 

Mutta myös se tavallaan se et miten sitouttaa opiskelijoita ohjaamiseen et miten se saa näyttämään aidosti vuorovaikutukselta sen prosessin niin se on tärkeä asia ja mä ajattelen että siihen mä oon ehkä saanu vähän apua kollegoitten kanssa puhuessa ja se on myös semmonen mitä on jotenkin yrittäny harjottaa. Että se on, siis mun mielestä ohjaaminen on ihan hirveen vaikeeta, ihan aivan älyttömän vaikeata. Ja se vaikeus tulee juuri siitä että ihmiset on niin valtavan erilaisia. Et ei voi ohjata silleen patenttina että kaikille teen tämän saman, et siinä voi olla jotain tiettyjä juttuja mitkä aina tapahtuu.

 

Mut jotenkin se opiskelijan kohtaaminen ja kuunteleminen on tärkee mut haastava asia, et kun opettajalla on usein tapana et alkaa luennoida ja mä pidän sitä mun ohjaamisen huonoimpana puolena et aina mä alan selostaa jotakin hirvittävästi. Ja se on sellanen mitä tietoisesti täs on opetellu ja siin mä oon ehkä vähän parantunukkin.

 

Eric Carver: Joo tuli heti mieleen, itse oon uraohjaukseen erikoistumisopinnot käyny ja siin piti siis itseään katsoa nauhalta paljon ja mul oli yks semmonen maneeri et jossain vaiheessa ohjauskeskustelua niin kutsuin toisella äidinkielellä breaking the lecture. Sitä oli hirveetä kattoo sitä nauhalta et ah, mitä sä teet. Et mut se tavallaan tietysti yliopistokontekstissa on normaalia että sitten jos on semmonen tilanne jossa on joku tiedollinen asia minkä haluaa siirtää niin sit sitä alkaa kertomaan. Näinhän se, näinhän me tehdään täällä koko ajan.

 

Anu Korhonen: Niinpä. Ja kyl se toisaalta siis mä nään sen et siin on tietty haaste, josta pitäis päästä mutta toisaalta mä ajattelen myös niin että opiskelijat ovat tottuneet siihen. Et siit tulee myös sellai et tämmösii me ollaan, et näin me toimitaan et kukin omassa roolissamme, että kunhan se pysyy jossakin rajoissa niin ehkä se ei oo niin kauheen vaarallista.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Mut joo. Hyvin sanotat mielenkiintosella tavalla sanotat tota justiinsa ohjauksen kuinka herkkä kone se on tavallaan kun siinä on kaks ihmistä ja tosiaan aika harvoin toimii se että samalla tavalla tekee kaikkien kanssa.

 

No miten sä Marjut määrittelisit hyvän ohjauksen?

 

Marjut Louhesto: No mun mielestä hyvä ohjaus on itseasias paljon tota mitä Anu äskön puhu että mun mielestä se keskiössä on se kohtaaminen. Et siinä kohtaa kaksi ihmistä eri rooleissa mutta tavallaan siinä on se samanlainen tavote, et kumpikin osapuoli haluaa et tästä nyt mikä ikinä se ohjauksen kohde onkaan et se jotenkin vie sitä opiskelijaa ja hänen työtään ja ajatteluaan eteenpäin.

 

Et sellanen juuri tällänen ihmisen kohtaaminen on se keskiössä ja sellanen aito dialogi mikä myös mun mielestä Anun kanssa tulee et se on sellasta et kumpikin heittää vähän vastapalloo ja sit pidän sitä tärkeänä että ei tarjota mitään valmiita vastuksia eikä ohjata myöskään liikaa, et mee nyt tähän suuntaan tai tee nyt näin, vaan et se lähtee kuitenkin sielt opiskelijan mielenkiinnoista kun kyse on vaikkapa gradusta tai kandista. Et varmaan sellaset seikat on mun mielestä ihan keskeisempiä mutta toki siinä sitten myös korostuu sen ohjaajan sellanen ihan sellanen tiedollinen asiantuntevuus ja asiantuntijuus. Että siitä saa myös jotain sit sellasta irti.

 

Ja ehkä sellanen rohkaiseva, kannustava suhde mut sitten sellanen että ei kuitenkaan oo tarkotus et kukaan menee ihan sieltä mistä aita on matalin. Et tavallaan et mitkä on just ne opiskelijan omat vahvuudet ja mitkä on niitä kohtia missä se ohjaaja voi sitten auttaa ja vähän ehkä tasottaa tietä tai tarjota uusia näkökulmia niin sellaset asiat mulla on mielessä.

 

Eric Carver: Mitä sä ajattelet Anu ite?

 

Anu Korhonen: Aika saman suuntaisesti et mun, mä ajattelen niin et sitä mun ohjausta luonnehtii tai et mun johtotähti on se että mun tehtävä ohjaajana on saada opiskelija saavuttamaan paras mahdollinen itsensä. Ja tehdä niin hyvää työtä kuin hän pystyy tai mihin hän haluaa tai mihin hänen resurssinsa riittävät. Ehkä mä sanoin väärin kun mä sanoin et paras mahdollinen itsensä, en mä siinä mitään persoonaa ohjaa tai kehitä vaan että saada, vapauttaa heidät tekemään se mitä he haluaa. Ja useasti siihen vapauttamiseen liittyy se et ohjaaja on se joka voi kertoa et mitä sä jo osaat tai missä sä oot hyvä, mikä on onnistunu, mikä näyttää hyvältä suunnalta.

 

Ja mä luulen että opiskelijat saa edelleenkin tosi vähän sellasta positiivista palautetta joka auttaa heitä tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Ja se johtuu siitä että meil on oikeastaan ne opinnäytteiden ohjausprosessit ainoot paikat jossa se suhde opettajaan syvenee sellasella tavalla et näistä voidaan puhua niin et ne ei näytä vaan tyhjältä kehulta joka tulee vaan sillai et nyt toi kaikille tämän kurssin 150:lle sanoo et hyvin meni. Vaan et se pitää tulla jostakin asiasta ja se on se opinnäyte jonka yhteydessä päästään puhumaan asioista niin et myös se opiskelijan osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Ja mitä se sit kulloinkaan tarkottaa se opiskelijan paras osaaminen tai hänen tavoitteidensa saavuttaminen niin sen mä koen sit ohjauksen isoksi haasteeksi koska ihmisillähän ne on aika eri paikoissa ja se et miten täst pystytään puhumaan niin se vaatii vähän pientä hienovaraisuutta.

 

Mut olen tosi paljon Marjutin kanssa samoilla linjoilla tässä myös semmosessa mieles että mä ajattelen että sen ohjaussuhteen pitäisi jotenkin tuoda siihen työhön helpotusta. Ehkä vähän kevyettä ja huumoriakin. Et mä aattelen että useasti me tehään siit opinnäyteprosessista ihan hirveen vakavaa. Ja opiskelija ajattelee että mun täytyy ja ajattelee et pystynköhän mä ja osaankohan mä. Ja jotenkin se ohjausprosessi olisi se paikka jossa sitä iloa siihen työhön voi tuoda ja jossa tunnistetaan oivalluksia jollon ei jää silleen et opiskelija ajattelee et nyt mä oivalsin jotain mut kukaan muu ei huomaa mitään. Vaan että on se sitten seminaarissa tai kahden kesken et pystyis yhdessä tekee näkyväksi kaiken sen mitä on jo tullu tehtyä.

 

Eric Carver: Kahlasin tossa meidän Helsingin yliopiston kandipalautteiden avovastauksia viime kesänä ja kyllä jos joku mitä toivotaan niin opiskelijat toivos enemmän henkilökohtasta palautetta.

 

Anu Korhonen: Joo tästä puhutaan tosi paljon ja useasti oon kuullu nyt varsinkin viime aikoina myös sitä että me opettajat useesti sanotaan kurssilla esimerkiks et palautetta kyllä saa kun tulette hakemaan, mutta mulla ei ole aikaa antaa kirjallista palautetta teille kaikille. No sit opiskelijat sanoo et tämähän johtaa siihen et he ajattelee et no se on niin kiireinen et en mä nyt viitti täs mennä vaivaamaan. Ja et miks mä tekisin itsestäni nyt niin tärkeän. Et mä ymmärrän tavallaan molempia puolia tosi hyvin. Mut et se on varmasti asia jota meidän pitää kehittää tavallaan kaikenlaisen opetuksen yhteydessä.

 

Eric Carver: No mennään tähän ohjaussuhteeseen, tavallaan siitä jo aika paljon puhuttukin mutta kun sul on Anu pitkä kokemus vähän näistä erilaisista just puhuit OPS-ohjaus ja kandi ja maisteritutkielmien ohjaamisesta niin mikä sun mielestä on tärkeää hyvän ja onnistuneen ohjaussuhteen muodostumiseen, minkälaisii asioita siihen tarvitaan?

 

Anu Korhonen: No ainakin siihen tarvii molempien osapuolten sitoutumista. Et opiskelija ei voi saada hyvää ohjausta jos ohjaaja ei sitoudu. Mut ohjaaja ei voi sitoutua siihen prosessiin jos opiskelija ei tule vastaan ja ole aidosti kiinnostunut siitä omasta työstään. Mut sinänsä tietysti onkin se ongelma että miten se sitten luodaan. Et mun mielest täytyy olla aikaa molemmilla. Ja se on useasti se mikä meiltä ohjaajilta puuttuu. Et siihen täytyy ite tahallaan lähteä varaamaan aikaa ja ajatella että olkoon vaan ohjeissa että tee tämä puolessa tunnissa mut jos siihen menee tunti niin siihen menee tunti.

 

Et mä ajattelen että ohjaussuhde syntyy siitä että molemmilla on sellanen tunne tavatessa et me ollaan nyt tekemässä jotakin merkityksellistä yhdessä ja molemmat arvostavat toisiaan. Kyl mä ajattelen et siihen tarvitsee myös asiantuntemusta että, et mun tilanteeni on sellanen että ei mulla juuri koskaan ole mitään substanssiosaamista niitten opiskelijoitten töitten aiheesta. Mä oon ite tutkinu asioita joita kukaan muu meillä ei oikeastaan tutki. Mut se mitä tarvitaan tavallaan opettajan ymmärrys tutkintorakenteesta ja systeemeistä. Et miten tää homma toimii, miten päästään eteenpäin. Minkälaisia valintoja on mahdollista tehdä jossain tietyssä kohdassa.

 

Ja sit toisaalta siel opinnäytteiden ohjaamisen puolella niin ymmärrys siitä että millaista työtä ollaan tekemässä ja useasti opiskelijoille joutuu puhumaan siitä että paljonko on järkevää käyttää aikaa vaikka kandityön tekemiseen. Et on tarpeellista sillai kannustaa opiskelijoita ylittämään omia rajojaan tietyssä mielessä ja tekemään parempaa ja enemmän ja hienompaa kuin he ovat kuvitelleet osaavansa. Mut siin on myös sit vaara et sillon mennään yli kaikkien jaksamisen ja ajankäytön rajojen. Ja ohjaaja on se jolla pitää olla tuntemusta ja ymmärrystä myös siitä että mikä on järkevää jonkun tietyn työn puitteissa. Ja sit siihen asiantuntemukseen liittyy myös tavallaan tällainen oman alan käsitteistön, teorian lähestymistapojen tuntemus joka sit pannaan yhteen niitten hyvin käytännöllisten työn edellytysten ja vaatimusten kanssa. Ja ilman kaikkea tätä, ilman tavallaan sitä ohjaajan tunnistamaa työkenttää se ohjaus ei oikein voi toimia.

 

Mutta opiskelijalta taas vaaditaan sitä että hänen täytyy olla valmis siihen ohjauksen vastaanottamiseen ja sekään ei oo aina ihan helppoa. Et tuossa ennen pandemiaa tuli useesti kollegoiden kanssa hieman vitsailtuakin siitä että mun työhuoneeni on tämmönen itkuhuone, että opiskelijat kokivat voivansa puhua siitä et mikä heille on vaikeata siellä mun työhuoneessa. Et siel oli rauhallinen henki ja selvästi se suhde toimi sillä tavalla että voidaan avautua, mut että taas mun mielestä täs on myös se ohjauksen sudenkuoppa että miten kunnioitetaan opiskelijan rajoja, miten kunnioitetaan ohjaajan rajoja siinä ettei mennä liikaa sorkkimaan asioihin jotka ovat aidosta vaikeita. Vaan pysytään siinä työn teon puitteissa. Ja sen mä nään semmosena ihan keskeisenä hyvän, toimivan ohjaussuhteen piirteenä. Että osataan keskittyä siihen mistä oikeasti on kysymys ja osataan puolin ja toisin tunnistaa että millon tarvitaan apua sit ehkä jostain muualta.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja joo täähän on tästä just edellisen jakson vieraat puhu että on tärkeää nähdä se että opiskelijalla on tämmönen taustamuuttuja nimeltä elämä. Ja siinä tapahtuu kaiken näköstä mutta se ei tarkota sitä että opinnäyteohjaus tai tämmönen HOPS-ohjaus että se on terapiaa. Et tän tyyppiset inhimillinen kohtaaminen hyvä, mutta sitten myös tärkeitä ne ammatilliset rajat sitten puolin toisin.

 

Anu Korhonen: Se on vaikka ne rajat yritetään kuinka pitää niin tää on iso tosi vaikea kysymys varsinkin kun opiskelijoitten mielenterveyden ja jaksamisen ongelmat on aidosti todella, todella yleisiä. Ja se on yks asia minkä mä oon kyllä huomannu tän monikymmenvuotisen urani aikana että niitä on paljon enemmän. Osittain niist myös puhutaan enemmän, sillon ne tulee enemmän ohjausprosesseihin mukaan. Ja ohjaajan on tietysti hyvä tietää ja tunnistaa näitä asioita. Ja sillon myös se tietous siitä että jotakin tällaisia haasteita on voi hyvin vaikuttaa siihen että miten sen työn rajoja sitten asetetaan ja millaset tavoitteet siihen asetetaan. Mut mä pidän tätä ihan hirveen haastavana asiana että millon siinä ohjaajana sitten sanoo että oletko ollut yhteydessä vaikka opintopsykologiin tai mihin ikinä. Et useinhan opiskelija siinä vaiheessa sanoo et joo ja erilaisia hoitosuhteita on olemassa ja tuota siinäkin kohdassa ohjaajana joutuu tavallaan miettimään sitä että puristanko mä hänestä nyt sellasta henkilökohtasta tietoa jota oikeastaan ei ois pitäny puristaa.

 

Eric Carver: Niin jota ei tarvitse. Kyllä, joo. Hyvä. Millasia ajatuksia sul on Marjut tästä hyvästä ohjaussuhteesta?

 

Marjut Louhesto: No paljon Anu sano sellasta mitä olisin itsekin sanonut. Et kyl mä koen et varmasti just sellanen aika asiantuntevuus mut sit toisaalta myös ne rajat puolin ja toisin. Että siinä on mun mielestä tärkeetä pitää kuitenkin et se fokuksessa on nytten vaikka sen gradun saaminen maaliin tai joku muu tällänen. Et se ei oo kuitenkaan nimenomaan terapiasuhde, et se on sitten asia erikseen. Ja sellanen et kumpikin kunnioittaa sitä toisen roolia ja asemaa siinä, et ne on varmaan niitä tärkeitä siinä ohjaussuhteen onnistumisessa.

 

Ja sit myös ehkä sellanen et mä koen et kun meil on aika pieni tää meidän koulutusohjelma niin mä itse koen sen ihan älyttömän isoks voimavaraks että on syntyny opettajiin sellanen suhde et hei et mä voin kysyä. Et mulle se on ihan perusjuttu et mä laitan jollekkin opettajalle viestiä et hei, tää mun essee ei nytten vaikka etene et voisiks sä vähän jeesata et se on jotenkin et on sellanen henki myös ja sellanen toimintakulttuuri et se ohjauksen pyytäminen on sellanen asia mitä kuka tahansa voi tehdä. Et ei tarvii olla välttämättä mikään gradun tai väitöskirjan kokonen asia, et mun mielestä se on aivan tosi tärkeetä et opiskelijalla semmonen tunne et mä voin kysyä.

 

Eric Carver: Joo kyllä. No tänä lukuvuonna niin Helsingin yliopistos vietetään opetuksen juhlavuotta ja yks teema on yliopisto-opetuksen tulevaisuus. Niin miten te arvioitte et tää ohjauksen rooli kehittyy nyt sitten tässä yliopisto-opettajan työssä tai siinä työn kokonaisuudessa et mikä ehkä muuttuu, tai mikä on muuttunut ja onko jotain sellasia asioita mitä aattelisitte että pysyy samana, mitäs Anu, millasii ajatuksii tulee mieleen?

 

Anu Korhonen: Mä oon tässä ehkä tosi vanhanaikaisilla linjoilla et mä kannatan kovasti henkilökohtaista ohjausta ja myös semmosta kasvokkaista tapaamista ja opetusta myös lähinnä ihan siellä samassa tilassa. Ja mä toivoisin että myös nää jatkuis ja kehittyis ja että niille löytyis reilusti aikaa.

 

Et mä luulen et se mihin suuntaan me ollaan menossa on tosi paljon sinne verkkoon ja etäohjaukseenkin. Ja mehän on sitä tehty tässä pandemian aikana muutama vuosi, se toimii ja monissa tilanteissa se voi olla tosi hyväksi. Mut et kun me puhutaan tulevaisuudesta niin lähes aina me puhutaan erilaisista verkkovälitteisistä malleista, me puhutaan niistä erityisesti opetuksen osalta. Ohjauksen osalta pitäis ehkä enemmänkin miettiä että mitä tää sit voi tarkoittaa et osittain se on tosi helppo asia ja siihen on helppo mennä mukaan. Mutta osin siinä on varmaan myös sellasia asioita joita pitäis pohtia ja mä taas tämän itkemis-esimerkin otan tässä esiin että pandemian aikana kun me oltiin etäohjauksessa niin opiskelijoiden kanssa selkeesti jäi kaukaisemmaksi se suhde kuin lähiopetuksessa. Ja sen takia meidän ei ehkä pidä ihan hirveen liikaa innostua näistä etämalleista kuitenkaan.

 

Opettajan kannalta täytyy sanoa että ne ohjeistukset joita me saadaan esimerkiks myös työsuunnitelman tekoon on useasti sen suuntaisia että kuinka monta tuntia saat käyttää vaikka maisterin tutkielman ohjaukseen. Kuinka monta tuntia saat käyttää HOPS-ohjaukseen per opiskelija. Ja mä toivoisin et me puhuttais tästä vähän toisella tavalla. Et nähtäis se aidosti tärkeänä et se ei oo jokin jonka tunteja rajoitetaan vaan et nähtäis että ne opettajat jotka aidosti ohjaa tosi paljon sais myös aidosti siihen käyttää sitä aikaansa. En sano ettenkö olisi saanut merkitä työsuunnitelmaan niitä tunteja joita ohjaukseen menee, mut että tää on ehkä sellanen asia mikä noin laajemmalla tasolla ei oo ollu meillä prioriteetti mun mielestä. Et me kyl puhutaan siitä et ohjaus on tosi tärkeää mut tavallaan siinä opettajien työn suunnittelussa sillä ei ole ollut sellasta roolia kun mun mielestä sillä voisi ja pitäisi olla. Et me puhutaan paljon siit opetustunneista ja se on tavallaan se tärkeämpi ja sit ohjaus on vähän siin rinnalla jotakin.

 

Mä oon vähän aina skeptinen näitten juhlavuosien suhteen, mul on vähän sellai kokemus että juhlavuodet järjestetään niille asioille jotka on aidosti tärkeitä mut joita ei oo tullu ajatelleeks ja jotka ei oo saanu kylliksi huomiota. Et siinä mieles tietysti se että me oikeasti annetaan sille juhlavuodelle joku merkitys ja et me oikeasti mietitään opetusta ja ohjausta ja tavallaan annetaan sille se arvo jonka se ansaitsee. Mun mielestä se on ihan keskeinen tehtävä yliopistolla ja se ei ole jotain joka tulee tutkimuksen jälkeen. No mun omassa työssä sitä tutkimusta nyt ei juuri näykkään vaan siellä on pelkkää opetusta ja ohjausta ja näitten asioitten tasapainon löytäminen erilaisten yliopistolla työskentelevien ihmisten töissä olis tärkee asia.

 

Eric Carver: Kyllä. Joo tossa yhdessä opetuksen juhlavuoden tapahtumassa oli tämmöstä Hollannin jossakin yliopistossa olevaa tämmöstä erilaisia uramalleja ja siellä just tuotiin esiin sitä että ajatuksena että pitäs enemmän ajatella tämmösiä akateemisia yhteisöjä vähän niin kun tiiminä et siellä on vähän erilaisia rooleja ja saa erikoistua vähän ja keskittyy tiettyihin asioihin. Et se ois hyvä suunta ja se herätti ihan mielenkiintosta keskusteluu sitten siellä tilanteessa. Mut mitä mieltä sä oot Marjut tossa Anu puhu tän henkilökohtasen ohjauksen ja nimenomaan livenä ja lähinä tapahtuvan ohjauksen puolesta ja tietysti sen puolesta että siihen olis sitä aikaa myös. Millasia ajatuksia sulla on?

 

Marjut Louhesto: No ensinnäkin tosi mielenkiintosta kuulla opettajan ja ohjaajan näkökulmasta et miten se heille näyttäytyy et jos mä mietin et miten tää luultavasti tulee ehkä kehittymään tää ohjaus niin mä luulen et ohjauksen tarve tulee kasvamaan. Mut sitten taas pelkäänpä että resurssit ei välttämättä samassa vauhdissa pysy ja pelkään kans vähän sitä että enemmän siirretään niihin etäohjaustuokioihin ja sellasiin koska mulla on kyllä myös se sama kokemus et se ei oo ihan sama kun olla sitten kasvokkain jossain vaikka työhuoneessa tai luentosalissa luennon jälkeen et siitä jää joku taso puuttumaan ohjauksesta jos se on vaan etänä.

 

Ja kyl mä ite mietin et kun mä oon suurimman osan opinnoistani ollu nimenomaan korona-ajan opiskelija ja joutunu kaiken tekemään etänä niin kyl mä niin kynsin ja hampain pidän kaikista lähitapaamismahdollisuuksista mitä vaan voi olla, koska sen huomaa omalle hyvinvoinnille ja jaksamisella ja myös niitten asioiden etenemiselle että se on tosi tärkee et on sellasta ihan liveluentoja ja livenä tapaamista ja keskustelua ja sellasta et mä toivon kovasti että olis myös mahdollisuuksia tulevaisuudessa siihen et voidaan kasvotusten järjestää sellasia ohjaustapaamisia.

 

Eric Carver: Niin en tiedä yks teema mitä viime tuotantokaudella paljon käsiteltiin oli just tää korona-aika ja sen vaikutus vuorovaikutukseen, yhteisöllisyyteen, hyvinvointiin ja yks semmonen muutama teema siel mikä nous esiin vieraalla oli se et tavallaan tuollaset asiat mitä ei päässy tapahtumaan. Eli jotenkin se on ehkä sitten helpompi vähän varoen kysyen tai lähestyä jonkun asian kanssa kun on, ollaan livenä kun se että sanoo jossain ryhmässä että hei voisitko Anu jäädä Teamsiin viideksi minuutiksi minun kanssani. Se voi kuulostaa isommalta jutulta kun lähestyä henkilöö luennon jälkeen kahden kesken. Vai millanen kokemus teillä on?

 

Anu Korhonen: Joo mä luulen et se on just näin. Mut siihen liittyy myös se että kun me ollaan jossakin Teamsissa tai Zoomissa niin me ollaan tosi asiakeskeisiä ja jaetaan puheenvuoroja. Ja sit kun mä oon opiskelijoiden kanssa salissa tai kahden niin sit puhutaan toistemme päälle ja naureskellaan ja ilmehditään ja puhutaan käsillä tosi paljon. Ja se vuorovaikutus vaan siellä Zoomissa on toisenlaista. Ja tavallaan se on hyvin tehokasta ja mä pidän hirveesti esimerkiksi Zoom-kokouksista jossa ei mene aikaa höpöttämiseen vaan puhutaan asiat halki, mut ohjaukses mä jotenkin ajattelen et se että oppii tuntemaan toista ja pystyy molemmin puolin lukemaan toista tarkemmin siinä kasvokkaises tapaamisessa niin se tuottaa jotakin sellasta, mä inhoan sanaa lisäarvo mut jotakin tällasta siihen että se, siihen syntyy aito suhde.

 

Et kysymys ei ole pelkästään jonkin asian tuottamisesta vaan myös siitä kanssakäymisestä ja se jotenkin vaatii enemmän sitä näkemistä. Mut et tää on musta tosi hassua koska mä olin kyl ihan tyytyväinen siihen Zoomiin niin kauan kun me oltiin siellä. Et musta niissä oloissa se toimi ihan hyvin ja nyt kun on palannut lähiopetukseen ja lähitapaamisiin niin jotenkin huomaa, et hetkinen et teinkö mä töitä ollenkaan tai tutustuinko mä kehenkään näistä ihmisistä ollenkaan siinä yhteydessä. Se on jotenkin vähän mystinen tämä asia.

 

Varmaan monet tutkii tätä et mitä eroa näillä kohtaamisen muodoilla oikein on ja että paljon puhutaan jostain mikroilmeistä ja muusta tämmösestä pienestä kehollisesta vuorovaikutuksesta joka siinä jää vähäisemmäksi mut että mä en tiedä onko siinä kysymys pelkästään siitä vaan et se on jotakin vielä enemmän.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja niin ei kai täs kysymys oo siitä että me, meillä olis mitään semmosta aikakonetta jolla me voitas palata aikaan ennen koronaa tai sotaa tai mitään muutakaan. Että tää todellisuus tässä muodostuu ja se etäaika on osa sitä meidän kulttuuria tavalla tai toisella tulee olee mukana tässä kokonaisuudessa kyllä. Mut oliko niin et Marjut sä ainakin oman opintojen tulevaisuudelle niin toivot sitä että sitä läsnäoloa ja lähiä olis sitten riittämiin?

 

Marjut Louhesto: Joo kyllä mä toivon. Toki täytyy sanoo et kyl mä oon samaa mieltä myös siitä, siinä esimerkiks Zoom-kurssit on voinu monella tapaa tehostaa myös sitä omaa opiskelua. Et se et mun ei tarviikkaan välttämättä olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, et mä voin tehdä niitä vaikka omalla ajalla niin se on myös helpottanu niit opintoja. Et mä kyl mä nään kans et niistä on myös hyötyä ja tietyissä tilanteissa tietysti et jos vaikka asuu kauempana niin on tosi järkevää tehä sit joku tällanen vaikka Zoomin tai Teamsin kautta joku tapaaminen. Mut henkilökohtasesti ja itselleni toivon ja pyrin näihin että lähitapaamisia sais mahollisimman paljon kuitenkin, että Zoom oli kiva ihan sillon niin kauan kun sitä kesti mut tavallaan nyt kun on päässy taas tähän normaalimpaan arkeen kiinni niin se tuntuu vaikeemmalta jos pitäis taas palata siihen että ollaan vaan etänä ja kaikki omissa yksiöissään niin sitä en hirveästi jää kaipaamaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Niin jos ottaa tämmösen jossain määrin positiivisen ajatuksen niin ehkä tämä aika on meitä opettanu ymmärtämään mitä sen läsnäolon ja sen yhteisöllisyyden merkitys myös ihan sille opinnoille on. Ja sille opiskelijan kasvulle et sen ennen pandemiaa oli aika paljon semmosta lennokasta juttua että joo munkkeja vaan tuolta ja ei ole kohta enää yliopistoja ja tämmöstä näin ja nää äänenpainot on kyllä aika paljon hiljentyny nyt.

 

Marjut Louhesto: Niin on.

 

Anu Korhonen: Ja toisaalta me ollaan myös opittu se et opiskelija on ulkomailla tai opettaja on etätöissä kotona, ei estä meitä hoitamasta niitä ohjausasioita. Et se on se toinen puoli että tietenkin myös Zoom on valtavan hyvä resurssi meille semmosiin tilanteisiin joissa se kasvokkainen kohtaaminen ei oo mahdollista.

 

Eric Carver: Kyllä, niin et meil on myös tavallaan uutta osaamista ja uutta voimavaraa tästä tullu tästä ajasta. Hyvä. No, podcastin lopussa pyydän aina vieraita antaa lukuvinkkiä ja se voi olla aiheesta tai sen vierestä niin otetaanko me tällä kertoo Marjutista mikä ois sun lukuvinkki?

 

Marjut Louhesto: Aina jos mua pyydetään suosittelemaan jotain kirjallisuutta niin mä yleensä aina tuppaan suositella runollisuutta koska runoja luetaan mun mielestä ihan liian vähän ja varsinkin tälleen kun opinnoissa ite tietysti joutuu lukeen aika paljon ja aika sellasta raskasta ja tiivistä asiaa niin musta on ihanaa lukee runoja, koska niihin voi pysähtyä ja ne ehkä mahdollistaa erilaista sellasta ajattelua ja kielen fiilistelyä et mä tykkään hirveesti siittä. Mut mä tiedän myös et runot voi olla monille aika vaikeesti lähestyttävä niin mä päädyin suosittelemaan sellasta romaania jossa on runollista kieltä ja joka ehkä jollain lailla voi liittää näihin omiin alue- ja kulttuurintutkimuksen opintoihinkin eli Ocean Wangin Lyhyt maallinne loistomme. Et se on aivan loistava kirja et sitä suosittelen lämpimästi kaikille eikä ole edes paksu kirja niin sen voi lukee vaikkei olis ihan hirveesti aikaakaan.

 

Eric Carver: No niin. Kiitos, mites Anu?

 

Anu Korhonen: No mä meen ihan klassikkolinjalle mä suosittelen runollista tutkimuksellista tekstiä. Toivottavasti tätä ei oo tämän podcastin kaikki muut vieraat jo suositellu mutta Bell Hooksin Teaching to transgress tai Vapauttava kasvatus suomeksi on kirja joka mulle aina tuottaa semmosen kotiin tulemisen tunteen. Me opiskelijoiden kanssa analysoidaan jatkuvasti valtaa ja Bell Hooks on siihen tosi hieno väline. Joo, mut ehkä mä sit juuri tuossa kun pääsin loppuun Leena Parkkisen romaanin kanssa nimeltä Neiti Steinin keittäjätär niin suositellaan nyt sitäkin, kyl oli aika hieno kotimaiseksi romaaniksi.

 

Eric Carver: No niin. Hei. Kiitos paljon Anu ja Marjut kun olitte vieraana.

 

Anu Korhonen ja Marjut Louhesto: Kiitos.

 

Eric Carver: Haastattelija(t)
Marjut Louhesto: Vastaaja 1
Anu Korhonen: Vastaaja 2
   
sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

Toinen tuotantokausi: 17. Opettajien akatemia ja yliopisto-opettajuuden muutos. Professori Kirsti Lonka ja yliopistonlehtori Tiina Airaksinen

Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toiseen tuotantokauteen! Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

Toisen tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa keskitytään 10 vuotta täyttävän Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historiaan, nykypäivään ja vähän tulevaisuuteenkin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Lonkaa ja Airaksista yhdistää se, että he ovat molemmat Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja. Airaksinen johtaa akatemiaa vuosina 2023-24.

Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Podcastia juontaa Eric Carver. Hän työskentelee Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Carver vastaa opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Hän on myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemian koordinaattori. Aiemmin Carver työskenteli uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 17. ja toisen tuotantokauden ensimmäinen jakso.

 

Jakson aiheina Helsingin yliopiston Opettajien akatemian historia, nykypäivä ja vähän tulevaisuuskin. Miten yliopisto-opettajuus on muuttunut Opettajien akatemian 10-vuotisen historian aikana? Mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja miten ohjaus kehittyy osana yliopisto-opettajan työtä tulevaisuudessa?

 

Jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

 

Jakso ja tekstivastine julkaistu 12.1.2023. Jakson pituus 54 minuuttia.

 

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita.

 

Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemia. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Opiskelijan ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden ensimmäisen jakson vieraina ovat Kirsti Lonka ja Tiina Airaksinen. Kirsti Lonka työskentelee kasvatuspsykologian professorina kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja Tiina Airaksinen vanhempana Aasian tutkimuksen yliopistonlehtorina humanistisessa tiedekunnassa Helsingin yliopistossa. Heitä yhdistää se, että ovat molemmat Helsingin yliopiston opettajien akatemian jäseniä. Lonka oli akatemian historian ensimmäinen puheenjohtaja ja Airaksinen johtaa akatemiaa nyt vuosina 2023–24. Tervetuloa mukaan teille molemmille.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tässä jaksossa tänä lukuvuonna 10 v täyttävän opettajien akatemian historiasta, nykypäivästä ja vähän tulevaisuudestakin, ja siitä miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tän Opettajien akatemian historian aikana. Ja podcastin nimen teeman mukaisesti puhutaan myös tietysti siitä, että mikä on opiskelijoiden ohjauksen rooli ja merkitys yliopisto-opettajan työssä ja mihin suuntaan se on ehkä menossa.

 

Mutta alotetaan ensin tästä Opettajien akatemiasta, joka on siis 10 v sitten perustettu. Niin minkähän takia se perustettiin ja millasia tavoitteita sille asetettiin? Ja jos Kirsti alotat.

 

Kirsti Lonka: Joo. Meillähän Suomessa on tutkimuksen perusteella meritoitu paljon professoreita ja opettaja-yliopistonlehtoreita ja aina esimerkiksi akateemikot on usein tutkimusansioidensa perusteella nousseet sellaseen… saaneet sellasen s arvonimen… mut opetuksen arvostus on ollut sellanen asia, mistä on pitkään keskusteltu ja ajatus on ollu täs taustalla sellanen, että… jos on Opettajien akatemia, joka on tällanen verkosto, joka koostuu opetusansiolla meritoituneesta yliopiston opettajista, niin tällänen vois tuoda arvostusta ylipäänsä ja kiinnostusta siihen, et haluaa satsata opetuksen ja opiskelijoiden ja opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Ja meillähän on myös yliopistopedagogiikan… keskus. Ja sehän tämmönen verkosto, mis on yliopistonlehtoreita eri puolilta yliopistoa. Itse asiassa mä olin ensimmäisten joukossa. Mä olin lääketieteellisen tiedekunnan tutkijalehtori ja silloin alettiin jo muodostunut tällasta verkostoa, joka ois koko yliopiston tasonen. Ja sitten tietysti kun tällainen akatemia tuli, niin (-) [0:03:27] todella upeeta, koska oon koko ikäni pyrkinyt kehittämään ja tutkimaan ja ottamaan nöyrästi palautetta ja omaa opetusta parantamaan ja uudistamaan, et tuli tällainen yhteisö ihmisiä, joilla on sama intressi ja jotka kaikki syttyy tästä nimenomaan opetuksesta ja opiskelijoista. Ehkä se on tää pähkinänkuoressa.

 

Eric Carver: Niin ja itse kun nyt tässä olen perehtynyt akatemiaan, kun olen sitä ruvennut koordinoimaan tosta lokakuusta, niin tässä oli ilmeisesti yksi tausta-ajatus myös se, että kun oli aika paljon tämmösiä erilaisia opetuspalkintoja eri puolilla yliopistoa ja tiedekuntaa, niin tässä haluttiin myös tavallaan… Tää palkintohan on siis aika merkittävä rahasumma, niin sillä tukea siis myös niiden yhteisöjen opetuksen kehittämistä. Tavallaan että siitä osa siitä rahasta menee myös sille tavallaan yksikölle, josta se jäsen on valittu ja silloin tavallaan siinä tuetaan myös sitä paikkaa, mistä se henkilö, joka on ansioitunut ja tullut valituksi, niin on sitten lähtösi.

 

Kirsti Lonka: Joo ja tää on tosi tärkeä asia, koska kukaanhan ei voi yksin muuttaa asioita. Eli se tuo lisäarvoa sille koko yhteisölle tai ryhmälle, missä työskentelee.

 

Tiina Airaksinen: Ja Opettajien akatemiassa on mun mielestä myös se tärkeä pointti, että Helsingin yliopistohan on yksi maailman parhaimmista yliopistoista. Tutkimuksellisestikin ollaan sadan parhaan joukossa, joka on todella upea saavutus. Niin tietyllä tavalla, niinku Kirstikin sano, niin nostetaan myös sitä opetuksen, miten laadukasta ja tärkeetä opetusta me tehdään, niin sen arvostusta ja ei pelkästään sillä, että saadaan sitä yhteisöä ja saadaan tietyllä tavalla sitä näkyvyyttä. Myös se, että ikään kuin annetaan näille opettajille aikaa ja rahaa kehittää sitä opetusta, koska se on aina se tärkein asia. Ei pelkästään se rahaa, mut myöskin se aika. Ja tää Opettajien akatemia antaa sitten tietysti myös sen yhteisön, jossa voi keskustella ihan mistä vaan opetukseen ja ohjaukseen liittyvästä asiasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No niinku tossa alkujuonnossa sanoin, niin Kirsti olit… sait kunnian olla ensimmäinen puheenjohtaja Opettajien akatemiassa silloin 10 v sitten. Ni minkälaista oli johtaa uutta akatemiaa ja millasii muistoja sulla on tuosta ajasta? Ja muuttuuko sun käsitys tai näkemykset jotenki siitä, et mitä yliopisto-opettajuus on ton tehtävän aikana?

 

Kirsti Lonka: No tavallaan siinä tuli näkyväks paljon sellasta, joka oli kuplinut koko ajan. Tiesin, et on eri tiedekunnissa innostuneita opettajia. Se oli aluks vähän niin kuin startup-tyyppistä toimintaa, koska meidän piti tavallaan käynnistää se tyhjästä. Meil oli tosi hyvä hallinnon tuki ollu koko ajan keskushallinnosta. Et sillä  tavalla oli koko ajan tukea sille toiminnalle, mut kuitenkin piti tavallaan luoda ne käytännöt. Meillä oli viestintäryhmä, lähettii innostuneesti miettimää viestintäasioita, miten pidetään yhteyttä, minkälaista se toiminta on. Että päästiin luomaan ihan tyhjästä jotain. Se oli todella innostavaa aikaa. Et silloin esimerkiks  kehittiin samaan aikaan… tuli Kaisa-kirjasto… Helsinkihän oli World Design Capital 2012. Oltiin just kehitetty Minervatori, joka mahdollisti tällasen… yhteiskehittelyn isossa ryhmässä ja järjestettiin innostavia tapahtumia ja… Se sellasta uuden luomisen intoa ja sitten varmaan nämä ensimmäiset, jotka siihen tuli, niin oli monet vähän tuttuja ennestäänkin. Siitä tuli ihan uusia ystäviä. Voisin sanoa, et me ollaan 10 v:n aikana ystävystytty ja nää perustajajäsenet oli just sellasia henkilöitä, jotka siinä ensimmäisessä aallossa tuli, niin ne oli niit pioneerejä, jotka oli kukin yksin osittain myös jäänyt vähän yksin omassa tiedekunnassa, jotka lopulta löysin tällasen innostavan porukan, jonka joka jako tän joidenkin mielestä oudon intohimon opetukseen ja ohjaukseen. Että ihan oikeasti sitten sai olla innostunut ja siihen sai paneutua. Niin se oli semmonen todella tärkeä vertaistukiyhteisö, vertaisoppimisyhteisö myöskin. Ja me vierailtiin, idea oli se, et me alettii vierailee toisemme tiedekunnissa. Oltiin lääkiksessä ja oltiin Kumpulassa ja Viikissä ja käytiin tutustumassa myös toistemme työpaikkoihin.

 

Eric Carver: Oliks tää jotain semmosta… kuitenkin, mitä koet, että se ois aidosti uutta? Just tää tämmönen poikkitieteellisyys ja kollegiaalisuus niin kuin yli tieteiden rajojen.

 

Kirsti Lonka: Kyl se erityisesti… mä esittelin tätä eri puolilla maailmaa. Mä pidän hyvin paljon kaikenlaisia keynoteja. Meillä oli ihan omat diapohjat, missä on tämä tammerterhon kuva ja kyl se tutkimus yliopistoissa herätti hirveän paljon mielenkiintoa eri puolilla maailmaa ja tämmönen Teachers Academy herätti tämmösiä positiivisia… reaktioita ja kyllähän se on tän… samaan aikaan on tapahtunut myös sellanen asia, et meidän kasvatustieteellinen tiedekunta on noussut EU:n parhaaksi. Elikkä me ollaan 21 siellä maailmassa. Brexitin jälkeen… siellä oli vaan vain neljän brittiyliopistoo jäljellä, mutta se on varmasti lisännyt myös ylipäänsä suomalaisen… oppimistutkimuksen ja oppimisen ja opetuksen kehittämisen mainetta. Ja se on ihan kansainvälisestikki ollu semmonen kiinnostava asia. Ja moni kollega on sitte sanonu eri puolilla maailmaa, et voi kun ois tällanen, et kuulostaa ihan älyttömän hienolta.

 

Eric Carver: Ja jonkun verranhan niitä tavallaan sisar-veljes-verkostoja on esim.  Oslon yliopistossa olemassa.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja sitten nää vanhat perinteiset brittiyliopistot ja nää amerikkalaiset, missä on kallis lukukausimaksu, niin siellähän on jo… aina panostettu paljon enemmän opetukseen tietysti kun on Suomessa. Mutta nää ei ei anglo-amerikkalaiset yliopistot, niin niissä löytyy samantyyppistä ja moni on ottanut mallia itse asiassa tästä toiminnasta.

 

Eric Carver: Kyllä. No jos me mennään tavallaan tästä isosta kuvasta, tästä akatemiassa, miks se perustettiin, millanen vaikutus sillä on ollut, niin tavallaan siihen yksittäisen akatemiaan hakijan näkökulmaa. Eli Tiina sä oot, onko se kaksi vuotta sitten, ku sut on valittu?

 

Tiina Airaksinen: Tais olla jo kolme.

 

Eric Carver: No niin. Kolme tai neljä vuotta sitten. Joka toinen vuosi valitaan. Niin mikä sai sut hakemaan akatemian jäseneksi? Ja onko se jäsenyys, nyt kun sä oot ollu jäsenenä, niin vaikuttanu jotenki sun uraan tai siihen miten sä oot kehittyny  sitte opettajana?

 

Tiina Airaksinen: Hyviä ja tärkeitä kysymyksiä. Se alun perin ehkä, miks mä hain tähän oli, et mä olen… tää kuulostaa ehkä naivilta. Mutta mä oon aina tykänny opettamisesta ja ohjaamisesta. Ja sit ku mä tulin Helsingin yliopistoon 2003, niin mä jotenkin löysin itseni, et okei, että tää opettaminen on mun juttu ja toki tietysti  tein siinä tutkimusta, mut se opettaminen oli jotenki… Siit tuli semmonen sydäntä lähellä oleva asia ja sit se sen kiinostaminen lähti vähän niinku sanotaan puolivahingossa, koska sitä aina tietysti, mistä sä tykkäät, niin sä haluat olla siinä hyvä, ja sä haluat olla vielä parempi ja kehittää sitä. Ja sit mä mietin, että mistä mä löytäisin tämmösiä samanhenkisiä ihmisiä. Totta kai meidän osastolla oli siinä ja oppiaineessa ja muutakin, mutta jotain sellaista, jonka kanssa vois vähän niinku nykysanalla ehkä sparrailla ja mietiskellä näitä asioita. Ja sitten tää tietysti tää Opettajien akatemia löytyi ja mä hain sinne. En yhden kerran vaan kaksi kertaa, kunhan mä hain vai kolmannellakohan pääsin. Näin saattoi mennä ja siinä vaiheessa mä kuitenkin koko ajan mietin sitä, et miten mä omaa itseäni ja omaa opettajaidentiteettiä pystyn kehittämään. Mutta se et mikä oli tärkeä ja mikä sana on täs monta kertaa mainittu jo, että mä halusin päästä yhteisöön, jossa voidaan keskustella ja jakaa näitä ideoita ja tietysti se… mä tunsin sen asian tutkimuksesta ja meidän osastolla ja oppiaineessa, ni on tämmönen tietyllä tavalla tieteiden välinen ja monitieteinen näkökulma ollu aina hyvin läsnä ja siks tää Opettajien akatemia on myös hyvin luonteva, niin kuin tietysti opetuksellisesta näkökulmasta.

 

Sitten jos me mietitään sitä, että miten se on vaikuttanu mun uraani, niin todella todella todella paljon. Et must jotenkin tuntuu, että mä voin ajatella, et ennen Opettajien akatemiaa ja Opettajien akatemia jälkeen, koska siitä on syntynyt… mä jotenkin oon muutenkin hyvin energinen, mut sit mä sain siitä lisää buustia siihen duuniin ja jotenkin ymmärsin sen, että mä olen tehnyt asioita oikein, mutta vielä voidaan mennä tässä ikään kuin eteenpäin. Niin tietyllä tavalla semmonen opettaja-identiteetin vahvistuminen on ollu tosi tärkeetä tän Opettajien akatemian kautta.

 

Ja tietysti jo ennen pandemiaa, mä olin kehitellyt erityyppisiä verkkokursseja ja sitte Opettajien akatemian rahoituksen kautta mä pystyin kehittämään lisää. Elikkä se tietyllä tavalla se rahapalkinto, mikä siitä Opettajien akatemiasta tulee, niin se antaa sulle mahdollisuuden. Elikkä se ostaa myös mulle aikaa. Elikkä jos mietitään yliopistonlehtorin työtä, niin opetusta on suunnilleen vähentää se 200 t/v. 7-8 kurssia plus kaikki ohjaamiset. On se kandi, maisteri tai tohtori, niin sen lisäks ei oikein hirveesti oo aikaa eikä energiaa tehdä paljon muuta. Niin tietyllä tavalla mä pystyin palkkaamaan sit jotain tuntiopettajia tekemään mun duunin ja mä pystyin kehittämään omaa opetusta ja verkko-opetusta ja tämmöstä näin. Niin se on sellainen tietynlainen vapaus, mitä se antaa. Et se on… se on aivan niinku upea tilanne, et mun on vaikea jotenki olla tarpeeks hyvilläni ja kiitollinen ja onnellinen, et mä oon saanu tämmöisen mahdollisuuden.

 

Eric Carver: Kannatti hakee sit useamman kerran.

 

Tiina Airaksinen: Ehdottomasti [naurahtaa]. Mä oon aika sisukas ja sit tietysti yksi tärkeä, mikä täs tuli esille oli kun tämä yhteisö, joka on heidän, niin mukaan niin sielt sit tulee semmonen rohkeus myös tehdä ja uskaltaa ja kokeilla ja kysyä ihmisiltä, et hei, mites te ootte tehnyt tämän kurssin kanssa tai mites te ootte tehny opiskelijan kanssa tässä. Ja tieto vaan lisääntyy.

 

Eric Carver: Kyllä. No nyt kun tosiaan vietetään Helsingin yliopistossa opetuksen juhlavuotta ja samaan aikaan tai osin tietysti liittyy siihen, et Opettajien akatemia täyttää nyt tän 10 v, niin miten te arvioisitte tätä 10 v:n taivalta ja miten hyvin niitä tavoitteita tai toiveita, mitä akatemialle silloin aikanaan asetettiin, niin miten hyvin ne on toteutunut? (Haluuko) [0:15:15] Kirsti alottaa?

 

Kirsti Lonka: Se on aika mielenkiintoinen kysymys, koska… meilhän on olla myös haasteita, niin kuin tossa Tiina kuvas, niin yliopistossa opettavien ihmisten työtaakka on aika iso ja sitten vielä, kun me ollaan kaikki sellasia, jotka halutaan täysillä panostaa meidän opetuksen ja opiskelijoiden oppimiseen, niin me ei olla ehkä maailman aktiivisimpia tyyliin sosiaalisessa mediassa. Me ollaan esim. yritetty kovasti löytää semmosta foorumia, millä me voitais kertoo laajemmalle yleisölle meidän työstä. Meille tulee tietysti aina ne omat opiskelijat ykkösenä, niin sen takia me tarvitaan vähän myöskin semmosta extrabuustia, että me jaksetaan pitää yhteisöä yhdessä ja sen takia on tosi tärkeetä, et meil on kaikenlaisii kokoontumisia ja joka kerta ne energisoi kyllä. Se mikä ehkä yksi tärkeä asia… Näähän ei oo mitattavissa. Sitähän ihan tutkittukin ja joku muu osaa kertoa sitten enemmän, miten näit tavoitteita on saavutettu, mut yks asia on, et mä voisin väittää, että kun me oltiin niin ennakoivasti kehittämässä opetusta ja myös, niin ku Tiina kuvas tätä verkkopedagogiikkaa ja muuta, niin me ei jollain tavoin oltu ihan housut kintuissa, kun tuli tämä kaamea pandemia, vaan meillä oli kaikenlaisia keinoja aktivoida ja tukea ja ohjata myöskin etänä. Ja me oltiin aika valmiita myös poikkeustilanteessa toimimaan. Ja se on ollu ja siinä sai myös tätä vertaistukea siinä tilanteessa, joka oli haastava.

 

Et kyl tää verkosto on jatkuvasti, kun on tullut uusia ihmisiä, lisää porukkaa tähän, jotka tässä… Eric varmaan osaa paremmin sanoa, kuinka monta meitä on tällä hetkellä, mut kyl se on vahvistanut tätä opetuksen tärkeyttä ja siihen satsaamista ja opetuksen arvostusta, väittäsin tässä viimeisen 10 v:n.

 

Eric Carver: Taitaa olla 106 on nyt kautta aikain valittu sitte, ku alusta asti lasketaan. Että oli ensimmäisessä kierroksessa, missä tietysti itsetkin tulit valituksi niin oli 30 ja sit on joka toinen vuos ollu 10 valittu. 1 v:na oli kuus. Että tästä (- -) [0:17:40].

 

Kirsti Lonka: Ja sitten aattelee, et on 100 ihmistä, jotka vaikuttaa parhaimmillaan… mullakin saattaa olla 600 opiskelijaa vuodessa. Niin onhan siinä aikamoinen, alkaa olla jo aikamoiset laineet lyö, kun näin paljon ihmisiä on aktiivisii tällaisessa toiminnassa. Niinku sanoin enemmän tai vähemmän aktiivisia.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja jäsenyyshän on tosiaan elinikäinen ja siis se jatkuu vaikka vaihtais vaikka toiseen yliopistoon tai jää eläkkeelle. Se on tämä on, miten tämä akatemia toimii. Silloin kun akatemia täytti viisi vuotta, niin silloinhan tehtiin tämmönen arviointi, tieteellinen arvio ja silloin… se oli hyvin muistaakseni positiivinen niiden tavoitteiden toteutumisesta.

 

Mut miten sä Tiina itse ajattelet, et mitkä on ollu semmosia isoja juttuja nimenomaan tän yhteisön saavutuksena tai mistä sä oot ylpeä tai mitä sä halusit nostaa esiin tässä?

 

Tiina Airaksinen: Nyt ennen kuin unohda, niin seuraava kysely on muuten tulossa  tossa muutaman kuukauden päästä. Ope akan jäsenille. Ni jotenki tietyllä tavalla se… tietysti se yhteisön lisäks on se, että ihmiset on löytänyt eri kampuksilta eri tieteenaloilta toisensa, jossa ei välttämättä ois koskaan tullu yhteistyötä. Et meil on julkaistu kirjoja ja artikkeleita, tieteellisiä artikkeleita, jossa käydään läpi tietysti, ei pelkästään Ope akan toimintaa, mutta myös siihen liittyviä asioita ja on keksitty uudenlaisia tutkimusryhmiä ja sellasta poikkitieteellistä toimintaa, mitä ei välttämättä ois koskaan tullu. Se on aika upeeta ja ehkä se on antanut myös meille opeakalaisille myös rohkeutta kattoa vähän sen oman kuplan ulkopuolella. Vaikka tottahan se on, niinku Kirstikin tossa sanoi, et ne omat opiskelijat ja omat kollegat, mut niinku tietää‚ että muuallakin tehdään hyvää työtä. Ja tietyllä tavalla‚ et me voitais oppia siitä jotain. Ei tarvitse kaikkea keksiä aina uudestaan. Että kyl mäkin muistan, muutama vuosi sitten kuuntelin jotain esitelmää, oisko ollut tuolta Kumpulasta tai Viikistä ja puhuivat jostain vr:sta ja sit mä ymmärsin, et okei vr ei tarkoitakaan Valtion rautateitä. Et ku tästä lähdetään, [nauraa] niin kaikki muu on ollu positiivista ja semmosessa hyvässä hengessä, et sä voit kysyä myös tyhmiä kysymyksiä… opetusteknologiaan tai mihinkä tahansa liittyen. Et sä oot semmosessa turvallisessa porukassa, niin sehän on kaikesta mahdollisesta paras alusta kaikelle tieteen ja tutkimuksen kasvulle.

 

Eric Carver: Mulla oli tos kunnia olla juontajana tän Tieteiden välisellä poluilla -kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa on Opettajien akatemia kuusi jäsentä, jotka muodostaa Tieteidenvälisen työryhmän ja ne oli nimenomaan tieteidenvälisen tutkielmien ohjauksesta tehny tehnykki tutkimusta ja julkaisivat sen kirjan. Ja siinä jotenkin tavassa, jolla he keskustelivat keskenään ja kuvasi sitä prosessia, niin tuli tosi hienolla tavalla mun mielestä esiin se minkälainen yhteisö tämä Opeaka on, että siellä on eläinlääketieteestä ja kulttuurien tutkimuksesta, humanistia ja metsätieteilijää ja ne tosi jotenkin saumattomasti puhuu yhdessäkään. Ja… niinku pallottelee keskenää ajatuksia ja se on must semmoset tieteidenvälisyyttä, mitä ei ehkä ihan aina kuitenkaan näe. Et kyllä mun arkikokemus on se, et kyllä me akateemiset heimot vielä aika itsenäisiä ja ehkä itsellisinäkin ehkä jollain lailla on välillä. Ei ei se poikkitieteellinen tai tieteiden välinen dialogi niin ei se aina niin arkipäivästä oo. Miten te koette tän?

 

Kirsti Lonka: Täähän on siis käytännön ilmiölähtöisyyttä. Me ollaan kiinnostuneita ilmiöstä nimeltä oppiminen ja opetus ja sen ilmiön kautta kiinnostuttu toistemme työstä ja silloinhan me voidaan saada tällasii kaikenlaisia vinkkejä. Ihan näennäisesti sehän on luovuuden ydin, että yhdistät kaksi näennäisesti asiaa, jotka ei näennäisesti liity toisiinsa. Mitä joku tekee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa ja mitä joku tekee Aasian kielen tutkimuksessa, niin heillä saattaa olla hyvin samoja tällasia ilmiöitä tai opetukseen liittyviä innovaatioita, joista he voi

oppia toisiltaan. Että hän on ihan tämmöstä… tieteidenvälisyyttä parhaimmillaan, aidoimmillaan ja konkreettisissa tilanteissa. Sitten lopulta.

 

 

Tiina Airaksinen: Juuri noin. Ja mä oon niin just samaa mieltä Kirstii tosta, ku sä puhut ilmiöstä, ni mä useasti puhun, me puhutaan keisseistä, et meil on joku, ja myös ilmiö, ja sitä tarkastellaan eri näkökulmista ja sit ku tuodaan uusia näkökulmia, niin se tuottaa jotain uutta ja erilaista, mitä yksikulmanen tai kaksikulmainen näkökulma on siihen ilmiöön tuonu. Ja se on ehkä just tää rikkaus tässä Opettajien akatemiassa ja toisaalta sitten ne ihmisetkin kaikki tähän, ketkä valitaan tänne, niin on lähtökohtaisesti jotenkin hyvin aktiivisia siinä. Ei he muuten ois ees hakeneet sinne. Ja semmosten ihmisten kanssa on ihana keskustella.

 

Eric Carver: Kyllä. Ja kyllä sen aistii‚ et ku se akatemian yhteisö on erilaisissa kokoonpanoissa yhdessä, niin siinä on aika paljon semmost keskinäistä kunnioitusta, mut myös semmost… onko se se turvallisuus vai mikä se on, että just heittäydytään niihin keskusteluihin, että miten en nyt kauniisti sanos, et ei mennä pätemään‚ vaan oppimaan toisiltaan.

 

Kirsti Lonka: Joo. Ja me viimeks se, ku puhuttiin paljon kaunokirjallisuudesta ruokapöydässä ja puhuttiin kielten oppimisessa. Kävi ilmi, että me huviksemme koko ajan opiskella jotain vieraita kieliä esimerkiksi. Yksi opiskeli koreaa ja meikäläinen espanjaa ja me kokeillaan kaikkea Duolingoja ja muita sovelluksia ja kokoaikai ollaan uteliaista ja avoimia uusille asioille. Et tämmösiä yllättäviä yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. No me on puhuttu nyt Opettajien akatemiasta ja siitä, mitä se on teille merkannu ja ehkä laajemminkin yliopistolla ja opetuksen kehittämiselle Helsingin yliopistossa, mut mennään vielä pikkasen laajemmin ja katotaan sitä, että miten yliopisto-opettajuus on muuttunut tai muuttumassa. Miten te ajattelitte, jos nyt vaikka puhutaan tästä 10 v:n jaksosta, mikä Opettajien akatemia on ollu olemassa, niin mikä on muuttunu ja onko jotain semmost, mikä pysyy ja on jatkuvaa? Minkälaisia asioita erityisesti halusitte nostaa? Voitko sä vaikka Tiina alottaa?

 

Tiina Airaksinen: Joo. No tietysti me voidaan taas, tämä pandemia on tämmönen hyvä raja-aika, mikä on varmaan muokannut aika paljon meidän ajatusta ja identiteettiä toimintaan. Mut ehkä joku semmonen tendenssi, minkä mä oon huomannu, et erityisesti tietysti verkkokursseilla, mut senkin jälkeen pandemian jälkeen, niin jollain tavalla opiskelijalla on tarve ehkä, ja vielä opettajallakin, jotenkin semmoseen enemmän ohjaustyyppiseen. Ei semmoseen (-) [0:24:46], et on yksi siellä naama edessä, joka esimerkiksi useasti kiinalaisessa kulttuurissa nähdään hyvin luonnollisena, että se opettaja on se täysi auktoriteetti. Ja tietysti tässä tullaan näihin kansainvälisiin kulttuurisiinkin eroihin opetuksessa. Mut tietyllä tavalla, että opettaja on ja opettajuus on enemmän semmost ohjausta, jopa mentorointia. Semmosta vähän niin kuin vierellä kävelemistä, eikä sillä tavalla, että sä olet siellä edessä ja neuvot‚ että menet tuonne tee tänne, vaan niinku semmoset myös kommunikointia enemmän niiden opiskelijoiden kanssa.

 

Eric Carver: Mitä Kirsti nostaisit esiin erityisesti?

 

Kirsti Lonka: Joo, tässä on hyvin paljon tullu myös tälläst sosiaalista deprivaatiota, sosiaalista tyhjiötä ihmisille… ja mulla itselläni on ollu aina… jo pitkän aikaa sitten tämmönen dialoginen lähestymistapa ohjaukseen. Ja itse asiassa… Eino Kailan aikanaan voittanu Esa Saarinen, jonka kanssa pidin tällaisia Rohkenen ajatella -luentoja 90-luvulla, sinne tuli kaikista eri tiedekunnista opiskelijoita, niin mä kysyin hänen, et miten hän niiku niin hyvin näitä väitöskirjoja ohjaaja ja saa nää kaikki nuorena väittelemään. Hän sano, et hänellä on sellanen tekniikka, että hän ensin kysyy, et mitäs sulle noin kuuluu ja mitä sun elämässä nyt tapahtuu ja hetken jutellaan siitä ja sitte lähdetään aina kahden viikon välein näkemään ja asettaa tällasia osatavoitteita. Yksi tärkeähän on… tässä on mulla niin kuin on aina ollu semmonen kokonaisvaltainen lähestymistapa ohjaamiseen. Että nuoret ihmiset niin sinä kun he on yliopistossa ja sinä aikana, kun ne sitten jotkut tekee väitöskirjaa, ni heil tapahtuu paljon. He eroaa, he pettyy, he vanhemmille sattuu jotain, lapset, elämä, kaikenlaisia. Väliintuleva muuttuja nimeltä elämä siinä koko aika läsnä ja tavallaan, et näkee ihmisen ihmisenä ja ohjaaminen on sitä, että kuuntelis kaksi kertaa enemmän, ku puhuis. Ettei vaan ohjais ja paasais ja kertois ja nyt sinä teet tätä, vaan nimen omaan niin kun ohjauksen dialogisuus ja se kuunteleminen. Ja kyllä ihmiset ymmärtää, et se on ensisijaisesti ohjaustilanne. Se ei oo mikään terapiatilanne. Mut pikkusen pitää olla pelisilmä, et näkee, et mihin tämä ihminen tällä hetkellä, mihin hänellä on voimavaroja, mihin hän venyy ja minkälaista ohjausta hän tällä hetkellä tarvitsee. Niin sen tyyppinen ajatus ohjauksesta.

 

Mut myöskin sitte, kun on massaopetusta ja on hyvin paljon opiskelijoita, niin täs viimeisen 10 v:n aikana, ku on ollu sosiaalinen media ja muu enemmän tapetilla, niin joillan on alkanu ehkä tulla pikkusen sellaset 24/7, et saattaa sunnuntai-iltapäivänä saada viestejä asioista ja… vähän, et pitäis aina olla kaikkien käytettävissä. Et siinäkin on hyvin tärkee, mä koulutan tulevia opettajia, (- -) [0:27:59] oman jaksamisen kannalta on tärkeää, että sen sijaan, että te ootte kaikkivoipia ja ohjaatte itse kaikkia‚ niin kouluttaa se tiimi, koska tutkimusten mukaan tällainen vertaispalaute, toisilta opiskelijoilta saatava palaute, on usein jopa tehokkaampaa. Kun ne painii samojen asioiden kanssa, niin miks ne kaikki erikseen ratkaisee sitä samaa ongelma ja tulee minulta kysymään, vaan että mä tiimiytän tiimin ja koko aika rakennetaan joukkuetta, jotka auttaa toisiaan. Ja ihan samalla tavalla koulussa opettaja uupuu, jos joka ikinen kysyy häneltä samaa asiaa, vaan hänen pitää toimii tämmösenä pelinrakentajana koko ajan.

 

Ja sitten ihan on paljon tutkimusta tästä palautteesta, ku annetaan palautetta. Mä kutsun sitä nykyään edisteeksi, kun… jos mä kysyn, että haluutko hän palautetta gradustasi, niin ihmiset pelästyy ja menee ihan puolustuskannalle. Mä halusin, että kysyn, että haluaisitko vähän edistettä, että miten tästä käsikirjoituksesta tulisi parempi, niin heti menee vähän sillee etukenoon ja alkaa kuunnella kiinnostuneemmin, että miten tästä hyvästä työstä saadaan parempi.

 

Niin ja kaikissa töissä on vahvuuksia, et mun filosofia on se, et mä keskityn niihin vahvuuksiinm mitä siinä on ja käsittelen… Sit on ihan tutkittu, et erityisesti online ympäristössä, mun espanjalaiset kollegat on tutkinut, ja tällainen niin sanottu episteeminen palaute…  sen sijaan, et sanoo korjaa toi ja korjaa toi ja korjaa toi, on sellanen, et miten ajattelet, että lukija ymmärtää tämän, miksi sanot näin tuossa, voisiko tämän sanoa jotenkin toisin. Ja sitten vielä toinen, mikä parantaa sitä on tämmönen ehdottava palaute, ettei vaan kritisoi ja sano, et voisiko tän sanoa toisin‚ vaan vois tulla pian jotain vähän jotain ehdotusta, et mihin suuntaan sitä kannattais viedä.

 

Eli tämän tyyppinen, et jokainen opettaja vois miettisin sen oman ohjausfilosofian ja myöskin sen, et keskustelee opiskelijoiden kanssa niistä rajoista. Et kysykää ensin kaverilta, jos ette saa selvää, ni tulkaa koko ryhmänä sen opettajan puoleen, jos teitä on hirveän paljon vaikka kurssilla. Tavallaan kouluttaa heidät joukkuepelaajiksi. Ja sama voimauttaa heitä sillä tavalla, että heistä tulee tällaisia subjekteja ja se voimauttaa myös niitä opiskelijaryhmiä. Et he ei oo vaan semmosia avuttomia, jotka saa opettajalta ohjausta, vaan he on tämmösiä oman oppimisensa subjekteja. Ja tämä on ehkä tämmösessä pähkinänkuoressa mun ohjausfilosofia.

 

Eric Carver: Täs… mikä on ymmärrettävää podcastin nimen takia, et puhutte hyvin paljon myös ohjauksesta ja siitä miten opettajuuden muutosta kuvaa se tavallaan ohjauksellisuuden vahvistuminen. Mut jos otetaan kiinni tavallaan, te sanoitte tosi monta asiaa, et tavallaan se, että sieltä podiumin sieltä keskeltä minä puhun enemmän semmoseen ohjaukselliseen ehkä valmentavaan, sanotko rinnalla kulkevaan, Tiina, rooliin sit tavallaan Kirsti puhut siitä – sitä ryhmää tuetaan tiiminä ja jotta se toimivuus sekä ryhmässä, että sit niin yksilöillä vahvistuu, ni ihan suora kysymys: eikö tää oo aika erilaista, mihin te ehkä ootte tottunu itse aikanaan omien opintojen aikana, et eikö tässä itse asiassa aika paljon nyt oo tapahtunu?

 

Tiina Airaksinen: No onhan tässä tapahtunu, mut ehkä me just opetetaan niin kuin me olisimme halunneet, että meitä ois opetettu [naurahtaa]. Et jollain tavalla antas  eväitä siihen tulevaisuuteen. Ei pelkästään ikään ku se substanssitieto, mitä me täällä opetetaan, vaan se et tietyllä tavalla erityisesti tämmösenä epävarmana aikana pandemian, sotien, muun, et välttämättä saa työpaikkaa ja muuta, niin tietyllä tavalla semmosia taitoja‚ et sä pärjäät tulevaisuudessa. Mediakriittisyyttä. Koska heistä tulee niitä median tuottajia ja kaikkea sosiaalisen median käyttäjiä ja   tuottajiakin, niin tietyllä tavalla sellasia taitoja, että he… Se substanssi kyllä, sen voi löytää myös muualta sit kun yliopistosta lähtee, mut tietyllä tavalla‚ et sul on välineet toimia ja sit sul on semmonen pohjaton uteliaisuus, et sä voit aina olla opiskella vähän lisää, niin se ois se tulevaisuuden ne avaimet, mitä mä haluaisin opiskelijoille täällä sanoo. Että it’s gonna be ok. Et me annetaan taas pikkusen sulle ohjeistusta, neuvoo ja näin, mut sä pärjäät siellä. Et sä pärjäät aivan satavarmasti, kunhan vaan tietyllä tavalla pysyt aina uteliaana ja tietyllä tavalla kaikkea pystyy opiskelemaan sit myös sen jälkeen, kun lähtee täältä yliopistolta. Et ei tääl tarvii olla valmis. Muuta kun et jos saa sen kandin tai maisterin paperit, mut muuten ei tarvi olla valmis ihminen. Kyllä sit se työpaikka, työpaikat sit opettaa ja monenlaisia taitoja tuut tarvitsemaan, mutta jollain tavalla myös sitä, että kyllä ne sun siivet kantaa.

 

Kirsti Lonka: Ja tässä varmaan se, että kun kysyit meijän omia kokemuksia, niin mä opiskelin siihen aikaan, kun oli tällasia, ja niitä on edelleenkin varmaan, tämmösiä sankari-prosessoreita. Eli sellainen joka tietää kaiken ja osaa kaiken ja joka on semmonen loistava tähti, jota muut sitten ihailevat. Versus sitten tällainen valaiseva tähti, joka sitten tuo valokeilaan niitä nuoria ja heidän osaamistaan. Että mun mielestä sellasta sankari… yksinäisten sankaritähtien aika on… Me ollaan itse asiassa tutkittu jopa sitä, et miten tällaiset luonnontieteen huippu monitieteelliset tutkimusryhmät toimii, niin siellä on hyvin paljon tällasta sitä yhdessä improvisointia, yhdessä tekemistä, ihmisillä on erilaisia vahvuuksia, se on sitä joukkueen rakentamista ja… mä oon nähny sellaisia surullisia tapauksia, et joku prosessori jää eläkkeelle ja hänelle ollenkaan jälkikasvua, koska hän on itse halunnut olla aina se stara. Versus sitten että just näitä, mistä Tiina puhu, et tulevaisuuden taitoja, työelämätaitoja oppii siinä‚ et oppii rakentaa tiimiä ja lukemaan peliä ja tuottamaan ymmärrettävää tekstiä ja kommunikoimaan rakentavasti, niin sillähän pärjää… Mun entiset jatko-opiskelijat, väitöskirjatutkijat on mitä ihmeellisemmis tehtävis. Monet on yrittäjiä ja he on päässeet hyvin pitkälle elämässään. Ja se ei oo mitenkään mun ansiota‚ mutta haluaisin ajatella, et ohjaajalla on siinä joku vastuu, et miten se sitä ilmapiiriä ja sitä oppimisen intoa tukee. Ettei nyt ainakaan sammuta sitä, ettei nyt ainakaan nöyryytä, eikä nyt ainakaan latista ihmisiä niin, et ne ei uskalla kysyä.

 

Eric Carver: Aivan. Joo tää on aika iso itse asiassa kysymys, eikä vaan  pedagogisessa tilanteessa, vaan ehkä yhteisössä laajemminkin, että miten sitä valoa niin sanotusti jaetaan. Että se on itse asiassa aika mielenkiintoinen havainto, mitä tossa just äsken käytit.

 

Yks semmonen asia, mihin Kirsti viittasit äsken, on opettajien kova työkuorma ja aina välillä, kun puhutaan nimenomaan opetuksen kehittämisestä, ni joku saattaa parahtaa, että eikö mikään riitä. Että just tosiaan virtuaaliteknologiat käyttöön ja tekoäly huomioitava uusissa arviointikäytännöissä ja tuntu, niin kuin teki ootte    kuvannut tota muutosta, et siin on hirveen paljon asioita. Niin onko teillä nyt antaa sit jotain tämmöstä armeliasta tai lohdullista, et miten ehkä niitä rajoja ja sitä niinkun riittävän hyvää myös varjellaa? Että ei oo semmoinen niinkun vääränlainen eteenpäin itsensä ruoskiminen, että koko ajan pitäs olla jotenkin parempi tai enemmän nimenomaan siinä opettajan roolista. Kumpi haluis ottaa kiinni tästä?

 

Kirsti Lonka: No ehkä tohon edelliseen liittyen sen verran sanoisin, että jos yrittää itse olla täydellinen ja osata kaiken ja ahdistaa, että (- -) [0:05:18], niin sitten kyllä uupuu. Mut pitää myöskin osata ymmärtää, et sä et ole yksin, senkin takia tämä Opettajien akatemia on hyvä. Että ei tarvitse kaikkea osata. Esim. mä olen aika tollo kaikenlaisista teknologioissa alun perin. Kaikki mitä osaan somesta mun tyttäret on opettanu ja nuoret kollegat ja väitöskirjatutkijat ja opiskelijat aina neuvoo, jos mä en osaa käyttää jotain teknologiaa ja he itse asiassa voimaantuu, kun he tulee niitä säätöjä siihen säätämään. Että tämä… Teamsissa ja muualla työskentely on semmost jatkuvaa epäonnistumisista toipumista. Mulla on semmonen Oivaltavaa oppiminen niminen kirja, miten nämä tulevat opettajat lukee, ni siin on semmonen ihan seitsemän kohdan lista, että miten selviän siitä, et koko ajan kaikki muuttui ja kokoaika on… tuntuu ittensä tyhmäks. Mutta tavallaan se on kaiken oppimisen avain, et kestää sitä omaa tyhmyyttä. Että onko koko ajan sillei avoin, et jahas, nyt mä en osaa tätä ja mitenhän tämä ratkaistas ja voisko joku auttaa ja sitten… Et se on tavallaa sellasta vastavuorosta. Mutta niin kuin sankariprofessorien aika oli ohi, ni sankariopettajan aika on ohi. Et nää meidän nykyiset opsit, opetussuunnitelmatkin, edellyttävät opettajat, et tekee yhteistyötä. Ja myös niin kun voimauttaa nuoria niin, et nuoret opettaa heitä.

 

Eric Carver: Kyllä. Mitä Tiina? Miten pidetään rajoista ja jaksamisesta huolta?

 

Tiina Airaksinen: No jotenkin se ehkä, että meitä ei oo kahta samanlaista opettajaa. Et jokainen voi olla opettajana yksilönsä. Et Opettajien akatemia on hyvä esimerkki siitä, et meillä on, mitä sä sanoit yli 100 opettajaa, niin 100 hyvin erilaista opettajaa [nauraa]. ja meillä on hyvin erilaiset identiteetit, eikä olemassa yhtä oikeata. Et jokainen voi olla sellainen, tiedätkö, mikä itse halua ja mikä tuntuu itselle läheiseltä. Mä oon vähän samanlainen ku Kirstikin, että teknologia ei ole maailman paras teema, eikä muuta, mut mua ei niinkun häiritse se. Ja sit mä osaan myös aika hyvin joitakin asioita. Mä oon muun muassa, nyt mä voin sen  tunnustaa, kun meillä ei enää oo, et mä inhosin WebOodia koko ajan, niin kauan kun se oli käytössä. Mun mielestä oli täysin turha ohjelmisto ja monia muitakin, niin mä vähän suhtaudun tällä tavalla. Ja eikä kaikkeen opettamiseen, kehittämiseen, nippeliin ja näppeliin tarvii mennä mukaan, vaan tekee sellaista, mikä itsestään tuntuu hyvältä. Ja jotenkin sopivalta itselleen ja opiskelijoille, sille teemalle ja sille yhteisölle ja jotenkin se on ja oman jaksamisen puitteissa, et jos mä teen aina välillä vuosittain erottelet, et joku vuosi mä oon enemmän ehkä joudun olemaan sen Aasian tutkimuksen, Kiinan takia, paljon mediassa ja sit toisena vuonna on vähemmän mediassa ja kehitän vaikka mun opettajuutta. Sit mul on ollu digitaalisuuden teemavuosia, nyt on ollu johtajuuden teemavuosi ja välillä vähän antaa itselleen breikkiä ja kattoo jotain muuta, koska tietyllä tavalla, jos sä koko ajan painat sitä päässä, että mun pitää olla parempi ja hienompi ja kauniimpi ja muuta tällasta näin, niin eihän kukaan ihminen jaksa. Et kylhän työstä, opettajan työstä, pitää nauttia.

 

Eric Carver: Kyllä.

 

Podcastin nimi on tosiaan Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa ja puhutaan lopuks vähän siitä. Tossa jo kun sanotitte sitä, et miten opettajuus on muuttunu, ni nostitte esiin nimenomaan tän ohjauksellisuuden ja Kirsti toit esiin sen, että se opiskelijan kokonaisvaltainen kohtaaminen, et vaikka se ohjaavan opettaja rooli ei oo se terapeutin rooli, ni kuitenkin ihmiset siinä juttelee ja sillai ihmisillä on se muuttuja nimeltä elämä siellä taustalla. Ni miten te näette tän ohjauksellisen roolin kehityksen? Et miten se on ehkä kehittynyt tässä viime aikoina? Ja onko jotain suuntaa, mihin nimenomaan opiskelijoiden ohjaus on menossa? Tai voitte ottaa myös kantaa siihen, et mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Haluutko Kirsti alottaa tähän vastaamisen?

 

Kirsti Lonka: Ehkä se, mikä mun mielestä on tärkeetä, et se ei mene siihen suuntaan, siinä on riskejä, että menee siihen suuntaan, että opiskelija on jollain tavalla asiakas, joka sitten antaa neljä tai viisi tähteä -tyyppisesti sitä palautetta. Et sen takia mä oon itse tutkinut ja kehittänyt rakentavan palautteen ja edistän tekniikoita, että aluks opettaa opiskelijat, minkälaist on rakentava palaute, mikä on sellaista, mitä mä tarviin esimerkiksi mun opetuksesta. Ei mun tarvii kuulla, et mä oon tyhmä tyyppi tai jotain tällasta, vaan että mitä tässä voi tehdä paremmin, mitä voit tehdä eri tavalla, miten tätä vois kehittää. Koko ajan sellasta… semmosta näkökulmaa. Mutta on myös nykyään sellasta… aika uuttakin… kulttuuria, joka liittyy tähän tällaseen niinku polarisoivaan roustaamis-… Itse asiassa tämmöstä kiusaamisilmiötä ehkä tulee… niin kun ympäröivästä kulttuurista hyvin paljon. Ja usein kriittinen ajattelu ymmärretään niin, että ottaa jonku yksityiskohdan, johon rupea hirveesti kritisoimaan, eikä halua… nähdä asioita… tavallaan vähän useammasta näkökulmasta.

 

Mä en tiiä onko tämmöstä vähän niin kuin ilmapiirin muutosta on ollut havaittavissa välillä. Se kärjisty ehkä silloin, kun oli pahimmillaan tämä pandemia ja opiskelijat oli kovin uupuneita. Mä luulen, et se liittyy siihen. Mut semmoinen tietynlainen ilmapiirin polarisoituminen, vastakkainasettelut, tämän tyyppinen. Niin meidän tehtävä on tavallaan ylläpitää sellasta kunnioittavaa kulttuuria, jossa ihmisiä arvostetaan ja kohdellaan kunnioittavasti. Ja tietysti myöskin toimii vähän roolimalleina siinä, et miten me kohdellaan toisiamme ja miten me reagoidaan sitten erilaisiin provosointi yrityksiin. Ettei tavallaan lähdetä sellaiseen eipäs juupas… dialogiin, vaan lähetään enemmän dialogisesti lähestytään näitä asioita. Et kyl siinä, kyllä kaikki ympäröivän maailman ja todellisuuden ilmiöt heijastuu myös  jokaiseen tällaiseen tilaisuuteen. Ne on harvemmin ehkä kahdenvälisessä ohjauksessa, mut ne ehkä korostuu tällaissa just online-opetuksessa. Jos se malli tulee jostain anonyymeilt keskustelupalstoista, et siellä chatissa saattaa olla…hyvinkin teräviä kommentteja usein.

 

Saatteko kiinni tästä ilmapiirin –

 

Eric Carver: Niin. Et unohtuu se tavallaan yhteisöllisyys ja kollegiaalisuus ja se, että tosiaan niillä sanoilla voi olla myös negatiivisia vaikutuksia, jos ei niitä aseteta  rakentavassa hengessä.

 

Kirsti Lonka: Niin tai ehkä semmonen inhimillisyys, että ymmärtää, että ei oo vaan semmosta sananvapautta, että ihmiset voi päästellä suustaan mitä, vaan että on ihmisiä, jotka on kokonaisia, jotka tuntee ja… empatiakyky esimerkiksi ja kunnioittaminen on tärkeitä asioita, mitä kannattaa korostaa.

 

Tiina Airaksinen: Mä oon ihan samaa mieltä Kirsti siinä, että tietyllä tavalla semmosessa verkko-opetuksessa tai jopa ohjauksessa ja muussa, niin siin on jotenki helpompi olla hirveen tyly. Ja sitte ku sulla ei oo niitä kommunikoinnin, (sul) [0:13:13] ei (oo) oikeastaan sitä nonverbaalia viestintää ollenkaan siinä, sulla on vaan se kirjoittaminen, muutama sana, niin se saattaa olla ja sit ehkä me luetaankin se tylymmäks, kun se itse asiassa olis. Et sillo jos me nähtäs se vaikka opiskelija, joka ei oo samaa mieltä tai on kriittinen, ni se ihan oikeasti saattaa näyttää vaikka nukkuneen rukoukselta, niinku mä muistan, ku yksi opiskelija… nukku mun luennoilla ja mä olin sit vähän, et kyl mä nyt tiedän, et… mä en luulisin, et mä olisin vähän kiinnostavampi, ni hän sanoi, et kun hän on ravintolapäällikkö, et hän oli viime yönäki töissä kahteen-kolmeen asti ja sit aamulla tuli kymmeneltä mun luennolle. Mä sanoin, et nuku ihan rauhassa.

 

Et ku me ei tiedetä tätä tarinaa ja se on helppo sylkästä siihen, tiedätkö muutamalla sanalla, ja sit mä vähän yliarvioidaan ja aliarvioidaan ja muuta, mut sit ku sä tuut face to face juttelemaan, niin silloin ehkä päästää sit siihen, että missä mennään ja mikä ihan oikeasti, onko hätä jostain.

 

Ja sit tietyllä tavalla mä oon siitä myös hyvin samaa mieltä, et sosiaalisesta mediasta ei enää vauva palstoilta, vaan muualta otetaan sellaista tekstiä ja toimintatapaa, joka on niinku hyvin… ei arvostavaa. Ja mun mielestä se kuitenki täytyis olla semmoinen asiallinen ja kaikkia siinä on… opetustilanteessa arvostavaa. Ei tarvi olla samaa mieltä. Eikä myöskään hyväksyä sitä, mut täytyy aina kertoo, että miks ei ja mikä on se peruste siihen, et mikään mutu ei akateemisessa maailmassa riitä, et sulla täytyy olla joku. Ja mun mielestä sehän on aivan ihana, et ollaan eri mieltä asioista, mut sit ku mennään asiattomuuksiin tai tylyihin kommentteihin ja jotain muuta, niin ne ei ikään kuin kuuluu mun mielestä meidän tieteelliseen keskusteluun, eikä meidän opetukseen. Ja se on ehkä mikä on muuttunu, mut jos joku mikä on niinku… hienoks jotenkin tullut vielä tämän pandemian jälkeen on, et ihmiset… opiskelijat haluaa tulla kampukselle ja ne haluaa tulla juttelemaan ja jotenkin arvostaa sitä ihan eri tavalla sitä mahdollisuutta tavata toisiaan ja opettajia. Niin se on tullu jotenkin hyvin tärkeänä esille on tässä viime kuukausina.

 

Eric Carver: Joo. Tossa ekalla tuotantokaudella oli vieraana apulaisprofessori Hannu Lahtinen, joka nyt just tuli valituksi myös Opettajien akatemiaa. Hän oli silloin tullut valituksi HYn eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Hyvä ohjaajan palkinnon oli saanut Anu ja sit kysy-, me puhuttiin just ohjaamisesta koronan aikana, niin jos mä oikein muistan, niin Anu just sano sitä, et hyvin paljon semmosia asioita, mitä tapahtu lähiopetuksessa, et ennen luentoa‚ luennon jälkeen, semmosia lyhyitä erittäin tärkeit kohtaamisii, tarkentavia kysymyksiä ja muuta, et ne niinku jäi korona-aikana. Niinku tavallaan ymmärrettävästi pois, kun ruutu sulkeutuu, se sulkeutuu. Ja nyt on tietysti jännä nähdä, et miten hyvin sitte opiskelijoiden ja opettajien ne suhteet ja se vuorovaikutus palaa ja millaseks se   muodostuu ja milloin tavallaan just ehkä se yhteisöllisyys ja tietynlainen semmonen matalampi kynnys kysyy ja ottaa puheeks, niin miten hyvin se nyt toteutuu.

 

Onko vielä liian aikaista arvioida? Esim. Kirsti onko sulla nyt sellanen olo, että ollaan palattu johonki uuteen normaaliin tai että se yhteys ois vahvistunut taas?

 

Kirsti Lonka: Siis mehän ei tulla ikinä palaamaan mihinkään, vaan nyt on tullu tämmönen uus hybridi normaali. Niinku nytteki, mä tänään olen kotona ja tämä keskustelu käydään hybridisti. Mut mul oli tapana jo pandemian aikana simuloida, että me tultiin opettajat siihen mukavasti höpöttelemään langoille tasalta, kun luento alko 15 yli, oltiin siinä juttelemassa ja sitten, niin nauhotettiin usein, niin se nauhotus alkoi vasta sitte, ku puhu siinä. Ja sitten me taas ennen loppua hyvissä ajoin suljettiin nauhotus ja ne, jotka halus ni avattiin kamerat ja siihen sai jäädä juttelemaan vähän niinku luennon jälkeen. Et me pyrittiin tuomaan myös tälläsii virtuaalisiin käytäntöjä.

 

Mut kyl nytten se, et me tehdään kaikkea vähän myös turhaa, et me hengataan vähän opiskelijoiden kans, meil on vuosijuhlia, meillä on kaikenlaista kivaa, meillä on yhteisöiltoja. Esim. me järjestetään mun kasvatuspsykologiassa kaikenlaist tällaista… Se ongelma oli se, että tämä online sellasta… me ei jaksa istua tässä ruudun ääressä, ku tulee niska kipeeks. Se minimoidaan se aika. Kaikki on turhaa. Mutta sitten kun ollaan kasvokkain ja hengaillaan, niin siinä on paljon enemmän aikaa… et ihmiset ei niin sanotusti myös suoraan asiaan. Ja mä luulen, et nyt  arvostetaan tätä kaikkea turhaa lässytystä [nauraa] paljon enemmän kun aikasemmin.

 

Eric Carver: Tärkeitä kohtaamisia, joka voidaan myös joskus määritellä turhaks lässytykseksi, mutta usein hirveen –

 

Kirsti Lonka: Just näin. Informaalit kohtaamiset. Pandemian aikana koettiin turhaks lässytykseks, jos se tapahtu täs ruudun ääressä.

 

Eric Carver: Kyllä, kyllä. Niin kyllä sitä itsekin huomas, että ne oman tiimin, vaikka niitä oli kiva nähdä, niin me kahvihetket jossain vaiheessa Zoomin yli, ni ei vaan jaksanut enää, että se ruudulle höpöttely ja ruudulle esiintyminen tavallaan, niin  rupes sitten myös vähän painamaan.

 

No hyvä. Täs tällä kolmikolla varmaan voitas puhuu opetuksesta ja ohjauksesta ja sen tulevaisuudesta pitkäänkin, mutta ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen. Ja tossa ekalla tuotantokaudella ja otin tavakseni, et kysyn aina vieraalta… antamaan kuulijoille joku lukuvinkki, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä. Niin mikäs ois Tiinan lukuvinkki kuulijoille?

 

Tiina Airaksinen: No mä en tiedä, onko tässä tullu, mutta esiin tuli tämä ainakin tää Tieteiden välisellä poluilla – kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista. Kollegoiden kirjoittama erinomainen kirja. Julkaistu juuri muutama viikko sitten, mutta tämä ei ollut se, mitä mä haluaisin ehdottaa, koska se on itsestään selvyys.

 

Toinen tähän aikaan liittyvä, ei millään tavalla aiheeseen liittyvä, on kirja muutaman vuoden takaa Nimeltään onnellisuuden taito ja sen on kirjottanu Howard (C.) [0:19:41] Cutler Chrysler ja siinä on haastateltu Dalai-lamaa. Lukekaa. Ja jos on vapaata, missä vaiheessa, niin se on aika hyvä selitys siitä, että mikä on elämän perimmäinen tarkoitus.

 

Eric Carver: No niin. Se on mielenkiintoinen lukuvinkki.

 

Kirsti, mitä lukuvinkkii sulle tulis mieleen?

 

Kirsti Lonka: Joo, toi Onnellisuuden taito, sain sen aikanaan tän Onnellisuuden taitokirjan sain aikanaan väitöslahjaksi. Erinomainen kirja.

 

Mä… pitää ihan luntata nyt kännykästä, että toi kirjailijan nimi Rutger Bregman. Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Mä oon psykologi koulutuksessa tän ja silloin, kun mä opiskelin psykologiaa, niin psykologia keskitty ihmisen heikkouksiin ja puutteisiin ja käsitys siitä, että ihminen on luonnostaan paha ja kaikenmaailman sähköiskukokeita ja vankilakokeita, niin itse asiassa tämä Hyvän historia -kirjassa, niin aika paljon kyseenalaistetaan ja osoitetaan heikkouksia tällasessa ihmiskuvassa. Ja nyt erityisesti, kun on sota meneillään, siin kerrotaan muun muassa kuinka natsi-Saksa yritti murtaa brittien selkärangan ja saada heidät paniikkiin pommittamalla Lontoota. Toivon, että herra Putin olisi lukenut tämän kirjan ja ottanut opikseen, että ei se Hitlerkään siinä onnistunut, vaan sehän vaan vankisti tätä kansakuntaa. Että me ymmärretään, että tämä vahvuuksien psykologia, että ihmisessä on paljon hyvää, mitä kannattaa vahvistaa ja erityisesti nyt kriisiaikana, ettei ruveta muuttamaan meidän ihmiskuvaa… sen takia, että on on joitain häiriintyneitä joukkioita tai hyvin pahasti häiriintyneitä ihmisiä maailmassa. Niin se (- -) [0:21:48] pohjimmiltaan paha. Ja toi hyvin aukottoman looginen teos. Kärpästen herra muun muassa käsitellään hyvin mielenkiintoisella tavalla. Sitähän pakotettiin aina lukemaan koulussa ja sitten todellisissa tilanteissa tämä Kärpästen herra ilmiö ei niin kuin näyttäydy kovin todennäköisenä skenaariona, jos ihmiset laitetaan autiolle saarelle. Että ihminen on luonnostaan… sosiaalinen ja tarvitsee toisia ihmisiä ja yhteistoiminnallinen, sosiaalinen olento.

 

Eric Carver: Kyllä tässä –

 

Kirsti Lonka: Pitkä [nauraa] (-) [0:22:26]. Lukekaa Bregmanssin Hyvän historia.

 

Eric Carver: Joo ja jos, joku kattava teema näissä lukuvinkeissä oli ekalla tuotantokaudella, niin aika usein ne liittyy just tämmöseen armeliaisuuden ja toivon teemoihin‚ mitkä tässä ajassa meillä on tosi tärkeetä.

 

Hei‚ iso kunnia oli saada Kirsti ja Tiina teidät vieraaksi ja kiitos kiitos tosiaan, kun pääsette vieraaksi ja tulitte juttelee Opettaja akatemiasta ja opettajuudesta ja ohjauksesta. Kiitos vielä.

 

Tiina Airaksinen: Kiitos.

 

Kirsti Lonka: Kiitos.

 

Litterointimerkinnät

 

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

 

 

 

 

 

Jakso 16. Opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Opintopsykologi Kari Peltola, projektipäällikkö Mari Räsänen ja opinto-ohjaaja Taru Leikas

Miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina? Helsingin yliopistoon on rekrytoitu vuonna 2021 ensimmäistä kertaa opinto-ohjaajia. Aiemmin erityisohjauspalveluita ovat tarjonneet uraohjaajat ja opintopsykologit. Minkälaisia työtehtäviä opinto-ohjaajille on tulossa? Miten ohjausta ja hyvinvoinnin tukea tulisi tulevaisuudessa kehittää?

Jakson vieraina ovat Mari Räsänen, Kari Peltola ja Taru Leikas.

Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää koko hankekokonaisuutta. Aiemmin Räsänen on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä mm. Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla.

Opintopsykologitiimissä työskentelevä Kari Peltola toimii tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkönä. Aiemmin Peltola on työskennellyt opintopsykologina Aalto yliopistossa ja Tampereen yliopistossa.

Opinto-ohjaaja Taru Leikas vastaa hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Leikas on työskennellyt aiemmin opinto-ohjajana lukiossa sekä henkilöstön osaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla.

Tämän jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa –podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen, että toinen tuotantokausi joskus tulee.

Lämmin kiitos kaikille podcastin vieraille ja kuulijoille!

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 16. ja ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso.

Aiheena opiskelijoiden ohjaus ja hyvinvointi. Jakson vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opintopsykologi Kari Peltola ja opinto-ohjaaja Taru Leikas.

Jakson kesto 35 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 28.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston Opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämä jakso on Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin ensimmäisen tuotantokauden viimeinen jakso. Olettaen että toinen tuotantokausi joskus tulee. Palaan tähän asiaan sitten kun olen kerännyt palautetta ensimmäiseltä tuotantokaudelta teiltä kuulijoilta. Kauden viimeinen jakso on erityinen myös siksi, että nyt on vieraita peräti kolme. Erityiseksi tämän jakson tekee myös se, että kaikki jakson vieraat ovat kollegojani Helsingin yliopistosta, jossa me ollaan yhdessä tekemässä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointia kehittävää hankekokonaisuutta. Ollaan sieltä projektiryhmästä kaikki.

 

Alotetaan vieraiden esittely. Projektipäällikkö Mari Räsänen yliopiston ohjausyhteistyön palveluista vetää tätä koko hankekokonaisuutta, ja aiemmin Mari on vastannut opiskelijaviestinnän suunnittelusta sekä ollut tekemässä muun muassa Sisu-järjestelmän käyttöönottoa yliopistolla. Sitten opintopsykologi Kari Peltola toimii siellä meidän opintopsykologitiimissä ja on tällä hetkellä hankekokonaisuuteen kuuluvan hyvinvointihankkeen projektipäällikkö. Aiemmin Kari on työskennellyt opintopsykologina sekä Aalto-yliopistossa että Tampereen yliopistossa. Kolmas vieras on opinto-ohjaaja Taru Leikas, joka vastaa tässä meiän hankekokonaisuudessa muun muassa opinto-ohjaajien työnkuvan kehittämisestä Helsingin yliopistolla. Taru on aikaisemmin työskennellyt opinto-ohjaajana lukiossa sekä henkilöstöosaamisen kehittämistehtävissä yksityisellä sektorilla. Tervetuloa mukaan kaikki.

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan siis tänään siitä, että miten Helsingin yliopistolla on kehitetty opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea viime vuosina, ja siitä miten näitä asioita tulis tulevaisuudessa kehittää. Alotetaan nyt tästä meidän hankekokonaisuudesta, mitä tässä ollaan yhdessä tekemässä. niin projektipäällikkönä Mari saat ensimmäisen kysymyksen: miten sä kiteyttäisit sen että mitä tässä ohjaus- ja hyvinvointihankkeessa tehdään? Mitä ne tavoitteet ja toimenpiteet on, ja mikä muuttuu jos me onnistutaan?

 

Mari: Joo, kiitos. Tää meidän hankehan jakautuu tavallaan kahteen kokonaisuuteen. On tää ohjauksen kehittämiseen keskittyvä osa ja sit on vähän akuutimpaan hyvinvoinnin tukemiseen keskittyvä osa, mistä sitten Kari kertoo kohta enemmän. Mutta ehkä ohjauksen osalta keskeisin tavoite tässä projektissa on ohjauksen kokonaisuuden selkiyttäminen Helsingin yliopistolla. Se että ohjaus näyttäytyisi opiskelijoille selkeinä polkuna ja toisaalta sitten, että näillä ohjauksen parissa työskentelevillä olisi selkeä käsitys siitä omasta roolista ja vastuistaan ja myös muiden toimijoiden rooleista. Esimerkkinä nyt vaikka opettajan, opintoneuvojan, opinto-ohjaajan rooleja tässä tarkastellaan. Jos nyt miettii näitä ohjauksen eri toimijoita, niin tässä projektissa keskitytään ehkä erityisesti tähän opettajien tekemään ohjaustyöhön koulutusohjelmissa. Heidän nimike voi olla HOPS-ohjaaja, opettajatuutori, omaopettaja, akateeminen mentori, näitä on vähän erityyppisiä riippuen mistä tiedekunnasta on Helsingin yliopistolla kyse. Nää ohjaavat opettajathan on meillä määrällisesti kans suurin joukko näistä yliopiston ohjauksen toimijoista ja on tosi tärkeä osa opiskelijan opintopolkua. Sit me halutaan projektissa varmistaa, että näillä opettajilla on riittävästi perehdytystä, tukea siihen heidän ohjaustyöhön, ja että alan tiedekunnat, koulutusohjelmat on jollain tavalla määritellyt sellaset raamit, mallit siihen ohjauksen tueksi. Ja varmaan Eric tuossa kohta kertoo enemmän, niin me ollaan yliopistossa aika eri vaiheissa tässä. Joissakin koulutusohjelmissa tällanen HOPS-ohjaajan rooli ylipäätään on vielä aika uus asia, ja halutaan tässä projektissa vielä myös tukee tätä tehtävän määrittelyä.

 

Niistä toimenpiteistä ehkä sen verran, että ehkä tällainen isoin toimenpide, mitä Eric itse asiassa vetää, on tollanen verkostomaisen työskentelyn lisääminen. Eli pyritään paikallisesti tiedekunnittain kokoamaan yhteen ohjauksen eri toimijoita muun muassa tukemalla näitä ohjaavia opettajia ja määrittelemään näitä ohjauksen raameja. Tavoitteena on se että tämmönen verkostomainen työskentely helpottaisi sitten just sitä moniammatillista työtä opettajien, opintopsykologin, opinto-ohjaajan välillä esimerkiks. Opinto-ohjaajat on muutenkin nyt meillä ihan uus ammattiryhmä, mitä tän projektin myötä on tullut yliopistolle, ja Taru on sit heidän työnkuvaansa tässä kans määrittelemässä ja kehittämässä.

 

Toinen konkreettinen toimenpide, mitä nyt voisin mainita, on tällanen opettajille suunnattu perehdytyskurssi, mitä ollaan alotettu nyt suunnittelemaan. Elikkä tällanen perehdytys opiskelijan ohjaukseen, sille on tunnistettu nyt aika laajasti tarvetta. Suunnitellaan, että toteutus tällaisena vähän niin kuin joustavasti suoritettavana verkkokurssina, joka sisältäisi sit ihan käytännön vinkkejä ohjaustapaamisiin ja tietoa siitä, että mihin opiskelijaa voidaan ohjata eteenpäin eri tilanteissa. Opettajalla on siinä aika tärkeä rooli kans.

Mä voisin vielä tästä kun kysyit että mikä muuttuu projektin jälkeen, tämä on ehkä aika hankala kysymys, mut mä itse ehkä näkisin että semmoset pidemmän aikavälin muutokset, mitä nyt tavoitellaan, on että jokainen opiskelija kokisi tulevansa jollain tavalla kohdatuksi opintojensa aikana ja erityisesti siinä omassa koulutusohjelman yhteisössä. Sellanen muutos myös, että ohjausta ei tarttis mitenkään etsiä tai pyytää, vaan sitä aktiivisesti tarjotaan ja se on jollain tavalla suunniteltu kans osaks sitä tutkintoa. Tämä on ehkä semmonen vähän isompikin muutos. Jos tätä matalan kynnyksen ohjausta saadaan lisättyä ja vahvistettua, niin sitä kautta pystyttäis ehkä vähän vähentämään tätä painetta, mikä meillä nyt on erityisohjauksen palveluihin. Eli esimerkiks nyt opintopsykologeille, uraohjaajille, eli heidän yksilöohjausajoille on ihan valtava kysyntä, ja kaikille niitä ei vaan kertakaikkisesti riitä. Ehkä kaiken kaikkiaan semmonen, että saataisiin sitä kynnystä madallettua ohjaukselle ja sitä sais, se ois helposti saatavilla kaikille opiskelijoille. Näin.

 

Eric: Kiitos, Mari. Iso osa tätä kokonaisuutta on tämä hyvinvointiin keskittyvä osa tätä hankekokonaisuutta. Kari, haluatko kertoo siitä, että miten tai minkälaisia asioita nimenomaan opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi nyt tehdään ja mitkä sun mielestä on kaikista tärkeimpiä asioita, mihin pitää keskittyä?

 

Kari: Joo, kiitos. Jos mietitään tätä hanketta ja mitä hankkeen puitteissa tehdään, niin tässä on lisätty erilaisia ryhmämuotoisia palveluita opiskelijoille. Myös tämmöisiä kursseja, eli meillä on pari semmosta opintopisteytettyä kurssia, joista toista on ikään kuin laajennettu ja toinen on rakennettu ihan tän hankkeen puitteissa. Sitten tällä hetkellähän me tehdään tämmöistä yhteydenottotoimintaa, mistä mä varmaan kohta kerron sitten lisääkin. Se on semmosta konkreettista, mitä nyt tehdään. Mutta jos mä meen heti tuohon kysymykseen, mikä on keskeistä tällä hetkellä opiskelijoiden hyvinvointiin liittyen, niin kyllä se varmaan jotenkin liittyy yhteisöllisyyteen enemmän tai vähemmän. Tää pandemia-aika on kuitenkin ajanut valtaosan opiskelijoita tämmöseen etäopiskelumoodiin, eli se tarkoittaa sitä että on aika paljon vähemmän semmosta yhteisöllisyyttä, ja sit sekin mikä on jäljellä niin se on semmosta vähäisempää ja laitevälitteistä. Sit jos ajatellaan niitä opiskelijoita, jotka on alottanut ennen pandemia-aikaa, niin he ovat tavallaan menettäneet tämmösen yhteisöllisyyden. Sen mitä on opiskelun puolesta tullut yhteisöllisyyttä sekä se kaikki muu yhteistoiminnallisuus opiskelijoiden kesken, joka nyt ei välttämättä suoranaisesti opiskeluun, mutta se semmonen muu kanssakäyminen, niin sekin on mennyt ihan minimiin.

 

Sit jos me ajatellaan näitä opiskelijoita, jotka on alottanut  pandemian aikana, niin he eivät ole edes nähneet tai kokeneet, että mitä se yliopisto vois olla yhteisöllisyydessään. Se on ikään kuin täysin uusi asiaa. Että tässä on mietittykin tätä paluuta, että joillekin varmaan on ihan outo käsitys, että mikä on luento ja mitä siellä tapahtuu ja mitä tehdään, että yhtenä semmosena opetuksellisena yhteisöllisinä muotona esimerkiks. Eli kaiken kaikkiaan tosiaan opiskelijat on joutunut aika niukkoihin kohtaamisolosuhteisiin. Jos me ajatellaan nuoria aikuisia, niin se on heille semmoinen varmaan jonkinlainen puutostila suorastaan, jos tätä silleen ajattelee.

 

Itse mä oon tässä kuvannut sitä, et tavallaan täs on jouduttu tämmöseen horrostilaan jossain mielessä. Tulee mieleen muurahaispesä, joka on talven aikana aika hiljainen, ja tää horrostila on kohdistunut ei pelkästään tietenkin opiskelijoihin vaan myös koko yhteisöön, myös opetus, ja henkilökuntaan. Nyt ollaan sitten sen haasteen edessä, että tehdään paluuta ikään kuin uudenlaiseen todellisuuteen, joka on ehkä tämmöistä monipaikkaista opiskelua ja monipaikkaista työntekoa. Tä n haasteen edessähän me ollaan.

 

Mut sit jos mietitään, että mitä sitten vois tehdä yhteisöllisyyden puolesta, niin mä en oikein usko, että kannattaa järjestää mitään semmoisia megatilaisuuksia tai megakohtaamisia. Oon itse asiassa kuullutkin semmosia havaintoja tai terveisiä, että ei kaivata mitään semmosia massiivisia messuja tai tapahtumia, vaan pikemminkin mä luotan siihen että tämmönen yhteisöllisyys, niin me luontaisesti varmaan halutaan hakeutua taas toistemme pariin ja äärelle. Luontaisia reittejä pitkin se yhteisöllisyys jotenkin palautuu. Yhtenä esimerkkinä se, että kun mä oon tässä nyt kampuksella kulkenut nyt pandemian hellittäessä tai kun se on hellittänyt, niin oon huomannut että esimerkiks opiskelijaruokalat on täyttynyt. Että se on minusta semmonen luontainen tapa, että opiskelijat tulee sinne ja tulee pienissä porukoissa, ja sitten alkaa taas palautua se semmonen yhteisöllinen oleminen ja eläminen. Ruokala tarjoaa sitten ei ainoastaan ehkä kehon ravintoa mutta myös mielen ravintoa just tätä kautta, että siellä on sitä sitä tuttua väkeä. Luotan siihen että me osataan vielä hakeutua tavallaan niihin yhteisöihin kyllä aika lailla itseohjautuvasti.

Eric: Mutta että näiden pienryhmien ja sitten tämmösen hyvinvointikurssin kehittämisellä myös semmosia taitoja omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ja muuta, niin tuodaan sitten tukea opiskelijoille siihen.

 

Kari: Juuri näin.

 

Eric: Mainitsitkin tän, Kari, että nyt on tarkotus meillä kontaktoida eri tavalla mahdollisesti putoamisvaarassa, tai tavalla tai toisella opinnot on hidastunut tai eteneminen ei oo mennyt. Niin millä lailla on tarkotus nyt kontaktoida ja tukea sitten opiskelijoita tälläsessa tilanteessa, että on mahdollisesti opinnot jäänyt kesken tai etenee tosi hitaasti?

Kari: Joo, tosiaan me ollaan tässä nyt alottamassa tämmöstä pilotointitoimintaa liittyen siihen, että yritetään tavoittaa putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Vähän saada kiinni tai tutkia ja tunnistaa tavallaan, et miten me voitais saada heitä kiinni, ja sit yritetään lähestyä ja katsotaan minkälainen vastine sieltä tulee. Onko opiskelijat halukkaita ikään kuin päästä keskusteluyhteyksiin yliopiston henkilökunnan kautta tämmösten yhteydenoton kautta. Tässä työssähän meillä keskeisessä roolissa on uudet opinto-ohjaajat, joita nyt on tullut just. Mari tossa jo aiemmin mainitsi. Tavoite ei ainoastaan ole se että me tavoitetaan niitä opiskelijoita, että mennä tavallaan sinne mikrotasolle mitä me tullaan tekemään, mutta isompi tavoite tai laajempi tavoite tässä on se,  että me opetellaan uudenlaista toimintatapaa. Rakennetaan uudenlaista toimintamallia, että entäs jos tulee jatkossakin tällasia tilanteita, että tulee jotain katkoksia tai sulkuja, yliopisto suljetaan tai joudutaan etätilanteisiin tai jotain muuta vastaavaa kriisin tapaista. Että me opitaan semmoista toimintamallia, että kun me halutaan taas palata ikään kuin normaaliin, niin oisko tämmönen yhteydenotto, täntyyppinen mitä täs kokeillaan, niin voisko täältä löytyy jotain työkaluja joita työyhteisö tai opetusyhteisö vois käyttää jatkossa. Se on semmonen iso tavoite tässä näin.

 

Me käytetään tietenkin tavallaan ikään kuin niitä järjestelmiä ja niitä ohjelmistoja, mitä on tarjolla. Eli tutkitaan rekistereitä ja sieltä tehdään päätelmiä, että ketkä nyt sitten olisi tämmöisiä putoamis- ja viivästymisuhan alla olevia opiskelijoita. Tehdään poimintoja ja otetaan yhteyttä ja tarjotaan keskusteluapua, ja tässä tosiaan opinto-ohjaajat on se ensisijainen toimija. Voi järjestää itselleen tämmösen opinto-ohjaajakohtaamisen ja sit jos se riittää, niin sehän on hienoa, mut sit jos ei niin sitten tietenkin edelleenohjausta mietitään. Voi olla että tulee tarve opintoneuvontaan tai HOPS-ohjaajalle tai ehkä erityisohjauspalveluihin, opintopsykologille tai jonnekin vielä muuallekin, niin se on sitten taas semmoinen jatko, mikä siinä voi olla. Eli tämmöstä konkretiaa, että se yhteydenotto, työ ja se kokeileminen, niin se palvelee ja siinä rakennetaan ehkä tämmöstä työkalupakkia opetusyhteisölle, mitä voi käyttää jatkossakin.

Eric: Niin kun Mari sanoi tossa äsken, että yksi tapa nähdä ohjaus on just se, että tarjotaan ohjauspalveluita, odotetaan että ihminen on itse yhteydessä, mutta tässä kokeillaan nyt sitä että täältä ollaan yhteydessä opiskelijaan.

Kari: Joo, tää on silleen ehkä poikkeuksellista. Kyllä tällästä tietenkin totta kai tehdään yliopistossa ja varmaan on tehty muuallakin, mutta ehkä tälleen systemaattisesti ei oo kokeiltu jo tutkittu tavallaan erilaisia tapoja, mitä tässä nyt tehdään.

Eric: Jotkut koulutusohjelmathan meillä on soittanut opiskelijoita läpi nimenomaan opetus- ja tutkimushenkilökunta myös. Mutta silloin on ollut se, että koko ohjelma tai tietyt ikäryhmät ja aloittajavuodet.

 

Kari: Joo, ja niissä tilanteissa on huomattu, että jos on semmonen pieni opetusyhteisö, että tunnetaan, että opettaja tuntee opiskelijat ja opiskelijat tuntee ne opettajat, niin se yhteydenotto suoraan kommunikoimalla on helpompaa. Mutta sitten meillä on paljon tosi isoja koulutusohjelmia, joissa ei oo tämmöistä tunnettavuutta keskenään, niin siellä se toimii ehkä paremmin täntyyppinen, tavallaan.

 

Mari: Tähänhän tuli kans meidän projektin yhdeltä HOPS-ohjaajalta ihan hyvä kommentti siihen, että on myös hyvä tavallaan että se yhteydenottaja on jollain tavalla vähän ulkopuolinen eikä esimerkiksi koulutusohjelman joku opettajista. Sitten se voi tuntua ehkä vähän helpommalta kertoa mahdollisista haasteista sellaselle, joka kattoo tilannetta vähän ulkopuolisena.

Eric: Se on jännä nähdä, miten nyt sitten nämä erilaiset tavat kontaktoida ja ottaa yhteyttä, niin miten opiskelijat ne kokee. Tietysti ehkä se tärkein on tässä muistuttaa kuulijoita, että se arvopohja on opiskelijoista välittäminen. Että tää ei ole tällaista valvontaa.

Kari: Ehdottomasti näin.

 

Eric: Sitten, Taru on meillä tosiaan opinto-ohjaajana. Nyt on sitten hänen tehtävänä on ollut kehittämässä tätä opinto-ohjaajien toimenkuva, joka on aika uus juttu Helsingin yliopistossa. Meillä on nyt rekrytoitu niitä ensimmäistä kertaa osana tätä hankekokonaisuutta. Meillä on aikasemmin ollut erikoisohjauspalveluita  tekemässä uraohjaajat ja opintopsykologit. Millasia työtehtäviä nyt sitten opinto-ohjaajille on tulossa? Mikä heidän rooli tulee Helsingin yliopistossa olemaan? Taru.

 

Taru: Joo. Opinto-ohjaajien rooli, sanotaan että se sijoittuu jonnekin sinne tiedekuntien ja yleisten palveluiden väliin. Eli heillä on tällanen vois sanoa että kaksoisrooli, et he on hallinnollisesti siellä – ja opiskelijapalveluiden lähitiimeissä, he työskentelee siellä yhdessä opintoneuvojien, koulutussuunnittelijoiden, opintokoordinaattoreiden ja myös opetushenkilökunnan kanssa, joilla on ohjausvastuu. Ja sitten tietysti kun on kyse uudesta ammattikunnasta, että tämä lukuvuosi on ollut ensimmäinen kun Helsingin yliopistossa on opinto-ohjaajia, niin luonnollisesti meillä on myös paljon ylipäätään meidän uuden ammattikunnan luomiseen liittyviä tehtäviä. Pitää luoda yhdessä se käsitys siitä, että mikä on se meidän ydinosaaminen ja miten sitä markkinoidaan opiskelijoille ja miten se suhteutuu jo olemassa oleviin ohjauspalveluihin. Tämä projekti tarjoaa tällaisen tosi hyvän alustan tälle kaikelle, eli kun siellä tiedekunnissa määritellään niitä ohjausmalleja ja niitä moniammatillisia yhteistyöverkostoja, niin se on hyvä aika opojenkin tulla sinne uudessa roolissa. Sitten myöskin käydään ylipäätään projektin puitteissa keskustelua ja koordinoidaan niitä toiveita opinto-ohjaajien työnkuvaa kohtaan yhdessä.

 

Tosiaan elokuussa on alottanut ensimmäinen opinto-ohjaaja, joka työskentelee tiedekunnissa, ja nyt maaliskuussa joukko täydentyi kolmella uudella opinto-ohjaajalla. Meitä on tällä hetkellä viisi kappaletta. Nyt tänä keväänä tehdään sitä opiskelijoiden yhteydenottotyötä, mut sit on jo nytkin muita ohjausmuotoja käytössä. Eli on drop-inia ja pienryhmäyhteistyötä esimerkiksi uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa, sit tällaisia yksittäisiä hyvinvointitiistain ohjelmia elikkä siis tällaisia yksittäisiä opiskelijoiden hyvinvointia tukevia tapahtumia esimerkiksi. Sitten varsinkin syksyn aikana lähetään sit laajemmin markkinoimaan ja laajentamaan ohjauspalveluiden kattausta. Ja opotiimin sisällä ymmärrettävästi kun on uusi ammattikunta, niin sitä työnkuvaa kohtaan on paljon toiveita, ja ollaan päädytty ratkaisemaan tätä sillä tavalla että jaetaan vähän niitä osa-alueita keskenämme. Kaikilla meillä on omia erityisosaamisen osa-alueita ja omia mielenkiinnon kohteita. Tässä on ehkä taustalla sellanen, että määritellään vähän sitä osallistumisen tasoa eri niihin toiveiden osa-alueisiin. Esimerkkejä tällaisista osa-alueista, joita on esitetty toiveiksi että opinto-ohjaajan työnkuva jollain tavalla koskettaisi, on esimerkiksi yksilölliset järjestelyt ja orientaation ja tuutoroinnin kehittäminen ja ylipäätään tällanen vertaisohjaajuuden kehittäminen. Sitten yksi on esim. tämä ohjaustyötä tekevän henkilökunnan tuki. Eli tän tyylisiä toiveita on esitetty opinto-ohjaajan työnkuvalle ja nyt niitä sitten opojen kesken vähän jaetaan, ja sitten tehtävänä on kehittää sitä yliopiston tasolla mut sitten miettii myös sitä, mikä niitten muiden opojen rooli voi olla siinä, että tulis lopputuloksena mahdollisimman työergonominen kokonaisuus kaikille opinto-ohjaajille.

Eric: Töitä riittää ohjauksen kentällä myös yliopistossa. Se on sit vaan valittava, että mihin keskitytään.

Taru: Kyllä, juurikin näin. Ja vielä ollaan aika alussa, mutta meillä on tosi hyvä tiimi koossa.

Eric: Kiitos, Taru. Nyt tulee hämmentävä hetki tän podcastin lyhyessä historiassa. Tää on kuudentoista jakso, ja nyt mun pitäs itse esittää itselleni kysymys ja vastata siihen. Katotaan miten tässä onnistun. Eli mulla on tässä hankekokonaisuudessa semmonen työpaketti vedettävänä, jossa on tarkotus tämmösiä moniammatillisia ohjauksen yhteistyöverkostoja kehittää tuolla tiedekunnissa. Kerron nyt vähän siitä, et mitä siihen kuuluu.

 

Me käytiin jokasen tiedekunnan kanssa semmonen lähtötilanneanalyysi tossa hankkeen alussa, ja siinä tunnistettiin just tää mihin Marikin viittas alussa, että tiedekuntien ja koulutusohjelmien ohjausmallit ja käytänteet on aika erilaisia. Ja silloin jos niitä halutaan kehittää ja sitä ohjauksen systeemiä tehdä selkeämmäksi kaikille ketjussa oleville ja tietysti erityisesti opiskelijoille, niin ne pitää kehittää ne toimintamallit jokasessa tiedekunnassa siihen tieteenalaan ja siihen koulutukseen sopivaksi. Nyt on niitä käyty tässä keväällä niitä palavereja, ja jokasessa tiedekunnassa on tunnistettu se että tavalla tai toisella sitä ohjausmallia ja sitä tapaa jolla tehdään yhdessä yhteistyötä opiskelijoiden tukena, uudelleenohjataan, miten ne ohjauspolut rakentuu, niin siellä jokanen tiedekunta tunnistaa että jotain kehitettävää on. On tietysti tärkeää muistaa se, että siellä on olemassaolevat mallit, hyvät käytänteet, moni asia toimii tosi hyvin. Eli kyse on siitä, että nyt jos siellä on jotain osia mitä tiedekunta haluaa kehittää, niin niihin keskitytään eikä mitään sellasta ruveta korjaamaan mikä ei ole rikki.

 

Sitten toinen asia, mistä Marikin tossa mainitsi, on tää että miten ohjaavia opettajia koulutetaan ja tuetaan siinä työssä. Sitten on eri tiedekunnilla vähän erilaisia asioita, mihin ne haluaa keskittyä. Osa haluaa enemmän keskittyä esimerkiks siihen, miten opiskelijoiden antamaa palautetta ohjauksen toteutumisesta ja laadusta huomioidaan ja otetaan huomioon, miten sitä käytetään toiminnan kehittämisessä esimerkiksi ja tän tyyppisiä tyyppisiä asioita, mitä siellä sitten tehdään. Sen lisäks et on tosiaan koulutusohjelmat ja opetus- ja tutkimushenkilökunta siinä tietenkin tosi tärkeä ja se kaikkein tärkein ohjausrooli, niin sitten on just nämä lähipalvelut, mitä äsken mainittiin, eli koulutussuunnittelijat ja opintoneuvojat ja nyt sitten opinto-ohjaajat. Sitten sen lisäks vielä se, että miten se yhteispeli rakentuu sitten uraohjaajien ja opintopsykologien kanssa. Näissäkin on tosi hyvät käytänteet, aika vahvat yhteistyön kulttuurit, mut että kaikki on tunnistanut että voitas vielä kehittää.

 

Ja tärkeenä roolina tässä kokonaisuudessaan on meidän yliopistopedagogiikan keskus, lyhenne on HYPE, ja meidän pedalehtorit joilla on tosi tärkeä rooli sitten tiedekunnissa koulutuksen kehittämisen tukena, ja he ovat myös sitten mukana tässä ohjauksen kehittämisessä. Eli tämmösellä isolla porukalla sitten tiedekunnittain käydään näitä keskusteluja ja niitä linjauksia sitten tehdään tiedekunnissa näissä tämmösissä, ne vähän eri nimillä kulkee, koulutustoimikunta, opintoasiaintoimikunta, koulutusohjelmien johtajien kokous. Mutta niissä yhteistä on se että siellä on meidän koulutusohjelmien johtajat ja sitten opetuksesta vastaavat varadekaanit, jotka on sitten meidän ohjausmalleja kehittämässä ja niistä linjaamassa sitten jokaisessa tiedekunnassa sen jälkeen, kun ollaan sitä asiantuntijaporukalla ja koulutusohjelmien kanssa valmisteltu.

Eli tämän tyyppistä työtä tehdään. Ne jotka ohjauksen alalla on pidempään toiminut ja yliopistollakin, niin tietää että näitä ohjausmalleja ja järjestelmiä aina tämän tästä pitää tarkastella ja kehittää. Eli se ei oo semmonen työ, että se ois koskaan valmis, että no nyt se on kirjattu ja dokumentoitu ja nyt se on tästä sitten maailmanloppuun asti näin. Se on semmosta jatkuvaa työtä, mitä meil on tehty aikasemmin ja tullaan tekemään vastaisuudessakin. Mutta nyt tämä hanke ja se lisäresurssi, mikä meillä tässä on, niin se antaa mahdollisuuden meille nyt ottaa tää myös tarkasteluun ja mennä tässä sitten eteenpäin. Näin. Mites kollegat meni toi mun eka vastaus podcastissa? [naurahdus]

 

Mari: Aika sujuva. [naurua]

 

Eric: No niin, hyvä kiitos. Se ei oo aina helppoo muuttaa tätä roolia lennosta. [hymyillen] Onneks mä pääsen takasin kysyjän rooliin tästä nyt seuraavaks. Tää meneekin sitten kaikille tämä seuraava kysymys. Nyt kun mennään vähän pidemmän aikavälin kehitystyöhön, ja voidaan miettii tämän hankkeen ulkopuolelta myös, niin minkälaisiin asioihin teidän mielestä pitäis nyt erityisesti keskittyä, kun kehitetään opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvointitukea tulevaisuudessa? Haluaisko vaikka Taru aloittaa? Millasia ajatuksia?

 

Taru: Joo. Ohjauksen osalta ehkä tärkeintä on se, että madalletaan sitä kynnystä tehdä sitä ohjausta. Tosi suuri osa ohjausta on jo se, että pysähtyy siihen tilanteeseen ja kuuntelee sitä opiskelijaa ja kohtaa sen. Että se ei tarkota sitä, että pitää olla valmiit vastaukset kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Sitten hyvinvoinnin osalta, joka totta kai on myös ohjauksen yksi lopputulema, niin ehkä tässä hankkeessa on kehitetty myös sitä, että kun tehdään paljon kaikkea hienoa opiskelijoiden hyvinvointia tukevaa toimintaa, että panostetaan siihen et siitä myös viestitään lähellä opiskelijoita, et opiskelijat löytää enää tapahtumat, ja että hyvinvointiin keskittyvä viestintä voi myös parhaimmillaan olla yksi tuen muoto, joka on parhaimmillaan tosi tavottava muoto.

Eric: Mitäs Marille tulisi mieleen?

 

Mari: Mulla ehkä tulee kaksi asiaa mieleen. Ensinnäkin se että jos miettii tuota opettajien ohjaustyötä, niin että siihen tavallaan opettajilla on semmoset edellytykset kunnossa, että ohjaustyöhön on oikeasti varattu riittävästi työaikaa ja opettaja tietää, mitä hänen vastuunsa on, mitä hänen tehtävänsä on ja missä tilanteessa se vastuu siirtyy eteenpäin. Tää on ainakin yks semmonen tärkeä asia, mitä mekin tässä yritetään ratkoa. Toisena mäkin mainitsisin ton viestinnän, että se on tosi tärkeetä että opiskelija tietää, minkälaiseen tukeen ja minkälaiseen ohjaukseen heillä on kaikilla oikeus ja mitä kaikkea yliopistolla on saatavilla. Toisaalta sit viestintä ihan niistä yksittäisistäkin palveluista, että opiskelija suurin piirtein tietää, minkälaiseen kohtaamiseen hän on tulossa kun hän tulee vaikka HOPS-ohjaukseen tai opintoneuvontaan. Tavallaan se on myös sellaista odotusten hallintaa, että opiskelija vois sit lähtee tyytyväisenä myös siitä tapaamisesta, niin se on tosi tärkeetä se selkeä viestintä.

 

Eric: Niin, me ollaan paljon hankkeesta puhuttu siitä, että kaikissa näissä ohjausrooleissa on tosi tärkeetä että on ne rajat myös. Että tavallaan että silloin kun se ei oo siinä omassa roolissa, niin silloin ei tarvitse ottaa sitä vastuuta, vaan keskeistä on se että tietää että kenelle ja mihin sitten voi opiskelijan ohjata eteenpäin. Kari, millaisia ajatuksia sulla on ohjauksen ja hyvinvoinnin kehittämisestä pidemmällä aikavälillä?

Kari: Musta tuntuu, että Taru ja Mari aika lailla tyhjensi tossa pankkia, että ei varmaan tartte yksityiskohtiin mennä. Ja mä ajattelinkin tätä asiaa ehkä vähän laajemmin vielä niin, että jos me ajatellaan yliopistotason tilannetta, et mitä yliopiston pitäis tehdä tai mihin yliopistoissa pitäis keskittyä, niin kyllä se on juuri näin että meidän pitäisi keskittyä opetukseen ja opetuksen järjestämisen antamiseen. Koska se on yksi yliopiston perustehtävistä ja keskeinen sellainen. Mä näen että siellä opetus- ja ohjaustyössä kun sitä tehdään, niin siellä saadaan aikaseksi tämmösiä pedagogisia tekoja ja ne kaikki heijastuu jotenkin siihen opiskelun sujuvuuteen ja sitten siihen lopputulemaan myös siihen opiskelijoiden hyvinvointiin.

 

Sit mä ajattelen näin, et mitä laadukkaampaa se opetus ja ohjaus on, niin sen sujuvampaa se opiskelu on ja sen enemmän me saadaan aikaan myös niitä hyvinvointitekoja. Mun mielestä tämä on se yliopiston rooli ja yliopiston mandaatti justiin tässä näin. Tietenkin me tässä hankkeessa tavallaan  yritetään auttaa yliopistoja tässä asiassa, mutta kyllä se ikään kuin se perus ja tärkein tekeminen, minkä kehittämiseen meidän kannattaa keskittyä, se tapahtuu koulutusohjelmissa.

 

Eric: Kyllä. Tässä vähän reflektoi tätä koko podcast-matkaa, niin tän hyvinvointiteeman vieraat, jossa oli esim. opintopsykologi Mikko Inkinen Aallosta ja meidän peda-lehtoreita, Henna Asikainen ja Nina Katajavuori, niin ne viestit oli silloin sieltä aika samanlaiset, Kari, kun sulla. Että se arki. Hyvä arki, hyvä ohjaus, hyvä opetus, yhteisöllisyys ohjelmassa. Nehän ei oo mitään sankaritekoja. Ne ei oo mitään semmosia valtavia just messutyyppisiä juttuja, vaan ne on sitä hyvä arkea jossa on se arvopohja juuri siellä hyvässä koulutuksessa ja yhteisöllisyydessä. Ne on semmosia asioita, mihin on tärkeää keskittyä. Mutta niin kuin monet vieraat tässä hyvinvointiteemassa just sanoi, niin meillä on aika paljon asioita mihin Karikin viittasi, että mitä ei oo päässyt tapahtumaan pandemian aikama. Merkityksellisiä ihmissuhteita, kohtaamisia, keskusteluja, yhteisöllisyyttä ei oo vaan pystynyt syntymään kun on oltu etänä. Se on semmonen asia että toivottavasti pystytään sitten meidän yliopisto ja muut yliopistot luomaan taas niitä tiloja, jossa ne asiat pääsee tapahtumaan. Se on musta hirveän tärkeetä.

 

Hyvä. Jokasen vieraan viimesenä kysymyksenä on ollut tässä podcasti aikana aina sama, eli olen pyytänyt jokaista vierasta antamaan lukuvinkin aiheesta tai aiheen vierestä. Oiskos nyt sitten vaikka ensimmäisenä Mari. Minkälainen lukuvinkki sulta tulee?

Mari: Me nauhotetaan tätä podcastia tänään opiskelijoiden mielenterveyspäivänä, niin siihen teemaan liittyen valitsin tän lukuvinkin. Eli siinä teemana on tosiaan myötätunto, ja vinkkaisin tällasen entisen kollegani Aurora Airaskorven kirjan ”Riittävän hyvä”, jossa tarkastellaan just tällasta itsemyötätunnon, riittävyyden teemaa sekä tutkimuksen kautta että sitten tällaisten haastattelujen kautta. Se on tosi mielenkiintoinen luettava, suosittelen.

 

Eric: Kiitos. Mitäs tulis Karille mieleen lukuvinkkinä?

 

Kari: Jos saa mennä vähän aiheen sivuun tässä –

 

Eric: Se on sallittua.

Kari: – niin mä ajattelin tätä asiaa näin, että kun mietitään näitä aikoja mitä nyt eletään, niin mieli varmaan aika helposti hakeutuu aika raskaidenkin asioiden äärelle. On pandemia, on maailmanpoliittinen tilanne, se mikä se sattuu nyt olemaan, on ilmastonmuutosta ynnä muuta muuta semmosta, ehkä vähän semmoista synkistelevää. Ja sitten kun huomaa että ikään kuin sinne juuttuu ja takertuu ja halua niitä seurata, niin mulla on ehkä tämmönen lukustrateginen ehdotus: ehkä kannattaa vastapainoksi hankkiutua tai hakeutua semmosen aineiston tai semmosen lukemiston äärelle, mikä on edustaa jotakin muuta. Mä itse huomaa, että mä oon ikään kuin hankkiutunut semmosen kepeämmän lukemiston äärelle, jossa saa ehkä vähän erilaista perspektiiviä ja asioita voi lähestyä eri tavalla. Sattuneesta syystä mä oon nyt lukenut viime aikoina klassisia lastenkirjoja kuten tämmönen kuin ”Pikku Prinssi”, en tiedä tunnistatteko.

Eric: Juu, kyllä.

 

Kari: No niin. Sitten ”Fedja-setä, kissa ja koira”, senkin oon lukenut, nää on tosi mainioita. Ja sitten tällä hetkellä mä kuuntelen semmosta äänikirjaa kun  ”Linnunradan käsikirja liftareille”. Se kepeys näissä tarkoittaa usein myös huumoria, ja se tuo semmosta jotenkin perspektiiviä, kun katsotaan asiaa vähän niin kuin lasten silmin, ja sitten tässä viimeisimmässä sitä katsotaan sit ikään kuin maailmankaikkeuden silmin. Ehkä jotain tän tyyppistä tulee mieleen tässä ehdottaa.

 

Eric: ”Pikku Prinssi” uutta elokuvaakin voi suositella, katottiin tuossa poikien kanssa se just äsken. Oli kirjalle uskollinen, mutta kuitenkin oma taideteoksensa. Sitten, Taru.

Taru: Mulla on ehkä vähän saman tyylinen kun Marilla. Voi olla monelle jo tuttu, mutta Eeva Kolun ”Korkeintaan vähän väsynyt”. Voi auttaa ymmärtämään ehkä sellasta monien korkeakouluopiskelijoiden todellisuutta. Tää ei nyt ollut niin kepeä lukuvinkki mutta hyvä teos.

 

Eric: Mä nyt annan myös lukuvinkin vikan jakson kunniaksi. Ehkä sidotaan, vedetään sillä lailla kehää ympäri, että tää podcastin ensimmäinen vieras oli Sanna Vehviläinen, ja kyllä hänen ohjaustyön opas, niin se on edelleen mun mielestä tosi kova klassikko meidän alalla. Jos jotain haluaa ohjauksesta oppia nopeasti, niin se Sannan ohjaustyön opas, niin voin suositella kaikille sitä lukemaan.

 

Hei, kiitos paljon kollegat, Kari, Mari ja Taru, että tulitte vieraaksi. Lämmin kiitos nyt tässä samalla kaikille Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin vieraille ja kuulijoille tästä tuotantokaudesta. Tätä on ollut tosi kivaa ja palkitsevaa ja mielenkiintoista tehdä. Kerään nyt sitten tässä palautetta varmaan tän viimeisen jakson julkasun jälkeen ja sitten fundeeraan tossa kesällä, että jatketaanko podcastia, ja jos jatketaan niin milloin. Eli voi laittaa palautetta somen tai sähköpostin kautta ja kertoo, että mitä mieltä tästä on ja haluaisko saada seuraavan tuotantokauden tätä vielä. Mutta ei tässä muuta kuin kiitos kaikille vieraille ja kuulijoille, ja hyvä kevään ja kesän jatkoa  tai millon tätä sitten kuuletkin. Niin näin. Kiitos kaikille.

 

Taru: Kiitos.

 

Mari: Kiitos.

 

Kari: Kiitos.

Jakso 15. Väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen ja tutkimusjohtaja Pirjo Nikander

Millaista on väitöskirjatutkijoiden ohjaus ja miten sitä pitäisi kehittää? Miten väitöskirjatutkijoiden paluuta niin sanottuun uuteen normaaliin pitäisi tukea koronaviruspandemian väistyessä? Minkälaista keskustelua eurooppalaisella tasolla käydään nyt tohtorikoulutuksen kehittämisestä?  Miten tohtorikoulutusta pitäisi kehittää?

Tämän jakson vieraana ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen.

Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Association EUA:N alaisen Council for Doctoral Education´n CDE:N ohjausryhmän jäsen. EUA-CDE on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin (266 jäsenyliopistoa 36:ssa maassa).

Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Rautanen tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea, ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan Lapsuuden nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAn hallituksen jäsen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 15. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjauksen ja koulutuksen kehittäminen. Jakson vieraina tutkimusjohtaja Pirjo Nikander ja väitöskirjatutkija Pihla Rautanen Tampereen yliopistosta.

Jakson kesto 55 minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 21.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olin Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjausten valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraina ovat Pirjo Nikander ja Pihla Rautanen. Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander johtaa Tampereen yliopiston tutkijakoulua, joka valvoo, kehittää ja johtaa jatkokoulutusta yliopistossa. Nikander on  yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön European University Associationin EUA:n alaisen Council For Doctoral Educiationin eli CDE:n ohjausryhmän jäsen. Tämä on Euroopan suurin tohtorikoulutuksen asiantuntijaelin, jossa on 265 jäsenyliopistoa 26 maassa. Väitöskirjatutkija Pihla Rautanen työskentelee Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän tutkii väitöskirjassaan peruskouluoppilaiden saamaa sosiaalista tukea ja sen yhteyttä oppilaiden hyvinvointiin ja oppimiseen. Rautanen on Tampereen yliopistossa toimivan lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskuksen Perlan hallituksen jäsen. Tervetuloa mukaan, Pirjo ja Pihla.

Pihla: Kiitos.

Pirjo: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään teidän kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, miten sitä pitäs kehittää, miten sitä on kehitetty viime vuosina ja mitä pitäs tehdä tohtorikoulutukselle tulevaisuudessa ja sitä kehittää eteenpäin. Mut alotetaan nyt tilanteesta nimenomaan Tampereen yliopistossa ja siitä, mitä vieraat näistä asioista ajattelee. Mitkä asiat on teidän mielestä kaikista tärkeimpiä väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjauksessa ja miten te määrittelisitte sen, mitä on hyvä väitöskirjatutkimuksen ohjaus? Väitöskirjatutkijana saat Pihla aloittaa.

 

Pihla: Kiitos, kiitos. Aika iso kysymys tietysti, ja pohdiskelin tossa vähän etukäteenkin, mikä olis se tärkein. Ja ajattelin et kyl se siihen vuorovaikutukseen jotenkin kiteytyy, koska se on se ohjauksen konteksti ja se vuorovaikutuksen laatu pitkälti määrittää sit sitä ohjauksen toimivuutta. Kun mietitään tavallaan sitä tuen tarvetta, niin se ois – opiskelijat tai sit väitöskirjatutkijat on hirveen erilaisissa tilanteissa, ja he tarvii prosessin aikana erilaista tukee eri vaihessa. Se voi painottua enemmän semmoseen emotionaaliseen tukeen, semmosta kannustusta ja arvostusta ja uskon luomista siihen, että sä et pystyt tähän, että tää on hyvä juttu. Sitten taas se voi olla sellasta informatiivista tukee toisessa vaiheessa. Jotta se toimis se vuorovaikutussuhde ja jotta se ois semmosta sopivaa tukee, niin se täytyy olla, siihen dialogisuuteen ja siihen vuorovaikutukseen se jotenkin kiteytyy ehkä se hyvä ohjaus. Ja ehkä siihen liittyen myös semmonen tietty molemminpuolinen arvostus jotenkin määrittää sitä. Se myöskin rakentaa semmosta hyvää ohjaussuhdetta, että sekä väitöskirjatutkija että ohjaaja arvostavat toisiaan ja kokevat semmosta jotenkin, et ollaan samalla levelillä niistä asioista. Usein ongelmat voi lähteä sit eskaloitumaan, että jos se vuorovaikutus ei toimi, niin sitten se ohjaus on hankalaa koska se konteksti ei toimi. Mut ehkä niin kun näin. Tosiaan ehkä sit ohjauksessa on kaks just semmosta keskeistä osaa. Toinen on se emotionaalinen puoli ja sitten toinen on se informatiivinen. Toisaalta myöskin mietin sitä, että se – nää on niin kun näitä – mut sit yks tapa myöskin, miten sitä voi hahmottaa, on se tasapaino siinä väitöskirjatutkijan ja nuoren tutkijan autonomian tukemisessa ja sitten taas toisaalta siinä osalliseksi ottamisessa. Että sekin on ehkä aika tärkeä osa sitä jotenkin sitä ohjaussuhdetta. Paitsi että se kahdenkeskinen vuorovaikutus toimii, niin myöskin et väitöskirjatutkija pääsis osaks sitä tiedeyhteisöä ja jotenkin, että se siinä ohjauksen kautta rakentuisi se osallisuus ja sitä kautta myöskin sit tavallaan se tuki siihen ja kannustus, että väikkärin tekijät muodostais keskenään semmosen yhteisön, jos se tapahtuu sellasta vertaisohjausta. Se myös vapauttaa ehkä sit ohjaajan resursseja siihen että, koska monet asiat on sellasii, että kun tekee sitä omaa väikkäriä ja omaa prosessia, niin oikeasti eniten kaipaa sellasta peiliä, jolle selittää sitä omaa juttua ja jonka kanssa käydä sitä läpi. Ja sen ei välttämättä tarvii olla aina ohjaaja, vaan että löytäisi jonkun yhteisön jossa sä voit saada sitä ohjausta useammaltakin eri tyypiltä ja erilaisilla vahvuuksilla. Nyt mulla tulee hirveen pitkä selitys, mutta tämä oli niin iso kysymys ja tässä on monta kulmaa. Mutta ehkä tämmösiä ajatuksia.

 

Eric: Niin että ohjaus voidaan nähdä laajemmin myös kuin sen pääohjaajan ja –

Pihla: Niin, kyllä.

 

Eric: – se ohjattavan suhteena.

 

Pihla: Kyllä. Se rakentuu myöskin osallisuudesta siihen tiedeyhteisöön. Ja se mikä se yhteisö voi olla, se voi olla väitöskirjaseminaariporukka ensin, se voi olla tutkimusryhmän porukka, se voi olla tiedekunnan väikkäritutkijoiden joku yhteisö. Sen oon ite ainakin kokenut tosi arvokkaana, et paitsi että on toimivat ohjaussuhteet siihen ohjaajaan, niin myöskin sit ne vertaissuhteet ja verkostot. Sit esimerkiksi vaikka metodisessa puolest meil on ollu tosi hedelmällisii metodityöpajoja, joissa on ollut sit asian äärellä olevia tyyppejä myöskin eri yliopistoista. Ja se on ollut hirveen arvokasta ohjausta myöski siihen oma juttuun ja sellasta, sieltä on löytyny semmosta osaamista myös mitä ei välttämättä oo sit esimerkiksi siinä omassa ohjaussuhteessa niin paljon. Että semmost.

 

Eric: Mitä ajatuksia sulle tuli, Pirjo, tästä samasta kysymyksestä tai siitä mitä Pihla sanoi?

 

Pirjo: Pihla nosti tossa jo aika hirveen monta olennaista asiaa, jotka on ihan ohjauksen ytimessä. Sehän on vuorovaikutussuhde ja sellasena tietysti hirveän monisyinen ja joka kerta erilainen. Tässä podcast-sarjassakin on varmaan todettu monta kertaa se, että jokainen ohjaussuhde räätälöityy tietynlaiseksi ja omanlaisekseen. Jokainen polku on omansa. Ja just tää heterogeenisyys väitöskirjatutkijoitten sisällä on sellanen äärimmäinen haaste myöskin ohjaajille ja yliopistolle, että paljon semmosia rakenteellisia kysymyksiä, jotka kehystää ohjaussuhdetta ylipäänsä. Siinä jos lähtee tosta vuorovaikutussuhteesta, miten se lähtee rakentumaan ohjaaja ja ohjattavan tai ohjaajien ja ohjattavan kanssa, niin mä näkisin sen että jotta se suhde voi kuitenkin rakentua niin – tai ainakin mä itse sanon sekä väitöskirjatutkijoille että ohjaajille, et siinä pitää olla joku kartta ja joku suunnitelma ja joku tämmönen, tää on ihan tätä perustavaraa. Mä kutsun sitä ite tämmöseks tavoite- ja taitoanalyysiksi, koska jokainen väitöskirjatutkija tulee kuitenkin, alottaa väitöskirjansa ihan jo älyttömästi osaavana henkilönä, mut siitä pitää niin kun – tai pitää tukea väitöskirjatutkijoita itse analysoimaan sitä jo olemassaolevaa osaamistaan ja sit toisaalta sitä, että missä ne haluaa olla neljän, viiden, kuuden vuoden päästä. Ja sit sitä pitää päivittää, et se on sillain jotenkin sen kartan päivittäminen ja tavoitteiden päivittäminen, ja sit peilata sitä niihin taitoelementteihin. Että jotta mä oon siinä ensin hämäränä näkyvässä tavoitteessa sitten jonain vuonna, niin että mitä se sitten edellyttää, et mitä taitoja mulla on ja mitä taitoja mun täytyy kehittää osana sitä polkua, että tän tyyppinen.

 

Ja sit toi Pihlan mainitsema se että ei pelkästään yhden tiskin politiikkaa, vaan että itse vahvasti oon sitä mieltä että pitää olla vähintään se kaksi ohjaajaa, ja sitä oon itse Tampereella hyvin vahvasti tuonut tuotu esille, ja se on meillä suosituksena ohjausryhmät ja sit tämmönen laajempi, just nää kaikki eri laajenevat piirit, että missä se ohjaus tapahtuu. Että se ei oo pelkästään se ohjaaja ja ohjattava vaan tämmönen myöskin rajat ylittävä ohjaussuhde. Sitten tän vuorovaikutussuhteen lisäks on tietysti äärimmäisen tärkeetä, että yliopistot investoi ohjaajiin, antaa sekä ajallisia että taidollisia ja kaikkia, että se tukielementti on siellä ja se arvostus on siellä. Aika paljon tämä on sellainen, jossa vielä on paljon parantamista mun mielestä. Että nähdään se myöskin semmosena resurssina ja sellasena suhteena, jossa tapahtuu hirveen paljon tärkeitä asioita.

 

Eric: Niin, eikös se ole tämmönen vanha viisaus, että jos joku on tärkeää niin se on tärkeää. Ja silloin siihen pitää tietysti varata just sitä aikaa ja myös niitä voimavaroja siinä. Mainitsit Pirjo jo, että haasteitakin liittyy liittyy tähän väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen, niin minkälaisia haasteita tai ongelmia, mitkä on yleisimpiä?

 

Pirjo: Hmm. Ehkä semmonen kaikista yleisin on se, että ohjaajalle asettuvat vaatimukset on monipuolistunut ihan hirveästi. Se on hirveän kompleksinen osaamisen alue, että se on hirveän tyypillistä – vähän riippuu siitä että kuinka kehittyneessä yliopistoympäristössä kansallisesti toimitaan. Tietysti Suomi on hirveän kehittynyt, pitkälle kehittynyt yliopistoyhteisö, jos sitä ajattelee sellasena maana, et on hirveästi semmosia lisääntyneitä vaatimuksia tutkimusosaamisen suhteen myöskin ohjaajilla. Heidän pitää osata paljon avoimen tieteen, tutkimusetiikan, aineistonhallinnan, kaikkea tällasta. Uusia elementtejä tulee siihen, mitä kaikkien tutkijoiden pitää hallita. Sit tietysti jotta ohjaus toimisi niin ohjaajan täytyy, ei sen tartte olla ekspertti ihan kaikessa tietenkään, jossain digitaalisissa välineissä tai digitaalisissa menetelmissä, mutta hänen täytyy osata ohjata se ohjattava, että miten teet jonkun niin kun aineistonhallintasuunnitelman tai niin tai näin. Että menepä tuonne sitten, että osaa ohjata sen ihmisen. Tämä on aika iso asia, et miten miten sit ylläpidetään ohjaajien omaa osaamista. Joskushan se kääntyy sit sillä tavalla, että ohjattava opettaa sitä ohjaajaa. Et sehän kääntyy niin kuin kakssuuntaseksi tieksi.

 

Ja tän suhteen tietysti sit se toinen, jonka haluan tässä ehkä nostaa, on tietysti se monesti varmaan jo mainittu on se, että meillä on ihan hirveesti erilaisia ohjaajakohortteja. Meillä on nuoria ohjaajia, jotka jo tulee toisenlaisella kompetenssilla. Mut et ainakin kun ajattelee sitä, että milloin mä väittelin Englannissa, niin kyllä nyt on tullut sellasia uusia elementtejä, että mä oon tämmöne vanhakantainen ohjaaja, joka kipuilee sen kanssa että tiedänks mä tarpeeks ja osaanks mä olla tarpeeks hyvä tässä hommassani. Sehän on ihan selvää, että meillä on kuitenkin ehkä vieläkin, no, ehkä se on vähän liiottelua et meil ois sellasia ohjaajia, jotka vieläkin ohjaa sitä seuraavaa professoria eikä ota huomioon sitä – nyt puhutaan moderneista tohtoreista tuolla kansainvälisesti, et suurin osa kuitenkin sijoittuu yliopiston ulkopuolelle. Että nähtäis ne taitokimarat ja tehtäisi semmostakin analyysia tiedekunnassa, että keitä rekrytoidaan, miks me rekrytoidaan tämmösiä väitöskirjatutkijoita. Miten me nähdään se, että mihin heidän pitäisi sijoittua sitten, ja mitä me sit tehdään sen eteen et näin tapahtuu. Että ihan tämmönen, tääkin on semmosii, aika lailla.

 

Sit on hirveesti muitakin ongelmia tai haasteita, että onhan sitä – jos mä hetken vielä – mä mainitsen vaan nuo, että tää heterogeenisuus tietystikin. Että on osa-aikaisesti työn ohella tekevät, sit nyt Euroopan tasolla nostetaan myöskin tämmöstä niin kun nää mature PhD candidates. Joskus ohjaajilla, oon itse havainnut että ohjaajilla on huolta siitä, että miten reagoida kun ohjattava onkin paljon itseään vanhempi, että sit tää ikäero. Näistä vähän vähemmän puhutaan.

 

Eric: Kyllä.

 

Pirjo: Sit on paljon semmosii piiloisia sääntöjä, joita mä oon ite ohjauskoulutuksessa ottanut huomioon, että alottelevat ohjaajat, niin siellä on semmosia mistä ei koskaan ääneen sanota, että siellä on paljo semmosta portinvartijatoimintaa, että ketkä saa ohjata, kenelle tarjotaan ohjattavia. Et nää on kaikki sellainen, must näistä on hirveen hyvä puhua ääneen, että miten tää homma ylipäänsä toimi. Mut täs on muutamia muitakin on varmaan.

 

Eric: Kyllä. Tässä on aika iso kulttuurinen ja historiallinen muutos tapahtunut, ja tohtorikoulutuksen volyymi. Jyväskylän yliopiston rehtori Keijo Hämäläinen, entinen vararehtori Helsingin yliopistossa, sanoi jossain kokouksessa silloin vielä Helsingin yliopiston aikoina, että aikasempaa kulttuuria kuvasi semmoinen ajattelu että professori ohjaa kahta. Toisesta tulee hänen seuraaja ja toinen menee teollisuuteen. Ja nyt jos ajatellaa, että mikä se tohtorikoulutuksen volyymi on ja se muutos, niin tässä on jo itsessään on aika iso ohjauksen praktiikan mut myös sen koko koulutuksen filosofian uudistuminen.

 

Pirjo: Kyllä, ja sitten ei ole suinkaan ykkösohjaajan ja kakkosohjaajan välisestä suhteesta ja vaan siinä tapahtuvassa neuvottelusta, et mikä heidän roolituksensa on. Itse mä ohjaan esimerkiksi tämmösessä Marie Curie Innovative Training Network, jossa siis koulutetaan viittätoista väitöskirjatutkijaa eri puolilla Eurooppaa. Ja tietysti se on hirveä resurssi niille ihmisille, jotka on siinä verkostossa, mut sitten tietysti komissiolta saatu rahoitus asettaa tietyt elementit siihen koko väitöskirjatutkijuuteen. Täytyy tehdä harjoitteluja, intersektoraalista liikkuvuutta, sekä akateemista liikkuvuutta että intersektoraalista liikkuvuutta, ja sitten tämmösten – puhutaan industry supervisors, mutta se on paljon laajempi – mutta et jos on jotain tämmösiä jossain sektoritutkimuslaitoksessa, esimerkiksi mun väitöskirjatutkija on ollut VHO:ssa harjoittelemassa, niin mikä niitten ihmisten rooli sitten on siellä. Tämä on paljon mennyt tämmöseen verkottuneempaan malliin ylipäänsä.

Eric: Niin se ei oo enää ihan, vaikka se on se tärkein suhde on se ohjaajan ja se väittelijän suhden, niin se ei ole ainoa.

 

Pirjo: Ja se ei riisu kuitenkaan sen pääohjaajan ja toisen ohjaajan roolia ja vaikutusta ja on yhä keskeinen, mutta nyt on tämmösiä uusia elementtejä sekä osaamisen että toimintakentän suhteen on tullut ihan hirveesti.

 

Eric: Kyllä. No Pirjo, kun olet Tampereen yliopiston tutkijakoulun johtaja, niin ajattelin että on ihan syytä kysyä, miten teillä Tampereen yliopistossa on kehitetty nyt sit väitöskirjatutkijoiden ohjaust viime vuosina? Millasiin asioihin on kiinnitetty huomiota?

Pirjo: Tampereen yliopistossa on ollut, tietysti niin kuin kaikissa yliopistoissa, niin yo-pedagogiikan asiantuntijuus, ja yo-pedagogiikkaan sisältyy sisältyy paitsi tämmösiä opetustaitoihin liittyvää niin myöskin ohjaukseen liittyviä elementtejä. Siellä on muistaakseni semmonen viiden op:n kokonaisuus, joka on ohjaukseen, ei pelkästään väitöskirjatutkijoitten mutta ohjaus noin laajemmin. Elikkä se on varmaan semmonen peruselementti, mikä löytyy kaikista yliopistoista. Se mihin mä oon tutkijakoulun johtajana jo monta vuotta miettinyt sellasta asiaa, niin on se että pedagoginen koulutus kattaa jotkut tietyt alueet, mutta sen rinnalle tarvitaan ehdottomasti sen tyyppistä lyhyempiä koulutusta kenties, jossa avataan sitä institutionaalista freimiä missä ohjaus tapahtuu. Että se on uusien ohjaajien perehdyttämisen kannalta, kv-ohjaajien perehdyttämisen kannalta hirveän olennaista. Mä oon tietysti, mulla on tää tutkijakoulun johtajan hattu päässä nyt tukevasti, niin että tiedetään se että mikä on siis tohtoriohjelmien ohjaajien ja sit tutkijakoulun välinen työnjako, kuka tarjoaa mitä. Meidän tutkijakoulu Tampereella tarjoaa kuitenkin 50-60 kurssia kaikille väitöskirjatutkijoille, meil on 2 500 väitöskirjatutkijaa give or take, se numero aina liikkuu. Mutta että ohjaajat ei välttämättä ole tietoisia kaikista näistä, ja sit kaikki se taustamateriaali joka kehystää ja ohjeistaa ja antaa myöskin resursseja siihen ohjaussuhteen rakentamiseen, että miten.

 

Se on niin hauska kun mä paljon keskustelen väitöskirjatutkijoitten kanssa, niin ohjauksesta kun puhutaan, niin ne aina kysyy sen et kuinka paljon mä voin vaatia ohjausta. Sit kun tekee ohjaajakoulutusta, niin erityisesti aloittelevat ohjaajat kysyy ihan samaa. Että teenkö mä tarpeeks, kuinka paljon on paljon, mikä on riittävää. On molemmin puolin tätä suhdetta esimerkiks. Sekin on aika jännä mun mielestä, mut mun mielestä se on sellainen olennainen juttu.

 

Me ollaan nyt sitten, se mitä Tampereen yliopistolla on tehty, niin me ollaan mukana semmosessa EU-hankkeessa nimeltään DocEnhance, jossa kehitetään tohtorikoulutuksen ohjausta myöskin ja ohjaussuhdetta. Mä oon aika pitkälti, meidän tutkijakoulu on vastuussa sen kurssiresurssien rakentamisesta. Se on semmonen. Nyt mulla just menossa yo-pedan kanssa pilotoidaan tätä kurssimateriaalia, johon on tehty videoita jossa on tässäkin podcastissa mukana olleita ihmisiä, Sanna Vehviläinen on siellä. Ne on videoita tietyistä teemoista, myöskin uraohjauksesta ja kaiketa tällasesta, ja sitten materiaaleja. Sen pitäs olla sit semmonen resurssi, joka tulee yleiseurooppalaiseen käyttöön ton Ph Hub, jo tämmöselle olemassa olevalle platformille. Se on semmonen aika iso ponnistus koska sitä tekee tässä kaiken ohella, mut sit meil on myöskin näitä tämmöisiä ohjaajakahveja ja sen tyyppistä tutkijakoulu järjestää muutaman kerran vuodessa, joka on vähän matalamman kynnyksen juttu. Semmonen tunti jonka ohjaajat voi tulla keskustelemaan tietyistä jonkun asiantuntijan pienen alustuksen jälkeen. Nää on niin kun sellasia. Mut mun mielest just sillä, että yo-peda ja semmonen pedagogiikkapainotteinen ohjaajakoulutus ja sit vähän sen rinnalle tarvitaan jotain tämmöstä vähän toisenlaista. Mä en tiedä vieläkään itsekään, että minkälaisen muodon se sitten ottaa ja kuka sitä tekee jatkossa. Nyt me pilotoidaan vaan tätä materiaalia, mutta katsotaan sitten et mikä tahtotila meillä yliopistossa on jatkon suhteen.

 

Eric: Mut et se mitä monessa jaksossa on keskusteltu ja mikä on nyt ollut pinnalla, että nimenomaan ohjausosaamiseen tukea ja sitten siihen vertaisuuteen tukea.

 

Pirjo: Kyllä, joo, juuri näin.

 

Eric: Mitäs ajatuksia tää sussa, Pihla, herättää? Tekeekö alma mater nyt oikeita asioita sitten?

 

Pihla: Joo, siis kuulostaa hyvältä. Oon Tampereella just, tai siis oon opiskellut tietysti ja opiskelijan näkökulmasta seurannut tätä kehitystä, ja ehkä oma näkökulma on ehkä just se, että mitä tässäkin kuvattiin, et nää eri tahot niin kuin tutkijakoulu ja sitten on ohjaaja ja sitten on se tiedekunnan tietynlainen yhteisö ja sit just tämä ajatus siitä, että olisi  useampi ohjaaja. Niin että mitkä ne on ne roolijaot ja myöskin sit tavallaan se systeeminen ajatus siitä, että tosiaan se ohjaus ei tapahdu pelkästään siinä ohjaajan ja  opiskelijan välisessä vuorovaikutuksessa vaan se tapahtuu laajemminkin. Esimerkiks meillä tiedekunnassa on ollut pohdintaa just siitä, et mitkä on sellasii kursseja, mitkä tulee tohtorikoulutuksen kautta, mitkä on semmosii generaaleja yleisiä tutkijantaitoja joita voidaan opettaa eri alojen opiskelijoille. Ja mitkä taas on ehkä sit sellasii teemoja ja aiheita, mitkä ois nimenomaan kasvatustieteen tiedekunnan tarjoamia kursseja ja jotka ois sellasii sisältöjä, joihin tarvitaan se kasvatustieteellinen näkökulma jotta se on hyvä kurssi. Niin nää on just niit pohdintoja mitä meilläkin oon seurannut, et nyt sitä haetaan ja sitä kehitetään. Myöskin sit ehkä just mietin, että ois hyvä et ois useampi ohjaaja ihan senkin takia, ettei ohjaajalla ole liikaa ohjattavia.

 

Mä huomaan et ehkä yhä enemmän myös puhutaan siitä, et opiskelijalla on – ja tämä on muuten yksi näkökulma, et onko väitöskirjatutkijat, onko he tutkijoita ja kollegoja vai onko he opiskelijoita, ja siitä meillä puhutaan myös aika paljon. Että itekin lipsauttelen tätä opiskelijajuttua, mutta se että he olis enemmän kollegoja ja et he ois ois tasavertasia. Kun mietitään yliopiston tasolla, niin kyllähän iso iso osa tutkimuksesta tehdään väitöskirjoissa yliopistossa, niin se et se on merkittävä resurssi tavallaan siinäkin mielessä, et ollaan kollegoja. Mut nyt mä vähän ehkä eksyin tästä kehittämisestä, että tavallaan se että väitöskirjan tekijällä on myös oikeus siihen ohjaukseen ja mä luulen että myöskin väikkärin tekijät on alkanut heräämään siihen, että hei, että mä voin myöskin vaatia ohjausta ja mä oon niin kun – että se on ehkä semmonen, en tiedä miten on aikaisemmin ollut, koska ite oon nyt, oonks mä nyt neljä vuotta opiskellut, että sen vuoden ajan seurannut tätä vasta, mut huomaan et ehkä siitä on alettu puhuun enemmän. Just tämä systeeminen, et se yhteisö ja mitkä ne on ne eri toimijoiden roolit, ja sitten se että ois hyvä olla useampi ohjaaja. Siihen oon huomannut, et sitä.

 

Myöskin tää ohjaajakoulutukset mistä puhuit, että teillä on erilaisia koulutuksia ohjaajille ja että on erilaisia myöskin tämmösii kevyempiä kahvitapaamisia ja semmosta myöskin ehkä kollektiivista kollegiaalista tukee siihen ohjaajan rooliin, niin sen oon huomannut myöskin väikkäritutkijan näkökulmasta. Siitä puhutaan että on tiettyjä ohjaajan taitoja, ja että voi olla tosi tosi hyvä tutkija, mut se ei välttämättä automaattisesti tarkota et on hyvä ohjaaja. Siinä on tiettyjä juttuja sit, jotka liittyy siihen vuorovaikutuksen toimivuuteen ja sen ylläpitämiseen ja miten osaa sit toimia siinä. Mut et semmosia ajatuksia heräsi tästä.

 

Pirjo: Toi oli hirveen tärkeä toi mitä Pihla sä toit esille. Että totta kai, siis mä käytän aivan systemaattisesti väitöskirjatutkija-nimikettä, on sitten millä rahoituksella, vaikka olis lasten kans kotona ja iltakasin jälkeen tekee väikkäriään, että kyllä se on väitöskirjatutkija. Ja se on ihan eurooppalainen linjaus, että väitöskirjaa tekevät ihmiset tekee tutkimusta. Totta kai siinä on opinnollisia elementtejä erityisesti siinä alkupäässä, ja pitääkin olla opinnollisia elementtejä on elämässä ihan kuule hamaan hautaan asti. Se on kuiteskin että se on tää early stage researcher, että väitöskirjatutkijat on tutkijanuran ensimmäisellä portaalla ja sellasena heidät pitää nähdä ja sellasena heidät pitää ymmärtää. Tää on just mä meen takas siihen, et miten yliopiston pitää nähdä se, että miten resursoidaan tätä asiaa ja miten nähdään myöskin väitöskirjatutkijat hirveen tärkeänä osana yliopiston tutkimusstrategiaa. Ja silloin ohjaus on osa tutkimusstrategiaa. Tää on hirveen tärkeä havaita, että se on ihan siellä ytimessä.

 

Pihla: Joo, ja jotenki ehkä vielä tartun tohon, mainitsit tosta että alkuvaiheessa on ehkä enemmän vielä silleen jotenkin uuden äärellä ja ehkä tavallaan, mut sit just se että kun väitöskirjaprosessi on aika pitkä ja mitä tavallaan ammatillista kasvamista ja kehittymistä siinä tapahtuu, niin tavallaan sit myöhemmissä vaiheissa vielä enemmän jotenkin tulee se jotenkin kollegiaalisuus ja ajatus siitä että on osa yhteisöä. Ja se on myöskin kuvaa semmost onnistunutta tohtorikoulupolkua, et siinä kokee osallisuutta tiedeyhteisössä sitten.

Eric: Kyllä. Tässä on korona-aikana paljon puhuttu opiskelijoiden hyvinvoinnista ja ehkä se näkökulma ainakin julkisessa keskustelussa on ollut siellä perustutkintoopiskeluissa, ja se on tärkeä tärkeä näkökulma että siitä on puhuttu, mut ehkä vähän vähemmän väitöskirjatutkijoista. Nyt kuitenkin tutkimusten mukaan, viime jaksossa tai toisessa jaksossa oli Pyhälän Kirsi joka on näitä tutkinut, niin hänen tutkimusten mukaan myös väitöskirjatutkijoilla ja tohtorikoulutettavilla on hyvinvointi laskenut pandemian aikana. Niin miten nyt Tampereen yliopistossa sitten tuetaan väitöskirjatutkijoiden paluuta? Tai ehkä me ei palata mihinkään vaan me mennään tämmöseen uuteen normaaliin, niin millasia asioita, mihin pitäs nyt keskittyä, Pirjo?

 

Pirjo: No oikeestaan viittaan takasin tohon mitä Pihla sanoi, että se täytyisi olla se pääasiallinen vastuu ja velvollisuus – ja se tohtorikoulutushan tapahtuu pääasiassa siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa – elikkä siellä pitäs tukee paitsi sitä, just sitä että vieläkin on, niin kun mä kauheena koitan kannustaa sellasta kypsää ja kannattelevaa ohjauskulttuuria, et sitä voidaan kannatella – ei tutkijakoulu voi sitä tehdä, vaan sen täytyy tapahtua paikallisesti siellä tiedekunnissa ja tohtoriohjelmissa. Että sellasia että ohjaaja puhuu keskenään, et hiljaisuudet ja kissa nostetaan pöydälle, ja kaikki tällaset. Puhutaan vaikeuksista, puhutaan näistä ongelmista, puhutaan mielenterveydestä ja jaksamisesta, resilienssistä, millä nimellä tästä nyt halutaankin kulloinkin puhua. Musta sen pitää tapahtuu siellä, että tutkijakouluna, tämmösenä sateenvarjoapparaattina, niin me voidaan kannustaa siihen ja tuoda sitä eri tavalla esille, mut kyl se pääasiassa on siellä tiedekuntatasolla ja ohjaajaverkostoissa ja just näissä myöskin väitöskirjatutkijoiden verkostoissa. Että mä näen hirveesti että siinä on tämmösiä top-down- ja bottom-up-mahdollisuuksia, että jos joku heristää sormea ja sanoo että tehkää näin, niin ei se toimi. Se pitää ikään kuin aika orgaanisesti syntyä siellä paikallistasolla, ja se on se paras asia.

 

Se mitä me nyt sitten ollaan tehty, niin tietysti me reagoitiin äkkiä pandemiaan ja me alotettiin viikottaiset tutkijakoulun morning coffeet suomeksi ja englanniksi siinä heti, ja ne jää pysyväksi, että se on  tätä uutta normaalia. Että otetaan kurssien lisäksi tommosta kevyempää kamaa ja semmosii, missä nostetaan vähän kevyemmin semmosii kaikkia kiinno- myöskin hyvinvointiin liittyviä asioita. Ja nyt huomasin justiin osuu sillä tavalla, et meillä on nyt tällä viikolla taas morning coffee ja se osuu tähän opiskelijoiden hyvinvointi- tai  mielenterveysteemapäivään. Sit me pyydetään myöskin väitöskirjatutkijoita jäämään, kannustetaan tulemaan kampukselle, että tää on tietysti hirveän iso. Ja tämä on iso kysymysmerkki, että missä määrin ihmiset tulee palaamaan kampukselle. Se ei oo ihan yksinkertainen asia. Hyvin paljon on järkevä jatkaa online. Mut kyl me kovasti kannustetaan, koska me tiedetään kuiteskin että ihmiset, osa ihmisistä – no, se hyvinvointi rakentuu siitä että on vuorovaikutuksessa. Meillä on huomenna sitten myöskin mahdollisuus jäädä sen aamukahvin jälkeen, mikähän se oli, hengaa ja ja hengitä, tämmönen niin kun että tuu tänne ja juttele. Tai tee töitäni tai tuu jutteleen joistain asioista, me ollaan paikan päällä ja tällä tavalla. Mutta tää on tietysti, se on kivaa, mut sitten jos ei vastaavaa toimintaa ole siellä omassa tohtoriohjelmassa ja pidetä siellä, niin tää on ihan laastaria.

 

Eric: Kyllä. Mitä sä toivoisit Pihla, millaista tukee paluuseen tai tähän uuteen normaaliin, mikskä tätä nyt kutsutaan sitte?

 

Pihla: No joo, siis hirveän paljon samoilla linjoilla täs Pirjon kanssa siinä just, et se vuorovaikutus on ehkä se mikä nyt, pandemia on tavallaan sitä heikentänyt ja sen rakentaminen on nyt tärkeetä, koska se kannattelee sitä hyvinvointia monella tapaa. Toki väitöskirjatutkijat on erilaisissa elämäntilanteissa ja on erilaisia, et kuinka paljon pystyy osallistumaan erilaisiin juttuihin, mutta meilläkin on tiedekunnassa just tätä tämmöstä vertaistoimintaa ja on näitä aamukahveja myöskin meillä, keskinäisiä oman niin kun kasvatustieteen tutkijoiden kesken, ja oon ne kokenut hirveen hyvinä.

 

Me oikeestaan alotettiin sitä jo tossa ennen pandemiaa, meillä oli semmosia kuukausittaisia kahvitapaamisia ja niissä oli teemojakin, ja sit huomasin että pandemian aikana ne siirtyi tietysti etäjuttuihin, ja siinä ehkä myöskin vähän harveni, ja huomasin et se semmonen tietty yhteisö joka oli jo lähteny tai joka oli kivasti rakentunut, niin lähti pikkusen haparoitumaan. Nyt sit ehkä täs kohtaa, ja itse asiassa alotettiinkin tossa kun rajoitukset vähän löystyivät, niin päätettiin että nähdään kerran kuussa Telakalla, perjantaisin after work -istujaiset. Ei ole edes mitään teemaa, vaan tullaan vaan paikalle ja jutellaan. Koska se vertaistuki on tosi arvokasta ja sit se läsnäoleva tai face to face -keskustelu ja vuorovaikutus niistä aiheista, niin se on tosi arvokasta. Ja se on ehkä pandemian aikana jäänyt vähemmälle ja varmaan osasyy siihen, miksi porukalla menee nyt heikommin, koska ihmiset jää yksin niiden asioiden kanssa. Väitöskirjakin on iso projekti ja se vaatii aika paljon semmosta henkistä jaksamista ja tsemppaamista, ja voi tulla negatiiviset revisiot ja voi tulla kaikenlaista haastetta siihen, niin sitten tavallaan kun niitä pääsee juttelemaan ihmisten kanssa, jotka on samassa tilanteessa, niin se heti paljon keventää sitä juttua. Jos niiden kans jää yksin, niin se on paljon raskaampaa. Että ehkä just se.

 

Samaa mieltä Pirjon kanssa myöskin siinä, että jos se tulee ylhäältä alaspäin pelkästään, et joku tohtorikoulu järjestää jonkun jutun, niin se ei ehkä riitä. Se pitää kuitenkin tulla myös tavallaan niistä väitöskirjatutkijoiden yhteisön omista tarpeista ja siitä et mitkä on semmosii toimivia juttuja, niin se on just näin. Että molemmista suunnista tarvitaan. Toisaalta sit se että jos tohtorikoulutus tai tiedekunta tai joku järjestää jotain tapaamisia, niin se kannustaa tavallaan myöskin meitä siihen yhteisöllisyyteen ja sit se voi tuottaa tuottaa sitten myöhemmin semmosta omaehtoista tekemistä. Että näin se on.

 

Eric: Niin, se ei ole joko tai vaan sekä että sitten tässäkin asiassa.

 

Pirjo: Tohtoriohjelmien pitäs tarttua aina niissä hirveen tärkeissä saranakohdissa. Se että tutkijakoulu järjestää suomeksi ja englanniks orientaation uusille väitöskirjatutkijoille, niin se ei riitä. Mä olen aina toivonut sitä että tän meidän rautaisannoksen lisäksi, jossa paketoidaan aika paljon asioita että miten tämä toimii ja mitä sulle on tarjolla, mutta et sen lisäksi tämä taloontulovaihe on semmonen saranakohta, missä tohtoriohjelmien pitää olla hereillä. Koska se sit fasilitoi sitä, että sieltä tulee niitä uusia muotoja, omaehtoisia.

 

Pihla: Kyllä. Ja siinä kohtaa opiskelijat on myös orientoituneet siihen, että hei, että nyt me osallistutaan juttuihin ja mä alotan nyt tän uuden projektin, mä haluan tutustua muihin jotka alottaa sen yhtä aikaa. Siis tavallaan sama ilmiö kuin on perustutkintoopiskeluvaiheessa, niin siinä alotusvaiheessa tavallaan mä huomaan myöskin, et kun on näitä meidän omaehtosia aamukahveja ja muita, niin innokkaimmat osallistujat on yleensä niitä jotka on just alottanut sen oman väitöskirjan. Silloin me yleensä saadaan siihen ydinporukkaan lisää tyyppejä mukaan. Ja sit ne jää siihen helpommin kuin sit tavallaan että jos on lähtenyt jo, tehnyt pitkään sitä väikkäriä ja ei ole oikein integroitunut siihen vaikka tiedekunnan väikkäri muihin porukoihin, niin se on vaikeempaa. Että ne nivelkohdat on.

 

Mut sit tietysti siihen tuo tiettyä haastetta se, että kun ollaan niin erilaisissa elämäntilanteissa ja jos tekee vaikka päivätyötä lisäksi, tai tekee päivätyötä ja sit siinä rinnalla väitöskirjaa ja voi olla lapsia ja voi olla monta juttua, niin se tavallaan että se väitöskirja on yks semmonen projekti niiden muiden joukossa niin se tietenkin heikentää niitä mahdollisuuksia jotenkin käyttää aikaa siihen osallistumiseen. Että nää on näitä. Ja ehkä just erilaisia mahdollisuuksia myöskin, et sen takia mä luulen et nää etäjutut on hyvä jatkaa myös jatkossa, koska on ihmisiä jotka ei pysty tuleen paikalle, mut etäjuttuihin voi olla helpompi osallistua ja väikkäritutkijoita on vaihdossa ja kaikkea, niin etäjutut on hyviä.

 

Pirjo: Kyllä. Tosta etänä tekemisestä mä sanoisin vielä sellasenkin, että vaikka se on ollut, se on eristänyt meidät jonnekin erilleen toisista, niin mä oon kyl ite huomannut sellaisenkin tai mä oon kuullut, et jotkut väitöskirjatutkijat ovat sen takia että jotkut laitokset – hyvä kun mä puhun vanhoilla termeillä –

 

Pihla: [naurahdus]

 

Erci: [naurahdus]

 

Pirjo: Voi voi. Mutta että sen oman yhteisön aamukahvit tai mitkä tämmöiset palaverit tahansa on online, niin väitöskirjatutkija onkin päässyt eri tavalla mukaan siihen yhteisö. Tää on se kääntöpuoli.

 

Pihla: Kyllä, kyllä.

 

Pirjo: Toki se on eristänyt, mut se on myöskin mahdollistanut asioita. Ihan ehdottomasti varmaan monet ainakin meidän tutkijakoulun asioista tulee toimimaan online, koska kyllä se ottaa huomioon tasapuolisuuden. Mutta sit meillä on myöskin että meidän jatkossa, me mietitään sitä nyt että miten meidän toiminta esimerkiksi on, onko se kasvokkaista vai miten se toimii. Tätä varmaan mietitään monessa suunnassa.

 

Eric: Niin, tässä ehkä aika paljon energiaa käytetään tähän, että etä vai lähi. Ehkä enemmän pitäisi miettiä sitä, että mitä on yhteisöllisyys ja mitä on vuorovaikutus ja mitä on kuuluvuus, yhteisöön kuuluminen, ja mitä kaikkia edellytyksiä se tarvii. Tossa kun oli hyvinvointiteemaa käsiteltiin useammassa jaksossa ja ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden näkökulmasta, niin monet puhuu siitä että pitäs miettii niitä asioita, mitä nyt ei ole tapahtunut tämän pandemian takia, ja luoda tilanteita missä ne asiat pääsis tapahtumaan. Ja useinhan me puhutaan just ihmissuhteista, vuorovaikutuksesta, yhteenkuuluvuudesta, vertaistuesta. Näitä asioita on jäänyt väkisinkin pois, koska semmoset akateemisen maailman superpaikat kuten vessajonot ja tämmöset paikat missä vaan yhtäkkiä aletaan keskustelemaan, niin niitä ei ole ollut pariin vuoteen.

 

Pihla: Todellakin. Ja just esim. se että kymmenen minuuttia ennen luennon alkua on jotenkin jäänyt pois. Että juuri näin.

 

Eric: Että se on ollut business business.

 

Pirjo: Nimenomaan. Ja sit just sitä varten noi pandemian vaikutukset on, et jatkuvasti varmaan – no, itse elän tämmöisen jatkuvan huonon omantunnon kanssa, että onko tehty tarpeeksi. Varmasti ei. Mut sitten on tämmöisiä piilovaikutuksia ja sit semmosia vaikutuksia, jotka voi tulla pienellä viiveellä. Paljon puhutaan just näistä, että ei oo pystyny menemään laboratorioon, ei oo pystynyt tekemään kenttätöitä, mutta kyllä se hyvinvointi on – että nää ne praktiset puolet on yksi asia, mut sitten tää hyvinvointi niin se voi olla vähän semmonen, että sillä voi olla sellasia pidemmällä aikavälillä näkyviin tulevia vaikutuksia.

 

Eric: Kyllä, kyllä. No, mennään sitten sinne uuteen normaaliin tai sen taakse eli tuonne tulevaisuuteen ja mietitään vähän sitä, että miten tohtorikoulutusta pitäs kehittää. Saa puhua ohjauksesta mut saa puhua muistakin asioista. Sä saat nyt väitöskirjatutkijana Pihla ensimmäisen vuoron. Miten sä kehittäisi tohtorikoulutusta?

Pihla: Jotenki ehkä täs mun mielestä tässä keskustelun aikana on tullut jo monta semmosta tärkeetä teemaa, joihin ois syytä myös jatkossa panostaa ja ylläpitää. Just tää jotenkin tää erilaisten yhteisöjen rakentaminen ja se ajatus siitä, että tohtoriopinnoissa ei pelkästään tehdä sitä väitöskirjatutkimusta, vaan sä myöskin rakennat sitä ammatillista osaamista ja osallisuutta ja ammatillista identiteettiä tutkijana ja tiedeyhteisön jäsenenä. Niin jotenkin siihen kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen tai siihen kokonaisvaltaiseen kehitykseen tavallaan tukea, että ihan myöskin siis. Ja myöskin ehkä jatkossa näkisin yhä enemmän kansainvälistymisen semmosena tärkeänä teemana, et otetaan siihen tohtorikoulutuksen mukaan entistä enemmän – se on nytkin, mutta siis tavallaan tukee myöskin siihen, että on tärkeetä luoda niitä kansainvälisiä verkostoja. Yhä enemmän tavallaan tiedeyhteisö on kansainvälinen. Että miten lähteä vaikka vaihtoon, tai miten rakentaa sitä, että nyt mä huomaan että se on ehkä tässä kohtaa – on kaikenlaisia ohjelmia, on kaikenlaisia rahotuksia, ja toisaalta se on hyväkin, koska se vahvistaa sitä opiskelijan autonomiaa että sä teet itse, kun sä valitset et tä mihin sä meet ja kuka on mielekäs tyyppi ja sit sä rakennat sen kontaktin. Mut et tavallaan just se balanssi siinä, että sitten sais myöskin tukee.

 

Ja ylipäätään tavallaan tohtorikoulutuksessa se jatko-opiskelijan – taas mä käytän opiskelija-sanaa –  väitöskirjatutkijan autonomian tukeminen on jotenkin ehkä aika myöskin siis tärkeä. Itse huomaan että jotenkin antoisimpia ohjauskeskusteluja on semmoset, missä itse asiassa kysytään aika paljon eikä välttämättä sanota, vaan että vahvistetaan sitä väitöskirjatutkijan omaa toimijuutta siinä omassa tekemisessä, koska se on niin paljon palkitsevampaa, kun itse jotenkin saa luoda sen sisällön ja ne asiat, verrattuna siihen että ne jotenkin tulee annettuna. En mä tiedä, tää ei nyt ehkä liittynyt tähän kysymykseen, mutta höpötin vaan muita. [naurua]

 

Eric: Tää liitty siihen, joo. [naurahdus]

 

Pihla: Niin. Mut ehkä jotenkin tää kansainvälisyys myöskin tulevaisuudessa entistä enemmän.

Eric: Haluuks Pirjo kommentoida nopeasti jotain?

 

Pirjo: Joo. Suomen Akatemian uus johtajahan myöskin kannusti tutkijoita ulkomaille, ja se on yks semmonen kysymys että mitä tää pandemian jälkeinen, mitä on liikkuvuus tässä uudessa maailmassa. Että on sen jotenkin jatkuttava, kasvokkaisuutta ei korvata millään muulla. Tää voi olla kerettiläinen eikä ole kestävän kehityksen mukainen, mutta tää on mun mielipiteeni. Että se on kyllä. Mutta tämmönen verkottuminen ja sitten se että nimenomaan avautuminen, yliopistojen ja väitöskirjatutkijoitten tekemän tutkimuksen avautuminen yhteiskuntaan, osana yhteiskuntaa, ja se tarkottaa tietysti myöskin kommunikatiivisten, että osaa puhua. Inhottava sana on markkinoida, mutta että  osaa paketoida sen ja popularisoida. Kaikki nää tieteelliseen viestintään liittyvät taidot, et mun mielestä ne korostuu aina vaan. Enemmän siinä on sitten myös jälleen kerran, että tämmöset taidot jotka kiinnittyy yksittäiseen väitöskirjatutkijaan mut siihen rakenteeseen sitten, että oppialojen ja tohtoriohjelmien, tiedekuntien pitäis myöskin nähdä tää, että miten avaudutaan laajemmin yhteiskuntaan ja nähdään se semmosena, että tämä vaikutuspuoli. Nää ainakin tulee mieleen tässä kohtaa.

 

Eric: Sä oot tosiaan, Pirjo, tässä yliopistojen eurooppalaisen kattojärjestön, tän European University Associationin alla on tämmönen Council For Doctoral Education, ja sillä on ohjausryhmä missä sä toimit, eli se on tämmönen tohtorikoulutukseen keskittyvä ryhmä. Niin millaista keskustelua nyt eurooppalaisella tasolla käydään tohtorikoulutuksen kehittämisestä? Mitkä teemat siel on erityisesti pinnalla, ja onko ohjaus yksi teema?

 

Pirjo: No voi kuule. [naurua]

 

Eric: [naurua]

 

Pirjo: Tästä voisin tietysti puhua aika pitkään. Joo, mä oon siellä nyt ollut kolme vuotta tähän mennessä, ja toki mä olin siinä, olen seurannut, olen käynyt näissä EUACDE:n vuosittaisissa tapahtumissa ja havainnut sitten, että jotenkin aika pitkälle Tampereella tohtorikoulutusta on kehitetty myöskin niitten periaatteitten ja suositusten mukaisesti jo ennen ennen kuin mä menin tuohon toimintaan niin kun tällain nyrkit savessa mukaan. Siellä tapahtuu nyt tällä hetkellä aika paljon. CDE on esimerkiksi tehnyt tämmösen survey-kyselyn kaikkien kaikkien jäsentensä kesken ja siitä sen raportti – itse asiassa erittäin hyvään aikaan, Eric, tulet tekemään töitä podcastia – se tuli juuri tossa viime viikolla tai joskus tässä huhtikuun alussa ulos. Siinä on hirveän kiinnostavaa, tämmösiä surveyta on tehty silloin tällöin, siinä voi kattoa niitä trendejä että miten tohtorikoulutus on eri puolilla Eurooppaa. Sehän on hirveä heterogeeninen kenttä. Mutta se mikä siellä, ihan niin kun kysyit että lukeutuuko ohjaus näihin asioihin, mitä siellä käsitellään, niin toi ihan justiin valmistunut survey, niin ohjaus on ehdottomasti ihan siellä prioriteettien ykkösenä. Tietysti survey aina tuottaa tietynlaista tietoa, mutta kyllä se on, että se on ton tutkimusetiikan ja integriteetin ohella niin ohjauskoulutus ja ohjaus on painopiste. Että toi survey-juttu on yksi semmonen, mitä me ollaan konkreettisesti tehty.

 

Sitten on tulossa tossa toukokuussa, ei kun kesäkuussa, valitettavasti juhannuksen kans päällekkäin aina on, CDE:n annual meeting, ja tällä kertaa se on Manchesterissä. Siellä tullaan nyt sitten julkistamaan tämmönen kymmenvuotispaperi, jota me ollaan tossa steering committeessa kirjoitettu ja putsattu ja se rupeaa olemaan loppuvaiheessaan. Siinä on tämmönen, katsotaan niitä sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä, jotka vaikuttaa tohtorikoulutukseen, minkälaisia trendejä on. Ohjaus on tietysti sielläkin yksi asia. Siellä painotetaan juuri tällasta, tätä mihin tässä viittasin, mistä Pihlakin puhui, niin just tämä verkottuneempi malli ohjauksesta. Ja myöskin painotetaan sitä, että yliopistojen riittävä investointi ja ohjauksen huomioiminen on hirveen tärkeetä.

 

Mut sit siel on näitä – tietysti se on tämmönen hyvin korkean tason suuntaviivoja maalaava paperi, eli siellä tietysti on hirveen paljon asioita – mutta että näitä kestävän kehityksen tavoitteita, että jos ajattelee ulkoisia tekijöitä joita on tohtorikoulutukseenkin, tai ulkoisia paineita joita tohtorikoulutukseen asettuu, niin siellä on kaikki nää. Ja sitten pandemian vaikutuksista siellä puhutaan, että just tästä, CDE:kin ottaa juuri sen kerettisen kannan jonka äsken sanoin, että liikkuvuuden täytyy jollain tavalla jatkua. Sen on oltava mahdollista, että online ei ikään kuin korvaa kuitenkaan sitä kasvokkaista kokonaan. Että siellä on paljon. Hirveen kiinnostava nähdä. Sit on tietysti tommosia, näitä papereita on tehty yhteistyössä tietysti CDE:n jäsenten kanssa, ja pidettiin semmonen workshop, missä jututettiin ihmisiä joka oli semmonen – ja nyt se vielä laitetaan sitten kommentoitavaksi kaikille jäsenille vielä. Tän tyyppistä siellä tapahtuu.

 

Eric: Itsellä on kokemusta tuolta EU-tehtävistä uraseurantojen kehittämisessä, ja jonkun verran näissä koulutuksen kehittämisissä tietysti aina ne maakontekstit näkyy. Niin haluatko Pirjo kommentoida, kuinka yksimielistä se on,  onko se selvää että esimerkiksi ohjaus on siellä, vai onko siellä erilaisia painopisteitä sitten eri puolella Eurooppaa?

 

Pirjo: Mä luulen että, no tietysti tässä vois puhua siitä, että minkälaista tietoa kyselytutkimus ylipäänsä tuottaa. Se on tietysti hirveen helppo sanoa, että tutkimusetiikka on keskeistä ja ohjaus, mut ne on olleet tietenkin CDE:n toiminnassa pidempään. Myöskin noissa  vuosittaisissa tapaamisessa, niin mä muistan yhtenä vuonna, siitä on jo pikkasen aikaa, niin oli nimenomaan tutkimusetiikka. Ja Suomi on näissä asioissa useesti just siellä kärkipäässä, että been there done that. Tyypillisesti voi vaan kattoa, että meillä menee keskimääräisesti paremmin.

 

Sit se mikä erityisesti on Suomessa erityistä, on se että meillä on kuitenkin tämä tohtorikoulutusverkosto. Eli kaikkien yliopistojen tutkijakoulut tai millä nimellä ne missäkin yliopistossa toimii, ja me pidetään yhteyttä ja sit meillä on yhteisiä resursseja. Meillähän on ollut pitkään jo FinDocNetin pohjalla tutkimusetiikan yhteisiä resursseja, ja nyt ohjauksen pohjalta juuri tällä viikolla pidettiin kokous tän tohtorikoulutusverkoston kanssa. Nää mun mainitsema tää Doc Enhance -hanke, jossa tuottuu jotain materiaaleja, ja sit meillä on olemassaolevia materiaaleja, elikkä näitten pohjalta tullaan kenties ennen pitkää rakentamaan sit tämmönen online-resurssi, jota kaikki suomalaiset yliopistot voivat yhdessä käyttää. Eli tää on ihan uskomattoman hyvä, tietysti pienen maan mahdollisuus tehdä asioita näin. Että tää on sellanen, että CDE aina laittaa tämmösiä tavotteita, mut Suomessa tehdään hirveän hyvää työtä yhteistyössä myöskin yliopistojen kesken. Se on ihan upeeta.

 

Eric: Kyllä, kansallista yhteistyötä onneksi Suomessa osataan aika hyvin tehdä yliopistokentällä.

 

Pirjo: Kyllä.

 

Eric: Siitä on itselläkin paljon kokemusta. No, aihe on iso ja lavea ja siitä voisi vielä keskustella pitkäänkin, mutta ehkä me päätetään kohta jakso. Mutta viimeisenä kysymyksenä teille molemmille niin kuin aikasemmillekin vieraille, niin tulee kysymys lukuvinkistä. Aiheesta tai sen vierestä. Pihla, aloitapa sitä tällä kertaa. Minkälainen lukuvinkki tulee kuulijoille?

 

Pihla: No joo, kiitos. Tää menee nyt ihan suoraan aiheeseen oikeestaan. Koska nyt ollaan akateemisen ohjauksen podcastissa ja tohtorikoulutuksen kontekstissa, niin tämmönen lukuvinkki meikäläisen väitöskirjaohjaajilta Tiina Soinilta ja Kirsi Pyhälältä. Tää on jo vähän vanha, 2012-vuodelta, mutta tämmönen kirja kuin Akateeminen ohjaus tohtorikoulutuksessa.

 

Pirjo: Hyvä kirja.

 

Pihla: Joo. Siinä on hyvin koottu, se on tämmönen kokoomateos teos, missä on useita artikkelityyppisiä tekstejä eri näkökulmista tohtorikoulutuksesta ja akateemisesta ohjauksesta. Mun mielestä siinä tulee monta semmosta teemaa mistä me nytkin puhuttiin käsitellyksi, että suosittelen.

 

Eric: Joo, kiitos. Pirjo, minkäslaista lukuvinkkiä sulta tulee?

 

Pirjo: Jos mennään kirjapituudesta lyhyempään, niin mä voisin mainita pari semmosta mun omaa lempiblogia. Eikse oo tapana aina sanoa, että mitä blogeja seuraa. Yks semmonen jonka monet varmaan tuntee on tää Pat Thomsonin blogi, joka on osoitteessa patthomson.net. Se on semmonen ehkä ei pelkästään ohjaukseen, hän on kasvatustieteen professori Britanniasta, että siinä on ihan hirveen paljon sekä ohjaajia että ohjattavia väitöskirjatutkijoita tukevaa kirjottamiseen, julkasemiseen, ohjaukseen liittyviä blogeja. Musta se on hirveen hyvä, että se on täyspäinen nainen. Että se on hirveen hyvä, mä tykkään kovasti. Ja toinen mun lempiblogi, joka on tietysti vähän kun mä oon itse yhteiskuntatieteilijä, niin on tämä London School of Economicsin Impact Blog, jossa on kanssa aika paljon ylipäänsä tutkijuuteen ja siihen liittyviä asioita eikä pelkästään London School of Economicsin perspektiivistä vaan aika paljon eri ihmiset siellä bloggaa. Nää on ainakin kaks, ja sitten tietysti viran puolesta mä suosittelen näitä mitä mä tossa mainitsin jo nää EUACDE:n, sielläkin on tämmönen blogin kuin The Doctoral Debate, jossa on ihan hirveän hyviä juttuja. Ja sit tietysti sieltä EUACDE:n sivuilta löytyy linkit sit esimerkiksi siihen survey-raporttiin, ja sitten kesäkuun jälkeen julkastaan tämä kymmenvuotisnäkymä eteenpäin. Eli sitä saittia kannattaa seurata jokaisen väitöskirjaohjauksesta kiinnostuneen ihmisen.

 

Eric: Joo. Hei, kiitos paljon, Pihla ja Pirjo, kun tulitte vieraiksi.

 

Pirjo: Kiitos, Eric.

Jakso 14. Säätiöiden tuki väitöskirjatutkijoille. Tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen

Minkälaista tukea Koneen Säätiö ja muut säätiöt tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi? Miten säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden tukena on kehittynyt? Mikä on säätiöiden rooli väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena tulevaisuudessa?

Jakson vieraana on Kalle Korhonen.

Kalle Korhonen työskentelee Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ryn piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 14. jakso.

Aiheena säätiöiden tuki väitöskirjatutkijoille. Jakson vieraana on Kalle Korhonen, Koneen Säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtaja.

Jakson kesto 44  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 13.4.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tämän jakson vieraana on Kalle Korhonen. Korhonen työskentelee Koneen säätiön tiede- ja taiderahoituksen johtajana. Hän on toiminut aktiivisesti Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä väitöskirjatutkijoiden rahoituksen ja tutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi Suomessa. Tervetuloa mukaan Kalle.

 

Kalle: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan tänään siitä, että minkälaista tukea Koneen säätiö ja muut säätiöt Suomessa tarjoavat tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille rahoituksen lisäksi. Miten säätiöiden rooli väitöskirjojen tutkijoiden tukena on kehittynyt ja mikä sen roolin pitäisi olla väitöskirjatutkijoiden ja koulutuksen tukena, tohtorikoulutuksen tukena sitten laajemminkin tulevaisuudessa? Aloitetaan ensin Koneen säätiön lyhyellä esittelyllä. Kalle, kerrotko hieman siitä mittakaavasta millä Koneen säätiö rahoittaa tutkimusta ja erityisesti tohtorikoulutusta ja väitöskirjatutkimusta tällä hetkellä ja millä tieteenaloilla te olette aktiivisia?

 

Kalle: Joo, Koneen säätiöhän on sellainen yleissäätiö, joka tukee tällä hetkellä sekä tiedettä että taidetta. Säätiö on alkanut tukemaan taidetta vasta tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän. Eli tiedettä tuetaan selvästi enemmän kuin taidetta ja viime vuonna tutkimusrahoitusta myönnettiin vuonna 2021 noin 32 miljoonaa euroa. No, sehän ei kerro paljon tällainen luku, mutta havainnollisempi on ehkä se, että kuinka monta täyttä henkilön työvuotta säätiö tuki vuonna tai maksoi vuonna 2021. Se on 650 kaikkiaan, tässä on siis tieteen ja taiteen tekijät mukana ja tästä väitöskirjatekijöiden osalta, niin päästään noin kahteen sataan eli noin 200 täyttä väitöskirjatyövuotta tuimme viime vuonna. Meillähän on erikseen, jokainen voi nähdä miten paljon olemme myöntäneet väitöskirja apurahoja, mutta sitten niiden lisäksi meillä on hankkeissa paljon väitöskirjan tekijöitä. Tämän takia se summa on lopulta niin suuri tai määrä on niin suuri.

 

Eric: Mitkä tieteenalat teillä on nimenomaan väitöskirjatutkimuksen rahoituksessa mukana?

 

Kalle: Meillä on humanistiset tieteet on säätiön suurin tieteenala tai tieteenalakokonaisuus, noin 40 – 50 prosenttia tutkimusrahoituksesta. Sitten yhteiskuntatieteet ehkä 30, riippuu tietenkin vähän jaottelusta. Sitten ympäristötiede parikymmentä prosenttia. Lisäksi meillä on taiteellista tutkimusta eli Taidekorkeakouluissa tehtävää tutkimusta, joka on yleensä juuri väitöskirjatyötä, mutta se on noin viiden prosentin luokkaa säätiön rahoituksesta. Niitäkin siis monta tekijää tälläkin hetkellä tekemässä väitöskirjaa siellä.

 

Eric: Eli aika iso jalanjälki joka vuosi tässä suomalaisessa tohtorikoulutuksessa ainakin näillä aloilla, missä olette aktiivisia.

 

Kalle: Joo, kyllä. Nythän se mitä me ei oikein hyvin tiedetä edelleenkään Suomessa on se, että miten väitöskirjan tekijät saavat rahoituksensa ja mistä kaikista lähteistä. Ja myös se, että kauanko väitöskirjan tekeminen keskimäärin nykyisin kestää. Sitä itseasiassa meidän on tarkoitus selvittää tänä vuonna Säätiöt ja rahastot ry:n piirissä, tilaamaan selvitys joltakin akateemiselta taholta.

 

Eric: Tämä on tavallaan niin laajakenttä ja kun niitä rahoituskanavia on niin paljon, niin sen kokonaisuuden hahmottaminen aina välillä tekee sitten, tai se on vähän haastavaa.

 

Kalle: Joo, se että mikä on julkisenrahoituksen rooli, mikä on yksityisen rooli ja millaisia väitöskirjapolkuja Suomessa nykyään on. Nämä nykyiset, toki on olemassa uraseurantaselvityksiä ja muita Tilastokeskuksen tietoja, mutta ne ei vastaa näihin kysymyksiin joihin haluaisimme nyt saada ihan tarkkoja vastauksia.

 

Eric: Aivan. Mitä muuta tukea Koneen säätiö tällä hetkellä tarjoaa tohtorikoulutettaville ja väitöskirjatutkijoille tämän rahoituksen lisäksi, mikä on tietysti todella tärkeä asia näille tätä työtä tekeville?

 

Kalle: Me tietysti teemme eron siinä, että emme ryhdy ohjaamaan väitöskirjoja. Tämä ei ole sellainen laitos tai tiedeinstituutio, joka sitten harjoittaisi ihan sitä väitöskirjaohjausta. Se olisi väärin yliopistoa kohtaan ja tutkijakoulutettaviakin kohtaan. Sen sijaan me tuetaan sellaisissa asioissa, missä olemme kokeneet, että yliopisto ei ole niin paljon tukenut väitöskirjan tekijöitä eli järjestämme koulutuksia, esimerkiksi hankkeen johtamisesta, tiedehankkeen johtamisesta sekä johtamisen kannalta että eettisen toiminnan kannalta. Sitten tuemme viestinnässä, järjestämme myös viestintäkoulutusta. Koulutusta myös ihan oman toiminnanohjaamisesta, moni väitöskirjan tekijä kuitenkin tekee juuri näillä ihmistieteiden aloilla työtään aika yksin ja silloin on tärkeää tukea sitä oman toiminnanohjaamista. Sitten me tarjotaan tiloja, ei niinkään työtiloja vaan ennemminkin tapaamistiloja, sellaisia palaveritiloja, missä hankkeet voi tavata toisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata vertaisiaan, väitöskirjan tekijät voi tavata ohjaajiaan jos ne ei tapaa yliopistossa. Tällaisia tiloja meillä on tällä hetkellä Helsingissä Koneen säätiön kamari Tehtaankadulla ja sitten tänä vuonna meillä on myös Sofia Helsingin tilat keskustassa apurahasaajien käytössä. Lisäksi on erilaisia pienempiä hankkeita ollut ihan viestinnän tukea tarjotaan. Tällä hetkellä meillä on uusilla nettisivuilla kaikilla säätiön rahoittamilla tieteilijöillä ja taiteilijoilla mahdollisuus paremmin mahdollisuus esitellä omaa hankettaan. Tällaisia tukimuotoja.

 

Eric: Miten nämä on kehittynyt ajan myötä? Onko ne ollut sellaisia, että niitä on ihan teiltä pyydetty vai miten se tämä muu tuki kuin rahoitus on teillä kehittynyt, nimenomaan Koneen säätiöllä?

 

Kalle: Tässä on yksi tekijä ollut varmasti se, että on seurattu mitä maailmalla tapahtuu ja meillä Koneen säätiössä varsinkin alettu ajattelemaan, että rahoitettaville on hyötyä muustakin tuesta kuin pelkästään siitä rahasta. Se voi parantaa ja helpottaa heidän toimintaansa, että siinä on tavallaan sellainen tietysti perinteisesti, sanotaanko ihan sellainen kaikkein perinteisin suomalaisen säätiön tapa rahoittaa väitöskirjaa on se, että lähetetään se raha ja sitten sen jälkeen odotetaan ehkä sitä jotain raporttia lopulta. Mutta odotetaan, että henkilö väittelee ja menestyy hyvin tieteellisellä uralla. Tämä ei ole, tämä on syntynyt sekä omasta aktiivisuudesta että jossain määrin myös siitä, että Koneen säätiössä on koettu, että ollaan jossain määrin lähempänä sitä itse kenttää ja ollaan osa sitä tieteen ja taiteen kenttää myös, vaikka tietysti samaan aikaan ollaan siellä rahoittaja-aidan toisella puolella.

 

Eric: Sä olet toiminut aktiivisesti tämän säätiöiden ja rahastojen yhteiselimen eli tämän Säätiöt ja rahastot ry:n eri toimielimissä ja hallituksessa, tämän väitöskirjatutkijoiden rahoituksen kehittämiseksi. Miten säätiöt yleisesti tukee sitten väitöskirjatutkijoita tämän rahoituksen lisäksi? Puhuttiin äsken Koneen säätiöstä, mutta että mikä se yleinen tilanne on?

 

Kalle: Yksi ihan tällainen rakenteellinen tärkeä asia on, että se lähtee siitä, että Suomessa on aktiivinen säätiöyhteistyö. Meillä on tämä hyvin aktiivinen yhdistys Säätiöt ja rahastot ry, jolla on hyvin sellainen tarmokas toimitusjohtaja ja meillä siinä ja aktiivinen hallitus, siinä yhdistyksessä on pyritty saamaan aikaan monenlaisia parannuksia säätiörahoitteisten tutkijoiden tai erityisesti apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi. Sitä on tehty ainakin kymmenen vuoden ajan ja itse ollut säätiössä lähes kymmenen vuotta tällä hetkellä ja tämä työ on alkanut joskus siellä nolla-luvulla. Mutta sitten mitä muuta, ja tässäkin on saatu tuloksia aikaan yhteistyössä yliopistojen kanssa, mitkä nyt sitten näkyy siinä, että vähitellen apurahalla tai säätiön rahoittamana työskentelevät on alettu ottaa yhä paremmin osaksi yliopistoyhteisöä. Mutta samalla tietysti pitää muistaa, että siinä on joitakin eroja suhteessa työsuhteeseen sekä niitä kaikkia hyviä puolia, mitä työsuhteessa, mutta sitten on myös suurempaa vapautta. No, mitä muuta tukea. Viestintätuki on lisääntynyt, muillakin säätiöillä on vastaavanlaista tukea kuin Koneen säätiöllä. Esimerkiksi Nesslingin säätiöllä, joka on hyvin aktiivinen rahoittamiensa tutkijoiden työn tuomisessa julkisuuteen. Heidän kanssa me teemme myös yhteistyötä tässä viestintäkoulutuksessa. Muutenkin on sitten erilaisia tukemisen muotoja, esimerkiksi semmoista työterveysvakuutusta käyttävät jotkut säätiöt, joka jossain määrin kompensoi sitä, että säätiöiden rahoittamilla apurahatutkijoilla varsinkaan ei tavallisesti ole yliopiston työterveyshuoltoa. Sitten tavallaan muut asiat, säätiöt on Suomessa kuitenkin yleensä henkilöstöltään hyvin pieniä eli silloin sellaisia kauhean suuria mahdollisuuksia ihmisten tukemiseen ei ole. Muutenkin tavallaan rahallisestihan nämä muut tukimuodot, joita säätiö antaa rahoittamilleen tutkijoille on hyvin pieni osa sitä kaikkea, hyvin pieni verrattuna siihen rahamäärään jota säätiöt jakavat tutkijoille. Ja sitten voi olla myös sellaista ajattelua säätiöissä, että ei haluta edes tukea niitä omia rahoitettavia, vaan ikään kuin ajatellaan sitten koko kenttää ja tuetaan sitten taas muita tilaisuuden tullen. Meillä se, meillä on kyllä aika vahva se ajatus siitä, että me voidaan ja siitä on myös hyötyä näille rahoituksen saajille, että säätiö tarjoaa jotain muutakin kuin pelkästään rahaa.

 

Eric: Niin tavallaan se yhteistyösuhde on vähän tiiviimpi kuin se rahoita ja seuraa -tyyppinen, mikä on sitten usein muissa perinteisempi malli.

 

Kalle: Toki se on aina määräaikainen eli se aina jossain vaiheessa loppuu ikävä kyllä ja se on säätiölle tyypillistä, että emme rahoita hyvin pitkiä aikoja. Emme tarjoa työsuhteita toisin kuin yliopisto tai sellaisia pitkiä työ- tai apurahasuhteita.

 

Eric: Miten teillä tuo väitöskirjatutkijoiden rahoitus, niin kuinka pitkiä ne jaksot teillä keskimäärin on?

 

Kalle: Meillä myönnetään siihen asti, että rahoitus on kestänyt neljä vuotta. Eli aloittava väitöskirjatutkija, joka hakee Koneen säätiöltä, niin jos hänelle myönnetään se, niin se on neljä vuotta heti. Sitten jos hänellä on ollut jo muuta rahoitusta siihen väitöskirjaan, niin sitten se kattaa loppuajan. Me tietysti toivotaan, että neljä vuotta riittäisi ja toivotaan sitten ohjaajiltakin sitä, että he ohjaisivat väitöskirjoja sillä tavalla, että se tulisi neljässä vuodessa valmiiksi. Tämähän liittyy nyt moneen asiaan tukeen ja kysymyksen asetteluun ja kaikkeen. Mutta meillä tosiaan se kesto on sellainen ja tässä säätiöillä on erilaisia linjoja, mutta puhutaanko me.

 

Eric: Lähinnä ehkä siitä, että mietin just Koneen säätiö itse, niin tuntuu että teillä tavallaan se vähän, kun se rahoitusjakso on ehkä pidempi kuin monilla muilla, niin ehkä silloin teille on luontaisempaa miettiä sitä suhdetta vähän syvemmin myös. Onko tämä oikea hypoteesi?

 

Kalle: Joo, onhan se totta.

 

Eric: Sä olet itse Kalle filosofian tohtori ja sulla on henkilökohtainen kokemus sekä siitä väitöskirjaohjattavan että sitten ohjaajan positiosta, sä olet ohjannut väitöskirjoja sun omalla tieteenalalla, joka on siis antiikintutkimus ja klassiset kielet. Miten sä toivoisit, että väitöskirjojen ohjaajia ja väitöskirjatutkijoita tuettaisiin työssään yliopistoissa, säätiöissä ja yhteiskunnassa laajemmin? Mihin sä haluaisit, että me kiinnitettäisiin huomioita erityisesti, kun me ajatellaan sitä väitöskirjatutkijan työn arkea ja toisaalta hyvinvointia siinä tehtävässä?

 

Kalle: Mä oikeastaan aloitan vähän, koska usein asiat riippuu siitä, mitä on itse kokenut, niin aloitan vähän lyhyesti tästä omasta taustastani, jonka mainitsit. Eli mun väitöskirjassahan pääaine oli antiikin kreikan kieli ja kirjallisuus ja käytännössä myös latinan kieli ja kirjallisuus eli tällaiset hyvin käytännönläheiset humanistiset oppiaineet. Mä tein sen osittain Roomassa ja tavallaan löysin sitten hyvän ohjaajan sieltä sitten, kun sain aiheen säädettyä järkeväksi. Mulla oli sitten onnea myös tutkimusaineistojen kanssa juuri tämän Italiasta saavutetun ohjausyhteistyön takia. Kaikkeahan ei ole aina helppo tutkia, vaikka tutkisi 2000 vuotta vanhoja aineistoja. Ja siihen liittyen juuri tuli se kokemus, että on virallisia ohjaajia ja sitten on muita ohjaajia. Ja tämä tällainen, se kokemus siitä, että sitä ei voi tehdä yksin tai jotenkin täytyy vaan löytää se tilanne ulos siitä, jos jää yksin, se on tärkeää. Sitten mä olen itse ohjannut aika eri alojenkin ihmisiä itse asiassa. Kyllä antiikin tutkimuksia, mutta myös italian kielen ja kirjallisuuden väitöskirjaa. Sitten sellaista kielentutkimuksen ja biologian rajoilla toimivaa väitöskirjaa, nyt viimeksi taas kreikan kielen ja kirjallisuuden, antiikin kreikan metriikkaa käsittelevää väitöskirjaa. Tämähän on ihan tyypillistä humanistisilla aloilla, että se ohjaaminen ei aina kohdistu pelkästään siihen omaan täsmäalaan. Mä en tässä maininnut niitä, mutta yhtä italialaista olen myös ohjannut taas antiikin tutkimuksessa. Mutta ohjaaminen ei aina kohdistu omaan täsmäalaan, vaan se tulee myös sinne vähän niin kuin oman alan viereen tai johonkin siihen liittyvään alaan ja se on myös sellainen tilanne, joka on mun mielestä hyvä muistaa. Että usein tärkeää on se väitöskirjan ohjaajan asenne ennemminkin kuin se positio. Tietysti kokemusta pitää olla ja pätevyyttä, mutta asenne on tärkeä. Nyt mennään tähän yleisempään kysymykseen, niin sehän väikkäri on valtava mahdollisuus syventyä johonkin tutkimusaiheeseen tai aihepiiriin kunnolla muutaman vuoden ajan. Tavallisesti se on tieteellisen uran alkupäässä niin kuin kaikki tietää ja siinä vaiheessa on vielä epävarmaa, että tuleeko ihmisestä tutkija vai jotain muuta. Toki on ihmisiä, jotka tekee sen myös jossakin myöhemmässä uran vaiheessa, ainakin Suomessa. Ja Koneen säätiön kannalta kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole toista parempi. Sekin että tekee vähän myöhemmin sen elämässään kuin heti maisteriksi valmistumisen jälkeen, voi tuottaa ihan hyviä tuloksia sekä väistökirjan tekijälle että tieteellisesti. Tärkeintä on kuitenkin se, että pystyy jonkin aikaa keskittymään työhön ja just siellä tutkijan uran alkuvaiheessa, silloinhan me puhutaan neljästä vuodesta vaikka tiedämme sitten, että se ei käytännössä ihan riitä. Yksi ihan olennainen asia on se, että väitöskirjan tekijä ei saa jäädä yksin. Se täytyy, väikkäri kun on työ, niin sitä aina tehdään kokeneempien tutkijoiden ohjauksessa. On äärimmäisen harvinaista, että siitä jotenkin voisi syntyä mielekästä työtä ja kiinnostavaa tutkijan itsensä tai tiedeyhteisön kannalta, jos sitä tehtäisiin ihan yksin. Mutta niin kuin äsken mainitsin, niin sitten käytännönohjaajathan eivät aina ole samat kuin viralliset ohjaajat, mutta täytyy olla niin, että on ohjausta. Tämä nyt varmasti tuntuu itsestään selvältä kaikista, mutta ei se ole edelleenkään sitä. Sehän on hirveän hyvä kehitys tässä tohtorikoulutuksessa Suomessa ollut se, että tohtorikoulutukseen pääsy ei ole enää yhtä itsestään selvää kuin aiemmin oli. Vaan että yliopisto myös varaa sitten ohjausresursseja, kun tietää ketä siellä on tekemässä väitöskirjaa. Sitä kautta on, käy ehkä harvinaisemmaksi se, että väitöskirja tehdään täysin yksin, koska siitä täysin yksin tekemisestä voi seurata sitten juuri henkisiä vaikeuksia ja tutkimuksellisia vaikeuksia ja muita hankaluuksia.

 

Eric: Eli keskeistä on se, että sille tutkimustyölle muodostuu tietysti se, että siellä on se hyvä ohjaus, mutta että myös laajemmin se ohjaus nähdään niin, että mitä osaamista siihen prosessiin tarvitaan. Niin jos ei se kaikki tule siltä niin sanotulta nimetyltä viralliselta ohjaajalta, niin kunhan se tulee. Eli löytyy se keskustelukumppanit ja se laajempi ohjauskehys siihen tekemiseen.

 

Kalle: Tässähän itseasiassa tavallaan se säätiöiden tarjoama tuki voi myös auttaa eli rahoittajan tarjoama tuki. Mehän on nyt järjestetään myös mentorointia ja se on nimenomaan vertaismentorointia eli se toimii mentorointiryhmien kautta. Ei sillä lailla, että siinä on yksi aktori ja yksi mentori tai yksi mentoroija ja yksi mentoroitava. Se on sellainen asia, jota jonka merkitystä ei voi liikaa korostaa, että miten vaan kaikin mahdollisin tavoin tuetaan sitä, että väitöskirjan tekijät löytää itselleen, löytää henkilöitä jotka pystyy tukemaan siinä. No nyt mä tietysti puhun enemmän ihmistieteistä kuin luonnontieteistä tai sellainen, vähän sellainen arkityyppinen tai stereotyyppinen luonnontieteellinen tutkimushan tapahtuu ryhmissä. No ei sekään aina ole niin, kyllä sitäkin tehdään yksin. Sitten humanistisissa ja ihmistieteissä on paljon ryhmissä tekemistä nykyään myös, mutta siellähän sitä ei olekaan välttämättä sitten tällaista ongelmaa, että ei olisi ohjausta ryhmän piirissä. Mutta sielläkin on tärkeää se, että miten otetaan osaksi ryhmää sitten, jos se ryhmä on olemassa ja miten tuetaan siinä ryhmän puitteissa.

 

Eric: Onko teillä semmoista tukea tai voimavaraa, mitä sä toivoisit että väitöskirjaohjaajille lisättäisi?

 

Kalle: Se on, tavallaan se sitten menee vähän meidän vaikutuspiirin ulkopuolelle. No joo, tavallaan mehän tuetaan hankkeiden johtajia, koska meiltä saa sitä hankerahoitusta. Se on hyvin haluttua se Koneen säätiön tutkimushankerahoitus ja sitä kautta pystymme tukemaan myös väitöskirjojen ohjaajia. Mutta sellainen, mun käsitys on se, että yliopistollinen tohtorikoulutus on kehittynyt koko ajan parempaan suuntaan tämän tietyn institutionaalisen myötä. Ja sitten se, että siellä tällä hetkellä jo paljon paremmin huolehditaan sekä väitöskirjan tekijöistä että väitöskirjojen ohjaajista. Tavallaan juuri se, että tässäkin meidän täytyy aika paljon seurata sitä tai pitää olla kärryillä siitä, mitä yliopistot tekevät ja miten ne tukevat ohjaajia.

 

Eric: Jos puhutaan, tietysti nyt kun on tämä pitkä virus, koronaviruspandemia ollut päällä ja tiedetään, että sen vaikutukset myös väitöskirjatutkijoiden hyvinvointiin on ollut toki moninaisia, mutta sillä on ollut paljon myös negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Niin jos ajatellaan tuota sun positiota sekä täältä rahoittajan päästä että sitten itse aikanaan sen tien kulkeneena ja sitten toisten ohjaajana ollen, niin onko tässä sellaisia asioita, mitä sä toivoisit nimenomaan tämän hyvinvoinnin näkökulmasta? Onko se sitten mitä yliopistossa voitaisiin tehdä tai yhteiskunnassa laajemmin, että väitöskirjatutkijat voisi paremmin?

 

Kalle: Joo, tässäkin se, mitä me tarjotaan nyt, pyrkii vähän tukemaan sitä väitöskirjan tekijöiden hyvinvointia. Mehän on oltu myös hyvin joustavia rahoituksen suhteen niin kuin juuri käyttöaikojen ja sellaisten kannalta. Me on myönnetty myös, korona-aikana myönnettiin myös tällaisia lyhyehköjä lisärahoituksia juuri säätiön tukemille tutkijoille. Mutta tämä on asia, jossa meidän pitää varmasti miettiä yhä enemmän hyvinvointia yhdessä yliopistojen kanssa. Sitten meillä kuitenkin on pieni organisaatio, meilläkin tulee tavallaan ehkä se hankaluus siinä, että sitten asiantuntemusta ei ole taas sellaisissa hyvinvointiasioissa.

 

Eric: Sanoit tämän vertaismentoroinnin, onko se nimenomaan Koneen säätiön toimintaa vai onko siinä joku laajempi säätiö?

 

Kalle: Se on Koneen säätiön.

 

Eric: Niin sitä mentoroinnin ja vertaismentoroinnin jonkun verran tunnen ja tietysti siinäkin yksi tavoite on nimenomaan se hyvinvoinnin lisääminen tai semmoinen vertaistuen lisääminen. Niin oliko se yksi osasyy, miksi te lähditte siihen nimenomaan tämä hyvinvointi näkökulma vai minkälaisia tausta-ajatuksia siinä vertaismentoroinnin aloittamisessa oli?

 

Kalle: Joo, se oli hyvinvointi näkökulma ja nimenomaan se, että yleensä parannetaan ihmisten mahdollisuuksia tehdä omaa työtään. Mulla on siitä omaa kokemusta siltä ajalta, kun toimin itse yliopiston lehtorina, no siitä tulee jo lähes kymmenen vuotta kun lähdin sieltä. Mutta silloin järjestin kollegoiden kanssa sekä tohtoripiiriä että gradupiiriä, joissa väitöskirjan tekijät pääsi puhumaan keskenään. Ei niinkään tällaisessa seminaarihengessä eli ei niinkään esittelemään sitä tutkimusaihettaan seminaarin tapaan ottaen vastaan kritiikkiä, vaan vähän niin kuin vähemmän muodollisessa hengessä. Tällaiset verkostoitumismahdollisuudet, niitä täytyy, niitä me pidetään hyvin tärkeinä myös täällä säätiössä. Tällaisia erilaisia kohtaamismahdollisuuksia. Nythän me niin kuin muutkin, niin me on siirretty tilaisuuksia paljon verkkoon. Siinä on se hyvä, että kun meillä esimerkiksi näihin tiloihin liittyvät palvelut sijoittuu tänne Helsingin seudulle ja tilaisuudetkin on aiemmin sijoittunut Helsinkiin. Niin nyt meillä on paljon enemmän mahdollisuuksia huomioida muualla asuvia henkilöitä, että heidän ei aina tarvitse matkustaa tänne, jos he haluavat osallistua tilaisuuksiin.

 

Eric: Me on nyt puhuttu siitä, että mitä Koneen säätiö ja vähän laajemmin muut säätiöt tekee tässä väitöskirjatutkijoiden työn tukena sen rahoituksen lisäksi. Mutta jos pikkasen yritetään katsoa pidemmälle ja mietitään sitä esimerkiksi, mitä just te olette ajatellut tai mitä sä itse toivoisit, että miten tämä säätiöiden rooli nyt kehittyy sitten. Sekä tässä rahoitustoiminnassa siinä, miten väitöskirjatutkimusta rahoitetaan että sitten siinä muussa tuessa, että onko jotain semmoisia asioita, mitä itse haluaisit muuttaa tai tehdä toisin kuin nyt tulevaisuudessa?

 

Kalle: Yksi sellainen kysymys on se, että miten jos verrattaisiin Ruotsia ja Suomea toisiinsa. Tästä mä todella haluaisin saada tietoa, koska Ruotsissahan käytännössä kaikki väitöskirjatekijät on palkka, on siis työsuhteessa yliopistoonsa. Siellä ilmeisesti aiemmin oli jonkinlaisia apurahojakin, varsinkin sellaisille tutkijoille, jotka tekee sitten vähän myöhemmässä työelämävaiheessa väitöskirjaa. Mutta näitä reittejä ei käsittääkseni sitten enää ole tai on tosi vähän eli nyt se, että miten tämä Suomen mallin ja Ruotsin mallin, millai nämä eroaa toisistaan. Kun tässähän on se valtavan suuri kysymys, että yleinen tiedepoliittinen kysymys, miten paljon väitöskirjoja on mielekästä rahoittaa vaikka Suomessa tai Ruotsissa. Niin siinä auttaisi, jos me vähän tiedettäisiin, että miten tämä vaikuttaa tämä malli, jossa tavallaan, siinähän tavallaan julkinen valta määrittelee, että miten paljon niitä väitöskirjoja tulee. Suomessahan kun tieteen yksityinen rahoitus on nyt viime vuosina aika vahvasti noussut, niin sellainen ei ole olemassa sellaista tahoa, joka määrittelisi, että nyt Suomessa tuotetaan näin ja näin paljon väitöskirjoja. Ei ole sellaista keskitettyä keskushallintoa, joka sanoisi sen. Meillä tietysti, eli tämä on sellainen tutkimuskysymys, josta haluaisin saada lisätietoa, mutta jos joku voisi akateemisen tutkimuksen tehdä, niin se olisi tosi hyvä. Meillähän puhutaan paljon siitä, että mikä on säätiöiden rooli esimerkiksi tässä väitöskirjarahoituksen kestossa. Koneen säätiö niin kuin sanoin, tarjoaa sen koko väikkärirahoituksen tai pyrkii tarjoamaan sen loppuun asti. Sitten on esimerkiksi Kordelinin säätiö linja on se, että rahoitus sijoittuu siihen viimeistelyvaiheeseen eli heillä on tällainen selkeä nich, johon rahoitus sijoitetaan. Sitten esimerkiksi Kulttuurirahasto, joka on suuri väitöskirjarahoittaja, niin on alkanut myöntää pidempiä rahoituksia, mutta edelleenkin niitä on vaan pieni osa heidän rahoituksestaan. Tämä on sellainen keskustelu, joka on jatkuvasti käynnissä. Mä kyllä itse ajattelen, että sellaista pidennettyjä rahoituksia tulee yhä enemmän. Ehkä pystyttäisiin tarjoamaan. Meillähän on toki paljon pieniä säätiöitä, jotka rahoittaa ehkä puolen vuoden tai sellaisia muutaman tuhannen euron, antaa sellaisia starttirahoja tai tukirahoituksia. Ja sielläkin voisi ajatella, jos edes sellaisille säätiöille sopisi, että yhdistäisivät voimiaan ja tarjoaisivat sellaista boolirahoitusta väitöskirjan tekijöille. Sitten tämä kansainvälinen yhteistyöhän on koko ajan pohdinnassa ja nyt se on tällä hetkellä, meillä on sota käynnissä tässä lähimaassa ainakin tätä äänitettäessä. Ja se, että miten me tuetaan Euroopan mitassa väitöskirjan tekijöitä, mikä suomalaisten säätiöiden rooli on siinä, niin sekin on kiinnostava kysymys. Meillähän ei ole sellaista säätiöiden tutkimusrahoitusyhteistyö rajojen yli on kuitenkin aika rajallista, siinä on rajoja ja se on asia, jota me ei olla mukana ollenkaan siinä määrin kuin esimerkiksi tällaiset yliopistot tai Suomen Akatemia on mukana kansainvälisissä verkoissa. Koska niitä verkostoja ei yksinkertaisesti vaan ole sillä tavalla. Se mitä, niin eli mä ajattelen, että kyllä yhä useampi alkaa tarjota myös muuta tukea rahan lisäksi, yhä useampi säätiö on ryhtynyt viestimään ja silloinhan, viestintähän ei sitten tarkoita sitä, että kerrotaan kuinka hieno säätiö on, vaan viestintä tarkoittaa säätiöillä jokseenkin aika sitä, että tuodaan esille niitä säätiön rahoittamia henkilöitä ja niitä ryhmiä ja tukijoita ja toimijoita. Eli sellaista tukea on tulossa yhä enemmän. Ja siinä pitää tietysti seurata sitä, että mitä yliopistot tarjoaa. Yliopistotkin tarjoaa viestintätukea ja yliopistot tarjoaa viestintäkoulutuksia, kaikenlaista muuta tukea. Pyritään tekemään asioita pysyen kartalla siitä, että mitä yliopistot tekevät ja myös yhteistyössä yliopistojen kanssa.

 

Eric: Oma perspektiivi tohtorikoulutukseen oli aikaisemmin uraohjaaja ja nyt sitten tässä nykyisessä positiossa ehkä enemmän sieltä työllisyyden seurannan kautta ja sitten tämä ohjauksen yleisten linjojen kautta. Mutta en tiedä miten kauas sen itse näet, mutta jos nyt katsotaan vaikka tätä kymmenen vuoden jaksoa tässä, niin mun tulkinta on kuitenkin se, että sekä yliopistossa tehtävä tohtorin koulutuksen kehittäminen ja reformi että sitten Säätiöiden liikkumiseen, tämmöiseen pidempään, vähän ennakoitavampaan rahoitukseen, että meillä kuitenkin tohtorikoulutus on nyt paremmalla tolalla, kun se oli kymmenen vuotta. Onko tämä reilu arvio?

 

Kalle: Kyllä mun mielestä näin on. Tässä on niin ristiriitaista tämä keskustelu. Tavallaan tuodaan esiin usein sellaista anekdootillista evidenssiä siitä, kuinka jotkut asiat on huonosti ja sitten monet asiat on myös tässä tohtorikoulutuksessa mennyt tosi paljon parempaan suuntaan. Sellaisia asioita ei niinkään ehkä tuoda esiin, koska ne on aika hitaita prosesseja olleet ja kukaan ei voi oikeastaan verrata, koska väitöskirjan tekijänä, tekijät eivät voi verrata tilannetta siihen, minkälaista se oli vaikka 15 – 20 vuotta sitten. Se on kyllä, mutta toki aina kun me kuullaan siitä, miten esimerkiksi apurahalla työskentelevät tutkija on selkeästi epäoikeudenmukaisesti kohdeltu jossain tutkimusinstituutiossa tai yliopistossa, niin kyllähän me siihen yritetään jotenkin puuttua ja tukea sitä väitöskirjan tekijää. Tällaisen, sellainen puhe siitä, että tai no vaikka se, että useinhan tiedeyhteisössä saattaa olla, että tulee tutkijapuolelta sellaista, että suurin osa haluaa vaihtaa alaa tai jotain tällaista. Sitten siellä ei ole niin vaarallista, ylipäänsä ihmisethän haluaa usein vaihtaa ja alaa, mutta sen ei tietenkään pidä johtaa siihen, että hyvät tekijät haluavat vaihtaa alaa, koska heidän tutkimusedellytykset ovat käyneet mahdottomiksi. Tässä, en mä tiedä, mä toivon tietysti parempaa lähitulevaisuutta. No nyt tämä nykyinen sota epäilemättä johtaa jonkunlaiseen taloudelliseen kriisiin taas, mutta sitten sen jälkeen ainakin toivomme jatkuvasti tai uskoisin, että tilanne taas paranee.

 

Eric: Niin ja yhtä aikaan pitäisi voida nähdä asiat, missä on kehitytty ja pystytty parantamaan asioita ja sitten kuitenkin nähdä ne ongelmat niitä kaunistelematta ratkoa ja katsoa niitä. Tämä pitäisi olla yhtä aikaa mahdollista. Itse ainakin toivon, että samanlailla kuin nähdään mitä yliopistoissa on tehty, mitä säätiöt on tehnyt, niin sitten myös silloin kun tulee niitä ongelmia eteen tai me nähdään, että siinä väitöskirjatutkija arjessa tai siinä hyvinvoinnissa tai siinä ohjauksessa on puuttumista, että niistä sitten myös uskalletaan puhua avoimesti. Nämä  on molemmat tärkeitä näkökulmia. Kiitos tosi paljon Kalle, kun tulit vieraaksi ja toit tätä säätiön näkökulmaa ja säätiöiden tuen näkökulmaa tähän väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutettavien arkeen. Mun podcastin lopussa kysyn aina vieraalta lukuvinkkiä kuulijoille, joka liittyy aiheeseen tai on sen vierestä, sekin on ok. Onko sulla Kalle minkälainen lukuvinkki tänään?

 

Kalle: Esimerkiksi tällainen kirja, joka ilmestyi viime tai toissa vuonna, jonka nimi on Tutkiva mielikuvitus. Se on Sanna Ryynäsen ja Anni Rannikon toimittama kokoelma, hyvin kiinnostava ja mun mielestä inspiroiva. Erityisesti se on suunnattu ikään kuin tai siinä alaotsikossa puhutaan yhteiskuntatieteistä, mutta se sopii mun mielestä kyllä kaikille, jotka tutkii varsinkin nykyajan ilmiöitä ihmistieteissä. Sellainen lukuvinkki.

 

Eric: Kiitos Kalle kun tulit vieraaksi.

 

Kalle: Kiitos.

13. Väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Professori Kirsi Pyhältö

Millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus? Missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta? Mitä tiedämme tutkimuksen perusteella väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Minkälaista on hyvä ja vaikuttava ohjaus tohtorikoulutuksessa? Miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin?

Jakson vieraana on Kirsi Pyhältö.

Kirsi Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa, HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkijakoulun (HYMYn) johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 13. jakso.

Aiheena väitöskirjatutkijoiden ohjaus. Jakson vieraana on professori Kirsi Pyhältö Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta, HYPE:stä.

Jakson kesto 75  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 7.4.2022.

ERIC CARVER: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa-podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Kirsi Pyhältö. Pyhältö työskentelee professorina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa HYPE:ssä. Hän on myös Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulu HYMY:n johtaja. Pyhältö on tutkinut pitkään tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia tohtorikoulutuksesta. Tervetuloa mukaan, Kirsi!

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kivaa olla täällä.

 

ERIC CARVER: Kiva kun pääsit. Puhutaan tänään Kirsin kanssa siitä, että millaista on tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjaus, missä määrin se eroaa perustutkinto-opiskelijoiden ohjauksesta. Käsitellään myös miten koronaviruspandemia on vaikuttanut tohtorikoulutukseen ja väitöskirjatutkijoiden työhön ja hyvinvointiin.

 

Aloitetaas, Kirsi, ihan perusteista. Mitä asioita pitäis erityisesti huomioida kun puhutaan tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden ohjauksesta? Miten tohtorikoulutus ja sen aikana saatu ohjaus eroaa perustutkinto-opiskelusta ja sen aikana saadusta ohjauksesta?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Varmaan semmonen peruslähtökohta tossa on se, että kun puhutaan tohtorikoulutuksesta, niin verrattuna perustutkintokoulutukseen tohtorikoulutuksen yksi ydintavoitteista on uuden tiedon luominen. Tavallaan mennään sinne missä ei olla vielä oltu tutkimuksen keinoin ja sitä kautta rakennetaan jotain uutta. Toisaalta tohtorikoulutushan on ensisijaisesti tutkijan koulutusta. Tässä mielessä kun miettii sen koulutuksen tavoitteita, jossa yhtäällä se tavoite on uuden tiedon luominen ja toisaalta tutkijoiden kouluttaminen. Se eroaa tässä suhteessa perustutkinto-opetuksesta.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkintokoulutukseen, tohtorikoulutushan ei ole kurssimuotoista ensisijaisesti. Jos katotaan tohtoritutkinnon kokonaisuutta, niin siinähän on vain 40 opintopistettä kursseja ja ne kurssitkin jotka siihen tohtoritutkintoon kuuluu perustuvat henkilökohtaiseen opintosuunnitelmaan. Niistä merkittävä osa voi olla esimerkiksi sitä että osallistutaan johonkin kesäkouluun tai tieteelliseen konferenssiin ja tän tyyppisiin. Eli tavallaan se kurssikokonaisuus joka on pieni osa tohtorin tutkintoa, se on henkilökohtaisesti rakennettu ja sen tehtävä on tukea sitä väitöskirjatutkimusprosessia ensisijaisesti. Suurin osa siitä tutkinnosta on sen väitöskirjatutkimuksen tekemistä.

 

Sen lisäksi verrattuna perustutkinto-opintoihin, se on ohjaussuhde on huomattavan pitkä. Eli väitöskirjan ohjaajan tai ohjaajien ja sen väitöskirjatutkijan ohjaussuhde tyypillisesti on 5-6 vuotta, jos mietitään mikä on keskimääräinen aika joka väitöskirjan tekemiseen kuluu. Sitä kautta verrattuna perustutkinto-opiskeluun ja (-) [0:04:12] ohjaukseen, yksikään ohjaussuhde ei ole näin pitkä tai intensiivinen sen lisäksi, että sen ohjaussuhteen ensisijaiset tavoitteet on nää.

 

Toki siinä on myös yhteneväisiä piirteitä siinä mielessä, että tieteellisen asiantuntijuuden, tutkijan osaamisen oppimisprosessin ohjaamisessa on uraohjauksen piirteitä myöskin. Eli siellä on tiettyjä tämmösiä samankaltaisuuksia, että ei se täysin erilaista ole, mutta kyllä siinä on monia omaleimaisia tunnuspiirteitä verrattuna perustutkinto-opiskelun osana tapahtuvaan ohjaukseen.

 

Tässä on ehkä myöskin tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana siltä osin aika isoakin muutosta. Aikaisemminhan tohtoritutkinnon suorittaneista aika merkittävä osa työllistyi tutkimusinstituutioihin tai yliopistoon. Nyt meillä on hyvin nähtävissä tämmönen globaali ja yleinen trendi, jossa yhä enemmän tohtorit työllistyy yliopiston ulkopuoliseen työelämään. Jolloin kysymys siitä mikä on osaamisen (-) [0:05:42] jota tarvitaan sekä yliopiston sisällä että yliopiston ulkopuolella, on ikään kuin laajentunut se keskustelu verrattuna aiempaan.

 

Ehkä tosta tulokulmasta, toki on siis, jos miettii yliopiston ulkopuolista tohtoreitten työelämää, niin siellä on myöskin uudenlaisia osaamishaasteita. Vaikkapa markkinointiin ja bisnestaitoihin liittyvää. Mutta sitten aika isolta osalta mä näkisin, että kyse on siitä että meidän väitöskirjatutkijat oman väitöskirjaprosessinsa aikana oppii todella laaja-alaisesti monenlaisia asioita. Mutta kysymys on se, että kuinka hyvin he osaa sanallistaa sitä osaamista sellaisella tavalla että yliopiston ulkopuolinen työnantaja tunnistaa osaamisen ja tunnistaa mahdollisuuden hyödyntää sitä. Tässä on ehkä syytä vielä sanoa se, että aika paljonhan on julkista keskustelua käyty siitä, tavallaan esitetty huoli siitä että onko meillä paljon työttömiä tohtoreita. Jos me katotaan tilastoja, niin ei meillä ole. Eli tohtorit edelleen työllistyy tosi hyvin, mutta akateemisille urille tyypillisesti, varsinkin yliopistourapoluilla. Se tyypillinen urapolkuhan on sirpaleinen. Sellaiset urapolut ovat harvinaisia, että sitten kun mä väittelin tohtoriksi, niin sitten mä suoraan saisin vaikka Post docin, josta mä suoraan saisin vakituisen yliopiston lehtoraatin, yliopistotutkijan tai ensimmäisen vaiheen tenureprofessuurin. Yleensä se urapolku on enemmän tai vähemmän pätkittäinen ja arvaamaton. Ikään kuin tämmöset linjakkaammat tai jotka eivät ole pätkittäisiä, niin ne löytyy enemmän juuri sen akateemisen maailman ulkopuolelta. Tietenkin meidän tohtorit aika paljon myöskin työllistyy sitä kautta, että he saattavat perustaa omia toiminimiä tai yrityksiä. Se on myöskin yksi ehkä vähän tuoreempi tohtoreitten työllistymisen muoto.

 

Näin ollen jos miettii tän pitkän alustuksen kautta, palaa tavallaan siihen ohjaukseen. Väitöskirjatutkimusprosessin ohjaus kohdistuu ensisijaisesti siihen miten tutkimusprosessissa ohjaaja voi tukea häntä siinä uuden tiedon luomisessa. Miten hän voi olla yhdessä luomassa sitä uutta tietoa ja myöskin tukea oppimisprosessia, jonka seurauksena väitöskirjatutkija pikku hiljaa oppii tekemään tätä yhä itsenäisemmin ja itsenäisemmin, sitten myöskin sen tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen prosessissa.

 

Ohjaus myöskin siinä väikkäritutkimusprosessissa, siel on tieteenalakohtaisia eroja sen suhteen miten se on orkestroitu. Tyypillisesti esimerkiksi humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla on ollut vahvempi traditio siitä, että ohjaus enemmän kisälli-oppipoikamuotoista ohjausta kahden välisessä suhteessa, tai kolmen välisessä suhteessa jos ohjaajia on useampi. Kun taas vaikka lääketieteessä se on ollut tyypillisempää, että tehdään tutkimusryhmissä. Toisaalta myöskin se malli tutkimusryhmässä työskentelyssä ohjauksessa on aika usein ollut tää kisälli-oppipoika, mut se on ollut ryhmämuotoista. Mut nyt on selkeästi nähtävissä sen tyyppinen kehitys, vaikka Helsingin yliopistossa, ollaan siirrytty yhä enemmän tutkimusryhmissä työskentelemiseen myöskin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Myöskin väitöskirjamuodossa näkyy muutos. Meillähän tällä hetkellä suurin osa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoista tekee artikkelimuotoista väitöskirjaa, että vähemmistö tekee monografiaa. Molemmat on totta kai täysin legitiimejä tapoja tehdä, mutta siinä näkyy tän tyyppinen kehitys myöskin.

 

Yks mikä meillä tietenkin on, meidän väikkäriohjaajathan on aika hyvin valmistautuneet. Heillä on aika hyvät valmiudet tutkimusprosessien ohjaamiseen ja myöskin tieteellisen asiantuntijuuden oppimisen ohjaamiseen. Mut se missä me tietenkin kohdataan enemmän haasteita, johtuen siitä että meidän väitöskirjaohjaajien osalta, suurimmalla osallahan meistä, meidän työkokemuksemme on yliopiston sisällä. Tavallaan me ollaan tehty meidän työura yliopistolla, niin sen suhteen on ehkä tämmönen (-) [0:12:22] tai epäsuhta ja missä me ollaan aika ison haasteen edessä. Kun näistä tuoreista tohtoreista suurin osa menee töihin jonnekin muualle kuin yliopistoon, niin silloin tietenkin herää kysymys, että mitkä on meidän valmiudet ohjata heitä sellaiseen työelämään josta meidän kokemuksemme on vähäinen tai voi olla et meil ei oo laisinkaan ulkopuolista kokemusta. Se on ehkä tämmönen viimeisten vuosikymmenten aikana noussut haaste.

 

Mut siinä mä ehkä ajattelen niin, että esimerkiksi meillä Helsingin yliopistolla on ihan fantastinen voimavara jota me ehkä vähän alihyödynnetään eli meidän tohtorialumnit, jotka työskentelee yliopiston ulkopuolella. Tää esimerkiksi voi olla meidän kannalta keskeinen resurssi tossa suhteessa.

 

ERIC CARVER: Pitkään uraohjaajana työskentelin, myös tohtorikoulutettavien ja väitöskirjatutkijoiden kanssa ja kun uraseurantoja ja tohtoriuraseurantoja on pyörittänyt pitkään, niin tässä keskeistä on nimenomaan se että ei kai tohtorikoulutuksessa niinkään se ongelma ole se, että tieteellinen tutkijan koulutus ei toimisi, vaan nimenomaan mitä muuta tulevaisuuden ja urasuunnittelun tuessa,  et missä määrin. Tietysti urapalvelut tekee sitä työtä, alumniyhteydet tukee sitä, tutkimusyhteistyö yliopiston ja muiden toimijoiden välillä, semmoset rahoitusmuodot esimerkiksi jotka on tukenut sitä matalan kynnyksen verkottumista, niin siinä on paljon asioita missä tavallaan se maailma avautuu sen prosessin-

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja se mikä myöskin ihan peruslähtökohtana on tärkeä ja missä on tutkimuksenkin perusteella havaittu se, että se on usein haaste. Ihan sen väikkäritutkimusprosessin alusta lähtien, sen miettiminen et mitä mä haluaisin tehä isona. Eli tavallaan kysymys siitä, että mitä on ne mun mahdollisuudet, tulevaisuuden työurat, mitä mä haluaisin tehdä ja missä sen tekeminen on mahdollista. Senhän ei tarvii olla selvä itselle heti aluksi, vaan se on enemmän prosessi. Kun se rupee itselle hahmottuman, et okei tän kaltaista työtä mä haluaisin tehdä ja ehkä näissä paikoissa se vois olla mahdollista, niin sitten on hirveän tärkeä kysymys se, että okei mitä mun täytyy tehä tänään, jotta mä voin vaikka 6 vuoden päästä tehä sitä työtä jota mä haluan tehä.

 

Tää kysymys usein spontaanisti viriää väitöskirjatutkijoissa yllättävän myöhään, mikäli sitä prosessia ei tietoisesti ja tavoitteellisesti tueta. Sen väitöskirjatutkimusohjaamisen näkökulmasta tää on ohjaajien kannalta semmonen helpottava ja hyvä uutinen, et sillä ohjaajalla ei tarvii olla vastausta tähän kysymykseen. Mutta hän voi olla virittämässä tätä tärkeää kysymystä ja tätä tärkeää pohdintaa siitä, mistä on osoitettu ihan tutkitusti olevan hyötyä sen myöhemmän uran näkökulmasta.

 

ERIC CARVER: En tiedä mitä metaforia itse käytät väitöskirjatutkimuksen polulla, mutta mitä on itse kuullut vaikka tohtoriurakurssilla näistä alumnitarinoista, niin vuorikiipeilystä puhutaan, Atlantin yli yksin lentokoneella lentäminen [naurahtaa], se oli ehkä vähän vaikea kielikuva. Se on intensiivistä, niin miten luoda se tila sen sisälle siihen, että välillä pysähdyttäis miettimään, että okei tää on nyt tätä huippu-urheilua, mutta mitäs sitten sen jälkeen. Se että siinä tuettais, se on varmaan aika tärkeää?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: On, ja myöskin se, että väikkärin tekeminen, noi metaforat mitä sä tossa käytit, noi on hyvin tuttuja myöskin tutkimuksen kentältä. Tavallaan siis tohtorikoulutuksen tutkimus tunnistaa hyvin nämä ilmiöt. Vaikka se kuulostaa äärimmäiseltä, niin näyttää pitävän äärimmäisen hyvin myös paikkansa. Tavallaan sen tutkimuksen tekeminenhän on äärilaji. Se on kuin extreme-urheilua siinä mielessä, että mennään sinne missä vielä kukaan muu ei oo aikaisemmin käynyt. Eli tavallaan tää tutkimusmatkailu, vaikka se iso osa siitä tapahtuukin yliopistolla tai omassa päässä siellä kotisohvalla, niin silti siinä on kyse itsensä ylittämisestä. Siinä on kyse muustakin kuin itsensä ylittämisestä, siinähän pyritään siihen että ylitetään tavallaan myöskin sen tiedeyhteisön kollektiivisen ymmärryksen rajoja, vaikkakin siltä pieneltä osaltaan. Väikkärin funktiohan on luoda jotain uutta, se on ihan eksplisiittisesti väitöskirjatutkimuksen tavoitteeksi.

 

Sit kun sä oot sellaisessa työprosessissa, niin se itsensä ylittäminen on ihan fantastista, mut se tekee myös kipeetä. Se tekee myöskin tästä prosessista ja väitöskirjatutkimuksen tekemisestä tietyllä tavalla emotionaalisesti haavoittuvaista. Eli tavallaan pelkästään se tiedollinen tuki, se että jeesataan siinä et hei tämmösin menetelmin, tuunataan kysymyksen asettelua, tämmönen tutkimusasetelma tai tän tyyppinen kirjallisuus, se on usein riittämätöntä silleen, että ihminen pystyy ylittämään itsensä.

 

Se kaipaa myöskin emotionaalista tukea. Rohkaisua, kun väitöskirjatutkijalla tulee se hetki, että tästä ei tuu mitään, mistään ei tuu mitään ja musta ei tuu yhtään mitään. Ikään kuin myös se emotionaalinen ajattelu siinä tilanteessa. Tai kun sieltä tulee, vaikka jos tekee artikkeliväitöskirjaa, niin siitä ensimmäisestä artikkelista tulee ne review-palautteet ja ne on brutaalit. Siinä semmonen normalisointi, että hei tää on ihan tavallista, tää tapahtuu kaikille, tää tapahtuu myös sille proffalle. Vaikka ne (-) [0:19:54] jotka sieltä voi tulla ja useimmiten tuleekin jos käy hyvä tuuri, et tää on hyvä uutinen ja tää käy kaikille, tää on normaalia, nyt tää on se toimintatapa jolla me lähetään fiksaan tätä. Ensin voi vähän aikaa potkiskella pikkukiviä siellä lenkillä ja sitten ryhdytään hommiin. Tän kaltaisen tuen tarjoaminen myös on tosi oleellisesta väikkäritutkimusprosessissa, jotta jaksetaan itsensä ylittämisen polulla. Varsinkin kun se on siis pitkäkestoinen. Täytyy muistaa, ettei se oo vain tämmönen yksi ääriponnistus, sitä prosessia painellaan 5, 6 vuotta.

 

ERIC CARVER: Niin, jos aatellaan olympialaisia, on 4 vuotta. On vieläkin pidempi sitten keskimäärin.

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Meillähän tavoiteaikahan on 4 vuotta, mut meillä edelleen on tavallaan se, että todellisuus on siellä 5, 6 vuoden väliin.

ERIC CARVER: Niin kuin juonnossa sanoin, sä oot pitkään tutkinut tohtorikoulutusta ja tohtorikoulutettavien kokemuksia. Mitä me tiedetään tutkimuksen perusteella siitä mitä on hyvä ja vaikuttava ohjaus ja mitä edellytyksiä se tarvii et se toteutuu?

 

KIRSI PYHÄLTÖ: Jos miettii tohtorikoulutuksen tutkimusta ylipäätänsä, joka on yllättävän nuori alue. Silloin kun mä aloittelin ite 2006 tohtorikoulutuksen tutkimusta, niin oikeastaan yks niistä syistä minkä takia mä innostuin tästä tutkimusalueesta liittyi siihen kun mä tein tiettyjä kirjallisuushakuja liittyen tähän tematiikkaan. Sit mä olin silleen, että nyt mä en osaakaan tehä kirjallisuushakuja, kun mä en oikein löydä empiiristä tutkimusta tai mä löydän tosi vähän. Itse asiassa kun yritin uudestaan ja uudestaan ja tsekkasin kollegoilta, että ihan oikeesti, painanks mä jotain väärää nappii [nauraa] kun mä en löydä näitä. Pikku hiljaa rupes hahmottuu, että ihan oikeesti empiiristä tutkimusta on vähän. Se oli mulle alkusysäys. Tänä päivänä kun kattoo, vaikka se on suhteellisen tuore tutkimusalue, niin merkittävin osa sen tutkimusalueen tutkimuksesta itse asiassa kohdistuu ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjatutkijoiden kokemuksiin ohjauksesta eri tulokulmasta.

 

Sen alueen tutkimuksen pohjalta ikään kuin kokoavasti oikeastaan voitais todeta mitä me tiedetään siitä mikä on vaikuttavaa ja hyvää ohjausta. Täs haluaisin ehkä tarkennuksen sanoa sen, että kun puhutaan vaikuttavasta ja hyvästä ohjauksesta, niin meidän pitää aina miettiä mikä on se kriteeri millä me väitetään, et joku on jonkinlaista. Kun mä kohtaa niitä asioita, joista mä uskaltaisin väittää että on hyvää ja vaikuttavaa ohjausta, niin mä käytän siinä kriteerinä esimerkinä sitä minkälaisten ohjauksen elementtien tai aktiviteettien on havaittu olevan yhteydessä vähäisempään pahoinvointiin tai lisääntyneeseen hyvinvointiin, minkä on todettu olevan yhteydessä esimerkiksi väitöskirjaprosessin etenemiseen, minkä on todettu olevan yhteydessä pienempään keskeyttämisriskiin, minkä on todettu olevan yhteydessä että se etenee tavoiteajassa. Mä tarkoitan paitsi sitä 4 vuotta, niin ensisijaisesti sitä tavoiteaikaa minkä yksilöllisesti kukin sille prosessille on asettanut. Tavoiteaika vaihtelee aika paljon sen mukaan teeks sä osa-aikaisesti vai teeks sä täysäiväisesti, mikä on ikään kuin se polku jolla sä teet. Ja ylipäänsä siihen positiiviseen jatko-opintokokonaisuuteen, tyytyväisyys ohjaukseen, tyyväisyys jatko-opintojen kokonaisuuteen. Näitä mä käytän kriteerinä sille, että miksi mä väitän että nämä asiat näyttäytyy ohjauksen näkökulmasta laadukkaana.

 

Se mitä me ollaan tän alueen tutkimuksen pohjalta opittu. Yksi tekijä joka näyttäis olevan yhteydessä näihin positiivisiin väitöskirjatutkimusprosessiin liittyviin tekijöihin on se, että on tärkeää että sekä ohjaaja että väitöskirjatutkija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. Tää ehkä kuulostaa meillä suomalaisessa (systeemissä) [0:25:25] jotenkin itsestään selvyydeltä. Mut jos me katsotaan kansainvälisesti miten tohtorikoulutus on orkestroitu, niin se ei ole itsestään selvää, että ohjaaja ja opiskelija voivat yhdessä sopia kuka ohjaa ketäkin. On myöskin järjestelmiä, joissa instituutio hyväksyy jatko-opiskelijaksi ja sitten sinulle osoitetaan ohjaaja. Mahdollisuus yhdessä sopia siitä, et hei me ollaan lähdössä pitkään yhteiseen työskentelyyn, lähetäänks me siihen, sillä näyttää olevan merkitystä sen prosessin sujumisen näkökulmasta.

 

Sit on myöskin näyttöä siitä, että useampi ohjauksen lähde, toisin sanoen useamman ohjaajan malli on väitöskirjatutkimusprosessin etenemisen näkökulmasta voimavara. Tätä on selitetty sillä, kun meillä jokaisella on nämä meidän oman osaamisen rajat, niin se että on useampi ohjaaja, silloin on useampi tuen lähde ja on ikään kuin laveampi asiantuntijuuspooli josta voi ammentaa eri tarkoituksiin. Myöskin siitä näkökulmasta sitä on selitetty, tätä positiivista efektiä, että silloin myöskin ohjaajat voivat saada parhaimmillaan, siis täydentää toistensa osaamista ja se ohjauskuorma on laveammilla harteilla. Silloin myöskään yhdestä ihmisestä ei tarvitse riittää kaikkeen. Mut tässä tietenkin tulee se, että tän (-) [0:27:09] että useamman ohjaajan malli on voimavara, se edellyttää sitä että ohjaajien välinen yhteistyö ja asioista sopiminen toimii. Luonnollisesti sitten, jos ohjaajilla on vaikeita jännitteitä, niin se kääntyy negatiiviseksi väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta eikä positiiviseksi.

On myöskin osoitettu, että ohjauksen säännöllisyydellä on väliä. Eli tavallaan se ohjauksen määrä. Ihan konkreettisesti näyttää siltä, että positiivisen efektin raja-arvo näyttää olevan, riippuen vähän tutkimuksesta, keskimäärin vähintään kerran kuussa. Jos sä saat ohjausta, niin se näyttää olevan yhteydessä paitsi etenemiseen, niin myöskin tyytyväisyyteen ja väitöskirjatutkijan hyvinvointiin.

Myöskin kauhean tämmösillä simppeleillä asioilla näyttää olevan iso merkitys väitöskirjatutkijoitten kokemana. Se että ohjausta on saatavilla, ohjaaja on sitoutunut ohjaukseen. Kun on sovittu siitä vaikka että on ohjauspalaveri, ohjaaja on valmistautunut ja hän ei samanaikaisesti tee jotain muuta. Tästä käytetään, supervisor commitment, se ilmenee kirjallisuudessa tämmösen otsikon alla. Käytännössä se pitää tän kaltaisia aktiviteetteja sisällään, vastaa sähköposteihin. Tässä mä aattelen, että tää on ohjaajan kannalta kauhean hyvä uutinen, että hyvin simppeleillä asioilla näyttää olevan aika iso efekti. Ei tarvii olla mikään renesanssi-ihminen, mut jos pitää perusjutuista kiinni, niin sillä on jo iso positiviinen efekti.

Myöskin tutkimus on osoittanut, että yhteisistä toimintatavoista sopimisella näyttää olevan väliä. Eli sovitaan miten me tehään yhdessä duunia. Voi olla hyvin erilaisiakin käytäntöjä, mutta se yhdessä sopiminen näyttäis olevan tärkeää. Se efekti mikä siitä tulee on se, että kun meillä ihmisillähän on aina odotuksia suhteessa toisiimme ja varsinkin jos me työskennellään intensiivisesti yhdessä, ja jos me ei keskustella odotuksista, niin todennäköisyys sille että odotukset ei kohtaa rupeaa kasvamaan. Kaikkihan me haluttais, että toinen ihminen ymmärtää meitä ilman et meidän tarvii kertoa ihan hirveesti, et sil ois joku kristallipallo. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa tapahdu. Se että neuvotellaan siitä miten me tehään yhdessä duunia, se ennalta ehkäisee ei-kohtaamattomista odotuksista johtuvia jännitteitä. Tän prosessin kuluessahan totta kai me ihmiset muututaan ja se mitä me tehään muuttuu, niin myöskin odotukset muuttuu. Tästä ois hyvä neuvotella neuvotella säännöllisesti: tehäänks me näin nyt vai tehäänks me noin? Ne voi olla hyvinkin yksinkertaisia asioita.

Vaikkapa siitä sopiminen, että kun meillä on ollut ohjaustapaaminen, niin se väitöskirjatutkija laittaa muutaman ranskalaisen viivan siitä mistä me sovittiin ja mitä hän tekee seuraavaks. Siit on kolmenlainen hyöty. Se ikään kuin pakottaa ja haastaa sen väitöskirjatutkijan summaamaan mikä oli se ydin meidän tapaamisessa ja sitä kautta jäsentämään omaa työskentelyänsä ja oman työskentelyn tavoitteita. Kun koskaan lähetetty viesti ei oo sama kuin vastaanotettu viesti, niin se mahdollistaa sen, että jos se mistä ohjaajan mielestä sovittiin onkin eri asia kuin mistä hän saa viestin, niin sitten on mahdollisuus fiksata että en mä tota tarkoittanut, vaan mä tarkoitin tätä, jolloin toinen ei työskentele kolmee viikkoo tiettyyn suuntaan ja sitten todeta, että ei se näin mennytkään. Tietenkin myöskin se kun ohjaajatkin on ihmisiä, niin heil on erittäin hyvä jos sähköpostissa on muistin virkistys. Eli he voivat palata myöskin itse siihen. Tai esimerkiksi sopia jostakin sellaisesta, että väitöskirjan ohjattavan velvollisuutena on kertoa milloin hän tarvii ohjausta. Tai että kun on sovittu ohjaamistapaamisesta, niin vaikka 3, 4 päivää ennen pitää lähettää jotain. Joskus se voi olla käsikirjoitus, kysymys, vaan että olen jumissa, voidaanko miettiä tätä. Tän tyyppisistä yhteisen työskentelyn pelisäännöistä on hyvä sopia ja ihan myöskin konkretiasta liittyen vaikkapa tutkimuksen tekemiseen, että tulisi mahdollisimman vähän epämiellyttäviä yllätyksiä vaikkapa liittyen yhteiskirjoittamiseen tai ketkä on mukana vaikka jossain artikkelissa ja millä kriteereillä he ovat mukana, kuka tekee mitäkin-kaltaisia juttuja. Tämmösten asioitten on todettu olevan yhteydessä siihen, että asiat menee todennäköisemmin paremmin kuin huonommin.

Toi mistä mä ehkä jo aiemmin mainitsin liittyen siihen emotionaaliseen tukeen ja tiedolliseen tukeen. Ja se tiedollinen tukihan on konkreetteja neuvoja, yhdessä miettimistä, miten me ratkaistaan palautteen antamista vaikkapa käsikirjoituksesta tai tutkimusuunnitelmasta, erilaisten tutkimus-designien miettimistä, miten me ratkaistaan tämmönen, miten saadaan vaikka relevantti otos meidän tutkimukseen tai mitä se milloinkin on. Mut sit myöskin just tää emotionaalinen tuki eli kannustus, rohkaiseminen, sen väikkäritutkijan oman toimijuuden ja aktiivisen ongelmanratkaisun tuke-, emotionaalinen tukeminen. Tänkin on havaittu olevan yhteydessä siihen, et menee paremmin.

Kiinnostavaa on, että rahoituksestahan ja tän tyyppisistä reunaehdoista käydään tosi paljon keskustelua ja niillä on merkitystä. Mutta ne ei samalla tavalla painotu silloin kun on tutkittu sitä mitä hyvä ohjaus on. Ohjaajat ehkä osittain, kun puhutaan hyvästä ohjauksesta, nostaa tätä ulottuvuutta enemmän esiin kuin väitöskirjatutkijat. Tää ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myöskin niillä välineellisillä tekijöillä olis iso merkitys väikkäritutkimuksen tekemisessä. Se että on pääsy, että on rahoitusta, se ohjaaja kirjoittaa vaikkapa suosituksia tai että on pääsy tiedeyhteisön yhteisiin resursseihin. Tän tyyppisillä asioilla on myöskin merkitystä, mutta erityisest painottuu just nää tiedollisen ja emotionaalisen tuen muodot.

On näyttöä myöskin siitä, että väitöskirjatutkijan verkostoitumista akateemiseen yhteisöön, on se sitten paikallisesti, kansallisesti tai kansainvälisesti, on merkitystä. Erityisesti se, että väitöskirjatutkijalle rakentuu kokemus siitä että hän kuuluu, hän pääsee osalliseksi siihen yhteisöön. Kun mä puhun yhteisöstä, niin tää yhteisöhän voi olla erilaisia asioita. Jossain tapauksessa se on tutkimusryhmä, jossain toisessa tapauksessa se voi olla vaikkapa samalla käytävällä työpisteen omaavien kahviryhmä tai se voi olla tutkimusseminaari. Mut joku jengi, joku tiedejengi johon (–) [0:36:51] kokemus, et hei mä kuulun tähän. Sillä näyttää olevan merkitystä.

Tässä on ehkä syytä korostaa sitä, että on myöskin tutkimusnäyttöä siitä, et vaikka sä tekisit ikään kuin rakenteellisesti tutkimusryhmässä, niin näyttää siltä, et se helpottaa kuulumisen kokemuksen rakentumista, mutta se ei takaa sitä. Tällaisia prosesseja me voidaan helpottaa rakenteellisilla seikoilla, mutta me ei voida taata. Prosessit vaatii prosessivaivaa. Ohjaajilla on merkittävä rooli sen tiedeyhteisön jäsenyyden väyläämisessä. Esimerkiksi siinä, että jos mä oon tutkimusryhmän johtaja, niin miten mä rakennan niitä työprosesseja kun meille tulee uusi ihminen, miten hänestä tulee osa meidän jengiä, onks jotain sellaisia tukirakenteita. Ja se on myöskin ohjauksen kysymys. Miten mä orkestroin vaikkapa sitä vertaisvuorovaikutusta mun tutkimusseminaarissa, meidän yksikössä tai mun tutkimusryhmässä. Sillä näyttää myöskin olevan vahva positiivinen efekti, ihan myöskin työllistymiseen asti. Sekä ohjaajan että tutkijayhteisön ja tutkijaverkostoilla, sillä näyttää olevan yhteys siihen miten monipuolisia ne uravaihtoehdot ovat tohtoritutkinnon suorittamisen jälkeen ja kuinka nopeaa työllistyminen on. Sillä on sellaisiakin efektejä, jotka ulottuu (yli) [0:38:51] väitöskirjatutkimusprosessin.

Sit on myöskin näyttöä siitä, että jaettu ymmärrys väitöskirjatutkimuskirjaprosessin ongelmista tai haasteista ja toisaalta myöskin voimavaratekijöistä ohjaajien ja väitöskirjatutkijan välillä näyttää olevan yhteydessä myöskin positiiviseen kokemukseen väikkärin tekemisestä. Näitä on aika paljon, sellaisia tekijöitä joita on tunnistettu, et niillä on plusmerkkisesti väliä sen väikkärin etenemisen ja edelleen myöskin hyvinvoinnin näkökulmasta. Ehkä tohon vois viel sanoa sen, että on välillisesti havaittu myöskin se että tämmönen instituutionaalinen tuki, esimerkiks urapalveluitten saatavuus tai se että on olemassa selkeä ohjeistus sille mitkä on ohjaajan tehtävät tai mitkä on odotukset jotka kohdistuu väitöskirjatutkijan velvollisuuksiin, niin sil näyttäis olevan positiivinen vaikutus väikkäritutkimusprosessin etenemiseen.

Myöskin on, vaikkakin se on alue jota on tutkittu selkeästi vähemmän, mut on olemassa näyttöä myöskin siitä, et [hakee sanoja] ohjaajakoulutuksella ja tällä mä nyt tarkoitan sitä et se ei oo pelkästään tällainen muodollinen (kurssikoulutus) [0:41:23], vaan myös ammatillisen ohjaajana kehittymisen aktiviteetit, on se sit vaikka et ohjaajat keskenään keskustelee tai juttelee vaikka mun ohjattavan kanssa, tai luen jotain kirjallisuutta liittyen ohjaukseen. Näil näyttäis olevan myöskin positiivisia efektejä väitöskirjan ohjauksen ja sitä kautta sen väitöskirjatutkimusprosessin näkökulmasta.

ERIC CARVER: Kiitos, Kirsi. Täs oli pitkä lista. Äkkiseltään vois ajatella, että no onpas se vaikeaa. Mutta jos mä kuulin oikein, aika pitkälle on kyse nimenomaan siitä miten yhteistyösuhde, vastavuoroinen, avoin ja selkeä ja sitä myös ylläpidetään ja hoidetaan. Jos ennakoivasti kun se prosessi etenee pystytään ottaa puheeks ja on semmonen tila keskustelulle miten se yhteistyösuhde rakentuu, et se on tosi tärkeää.

Sä sanoit yhteisöllisyydestä ja jengiin kuulumisen tärkeydestä, niin siitä rakentelen siltaa seuraavaan kysymykseen, joka liittyy tähän korona-

KIRSI PYHÄLTÖ: Hei, saanks mä sanoa vielä yhen jutun-

ERIC CARVER: Joo.

KIRSI PYHÄLTÖ: -koska tos edellisessä kysymyksessä, jos mä oikein muistan, sä kysyit myös edellytyksistä. Tähän mä haluaisin sanoa ehkä sellaisen, että se että hyvä ohjaus mahdollistuu, niin se tarkoittaa myös sen ohjaajan työn näkökulmasta sitä, että hänellä täytyy olla edellytyksiä hänen työssään tehdä hänen ohjaajantyönsä hyvin. Täs meil on ehkä osittain kehittämisen paikka tohtorin koulutuksessa. Ensinnäkin on tosi tärkeää, että tää ohjaustyö, joka on intensiivistä, vie aikaa ja syö resurssii, niin se oikeesti tunnistetaan ja tunnustetaan osana akateemista työtä, että se ei oo harrastus, se on ihan ytimessä meidän yliopiston toiminnan näkökulmasta. Se tarkoittaa myöskin sitä, että ohjattavien määrän täytyy olla sopiva. Se mikä on sopiva on yksilöllistä vaihtelua. Mutta se että ohjattavia ei ole liian vähän tai heitä ei liian paljon on tärkeää, koska kaikilla on vain rajallinen resurssi tehä tätä duunia.

Sitten myöskin se, että meihin ohjaajiin, me ollaan oman tutkimusalamme erityisasiantuntijoita. Mutta se ei tarkoita automaattisesti sitä, että me ollaan ohjauksen asiantuntijoita. Silloin se vaatimus sillä perusteella, että mä oon vaikka huippu fyysikko, et mun pitäis sen prosessin sivutuotteena (-) [0:44:45] tietää vaikkapa minkälaiset ohjauskäytännöt toimii. Se on kohtuuton vaatimus sille ohjaajalle ja sen takia täytyy olla yliopistossa rakennettu tukiresursseja ohjaajille sen suhteen, että mistä ne hyvät käytännöt, hyvät tutkimusperustaiset käytännöt sille mitä kannattaa tehä, koska uskallan väittää, että lähes kaikkien ohjaajien intressissä on se, että heidän väitöskirjatutkijansa väittelevät, ne saa sen tutkimuksen, ne pystyy luomaan sen uuden tiedon, ne saa sen tutkintonsa tehtyä, sen kokemus on mieluummin positiivinen kuin negatiivinen ja he työllistyy, jolloin se intressi on ikään kuin olemassa, mutta välttämättä ne keinot eivät ole, että niitä enemmän tai vähemmän haetaan sen oman kokemuksen pohjalta. Joko niin, että jos mun oma kokemus oli hyvä, niin mä pyrin mahdollistaan toiselle samankaltaisen ja jos mun oma kokemus oli kaamea, niin sit mä kattelen vähän sivuille ja mietin, et ainakaan sitä mitä mulle tapahtui en halua toistaa. Tän halusin vielä tohon edelliseen sanoa, ettei se jää vaan tämmöseks vaatimuslistaksi ohjaajalle, vaan täytyy aina miettiä siitä näkökulmasta, et mikä on hänen työnsä tekemisen edellytykset.

 

ERIC CARVER: Joo, ja tää on tietysti tärkeä meillä kaikissa ohjaustehtävissä ja ohjausprosesseissa. Silloin kun me oletetaan tai työtehtävään kuuluu jonkunlaisia ohjausrooleja, että siihen on rakennettu tuki, sitä osaamista voi kehittää. Ei ajatella, että nyt vaan uimalla oppii uimaan [naurahtaa], tavallaan onhan se niinkin, mutta kun ollaan koulutusorganisaatio ja siinä ihan hyvä, niin silloin mun mielestä pitäis tää ohjausosaamisen kehittäminen nähdä myös vähän niin kuin HR ja osaamiskehittämisen kysymyksenä eikä synnynnäisenä lahjakkuutena tai kokemusperäisenä oppimisena.

KIRSI PYHÄLTÖ: Joo, ja onhan meil siis kursseja ja tälleen, mut me voitais ehkä vielä, esimerkiksi meidän yksikkö järjestää, mutta kyl me voitais täs viel (-) [0:46:59] yliopistona.

ERIC CARVER: Varmasti näin. Kirsi, seuraava kysymys, mitä äsken vähän virittelin. Oli tää koronaviruspandemia ja paljon on keskusteltu perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnin laskuista ja tietyistä vaikeuksista opinnoista. Toisaalta myös kokemuksien moninaisuudesta, jotkut on kukoistanu, jotkut on nähny paljon hyvää siinä joustavuudessa mitä etäopinnot on mahdollistanu. Mites sitten tohtorikoulutuksen puolella? Onko siellä samanlainen todellisuus, että kokemukset on hyvin moninaiset ja onko siellä jotain sellaisia asioita mitä erityisesti haluaisit nostaa? Miten korona on koettu?

KIRSI PYHÄLTÖ: Kun mä tän alueen tutkija oon, niin palaan tavallaan siihen mitä me tällä hetkellä tutkimuksen pohjalta meillä ja muualla tiedetään Covidin vaikutuksista väitöskirjatutkijoille. Tää on semmonen alue tietenkin mikä luonnollisesti, me tiedetään siitä vielä suhteellisen vähän. Empiiristä näyttöä asioista ei ole mitenkään kauhean massiivisesti, mutta jonkin verran kyllä. Tutkimus ja tutkijathan on sillä tavoin kiinnostavassa positiossa suhteessa Covidiin, että tutkijathan ovat olleet ihan ytimessä luomassa niitä ratkaisuja, joilla Covid-pandemian vaikutuksiin ja Covid-pandemiaan itsessään saatais kiilaa väliin ja miten se saatais ratkaistua. Samanaikaisesti tutkijat, pandemia on vaikuttanut heihin ja heidän työhönsä. Tavallaan kahdella tavalla voi ajatella, että tutkijat ja tutkimus ovat olleet hyvinkin ytimessä tässä Covid-pandemiassa.

Jonkin verran kansainvälistä tutkimusta Covid-vaikutuksista on. Vois sanoa, että kansainvälinen tutkimus on aika yksimielistä tai sen näytön pohjalta näyttää siltä, että ensisijaisesti Covidin vaikutukset väitöskirjatutkijoille on ollu negatiivisia. Nää negatiiviset vaikutukset liittyy esimerkiksi tuottavuuden vähenemiseen silloin kun mitataan esimerkiksi artikkeleiden määrässä. Myöskin tuntimäärä joka on ollut mahdollista käyttää tutkimuksen tekemiseen on pandemian seurauksena vähentynyt. Viivästykset aikatauluissa, myöskin silloin jos tekee osallistuja- ja aineistointensiivistä tutkimusta on raportoitu ongelmia aineistonkeruuseen liittyen. Myöskin väitöskirjaprosessin pitkittymistä, (-) [0:50:21] ennenaikaista rahoituksen päättymistä, koska rahahan juoksee kyllä, vaikka et pääsis aineistoa keräämään. Myöskin verkostoitumisen mahdollisuuksien kaventumista ja tämmösen ammatillisen kehittymisen mahdollisuuksien vähenemistä. Stressitasoja on raportoitu jossain tutkimuksessa, korkeampia kuin ennen Covidia. Myös uupumusta ja väsymystä, mut täs on jonkin verran vaihtelua tässä suhteessa (-) [0:51:05].

Positiivisia vaikutuksia kirjallisuus on tunnistanut esimerkiksi liittyen työelämäbalanssiin. Jossain on raportoitu sitä, että se ois parempi. Myöskin erilaisten sosiaalisten teknologioitten hyödyntämisen ja sitä kautta vuorovaikutuksen parantumista ja osittain myöskin parempaa pääsyä erilaisiin online-tapahtumiin ja -konferensseihin. Nää on tämmösiä positiivisia vaikutuksia mitä on kirjallisuudessa tunnistettu.

Näyttää myöskin siltä, että tää pandemia ei ole kohdellut kaikkia väitöskirjatutkijoita samalla tavalla. Tätä kautta on esitetty tutkimuksessa, että tää pandemia saattaa tuottaa epätasa-arvoa tutkijoitten välille. Kansainvälisesti näyttää siltä, että erityisesti naistutkijat ja vielä naistutkijoista erityisesti ne joilla on alaikäisiä lapsia ovat kokeneet pandemiasta enemmän haittaa kuin miehet ja ne joilla ei ole lapsia. Ne tutkijat, joilla on syystä tai toisesta ollu rajattu pääsy tämmösiin informaatioteknologioihin ja myös näyttää siltä, että sellaiset tutkimusalat joissa tehdään kenttätyötä tai esimerkiksi työskennellään laboratorioissa, niin siellä on koettu negatiivisempia vaikutuksia kuin sellaisilla aloilla joissa se tyypillinen työskentelytapa ei ole tämä. Ja nämä seuraukset liittyy sitten tietenkin siihen kun päiväkoteja ja kouluja on ollut kiinni ja ei oo ollu pääsyä yliopistolle, niin tästä johtuen nämä ryhmät ovat erityisesti kansainvälisen tutkimuksen pohjalta kärsineet Covid-vaikutuksista.

Meillä kerättiin tässä viime keväänä aineistoa myöskin Helsingin yliopiston (väitöskirja-) [0:53:51]. Siihen vastas melkein 800 (väitöskirja-) ja katottiin myöskin meillä kotoperäisesti sitä, että minkälaisia Covid-vaikutukset meidän väitöskirjatutkijoitten kokemana on. Osittain tulokset oli hyvinkin samanlaisia kuin kansainvälisen tutkimuksen tulokset. Eli suurin osa meidän väitöskirjatutkijoista raportoi, että pandemialla on ollu negatiivinen vaikutus sekä heidän väitöskirjatutkimuksensa edistymiseen, että heidän hyvinvointiinsa. Tyypillisiä syitä sille, että miksi näin on ollut se, että pääsy aineistonkeruuseen on ollut rajattu. No sen voi hyvinkin miettiä, että jos sä tutkit vaikka jotain muinaisia dinosauruksen luita jotka ovat Syyriassa ja sä oot täällä Suomessa, niin ne luut on siellä Syyriassa. Eli tavallaan pandemia on tehnyt mahdottomaksi sen asian tutkimisen mitä olet väitöskirjassasi ajatellut tutkia.

Okei, sit toisessa päässä taas on ollut mahdollista myöskin se, että on noussut ihan uudenlaisia aineistomahdollisuuksia tai tutkimuskysymyksiä. Mutta se ehkä koskee enemmän niitä jotka ovat enemmän siellä väitöskirjatutkimuksensa alkuvaiheessa. Jos sä oot vaikka puolivälissä ja osa aineistosta on jo, niin silloin se todennäköisyys sille et sä vaihdat kokonaan aihetta rupeaa olee huomattavasti pienempi. Tähän liittyen tietenkin rajattu mahdollisuus olla yhteydessä sun tutkimusjoukon edustajiin, jos sä teet ihmistutkimusta. Myöskin on raportoitu ikään kuin tämmösten tiedeyhteisöverkostojen rapautumista, ohjauksen vähentymistä.

Tää ohjauksen määrän vähentyminen on yks semmonen elementti, joka oikeastaan liittyy, ei ehkä niinkään siihen että ne absoluuttiset, ohjaustapaamisten määrä olis välttämättä vähentynyt, mutta kun siitä ohjauksesta on riisuttu oikeastaan pandemian myötä kaikki vähemmän muodolliset kohtaamiset eli tavallaan se kaikki interaktio mikä normaalisti on osa sitä ohjausjärjestelmää, vaikkakaan ei virallisesti, mutta se että hei juteltiin tossa käytävällä tai et meil oli tutkimusryhmän meetti tai järjestettiin joku workshop tai näin, sen tyyppiset ovat poistuneet ohjausresurssina (–) [0:57:00] vaikkapa näitten Zoom-ohjauksien tai sähköpostiohjauksien määrä ei oo silleen massiivisesti kasvanut. Voidaan tietenkin kysyä, että voiko tämmönen ylipäänsä korvata semmosta informaalimpaa tieteellistä jutustelua, et välissä puhutaan asiaa ja välissä asian vierestä? Tavallaan nää muodolliset ohjauksen muodot tuskin myöskään voi itsessään sitä korvata, vaikka me nostettais sitä määrää merkittävästikin.

Helsingin yliopistossa väitöskirjatutkijat raportoi myöskin haasteita liittyen työskentelemiseen ja esimerkiksi kursseihin osallistumiseen etänä ja vähentyneitä mahdollisuuksia päästä käsiksi institutionaalisiin resursseihin ja haasteita työelämän ja muun elämän välisessä tasapainossa. Myöskin meillä Helsingin yliopistossa havaittiin, että Covid-vaikutukset eivät ikään kuin jakautuneet tasaisesti väitöskirjatutkijoitten välillä, vaan näyttää siltä, että päätoimiset väitöskirjatutkijat raportoi, että pandemialla on ollu negatiivisempia vaikutuksia heidän etenemiseensä ja heidän hyvinvointiinsa verrattuna osa-aikaisiin väitöskirjatutkijoihin. Myöskin kansainväliset väitöskirjatutkijat verrattuna meidän kotoperäisiin väitöskirjatutkijoihin koki negatiivisempia vaikutuksia pandemiasta kuin nää meidän kotoperäiset. Puolivälissä väitöskirjaa olevat väitöskirjatutkijat, heidän kokemansa Covid-vaikutukset oli negatiivisempia, erityisesti suhteessa sen väitöskirjaprosessin etenemiseen. Tää selittyy aika luonnollisella tavalla sillä, että jos sä oot puolivälissä sun väitöskirjatutkimusprosessia, niin sä oot todennäköisemmin siinä kaikkein intensiivisimmässä aineistonkeruuvaiheessa. Eli silloin se että yhteiskunta meni kiinni ja itse asiassa globaalisti maapallo meni kiinni ja kotiin, niin sillä on ollut vaikutuksia mahdollisuuksiin kerätä aineistoa. Myöskin ne väitöskirjatutkijat jotka tekee väitöskirjaansa tutkimusryhmässä koki negatiivisempia vaikutuksia kuin ne jotka ensisijaisesti työskenteli itsenäisesti. Luonnontieteitten alueella väitöskirjatutkijat erityisesti suhteessa hyvinvointiinsa raportoivat negatiivisempia vaikutuksia verrattuna muihin.

Se missä me erotaan kansainvälisestä tutkimuksesta on se, että meillä ei ollut miesten ja naisten välillä eroa Covid-vaikutusten raportoinnissa, ei etenemiselle eikä hyvinvoinnille. Kiinnostavalla tavalla ne väitöskirjatutkijat joilla oli lapsia, he raportoi vähemmän vakavia seurauksia omalle hyvinvoinnilleen kuin ne väitöskirjatutkijat joilla ei ollu lapsia. Eli tässä suhteessa näyttäis siltä, että meidän väitöskirjatutkijoitten kokemukset on hieman toisenlaisia siihen mitä kansainvälisessä tutkimuksessa on raportoitu. Voidaan tietenkin esittää se kysymys, että onko meidän yhteiskuntamme siinä suhteessa tasa-arvoisempi? Onks niin, että esimerkiksi se vastuu lastenhoidosta ja siinä (-) [1:01:31] kun ei mennä päiväkotiin tai kouluun, niin jakautuu tasaisemmin, jolloin ei synny tavallaan sukupuolittuneita eroja tossa suhteessa. Ja onko esimerkiksi niin, että tulos tästä että ne joilla oli lapsia raportoivat hyvinvointinsa heikentyneen vähemmän, johtuuks tää esimerkiksi siitä, kun pandemian seurauksena ikään kuin sosiaaliset kontaktit vähenivät, niin sitten se yksinäisyyden kokemus on vähäisempi jos sulla on lapsia kuin jos sulla ei ole lapsia? Samoin voidaan miettiä-

ERIC CARVER: (–) [1:02:17]

KIRSI PYHÄLTÖ: Tähän viel sanon sen, että samoin kiinnostava tulos on tää osa-aikaisuus, täyspäiväisyys, ryhmässä, ei-ryhmässä. Kun normaali olosuhteissahan on niin, että ryhmässä työskenteleminen on selkeästi tälläinen puskuroiva voimavaratekijä. Ja nyt sitten ne jotka työskentelee ryhmässä, heidän riskinsä hyvinvoinnin ja etenemisen suhteen oli suurempi kuin niitten jotka eivät työskennelleet, ja tässä ehkä tulee tämmösii myöskin kombinoituja efektejä. Eli jos sä teet vaikka täyspäiväisesti ryhmässä, niin sun investointi sun elämän kokonaisuudessa siihen väitöskirjatutkimuksen tekemiseen on huomattavasti fokusoidumpi verrattuna siihen että se on ikään kuin laveammalle levitetty siinä mielessä, että jos sä teet osa-aikaisesti, niin se että sä et pääse vaikka jotain aineistoa keräämään, niin sen efekti on todennäköisesti (-) [1:03:21]. Myöskin se sosiaalisen deprivaation efekti on todennäköisesti vähäisempi.

ERIC CARVER: Se peilautuu tavallaan odotuksiin, siihen lähtötilanteeseen. Jos lyhyesti aatellaan semmosia keskeisiä asioita mitä nyt alussa kampuksille ja lähitohtorikoulutukseen, jos sellaista sanaa saa käyttää, mitä nostoja tekisit, mikä ois nyt tärkeää tässä paluussa tohtorikoulutuksen näkökulmasta?

KIRSI PYHÄLTÖ: Nyt on tärkeää mun mielestä muistaa se, että väitöskirjatutkijat ovat myöskin olleet, ehkä erityisesti väitöskirjatutkijat, sosiaalisesti deprivoituja. Nyt kun me palataan kampuksille, on tärkeää muistaa se että me emme palaa samaan tilanteeseen kuin mistä me lähdimme. Esimerkiksi tutkimusverkostoissa on (tapahtunut) [1:04:28] rapautumista, meidän täytyy uudelleenrakentaa niitä. Tää tarkoittaa, että meidän täytyy investoida esimerkiksi sen kuulumisen tunteen rakentamiseen uudelleen. Se edellyttää meiltä kohtaamisia ja sitä että me rakennetaan niitä tilanteita ja niitä tiloja.

Ohjaajilta tietenkin edellyttää sitä, että me ymmärrämme sen tilanteen johon me nyt tullaan. Ja niin helppoa kuin se osittain onkin tää etäily ollut, niin nyt ehkä kannustaisin miettii sitä, et olisiko hyvä tän etäilyn etujen ohella nyt investoida erityisesti siihen et me ihan nähdään ja me tehdään yhdessä. Ehkä se myöskin, et tunnistetaan niitä väitöskirjatutkijoitten ryhmiä joihin tää pandemia on osunu koviten. Eli jos otetaan esimerkkinä se, että jos ja kun meillä on niitä väitöskirjatutkijoita joittenka aineistonkeruu on merkittävästi estynyt tai viivästynyt, niin miten me nyt täs tilanteessa voidaan ikään kuin kiihdyttää sitä prosessia? Miten me voidaan tarjota se tuki jota siinä prosessissa tarvitaan? Ei välttämättä täysin pystytä kuroon kiinni, mutta jottei jouduta siihen tilanteeseen, että se väikkäri vaikka jää tekemättä.

Mä ehkä näkisin sen myöskin silleen, että nyt kannattaa myöskin erityistä huomiota kiinnittää hyvinvointiin. Tää hyvinvointiin huomion kiinnittäminenhän ei oo semmonen asia, että ois joku erillinen juttu, et nyt kaikki yhdessä syömään pitsaa ja oopperaan. Hyvinvointiasia on itse asiassa sellainen, mikä on taas mun mielestä kauhean lohdullinen uutinen, että näyttää siltä, et ne semmoiset käytännöt jotka edistää sitä väikkäriprosessin etenemistä ovat samoja käytäntöjä, jotka lisäävät väitöskirjatutkijan hyvinvointia. Eli nää tämmöset perusjutut, niihin palaaminen ja niistä kiinnipitäminen. Ehkä tietyllä tavalla vois ajatella, että täs kohdin tietynlainen intensiteetin lisääminen sen suhteen, että vaikkapa ohjauksen säännöllisyys. On havaittu, et se on yhteydessä sekä hyvinvointiin että sen väikkärin etenemiseen. Onks nyt se aika meille ohjaajille miettiä, et okei otetaan vähän spurttia tähän, tavataan vähän säännöllisemmin vielä kuin ehkä tavattais jostain muista syistä? Nää voi olla sellaisia keinoja, joilla paikataan sitä vajetta joka on syntynyt tän pandemian aikana.

Yks mihin mä haluan vielä erityisesti kiinnittää huomiota on väitöskirjatutkijoitten vertaisvuorovaikutus ja sen rakentaminen. Tilojen ja tapahtumien järjestäminen, jossa väitöskirjatutkijat ja ylipäänsä tutkijat voivat tavata toisiaan ja keskustella niistä oman tutkimuksen tekemisen ytimistä. Mä näen sen tosi tärkeänä. Se on tosi tärkeä asia myöskin näitten meidän nuorten väitöskirjatutkijoitten tulevaisuuden näkökulmasta, koska jos nämä verkostot jäävät rakentumatta, niin se tuleva urapolku, siinä on huomattavasti enemmän riskejä. Ketkä on ne sun tulevat kollegat, jos et sä tunne niitä, jos et sä rakenna nyt niitä verkostoja ja yhteistöitä. Jos kattoo ihan simppelisti, totta kai tiedeyhteisön senioreillakin on merkitystä, mutta jos kattoo vaikka konferenseissa keiden kanssa ihmiset hengaa tai keiden kanssa ihmiset tekee yhteistyötä, niin mun mielestä hirveän konkreetilla tavalla näkyy vertaisten (merkitys) [1:09:36]. Väistämättä, vaikka senioriproffat ja professorit yleensä ovat merkittävä resurssi väitöskirjatutkimusprosessissa ja (ohjauksessa), mut kyl se tulevaisuus, seuraava sukupolvi tutkijoita, jotka sitten ottaa sen seuraavan askeleen tieteen tekemisessä ja luo ne uudet jutut. Ihan vaan jo sen takia, että me jäädään sit aikanaan eläkkeelle.

ERIC CARVER: Tossa kun opiskelijoiden, ehkä enemmän perustutkinto-opiskelijoiden hyvinvoinnista, tässä podcastissa käsitelty aiemmissa jaksoissa, niin yks semmonen käsite mikä mul on jääny mieleen: tapahtumattomat asiat. Me voidaan surra sitä, että ne ei tapahtunu ajallaan, mut me voidaan myös yhteisönä luoda tiloja niille, että ne taas tapahtuisi. Yhteisöllisyys, kohtaamiset, verkostot, merkitykselliset vuorovaikutukset ja yhteydet, jotka ei oo päässy syntymään tän poikkeustilan takia. Me voidaan vaikuttaa yhteisönä niin, että niitä tapahtumattomia asioita tulisi sitten tapahtumaan.

Tässä podcastin lopussa oon aina pyytänyt vierailta lukuvinkkiä. Kirsi, mikä ois sun lukuvinkki nyt kuulijoille tohtorikoulutukseen liittyen tai sen vierestä?

KIRSI PYHÄLTÖ: Mä teen nyt silleen härskisti, että mä vedän kotiinpäin sen takia, että mä ajattelen, että niille potentiaalisille kuulijoille jotka on vaikka väikkäriohjaajia tai meillä Helsingin yliopistossa väikkäriänsä tekeviä, niin mä luulen, et heille hyödyllistä olis se, että he lukis sen ihan viimeisimmän Helsingin yliopiston doctoral and supervisory experience summary reportin. Me kirjoitettiin se viime vuonna kerättyjen aineistojen pohjalta meidän väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta kerättyjen aineistojen pohjalta. Mä luulen, että vaikka se onkin tutkimusraportti tai tutkimuspohjainen raportti, niin siit ois hyötyä sellaisel tavalla, et se auttaa esimerkiksi ohjaajia sen tunnistamisessa, et mihin kannattaa kiinnittää huomioo. Toisaalta myöskin väikkäritekijöiden. Meidän väitöskirjatutkijathan on aivan briljantteja tyyppejä, et hehän voivat myöskin tehdä tosi paljon sekä itsenäisesti että yhdessä sen oman prosessinsa sujuvuuden ja siinä rakentuvan hyvinvoinnin eteen. Mut heidänkin pitää tunnistaa se, että millä tekijöillä on väliä. Ja kun me ollaan yliopisto, meidän kaiken toiminnan pitäis perustua tutkittuun tietoon tai sen pitäis olla ainakin sen tutkitun tiedon informoimaa.

Tohtorikoulutuksessa se tarkoittaa sitä, että nää kaks perus ehtoa, että tutkijat kouluttaa tutkijoita ja että se meidän tekeminen perustuu tutkimuksen tekemiseen, niin nehän täyttyy ilman muuta. Mut se mikä ei täyty automaattisesti on se, että se tapa jolla me niitä duuneja tehään, tavat joilla me ohjataan tai tapa millä tavoin me ollaan vuorovaikutuksessa tiedeyhteisössä, niin sehän ei automaattisesti perustu tutkittuun tietoon siitä mikä toimii. Tai se että meillähän pitäis myöskin meidän kehittämistoiminnan perustua siihen, et me tunnistetaan ensin mikä meil toimii hyvin, sit me tunnistetaan myöskin se mikä meillä ei vielä toimi hyvin ja sit me yritetään tehä jotain sille mikä ei viel toimi hyvin ja sit me seurataan tutkimuksellisesti sitä, et (vaikka) [1:13:53] jos se kipu vaihtaa paikkaansa meidän toimintayrityksen tai toiminnan muutoksen seurauksena, niin todennäköisesti me ollaan jotain tehty oikein. Nää jälkimmäiset kolme, siihen me tarvitaan myöskin tohtorikoulutuksen tutkimusta.

ERIC CARVER: Tähän on hyvä päättää tämä jakso, kehitetään tohtorikoulutusta tutkimusperusteisesti. Kiitos paljon, Kirsi, kun pääsit vieraaksi.

KIRSI PYHÄLTÖ: Kiitos, kun sain tulla.

Jakso 12. Digitaaliset työvälineet urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Yliopisto-opettaja Leena Itkonen

Miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua ja uraohjausta voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla? Miten toimii Kudin.fi itsearviointiväline, joka on suunniteltu tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuutensa ja työuransa pohtimisessa? Miten yliopistoissa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja teoria ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä?

Jakson vieraana on Leena Itkonen.

Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä ja siitä, millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 12. jakso.

Aiheena digitaaliset työvälineet opiskelijoiden urasuunnittelun ja ohjauksen tukena. Jakson vieraana on yliopisto-opettaja Leena Itkonen Jyväskylän yliopistosta.

Jakson kesto 43  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 31.3.2022.

Eric Carver: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraana on Leena Itkonen. Itkonen työskentelee yliopisto-opettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ohjauskoulutuksessa, jossa koulutetaan ohjausalan maistereita, opinto-ohjaajia ja uraohjauksen erikoistumiskoulutuksessa olevia asiantuntijoita. Hän tekee väitöskirjatutkimusta korkeakouluopiskelijoiden uravalmiuksien kehittymisestä, ja siitä millaiset tekijät vaikuttavat opintopolun aikana näiden valmiuksien kehittymiseen. Aiemmin Itkonen on työskennellyt uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tervetuloa mukaan Leena.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

 

Eric Carver: Puhutaan tänään Leenan kanssa siitä, että miten yliopisto-opiskelijoiden urasuunnittelua voidaan tukea digitaalisten työvälineiden avulla. Erityisesti tutustutaan tässä jaksossa Kudin.fi itsearviointivälineeseen, joka on suunniteltu nimenomaisesti tukemaan opiskelijoita oman tulevaisuuden työuran pohtimisessa. Lisäksi puhutaan Leenan kanssa siitä, että miten yliopistossa tehtävän uraohjauksen käytäntö ja sen teoriapohja on kehittynyt viime vuosikymmeninä.

 

Mutta alotetaan, Leena sillä, että sä oot ollu kehittämässä tätä Kudin.fi-palvelua, josta puhutaan vähän tarkemmin kohta lisää. Ja sitten sitä ennen tämmöstä Urapolulla.fi-palvelua. Niin, minkä takia sä kiinnostuit itse näiden digitaalisten työvälineiden kehittämisestä tähän urasuunnittelun tukeen ja mikä rooli sun mielestä tämmöisillä työvälineillä pitäs olla opiskelijoiden uraohjauksessa tai urasuunnittelun tuessa yliopistoissa?

Leena Itkonen: Siinä on varmaan niin kun monta syytä. Täytyy ehkä ensin sanoa, että se digitaalisuus ei ollu se niin kun millä kärjellä lähdettiin vaan ehkä enemmänkin se, että jotenkin aattelin, että me tarvitaan kaikkien opiskelijoiden saataville laadukkaita tutkimukseen perustuvia palveluita. Jolloin se on tavallaan opiskelijoiden tasa-arvoon liittyvä kysymys eli niin kun, että kaikilla, kun ei me koskaan riitetä kaikille niin sitten se, että kaikilla on kuitenkin mahdollisuus saada uraohjausta yliopistossa. Ja niin se tapa, millä sitä voidaan sitten tehdä, että se olis tasa-arvosta ja kaikille saavutettavaa niin digitaalisten palveluiden välillä ja ehkä nimenomaan digitaalisten palveluiden kanssa sen takia, että sitten se on aikaan ja paikkaan sitoutumatonta. Siihen mä aattelin, että liittyy semmoinen tietynlainen momentum, että niin kun ihmisellä tulee sellainen hetki tai vaihe, jolloin se miettii, että mitäs mä nyt tässä oikeestaan oon tekemässä näissä opinnoissa, mihin nää on mua johtamassa. Niin se on juuri se hetki, jolloin sitten voi tarttua siihen kysymykseen ja ruveta ite sitä työstämään, et sun ei tarvii siinä hetkessä varata aikaa, jonka sä saat ehkä neljän viikon päästä. Vaan sä voit saman tien, kun se hetki on päällä niin ruveta sitä sitten työstämään ja pohtimaan ja alottamaan sitä prosessia. Eli sen takia varmaan digitaalisiin palveluihin hain.

 

Eric Carver: Niin se on niin kun sen ohjaus tai tukea hakevan itse määriteltävissä, milloin hän haluaa sitä tehdä.

 

Leena Itkonen: Se on aika pitkästi siis itse määriteltävissä. Se on koko ajan tarjolla, mutta tokihan niitä käytetään myös osana jotain niin kun kurssitoimintaa niin, että se tuleekin sitte sieltä opettajalta tai ohjaajalta päin, että tämmönen palvelu liittyy tähän teemaan ja ennen kun tulet tälle kurssille tai ennen kun tuut ohjaukseen niin voisit käydä tekemässä tästä kyselystä jonkun mittariston. Ja ehkä siihenkin liittyy semmonen teema, että kurssi on silloin helpompi niin kun suunnitella siihen suuntaan, et minkälaisia tarpeita ehkä siinä opiskelijajoukossa on tai niin kun vaiheiden, opiskeluvaiheiden mukaan vähän eri teemoja korostaen.

 

Ja sitten taas ehkä yksilöohjauksissa se, että niin kun päästään nopeammin hyppäämään vähän pitemmälle eli tavallaan tiedetään minkälaiset teemat siellä sitte voi olla. Niitä, jotka eniten pohdituttaa tai niin kun myöskin sille opiskelijalle enemmän näkemystä, et tämmösiä kaikkia juttuja tähän liittyy ja mitä mä ite priorisoin sitä, että mikä on mulle nyt tärkeämpää ja mikä on ehkä sitte sellaista, joka tulee myöhemmin. Eli mä aattelin, et kyl tossa on niin kun myös oppimisesta kyse, että hahmottaa, auttaa hahmottaa myös sitä, että minkälaisista kaikista teemoista tässä urasuunnittelussa ja tulevaisuuteen orientoitumisessa voi olla kyse. Ja siinäkin semmonen niin kun digitaalisuus voi sitä tukea.

 

Eric Carver: Mitäs, jos me vähän tutustutaan tarkemmin tähän Kudin.fi-palveluun. Millasii sisältöjä siellä on ja miten opiskelijat sitä käyttää? Ja onko siinä tavallaan just tää mistä äsken mainitsit, et onko sitä myös mahdollista käyttää niin kun tavallaan uraohjausta tekevien uraohjaajien osana sitä työtä ja hyödyntää sitä sitten siinä yhteisessä työskentelyssä opiskelijoiden kanssa?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se palveluhan on julkaistu tossa reilu vuosi sitten. Tehtiin OKM:n kärkihankkeessa kolmen yliopiston eli Helsingin ja Itä-Suomen yliopiston ja Jyväskylän yliopiston yhteistyönä. Ja tosiaan silloin aateltiin, että et me halutaan semmonen, joka niin kun tiiviisti kytkeytyy meidän alan tutkimukseen ja teorioihin. Ja sitä varten me valittiin sitten kolme olemassa olevaa mittaristoa. Ja meillä oli ehkä pitkään ajatuksena se, että niistä yksi valitaan niin kun meijän pilottitutkimusten perusteella, mutta sit me päädyttiin siihen, että et me kuitenkin otettiin kaikki kolme mittaria mukaan siihen palveluun. Ja opiskelija voi tehdä kerralla niistä vain yhden tai kaksi tai kaikki kolme halutessansa. Et ne on vähän erityyppisiä keskenänsä.

 

Ja ensimmäinen mittaristo on siellä tämmönen niin kun uravalmiuksiin linkittyvä (-) [07:16] työllistymisvalmiuksiin Michael Tomlinsonin tämmönen niin kun työllistyvyyteen ja erilaisiin pääomiin linkittyvä kaikista pisin näistä kyselyistä ja siellä käydään niin kun eri osa-alueita läpi. Kakkosmittari on sitten Mike Savickasin uramuuntuvuuteen liittyvä mittaristo ja se on sitten myös mittareista kaikista lyhyin ja sitten kolmas mittaristo linkittyy sitten haittaaviin ajatuksiin, liittyykö ne sen niin kun päätöksenteossa vaikeuttaa sitoutumista päätöksiin vai onko se päätöksenteko itsessään vaikeeta ja siihen liittyviä kysymyksiä sitte. Ja opiskelija vastaa niihin väitteisiin ja niiden vastausten perusteella esimerkiksi siitä ensimmäisestä mittaristosta sitte saa palautetta jokaisesta osa-alueesta niin, että eli se kone siellä takana laskee, niin kun ryhmittelee ne sen teorian mukaan niitä vastauksia ja sitten saa sieltä palautetta, että tällä osa-alueella sä olet, vaikka tosi edistynyt jo ja miten se tavallaan elämässä näyttäytyy, mistä sen huomaa. Ja sitte siel voi olla semmonen, et on tavallaan siellä keskivaiheessa, että on alkanut kehittymään jollain osa-alueella, mutta et vielä on tehtävää ja mitä vois tehdä tai sit voi olla joku osa-alue semmonen orastava, että on aika alussa vielä siellä sen kanssa ja sitte edelleen niin kun ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois lähteä sitten kehittämään siellä omassa toiminnassa.

 

Ja kun niitä osa-alueita, vaikka tässä ensimmäisessäkin mittarissa on yhdeksän kappaletta, niin se on ihan varma, että kaikkia ei voi yhtä aikaa edistää eikä niin ole tarkoituskaan. Vaan ajatus siitä, että tutkinnon aikana ehtii tekemään sitten niin kun, että erilaisia asioita eri vaiheessa. Jotkut asiat on semmosia, vaikka osaamiseen linkittyvä osa-alue ja oman osaamisen sanoiksi pukeminen, et se varmaan kulkee koko ajan siinä mukana. Toinen osa-alue, joka kulkee koko ajan mukana, on oma identiteetti ja siihen kohti omaa alaa kasvamista liittyvä osa-alue, niin se on tämmöstä tosi pitkää työskentelyä. Ja sit siel on semmosia osa-alueita, jonka voi saada aika nopeastikin niin kun hyppäyksittäin eteenpäin, vaikka niin kun vähän sosiaaliseen tai kulttuuriseen pääomaan linkittyen joku harjottelukuvio voi olla siinä aika iso. Mut et joka tapauksessa ideana se, että kun niit osa-alueita on paljon niin sitten niitä tavallaan vähän niin kun järjestelee, et mikä on milloinkin fokuksessa ja mitä sen eteen tekee niin, et se on vähän jotenkin tietoisempaa ja systemaattisempaa se työskentely.

 

Ohjaajille meillä on sitten uraohjauskortit, jolloin he tavallaan pystyy sieltä sitten vähän tsekkaamaan sitä, että jos opiskelija tulee omaopettajalle HOPS-keskusteluun tai ohjaukseen, jossa linkitetään myöskin tämmösiin urasuunnitteluteemoihin ja sit katotaan, et okei nyt tällä osa-alueella opiskelija on vielä tosi alussa, niin minkälaisilla kysymyksillä sitä voi tukea, pohdintaa siihen liittyen, minkälaisilla tehtävillä vois tukea tämmöstä tätä nimenomaista osa-aluetta. Eli yritetään sitä ohjaajaakin tukea siinä, että hänen toimintansa kohdistuu sitten niin kun oikealle, oikeisiin kohtiin sitä missä se opiskelija on näiden teemojen kanssa menossa.

 

Eric Carver: Ymmärränkö oikein, et siel on tavallaan tämmöstä testin tai

tämmösen kyselyn täyttämistä, jonka kautta saa ehkä näkökulmia siihen mitkä asiat vois olla sille omalle prosessille nyt keskeisiä ja sitten ihan konkreettisia tehtäviä niiden asioiden miettimiseen?

 

Leena Itkonen: Joo. Eli opiskelijalle se näyttäytyy siis tosiaan kyselymittareina ja joihin vastataan ja joista saa palautteen ja joka niin kun jotenkin mä aattelin, et se auttaa hahmottamaan sitä, että mistä kaikesta on kyse, että se semmonen niin kun tulevaisuus ja minun paikkani siellä ja näin, et se ei oo semmonen epämääräinen mössö vaan, että sieltä tulee niitä eri osa-alueita ja tulee näkymään siitä, että jossain jutussa on jo matkalla sinne suuntaan ja toiset jutut on sellasia, että ne vaatii panostamista. Ja niin sitte ohjaajille on niitä tehtäväehdotuksia, että miten opiskelijoita voi tässä kohtaa tukee. Tokihan niitä tehtäväehdotuksia ja toimintaehdotuksia tulee siinä palautteessa myös opiskelijoillekin, että minkälaisilla toimilla tätä vois miettiä. Mut se ei oo niin kun suora automaatti, että tee tämmönen tehtävä.

 

Eric Carver: Jos vielä pitää konkretisoida niin siinä haetaan tavallaan semmosia asioita mihin voisi tarttua, tavallaan keskustelun kohteita, mitkä vois olla relevantteja. Sen sijaan, että se tulevaisuus näyttäytyy semmosena isona pilvenä tai niin kun mönttinä vaan.

 

Leena Itkonen: Joo, eli siinä on niin kun, me niin kun pilkotaan sitä isoa massaa ja niin kun jokaiseen pilkottuun osioon tulee sitte semmosia ajatuksia ja ehdotuksia, että miten tätä osa-aluetta vois niin kun kehittää. Ja siin niin kun riippuen nyt siitä, että onko se opiskelija sitte tulossa, että onko hän työstämässä sitä yksin, jolloin se on enemmän semmosta omaa reflektiota tukevia ehdotuksia palautteen pohjalta mitä vois tehdä. Onko hän menossa keskusteleen jonkun yliopiston opettajan tai ohjaajan kanssa tästä teemasta, jolloin sille ohjaajalle on tavallaan siitä ehdotuksia, että okei ne nyt tällä opiskelijalla nää teemat on sellasia, jotka ehkä näyttäytyy semmosina vasta orastavina teemoina ja niistä vois niihin keskittyä, jos niin yhdessä päätetään. Tai sitten niin, että onko tämmönen joukko opiskelijoita tulossa tän mittaristonsa kanssa kurssille, jolloin sit katotaanki et okei no näillä kaikilla on selkeästi puutteita siinä, että he ei tunnista minkälaisia vaihtoehtoja tää tutkinto tuottaa ja sitä vois tässä ryhmässä tukea tämmösillä ja tällasilla tehtävillä.

 

Eric Carver: Mainitsit nää kolme tavallaan mittaria mitä siellä on taustalla. Haluuksä kertoo vähän lisää niistä tavallaan minkälainen tutkimuspohja siinä on taustalla? Niin kun tiiviisti, et minkälaisia näkökulmia ne tavallaan ottaa ne teoriat siihen tulevaisuuden (-) [14:26] suunnitteluun?

 

Leena Itkonen: Joo. Jos mä alotan siitä keskimmäisestä mittarista, joka oli tää Mike Savickasin uramuuntuvuus, niin se on varmaan yksi maailman tutkituimmista korkeakouluopiskelijoita koskeva mittaristo, ja se on postmoderni teoria niin siinä aika pitkälti lähdetään siitä, että meidän maailma ympärillä muuttuu kaiken aikaa. Siellä on makrotason ilmiöitä ja niin se ympärillä oleva muutos edellyttää sitten yksilöiltä tämmösiä omaan muuntuvuuteen panostamista. Ja siinä on sitten neljä eri ulottuvuutta, joita sillä mittarissa haarukoidaan.

 

Ja se viimeinen mittaristo taas linkittyy tämmöseen kognitiiviseen ajatteluun eli tavallaan yritetään hahmottaa sitä, että silloin kun me ihmiset ollaan tien risteyksessä, niin on joskus jotenkin vaikeaa arvottaa niitä erilaisia vaihtoehtoja, että edes hahmottaa minkälaisia vaihtoehtoja siellä on. Ja niillä kysymyksillä pyritään paikantamaan sitä, että onko tässä kyse siitä, että se päätöksenteko on vaikeeta, joka voi johtua siitä, että juurikin esimerkiksi ei tiedä niitä vaihtoehtoja. Tai ei osaa niitä jotenki tietää jotain mut, ei tiedä tiedä tarpeeksi tai sit on jotenki, mä oon tosi pulassa sen prosessin kanssa. Vai onko siinä kyse enemmänkin semmosesta niin kun sitoutumisen vaikeudesta, jolloin voikin olla kyse siitä, et ei osaa arvottaa niitä eri vaihtoehtoja. Ja semmosesta vähän jossittelun kehästä on vaikea vapautua ja sitä siinä sitte haarukoidaan.

 

Sit tää meidän ensimmäinen mittaristo, tää kaikista pisin mittaristo, niin se perustuu sitten taas vähän erityyppiseen ajatteluun. Eli siellä on takana tämmönen Michael Tomlinsonin kehittämä tää oma malli. Ja tää on tuorein näistä ajatuksista eli mittari on validoitu 2021 neljän vuoden kehittämisen jälkeen. Ja siinä mittaristossa on itse asiassa useampia pieniä mittareita sisällä, eli tavallaan erillisiä osa-alueita. Ja siellä haarukoidaan sitä, että minkälaista inhimillistä pääomaa opiskelijoilla on eli tavallaan linkittyy siihen osaamiseen, jota he tulee yliopistolta hakemaan, et miten he tavallaan hahmottaa sitä omaa osaamista ja osaa pukea sanoiksi, näkee siitä minkälaisia tietoja ja taitoja siinä opinnoissa kertyy.

 

Ja toisena osa-alueena siel on sitten tämmönen, kun urataidot, joka on niin kun edelleen tavallaan jatkaa sitä sen osaamisen sanoiksi ja näkyväksi tekemistä, mutta sit tämmösessä työnhaku konteksteissa esimerkiksi.

 

Sitten siellä on sosiaalinen pääoma ja kulttuurinen pääoma, jotka on tämmösiä niin kun suhteessa muuhun ihmisiin olevia pääomia. Eli tavallaan niin kun sosiaaliseen pääomaan nimensäkin mukaisesti kuuluu esimerkiksi verkostoituminen. Joka ehkä sanana herättää monenlaisia mielipiteitä, mielikuvia mut, et tavallaan niin kun näkymää siihen, että niin kun kohti sitä omaa alaa, et minkälainen yhteisö tällä alalla on, minkälaisissa erilaisissa paikoissa niitä on. Eli tavallaan tullaan siihen vaihtoehtojen tuntemisen äärelle. Ja se mitä mä ajattelen, että hienoo tässä ajattelussa on se, että ensimmäisessä vaiheessa mun ei tarvi tietää sitä, että mikä ois mua kutsuva suunta, vaan mun pitää vaan tietää minkälaisia vaihtoehtoja siellä on.

 

Ja sitten kulttuurinen pääoma on tavallaan semmosta niin kun sit jo sitä, että mikä, mihin suuntaan mun, mikä vois olla mulle oma paikka ja mua kutsuva suunta. Ja sit se on toisaalta myös tämmöstä ihan niin kun ehkä vähän tapaan kutsua vähän semmosiksi niin kun kulttuurisiksi koodeiksi. Ja mä aattelin, et kun meillä opiskelijat paljon tunnistaa sitä, et miten paljon on vaikka opiskelijajärjestötyöstä hyötyä niin se linkittyy nimenomaan tähän kulttuuriseen pääomaan eli meillä on erilaisia konteksteja missä me vaihetaan sitä koodia ja olemisen tapaa ja harjoitellaan myös sitä koodinvaihtoa. Ja sitä mä aattelen, että tää mittaristo tekee aika hienosti näkyväksi.

 

Sit siel on kaksi tosi henkilökohtaista pääoma kohtaa, niin siel on se identiteetti pääoma, mikä on mulle merkityksellistä, mikä on mulle arvokasta ja tärkeetä, keneksi olen tulossa. Ja tosiaan tämmöstä niin kun pitkää työskentelyä ja aikaa ennen yliopisto-opiskeluja. Ja mä aattelin, et korkeakouluopintojen aikanahan sitten me kasvetaan osaksi sitä omaa tiederyhmää. Ja sitte kun yliopistosta lähdetään eteenpäin niin sit ruvetaan identifioitumaan jollekin ammattikentille, niin se on semmoinen juonne, joka tässä on hyvin voimakkaasti mukana. Ja sit siel on se psykologinen pääoma eli tavallaan ajatus siitä, että niin tulee ehkä lähelle sitä Savickasenkin ajattelua, että on epävarmuuksia ja on muutoksia ja pitää sopeutua ja se on ehkä semmonen osa-alue mitä sitte pitää myös kaiken aikaa vähän seurailla ja katsoa missä sen kanssa nyt.

 

Eric Carver: Siirrytään tästä Kudin.fi-palvelusta vähän tänne uraohjauksen käytännön ja teorian pitkäaikaisempaan kehitykseen yliopistoissa. Siinä miten yliopistoissa uraohjausta tehdään ja miten sitä on mielletty. Ja tässä kohtaa on ehkä reilua kertoo kuulijoille, et me ollaan Leenan kanssa oltu tosi pitkään samassa tiimissä Helsingin yliopistourapalveluissa uraohjaajina ja käyty näitä keskusteluja hyvin pitkään myös aikasemmin, et tosi kiva saada sut Leena nyt vieraaksi tähän podcastiin myös. Sä oot ollu ite uraohjauksen kentällä 2000-luvun alusta asti. Ja kun peilaat omaa työuraa niin miten sä kuvaisit sitä, miten uraohjaus on yliopistossa kehittyny, mikä on muuttunu ja onko jotain sellasia asioita, mitkä on säilynyt aika samana?

 

Leena Itkonen: No, siis ihan tosi, tosi paljonhan on muuttunu. Että mä oon aikoinaan tullut palveluun nimeltä Rekrytointipalvelut, joka niin kun kenttähän perustettiin yliopistoihin 90-luvun laman jälkeen korkeakoulutyöttömyyttä helpottamaan ja nimensä mukaisestihan silloin niin kun rekrytointipalveluilla palveltiin työnantajia, että he paremmin löytäisi opiskelijoita yliopistoista ja heille tarjottiin suoria rekrytointikanavia. Ja mä aattelin ehkä silloin niin kun uraohjaus oli sitä, Helsingissäkin ostettiin ulkopuolelta, eli se ei ollu semmonen niin tiivis osa sitä toimintaa.

 

Ja nyt mä aattelen, että näiden vuosien aikanahan tää kenttähän on professionaalistunut. Ja se on paljon systemaattisempaa ja se on ehkä asiantuntijajoukko, jonka olemassaolo ja työkontekstit tunnistetaan nyt ihan toisella tavalla kuin silloin alkuaikoina. Eli semmonen, ja siinä on ihan selkeät struktuurit, että silloin alkuvuosina tehtiin ehkä vähän kaikenlaista minkä aateltiin olevan hyödyksi opiskelijoille. Muistan esimerkiksi, että ostettiin joku tämmönen etikettikurssi opiskelijoille, ja nyt mä aattelen, et ehkä se toiminta on enemmän sitä, että et siin on jonkinlainen strategiaa ja struktuuria näkemys, että mitä tehdään, miksi tehdään ja miten sitä tehdään ja kaikki koko ajan jotenkin pyörii, mikä tahansa se toiminto onkaan. Kun mä aattelin, että niin kun näissä palveluissa yliopistoissa on edelleen myös sitä työnantajien kanssa työskentelyä, mutta se niin kun nimenomaan tukee niitä opiskelijoiden uravalmiuksien kehittymistä ja mä aattelin, että siitä näkökulmasta sitten katsellaan myös sitä työnantajien kanssa tehtävää yhteistyötä. Semmonen niin kun näkemystä varmaan tullut ja tietysti myös osaamista tässä.

 

Eric Carver: Työnvälityksestä lähdettiin ja se on tärkeä osa edelleenkin, mutta se opiskelijan prosessi on tullut niin kun keskisemmäksi tai keskeiseksi siinä.

 

Leena Itkonen: Niin, ja sit ehkä myös koko ajan se, että siellä ihan ytimessä on se, että opiskelijoiden takia tätä tehdään. Ei sen takia, että työnantajien ois helpompi löytää opiskelijoita, vaikka sekin on tärkeä aspekti, mutta niin kun toimitaan yliopistokontekstissa niin kyllä me niiden opiskelijoiden parhaaksi toimitaan.

 

Eric Carver: Kyllä. Miten sun oma ajattelu, sanoit, että uraohjaus yliopistossa ja urapalvelutoiminta on professionalisoitunut ja tavallaan se on vahvemmin kytketty teoriaan ja semmoseen strategiseen ajatteluun siitä, että mitä täs ollaan tekemässä. Niin miten sun oma ajattelu on kehittynyt vaikka 10 tai 15 tai 20 vuoden perspektiivillä tai mikä sulla on muuttunu siin tavas miten sä miellät sen yliopistossa tapahtuvan uraohjauksen?

 

Leena Itkonen: No, varmaan mullakin on tietynlainen ammattimaistumisen matka siinä taustalla ja myöskin ehkä vähän semmonen ehkä sellanen kytkeytyminen meidän alan tutkimukseen ja teoriaan on niin kun lähteny tietystä pisteestä. Mulla se oli kognitiivisista teorioista joiden niin kun avulla itse rupes hahmottamaan, kun ekan kerran lähettiin rakentaan sitä, että mitä me oikeestaan niin kun minkälaista prosessia, minkälaisia valmiuksia me ollaan tukemassa.

 

Niin silloin 15 vuotta sitten tukeuduttiin kognitiiviseen ajatteluun. Ja sit jossain vaiheessa niin kun ehkä huomas, että sekä meidän alan tutkimus että se oma polku meni siitä eteenpäin ja ehkä tuli semmonen uudenlainen kaipuu uudenlaiseen teoreettiseen ajatteluun. Ja sit mä toisaalta aattelen, että kaikki meidän teoriat on kuitenkin yksinkertaistuksia todellisuudesta, että sitte se, että mistä kunkin ammatissa toimivan uraohjaajan oma käyttöteoria muodostuu, niin se muodostuu hirveän erilaisista elementeistä. Mutta mie jotenkin ajattelen, et siel on ytimessä se, että mistä mä nyt oikeastaan aattelen, et mitä mä oon tekemässä, kun mä tuen opiskelijoiden urasuunnitteluu, minkälaisista valmiuksista siellä on kyse, mitä mun mielestä heidän pitäisi kehittää opintojen aikana? Ja sit toinen kysymys on se, et no, miten mä sitä sitten teen, että ne valmiudet kehittyisi? Et sellasta niin kun mitä ja miten kysymyksenasettelua ajattelen, että tällä kentällä uraohjaajat sitte pyörittelee.

 

Eric Carver: Kognitiivinen näkökulma niin, oliko siinä sun mielestä keskeistä se, että siinä pysty tavallaan purkamaan ajatukseksi sitä mitä pitäisi oppia? Oliko se sun mielestä se mikä siinä oli niin kun mikä sua puhutteli tai miksi se oli semmoinen paikka mistä sä aloit, että mitä opiskelijoille pitäisi opettaa, jotta pystyisi urasuunnitteluun? Oliko se sun mielestä sen vahvuus?

 

Leena Itkonen: Joo, siis se oli varmasti yksi vahvuus. Se tosi hyvin käy järkeen ihmisillä, että mistä tässä on kyse eli tavallaan niin kun, että pitää tietää itsestään, eli se on se itsetuntemuspalikka, pitää tietää niistä vaihtoehdoista, pitää tehdä valintoja, ratkaisuja, suunnitelmia. Ja tuota niin niitä varmaan teemoja me tunnistetaan edelleenkin. Mä aattelin, että ongelmaksi ehkä vähän muodostu se, että siellä alko se itsetuntemusosio kasvaa tosi paljon. Ja sit oli teemoja, joita oli vaikea linkittää sinne yksittäisiin osa-alueisiin. Ja siinä mielessä mä ehkä aattelin, että toi Michael Tomlinsonin uravalmiudet teema on myöskin hyvin opinnollistettavissa eli siinä pystyy eri osa-alueisiin laittaan niin kun rakentaan opetussuunnittelun näkökulmasta osioita. Mut se on hienojakoisempi, jolloin tavallaan siel on vaikka nyt se ero siitä, että osaaksä, tunnistaksä osaamista, joka sulle opinnoissa kertyy, osaaksä pukea sitä sanoihin versus identiteettiosio, että keneksi sinä olet tulemassa, mikä on sulle tärkeetä, mikä on sulle niin kun arvokasta, mikä on sulle merkityksellistä. Niin se on hienojakoisempaa ja se on ehkä semmonen asia mistä mä tykkään siinä.

 

Eric Carver: Onko siinä vähän, se ottaa enemmän kiinni tai mahdollistaa sen, että otetaan huomioon se yksilön tilanne ja se konteksti ja se matka, jota on kuljettu siihen mennessä?

 

Leena Itkonen: Joo, se mun mielestä pilkkoo sitä asiaa niin kun matkaa hyvin siihen, että tuota kyse on pitkistä prosesseista ja useamman vuoden kestävästä prosessista. Mä ajattelen, että tää on teema, joka niillä opiskelijoilla on mukanansa, kun ne tulee yliopistoon opiskelemaan ja ne tekee sen teeman parissa asioita vuosien aikana ja sit ne lähtee sen kanssa. Ja se edelleen jatkuu se, että tommonen valmiuksien kehittäminen on koko ajan tapetilla. Mä aattelen, että ihmiset, jotka vaihtaa työuraa tunnistaa tosi hyvin sen, että joutuukin uudestaan palaan näiden teemojen äärelle. Mitä sä kysyitkään?

 

Eric Carver: Ehkä täs mietin itse sitä, että omaa semmosta ehkä teoreettista ajattelua, että miten se on kehittynyt niin, niin se matka on ollut ehkä enemmän tämmöstä yksilökeskeisistä tavoista hahmottaa sitä yksilön prosessia enemmän semmoseen, että se huomioi sitä ympäristöö, jossa ihminen toimii ja sitä taustaa ja taustalla olevaa tarinaa. Että jotenkin mulle esimerkiksi uraohjauksen  erikoistumiskoulutuksen aikana tuli aika semmonen iso kokemus siitä, että me aika paljon ehkä niissä vanhemmissa teorioissa luotettiin siihen yksilön kaikkivoipaisuuteen, että yksilö päättää ja valitsee ja ratkaisee ja tekee sen suuren suunnitelman ja sit me ollaan tyytyväisiä, kun ihminen on kirjoittanut paperille, että minusta tulee isona x. Eikä niin kun ehkä riittävästi huomioitu sitä miten se elävä elämä ja se ympäröivä maailma vaikuttaa siihen mitä ihminen ylipäätään näkee itselleen mahdollisen.

 

Leena Itkonen: Kyllä, juuri näin. Ja ehkä se siinä tossa pääoma-ajattelussa on se, että se on niin kun monet niistä valmiuksista on kuitenkin suhteessa joihinkin muihin ihmisiin ja muihin ihmisryhmiin eli me ei olla missään kuplassa tekemässä näitä juttuja. Ehkä oma kritiikki sitä ajattelua kohtaan on myös se, että sitä voi katsoa tosi ulkokohtaisena semmosena menestysreseptinä, että teet tämmösiä asioita ja sitten hyvin käy eikä tavallaan niinku kyseenalaisteta sitä. Tai se ehkä tekee se ajattelu myös näkyväksi sen, että meijän opiskelijat lähtee eri tilanteista. Heillä on niin kun jo alkaa päälle erilaisia valmiuksia ja vaikka tämmönen kulttuurinen koodisto on jollekin hyvinkin tuttua, akateeminen puheenparsi vaikka jo kotoa käsin ja toiselle se ei oo. Et siinä mielessä mä aattelin, et se myös pureutuu tämmösiin ehkä vähän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Mutta sithän se ei kauhean kriittisesti niihin suhtaudu, ja sen takia mä jotenkin ite ehkä aattelen, että se semmonen niin kun identiteettityö ja oman tarinan työstäminen on myös tosi tärkeetä, että jotenki niin kun nähdä myös sitä niin kun minä mikrotason tekijänä suhteessa sitten ystäviin ja opiskelukavereihin ja perheeseen ja erilaisiin työpaikkoihin. Mutta myöskin ihan suhteessa sitten makrotasolla ja minkälaisia syötteitä sieltä sitte tulee meidän elämään.

 

Mä jotenki aattelen, et tää korona-aikahan on ollu aika hurja oppitunti siitä, että miten tämmönen iso ilmiö, globaalin tason ilmiö sitten tulee ihan sinne niin kun läpäisee kaikki kerrokset sinne yksilöön asti ja vaikuttaa siihen yksilön suuntautumiseen ja myös hänen niin kun tulevaisuuden ajatuksiin ehkä ja uravalmiuksien kehittymiseen. Että meillä oli aika, kun meidän opiskelijoilta meni harjoittelut alta, ikään kuin täysin tästä syystä. Monella tasolla kuitenkin koko ajan liikutaan.

 

Eric Carver: Niin kyl se, ehkä se on varmaan tommonen klassinen ehkä kasvatustieteen tietynlainen haaste, että kuinka paljon katse on siinä yksilössä ja sen prosessissa, ja kuinka paljon siinä ympäröivässä sosiaalisessa maailmassa niissä rakenteissa. Ja ehkä itseä kiinnostaa nimenomaan näiden kahden vuoropuhelu. Ja sen tyyppiset teoriat, jotka antaa siihen työkaluja.

 

Leena Itkonen: Joo, ja se on ihan varmasti sellainen asia mitä jokainen yksilö joutuu myös omassa elämässään pohtimaan, että mitä mun ympärillä niin kun miten minun elämän ratkaisut vaikuttaa mun ympärillä oleviin ihmisiin ja minkälaisia vaikutuksia sieltä tulee ja minkälaiset paikkaan liittyvät asiat vaikuttaa. Ja pelkästään siihen, et mitä on niin kun mitä mahdollisuuksia täynnä, ympäristö, paikka, maantieteellinen sijainti meille antaa tai niin kun mitä se ehkä sitten myöskin rajoittaa. Ja sitten tosiaan se, että et mitä sitte kaikkien näiden eri tekijöiden ristipaineessa mä aattelen, että on mulle mahdollista.

 

Eric Carver: Lisään ehkä semmonen yksi havainto yksilöuraohjausta tehneelle. Varmaan monelle on tullu se kokemus, että tulee tietoiseksi keskustelun aikana, et siel huoneessa onkin aika monta ihmistä sen ohjattavan lisäksi.

 

Leena Itkonen: Joo, ja sitä on hirveen hyvä tehdä myös näkyväksi. Että me ollaan, eletään linkittyneitä, linkittyneesti muihin ihmisiin, että meidän elämänratkaisut on usein myös muiden ihmisten elämien ratkaisuja ja heidän ratkaisut vaikuttaa siihen (-) [35:13].

 

Eric Carver: Kyllä. Siellä on odotuksii, toiveita auki puhuttuja tai sanomattomia ja sitten on tämmöstä vertailua myös paljon, että miten hyvin minulla menee suhteessa vaikka (-) [35:25]. Se sosiaalinen todellisuus vaikka se teeskenneltäs, et se ei oo siellä niin se kyllä on.

 

Leena Itkonen: On, ja sehän on tavallaan meijän etenkin ehkä pienten oppiaineiden opiskelijoiden jotenkin semmonen karvas todellisuus myöskin se, että niin kun sen oman vertaisryhmän, oman opiskelijaporukan kanssa myös kilpaillaan samoista mahdollisuuksista ja samoista harjoittelupaikoista ja samoista työmahdollisuuksista ja näin. Et samaan aikaan kun ollaan toisten kavereita ja tukijoita ja tsemppareita, niin ollaan myös kilpailijoita.

 

Eric Carver: No, otetaan vähän linssiä kauemmas. Mihin suuntaan sä haluaisit, että uraohjaus yliopistoissa kehittyy, minkälaisen tulevaisuuden eteen sä ite haluisit tällä kentällä tehdä töitä, et mitä, minkälaisia asioita kohti uraohjauksen pitäs kehittyy?

 

Leena Itkonen: No, mä ajattelen tietysti varmaan tunnen tän Helsingin yliopiston kontekstin kaikista parhaiten. Mä aattelin, että ollaan tehty tosi hyviä asioita siinä organisaatiossa. Eli tavallaan se, että silloin kun se toiminta on sen organisaation strategiassa ja rakenteissa, niin se on niin kun tietyllä tavalla juurrutettua sinne eli se ei oo niin kun postimerkki. Vaan se on niin kun siinä systeemissä mukana ja se on ehkä, mä aattelin, et se on hirvittävän tärkeä asia. Ohjauskentältähän tulee jonkin verran paineita ja toiveita siihen, että myös yliopistomaailmassa olis jonkinlaista niin kun laissa nostettua tematiikkaa ohjauksen tavoitteisiin liittyen. Ja tavallaan tietysti yliopistokonteksti myös niin kun elinikäisen ohjauksen kentällä on yksi toimija. Eli tavallaan niin kun sekä vertikaalisesti et horisontaalisesti semmosta niin kun ankkuroitumista siihen kyseiseen organisaatioon, mutta myös tähän kenttään sitte horisontaalisesti, et se on mun mielestä tärkeetä.

 

Sitte mä liputan todella paljon sen puolesta, että niin kun mä aattelin et ne uravalmiudet on semmosia mitä meidän pitää kuitenkin jotenkin kehittää pitkän ajan kuluessa niin, että se on sitä prosessimaisuutta, joka kulkee sen niin kun opintopolun mukana eikä niin, että se on joku lyhyt interventio jossain kohtaa. Se on jotenkin mä aattelen, että se on tosi tärkeetä. Sitte en tiedä kuinka realistista on toivoa sitä, että se olis hyvin resursoitua, mutta niin kun mitä paremmat resurssit sillä kentällä on, niin sitä tehokkaampaa se on.

 

Mutta siis täähän on vähän utopistinen ajattelu, eihän me ikinä tulla saamaan mitään niin kun 50 henkilön uraohjaaja porukkaa, niin kun meijän jossain kansainvälisissä verrokki yliopistoissa on. Niin silloin ehkä tavallaan se ehkä korostaa juuri sitä semmosen vertikaalisen toiminnan tärkeyttä, että niin kun lähtee sieltä strategiasta ja päätöksistä lähtien ja että se on niin kun vähän isomman joukon työtehtävissä eli tavallaan se, että saadaan erilaisia toimintoja jyvitettyä eri kohtiin, eri henkilöille. Niin se on varmaan aika tärkeätä.

 

Eric Carver: Niin, et se tavallaan se tulevaisuuden suunnittelun tai urasuunnittelun tuen mallisen koulutuksen aikana ei nojaa uraohjaajiin tai urapalveluihin, vaan se on sen koulutuksen tehtävä, jossa sitten uraohjaajilla ja urapalveluilla on oma rooli ja tärkeä tehtävä. Ja tämä on tietysti se mikä on ollu pitkään Helsingin yliopistossa.

 

Leena Itkonen: Se on ollu pitkään siellä. Ja sitten tietysti tavallaan se, että kyllä mä tosi hyvin ymmärrän sen, et opettajat aattelee, et he on kouluttautuneet jollekin tietylle tieteen alalle ja se on se heidän substanssiosaamisensa. Mutta sit mä aattelen, et nää teemat niin kun kulkee hyvin myös siellä jotenkin HOPSissa ja siinä kehittymisessä kohti oman alan asiantuntijuutta. Ja sitte niin kun meidän tehtävä uraohjaajina niin me ollaan sit taas uraohjauksen kentän tuntijoita, ja sen tutkimusalan ja käytännön kentän tuntijoita. Et meijän tehtävä on sitten screenata sitä kenttää ja tuoda sit se oma osaamisemme koko tähän kuvioon niin, että me mahdollisimman hyvin voidaan kaikki yhdessä niitä opiskelijoita tukea.

 

Eric Carver: Kiitos, Leena.

 

Tossa tein henkilöhistorian paljastukset, niin me on puhuttu näistä pitkään ja voitaisi puhua varmasti tämänkin jakson aikana aika pitkälle lisää, mutta tuota niin ehkä me mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama eli olen pyytänyt jokaiselta podcast-vieraalta lukuvinkkiä aiheeseen tai sen vierestä niin, mikä on Leena Itkosen lukuvinkki?

 

Leena Itkonen: No, mähän mietin tätä tosi kauan, mutta valitsin sitten Elina Jokisen Säröjen kauneus – sisäisen tarinasi voima. Elina on kirjallisuuden tohtori ja myöskin tukee meitä tutkijoita tieteellisessä kirjoittamisessa tosi paljon, mut hänellä kulkee mukana myös tämmönen kaunokirjallisempi juonne omassa toiminnassaan. Ja mua viehättää tämä kirja ihan älyttömän paljon sen takia, että tän niin kun tarinallisuuden ja oman tarinan hahmottamisen kautta mun mielestä nämä ajatukset tulee tosi, tosi lähellä sitten myöskin urasuunnittelu teemoja, mistä mä ajattelin, että se oman tarinan ja oman paikan ja sen oman elämänkulun hahmottaminen on ehkä sitten sitä niin kun urasuunnittelun ydintä myöskin, niin siksi Säröjen kauneus.

 

Eric Carver: Kiitos paljon, Leena, kun tulit vieraaksi, kiitos lukuvinkistä.

 

Leena Itkonen: Kiitos.

Jakso 11. Opiskelijoiden uraohjaus yliopistoissa. Johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu

Minkälaisia asioita uraohjauksessa käsitellään? Minkälaisia uraohjausprosessit ovat Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä? Miten uraohjaus on muuttunut yliopistoissa? Mihin suuntaan työelämä- ja urapalveluiden rooli kehittyy tulevaisuudessa yliopistoissa?

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtavana suunnittelijana. Tuominen vetää Rekryn tiimiä ja tekee myös uraohjaustyötä.

Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana Opiskelun tuki yksikössä. Hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta Rekryssä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 11. jakso.

Aiheena opiskelijoiden uraohjaus yliopistossa. Jakson vieraina ovat johtava suunnittelija Sanna Tuominen ja kehittämisasiantuntija Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta.

Jakson kesto 45  minuuttia.

Jakso ja tekstivastine julkaistu 24.3.2022.

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkistellaan opiskelijoiden ja tohtorikoulutettavien ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan siellä opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

 

Tämän jakson vieraina ovat Sanna Tuominen ja Susanna Ahteensuu Turun yliopistosta. Sanna Tuominen työskentelee Turun yliopiston työelämäpalveluissa Rekryssä johtajavana suunnittelijana. Tuominen vetää rekrytiimiä ja tekee myös itse uraohjaustyötä. Susanna Ahteensuu työskentelee kehittämisasiantuntijana opiskelun tukiyksikössä, hänen vastuullaan on opinto- ja uraohjauksen kehittäminen Turun yliopistossa. Myös Ahteensuu tekee uraohjausta. Tervetuloa mukaan Sanna ja Susanna.

 

Sanna: Kiitos paljon.

 

Susanna: Kiitoksia.

 

Eric: Puhutaan tänään Sannan ja Susannan kanssa siitä, että minkälaisia palveluita työelämäpalvelut tarjoaa opiskelijoille Turun yliopistossa ja keskitytään nimenomaan siihen, että minkälaisia asioita yksilö uraohjauksessa käsitellään. Minkälaisia ne ohjausprosessit on ja miten uraohjaus on muuttunut yliopistossa. Mutta aloitetaan ensin palveluiden esittelyllä. Sanna minkälaisia palveluita Turun yliopiston työelämäpalvelut eli Rekry tarjoaa suoraan opiskelijoille ja millaisia palveluita teillä on sitten tiedekunnille, koulutusohjelmille ja toisaalta työnantajille?

 

Sanna: Kiitos Eric, tämä on pitkä lista ja mä pyrin pitämään sen lyhyenä. Ihan eka ajatus ehkä mitä mulle tulee mieleen on se, että pysähtyy miettimään, niin siis kaikki toimet mitä me tehdään, niin se tarkoitus oikeastaan se, että meidän kaikki opiskelijat kun valmistuvat, niin tavoitteena on se, että he itse kokisi että saisi itselleen laadukkaan ja itseään miellyttävän työllistymisen. Eli se on oikeastaan se pointti tässä kaikessa. Ja mitä palveluita meillä sitten on, niin voisi tavallaan jakaa vähän niin kuin kahteen osaan eli toisaalta me Rekryssä tuotetaan ihan itsepalveluita ja sitten taas toisaalta meillä on palveluita, joita taas voisi sanoa että meidän tiedekunnat, oppiaineet, voi tilata. Elikkä heillä on omia asioita, millä pyrkii parantamaan ohjauspalveluita opiskelijoille ja me ollaan siinä sitten mukana, että he on niitä meiltä tilanneet. Ja ohjauksesta kun tänään kyse, niin totta kai tärkeänä asiana on meillä toi henkilökohtainen uraohjaus eli ne keskustelut on ollut alusta saakka meidän näissä palveluissa ja on tosi tärkeitä. Sen lisäksi meillä on tosiaan, meillä on erilaisia valmennuksia, kursseja. Nykyään ne on aika paljon opintopisteytettynäkin jo elikkä se on ollut myöskin semmoinen tavoite, että ne on siellä aika vahvasti opintojen sisällä. Eli ne on semmoisia tärkeitä ja opiskelijat niitä itse voi sitten valita tai sitten ne on tosiaan tilattavissa. Sen lisäksi meillä on cv-klinikoita eli ihan voi opiskelija tulla tuomaan, nykyään verkossa ennen ihan livenä, mutta näyttää cv:tään, hakemustaan, LinkedIn-profiileita. Tämä on semmoinen, mitä jossakin itse pohdin, että aika peruskauraa. Mutta se tärkeys tulee oikeastaan siitä, kun miettii sitä työllistymistä, niin jos nämä asiat ei ole kunnossa, jos siellä on paljon käppejä, niin siinä on ongelmia. Niin siinä mielessä ihan mielekästä itselle vieläkin näitä pyörittää. Kotimaisen harjoittelun osalta meillä on semmoinen kokonaiskoordinaatio Rekryssä eli tavallaan muuten sitä pyöritetään tiedekunnissa ja myöskin kv-harjoittelu kuuluu meidän tähän, me ollaan tavallaan sen tietyllä tapaa omistajina ja siinä on myöskin sitä ohjausta sitten, kun opiskelija sinne vaihtoon lähtee, harjoitteluvaihtoon nimenomaan. Sitten meillä on kuten myöskin kaikissa suomalaisissa yliopistoissa, niin meillä on uraseuranta. Tietoja kerätään eli viisi vuotta valmistuneilta kysellään asioita. Mä koen, että se on semmoinen, siinä on oikeastaan kaikille, siinä on alumnin kommentteja tiedekunnille oppiaineisiin, sitten mä koen että se antaa myöskin meidän opiskelijoille. Mä näen sen semmoisena vinkkinä, että hei opiskelija, nyt mä olen itse ollut viisi vuotta täällä työelämässä, tällaisia asioita tällä hetkellä on, nämä on tärkeitä, nämä on pinnalla, näitä mä olisin ehkä kaivannut silloin kun olin siellä vielä. Niin mä koen, että se on tavallaan semmoinen hyvä idea antaa vähän informaatiota ja tietoa opiskelijoille sieltä viiden vuoden päästä eli sitä käytetään aika paljon. Sitä käytetään tosiaan meidän oppiaineet, tiedekunnat ja myöskin opiskelijoille suoraan tuotetaan sitä. Mitä vielä, kuten sanoin, että lista on pitkä. Mutta mitäs muuta mä vielä nostan, niin toi Susanna koordinoi tällä hetkellä mentorointia, me ollaan siinä vahvasti mukana. Ja työnantajat on myöskin meille semmoinen tärkeä kohderyhmä, ollaan vähän niin kuin siinä välimaastossa itse. Meillä on tällä hetkellä esimerkiksi semmoinen YTY-hanke, jonka voisi sanoa että sen lisäksi, kun meillä on aika hyvää yhteistyötä harjoitteluun ja muiden tämän tyyppisten toimien osalta jo työnantajien kanssa, niin siinä ehkä enemmän pureudutaan tähän PK-sektoriin eli pienet ja keskisuuret yritykset. Ja mietitään vielä ehkä sellaisia lisäpalvelumuotoja, miten me saataisiin vähän niin kuin pienempiäkin yrityksiä kiinnostumaan meidän opiskelijoista ja vähän tasoittamaan sitä tietä, että se kohtaaminen olisi hyvä. Tämmöiset nyt nopeasti lyhykäisyydessään.

 

Eric: Kiitos, kiitos Sanna. Tutulta kuulostaa. Tosiaan tämän tyyppisiä palveluita Helsingin yliopistossa ja monissa muissa oli ne sitten ura- tai työelämäpalveluissa. Ne vähän eri nimellä kulkee nykyään eri yliopistoissa. Tänään kun tarkoitus olisi puhua nimenomaan tästä yksilö uraohjauksesta teidän kanssa, niin minkälainen rooli tässä kokonaisuudessa nyt tällä yksilö uraohjauksella teillä tällä hetkellä on? Kuinka iso osa se on tosta Rekryn työstä? Susanna vaikka olet nyt toisessa yksikössä, niin edelleen kuitenkin uraohjausta myös teet sitten tuolla Rekryn puolella, niin haluatko aloittaa vastaamisen tähän?

 

Susanna: Joo, kiitos joo, mä voin aloittaa. Ja tosiaan vähintään vasen jalka Rekryssä, niin mielellään vastaan tähän kysymykseen. Että tossa nyt kuultiinkin, Sanna kertoi mitä kaikkea Rekry tekee, niin kyllähän meillä sellainen tilanne on, ettei me voida jokaiselle yliopisto-opiskelijalle, tuhansia yliopisto-opiskelijoita, tarjota ikään yksilöohjausta. Me pyritään erilaisten palveluiden kautta tavottamaan kaikkia opiskelijoita ja tukemaan sitten taas oppiaineita siinä, että he voi tukea opiskelijoitaan urasuunnittelussa. Mutta kyllä mä silti sanoisin, että yksilöohjauksella on erittäin tärkeä paikka edelleenkin ja tulee varmaan olemaan Rekryn palveluissa, se on keino tavallaan pureutua siihen opiskelijan yksilölliseen tilanteeseen. Usein ne tilanteet on hyvin ehkä sellaisia intiimejäkin ja liittyy moniin elämän osa-alueisiin, että se on hyvä paikka päästä keskustelemaan nimenomaan siitä yksilön tilanteesta tämmöinen yksilö uraohjaus. Se on semmoinen keino kohdata opiskelija ja ehkä tavallaan myös keino tukea hyvinvointia yleisemmin opiskelijoiden keskuudessa, että sillai sillä on kyllä merkittävä rooli edelleenkin. Ja me ollaan myös siinä mielessä ikään kuin tämmöinen neutraali maaperä Rekryssä tavallaan, jos yksilöohjausta ajattelee, että me ei edusteta mitään tiettyä oppiainetta ja joskus se voi olla tärkeetä sille opiskelijalle, että pääsee nimenomaan tavallaan siitä omasta viitekehyksestään vähän etääntymään. Ja sillä tavalla kohtaamaan jonkun joka ei ole siellä oppiaineessa nimenomaisesti. Että kyllä on tärkeä tämmöisenä ikään kuin erityisentuen kanavana, jos voisi näin sanoa. Haluaako Sanna lisätä jotain tähän?

 

Sanna: Aika hyvin pajatsoa tyhjensit, mutta mä mietin vielä sitä, että jotenkin korostuu ehkä nyt tänä aikanakin just se tietynlainen ehkä yksinäisyyskin joskus, mitä yliopistossa on, opiskelijalla saattaa olla. Ja siinä sitten taas se sellainen yhdessä pohdinta, sen ajan antaminen siihen rinnalla kuuntelemiseen, niin jotenkin tuntuu että se ehkä ton kautta myöskin se painoarvo vaan lisääntyy.

 

Eric: Kuinka paljon teillä Sanna suunnilleen on yksilö uraohjausaikoja vuodessa? Semmoinen niin kuin suuruusluokka?

 

Sanna: Mä heittäisin, meillä on itse asiassa aika monen tyyppisiä ohjauksia tänä päivänä. Meillä on vähän niin kuin työtyylianalyysejä ja muuta mitä liittyy, mitä mä ehkä, ne on usein sellaisia että niistäkin muotoutuu itse asiassa hyvinkin niin kuin uraohjauksellisia keskusteluja. Mutta kyllä me niin kuin yhteensä sadoista kuitenkin puhutaan, että kyllä sitä on suhteellisen paljon tällä hetkellä. Ja kaikki meillä työskentelevät tekee ohjausta tavalla tai toisella, niin se on kanssa ollut sellainen valinta, että vaikka vähän semmoisia omia suuntautumisia voi olla sitten sen osaamisen kautta, niin se ohjaus myöskin siinä mielessä on aika merkittävää, että kaikki sitä tekee ja siihen ollaan panostettu.

 

Eric: Helsingin yliopistosta tiedän, että kaikki yksilöajat mitä tarjotaan oli ne mitä tahansa erikoisohjausta, niin ne menee melkein aina nopeasti. Onko teillä sama tilanne?

 

Sanna: On, sikäli kiva tilanne, että meillä ei ole sellaisia kuukausien mittaisia jonoja mitä jossain vaiheessa, että tavallaan aika hyvä tilanne on ollut just tässä kohtaa. Mutta mä uskon, että se tulee toisaalta myöskin siitä, että ne tietyn tyyppiset valmennukset, tämmöiset vertaistukitoiminnot ja palvelut mitä meillä on ollut, niin ne on ollut siinä rinnalla. Ja mä näen sen myöskin aika merkittävänä, että kun opiskelijat on hyvin erilaisia, niin me pystytään tarjoamaan joillekin se yksilöohjaus on se tapa käsitellä asioita ja joillekin ehkä sitten se vertaistuen kautta. Niin siinä mielessä näen, että ne on semmoisia käsikädessä kulkevia.

 

Eric: No, mennään sitten sinne yksilö uraohjauksen sisälle tarkemmin. Niin minkälaisten teemojen tai asioiden takia opiskelijat hakeutuu uraohjaukseen? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: Mä voin vaikka alottaa. Tässä nyt ehkä tulikin jo vähän esiin, että ne tilanteet voi olla hyvin monenlaisia, mutta tietysti usein ne kysymykset liittyy semmoiseen epävarmuuteen työllistymisestä, että mitä on odotettavissa valmistumisen jälkeen. Tietysti semmoinen tyypillisin ajoitus, milloin tullaan, on jossain siinä loppuvaiheessa opintoja, että se alkaa olla jotenkin lähempänä se työelämään siirtyminen tai opintojen päättyminen. Että mitä siellä on, saattaa olla ihan epäselvää, että mitkä ne omat mahdollisuudet on tai sitten toisaalta on myös opiskelijoita, joille on hiukan selvää että mitä esimerkiksi tällä tietyllä folkloristiikan opiskelulla, että mitä ne voisi olla vaikka ne työt mihin voisi päätyä, mutta kaipaa ehkä siihen valintojen, mahdollisesti työnhaun tukeen jotain vähän reflektiota tämän uraohjauksen kautta. Tossa tietysti voidaan vähän ehkä erotella myös se, että onko generalistialan opiskelija vai opiskeleeko johonkin professioon. Tietysti sitten ehkä jos on tämmöinen joku ammatillinen suunta, niin silloin kysymykset saattaa liittyä vaikka siihen, että onko minusta vaikka opettajaksi tai lääkäriksi, että se liittyy siihen ammatti-identiteettiin ja joskus sekin tulee aika siellä loppuvaiheessa opintoja. Haluatko sä Sanna jatkaa vaikka tosta vielä?

 

Sanna: Joo, yksi mitä ollaan kovasti puhuttu nyt tällä hetkellä, niin ei tiedetä onko koronan syytä, ansiota vai mitä. Mutta aika lailla alanvaihtajat on tällä hetkellä joko ihan niin, että lähdetään miettimään sitä ehkä ammatti-identiteettiä on pohdittu ja ehkä laitettu aikaakin siihen ja mietitty, että joko niin että olen päättänyt ja haluan ehkä lähteä muualle. Tai sitten haluaa kuitenkin keskustella siitä, että tällaisia ajatuksia on nyt vähän tullut päähän, että olisi kiva keskustella että mitä tässä pitäisi tehdä. Ja sitten se voi olla aika pienimuotoista tai sitten se voi olla hyvin radikaaliakin mitä selkeästi on noussut esiin. Sama mitä ollaan ehkä työmarkkinoilla puhuttu, että me töissä olevat ollaan nyt kovasti mietitty tässä parin vuoden aikana, että oliko se tämä. Että ehkä jollakin lailla se näkyy tuollakin opinnoissa, näin ollaan ainakin mutusti mietitty. Ylipäätään noi varhaiset valinnat, mitä kovasti puhutaan, niin selkeästi mun mielestä näkyy meillä, että tulee ei hyvällä tavalla meidän laariin nyt tässä kohtaa eli se, että opiskelijat joutuu jo lukiossa todella varhain lähtee pohtimaan näitä valintoja ja tekemään ehkä hyvinkin aikaisin semmoisia päätöksiä, missä välttämässä ei ole sitä taustatietoa vielä. Ja pelätään sitä, että meneekö pisteitä ohi, jos tekee vääriä valintoja ja niin edelleen. Ja kaikennäköistä ehkä vähän pelaamista on tullut tähän, että täytyy miettiä miten sen parhaan paikan sieltä sitten itselleen saisi. Niin jotenkin tämäkin kyllä näkyy, että ne keskustelut liippaa tätäkin aihepiiriä. Itse kun on saanut joskus täysin vapaasti opiskella, niin mulle nää on uusia asioita siinä mielessä ja ihan eri taustan omaavana itse kun silloin opiskelin, niin ei ollut tämän tyyppistä. Mutta nämä on ihan selkeästi tämän päivän pöydällä, jos näin voi sanoa. Ehkä sellainen ihan vielä, että mistä on paljon, Susanna puhuikin just noista valinnoista, että sitä paljon käydään läpi. Niin se, että se oman osaamisen sanottaminen, jos se on tosi vaikeata. Ja ehkä just generalistipuolella saattaa olla, niin kyllä se on selkeä semmoinen, voi olla tulppana siinä. Että sitten kun sä työllistyt, niin se pitäisi jollakin lailla pystyä sanottamaan. Niin ne on ehkä yks semmoinen osa-alue, mitä konkreettisemmin tulee.

 

Susanna: Ja aika paljon puhutaan myös tavallaan näihin ilmiöihin liittyvistä tunteista, että esimerkiksi ahdistuksesta ja pystyvyydestä ja tämän tyyppisistä, että ne on kanssa niitä mitä me sitten kohdataan. Ja minkälainen rooli vaikka työnteolla ylipäätään on ihmisen elämässä ja arvoista ja motivaatioista ja tämmöisistä asioista, että niitä sitten siellä ohjauksessa yritetään vähän avata. Tosiaan ollaan mietitty tota todistusvalintapuolta, että miten se meillä nyt näkyy vai näkyykö, että kuinka tuttua esimerkiksi jonkun alan opiskelu on sitten niille, jotka tulee sisään. Että sekin saattaa osaltaan ehkä kumuloitua vähän tämmöiseksi uraohjaustarpeeksi, että halutaan keskustella vaikka jo heti ensimmäisenä vuonna siitä, että olenko oikeassa paikassa. Se hiukan ehkä jopa muuttaa tätä painopistettä tässä.

 

Eric: Joo noi on isoja, kun tehdään tommosia isoja systeemitason muutoksia, niin sitten se että miten hyvin yksilöt sopeutuu niihin ja mikä on sitten ohjauksen rooli. Että tämähän on semmoinen asia, mistä myös Raimo Vuorinen on kriittisesti puhunut, yksi meidän ohjausalan guruista Suomessa. Että ensin tehdään muutos ja sitten, ai niin mites toi ohjaus ja sitten se ohjaus muuttuu tavallaan korjaussarjaksi sille muutokselle. Nämä on ehkä vähän sellaisia ongelmia meillä systeemissä, että pitäisi miettiä miten se ohjaus on osa sitä muutosta eikä että miten se ohjaus reagoi johonkin semmoiseen isoon muutokseen.

 

Sanna: Komppaan kyllä täysin.

 

Eric: Mutta hei, raotetaan nyt tämän mystisen yksilöuraohjauksen ovea, mitä siellä oikeesti tapahtuu. Mitä siellä konkreettisesti se uraohjaus pitää sisällään? Sanna otatko sä?

 

Sanna: Mä voin, sä voit Susanna hypätä kyytiin kohta. Mutta sanotaan näin, että pakko mun on aloittaa kuitenkin sillä, että toki aina se on yksilökohtaista ja tilanteet on erilaisia. Tietenkin meillä ohjaajilla on kaikilla semmoinen ehkä jonkinlainen rautalankamalli tuolla, että miten se prosessi etenee. Totta kai siinä prosessi on, että eihän sitä voi kieltää. Mutta että ehkä sen ihmisen kanssa, ihmiset on erilaisia, niillä on erilaisia asioita mielessä ja sitten lähdetään ehkä sitten sitä kautta. Ohjaajien osalta jos miettii, niin kyllähän siinä paljon on kuuntelemisesta kyse elikkä sen kuuntelun kautta lähdetään sitä keskusteluun, kysymään niitä oikeita kysymyksiä, pyritään olemaan hereillä siinä. Ja mitä tuli aikasemmin todettuakin, niin jos mä jollakin lailla sanoisin, että mikä on se aihepiiri, niin mä sanoisin semmoisen yhden sanan kuin valinnat. Eli valinnat on aina sellaisia, että ihmiset pohtii, toki joskus haluaa ihan siis jos miettii, että mistä puhutaan mitä äsken oli. Niin joillakin on hyvin konkreettisia asioita, voi olla hyvinkin selkeät linjaukset tiedossa, että mihin on menossa. Haluaa ehkä siihen tukea ja apua sitten konkreettisemmin. Siinä ehkä se uraohjaus on se, että jos miettii että sieltä tulee sitä tietämystä, tietoa myöskin siihen keskusteluun. Mutta sitten voi olla hyvinkin semmoinen avoin tilanne elikkä on aika syvässä päässä ja miettii, että mitä mä, että on hyvin sumeata, niin sitten lähdetään pikkuhiljaa sitä avaamaan keskustelulla. Haluatko sä Susanna vähän, anna vähän lisävalaistusta?

 

Susanna: Lisävalaistusta, joo. Tämä on tosiaan varmaan tämmöinen mystisen verhon takana oleva, että mitä täällä oikeasti tapahtuu. Mutta todellakin se kysymyksien kysyminen varmaan ohjaajalle semmoinen oleellinen ja nimenomaan se kuuntelu. Ja alussa kun opiskelija tulee, niin tietysti ehkä pyritään vähän kartottaa sitä tilannetta ja pohditaan mihin suuntaan, mitkä tässä on ne oleelliset juuri sinulle joka tulit keskustelemaan, että mihin suuntaan me lähdetään tätä viemään. Ja ehkä moni ajattelee opiskelijan näkökulmasta, että tulen saamaan neuvoja, että nyt ehkä ohjaaja sanoo minulle, että noilla spekseillä niin sinun kannattaa vaikka valita tämä ja tämä suunta tämän keskustelun jälkeen. Tietysti siinä saatetaan myös käydä aluksi semmoista keskustelua, että mitä tässä ohjauksessa nyt ylipäätään tapahtuu jotta se olisi vähän selvempää. Ehkä neuvojakin joskus saatetaan ohjaajana antaa, mutta semmoisissa hyvin ehkä valikoiduissa tilanteissa. Että enemmän se on semmoista vuoropuhelua, missä sitten yhdessä ikään kuin tutkitaan sitä kysymystä minkä ohjattava on tuonut siihen pöydälle mikä se nyt ikinä onkin. Ja aika moni meistä, meillä on varmaan just vähän eri tyylejä tehdä eri ohjaajillakin, mutta aika moni meistä mitä on keskusteltu, niin pyrkii pääsemään myös vähän semmoiseen ikään kuin toimintasuunnitelma tyyppiseen tilanteeseen. Että kun me on keskusteltu tästä aiheesta, niin mikä olisi sitten seuraava askel minkä voit tämän jälkeen ottaa tai mitä ajattelisit, että tämän keskustelun pohjalta sitten lähtisit tekemään, että se ei jää niin kuin sitten pelkästään pyörimään semmoiseksi mukavaksi rupatteluksi, mitä se usein tietysti on myöskin. Ja sitten ehkä osa meistä saattaa käyttää jonkun tyyppisiä tehtäviä siinä ohjauksen tukena. Että jos kokee, että nyt tätä sun tilannetta voisi auttaa tämmöinen tehtävä, niin tehdäänkö se nyt tässä yhdessä taikka sitten niin, että sovitaan joku seuraava tapaamisaika ja siinä välissä vaikka opiskelija sitten tekisi jonkun tehtävän, jos hän kokee että se olisi hänelle hyödyllinen. Mutta tämä vaihtelee aika paljon, että onko sitten vaikka vaan se kerta tapaaminen vai onko sitten useampia tapaamisia. Vähän siitä tilanteesta riippuen, että just siinä lopussa voidaan vähän tästä keskustella, että koetko että haluat tulla, että varataan toinen aika vai onko nyt hyvä, että haluatko itse jäädä pallottelemaan tilannettasi. Että sen pohjalta tehdään vähän sitten suunnitelmia, ratkaisuja tämän jatkon suhteen. Varmaan tämmöinen yksi kerta kestää semmoisesta tunnista puoleentoista tuntiin, että se on varmaan se konkreettinen mitä siinä tehdään ja ehkä lopuksi myös vähän voidaan analysoida sitä siinä keskustelun lopuksi, että keskusteltiinko me nyt semmoisista asioita mistä halusit keskustella, että oltiinko me oikeissa kysymyksissä. Joo, no juurikin oikeastaan se, että ollaanko keskusteltu siitä, mitä ajattelit. Että voidaan sitten mahdollisesti vielä vaikka korjata, jos ollaan vähän ajauduttu sivureiteille keskustelun aikana, sekin on ihan mahdollista.

 

Eric: Onko teillä jonkunlainen linjaus siitä, että kuinka monta kertaa voidaan tavata yksittäistä opiskelijaa? Että onko siinä joku tämmöinen prosessiraja vai onko se enemmän sen opiskelijan tarpeen mukaan? Sanna.

 

Sanna: Sanoisin, että opiskelijan tarpeen mukaan. Joskus mennään yhdellä kerralla ja sitten saattaa olla sellaisiakin tilanteita, että opiskelija tulee vaikka hyvin varhaisessa vaiheessa opintojaan ja sitten voi vaikka monen vuoden päästä palata ja oikeastaan jatketaan. Tilanne on voinut muuttua, mutta jatketaan siitä mistä tavallaan on lähdetty liikkeelle, mutta jokainen oikeastaan tapauskohtaisesti.

 

Eric: Mikä teillä on yleisintä tällä hetkellä?

 

Sanna: Sanoisin, että edelleen ehkä se yksi kerta ja sitten voi olla semmoisia kahden kolmen kerran tapaamissettejä myös. Sen pidempiä ei kauheasti ole.

 

Eric: Minkälaisia tuloksia tai vaikutuksia uraohjauksella on opiskelijoille tai tämmöisen yhden, kahden tai kolmen tapaamisen? Minkälaiset asiat siellä tavallaan tapahtuu, mikä siellä muuttuu opiskelijan ajattelussa tai tavassa jotain asiaa nähdä? Haluaako Susanna aloittaa?

 

Susanna: No joo, parhaimmillaan tietysti ehkä semmoinen jonkun tyyppinen toiveikkuus saattaa palata tai lisääntyä. Ehkä sen usein tai ainakin se tuntuma noin ohjaajan näkökulmasta on, että jonkunlainen semmoinen toiveikkuus siitä että en ehkä olekaan umpikujassa. Tai se jollain tavalla ehkä kirkastuu se oma tilanne ja pystyy vaikkapa näkemään jotain mahdollisuuksia, mitä ei aikaisemmin nähnyt tai ei välttämättä koe, että on esimerkiksi ainoa tällaisessa tilanteessa ja näin. Se on jännä, että sen oman tilanteen sanoittaminen jo pelkästään voi opiskelijalle tuoda sen ikään kuin kirkastumisen ilman, että se ohjaaja nyt sitä sinänsä määrittelee sen kummemmin sitä tilannetta. Kun hän sai jollekin ulkopuoliselle sitä selittää, että jonkunlainen semmoinen hyvinvointi näkökulma siinä varmaan on. Ja ehkä se, mä olen nyt vähän puhunut tämmöisestä ankkuroitumisesta ehkä osana joitain kursseja, että opiskelijalla on aika vaikea ns. heittää ankkuria mihinkään suuntaan, koska mahdollisuuksia on oikeastaan lukuisia just esimerkiksi generalistialojen opiskelijoilla. Se on oikeastaan ahdistavaa se, että on paljon mahdollisuuksia. Sä et pysty tarttumaan välttämättä oikeesti niistä mihinkään, niin ehkä tämmöinen itsetutkiskelu ja omien arvojen ja toimintojen, valintojen tarkastelu saattaa tuoda semmoisen rauhan siihen toimintaan, että pystyt vähän johonkin suuntaan heittää sitä ankkuria. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että sulla on joku yksittäinen esimerkiksi ammatti kohteena, että nyt minä haluan tähän ja tähän työtehtävään ja se on se ainoa oikea unelmapaikka. Sitä me ei oikeastaan edes yritetä, vaan johonkin pystyy kiinnittäytymään. Se voi sitä psyykkisesti helpottaa sitä omaa tilannetta.

 

Eric: Haluaako Sanna täydentää?

 

Sanna: Susanna todella hyvin nyt kuvasi tota yksilö näkökulmaa. Se mitä mulle tuli mieleen, en mä tiedä kysyitkö sitä Eric, mutta tuli mieleen myöskin ihan se, että jos me puhutaan semmoisesta niin kuin vaikuttavuudesta ylipäätään mitä uraohjauksella on, niin mä mietin vähän sitä, että joskushan me kysytään vähän ehkä semmoisella panos-tuotos meiningilläkin sitä, että onko tästä hyötyä. Ja toki ollaan sitä mieltä ja nähdäänkin se, että sille henkilölle itselleen ja sen kokonaishyvinvoinnin kannalta ja niin edelleen tällä on iso merkitys. Mutta kyllä mä myöskin näen sen, että jos meillä on vaikkapa hyvinkin motivaatiokuopassa oleva opiskelija, joka kokee olevansa aika yksin ja ei pääse eteenpäin ja sillä voi olla merkitystä esimerkiksi siihen valmistumiseen tai muutenkin ja sillä on sitten taas merkitystä tiettyihin taloudellisiin asioihin vaikka yliopistonkin kannalta. Niin kyllä mä näen tässä monen näköisiä erilaisia asioita, nämä on vaikeasti todennettavissa totta kai ja siihen ei ole mitään yksiselitteistä vastausta. Mutta tämä on yksi näkökulma mitä ajattelen, että on myöskin merkityksellinen.

 

Eric: Niin ohjauksessa usein määritellään tavoitteena toimijuuden tukeminen tai vahvistaminen. Niin ohjauksessa, oli se sitten pintauraohjausta tai opintopsykologista ohjausta tavallaan, että pystyy tekemään asioita sen oman tilanteen tai opintojen tai mikä se onkin, eteen ja viemään sitä kautta sitten sitä omaa prosessia eteenpäin, koska se prosessi on nimenomaan sen opiskelijan omaa eikä sen ohjaajan. Joo, tosi mielenkiintoista. Toi toiveikkuus juttu mua jäi, mun mielestä se oli aika mielenkiintoista mitä Susanna siitä sanoi. Että sehän on myös kans semmoinen, että sitä voi olla vähän vaikea laittaa Exceliin, että kuinka arvokasta se toiveikkuus on.

Susanna: Aivan.

 

Eric: Mutta jos nyt sitten miettii sitä maailman tilannetta, missä me tällä hetkellä ollaan, niin kyllä mä sille aika ison arvon sinne Exceliinkin laittaisin.

 

Susanna: Kyllä, nimenomaan näin. Tohon vielä ehkä jatkaisin, että kun tosta toimijuudesta on nyt puhuttu ja näin, niin tavallaan kun me usein puhutaan tästä just vähän semmosesta yksilöpsykologisesta, yksilöiden parantamisen joustavuuden näkökulmasta. Niin mun mielestä tässä on nyt hyvä, että näihin ohjausalan keskusteluihinkin on tullut tavallaan tämä taustan, kulttuurin asioiden, ympäristön merkitys. Että sekin joskus voi olla semmoinen, ohjattavallekin semmoinen tasapainoa tuova tai rauhaa tuova tekijä, että ei tämä kaikki ole susta itsestäsi välttämättä kiinni. Että jos et sä nyt saanut sitä työpaikkaa, niin ei se välttämättä johdu lainkaan susta. Tätä voi aika moneen tilanteeseen soveltaa tätä ajatusta, että ne on ihan tärkeitä juttuja mun mielestä meidän ohjaajienkin ymmärtää, ettei välttämättä vaan parannella sitä yksilöä ns.

 

Sanna: Kyllä ja musta tuntuu jotenkin, että ihmiset on tällä hetkellä aika kovia ja vaativia itseään kohtaan, että siinä mielessä musta tolla on ihan aikansa ja paikkansa miettiä totakin aspektia. Tullaan niin kuin vähän uupuneenakin jo sen takia, että myös se oma itsemyötätunto on pikkasen hukassa joskus.

 

Eric: Tärkeä näkökulma ja ekassa jaksossa keskustelin Sanna Vehviläisen kanssa tästä ohjauksen tulevaisuuden näkymistä. Ja tavallaan tämmöinen kuin sosiaalisen ja yhteiskunnallisen näkökulman vahvistuminen on yksi semmoinen, mitä professori Vehviläinen nosti esiin. Ja se on tietysti aika tärkeetä, koska jos nyt ajattelee mulla on pitkä kokemus esimerkiksi kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden uraohjauksesta ja se että me teeskennellään, että esimerkiksi heillä ei olisi kielitaitoon tai taustaan liittyviä semmoisia muureja tai askelia, joita heidän pitää ylittää. Niin se olisi haitallista, koska silloin me kuviteltaisiin, että maailma on jotain mitä se ei ole. Ja se ei tarkoita sitä, että hyväksytään vaikka syrjintä tai rasismi tai tämmöiset vaikeudet, mitä ihmiset voi taustan takia kohdata, vaan hyväksytään yhdessä sen opiskelijan kanssa että se on totta eikä yritetä selittää sitä pois. Mun mielestä eettisesti aika tärkeä osa sitä ohjausta, vaikka ohjauksen tehtävä ei varmasti ole poliittinen tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen, vaan se on enemmän sitä että eletään siinä maailmassa missä ollaan.

 

Sanna: Äärimmäisen hyvä pointti ja mun mielestä toi tietynlainen rehellinen lähestymistapa myöskin, että silloin lähdetään näitä asioita yhdessä samalta pohjalta tarkastelemaan ja se tuo sen semmoiseksi tasa-arvoiseksikin sen keskustelun. Mä näen sen tosi tärkeänä.

 

Eric: No, seuraa henkilöhistoriallinen paljastus. Minä olen itse ollut harjoittelijana Turun yliopiston Rekryssä. Se silloin taisi olla ura- ja rekrytointipalvelut, vuonna 2006 eli onko siitä kohta 16 vuotta. En koe itseäni tällä hetkellä ollenkaan vanhaksi ja Sanna sä olis silloin kanssa siellä töissä. Nyt jos ajatellaan sitä 16 vuoden perspektiiviä tai sitä koko perspektiiviä, mitä olet Rekryssä ollut, niin mikä on muuttunut työelämän ja urapalveluiden kentällä?

 

Sanna: Joo, toi vähän ahdistaa toi pitkä aikaväli, mutta käytetään sitä nyt tässä. Elikkä mä mietin ensinnäkin sitä, että hieno tuuri aina, mä en tiedä onko se tuuri, sanotaan tuuri aina ollut se, että Rekryyn on kertynyt ihmisiä jotka on todella innovatiivisia ja valmiita kädet savessakin tekemään paljon kehittämistyötä ja se on ollut semmoinen tosi hieno pohja, mikä on mahdollistanut paljon asioita. Se on myöskin tärkeetä sen takia, koska työelämä muuttuu, muutos on ehkä jopa kiihtynyt jos mä mietin sitä. Ja sitten ihan semmoinen konkreettinen asia kuin vaikka ihan työnhakukäytännöt, se on yksi asia missä pitää pysyä hereillä ja mukana, jotta me ollaan ihan uskottavia. Se on yksi semmoinen konkreettinen asia, että sillä tavalla hereillä oleminen ylipäätään. Kyllä mä sanoisin, että ylipäätään ohjauksen arvostus kaikissa eri muodoissaan, niin siitä puhutaan enemmän ja on tullut yhä tärkeämmäksi just niin kuin yliopistossakin. Ehkä silloin kun mä olen tullut, niin ehkä yksilö meni sitten ehkä sen polun enemmän itseksensä ja näin, että nyt siihen kiinnitetään paljon, paljon enemmän huomiota ja se on tosi tärkeä asia. Puhun ihan koko yliopistotasolla kaikista eri ohjauksen tasoista. Tämä työelämä on muuttunut pirstaleisemmaksi ihan selkeästi ja sitten mitä puhuttiin noista valinnoista, tämähän on yhtä valintaa oikeastaan opiskelijalle. Ne miettii ensin mihin ne menee opiskelemaan ja sekin tehdään aika paljon mutulla. Sitten mietitään opiskeluaikana valintoja, taas mietitään valintoja kun siirrytään työelämään. Eli siinä tukeminen ja niitten asioiden puhuminen ääneen on musta aika tärkeetä, ne on jotenkin korostuneet tässä. Ne tiedostetaan ja siinä mielessä ehkä tohon ohjaukseen linkitän senkin tai sen kasvuun. Semmoisia konkreettisia asioita ehkä on ihan se, että projektimaisuus. Me tehdään paljon kehittämistyötä erilaisissa hankkeissa, se on jotenkin musta vielä kasvanut ja korostunut. Ja sitten ehkä semmoinen pieni simppeli asia, mutta kun töitä tehdään eri tiimeissä ja yksiköissä, niin viestinnän osuus on ihan valtavan paljon kasvanut ja somekin tietysti. Mutta se, että jollakin lailla viestintäosaamista vaaditaan meiltä kaikilta nykyisin aika paljon ja se on ehkä sellainen mitä mä koen, että on ollut, se on vaan korostunut sen merkitys tässä vuosien varrella, että ihan selkeästi sen näen. Toisaalta mun tekisi mieli sanoa, että jos me puhutaan ohjauksesta, niin melkein sanoisin että mikään ei ole muuttunut. Eli tietyllä tapaa se perusta ja ne kysymykset, ne asiat mitä siellä on, niin se on semmoinen hyvin vahva ja kantava, se on ollut kaikki nämä vuodet. Ja siinä mielessä totta kai kouluttaudutaan ja uutta tietoa etsitään, mutta että se perusta, se ydin on hyvin pysynyt samankaltaisena, semmoisen mä kokisin.

 

Eric: Mun jatkokysymys oli, että mikä on pysynyt samana ja tavallaan se tuli. Että ne ohjauksen, uraohjauksen ydinkysymykset sun mielestä hyvin pitkälle samoja.

 

Sanna: Kyllä mä näen, kyllä mä näen sen. Ja se että vaikka maailma muuttuu, työelämä muuttuu, meillä on tässä koko aika enemmän asioita ympärillämme, opiskelijoilla ja paineitakin, niin silti aina sen ohjauskeskustelun kautta. Se mitä Susanna tossa avasi hyvin, niin niitten kanssa me kuitenkin sitten operoidaan ja se on sitä pysyvää.

 

Eric: Haluatko sä Susanna kommentoida? Sä et ollut 2006 kesällä Rekryssä, mutta miten sä olet nähnyt tämän kehityskulun?

 

Susanna: Joo, mä aloin tässä miettimään että itse asiassa mäkin olen tullut 2006 harjoitteluun yliopistolle opintoasioihin kasvatustieteiden tiedekuntaan silloin ja olen tästä kanssa keskustellut, että kyllä se ohjauskulttuuri muutos yliopistolla on ollut aika valtava siinäkin ajassa. Mitä me ajatellaan, että miten me tuetaan, tarvitsevatko opiskelijat tällaista tukea vai eivät. Että sitä semmoista tarvetta on varmasti opittu havaitsemaan ja tavallaan ehkä semmoisena myös hyvinvointi näkökulmana, että ohjaus parhaimmillaan ehkä semmoisena ennaltaehkäisevänäkin elementtinä toimii, että ei päädytä niin vakaviin ongelmiin. Ja pystytään auttamaan juurikin näitten valintojen tekemisissä, mitä Sanna toi tuossa esiin ja sitten ehkä, en tiedä voidaanko sanoa, että opiskelijat on joutunut ahtaammalle tässä versus sitten joku aiempi aika. Mutta kyllähän tietysti monenlaiset uudistukset on vähän ehkä ajanut siihen semmoiseen paineistettuun tilanteeseen, että pitää olla jonkunlainen huippusuorittaja yksilö ja nopeasti tehdä juuri oikeita valintoja ja päätyä putken läpi. Niin semmoinen paine varmaan monella on ja siihen sitten on pyritty näillä ohjauksen kehittämisillä vastaamaan myös urapalveluiden osalta.

 

Eric: Jos peruutuspeili jätetään hetkeksi aikaa taakse ja otetaan kiikarit tai mikä se kielikuva onkin eli se tulevaisuus. Mihin suuntaan te itse toivoisitte, että tämä työelämä ja urapalveluiden toiminta Turun yliopistossa kehittyy tai laajemmin Suomen yliopistosektorilla? Ja mikä paikka teidän mielestä tuolla yksilö uraohjauksella pitäisi siinä olla? Haluaako Sanna aloittaa?

 

Sanna: Joo. No mä nappaan kiinni ensin yksilöohjauksesta eli ehkä tämä mitä kaikki ollaan puhuttu, niin mä edelleen näen että se tulee korostumaan se rooli. Sitähän aina aika ajoin puhutaan siitä, että siihen laitettava aika onko se järkevää suhteessa meidän vaikka opiskelija volyymeihin ja näin. Ja mä vahvasti näen, että se on järkevää ja se saa siellä paljon hyvää aikaiseksi ja vie eteenpäin, että se on musta ehdottomasti, en usko että on häviämässä kartalta ainakaan jos multa kysytään. Vakaasti uskon ja toivon, että se pysyisi edelleenkin vahvana ellei jopa vahvistuisi. Ja sitten ehkä yleisesti ottaen mä mietin sitä, että kun tämä ohjaus on moninaista nykyään ja monet eri tahot sitä antaa. Niin ehkä semmoinen vuoropuhelu eri ohjaustahojen välillä ja se semmoinen, jos mä ajattelen sitä yksittäistä opiskelijaa, niin jotta sillä olisi sen opintopolun aikana kauhean selkeetä, että apua tulee eri paikoista, mutta sen ei tarvitsisi ehkä hirveästi siihen miettiä että mistä ja miten. Niin ehkä semmoista apua, että Susanna varmaan tuossa uudessa tehtävässään myöskin tähän ottaa kiinni. Mutta tuon mä näen ja siinä voi olla esimerkiksi kouluttamista, meillä on eri spesialiteetteja ja napata kiinni siitä, että jotkut voi tietyissä asioissa kouluttaa. (–)[37:06] ehkä tuohon työelämään liittyvät kysymykset on ehkä semmoisia missä voisi tuoda ehkä enemmänkin tietotaitoa ja miettiä sitä kautta. Mä näen myöskin yhtenä arvona myöskin sen, että kun ajattelee että se on, me ei olla yhden tiedekunnan ihmisiä, niin joskus semmoinen tietty neutraliteetti tekee sen, että huomaa keskusteluissa että voi olla tärkeätä se, että on tietyt asiat kun on ihana puhua sen oman opettajan tai siellä omassa tiedekunnassa olevan ihmisen kanssa. Ja sitten taas tietyn tyyppisiä asioita voi olla ehkä joskus helpompi puhua sitten semmoisen tavallaan neutraaliksi kokemansa tahon kanssa. Se on tärkeetä. Ja toisaalta ehkä sitten myös noissa valmennuksissa, mitä meillä on, niin mä näen sitten taas sen että kun tuodaan monien eri alojen ihmisiä yhteen, niin sellainen valtava fiilis oikeastaan semmoinen syttyminen siitä, että okei tuolla biokemistillä on ihan samat ongelmat mitä folk floristilla. Niin se voi olla joskus semmoinen tärkeä asia myöskin, että meillä on saman tyyppisiä asioita, me ollaan eri alojen ihmisiä, niin se on semmoinen tärkeä. Tämmöiset nopeasti tulee mieleen.

 

Eric: Mites Susanna, kun sä oot nyt sekä siellä, toinen jalka siellä Rekryn sisällä teet sitä yksilö uraohjausta, sulla on nyt sitten tämä yliopistotason ohjauksen kehittämisen näkövinkkeli. Niin miten sä asemoisit uraohjausta sitten ja sen tulevaisuutta siellä vaikka Turun yliopiston kokonaisuudessa? Mitä sä toivoisit, että mihin se uraohjaus kehittyy?

 

Susanna: No vaikea kysymys, mutta meillä on hyvää osaamista nimenomaan työelämäpalveluissa tästä uraohjaus puolesta. Että ehkä just se näkökulma, että meillä on tosi iso organisaatiossa, missä on tosi paljon eri näkökulmista ohjaavia tahoja. Että jos jotenkin saadaan ikään kuin jaettua sitä asiantuntemusta sitten keskenämme ohjaajien kesken vähän laajemmalle, jotta se urasuunnittelun tuki pääsisi sinne opiskelijan arkeen, että se ei ole semmoinen erillispalvelu pelkästään. Että opiskelija tulee, hakeutuu erikseen uraohjaukseen, vaan siihen hänen normaaliin polkuunsa limittyy tietyn verran sitä urasuunnittelun tukea ja me ehkä työelämäpalveluissa voidaan olla tukena sitten taas sinne oppiaineisiin päin. Semmoista kehityskulkua varmasti muissakin yliopistoissa on nähtävillä, että toimitaan ikään kuin semmoisina kouluttajina sitten taas johonkin suuntaan ja rakennetaan yhteistyöverkostoja yliopiston sisällä ja tiedetään mitä vasen ja oikea käsi tekevät, niin siinä on varmaan meillä isossa organisaatiossa tekemistä. En nyt ihan pelkästään työelämäpalveluiden näkökulmasta, että on tosiaan pitkää kokemusta uraohjauksesta ja asiantuntemusta. Mutta semmoista yleistä ohjausosaamista varmaan yliopistotasolla voidaan jatkossakin kehittää kouluttautumalla ja jakamalla just tätä asiantuntemusta oikeastaan keskenäänkin. Niin se on varmaan semmoinen kehityssuunta. Ja sitten toisaalta mitä ajattelisin vielä tuosta uraohjauksen kehittymisestä, Sanna jo hyvin kuvaili tuossa eri juttuja, mutta tulee nyt mieleen semmoinen datan hyödyntäminen, mikä on monessa ohjauskysymyksessä läsnä. Että esimerkiksi oppimis- tai opiskeluanalytiikan hyödyntäminen, että miten sitä sitten uraohjauksessa, olisiko meillä jotain uraseuranta analytiikkaa tai mahdollisuusanalytiikkaa, mitä me voitaisiin joskus hyödyntää nykyistä enemmän. Tietysti meillä on tietovarantoja mitä me jo nyt hyödynnetään, mutta jotenkin sillai käyttäjäystävällisemmin tuotuna niin se varmaan voisi olla tulevaisuuden kehittelyjä.

 

Eric: Hei, kiitos paljon teille kun tulitte vieraaksi ja jaoitte näkemyksiä uraohjauksesta. Meillä on tässä podcastissa, tämä on hauska sanoa että meillä, koska minähän tätä juonnan eli tämän podcastin juontajana on semmoinen perinne, että kysyn aina sitten vikana kysymyksen vierailta lukuvinkkiä aiheeseen liittyen tai aiheen vierestä. Niin haluaako vaikka Susanna aloittaa, että mikä olisi lukuvinkki?

 

Susanna: Joo ilman muuta. Tämä oli mielenkiintoinen. Täytyy oikein miettiä hetken, että mitäs sitä on tullut luettua viime aikoina. Tämä on mun mielestä edelleen ajankohtainen ja kiinnostava, minkä monet ehkä uraohjaajat tietääkin, tämä Happenstance learning Krumboltzin artikkeli. Löytyy tuolta netin uumenista, että sitä suosittelisin. Siitä inspiroidun usein uudelleen eli tämmöiseen suunniteltuun sattumaan perustuva teoria urasuunnittelussa tai voidaanko silloin, mitä voidaan suunnitella on siinä varmaan kysymys. Suosittelisin sitä.

 

Eric: Sen sijaan, että mietitään että onko sattumaa vai ei, niin mietitään että miten sen äärelle päästään. Se on mun mielestä siinä mielenkiintoista. Mitäs Sanna vinkkaa?

 

Sanna: Pakko vielä lisätä tuohon Susannan, että tuo on ihan älyttömän hyvä ja se on itse asiassa, me ollaan puhuttu, niin hyvin keskeinen meidän Turun päässä. Me ollaan paljon sen ansiosta asioita tehdään ja puhutaan sitä kautta. Mä mietin, tämä on vaikea, mutta mulla on kolme ehkä sellaista henkilöä mitä mä mietin. Ja mietin, mikä niitä yhdistää, niin mulle tuli aika nopeasti mieleen Juha T. Hakala ja sitten Frank Martela ja sitten vielä Saku Tuominen. Mä mietin, että mikä siinä on, niin ehkä kauheasti mä huomaan, että muuttuva työelämä. Jollakin lailla tämä kaikki, kun puhutaan, siinä on paljon erilaisia asioita, niin miten siihen suhtaudutaan. Niin musta siellä ehkä tulee se semmoinen positiivinen ja voisiko sanoa innovoiva asenne, miten suhtautua muutokseen ja kaikkea mitä se mukanansa tuo. Mietitään sitä omaa motivaatiota. Ja sitten se mikä hienointa musta näissä kaikissa, jos saa tehdä tällaisen näistä kolmesta, mitä mulla on tullut. Niin ehkä semmoinen tietynlainen armollisuus eli mitä puhuttiin, että kun se on ehkä opiskelijoilla, niin kyllä se on ehkä itselläänkin semmoinen, että piiskaa vaan koko ajan enemmän ja pitäisi jotenkin sitten myöskin pystyä hengittelemään tässä. Niin musta esimerkiksi tuo Hakala aika kivasti siinä kirjassaan kertoo esimerkiksi sen ajatuksen siitä, että pitäisi päästä tästä kiireimusta pois semmoiseen hallittuun hidasteluun. Se on musta hienosti sanottu eli sitä kohti.

 

Eric: Itsellä tuli mieleen Onnismaa Jussi, joka sanoi että elämässä on erilaisia rytmejä ja aika usein työelämässä se on se teknorytmi ja kova biitti, joka menee. Ja se ei ehkä sitten, jos se on aina se kova rytmi, niin se ei sitten ihmiselle tee hyvää. On se sitten työ tai opiskelu, että pitäisi olla niitä eri rytmisiä tiloja ja tilanteita siinä arjessa mukana. Mutta hei, kiitos tosi paljon Sanna ja Susanna ja hyvää kevättä teille.

 

Sanna: Kiitos, sitä samaa.

 

Susanna: Kiitos.