Kuukausi: huhtikuu 2023

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 16. ja viimeisen jakson vieraana ovat projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog.

Puhumme tässä jaksossa opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisesta Helsingin yliopistossa. Minkälaisia asioita kehittämishankkeen aikana on tehty? Mitä olemme oppineet? Minkälaisia ajatuksia hanketiimillä on nyt siitä, miten opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäisi kehittää tulevaisuudessa?

Edellisen tuotantokauden perinteitä noudattaen tuotantokauden viimeisen jakson vieraat ovat podcastin juontajan Eric Carverin kollegoita Helsingin yliopiston ohjauksen ja opiskelijahyvinvoinnin kehittämishankkeen projektitiimistä. Projektitiimiin kuuluvat tämän jakson vieraiden lisäksi uraohjaaja Johanna Ruhanen ja opinto-ohjaaja Sanna Siirilä, joka oli vieraana jo aiemmin podcastissa.

Lämmin kiitos kaikille Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden vieraille ja kuulijoille! Podcastin jatko on tässä vaiheessa epävarmaa. Arvioidaan kuulijapalautteen ja itsereflektion perusteella, että tuleeko podcastille jatkoa. Ja jos tulee, millä tavalla.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 32. ja toisen tuotantokauden 16. jakso.

Jakson aiheena on opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tuen kehittäminen. Helsingin yliopistossa. Vieraina projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 27.4.2023. Jakson pituus 42 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Mari:	Vierailija 1, Mari Räsänen
Emmi:	Vierailija 2, Emmi Lehtinen
Jasmin:	Vierailija 3, Jasmin Kurkaa-Kivelä
Sofia:	Vierailija 4, Sofia Dahlskog
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 16:nnen ja viimeisen jakson vieraina ovat projektipäällikkö Mari Räsänen, opiskelijahyvinvoinnin asiantuntija Emmi Lehtinen, opintopsykologi Jasmin Kurkaa-Kivelä ja hyvinvointiviestinnän asiantuntija Sofia Dahlskog. Edellisen tuotantokauden perinteitä noudattaen tuotantokauden viimeisen jakson vieraat ovat kollegoitani Helsingin yliopiston ohjauksen ja opiskelijahyvinvoinnin kehittämishankkeen projektitiimistä. Projektitiimiin kuuluvat tämän jakson vieraiden lisäksi uraohjaaja Johanna Ruhanen ja opinto-ohjaaja Sanna Siirilä, joka oli vieraana jo aiemmin podcastissa. Tervetuloa mukaan, tiimi.

 

[Kiitoksia]

 

Eric: Puhutaan tässä jaksossa meidän porukan kanssa opiskelijoiden ohjauksen ja opiskelijoiden hyvinvoinnin tukemisesta Helsingin yliopistossa. Minkälaisia asioita hankkeen aikana on tehty, mitä olemme oppineet, minkälaisia ajatuksia hanketiimillä on nyt siitä, miten opiskelijaohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäs kehittää tulevaisuudessa. Ensimmäisen kysymyksen saa tietenkin meidän projektipäällikkö Mari. Mitä asioita sä nostaisit erityisesti esiin siitä työstä, mitä hankkeessa on nyt tehty lukuvuonna 22-23 eli sen jälkeen, kun viimeks olit vieraana?

 

Mari: Joo. Ehkä nyt näkyvimpänä tästä meidän hankkeen toimenpiteistä on ehdottomasti nää opinto-ohjaajien palvelut. Myös tosi onnistunut toimenpide. Niistä kerrottiin jo sen verran kattavasti tossa Siirilän Sannan jaksossa, että mä nyt ehkä kerron enemmän taustatyöstä ja tällaisten rakenteiden kehittämisestä, mikä näkyy opiskelijoille tavallaan välillisesti. Isompana kokonaisuutena, mitä nyt ollaan tässä projektin aikana koko projektin ajan tehty, on tämä ohjauksen ja neuvonnan palveluiden ja toimijoiden roolien selkiyttäminen. Myös yhteistyön tiivistäminen näiden eri toimijoiden välillä. Tavoitteena ja ajatuksena tässä on se, että me pystytään viestimään opiskelijoille selkeämmin heidän heille tarjolla olevasta tuesta ja varmistaa se, että opiskelija saa aina apua, vaikka menisi niin sanotusti väärältä ihmiseltä ensin kysymään. Me ollaan nyt tässä siinä vaiheessa, et ollaan just saatu valmiiksi ja julkastua tällaset yhdenmukaisesti tehdyt kuvaukset siitä, että minkälaisia ohjauksen ja neuvonnan palveluita ja tukea meiltä yliopistolta löytyy. Eli esimerkiks missä opiskelijan kysymyksissä ja haasteissa kukin taho auttaa, missä muodossa sitä toimintaa tehään ja miten tuetaan esimerkiksi opettajia. Ollaan nyt sitten samalla käymässä tiedekunnittain keskustelua siitä, miten me voitais kehittää sitä yhteistyötä näiden eri ammattiryhmien välillä, vaikka nyt esimerkiksi neuvonnan, opettajien erityisohjauksen välillä. Tosi tärkeetä on se, että henkilökunta tavallaan tuntee toisensa ja tuntee kaikki yliopiston toimijat, että tähän yhteistyöhön tulee semmoset sujuvat käytännöt. Ehkä nyt toisena nostona voisin ottaa vielä ton meidän luoman Moodle-kurssin nimeltä Perehdytys opiskelijoiden ohjaukseen, mikä on suunnattu erityisesti hops-ohjaajille, opettajatuutoreille. Eli kaikessa tällasessa ohjaustehtävissä toimiville opettajille. Me havaittiin siis alunperin, että tällainen yliopistotason perehdytys on opettajille ohjaustyöhön puuttunut ja se on ollu aika paljon sellaista paikallisten perehdytyskäytäntöjen varassa. Toki siis ohjausta käsitellään myös tuolla yliopistopedagogiikan opinnoissa. Lähdettiin sitten luomaan vähän tällasta kevyempää perehdytyskurssia, mikä on itseopiskelukurssi ja tehty pääasiassa meidän ihan jo olemassa olevista, tosi hyvistä materiaaleista. Nyt se on vaan tavallaan sujuvasti etenevä kurssi, jossa on myös mahdollisuus opettajille jakaa niitä kokemuksia. Meillä oli tosi hyvä ja monipuolinen joukko sitä Moodlea tekemässä. Nyt ollaan julkaistu suomeksi testiversio ja siellä ollaan saatu jo muutama sata käyttäjää, tosi hyvää palautetta. Ollaan parhaillaan kääntämässä sitä englanniksi ja ruotsiksi. Tässä nyt ehkä mulla mielessä olevat nostot tästä.

 

Eric: Kiitos Mari. Tässä tosiaan on onneksi meillä mahdollisuus katsoa tän jakson aikana vähän tarkemmin myös tiettyjä erilaisia ja yksittäisiä asioita, mitä on tässä tehty. Emmi, haluisiks sä kertoa jotain esimerkkejä siitä, miten nimenomaan opiskelijoiden hyvinvointia on tuettu hankkeen aikana?

 

Emmi: Joo, toki. Tietysti hankkeen alusta asti jo on lähdetty pohtimaan, et miten tehtäis matalan kynnyksen tapahtumia. Ja totta kai, koska elimme tätä covid-aikaa, niin aika paljon niitä tapahtumia ja toimintaa sitten tehtiin etänä ja Zoomin välityksellä. Siinä saatiin paljonkin oppia siitä, että minkä tyyppiset teemat kiinnostaa ja minkä tyyppiset konseptit toimii. Sen lisäksi tietysti saatiin, mikä oli hieno juttu, niin myös kampuskohtaisesti vähän niinku testialustaksi nuo meidän ohjauskulmat. Sekä tänne keskustan Kaisa-taloon että Viikkiin, kaksikin erillistä ohjauskulmaa. Niitä ollaan päästy nyt tässä käyttämään ja toivotaan, että ne ohjauskulmat jää toki toimintaan hankkeen päätyttyäkin. Mutta nyt kun on päästy enemmän tähän tavalliseen ehkä liveaikaan, että asioita tapahtuu myös Zoomin ulkopuolella, onneksi näinä aikoina, niin toivottavasti päästään vielä enemmänkin kampuksille laajemminkin tekemään näitä erilaisia, matalan kynnyksen tapahtumia. Niissähän hieno juttu on ollu, että tässä hankkeessa on mahdollistunut se, että päästään suunnittelemaan ja toteuttamaan asioita moniammatillisesti. Vaikka yhtenä esimerkkinä meillä on ollu opinto-ohjaajien ja uraohjaajien yhteiset keskiviikkokahvit, joissa opiskelijoita on toki myös kahvia tarjoiltu, mutta on pystytty monenlaista ohjausasiaa esimerkiksi näissä yhteyksissä eteenpäin saattelemaan. Sinne on voinu ilmaantua paikalle ja sitten on niitä asioita, mitä opiskelijalla on mielen päällä ollut, niin on voitu käsitellä eteenpäin ilman, että on tarvinnut mitään ajanvarauksia tai muita tehdä. Siinä on saattanu päästä paikalle myös sellaisissa tilanteissa, että hei tuolla onkin joku hauskan näköinen häppeninki, mitä siellä tapahtuu. Eli on voinu opiskelija itselleen yllättäenkin päästä esimerkiks tälläseen tapahtumaan tai tilaisuuteen ja sit samalla on pystytty tekemään näitä eri palveluita näkyväksi. Toki näitä on ollu monenmoisia, joita vastaavissa hankkeissa ympäri Suomenkin on toki toteutettu, mutta tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä ja tottakai toivotaan, että nämä hyvät toimintamallit meillä jää elämään. Sit yks toinen kokonaisuus on se, että on pyritty tätä YTHS:n yhteistyötä selventämään. Toki siellä on isot rakenteelliset muutokset ollu ja tietysti YTHS:n taloudellinen tilanne ei ole kaikista helpoin tällä hetkellä, mutta monia muutoksia siellä… Pyritään selkeyttämään sitä, minkälaista yhteistyötä YTHS ja Helsingin yliopisto tekee näissä hyvinvointiasioissa. Se on yksi teema, jota edelleen varmaan vielä tänä vuonnakin jatketaan. Tossa reilu vuosi sitten YTHS lanseeras nää opiskeluterveysneuvottelut, jotka on yksi työkalu tässä, niin näitä meidän sisäisiä prosesseja sitten, että missä tilanteessa ollaan, kun lähdetään opiskelijaterveysneuvotteluprosessia opiskelijan kanssa järjestämään. Sehän on tietysti aina opiskelijan omasta aloitteesta, mutta toki siinä voi olla aloitteentekijänä YTHS:kin. Vastaanottotoiminnassa voidaan ehdottaa, et oisko tämmönen hyvä ja jos opiskelija siihen haluaa lähteä, niin meiltä täytyy tietysti, täältä meidän korkeakoulusta, siihen vastinparit löytyä ja systeemit, miten siihen prosessiin lähdetään. Toki tässä on nyt vielä hyvä korostaa, että opiskeluterveysneuvotteluprosessissa ei puhuta terveydellisistä asioista. Siinä se korkeakoulun rooli on ne opiskelu- ja ohjausasiat. Muun muassa tämmöset nostot nyt sen lisäksi, mitä Mari tossa jo ansiokkaasti kertoikin. Muun muassa tällästä.

 

Eric: Kiitos. Mites jos me mietitään tavallaan… Tässä on tietysti laajasti erilaisia asioita, mut yks semmonen juttu, mihin nyt on erityisesti panostettu, on näiden putoamisvaarassa olevien opiskelijoiden tuki. Se oli myös se, mitä hankkeen rahoittaja halusi viedä eteenpäin. Jasmin, olit sitä koordinoimassa. Miten tätä opiskelijoiden kontaktointia organisoitiin? Mitä siitä seurasi ja minkälaisen vastaanoton se opiskelijoilta sai?

 

Jasmin: Joo. Eli tosiaan tässä kontaktointipilotissa oli tavoitteena pilotoida sellaisia toimintatapoja, joiden avulla vois tunnistaa ja tavoittaa putoamis- tai viivästymisvaarassa olevia opiskelijoita ja tarjota heille kohdennettua tukea ja ohjausta. Pilotti suoritettiin kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe oli touko-kesäkuussa 2022 ja toinen sitten marras-tammikuussa 2022 ja 2023. Yhteensä mukana oli 12 koulutusohjelmaa seitsemästä tiedekunnasta. Kontaktointityötä teki kuusi opinto-ohjaajaa eri vaiheissa. Yhteistyö alkoi niin koulutusohjelmien kanssa, että ohjelmat ilmaisi, että on halukkaita osallistumaan tähän pilottiin ja jokaisen ohjelman kanssa järjestettiin aloituskokous. Ohjelmasta oli mukana esimerkiksi koulutusohjelman johtaja ja koulutussuunnittelija. Minä olin näissä mukana koordinaattorina ja sitten tää kontaktointityötä toteuttava opinto-ohjaaja myöskin. Siinä keskusteltiin ja ohjelma sitten päätti nää tarkemmat toimintakriteerit, joiden perusteella kontaktoitavat opiskelijaryhmät määriteltiin ja mahdollisesti tukea kaipaavat opiskelijat pyrittiin tunnistamaan pääasiassa opintojen etenemistietojen perusteella. Opot sit toteutti nää kontaktoinnit useammassa aallossa, lähetti viestejä opiskelijoille ja opiskelijat sai sitten vastata tähän yhteydenottoon joko toivomalla, että opo soittaa tai sitten he sai vielä tekstarin, johon oli koottu muun muassa linkki opojen ajanvaraukseen ja opiskelijaneuvonnan sivuille. Käytännössä opot kartoitti opiskelijoiden tuen tarvetta ja tarjosi ohjausaikoja ja sit tarvittaessa ohjasivat opiskelijan oikean palvelun piiriin. Tässä oli kyllä tärkeä yhteistyö koulutusohjelmien kanssa, koska opiskelijoilla saattoi olla esimerkiksi opintoneuvonnan tarvetta. Mutta mitä tästä seuras, niin jos vähän lukuja tässä avaan, niin tämän pilotin aikana lähetettiin yhteensä 511 tekstiviestiä ja näihin vastasi 108 opiskelijaa. Vähän päälle 20 on sitten toi vastausprosentti. Näistä, jotka vastasi, niin 45 opiskelijaa toivo jatkoyhteydenottoa puhelimitse ja 63 toivoi tekstaria. Osa opiskelijoista ohjattiin tosiaan opintoneuvontaan ja 38 opiskelijaa kävi tän yhteydenoton myötä opinto-ohjauksessa. Näissä tapaamisissa opinto-ohjaajat ja opiskelija käsitteli esimerkiksi voimavaroja, opiskelutaitoja, opintoihin paluuta, yliopistoyhteisöön kuulumista ja tämän tyyppisiä teemoja. Se, minkälaisen vastaanoton kontaktointi sai, niin tässä pilotissa me ei kerätty kirjallista palautetta kontaktoinnista, eli ei esimerkiksi lähetetty palautekyselyitä, joten tarkkaa tietoa meillä ei tästä ole, mutta nää kontaktointia toteuttaneet opinto-ohjaajat toi esille, että puheluissa ja ohjaustapaamisissa useampi opiskelija toi esille, että tuntu mukavalta, että kysyttiin kuulumisia ja että yhteydenotto toimi ikään kuin alkusysäyksenä oman tilanteen edistämiselle. Joukossa oli opojen mukaan myös muutama yhteydenotosta hämmentynyt, joilla ei ollut ohjaukseen tarvetta. Mutta tosiaan sitten nää, jotka eivät vastanneet viestiin tai valitsi tämän tekstiviestivaihtoehdon, niin heidän kokemuksista meillä ei ole tietoa. Mut ehkä just tästä jatkosta vielä sanon, että tätä tuen kohdentamistahan voi jatkossa tehdä koulutusohjelmatason toimintana rehtorin päätöksen perusteella ja tämmönen kohdennettu yhteydenotto vois toimia säännöllisesti käytettäväksi työkaluksi opiskelun ohjauksessa. Esimerkiksi sieltä koulutusohjelmasta henkilökunta vois halutessaan hyödyntää tätä yhteydenottotyön mallia vaikka siinä vuosittaisessa opintojen seurannassa ja ohjauksessa.

 

Eric: Niin eli tästä on saatu semmosta oppia, mitä voidaan myös tulevaisuudessa hyödyntää kun mietitään, miten tunnistetaan ja tuetaan sellasia opiskelijoita, joilla syystä tai toisesta voi opinnot olla jumissa. Hyvä. Yks semmonen asia, mitä on tässä isossa hankekokonaisuudessa tehty, on tämmönen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYY:n kanssa yhteistyössä tehty hyvinvointiaiheinen kilpailu opiskelijajärjestöille. Kerrotko Jasmin, minkälaisesta kilpailusta tässä oli kyse ja millaisia ehdotuksia hyvinvoinnin edistämiseksi järjestöiltä tuli?

 

Jasmin: No tässä oli tavoitteena koota yhteen ideoita, joiden avulla yhä useampi opiskelija uskaltautuisi ja myöskin innostuis lähtemään mukaan järjestöjen toimintaan. Kilpailussa me haettiin nimenomaan semmosii tapahtuma- tai toimintakonsepteja, jotka madaltaisi kynnystä osallistua ja tavoittais nekin opiskelijat, jotka yleensä ei osallistu opiskelijajärjestön toimintaan. Tässä arvioinnissa me painotettiin sitä, että se tapahtumaidea tai toimintaidea ois mahollisimman selkeesti kirjoitettu auki, et mitä siinä tapahtuu. Sit siinä ois perusteltu, että millä tavalla ja miksi se idea tekee osallistumisesta helppoa kaikille ja madaltaa osallistumisen kynnystä. Siinä oli myös tärkeetä perustella, et miten tämä konsepti lisää turvallisuuden tunnetta osallistumiselle. Nää oli ne meidän ydinjutut siinä kilpailussa ja tuli oikein hyviä ehdotuksia, aika monipuolisia ehdotuksia. Jos mä tässä kuvaan, neljä voittajaa valittiin, niin siellä tuli esimerkiksi tällaisia matalan kynnyksen tapahtumia kampuksella, esimerkiks leffailtoja tai peli-iltoja. Sit oli tämmönen messutapahtuma, jossa esitellään järjestön toimintaa vähän eri näkökulmista. Sit me saatiin tämmöinen leikkimielinen, ryhmämuotoinen Master Chef -kilpailuehdotus sinne, tämmönen konsepti. Sitten tuutorointia muistuttava apupyörätoiminta, jolla kans pyritään helpottamaan ja madaltamaan kynnystä lähteä mukaan toimintaan ja pääsee kanssa tutustumaan ihmisiin. Nämä oli kyllä hyvin monipuolisia ja kivasti saatiin ideoita kokoon. Toivon mukaan nyt tosissaan mahdollisimman moni lähtee mukaan ja innostuu ja uskaltautuu mukaan.

 

Eric: Pakko muistella vähän vanhoja, kun oon Turun yliopistossa opiskellut ja siellä oli tämmöinen vastaava kisa vuonna 2007. Olin sitten päättämässä siellä ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana hallituksen kanssa niitä palkintoja, niin muistaakseni Kemistit Ry:n kampanja oli, että älä ole labrahiippari. Ja kampanjan tavoitteena oli se, että käytävillä moikataan. Se oli mun mielestä hyvin selkeesti rajattu ja myös toteutettavissa oleva ja myöhemmin mitattava, mutta valitettavasti en tiedä, miten siinä silloin kävi. Mutta aika kivoja ideoita. Oliko sulla joku oma suosikki Jasmin? Vai onko voittajat jo julistettu?

 

Jasmin: On julistettu joo. Ehkä tässä, mitä kuvasinkin nää neljä voittajaa. En uskalla ehkä sanoa suosikkia. Musta oli kauheen kiva, että saatiin eri tyyppisiä ideoita, koska erilaiset ideat ja erilaiset konseptit taas toimii niin, että mahdollisimman moni pääsisi mukaan. Se oli musta ehdottomasti plussaa.

 

Eric: Hyvin diplomaattinen ja Jasmin-tyyppinen vastaus. Kiitos Jasmin. Mennään eteenpäin ja puhutaan seuraavaks vähän viestinnästä. Meillä on viestinnän vahva tekijä meidän tiimissä, Sofia. Minkälainen rooli opiskelijaviestinnällä on ollu opiskelijoiden hyvinvoinnin tuen ja ohjauksen kehittämisessä?

 

Sofia: No lähetään tälleen hyvin suurella väitteellä. Koen, että opiskelijaviestinnällä on hyvinkin keskeinen osa tässä ohjauksen ja hyvinvoinnin palveluiden kehittämisessä, sillä opiskelijahan ohjautuu lähes poikkeuksetta palveluihin jonkin sortin viestinnän avulla. Opiskelija voi esimerkiks etsiä tietoa ohjesivuilta, saattaa huomata kivannäköisen tapahtuman infonäytöllä tai sähköpostilistalta, törmää sosiaalisessa mediassa johonkin hyvään käytännön vinkkiin, jonka ottaa osaksi opiskeluarkeaan. Eli voisi sanoa, että palveluihin ohjaudutaan aina tavalla tai toisella jonkin sortin viestinnän kautta. Ja kun tällä viestinnällä on tosi keskeinen rooli, niin totta kai sitä pohdittiin tässä hankkeen käynnistymisessä paljon, et miten me voidaan kehittää tätä opiskelijaviestintää ja projektin tuotoksia sitten ottaa osaksi opiskelijaviestintää. Alussa tunnistettiin se, että meillä yliopistolla opiskelija-viestintää ollaan tehty aika paljon palvelulähtöisesti. Kukin palveluntarjoaja kertoo omista palveluistaan yksittäin ja sitä tietoa tulee aivan älyttömästi opiskelijalle. Tällöin se tieto saattaa tuntua kovin pirstaleiselta opiskelijan mielessä ja hän ei välttämättä löydä sitä tarvitsemaansa tahoa. Tämän takia me lähettiin sitten siitä, että viestintään haluttiin vahvasti enemmän lisää opiskelijalähtöisyyttä ja kokoavaa otetta, joka auttaa opiskelijaa hahmottamaan sen palvelutarjonnan ja ohjautumaan oikean tahon luokse. No mitä tämä opiskelijalähtöisyys tarkoittaa. Se voi tarkoittaa hyvin montaa eri asiaa. Mä listaan tässä nyt muutaman esimerkin, mitä se voi tarkoittaa ja minkälaisii toimenpiteitä me ollaan tehty sen ympäriltä. Me tiedetään, että esimerkiksi opiskelijalähtöisyyttä on se, että me tarkastellaan sitä, mistä ja miten se tieto on saatavilla opiskelijalle. Kuten sanoin, niin aiemmin se tieto on voinu olla aika pirstaleista. Se on ollut useassa eri paikassa ja opiskelijalla on voinu olla vaikea löytää sieltä monen eri viestin keskeltä sen itselleen olennaisen, sen hänen tarpeeseensa vastaavan tahon tai palvelun. Tähän me ollaan sitten kehitetty tämmösiä niin sanottuja yhden luukun sivuja. Opiskelupalvelu, joka siis on tämmönen opiskelijan ykkössivusto. Esimerkiksi neuvontakompassi-niminen sivu auttaa opiskelijaa löytämään oikean avun hänen tilanteeseensa ja se sivu on rakennettu päinvastoin kuin usein sivut saatetaan rakentaa palveluntarjoajakohtaisesti, niin tämä sivu on rakennettu kokonaan opiskelijan tarpeista lähtien. Kuten Marikin tossa puhu näistä meidän yhtenäisistä kuvauksista, näistä ohjauksen ja neuvonnan palveluista, niin ne on myös tässä tärkeässä roolissa. Eli käytännön esimerkkien avulla me voidaan kuvata opiskelijalle, mikä palvelu on missäkin käytännön tilanteessa hänelle oikea paikka. Sen lisäksi toki on tärkeätä, että meillä on semmosta ohjauksellista sisältöä, joka sopii myös semmoseen omatoimiseen käyttöön. Eli ohjauksellista materiaalia voi olla löydettävissä myös opiskelijan omaan arkiseen käyttöön ilman, että hänen täytyisi hakeutua varsinaiseen ohjaukseen. Sen vuoksi meillä on erityisohjauksen tiimien kanssa rakennettu tämmöstä itseopiskelumateriaalin kokonaisuutta, joka tullaan kokonaisuudessaan julkasemaan ensi lukuvuoden alussa. Sen ajatuksena on koota yhteen tämmösiä hyvien käytänteiden ja ohjauksissakin käsiteltävien harjoitteiden työkalupakkia, joiden avulla opiskelija voi joko omatoimisesti tai ohjauksen rinnalla harjotella ja edistää omaa asiaansa. No sit kun me puhuttiin vielä siitä, että mitä se opiskelijalähtöisyys nyt sitten on, niin myös paljon sitä, että miten ja millä termeillä me puhutaan opiskelijoille asioista. Ensinnäkin on kysymys se, et onko se termistö yhtenäinen. Opiskelija voi hämmentyä, jos hän löytää samasta asiasta puhuttavan viidellä eri termillä ja sen vuoksi meillä on myös tässä ohjauksen ja neuvonnan käsitteistöä selkeytetty hankkeessa ja tullaan nyt sitte tuomaan näitä selkiytettyjä käsitteitä osaks meidän opiskelijaviestintää. Ja tietysti sit myös opettajien ja henkilökunnan tietosuuteen, jotta me puhutaan samaa kieltä kaikki keskenään. Sit on toki myös tärkeä miettiä, millä äänensävyllä me puhutaan opiskelijoille. Kannustetaanko me tukemaan sitä opiskelukykyä, halutaanko me alleviivata niitä haasteita. Just tää tämmönen positiivinen, opiskelukykyä ylläpitävä ote siinä viestinnässä, sillä on tosi tärkeä rooli. Toki sit opiskelijalähtöisyyttä on myös se, et me viestitään siellä, missä ne opiskelijat on. Me ollaan muun muassa käynnistetty syksyllä 2022 tämmönen Hyvä kysymys Instagram-sarja, jossa me vastataan opiskelijoiden usein kysyttyihin kysymyksiin. Vastauksia tässä sarjassa antaa opiskelijapalveluiden työntekijät ihan omilla kasvoillaan videomuotosesti. Tässä sarjassa me sit samalla myös esitellään, mitä kukin palveluntarjoaja tekee ja ohjataan opiskelijoita hyödyllisten sisältöjen pariin. Lisäksi meillä on valmisteilla myös tämmönen materiaalipankki opiskelijajärjestöille vähän myöhemmin vielä, josta opiskelijajärjestöjen edustajat voi poimia tämmösiä valmiita some-plansseja, tekstipohjia meidän ohjauksen ja hyvinvoinnin palveluista ja he voi julkaista niitä järjestönsä sosiaalisen median kanavissa. Tämä kokeilu pohjautuu meidän oletettuun näkemykseen siitä, että opiskelijat seuraa vähän tiiviimmin sitä oman lähiyhteisön eli tässä tapauksessa opiskelijajärjestön viestintää. Opiskelijalähtöisyyttä on totta kai myös se, että me tehdään sitä kokoavaa viestintää sillä lailla, että me hyödynnetään yhteistyötä. Nyt meillä myös tämän hankkeen siivittämänä ollaan tiivistetty erityisohjauksen henkilöstön välistä ja heiltä tulevaa, opiskelijoille suuntautuvaa viestintää. Eli ollaan perustettu tämmönen viestintäryhmä erityisohjauksen tekijöille, jossa yritetään kirkastaa näitä meidän viestejä ja vähän keskitetymmin ja suunnitellummin toteuttaa tätä viestintää opiskelijoiden suuntaan.

 

Eric: Meillähän on aika iso tämä organisaatio ja talo ja näitä kanavia kanavia on paljon. Sofia, kuinka vaikeeta on saada opiskelijalle viestittyä oikea-aikaisesti ja oikealla tavalla?

 

Sofia: Se on haasteellista johtuen siitä, että opiskelijoita on niin monenlaisia. Kuten me tiedetään, että tuen muotoja pitää olla monenlaisia, niin meillä pitää olla myös viestinnän muotoja monenlaisia. Ja sen vuoksi esimerkiks, ku Jasmin kerto tästä kontaktointityöstä, niin se on hyvä esimerkki siitä, että välillä kun opiskelija saattaa olla jo siinä tilanteessa, että hän on kokonaan vetäytynyt opiskelijayhteisöstä ja hän ei seuraa niitä yliopiston viestintäkanavia, niin tällaisissa tilanteissa esimerkiks meillä on hyvä olla vielä kohdennetumman viestinnän keinoja. Mutta monipuolista otetta se vaatii ja täytyy pohtia erilaisten opiskelijoiden tarpeita, kun me lähetään suunnittelemaan viestintää.

 

Eric: Näin se on. Me ollaan tässä nyt tehty tiiviisti pari vuotta duunia ja nyt sitten tässä jaksossa reflektoidaan nimenomaan tätä kulunutta vuotta, kun siitä kun viimeksi jaksoa tällä porukalla tehtiin. Tai itse asiassa aika paljon porukkakin on muuttunu siitä. Mitä te olette oppineet hankkeen aikana ja minkälaisia ajatuksia teillä on siitä, miten opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäs kehittää tulevaisuudessa? Ehkä me mennään tässä vähän samassa järjestyksessä kuin äsken, eli Mari saa alottaa.

 

Mari: Joo. No jos miettii, mitä on oppinut, niin ehkä se semmonen ymmärrys siitä, miten monimutkainen systeemi opiskelijahyvinvointi ja vaikka ohjaus kokonaisuutenakin on. Ne on tavallaan vahvistunut nyt tän tämän hankkeen aikana ainakin itselle ja jotenkin semmonen ajatus siitä, että me ei voida tavallaan laput silmillä kehittää vaan yhtä osaa siitä systeemistä, vaan pitää miettiä sitä kokonaisuutta. Jos me muutetaan jotain osasta siitä kokonaisuudesta, niin se heijastuu aina niihin muihin. Ehkä jotain samankaltaisuutta tässä kehittämistyössä on kuin vaikka terveydenhuollon kehittäminen. Siinäkin tavallaan täytyy aina miettiä, miten yhden osan muutos vaikuttaa muille tasoille. Mut ehkä siinä keittämisessä keskeistä on just se kokonaisuuden miettiminen ja sellanen tasapainon löytäminen eri toimintojen ja tahojen välillä. Ite näkisin tärkeänä, että me tarpeeks satsataan ihan siihen perustason ohjaukseen, että esimerkiksi koulutusohjelmassa ohjaus on toimivaa ja että viestintä toimii ja matalan kynnyksen tukea on riittävästi. Se sitten myös osaltaan vois vähentää painetta siihen tosi kohdennettuun tukeen, mitä sitten tarvitaan, jos on jo pitkään jatkuneita haasteita. Ehkä semmonen ennaltaehkäisy on tässä se avainsana.

 

Eric: Oliks sulla Mari ajatuksia erityisesti siitä, mihin tulevaisuudessa pitäs keskittyä tai onko joku nosto mieleen?

 

Mari: Kyl mä korostaisin just tätä perusohjauksen viestinnän toimivuutta. Tavallaan painopistettä vielä ehkä enemmän sinne yksilötuen sijaan. Totta kai sitä aina tarvitaan, mut meillä on tällä hetkellä aika tosi vahvasti painottunut sellaseen yksittäisten opiskelijan tapaamisiin ja kohtaamisiin meidän toiminta.

 

Eric: Enemmän ryhmä- ja kurssimuotoista juttua?

 

Mari: Just näin.

 

Eric: Emmi.

 

Emmi: Joo. Mä voisin oikeestaan, Mari tossa aika hyvin tyhjensi pankkia, mutta voin jatkaa sen verran, et mehän tiedetään ihan opiskelijakyselyistä, et ne asiat, jotka siellä opiskelijahyvinvointiin vaikuttaa, niin ne on siellä koulutusohjelmissa ja niillä kursseilla tapahtuvat asiat pääasiassa. Kun on mahdollisimman selkeät osaamiskuvaukset ja ei tavallaan sellaista kuormitusta samassa kohtaa hirvittävästi, vaikka useiden kurssien kohdalla yhtä aikaa, niin silloin jo suurimmalla osalla menee asiat tosi hyvin. Juurikin tää, että ihan siellä peruskurssilla tehtävät asiat on yks iso asia, joka opiskelijahyvinvointiin tietysti vaikuttaa. Mut mitä tässä on opittu, niin se, että myös tälläsessa isossa talossa se moniammatillinen yhteistyö on siis mahdollista ja se on kauhean hedelmällistä. Siinä huomataan helposti, että hei meidän ei tarvitse tehdä enää päällekkäisiä asioita. Tai kun me tehdään asioita yhdessä, niin me opitaan hirveesti toinen toisiltamme. Tai kun me viedään niitä palveluita sinne Pop upiksi tai kaikenlaiseks tälläseks, ollaan yhtäkkiä yllättäen jossain paikalla, tai toki siitä myös ilmoitellaan, että ollaan paikalla, erilaisia toimintamuotoja, niin sillä tavalla saadaan myös ehkä haaviin sellasia opiskelijoita, jotka ehkä muuten ajattelevat, että miksi ihmeessä nyt, enhän minä tarvitse uraohjausta tai enhän minä tarvitse opintojen ohjausta tai eihän mun tarvi opintopsykologille mennä. Sit tavallaan kun tehdään näkyväks niitä palveluita myös ihan konkreettisella toiminnalla, niin huomataan, että tästähän on ihan oikeasti hyötyä. Monesti siinä kohtaa, kun ei oo mikään sen isompi niin sanotusti hätä, niin sillä tavalla tietysti saadaan sitä ennaltaehkäisevyyttä tuotua. Ja yksi mun mielestä tosi tärkeä asia, joka tässä jo mainittiin, on, et ollaan kuvattu nämä ohjausmallit, et me tiedetään, mitkä on meidän tiimien tai ammattiryhmien tai toimintojen roolit siinä ohjauksessa ja meillä on yhteinen kieli. Se, kun meillä on yhteinen kieli ja yhä enemmän samanlaiset toimintatavat, osataan tosiaan ohjata myös toinen toisillemme, niin sitä helpompaa se opiskelijan ohjauskin tietysti on. Nää on tärkeitä asioita tällasessa isossa organisaatiossa.

 

Eric: Mitäs sanois Jasmin?

 

Jasmin: No hankkeessa on päästy tekee yhteistyötä eri ammattiryhmien, koulutusohjelmien kanssa. Sit toki HYY:n kanssa. Allekirjoitan kanssa, että on ollut tosi opettavaista. Se oma näkemys siitä, mitä kaikkea siellä ohjauksen ja hyvinvoinnin kentällä tapahtuu, on kyllä laajentunut ja syventynyt. Kyllähän ne koordinointitaidot on kehittyneet tässä, kun on projektityössä ollu ja etenkin tossa kontaktointipilotin koordinoimisroolissa. Ne on ollu kyllä tärkeitä juttuja ja ehkä just se, että miten tätä opiskelijoiden ohjausta ja hyvinvoinnin tukea pitäisi jatkossa kehittää, niin meitä opintopsykologitiiminä työllistää paljon nää yksilölliset järjestelyt. Eli tarkotetaan yksilöllistä oppimisen tukea, jolla edistetään yhdenvertaista opiskelua. Opiskelijahan voi näitä tämmösiä yksilöllisiä järjestelyjä saada, jos hänellä on esimerkiksi fyysinen tai psyykkinen sairaus tai haitta, liikunta- tai aistivamma, lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyvä ongelma tai jokin muu kognitiivinen vaikeus. Nää yksilölliset järjestelyt pohjaa yhdenvertaisuuslakiin ja meillä on oppilaitoksena velvollisuus tarjota kohtuullisia yksilöllisiä järjestelyjä. Meidän tiimissä Johanna Mikkonen ja Anu Lehtinen näistä tietää eniten, mutta kollegan Johannan kanssa just käytiin keskustelua aiheesta ennen podcastia ja pohdittiin just sitä, että tietoisuuden lisääminen näistä yksilöllisistä järjestelyistä on kyllä tosi tärkeetä, jotta opetushenkilökunta on tietoinen siitä, mistä on kyse, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Näillä on iso merkitys. Näillä järjestelyillä pyritään tasaamaan eroja opiskelijoiden lähtökohtien välillä, koska monilla opiskelijoilla voi olla jotain sairauksia, vammoja tai haittoja, joiden vuoksi he lähtee opintoihin ikään ku takamatkalta. Ja yksilöllisillä järjestelyillä pyritään tosiaan tasaamaan näitä eroja, jotta opiskelijat saavuttais samat osaamistavoitteet. Emmi tossa viittas siihen, mitä tapahtuu ihan siellä opetuksessa, niin se on kyl näin, että monilla pedagogisilla ratkaisuilla voidaan tukea opiskelijoiden oppimista ja hyvinvointia, ihan kaikkien. Sit erityisesti ne hyödyttää vielä niitä opiskelijoita, joilla on haasteita vaikka keskittymisen kanssa. Käytännön esimerkki, et jos vaikka luennolla kuunteleminen ja diojen lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen samanaikaisesti, niin se on kognitiivisesti aika lailla mahdotonta. Jos ajatellaan, että yhtäjaksosesti ihminen jaksaa keskittyä kuuntelemaan puhetta semmosen 15-20 minuuttia kerrallaan, niin ilman luontaisia taukoja, ihan semmosii kunnon taukoja, niin tää on tosi haastavaa etenkin niille, joiden keskittyminen voi olla lyhytkestoisempaa. Mutta tää on semmonen iso teema, johon toki sit opintopsykologilta voi kysyä neuvoa, jos tästä tulee jotain kysyttävää. Tän teeman nostaisin esille.

 

Eric: Kiitos Jasmin. Sitten seuraavaksi pääsee reflektoimaan ja tulevaisuutta linjaamaan Sofia.

 

Sofia: Aika suuria vastuita annetaan täältä. Joo. Mä lähestyn tätä kysymystä ehkä vähän tälleen kissan ja sen hännän kautta. Kyllä mä oon tässä oppinu ja nähny sen ihan omin silmin ja oman työn kautta ja ehkä jotenkin vielä se on alleviivautunut itsellenikin tässä, että kuinka tärkeää on se, että opiskelijaviestintää koordinoidaan systemaattisesti ja kuinka tärkeetä on myös opettaa opiskelijat seuraamaan sitä viestintää. Tehdään siitä viestinnästä yksi osa meidän tuen muotoja. Eli opiskelija hahmottaa sen, että ensimmäisistä päivistä saakka meidän täytyy olla viestinnällisesti läsnä opiskelijoille ja viestinnän avulla me voidaan viitoittaa sitä, kenen puoleen se opiskelija voi kääntyä missäkin tilanteessa. Ehkä tää tämmönen tulevaisuuden näkemys on paljon sitä, mitä Mari tossa sano hyvin ennaltaehkäisevästä työstä ja siitä, miten meidän täytyy pitää meidän perusrakenteet kunnossa. Viestinnällä on tosi tärkeä rooli tässä ennaltaehkäisyssä. Eli tämmönen kokoava ja hyvin koordinoitu viestintä auttaa opiskelijaa löytämään itselleen oleelliset tiedot ja toivottavasti se viestintä myös pystyy olemaan silloin oikea-aikasta, jotta hän saa riittävän ajoissa tietää sen, mitä hän haluaa tietää, jottei tilanteet ehdi eskaloitua pahemmiksi. Mun mielestä on tosi tärkeetä, että me yliopistolla kaikki tiedostetaan se, että jokainen on viestiä. Ei ole vain viestinnän asiantuntijoita. Totta kai on myös tosi tärkeetä, että meitäkin on täällä tukemassa, mutta jokaisen täytyy ymmärtää se, et sillä viestinnällä on tosi tärkeä rooli opiskelijan kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa.

 

Eric: Kiitos Sofia. Jatkan tässä podcastin lyhythistoriaa, podcastin perinnettä ja vastaan myös itse tuotantokauden viimeisen jakson yhteen kysymykseen. Kyllä mä ite aattelen sillä tavalla, että me on opittu tässä tämä moniammatillisuuden voima. Se ei oo vaan tää meidän projektitiimi, jos on rautaset tekijät kaikille pelipaikoilla. Tosi siistiä tehä teidän kanssa tätä, tää on ollu tosi hieno kokemus. Mut ihan sieltä, puhutaan yliopiston johdosta, tiedekuntien johdosta, vaikka opetuksesta vastaavat varadekaanit, opintoasiainpäälliköt, koulutussuunnittelijat, opintoneuvojat, sit meidän huippuopot, uraohjaajat, opintopsykologit. Me ollaan lähetty, kaikki ammattiryhmät on lähteny tekee yhessä tätä. Koulutusohjelmajohtajat, ohjaavat opettajat. Tavallaan nähdään ja halutaan nähdä se opiskelijan kokonaisuus, mut myös tavallaan löytää se oma rooli, se oman paikka ja sit ne kaverit siitä vierestä. Ja ei niin, että tää ois aina helppoa tai että kaikki tapahtuis napsnaps näin, mut se voima ja motivaatio, mikä tässä yhteisössä on ollut nimenomaan opiskelijoiden tuen vahvistamiseen tän koronakriisin jälkeen. Tää on ollu musta tosi hieno nähä. Mä toivon, et se tästä hankkeesta jää. Kyl mä tosi paljon, nyt täytyy sanoa vielä erityisesti, et näitä opoja arvostan. Miten ne tuli niin nopeesti kuitenkin tähän palikkaan ja löysi tosi tärkeen roolin ja semmosen roolin, mitä ei ehkä tavallaan oo ollu aikasemmin. Opiskelijat tarvii sitä matalan kynnyksen ohjaustukee opiskeluprosesseihin, yksilöllisiin järjestelyihin, erityisjärjestelyihin ja opot on pystyny ottaa myös sitä taakkaa sieltä lähipalveluista. Multa erityisohjauspalvelulta ne on ollu tosi tärkeä osa tätä palikkaa. Todella toivon, että meillä opoja on myös tämän hankkeen päätyttyä.

 

Eric: Tällä porukalla me ollaan silleen monisanasia ja puhutaan paljon. Tämä jakso vois olla, jos tästä tehtäis director’s cut, niin se vois olla aika pitkäkin, mutta ehkä me ei nyt tehdä sitä tässä. Vika kysymys on aina ollu vieraille tää lukuvinkki, mut me nyt sovittiin tiimin kanssa, että mä vastaan siihen yksin tällä kertaa. Mun lukuvinkki on se, että lukekaa edes yksi niistä lukuvinkeistä, mitä tällä tuotantokaudella on tullut. Mä aattelin koota ne tonne Twitterin puoleen twiittiketjuun vaikka tossa sitten, kun tämä viimeinen jakso on julkaistu. Ja jos et ole lukenut Sanna Vehviläisen Ohjaustyön opasta, niin se kyllä kannattaa lukea. Se on edelleen semmonen. Siellä on muutama sellainen asia, mikä ohjauksen kehittämisessä on hirveen tärkeetä. Samalla lailla kuin ohjauskeskustelussa on tärkeetä aina määritellä, mikä on keskustelun kohde, niin se on myös silloin, kun ohjausta kehitetään. Mistä me puhutaan. Se on välillä vähän tylsää, määritellään käsitteitä ja rennosti kolmella kielellä niinku Helsingin yliopistossa tarvitsee tehdä, mut se on hirveen tärkeetä, että ihmiset löytää ja tunnistaa sen, mistä keskustellaan. Se on siinä hyvin, tulee siellä Sannan kirjassa. Sit tavallaan just ne metaforat, joilla me haetaan sitä, että miten yhdessä Yliopistossa sitä ohjaustyötä tehään. Ne on hirveän hyödyllisiä, suosittelen niihin tutustumaan, jos ei vielä Sannan klassikko oo tuttu. Tässä vaiheessa yritän olla tunteilematta ja vaan kiittää kaikkia vieraita, kiittää kaikkia kuulijoita tästä tuotantokaudesta. Niinku viimekin tuotantokauden päätteeksi sanoin, niin en tiedä jatkuuko. Tätä on tosi kiva tehä, mut se pitää aina arvioida, että mihin aika riittää ja onko vielä aiheita. Eli kuulijapalautetta otan mielellään tämänkin tuotantokauden päätyttyä vastaan ja funderaan sitä, tuleeko jatkoa ja jos, niin millä tavalla. Mutta ei muuta ku kiitos hei tiimi, kaikki te, kun tulitte vieraaksi.

 

Emmi: Kiitoksia, Eric.

 

Eric: Ja kiitos tosiaan vielä kuulijat ja vieraat tältä kaudelta. Palataan mahdollisesti asiaan. Moido.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 15. jakson vieraana ovat Antti Laitinen ja Pauliina Kupila.

Puhumme tässä jaksossa jatkuvasta oppimisesta ja jatkuvan oppimisen ohjauksen palveluiden kehittämisestä. Miten ohjaus liittyy jatkuvan oppimiseen ja sen mahdollisuuksien kehittämiseen? Mitä erityisiä ohjaustarpeita työikäisillä, jo aiemmin tutkinnon suorittaneilla, on verrattuna perustutkinto-opiskelijoihin? Minkälaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy jatkuvan oppimisen näkökulmasta? Miten ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin?

Antti Laitinen työskentelee jatkuvan oppimisen asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Laitinen taustaltaan opinto-ohjaaja ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja.

Pauliina Kupila työskentelee projektipäällikkönä opetus- ja kulttuuriministeriössä ja edistää edistän jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämistä. Aiemmin hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa jatkuvan oppimisen koulutuspäällikkönä.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 31. ja toisen tuotantokauden 15. jakso.

Jakson aiheena on jatkuva oppinen ja ohjaus. Vieraina projektipäällikkö Pauliin Kupila opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja jatkuvan oppimisen asiantuntija Antti Laitinen Jyväskylän yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 21.4.2023. Jakson pituus 42 minuuttia.

Litterointimerkinnät

 

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Antti:	Vierailija 1, Antti Laitinen
Pauliina:	Vierailija 2, Pauliina Kupila
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 15:nnen jakson vieraina Antti Laitinen ja Pauliina Kupila. Antti Laitinen työskentelee jatkuvan oppimisen asiantuntijana Jyväskylän yliopistossa. Laitinen on taustaltaan opinto-ohjaaja ja historia-yhteiskuntaopin opettaja. Pauliina Kupila työskentelee projektipäällikkönä opetus- ja kulttuuriministeriössä ja edistää jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämistä. Aiemmin hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa jatkuvan oppimisen koulutuspäällikkönä. Tervetuloa vieraiksi.

 

Pauliina: Kiitos.

 

Antti: Kiitos paljon.

 

Eric: Puhutaan tänään Pauliinan ja Antin kanssa jatkuvasta oppimisesta ja jatkuvan oppimisen ohjauksen palveluiden kehittämisestä. Miten ohjaus liittyy jatkuvaan oppimiseen ja sen mahdollisuuksien kehittämiseen? Mitä erityisiä ohjaustarpeita työikäisillä jo aiemmin tutkinnon suorittaneilla on verrattuna esimerkiksi perustutkinto-opiskelijoihin? Millaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy jatkuvan oppimisen näkökulmasta ja miten ohjausta pitäisi kehittää tulevaisuudessa, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin. Aloitetaan siitä, että tän jakson aihe valikoitui kuulijapalautteen perusteella. Toinen vieraista, Antti Laitinen, ehdotti tätä aihetta twitterissä ensimmäisen tuotantokauden jälkeen, kun kysyin palautetta podcastista ja ideoita jatkoon. Miksi ehdotit tätä aihetta, Antti?

 

Antti: Joo, ensinnäkin kiitos tosi paljon siitä, että kutsuit keskustelemaan tästä tärkeästä aiheesta ja oon tosi suurella mielenkiinnolla seurannut tätä tosi mielenkiintoista podcastia, missä yliopiston ohjausta monelta kantilta on käsitelty. Toki sitten, kun tämä tuli vastaa, niin ajattelin, että mikseipä linkittäisi tätä omaakin työkenttää, eli jatkuvaa oppimista ja kysyisi, että miten ohjaus yliopistoissa kytkeytyy jatkuvan oppimisen teemaan elikkä tähän työuran aikaiseen osaamisen kehittämiseen, mikä koskettaa meitä ihan kaikkia. Oon ehkä pikkasen nähny omankin työn kautta sitä asetelmaa, että vaikka meillä ohjausta yliopistossa kehitetään voimakkaasti tällä hetkellä ja kannetaan huolta siitä, miten valmistuvat työllistyy, niin se semmonen systemaattinen kasvattaminen ja ohjaus siihen osaamisen kehittämiseen läpi elämän, niin tietyllä tavalla mä näen sen ehkä koko koulutusjärjestelmän yhteisenä vastuuna ja toivoisin, että yliopisto-ohjauksessa pystyttäs jo varhaisessa vaiheessa kannustamaan meitä kaikkia kehittää itseämme läpi elämän, koska eihän me koskaan tulla valmiiksi. Jatkuva oppiminen käsitteenä on ehkä vähän tämmöstä hallinnollista jargonia ja ehkä vähän raskaaltakin kuulostava käsite, mut mä ite jotenkin toivoisin, että tämä nähtäis semmoisena ehkä positiivisena ja huojentavanakin ilmiönä. Meidän ei tarvitse olla valmiita, kun me saadaan ne maisterin paperit, vaan ihan aidosti meillä tulisi olla joustavia oppimisen mahdollisuuksia myös läpi elämän. Itse ainakin idealistisesti uskon siihen, et Suomi vois olla joustavan oppimisen ihan mallimaa, mitä se monessa asiassa jo pitkälti onkin, mutta paljon enempäänkin pystytään.

 

Eric: Parempaan pystyttäisiin. Kiitos, kun ehdotit aihetta. Tässä on tämmösen suomalaisen työelämän Best Practice, että jos joku ehdottaa aihetta, niin pääsee itse sitä toteuttamaan.

 

Pauliina: Meinasin just sanoa, että nakki napsahti niin sanotusti.

 

Eric: Tosi hienoa, että Antti tulit Jyväskylästä asti jaksoa tekemään. Spesifi kysymys myös Pauliinalle. Työskentelet tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriössä jatkuvan oppimisen digitaalisen palvelukokonaisuuden kehittämiseksi. Siinä on monta isoa sanaa. Kerro vähän Pauliina, mistä tässä työssä on kyse ja mitä on nyt syntymässä?

 

Pauliina: Joo, kiitos ja kiitos heti alkuun, että pääsin tähän podcastiin Antin kanssa keskustelemaan näistä asioista. Jatkuvan oppimisen digitaalisessa palvelukokonaisuudessa on kyse siitä, että yhteistyössä opetus- ja kulttuuriministeriö ja työ- ja elinkeinoministeriö tehdään tämmöstä hanketta, jonka ydintavoitteena on rakentaa palveluja tukemaan sitä yksilöiden koulutus- ja uravalintoja sillä tavalla, että osaamisen ylläpito kasvaa ja kehittyy koko työuran tai koko elämän ajan. Eli vähän niinku mihin Antti tuossa viittasi, että ku ei me olla valmiita milloinkaan. Tavallaan on sitten mahdollista vaihtaa suuntaa tai kouluttautua uudelle uralle tai muuta. Se, mitä tällä digitaalisella palvelukokonaisuudella myös haetaan on sitä, että ylipäätänsä saadaan se työn ja koulutuksen kysyntä kohtaamaan paremmin. Elikkä saatais tuotettua tietoa ja dataa eri toimijoille kentällä. Esimerkiks koulutuksen tarjoajille, että minkälaista koulutusta siellä työelämässä tarvitaan tai oman työllistymisen lisäksi.

 

Eric: Näistä olemassa olevista palveluista, työmarkkinatorista ja näistä, niin tavallaan tämän päälle tai tän lisäks tulee tämmönen uusi kokonaisuus?

 

Pauliina: Joo, elikkä tässä taustavarantoina on siis työmarkkinatori ja opintopolku. Elikkä rakennetaan sellasta näiden palveluiden yhdistävää uutta kokonaisuutta siihen päälle, et jatkossa olis mahdollista saada samasta palvelusta tai samasta käyttöliittymästä näitä. Oli se sitten koulutuskysyntää tai koulutustarjontaa, jota etsit taikka sit se sun oma osaaminen kaipaa uusia työmahdollisuuksia tai muuta, niin ne on mahdollista sit kohtauttaa siinä samassa näkymässä.

 

Eric: Milloin tästä tulee valmis palvelu tai semmoinen palvelu, että sitä pääsee vaikka tämän podcastin kuulijat kokeilemaan?

 

Pauliina: No sanotaanko, että muutama vuosi tässä menee joka tapauksessa. Isosta kokonaisuudesta on kysymys ja ict-kehitystä tarvitaan. Muutama vuosi pitää vielä odottaa. Ei tarvitse pyöritellä peukalojaan, mutta kuitenkin ennen kuin päästään käyttämään.

 

Eric: Kyllä. Isosta jutusta on kyse. No, halusin tän vähän tavallaan taustoittaa, koska tämä hyvin paljon myös liittyy siihen, mistä tänään keskustellaan ja oli itelläkin mahdollisuus nyt tähän vähän tarkemmin tutustua, mistä Pauliina puhu. Mut mennään tähän ohjaukseen ja jatkuvan oppimisen yhteyteen. Miten ohjaus liittyy jatkuvaan oppimiseen ja minkälainen rooli ohjauksella on jatkuvan oppimisen mahdollisuuksien kehittämisessä? Pauliina saat alottaa.

 

Pauliina: Mä lähestyn tätä ehkä sitä kautta, että jatkuva oppija… Ensinnäkin me ollaan hirveen erilaisia, kun puhutaan jatkuvista oppijoista. Meitä on eri-ikäisiä, eri taustoista tulevia ihmisiä ja jokainen tavallaan tarvitsee sellasta uudenlaista tukea nykymaailmassa siihen osaamisen tunnistamiseen ja siihen, että millä tavalla sitä oman osaamisen ja siihen liittyviä kehitystarpeita esimerkiks koulutuksen kautta siihen vois saada jotain lisää. Sen tyyppistä tavallaan ohjausta. Meillä ohjausta järjestetään koulutusorganisaatioissa taikka sitten työvoimatoimistoissa tai työvoimahallinnon palveluissa, mut meillä ei ole sellasta yhtenäistä kokonaisuutena katsovaa palvelua, et me voitais samaa palvelua tarjota ei-organisaatiokeskeisesti vaan kokonaisvaltaisesti. Elikkä esimerkiksi nyt, kun me ollaan täällä yliopiston tiloissa, niin täällähän palvellaan yliopisto-opiskelijoita, mutta tosta kadulta kun kävelee joku, niin miten me voitais sitä jatkuvaa oppijaa auttaa niissä omissa osaamisen kehittämisen haasteissa. Tavallaan se, mitä mä näin, et meidän pitäis päästä sellaseen yhteiseen ratkaisuun. Yhteisesti tuotettais, kunnat, korkeakoulut, muut oppilaitokset, työvoimahallinto, et me rakennettais yhteiset jatkuvan oppimisen palvelut. Käsittääkseni noissa OECD:n raporteissa, mistä tässä on käyty tätä keskustelua, niin siellä myös nostetaan juuri tämä haasteeks, että ohjaus pirstaloituu niin sanotusti.

 

Eric: Antti, minkälaisia ajatuksia?

 

Antti: Joo. Tossa elinikäisen ohjauksen strategiassakin todetaan kehittämistarpeissa nimenomaan työikäisen väestön, aikuisväestön, ohjauspalveluitten kehittäminen. Ehkä siitä kannan vähän huolta, että herkästihän kun me puhutaan tästä teemasta, niin lähdetään kehitteleen tietynlaisia akuutteja palveluita, mutta mä ehkä sen lisäks… Toki me tarvitaan erilaisia aikuisille työikäisille suunnattuja ohjauspalveluita, mut vielä enemmän me tarvittais semmoista kulttuurin muutosta. Sitä, että tietyllä tavalla meistä kukin kasvais semmoseen ajattelumalliin, että osaamisen kehittäminen on iloinen asia ja siihen kannattaa panostaa ja näin edespäin. Siinä mä näkisin, et meillä on vielä aika paljon tekemistä, että miten tietyllä tavalla just jo edeltävien koulutusvaiheiden aikana ohjataan ja valmistetaan siihen turbulenttiin työelämään, minkä keskellä meistä kukin joutuu elämään. Nää digiohjauksen asiat, mistä tuossa viitattiin, on tietysti älyttömän tärkeetä sit kun me puhutaan aikuisväestöstä ja erilaisista elämäntilanteista. Monesti kiireisestä arjesta ja muusta. On jotenkin hirvittävän tärkeätä, että aikuisten ja työikäisen väestön ohjauspalvelut olisi jotenkin erittäin joustavasti ja ketterästi saatavilla ja sen takia digitaalinen tuki on ihan todella tärkeää tässä suhteessa. Ja niinku Pauliina hyvin sanoi, niin tosissaan jatkuva oppiminen on niin laaja ilmiö ja se työikäinen väestö pitää niin erilaisia elämäntilanteita sisällään, että se on valtavan laaja kysymys, mut tietysti ideaalitilanteessa sellaista ohjausta tulisi pystyä tarjoamaan, joka eri elämäntilanteissa olevia auttas eteenpäin. Ei tehdä semmosta vastakkainasettelua nuorison taikka työikäisen väestön kesken, vaan pyritään rakentaa semmosta kokonaista ohjauksen polkua elinikäisen ohjauksen strategian hengessä. Se ois hyvin tärkeetä.

 

Eric: Tietysti ohjauspalvelut, niinku tässä molemmat teistä viittasi, niin ne rahoitukset ja mekanismit, jotka siellä on taustalla, on sidottu tietynlaiseen toimintaympäristöön tai henkilön statukseen. Onko hän työtön, onko hän työllinen, onko hänellä tutkintoon johtavaan koulutukseen oikeus, joku muu tutkinto tai avoin opiskelu tai mikä tahansa. Ne määrittää ne statukset pääsyä ja oikeutta ohjaukseen ja tämmöseen kansalaisuuteen tai tässä maassa asumiseen perustuvia oikeuksia palveluun ei ole tällä hetkellä.

 

Antti: Joo, näin se varmasti on ja toi osaltaan haastaa. Se on varmaan elinikäisen ohjauksen strategiankin visiot. Se on haastava kysymys tosiaan, että miten… Ohjaus ei oo sinänsä mikään kansalaisoikeus, mutta se ehkä voisi tietyllä tavalla parhaassa tapauksessa olla. Mutta tosissaan se kulloinenkin viiteryhmä ja status ohjaa sitä tämänhetkistä mahdollisuutta päästä palveluiden piiriin.

 

Pauliina: Mut eikös siinä tavallaan niinkin yksinkertaisella ratkaisulla se, että ollaan saman katon alla? Järjestetään, et siellä on nää eri, on oppilaitokset ja työvoimahallinto. Tulee nää eri käyttäjäryhmät sitä kautta, tai ne statukset. Tavallaan se, mitä mä joskus oon visioinut, että me pystyttäis tuottamaan jatkuvan oppijan ohjauspalveluita sillä tavalla, että me olemassa olevat toimijat vaan tiedettäis paremmin toistemme tekemisistä ja siitä, et me ollaan saman katon alla fyysisestikin. Vaikka että sä tuut yhdestä ovesta sisään ihan fyysisestikin tässä tapauksessa ja sitten siellä tavallaan sua autetaan siihen, että mikä se sun ongelma on. Tavallaan kenen sektorille se kuuluu, niin sillä ei oo merkitystä, mutta sen saa tavallaan sieltä saman katon alta sen tuen siihen omaan ongelmaan.

 

Eric: Ja tietysti alle 30-vuotiaiden osalta tämä tavallaan on tehtykin sit ohjaamoissa. Mutta siinäkin sitten tavallaan se parasta ennen tulee sieltä iän kautta eli siinäkin tavallaan se oikeus on sidottu johonkin asiaan. No jos puhutaan nyt erityisesti työikäisistä ja jo aiemmin tutkinnon suorittaneista henkilöistä, niin millaisia ohjaustarpeita heillä on erityisesti verrattuna vaikka perustutkinto-opiskelijoille? Jos Antti aloittaa tällä kertaa vastaan.

 

Antti: No tietysti elämäntilanteita voi olla hyvin monenlaisia. Yhtäältä voi olla jotain hyvinkin akuuttia oman osaamisen kehittämiseen liittyen työelämässä tai sit jotakin hyvinkin isoja elämänvalinnan suunnanmuutoksia, mitä halutaan joko ulkoisten olosuhteitten johdosta tai ihan muuten ottaa. Kyl mä näkisin, et tää on ehkä vieläkin vaativampi kenttä tää aikuisten ohjaus. Ehkä moninaisempi kenttä tietyllä tavalla. Se asettaa myös haasteita siihen ohjauspalveluitten toteuttamiseen. Senkin takia se on haastavaa, että tietyllä tavalla, jos… Toki kaikki ihmiset ovat yksilöitä, mutta ehkä nuorisolla se valintojen avaruus on sit tietyllä tavalla jotenkin selkeämpi. Aikuiselämässä ne tilanteet saattaa olla vielä moninaisempia, kun on sitä elämänhistoriaa kertynyt. Haastava kohderyhmä sikäli tämä työikäinen väestö ja varmaan senkin takia asettaa haasteita sille, miten niitä ohjauspalveluita voisi toteuttaa.

 

Pauliina: Joo. Antti sano hyvin. Ehkä mä lisäisin tohon vielä sellasen, että kyllä meillä jokaisella, mullakin on tavallaan haasteita sanottaa sitä omaa osaamista ja se tavallaan nousee ehkä tässä nykypäivässä se, että pitäis kauheen hyvin tunnistaan se oma osaaminen, ku sä haet työpaikkaa tai haluat todentaa oman osaamisen vaikka johonkin, joka ei ole formaalissa koulutuksessa saatua. Tavallaan sellaisen tuen ja ohjauksen saaminen sellaseen, et minkälaisilla työkaluilla sitä voi lähtee purkamaan, et mitä mä oikeasti osaan. Mitä mä oon formaalissa koulutuksessa, mitä mä oon siellä kaiken näköisessä järjestötoiminnassa, mitä mä vapaa-aikana teen, mitä kotiäiti, minkälaisia taitoja siinä kotiäitiydessä kasvaa. Tavallaan se, mitä tässä jatkuvan oppimisen digitaalisessa palvelukokonaisuudessa, niin siinä meillä on ajatuksena, että sitä kautta myös tällaset osaamisen kartuttamisen työkalut tulis käyttöön. Olis erilaisia välineitä myös digitaalisesti sen oman osaamisen tunnistamiseen.

 

Antti: Jos saa tähän kommentoida, niin tää on tosi tärkeä teema tää oman osaamisen tunnistaminen ja sanoittaminen. Ehkä siinä semmonen haaste on just tämä osaamisperusteisuuden edistäminen. Sitähän pitäis koko koulutusjärjestelmässä kehittää ja kehitetäänkin tällä hetkellä kovasti, mutta se pitäis vielä vahvemmin ottaa kaiken opiskelun rakenteisiin ja arviointiin ja muuhun mukaan, että johdonmukaisesti se koulutus lähtis osaamisen kuvauksista ja osaamistavoitteista ja ihmiset oppis ymmärtämään sen, että mitä osaamista se koulutus tuottaa. Koulutushan tuottaa valtavasti osaamista. Herkästi me ajatellaan jotain arvosanoja tai pisteitä tai perinteisiä kokeita tai muuta, mutta olennaista olisi juurikin se, että tehtäis sitä semmosta reflektointia koko opintohistorian ajan. Mitä osaamista meillä on ja pyrittäisiin kehittää ja hakee sellaista osaamista, mitä meiltä puuttuu. Siinä on varmaan semmoinen yhteinen koko koulutusjärjestelmän kehittämisen paikka, missä paljon hyvää tapahtuu, mutta voisi tapahtua vielä enemmän.

 

Eric: Niin ja tässä on tietysti tavallaan, jos ajatellaan työikäistä väestöä sukupolvina tai vuosirenkaina, niin ihan erilailla nyt jo esimerkiks varhaiskasvatuksessa sanotetaan omia tuntemuksia ja omaa osaamista, mikä kiinnostaa, mikä motivoi, kuin esimerkiks tän pöydän ääressä tällä hetkellä koulunsa käyneillä. Mut tietysti on myös niin tutkimusten mukaan, et kun puhutaan jatkuvasta oppimisesta, niin se tietyllä tavalla kasautuu. Eli sellaiset korkeasti koulutetut ja erityisesti korkeasti koulutetut naiset on aika hyviä käyttämään näitä palveluita. Siellä voi osin myös liittyy se, että tämmöset urasuunnittelutaidot tai reflektiotaidot, osaamisen sanoittamisen taidot on jo kehittyneet. Tavallaan osaa operoida ja pelata tätä täällä koulutusmarkkinoilla.

 

Pauliina: Tätä peliä.

 

Eric: Niin. Ja löytää niitä resursseja ja voimavaroja myös. Minkälaisia haasteita ohjauksen kehittämiseen liittyy nimenomaan jatkuvan oppimisen näkökulmasta? Pauliina.

 

Pauliina: Itse en oo ohjauksen arkityötä tehnyt. Lähinnä lähestyn tätä teemaa sitä kautta, että millä tavalla… Kyl mä näen, et se suurin haaste on siinä, et miten niitä palveluja löydetään ja niitä saavutetaan. Meillä on valtavasti toimijoita kentällä, mut se, että löydetäänkö siinä omassa pattitilanteessa sitten se toimija siitä läheltä vai jäädäänkö sen oman ongelman alle eikä päästä siitä välttämättä sit, jos ei ole näitä hyviä taitoja, mihin äsken viittasit, niinkun joillakin meillä on. Tossa aikasemmassa vastauksessa vähän visioin sitä, että olis saman katon alla. Olis koulutuksen tarjoajat, olis kunnat, TE-palvelut, eri oppilaitokset, kaikki sidosryhmät. Tavallaan alle 30-vuotiaitten ohjaamot, mut ne oiskin kaikille. Kyllä mä näkisin, että se ois se haaste, et meiän pitäis ratkaista se, että ne löydetään. Monesti tehdään hankkeita ja siinä perustetaan erilaisia, et kehitetään ja sit hankekauden jälkeen osa jää ehkä eloon ja osa hiipuu pois, mut niissä tuotetaan paljon kaikkea hyvää. Millä tavalla saadaan kaikki se, mitä on tehty, oikeasti kaikkien käyttöön. Se on ehkä se suurin haaste.

 

Eric: Antti.

 

Antti: Mä ehkä katsoisin sinne työpaikkojen suuntaan myös. Monestihan tästä jatkuvasta oppimisesta tulee yksilölle semmoinen ylimääräinen taakka vielä, että vielä työn ohessa kouluttaudut nyt ja pidät huolta ikään kuin työmarkkina- kyvykkyydestäsi. Tän pitäis olla työpaikkojen ydinprosessi, jota johdetaan. Ja se ikään ku lähin ohjauspalvelu periaatteessa pitäis löytyä sieltä työpaikoilta. Varsinkin isommat työnantajat, kenellä on resursseja, niin heidän pitäis jatkuvasti tukea ja pitää huolta kaikista kallisarvoisimman pääoman elikkä ihmisten osaamisesta ja tästä puolesta. Ne on monesti aika lähellä ne isoimmat haasteet tietyllä tavalla, mitkä rajoittaa. Paljon kuulee sitten sitä puhetta, et edelläkävijä työorganisaatiot panostaa nimenomaan siihen inhimilliseen pääomaan ja kehittää henkilöstöä, mutta valitettavan vähän, ainakaan itse, vielä meidän yleisessä keskustelussa törmää tällaisiin puheenvuoroihin. Siinä missä meillä on jotain esimerkillisiä työpaikkoja, mitkä vaikka panostaa henkilöstön fyysiseen tai muuhun hyvinvointiin, niin meillä pitäisi isosti näkyä yhteiskunnassa sellaset työpaikat, missä panostetaan työntekijöiden ja henkilöstön inhimilliseen pääomaan ja jossa koulutus on johdettu ja tuettu prosessi. Ja sitten kaikki me koulutuksen järjestäjät, meidän tulisi järjestää se koulutus ja niinku Pauliina sanoi, sen pitäisi olla helposti löydettävissä ja kaikkien saatavilla siten, että vaikka yritysten HR:t ja muut helposti sen relevantin tarjonnan löytää ja pystyy myös sitä koulutustarjontaa integroimaan siihen työn arkeen, että päästäis pois siitä semmosta työpaikka versus koulunpenkillä tapahtuva oppiminen, et aidosti se koulutustarjonta ja uudistuminen tulis sinne työprosesseihin mukaan. Esimerkiksi meidän korkeakoulujen tarjontahan kehittyy tähän suuntaan nyt tällä hetkellä kovaa vauhtia. Pyritään joustavaa koulutustarjontaa pieninä paketteina tarjoamaan sillä tavalla, että se aidosti ois sinne työarkeen hyödynnettävissä. Nää ehkä keskeisimpinä haasteina tässä nostaisin.

 

Eric: Tuli mieleen silloin, kun olin joitakin vuosia… Siitä on vuosia kauan, kun olin uraa (-) [21:29] puheenjohtaja, mut siinä roolissa meillä oli yhden yrityksen kanssa tämmönen vähän niinku yhteiskehittämispäivä, jossa sitä heidän omaa In House -uraohjaus ja uravalmennusjuttua kehitettiin ja pohdittiin. Se oli kyllä silmiä avaavaa. Ei oo hirveen yleistä, että tavallaan… Aika usein, jos me ajatellaan työnantajien kustantamia uraohjausprosesseja, niin ne on (–). Sit kun on YT:t, on joku muutostilanne, tuetaan. Se on tietysti eettistä ja vastuullista, et sit jos on näitä irtisanomisia, et sit kannetaan huolta niistä entisistä työntekijöistä ja autetaan eteenpäin. Se on sinänsä arvokasta. Mut se, että tämmöset aurinkoisen päivän, hyvän päivän tai arkipäivän urakehittymistä ja miten sitä tuetaan, niin se on varmaan aika monessa organisaatiossa tavalla tai toisella… Ne sano, että sitä ei tehdä, mut missä määrin sitä tehdään. Taidettiin molemmat Antin kanssa huomata sama twiitti tosta tilastokeskuksen tilastot siitä, et koulutuspäivät on siis laskussa. Et miten tavallaan firmat ja työnantajat ostaa ja työntekijät käy tämmöisessä formaalissa koulutuksessa. Itse asiassa on aika voimakkaastikin laskenu ne määrät. Missä määrin se on koronaharhaa, missä määrin se on muuta. Tää on tietysti myös vähän semmonen, et missä määrin me oikeasti sitten investoidaan. Luin Harvard Business Reviewn yhen artikkelin, jossa rohkaistiin näkemään henkilöstö samalla lailla kuin urheilujoukkueessa ajatellaan, et niillä on jälleenmyyntiarvo tavallaan. Se, kuinka hyvin työntekijä on kehittyny, niin siitä pitäis nähä, et sil ois pääoma-arvo. Se on aika radikaali ajatus enkä mä tiedä, kuinka hyvin sitä… En minäkään hahmota, mitä se tarkottas, mut aika useinhan me nähdään osaamiseen tehtävät panostukset menoina.

 

Pauliina: Se on ihan totta ja mietitään työnantajan näkökulmasta, et jos sä panostat kovasti jonkun yksilön osaamisen kehittymiseen, niin onhan siinä myös aina se riski, et se kattoo, että hänelle on käyttöä muualla. Niinku aina on tämmönen tilanne. Oikeasti aika hyvä toi urheilujoukkueversio, viittaus siitä, että joku Lauri Markkanen, niin se kasvattaa arvoa aika hyvin ja kasvattaako se arvoa siinä, kun se istuu penkillä. En tiedä.

 

Eric: Niin, kyllä.

 

Antti: Ja siihen liittyy tietysti aina sitten se koulutuksen ikuinen… Ikään ku dilemma ja haaste on se, että miten näytetään se hyöty, mitä joku koulutus tuottaa. Se on valtavan vaikea asia näyttää toteen. Puhuttiinpa tutkinnoista taikka tutkintoa pienemmistä kokonaisuuksista, mutta ite ainakin ihan arkikokemuksenkin nojalla ajattelen, että jos on ollut mukana jossain korkealaatuisessa koulutuksessa, niin kyllä sen jokainen yksilö omalta osaltaan tietää, milloin… Et se hyvä koulutus jättää jäljen. Vastaavasti toki heikompilaatuinenkin sitten pahassa, mutta meidän pitäisi pystyä rakentaa niitä uuden oppimisen paikkoja sinne työarkeen entistä enemmän. Tietysti itse oon nyt korkeakoulujen tai yliopiston edustaja tässä tapauksessa, niin kyl mä ajattelen niin, että ois jotenkin tavattoman hienoa, että kun meillä tutkitaan eri tieteenaloilla asioita ja kuljetaan siellä ihan kehityksen etulinjassa ja meillä on huippututkimusta, et sen tutkimuksen keskittymien ympärille syntyis sitten myös semmosta koulutustarjontaa, joka ikään kuin olisi osaltaan uudistamassa sitä ympäröivää yhteiskuntaa, työelämää ja työpaikkoja. Sanoisin jopa, että on hirvittävän tärkeetä, että korkeakoulut ja tutkimuslaitokset on tässä jatkuvassa oppimisessa vahvasti mukana. Toki siellä on monenlaisia koulutuksen tarjoajia ja pitää ollakin, mutta on hyvin tärkeetä, et se tutkimus ei elä omaa elämäänsä vaan se välittää vaikutuksensa myös koulutuksen kautta.

 

Eric: Kyllä. Ja kyllähän näitä koko ajan fragmentaarisesti, vaikka en itse oo siis jatkuvan oppimisen äärellä yhtään samanlailla kuin tässä vieraat, mut aina fragmentaarisesti kuulee tätä, että vaikka tietyn alan opettajat huutaen haluaa täydennyskoulutusta sille omalle alalle, jotta pystyy sitä uusinta tutkimusta ymmärtää. Ja tavallaan paradigman muutoksia, mitä tieteessä tapahtuu, niin pystyy sitten suoraan vaikka lukiossa sitä välittämään. Kyllä musta tuntuu, et aika monet hahmottaa sen jatkuvan oppimisen merkityksen ja arvon tässä ajassa. Tässä on paljon positiivista tapahtunu 10 vuoden aikana.

 

Pauliina: Niin, ja onhan paljon professioita tavallaan, jossa on sisäänrakennettu se, että on pakko ylläpitää sitä osaamista. Mut sit meillä on paljon ammatteja, joissa voidaan mennä pidemmän aikaa samalla osaamisella. Mut ehkä ne tavallaan täs nykymenossa lähtee vähenemään. Kyllä tää osaamisen kehittäminen ja ylläpitäminen koskee meitä kaikkia.

 

Eric: Kyllä.

 

Antti: Ja jos saan tähän sanoa vielä. Tuossa kun mainittiin opetusalan täydennyskoulutus, niin tässä on ehkä vähän semmoinen suutarin lapsella ei ole kenkiä -asetelma. Itse ainakin voin olla jäävi sanomaan, mut ajattelen, et kuitenkin koulutusalan toimijat ja opettajat on hirvittävän tärkeä ammattilaisryhmä meidän tulevaisuuden tekemisen kannalta ja siinä, miten ihmisiä kasvatetaan elinikäiseen oppimiseen. Sit jos meidän opettajien täydennyskoulutus ei oo… Siinä varmasti on kehitettävää, sanotaanko näin, niin on vaikea ikään kuin odottaa, että kovin laajassa mitassa heidänkään arjessa välttämättä tämmöstä jatkuvan oppimisen ajatusten mahdollisuutta isosti pidettäs esillä. Ois hirvittävän tärkeätä, että eri aloilla ja myös julkisella puolella, missä pystytään kuitenkin tuohon täydennyskoulutukseen panostaa, jos tahtotilaa riittää, niin ois aitoa rakennetta ja tekemistä esimerkiksi opettajien täydennyskoulutuksessa, jotta on ehkä helpompi heidänkin pitää tätä samaa ajatusta. Olivat minkä alan opettajia hyvänsä, niin sit siinä omassa työarjessa. Tää olis hyvin tärkeätä, että nämä tämmöset perusrakenteet ois kunnossa.

 

Eric: Aivan. Tässä puhutaan tämmösen ajattelun ja kulttuurin kehittämisestä. Se liittyy tietysti tämmöseen professioihin, erilaisiin koulutus-, tieteenala- ja ammatti-identiteetteihin, et miten ne kehittyy. Sit se liittyy tietysti siihen, miten koulutuksen tarjoajat reagoi. Sit on nämä rakenteet, isot linjat, mitä ministeriössä mietitään. Isot kansalliset palvelut ja hankkeet. Lopulta sit kuitenkin vielä mennään siihen yksilö… Onko motivaatiota, näkeekö arvoa, näkeekö merkitystä, onko ehkä sitä osaamista ja voimavaraa tarttuu myös näihin mahdollisuuksiin ja muuta. Kyl tässä on iso juttu.

 

Pauliina: Joo, kyllä me loppupelissä aina käännytään siihen yksilöön. Kyllä sitä itse kukin pohtii aina siinä omassa arjessaan, että kuinka paljon itsellä on aikaa ja motivaatiota työpäivän jälkeen vielä lähtee jotain asiaa luentosaleihin tai verkon yli opiskelemaan.

 

Eric: Tai viikonloppuja käyttämään.

 

Pauliina: Tai viikonloppuja käyttämään.

 

Eric: No, ei niin etteikö isoa pensseliä olisi jo käytetty, mutta mennään ison pensselin kysymykseen. Eli miten tätä ohjausta pitäis tulevaisuudessa kehittää, jotta se tukisi jatkuvaa oppimista nykyistä paremmin? Antti, saat aloittaa.

 

Antti: Tässä ehkä vähän toistan sitä, mitä sanoin, että sitä pitäis tehdä johdonmukaisesti ja varhain. Ohjausta ikään kuin jatkuvaan oppimiseen tai elinikäiseen oppimiseen pitäis pitää johdonmukaisesti esille jo pienestä pitäen, niinku toivottavasti sitä jo paljon tehdäänkin, mutta vielä vahvemmin. Ja ehkä just se ajattelu, että se ohjaustyö kuuluu aika laajallekin joukolle. Esimerkiksi jos ajattelee oppilaitoksia, niin perinteisestihän se on ollut opinto-ohjaajien työ, mut mä itse toivoisin, et mentäis enemmän siihen suuntaan, että tietyllä tavalla se ohjaus tulevaan kuuluu kaikille ja opinto-ohjaajat on niitä tämän alan asiantuntijoita siellä työyhteisössään, jotka sparraa sitä työyhteisöä entistä enemmän yhdessä tekemään töitä tämän eteen. Siinä meillä varmasti vielä on tekemistä. Sitten mitä muuta, niin tässä nyt kuultiin jo vähän tästä näitten digitaalisten palveluitten kehittämisestä. Siihen vaan panostuksia. Toivon lisää, että näissä hyvissä projekteissa, mitä nyt on menossa, jodi mainittiin tässä ja digivisio 2030 tuolla korkeakoulupuolella, niin siellä tehdään tosi hyviä asioita, mutta toivon todella pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta ja jatkuvuutta tälle työlle.

 

Pauliina: Joo, kyllä Antti hyvin tossa vetää yhteen sitä, miten mäkin näen sitä, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. Kyllä mäki näen nää digitaaliset palvelut osana sitä, että tavallaan mahdollistetaan. Esimerkiks just tää jatkuvan oppimisen digitaalinen palvelukokonaisuus tai jodi, mihin viitattiin, niin sehän on omalla tavallaan jo ohjauksen väline. Joillekin se jo auttaa, kun asiat ovat yhdessä paikkaa. Sä pystyt sieltä oman osaamisen ja taustatietojen, reunaehtojen, kiinnostuksen kohteet, ku sä niitä määrittelet, osat tulee taustajärjestelmistä, koulutustiedot, työelämätiedot. Tavallaan se riittää jo osalle ihmisistä. Sä pystyt sitä kautta hahmottamaan ja itse ohjaamaan itseäsi siinä urapolulla tai koulutuspolulla. Mutta sitten tavallaan myös se, että tuodaan niitä digitaalisia ohjauksen työkaluja. Tuodaan mahdollisesti sitä kautta löydettäviksi sun lähellä olevat ohjauspalvelut. Kyl me paljon saadaan teknologian avulla tätä löydettäväksi ja saavutettavammaksi. Ja ehkä mä toistan uudestaan sen, et kyl mä näkisin myös nää face to face, saman katon alla olevat palvelut, et kyl meillä siinä on tekemistä, että tosiaan ois saavutettavissa. Ei pomputeltas tavallaan asiakasta ja yksilöä virastosta tai ovelta toiselle, vaan pystyttäs näkee se sieltä yksilön näkökulmasta, että minkälainen se hänen oma ohjaustarpeensa on.

 

Eric: Antti.

 

Antti: Jos mä saan lisätä tähän vielä, että meillä on mun mielestä erinomainen työ tehty tän elinikäisen ohjauksen strategian ympärillä tässä viime vuosina ja oon ymmärtäny, et siellä on esitetty toive, että nyt seuraavankin hallituksen kaudella tätä strategista otetta tultas jatkaa. Tietyllä tavalla mä ehkä koen, et Suomessa on valtava ohjausalan osaaminen ja on tunnistettu ne keskeiset paikat, mihin tulisi kiinnittää huomiota aika hyvin. Se strategia jo nyt kiteyttää tosi hyvin sitä ja lähtee tutkimuksesta. Meillä on paljon ohjausalan kansainvälistä tutkimusta ja sen alan huippuosaajia. Ehkä paremminkin kyse on nyt sit siitä, että meillä olis sitä tahtotilaa ja resursseja toimeenpanna niitä asioita, mitä on jo meidän kansallisessa ohjausalan verkostoissa ja muissa tunnistettu. Siitä aika pitkälti on kyse. Toivon tietysti, että meillä on näitä elotoimintaa, eloliviä ja muita vastaavia, että vahvasti tämä jatkuvan oppimisen näkökulma myös näissä keskusteluissa näkyy. Ohjaus on niin valtavan laaja teema, et ymmärtää, et aina keskustelu rajautuu joihinkin näkökulmiin. Esimerkiksi moniammatillisesta ohjauksesta ja näistä tärkeistä asioista on paljon puhuttu, mutta soisin, että tää jatkuvan oppimisen keskustelukin näkyis näissä pöydissä. Siellä strategiassa se ainakin vahvasti näkyy ja siellä on selkeänä kehittämiskohteena todettu tämä työikäisten ohjauspalveluiden kehittäminen, mistä myös OECD on Suomee näpäyttäny.

 

Eric: Jotenkin tuntuu… Meillä oli tässä tämmöinen sessio ennen tätä nauhoitusta. Tuolla ministeriössä käytiin läpi, mitä jatkuvan oppimisen alueella tapahtuu. Itse ku nykyroolissa seuraan sitä aika vähän, niin haukoin henkeä, kuinka valtavasti itse asiassa tällä nyt päättyvällä hallituskaudella on tehty ja kuinka monta asiaa on laitettu tekeille. Osa siitä on jo pitkällä. Täs on tosi paljon. Ainakin mulle tuli sellainen olo, että ollaan niinku suomifutiksessa tavataan sanoa, että eteenpäin on menty. Tosi lupaavia juttuja, mutta kyl tässä nyt sen verran reflektoin, mitä te ootte sanonut, että meillä ehkä ohjauksen alalla vieläkin tarvittaisiin lisää sitä ymmärrystä siitä, että tässä ohjauksessa on tämä poliittinen puoli. Mä en puhu nyt puoluepolitiikasta vaan siitä, miten eri organisaatioiden, eri hallinnonalojen, eri ammattiroolien yhteistyötä ja yhteistuumaisuutta, välillä toki siihen kuuluu konflikti ja erimielisyys, miten sitä navigoidaan, jotta pystytään kansalaisille rakentaa hyviä kokonaisuuksia. Se on tietynlainen osaamisen alue, tämä ohjauksen politiikka ja sitä ei ehkä ihan hirveän monessa paikassa opeteta. Ja tavallaan kun itse olen, mun rooli Helsingin yliopistossa, mä oon sanonut, et mä oon neuvotteleva virkamies, vaikka mitään virkoja täällä ei enää ole, niin se on hyvin pitkälle sitä. Haetaan sitä yhteistä, mietitään miten se systeemi vois toimia ja hyväksytään se, että ne tiimit, palvelut ja osaamiset on erilaisia. Silti yritetään. Mun täytyy kiittää kaikkia Helsingin yliopistossa, ketkä on ollu ohjausta selkiyttämässä. Kyllä siihen pystytään. Kyllä ihmiset hyvää haluaa ja on halu kehittää juttuja, mut ei asiat automaattisesti tapa. Mitä ajatuksia tää herättää?

 

Antti: Varmasti juurikin näin. Siitä mä oon ilonen, niinku tossa viittasin tähän elinikäisen ohjauksen strategiaan, että me ollaan Suomessa aika hyviä tekemään strategioita ja kokoamaan semmosia yhteisiä tahtotiloja, mutta se, missä joka puolella myös tässä ohjauksen kentällä on tekemistä, on se asioitten toimeenpano ja semmoinen tavoitteellinen seuranta ja yhdessä eteenpäin vieminen. Usein valitettavasti käy niin, että strategia jää elämään omaa elämäänsä ja sitten meidän arki koostuu hyvin moninaisista, hajanaisista asioista. Ois jotenki hirveen tärkeetä pystyä strategioiden hyviä tavoitteita edistää tavoitteellisesti ja päivittää niitä strategioita aina, kumuloitua niiden aikaisempien saavutusten pohjalle.

 

Eric: Pauliina.

 

Pauliina: No en mä tiedä, sä aika hyvin kuvasit sitä mun arkea tänä päivänä. En ole myöskään neuvotteleva virkamies, mutta paljon keskustellaan ja haetaan yhteistä ymmärrystä eri toimijoiden välillä. Tavallaan meillä on semmonen yhteinen visio, meitä kohden mennään, mut siinä matkan varrella on monta kohtaa, jotka tulee tavallaan siinä sit, ku se kehitys etenee, vastaan ja niistä pitää vaan yhdessä päästä samansuuntaiseen päätökseen.

 

Eric: Kyllä. Tehtävää riittää siis.

 

Pauliina: Kyllä.

 

Eric: Joo. No ehkä me ei tyhjennetä pajatsoa siitä, mitä kaikkea pitäis tehdä. Tässä tuli niin paljon tärkeitä asioita. Mennään viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Pauliina saa aloittaa.

 

Pauliina: No tää oli oikeestaan aika kiva. Mä hirveen vähän luen tällä hetkellä, mut mä kuuntelen paljon. Mä kuuntelen kirjoja, kun mä olen koiralenkillä. Mut silloin koiralenkillä mä kuuntelen aika paljon semmosta kevyttä fiktiota tai sellasta, mikä ei haittaa, jos tulee koirakaveri vastaan. Voi muutama luku mennä siinä, kun juttelee, niin ei haittaa. Mutta ehkä jos kuuntelukirja, niin mä vinkkaisin, jota en ole siis itse vielä lukenut tai kuunnellut, mutta olen ensimmäisen osan kuunnellut, on tämä Satu Rämön Björk. Elikkä uusi dekkari tonne islantilaiseen yhteiskuntaan ja sinne poliisisaaga niin sanotusti. Ensimmäinen kirja on Hildur, oli aivan loistava. Mutta mulla yöpöydällä on myös kyllä yksi kirja, joka odottaa siis oikeasti fyysistä lukemista. Se on toi David Attenborough, olisko se Life on our Planet. Mua jotenkin kiehtoo se ajatus siinä, että David on ehkä jotain 96 vuotta –

 

Eric: Jatkuvaa oppimista harrastanut.

 

Pauliina: Kyllä. Niin tavallaan se, että miten hän tavallaan siinä kirjassa avaa sitä oman… Mitä on tapahtunu luonnossa ja luontokadossa ja ilmastonmuutoksessa siinä hänen oman elämänsä aikana. Tavallaan siinä on semmonen jatkuvan oppimisen teema taustalla ja toisaalta myös semmoinen pelko siitä, et mihin tämä on menossa, mut ehkä myös semmosta toiveikkuutta. Sen mä aion viimeistään kesälomalla lukea. Siinä on myös hirveän hienoja kuvia, koska olen jo selaillut sen.

 

Eric: No niin. Antti.

 

Antti: Tosi hyvä, mä otan kanssa lukuun ehdottomasti, tämä oli kiinnostava kuulla. Mulla katse käänty omaan kirjahyllyyn heti, kun tän ennakkotehtävän kuulin. Mulla on tapana koota kirjahyllyyn aina sellasia kirjoja, mitkä antaa vähän inspiraatioo omaan elämään ja työhön. Vaikka niitä ei aina niin paljon lukiskaan, niin ne aina kummittelee sieltä. Yks semmonen paksu kirja, mihin monesti silmä hakeutuu, kun kattoo omaa kirjahyllyä, on muutaman vuoden takaa Walter Isaacsonin Leonardo da Vincin elämä, mikä on ollu mulle semmoinen tosi inspiroiva tän jatkuvan oppimisen työn kannalta. Suosittelen lämpimästi kaikille. Menee aika monta vuosisataa taaksepäin, mutta siinä on renessanssihumanismia parhaimmillaan ja näkyy se, että miten valtava palo ja mielenkiinto uudenlaisten asioitten oppimiseen jo silloin ihmisessä on ollut. Tietysti on onni, että da Vinci on dokumentoinut myös sitä kiinnostustaan hyvin laajalla skaalalla jälkipolville ja siitä on paljon jäänyt jälkiä. Jotenkin mä toivoisin, tai mä ajattelen, et meissä kaikissa varmaan on tämmöstä paloa tähän jatkuvaan oppimiseen ja laaja-alaisuuteen, mutta kuinka moni meistä ehtii tai jaksaa tai uskaltaa elää sen todeksi. Siinä varmaan kysymysmerkkejä on, mut mä todella toivoisin, et me kaikki mentäis jossain määrin tohon suuntaan. Vaikka ei tehtäisikään ihan tollasia mestariteoksia, mitkä on jäänyt elämään vuosisatoihin, mutta tutkittas elämää ja sen ilmiöitä ja juttuja hyvin avoimin silmin. Da Vincin aikaan ei ehkä ohjauspalveluita ollu niinku nykymuodossa nyt tässä puhuttiin, varsinkaan digitaalisia palveluita, mutta hänelläkin oli tietyllä tavalla ne verkostot ja ne oman aikansa ihmiset ja muut, jotka sparras häntä eteenpäin. Mä näkisin, että se, että hän pärjäs ja sai asioita aikaan, niin osaltaan liitty siihen, et hänellä oli sitä ohjausta ja tukea saatavilla. Sit hän oli myös mestari siinä, et hän teki ihan valtavan määrän juttuja, mitkä jäi paperille eikä koskaan toteutunut. Ehkä mä ajattelen niin, että jos siihen aikaan olisi ollut parempaa ohjausta tarjolla, niin vielä enemmän ois jääny jälkipolville. Vähän niinku hyvässä ja pahassa, niin jotenkin se ohjaus näkyy myös sitten hänen elämässään. Lämpimästi suosittelen kaikkia perehtymään tohon kirjaan. Erinomaisesti kirjoitettu kirja ja oon ymmärtänyt, että siitä ois myös elokuva tekeillä. Toivottavasti semmonenkin päästään näkemään.

 

Eric: Ollaan oman elämämme Da Vinceja. Siihen on hyvä päättää tämä jakso. Kiitos.

 

Pauliina: Kiitos, oli tosi mukavaa.

 

Antti: Kiitos tosi paljon.

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 14. jakson vieraana ovat Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori.

Puhumme tässä jaksossa tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta. Ymmärrämmekö riittävän hyvin tieteidenvälisyyden vaatimuksia tutkielmien ohjauksessa? Minkälaisia kokemuksia tieteidenvälisiä opinnäytetöitä tehneillä ja näitä tutkielmia ohjanneilla on? Miten yliopistot voisivat nykyistä paremmin tukea tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä – ja ohjaamista?

Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori kuuluvat Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaan. He olivat kirjoittamassa syyskuussa 2022 julkaistua Tieteidenvälisillä poluilla: kokemuksia tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista -kirjaa. Muut kirjan kirjoittajat ovat Maijaliisa Erkkola, Harri Kettunen, Mika Rekola ja Anna-Maija Virtala.

Risto Willamo on työskennellyt Helsingin yliopistossa yli 40 vuoden ajan ja toimii nykyisin yliopistonlehtorina bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa.

Päivi Salmesvuori työskentelee nykyään professorina Åbo Akademissa. Aiemmin hän oli yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

 

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 30. ja toisen tuotantokauden 14. jakso.

Jakson aiheena on tieteidenvälisten tutkielmien ohjaus. Vieraina yliopistonlehtori Risto Willamo ja professori Päivi Salmesvaara Helsingin yliopiston Opettajien akatemiasta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 13.4.2023. Jakson pituus 59 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja, Eric Carver
Risto:	Vastaaja 1, Risto Willamo
Päivi:	Vierailija 2, Päivi Salmesvuori
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien yliopistotason linjauksen valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 14:nnen jakson vieraana ovat Risto Willamo ja Päivi Salmesvuori. Willamo ja Salmesvuori kuuluvat Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaan. He olivat kirjoittamassa viime syksynä julkaistua Tieteidenvälisillä poluilla, kokemuksia tieteen välisten tutkielmien ohjauksesta ja arvioinnista -kirjaa. Muut kirjoittajat ovat Maija-Liisa Erkkola, Harri Kettunen, Mika Rekola ja Anna-Maija Virtanen. Risto Willamo on työskennellyt Helsingin yliopistossa 40 vuoden ajan ja toimii nykyisin yliopistonlehtorina bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Päivi Salmesvuori työskentelee nykyään professorina Åbo akademissa. Aiemmin hän oli yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tervetuloa mukaan Risto ja Päivi.

 

Päivi: Kiitos.

 

Eric: Puhutaan tässä jaksossa Riston ja Päivin kanssa tieteidenvälisten tutkielmien ohjauksesta. Ymmärrämmekö riittävän hyvin tieteen välisyyden vaatimuksia tutkielmien ohjauksessa? Minkälaisia kokemuksia tieteen välisiä opinnäytetyötä tehneille ja näitä tutkielmia ohjanneilla on? Miten yliopistot voisivat nykyistä paremmin tukea tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä ja ohjaamista? Alotetaan vähän tästä projektista ja sen taustasta. Haluaisin tietää, et miks te lähditte tekemään tätä Tieteidenvälisillä poluilla -kirjaa ja mihin tarpeeseen tämä kirja vastasi? Alottaako Risto?

 

Risto: Joo. Meidän ryhmän huutelin kasaan yhdessä Opettajien akatemian tilaisuudessa. Tieteidenvälisyys on mulle, jos mä alotan ihan omista motiiveista, niin se on mulle henkilökohtaisessa elämässä hyvin voimakkaasti aina läsnä ollut asia. Kerrottakoon nyt taustaks, että mulla oli isä, joka oli hyvin luonnontieteellisesti orientoitunut ja äiti, joka taas oli ihan selkeä humanisti maailmankuvaltaan ja katsomukseltaan. En tiedä, onko tällä mitään selitysvoimaa, ainakin mä oon kotona ja tottunu, että kaikenlaisista asioista puhutaan. Kaikki luuli, että musta tulee biologi silloin nuorena, mut mä ite muistan sen ihan selvästi lukiossa kun mä mietin, etten mä pitäny pelkästään luonnontieteellistä suuntautumista koskaan mitenkään houkuttelevana. Musta tuli siis ympäristötieteilijä ja mä oon nyt ympäristötieteiden yliopistolehtori. Nykykielellä mä mieluummin nimitän itseäni kestävyystieteilijäksi, joka on ehkä vielä paremmin orientoitumista kuvaava sana. Se on aina mulle ollu ihan selvä uravalintana, ympäristökysymykset ja kestävyyskysymykset ja niiden suhteen on itsestään selvää, varmaan nyt jokaiselle kuulijallekin on nykypäivänä selvää, että esimerkiksi kestävyysongelmien ratkaisemisessa tarvitaan kaikkien tieteenalojen panosta, kaikkien tieteenalojen näkökulmia. Ylipäätään nää maailman isot ongelmat on hyvin kompleksisia eikä niitä millään musta pysty ratkomaan ilman sellaista ajattelua, jota mä kutsun mielelläni sanalla kokonaisvaltainen ajattelu, jonka yksi ulottuvuus sit on tää, mitä tieteidenvälisyydellä yleensä tarkoitetaan. Tää on ehkä se mun henkilökohtainen tausta ja sitten mä tulin valituksi tähän Opettajan akatemiaan, niin kuin Päivikin. Yhdessä kokouksessa vaan sitten huutelin, et onko ketään, jota kiinnostaisi lähteä keskustelemaan. En tiedä, miten mä nyt sen asian siellä esitin, mut et perustetaan tämmönen työryhmä, joka pohtii itse asiassa tieteellisten opinnäytetöiden arvioinnista. Ennen kaikkea sitä pohtia. Mutta tänään puhutaan ohjaamisesta ja se tuli myöhemmin sitten siinä meidän kirjaprojektin mukana se ohjaaminen yhtä tärkeänä. Ja kun mä olin siis ympäristötieteitä opiskellu ite ja myöhemmin sit alkanu opettaa, siis 1977 aloin opiskella ja 80-luvulla opettaa, niin siellä omakohtasesti sitten. Se oli ihan itsestään selvää, että kun ympäristötieteissä tehdään opinnäytetöitä, niin ne on tieteidenvälisiä, koska ympäristöongelmien ymmärtäminen (vaatii) [05:22] luonnontieteiden (ratkaisemien) ja syvempi ymmärtäminen (–). Ja sit kun noita opinnäytetöitä tehtiin, (mitä mä ite ohjasin), niin (–) [äänite huonolaatuinen] huomattavan paljon henkilökohtaista kokemusta näistä ongelmista. (–) Ihan ekassa kokouksessa heti tuli selväksi, että kaikilla on vastaavia kokemuksia kuin (minulla). Ei meidän kauan siinä tarvinnu ihmetellä kun me todettiin, että kyllä meidän täytyy (–) kirjoittamaan tästä ja piti tehdä (–), kun sitä asiaa oli niin paljon. Semmoset taustat nyt lyhyesti.

 

Päivi: Mä voin jatkaa tota. Mä voin jatkaa, että tieteidenvälisyys, niin mä luulen, että meillä muilla paitsi Ripalla, joka on tehnyt väitöskirjan, joka löytyy muuten ihan avoimesti julkastuna ja joka on semmonen perusopus, kun lähtee miettimään, että mitä tarkotetaan tieteidenvälisyydellä ja monitieteisyydellä ja mitä eroja on. Ripalla oli jo sellanen meidän muitten mielestä vankka tietotaito ja meillä muilla taas oli ehkä semmonen, et me haluttiin päästä varmemmalle pohjalle, et mistä oikein on kysymys, kun puhutaan tieteidenvälisyydestä ja muista siihen liittyvistä ilmiöistä. Tää oli sellanen ihana paikka yhdessä opiskella. Me ollaan niin eri aloilta me kaikki kirjan tekijät, että se on ollu ihan älyttömän iso rikkaus tässä. Mä iteki, ku mä oon kirkkohistorioitsija ja sukupuolentutkija, niin me ollaan lähtökohtaisesti oikeastaan molemmat hyvinkin tieteidenvälisiä, mutta mä koin, että multa puuttuu tavallaan kyky sanoo auki, mitä tarkottaa kulloinkin. Ja täytyy sanoa, että tää meidän useampivuotinen prosessi on kyllä huomattavasti auttanu tässä asiassa ja sitten se, että meillä on tavallaan koko ryhmällä ollu Ripa johtajana ja semmonen tinkimätön käsitteiden peräänkuuluttaja. On itse asiassa muitakin ryhmässä tälläsiä, niin aina on yhessä pohdittu ja sit löydetty joku kaikkia tyydyttävä ratkaisu, et mitä tarkotetaan milläkin. Sille polulle me lähettiin ja niinku Ripa sanoi, niin tavoitteena oli tehdä yksi artikkeli Helsingin yliopistossa käytössä olevista arviointimatriiseista ja ei siinä sit ihan niin mennykkää. Homma vähän levähti käsiin positiivisella tavalla.

 

Eric: Tulikin takki niin sanottua vanhaa sanontaa lainatakseni. Mulla oli etuoikeus olla mukana tässä kirjan julkaisutilaisuudessa. Sain sen juontaa, silloin alottelin Opettajan akatemian koordinaattorina. Julkaisutilaisuudessa kun kuuntelin Riston alustusta näistä käsitteistä, niin mulle tuli semmonen olo, että oho. Et kyl täs tieteidenvälisyyden monitieteisyyden käsitteessä aikamoista sekamelskaa on ja sanoja käytetään ehkä aika… Siis en puhu teistä vaan tälleen yleiskeskustelussa silleen aika villisti. Minkälaisia käsitteitä te haluatte käyttää ja miksi? Jos Päivi alottaa.

 

Päivi: Itsellä oli kans tavallaan epävarmuus, mistä mennään ja sitten tän projektin aikana on käynyt ilmi, et se on myös englanninkielisellä alueella. Nyt mä oon tuolla ruotsinkielisessä yliopistossa ja voi vitsi, se on ihan sama tilanne, että aika villisti menee tieteidenvälisyys, poikkitieteellisyys, monitieteisyys niin, et kaikilla tarkoitetaan samaa. Me ollaan tossa meidän kirjassa, ja se johdanto varsinkin on sellainen, jossa on yritetty vääntää rautalangasta, mitä nämä eri sanat tarkottaa. Meillä nyt on esimerkiks tieteidenvälisyys sellaisena, mitä vois sanoa, ehkä me nyt kovastikin tykätään siitä, koska siinä on ajatuksena, että eri tieteenalat lähestytään jotain kysymystä useamman tieteenalan näkökulmasta ja tehdään yhteistyötä sen tutkimuskysymyspatteriston kanssa niin, että ei vaan rinnakkain etsitä eri alojen vastauksia, vaan tehään yhteiset tutkimuskysymykset ja yhteiset vastaukset. Me kutsutaan tätä, että ne on integroituneita, ne on limittäin ja lomittain ja siinä aidosti tulee sellanen tiedonvaihto, soveltaminen, yhdistyminen. Esimerkiks monitieteisyys, niin sekin on ihan fine, mutta siinä just rinnakkain katsellaan jotakin, esimerkiks vaikka kuolema, ja sit sitä katsotaan, mitä se tarkottais eri tieteenalojen näkökulmista. Meille semmonen uus, mihin mä oon törmänny koko ja enemmän ja enemmän, uusi ala, on sit transtieteellisyys, josta me ei niin kauheasti vielä tässä kirjassa puhuta, mutta se on hirvittävän mielenkiintoinen, kun se menee sit tonne tiedontuotannon puolelle. Ne vanhat ikään kuin tutkimuskohteet, objektit, otetaankin mukaan subjekteiksi siihen tiedon tuotantoon ja esimerkiks joku kaivostuotannon tutkiminen, niin voidaan ottaa ne maanomistajat, asukkaat mukaan siihen tutkijan tavallaan, ei vaan haastattelupatteristoon vaan ihan, et pohditaan yhdessä niitä ongelmia ja myös ratkaisuja. Se on tavallaan jo sitten yks askel uuteen suuntaan, mutta se on esimerkiks semmonen, mikä tuolla Euroopan tutkimusneuvostossa kiinnostais ja se liittyy oikeastaan suoraan tohon, mitä Ripa sano, et nää kestävyystieteet on alue ja koko maailman tila, johon me haluttas hakee vastauksia ja ratkaisumahdollisuuksia. Meillä ehkä se tieteidenvälisyys on ajatus, että sitä kautta löytyis niitä parhaiten.

 

Eric: Risto, haluatko sä jatkaa tuota Päivin ajatusta? Mikä on tärkeetä näissä käsitteissä?

 

Risto: No tota, tiedoksi, että tieteen termipankki on perustanu Kettusen Harri, joka on myös tässä meidän kirjaryhmässä. Vetää siellä semmosta työryhmää, joka pohtii näitä tieteidenvälisyyden käsitteitä. Siellä kun on keskusteltu, niin on kyl tullu tosi selväksi, että tämä on todella sekavaa ja iso haaste, nää termit. Ehkä mä haluisin sanoa sen nyt tähän kohtaan, että tää on musta tyypillistä, tai jotenkin mä koen tämän nykyajan kestävyystieteilijänä semmosena aika… Tai mä esitän tämmösen hurjan ennusteen, että 100 vuoden kuluttua, kun historioitsijat katsovat taaksepäin, niin tätä meidän aikaa tulee heidän mielestään luonnehtimaan muun muassa se, että jos nyt sanotaan 400 vuotta on ollut tämmöstä tieteen eri… Tiede on kehittynyt kohti semmosta erikoistuvaa ja tarkasti rajaavaa tarkastelutapaa. Ja nyt meillä on sit ympäristökriisit ja muut, jotka on tavallaan. Samalla kun me ollaan tämmönen tarkasti rajaava tiede on saanut mielettömän hienoja asioita aikaseks, niinku lääketieteen kehitys. Mä oon just ollu itse eturauhasen poistoleikkauksessa, herrajumala se kesti muutaman tunnin ja nyt mä oon tässä jo ihan taas terve mies. Aivan käsittämättömiä asioita on opittu tekemään kiitos tämän hienosti kehittyneen, tarkasti rajaavan tieteen. Osavaltanen, niinku me usein sitä sanotaan, kokonaisvaltaisen vastakohta. Mut sen kääntöpuolena on sit nää kompleksiset ympäristöongelmat ja muut tällaset nykyaikaa luonnehtivat ongelmat. Yksi niiden käsittelyn iso ongelma on se, et meillä ei oo sanoja. Yksinkertaisesti ei oo semmosia isoja sanoja, joilla kuvataan nyt kompleksisuutta ja kokonaisvaltaisuutta ja tieteidenvälisyyttä. Tää on yks semmonen ihan meidän aikaa luonnehtiva ilmiö, että meiltä puuttuu sanoja. Tää on tämmönen hyvin ison tason heitto tähän keskusteluun, et se, mikä tieteidenvälisyyden erikoispiirre, että on sekavaa sanojen kanssa, vaan ylipäätään meidän tiedekäsitykselle on aika uutta ja vähän vierasta se, että käsitellään isoja, kompleksisia, mutkikkaita asioita. Se ilmenee muun muassa sillä lailla, että meillä ei ole sanoja. Sit mä ehkä vielä, jos mä saan sanoa sen, että sitten, kun luodaan tämmöinen sana tieteidenvälisyys, niin siitä helposti tulee se olo, et se on jotain outoa, kun se sit tarvii oman sanan. Kun sille toiselle puolikkaalle ei oo sanaa, sille normaalille, vaikka tieteidenvälisyys on ihan yhtä normaalia kuin se tieteen… Me nyt käytettiin siis sanaa tieteenalakohtaisuus, kun me kirjassamme haluttiin puhua siitä toisesta puoliskosta tieteessä. Sit siinä on vähän semmonen riski, että kun me luodaan tämmönen sana tieteidenvälisyys, niin sit se on jotakin sellaista erikoista ja vähän ehkä pelottavaa ja jotain semmosta. Meidän pitäis päästä koko tiedekulttuurissa siihen, että isoja sanoja ois enemmän ja niistä puhuttaisiin ihan luontevasti ja niin edelleen.

 

Päivi: Toi on hirveen hyvä, mitä sanot Ripa ja se syy, miks on vaikea puhua luontevasti vaikka tieteidenvälisyydestä, niin mä muistan ite ainakin just, ku oli vähän epävarma, et mitä se nyt tarkottaa. Niin just se, et me jaksettais keskustella ja jumpata ja pohtia sillai, että kukin pääsis jo ihan opiskeluaikojen alusta asti jyvälle, mistä on kysymys. Äsken kun Risto sanoi, et meillä puuttuu sanoja, niin mä mietin just, että voiko se olla vähän niinku tää tällanen tarkemmin rajattu tieteenalakohtaisuus, mikä on tuottanut aika selkeitä juttuja, ymmärrettäviä, mut nyt tää mutkikkuus voi näkyä muuallakin kuin vaikka kestävyystieteissä. Siis mä ajattelen ihan vaikka ihmiskäsitystä. Meillä on ollu pitkään tavallaan hyvin semmonen selkeä, et on mies ja nainen ja mies ja nainen menee yhteen ja niin edespäin. Nyt tämä onkin muuttunut vähän monipuolisemmaksi. Ihmisten kokemus onkin, että ei ehkä koekaan itseään maskuliiniseksi, feminiiniseksi, mieheksi tai naiseksi, vaan joksikin ihan muuksi ja jälleen me ollaan vähän niitten sanojen puutteessa. Ja tässä esimerkiks tieteidenvälisyys auttaa, jos me sovelletaan sitä ja samalla me saadaan ihmiset ehkä ymmärtään itse itseään paremmin. Just sanojen ja käsitteiden etsimisellä.

 

Risto: Saanko mä vielä ottaa yhden esimerkin. Mä en millään malta olla ottamatta. Vähän tästä omasta alasta, niin sana luonto. Meillä on vain yksi sana ja nythän yksi länsimaisen ihmisen perisynti on se, että hän ei tajua kuuluvansa luontoon. Mut sit toisaalta meillä on se luonto, ne järvet ja metsät ja puut ja pensaat tuolla ikkunan ulkopuolella. Eihän me niihin jotenkin ehkä mielestämme kuuluta, mut sit kaikille opetetaan ala-asteella, et me kuulutaan luontoon. Jos meillä olisi ikään kuin kaksi sanaa, se iso kokonaisuus, jonka osa me ollaan, se ois yhdellä sanalla ja sit nuo ikkunan takana näkyvä kaunis metsä olis toisella sanalla. Jotenkin se tulee kauhean monessa meitä vastaan se, että meillä on isoille kokonaisuuksille kauheen vähän sanoja. Ja se on myös musta tän tieteidenvälisyyden sanasekamelskan yksi tausta.

 

Eric: Otetaas tämmönen nyt rapid fire -kysymyssarja. Miten tieteidenvälisyys, monitieteisyys ja poikkitieteellisyys eroaa? Haluaako jompikumpi ottaa näistä kolmesta sanasta kiinni?

 

Päivi: Mä vähän tossa, Ripa voi jatkaa ja täydentää, viittasin, et monitieteisyys on just ikään kuin, et voidaan olla rinnakkain ja katsella, tutkia, jotakin ilmiöö. Tieteidenvälisyydessä sitten muokataan oikeastaan jo sellaiset tutkimuskysymyksetkin itse yhteisiksi ja etsitään yhdessä aivot yhdistyen vastauksia. Sitten poikkitieteellisyys, siinä me päästäänkin ihanaan, vähän niinku sekametelisoppaan. Sitä on käytetty monessakin merkityksessä. Meillä ehkä tossa meidän kirjassa oli ajatus, että poikkitieteellisyys ois sit semmonen kunnon smoothie, jossa ollaan integroiduttu oikein mainiosti yhteen ja menty vielä pidemmälle tässä todella mutkikkaitten ongelmien ratkaisussa ja niihin vastauksien etsimisessä. Mites Ripa jatkaisit tähän?

 

Risto: No mä sanoisin, että yksi… Mä aina tykkään maalailla suurilla pensseleillä, niin mä meen taas tähän tämmöseen hirmu isoon kuvaan, että yksi tämmönen koko länsimaisen tiedekäsityksen iso ongelma on se, että me ei oikein olla kauheen taitavia näkemään asioita eri tasoilla. On tämmösiä hierarkioita, on alemman tason juttuja ja ylemmän tason juttuja. Toi luonto on musta kauheen hyvä esimerkki siitä, et toisaalta luonto on iso kokonaisuus, johon me kaikki kuulutaan ja sit toisaalta on se muu luonto, ikään kuin ihmisen ulkopuolinen luonto, ne järvet ja puut ja pensaat. Mutta siis tähän meidän keskusteluteemaan mennäkseni, niin kun me tota kirjaa tehtiin, niin me aika paljon jouduttiin just miettiä, että toisaalta on se iso juttu, josta me puhutaan. Se, että on monia tieteenaloja, jotka eriasteisesti tekee yhteistyötä. Ja sit on tarkempia alamuotoja, joihin sä ehkä Eric viittasit, kun sä sanoit nää kolme sanaa. Mehän päädyttiin siihen, mitä aika moni muukin käyttää. Tieteidenvälisyys on sekä yläkäsite että yhden tarkemman alaluokan nimi. Ja sehän on kauhean viheliäinen tilanne. Kun mä opetan tieteidenvälisyyttä, niin se on jatkuva ongelma, että opiskelijat koko ajan kysyy, et kumpaa sä nyt tarkotat, sitä alakäsitettä vai yläkäsitettä. Mut sillai suomen kieli on nyt tänä päivänä asettunu, että se koko jutun nimi on tieteidenvälisyys ja sit sillä on kolme alaluokkaa, jotka Päivi musta hyvin äsken selitti. Monitieteisyys se vähiten integroiva tieteidenvälisyys keskimääräisesti integroiva poikkitieteisyys, joka on sit se, tavallaan on jo ihan täysin yhteinen käsitejärjestö. Ei enää erota sieltä niitä tieteenaloja, vaan ne on vaan yks uus näkökulma syntynyt.

 

Eric: Kiitos. Mä tietosesti vähän halusin vielä palata tähän, koska tämä oli mulle ainakin siellä julkaisutilaisuudessa yks semmonen, et no niin. Itsekin yliopistosektorilla jonkun aikaa töissä olleena, niin ymmärsinkö vihdoinkin jotain tästä. Tää on ollu semmonen ehkä, että kaikkihan me ollaan tän puolella, eikö niin? Tosi hienoa, tärkeetä, mut sit kun vähän raaputetaan pintaa, niin minkä puolella me oikeastaan ollaankaan ja mistä tässä oikeasti puhutaan. Se on minun mielestä tän kirjan yksiä semmosia isoja anteja ainakin mulle. Mennään nyt siihen ohjaukseen. Ymmärretäänkö me riittävän hyvin, että mitä tämä tieteidenvälisyys edellyttää tai millaisia vaatimuksia se tuo ohjaukseen? Haluaako Risto aloittaa?

 

Risto: No ei, mut mä en tietysti voi puhua nyt kuin oman kokemukseni ja oman elämäni, oman piirini pohjalta. Mä oon siis ympäristötieteilijä, kestävyystieteilijä. Mä aina korskeasti opiskelijoille sanon, et meillä on ehkä mahdollisesti koko tiedeyhteisön tieteidenvälisin tää alas. Niinku me siellä kirjassakin puhutaan laaja ja jonkun verran käytetään suomen kielessä  tämmösiä sanoja kuin laaja tieteidenvälisyys ja kapea tieteidenvälisyys. Mä nyt taustaltani oon hyvin laajasti tieteidenvälinen, koska ympäristö varmasti, kaikille helppo ymmärtää, että ympäristöongelmat syntyy luonnossa ja niitä ymmärretään fysiikan ja kemian ja biologian ja niin edelleen pohjalta. Mut ne aiheuttaa ihmisen toiminta ja sitä taas ymmärretään psykologian ja sosiologian ja taloustieteiden pohjalta. Ja sit jos niitä halutaan ratkaista, niin edelleen on mentävä yhteiskunnan ja tekniikka viimeistään siinä vaiheessa vielä tulee mukaan. Eli on hyvin vaikea keksiä mitään tieteenalaa, joka ei liittyisi tähän mun edustamaan kokonaisuuteen. Ja siltä pohjalta jos sä kysyt multa, että ymmärretäänkö me tieteidenvälisyyden vaatimukset, vai mikä se olikaan, tutkielmien ohjauksessa se sun kysymys, niin mä kyl vastaan, että ei. Mä otan vaikka esimerkiks semmosen kysymyksen, jota varmaan kauheen moni opinnäytetöiden ohjaaja pitää hyvin tärkeänä, eli tutkielman rajaaminen. Siitä on ihan kirjoitettu aika paljon meidän kirjassa. Meillä siis kyselyaineistoon pohjaa tää meidän tutkimus ja sieltä vastauksista tuli aika paljonkin tähän rajaamiseen liittyvää. Ja kun mä oon ohjannu tosi paljon tieteidenvälisiä opinnäytetöitä, niin mä oon kyl huomannut, että esimerkiks sille rajaamiselle pitää antaa aikaa tosi paljon. Ainakin nyt ympäristötieteellistä tai kestävyystieteellistä tutkielmaa tekevän ihmisen täytyy saada miettiä pitkään, asetella niitä palikoita päässä järjestykseen. Jos joissain ohjausmalleissa on aika lailla sellainen lähtökohta, että rajaaminen tehdään melkein ekana, niin se on todella haastavaa näillä opiskelijoille, joilla on pää täynnä talouskysymyksiä, lakikysymyksiä ja ekologisia kysymyksiä ja ihmisten käyttäytymistä, kemiallisia reaktioita ja kaikki nää. Niin jos sit sille sanotaan, että rajaa työs, niin se menee helposti vähän lukkoon. Se nyt yhtenä esimerkkinä tämmösestä, et mun mielestä se ei siirry suoraan sieltä tieteenalakohtaisesta työskentelystä se rajaamisen ajatus tieteidenväliseen työskentelyyn. Mutta tää oli nyt tämmösen hyvin laajasta tieteenvälisestä perspektiivistä puhuvan vastaus. Päivi ehkä haluaa jatkaa, mut ennen ku Päivi jatkaa, niin mä sanon, et mä seurasin mun tytärtäni, joka opiskeli sukupuolentutkimusta, joka taas on Päiville tuttu tieteenala. Hän ei sitten tarvinnu kemiaa ja fysiikkaa ja biologiaa opinnoissaan, mutta oli tavattoman tieteidenvälistä kuitenkin. Jotenkin siellä se, kun mä esimerkiks seurasin, kun hän teki graduaan ja sitä ohjattiin, niin siellä se jotenkin tuntui luontevammalta. Enhän mä siis tiedä, mut mulle tuli olo, että siellä sukupuolentutkimuksessa oli tavallaan aika lailla semmonen, et tällaisia nää gradut esimerkiks on ja ne on lähtökohtaisesti tieteidenvälisiä. Ei siinä mitään, se on ihan ok ja tällai niitä meillä ohjataan. Se voi olla, että jossain mun edustamassa ympäristötieteessä on erityisen haastavaa tämä tutkielmien ohjaaminen ja siks mä oon taipuvainen ehkä olemaan aika semmonen… Tai kun sä kysyt, että ymmärretäänkö riittävän hyvin näitä tieteidenvälisyyden vaatimuksia, niin mä aika herkästi vastaan, että ei, mut ehkä mulla on erityisen herkkä ja kriittinen kuva tästä, kun tää mun tieteenalani on sillai niin extralaaja tieteidenvälinen. Päivi jatkaa.

 

Päivi: Hirveen hyvä esimerkki, minkä sä Ripa otit just se, että myös tavallaan semmonen kiire ja tehokkuus, et nyt pitää olla kompakti ja opiskelijoitten pitää edetä tietyssä ajassa plus sitten, mikä liittyy, mitä me vähän ehkä aikaisemmin puhuttiin, että kun ei olla ihan varmoja, mitä tarkoittaa se tieteidenvälisyys, niin pelätään, et homma levähtää käsiin. Tavallaan kun mä mietin esimerkiks jotain ympäristötieteitä tai vaikkapa sukupuolentutkimusta, niin se, että alusta asti päästäs vähä harjotteleen sillä tieteidenvälisyydellä. Se on haaste se rajaaminen. Tossa esimerkiks tulee hyvin, minkä Ripa otti esiin se, että erilaiset säännöt tai ideat sopii silloin tieteidenvälisen opinnäytetyön esimerkiksi semmoselle rakenneaikatauluttamisjutulle. Meillä tossa kirjassa on itse asiassa siellä lopussa liittyen väitöskirjoihin semmoset taulukot, että kun meillä on ne tieteenalakohtaiset kriteerit, oikeestaan mä en edes tiedä, onko muita kriteereitä väitöskirjoja- arvioinnille, niin meillä on siellä ehdotuksia, joita muut ulkomaiset tutkijat on pohtinut aikaisemmin, että miten tieteidenvälinen työ eroaa ja miten ne kriteerit vois olla erilaisia. Tämmönen työ on oikeastaan tekemättä. Hirveen hyvä esimerkki just toi, että tieteidenväliselle kandille, gradulle, vois miettiä sen aikataulun vähän erilailla. Siinä pitää ensin haarukoida ja hahmottaa ja sit se haaste, että miten saa sen rajattua niin, et se pysyy sopivissa rajoissa. Siinähän sit se opettajan kokemus ja tietotaito on tosi tärkeä, että se sit pysyy tehtävissä, ettei levähdä kandi graduksi ja gradu väitöskirjaks. Mut täs on paljon työtä vielä tekemättä.

 

Eric: Kyllä. Ajattelu vaatii aikaa, tämmönen breaking news havainto täältä juontajan puolelta tuli. No, niinku Ripa tossa aikasemmin viittasikin, niin Tieteidenvälisillä poluilla -kirjan taustalla on mittava kyselyaineisto. Minkälaisia kokemuksia tietojenvälisiä opinnäytetöitä tehneillä ja näitä tutkielmia ohjanneilla oli? Mitä sieltä nousi ne pääpointit? Jos Päivi alottaa tällä kertaa.

 

Päivi: Heti täytyy sanoa, että voi olla, että itsellä oli vähän sellanen, että siellä tulee kauheita kauhukertomuksia, mut siellä tuli tosi paljon positiivisia kokemuksia, et miten homma on onnistunu. Ne on itse asiassa tosi tärkeitä, kun me mietitään, että mitä vois vaikka koota ohjeeks, mut sit tuli kyl sellasia vähän epätoivosiakin kertomuksia, että miten melkein kaikki meni pieleen tai miten kesti paljon pitempään ja miten raskasta oli ja mitä ois toivottu, et ois voitu tehdä toisin. Usein vasta jälkeenpäin tajuaa sen, missä meni pieleen, mut tässäkin vähän ideana, että meidän kirja yrittää heittää konkretiaa, et mitä voitais nyt jo ottaa huomioon, kun jatkossa ohjataan eri tason tieteidenvälisiä tutkielmia.

 

Eric: Risto.

 

Risto: Toistatko kysymykset, siis mitä sieltä aineistosta?

 

Eric: Niin, mitä semmosta, jos ajattelet ite, ku sitä aineistoa ja johtopäätöksiä kokositte, niin mitä on semmosia keskeisiä asioita, sieltä nimenomaan kokemuksesta sen aineiston perusteella? Päivi sano, et hyviä kokemuksia paljon, mut myös niitä huonoja keissejä.

 

Risto: Joo. Se oli mulle kauheen leimaa-antavaa, että oli neutraaleja ja sit oli positiivisia ja oli negatiivisia aika sillai tasapuolisesti, mutta negatiiviset tietysti oli usein paljon monisanaisemmin kerrottuja. Ja olihan aika jäätäviä ne kaikista kauheimmat, et oli todellakin synkkiäkin kokemuksia, mut sit oli sellasia, että mulla oli ihana ohjaaja ja se tuki mua koko ajan ja semmosii just jotenkin kauheen sydämeen käyviä, että ei me ohjaajan kanssa oikein kumpikaan ymmärretty alussa, mut sit me yhdessä opiskeltiin ja sit siitä tuli kauhean hyvä kokemus ja niin edelleen. Mut semmosia… Mulle nyt jäi just tää rajaaminen ehkä mieleen. Siitä puhuttiin siellä aineistossa paljon varmaan siks, ku mä olin sitä ite niin paljon miettiny jo etukäteen. Toinen, mikä ehkä nyt oli semmonen, mitä mä olin tavallaan kokeillukin etukäteen ja sitten olin jotenkin iloinen, kun se tuli aineistossa esiin, oli se, että tämmönen vertaistuki. Opiskelijoiden keskinäinen, et perustetaan vaikka kandityötieteidenvälisiä kanditöitä tekevät perustaa keskenään tämmösiä vertaisryhmiä, niitä kehuttiin. Meillähän on siis kirjassa sivukaupalla siellä lopussa tämmösiä ehdotuksia, mitä yliopistoyhteisö vois… Tai tavallaan just, mitä meidän aineistosta nousi esiin ja sit me ollaan koitettu tiivistää niitä semmosiks ehdotuksiksi ja ideoiksi siitä, miten tätä tieteidenvälisten opinnäytetöiden sekä tekemistä että ohjaamista että arvioimista vois kehittää. Mut semmosta avoimuutta kauheasti peräänkuulutettiin. Meillä oli siis opiskelijavastauksia ja sit opettajavastauksia molempia, noin 200 opiskelijaa ja satakunta ohjaa arvioijaa. Molemmat korosti, esimerkiksi opiskelijat kauheasti toivo sitä, että opettajat ois avoimia ja tieteenalojen välisiä raja-aitoja pyrittäis kaatamaan ja pyrittäis luomaan tieteidenvälisiä käytäntöjä erilaisiin yksiköihin ja kannustettaisiin. Tän tyyppistä tuli aika paljon. Just sellasta, että henki oli tavallaan se, ettei sitä kukaan… Jos mä puhun nyt ehkä opiskelijoiden vastausten näkökulmasta, et kyllä me ymmärretään, että te opettajat ette osaa tätä. Ei me sitä oleteta, että te ootte kaikki kauhean taitavia tässä, koska me tajutaan, että tää on uutta ja vaikeeta, mut suhtautukaa avoimesti pliis. Älkää leiriytykö, älkää siilautuko, älkää olko siellä oman tieteenalanne kuopissa ja sit tuomitko sitä toista tieteenalaa, vaan koittakaa lähestyä niitä tämmösenä yhtenä kokonaisuutena. Se oli kans jännää, mulle vähän semmonen yllättävä, että monet puhu kahdesta. Ennen kaikkea opettaja-vastaajat puhu kahdesta tieteenalasta. Ne mielsi, että on se päätieteenala ja sivutieteenala, joka oli mulle ihan vieras, kun mä oon ajatellu, että niitä on vähintään kymmenen aina, kun joku rupeaa tekee ympäristötieteellistä opinnäytetyötä. Siinä ei todellakaan ole vaan kaksi tieteenalaa. Se on sellanen jännä yksityiskohta, että sieltä ilmeni semmonen kaksitieteisyys, et sul on se pääaine ja sit sul on se sivuaine ja ne on kaksi eri tieteenalaa ja sit niitä yhdistetään tutkielmassa.

 

Eric: Aivan.

 

Päivi: Tossa vois, saanko kommentoida vielä tohon. Just tulee tää tieteenalakohtaisuus, nyt ei saa puhua oppiaineesta nykyään enää, niin tää aiheuttaa melkoista hämmennystä eri oppiaineissa ja tieteenaloilla, et mistä me nyt oikein puhutaan. Sit se aiheuttaa pelkoa, että menetetäänkö me meidän ala kokonaan ja sulautetaanko meidät. Kun on koko ajan nää säästötoimet, mitkä vaan tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja sit samaan aikaan puhutaan just, et pitää monimutkaisiin kysymyksiin löytää vastauksia ja meille yliopistossa heitetään tavallaan isompia ja isompia palloja. Tämä myös tekee sen sellasen olon ehkä ohjaajillekin, että mitä mä tässä oikein teen ja mitä mä ehdin tehdä ja pystyn tekeen. Ei vain se ajattelu vaadi aikaa, vaan myös esimerkiks ohjaus vaatii aikaa ja tieteidenvälisten töiden ohjaus vaatisi yhteistyötä ja aikaa opettajien välillä. Ei oo välttämättä luontevia tilanteita tai käytänteitä, semmosia olemassa olevia, et jonkun toisen tai toisien alojen ohjaajat tulis mukaan siihen prosessiin. Siihenkin kyllä on olemassa esimerkkejä, mut nää aiheuttaa kyl sellasta tuskaisuutta varmaan opettajienkin ja sitä myötä myös opiskelijoittenkin kesken. Meillä on melkoisen mielettömät paineet ja sitten jos ajatellaan, että se isoin paine on toi maailman pelastaminen, niin tässä ollaan vähän niinku häpsingissä.

 

Eric: Niin, jos palataan tuohon ajatukseen, minkä Ripa sanoi ihan alussa, että jos tää tieteen… Ei ihan lähihistoria vaan tämä pitkä kaari on se eriytymisen tarina. Ja nyt sit pitäskin lähtee kulkee lähemmäs toisia, niin sehän vaatii aika paljon.

 

Risto: Kyllä.

 

Eric: Mennääs näihin suosituksiin ja ratkaisuihin, mitä tosiaan sieltä kirjasta löytyy. Miten yliopistot vois tukee tieteidenvälistä tutkimusta ja tutkielmien tekemistä ja ohjaamista nykyistä paremmin? Mitäs sanoo Risto?

 

Risto: Joo, no tässähän on jo tullutkin kaikenlaista esiin. Me siinä kirjassa vähän jäsenneltiin näitä. Meillä oli vinkkejä yksittäiselle opettajalle ja yksittäiselle opiskelijalle ja sitten tämmöselle tieteenalayhteisölle ja tiedekunnalle ja koko yliopistolle ja oisko meillä koko maailmallekin ollu lopulta vinkkejä. Tavallaan jaoteltiin niitä eri tasoille ja niitä on aika paljon, tosiaan muutamia sivuja hyvin tiiviissä muodossa siellä meidän kirjassa. Mutta semmosena yleisenä, jos aloitetaan yleisemmistä, niin kaikilla tasoilla yliopistossa ois tosi tärkeetä kannustaa tieteidenvälisyyttä ja riisua siltä sitä semmosta mörköviittaa pois. Taidettiin kirjassa kirjoittaa tieteen toinen puolikas, et jos tämä tieteenalakohtaisuus on toinen, niin tämä tieteidenvälisyys on sitten toinen. Ei se oo hyvä asia eikä se ole paha asia vaan se on ihan neutraali. Se on osa tiedettä ja se on ollut osa tiedettä niin kauan kuin tiedettä on ollu olemassa, että eihän se oo mitään uutta, joka ois nyt keksitty. Mut siihen pitäis suhtautua pelottomasti ja kannustaa niitä ihmisiä, jotka haluaa suuntautua tieteidenvälisesti. Sit ei ehkä niin pelätä sitä, et en mä osaa, kun ei sitä kukaan osaa. Sitä ei opeteta ja se on semmonen valtava yhdessä oppimisen prosessi ja sen taustalla on just tää 400 vuotta tätä vähän niinku tavallaan päinvastasta historiaa. Ei se nyt käy neljässä tai 40:ssäkään vuodessa, et me tavallaan sitten opitaan purkamaan niitä raja-aitoja, joita on rakennettu ja se vaatii positiivista asennetta. Se nyt on tämmöinen hyvin ympäripyöreä yleisneuvo. Toi oli yksi hyvä esimerkki, mistä Päivi äsken puhui, että useammat meidän opettajavastaajista nosti esiin sen ja mä ainakin itekin tiedän sen omassa työssäni, ku joskus käy niin, että vaikka toisen tiedekunnan opiskelija ottaa yhteyttä ja kysyy, et voisiks sä alkaa mun graduohjaajaksi tai kandityöohjaajaksi, niin sit tulee vähän semmonen, et en mä nyt millään ehdi ja kun sä et nyt kuulu mun määriteltyihin työtehtäviin, kun mun määritellyt työtehtävät on nää meidän opiskelijat, mistä mun pitää pitää huolta. Siellä aika monikin nosti sitä esiin siellä meidän vastauksissa, että pitäs ihan määritellä yliopiston käytäntöihin, et se on täysin suotavaa ja suositeltavaa ja kannustettavaa, että jokainen vaikka yliopistonlehtori voi sisällyttää omaan työnkuvaansa x tuntia vuodessa myöskin muiden tiedekuntien tutkielmien ohjaamiseen. Ja tietysti, opettajat varsinkin nosti tätä, mitä Päivikin jo toi esiin, että tämmöstä kuormittavuutta ja työtaakkaa eri muodoissa. Resurssien vähäisyyttä ja tällasta nostettiin tosi paljon esiin. No sit mä sanoin just, ne ryhmät, opiskelijoiden vertaistukiryhmät, mut ylipäätään vois olla ihan tilaisuuksia ja seminaareja ja muita, joissa jotenkin kiinnitetään huomiota. Nostetaan kissa pöydälle ja otetaan esiin tämmöstä, et pohdittais esimerkiksi opin- Mä oon ite vetäny semmosia paljon, jossa tavallaan tieteidenvälisyyttä yhtenä elementtinä opinnäytetyössä pohditaan. Mitä se tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Ainakin meidän opiskelijat on hirmu valmiita pohtimaan ja mielellään pohtii semmosia asioita. Tuleeko sulla Päivi jotain konkreettista mieleen?

 

Päivi: Mä vähän lunttasin meidän kirjasta. Tämä on nyt kaikille tasoille suunnattu tämmönen vinkki vitonen tai ehkä vähän isompikin juttu, mutta tää sopii musta oikeestaan sekä ohjaajille että opiskelijoille että yliopistoille. Tunnistakaa tieteidenvälisyyteen liittyvien oppimisprosessien erityispiirteet. Niistähän me ollaan nyt jo vähän tässä puhuttu, mut just ne oppimisprosessin erityispiirteet ja mitä siitä seuraa arvioinnille, ohjaukselle. Tässä kokemusten jakaminen ja vaihtaminen on kullan arvosta. Oikeestaan tää meidän kirja nyt on täynnä näitä vinkkejä, et tästä vaan vois jatkaa eteenpäin aika helpostikin. Varmaan se on se asenne, niinku Ripa sanoi, ettei pidettäis, että tää on semmosta outoa, kummallista tai vaikeeta tää tieteidenvälisyys, vaan se saatais solutettua vähän niinku itsestään selvänä ajattelutapana ihan opiskelujen alusta lähtien. Siinä musta ei oo mitään muuta kuin että me keskustellaan, me tehään sopimuksia, me mietitään näitä käsitteitä ja termejä, mitä ne tarkoittaa käytännössä. Silloin jokainen tulee varmemmaksi käyttämään niitä. Ja sit toi, että siinä työajassa olis tavallaan mukana se, että me ei tehdä aina extrana sitä, kun me ollaan jonkun toisen alan ohjaaja tai annetaan vinkkejä tai kun joku ihan muun alan opiskelija sanoo, että saanko mä lähettää sulle vähän tekstiä, kun sulla ois varmaan mulle just hyviä ja hedelmällisiä juttuja. Tää täytyis tavallaan siinä työsopimus- työsuunnitelmatasolla ratkasta. Siis jos me halutaan, että tää oikeasti, et ihmiset jaksaa tehdä töitä myös tän kanssa, ettei kaikki mee sillai, että sen lisäksi, mitä me tehään muuta.

 

Risto: Joo ja sit semmonen tosi tärkeä, minkä mä muistan sieltä aineistosta monesta kohtaa myös on se, että opiskelijat ja opettajatkin kuvas näitä sekä positiivisia että negatiivisia kokemuksia siitä, et ku on kahden eri, vaikka arvio… No miksei ohjaajanakin. Mä oon ite ohjannu eri tiedekuntien ihmisten kanssa ja se on ollut musta tosi jotenkin hienoa ja opettavaista. Mut siellä oli aika pahoja tarinoita siitä, kuinka nää on ollu ihan suunnilleen sodassa nämä kaksi ohjaajaa keskenään ja sit se opiskelija on siinä välissä. Taikka sitten arviointivaiheessa se, että… Ehkä ihan surullisimpia tarinoita meidän aineistossa oli ne, kun ohjaaja tai ohjaajat mahdollisesti ovat olleet hyvin sillai, siinä on ollut hyvä meininki ja opiskelija on kokenut saavansa hyvää ohjausta ja hänen tieteidenvälisyyttään on arvostettu ja kannustettu. Ja sit arviointivaiheessa se onkin arvioitu vain yhden tieteenalan, sen hänen pääaineensa, vanhalla kielellä sanottuna, pääaineensa kriteereillä. Mä oon jopa henkilökohtaisesti nähnyt ihan semmosia. Jos tämä ei olisi julkinen lähetys, niin käyttäisin sanaa oikeusmurha. Eli ihan sellasia minusta kauheita tapauksia siitä, että kun mun mielestä tosi hyvä tieteidenvälinen työ on saanu huonon arvosanan, koska arvioimassa on ollu, tai arvioinnissa on käytetty vain yhden tieteenalan kriteerejä. Tämmöset kaikki pitäs kyl saada pois ja äkkiä, ettei vaan tällaista tapahtuisi ja olis avoin suhtautuminen. Totta kai kriittinen täytyy siinäkin olla, en mä sitä tarkota, et sille pitää antaa anteeks asioita, et no joo tää on tämmönen tieteidenvälinen, ei tän tartte olla hyvä. Totta kai senkin täytyy olla hyvä, mut se on eri lailla hyvä silloin ja siitä pitää nähdä ne, jota me just tuolla kirjassa pohditaan myöskin. Mitä se tarkottaa, et joku työ on tieteidenvälisesti ansioitunut. Jännä yksityiskohta oli se, et kun mehän alotettiin tää meidän kirjaproggis sillä, että me käytiin läpi niitä arviointimatriiseja, niinku Päivi sano. Elikkä kaikkien Helsingin yliopistojen tiedekuntien, ainakin gradujen arviointimatriisit, niin ei siellä ollu mitään tieteidenvälisyydestä. Ei negatiivista eikä positiivista. Niistä ei irronnut mitään sellaista, joka haittaisi tai kannustais tieteidenvälisyyteen. Et ei tavallaan mitään, tai sanotaan, että suosisi tai epäsuosisi tieteidenvälisyyttä. Ettei mitään tavallaan rakenteellisia kirjattuja esteitä oo olemassa. Se on enemmän meidän kaikkien pään sisällä, et miten avoimia me osataan olla sitä kohtaan.

 

Eric: Mä huomaan, että mulle tulee päähän (-) [47:06] Communities of Practice -teoria ja se, miten näiden käytäntöyhteisöjen, jota nyt voisi vaikka tieteenaloiks tässä keskustelussa kuvata, niin niiden välille syntyvät tilat on aika herkkiä kapistuksia. Jos nyt vaikka tämmösessä, käytetään nyt sanaa oikeusmurha sitten, niin jos on käynytkin niin, että sinne väliin on syntynyt hyvä tila, jossa se tutkija ja sen ohjaajat operoi, mutta siellä ei ookkaan ne arvioitsijat mukana. Eli ne arvioitsijat onkin siellä tavallaan tieteenalakohtaisissa käytäntöyhteisössä kiinni ja ne tavallaan tulee siihen tilaan, et mitäs täällä tapahtuu. Että eihän tämähän nyt ole tieteenalan x käytäntöjen mukaista ja sit ne alkaa sieltä käsin opponoimaan sitä. Silloin tavallaan se… Onko tää ihan hullu, (-) -teorian sovellus, mikä mulla tossa tuli nyt mieleen.

 

Päivi: Sä kuvasit tilanteen, jossa mä olin syksyllä, jossa oli väitös. Se oli ihan huikee se väitöskirja. Se oli ihan supertieteidenvälinen. Sen lopputulokset ei ollutkaan tällanen lopputulos tai tulosluku, vaan se oli sanottu… Se oli otsikoitu eri kielellä kuin suomeksi, mutta liikkeitä. Ja itse asiassa se lopputulosluku oli sellanen, että se ikään kuin vastuutti lukijankin tekeen eettisiä ajatuksia, jos ei sit käytännön ratkaisuja päässänsä. Se oli iha huikea. Se oli musta semmonen tieteidenvälisen työn yksi malliesimerkki, että miten pitkälle ja syvälle voidaan mennä. Mut sit opponentti sano jotenkin näin, kun sä kuvasit äsken Eric, että no niin, että sori vaan, mulla on nyt nämä kriteerit annettu täältä yliopistosta ja näitten mukaan arvioidaan. Siltä puuttu tavallaan ehkä vähän tietotaito ja uskallus kattoa vähän pidemmälle ja ehkä kokemuskin, et nyt onkin useamman jutun ja mistäs tässä on kysymys. Mä saatoin sitten, mä olin arvosanatoimikunnassa, puolustaa tätä ja tavallaan nostaa sitä… Tai tavallaan ottaa just tän tilan, josta vähän on nyt puhuttu, puolustajat tai ymmärtäjät, niin saatoin, kun mä hiffasin, et tässä mennäänkin nyt johonkin tosi makeeseen, jota meidän yliopistossa kannattais kiittää mieluummin kuin kritisoida. Mut ajattelin siinä kyllä, et voi vitsi meidän pitäs kyllä nuo kaikki kriteerit miettiä tarkemmin, että ne ei oo liian kapeaan suunnattuja.

 

Eric: Joo ja tässä on varmaan se, että varsinkin jos aidosti… Tää menee nyt näihin paradokseihin. Yliopistolaitokselta halutaan tätä. Rikkokaa rajoja. Tulkaa siiloista ja poteroista ulos. Olkaa rohkeita, tehkää näin. Mut sit meidän konventiot ohjaakin eri suuntaan. Tää on tavallaan traagista, mut sit ehkä just semmonen humanisti mussa herää ja sanoo, että jos me ollaan 400 vuotta, niin kuin Risto sanoi, kuljettu tähän eriytymisen suuntaan, niin vaikka se ei oo ehkä meille aina meriitti, et me ei pystytä nopeasti kääntymään, mut se ei vaan ehkä oo hirveen helppoa.

 

Päivi: Sekin vaatii aikaa. Ja ehkä just, mitä nyt tässä on toisteltu, keskustelua, et me löydettäs niitä yhteisiä ajatuksia, sanoja, sääntöjä ja käsitteitä.

 

Eric: Kyllä. Ehkä rohkeutta tulkita sitä tilannetta silloin, jos tunnistetaan tämmöinen tieteidenvälinen tila siellä tutkimuksessa. Siinä ympärilläkin ois sit rohkeutta kattoa, mitä siellä on oikeasti (tapahtunu) [50:59].

 

Päivi: Toi on Eric tosi hieno toi tieteidenvälinen tila ja sen tunnistaminen. Siitä voitais tehä jatko-opus.

 

Eric: Oliko Ristolla vielä joku ajatus tähän liittyen?

 

Risto: Joo. Mä voisin vaan sanoo sen, et kun meitä oli siis kuusi tätä kirjaa tekemässä viidestä eri tiedekunnasta ja kuudelta, niinku Päivi sano, ihan erilaiselta tieteenalalta, niin kyllä me aikalailla konkreettisesti ja jatkuvasti koettiin siinä työssämme se, että mitä sä tarkotat. Voiks sä toistaa, mä en ymmärrä yhtään. Se keskustelu varsinkin alussa, mut sit meistä muodostu enemmän sellanen poikkitieteinen oma kupla, jossa rupes sit olemaan oma keskustelukulttuuri ja niin edelleen. Kyllä se oli kauheen havainnollistavaa meille revästä, pudottaa jostain avaruudesta kuusi olentoa yhteen huoneeseen, jotka ei yhtään puhu samaa kieltä ja sitten tehkää nyt kirja. Kyllä siinä sitten muutama vuosi sen takia meni, mutta hirveen jotenkin opettavaista.

 

Päivi: Vois sanoo luksusta. Päästiin usean vuoden ajan opiskelee yhdessä näitä asioita. Se on tuonu kyllä sellasta. Mä huomaan, et mulla on välillä semmosta kärsimättömyyttä, että ettekö te nyt hitto vieköön voi lukee sitä meidän kirjan johdantoa ja sit sanokaa, mitä mieltä te ootte näistä. Et päästäs puhuu samoista asioista.

 

Eric: Kyllä, mut ehkä se tavallaan, mitä mä nyt pidän vaikka Opettajan akatemian isona arvona, on se sivistys ja halu sinne tieteenväliseen tilassa olemiseen vaikka kaikki tajuu, et se ei oo helppoa. Ne akateemiset heimot, mistä kaikki tulee, ne on aika vahvoja ja niillä on suuria meriittejä taustalla. Just niinku Risto puhui vaikka siitä lääketieteestä, että ei ne heimot oo se ongelma vaan se, että niiden välillä ei oo niitä tiloja tarpeeks. Se on se mun nopea tulkinta tästä, mistä tänään on keskusteltu.

 

Päivi: Joo. Toi on musta hieno. Mä esimerkiks nytten yritän suunnitella kollegoitten kanssa maisteriohjelmaa, joka olis teologian sisällä ja sit siihen pitää ottaa tämä kestävä kehitys huomioon. Elikkä ihan humanistiala ja vielä uskonto siinä messissä. Kyllä mun täytyy sanoa, että mä huomaan, että tavallaan ihmiskäsitys ja maailmankuva liittyy tohon kestävään kehitykseen aika merkittävästi. Ripa tuolla nyökkäilee. On itellä semmonen, et nää liittyy tähän kestävään kehitykseen. Jos me saadaan nää jotenkin lanseerattua, et näistä voidaan oppia ja miettiä ja pohtia, niin sit me olla osaltamme mukana tämmösen kestävän kehityksen projektissa.

 

Risto: Kyllä.

 

Eric: Huomaan, että tällä triolla voisi toinenkin tunti mennä keskustelussa, mutta tehdään kuitenkin niin, että kysyn teiltä sen kysymyksen, jonka kysyn kaikilta vierailta, eli lukuvinkki. Tieteidenvälisillä poluilla -kirja on mun lukuvinkki. Siitä on tänään paljon puhuttu, mutta toiset lukuvinkit sitten. Jos Päivi alottaa. Aiheesta tai aiheen vierestä.

 

Päivi: No, mulle muodostu sellanen Repko Szostakin Introduction to Interdisciplinary -kirja, joka on tehty opettajille ja opiskelijoille. Olikohan 2021 viimeisin painos. Se oli sellanen kans, josta toivon, että mahdollisimman moni sais sen käsiinsä, koska se auttaa just siinä, et päästään eteenpäin siinä keskustelussa. Saadaan se joku yhteinen perusta ja siitä eteenpäin. Tämmönen Repko Szostak. Se löytyy meidän kirjallisuusluettelosta. Jos löytyy Ericin lukuvinkki, niin löytyy tämäkin.

 

Eric: Hyvä, Ripa?

 

Risto: No tota, mä voisin ehkä heittää tällaisen idean, että lukekaa joku villi, ajatuksia. Kun tieteidenvälisyys vaatii avaraa ajattelua ja avaraa mieltä ja niin edelleen. Mulle itelleni oli hirveen nuorena poikana, tää on 80-luvun kirja, semmonen kun James Blake. Muistaakseni ck. Kirjan nimi on kaaos eli Chaos. Se on suomennettu se kirja ja se kertoo kaaosteorian kaaostutkijoista ja siitä, miten kaaosteoria silloin aikanaan siihen 80-luvun pisteeseen asti kehittyi. Muistan, kun mä luin semmosta kohtaa siinä, kun oli yksi kaveri, joka vaan päätti kokeilla, et millasta olis elää 25-tuntista vuorokausirytmiä, kun koko muu yhteiskunta elää 24-tuntista. Sit se aina joka päivä tuli tunnin myöhemmin töihin ja sit se oli jossain välissä yöllä töissä, kun muut oli päivällä. Sit se oli kauhea miettiä, että mitä järkeä. Se oli varmaan amerikkalainen. Mietin, et saakohan toi oikeasti rahoitusta tolle tutkimukselle, mut sit ku mä olin sen koko kirjan lukenut, niin se oli kyllä valtava semmonen, että voi vitsi, että maailmassa voi ajatella monesta asiasta monella lailla. Ja että tää meidän tieteellinen… Meillä on aika semmonen, vaikka just se yks, mistä puhuttiin, kun me tehtiin kirjaa oli se, että ku meillä oli luonnontieteilijäjäsen ryhmässä (ja) [56:57] ihmistieteilijöitä, niin tehdäänkö me semmonen rakenne, et johdanto, aineisto ja menetelmät, tulokset, tulosten tarkastelu, joihin toiset oli tottunu, et näin se tehdään. Tai sit oli sillain, että puuduttaa, (–) aina tota samaa. Meillähän on tieteessä kauhean paljon tällasia. Tavallaan se luonnontieteilijä minussa ymmärtää sen valtavan arvon, mikä on sillä, että artikkelit on yhdenmukaisia. Ja sit se semmonen humanisti yhteiskuntatieteilijä minussa ymmärtää sen arvon, että kun tehdään, tää on kauheen luokittelevaa multa, mut toisaalta on paljon arvoa sillä, että tekee toisella lailla ja toisaalta on paljon arvoa sillä, että tekee aina samalla lailla. Ja tämä kaaos-kirja oli mulle semmonen, et se vähän opetti. Se opetti mua ajattelemaan sitä, että ei kaikki ajattele samalla lailla ja että on ihan okei ajatella hyvinkin erilailla samoista asioista. Sieltä sai niin villejä näkökulmia maailmaan. Mä oon ite pitäny siitä asti kaaosteoriaa yhtenä ihan tosi keskeisenä tieteidenvälisen työskentelyn systeemiajattelutyyppi, sen kanssa samassa työkalupakissa olevana. Mä vähän suren, että esimerkiks kaaosteoriaa ei opeteta yliopistossa se enempää, niin siks mä laitoin tämmösen lukuvinkin, kun pyydettiin.

 

Eric: No niin. Hei kiitos paljon Risto ja Päivi, kun olitte vieraana.

 

Risto: Kiitos, kun saatiin tulla.

 

Päivi: Kiitos.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 13. jakson vieraana ovat Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila. Tikkanen ja Anttila työskentelevät yliopistopedagogiikan yliopistonlehtoreina Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksessa (HYPE).

Keskitymme tässä jaksossa opinnäytetöiden ja erityisesti väitöskirjojen ohjaukseen. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta? Minkälaista on opinnäytetöiden ohjauksen koulutus? Mitä ohjaajat haluavat oppia tullessaan koulutuksiin? Pitäisikö väitöskirjatutkijoiden ohjaajilta edellyttää koulutusta, jonkinlaista ”ohjauksen ajokorttia”? Miten ohjausosaamista pitäisi tulevaisuudessa kehittää?

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 29. ja toisen tuotantokauden 13. jakso.

Jakson aiheena on väitöskirjojen ohjauksen kehittäminen. Vieraina yliopistopedagogiikan yliopistonlehtorit Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila Helsingin yliopiston Yliopistopedagogiikan keskuksesta (HYPE).

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 6.4.2023. Jakson pituus 39 minuuttia.

Litterointimerkinnät

Eric:	Juontaja Eric Carver
Henrika:	Vierailija 1, Henrika Anttila
Lotta:	Vierailija 2, Lotta Tikkanen
sa-	sana jää kesken
(sana)	epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-)	sana, josta ei ole saatu selvää
(–)	useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? :	kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

 

Eric: Tervetuloa Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 13. jakson vieraina ovat Lotta Tikkanen ja Henrika Anttila. Tikkanen ja Anttila työskentelevät yliopistopedagogiikan yliopistolehtoreina Helsingin yliopiston yliopistopedagogikeskuksessa, joka tunnustaa tämmöstä lyhennettä kuin Hype. Tervetuloa mukaan.

 

Henrika: Kiitos.

 

Lotta: Kiitos.

 

Eric: Keskitytään tässä jaksossa opinnäytetöiden ohjaukseen ja erityisesti väitöskirjojen ohjaukseen. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta? Minkälaista on opinnäytetöiden ohjauksen koulutus? Minkälaisista asioista koostuu laadukas ohjaus ja miten ohjausosaamista pitäisi tulevaisuudessa kehittää? Alotetaan vähän siitä, että mistä kulmasta te tätä katsotte. Eli mä pyytäisin teitä molempia kertomaan aluksi teidän omasta suhteesta opinnäytetyön ohjaukseen. Kuinka kauan te ootte tutkinut aihetta ja kouluttanut ohjaajia? Jos Lotta aloittaa.

 

Lotta: Joo. Mä kiinnostuin ohjauksesta oikeestaan jo silloin, kun mä tein itse väitöskirjaa ja olin ohjattavana. Mulla oli kolme tosi hyvää ohjaajaa ja meitä oli samassa työhuoneessa useampia väitöskirjatutkijoita. Sit aina välillä me juteltiin ohjauksesta. Me huomattiin sit siinä, että meitä kaikkia ohjataan vähän eri tavalla ja meillä on hirveän erilaisia tarpeita sille ohjaukselle. Se oli musta hirveen kiinnostavaa. Sitten, kuten usein on, niin mäkin ajattelin, et mä haluun olla isona yhtä hyvä ohjaaja kuin nää mun ohjaajat oli. Tutkimuksessa mua innostaa eniten semmoset uudet oivallukset ja uudet tutkimustulokset ja ohjaajana haluisin päästä kokemaan näitä samoja fiiliksiä. Se on tavallaan tärkein motivaatio, miks halusin ohjaajaks. Mä oon sittemmin ohjannut kanditutkielmia ja graduja ja nyt myös väitöskirjaa. Tutkimusta väitöskirjaohjauksesta oon tehty verrattain vähän aikaa, parisen vuotta suurin piirtein, mutta tämä on ollut todella intensiivisen tutkimuksen aikaa tää pari vuotta. Me kerättiin 2021 aineisto Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta ja tämä tämä prosessi on opettanu ihan valtavasti tutkimuksesta ja ohjauksesta. Sitten toi ohjaajien koulutus. No sitä suunnilleen nyt viimeisen vuoden ajan oon tehny myös. Tämänhetkisessä yliopistolehtorin tehtävässä pääpaino mun pedagogisen tuen tehtävistä on nimenomaan tohtorikoulutuksessa. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi väitöskirjaohjaajien tämmösiä työpajatyöskentelyä.

 

Eric: Henrika.

 

Henrika: Joo. No mulla on suurelta osin tosi samanlainen tausta kuin Lotalla. Meillä on ollu samat ohjaajat väitöskirjoissa ja siellä me tosiaan samassa työhuoneessa niitä väitöskirjoja pakerrettiin ja ohjauksesta juteltiin. Joskus naurattaa, et kuka olis silloin arvannut, että tässä me nyt ollaan yhdessä ja tutkitaan tohtorikoulutusta ja ohjataan väitöskirjaa yhdessä ja myöskin koulutetaan muita ohjaajia. Mä tossa just laskeskelin, että mun ensimmäisestä tohtorikoulutukseen liittyvästä artikkelista on 10 vuotta. Ei siit artikkelista oo kymmentä vuotta, mut siitä tutkimuksesta on. Se oli mun gradu silloin aikanaan ja siitä sitten kirjoitettiin artikkeli ja synty ehkä se kipinä siihen tutkijauraan. Kolme vuotta sitten mä alotin tässä pedalehtorin tehtävässä ja päädyin sitten takaisin niille tutkimusjuurille ja sinne tohtorikoulutuksen pariin. Niitä kysymyksiä sitten tutkimaan. Tosiaan niinku Lotta sano, että on ollut intensiivistä aikaa, eli ollaan yhdessä sitäkin dataa oltu keräämässä ja tosi opettavaista on. Nyt sit mikä parasta, niin viimeisimpänä mukaan on tullu sit se ohjaajan koulutus. Se on mahdollistanu sitä, että on niitä omia tutkimuksia ja tutkimustuloksia päässy palauttamaan sinne kentälle ja käyttämään niitä oikeasti hyödyksi. Sehän on siinä tutkijan työssä parasta, että pääsee sit oikeasti käyttämään sitä tutkittua tietoa ja viemään sitä eteenpäin. Me ollaan Lotan kanssa yhdessä koulutettu noita ohjaajia ja sit me ollaan pidetty Hypessä myöskin ohjauskoulutusta.

 

Eric: Mielenkiintosta taustaa. Mennään sitten tutkimukseen tästä aiheesta. Minkälaista tutkimustietoa meillä on opinnäytetöiden ohjauksesta tai väitöskirjatutkimuksen ohjauksesta ja millaista se tutkimus tästä aiheesta ylipäätään on? Henrika.

 

Henrika: No onhan sitä paljonkin tutkimusta ja määrä on kasvanut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tosi paljon etenkin tohtorikoulutukseen liittyen. Ehkä tällä, no ei ehkä kauhean yllättäen, mutta se kaikkein tutkituin teema on nimenomaan se ohjaus. Onhan se siinä ihan väitöskirjaprosessin keskiössä. Tutkimuksesta me tiedetään se, että ohjaus on yhteydessä jatko-opintojen etenemiseen ja niiden loppuun saattamiseen ja myös sitten sen prosessin laatuun eli millaseks ne opinnot koetaan. Jos me katotaan ohjaukseen liittyvää tutkimusta, niin aika paljon on keskitytty ohjattavien näkökulmaan ja tarkasteltu ohjausta suhteessa niihin tohtoriopintojen keskiössä oleviin tekijöihin, kuten just siihen opintojen etenemiseen, keskeyttämiseen ja hyvinvoinnin kysymyksiin. On tutkittu kans ohjauksen määrää ja laatua, et kuinka paljon ohjausta on tarpeeksi ja millaista se hyvä ohjaus sitten on. Meillä on evidenssiä siitä, että säännöllinen ja usein tapahtuva ohjaus on yhteydessä väitöskirjatutkijoiden kokemaan tyytyväisyyteen, sekä heidän opintoihin että siihen ohjaukseen. Ja myöskin hyvinvointiin ja opintojen sujuvuuteen, moneen tärkeään tekijään. No sitten, kuinka paljon pitäisi ohjata. Se on varmaan se kysymys, mikä seuraavaks siitä nousee. Se toki riippuu monestakin tekijästä, mutta monessa tutkimuksessa on todettu, et jonkunlainen raja-arvo on se vähintään kerran kuukaudessa. Se voi joillain aloilla tuntua aika hassulta. Jos vaikka tehdään jotain labratöitä, niin silloinhan se ohjaus on hirveen läsnä siinä tilanteessa ja ohjataan ihan päivittäin ja jatkuvasti, mutta joillain aloilla sitten se on ehkä erilaista se ohjaus ja ei niin strukturoitua, tai et pitää oikeasti järjestää semmosia ohjaustapaamisia. No sit Lotta mainitsi jo siitä meidän datasta, mikä me kerättiin. Siinä me kyseltiin väitöskirjatutkijoilta ja ohjaajilta, et kuinka usein he, väitöskirjatutkijat, kokee saavansa ohjausta ja kuinka paljon ohjaajat kokee ohjaavansa. Iloista oli se, että väitöskirjatutkijoista yli 60 prossaa koki saavansa sitä ohjausta vähintään kerran kuukaudessa, mikä on tietysti hyvä uutinen. Toisaalta sitten oli pieniä eroja siinä, et ohjaajat kyllä koki ohjaavansa enemmän kuin väitöskirjatutkijat koki saavansa sitä ohjausta. Sekin on mielenkiintosta. Siihen on varmaan monta selitystä. Ehkä se, että ne ohjaajat ja ohjattavat ei oo välttämättä samat, mutta myöskin sitten ohjattavat ei aina ehkä tunnista, mikä kaikki on ohjausta. Että voi olla, että ajatellaan, et vaan se yksilöohjaus on osa sitä ohjausta. On paljon erilaista tutkimusta ja mekin tässä samassa datassa vielä sitä ohjauksen laatua tarkasteltiin. Pyydettiin kuvailemaan omia kokemuksia hyvästä ohjauksesta. Ilahduttavaa oli se, että sekä väitöskirjatutkijat että ohjaajat, molemmat kuvas sosiaalisen tuen muotoja olevan läsnä siellä ohjauksessa. Väitöskirjatutkijat kokee saavansa kannustusta ja tukea ja sitten myöskin informationaalista tukee, eli neuvoja ja ohjausta siihen, miten sitä tutkimusta tehdään ja siihen apuja. Kyllä, monenlaista.

 

Eric: Haluaako Lotta täydentää?

 

Lotta: Joo, tietenkin haluun täydentää. Kun Henrika puhu tosta hyvästä ohjauksesta ja tämmösistä hyvistä ohjauskäytännöistä, niin sit taas ohjausosaamisen ja sen kehittämisen tutkimusta on merkittävästi vähemmän. Me ei oikeastaan tiedetä tarkalleen ottaen, mitkä on semmoset ohjausosaamisen kehittämisen keinot, jotka on oikeasti hyödyllisiä ja toimis parhaiten. Se mitä me tiedetään tutkimusten perusteella on se, että väitöskirjan ohjauksen käytännöt perustuu usein niihin ohjaajien omiin kokemuksiin ohjattavina. Useimmiten ohjaajat ohjaa joko samalla tavalla kuin heitä on ohjattu, tai sitten aivan päinvastoin, jos heitä on ohjattu huonosti ja he on kokenu sen huonoks ohjaukseks. Ja sit taas tämmönen tekemällä oppiminen on ohjauksen kehittämisen jotenkin… Semmonen keskeinen tapa, millä sitä kehitetään. Me myös tiedetään, et ohjaukseen liittyviä omia käsityksiä on vaikea tunnistaa ja siksi myös muuttaa. Sit jos me katotaan, et ollaan tutkittu sitä, et miten ohjaajat kehittää sitä ohjausosaamistaan, niin se on usein tämmöstä informaalia, eli vaikka keskusteluja kollegan kanssa tai tällasta. Meidän tutkimusten tai tutkimustulosten perusteella näytti siltä, että Helsingin yliopiston ohjaajat kehitti ohjaamista tosi aktiivisesti. Lähes 80 % meidän ohjaajista oli osallistunut vähintään kahteen kehittämisaktiviteettiin. Tyypillisimmät osaamisen kehittämisen tavat oli vaikkapa, just niinku sanoin, niin keskustelut kollegojen kanssa ja ohjauskäytäntöjen reflektointi niitten ohjattavien kanssa. Se oli kans hyvin tyypillistä. Hyvin suuri osa myös kertoi, et on perehtynyt yliopiston ohjeisiin ja linjauksiin hyvistä ohjauskäytännöistä tai tämmösiin käytäntöihin yleisesti. Jonkin verran, semmonen reilu kolmannes, oli myös osallistunu jonkinlaiseen vähän tämmöseen formaalimpaan koulutukseen, johonkin työpajaan tai ihan kursseille tai seminaareihin, jotka liittyy ohjaukseen ja sit osa, vajaa kolmannes, myös luki tieteellistä kirjallisuutta ohjauksesta. Se, mikä oli hirveän kiinnostavaa tässä tutkimuksessa oli se, et ne ohjaajat, jotka kerto, et he on osallistunut useampaan kehittämisaktiviteettiin arvioi myös taitonsa ohjaajana paremmaks kuin he, jotka osallistu esimerkiks vaan johonkin yhteen aktiviteettiin. Eli he oli luottavaisempia omien taitojensa suhteen. Myös se oli ihan keskeinen tulos, et nää ohjaajat, jotka koki saavansa tukea sieltä omalta ammatilliselta yhteisöltä, oli myös luottavaisempia omien taitojen suhteen. Eli näyttää siltä, et se ammatillinen yhteisö on tosi keskeinen voimavara sen ohjausosaamisen kehittämisessä.

 

Eric: Niin ja jos muistelen viime tuotantokauden väitöskirjatutkijoiden ja tohtorikoulutuksen jaksoja, niin se yhteisö on myös väitöskirjatutkijalle hirveen tärkeä. Jäin miettimään, että kuinka vahva tavallaan on se tieteenalan traditio, miten meillä on aina ohjattu väitöskirjat? Näkykö se siellä aineistossa vai onko se enemmän sitä mallioppimista siltä omalta ohjaajalta, mutta niitä ei tavallaan voi erottaa?

 

Lotta: Toi on aika haastava kysymys. Tavallaan sitä tutkimuskirjallisuutta on vielä aika vähän, mutta vaikuttaa siltä, et aika paljon ohjaa just ne omat kokemukset ja käsitykset siitä ohjauksesta, et miten sitä… Joo. Mut koulutuksella on mahdollista niihin sitten tarttua, et pääsee reflektoimaan sitä, mitä siellä ohjaustilanteessa ihan oikeasti tapahtuu ja pystyy tunnistamaan sen, et näin mä toimin tän tyyppisissä tilanteissa ja sitten myös muuttamaan sitä, jos ei se oo tavallaan hyvää ohjausta.

 

Eric: Aivan.

 

Henrika: Tietysti ehkä tossa ne tieteenalakohtaiset sillä tavalla, et jos nyt aattelee vaikka niitä labratöitä, niin siellä se ohjaaminen on jokapäiväistä. Tai jos yhdessä kirjoitetaan artikkeleita, niin sekin ohjaaminen on ehkä erilaista kuin monografioiden, et ehkä siinä sit korostuu vielä se enemmän sen väitöskirjatutkijan tavallaan oma työ siinä monografiassa kuin sit taas siinä yhteiskirjoittamisessa vaikka jossain artikkelissa. Et ehkä siellä jotain pieniä erojakin myös on.

 

Eric: Kyllä. Tossa edellisessä jaksossa puhuttiin väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, coachingista ja mentoroinnista, niin siinä vaan tietysti totesin ja sen voi tässä todeta uudestaan, että väitöskirjatutkimuksen tai tohtorikoulutuksen kokonaisuutta on hyvin vaikea laittaa yhteen purkkiin, koska se on niin heterogeeninen. Miten sitä tehdään, miten se on rahoitettu. Artikkeli, monografia, tutkimusryhmässä, itsenäisesti, töiden ohella, päätoimisena. Siinä on niin valtavasti sitä hajontaa.

 

Lotta: Yhteisiä tekijöitä, mistä Henrika äsken puhui, niinku hyvän ohjauksen tunnuspiirteistä, niin ne tavallaan pätee hyvin laajasti monenlaiseen, mut on totta kai hirveästi vaihtelua.

 

Eric: No minkälaista on sitten tämä opinnäytetöiden ohjauksen koulutus tai väitöskirjan ohjauksen koulutus Helsingin yliopistossa ja minkälaisiin asioihin siellä konkreettisesti keskitytään?

 

Lotta: Joo, me päätettiin, et Henrika kertoo kohta Hypen ohjaajakoulutuksesta, mut jos me ensin mietitään sitä, et millaista muuta koulutusta meillä on väitöskirjan ohjaajille, niin mä sanoisin, et se on tyypillisesti ainakin viime vuosina organisoitu tämmösten työpajojen muodossa. Näitä työpajoja on ollu tarjolla erilaisista, aika spesifeistä sisällöistä, tai sit ne on ollu jonkun tietyn tutkijakoulun tarpeeseen kohdennettuja. Työtavat näissä on ollu hirveen osallistavia ja sisällöt on perustunut vahvasti tutkimukseen hyvistä ohjauskäytännöistä ja näkökulmat on sit ollu vähä erityyppisiä. Näissä on vaikkapa käsitelty ohjaajan ja ohjattavan rooleja ohjaussuhteessa, erilaisia odotuksia siitä ohjaussuhteesta, yhteiskirjoittamisen kysymyksiä, tiedeyhteisön merkitystä ja sitten ihan monimuotoisuusteemoja laajasti. Vois sanoa, että tämmönen matalan kynnyksen ohjaajakoulutusta on meillä ollu pitkälti tämmöstä tutkimusperustaista, aika lyhytkestoista, tämmösiä yksittäisiä työpajoja hyvin pitkälti. Osallistujille vapaaehtosta ja ei hirveen systemaattista isossa kuvassa. Sit hallinnon puolesta ohjaajille on järjestetty myös erilaisii tämmösiä infosessioita Helsingin yliopiston tohtorikoulutuksen käytännöistä. Näitä on tyypillisesti järjestetty kontekstista riippuen tutkijakouluissa, ohjelmissa ja tiedekunnissa. Mutta tämä ei myöskään oo koko yliopiston tasolla ollut kovin systemaattista, et tosi paljon riippunu siitä kontekstista. Eli tiivistetysti vois ehkä sanoo, että monenlaista tarjontaa on yliopiston tasolla, tiedekunnissa ja sit näissä tutkijakouluissa ja nyt uudessa tutkijakoulussa toki ja sit tohtoriohjelmissa, mut mitään semmosta strukturoitua, systemaattista kokonaisuutta ei tavallaan oo ollu. Ja lisäks tää kaikki tällanen ohjaajakoulutus on vapaaehtoisista eli perustuu ohjaajien omaan mielenkiintoon ja haluun oppii lisää. Mennääks me sit Hypen ohjaajakoulutukseen?

 

Henrika: Joo. Eli me Hypessä tarjotaan yliopistopedagogiikan opintoja, joita on mahdollista suorittaa meillä jopa 60 opintopistettä ja saada sitä kautta sitten se virallinen yliopisto-opettajan pedagoginen pätevyys. Yksi näistä meidän tarjoamista kursseista on viiden opintopisteen kurssi, Ohjaus yliopistossa ja ohjausharjottelu, ja se sisältyy näihin 25:een perusopinnon kokonaisuuteen. Kuten Lottakin sano, niin meilläkin opetus on tutkimusperustaista, eli toki se tutkimuksen rooli sielläkin korostuu. Se, mitä ja miten opetetaan. Tällä kurssilla sit keskitytään tieteellisten työprosessien ja opinnäytteiden ohjaukseen, niihin liittyviin hyviin käytänteisiin ja ohjausprosessia sääteleviin tekijöihin sekä sitten ohjattavien ja ohjaajien hyvinvoinnin kysymyksiin, mut kyl me sit käydään siellä myös läpi näitä ihan yliopiston ja koulutusohjelmien ohjausta koskevia säädöksiä ja määräyksiä ja ohjeita. Tälle kurssillehan toki on tervetulleita ihan myöskin kandi- ja graduohjaajat, että ei oo pelkästään rajattu esimerkiksi väitöskirjaohjaukseen, mutta tutkimustuloksia tietysti meillä sielläkin on paljon nimenomaan tohtorikoulutuksesta. Mut se, mikä ehkä tällä kurssilla on tosi kivaa on se, et se sisältää sitä ohjausharjottelua ja ne kurssilaiset pääsee ihan itse reflektoimaan sitä omaa ohjausta ja niitä omia ohjauskäytäntöjä ja myöskin sit observoimaan toisten ohjausta. Ohjaus on aika semmonen suljettu ja yksityinen tilanne ja sinne aika harvoin pääsee toisten ohjausta kurkistelemaan ja ohjaajat ei ehkä kauheen usein tiedä, miten muut sit käytännössä oikeasti ohjaa. Siinä mielessä tämä kurssi kyllä tarjoaa aika hienon mahdollisuuden kehittää ja reflektoida niitä omia taitoja ja sitä osaamista ja niitä käytäntöjä. Ja vaikka tämä kurssi on sit osa tietty tätä formaalia koulutusta, mitä me tarjotaan tai mitä tähän tohtori- tai opinnäytetöiden ohjaukseen liittyy, niin kyllä sielläkin se sisältää paljon niitä informaaleja aspekteja eli nimenomaan tehdään sellanen areena, missä ohjaajat kohtaa toisiaan ja pääsee vaihtamaan niitä ajatuksia ja toki luetaan paljon tieteellistä kirjallisuutta, mikä tossa tuli aikasemminkin yhtenä kehittämisaktiviteettina esille. Hypen kurssithan on toki henkilöstökoulutusta eli ne on suunnattu ensisijaisesti Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnalle. Joskus meidän kursseille on aika kova tunku ja joutuu ehkä hakemaan muutamankin kerran ja joudutaan joskus priorisoimaan sit niihin, joilla sitä ohjausta ihan säännöllisesti on ja ohjaajat, ketkä meillä sitten ohjaa paljon, niin on ensisijassa pääsemään näille kursseille. On tosi tärkeetä, et on just sit näitä kevyempiä ja matalamman kynnyksen ohjauskoulutusta myös esimerkiksi sellaisille ohjaajille, vaikka väitöskirjaohjaajille, jotka ei oo työsuhteessa yliopistoon, ni pääsee sitten. Tai haluaa päivittää osaamista tai on jotain kysymyksii just liittyen johonkin spesifiin teemaan, niin hyvä, että on monenlaista.

 

Lotta: Ja kun puhuttiin tästä, et tohtorikoulutus on hirveen heterogeeninen kenttä, niin samalla tavalla ohjaajakoulutuksesta voi ajatella, että yksi tapa ei vaan sovi kaikille. Tämmöstä tarjontaa pitää monenlaista olla.

 

Eric: Kyllä. Mitä ohjaajat sitten haluaa oppia, kun ne tulee näihin koulutuksiin? Joko näihin lyhyempiin tai sinne kurssille. Millasii ohjaukseen liittyviä kysymyksiä ohjaajilla tyypillisesti on? Jos Henrika aloittaa.

 

Henrika: No niinku puhuttiin, niin ohjaajat tulee koulutuksiin tosi monenlaisella kokemuksella ja taustoilla. Jotkut on ohjannut hirvittävän paljon ja on paljon kokemusta väitöskirjan ohjaamisesta, toiset on ihan sen oman ohjausuransa alussa, mut kyllä mun mielestä kaikilla heillä on aika paljon sellasia hyvin konkreettisia ohjaukseen liittyviä kysymyksiä ja kaipaa hyvin konkreettisia työkaluja omaan ohjaukseen ja sen kehittämiseen. Esimerkiksi ihan just tää, kuinka paljon ja kuinka usein pitäisi ohjata. Se toistuu kyllä tosi usein näissä eri koulutuksissa. Miten tuetaan ohjattavien itsenäisyyden kehittymistä, miten motivoidaan ja pidetään yllä sitä motivaatiota pitkienkin työprosessien aikana. Sit halutaan aika paljon varmistusta sille, et onko ne omat ohjauskäytännöt toimivia ja mitä tutkimus oikeestaan niistä sanoo, et onko asioiden taakse jonkun näköstä evidenssiä. Semmoset kysymykset. Ja varmaan nyt alakohtaisia juttuja kysellään myös, mutta joo.

 

Eric: Lotta.

 

Lotta: Joo, sit aika paljon kysellään myös, et miten yksilöllistä sen ohjauksen tulisi olla, et kuinka paljon siinä pitää huomioida näitä yksilöitä. Sit ihan uusilla ohjaajilla on usein… Heillä ei välttämättä oo vielä semmosta spesifiä kysymystä tai muuta, he haluaa vaan kehittyä ja oppia ohjaukseen liittyviä hyviä käytäntöjä. Monesti näkyy, et haluaa tukee sitä ohjattavan hyvinvointia, opiskeluhyvinvointiasi, väitöskirjaprosessin aikana. Moni myös sanoo, et haluaa päästä keskustelemaan toisten ohjaajien kanssa niistä ohjauskäytännöistä. Just niinku Henrika puhu tossa aiemmin, et kun sinne ohjaustilanteeseen ei nyt yleensä ulkopuoliset pääse, niin pääsee juttelemaan sit muiden ohjaajien kanssa. Ja sit on ihan näitä spesifejä kysymyksiä, jotka voi liittyä tohtorikoulutuksen käytäntöihin meillä Helsingin yliopistossa tai sitten vaikka hankaliin ohjaustilanteisiin, et kaipaa niihin sit neuvoja ja näkemyksiä.

 

Eric: Onko jotain semmosii toistuvia oivalluksia tai jotain semmosia, mikä ehkä palautteissa korostuu vaikka sieltä kurssilta, et millasta muutosta kursseilla tapahtuu? Tai onko siellä jotain semmosta, mikä toistuu?

 

Henrika: Mun mielestä aika jännä oli huomata, nyt kun pidettiin viimeks tätä kurssia, että ohjaajat ei aina tiedä just sitä, että mitä kaikkea meillä on tarjolla ja mistä erilaista tietoa löytyy. Meillä on paljon tiedekunnissa erilaisia, tai et löytyy nettisivuiltakin paljon erilaisia ohjeita ja määräyksiä ja säädöksiä, mut he ei välttämättä oo ees ollenkaan tietosia siitä, että sellasia on ja mistä niitä löytyy. Toki just sen takia, et ei oo mitään tämmöstä ajokorttia siihen ohjaamiseen esimerkiks, niin sit välillä tuntuu, että ei löydykään niitä. Mut en mä tiedä. Mun mielestä ainakin meidän kurssilla tuli hyvin selväksi ja he oivalsi kivalla tavalla sitä, että he itse asiassa tekee tosi paljon asioita oikein ja se on mun mielestä jotenkin hirvittävän kiva huomata, että siellä on niitä hyviä käytäntöjä ja tuntuu, et kun luettiin niitä oppimis- tai tämmösii raportteja lopuksi tai arvioinnin yhteydessä, niin huomattiin kyllä, että he olivat jotenkin saaneet niille asioille, mitä he tekee jo, niin nimiä ja ymmärtänyt, et okei tässä on just kyse tästä, et mä tarjoon erilaista tukea mun ohjattaville, mut mä en oo osannut ajatella, et tämmöstähän se just nimenomaan on. Paljon semmosta.

 

Lotta: Ja sitten taas kääntäen, et jos on ollu jotain ohjauksen ongelmia, niin sit osaa nimetä, et tässä on nyt ollu kyse tästä asiasta ja tällä tavalla mä ehkä voisin tän fiksata jatkossa, jos tällasta vielä tapahtuu. Ja miten tätä voi ennaltaehkäistä. Tän tyyppistä palautetta on tullu.

 

Eric: Niin, se on niinku struktuuria ja sanoja tavallaan sen ohjauksen ymmärtämiseen.

 

Henriks: Kyllä. Ja se ehkä korostuu mun mielestä kaikessa meidän pedagogisessa koulutuksessa, mitä me tehdään, että niille asioille, mitkä on tuttuja opetuksesta ja ohjauksesta, niin niille on nimet, mut me ei vaan aina tiedetä, mitkä ne on ja mitä eri asioilla tarkoitetaan ennen kuin saadaan sitä teoriaa ja muuta sinne taustalle.

 

Eric: Niin et siinä mallioppimisessa ja niissä traditioissa on paljon viisautta, mutta tietysti sitten, jos joku homma ei toimi, niin se perinne ei välttämättä riitä.

 

Lotta: Mm, just niin.

 

Eric: Kyllä. Ohjauksen ajokortti saattaa jäädä mulle toimenpideideaksi vastaisuudelle. Katotaan, mitä sille tehdään. Mitä mieltä te ootte tästä, että ei vaadita sitä ajokorttia tai koulutusta?

 

Henrika: Mä heitän tän pallon Lotalle.

 

Lotta: No yliopistoilla on tosi erilaisia käytäntöjä liittyen ohjaajien koulutukseen. Toisissa yliopistoissa on ohjaajille ihan pakollista koulutusta ja sit on yliopistoja, joilla on vaikka tosi systemaattinen, mutta vapaaehtoinen joku koulutuskokonaisuus ohjaajille. Esimerkiks joku verkkokurssityyppinen ratkaisu, jotka on koettu aika hyödylliseksi. Siinä on sit myös aika paljon vaihtelua, et jos joku tämmönen pakollinen kokonaisuus on, niin perustuuko se sit tutkimukseen hyvistä ohjauskäytännöistä vai onko ne näitä hallinnollisia ohjeita ja säädöksiä ja tämän kaltaista. Tohon, että pitäiskö olla pakollinen ajokortti ohjaukseen, niin on äärimmäisen vaikea vastata. Tämä on tietysti myös resurssikysymys ja siihen liittyy monenlaisia haasteita. Tietysti joissain yliopistoissa, kun on otettu käyttöön tämmöstä pakollista ohjaajakoulutusta, niin ne tulokset on ollu aika hyviä, eli näitten väitöskirjatutkijoiden tyytyväisyys ohjaukseen on kyl parantunu. Mutta tähän liittyy niin hirveen moni asia, että tähän on yksiselitteistä kantaa kyl ihan mahdotonta tässä muodostaa.

 

Eric: Voidaan kuulijoille kertoa, että tätä ei ollut etukäteen kerrottu vieraille, että tulisin kysymään, joten varovaisuus on ymmärrettävää. Tuliko Henrikalle mitään mieleen siitä, mitä Lotta äsken aiheesta sanoi?

 

Henrika: No ei, yhdyn kyllä ihan täysin näihin samoihin ajatuksiin. Sit tietysti mun mielestä on tosi tärkeetä, että on just sitä, et on erilaista. On näitä lyhyitä juttuja, mut on sit semmosii pidempikestosii, formaalejakin koulutusmuotoja. Jonkunlaista olis tietysti ehkä ihan hyväkin olla tai et olis kaikille ohjaajille tiedossa joku, me mietittiinkin jotain tämmöstä materiaalipankkia, mistä vois sit löytyy jotain sen kaltaista tietoa, et mistä kannattaa alottaa, kun alottaa ohjaukset.

 

Eric: Kyllä. Mä tossa perustutkinto-opiskelun puolella just näille ohjaaville opettajille, kun (–) [27:02] opiskeluprosessiin liittyvää ohjausroolia, niille tehtiin tämmönen Moodle-kurssi. Se on ihan hyvää palautetta saanu.

 

Henrika: Ihan varmasti.

 

Eric: Otetaan vähän isommat pensselit käteen ja päästetään Lotta ja Henrika linjaamaan tai unelmoimaan, miten se nyt sanotaankin, tätä tulevaisuutta. Miten tätä väitöskirjatutkimuksen ohjausosaamista tai opinnäytetyön ohjausosaamista teidän mielestä pitäis tulevaisuudessa yliopistolla kehittää? Lotta saa aloittaa.

 

Lotta: Joo. Mä alotan nyt tämmösestä enemmän just, mistä äsken puhuttiin perehdytyksestä ja tämmösestä matalan kynnyksen koulutuksesta, jos ei oo taustalla opetussuunnitelmaa niinku Hypen henkilöstökoulutuspuolella on. Mä perehdyin tämmöseen LERUn eli Euroopan tutkimusyliopistojen liiton tuoreisiin suosituksiin. Näiden mukaan yliopistojen tulisi tarjota ohjaajille riittävät taidot ja resurssit väitöskirjatutkijoiden tukemiseksi niin, että väitöskirjatutkijat voi valmistuu sit onnistuneesti. Tässä samassa paperissa kannustetaan yliopistoja kontekstiin sopivan koulutuksen järjestämiseen ja siellä myös suhtaudutaan hyvin myönteisesti pakolliseen koulutukseen. Mä ajattelisin, että tämmösen koulutuksen pitää jatkossakin perustuu vahvasti tutkimukseen ja sen pitäs ottaa huomioon tohtorikoulutuksen nykytila ja ajankohtaiset muutokset. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että kun tohtorikoulutus on merkittävästi laajamittaisempaa nykyään kuin joitakin vuosikymmeniä sitten ja suuri osa meiltä valmistuvista tohtoreista tulee työskentelemään yliopiston ulkopuolella, niin ohjaajilla ois myös taito ottaa huomioon tämä muutos omassa ohjauksessa. Mun mielestä tää vois tarkoittaa sitä, että ohjaajat ymmärtäis alottaa sen keskustelun siitä urasta ohjattavan kanssa jo hyvin varhain ja suhtautua lähtökohtaisesti myönteisesti siihen, jos ohjattava tavoittelee uraa yliopiston ulkopuolella. Heidän pitäs pystyy olemaan siinä urapohdinnassa myös jossain määrin tukena. Et sille väitöskirjatutkijalle annettais aikaa ja tilaa miettiä, et mitä tietoja ja taitoja tarvitsee sitä tulevaisuuden uraa varten. Mä en ajattele, että ohjaajan pitäis osata kertoa kaikista mahdollisista uravaihtoehdoista, mut lähinnä se ajan ja tilan ja tällasen antaminen ja ymmärrys siitä, että kaikista ei tuu yliopistolle tutkijoita. Sitten mä toivoisin näkeväni tulevaisuudessa ohjaajille koulutusta yhteisohjaukseen. Se on hurjan hyvä voimavara ohjauksen kehittämisen kannalta ja myös väitöskirjatutkijalle. Erilaisia näkemyksiä pystyy saamaan ja todennäköisesti myös enemmän tukea siihen väitöskirjaprosessiin. Mutta tämä ei toteudu, jos se yhteisohjaus ei toimi, jos siellä on ristiriitoja, joita sit helposti ohjaajienkin välillä tulee. Ja niinku tossa puhuttiin jo tästä tietopankista, niin haluisin jotenkin nähdä myös, et meidän ohjaajille ois olemassa joku tämmönen verkkokurssityyppinen ratkaisu tai sit tietopankki, johon olis koottu eri teemoja, joista vois suorittaa vaikkapa jotain minikoulutuksia oman mielenkiinnon tai tarpeiden mukaan. Mä en näe, että tää olis mikään ainoa ratkasu nyt ohjauksen kehittämiseks, vaan sellanen vähän niinku ensiapu hankaliin tilanteisiin tai sit se vois just toimii tämmösenä ajokorttina, mistä puhuttiin. Kuitenkin, niinku tässä on jo puhuttu, niin se omien ohjauskäytäntöjen reflektointi muiden kanssa on tosi tärkeetä ja se keskustelu niistä ohjauskäytännöistä, niin mä en näkisi, että tää on nyt mikään ainoa ratkaisu, vaan lähinnä täydentämässä sitä muuta ohjaajakoulutusta.

 

Eric: Henrika.

 

Henrika: Ja tietysti mun pitää nyt tähän liputtaa Hypen opetuksen puolesta myöskin. Totta kai mun mielestä me tarvitaan myös sellasta formaalia, opetussuunnitelmaan pohjautuvaa koulutusta ja se on hyvä lisä tuohon kokonaisuuteen. Tietysti mun toiveissa on se, että me voidaan jatkossakin näitä kehittää, tai tätäkin kursseja kehittää sekä meidän omien että meidän kollegoiden tutkimuksen pohjalta eteenpäin, jotta me voidaan just vastata silläkin siihen tarpeeseen, mitä kaikki muutokset maailmassa sille opetukselle ja ohjaukselle asettaa. Se ois tärkeetä. Mut ehkä meidän pitää tässäkin muistaa se kuitenkin, että ohjaus meillä Helsingin yliopistossa on tosi hyvää ja laadukasta ja meidän väitöskirjatutkijat raportoi olevansa keskimäärin kyllä hyvin tyytyväisiä siihen ohjaukseen, mitä he saa. Sinällään.

 

Lotta: Missään ohjauksen kriisissä me ei kyllä olla.

 

Henrika: Ei todellakaan.

 

Lotta: Vaikka meillä näitä kehitysehdotuksia tietenkin on, niin se ei nyt tarkota, et ohjaus ois ihan…

 

Henrika: Ei, päinvastoin.

 

Lotta: Päinvastoin, kyllä vaan.

 

Eric: No onko jotain semmosta tulevaisuuden, mikä vois muuttaa sitä, mitä tarvitaan väitöskirjaohjaukselta?

 

Henrika: No ehkä toi, mitä Lotta just sano, et kaikki ei tosiaan työllisty tänne, mut kyllä mä luulen, et määrät tulee kasvaa aika paljon. Meille tulee koko ajan enemmän ja enemmän väitöskirjatutkijoita ja tarvitaan ohjaajia. Tavallaan meidän pitää rakentaa just tämmöstä yhteisohjausmallia, ehkä yhdistää jonkun näkösii enemmän tutkimusseminaari-tyylistä tekemistä, että se resurssi tavallaan, mitä meillä on, riittää niille.

 

Lotta: Tämmösten vertaismentorointikäytännöt todennäkösesti, tai näkisin, että kans sellasii tarvitaan väitöskirjatutkijoille enemmän, et he voi toimia tavallaan toistensa vertaisohjaajina myös.

 

Eric: Kyllä. Aihepiiristä kiinnostuneille suosittelen edellistä jaksoa kuuntelemaan, siinä puhuttiin just tästä. Mut on tosi tärkeä havainto. Tietysti mietin ite sitä, että kuinka… No sitäkään ei varmaan ole järkevää säädellä, mut oisko se teidän mielestä hyvä, että kun ekaa kertaa ohjaa väitöskirjatutkimusta, niin siinä olis kokeneempi toinen ohjaaja työparina?

 

Henrika: Mun mielestä se on hirveän hyvä ajatus. Kyllä mä ajattelen, et sellaset on nimenomaan, et siinä yhteisohjauksessa pääset katsomaan sitä jonkun muun tapaa tehdä. Tietysti jos on sit niin, et sulla on hirvittävän kokenut ohjaaja, joka toimii ihan vastoin kaikkia hyviä käytänteitä, niin sit se ei varmaan oo kauheen hyödyllistä, mutta kyllähän se sellanen… Kyl mä uskon, että siinä joudutaan paljon käymään yhteistä keskustelua siitä, miten näitä asioita viedään eteenpäin ja miten me tätä ohjattavaa tuetaan tässä prosessissa ja jakamaan niitä käytäntöjä. Kyl mä uskon, et se on hirveän hyvä, mutta tässäkin päästään tietysti sellaseen yliopistolliseen vapauteen ja muuhun. Vaikeita kysymyksiä. Mut kyl mä ehdottomasti kannustan siihen, et on, ja kannattaa miettiä just sitten, meillä on tietysti nää Advisory Boardit, mitkä ne on suomeks Lotta?

 

Eric: Seurantaryhmät.

 

Henrika: Seurantaryhmät, kiitos, niin kyllähän tietysti kannattaa miettiä myös, että ketä sinne valitsee. Vaikka he ei nyt oo aktiivisesti siinä ohjauksessa mukana, niin he on kuitenkin yks resurssi myöskin käytössä sille ohjattavalle.

 

Lotta: Ja myös ohjaajien mentorointikäytännöt, vaikkei nyt ois yhteisohjaus, niin jos ois joku kokeneempi ohjaaja, jonka kanssa keskustella ohjauksesta, niin semmonenkin ois ihan hyvä käytäntö.

 

Henrika: Musta oli hauska huomata tolla meidän viimeisimmällä kurssilla, et tuntu, et siellä ehkä jotenkin alko niistä kurssilaisista muodostuu semmosia omia porukoita ja he miettivät, että pitäiskö heidän jatkaa tällaista säännöllistä keskustelua ohjauksesta. Se oli kauheen kiva huomata myös, et yli eri kampusten ja tieteen alojen he voi kuitenkin muodostaa sellasii jonkun näkösii vertaismentorointisuhteita.

 

Eric: Semmonen yksi iso teema, jos tässä podcastissa nyt mitään isoja teemoja on, niin kun on niin monenlaisii teemoja, mitä käsitellään, niin yksi ehkä on se, että miten ohjaus, joka aika monella ohjauksen kentällä näyttää yksilön tekemisenä tai kahden henkilön välisenä vuorovaikutuksena ja miten yhteisö ja yhteisöt on osa sitä. Ne tukee sekä sitä ohjaustyötä tekeviä että niitä ohjattavia. Se on varmaan semmonen, mikä on aika tärkeä voimavara.

 

Lotta: Kyllä.

 

Eric: Ettei siitä semmosesta yksin tekemisestä Suokuokka ja Jussi ja Jaana sitten siellä yksin, koska se voi olla myös aika kuormittavaa sitten.

 

Henrika: Kyllä. Ja kyllä se auttaa sit siinäkin, että ne väitöskirjatutkijat pääsee osaksi sitä yhteisöä. Kyllä sitä tiedettä kuitenkin yhdessä tässä tehdään.

 

Eric: Voisin heittää montakin jokerikysymystä ja pistää Lotan ja Henrikan ottaa kantaa kuumiin ohjauspoliittisiin kysymyksiin, mutta ehkä sitä en tee ja mennään viimeiseen kysymykseen, joka on sama kaikille vieraille. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Henrika saa aloittaa.

 

Henrika: Mun mielestä aivan ihana kysymys. Ensimmäiseksi mä vinkkaan kurkkaamaan meidän tutkimusryhmän nettisivuille. Me ollaan osa samaa tutkimusryhmää Lotan kanssa ja se on sellainen kuin Doctoral Education and PHD Career. Sen kun laittaa Googleen, niin sieltä löytyy ja siellä on paljon meidän ja meidän kollegoiden tutkimusartikkeleja tohtorikoulutukseen ja ohjaukseen liittyen. Muun muassa ihan hetki sitten julkaistu artikkeli myös ohjaajien kehittymisestä. Mutta koska mä rakastan kaunokirjallisuutta ja lukeminen on mulle tosi rakas harrastus, niin en mä voi jättää käyttämättä mahdollisuutta suositella myös lukemista aihepiirin ulkopuolelta. Mä sain hetki sitten luettua loppuun Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjättären ja siitä mä tykkäsin tosi paljon ja lämmöllä suosittelen kuulijoille.

 

Eric: Kiitos, sitten Lotta.

 

Lotta: No mä mietin tätä ihan hirvittävän kauan ja ensin mä ajattelin, et mä vinkkaan jotain ammatillisesti hirveän kiinnostavaa luettavaa, mutta näin niinku työhyvinvointia ja opiskeluhyvinvointia jonkin verran tutkineena mä pidän tämmöstä töistä irrottautumista ja niistä palautumista hirveen tärkeenä. Mä myös luen tosi paljon kaunokirjallisuutta, koska tykkään siitä tosi paljon ja se myös auttaa irrottamaan ajatukset näistä työasioista. Päätin nyt sitten vinkata kaunokirjallisuutta. Yks vaikuttavimmista kirjoista hetkeen on ollut Meri Valkaman Sinun Margot ja sitä suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, joille on joskus vaikeeta päästää irti työhön liittyvistä ajatuksista ja heille, jotka haluaa uppoutua tämmösiin hyviin tarinoihin.

 

Eric: Kiitos paljon, kun tulitte vieraiksi Lotta ja Henrika.

 

Lotta: Kiitos.

 

Henrika: Kiitos.