Helsingin yliopisto
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin toisen tuotantokauden 12. jakson vieraana on Minna-Rosa Kanniainen.
Puhumme tässä jaksossa väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, mentoroinnista ja coachingista. Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden työn tukemiseen ja uraohjaukseen liittyy? Miten mentorointia voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena? Minkälaista hyötyä coachingista voi olla väitöskirjatutkijoille? Miten väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää?
Minna-Rosa Kanniainen on ohjausta ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja ja coach, työnohjaaja ja valmentaja. Aiemmin hän työskennellyt uraohjaajana muun muassa Helsingin yliopiston urapalveluissa.
Kuuntele jakso Soundcloudissa
Jakson tekstivastine
Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa podcastin 28. ja toisen tuotantokauden 12. jakso.
Jakson aiheena on väitöskirjatutkijoiden uraohjaus, mentorointi ja coaching. Vieraana ohjausta ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja ja coach, työnohjaaja ja valmentaja Minna-Rosa Kanniainen.
Jakso ja tekstivastine on julkaistu 30.3.2023. Jakson pituus 41 minuuttia.
Litterointimerkinnät
| Eric: | Juontaja, Eric Carver |
| Minna-Rosa: | Vierailija, Minna-Rosa Kanniainen |
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
Eric: Tervetuloa Opiskelijoiden ohjaus yliopistossa -podcastin seuraan. Podcastissa tarkastellaan opiskelijoiden ja väitöskirjatutkijoiden ohjaukseen yliopistoissa liittyviä kysymyksiä ja aiheita. Minä olen Eric Carver ja olen tämän podcastin juontaja. Työskentelen Helsingin yliopiston opetuksen strategisissa palveluissa. Vastaan opiskelijan ohjausta koskevien, yliopistotason linjauksien valmistelusta ja niiden toimeenpanon seurannasta. Koordinoin myös Helsingin yliopiston Opettajien akatemiaa. Aiemmin työskentelin uraohjaajana Helsingin yliopiston urapalveluissa. Opiskelijan ohjaus yliopistossa -podcastin toisen tuotantokauden 12:sta jakson vieraana on Minna-Rosa Kanniainen. Kanniainen on ohjaus- ja valmennuspalveluita tarjoavan Tevere Oy:n toimitusjohtaja, coach, työnohjaaja ja valmentaja. Aiemmin hän on työskennellyt uraohjaajana muun muassa Helsingin yliopiston urapalveluissa. Tervetuloa mukaan Minna-Rosa.
Minna-Rosa: Kiitos Eric.
Eric: Puhutaan tänään Minna-Rosan kanssa tässä jaksossa väitöskirjatutkijoiden uraohjauksesta, mentoroinnista ja coachingista. Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden työn tukemiseen ja uraohjaukseen liittyy? Minkälaista hyötyä coachingista voi olla väitöskirjatutkijoille? Miten mentorointia voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena? Miten väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää? Minna-Rosa, sä oot työskennellyt pitkään väitöskirjatutkijoiden ohjauksen parissa, niin kerrotko vähän meidän kuulijoille, millaista kokemusta ja minkälaisia asioita olet väitöskirjaohjauksen tutkijoiden ohjauksen kentällä tehnyt?
Minna-Rosa: Joo, kiitos Eric. Alotin tosiaan vuonna 2012 uraohjaajana sinun kolleganasi Helsingin yliopistossa ja työskentelin silloin noin kuusi ja puoli vuotta uraohjaajana ja myöskin urakurssien opettajana, jolloinka ohjasin myös väitöskirjatutkijoita ja kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoita. Sen lisäksi olen noin nelisen vuotta vetänyt tämmösiä väitöskirjatutkijoiden vertaistuki coaching -ryhmiä ja olen myös toiminut valmentajana väitöskirjatutkijoiden mentorointiohjelmissa. Nyt sitten tänä keväänä uutena asiana alottanu myös tutkijoiden työn ohjaajana. Elikkä tän tyyppistä kokemusta erityyppisistä ohjausmuodoista on ehtinyt kertyä.
Eric: Kaikki paitsi sit se väitöskirjatutkimuksen ohjaus.
Minna-Rosa: Joo nimenomaan. Ja se väitöskirjan tekeminen myös.
Eric: Kyllä. No kun sä oot ollu uraohjaajana, sä oot ollu vetämässä vertaisryhmiä ja nyt sitten työnohjaajana myös. Minkälaisii erityisiä haasteita väitöskirjatutkijat työssään kohtaa?
Minna-Rosa: Jos mä ajattelen sitä väitöskirjan tekoa prosessina ja työtehtävänä, niin kyl mä ajattelen, että onhan se, jos vertaa muunlaiseen työhön, niin kyllähän siinä on erittäin kova paine. Siinä on sekä ajan että rahan osalta jatkuvasti painetta ja lisäksi tutkimusympäristö voi olla ja onkin aika kriittinen yhteisö ja myös kilpailullinen. Elikkä se jo itsessään asettaa toki paineita siihen työhön, ikään kuin se konteksti ja ympäristö. Yksilön tai tutkijan kannalta rahoituksen turvaaminen tietysti ja sen hakeminen voi olla ajoittain tosi kuormittavaa ja viedä paljon aikaa sieltä itse tutkimustyöltä. Ja toisaalta sitten taas, jos tehdään sitä omaa väitöskirjaa esimerkiksi muun työn ohessa, niin vastaavasti sitte sitä aikaa voi olla tosi vaikea löytää sille työlle. Ne puitteet voi olla monesti erittäin haasteelliset. Sen lisäksi sitten, jos mä ajattelen, et minkälaista se työ itsessään on, elikkä se työn luonne, niin onhan kaikki tutkimustyö erittäin vaativaa ja intensiivistä ja keskittymistä vaativaa ja samalla toisaalta sen pitäs olla luovaa kirjoitustyötä, joka sinänsä on myös, ihan itsessään se työ on jo haasteellista. Sitten semmonen asia, mitä mä usein kohtaan mun työssäni on se, että se työ voi olla aika yksinäistä. Eli väitöskirja on valtava projekti. Se voi olla myös aika pitkä projekti ja sen johtaminen voi olla haasteellista. Sitten erityisesti vielä, jos jostain syystä esimerkiksi työ viivästyy tai hidastuu, niin silloin se yksin puurtaminen voi muuttua tosi raskaaksi. Tietysti jos vielä ajatellaan yleisellä tasolla, niin kyllähän väitöskirjaa päädytään tekemään hyvin erilaisista syistä tai erilaisista taustoista, erilaisten pohdintojen kautta. Osa on toki hyvinkin tietosena sen vaatimuksista ja projektin luonteesta ja sitten taas osa ei ehkä niin hyvin ole etukäteen hahmottanu projektin laajuutta ja luonnetta. Sit toisaalta tietysti kaikkia asioita ei voida ennakoida ja silloin voi olla myös suurta vaihtelua semmosissa itsensä johtamisen taidoissa ja valmiuksissa ihmisillä, jotka tekee sitä työtä. Tukea voi olla hyvin vaihtelevasti saatavilla. Totta kai osalla on erittäin hyvä tuki ohjaajien tai ohjaajan puolesta ja myös kollegiaalista, mahollisesti tutkimusryhmää sun muuta tukea siinä, mut sit taas osalla se jää kyllä todella vähiin se tuki. Ollaan tosi yksin ja sitä tukea ei juurikaan ole saatavilla ja sen eteen joutuu välillä ihan taistelemaan. Et voi olla isoja haasteita siinä ohjaussuhteessa tai kommunikaatiossa ohjaajien kanssa. Kyl mä ajattelen, että tämmöisellä kombolla onhan se ihan selvästi itse työnä erittäin vaativaa myös.
Eric: Joskus silloin, kun vastasin työllisyyden seurannasta yliopistossa ja tohtorin uraseurantoja ja tohtorin työllisyyden seurantaa kehitettiin, niin siinä hyvin tuli esiin se, että hienoa sanaa käyttäen heterogeenisyys on ihan valtava. Minkä ikäisenä, missä vaiheessa uraa, minkälaisessa elämäntilanteessa aloitetaan, millaisella motivaatiolla aloitetaan, millaisilla tavoitteilla aloitetaan, onko työsuhteessa, eikö oo, kuinka pitkä rahoitus on, onko tutkimusryhmässä, onko niin sanotusti yksin, missä määrin se työyhteisö löytyy siitä ympäriltä. Sen jotenkin purkkiin laittaminen, et tämmöstä tohtorikoulutus on, niin se on aika vaikeaa.
Minna-Rosa: Kyllä joo ehdottomasti.
Eric: On niin paljon sitä vaihtelua. Onko sulla mielessä joku hyvä kielikuva siihen, että millanen toi on? Mä muistan tohtoriurakursseilta, mitä me ollaan Minna-Rosa yhdessäkin joskus opetettu, et joku sanoo, että se on niinku lentäis pienkoneella Atlantin yli tai sit jotain vuoristokiipeilymetaforia. Onko sulla jotain, mikä olisi jäänyt mieleen?
Minna-Rosa: No nyt itse asiassa, kun kysyt, niin mulla on juuri päättynyt viime viikolla kaksi ryhmää. Nyt viittaan ohjattaviini. Toinen heistä vertasi väitöskirjan tekoa, tai hän jotenkin päätyi pohtimaan sitä suhteessa tohon purjehtimiseen. Ja totesi, et siinä on tiettyjä samantyyppisiä elementtejä ja sitten toinen puhu tämmösestä pitkästä maastoratsastuksesta. Tälläset nyt ensimmäisenä. Ne ei oo siis mun keksimiä, vaan ohjattavieni mainitsemia tavallaan metaforia.
Eric: Mut usein niihin liittyy niihin metaforeihin tavallaan se matkan ajatus ja se, että se on aika pitkä.
Minna-Rosa: Kyllä ja erilaisia haasteita voi tulla, jota on vaikea ennakoida. Osittain ollaan vähän sään armoilla ja muuta.
Eric: Kaikki ei ole omissa käsissä.
Minna-Rosa: Niin.
Eric: Minkälaisia erityiskysymyksiä väitöskirjatutkijoiden uraohjaukseen tai tämmöseen urasuunnittelun tukemiseen liittyy erityisesti?
Minna-Rosa: Uraohjaajana mä ajattelen, että ehkä yllättävän useinkin tulee vastaan myös väitöskirjatutkijoiden taholta kysymyksiä esimerkiksi oman osaamisen tunnistamiseen ja sanoittamiseen liittyen ja myös siihen omaan asiantuntijaidentiteettiin liittyen. Näähän on teemoja, joiden kanssa tehdään yliopistolla tosi paljon töitä jo kandi- ja maisterivaiheessa. Sitten toisaalta edelleen samat kysymykset pohdituttaa siellä väitöskirjavaiheessa, mikä on ehkä tavallaan yllättävää, et siinä ei oo mitään, sinänsä se ei poikkea muista ohjattavista, mutta onhan se tavallaan huomionarvoista, että myös väitöskirjatutkijat edelleen pohtii näitä samoja kysymyksiä, vaikka totta kai he on ihan selkeästi oman tutkimusalueensa erityisasiantuntijoita jo siinä vaiheessa. Mut ne kysymykset ei tavallaan poistu. Tai sanotaan, tietysti mun näkökulma on ehkä vähän, et… No, ohjaan tai olen ohjannut vain pientä ryhmää, mutta semmosta nyt on tullu vastaan. Tietysti silloin, jos on edelleen siitä omasta osaamisesta ja asiantuntijuudesta vähän epävarmuutta, niin saatetaan pohtia vielä aika loppuvaiheessakin sitä, että uskallanko mä sanoa tästä mun aiheestani. Mitä uskallan sanoa, onko mulla mitään sanottavaa tästä, mikä on se mun oma ääni, kuinka paljon mä uskallan ottaa kantaa ja kuka mä olen tästä mitään sanomaan, vaikka ollaan jo erittäin pitkälle erikoistuneita. Jos vertaa vaikka maisteritason opiskelijoihin, niin on aika erilainen se perspektiivi. Mut sit myös se, et miten se oma osaaminen viestitään ja millä tavalla sitä hyödynnetään myös yliopistomaailman ulkopuolella. Ne on semmosii kysymyksiä, mitä tulee vastaan. Sitten ehkä tässä kohtaa on hyvä myös… Mä ajattelea, et terminologia on aika tärkeetä, et miten me puhutaan, millaisia titteleitä käytetään. Nythän on vakiintunut, tai on myös ohjeistettu, että yliopistolla puhutaan väitöskirjatutkijoista, ei esimerkiksi jatko-opiskelijoista. Siihen on ihan syynsä, miks näin on linjattu, ja mun mielestä se on oikein hyvä. Kyllähän jatko-opiskelija terminä tai nimikkeenä herättää hyvin erilaisia mielikuvia verrattuna väitöskirjatutkijaan esimerkiksi CV:ssä käytettynä. Sit myös mä jotenkin aattelen tutkijoiden itsensä identiteetin kannalta, et miten he itse ajattelee siitä omasta työstään. Joskus tulee myös sellanen, että pohditaan sitä, että millä tavalla se tutkimustyön relevanssi nähdään yliopistomaailman ulkopuolella. Ajatellaanko, että se on työkokemusta ihan niinku kaikki muukin työ, vai ajatellaanko, et se on opiskelua. Tämähän on todella tärkeä, jotta tutkijat itse ajattelee, että se on nimenomaan tosi tärkeetä ja relevanttia työkokemusta monin osin ja varmasti siitä kertyy sellasta osaamista, mitä pystyy hyödyntämään myös muualla. Mut myös se terminologia on toki tärkeetä, miten asioista viestitään. Sit ehkä vielä näihin urapohdintoihin. Tossa nyt jo tavallaan tuli esille se, että siihen väitöskirjan tekoon ryhdytään hyvin erilaisin ajatuksin, erilaisilla taustoilla, erilaisella motivaatiolla. Osa on hyvinkin toki päämäärätietoisia ja tavoitehakuisia ja on täysin selvillä, mihin sillä tähtää ja mitä aikoo tehdä myös väitöksen jälkeen. Osa taas ei niinkään välttämättä ole pohtinut, vaan on ehkä jollain tavalla ajautunut tutkimusuralle siten, et se on ollut luonnollinen jatkumo niille aiemmille opinnoille tai sit on ehkä tarjoutunut tilaisuus. Joku on pyytänyt mukaan ja on ollut kiinnostava tilaisuus ja siihen on tartuttu. Sit taas tämmösessä tilanteessa ei ehkä niin tietosesti välttämättä oo mietitty niitä urasuunnitelmia väitöstä pidemmälle. Silloin joskus voi sitten siinä ihan loppuvaiheessakin nousta esiin se semmonen, ja aika monta kertaa itse asiassa nouseekin esiin siinä loppuvaiheessa pohdinta siitä, että no mitä nyt sit väitöksen jälkeen tapahtuu. Tietysti se loppuunsaattamistyö itsessään on jo kuormittavaa ja sit jos siinä vaiheessa vielä jännittää sitä, et mihin mä hyppään ikään kuin tän päättymisen jälkeen, niin se voi jopa haitata sitä motivaatiota tai heijastua siihen loppuun saattamiseen, et miten sitä pystyy sitten viemään loppuun ja myös päästämään irti siitä omasta väitöskirjastaan, jos on kovin epävarma, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Eric: Sehän on hirveen inhimillistä ruveta välttelemään sitä siirtymää, jos tuntuu epävarmalta.
Minna-Rosa: Kyllä.
Eric: Oma kokemus vieläkin jonkun verran, vaikka tavallaan mun koulutyöhön ei kuulu nää, niin tänäkin vuonna käyn. Tänä lukuvuonna olin yhen tohtoriurasession vetämässä, niin tuntu, et semmonen iso kysymys pohjalla tosi monella on se, että jäädäkkö yliopistouralle vai tehdä jotain muuta. Onko tää sulla sama kokemus?
Minna-Rosa: No joo, urakursseillahan toi nousee erittäin vahvasti esiin kyllä. Sit taas näissä vertaistukiryhmissä ei ehkä niinkään. Tietenkin urakurssi on semmonen konteksti, johon tullaan nimenomaan pohtimaan niitä erilaisii vaihtoehtoja ja sinne tulee määrällisesti ikään ku suurempi määrä väitöskirjatutkijoita. Se on tilaisuus pohtia sitä, niin silloin se nousee niissä esille. Mut kyllä se ihan noissa vertaistukiryhmissäkin, mitä oon vetäny, niin kyllä sielläkin osittain on sitä pohdintaa, mut ehkä niissä enempi ihmiset on tutkimusorientoituneita, et ei sitä välttämättä sitten niin vahvasti pohdita. Mut onhan se kyllä, se on ihan semmonen keskeinen kysymys myös siellä jatkuvasti.
Eric: Ite ehkä on aatellu vähän silleen, et se semmonen binäärinen ajattelu, että pitäs ottaa jotenki jossain vaiheessa väitöskirjatutkimus prosessiin, lukita vastaus, että kumpi, niin mä en tiiä, onko se ollu hirveen hyödyllistä yliopistotasolla ajatella tai yksilötasolla.
Minna-Rosa: Niin ja sit ihmiset ehkä ajattelee tavallaan väitöskirjavaiheessakin, että on jo liian myöhäistä tai jotenkin, että se valinta olisi ehkä pitänyt tehdä aikasemmin. Nyt ollaan jo jotenkin niin pitkällä, että voiko sitä enää tehdä sitä valintaa, mikä siis ei millään tavalla tietystikään pidä paikkaansa. Mut kyl mä sinänsä tavallaan ymmärrän ton, että pitää valita joko tai. Vaikka totta kai meillä on myös semmosta, että ihmiset liikkuu ikään kuin akateemisen maailman ulkopuolella ja palaa sitten takaisin, mut onhan se myös realiteetti, et se sit vaikeuttaa asioita. Onhan se iso päätös.
Eric: Kyllä. Mennään uraohjauksesta tonne coachingin maailmaan. Ehkä nyt, kun tässä on kaksi ihmistä, jotka on coaching-koulutuksen käyny, ni on ehkä hyvä alottaa sillä, että mä Minna-Rosa kysyn sulta ihan alkuun, et mitä se coaching on, ja sitten mennään siihen, et mitä hyötyä siitä väitöskirjatutkijoille on.
Minna-Rosa: No nyt jos me tosta lähdetään, niin voi olla, et huomenaamulla sit lopetetaan.
Eric: No mut semmoinen hissipuheversio.
Minna-Rosa: No tota, mitä coaching on? No se on sitä, että coachin rooli on ikään kuin tukea sitä hänen koutsattavansa tai asiakkaansa tavoitteellisuutta ja päätöksentekoa ja toimintaa. Coachinghan on aika tiukkakin tällanen, kysymyksiin pohjautuva menetelmä, jossa on myös erittäin tiukat eettiset säännökset. Mutta ajatus on se, että ikään kuin coach ei ota kantaa eikä neuvo eikä se perustu siihen coachin sisällölliseen asiantuntemukseen se prosessi, vaan se perustuu siihen, et se coachi tukee sen asiakkaan omaa prosessia, omaa kehittymistä. Ehkä nyt näin niinku lyhyesti.
Eric: Sanoisin, että erinomainen ja tämä myös, jos huomasitte kuulijat, tuli yllätyksenä tämä kysymys. Tässä on kaksi ihmistä, jolle tämä on selvää, mut ehkä ei kaikille kuulijoille ole. Mut mennään sit väitöskirjatutkijoiden coachingiin. Millaista hyötyä heille on tästä?
Minna-Rosa: No nyt sitten, et millä (-) [17:09] mä tälläseen kysymykseen vastaan, niin ehkä täytyy ihan lyhyesti. Tosiaan olen siis noin neljä vuotta vetänyt näitä tämmösiä ryhmämuotosia vertaistukicoaching-ryhmiä, joka on tietysti ehkä oma erityismuotonsa vielä coachingista. Ne on ollu pieniä ryhmiä, niihin on otettu maksimissaan kuusi osallistujaa aina ja niiden kesto on vaihdellu 4–6 kuukauteen. Niissä ryhmissä on käsitelty aika, tai nyt just huomaa tietysti, mitä pidempään niitä on tehnyt, niin niissä toistuu aika usein samantyyppiset teemat. Esimerkiks aika paljon on pohdittu omaa motivaatiota, sen ylläpitämistä erilaisissa tilanteissa, tavoitteiden asettamista, niiden muotoilua, pilkkomista, itsensä johtamista yleisellä tasolla sisältäen ajanhallintaan liittyvät kysymykset, työn ja vapaa-ajan rajaamiseen liittyvät kysymykset. Nyt aika paljon totta kai ja erityisesti nyt ehkä korona-aikana ja myös sitä ennen toki on puhuttu siitä semmosesta omien rajojen asettamisesta ja itsemyötätunnosta ja omasta hyvinvoinnista. Nää on semmosii teemoja, mitkä noissa ryhmissä toistuu. Kyllä niissä usein puhutaan myös erilaisista ohjaussuhteiden haasteista, että minkälaisia tilanteita siellä sitten on ja myös, et miten niihin saatetaan löytää ratkaisuita ja jotenkin helpottaa niitä. Ja ylipäätään sitä, että mistä voi saada tukea ja palautetta siihen omaan työhönsä. Näitä kysymyksiä aika paljon pohditaan. Myös sit hyvin sellaista konkreettista oman työn rytmittämistä. Minkälainen päivärytmi on jotenkin kullekin toimiva ja miten sitä työtä tauotetaan. Ihan esimerkiksi, että mikä on vaikka realistinen tuntimäärä per päivässä tehä tämmöstä intensiivistä kirjoittamistyötä. Tämmösiä asioita niissä aika paljon puhutaan, mut sit mä ajattelen, et miten coaching ohjausmuotona, niin mitä hyötyjä siitä voi olla, niin kyl mä ajattelen, että semmonen tavoitteellisuus, joka on coachingissa tosi tärkeetä, niin se kyllä on koettu hyvänä. Aika usein, kun ihmiset tulee näihin coaching-ryhmiin, he saattaa asettaa aika konkreettisia tavoitteita, että vaikka neljän kuukauden tai puolen vuoden päästä haluan jättää oman väitöskirjani esitarkastukseen tai pitää olla kirjoitettu x määrä artikkeleita. Osa niistä toteutuu aina, ja sit ei välttämättä ihan kaikki, mutta on myös toivottu näiltä ryhmiltä, kun tää on ryhmämuotoista, niin semmosta ikään kun, tavallaan tilivelvollisuus on huono sana, mutta toivotaan myös semmosta raportointia. He haluavat vaan itse asettaa sitä, et he on jotenkin raportointivelvollisia sille ryhmälle, jotta se ryhmä myös hyvällä tavalla asettaa painetta siihen, että sitoudutaan niihin omiin deadlineihin ja omiin tavoitteisiin. Kyllä just viime viikolla tai eilen, kun luin palautteita nyt näistä viimeisimmistä, päättyneistä ryhmistä, niin siellä oli taas joku kommentoinut, että kyllä se tavoitteellisuus auttoi jotenkin selkeyttämään sitä omaa työtä ja keskittymään olennaiseen ja työ eteni. Tai et ei ois välttämättä edenny yhtä hyvin kuin sitten ilman tätä ryhmää. Et semmonen tavoitteellisuus on yks coachingin selkeä hyöty. Sit toinen on ehkä semmonen ratkaisukeskeisyys ja mä itse ehkä koen… Tai coachingiin kuuluu myös hyvin olennaisesti se ratkaisukeskeisyys. Itse vielä koen, tai jotenkin se on mulle itselleni myös semmonen tärkeä elementti siinä ohjaustyössä, että ei vaan märehditä niitä. Vaikka toki, jos puhutaan vertaistuesta, niin totta kai ihan pelkästään se jakaminen ja joskus se riittää, et vaan saa vähän tuulettaa niitä omia fiiliksiään, mutta sitten kuitenkin pyritään coachingissa siihen, että me päästäis siitä eteenpäin ja pohdittais sitä, et okei nyt jos asiat ei oo tällä hetkellä hyvin, niin miten niiden tulisi olla ja mitä sen eteen sit voi tehdä. Tossa toinen palaute, mikä tuli myös näistä viimeisimmistä ryhmistä oli just se, että coachingin kautta on saanu tai on paremmin oppinut ymmärtämään, mihin itse voi vaikuttaa omalla toiminnallaan, mihin ehkä ei. Ja sitte, et mitä voi asioille tehdä. Tavallaan mun pyrkimys on ainakin siinä, että näissä ryhmissä päästään sille tasolle, että ihan suunnitellaan sitä konkreettista toimintaa, et mitä mä nyt sitten teen toisin. Parhaimmillaan tietysti siitä muodostuukin semmonen prosessi, et me kuullaan seuraavalla kerralla, et mitä on tapahtunut ja miten se meni ja miten tilanne on muuttunut. Tää vertaistuki on myös erittäin keskeinen elementti tämän tyyppisissä ryhmissä. Mä ajattelen, et näähän on ohjaajalle kauhean helppoja sinänsä vetää, koska mun rooli on lähinnä se, et mä varaan sen ajan ja paikan ihmisille itselleen tutkia sitä omaa toimintaansa ja reflektoida omaa työtään ja mahdollistan sen, että he voi tukea toisiaan siinä. Se usein on semmonen, mikä koetaan todella tärkeäksi ja arvokkaaksi. Ihan pelkästään kokemus siitä, että mä en oo ainoa, joka pohtii näitä asioita. Mä en oo ainoa, en ole yksin näiden mun ongelmieni tai haasteiden kanssa. Myös se, että monet ongelmat ei johdu minusta itsestäni tai kenestäkään yksilöstä, vaan ne saattaa olla tämmösii rakenteellisia, systeemisiä juttuja. Semmonen jakaminen ja yhteenkuuluvuuden tunne, niin sekin jo itsessään on tietysti tän kaltasissa ryhmissä, tai ihmiset kokee sen aika isona hyötynä.
Eric: Kuulostaa siltä, että tavallaan semmonen oman työn ja työprosessin tutkiminen… Se vähän ehkä ajatellaan usein, että se tulee jotenkin annettuna, että puff, me kaikki osataan, kaikki jotenkin itseohjautuvasti saadaan joku hyvä rytmi ja tapa tehdä. Ehkä näin onkin, mut on sekin aika rohkea olettamus, että ei tarvitsisi tukea tai ei hyötyisi siitä.
Minna-Rosa: Kyllä mä jotenkin, ei pelkästään coachingin osalta, mut kaikissa näissä eri ohjausmuodoissa, mitä tässä nyt on puhuttu, esimerkiksi työn ohjauksessa ja muussa, niin kyllä mä ajattelen, et melkein kaikki ainakin hyötyy siitä, et on se aika ja paikka sille pysähtymiselle ja pohdinnalle. Osa ehkä tekee luonnostaan enemmänkin semmosta tai hyvin tietoisesti rakentaa myös sellasta aikaa ja paikkaa sille omalle reflektiolle ja oman toimintansa arvioinnille ja suunnittelulle, mut ei kaikki. Ja kyllähän se työtä vaatii, jotta sen pystyy yksin tekemään. Ehdottomasti se on yks ohjauksen hyödyistä tai tavoitteista tai sen mahdollistamista asioista.
Eric: Kyllä. No nyt vaihdetaan taas menetelmää ja mennään mentorointiin. Ehkä sen sijaan, et mä nyt pyydän Minna-Rosaa määrittelemään sen, niin mä voin ite yrittää ja sä voit sitten täydentää mut. Mut tässä ehkä nyt sit erona on tavallaan se, että tässä nimenomaan se rakentuu sen kokeneen mentorin kokemuspohjaiselle tiedolle, josta se aktori on kiinnostunu, jolta se kysyy asioita. Ja siinä on aika iso ero coachingiin, jossa se coach tavallaan ei jaa mitään omia näkemyksiä ja kokemuksia. Hyväksytkö tämmösen hyvin selkeän määrittelyeron tohon äskeiseen?
Minna-Rosa: No sinänsä hyväksyn toki, koska toihan on se hyvin perinteinen mentoroinnin määritelmä. Ja sen takia se poikkeaakin, niin kuin totesit, aika radikaalistikin joissain tapauksessa esimerkiksi coachingista tai työnohjauksesta ja muista ohjausmuodoista, mut sit taas toisaalta mä itse oon työskennellyt, olen koordinoinut ryhmän mentorointiohjelmia, jossa on ikään ku semmosta perinteistä asetelmaa, et siellä on nimetty kokeneempi mentori ja sit on opiskelijoita, aktoriryhmiä, yksittäisiä ikään kuin tää perinteinen parimentorointiasetelma tai sitten ryhmämuotoista, mut sit viime aikoina enemmän ja enemmän oon tekemisissä omassa työssäni tällästen vertaismentorointiohjelmien kanssa. Niissähän se kuvio sit vähän muuttuu. Se ei enää ookaan ihan semmosta perinteistä mentorointia, vaan itse asiassa nämä lähenee myös toisinaan, nää ohjausmuodot. Sitten kun puhutaan vertaismentoroinnista, vaikka ryhmämuotoisesta sellaisesta, missä ei ole nimettyä mentoria, vaan kaikki ryhmän jäsenet ikään kuin mentoroivat toinen toisiaan tai he on kaikki mentoreita tai kaikki aktoreita, miten sitä asiaa nyt sitten haluaa katsoa. Sehän onkin sitten itse asiassa vähän erilainen. Se rupeaa lähenemään jotain. Nää ohjausmuodot hyvin paljon limittyy toisiinsa ja menee päällekkäin ja sit taas toisaalta niissä on tämmösiä fundamentaalisia eroja, niinku just se, mitä sä äsken mainitsit.
Eric: Kyllä. No, voit puhua sekä vertaismentoroinnista että semmosta perinteisestä, miten haluatkin, millaista sulla on kokemusta, mut miten sä näet, että mentorointia nimenomaan voidaan hyödyntää väitöskirjatutkijoiden tutkimustyön ja hyvinvoinnin tukena?
Minna-Rosa: No siis mä ite ajattelen, että sekä tämmöselle perinteiselle mentoroinnille, missä on se kokeneempi mentori, joka neuvoo ja jakaa sitä omaa kokemustaan, varmaan semmosellekin on tarvetta, mut jos mä… Nää ohjelmat, minkä kanssa mä oon ollut tekemisissä, niin nää on ollu tosiaan nyt viime aikoina tämmösii vertaismentorointiohjelmia ja mä ajattelen, että noin niinku lähtökohtaisesti mentoroinnilla menetelmänä on ihan valtavasti mahdollisuuksia ehkä just sen takia, koska se on niin monimuotoista. Sitä voi olla niin monenlaista. Se taipuu niin moneen, että siinä voi olla sitä semmosta kokemuksen hyödyntämistä ja sit siinä voi olla toisaalta semmosta hyvinkin tasavertaista vertaistukea ja toistensa tukemista. Sit taas toisaalta, jos mä vertaan esimerkiks coachingiin tai työnohjaukseen, niin mentorointiahan voidaan toteuttaa… Siellä ei oo samanlaisia pätevyysvaatimuksia. Kuka tahansa voi olla mentori, kun taas coachingissa kuitenkin on tietyt pätevyysvaatimukset ja varsinkin työnohjauksen puolella meillä Suomessa aika tiukatkin sellaset. Tässä on eroja tavallaan, et kuka voi toimia mentorina. Sisällöllisesti mentoroinnissa, esimerkiks mentorointiryhmissä, usein käsitellään hyvinkin samantyyppisiä teemoja mun kokemuksen mukaan. Jos puhutaan vaikka tohtori, anteeks, väitöskirjatutkijoiden vertaisryhmä couahingista tai vertaismentoroinnista, niin ne teemat voi olla hyvinkin samantyyppisiä, mitä siellä käsitellään. Vertaismentoroinnista on olemassa todella paljon hyviä kokemuksia myös yliopiston ulkopuolelta. Siitä alkaa olla aika paljon erilaista kokemusta. Mä ajattelen, että se taipuu niin moneen ja se on toisaalta ehkä helppo organisoida. Siellä ei tarvitse ajatella sen vetäjän pätevyysvaatimuksia ja siellä voi olla hyvin monenlaista mentorointia, hyvin monenlaista toimintaa. Sen takia mä ajattelen, että se on todella hyvä tukimuoto.
Eric: Millasii ne teemat sitten on?
Minna-Rosa: No nyt… Ne on itse asiassa tosi samantyyppisii kuin nuo, mitä mä mainitsin sieltä coaching-ryhmistä. Ihan samalla tavalla semmosia itsensä johtamiseen liittyviä, just siihen motivaatioon ja ajanhallintaan esimerkiksi ja työn ja vapaa-ajan rajaamiseen ja hyvinvointiin. Osittain toki myös saatetaan näissä mentorointiryhmissä käsitellä esimerkiksi sisällöllisiä, omaan tutkimusaiheeseen liittyviä kysymyksiä. Se aina, et miten paljon tämmösiin voidaan mennä, toki riippuu siitä, miten ryhmät on esimerkiksi jaettu, millä perusteella ja mikä se on se, keitä ne on ne ihmiset ja onko he saman alan ihmisiä vai ei. Eniten mä oon ollu tekemisissä semmosten ohjelmien kanssa, jossa ehkä nimenomaan ei haluta jakaa niitä ryhmiä sillä lailla alakohtaisesti, jolloinka keskustelun painopiste olisi ehkä siellä substanssissa enemmän ja niissä tutkimukseen liittyvissä sisällöllisissä seikoissa. Tietosesti on rakennettu poikkitieteellisiä, monitaustasia ryhmiä, jossa silloin se keskustelun taso on vähän erilainen. Sit pitäydytään niissä yleisemmissä teemoissa. Usein niistä tulee se palaute, et alussa ehkä toivottais enempi semmosii ns. homogeenisempiä ryhmiä, jos voitas jakaa jotenkin. Ne odotukset saattaa olla sen tyyppisiä, et ois kiva päästä puhumaan tästä ja tästä hyvin spesifistä teemasta, kun taas sitten lopussa tuodaan esille, et itse asiassa tää olikin tosi hyvä, et meil oli näin heterogeeninen tää meidän porukka. Tää näkökulmia ja nyt huomas, et vaikka tehdään hyvin erilaisii, sisällöllisesti erilaisia asioita ja työskennellään erityyppisten kysymysten parissa, niin siitä huolimatta ne kysymykset on aika samanlaisii meillä kaikilla. Me pohditaan samantyyppisiä asioita niin usein, mitä nyt jälkikäteen se kuitenkin on hyvä se palaute.
Eric: Mites, kun mietitään tommosta ryhmämuotoista, on se sit coaching tai mentorointi, niin miten saadaan siihen ryhmään semmonen luottamuksellisuus ja jakamisen kulttuuri. Ja jos nyt sattuu olemaan vielä samalta alalta, niin mites se keskinäinen kilpailu ja muu siihen vaikuttaa?
Minna-Rosa: Toi on hyvä kysymys ja siihen ei oo ehkä niin yksinkertaista vastausta. Mä ajattelen, että näissä ohjelmissa, missä mä oon ollu mukana, on tarjottu valmennusta ja tukea siihen ryhmän alkuvaiheeseen, jossa on nimenomaan käsitelty näitä sun mainitsemia asioita. Luottamuksellisuushan on asia, josta sovitaan, mutta luottamus syntyy sit vasta ajan kanssa, et sitä ei voi kirjoittaa paperille ja sit se on sillä selvä. Et minkälaisia keinoja siihen on. Kyl mä ajattelen, että vaikka mä nyt just sanoin, että tää on helppo organisoida ja suht kevyttä ja ei oo niit pätevyysvaatimuksia, mutta toki, jos on puhtaasti vertaisryhmä, jossa ei oo sitä ohjaajaa tai nimettyy mentoria, niin kyllähän semmoset ryhmät tarvii tukea siinä alkuvaiheessa. Ja näissä ohjelmissa usein onkin niin, et alkuvaiheessa tarvitaan sitä tukea ja valmennusta ja käydään ihan niitä konkreettisia työskentelytapoja, et mistä asioista teidän on hyvä nyt siellä keskustella ja sopia keskenänne ja miten otetaan ne pelisäännöt ja myös tavallaan, miten te positioitte itseänne suhteessa toisiinne ja tämmöstä. Tämmöstä keskustelua on kyllä hyvä käydä ja tarpeen. Samoin usein meidän ohjelmissa, mitä me Teveressäkin tehdään, niin sit järjestetään jonkunlaista tukea myös sen mentoroinnin aikana. Mentoroinnithan voi olla aika pitkiä prosesseja, ne kestää yleensä sanotaan jostain puolesta vuodesta vuoteen ehkä. Niin sen aikana myös sitten tukea niille ryhmille, et jos ja kun tulee niitä ongelmatilanteita, niin ollaan siinä sitte tukena. Mut joo se on kyllä haaste, et miten. Mut toi kilpailujuttu, niin se on myös semmonen, mitä ollaan pyritty rikkomaan, sitä asetelmaa. Just nimenomaan sen, et ei oo ihmisiä samoista ohjelmista, tai ei oo sellasia henkilöitä, jotka kilpailee samoista rahoista. Senkin takia heterogeenisyys ja eri aloilta olevien ihmisten yhdistäminen näissä ryhmissä on hyvä asia, koska se vähän lieventää sitä kilpailuasetelmaa.
Eric: Joo, mä oikeestaan kysyin tän jatkokysymyksen sen takia, että nyt meillä on paljon pinnalla, ja ihan hyvästä syystä, tämä vertaisuuden ja vertaisryhmien, ei vaan väitöskirjatutkijoiden, vaan perustutkinto-opiskelijoiden (-). [34:24] Siinä on paljon voimavaroja, mut mä oon ehkä ite ollu vähän huolissaan siitä, et ajatellaan, et ryhmät syntyy autopilotilla ja toimii.
Minna-Rosa: Se on kyl se haaste totta kai. Et kyllä sitä tukea tarvitaan ja siinä on on tietyt asiat, jotka on hyvä käydä siinä alussa. Ja vaikka käytäskin, ni eihän se takaa sitä, et ne ryhmät toimii ikinä. Mutta sit taas, jos ajatellaan, no, kustannustehokkuus on tylsä sana, varsinkin näin yliopistokontekstissa, mutta on se nyt sillä lailla, et sit jos pitää olla se koulutettu coach tai erikseen nimetty ohjaaja siinä ryhmässä, ni sit puhutaan erityyppisistä määristä väistämättä. Verrattuna siihen vertaisuuteen, joka saattaa sit parhaimmillaan kuitenkin toimia aivan yhtä hyvin.
Eric: Kyllä, kyllä. Mut laatuun, oli se malli mikä tahansa, niin laatuun on tärkeä panostaa.
Minna-Rosa: Kyllä kyllä.
Eric: Otetaan vähän isommat pensselit tähän loppuun kysymykseen ja katellaan vähän pidemmälle. Miten sun mielestä väitöskirjatutkijoiden tukea pitäisi tulevaisuudessa kehittää?
Minna-Rosa: No mun kokemukseni pohjalta, mitä nyt täs on ehtinyt kertyä ja mitä on itse nähnyt, niin mä ajattelen, et ilman muuta väitöskirjan kirjoittaminen on niin vaativa prosessi, kuten aluksi totesimme, että se on hyvinki vaativa asia. Mä ajattelen, että ideaalitilanteessa tai täydellisessä maailmassa jokaisella väitöskirjatutkijalla olis jonkunlainen oma ryhmämuotoinen tuki alusta alkaen loppuun saakka. Et miten se sitte organisoidaan, niin se on sitten toinen kysymys. Toki yliopistollahan on akateeminen ohjaus ja se sisällöllinen ohjaus on asia erikseen, täysin. Ja sitten on rakennettu näitä seurantaryhmiä, jotka osittain palvelee tätä. Niiden tarkoitushan on kyllä tukea sitä väitöskirjatutkijaa, mutta niiden rooli on kuitenkin vähän erilainen. Tavallaan mun mielestä se vertaistuki on semmonen asia, jota kannattas vielä enemmän hyödyntää jotenkin jatkossa. Ja juuri edellä mainituista syistä. Se on helposti skaalattavissa, se on suht helposti järjestettävissä, ei vaadi valtavaa osaamista tai mitään pätevyyksiä. Se on monimuotoinen, siinä on mahdollisuus kehittää hyvin erityyppisiä systeemeitä. Ehkä ideaalitapauksessa tällanen jonkunlainen ryhmämuotoinen tuki olis systemaattisesti kaikille tarjolla. Ja tietysti vapaaehtosesti ja nimenomaan, just sä puhuit tosta niiden tilanteiden ja taustojan heterogeenisyydestä, et nimenomaan se on myös yksi iso haaste mun mielestä. Täysin rahoitusmuodosta riippumatta tällästä tukee pitäs olla kaikille saatavilla. Sit ehkä nostaisin esiin tässä vielä KV-taustaset tutkijat, joilla on kuitenkin vielä kaikkien edellä mainittujen haasteiden lisäksi omia erityishaasteita, et heidät myös huomioitais ehkä vielä entistä paremmin. Yhteisöllisyydestä kyllä puhutaan yliopistolla ja tutkimusmaailmassa, mut sitä kaivataan todella paljon. Semmosta, kun ihmiset tekee vaativaa ja yksinäistä työtä. Ja kyl mä ajattelen, et se vertaistuki on niin hyvä ja toimiva keino luoda semmosta yhteisöllisyyttä. Että jos mä saisin päättää tästä asiasta, niin kyllä siitä vertaistukea hyödynnettäs vielä paljon enemmän kuin nyt.
Eric: Edellisen jakson teema oli yksinäisyys. Ja ei se varmaan oo väitöskirjatutkijoillekaan tuntematon ilmiö. Se voi olla pidempää tai se voi olla pysyvämpää, tai se voi olla väliaikaista. Mutta jos ei löydä paikkoja, missä tulee nähdyksi ja kuulluksi, niin kyl se varmaan sitä prosessia vaikeuttaa.
Minna-Rosa: Kyllä.
Eric: Me ollaan Minna-Rosan kanssa tuttuja pidemmältä ajalta, niinku tosi juonnossa kävi jo ilmi, ja me ehkä pystyttäis aika pitkäänkin keskustelemaan näistä asioista, mutta ehkä me mennään kuitenkin viimeiseen kysymykseen, joka on kaikille vieraille sama: Lukuvinkki. Aiheesta tai sen vierestä, mitäs Minna-Rosa suosittelee?
Minna-Rosa: Joo. No tää oli semmonen, mitä piti vähän miettiä, mutta mä päädyin siihen, että mä luin tossa joku aika sitten Krisse Lipposen kirjoittaman kirjan Resilienssi arjessa. Se oli mulle itselleni todella antoisa lukukokemus ja ajattelen, että se voisi olla sitä muillekkin. Resilienssi on semmonen asia, josta on puhuttu aika paljon viime vuosina ja se on jo nyt ehkä, nää terminologiat aina vähän muuttuu, et nyt ehkä on ruvettu puhumaan enemmän itsemyötätunnosta, joka ei ole sama asia, mut on toki läheisessä suhteessa myös siihen resilienssiin. Nää tämän tyyppiset kysymykset herättää paljon keskustelua yleisesti työelämässä tällä hetkellä ja myös, totta kai väitöskirjatutkijoiden keskuudessa. Mä ajattelen, että se on kyl semmonen, et siitä varmasti kaikki saattais saada jotain. Krisse Lipponen siinä kirjassa kuvaa sitä resilienssiä jotenki kiitettävän monesta erilaisesta näkökulmasta ja myös muistuttaa siitä, että vaikka kuulostaa nyt kliseeltä, mut et vaikeudet kuuluu meidän kaikkien elämään. Mut loppujen lopuksi se on ehkä asia, jota me ei täällä Suomessa, en tiedä muistetaanko me se aina. Tai ajatellaanko, et se kuuluu oikeasti kaikkien elämään. Et se on mun mielestä aika tärkeä juttu. Sitte sekin, että Krisse puhuu siitä, että resilienssi ei ole vain yksilön ominaisuus, vaan se syntyy, joo toki yksilön voimavaroista, mut myös suhteessa läheisiin ja ympäristön tukeen. Se oli semmonen tärkeä. Mut joo. Uskon, että sellaista kirjaa suosittelisin kaikille.
Eric: Kiitos paljon, ku tulit vieraaksi Minna-Rosa.
Minna-Rosa: Kiitos, kun sain tulla.