Kuukausi: huhtikuu 2024

Minkälaisia jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluita korkeakouluissa on? Minkälaisia asiakkaita hakeutuu jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Miksi joissain korkeakouluissa on päädytty siihen, että opinto-ohjausta tarjotaan jatkuvan oppimisen puolella? Mikä rooli opinto-ohjauksella on jatkuvan oppimisen kentällä nyt ja tulevaisuudessa? Miten tähän vaikuttaa tekoäly tai Digivisio?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 14. jakson vieraana ovat Leila Saramäki ja Siri Pekuri.

Leila Saramäki työskentelee opinto- ja uraohjaajana Itä-Suomen yliopiston Jatkuvan oppimisen keskuksessa, erityisesti avoimessa yliopistossa. Hänen työkuvaansa kuuluu yleisen opinto- ja uraohjauksen lisäksi muun muassa lukio- ja toisen asteen yhteistyö ja avoimen yliopiston väylien kehittäminen yhteistyössä oppiaineiden asiantuntijoiden kanssa.

Siri Pekuri työskentelee jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajana Hämeen ammattikorkeakoulussa HAMKissa. Pekurin tehtäviin kuuluu ohjata esimerkiksi avoimen ammattikorkeakoulun, täydennyskoulutusten ja erikoistumiskoulutusten opiskelijoita sekä ohjata myös uusia kiinnostuneita näiden opintojen pariin.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 46. ja kolmannen tuotantokauden 14. jakso.

Jakson aiheena on jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palvelut.  Vieraina opinto-ohjaaja Siri Pekuri Hämeen ammattikorkeakoulusta ja opinto- ja uraohjaaja Leila Saramäki Itä-Suomen yliopistosta

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 25.4.2024. Jakson pituus 36 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:02]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistossa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 14. jakson vieraina ovat Leila Saramäki ja Siri Pekuri. Leila Saramäki työskentelee opinto- ja uraohjaajana Itä-Suomen yliopiston jatkuvan oppimisen keskuksessa, erityisesti avoimessa yliopistossa. Hänen työkuvaansa kuuluvat yleisen opinto- ja uraohjauksen lisäksi muun muassa lukion ja toisen asteen yhteistyö ja avoimen yliopiston väylien kehittäminen yhteistyössä oppiaineiden asiantuntijoiden kanssa. Siri Pekuri työskentelee jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajana Hämeen ammattikorkeakoulussa HAMKissa. Pekurin tehtäviin kuuluu ohjata esimerkiksi avoimen ammattikorkeakoulun täydennyskoulutusten ja erikoistumiskoulutusten opiskelijoita sekä ohjata myös uusia kiinnostuneita näiden opintojen pariin. Tervetuloa vieraaksi Leila ja Siri.

 

Siri Pekuri [00:01:28]: Kiitos paljon.

 

Leila Saramäki [00:01:30]: Kiitoksia.

 

Eric Carver [00:01:32]: Puhutaan tässä jaksossa jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluista korkeakouluissa. Minkälaisia palveluita korkeakouluissa on? Minkälaisia asiakkaita hakeutuu jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Miksi joissain korkeakouluissa on päädytty siihen, että opinto-ohjausta tarjotaan jatkuvan oppimisen puolella? Mikä rooli opinto-ohjauksella on jatkuvan oppimisen kentällä nyt ja tulevaisuudessa? Helppoja aiheita meillä tänään. Minkälaisia jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen palveluita teillä on omissa korkeakouluissanne, jos Leila aloittaa?

 

Leila Saramäki [00:02:17]: Kiitoksia ja kiitos kutsusta tähän podcastiin. Tosiaankin meillä on hyvin laajasti ohjaus- ja neuvontapalveluita. Meillä on tällä hetkellä viisi opinto- ja uraohjaajaa täällä jatkuvan oppimisen keskuksessa, joista kahdelle on määritelty kv-ohjausta. Meillä on muutenkin erillisiä tehtäviä kullekin määriteltynä. Meillä on sähköinen ajanvarauskalenteri, jossa voi varata eri tarpeisiin ohjausajan. Ohjausta toteutetaan pääosin verkon välityksellä tai puhelimitse, mutta tosiaan on mahdollista tulla myös kampukselle, joko Kuopion tai Joensuuhun. Ajanvarauksen voi määritellä, millaista ohjausta tarvitsee esim. opintojen valintaan tai suunnitteluun tai uraohjaukseen. Ja sitten tietysti järjestää erilaisia webinaareja tarpeen mukaan, esim. lukuvuoden alussa tai väylähakuun liittyen. Ja tosiaankin tarjotaan ohjeispalveluita ihan kaikille jatkuvan oppimisen opiskelijoille, jotka haluavat päivittää osaamistaan.

 

Eric Carver [00:03:25]: Miten teillä HAMKissa? Millaisia palveluita teillä on?

 

Siri Pekuri [00:03:29]: Aika paljon noita samoja palveluita, mistä Leila puhui, pienellä erolla. Olen itse asiassa ainoa opinto-ohjaaja jatkuvan oppimisen puolella. Meillä tämä on ihan uusi työ sillä tavalla, että olen aloittanut viime syyskuussa. Meillä on myös tämä sähköinen ajanvarauspalvelu. Sitten on mahdollista valita tämä ohjaus joko Teamsissa tai puhelimitse. On mahdollisuus tulla myös valinnan mukaan lähiohjaukseen. Ja sitten tietysti neuvonta puhelimessa, sähköpostilla, myös kaikki meidän suunnittelijat ohjaavat jatkuvan oppimisen opiskelijoita, että voi valita tarpeen mukaan, että onko se enemmän tällaista neuvontatyylistä se ohjaus, mitä tarvitaan, vai onko jotain, mistä haluaa tarkemmin keskustella, esimerkiksi ammatinvalintaan liittyviä asioita, niin sitten voi valita tällaisen pidemmän ajan.

 

Eric Carver [00:04:21]: Kuinka pitkään teillä oli Leila ollut UEFissä näitä palveluita?

 

Leila Saramäki [00:04:25]: Meillä on ollut tosi pitkään, itse asiassa ihan alusta lähtien. Ja unohdin mainita, että toki meilläkin kaikki oppiaineiden asiantuntijat antavat myös ohjausta ja neuvontaa substanssipuolella, että on laajasti myös sieltä osaamista.

 

Eric Carver [00:04:47]: Minkälaisia ne asiakkaat ovat, jotka tulevat jatkuvan oppimisen opinto-ohjaukseen? Sirillä on nyt sieltä syyskuulta asti kokemusta, niin minkä tyyppisiä erilaisia asiakastyyppejä siellä HAMKin jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen piirissä on?

 

Siri Pekuri [00:05:05]: Minä olen itse asiassa tosi pitkään ollut täydennyskoulutuksen puolella töissä, että vanhastaan tietysti ne asiakkaat ovat tuttuja. Mutta tämä avoin puoli nyt on enemmän painottunut tämän uuden työn myötä. Ja voi sanoa, että se on aika mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, että millaisia asiakkaita on tulossa, ennen kuin sitten lukee sen ajanvarauslomakkeen tiedot, että alanvaihtajia löytyy. Sitten sellaisia, jotka ei vaikka ole vielä päässeet tutkinto-opiskelijoiksi ja haluavat ehkä tulla jo aloittelemaan avoimen puolella. Sitten on sellaisia, jotka haluavat testata, että voisiko tämä ala ehkä olla heille sopiva. Sitten on joitakuita, jotka haluavat ihan oman mielenkiinnon vuoksi opiskella. Ja sitten on tietysti tällaisia ammattilaisia, jotka tulevat päivittämään osaamistaan, eli hakevat jotain ihan täsmällistä tietoa jostain aiheesta. Voi sanoa, että ihan vauvasta vaariin kaikkia asiakkaita löytyy.

 

Eric Carver [00:06:00]: Miten Leilalla?

 

Leila Saramäki [00:06:02]: Minä voisin vaan laittaa yhtäläisyysmerkit oikeastaan tuohon Sirin vastaukseen. Ihan samantyyppinen opiskelijajoukko on tosiaan tässä jatkuvan oppimisen kentällä. Hyvin heterogeeninen ja meillä puhutaan tarvelähtöisestä ohjauksesta, eli tosiaankin se opiskelija-asiakkaan tarve on se, millä he sitten hakeutuvat meille. Ihan samalla tavalla osaa kiinnostaa se, että mitä on se opiskelu avoimessa yliopistossa tai minkälaista opetustarjontaa on ja sitten tämä opintojen suunnittelu on ehkä semmoinen, mihin varataan aikaa ja tietysti työssäkäyvät pohtivat osaamisen päivittämistä ja uralla etenemistä ehkä. Ja miettivät vaikka opiskelutaitojakin, jos on pitkä aika aikaisemmasta opiskelusta, niin sitten opon kanssa vähän niitä kartoitellaan, että minkälaista se opiskelu yliopistossa onkaan. Toki sitten on ihan nuoria, jotka ovat hakeneet yliopistoon tai viettävät välivuotta joko tahtoen tai tahtomattaan. Ja sitten miettii, että voisiko lähteä miettimään, että mitä lähtisi opiskelemaan. Ja sillä lailla saa sitä kokemusta niistä opinnoista. Hyvin monenlaisia tarpeita on opiskelijoilla ja hyvin tosiaankin heterogeeninen joukko. Ja sitten, kun Sirikin sanoit, että on hauskaa, kun ei oikein tiedä aina, että mitähän sieltä tulee. Minustakin on aina ihanaa, kun puhelin soi tai Teams aukeaa, niin sitten lähdetään ihan siitä puhtaalta pöydältä kuuntelemaan, että minkälaisia ajatuksia opiskelijalla onkaan.

 

Eric Carver [00:07:35]: Niin, äkkiseltään tuntuu, että ne voivat olla varmaan vähän erilaisia keskusteluja välivuoden viettävän nuoren kanssa, kuin sitten semmoisen kanssa, jolla on 20–30 vuotta työuraa taustalla.

 

Siri Pekuri [00:07:45]: Hyvin erilaisia. Se tosiaan on tämän työn suola, että pystyy käymään hyvin erilaisia keskusteluita ja eri tarpeista. Leilan vastauksen myötä muistan vielä täydentää semmoisen, että osa tulee ihan se opiskelutapa edellä. Eli haluaa nimenomaan esimerkiksi verkko-opintoina suorittaa niitä opintoja, niin sitten katsotaan sellaisia jaksoja, jotka sen mahdollistaa.

 

Eric Carver [00:08:09]: Niin, koska siellä on se elämäntilanne sitten erilainen.

 

Siri Pekuri [00:08:12]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:08:15]: No, kun ne asiakkaat tai kohtaamiset teillä on niin erilaisia, mutta osaatteko te yhtään sanoa, että mikä on uraohjauksellisen tai urasuunnitteluun liittyvän ohjauksen rooli ja mikä on enemmän koulutusvaihtoehtoihin, opinto-ohjaukseen? Nämä on ihan tavallaan typerä tietysti jakaa näin kahteen, mutta saatteko te kiinni siinä, että onko näissä jotenkin erilaisia painotuksia sitten?

 

Siri Pekuri [00:08:45]: Minä jotenkin ajattelen, että vaikka se ei olisi siinä ihan niin selkeästi mukana se urasuunnittelu siinä keskustelussa, niin aina se on jotenkin siellä taustalla kuitenkin, että koulutus edellä ehkä mennään, mutta mietitään myös sitä kokonaiskuvaa aina.

 

Leila Saramäki [00:09:03]: Se ehkä riippuu tosiaan myös sitä opiskelijan iästä ja kokemuksesta. Ehkä nuoret lähtevät enemmän koulutus edellä ja tutkintotavoitteisesti miettimään. Toki sekin on sitä urasuunnittelua, mutta ehkä lähdetään siihen, että onko tämä se minun alani. Ja sitten taas aikuiset lähtevät miettimään ehkä enemmän sitä, että miten tämä vaikuttaa tulevaisuuden työelämään ja muuten. Ja ehkä sitten täydennyskoulutuksen puolella, koska sielläkin meillä on jatkuvan oppimisen kentällä tietysti ohjausta, niin se on ehkä enemmän siihen työelämään ja siihen uraan, että lähdetään miettimään ehkä pienempiä osaamiskokonaisuuksia ja täsmäopiskelua.

 

Eric Carver [00:09:52]: Tämän jakson vieraat ovat sillä lailla valikoituneita, että he tulevat korkeakouluista, jotka ovat tehneet päätöksen ottaa opoja ja opinto-ohjaus tämän jatkuvan oppimisen palettiin mukaan. Miksi teidän korkeakouluissa on päädytty siihen, että te tarjoatte opinto-ohjausta jatkuvan oppimisen puolella, koska niin kuin sanoin, näin ei kaikissa korkeakouluissa ole? Leila.

 

Leila Saramäki [00:10:23]: Joo, kiitos. Joo, meillä on hyvin pitkät perinteet. Itse aloitin jo vuonna 2001 Kuopion yliopistossa. Meillä oli jo silloin virkanimike, suunnittelija/opinto-ohjaaja. Eli tosiaankin on hyvin pitkät perinteet. Sitten kun yhdistyttiin 2010 Itä-Suomen yliopistoksi, niin kyllä haluttiin vahvistaa. Samalla lailla sielläkin on ollut opintoneuvontaa, mutta ehkä tämä opinto-ohjaus vahvistui yhdistymisenkin myötä. Meillä on kaksi kampusta, meillä on sitä välimatkaa ja meidän opiskelijajoukko on hyvin heterogeeninen ja ympäri Suomen, niin on koettu, että erityisesti etä- ja verkko-ohjaukseen panostetaan ja halutaan tuoda sitä ohjausta saataville. Koetaan, että se on tärkeä puoli, että opiskelija pääsee hyvin opinnoissa alkuun ja löytää oikeita opintoja siihen omaan tarpeeseen. Ja sitten me olemme kyllä halunneet panostaa asiakaspalveluunkin. Me koemme, että opinto-ohjaus on myös asiakaspalvelua, että olemme tämmöinen itä-suomalainen, savokarjalainen toimija, että ehkä meidän luonteenlaatuun tämmöinen asiakaskeskeisyys liittyy. Tämä on ehkä se meidän näkökulma, että kun täällä ollaan, niin ollaan kuitenkin myös helposti lähestyttäviä. Tästä on kyllä saatu paljon kiitostakin meidän opiskelijoilta, että täältä löytyy aina ihmisiä ihmisille.

 

Eric Carver [00:11:56]: Minkälaiset fundeeraukset oli HAMKissa, kun tähän päädyttiin?

 

Siri Pekuri [00:12:00]: Joo, täytyy sanoa, että varmaan vuosien varrella tuolla täydennyskoulutuksen ja avoimen puolella on huomattu se, että kun varsinkin aikuinen oppija tulee, niin siinä on niin paljon sellaisia asioita, jotka siihen opiskeluun vaikuttaa. Usein oli tarve keskustella laajemmin, kuin pelkästään siitä, että koska koulutus alkaa tai tällaisista käytännön asioista. Nähtiin se kasvava tarve. Ja sitten meillä Hämeen ammattikorkeakoulussa on ollut kyllä sellainen tietoinen linjaus, että panostetaan siihen ohjaukseen yleisesti koulutusten tukena. Sen takia on palkattu lisää opinto-ohjaajia ihan yleisesti ja nyt sitten perustettiin tämä uusi jatkuvan oppimisen opinto-ohjaajan työ. Se on ollut ihan tietoinen satsaus. Ja niin kuin Leila sanoi, niin se on mielestäni myös hyvää asiakaspalvelua, että on mahdollisuus sitten laajemmin pohtia sitä, että mikä on juuri se minulle sopiva tapa opiskella.

 

Eric Carver [00:13:00]: Monet korkeakoulut varmaan pelkää sitä, että kun ohjauksen ja neuvonnan palvelut yleensä, nyt jos hakuneuvonnasta ei puhuta, niin ne on sidottu opiskelijastatukseen, jonkunlaiseen statukseen, että ollaan korkeakouluyhteisön rekistereissä niin sanotusti ja sitten te olette päättäneet tarjota palveluja koko kansalle. Miten te uskallatte?

 

Leila Saramäki [00:13:28]: No se on ensinnäkin tosi tärkeätä. Ajattelen aina sen opiskelija-asiakkaan näkökulmasta. Ja jotenkin se, että ihmiset kaipaavat sitä, että on joku, jolta kysyä ja ei ole pelkästään sähköisiä palveluita. Ei se nyt ole sillä lailla, miten sanoisin, niin paljon vaatinut uskallusta. Kyllä täällä on riittävästi ollut töitä ja tekemistä ja kyllä on riittänyt kaikille myös niitä aikojakin. Ei ole pelottava asia ollut missään nimessä.

 

Eric Carver [00:14:10]: Että se resurssi on riittänyt sitten niihin.

 

Leila Saramäki [00:14:12]: Kyllä. Välillä on vähän kiireisempiä aikoja ja välillä sitten vähemmän kiireisiä. Mutta toki sitten, kun se oppiainekohtainen ohjaus tosiaan on myös niillä asiantuntijoilla, niin sillä lailla se kyllä ihan jakaantuu. Toki se on ehkä lukukausien alussa kiireisempää aikaa, mutta ei sillä lailla, että häiritsisi missään nimessä.

 

Siri Pekuri [00:14:35]: Täytyy sanoa, että itsellä ihan sama havainto, että se vaihtelee aika paljon. Ja aina jos ilmoittautumisajat lähestyy, niin silloinhan niitä ohjausaikoja on enemmän. Jotenkin olen ajatellut, että sellaisella nöyrällä asenteella, että ei voi kuvitella, että tietää kaiken kaikesta, mutta aika paljon saa selville, kun alkaa selvittää. Jos en siinä hetkessä osaa johonkin kysymykseen vastata, niin sitten sanon, että selvitän ja palaan. Iso tietomäärähän tässä on, mitä pitää hallita, mutta aina voi tarkistella.

 

Leila Saramäki [00:15:07]: Kyllä, jos saa tuohon jatkaa. Tuo on tärkeä pointti. Minäkin aina sanon, että olen [?? 00:15:13] että tunnen meidän yliopiston ja meidän tarjonnan ja sitten tiedän, kuka tietää. Eli sitten on tosiaan niitä asiantuntijoita ja oppiaineista voi kysellä tarkempia. Monesti se onkin, että me opot olemme ehkä ensimmäinen kehenkä ottaa yhteyttä, että monet ajattelevat, että sinulla on tällainen nimike, niin soitin sinulle. Ja sitten siinä käydään alkukeskustelu ja sitten mietitään niitä tarpeita, että kenen kanssa ehkä sitten jatkaa sitä keskustelua. Ja monesti, kun sitä tietoa on tuolla verkossa hirveän paljon, niin me olemme myös tämmöisiä, ehkä suomentajia sille kielelle, että mitä se tarkoittaa. Monet haluavat vähän varmistaa, että onko ymmärtänyt oikein ja käydä alkukeskustelua ja jatkaa omatoimisesti eteenpäin. Tärkeää on aina tuoda esille, että jos tulee jotain kysyttävää, niin täällä ollaan, että ota ihmeessä yhteyttä. Varmasti pääset asioissa eteenpäin.

 

Eric Carver [00:16:17]: Moni tuntuu hyötyvän myös siitä, että tietää, että on joku, johon voisi olla yhteydessä, jos tarvitsisi. Ja sitten ehkä tämmöinen varmistelu, vaikka sitä voisi joku taloustieteilijä sanoa häiriökysynnäksi, niin se on kyllä aika tärkeä osa ohjausta. Jos puhutaan vaikka isoista elämänvalinnoista ja on tehnyt jonkun suunnitelman, niin sen voi käydä Sirille tai Leilalle näyttämässä, että ”onks tää nyt ok”. Ja sitten sanotte, että on. Ja silloin sen ihmisen tilanne helpottuu siinä. Ja se uskallus lähteä viemään sitä eteenpäin.

 

Siri Pekuri [00:16:54]: Joo, se on tosi palkitsevaa. Ja sitten kun tulee sellainen spontaani kommentti, että ihanaa, että teillä on tällainen palvelu, niin kyllä se tuntuu tosi hyvältä.

 

Leila Saramäki [00:17:05]: Joo, sama tosiaan. Meilläkin hyvin paljon tulee sitä kiitosta, että saa ihmisen kiinni.

 

Eric Carver [00:17:12]: Joo, ja se on ollut ehkä tässä kaudella yksi teema, ja te kohta pääsette ottamaan kiinni myös tekoälyasioihin ja muihin muutoksiin, mutta aika moni tuntuu hyötyvän siitä, että on inhimillinen kohtaaminen siellä korkeakouluun. Tai niitä on enemmänkin, kuin yksi tietenkin, mutta on mahdollisuus aina halutessaan myös puhua ihmisen kanssa. Mikä rooli teidän mielestä opinto-ohjauksella on tämän jatkuvan oppimisen kentällä? Ja uskotteko, että se rooli muuttuu esimerkiksi tämän Digivision tai teknologian kehityksen, kuten tämän äsken mainitun tekoälyn kehittymisen myötä? Millaisia ajatuksia sinulla on, Siri?

 

Siri Pekuri [00:17:56]: Tuleehan se muuttumaan, se on ihan itsestään selvää. Ja ajattelen itse sillä tavalla, että kone on hyvä siinä, että se hallitsee suuren määrän tietoa ja pystyy lajittelemaan sitä ja ihan me opot ei siihen tietomäärään kyllä pystytä, että ei pystytä varastoimaan. Mutta sitten, kuten tuossa sanoit siitä inhimillisestä kontaktista, niin kyllä minä jotenkin ajattelen, että se kanssakäyminen, tapahtuu se virtuaalisesti tai tapahtuu kasvotusten, niin se ihmiskohtaaminen tulee edelleen säilymään tosi tärkeänä. Kone ei ehkä pysty olemaan sillä lailla, että se olisi rinnalla kulkija. Kone ei pysty haastamaan oppijaa, tarjoamaan sellaisia vaihtoehtoja, minkä tarpeen se huomaisi ihan pienistä vivahteista siinä keskustelussa. Minun mielestäni ihmisellä on kuitenkin hyvin tärkeä rooli siinä. Mutta sitten taas botit ja muut voivat auttaa siinä tiedon lajittelussa, koska kuitenkin jatkuvan oppimisen tarjonta tulee kasvamaan. Se varmaan monipuolistuu, pirstaloituu. Siinä sitten koneella on tärkeä ja hyvä rooli.

 

Eric Carver [00:19:10]: Mitä ajatuksia Leilalla?

 

Leila Saramäki [00:19:13]: Oikeastaan samoja ajatuksia, mitä Siri sanoi. Tosiaankin se, että on hyvä renki, mutta huono isäntä, näin sitä sanotaan. Varmasti tekoälyllä on se oma paikkansa ja ehkä auttaisi huomaamaan jotain sellaisia mahdollisuuksia, vaikka jos jotakin tekoälyltä kyselee, niin siinä mielessä on tosi tärkeä juttu. Ja tietysti Digivisiosta se, että tulee laajaa tietoa yhteen palveluun. Se on tärkeä asia. Mutta kyllä myös ajattelen, että kuitenkin opinto-ohjaus ja inhimillisyys ovat tosi tärkeitä. Juuri nämä kannustaminen, tukeminen, tsemppaaminen. Toki chatGPT:n kanssa itsekin jutellut, ja sieltä tulee kohteliaita vastauksia ja muita. Sellaisessa sparrauksessa voi olla ihan hyvä juttu. Mutta kyllähän se ihminen ja kohtaaminen on kuitenkin tärkeä juttu. Mutta tosiaan tietoahan on niin valtavasti, että jos siihen löytyy apuvälineitä semmoiseen tiedon suodattamiseen ja ehkä oman osaamisen kartoittamiseen tai se, että minkälaista osaamista pitäisi hankkia, niin ehkä siinä mielessä tekoäly ja teknologia ovat hyviä siinä asiassa. Meidän sivuillamme on chattibotti, jolta voi pikaisesti kysellä asioita. Se on ollut hyvinkin käytetty. Ja sitten lisätietoja aina, että kenellekä ohjata eteenpäin, niin kyllähän se auttaa. Itsekin tykkään chatteja käyttää. Ne ovat nopeita palveluita. Mutta kyllä se inhimillisyys on tärkeää.

 

Eric Carver [00:21:03]: Niissä on varmaan nyt aika isokin kysymys ohjauksen alalla, että kuinka hyvin ymmärretään sitä tekoälyä, mitä se on syönyt, ja tavallaan mihin se taipuu, ja pystytään ottamaan se tämmöiseksi tukiälyksi tai apuvälineeksi, joka sitten vaikka tuo tehoa siihen, esimerkiksi tiedonhakuun tai tiedon yhteiseen käsittelyyn vaikka asiakkaankin kanssa. Minä olen siinä Digivision ohjausteemaryhmässä, yritän vähän takinliepeessä pysyä kiinni, että mitä siinä tapahtuu. Jos yritän kansantajuisesti sanoa sen, mitä minä luulen, että se idea on, niin on nimenomaan se, että tämä jatkuvan oppimisen tarjonta, mitä korkeakoulut tarjoavat, että sille tulisi yksi alusta ja selkeä paikka, josta kansalainen voisi sitten etsiä niitä koulutusvaihtoehtoja. Jonkunlaista suosittelua myös niihin hakusanoihin liittyen, mahdollisesti tulevaisuudessa siihen henkilön taustaan liittyen. Nehän ovat positiivisia asioita. Mutta varmaan minulla ne isot duubiot tai huolet liittyvät siihen, että ruvetaanko uusintamaan jotain polkuja, että nyt kun sinä olet pohjoiskarjalainen nainen täällä ja täällä, niin sinä nyt varmaan hakeudut sitten tämmöiseen koulutukseen, koska aikaisemmat ovat tehneet näin. Tai vaikka maahanmuuttajataustaisten tietynlaiset vinoumat, mitä tiedetään tutkimuksessa, että mitä valitettavasti esimerkiksi ohjauksessa on, että ohjataan tiettyyn suuntaan tai tietystä suunnasta poispäin. Pahimmillaanhan tekoäly vaan ottaa sen vanhan maailman stereotypiat ja rakenteelliset ongelmat ja uusintaa niitä näissä automaattisissa järjestelmissä. Mutta mitä te, ei tarvitse antaa väitöskirjalektiota nyt siitä, että tekoäly ja ohjaus, mutta millaisia ajatuksia, mitä teidän suhde on nyt siihen liittyen?

 

Siri Pekuri [00:23:07]: Kun mietin tätä asiaa, niin tietysti koneet aina ohjelmoi joku ihminen, niin sillä ihmisellähän, joka on se ohjelmoija, joka opettaa ne koneet, niin sillä on aikamoinen vastuu sitten siitä, että ne eettiset periaatteet toteutuvat myös siellä, ne, mitkä pidetään ohjauksessa tärkeänä. Kävin itse testaamassa yhden koulutusfirman bottia ja pistin sinne, että olen kiinnostunut esihenkilötyöstä ja haluaisin opiskella sitä, mutta minulla on lukivaikeus. Siinähän se sitten suositteli sellaista alkeiskoulutusta heti suoraan, koska se oli ainoa, mitä se siinä vaiheessa osasi tehdä. Sitten mä menin uudestaan sinne parin päivän päästä, niin luulen, että sitä oli vähän koulutettu lisää, koska sitten se osasi ohjata kääntymään jonkun henkilön puoleen tässä asiassa. Eli siinä tavallaan sitten oli korjaantunut jo tämä tilanne. Mutta tuon tyyppisiä saattaa tulla ainakin siinä alkuvaiheessa, mitkä ei ole sitten kauhean mukavia sille koulutukseen hakeutujalle.

 

Eric Carver [00:24:07]: Onko Leilalla ajatuksia?

 

Leila Saramäki [00:24:09]: Joo, no vähän sama, että pitää varmaan pikkuisen epäillen aina suhtautua niihin ehdotuksiin. Ja ehkä sillä lailla, että pitäisi olla itsetuntemusta, että ei ehkä sokeasti lähde sitten, että no okei, että tämä on nyt se, vaan ehkä sitä itsearviointia. Ja sillä lailla olisi tärkeää, että olisi se ihminenkin sitten, kenen kanssa voi siitä sitten keskustella, että minulla tuli tämmöisiä tuloksia, että ei ihan lähde sokeasti uskomaan kaikkea, mitä sieltä tulee. Mutta ehkä semmoinen erilaisten näkökulmien tuominen, niin se on minusta hyvä asia. Monestihan myös tämä henkilökin ehkä ajattelee, että minulla on tämmöinen tausta ja minä olen tämmöisestä kiinnostunut, niin tämä on se mun polku. Mutta siellä voi olla paljon muutakin. Esimerkiksi, että haluan psykologiksi ja sitten tietää vaikka, että sinne on aika vaikea päästä sisälle ja vaatii pitkät opiskelut ja muut, mutta sitten, että olisiko jotakin muuta, joka olisi vähän samantyyppistä tai sitten muu pääaine tai ottaako sitten sivuaineeksi sen psykologian. Sillä lailla laajemmin ehkä ajatella sitä, että mitä kaikkea voi olla, että ei aina mennä yksillä napeilla, kun täällä Savossa sanotaan näin.

 

Eric Carver [00:25:34]: Niin, voidaan me tietysti nähdä myös se tekoäly tämmöisenä aktivistina, joka rikkoo näitä kaavoja ja rajoja ja etsii koulutusvaihtoehtoja, jotka eivät olekaan niin perinteisiä. Se on niin kuin Siri sanoi, että kuka sen systeemin kehittää ja millaisilla arvoilla, millaisella etiikalla, mutta myös millaisella datalla se on koulutettu toimimaan. Kun te katsotte vähän pidemmälle tulevaisuuteen, vaikka 5–10 vuoden kuluttua, niin minkälaista jatkuvan oppimisen ohjausta tai opinto-ohjausta te haluaisitte nähdä ja minkälaisen jatkuvan oppimisen opinto-ohjauksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte tehdä työtä? Olisiko se nyt Leilan vuoro aloittaa tästä?

 

Leila Saramäki [00:26:26]: Kiitos. Mietin tarvelähtöisyyttä. Koen, että jokaiselle löytyisi oman tarpeen mukaan ja sillä lailla kuitenkin helposti. Se olisi hyvin laajaa. Kuitenkin osa pärjää omatoimisesti, löytää tietoa ja tarvitsee ehkä jonkun sysäyksen tai kannustuksen tai muun. Osa tarvitsee enemmän ohjausta. Kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin omien pohdintojensa kanssa, vaan että sitä apua ja tukea löytyy. Itse haluan työskennellä inhimillisen tulevaisuuden eteen. Se on se minun näkemys ja toive ja sen eteen haluaa tehdä työtä. Ja se, että osaamista päivitetään sillä lailla, että luotetaan siihen tutkittuun tietoon. Ja myös ehkä sekin, että se opiskelu olisi myös iloa tuottava asia. Ja semmoista inhimillistä pääomaa tuottava asia, eikä pelkästään suorittamista. Tämmöiset haaveet ja toiveet itselle tulevaisuuteen.

 

Eric Carver [00:27:45]: Mitä Siri ajattelee?

 

Siri Pekuri [00:27:46]: No, kun teen paljon tuolla virtuaalisesti ohjausta, niin jotenkin ajattelen, että olisi ihanaa, jos pystyisi sitä yksilöllisyyttä tuomaan siihen jotenkin niin, että olisi mahdollisuus valita sellainen ympäristö, missä haluaa sitä ohjausta, vaikka joku metsä ja siellä olisi sitten erilaisia efektejä, tuulen huminaa ja sammalta, mihin voisi istahtaa siellä, että vähän tällaista pelillisyyttä ja sellaista mielikuvitusmaailmaa mukaan siihen tilanteeseen, että siitä ohjaustilanteesta saataisiin kaikille mahdollisimman miellyttävä, että sellaista yksilöllisyyttä myös sillä puolella.

 

Eric Carver [00:28:22]: Tämä onkin mielenkiintoinen. Virtuaalilasit päähän vaan.

 

Leila Saramäki [00:28:29]: Ihana ajatus. Meilläkin on joskus mietitty sitä, että tämmöisiä kävelyohjauksia olisi hyvä. Meillä itse asiassa tuolla täydennyskoulutuksen puolella on ollut vähän niin kuin coachaustyyppistä. Ovat kävelleet metsässä ja keskustelleet, niin tätä voisi kyllä hyvinkin virittää. Hyvä idea Siriltä.

 

Eric Carver [00:28:50]: Niin ja tietysti kun miettii sitä, että millaiset ehkä hankaluudetkin liittyvät näihin meidän perinteisiin ohjauksen käytäntöihimme. On joku vastaanottohuone, johon saavutaan ja siinä on se tietynlainen asetelma siitä ohjaajasta, jolla on se tieto. Ja sitten se kansalainen, joka on tullut sitä sinne hakemaan. Se on varannut sen ajan ja ehkä jonottanut siihen. Miten pystyy tuon teknologian avulla myös niitä tiloja muuttamaan ehkä vähän demokraattisemmiksi. Tai tekoälyn avulla sitä tiedon käsittelyä tai hakemista, että se olisikin enemmän semmoista valmentavaa. Miltä se kuulostaisi?

 

Leila Saramäki [00:29:41]: Kuulostaa kyllä tosi hyvälle. Myös tässäkin se tarve. Osa tykkää, että pitää olla faktaa ja tulee hakemaan sen asian ja sillä selvä. Ja sitten osalla ehkä sitä pohdiskelua ja muuta, niin erilaiset tilat ja ympäristöt, niin varmasti olisivat tosi tärkeitä. Ja kun meilläkin mietitään näitä tiloja ylipäätänsä, että olisi semmoisia kivoja sohvanurkkauksia, missä jutella tai se ei olisikaan perinteinen neukkari, saati sitten, että toinen on toisella puolella pöytää ja toinen toisella puolella pöytää, jos livenä haluaa nähdä. Mutta toki verkkohan on kuitenkin, että sinne saa tietysti taustoja, mutta onhan semmoinen aika intensiivinen siinä, kun ollaan ruudulla, isoilla kasvoilla, niin se on varmaan molemmille aina välillä raskastakin, että siihenkin voisi miettiä jotain kivaa taustaa tai kivaa jotakin muuta. Paljonhan tietysti jaetaan sitä ruutua siinä ja katsotaan yhdessä sitä tarjontaa tai jotain tehtäviä tai muuta. Mutta paljon voisi mukavuuttakin lisätä niihin tilanteisiin.

 

Eric Carver [00:30:55]: Onko teillä joku maksimimäärä, mitä te jaksatte Teams-ohjausta tehdä per päivä?

 

Leila Saramäki [00:31:02]: Kyllä itse ajattelisin, että kolme, neljä on ihan maksimi.

 

Siri Pekuri [00:31:07]: Kyllä minulla varmaan parhaina päivinä tai pahimpina, miten se nyt sitten ottaa. Täytyy varmaan kysyä osallistujilta, miten se on mennyt. Mutta kuudesta seitsemään ohjaustakin on saattanut olla saman päivän aikana. Kyllä siinä tietysti pitää aina pitää se väliaika ja latautua siihen, että osaa sitten kohdata kaikki ihan samalla tavalla ja antaa yhtä paljon.

 

Eric Carver [00:31:34]: Niin itse miettii jotenkin sitä, että miten hyvin me pystymme, jos tätä tulevaisuutta miettii, tunnistamaan sen, että milloin on se tarve kansalaisella sen tyyppinen, että jostain tekstimassasta se tekoäly osaa kyllä sen vastauksen löytää. Ne ovat niitä valmiiden ohjeiden, kurssikuvausten tai sen Digivision sisältöjen dialogista selittämistä, että tuolla se nyt on. Ja jolloin ehkä ei ajatella, että se ohjauksellinen työote olisi edes erityisen hyödyllinen, vaan on olemassa niin sanotusti oikea vastaus. Tämä kurssi alkaa silloin ja silloin, ja suoritustavat on sellaiset ja sellaiset, ja siitä syntyy sellaisia ja sellaisia polkuja eteenpäin, tai se tuottaa kelpoisuutta tai mitä se nyt sitten onkin. Ja milloin me sitten näemme, että niin kuin Siri sanoit, että jossain sivulauseessa tai ilmeessä onkin takana joku muu, kuin jonkun oikean vastauksen etsiminen, vaan silloin tarvitaan se tutkiva tai kannatteleva ote. Miten me luomme ohjausjärjestelmiä, jotka ovat sillä lailla responsiivisia, että ne tunnistavat näitä erilaisia tarpeita? Siinä suunnittelemiselle haastetta.

 

Siri Pekuri [00:32:55]: Kyllä.

 

Leila Saramäki [00:32:57]: Kyllä.

 

Eric Carver [00:33:00]: No, tämä on minulle yllätys. Moni vieras on sanonut, että tämä on kaikkein vaikein kysymys, mutta toivottavasti se nyt ei ollut teille liian stressaava. Eli lukuvinkki. Saa olla aiheesta tai aiheen vierestä. Mitä te suosittelisitte?

 

Siri Pekuri [00:33:20]: Tämä on varmaan vähän sekä aiheesta että aiheen vierestä. Suosittelisin Martti Suosalon Tähän astinen elämäni -kirjaa. Se oli minulle ihan hirvittävän silmiä avaava lukukokemus näyttelijän työn suhteen, että millaisia kaikkia vivahteita siinä on ja mitä pitää ottaa huomioon. Se ei ole vain, että menet sinne ja olet opetellut ne vuorosanat, vaan valaistus ja tila ja kaikki mahdollinen. Mutta kannattaa tosiaan lukea itse, niin saa Martin sanoittamana sen paljon paremmin selville. Sen lisäksi se oli kiehtova, uraohjauksellinen, näkökulma siihen, että miten joku päätyy näyttelijän työhön. Siinä Martti hienosti kertoi lapsuudesta ja suvun perinteestä, elämän kokemuksista ja työhistoriasta, että miten sitten lopulta se näyttelijän työ oli hänelle se oikea.

 

Eric Carver [00:34:18]: Mikä on Leilan lukuvinkki?

 

Leila Saramäki [00:34:21]: Oli vähän vaikea valita ja minä sitten vinkkaan kahdesta kirjasta. En tiennyt, kumman tässä valitsisin. Molemmat ovat jääneet hyvin kovasti itselle mieleen. Iltalukemisena kaipaan aina sellaista, joka ei ole työhön liittyvää, vaan sitten olen ihan muissa maailmoissa. Ja semmoinen ihana kirja, kuin Sydämen lyönneissä ikuisuus. Tämä on romaani, Jan-Philip Sendker on sen kirjoittanut. Se on rakkaustarina ja vähän ehkä surullinenkin, mutta tämmöiseen ohjaukseenkin se liittyy siinä mielessä, että se kertoo siitä, että miten toinen toistaan tukien voi nähdä maailmaa ihan eri tavalla. Se oli kyllä tosi ihana kirja. Sitten toinen on semmoinen, mihin olen oikeastaan palannut useammankin kerran. Frank Martelan Valonöörit. Se kertoo tämmöisestä, miten sisäinen motivaatio meitä ohjaa oman elämän merkityksellisyyteen ja muuta. Siellä on kivoja tehtäviä, että niitäkin olen tehnyt. Välillä aina palaan sitten niihin tehtäviinkin, että onko elämä muuttunut, miten visiot ja ajatukset sitten toteutuneet tai muuta. Se on kyllä kiva kirja.

 

Eric Carver [00:35:52]: Martelan tuotantoa suosittelen itsekin lämpimästi. On ajatusta herättävää. Hei, paljon kiitos Siri ja Leila, kun tulitte vieraaksi.

 

Leila Saramäki [00:35:59]: Kiitos paljon. Tämä oli tosi mukava kokemus.

 

Siri Pekuri [00:36:02]: Kiitos ja samat sanat.

 

 

 

[äänite päättyy]

Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus? Miten antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa? Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisöissä?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 13. jakson vieraana ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto.

Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THL:ssä. Eid on projektipäällikkönä Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja hän on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmä MONET:in jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt yhdistyksen aktiivi.

Anne-Mari Souto työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Souto on tutkinut nuorten koulutusvalintoja ja -siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutiossa sekä oppilaiden/ opiskelijoiden välisissä suhteissa.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 45. ja kolmannen tuotantokauden 13. jakso.

Jakson aiheena on antirasistinen ohjaus ja pedagogiikka.  Vieraina projektipäällikkö Mona Eid Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta ja yliopistonlehtori Anne-Mari Souto Itä-Suomen yliopistosta.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 18.4.2024. Jakson pituus 61 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 13 jakson vieraina ovat Mona Eid ja Anne-Mari Souto. Mona Eid työskentelee Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella THLssä. Eid on projektipäällikkönä verkkokoulutusta… Verkkokoulutus antirasismista ammattilaisille -hankkeessa ja on THL:n kulttuurisen moninaisuuden asiantuntijaryhmän MONET:n jäsen. Aiemmin hän on työskennellyt Oulun ammattikorkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa. Eid on pitkäaikainen Ruskeat tytöt -yhdistyksen aktiivi. Anne-Mari Souto, tai Ansku, niin kuin tavataan sanoa, työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa kasvatustieteiden ja psykologian osastolla. Souto kouluttaa opinto- ja uraohjaajia. Ansku on tutkinut nuorten koulutusvalintojen siirtymiä, koulutuksen keskeyttämistä sekä perusasteen oppilaanohjausta. Hän on tutkimuksessaan tarkastellut rasismia eri koulutusinstituutioissa sekä oppilaiden ja opiskelijoiden välisissä suhteissa. Tervetuloa mukaan.

 

Mona Eid [00:01:38]: Kiitos.

 

Anne-Mari Souto [00:01:40]: Kiitos.

 

Eric Carver [00:01:41]: Keskustellaan tässä jaksossa Anskun ja Monan kanssa rasismista yliopistoissa ja antirasistisesta pedagogiikasta. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai opiskeluun liittyy? Mitä on antirasistinen pedagogiikka? Tai antirasistinen ohjaus. Antirasismia voidaan käytännössä edistää yliopistoissa. Miten yliopisto-opetusta ja opiskelijoiden ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä? Isoja ja helppoja kysymyksiä meidän vieraillemme. Miten rasismi ilmenee suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Aloitetaan vähän isommalla pensselillä tässä aluksi. Minkälaisia rasistisia kokemuksia rodullistetuilla oppilailla ja opiskelijoilla on? Mona aloitatko sinä?

 

Mona Eid [00:02:44]: Tämä on tosi iso kysymys. Varmaankin voimme yhdessä Anskun kanssa tätä avata. Mutta sanoisin näin. Tein taannoin, on kai siitä jo viisi vuotta, sellaisen podcastin kuin Kaikkien koulu?, kysymysmerkillä, jossa vähän halusin kerätä näitä tutkimuksia, joita suomalaisesta koulutusjärjestelmästä on suhteessa toiseuttamiseen, erityisesti rasistiseen toiseuttamiseen. Ja niitähän oli paljon, mutta minusta oli tosi tärkeää koota ne yhteen. Jotenkin ehkä lähden itse tätä kysymystä vähän tarkastelemaan siitä näkökulmasta, miten me tuotamme tällaista normaaliutta ja valkoista normaaliutta. Kenet me näemme ideaalina oppijana, opiskelijana koulujärjestelmässä? Minun mielestäni esimerkiksi nuo tutkimukset kertovat, vaikka ihan siitä YVV:n tutkimuksesta, afrikkalaistaustaisten kokemasta syrjinnästä. Rasismikokemukset ensinnäkin lähtevät jo varhaiskasvatuksesta, ja niitä kokemuksia kertyy jo sieltä ihan koulutaipaleen alkupäästä. Sitten se näkyy eri elämänalueilla, eli ei pelkästään koulutuksessa. Erityisesti näissä afrikkalaistaustaisten ihmisten kokemuksissa Suomessa. Mutta jos me menemme ihan koulumaailmaan, niin yksi hyvä huomio on se, että miten vaikka meidän oppimateriaalimme tuo esiin erilaisia historioita ja tarinoita meidän moninaisesta Suomestamme? Toistaako se sitä samaa valkonormatiivista myyttiä Suomen yhtenäiskulttuurista, vai tuoko se meidän kieli- ja kulttuurivähemmistöjemme historioita esimerkiksi? Saako romanitaustainen oppilas representaatiota historiallisesti tai nykypäivässä?

 

[00:04:28] Sitten voidaan katsoa muidenkin vähemmistöjen osalta. Valitettavasti ei saa. Tämä on nyt yksi huomio, mutta näitä rakenteita on paljon muitakin. Jos me mietimme nyt vielä oppimateriaalien representaatiota, niin minkälaista maailmankuvaa se yleensä rakentaa? Se on aika etnosentrinen tai jopa eurosentrinen, länsimaalaiskeskeinen. Ei pelkästään, kenen historioita kerrotaan, mutta kenen tieto on väärti. Representaatiot ovat usein joko poissaolevia representaatioita, tai ne ovat negatiivisia ja toiseuttavia. Kaikkien koulu? -podcastissa opiskelijat, jotka siinä olivat ensimmäisessä jaksossa, toivat esiin sen, että esimerkiksi mustat ihmiset nähtiin vain oppimateriaaleissa orjuuden kautta tai negatiivisten stereotypioiden kautta. Pia Mikander on tutkinut esimerkiksi maantiedon, historian ja yhteiskuntaopin kirjojen eurosentristä maailmankuvaa. Se oli tosi avaava tutkimus. Näitä koulukirjatutkimuksia on tehty muitakin, mutta erityisesti tämä Mikanderin jäi itselle mieleen. Mutta tämä oli nyt yksi aihe. Ajattelin, että heitän pallon Anskulle.

 

Anne-Mari Souto [00:05:51]: Joo, no en malta olla mainostamatta meillä Itä-Suomen yliopistossa Mona Kilpilammen tekemää tutkimusta ohjauksen oppikirjoista. Siellä vastaava tutkimustulos siitä, että ohjauksen oppikirjojen välittämä representaatio on erittäin kapea vähemmistöihin asemoituville nuorille, ja mikä surullista erityisesti, niin meidän alkuperäiskansaamme saamelaisia tai romaneja heidän perinteisissä asuissaan ei näy yhdessäkään ohjauksen oppikirjassa. Mikä sinällään ei anna representaatioita näille opiskelijoille, mutta se ei välitä myöskään, että kaikille oppilaille välittyisi, että tämännäköisiä ihmisiä ei näy suomalaisessa työelämässä. Näillä pienillä asioilla on tosi iso merkitys. Itse käytän myös sitä YVV:n tekemää rasismiselvitystä useasti opetuksessani, kun opetan opinto-ohjaajia myös aineen pedagogisissa opinnoissa. Opetan antirasistista pedagogiikkaa. Monesti kun me puhumme rasismista ja koulusta, usein ajattelemme, että rasismi on jotain näkyvää syrjintää tai solvauksia tai tönimistä tai ulkopuolelle sulkemista tai juoruja, ja kaikkea tätä. Se on sitäkin. Mutta siinä YVV:n kyselyssä lähestulkoon yhtä paljon tummaihoiset suomalaiset ovat kohdanneet rasismia myös opettajien taholta. Ja se muistuttaa siitä, että se ei vain ole oppilaiden tai opiskelijoiden keskinäinen ilmiö, vaan se on koko kouluyhteisöä koskettava ilmiö, jolloin sitä täytyy katsoa myös instituutioiden käytänteissä olevana ilmiönä, ei pelkästään arkipäivän kohtaamisten tasolla, mitä se valitettavasti myös on. Ehkä yksi sellainen aika pitkään jatkunut ilmiö ja toistuva tutkimustulos on se, että lapset ja nuoret kokevat jäävänsä rasismin kanssa yksin kouluissa. Tämä on mielestäni meidän kaikkien ammattikasvattajien ja kouluttajien, miksi itsekin tässä itseni luen, meidän yhteinen haasteemme. Emme saa jättää opiskelijoita näiden isojen yhteiskunnallisten kysymysten kanssa yksin.

 

Mona Eid [00:07:49]: Minun mielestäni kouluterveyskysely tuo myös esiin, kun sitä tehdään kahden vuoden välein. Kun siinä pystytään syntyperän mukaan jaottelemaan aineistoa, niin syntyperältään ulkomaalaistaustaiset kokevat selvästi eniten syrjintää ja syrjivää kiusaamista ja väkivaltaa koulussa. Nyt on kysytty myös tätä opettajien taholta koettua syrjintää, niin siinä kyllä he myös olivat, ulkomailla syntyneet ulkomaalaistaustaiset kokivat eniten. Sitten siinä on myös sellainen kategoria, että Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset. Tai sitten sellainen, että toinen vanhempi on ulkomaalaistaustainen. Kun sitä vertaa suomalaissyntyisiin, niin sitten näkee näitä eroja esimerkiksi. Tähän vuorovaikutukselliseen, mutta sitten on paljon tällaista rakenteellistakin, mihin varmaankin menemme vielä syvemmin, mutta juuri mitä Anskukin on tutkinut. Ehkä haluat kertoa siitä?

 

Anne-Mari Souto [00:08:49]: Nosta vain pointteja, joita sinulla oli. Anna mennä vain!

 

Mona Eid [00:08:53]: Referoin vain tutkimuksiasi. Juuri tämä etnistävä ohjaus. Se näkyy varmaankin oppilaanohjauksessa erityisesti, mutta sitä näkee jo jonkun verran siitä, kun on tuotu esiin Suomi toisena ja vieraana kielenä ja kirjallisuusohjaukseen. Eli saatetaan tehdä ohjaamista nimen perusteella ja ulkonäön perusteella, eikä sen perusteella, mikä on äidinkieli. Se on aika huolestuttavaa myös. Ja sitten, että mitä vaikutuksia, kerrannaisvaikutuksia sillä on. Mutta myös se, että miten pystytään vanhempien ilmoituksesta siirtyä esimerkiksi Suomi äidinkielenä -ryhmään, ja ovatko ne joustavia. Silti olen sitä mieltä, että S2-tuki ja S2-opetus on tärkeää ja tarpeellista, mutta käytämmekö me välillä sitä vähän erottelevana mekanismina myös, eikä sitten oikeasti katsota oppilaan osaamistaitoja. Ehkä tämä on aika rankasti sanottu.

 

Eric Carver [00:09:53]: Tämä oli teema siinä podcastissasi, siinä Kaikkien koulu?:ssa. Suosittelen sitä sarjaa edelleen. Ansku.

 

Anne-Mari Souto [00:10:01]: Joo, ehkä vielä tuosta näin opona ja opinto-ohjaajien ja uraohjaajien kouluttajana vielä tähän, että me tiedämme, meidän tilastomme alkavat osoittaa jo sen, että meidän koulutuspolkumme etnistyvät ja rodullistuvat. Me tiedämme jo, että meidän työmarkkinamme ovat etnisesti segregoituneita. Minusta se on surullista, että se alkaa näkyä myös koulutuspolkujen muotoutumissa, alavalinnoissa ja tämän tyyppisissä kysymyksissä. Nyt olisi aika herätä tämän ilmiön äärelle ihan oikeasti, koska jos me haluamme, että meidän koulumme antaa kaikille mahdollisuudet kehittää sitä potentiaalia, mikä meissä on, niin tällä hetkellä näyttäisi, että se ei kaikille toteudu ihan yhdenvertaisesti. Tämä ilmiö… On paljon nostettu sitä, että monilla ei-valkoisiksi rodullistetuilla nuorilla on kokemusta siitä, että heitä ohjataan esimerkiksi lähihoitajakoulutukseen. Tai on saatettu… Nuorella ollut toiveita, vaikka lääkärin urasta tai yliopisto-opinnoista, niin hänelle on suositeltu, että on realistisempi vaihtoehto sinulle esimerkiksi ammatillinen koulutus. Se toteutuu myös toista kautta, ja se toteutuu siinä, että sitä aihetta ei uskalleta ottaa puheeksi. Se, että jos me ajattelemme, millaisista ammateista esimerkiksi ruskeaihoiset saavat tällä hetkellä representaatio- ja samastumispintaa meidän työmarkkinoiltamme. Nuoret näkevät, ja yksikin poika sanoi minulle, että Ansku ei kyse ole siitä, mitä minä haluan tehdä isona, vaan missä minä saan töitä, missä minun näköiseni ihminen voi saada töitä. Eli tietyllä tavalla kuvasto ja mahdollisuudet, missä he näkevät itsensä kaltaisia esikuvia, on aivan toisenlainen riippuen yhteiskunnallisesta asemasta ja rodullistetusta asemasta, missä he ovat. Nuoret voivat itsekin kutistaa itse omia mahdollisuuksiaan. He ajattelevat, että lähihoitajakoulutus on minulle tutumpi tai turvallisempi valinta. Tiedän, että vaikka äitini työskentelee siinä tai näin. Tässä on sitten se paikka: Se ei ole välttämättä juuri sitä suosittelevaa ohjausta, vaan sitä, että uskaltaako esimerkiksi opo nostaa tämän ilmiön puheeksi keskusteluun nuorten kanssa. Onko meillä rohkeutta ravistella? Me puhumme ohjauksessa sellaisesta tutkivasta orientaatiosta, että me pysähtyisimme ohjattavan äärelle ja kävisimme vähän keskustelua siitä, mille tämä valinta rakentuu. Minkälaisia perusteluja, mielikuvia ja ajatuksia omista mahdollisuuksista tässä on? Tähän kannustaisin myös. Monesti opot näkevät sen tilanteen, mutta heiltä puuttuu ehkä rohkeus tarttua tähän yhteiskunnallisesti haastavaan ilmiöön.

 

Eric Carver [00:12:24]: Niin, nämähän ovat opintojen ja uraohjauksen ydinkysymyksiä. Kun me tiedämme, että syrjiviä rakenteita on, vaikka etnisyyteen tai rodullistettuun asemaan liittyen, niin puhummeko me niistä? Sallitaanko niistä käytävä keskustelu? Vai normalisoimmeko me vääryyden vaikenemalla tai ohittamalla? Nämä ovat tosi isoja kysymyksiä. Tämä tuli juuri, taisi olla Aalto-yliopistosta. Se oli Hesarin iso juttu arviointiin liittyen. Eli oliko se yli C:n arvosanoja, eli hyvin ylioppilaskirjoituksissa pärjäävät. Ulkomaalaistaustaiset tai sellaiseksi mielletyt saivat huonompia arvosanoja omilta opettajiltaan, mutta eivät sensoreilta, koska sensorit eivät saa nimiä. He eivät tiedä, kenelle meni. Se oli aika pysäyttävää.

 

Mona Eid [00:13:22]: Oli kyllä. Siinä oli vielä se tuotu esiin, että sitten katsottiin myös koulutuspolkuja niistä, jotka oli ikään kuin arvioitu omilta opettajilta huonommin menestyviksi. He eivät sitten hakeutuneet korkeakouluun yhtä hanakasti kuin sellaiset, jotka ehkä ovat saaneet kannustusta. Kyllähän tuo rakenteellisen ilmiön toi tosi selkeästi esiin, tuo tutkimus.

 

Eric Carver [00:13:46]: Miten juuri, kun arviointi… Kai siitä on sen verran tutkimuskirjallisuutta, että uskalletaan sanoa, että sillä on aika iso merkitys pystyvyysuskomusten kehitykseen. Eli suomeksi sanottuna, millainen näkemys meillä on itsestämme. Silloin tavallaan se, että jos rakenteet ovat sellaisia, vaikka arvioinnissa, että ne ovat rasistisia tai syrjiviä, niin sitten se vaikuttaa myös minäkuvaan.

 

Mona Eid [00:14:07]: Ja me emme ehkä puhu tarpeeksi mielestäni, kun me puhumme rasismeista, niin sisäistetystä rasismista myös. Miten se vaikuttaa, se jatkuva ehkä… Tai kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja stereotyyppisestä käsityksestä itsestä. Miten se vaikuttaa omaan, juuri pystyvyyteen tai minäkuvaan ja itsetuntoon. Aletaan ehkä omasta ryhmästäkin ajatella jotenkin negatiivisesti. Mutta erityisesti se vaikuttaa minusta oman potentiaalin näkemiseen. Mutta sitä keskustelua minusta ei vielä kauheasti käydä ehkä julkisesti. Ehkä sitten rodullistetut ihmiset enemmän käyvät keskenään.

 

Anne-Mari Souto [00:14:48]: Minulla on ollut mahdollisuus haastatella ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita. Olen 16:ta haastatellut, ja vain yksi heistä oli edennyt suoraa polkua peruskoulu-lukio-yliopisto. Siellä on paljon näitä koulutuksen keskeytyksiä, välivuosien viettoa, on haettu ensin vauhtia ammattikorkeakoulusta. Yksi tarina siellä on juuri se, että ei ole uskottu siihen, että itsestä on yliopisto-opiskelijaksi. Eli tietyllä tavalla on joutunut kamppailemaan sen oman, uskon omaan koulutettavuuteen ja myös siihen, että ei ollut esikuvia, että on täytynyt hakea. Se näkyy ehkä välivuosina, hapuiluna ja uskon hakemisena. Eihän siinä välttämättä. Joskus se on ihan hyväkin asia, että se oma valinta varmistuu, mutta kyllä se minusta kertoo myös näistä kysymyksistä, mitä Mona nostit äsken esille.

 

Mona Eid [00:15:38]: Kun puhutaan vaikka huijarisyndroomasta, niin sitten ehkä juuri tietyille vähemmistötaustaisille, tai ehkä siitä on puhuttu eniten, vaikka työväenluokkakokemuksena, mutta se myös kertautuu tavallaan vähemmistötaustoissa ehkä, se huijarisyndroomailmiö.

 

Anne-Mari Souto [00:15:54]: Jos saa mainostaa, niin mulla on tulossa tästä Sirpa Lappalaisen kanssa yhdessä artikkeli Kasvatus-lehteen. Kesäkuussa julkaistaan, yliopistokontekstissa.

 

Mona Eid [00:16:04]: Mahtavaa.

 

Anne-Mari Souto [00:16:05]: Joo.

 

Eric Carver [00:16:06]: Mutta ehkä syy, miksi kysyin tästä ennen kuin me menemme tähän yliopistokontekstiin, on se, että on niin, että ei rasismin kokemus koulutusjärjestelmässä, se ei ala, mutta ehkä se ei myöskään pääty siihen yliopiston portille. Mutta mennään nyt sinne yliopistomaailmaan. Mutta halusin vain, että käydään tätä laajempaa kontekstia, koska se myös vaikuttaa, nämä rasistiset rakenteet ja syrjintä siihen, ketkä ylipäätään hakeutuvat yliopistoihin. Se on minun mielestäni tämän keskustelun kannalta tärkeää. Mutta mennään nyt sinne yliopistokontekstiin. Minkälaisia rasistisia ja syrjiviä rakenteita yliopisto-opetukseen tai -opiskeluun liittyy? Ja jos Ansku aloittaa tästä.

 

Anne-Mari Souto [00:16:50]: Joo. En malta olla ottamatta siltaa tuosta äskeisestä pointistasi, koska juuri, kun olen haastatellut näitä ei-valkoiseksi rodullistettuja yliopisto-opiskelijoita, niin heillä monella oli se toive, että se rodullistava kohtaaminen lakkaisi tai vähenisi yliopistossa, mutta valitettavasti se on myös siellä osa heidän arkeaan ja opintojaan. Yliopistokontekstissa voisin lähestyä rasismia kolmella tavalla, kolmella tasolla: ehkä arkipäivän kokemuksista, sitten institutionaalisen, rakenteellisen tason kysymyksenä ja sitten epistemologisena, episteemisen, tavallaan tiedon tuottamisen tasolla. Ja kaikkia näitä esimerkiksi siinä aineistossanikin nämä yliopisto-opiskelijat käsittelivät. Totta kai kansainvälinenkin tutkimus tuo näitä esille. Se voi näkyä esimerkiksi arkipäivän kohtaamisissa. Ehkä kärjistyneimmät muodot ja ikävimmät kohtaamiset ovat tapahtuneet sitseillä ja esimerkiksi tutoreiden kohtaamisissa. Eli opiskelijajärjestöille ja tutortoiminnan kehittämiseen minusta on tärkeää myös, että näitä kysymyksiä käsitellään näissä yhteyksissä. Toki on myös ikäviä esimerkkejä ihan luentotilanteista, että opettaja tai professori on saattanut käyttää epäasiallista kieltä ja ihan tosi törkeitäkin, solvaaviakin sanontoja. Ehkä sellainen yleisin kokemus arkipäivän tasolta on se, että näitä opiskelijoita on luultu toistuvasti kansainvälisiksi vaihtariopiskelijoiksi. Heille puhutaan englantia, ja vaikka vastaat suomeksi, niin saatetaan uudelleen puhua vieläkin englantia tai ihmetellä, että hei sori, tämä luento on suomeksi, olet ehkä väärässä paikassa. Eli tällaista mikroaggressioita kohtaavat päivittäin, mikä tavallaan kyseenalaistaa jatkuvasti heidän läsnäolonsa oikeutusta. Sitä, että olet ihan samanlainen yliopisto-opiskelija kuin muutkin.

 

[00:18:39] Ja ehkä, mikä toinen on myös siellä, että ei ole sellaista valmiutta puuttua, puolustaa kaveria, sellaista liittolaisuutta. Jos tapahtuu jotain joko luentotilanteessa tai vaikka näillä sitseilläkin, heillä on kokemus siitä, että he jäävät yksin. Eli siihen meillä kaikilla on mahdollisuus yliopistoyhteisössä vaikuttaa. No sitten, jos mennään ehkä institutionaalisiin käytänteisiin ja pedagogiikkaan, niin yksi ehkä vahvin kokemus näiden opiskelijoiden kokemuksissa on ollut se, että me yliopisto-opettajat emme aina huomioi sitä, että emme puhu vain valkoiselle yleisölle. Siellä joukossa on monenlaisia opiskelijoita, ja tietyt asiat ja teemat voivat koskettaa eri tavalla eri taustoista tulevia tai eri kokemuksilla ja eri yhteiskunnallisessa asemassa eläviä ihmisiä. Ehkä ikävimpiä kokemuksia on ollut sitten se, että jos opiskelijat ovat ottaneet jälkikäteen yhteyttä tähän luennoitsijaan, niin osa luennoitsijoista on saattanut vaikka suuttua siitä. Eli puhutaan tällaisesta valkoisesta herkkähipiäisyydestä, white fragility. Kollegani Tuuli Kurki on suomentanut sen mielestäni hienosti herkkähipiäisyydeksi. Tähän toivoisin muutosta. Jotta me opimme tunnistamaan tätä valkonormatiivisuutta yliopistojen käytännöistä, mistä Mona tuossa äsken koulujärjestelmän yhteydessä laajemmin puhui, niin tämä edellyttää kyllä meiltä sitä, että me opimme kuuntelemaan ja asetumme keskustelemaan. Nämä ovat ehkä sellaisia, että me tiedostaisimme.

 

[00:20:07] Ja tästä me ehkä pääsemmekin sellaiseen episteemiseen tasoon. Suomeen on alkanut vihdoin rantautua viimeisten vuosien aikana, vuosikymmenenkin aikana, varsinkin opiskelijajärjestöjen ja aktiivisten opiskelijoiden myötävaikutuksella tällainen decolonize academy -liikehdintä, jossa ravistellaan sitä, että miten koko yliopistoinstituutio on rakentunut kolonialistiselle maailmankuvalle ja valtasuhteille, ja miten me edelleenkin uusinnamme tietynlaista tietoa. Ketkä pääsevät tietäjän asemiin, ja millaista tutkimusta, kenen tuottamaa tutkimusta me opetamme ja siteeraamme, ja keneltä tieto on kerätty? Ja näin poispäin. Eli tätäkin pitäisi herätellä katsomaan: Miten vahvasti tällainen eurosentrismi on läsnä meidän akateemisessa ytimessämme, tiedon tuottamisessa ja siellä? Jos nyt näistä uraohjauksen nimistä sanotaan, niin en voi olla tässä yhteydessä Marcelo Ribeiroa, brasilialaissyntyistä tai Brasiliassa asuvaa tutkijaa, joka on puhunut paljon tästä, että meidän opinto- ja uraohjauksen keskeisimmät teoreetikkomme ovat usein pohjoista globaalia edustavia, valkoihoisia, usein miehiä, jolloin täytyy kysyä, että mitkä näkökulmat ovat paitsiossa, ja mistä tietämyksestä ja ymmärtämisestä me jäämme paitsi. Tämä koskettaa yhtä lailla myös meidän tieteenalaamme ja meidän ammattikäytänteitämme. Kenelle me olemme ne suunnanneet? Kuka niitä teorioita on kehitellyt, ja miten moniäänistä ja moninäkökulmaista tämä on? Näillä kolmella tasolla hahmottaisin tätä rasismia yliopistossa -kysymystä.

 

Eric Carver [00:21:55]: Mona.

 

Mona Eid [00:21:56]: Joo, tosi hyvin hahmotettu ja Pajatso tyhjennetty. Minulla tuli mieleen tuosta, mitä puhuit, siitä opiskelijoiden kokemuksesta ja opettajien reagoinnista. Mietin tätä käsiteparia, mistä Jani Toivola usein puhuu, se ainokaisuus ja ainoa huoneessa -tyyppinen tilanne. Kun on niin vähän ikään kuin sitä historiakokemusta suomalaistaustaisista tai Suomessa kasvaneista, ei-valkoiseksi rodullistetuista ihmisistä yliopistossa. Noita tapahtuu ehkä vielä enemmän. Minusta tuntuu, että yliopistossa ainakin itselle tapahtui enemmän kuin aikaisemmin kouluasteilla. Mietin sitäkin, kun meillähän on esimerkiksi tutkimus, oliko se Education at a Glance -tutkimuksen mukaan: Meillä ovat ulkomaalaistaustaiset yleensäkin aliedustettuina, niin kuin me tiesimme tästä aikaisemmasta keskustelusta, aliedustettuna korkeakoulutuksessa. Oliko se niin, että suhteessa siihen väestönosaan, jotka ovat yleensäkään korkeakoulutuksessa 18–25-vuotiaista, vai 24. Heistä kolme prosenttia on korkeakoulussa, kun se väestöosuus on kuusi prosenttia.

 

Eric Carver [00:23:04]:  Aika iso aliedustus.

 

Mona Eid [00:23:05]: Aika iso aliedustus, ja Suomessa vielä me olemme tosi pienissä määrissä. Ja mitä tämä aiheuttaa itsessään? Sitten kun meille tulee ikään kuin ei-valkoisiksi rodullistettuja opiskelijoita yliopistoon, niin he ovat yleensä kansainvälisiä opiskelijoita. Se on normi ikään kuin siitä moninaisuudesta ehkä. Sitten minulle tuli mieleen kansainvälisyydestä yleensä ja kansainvälistymisestä, että miten yliopistot ehkä, kun tämä yliopistolakikin muuttui lukukausimaksujen suhteen. Kun me otamme niitä EU- ja ETA-alueiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Miten se toisintaa taas globaalia epäsuhtaa myös. Ehkä me toivomme niitä aasialaistaustaisia, mutta miten sitten mahdollistetaan, esimerkiksi afrikkalaistaustaiset tulemaan yliopistoon. Myös se segregoituu, tavallaan se sosioekonominen asema. Vain kaikkein varakkaimmat pääsevät tänne opiskelemaan sekä Aasiasta että Afrikasta esimerkiksi tai Latinalaisesta Amerikasta: Miten me ikään kuin tässä systeemissä toisinnamme sitä? Minua mietityttää se.

 

[00:24:14] Ja sitten vielä, mietin vielä sitä KV-opiskelijoiden osalta, sitä kokemusmaailmaa. Olen hirveän paljon kohdannut myös kansainvälisiä opiskelijoita yliopistossa työskennellessäni, joilla myös paistoi kasvoilta tai kokemuksista ikään kuin yksin jäämisen pettymys. Monet jäävät todella yksin täällä Suomessa. Ei puhuta pelkästään ehkä ohjauksesta ja opiskelijoiden tukemisesta, mutta muutenkin sosiaalisesta elämästä. Mielestäni jos me tänne haluamme houkutella kansainvälisiä osaajia, niin tuen pitäisi olla paljon parempi. Ja myös se, että… Nyt minulla katkesi ajatus. Meillä pitäisi olla paljon parempi tuki siihen, että opiskelijat ensinnäkin pystyisivät kiinnittymään suomalaiseen yhteiskuntaan, esimerkiksi kielen opiskelun kautta. Mehän annamme sellaisen kuvan, että kaikki pärjäävät englannilla Suomessa, mutta kielen opiskelun pitäisi olla paljon vahvempaa. Sitten pettymys tulee siinä vaiheessa, kun kansainväliset opiskelijat yrittävät päästä suomalaiseen työelämään. Siinä on hirveä rautaportti, sanotaan. Se ei ole edes lasikatto, vaan se on oikeastaan rautainen ovi. Se aiheuttaa tosi kovaa pettymystä. Se näkyy jo siinä vaiheessa, kun hakee vaikka harjoitteluihin, että on vaikea löytää. Siinä pitäisi yliopistojen tehdä paljon enemmän työtä. Ja myös tunnistaa ne rautaportit siellä, että miten meillä Suomessakin kasvaneet ja syntyneet ei-suomalaistaustaisen nimen omaavat kokevat sitä. Mutta sitten vielä, kun on kieli- ja kulttuurinen pääoma vähän, ei ole samanlainen kuin täällä kasvaneella. Pitäisi vielä enemmän sitä tukea. Jotenkin näitä… Ne ovat minusta välillä tosi koskettavia ja surullisia kohtaloitkin myös, ja me menetämme siinä tosi paljon. Me koulutamme täällä huippuosaajia ja sitten he lähtevät pois, koska ei ole mitään mahdollisuuksia edetä tässä systeemissä.

 

Anne-Mari Souto [00:26:12]: En malta olla tässä mainostamassa toista meidän opinto-ohjauksemme gradua, Immosen Jarkon työtä, joka on Ericin entinen kollega, ja tekee meille tällä hetkellä väitöskirjaa tästä teemasta. Jarkko kirjoittaa nyt ensimmäisen artikkelin, sekin tulee kesäkuussa ulos. Hän on analysoinut siinä yliopistojen markkinointimateriaaleja, erityisesti niitä opiskelijatarinoita. Millaista kuvaa ja todellisuutta niissä välitetään Suomesta ja Suomessa opiskelusta kansainvälisille opiskelijoille? Ja kyllähän todella ruusunen se tarina on. Esimerkiksi nämä rasismin kysymykset tai hankaluudet kiinnittyä ja asettua osaksi suomalaiseen yhteiskuntaan ja yliopistoyhteisöön. Ne ovat marginaalissa näissä videoissa, että niitä ei juurikaan siellä käsitellä. Sitten se tuleekin ikävänä yllätyksenä tänne tullessa. Ehkä haluan vielä sen tähän sanoa, että tämä koskettaa, ja se on hyvä, kun nostit nuo kansainväliset opiskelijat tähän esille, että se on tärkeä juttu. Mutta se, että miksi minä ehkä… Haluan nostaa myös Suomen sisäisen moninaisuuden, koska minusta jotenkin tuntuu, että varsinkin yliopistokontekstissa monikulttuurisen kasvatuksen ja inklusiivisuuden kysymykset: Niitä ei ole käsitelty läheskään samalla vakavuudella ja moniulotteisuudella, mitä on ehkä tehty perusasteella ja jonkin verran myös toisella asteella.

 

[00:27:34] Jos me puhumme näistä asioista yliopistokontekstissa, niin siinä ajatellaan, että se jotenkin liittyy tähän kansainväliseen liikkuvuuteen ja tähän ilmiöön. Esimerkiksi minunkin tutkittavani ovat sanoneet, että jotenkin tuntuu, että he eivät tajua, että me olemme jo täällä. Tämä ilmiö on jo täällä. Sitten he sanovat myös, että meillä ei ole, ja he ovat esimerkiksi pyytäneet minulta, että kirjoita suomeksi tästä aiheesta. Sekin liittyy tähän, kun puhuttiin siitä, että miten he ovat kasvaneet läpi tämän suomalaisen peruskoulujärjestelmän ja näin poispäin, ja miten rasismi ja valkonormatiivisuus on heijastunut heidän koulutuspolkuunsa, on ollut se, että koulu ei ole antanut heille välineitä, sanoja nimetä näitä kokemuksiaan. Esimerkiksi ei ole käyty keskustelua rasismista. Ei ole ollut termejä, joilla kuvata omia tuntemuksiaan. Niin siinäkin, että meillä on myös velvoite käydä suomeksi kaikilla kouluasteilla tästä asiasta keskustelua, että yksilöt saavat sanoja, voivat kuvata niitä, tulevat tunnistetuksi, kuulluksi nämä kokemukset. Ja jotta tämä keskustelu menee myös eteenpäin, molemmilla, kaikilla kielillä.

 

Mona Eid [00:28:33]: Tuo on tosi tärkeä huomio.

 

Eric Carver [00:28:36]: Kyllä, ja tuossa aikaisemmassa jaksossa, kun puhuttiin tästä, niin siinä totesin, ja se ehkä on syytä todeta uudestaan, että kyllä koen, että yliopistoissa on vähän sellainen… Tiedehän on kansainvälistä, ja ainahan me olemme käyneet vaihdossa ja näin, että eihän täällä nyt mitään rasismia ole. Ja sitten kuitenkin tämä kokemus ihmisille, jotka täällä näissä yhteisöissä ovat ja kokevat sitä: Se on täysin erilainen. Mistä tämä itseymmärryshaaste? Onko se sitä, mikä se oli, herkkähipiäisyyttä vai mistä? Tämä on ehkä liian vaikea kysymys, mutta saatteko sitä yhtään kiinni tästä?

 

Mona Eid [00:29:18]: Joo. Mietin sitä, että varmaan sekin, että intentiot ovat hyvät, mutta sitten ei tajua, että intentio ei riitä. Silti voi toimia toiseuttavasti, ja sitten ei ehkä sitä havainnoida. Jos ei saa ikään kuin palautetta siitä toiminnasta, niin se ei ikinä muutu. Yksi voi olla se. Sitten mietin, vaikka tietyillä ammattialoilla, myös se itseymmärrys hyväntekijyydestä. Sitten on vaikea ottaa myös vastaan ehkä palautetta, jos ajattelee oman toimintansa jotenkin eettisenä. Varmaan suurin osa toivookin, että toimii oikein, eettisesti ja näin. Se liittyy tähän intentioon. Sitten se on vaikea ottaa myös vastaan.

 

Eric Carver [00:30:11]: No niin, mennään, no ratkaisuja kai tietoisuuskin ja ymmärrys tuo, mutta mennään tähän, mitä tämä antirasistinen pedagogiikka on, tai antirasistinen ohjaus. Miten te sen määrittelisitte, miten te sitä sanoitatte? Mona.

 

Mona Eid [00:30:30]: Minun mielestäni se on tosi tärkeää ymmärtää ensinnäkin, minkälaisia rasismeja on olemassa, ja miten rasismit ilmenevät. Puhun rasismeista sen takia, kun rasismin määritelmiä on monenlaisia. Puhun erityisesti tässä nyt, viittaan siihen, mitä Ansku sanoi, että kun me tunnistamme parhaiten sen vuorovaikutuksessa ilmenevän rasismin: mikroaggressiot, vihapuheen ja vihateot, mutta kun rakenteellinen rasismi olisi tässä se tärkein tavallaan, että asiat oikeasti muuttuisivat. Rakenteellinen ja systeeminen taso on ehkä sellainen, mitä ei tuoda esiin. Ja ensinnäkin sen tunnistaminen ja tiedostaminen olisi minusta tosi tärkeää antirasistisessa pedagogiikassa. Ja sitten käytettäisiin sitä tutkimustietoa, mitä meillä on, aika vankkaa tutkimustietoa Suomen kontekstissa. Me emme voi sitä poistaa myöskään johonkin ulkomaiseen kontekstiin. Me käytämme tutkimustietoa, me ymmärrämme rasismin rakenteellisen ilmenemismuodon. Mutta sitten se, miten me voimme muuttaa toimintatapoja? Jotenkin sellainen tiedostaminen näistä normeista. Miten esimerkiksi valkonormatiivisuus rakentuu Suomessa tai suomalaisessa koulutusjärjestelmässä? Ja miten yleensä kaikki normit rakentuvat: heteronormi, toimintakykynormi ja niin edespäin? Sellainen tietynlainen normitietoisuus ja normikriittisyys on minusta olennainen osa antirasistista pedagogiikkaa. Siihen liittyy myös tämä valtapositioiden reflektointi ja yhteiskunnallinen reflektointi. Miten tällaiset positiot, etuoikeudet vaikuttavat meidän toimintaamme muiden kanssa? Ja päätöksentekoon siltäkin kannalta, ketkä me näemme, vaikka ideaalina opiskelijana tai ideaalina työnhakijana. Koska siinä on paljon sellaista tiedostamatontakin vinoumaa, mitä ei ehkä tunnisteta. Ehkä näitä ainakin minun mielestäni antirasistinen pedagogiikka on.

 

Eric Carver [00:32:34]: Ansku.

 

Anne-Mari Souto [00:32:35]: Joo, Mona kiteytti kyllä tosi hyvin keskeisiä ajatuksia. Ehkä aina opiskelijoille sanon, että kriittinen havainnointi jatkuvasti siinä läsnä, että kenen maailmasta, todellisuudesta ja näkökulmasta minä puhun. Miten yksiulotteista se on? Miten sitä voisi moninaistaa? Ja samalla tunnistaa myös sen, että oma ajattelu ja toiminta ja oma historia: Se on rajoittunutta. Mutta sitten myös se, että turvallisemman tilan pedagogiikasta puhuitte siinä edellisessä podcast-jaksossa. Se on minusta hirveän tärkeää, että miten pystyn siinä omassa opetuksessani luomaan sellaisen tilan, että siellä olisi mahdollisuutta tuoda moniäänisyyttä, eriäviä näkökulmia, yhdessä viedä sen asian esittelyä ja käsittelyä eteenpäin. Se on minusta hirveän tärkeää. Ja sitten jotenkin se, että meillä olisi rohkeutta keskustella myös näistä vaikeista asioista, rasismista tai eriarvoisuudesta. Meillä on monesti poliittinen korrektius tai arkuus näiden ilmiöiden äärellä. Tai että ei oteta puheeksi, mutta miten Eric tuossa aikaisemminkin sanoit, niin puheeksi ottamattomuuskin on teko. Vaikeneminenkin on teko.

 

Eric Carver [00:33:45]: Se jos joku on. Tässä maassa ainakin.

 

Anne-Mari Souto [00:33:48]: Kyllä, kyllä. Jollakin tavalla rohkaista ja vaikka se, että välillä voi tulla virheitä, mutta jotenkin haluaisin luottaa myös sellaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen. Aina voi pyytää anteeksi, ja kun on tahto, niin jotenkin haluan luottaa siihen, että me voimme ratkaista eteenpäin. Sellaista rohkeutta ottaa puheeksi, käydä kriittistä keskustelua, mitä näkökulmia, miten moninäkökulmaista tämä minun opetukseni on. Ja pohtia myös sitä, minkä tyyppisistä asioista, vaikka minulle valkoihoisena opettajana on helppo puhua. Tai jos koen, että kaikilla ei ole minulle helppo, niin voinko minä tehdä, vaikka yhteistyötä joidenkin muiden opettajien kanssa. Millä tavalla näiden erilaisten asemien kanssa voisin omassa opetuksessani vaikka neuvotella, tai miten niitä ottaa huomioon? Tsekkaa myös sen, että omat materiaalit ovat, että ne eivät ole vain valkoihoisten tutkijoiden tuottamaa. Esimerkiksi jos ajatellaan yliopisto-opetusta. Nekin antavat myös samastumisen pintoja, ketkä voivat olla tutkijoita tai akateemikkoja. Ravistella monesta eri ulottuvuudesta omaa ajattelua.

 

Eric Carver [00:34:53]: Miten sellaisia tiloja tai keskusteluja luodaan, jotka ovat vähemmistöihin kuuluville turvallisia osallistua, mutta myös sitten sellaisia, että niissä sitten, vaikka valkoiseksi miellettävät ihmiset pystyisivät kuuntelemaan ja oppimaan näistä asioista? Kun välillä tuntuu, että ihmiset pelkäävät. Virheitä, mokia, ja sitten jos niistä tulee se call-out niin sanotusti, että tullaan juttelemaan luentojen jälkeen, että hei minua loukkasi tuo mitä sanoit. Sitten voi tulla se puolustautuminen tai oma intentio. ”Hei enhän minä nyt ole, enhän minä nyt halunnut tätä tehdä.” Ja sitten kuulemista ei tapahdu. Minkälaisia ajatuksia teillä on siitä? Miten niitä keskusteluja pitäisi pohjustaa, ja miten niitä tiloja voisi rakentaa niin, että me pääsisimme eteenpäin?

 

Mona Eid [00:35:53]: Tämä on tosi hyvä kysymys ja vaikea kysymys myös. Tuossa tosi hyvin kuvasit sitä dilemmaa. Paljon on puhuttu myös siitä, mitä tunnetyötä siinä tulee tehdä. Itse kukin myös. Mutta minä myös kannatan tätä tietynlaista armollisuutta ja virheiden tekemisenkin rohkeutta. Meillä on ehkä yleisestikin sellainen kulttuurinen tapa pelätä virheitä. Tämä näkyy tässä keskustelukulttuurissa vahvasti. Se koetaan eripuraksi, jos joku haastaa, tai väittelytilaisuus koetaan eripuraksi. Ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta minun mielestäni esimerkiksi jo se, että jos joku, jos me menemme johonkin sellaiselle, kun esimerkiksi rasismista puhutaan, niin voidaan ihan mielestäni silloin, kun on tilaisuus todeta, että tämä asia herättää kaikenlaisia tunteita. Mutta on tosi tärkeää, että me puhumme näistä asioista, ja rohkeasti myös puhutaan, ja silti toisia loukkaamatta. Ymmärrän tuon call-auttaamisen tavallaan, että se herättää tosi vahvoja defenssejä. Se ei ole tosiaankaan kivaa kenellekään. On pehmeämpiäkin tapoja kutsua keskusteluun, call-in. Mutta sanoisin näin, että voi olla epämukavaa keskustelua, tai siis epämukavaa keskustelua, mutta sen ei tarvitse olla epäkunnioittavaa. Sitten sanoisin näin, kun usein itse teen näitä antirasismikoulutuksia, niin sellaiset kertakoulutukset eivät riitä. Ne ovat vain sellaisia herätteleviä ja voivat ehkä aiheuttaa enemmän myös ongelmia. Koska ei pääse ikään kuin purkamaan sitä, ehkä tunnetta tai epävarmuutta. Se voi mennä väärään suuntaan ikään kuin se, että lyö vain defenssit päälle, eikä halua puhua koko aiheesta. Jotenkin sellainen reflektiivisempi ote ja prosessimaisempi ote voisi auttaa näissä vaikeissa keskusteluissa. Sen takia yliopistokurssit voivat olla ihan tosi antoisiakin, jos on pidempi kurssi, tällaisia keskusteluja käydä. Miten Ansku olet omissa?

 

Anne-Mari Souto [00:38:29]: Nämä ovat nyt ihan, varoituksen sanana, omia pedagogisia kokeilujani, mutta tämä on tosi tärkeä aihe, ja olen työstänyt tätä paljon. Jotenkin minusta ehkä, toki on myös tutkittu tätä teemaa, mutta nyt ehkä enemmän sellaisia omakohtaisia kokemuksia. Tietysti haastavimpia, mitä ehkä edellisessäkin jaksossa tuli ilmi, niin minulla oli juuri tuossa antirasistinen pedagogiikka. Se on luento yhdellä yhdenvertaisuutta käsittelevällä laajemmalla opintojaksolla. Opiskelijoita nelisen sataa. Se, että miten siinä tilanteessa, kun hybridisti opetetaan, toista sataa on salissa ja loput ovat siellä langoillaan. Millä tavalla siinä rakennat sellaista keskustelukulttuuria, että kaikki kokisivat sen turvallisemmaksi, tai että pystyisivät sanomaan mielipiteitä? Mutta toisaalta sekä siinä että näissä pienemmissäkin opintojaksoissa mielestäni niiden turvallisemman tilan sääntöjen kertaus ja yhdessä keskustelu niistä asioista on tärkeää. Sitten luodaan sellaisia yhteisiä pelisääntöjä. Ja sitten myös metasanoitan sitä, että tämä herättää paljon tunteita. Nämä aiheet ovat joillekin omakohtaisia, joillekin vieraampia. Ja se, että tämä vaatii meiltä tunnetyötä. Sillä metasanoituksella voi kutsua myös monenlaisiin prosesseihin.

 

[00:39:48] Sitten haluan sanoa kiitosta meidän omille opiskelijoillemme. Meillä on sellainen opintojakso kuin intersektionaalisuus opinto- ja uraohjauksessa. Me käsittelemme siellä sosiaalisiin eroihin ja eriarvoisuuksiin, juuri etnisyyteen, rodullistamiseen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten ne heijastuvat yksilöiden koulutusvalintoihin? Sitten ovat läsnä ohjauksen prosesseissa. Minulla on ollut siellä sellaiset kysymykset heille. Minä sanon ne etukäteen ennen kuin me aloitamme. Siinä on useampi kerta, mikä mahdollistaa tämän prosessin heidän kanssaan. Sitten lopussa pyydän palautetta, että mitkä seikat tässä opetuksessa ja meidän työskentelyssämme tukivat sitä, että koit tämän tilan turvalliseksi osallistua. Entä mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta nämä turvallisemman tilan periaatteet paremmin toteutuisivat? Saan ihan älyttömän hyviä vinkkejä meidän opiskelijoiltamme. Eli tässäkin se, että yhdessä näitä voi miettiä.

 

[00:40:44] Yksi sellainen asia, mitä minä en ollut itse tajunnut ennen tätä, oli se, että kun nuo teemat tulevat aika yksityiseen, ja osa vaikka seksuaalisuuteen, sukupuoleen, tai rodullistamiseen liittyvistä teemoista ovat sellaisia, että osalle ne ovat tutumpia. Osalle ne ovat ehkä omakohtaisia, mutta he eivät ole tienneet niitä sanoja, käsitteitä. He ymmärtävät ykskaks, että hei minä en olekaan ainoa. Tai sitten joku taas tunnistaa omassa, vaikka ohjauksessaan tai ajatuksissaan aika vahvojakin stereotypioita. Sieltä on tullut toiveeksi sellainen, että pidetään taukoja tarpeeksi, ja sitten se, että sieltä on aina lupa lähteä soittamaan. Silloin, kun jostain syystä tulee liian lähelle tai koskettaa liikaa tai jotain, niin sieltä ei tarvitse pyytää lupaa, että lähden käymään puhelulla tai jotain. Olen toivonut aina, että he tulevat takaisin ja antavat sitten palautetta. Mutta se on ollut sellainen, että silloin voi käydä hengähtämässä, kun syystä tai toisesta se aihe koettelee liikaa tai turhauttaa liikaa.

 

[00:41:44] Koska siis joillekin nämä asiat ovat vaikka omakohtaisesti niin tuttuja, että ei jaksa enää sitä keskustelua, alkaa suoraan sanottuna veetututtaa. Taasko tämä on tällä tasolla tämä keskustelu vielä? Mutta toisaalta sitten, kun me olemme hyvin erilaista lähtökohdista, niin sitä moninäkökulmaisuutta täytyy tiettyyn määrään sietää. Mutta sitten olen myös sallinut sen, että sitten ei tarvitse aina kuulla sitä kaikkea, että saa lähteä tai näin. Opetuksen hengittävyys oli ehkä sellainen asia, mikä on… En ollut itse sitä tajunnut, mutta kiitän näitä meidän loistavia opiskelijoitamme siinä. Ja juuri se, että sanoitetaan sitä, että nämä voivat olla vaikeita. Me voimme erehtyä, mutta me pyrimme rakentamaan sitä. Se on minulla itse asiassa, juuri Monalle sanoin ennen kuin me tulimme tänne, että tämä on minulla läsnäolo-opetuksena pakollista. Me tiedämme tutkimuksesta. että tämäntyyppisten asioiden puheeksi ottamisen monet opinto- ja uraohjaajat kokevat vaikeaksi. Me siellä teemme harjoitteita, että millä me harjoittelemme ottamaan näitä asioita puheeksi. Haetaan niitä kohteliaita, kunnioittavia puhetapoja vaikeiden asioiden kohtaamiseen ja tehdään ohjausharjoitteita. Täytyy tehdä oppituntisuunnitelmia ja näin poispäin. Se on ollut yksi tapa, miten olen lähtenyt näitä turvallisemman tilan, yhdessä keskustellen, hakea pelisääntöjä, mutta myös metasanoittamaan sitä, että tämä on epävarmaa. Minä voin mokata ja olen antanut erilaiset palautekanavat ja pyydän sekä nimellä että nimettömänä sitä. Osa tehtävistä… Voi myös sanoa julkisesti siihen. Kaikki eivät halua osallistua yhdessä keskusteluun. Sitten on Padletit tai jotkut muut alustat käytössä. Sellaista monikanavaista palautetta siihen. Mutta se on vähän eri asia silloin, kun niitä opiskelijoita on 25–60, versus sitten 400. Niin, että tämäkin on…

 

Eric Carver [00:43:38]: Mutta keinoja siis on. Pitää olla siis rohkeutta myös luoda tila ja kestää epävarmuus. Ja se, että se ei aina välttämättä mene maaliin. No, me olemme jo itse asiassa tätä kysymystä tässä pitkästi jatkaneet, mutta ehkä vielä, jos haluatte jotain erityisesti nostaa esiin, niin miten tämä antirasismin edistäminen on käytännössä… Ansku puhui siitä jo pitkästi, ja Monakin otti kiinni. Mutta onko jotain vielä näin turvallisen tilan sanoittamisen, metapuheen, tämän hengittävyyden, saa poistua, saa tulla takaisin: Onko jotain vielä sellaisia käytännön juttuja, mihin voitaisiin tarttua?

 

Anne-Mari Souto [00:44:26]: Kyllä sanoisin sen, että se decolonize academyn liikehdinnän materiaalit siitä, varsinkin yliopistossa, että mitä me pidämme tietona, tietämisen väärtinä, kenen tuottamaa se on, ketä me tutkimme ja mihin me sitä yleistämme, ja miten moniäänistä se on. Kyllä sen näkisin, että se olisi yksi keskeinen yliopistojen haaste näissä kysymyksissä. Anna Rastas kumppaneineen on kirjoittanut tästä. Esimerkiksi Kasvatus-lehdessä on ollut hyviä juttuja tästä. Kyllä jotenkin näkisin, että siinä on yksi meidän iso asiamme. Samat asiat kyllä kohdistuvat meidän muuhunkin, ihan peruskouluun. Tämän valkonormatiivisuuden ja eurosentrismin ravisteluun. Se on yksi keskeinen. Ja sitten samastumisen, keitä me pyydämme vierailijoiksi. Tällaisilla pienillä asioilla voi tehdä itse asiassa aika paljon.

 

Mona Eid [00:45:19]: Ja yleensäkin, että joku tällainen toimi olisi kirjattuna tasa-arvon yhdenvertaisuussuunnitelmissa. Konkretia, että miten voidaan edistää antirasistista tai dekolonialistista pedagogiikkaa. Eihän sen tarvitse olla maata syleilevää, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman, mutta että se ei olisi vain pelkästään tilaisuuksien järjestäminen. Se olisi rakenteellistakin muutosta. Mietin sitä myös silloin, kun itse olin yliopistolla töissä, että miten vaikka seurattiin hyvinvointia, ja miten siellä pystyttäisiin ottamaan huomioon paremmin vaikka vähemmistötausta. Miten saamme siitä tietoa, ja minkälaista tukea sen perusteella pystyttäisiin tarjoamaan? Näitä konkretioita olen miettinyt kyllä paljon. Hyvinvoinnin osalta minun mielestäni yhdenvertaisuudesta pitäisi puhua paljon enemmän, niistä yhdessä. Ei toista ilman toista.

 

Anne-Mari Souto [00:46:24]: Kysymys ehkä vielä näistä yliopistojen palveluistakin, että kenelle ne on suunnattu. Mikä se normi on siellä? Ainakaan muutama vuosi sitten, nyt en ole katsonut, mutta esimerkiksi YTHS:n palveluista en esimerkiksi mielenterveyden kohdalta huomannut, että syrjintä ja rasismi voisi olla yksi syy hakeutua palveluihin. En tiedä myöskään opinto- ja uraohjauksen palveluista: Onko siellä esimerkiksi rasismin kysymykset yksi, joissa voi hakeutua? Sillä on merkitystä, kun monella on kokemus siitä, että tämä valkonormatiivisuus puskee niin vahvasti läpi, että näitä asioita ei käsitellä. Jos sitä ei ole mainittu siellä, niin se ei vahvista sitä uskoa, että minä tulen kuulluksi, minun kokemustani ymmärretään, sitä ei vähätellä. Sitä halutaan oppia, jos ei tiedetä siitä asiasta. Niillä on sinänsä tosi iso merkitys.

 

Mona Eid [00:47:14]: Joo, siinä ehkä näkyy, että esimerkiksi sellaista järjestöä kuin Students of Colour tarvittiin vertaistukeen, koska eivät ole näkyvänä ne rakenteet, jotka toisivat esiin sitä, että tällaista tukea olisi tarjolla. Ei edes sitä välttämättä ole hirveän selkeästi näkyvillä, että mitä tapahtuu, jos kokee häirintää tai epäasiallista käytöstä, koskien rasismia esimerkiksi. Puhutaan ehkä yleisesti kyllä häirinnästä ja näin, mutta ehkä eksplisiittisemmin pitäisi niitä sanoja käyttää myös. Meillä on vähän pelkoa myös käyttää tiettyjä sanoja.

 

Eric Carver [00:47:49]: Niin, että minkälaiset asiat ovat normeja. Mikä on suunta, mihin yhteisö haluaa mennä? Mitkä ovat ne prosessit, joilla asioita voidaan ottaa puheeksi, ja ihan käytännössä, keneltä saa tukea? Tämä on tietysti iso… Meidän koko palvelujärjestelmässämme eri koulutusasteilla on nimenomaan se, että tuleeko henkilö nähdyksi ja kuulluksi, vai tuleeko sellainen kokemus, että menin väärälle tiskille, väärään palveluosoitteeseen. Minun ongelmani on väärä, minä olen väärä, ja sitten ei mennä enää toiste. Eli syntyy tavallaan kynnyksiä, jotka ovat sisäisiä myös, mutta ne tulevat aidoista kokemuksista, tietynlaisesta torjunnasta. Ei ole tullut nähdyksi tai kuulluksi. Ne ovat aika iso juttu minun mielestäni. Mennään vähän niin kuin, ei niin, että emme olisi isoista asioista puhuneet, mutta ehkä vähän lavennetaan näkökulmaa vielä tässä lopuksi. Miten teidän mielestänne opetusta ja ohjausta kehittämällä voitaisiin edistää yhdenvertaisuuden toteutumista yliopistoyhteisössä laajemmin? Toki antirasismi on tänään se meidän aiheemme, mutta onko jotain sellaisia, millä ylipäätään yhdenvertaisuutta voitaisiin vahvistaa? Mona.

 

Mona Eid [00:49:08]: Oikeastaan vähän me sivusimmekin, kun me puhuimme vaikka näistä eri valtapositioista ja etuoikeuksista. Jos me katsomme, vaikka näitä yhteiskunnallisia valta-asemia, niin me voimme katsoa erilaisia normeja, joita meillä näkyy yliopistossa, ei pelkästään sitä valkoisuusnormia. Sillä tavalla sitä linssiä voi laajentaa. Minulle tuli nyt ehkä se. Ja sitten kun me tiedämme, että koulutus on vahvasti periytyvä asia, niin sosioekonomisen taustan merkitystä ei voi olla liikaa ehkä korostamatta myöskään. Miten me sitä taklaamme? Sehän tarkoittaa sitä, että pitäisi jo aikaisemmilla koulutusasteilla paljonkin sitä taklata, koska yliopisto on vasta vähän sellainen end product siitä. Tällaisia asioita mulle tuli mieleen. En oikein osaa sanoa. Mitä sinulle tulee?

 

Anne-Mari Souto [00:50:12]: Niin, itse tiedän, että esimerkiksi meillä Itä-Suomen yliopistossa uudistettiin yhdenvertaisuutta edistävää ja kaikkia näitä prosesseja. Häirintäohjeistuksia. Rasismi on siellä mainittu ja näin poispäin, mutta ehkä suurin haaste on siinä, että ihmiset tietäisivät ja eksyisivät intrassa niille sivuille ja oppisivat ne prosessit ja kaikki. Se on ehkä siinä, että koko yliopistoyhteisö kokisi ne omaksi työtehtäväkseen, ja että ne eivät olisi vain niitä papereita siellä jossain, vaan että ne olisivat oikeasti elävää käytäntöä. Se kyllä vaatii yhdenvertaisuudesta keskustelua laajemmin, että ihmiset kokisivat, että tämä on osa työtäni. Aiemmin jo tuossa vähän sivuttiin tätä, ja jäin tässä miettimään, että ehkä siinä, missä joskus vaikka yläkoulun yhteydessä kritisoidaan sitä, että aineenopettajat ovat vain kiinnostuneita opettamasta aineestaan, mutta he eivät ehkä koe, vaikka tällaisia ohjauksellisia kysymyksiä, mitkä itselle ovat tärkeitä. Tai että laajemmin läpäiseviä kasvatuksellisia periaatteita, vaikka juuri yhdenvertaisuutta tai kestävää kehitystä tai tämän tyyppisiä teemoja. Minusta tuntuu, että se on vielä pahempaa yliopistossa. Me teemme vielä enemmän sen oman substanssimme opettamisen ja tutkimuksen parissa töitä. Meiltä vaaditaan myös aika paljon sitä, ja puhutaan koko ajan resursseista ja leikkauksista ja tästä kaikesta. Kyllä se on myös johdon kysymys, missä määrin nämä nähdään ja tuodaan meidän kaikkien työntekijöiden agendalle, että nämä koskettavat myös meitä ja nämä ovat osa meidän yliopistoyhteisöämme ja meidän yhteistä työtämme. Jollakin tavalla käydä entistä vahvemmin sitä keskustelua eri foorumeilla.

 

Eric Carver [00:52:03]: Niin. Aikaisemman jakson vieras sanoi, että tuntuu välillä, että tämä keskustelu yhdenvertaisuudesta on spesialistien juttu. Spesialistit keskenään puhuvat, käyttävät hienoja sanoja: valkonormi, normatiivisuus tai tällaiset. Sitten muut ovat niin, että no mutta meillä on hoidossa, että Ansku ja Mona hoitavat nämä meillä, ja me muut tässä teemme näitä meidän hommiamme. Ja nyt en mitenkään syyllistä teitä siitä, että te olette tämän alan erityisasiantuntijoita, vaan se, että onko tämä vielä sellainen jokerilyöjien laji.

 

Mona Eid [00:52:44]: Niin, tuo on hyvä huomio. Toivoisin, että se ei olisi, koska toivoisin, että siinä olisi kynnys laskenut nyt näiden vuosienkin myötä. Mutta kyllä se valitettavasti ehkä näyttää siltä edelleen, että se vähän ulkoistetaan, ja ehkä se on vähän marginaaliasia, vaikka se on minusta aika ytimessä kaikessa, vaikka yhteisön rakentamisessa, nämä teemat. Minä toivoisin, että tämä olisi enemmistöjen asia. Esimerkiksi juuri romanityöstä, historiasta olen oppinut sen, että eihän esimerkiksi romanien kansalaisoikeuksia: Ne eivät edistyneet ennen kuin valtaväestökin oli mukana. He tykkäävät käyttää pääväestösanaa, niin pääväestö oli mukana. Ei vähemmistö voi ajaa vähemmistön asioita pelkästään. Siinä pitää olla kaikkien. Me kaikki voitamme siinä. Mielestäni rasisminvastaisuutta tai antirasismia on tosi tärkeää käsitellä myös väestösuhteiden näkökulmasta. Se, että meillä on hyvinvoiva yhteiskunta, niin se on kaikille turvallinen. Mutta kun segregaatio kasvaa, niin se tarkoittaa, että se on, kaikille alkaa olla turvatonta. Jotenkin siitä näkökulmasta. Yhteisö myös. Mitä paremmin meillä on sitä koheesiota, joka voi olla myös vaikeaa. Konflikteja totta kai tulee myös. Mutta se, että ollaan jotenkin sitoutuneita toisiimme. Hyvää tarkoittaen, mutta silti sieltä tulee virheitä totta kai. Sellainen halu on tosi tärkeä kuitenkin.

 

Anne-Mari Souto [00:54:14]: Joo, ja minusta se olisi näin joensuulaisena, ja monelle tulee Joensuun skiniongelma mieleen, niin jotenkin toivon, että sitä virhettä ei toistettaisi, että yliopistot heräävät vasta sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, tai vasta kun joku SOCO edunvalvontajärjestönä nostaa näitä keissejä esille. Jollakin tavalla tähän, tämä on jo nyt osa yliopistoa, ja että koettaisiin tämä. Hienosti tuossa sanoitit noita asioita, että ei tarvitsisi kenenkään kokea mitään tosi ikävää. Varmasti kokee, en halua yhtään väheksyä sitä, mutta jollakin tavalla, että ei sen käristyneisyyden kautta, että tämä vasta koskettaa, vaan jotenkin nähtäisiin jo ennakoivasti ja jatkuvana meidän yhteisenä kysymyksenämme.

 

Eric Carver [00:54:55]: Niin, ja ehkä sitten, kun minäkin uskon, että meillä on ne hyvät intentiot yliopistoyhteisössä pääosin, niin sitten on rohkeus ja myös nöyryys lähestyä, että no mitä se tarkoittaa, jos me haluamme turvallisen tilan luoda. Miten me pystymme kriittisesti omia kokemuksia ja valtapositioitamme ja etuoikeuksiamme tarkastelemaan ja ymmärtämään sen, että meidän oma kokemuksemme ei ole yleistettävissä. Lopulta ainoa tapa ymmärtää toista on toisen kuunteleminen. Vielä yksi iso kysymys. Kiitos ja anteeksi, miten se nyt menee. Olen tätä kysynyt paljon tällä tuotantokaudella, ja tavallaan te olette aika paljon näihin jo ottaneetkin kantaa, mutta joitakin ehkä kiteytyksiä vielä kutsun teitä miettimään. Kun te katsotte yliopistokoulutuksen tulevaisuutta vähän pidemmälle, sanotaan 5–10 vuotta eteenpäin, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla liittyen antirasismiin? Tai laajemmin yhdenvertaisuuteen yliopistokoulutuksessa? Minkälaisen yliopistokoulutuksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte itse tehdä töitä? Ja Ansku tällä hetkellä yliopistokontekstissa siellä UEF:ssa, kun tekee hommia, niin Ansku, voit aloittaa.

 

Anne-Mari Souto [00:56:18]: Joo. Ehkä lyhyesti vain toistan sen, että edelleenkin haluaisin nähdä, että me vähän koettelisimme, kenen tuottamaan tietoa ja mitä näkökulmaa me uusinnamme, ja miten moninäkökulmaista se on. Mutta kyllä haluaisin nähdä, että meidän yliopistomme olisi jatkossa yhä moninaisempi: sekä meidän rekrytointimme, henkilöstön osalta että meidän opiskelijoidemme osalta. Edellinen hallitus käynnisti työn yliopisto- ja korkeakoulutuksen saavutettavuudesta. Toivoisin, että sitä jatketaan. Ja miten Mona sanoi, että kaikkeahan yliopisto ei voi tehdä, vaan se kattaa koko tämän meidän koulujärjestelmämme. Mutta me tällä hetkellä tiedämme, että esimerkiksi maahanmuuttotaustaisten ihmisten keskuudessa. Elina Kilpi-Jakonen on tehnyt tästä Turun yliopistossa tutkimusta. Siellä on paljon koulutusintoa ja koulutusoptimismia. Mutta toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Saksassa, niin tämä ei käänny Suomessa akateemisesti kunnianhimoisiksi koulutusvalinnoiksi. Mistä kaikesta tämä on kiinni, ja millä tavalla me voimme tähän tehdä muutosta, että yliopistokoulutus olisi oikeasti saavutettavaa, ja ihmiset kokisivat sen myös itselleen mahdolliseksi. Nämä olisivat sellaisia isoja asioita, mihin toivoisin, että tätä keskustelua käytäisiin. Toivon myös, että meidän yliopistomme olisi kansainvälisempi, mutta myös sisäinen moninaisuus ja suomalaisuuden moninaisuus tunnistettaisiin yhä vahvemmin, ja käytäisiin tätä keskustelua. Sitten kyllä haluan myös antaa arvoa sille tiedolle ja tutkitulle tiedolle ja sivistykselle, mutta että sivistys nähtäisiin moninaisemmin synnytettynä. Se olisi ehkä se yliopisto, jonka eteen haluan tehdä töitä ja toivon, että moni muukin kokisi sen.

 

Mona Eid [00:58:01]: Noihin sanoihin ei voi kuin yhtyä, että juuri samat asiat, epistemologia, mutta myös moninaisuus siellä paikan päällä. Nämä ainokaiset kokemukset vähenisivät, niin se olisi tosi tärkeää. Ei tuohon voi muuta lisätä. Hyvin kiteytetty.

 

Eric Carver [00:58:22]: No sitten viimeisen kysymys, ja se on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Mona.

 

Mona Eid [00:58:30]: Niin, lukuvinkki. Tämä on ehkä vaikein kysymys.

 

Eric Carver [00:58:34]: Olen yllättynyt siitä, että monet vieraat sanovat, että tämä on vaikein kysymys.

 

Mona Eid [00:58:37]: Jos pitää yksi valinta. Minulla miljoona olisi.

 

Anne-Mari Souto [00:58:41]:  Minulla on kolme.

 

Mona Eid [00:58:42]:  Itse asiassa minäkin ajattelin juuri kolmea. Ensinnäkin sanoisin ensimmäisenä sen, että minusta on tosi tärkeää lukea myös fiktiivisiä teoksia. Ne avaavat maailmoja vähän eri tavalla kuin tietokirjat. Usein koulutuksissa sanoin sitä, että altista itseäsi erilaisuudelle ja pois viiteryhmistä. Minun yksi viime aikojen pysyttävin lukukokemukseni oli Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet. Se on tosi monitahoinen kirja. Siinä oli kirjallinen mysteeri, mutta se käsitteli samalla kolonialismia, rasismia ja kulttuurien välissä elämistä. Se oli vain niin monitasoinen, että heti kun lopetin sen kirjan, niin teki mieli lukea se uudestaan, koska en ehkä heti hiffannut kaikkia juttuja siellä. Se oli yksi. Mutta sitten, jos me puhumme näistä teemoista, joista tänään on puhuttu vielä lisää, niin ehkä tietokirjoista… Tykkään lukea bell hooksia. Mitä tahansa hän kirjoittaa, mutta esimerkiksi sellainen kuin… Mikä se nimi oli? Writing Beyond Race: Living Theory and Practice. Siinä oli sellaisia esseitä, miten hän näkee rasismin ja rodullistumisen teemat. Siinä oli populaarikulttuuriakin. Sitten vielä yksi Suomen kontekstista, mitä ei ehkä muisteta. Tai siis ehkä monet muistavat, mutta Umayya Abu-Hanna on puhunut minusta näistä kysymyksistä aika kauan jo, ja hänhän päätyi sitten muuttamaan pois Suomesta, mutta esimerkiksi sellainen teos kuin Multikulti: Monikulttuurisuuden käsikirja on minusta erittäin kriittinen ja hyvä antirasistinenkin teos, vaikka monikulttuurisuuskäsitettä siinä käytetään. Minusta olisi kiva muistaa myös hänen tuotantoaan tässäkin maailmantilassa.

 

Eric Carver [01:00:30]: Ansku.

 

Anne-Mari Souto [01:00:33]: Minulle yksi tärkeimpiä on ollut, mitä käytän myös paljon opetuksessa, on Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen. Sitä suosittelen aina meidän opiskelijoillemme. Sitten yksi uusi suosikki on myös Alice Jäsken ja kumppaneiden kirjoittama Mixed Finns -kirja. Sitä voin suositella myös lämmöllä. Ja sitten ehkä yliopistokontekstiin, niin Robin DiAngelo on kirjoittanut sellaisen kirjan kuin Nice Racism, kuinka progressiiviset, valkoiset, akateemiset ihmiset uusintavat rasismia. Se on ehkä meille yliopistokontekstiin. Toivon mukaan antaisi avaimia vähän reflektoida omaa toimintaa.

 

Eric Carver [01:01:16]: Hei, paljon kiitoksia teille molemmille, kun tulitte vieraaksi. Olen iso fani teidän työllenne ja arvostan sitä valtavasti. Kiitos kun tulitte.

 

Mona Eid [01:01:19]: Kiitos kutsusta.

 

Anne-Mari Souto [01:01:26]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

Minkälaisia kokemuksia Suomeen muuttaneilla kansainvälisillä osaajilla on Suomessa opiskelusta ja työskentelemisestä? Minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli? Mitkä asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa ovat herättäneet erityisesti huomiota? Minkälaista suomen kielen opiskelu on ollut? Minkälaisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 12. jakson vieraana ovat Arim Lee, Ricky Luu ja Tatiana Dovger.

Arim Lee työskentelee brändimanagerina Hwarang kosmetiikkayrityksessä Helsingissä. Hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta vuonna 2020. Lee on työskennellyt aiemmin markkinointiasiantuntijana Kotra Helsinki -yrityksessä, projektikoordinaattorina Moniheli kansalaisjärjestössä ja harjoittelijana Helsingin yliopiston urapalveluissa.

Tatiana Dovger ja Ricky Luu opiskelevat tällä hetkellä Helsingin yliopiston järjestämässä AKVA-koulutuksessa. Akateemiset valmiudet eli AKVA-koulutus on suunnattu maahanmuuttajille, jotka haluavat parantaa mahdollisuuksiaan päästä opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun ja työllistyä Suomeen.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakson tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 44. ja kolmannen tuotantokauden 12. jakso.

Jakson aiheena on kansainvälisten osaajien kokemukset Suomessa opiskelusta ja työskentelystä. Vieraina Arim Lee, Ricky Luu ja Tatiana Dovger.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 11.4.2024. Jakson pituus 50 minuuttia.

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver, ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 12. jakson vieraana ovat Arim Lee, Tatiana Dovger ja Ricky Luu. Arim Lee työskentelee brändimanagerina Hwarang-kosmetiikkayrityksessä Helsingissä. Hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta vuonna 2020. Hän on työskennellyt aiemmin markkinointiasiantuntijana Kontra Helsinki -yrityksessä, projektikoordinaattorina Moniheli-kansalaisjärjestössä ja harjoittelijana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tatiana Dovger ja Ricky Luu opiskelevat tällä hetkellä Helsingin yliopiston järjestämässä AKVA-koulutuksessa. Akateemiset valmiudet eli AKVA-koulutus on suunnattu maahanmuuttajille, jotka haluavat parantaa mahdollisuuksia päästä opiskelemaan yliopistoon tai ammattikorkeakouluun ja työllistyä Suomeen. Tervetuloa vieraaksi.

 

Vieraat [00:01:28]: Hei! Kiitos kutsusta.

 

Eric Carver [00:01:31]: Puhutaan tässä jaksossa siitä, minkälaisia kokemuksia Suomeen muuttaneilla kansainvälisillä osaajilla on Suomessa opiskelusta ja työskentelemisestä, minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli, mitkä asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa ovat herättäneet erityisesti huomiota, minkälaista suomen kielen opiskelu on ollut, ja minkälaisia esteitä korkeasti koulutut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla. Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaiset ja maahanmuuttajien asemaan voitaisiin vahvistaa Suomessa? Helppoja kysymyksiä. Aloitetaan siitä, että minkälainen kokemus Suomeen muuttaminen oli teille. Aloitatko sinä, Arim?

 

Arim Lee [00:02:23]: Joo, kiitos kutsusta uudestaan. Minä muutin Suomeen seitsemän vuotta sitten. Se oli suhteellisen helppoa, mielestäni. Koska pari vuotta sitten, kun muutin Suomeen, olin asunut Saksassa vuoden. Eli vaikka minä olen kotoisin Koreasta, minulla oli kokemus ulkomailla asumisesta. Ja se syy, miksi minä muutin Suomeen, oli rakkaus. Eli sitten se tarkoittaa, että minulla oli myös visa valmiina ja minulla oli oma verkosto valmiina täällä, eli minun suomalaisen perheeni jäsenet. Niin se oli sillä tavalla helppoa. Ja kun visa oli valmis, niin minä pääsin heti palveluihin. Pankki, mobiilivarmennus, TE-palveluihin. Myös pääsin yliopistoon kolmen kuukauden jälkeen, kun muutin Suomeen. Niin se oli suhteellisen helppo prosessi mielestäni.

 

Eric Carver [00:03:22]: Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:03:25]: Joo, moikka kaikille! Minä muutin Suomeen melkein kuusi vuotta sitten, eli vuonna 2018. Tulin tänne opiskelemaan ammattikorkeakouluun Rovaniemellä. Minä opiskelin restonomin, ja sen jälkeen, kun valmistuin restonomiksi, minä päätin, että muutan tänne Helsinkiin työskentelemään. Minun mielestäni Suomeen muuttuminen ei ole kovin vaikeaa, ei ole mitään ongelmia minulle. On vähän hankalaa alussa, kun meillä on todella paljon paperitöitä, että visan ja asumisjuttujen ja pankin hoitaminen, mutta ei tullut mitään isoa ongelmaa minulle.

 

Eric Carver [00:04:14]: Kevyt aloitus, lähdit heti Rovaniemelle.

 

Ricky Luu [00:04:17]: Joo, alussa. Minä asuin siellä neljä vuotta ensiksi.

 

Eric Carver [00:04:24]: Mitenkäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:04:26]: Olen asunut Suomessa hieman yli kaksi vuotta. Muutin perheeni kanssa mieheni työn takia. Hän työskentelee ohjelmistokehittäjänä Espoossa. Ammatiltani olen digimarkkinoija. Olen suorittanut sosiologin tutkinto. Lisäksi minulla on johtajan tutkinto, mitä tarkoittaa soveltuvuus kunnan ja valtion johtotehtäviin Venäjällä. Eli minulla on kaksi korkeakoulututkintoa Venäjältä. Työskentelin monissa erilaisissa yrityksissä. Mutta kun minä tulin Suomeen, minulla ei ollut työsopimusta. Siis tavoitteeni oli oppia kieltä, koska alallani vain englannin kielen osaaminen ei ole riittävää. Eli etsin töitä ja samanaikaisesti opiskelin suomea.

 

Eric Carver [00:05:27]: No te olette, Ricky ja Arim olleet vähän pidempään Suomessa, mutta kysyn tätä siltikin ihan kaikilta, että minkälaiset asiat suomalaisessa kulttuurissa tai yhteiskunnassa herättivät teissä erityisesti huomion silloin, kun te Suomeen tulitte, ja minkälaiset asiat nykyään ovat sellaisia, että tämä nyt on erityisesti suomalainen asia tai Suomeen liittyvä asia? Jos Tatiana aloittaa.

 

Tatiana Dovger [00:05:59]: Mitä minuun tulee, aloin valmistautua jo Venäjällä. Etsin tietoa suomalaisesta kulttuurista, perinteistä, lajeista. Katsoin erilaisia videoita YouTubessa Suomen arkielämästä. Tein listoja siitä, mitä minun piti tehdä, kun saavuin maahan, ja kun tulin Suomeen, minulla ei ollut kulttuurisokkeja tai vastaavaa. Tiesin hyvin, mitä minun piti tehdä kotoutumiseen, eli olin aika rauhallinen. Tällaisia tunteita minulla oli. Monet ulkomaalaiset huomaavat, että suomalaiset voivat olla melko hiljaisia ja varautuneita etenkin julkisissa tilanteissa. Minulle tämä on vain plussaa, koska olen sama tyyppi. Nyt näen, että Suomessa on paljon maahanmuuttajia, vaikka tällä laki on sama kaikille ja yhteiskunta on demokraattinen, silti on ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan. Mielestäni se näkyy selvästi sosiaalisessa mediassa. Ajattelen, että se voi vaikuttaa työllistymiseen ja moniin muihin asioihin.

 

Eric Carver [00:07:34]: Arim.

 

Arim Lee [00:07:35]: Joo. Mitä minä huomasin seitsemän vuotta sitten, oli juuri se individualismi, sanoinko oikein? Minä olen kotoisin Koreasta, jossa on vahvasti kollektivismin kulttuuri, niin se oli jotenkin aika vapauttava minulle se individualism, että ei kukaan oikeasti välitä minusta. Minä tarkoitan hyvällä tavalla.

 

Eric Carver [00:08:03]: Kuulosti hurjalta.

 

Arim Lee [00:08:06]: Nobody cares. Eli minä puhun siitä, että ei kukaan kommentoi, mitä minä laitan päälleni, tai laitanko minä meikkiä naamalleni vai ei. Se oli niin vapauttava kokemus. Ja minä tykkäsin siitä. Positiivisella minä tarkoitin. Mutta joo, se mitä minä huomasin…

 

Tatiana Dovger [00:08:26]: Joo, ja minulla on sama pointti.

 

Arim Lee [00:08:28]: …heti kun muutin Suomeen, että I can be myself. Se oli todella hyvä kokemus.

 

Tatiana Dovger [00:08:32]: Se on totta.

 

Arim Lee [00:08:34]: Olen asunut jo seitsemän vuotta Suomessa, niin minulla ei ole enää ole fresh eye. Niin nyt minä en huomaa mitään semmoisia kulttuurishokkeja tai mitään uutta asiaa.

 

Eric Carver [00:08:49]: Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:08:49]: Joo, minä olen vähän samaa mieltä kuin he, että ehkä meillä on vähän samanlainen kulttuuri, mistä minä olen kotoisin. Kun olen Vietnamissa, olen vähän niin kuin… Koska minä asun perheen kanssa, kaikki on niin kuin… No, sinun pitää tehdä näin, ja sinun pitää tehdä noin. Mutta kun minä tulen tänne, niin se on vähän vapautuneempaa. Ja ennen tulin Suomeen, minä luin netistä, että minkälaista maa Suomi on, ja minkälaisia suomalaiset ovat, ja huomasin, että suomalaiset ovat vähän hiljaisia, kuten Tatiana sanoi. Se on totta kai ystävällistä, mutta voi olla vähän hiljaista, ja aika vaikea saada ystäviä täältä. Mutta minun oma kokemukseni, että se on todella… ei mitään oikeaa. Minä sain kuusi vuotta tästä Suomessa, minä sain todella paljon hyviä ystäviä suomalaisista. Ei tule mitään kulttuurishokkia.

 

Eric Carver [00:09:59]: No, minkälaista suomen kielen opiskelu on teille ollut? Ricky ja Tatiana on tällä hetkelläkin suomen kieltä opiskelemassa. Millaista se on ollut näiden vuosien aikana, jos Ricky aloitat?

 

Ricky Luu [00:10:14]: Alussa, kun minä olin MK:ssa ja otin pari peruskurssia, minä luulin, että ei se riitä, mutta kyllä siitä on hyvä aloittaa. Sen jälkeen, kun muutin tänne Helsinkiin, minä päätin, että haluan oppia lisää suomea, ja opiskelin sitä aikuislukiossa netistä korona-aikana. Sen jälkeen vuoden päästä minä tulin AKVA:n hankkeeseen, ja olin Helsingin yliopistossa, ja opin suomea kaikkialta ympäristöstäni. Minä opin töissä, elokuvista, teksteistä, musiikista, koska kuuntelen musiikkia paljon. Ihan kaikessa tielläni, mitä näen.

 

Eric Carver [00:11:11]: Mitenkäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:11:14]: Olin opiskellut suomea kotoutumiskoulutuksessa puoli vuotta ja sitten suomen kielen kurssilla vielä puoli vuotta. Aloitin heti käyttämään suomea arkielämässä, naapurin kanssa, kaupassa, museossa ja muissa tilanteissa. Lisäksi luin selkokirjoja ja uutisia verkossa. Kuuntelin selkouutisia ja radiota. Katsoin sarjakuvia lasten kanssa. Myös seurasin suosittuja suomalaisia ihmisiä sosiaalisessa mediassa. Luen kommentteja heidän postauksiinsa. Tällä hetkellä opiskelen AKVA:ssa. Se on valmentava koulutus maahanmuuttajille, jotka haluavat opiskella lisää korkeakoulussa Suomessa tai työskennellä paremmin Suomessa. Meillä on suomen kieli pääaineena, englannin kieli, opiskelutaidot, yhteiskuntatieto ja tietysti oman alan opinnot. Minä näen hyvin, kuinka kielitaito nousee tällä hetkellä. Olen suorittanut yki-testin keskitasolla, mutta nyt ymmärrän, että tämä kielitaitotaso ei vielä riitä minulle. Haluaisin oppia kieltä työpaikalla ja parantaa tasoani sillä tavalla työpaikalla.

 

Eric Carver [00:13:14]: Arim.

 

Arim Lee [00:13:12]: Joo. Aina minä sanon kaikille, että Suomi on helpompi oppia kuin saksa. Sitten sain paljon vastamielipiteitä. Elämässäni olen oppinut aika monta eri kieltä. Se uuden kielen oppiminen oli minulle melkein harrastus. Huvikseni minä vaan opiskelin japania, enkkua, kiinaa ja saksaa, ja vihdoin minä muutin Suomeen, ja sitten opin suomea. Yliopistossa, kun minä olin yliopistossa seitsemän vuotta sitten, innokkaasti opin suomen kieltä. Otin kaikkia mahdollisia kursseja sieltä. Sieltä sain kaikki grammar-tiedot ja harjoittelin muiden opiskelijoiden ja opettajien kanssa kirjoittamista ja puhumista. Se on todella tärkeää, että kun pääsin työelämään, siellä minä harjoittelin suomea niin paljon, ja se auttoi minua kehittämään suomen kieltä todella paljon. Ensin, kun olin harjoittelijana urapalveluissa, siellä minä osallistuin viikkopalavereihin, jotka pidettiin suomeksi. Sitten minä kuuntelin suomea paljon. Sitten kun olin työkokeilijana kirjastossa, minä tein asiakastyötä suomeksi. Sitten minä harjoittelin puhumista, ja myös silloin tajusin, että hei, ihmiset ymmärtävät minun suomeani. Sitten sain vähän rohkeutta. Sitten minä pääsin Moniheliin töihin. Sitten kirjoitin paljon sähköposteja ja Meeting Agenda ja Meeting Notes suomeksi. Sitten minä harjoittelin kirjoittamista. Kun vihdoin menin Contra Helsinkiin töihin, minun piti soittaa kylmäpuheluita, niin sitten minä harjoittelin puhumista. Eli työpaikalla oli mahdollisuuksia harjoitella suomea. Ne kaikki kokemukset auttoivat minua parantamaan suomen taitoani. Sitten minulla oli myös etuoikeutta sillä tavalla, että minulla oli oma turvaverkosto, jossa olisin voinut tehdä virheitä, tyhmiä virheitä, kun minä ensin juuri aloitin opiskelemaan suomea. Eli suomalaisten perheenjäsenteni edessä tein paljon virheitä, mutta sitä kautta taas pääsin harjoittelemaan. Eli se oli todella mukava ja hauska kokemus oppia suomea ja harjoitella joka paikassa.

 

Eric Carver [00:15:55]: Tuo kuulostaa aika tärkeältä asialta, että on turvallinen paikka, jossa voi kokeilla ja kehittää kielitaitoa. Tuliko teille jotain ajatuksia toistenne puheenvuoroista?

 

Ricky Luu [00:16:10]: Minulle voisi kuulostaa vähän oudolta, mutta minä puhun itselleni tosi paljon, kun harjoittelen suomen puhumista.

 

Arim Lee [00:16:18]: Musiikki on myös tärkeää. Minä tykkään suomipop-musiikista ja kuuntelen. Sitten jos huomaa, että hei, minä en ymmärrä tätä lausetta tai tätä sanaa, minä tutkailen, ja sitten taas opin uusia sanoja ja lauseita.

 

Tatiana Dovger [00:16:36]: Joo, ja on vaikeaa harjoitella työpaikoilla. Sinä voit opiskella, mutta pitää harjoitella ja harjoitella. Ja kiva kun sinulla on joku työpaikka, harjoittelupaikka.

 

Eric Carver [00:16:53]: Yksi sellainen asia… Siitä on jo pitkään, kun työskentelin juuri urapalveluissa täällä yliopistossa ja aika paljon juuri meidän kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa, niin silloin he opettivat minulle kaksi tämmöistä käsitettä. Ensimmäinen, the English bubble. Eli tämmöinen englannin kielellä toimiva kupla, joka vaikka yliopistossa on tai pääkaupunkiseudulla on. Sitten meillä on yrityksiä, joiden työkieli on englanti. Sitten se toinen käsite, minkä he opettivat minulle, oli The Finnish firewall. Eli tavallaan tosi iso osa meidän työmarkkinaa, yhteiskuntaa, julkista keskustelua on täysin suomenkielistä. Niin voi olla välillä vaikea siirtyä sieltä English bubblesta sen Finnish firewallin läpi. Onko tässä mitään järkeä? Kuulostaako tämä teille tutulla?

 

Ricky Luu [00:17:54]: Joo, olen samaa mieltä. Se on kiva kuvitus, että sulla on.

 

Tatiana Dovger [00:17:58]: Siksi minä puhun vain suomea. Minä en käytä englantia.

 

Ricky Luu [00:18:03]: Joskus minun pitää… kuvittelen, että en minä osaa englantia muille, että minä [?? 00:18:13] suomea.

 

Tatiana Dovger [00:18:15]: Tämä on minun tapani.

 

Eric Carver [00:18:18]: Niin, tuo on teiltä aika iso teko tavallaan, että jos joku rupeaa puhumaan englantia, niin sitten te vaihdatte suomeksi tavallaan.

 

Arim Lee [00:18:27]: Mutta sekin on myös totta, että meidän äidinkielemme ei ole englanti. Kun opiskelin suomea pari vuotta, minä sanoisin, että minun suomeni oli aika lailla samalla tasolla kuin minun englannin kielen tasoni. Ja sitten, oliko kolmen, neljän vuoden jälkeen, suomea oli jopa helpompi puhua. Niin ehkä meillä se voisi olla hyvä syy, että hei, minä en puhu englantia, puhukaa minulle suomea.

 

Eric Carver [00:18:53]: Kyllä. Missä asioissa opiskelu tai työelämä eroaa Suomessa eniten siihen, jos te vertaatte omaan kotimaahan? Arim, jos sinä aloitat.

 

Arim Lee [00:19:08]: Niin, opiskelussa. Kun minä opiskelin, niin huomasin, että täällä Suomessa opiskelijan pitäisi toimia aika todella, todella itsenäisesti. Niin mielestäni esimerkiksi, kun minä kirjoitin gradua, jos olisin ollut Koreassa, sitten ehkä olisin saanut enemmän ohjeita professoreilta suoraan, mutta täällä minun piti toimia aika itsenäisesti. Se oli aika iso ero. Työelämässä on todella paljon isoja eroja Korean ja Suomen välissä. Joustavat työajat, etätyömahdollisuus, kehityskeskustelu pomojen kanssa. Se oli yksi kulttuurishokki. Myös avoimempi tapa puhua pomoille, sekin oli iso kulttuurishokki. Myös viime vuonna pääsin vanhempainvapaalle, niin tasa-arvoisemman vanhempainvapaan mahdollisuus työpaikoista, sekin oli todella iso, uusi juttu, mitä kokeilin täällä Suomessa. Ei tarvitse itse irtisanoutua tai saa mitä painetta irtisanottua, koska on raskaana tai odottaa lasta, niin sellaisia juttuja.

 

Eric Carver [00:20:30]: Saanko kysyä, että miksi se kehityskeskustelu oli shokki?

 

Arim Lee [00:20:35]: Niin, että siellä on sellainen virallinen kanava, jonka kautta voi nostaa asioita esiin pomoille suoraan. Urapalvelut, minä olin vain harjoittelijana neljä kuukautta siellä, mutta minulla oli mahdollisuus puhua meidän tiimimme johtajan kanssa one to one. Se oli kyllä uusi juttu. Kuulin paljon korealaisilta kavereilta, että Arim, mitä pitää keskustella kehityskeskustelussa? Se ei ole Koreassa sellaista. Minulla oli sellainen kokemus, että kaikki kysyivät, että mitä minun pitää nostaa esille ja mistä puhutaan, niin se on uusi juttu.

 

Eric Carver [00:21:18]: Aivan. Mitenkäs Ricky?

 

Ricky Luu [00:21:21]: Joo, minä luulen, että olen samaa mieltä, koska Aasiassa meillä on vähän niin kuin korkea hierarkia työpaikalla, vaikka opiskelupaikallakin. Se, että minä osaan, ja sitten kaikki minun kotimaani opiskelujärjestyksessä, koska se riippuu minun omasta kokemuksestani. Mutta joo, minä opiskelin Vietnamissa yliopistossa, ja minun aiheeni oli japanin kieli ja kulttuurikin. En minä päässyt loppuun sitä, jätin kesken. Mielestäni Vietnamin yliopistossa teoriakin on raskas. Se on sama kuin Suomen yliopistossa minun mielestäni. Meillä on alusta annettu monta politiikkaan liittyvää kurssia. Luulen, että ei se liity mihinkään meidän oman alallamme, eikä se hyödytä eikä helpota mitään, mutta se on se, mitä meidän pitää oppia. Suomessa, kun minä olin täällä MK:ssa, MK:ssa opiskelu oli ehkä käytännönläheisempää. Tulee paljon käytännön tekoja, projekteja. Teoria ei ole liian raskas MK:ssa. Minun kaverini oli vähän [?? 00:22:54] ja rentoutua opiskelemassa. Joo, siitä, mitä minä luulin.

 

Eric Carver [00:23:01]: Onko Tatianalla jotain, mikä tulee mieleen? Eroja Suomen ja Venäjän välillä.

 

Tatiana Dovger [00:23:06]: Koulutusjärjestelmä on hyvin erilainen kuin se, mihin olen tottunut. Venäjällä keski- ja korkea-asteen koulutus on enemmän standardoitu ja tiukka minusta. Et voi valita opiskeltavia aineita vapaasti esimerkiksi. On myös epätavallista vaihtaa opiskelualaa, jos opiskelu ei kiinnostaa enää tai on liian vaikea sinulle. Se voi olla stressaavaa. Minusta Suomessa on enemmän vapautta opiskelussa ja erityisesti korkeakouluopiskelussa. Suuri ero on myös siinä, että kun opiskelin yliopistossa Venäjällä, kaikki oppikirjat olivat vain venäjäksi. Suomen yliopistossa on paljon kirjoja englanniksi. Tämä varmasti kehittää englantia, mutta myös monimutkaistaa ja vaikeuttaa opiskeluprosessia. Mielestäni joillakin termeillä voi olla vaikeuksia. Esimerkiksi sosiologiassa on paljon erilaisia käsitteitä. Mitä tulee työelämään, voin sanoa, että Venäjällä ei ole käsitettä työhakemus. On vain CV. Lisäksi minusta tuntuu, että henkilön persoonallisuuden ja harrastusten tietoihin kiinnitetään vähän huomiota Venäjällä. Ajattelen, että tämä liittyy siihen, että Suomessa kiinnitetään enemmän huomiota henkilön persoonallisuuteen ja myös siihen, että hänen kertomuksiaan uskotaan Suomessa. Venäjällä taas korostuvat korkeakoulututkinnot ja työkokemus, ja luottamusta henkilön omaan esittelyyn on vähemmän Venäjällä. Se on vielä surullista.

 

Arim Lee [00:25:22]: Aika hyvin erilaista.

 

Eric Carver [00:25:25]: Tuleeko mieleen jotain siitä, mitä toiset sanoo tähän liittyen, näistä koulutusjärjestelmä…? Onko tämä hierarkiakysymys semmoinen, mikä…

 

Arim Lee [00:25:35]: Kouluissa?

 

Eric Carver [00:25:36]: Kouluissa ja sitten myös työelämässä, joka on…

 

Ricky Luu [00:25:40]: Ei ole kouluissa ainakaan.

 

Arim Lee [00:25:42]: En minä ole kokenut semmoista Suomen työpaikoissa.

 

Eric Carver [00:25:46]: Siis, että Suomessa on matalampi hierarkia?

 

Ricky Luu [00:25:49]: Se on matalampi, joo.

 

Tatiana Dovger [00:25:51]: Ja paljon vapautta.

 

Ricky Luu [00:25:52]: Se on jotain, mikä on vähän yllättänyt, koska kun minä olin koulussa, niin minun opettajani oli vähän semmoinen ystävä. Ei pitänyt väliä keskellä.

 

Eric Carver [00:26:11]: Onko siihen vaikea tottua?

 

Arim Lee [00:26:13]: Alussa joo. Joo, kyllä. Että voinko puhua näin? Voinko vain kutsua häntä nimeltä?

 

Ricky Luu [00:26:21]: Joo, vähän kiusallista siitä, kun minä kutsun opettajaa nimeltä.

 

Arim Lee [00:26:25]: Mutta se on helpompi tottua kuin toisinpäin. Että jos sinä muutat Koreaan Suomesta, ja sitten sinun pitää oppia uutta tapa toimia pomojen kanssa. Se olisi vaikeampi. Mutta täällä ehkä parin kuukauden jälkeen työharjoittelussa sitten tottuu, että hei, me ollaan ystäviä, ja me ollaan tasa-arvoisia, ja minä voin nostaa minun mielipiteeni esiin, ja joku kuuntelee minuakin. Sellaista.

 

Eric Carver [00:26:52]: Oliko Tatiana sanomassa jotain?

 

Tatiana Dovger [00:26:54]: Minulle oli helppoa tottua.

 

Eric Carver [00:27:00]: Minkälaisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla Suomessa? Tatiana, jos aloitat.

 

Tatiana Dovger [00:27:12]: Ensiksi tulee mieleen ilmeisesti suomen kieli. Vaikka maahanmuuttajilla olisi korkea koulutustaso, kielen osaaminen voi olla este sekä koulutuksen että työllistymisen tiellä. Toinen on se, että voi olla vaikeuksia ymmärtää korkeakoulutuksen arvoa, joka on saatu toisessa maassa. Lisäksi työkokemus voi olla epäolennainen, koska se ei ole paikallista. Esimerkiksi minulla on kaksi korkeakoulututkintoa Venäjältä. Olen valmistunut yliopistosta ja akatemiasta parhain arvosanoin, mutta se ei merkitse paljon Suomessa. Työskentelin valtionhallinnossa, rahoitusalan yrityksessä ja markkinoinnissa Venäjällä, mutta tämä kokemus on nollattu täällä. Minulla on sellainen ajatus, ja minusta tuntuu siltä. Ajattelen, että minun on tärkeää saada enemmän työkokemusta juuri suomalaisessa yrityksessä, jotta voisin edetä uralleni. Mutta juuri tämä on vaikea, saada ensimmäisen työpaikan.

 

Eric Carver [00:28:47]: Arim.

 

Arim Lee [00:28:50]: Olen täysin samaa mieltä. Ensimmäiseen työpaikkaan pääseminen on vaikeinta. Sieltä saa verkostoa, ja työkollega voi suositella minua johonkin muuhun paikkaan. Olen täysin samaa mieltä. Seitsemän vuotta sitten, kun muutin Suomeen, oli myös sama asia tai käsite, että pitää olla tutkinnot Suomen koulutusjärjestelmästä, ja pitää oppia kieltä, että pääsisin työpaikoille. Niin minä tein, että sain tutkinnon yliopistosta ja opin todella innokkaasti kieltä, ja osaankin hyvää kieltä nyt. Mutta minulle tulee mieleen, koska juuri korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien piirissä on myös semmoisia keissejä, jossa ihmiset eivät puhu suomea ollenkaan, mutta pääsevät töihin kuitenkin. Sitten tuli mieleen, tuli kysymys itselleni, että pitäiskö minun panostaa paljon aikaa ja energiaa suomen kielen oppimiseen, vai pitäiskö minun panostaa aikaa taitojen kehittämiseen. Taidot, jotka markkina haluaa ja odottaa ja vaatii. Koska selkeästi on keissejä, että ihmisillä on strong background IT-alassa tai digital marketing alassa, niin huomasin, että aika suuri osa ihmisistä myös pääsee töihin ilman suomen kielen taitoa. Joskus tuli tämmöinen kysymys mieleen. En vielä saanut mitään vastausta siihen, mutta mitä oikeasti työmarkkina haluaa korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista? Onko se oikeasti suomen kielen taito vai ovatko ne heidän konkreettisemman työtaidot? Lisäksi minulle tuli taas… okei, minä nostan paljon kysymyksiä esille, mutta se verkostoituminen. Kun minä olin opiskelijana, sitä korostettiin aika paljon eri työhaun seminaareissa, niin mitä se oikeasti tarkoittaa? Tämäkin on uusi konsepti minulle. Koreassa ei networking ole niin tärkeää. Kyllä loppujen lopuksi olisi tärkeää, mutta se ei ole niin tärkeää, että sinä saisit ensimmäisen työpaikan. Mutta myös, mitä networking tarkoittaa? Pitäisikö mennä seminaareille ja sitten vilkutella kaikille, että hei, olen täällä ja huomatkaa, minä etsin työtä. Tarkoittako tämmöistä? Tai pitäisikö minun kutsua joku ihminen kahville, että hei, minä tykkään sinun roolistasi, sinun tiimistäsi, sinun yrityksestäsi, haluaisin tehdä… Mitä se oikeasti tarkoittaa käytännössä? Koska verkostoituminen ei ole universal kulttuuri. On paljon kysymyksiä, jos Eric voi vastata tähän.

 

Eric Carver [00:32:10]: Ai minun pitäisi vastata?

 

Arim Lee [00:32:13]: Saitteko te, mitä kysymystä minulla on ollut juuri kielen oppimisesta ja verkostoitumisesta?

 

Ricky Luu [00:32:21]: Joo. Olen samaa mieltä, kun te sanotte, että kieli on iso haaste, mitä meillä on täällä Suomen työmarkkinoille tai opiskelupaikalle. Mutta minä luulen, että networking on vähän universal juttu. Meillä onkin Vietnamissa tärkeä verkostoituminen, jossa se on tärkeää, kun sinä olet vielä opiskelijana. Jos sinä haluat päästä niin kuin muille mahdollisuus, sitten se kannattaa verkostoutua. Joo, aikaisin.

 

Eric Carver [00:33:01]: Tuleeko sinulle, Ricky, mieleen jotain esteitä?

 

Ricky Luu [00:33:06]: Ei muuta tule mieleen. Totta kai minulla on samaa mieltä, että kieli on, niin kuin sinä sanoit, meillä on se Finnish firewall, mitä pitää päästä. Meitä maahanmuuttajia… Emme tiedä, millä kanavalla tai mistä saadaan infoa ja tietoa päästä töihin. On vaikea alusta.

 

Eric Carver [00:33:35]: Jos minä nyt yritän vastata Arimin kysymykseen. Siitä on toki aikaa, kun olen itse työskennellyt uraohjaajana juuri kansainvälisten osaajien kanssa, mutta varmaan ne ovat aika isoja kysymyksiä, että onko se työmarkkina… ja työmahdollisuuksiin kokonaan vaikuttaa se kielitaito. Eli onko se siellä English bubblen sisällä yksinomaan, missä pystyy töitä hakemaan, vai onko se laajempi? Sitten on tavallaan se iso kysymys siitä, että eihän yksin se, että osaa jotain kieltä puhua ole se syy, miksi palkataan johonkin tehtäviin, vaan kyllä se on sitten se tehtäväkohtainen, tiimikohtainen osaaminen. Eli molemmat tarvitaan. Nyt meillä varmaan käydään, ja mielestäni todella syystäkin keskustelua siitä, että onko kielitaitovaatimus myös välillä syrjinnän väline. Eli ajatellaanko, että nyt kun se ei osannut Eino Leinon runoja lausua täysin virheettömästi ilman aksenttia, niin eihän se kyllä meidän asiakkaiden kanssa pärjää. Onkohan se kuitenkaan niin? Samalla lailla suomalaiset monet puhuvat murtaen englantia tai muuta kieltä. Siinä kuuluu oma aksentti. Näin se on. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Eli juuri se, että mikä se oikea taso on, mitä työssä tarvitaan, ja milloin se on ehkä enemmän semmoinen, että siihen voi liittyä ennakkoluulo, stereotypiat tai tämmöinen.

 

Arim Lee [00:35:06]: Kyllä tämä on todella monimutkainen aihe purkaa. Kyllä mielestäni, jos joku haluaa asua Suomessa pitkään, niin kannattaa oppia suomen kieltä. Sitten pääsee palveluihin, ja voi saada enemmän ystäviä, ja voi keskustella naapureiden kanssa ja näin. Mutta myös työmarkkinoilla, juuri korkeasti koulutetuille maahanmuuttajille, ja kuinka paljon pitää panostaa sen taitoon. Minä itse pääsin töihin kyllä suomen kielen taidon avulla, mutta myös samalla mietin pitkään, että pitäiskö minun käyttää aikaani enemmän konkreettisten taitojen kehittämiseen.

 

Eric Carver [00:35:53]: Se on hyvä kysymys.

 

Arim Lee [00:35:55]: Niin, koska meillä on 24 hours jokaisella. Jos minulla on kahdeksan tuntia aikaa oppia, jos minä investoin neljä tuntia suomen kielen oppimiseen ja neljä tuntia vain konkreettisemman taidon kehittämiseen, mutta joku suomalainen opiskelija voi käyttää täysin kahdeksan tuntia konkreettisemman taidon kehittämiseen. Loppujen lopuksi me olemme mielestäni samassa poolissa, kun haemme töitä, niin mitä sitten työmarkkina haluaisi enemmän? Kumpaa hakijaa?

 

Ricky Luu [00:36:40]: Minä luulen, että se riippuu yrityksen kulttuurista. Joka työpaikka puhuu englannin kieltä. Puhutaan missä ja jossa. Silläkin, että kuitenkin kun pääsee työpaikalle englannin kielen avulla, että sinä puhut englannin kieltä työpaikalla, siellä onkin vielä suomen kupla, että se erottaa sinua muista työkavereista, mielestäni.

 

Arim Lee [00:37:19]: Tämä on minusta vaikea kysymys.

 

Eric Carver [00:37:22]: Tämä on vaikea kysymys, ja ehkä olen ajatellut itse niin, että meidän pitäisi pyrkiä irti siitä, että tilat ovat yksikielisiä. Että ne ovat joko suomenkielisiä tai englanninkielisiä, vaan että ne ovat sillä lailla monikielisiä, että silloin kun joku siinä yhteisössä tarvitsee sen tiedon myös englanniksi, että pystyy kontribuoimaan tai osallistumaan, niin se olisi mahdollista. Mutta ei niin, että kun henkilö, vaikka Arim, joka on ollut täällä vuosikausia, Arim tulee huoneeseen, niin heti vaihtuu kieli englanniksi. Ei siinä ole mitään järkeä. Sehän silloin sulkee ulos sinne tavallaan sinne English bubbleen ihmisen, joka osaa jo suomea. Eli tämän tyyppisiä, ne on semmoisia aika hienovaraisia juttuja, mihin pitäisi enemmän… Niistä pitäisi ehkä puhua, ja niiden pitäisi olla sillä lailla joustavampia ja sallivimpia, että siellä työpaikassa ja työn yhteydessä pystyisi sitä kielitaitoa kehittämään ilman, että sinun pitää olla tyyliin vuosi jossain kielikurssilla. Koska sitten sinä et pysty, juuri niin kuin Arim sanoi, et pysty kehittämään sitä asiantuntijuutta ja osaamista, millä sitten töihin kuitenkin mennään. Pitäisi molempien olla enemmän sellainen kuin blended tai joustava lähestyminen kuin se, että nyt opiskellaan kieltä ja nyt ollaan töissä.

 

Arim Lee [00:38:45]: Juuri, yes. Minä tarkoitin myös sitä, että ei ole selkeätä askelta.

 

Eric Carver [00:38:58]: Mennään sitten siihen, mitä pitäisi tehdä. Eli miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Millaisia asioita voitaisiin tehdä? Ricky, aloita sinä.

 

Eric Carver [00:39:13]: Minä luulen, että koska me… Olen samaa mieltä, että kielimuuri on iso haaste, ja meillä on maahanmuuttajille ja ulkomaalaisille, koska kieli on kaikessa järjestyksessä tai systeemissä, vaikka nykyään kaikki muuttuu englannin kielelle aia paljon. Sen takia se helpottaa ulkomaalaisia paljon, ja minä tiedän, että esimerkiksi meillä on… Minä tiedän ihmisen, jotka ovat asuneet täällä yli kymmenen vuotta, eikä hän osaa yhtään sanakaan suomea, ja sen takia mahdollisuudet eivät aukene heille, että… Heillä on vain limited mahdollisuuksia. Minä luulen, että meidän pitäisi katsoa Suomen kielen opiskelujärjestelmää, että mitä me voimme tehdä. Kannattaako sitä uudistaa vai tehdä jotain, että kielen oppiminen kiinnostaa ja on helpompaa ulkomaalaisille. Vai voisiko se olla jotain käytännönläheisempää, niin kuin… Koska me oppimme suomea kirjasta ja koulusta, mutta en kukaan puhu suomea niin kuin kirjassa.

 

Eric Carver [00:40:38]: Mitäs Tatiana?

 

Tatiana Dovger [00:40:40]: Mielestäni kielituki on hyvä Suomessa. Siksi on tärkeää, että kaikki pysyvät samana. Esimerkiksi AKVA-projekti auttaa paljon kielen tason kehittämisessä ja paremmin ymmärtämään suomalaista koulutusjärjestelmää. Työllistymiseen tukeminen on hyvin tärkeää. Minusta olisi hyvä luoda ohjelmia ja hankkeita, jotka auttavat korkeakoulutettuja maahanmuuttajia työllistymään omalla koulutusalueellaan Suomessa. Tämä voi sisältää mentorointiohjelmia, harjoittelumahdollisuuksia ja työnhakutaitojen koulutusta. Minulle harjoittelukysymys on esimerkiksi erittäin tärkeää. Haluaisin osallistua suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Mulla on sosiaalitieteellinen koulutus ja kokemus työskentelystä eri yrityksissä. Tarvitsen vain kokemusta suomalaisten yrityksistä. Vähän työkokemusta.

 

Eric Carver [00:42:09]: Millaisia ajatuksia, Arim?

 

Arim Lee [00:42:12]: Olisi kiva, jos olisi enemmän mahdollisuuksia päästä työharjoitteluun tai työkokeiluun suomeksi. Ei tarvitse olla vaativampaa työtehtävää. Voisi olla simppeliä ja helppoa, mutta tärkeintä on päästä sinne harjoittelemaan ja puhumaan kieltä ja kommunikoimaan ihmisten kanssa suomen kielellä ja saada rohkeutta, että hei, ihmiset ymmärtävät minun suomeani. Ehkä semmoisia käytännöllisempiä ja työharjoittelumahdollisuuksia voisi olla apuna. Viitaten aikaisempaan aiheeseeni, siihen kielimuuriin ja kaikkeen, niin ehkä on tärkeää valmistaa tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja työmarkkinoilla, jotka erityisesti kohtaavat korkeasti koulutettuja maahanmuuttajia. Että miten se, jos on tarkempaa tietoa ja tarkempaa dataa, sitten voi ehkä järjestää myös vähän käytännöllisempiä ohjelmia, että miten autetaan ihmisiä. Juuri semmoista.

 

Eric Carver [00:43:34]: Tärkeitä asioita. Onko jotain vielä semmoista, mitä te toivoisitte ihmisille, jotka työskentelee vaikka nyt yliopistossa, tai työnantaja on rekrytoija, tai vaikka ammattiliitossa, tai vaikka tuolla politiikan puolella? Onko tämä semmoisia terveisiä tai asioita, mitä te haluaisitte jättää ihmisille reppuun? Että nämä ovat oikeasti semmoisia asioita, että jos te haluatte helpottaa, parantaa, korkeasti koulutettujen maahanmuuttajien tai ulkomaisen taustan asteen tilannetta ihan nyt tässä, niin mitä voisi tehdä? Onko jotain, mitä haluatte sanoa?

 

Arim Lee [00:44:12]: Äkkiä tulee mieleen minun viimeinen kysymykseni. Mitä verkoistoituminen tarkoittaa? Ehkä tähän myös Eric voi vastata heti, että mitä se tarkoittaa Suomen työmarkkinakulttuurissa. Ja myös vähemmän vihapuhetta ja enemmän voimaannuttavaa storytelling. Että me saisimme taas rohkeutta ja vähän visiota, että hei, minä voisin pärjätä hyvin täällä. More success stories.

 

Eric Carver [00:44:48]: Tuleeko Rickylle tai Tatianalle mieleen jotain?

 

Tatiana Dovger [00:44:51]: Olisi hienoa luoda joku verkkosivusto, jossa olisi työpaikkoja ja rekrytointitapahtumia korkeakoulutetuille maahanmuuttajille. Sama kuin Jobteaser Helsingin yliopistossa kaikille opiskelijoille, mutta kaikille maahanmuuttajille, korkeakoulutetuille. Se olisi kivaa.

 

Eric Carver [00:45:16]: Että olisi semmoinen selkeä kanava myös tälle ryhmälle. Joo, kiitoksia paljon. Tuo verkostoituminen on varmaan semmoinen sana, että minä en tiedä, onko Suomessa itse asiassa hyvin vakiintunutta tai selkeää kuvaa siitä, mitä se oikeastaan edes on. Minulla on semmoinen kuva, että ajatellaan, että kun ihmiset työskentelevät, tai kun he opiskelevat tai ovat harrastuksissa tai vapaaehtoistoiminnassa, niin kun he tutustuvat muihin ihmisiin ja tekevät asioita yhdessä, niin sitten niistä syntyy niitä verkostoja. Mutta semmoinen ehkä, ja nyt tämä on yhtä reilua, kun olisi kysyä teitä edustamaan teidän taustakulttuurianne, niin se, että minä osaisin suomalaisten puolesta puhua, joka on minun toinen kulttuuri, mutta tavallaan se, että kyllä minä koen, että Suomessakin voidaan vähän ehkä vierastaa semmoista välineellistä verkostoitumista. Eli jos tulee sellainen olo, että toi nyt halusi vaan minun käyntikorttini, mutta ei se ollut minusta kiinnostunut, tai ei me oikeastaan keskusteltu mistään järkevästä. Eli ehkä tämäkin, että on minusta hyvä ehkä vastauksena Arimille nimenomaan se, että ehkä meidän pitäisi pystyä enemmän myös itse sanoittamaan ja puhumaan siitä, että mitä näillä eri asioilla tarkoitetaan. Koska monihan voi heittää vaikka jossain koulutuksessa, varmaan minäkin urani aikana, että networks are very important, ja sitten jätän se siihen. Tämä on hyvä.

 

Ricky Luu [00:46:48]: Nimenomaan.

 

Eric Carver [00:46:49]: Tosi paljon kiitoksia, kun olette tulleet juttelemaan näistä asioista, kertomaan teidän näkemyksiä ja teidän tarinaa ja kokemusta. Tämä on tosi arvokasta ja uskon, että minun lisäksi myös kuulijat saavat tästä paljon. Viimeinen kysymys on kaikille vieraille aina sama ja se on siis lukuvinkki. Se saa liittyä tähän aiheeseen tai sitten se saa olla teidän lempikirjanne tai joku juttu, mikä on viimeksi jäänyt mieleen, että sen ei tarvitse liittyä. Arim, minkälaiset lukuvinkin antaisit?

 

Arim Lee [00:47:21]: Suosittelen yhtä kirjaa nimeltä Saatan olla väärässä. Se kirjoittajan nimi on Björn Lindeblad. Suosittelen tätä kirjaa, koska tämä auttaa sinua kontrolloimaan sinun huonoa mieltäsi sisällä. Juuri siinä voi keskittyä mindfulness. Maahanmuutto, työnhaku, opiskelu, niin kuin rankkoja tehtäviä elämässä, niin välillä voi lukea tämmöistä kirjaa rauhoittamaan omaa mieltä ja näin. Lisäksi halusin sanoa, että sen jälkeen kun minä muutin Suomeen, ei mikään mennyt suunnitelmieni ja odotusteni mukaan. Me voimme olla vähän open mind, joustavaa ja sopeutuvaa eri tilanteisiin, ja niiden kautta voi myös tutustua uusiin mahdollisuuksiin.

 

Eric Carver [00:48:26]: Kiitos. Ricky?

 

Eric Carver [00:48:27]: Ei minulla ole paljon aikaa tällä hetkellä lukea, mutta ehkä yhden lukuvinkin teille, jotka haluavat lukea kirjaa suomen kielellä, jossa ei suomi ole sinun äidinkielesi, että älä välitä, keskity isoon tarinaan, minkä se kirjan haluaa kertoa teille. Ei tarvitse, kannata [etsiä] kaikkia tuntemattomia sanoja englannin kielellä tai sinun äidinkielelläsi. Iso pointti on, että sinä ymmärrät ja sinä tykkäät siitä kirjasta. Ja pitää lukea, mitä sinä tykkäät. Minä luen tällä hetkellä paljon Tove Janssonin kirjoja.

 

Eric Carver [00:49:24]: Tatiana.

 

Tatiana Dovger [00:49:23]: Minä suosittelen aina kaikille käydä kirjastoissa. Suomessa on erinomaisia kirjastoja, joissa voit löytää kirjan makusi mukaan ja pyytää apua kirjaston henkilökunnalta, jotka voivat suositella jotain. Lue jotain suomeksi joka päivä. Alussa kirjat selkokielellä ovat hyödyllisiä maahanmuuttajille. Ensimmäinen kirja, jonka luin suomen kielellä, oli kirja Sata totuutta Suomesta. Se kirja on hyvin ymmärrettävää. Myös se esittelee suomalaista kulttuuria tosi hyvin. Suosittelen sitä niille, jotka vasta aloittavat Suomen opiskelun.

 

Eric Carver [00:50:22]: Kiitos paljon teille, kun tulitte vieraiksi.

 

Puhujat [00:50:25]: Kiitos.

 

 

[äänite päättyy]

Miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla? Minkälaisia tuen tarpeita heillä on? Minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Minkälaisia toimenpiteitä yliopistoissa pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Entä työnantajien, ammattiliittojen ja valtiovallan?

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin kolmannen tuotantokauden 11. jakson vieraana ovat uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista. Niskanen ja Häkkinen työskentelevät omissa yliopistoissaan SIMHE-toiminnassa.

SIMHE on lyhenne englannin kielen sanoista Supporting Immigrants in Higher Education in Finland. Kyse on korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien tuesta korkeakouluissa. SIMHE-toiminnan tavoitteena on sujuvoittaa korkeasti koulutettujen, eri statuksilla olevien maahanmuuttajien ja ulkomaalaistaustaisten aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista sekä korkeakoulutukseen ohjautumista, tutkinnon suorittamista sekä työllistymistä suomalaisille työmarkkinoille kansallisesti ja alueellisesti.

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Tekstivastine

Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 43. ja kolmannen tuotantokauden 11. jakso.

Jakson aiheena on kansainvälisten osaajien koulutuksen ja työllistymisen tuki korkeakouluissa.  Vieraina uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista.

Jakso ja tekstivastine on julkaistu 4.4.2024. Jakson pituus 65 minuuttia.

 

Eric Carver [00:00:01]: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijoiden ohjausta koskevien yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin kolmannen tuotantokauden 11. jakson vieraina ovat uraohjauksen asiantuntija Kaisa Niskanen Helsingin yliopiston urapalveluista ja suunnittelija Marita Häkkinen Jyväskylän yliopiston koulutuspalveluista. Niskanen ja Häkkinen työskentelevät omissa yliopistoissaan SIMHE-toiminnassa. SIMHE on lyhenne englanninkielen sanoista Supporting Immigrants in Higher Education in Finland. Kyse on korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien tuesta korkeakouluissa. SIMHE-toiminnan tavoitteena on sujuvoittaa korkeasti koulutettujen eri statuksella olevien maahanmuuttajien ja ulkomaalaistaustaisten aiemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista sekä korkeakoulutukseen ohjautumista, tutkinnon suorittamista sekä työllistymistä suomalaisille työmarkkinoille kansallisesti ja alueellisesti. Tervetuloa mukaan, Kaisa ja Marita.

 

Kaisa Niskanen [00:01:25]: Kiitos.

 

Marita Häkkinen [00:01:26]: Kiitos paljon.

 

Eric Carver [00:01:28]: Puhutaan tässä jaksossa Kaisan ja Maritan kanssa siitä, miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla. Minkälaisia tuen tarpeita heillä on? Minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat koulutusjärjestelmässä ja työmarkkinoilla? Miten korkeasti koulutettujen ulkomaalaistaustaisten ja maahanmuuttajien asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Minkälaisia toimenpiteitä yliopistoissa pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Entä mitä työnantajien, ammattiliittojen ja valtiovallan pitäisi tehdä? Helppoja aiheita meillä tänään. Aloitetaan siitä, että miten ulkomaalaistaustaisia ja maahanmuuttajia tuetaan korkeakouluissa SIMHE-toiminnan avulla. Jos Kaisa aloittaa.

 

Kaisa Niskanen [00:02:21]: Kiitos kysymyksestä. SIMHEhän tarjoaa ohjausta ja neuvontaa oikeastaan kaikille – ei kauheasti rajoiteta palveluun pääseviä – opinnoista ja työurasta. Tarkoittaa käytännössä henkilökohtaista ohjausta verkossa tai kasvokkain kampuksella. Erilaisia työpajoja näistä teemoista. Koitetaan järjestää myös vierailuluentoja ja erilaisia koulutusmahdollisuuksia. Nämä koulutusmahdollisuudet ovat usein valmentavia opintoja tai aikaisempia kotimaasta hankittuja opintoja täydentäviä, räätälöityjä koulutuspaketteja. Esimerkiksi opettajille. Kohderyhmänä on tietysti tosiaan erityisesti korkeasti koulutetut maahanmuuttajat, mutta esimerkiksi Helsingissä myös meidän kansalliset opiskelijamme ovat erittäin tervetulleita luennoillemme ja työpajoihimme. Meillähän on kymmenen AMKia ja yliopistoa Suomessa, jotka toimivat niin sanottuna vastuukorkeakouluina. Ja palvelut vähän vaihtelevat oppilaitoksittain. Esimerkiksi Turku tarjoaa valmennusta suomen kielen YKI-, eli yleisiin kielitutkintoihin. Siihen kohdennettua kielivalmennusta tai -koulutusta. Ja Jyväskylässä, Marita, teillä on varmaan myös omia juttujanne, vähän erilaisia profiileita palveluissa.

 

Marita Häkkinen [00:03:54]: Kyllä, kiitos. Hyvä kysymys ja näin tosiaan on. Täällä Jyväskylässä me ollaan vuodesta 2016 tarjottu SIMHEn ohjaus- ja neuvontapalveluita maahanmuuttajataustaisille henkilöille. Kuten Kaisa sanoitkin, niin matalan kynnyksen palvelu on se lähtökohtaidea. Oikeastaan toinen, jonka haluaisin nostaa palvelun suunnittelun näkökulmasta alusta saakka on ollut se, että meidän tehtävämme on ollut tarjota myös keskitetysti ohjausta sillä tavoin, että kuka vaan mistä päin vaan Suomea on voinut ottaa yhteyttä korkeakoulussa sijaitseviin ohjauspalveluihin. Täältä on voitu ohjata eteenpäin myös muihin korkeakouluihin. Eli siinä mielessä tämä tehtävä ja tämä palvelu on luonteeltaan myös valtakunnallista ja riippumatonta siitä kyseisestä korkeakoulusta, jossa sitä tarjotaan. Ja ehkä ajattelen, että yksi tärkeä näkökulma on, että me pyritään tarjoamaan mahdollisimman nopeasti alkuvaiheen keskusteleva tuki henkilöille korkeakoulutukseen hakemisen tai omaan urasuunnitteluun liittyvään tarpeeseen tai vaikkapa kielen opiskelun tarpeeseen, joka kytkeytyy esimerkiksi opintoihin ja työllistymiseen. Olen itse tykännyt tosi paljon tästä ideasta nimenomaan, että me toisaalta tarjotaan ohjausta keskitetysti, mutta toisaalta meillä on tämä melko laaja verkosto SIMHE-korkeakouluja, jotka Kaisa mainitsitkin jo. Ja toki koko korkeakouluverkosto toimii, että voidaan sitä ohjausta tarjota perustuen niihin maahanmuuttajataustaisen henkilön kysymyksiin. Se on yksi näkökulma. Meillä Jyväskylässä on myös tämmöinen JYU. Integra -koulutus. Tänä vuonna meillä on seitsemäs sisäänotto siinä. Vuodesta 2018 noin vuoden mittainen koulutus korkeakoulutetuille ja henkilöille, joilla jonkun verran on jo opintoja korkeakoulusta. Esimerkiksi keskeytyneet tutkinto-opinnot, niin suomen kieli integroiden siihen opiskelijan omaan koulutusalaan. Elikkä he opiskelevat myös omien koulutusalojensa mukaisia opintoja Integran aikana. Tätä tarjotaan meillä Jyväskylässä. Tähän kytkeytyen ajattelen, että tärkeä kehityksen paikka ja myös itse asiassa meillä rakenteissa tärkeä kohta katsoa on kenties saavutettavuuden eli sen korkeakouluun hakemisen tuen ja pääsyn parantaminen näille kohderyhmille, niin on nämä meidän valintaperusteemme. Eli aina kun haetaan korkeakoulutukseen, niin koulutuksen hakukohteita säätelevät tietyt valintaperusteet ja -kriteerit. Niiden kehittämiseen ollaan myös toki tässä koko SIMHE-verkostossa panostettu, mutta myös täältä Jyväskylästä me ollaan esimerkiksi vedetty yliopistojen yhteisiä ryhmiä, joissa on tarkasteltu vaikkapa kielitaitovaatimuksia yliopistojen valintaperusteissa ja niissä suosituksissa. Sen tyyppistä kehittämistyötä on ollut tässä ikään kuin varsinaisien – en välttämättä aina niin tykkää käyttää sanaa asiakas – potentiaalisten opiskelijoiden ja ohjattavien neuvontapalveluiden rinnalla viety eteenpäin.

 

Eric Carver [00:08:48]: Tässä kai keskeinen ero valtaosaan siitä palvelusta, jota korkeakoulut tuottavat, on se, että tämä ei liity millään tavalla siihen, onko opiskelijastatusta vai ei.

 

Kaisa Niskanen [00:08:59]: Joo, pääsääntöisesti tutkinto-opiskelijastatusta ei varsinaisesti ole. Tämä on tietynlaista, en ehkä tykkää sanasta poluttaminen, mutta ohjausta niihin näin yksinkertaisesti sanottuna. Hyvä Marita, kun muistit ottaa esille tuon, että yhteydenottoja voi tulla ympäri Suomen ja eri alojen ihmisiltä. Toimitaan sillä tavalla, että kuka tahansa voi olla yhteydessä mihin tahansa SIMHEn palveluissa. Hyvä, kun muistit kertoa. Periaatteessa ei ole kysymys tutkinto-opiskelijoista kohderyhmänä, jotka ovat tällä hetkellä välttämättä.

 

Eric Carver [00:09:51]: Millaisia tuen tarpeita näillä palveluiden kohderyhmillä on, eli koulutetuilla maahanmuuttajilla ja ulkomaalaistaustaisilla? Aloitatko sinä, Marita.

 

Marita Häkkinen [00:10:05]: Tämä on myös sinänsä aika laaja kysymys. Olen aina itse, tai sanotaanko, työn tekemisen myötä, kun olen omassa työssäni paljon tavannut henkilöitä, jotka ovat melko hiljattainkin tai vuoden muutaman kuluessa muuttaneet tai tulleet hyvin äskettäinkin Suomeen. Kun keskustellaan näistä tarpeista, niin se hahmottuu usein aika moninaisena se tarpeiden kenttä tai ne kysymykset. Ja minä ehkä ajattelen niin, että usein on kyseessä juuri aikuinen ihminen, jolla hyvin usein on suoritettu tutkinto jo toisessa maassa siinä vaiheessa, kun hän on Suomeen muuttanut. Itse asiassa aika monilla on jo sitä ammatillista uraa takana ja voi olla pitkiäkin työhistorioita. Ne tarpeet toki siis yleensä aina liittyvät jollain tavalla koulutukseen. Esimerkiksi oman korkeakoulututkinnon täydentämiseen tai sen loppuun opiskelemiseen Suomessa. Tai riittävän kielitaidon opiskeluun, että voisi opiskella korkeakouluopintoja Suomessa. Aika usein siinä rinnalla on myös työpaikan löytämisen, työllistymisen, oman uralla etenemisen tavoite. Nämä varmaan laajemmin kytkeytyvät ylipäätään asettumiseen, josta käytetään näitä integroituminen ja kotoutuminen ja oman paikan löytäminen tässä maassa ja yhteiskunnassa ja kaupungeissa. Ne tuen tarpeet näyttäytyvät minun mielestäni kaikessa tässä, mutta ehkä keskittyen toki sinne koulutukseen ja työpaikan löytämiseen. Ja nimenomaan hakemiseen näissä toimissa.

 

Eric Carver [00:12:49]: Haluatko Kaisa tähän?

 

Kaisa Niskanen [00:12:53]: No joo. Marita, tosiaan kuvasitkin jo, niin porukka on… Hyvin aikuisia, mutta toisaalta valtavan heterogeeninen porukka tietysti, että on vaikea, vähän haasteellista puhuakin ryhmänä, koska jokaisen keissi on niin yksilöllinen. Mutta ehkä joskus mietin sitä, että tässä roolissa joutuu tai saa toimia usein myös vähän kulttuuritulkkina. Eli erityisesti ehkä uraohjaajana mietin juuri meidän työkulttuuriamme siihen liittyvissä asioissa. Ne kysymykset ja tarpeet ja pohdinnat voivat olla joskus myös aika käytännönläheisiä liittyen vaikkapa tämmöiseen, että missä vaiheessa suomalaisessa rekrytointiprosessissa on hyvä esittää palkkapyyntö. Ja miten juuri nämä työkulttuurin detaljit täällä pelittävät ja toimivat. Eli semmoinen rooli ehkä tässä joskus uraohjauksen puolella lankeaa, että jotenkin tätä heille vierasta kulttuuria ja työkulttuuria joutuu tulkitsemaan ja avaamaan. Nyt oikeastaan tässä nousi mieleen. Kyllä ne koulutukseen ja työelämään liittyvät kysymykset liittyvät usein hakeutumiseen, niin kuin Marita sanoi.

 

Marita Häkkinen [00:14:31]: Voisin ehkä pikkaisen jatkaa vielä tähän. Tämä on hyvin mielenkiintoinen tämä näkökulma, jonka Kaisa nostit kulttuureista ja kulttuurien tulkinnasta ja myös ihan, voisiko sanoa, hiljaisen tiedon jakamisesta, joka liittyy esimerkiksi siihen työn hakemiseen ja työpaikkakulttuureihin. Yksi hyvin keskeinen asia, joka nimenomaan siinä työllistymisen haasteissa monia yhdistää, niin on se verkostojen puute. Se voi olla tiedostettu kysymys tai se voi nousta sieltä keskustelujen lomasta. Eli me emme ehkä välttämättä aina edes täällä, voisiko sanoa, kasvaneet, pitkään asuneet, kouluttautuneet, niin me emme aina ymmärrä, miten iso merkitys on sillä, että loppujen lopuksi me edetään täällä, tavalla tai toisella, verkostoissa, jotka rakentuvat pikkuhiljaa. Sen takia minun mielestäni tuen tarpeissa näkyy se, että sinne tarvitaan tukea myös niihin verkostojen muodostamiseen ja vahvistamiseen ja ylläpitämiseen. Siinä olen monesti miettinyt, että periaatteessa kuka vaan työelämässä, me voimme jakaa verkostoitumisen tukea ihan omana itsenämme ja työntekijöinämme. Omaa verkostoa hyödyntämällä tai kollegan kautta kysymällä. Se on aika keskeinen tarve myös.

 

Eric Carver [00:16:43]: No tässä jo tuleekin näitä esiin. Mennään tähän vielä ihan suoraan. Eli minkälaisia rakenteellisia esteitä korkeasti koulutetut maahanmuuttajat ja ulkomaalaistaustaiset kokevat sekä täällä meidän koulutusjärjestelmässämme että työmarkkinoilla? Jos Kaisa aloittaa.

 

Kaisa Niskanen [00:17:02]: Joo, näitähän meillä riittää, haasteita. Marita toi jo sanan kotoutuminen esille. Meillähän nyt on kotoutumislaki uudistumassa ensi vuonna. Meillä astuu voimaan uusi kotoutumislaki Suomessa. Saa nähdä, mitä se käytännössä tuo. Tietenkin tavoitteena on nopeuttaa integroitumista ja vahvistaa kytköksiä työelämään ja näin päin pois. Meillä on ehkä vähän haasteena, että tällä hetkellä meidän kotoutumiskoulutuksemme ei oikeastaan tuota tarpeeksi korkeaa kielitaitoa siirtyä esimerkiksi tutkinto-opiskelijaksi tai asiantuntijaksi työelämään. Se on tunnistettu. Marita toi esille Integran ja meillä on Helsingin yliopiston AKVA-koulutus. Ne tavallaan hieman ehkä juuri silloittavat polkua kotoutumiskoulutuksesta sinne korkeakoulumaailmaan. Se on varmaan yksi taustatekijä, miksi näitä valmentavia koulutuksia tarvitaan. Meillä on tosiaan aika kovat kielitaitovaatimukset, kuten Maritakin toi esille. Opiskelupaikkoihin, koulutusohjelmiin ja tietysti myös työelämään. Ja meillä maahan muuttaneet voivat jäädä joksikin aikaa tietynlaiseen vaiheeseen, että he koittavat kartuttaa kielitaitoaan ja tekevät ehkä vaikka töitä siinä rinnalla ja tavallaan pyristelevät eteenpäin. Se prosessi ei ole kauhean sujuva ja sukkela vielä. Mielenkiintoista nyt nähdä, mitä tapahtuu jatkossa kotoutumiskoulutuksen kanssa. Rekrytoinnissa ehkä me ollaan vähän nurkkapatriootteja, jos saa käyttää tätä sanaa.

 

Eric Carver [00:19:10]: Saa käyttää.

 

Kaisa Niskanen [00:19:10]: Me emme ehkä ihan hirveän hyvin aina tunnista, niin kuin Maritakin toi esille, että ihmisillä on usein tosi paljon kokemusta sieltä omasta maasta tai jostain kolmannesta maasta. On paljon jo hankittua työkokemusta ja opintoja. Niitä ei aina tunnisteta. Ja jos tunnistetaankin, ei ehkä aina ihan arvosteta. Työelämän puolella meillä on ehkä semmoinen haaste. Meidän prosessimme ovat ehkä aika hitaita ja osittain myös aika kalliita ja monimutkaisia, kun puhutaan ihan säädeltyjen tutkintojen ja ammattien rinnastamisesta tai laillistamisesta Suomessa. Ne ovat aika kinkkisiä ymmärtää ja hitaita toteutumaan. Siinä välillä toivoisi pikkaisen sääntö-Suomen, ei nyt purkua, mutta että me saisimme ne prosessit jouheviksi, hyvin selkeiksi ja jollakin tavalla kohtuullisiksi. Tämmöiset asiat ehkä minulla nousevat nyt suurimpina haasteina, mitä meillä rakenteissa on.

 

Eric Carver [00:20:30]: Marita.

 

Marita Häkkinen [00:20:32]: No joo, tässä tuli todella monta tärkeää näkökulmaa, joita Kaisa käsittelit. En melkein tiedä, mitä oikeastaan osaisin lisätä. Minä ajattelen niin, että meidän rakenteissamme on paljon elementtejä. Jos me katsotaan vaikka koulutusjärjestelmää ja niitä rakenteita, jotka säätelevät koulutukseen pääsyä ja toisaalta niitä koulutuksia itseään, eli millä tavoin meidän koulutuksemme järjestetään ja minkälaisia vaatimuksia siellä vaikka tutkintojen rakenteissa, sisällössä on. Henkilö, joka on vielä niin sanotusti kielen opiskelun ja oppimisen vaiheessa – ei ole käynyt vaikkapa suomen- tai ruotsinkielistä koulupolkua -, Suomessa me odotamme aika valmista osaamista ennen kuin me jollain tavalla uskallamme myöntää vaikka opiskelupaikkaa. Aavistelen, että sama on työelämän puolella. Meillä on paljon keskustelua siitä, varsinkin nyt näissä hetkissä ja vuosissa, kun me yhä enemmän ymmärretään se, että me tarvitaan maahan muuttaneita työelämään ja meillä on työvoimapulaa monilla aloilla. Toisaalta meillä on paljon henkilöitä Suomessa, joilla olisi tarve työllistyä ja korkeakouluttautua. Minusta tuntuu, että meillä on tavallaan ymmärrystä jo siitä, mutta meillä on samalla hyvin jäykkiä asenteita ja rakenteita, joista me ei olla kauhean helposti valmiita joustamaan. Tämä on minun mielestäni asia, joka nyt ehkä pikkaisen rupeaa näyttäytymään, että siellä tapahtuu kehitystä. Minun mielestäni se on todella hyvä ja tärkeä asia. Se näkyy esimerkiksi siinä, että meillä on ollut vaikkapa näistä tutkintokoulutukseen hakemisen kielitaitovaatimuksista kohderyhmillä, kuten vaikka opettajat ja opettajakoulutus, josta ehkä ajatellaan perinteisesti, että opettaja kun rupeaa kouluttautumaan, niin tämä suomen kielen taito pitää olla jo lähes täydellinen ennen kuin voidaan edes ajatella, että opintoja voisi aloittaa. Tällaisissa kysymyksissä meillä rupeaa minun mielestäni näkymään enemmän ymmärrystä ja joustoa myös hakijaryhmille, jotka eivät vaikka puhu äidinkielenään tai vielä opiskelevat suomen tai ruotsin kieltä. Semmoista jäykkyyttä minä ajattelen, että meillä siellä rakenteissa edelleen on. Työtä täytyy tehdä paljon myös korkeakoulutussektorilla, että me saadaan sitä joustavoitettua. Toisaalta myös esimerkiksi opinnoissa samoin kuin työpaikoilla töitä tehdessä, että me hyväksyttäisiin ja kehitettäisiin toimia ja käytänteitä ja sitä meidän omaa toimintaamme niin, että me pystytään myös kollegoiden ja opiskelijoiden kanssa tukemaan siinä vaikkapa suomen kielen oppimisessa työn ja opiskelun lomassa. Sillä tavalla ajattelen, että rakenne voi myös joustavoitua ja kehittyä ajan ja kehittämistyön myötä.

 

Eric Carver [00:25:24]: Varoitin Maritaa, Kaisa, kun olen itse työskennellyt aikana uraohjaajana ja hyvin paljon kansainvälisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Tätä teemaa on aika pitkään tässäkin yhteiskunnassa käsitelty. Muistan tässä samassa rakennuksessa, jossa tämä studio on, niin tuolla yläkerrassa vuonna 2010, jos oikein muistan, kansainvälinen tutkinto-opiskelija kysyi työelämätapahtumassa, että what does Finland want, suhteessa kansainvälisiin tutkinto-opiskelijoihin. Minulla ei ollut silloin erityisen selvää vastausta. Ei ole oikein nytkään. Rekrytoidaan, halutaan, on juhlapuheita. Tulkaa. Ja edelleenkin rakenteellisia esteitä on ja niitä välillä jopa lisätään. Pedagogiikassa puhutaan linjakkuudesta, tässä se vielä hakee itseään. Ja minä en nyt moiti mitään kehitystyötä, jota tässäkin on. Tästä on nyt 14 vuotta. En vähättele mitään hienoja juttuja, joita on tehty. Edelleen tuntuu, että se linjakkuus on vähän hakusessa. Onko tämä epäreilu ajatus?

 

Kaisa Niskanen [00:26:39]: Minusta hänellä on ollut oikein oivallinen kysymys. Kyllähän me haparoidaan vähän isossa kuvassa juuri tässä. Tai siis, että mitä me halutaan meidän kansainvälisille opiskelijoille ja mitä me halutaan heistä sen jälkeen, kun he valmistuvat. Itse soisin näkeväni heidän jäävän tänne. Puolethan heistä yleensä jää ja puolet lähtee pois maasta. Se on minusta aika iso haaste.

 

Marita Häkkinen [00:27:22]: Kyllä. Minä olen samaa mieltä ja myös tästä kysymyksestä. Tämä näyttäytyy monesti todella hämmentävänä tämä tilanne maahanmuuttajan näkökulmasta. Monesti ehkä juuri myös tilanteissa, kun kuitenkin jo koulutusta ja osaamista on paljon. Ja voisiko sanoa, että näyttöjäkin olisi, jos joku vaan antaisi mahdollisuuden. Valitettavan usein tuntuu siltä, että se vaatii aivan jotenkin äärettömän määrän niitä ponnistuksia, että saa jalan jonnekin oven väliin ja toisaalta se ei ole välttämättä kauhean rohkaisevaa ja kannustavaa. Kyllä tunnistan erittäin hyvin tämän kysymyksen edelleenkin. Minä kyllä ajattelen myös niin, että tuo kysymys pitää saada esittää ja siitä pitää saada keskustella. Se ei toki riitä vielä. Jos meillä olisi enemmän myös kommunikaatiota ja kohtaamista myös siellä, missä näitä rakenteita suunnitellaan ja kehitetään. Ja ihan ylipäätään lähtökohtaisesti meidän työelämämme, vaikkapa täällä korkeakouluhallinnossa, olisi moninaisempi niin sanotusti tämän kulttuuri-, kansalaisuus- ja kielitaustojen näkökulmasta, niin minä uskon, että sillä voisi olla jotakin vaikutusta myös näihin asioihin.

 

Kaisa Niskanen [00:29:20]: Ja ainakin voitaisiin toimia tietyllä tavalla esimerkkinä tässä.

 

Eric Carver [00:29:26]: Kyllä. No niin, päästäänkin sitten kohti niitä ratkaisuja. Miten teidän mielestänne korkeasti koulutettujen ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaisten asemaa voitaisiin vahvistaa Suomessa? Marita saa aloittaa.

 

Marita Häkkinen [00:29:50]: Minun mielestäni aivan keskeiset keinot tähän ovat nimenomaan työ ja koulutus, tai koulutus ja työ. Ihan kummin päin vaan ajateltuna. Nehän ovat niitä foorumeita ja paikkoja meidän yhteiskunnassamme, jossa me osallistutaan. Tehdään työtä tämän maan palveluihin ja kaikkeen, mitä meillä tuotetaan. Ja rakentamiseksi ja kehittämiseksi ja tarjoamiseksi. Minä ajattelen, että se asema vahvistuu sitä kautta, että ihmiset pääsevät kouluttautumaan ja pääsevät töihin ja osallistumaan. Hyvin tärkeä on kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan puoli ja näkökulma, mutta joskus minusta myös tuntuu, että me tietyllä tavalla vähän liikaakin saatetaan ajatella, että siellä on se paikka. Siellä tarjotaan niitä harjoitteluja ja vapaaehtoistyötä. Sitä kautta sinä voit osallistua. Minun mielestäni se ydin on siinä työelämässä ja koulutuksessa. Sitä myöten aseman parantamisen kannalta näyttää ehkä olevan myös niin, että suomen ja ruotsin kielitaidon opiskelumahdollisuudet ja vahvistaminen olisivat myös tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa esimerkiksi siihen työpaikan löytämiseen ja urakehitykseen. Niitä vahvistamalla myös ajattelen, että on mahdollisuus tähän asemaan vaikuttaa.

 

Eric Carver [00:32:18]: Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [00:32:18]: Kyllähän se tosiaan on koulutus ja työ. Hyvin tiivistettynä, sanottuna. Jokainen haluaa kokea olevansa hyödyksi ja tehdä merkityksellisiä asioita. Puhutaan meistä niin sanotuista kantasuomalaisista tai tänne maahan muuttaneista. Jokaiselle pitäisi siihen löytyä se mahdollisuus. Silloin se integraatiokin etenee aika jouhevasti. Ehkä jos vähän konkreettisia asioita tähän vielä nostaisin esiin, niin juuri tuo, mitä Marita toit tuossa aikaisemmin esille, että useinhan ihminen, jos tulee aikuisena, vaikkapa puolisona Suomeen, niin tosiaan aloittaa niin valtavan tyhjältä pöydältä niiden verkostojen ja ammatillisten kontaktien suhteen. Eli meidän täytyisi jotenkin luoda mahdollisuuksia rakentaa niitä verkostoja. Täällä se on niin oleellinen asia. Vaikka sinä nyt sanoit, että me liikaa ehkä nojataankin sinne kolmanteen sektoriin usein, minäkin myös tunnistan tuon ilmiön. Tietyllä tavalla kyllä, jos ei heti sitä työkokemusta pääse kerryttämään, niin kyllähän tietenkin kaiken näköinen aktiivinen toiminta muualla, vaikkapa järjestöissä on aina hyödyllistä. Mutta pääasia, että pääsisi kerryttämään ja saisi niitä paikallisia kokemuksia. Ja jotenkin siis me tarvitaan myös aika paljon korkean tason kielikoulutusta. Me tarvitaan niitä laadukkaita kielikoulutuksia ja mahdollisuuksia myös käyttää sitä kieltä. Ja siinä tavallaan oikeastaan kuka tahansa voi auttaa olemalla kääntämättä kieltä englantiin kovin nopeasti. Eli jos puhutaan ihan konkreettisista asioista, niin tällaisia minulla tulee päällimmäisenä mieleen.

 

Eric Carver [00:34:14]: No niin. Päästään kysymykseen, jossa nyt kaikki päättäjät ja valtaa käyttävät ovat korvat virittyneinä. Minkälaisia toimenpiteitä yliopistossa nimenomaan pitäisi tehdä tulevaisuudessa? Mikä se meidän sektorimme rooli on tämän ryhmän tueksi ja heidän työllisyytensä ja koulutuksensa eteen? Mitä työnantajien pitäisi tehdä? Mitä ammattiliittojen? Mitä valtiovallan? Kaisa pääsee pitämään ensimmäisen linjapuheen.

 

Kaisa Niskanen [00:34:53]: Toiveiden tynnyrit nyt kumisemaan. Jos aloitetaan tästä läheltä, eli omasta yliopistoyhteisöistämme ja -koulutuksestamme. Jos minä nyt rohkenen sanoa, niin minä ehkä toivoisin tietynlaista vastuullisuutta sinne. Me aidosti maalaisimme realistisen kuvan esimerkiksi suomalaisista työmarkkinoista. Sitä minä olen tosi paljon tässä itse asiassa miettinyt viime aikoina. Meillä on ollut paljon keskustelua myös tästä aiheesta mediassa. Ehkä minä erityisesti ajattelen tässä kotimaisten kielten merkitystä opintojen jälkeisessä työelämässä. Nyt puhun hieman ehkä enemmän tässä kohtaa nimenomaan kansainvälisistä tutkinto-opiskelijoista kuin perinteistä SIMHE-asiakkaista. Itselläkin kun on sitäkin taustaa paljon, niin tästä ei voi olla puhumatta. Tällä hetkellä se tilanne on vähän karrikoidusti se, että meillä usein opiskelijat tulevat sieltä lentokentältä suoraan luentosaliin ja opiskelevat tiiviissä maisteriohjelmassa, jossa on hyvin iso paketti jo niitä opintoja sen kaksi vuotta, tai vähän yli. Ja me toivotaan, että menestyt ja hyvinvoit suomalaisessa työelämässä ja löydät paikkasi. Jotenkin realistisesti ajatellen mehän tiedetään jo se, että sinne ei oikein paljon mahdu niitä kieliopintoja. Me ei oikeasti aidosti anneta kovin hyviä eväitä aina siihen suomalaisen työelämään. Me annetaan valtavan laadukasta, tasokasta substanssiopetusta. Me kaikki tiedetään, että niillä yleisillä työelämätaidoilla on valtava merkitys. Eli minä ehkä vähän toivoisin jopa tutkintorakenteen uudelleenskannausta, jos aidosti haluttaisiin ratkaista haastetta, joka me kaikki oikeastaan tunnistetaan. Meillä valmistuu valtavan taitavia, omassa substanssissaan hyvin osaavia maistereita, mutta jokin osa heidän osaamispaletistaan kuitenkin on vaillinainen. Tällainen pieni toivomus sinne tutkintorakenteisiin. Työnantajilta ehkä toivoisin rohkeutta rekrytointeihin, niin kuin Maritakin tuossa toi esille. Erityisesti kielitaidon osalta, että arvioitaisiin ihan realistisesti ja rohkeasti sitä, että kuinka paljon oikeasti kieltä tarvitaan ja voiko ihmistä rekrytoida, vaikka hän vasta opiskelee kieltä ja ottaa sitä haltuun. Ehkä semmoinen toive sinne suuntaan. Ammattiliitot näyttävät olevan hirveän eri vaiheissa tässä asiassa. Toiset ovat tehneet jo paljon sen eteen, että muualta tulleet alan ihmiset saisivat tukea ja jeesiä tässä asiassa, asettumisessa. Ehkä sellainen ihan konkreettinen toive. Nämä ammatilliset verkostot ja kontaktit ovat tosi tärkeitä aina. Suomessa ehkä erityisesti, kun sinne työmarkkinoille koitetaan päästä, että jotenkin luotaisiin tilaisuuksia ja alustoja siihen, että ihmiset pääsisivät luomaan niitä kontakteja. Ja ihan konkreettisia asioita, kuten englanninkielisiä sisältöjä ja ehkä käytännönläheistäkin neuvontaa. Nostin jo tuossa esiin sen palkka-asian. Saan siitä aika paljon kysymyksiä, niin voisiko niitä vähän vaikka tuoda esille selkeästi, että minkälaisia palkkoja tietyillä aloilla voi esimerkiksi pyytää Suomessa. Valtiovallan suhteen ehkä sanon vain lyhyesti, että tämän hetkinen kehitys ei ole oikein hyvä. Marita voi jatkaa vaikka tästä. Itse toivoisin, että me päästäisiin näkemään se maahanmuutto mahdollisuutena. Tällä hetkellä tuntuu, että se nähdään usein uhkana. Marita, ole hyvä ja täydennä.

 

Eric Carver [00:39:19]: No niin, Marita. Pääset jatkamaan toiveita eri sektoreille.

 

Marita Häkkinen [00:39:25]: Joo, kyllä. Voin vaikka aloittaa tästä Kaisan kutsumana tähän valtiovallan rooliin. Jos nyt itse vaikka mietin tätä noin reilun kuuden vuoden periodia, jota olen tässä nimenomaan näissä SIMHEn töissä ja maahan muuttaneiden ohjauksen ja koulutuskysymysten parissa tehnyt, niin minun mielestäni tämänhetkinen aika näyttäytyy vähän erilaisena kuin vaikkapa lähivuodet. Siinä mielessä yhdyn tuohon ajatukseen, mitä Kaisa sanoit, että on liikaa kielteisyyttä ja epäilyä ja negatiivisuutta meidän poliittisessa keskustelussamme. Toki on myös muuta, mutta valitettavasti tämä nyt tässä ajassa on saanut aika paljon alaa ja huomiota jollain tavalla. Siihen toki suhtaudun hyvin kriittisesti. Minä ennemminkin pitäisin tärkeänä, että kansainvälisten tai Suomeen muuttaneiden osaajien asema, rooli, ylipäätään heidän paikkansa suomalaisessa työelämässä, nähtäisiin ihan normaalina, tavallisena asiana. Toivoisin siihen keskustelua enemmänkin kuin vastakkainasettelua, jota meillä valitettavan paljon tällä hetkellä on. Minun mielestäni ammattiliitot ovat aika tärkeässä asemassa. Minä olen havainnut nyt tämän lähimenneisyyden tai kuukausien aikana, että ammattiliitot ovat myös aika vahvasti ottaneet kantaa myös kansainvälisten osaajien tarpeisiin ja kysymyksiin, ainakin osittain. Minun mielestäni se on hyvä ja tärkeä asia ja ammattiliittojen kannattaa jatkaa sitä. Ja heidän olisi tärkeää toimia myös näiden kohderyhmien äänenä. Ja sillä tavalla myös erilaiset hankkeet, joissa ulkomaalaistaustaisten vaikka korkeakoulutettujen kysymyksiä tarkastellaan, esimerkiksi Akava ja niin edelleen, niin ne ovat minun mielestäni tosi tärkeitä ja tervetulleita. Kaisa sanoi tosi hyvin tuosta työnantajien rohkeudesta. Ja ehkä myös sitoutumisesta. Monesti ehkä on myös tavallaan kyse siitä tiedosta, että meidän työnantajamme osaisivat myös riittävästi arvostaa niin sanotusti ulkomailla hankittua osaamista ja näkisivät sen nimenomaan etuna organisaatioille ja yrityksille. Tässä on varmaan varmasti paljon variaatiota ja ihan alueellista ja yritys- ja alakohtaistakin. Eri toimijoiden olisi tärkeä jakaa ja levittää hyviä käytänteitä ja esimerkkejä työsektorilla ja -markkinoilla. Itselle kaikesta tutuin ja läheisin toki näistä nyt on tämä korkeakoulutuspuoli. Siellä minä ajattelen, että työtä, jota on lähdetty kehittämään esimerkiksi niiden valintaperusteiden joustavoittamiseksi, täytyy jatkaa. Instrumentteja, jotka toimivat meillä lainsäädännön tavoin tai säätelevinä instrumentteina, niitä täytyy kehittää, koska niiden kautta me mahdollistetaan laajemmin asioita, pääsyä opintoihin, koulutusta ja sitä myöten myös harjoittelu-, työpaikkojen saavutettavuutta opiskelijoille. Opettajille mahdollisuutta saada työ- ja opetuskokemusta. Päästä esimerkiksi pätevöitymään ja työskentelemään opetussektorilla Suomessa. Korkeakouluilla on todella paljon minun mielestäni kysymyksiä ja tehtävää tähän asiaan. Kaisa, kerroit paljon näistä kieliopintokysymyksistä. En ehkä niistä nosta uutta näkökulmaa. Olen samaa mieltä siitä, että kielen opiskeluja ja joustoa limittäin opintojen, opiskelun ja työn tekemisen lomaan. Se on hyvin tärkeä asia myös. Ehkä tämmöisiä pointteja tähän kysymykseen. Vaikka vähän kiteytyksenä tähän, että tätä ei ole yhden tahon tai sektorin itsekseen mahdollista edistää, vaan kaikkia tarvitaan yhteistyössä tavallaan tekemään ja linjaamaan asioita.

 

Kaisa Niskanen [00:46:20]: Totta, kansalliset talkoot.

 

Eric Carver [00:46:25]: Joo ja kaksi käsitettä, jotka kansainväliset tutkinto-opiskelijat, joiden kanssa oli ilo työskennellä vuosikausia, opettivat minulle. Ensimmäinen oli English bubble eli englanninkielinen kupla. Se on yliopistossa ja pääkaupunkiseudulla, ravintoloissa, liikkeissä ja viranomaisten kanssa asioidessa. Ja meillä on paljon varsinkin kansainvälisiä yrityksiä, joissa työkieli on englanti tai sillä voi työskennellä. Ja toinen käsite on Finnish firewall. Kaikki se osa suomalaista yhteiskuntaa, joka on suomenkielinen, joissain tapauksissa ruotsinkielinen, mutta suomi on tietysti pääkieli tässä maassa edelleen, niin ei sinne pääsekään. Eli juuri tämä vaikka korkea kielitaitovaatimus. Tai ei välttämättä suoraan sanottuna korkea kielitaitovaatimus, mutta tietynlainen epäily juuri muualta hankittuun osaamiseen. Muissa maissa hankittuun koulutukseen tai työkokemukseen. Ja tietyllä tavalla nyt minulle näyttäytyy, kun tätä nyt katsoo aika lailla kauempaa, että me edelleen vähän kipuillaan näiden kahden kanssa. Se suomen kielen tulimuuri on edelleen aika vahva. Ja ne kielitaitokynnykset ovat edelleen aika vahvoja. Ja toisaalta se englannin kielen kupla voi muodostua edelleen vähän niin kuin vankilaksi. Eli juuri tämä, mistä Kaisakin puhuu, että se kieli vaihdetaan helposti ja yksi henkilö tulee huoneeseen, joka ei ole äidinkieleltään suomea puhuva. Kaikki vaihtavat heti englantiin. Ja silloin tavallaan ei olekaan tilaa, jossa suomen kieleen pääsisi kiinni ja sitä pääsisi harjoittelemaan, vaan sinut tavallaan myös suljetaan sinne englanninkieliseen kuplaan, kun tulet paikalle huoneeseen.

 

Kaisa Niskanen [00:48:39]: Precis.

 

Eric Carver [00:48:41]: Vaikka yliopistossa me yritetään, meillä on ohjeita siitä, että olisi monikielisiä kokouksia. Minäkin olen vaikka kuinka monta presentaatiota pitänyt suomeksi niin, että diat ovat kaksikieliset. Ja me pyritään tätä kohti. Ja se on hankalaa. Mutta niin kauan kuin me ajatellaan niin, että tilat ja organisaatiot ovat lähtökohtaisesti yksikielisiä, joko englannin- tai suomenkielisiä, niin meidän on aika vaikea luoda niitä tiloja, joissa korkeasti koulutetut osaajat siirtyvät, te puhuitte opiskelijasta, sen kielen käyttäjäksi ja sen hallitsijaksi ja sillä omaa osaamistaan ja asiantuntemustaan viestiväksi. Olenko minä ihan hakoteillä?

 

Kaisa Niskanen [00:49:29]: No et sinä ole. Et todellakaan. Meillähän on vähän, omaakin ajattelua on ohjannut aika pitkälle joko-tai. Esimerkiksi englanti tai suomi kielenä. Ehkä minä olen oppinut tässä viimeisen parin vuoden aikana ajattelemaan, että se voi olla sekä-että. Minä voinkin käyttää rinnakkain ja vaihtelevasti sitä kieltä. Se on tietysti vähän omanlaisensa taito sekin. Ja tässä on myös joutunut opettelemaan tai saanut opetella selkeän suomen käyttöä. Meillä on tapoja ja keinoja kyllä taklata tätä. Ei tämä nyt ole, että tässä ei voi mitään tehdä. Kyllä me voidaan asioille tehdä. Olisin toiveikas.

 

Eric Carver [00:50:15]: Kyllä, niin minäkin olen, mutta niin kuin varoitin teitä etukäteen, niin ehkä sieltä 15 vuoden takaa on myös vähän haavoja. Minusta tuntuu, että silloin oli jo aika hyvin tiedossa, että mitä meidän pitäisi tehdä.

 

Kaisa Niskanen [00:50:33]: Mutta bubble ja firewall, kyllä ne valitettavasti vielä… Asioita, joita ei ole täysin ratkaistu.

 

Eric Carver [00:50:39]: Kyllä, mutta kaikki tuki hienolle työlle, jota te ja muut asian eteen teette. Mennään vähän unelmaosastolle ja lähitulevaisuuteen, sanotaan viiden – kymmenen vuoden päähän. Kun te katsotte sinne vähän pidemmälle, niin minkälaisia asioita te haluaisitte nähdä nyt yliopisto-opetuksen ja ohjauksen kehittämisen agendalla, juuri liittyen ulkomaalaistaustaisiin korkeasti koulutettuihin tai maahanmuuttajiin. Minkälaisen yliopistokoulutuksen tai opetuksen tulevaisuuden eteen te haluaisitte tehdä töitä? Jos Marita aloittaa.

 

Marita Häkkinen [00:51:20]: Joo, tämä on hyvä kysymys. Minä ehkä aloitan nyt siitä näkökulmasta, vähän viittaa myös tuohon sinun kysymykseesi tästä English bubble – ja Finnish firewall -asiasta. Minun mielestäni perustuen tähän ohjaustyössä saamaani kokemukseen, niin tämä on kyllä aika keskeinen ja ytimessä oleva kysymys ja haaste. Juuri tämä, joka kiteytyy tavallaan kielen käyttämiseen, kielitaito- ja kieliasioihin ylipäätään. Sen takia ajattelen, että myös pidemmälle tulevaisuuteen, niin mitä saavutettavammaksi me saataisiin ohjausta korkeakouluissa sillä tavoin, että siihen voi tulla matalalla kynnyksellä ja siinä ohjaajat, jotka työskentelevät vaikkapa korkeakoulutukseen ohjauksen, korkeakouluhakujen neuvonnan parissa, niin tunnistaisivat myös juuri kielitaidon kysymystä. Ehkä nyt ajattelisin, en tiedä olisiko tarpeen viiden tai kymmenen vuoden päästä puhua enää SIMHE-ohjauksesta, vaan voisimmeko puhua ylipäätään, että meidän ohjauksemme olisi korkeakouluissa niin sanotusti inklusiivisempaa ja jotenkin moninaisesti tunnistavampaa. Ylipäätään kuka vaan sen pariin hakeutuu, niin voisi tulla kysymystensä kanssa kohdatuksi ja osaamisensa kanssa ohjaukseen, jossa tunnistetaan sitä osaamista ja jossa siitä voidaan keskustella. Ja minun mielestäni on hyvin tärkeää olla lukitsematta juuri siihen englanninkieliseen tai antamatta tilaa pääsyyn sinne suomen- tai ruotsinkieliseen. Eli tämä joustavoittaminen ja monikielisyys, niin se on tärkeä. Ja minun mielestäni se lähtee ihan meidän muistakin käytänteistämme. Vaikkapa nyt niistä kokouskäytänteistä ja ihan jokaisen korkeakoulussa työskentelevän omasta oppimisen ja itsetarkastelun prosessista, että mikä tämä kielikysymys ja kielen käyttämisen kysymys on. Siinä mielessä ohjausta kannattaa mielestäni kehittää kielitietoisuuden ja kielitietoisen ohjauksen ja pedagogiikan näkökulmasta. Minä tykkään hirveästi tästä ohjausasiasta ja sen takia minä paljon puhun siitä myös. Mutta ei riitä pelkästään, että me kehitetään ohjausta. Meidän täytyy myös tarjota koulutusta, joka on… Tässä on todella monta kertaa tänään puhuttu tästä. Kaisa, olet monta kertaa maininnut tämän kielen oppimisen siinä opiskelun lomassa. Siinä minä näkisin, että jos vaikka viiden vuoden perspektiivillä tarkastellaan eri alojen koulutusta yliopistossa, niin erityisesti myös nostaisin alat, joissa tyypillisesti tarvitaan hyvin paljon ja vahvaa suomen tai ruotsin kielen taitoa, vaikka opetussektorilla. Näitä koulutuksia itseään täytyisi kehittää siitä näkökulmasta, että ulkomaalaistaustainen opiskelija pystyy opiskelemaan ja saa riittävän tuen koulutuksen aikana. Minusta tuntuu, että meillä on näihin kyllä eväitä ja meillä olisi jo osaamistakin, mutta vahvaa tahtotilaa minä vieläkin kaipaan. Ja joskus näen sitä enemmän tuolla, kun on kansainvälinen konferenssi, ja minä juttelen jonkun toisen maan kollegan kanssa, jolta minä saatan kuulla, että on vähän enemmän kautta linjan jo kehitetty vaikka yliopistossa… On vaikea löytää oikeaa sanaa, kun se ei ole pelkkää kansainvälistymistä, eikä se ole pelkkää kulttuurienvälisyyttä tai monikulttuurisuutta, mutta ylipäätään moninaisuutta ja moninaisten merkitysten huomioimista siinä pedagogisessa. Tätä me tarvitaan minun mielestäni meidän koulutukseemme myös.

 

Eric Carver [00:57:26]: Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [00:57:26]: Hyvä kun sanoit, Marita, että pelkästään ohjausta kehittämällä ei asioita ratkaista. Minä nyökkäilin kovasti täällä studiossa. Ehkä vähän sellaista ennakkoluulotonta kehittämistä noihin tutkintoihin myös kaipaisin. Ja juuri sanoit, että mehän tunnistetaan ne tietyt alat, esimerkiksi sote, oikeustiede, kasvatus ja opettajuus, joissa erityisesti ehkä korostuvat nämä kotimaisten kielten tarpeet, niin ei meidän välttämättä tarvitse puskea sellaista kauhean raskasta, isoa mallia jokaiseen ohjelmaan. Katsoa vähän räätälöidymmin niitä eri alojen tarpeita. Minä aina yritän heittää konkreettisia ehdotuksia kehiin. Tiedän, että jossain on toteutettu esimerkiksi tutkinto-ohjelmia, että on aloitettukin ensimmäinen vuosi englannilla ja sitten siirryttykin siihen paikalliseen kieleen vaikka toisen vuoden syksynä tai keväänä. Eli ehkä pitäisi kokeilla juuri vaikka kaksikielisyyttäkin tutkinto-ohjelmassa. Ei olisi ihan joko tai, että se voisi olla jotain in between. Ja nämähän ovat aina signaaleja myös. Meidän on tärkeää antaa vahvoja signaaleja siitä oikeasti, että mitä se reaali- ja työelämä vaativat. Esimerkiksi sen kielen suhteen. Monesti mietin tuota ohjausta, myös sillä tavalla ennen opintoja. Meillä on vähän sellaisia jänniä suvantopaikkoja, joissa ei oikeastaan ole selkeätä tahoa. Eli tarpeita on myös meillä ihan paikallisilla, jotka ovat täällä syntyneet ja asuneet, mutta myös esimerkiksi maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ehkä siihen vahvaan ohjaukseen jo ennen kuin he valitsevat sitä opintopaikkaansa. Eli tietyllä tavalla eri urien ja vaihtoehtojen puntaroimista jonkun asiantuntijan kanssa. Minä sanon isoja toiveita, mutta ehkä minä toivoisin, että nähdään, että voisi olla pre-ohjausta jo ennen kuin hakeudutaan vähän vahvemmin. Tietysti me sitä tietyllä tavalla siinä mielessä toteutetaan ja annetaan. Ehkä ihan koulutusohjelmatasollakin hyvin sinne sisältöön syvälle menevää. Ehkä minä haluaisin, isossa kuvassa, että tehdään töitä vähän inklusiivisemman yliopistokoulutuksen eteen. Se katto olisi korkealla ja seinät leveällä. En tiedä, kenen sanonta tämä alun alkaen oli. Sillä tavalla, että hyvin monella tavalla eritaustaiset voisivat kokea kuuluvansa siihen yliopistoyhteisöön. Se olisi ehkä sellainen dream come true.

 

Eric Carver [01:00:50]: Näihin tavoitteisiin on tosi helppo yhtyä. Ja kyllä minä haluaisin voida vastata siihen kysymykseen. what does Finland want. Se olisi minulle henkilökohtaisesti ainakin tosi tärkeä. Hei, viimeinen kysymys on kaikille vieraille sama. Lukuvinkki aiheesta tai sen vierestä. Kaisa.

 

Kaisa Niskanen [01:01:11]: Tämä oli vaikea. Eric, tämä oli ihan kohtuuton kysymys. Tuosta monikulttuurisuudesta me usein ajatellaan, että se on uusi ilmiö Suomessa. Mutta näinhän ei ole. Meillä on ollut paljon omia vähemmistöjä täällä pitkään. Meillä on romanit, saamelaiset, juutalaisyhteisöjä, tataarit. Meillä on monenlaista monikulttuurisuutta ollut jo ennen tätä, ehkä voisi sanoa, viime vuosikymmenien uutta monikulttuurisuutta. Yksi sellainen mielenkiintoinen monikulttuurinen alue ehkä tässä meidän lähellämme on tuo Tornionjokilaakso, jossa kahden valtakunnan välillä tai alueella puhutaan useita kieliä: ruotsia, suomea, meänkieltä, saamea. Ja jos haluaa sukeltaa tähän maisemaan, niin Mikael Niemen romaaneita suosittelen. Ne ovat tosi hauskoja ja viihdyttäviä. Varsinkin, jos tykkää historiallisista romaaneista. Ja hänellä on tämmöinen hyvin dekkarimainen kirja kuin Karhun keitto. Ja se on minusta aivan oivallinen lukukokemus.

 

Eric Carver [01:02:19]: Kiitos. Marita.

 

Marita Häkkinen [01:02:21]: Tämä oli tosi hyvä kysymys. Minulla tuli kaksi kirjaa mieleen, jos sallit.

 

Eric Carver [01:02:29]: Sallin.

 

Marita Häkkinen [01:02:30]: Nämä ovat molemmat sellaisia, joita olen pitänyt myös aikanaan, kun olen ohjannut kulttuurien välisyyden ohjauksen kysymyksissä meillä pedagogisten opintojen opiskelijoita, niin toinen on enemmän tästä Suomen kontekstista. Tämä on Umayya Abu-Hannan Multikulti. Oliko tämä jo vuodelta 2012. Joka tapauksessa on jo vähän vanhempi teos, mutta tämä on mielestäni hyvä. Hänhän on Suomen palestiinalainen. Taitaa tällä hetkellä asua Hollannissa, mutta hän on nostanut tosi paljon tässä Multikulti-kirjassa myös tämmöisiä ihan käytännön vinkkejä ja toimintatapoja tämmöiseen kulttuurien välisyyden huomioimiseen vaikkapa työelämässä tai erilaisissa konteksteissa. Ja houkuttelee ja kutsuu meitä katsomaan myös asioita moninaisuuden perspektiivistä. Tämä on minun mielestäni hyvä kirja. Ja toisen minä nostaisin tuolta Amerikan maalta. Ja siinäkin toki monikulttuurisessa kontekstissa. Barack Obaman Unelmia isältäni. Minun mielestäni, vähän samaan tapaan kuin Umayya Abu-Hanna, myös Obama kirjoittaa todella kiehtovalla tavalla tästä omasta yhteiskunnallisesta heräämisestään ja miten paljon hän teki töitä, että pääsi eteenpäin ja ennen pitkään siihen asemaan, johon pääsi ja on päässyt Amerikassa. Hän kertoo siinä samalla myös oman kasvutarinansa ja omat kipukohtansa. Hän on minun mielestäni kirjoittanut tässä teoksessa tosi hyvin semmoisia asioita, jotka kytkeytyvät myös siihen, että miten voi omaa ympäristöään, omaa elämäänsä havainnoida ja pohtia myös erilaisista näkökulmista. Nämä kirjat tulivat minulla tähän mieleen.

 

Eric Carver [01:05:11]: Kiitos. Pakko sanoa, että luin ruotsiksi tämän Obaman kirjan, kun preppasin virkamiesruotsin kurssille. Se on edelleen yksi minun suurimmista akateemisista saavutuksista ikinä. Pääsin sen läpi ruotsiksi.

 

Marita Häkkinen [01:05:28]: Hyvä.

 

Eric Carver [01:05:28]: Paljon kiitoksia, Kaisa ja Marita, kun tulitte vieraaksi.

 

Kaisa Niskanen [01:05:30]: Kiitos.

 

Marita Häkkinen [01:05:31]: Kiitos paljon.